Donitsitalousajattelu, osa 1/8: Nykyinen talousajattelu on osa ongelmaa

Käytännönläheiset miehet, jotka uskovat olevansa riippumattomia mistään älyllisistä vaikutteista, ovat yleensä jonkin ikälopun taloustieteilijän orjia. (John Maynard Keynes, The General Theory of Employment, Interest and Money. London: Macmillan, 1961. p. 383)

…(taloustieteen) Nobel-palkinto antaa yksilölle uskottavuuden mitä yksikään ihminen ei taloustieteissä saisi omata […] taloustieteilijän vaikutusvalta on ennen kaikkea vaikutusvaltaa maallikoihin: poliitikkoihin, journalisteihin, virkamiehiin ja yleisemmin yleisöön. (Friedrich von Hayek Nobel-gaalan illallisilla vastaanotettuaan taloustieteen Nobel-muistopalkinnon, 1974.)

Tämä kirjoitussarja on suomenkielinen yhteenveto Kate Raworthin kirjassaan ”Doughnut Economics: 7 ways to think like a 21st century economist” esittämistä argumenteista. Raworthin mukaan tarvitsemme uudenlaista talousajattelua täydentämään vallitsevaa, vahvasti ideologista ja monilta osin vanhentuneisiin oletuksiin perustuvaa taloustiedettä. Tässä ensimmäisessä osassa perustelen lyhyesti, miksi vallitseva talousajattelu on ongelmallista; seuraavissa seitsemässä osassa pyrin tiivistämään Raworthin ideat paremmasta ajatusmallista.

Maailmassa, jossa lentoyhtiön pörssikurssi romahtaa jos se joutuu maksamaan työntekijöilleen parempaa palkkaa, mutta kärsii tuskin lainkaan jos se pahoinpitelee asiakkaansa, on lähtökohtaisesti jotain mätää. Suuri, joskaan ei tietenkään yksinomainen syy näihin ongelmiin on vallitsevassa tavassa ajatella taloutta ja maailmaa ennen kaikkea yhden, pohjimmiltaan hyvin ideologisen taloustieteen tulkinnan kautta. Vallitsevalle ajattelutavalle tarvitaan vaihtoehto, koska taloustiede on käytännössä politiikan äidinkieli ja yhteiskunnallista mielentilaa vahvasti muovaava ajattelutapa; jos jotain ei tällä äidinkielellä kyetä ilmaisemaan, sitä ei käytännöllisesti katsoen ole olemassa. Valitettavasti on kuitenkin niin, että sinänsä järkevistä ja ymmärrettävistä lähtökohdista 1800-luvun lopulla kasvaneen nykyisen valtavirtataloustieteen lähtöoletukset ja ajattelutapa ovat 2000-luvun maailmassa enemmänkin osa ongelmaa kuin osa ratkaisua. Näin ei tarvitsisi olla, ja tarkemmassa tarkastelussa hyvin suuri osa taloustieteen rikkumattomina pidetyistä totuuksista osoittautuukin enemmän tai vähemmän näkökulmasta tai lähtöoletuksista – toisinaan hyvinkin kyseenalaisista lähtöoletuksista – riippuvaisiksi.

Kuten monet muutkin yhteiskunnallisia ilmiöitä seuranneet, myös itse olen viimeisen vuosikymmenen aikana tullut kasvavassa määrin vakuuttuneeksi siitä, että talouskielen ylivalta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on vakava ongelma. Ongelman syynä ei tosin mielestäni ole talousteoria tieteenalana sinänsä: lähes kaikki valtavirtateoriaa kohtaan esitetty kritiikki on kyllä otettu taloustieteen teoriassa huomioon, joskus, jossain. (On sitten eri asia, huomioidaanko kritiikkejä taloustutkimuksen käytännössä, vai riittääkö tutkijoille se, että ongelmat on mainittu jossain muinaisessa teoriapaperissa. Rahalliset ja muut eksplisiittiset kannustimet motivoivat tutkitusti tehokkaimmin juuri taloustieteilijöitä, ja tällä hetkellä akateemisessa ympäristössä vallitseva kannustinjärjestelmä kannustaa tuottamaan julkaisuja, ei kyseenalaistamaan vallitsevan teorian peruslähtökohtia.)

Nähdäkseni keskeinen ongelma on siinä, että talousteorian status politiikan äidinkielenä ja taloustiedettä lukeneiden taipumus nähdä talousteoria ikuisia totuuksia ihmisten käyttäytymisestä tarjoavana tieteenalana johtavat toisinaan hyvinkin yksinkertaistettuun ja yksinkertaistavaan tapaan nähdä maailma. Havaintojeni perusteella ongelma vaikuttaa olevan erityisen näkyvä niissä, jotka eivät ole taloustieteilijöitä: tutkijat ovat yleensä perillä myös teorioiden aukkokohdista ja tulosten rajoitteista, mutta talousteoriaa vain muutamia kursseja lukeneet tai Internetistä itseopiskelleet eivät välttämättä koskaan törmää taloustieteen universaalisuutta kyseenalaistaviin yksityiskohtiin. Keskustelu aiheesta on kuitenkin hankalaa, koska useimmat taloustieteen yksinkertaistuksia ja ideologisia lähtökohtia kyseenalaistavat hyökkäävät koko tieteenalaa vastaan; tällöin sydämistyneiden taloustutkijoiden on helppo vastata sinänsä asialliseenkin kritiikkiin toteamalla, että kritiikki on kyllä huomioitu alan sisällä, vaikkakin ehkä vain jossain konferenssissa 25 vuotta sitten. Todellisuudessa suurin osa julkisesta kritiikistä vaikuttaa kuitenkin kohdistuvan talousteorian käyttöön sosiaalis-poliittisena lyömäaseena teorian pintapuolisesti tuntevien taholta, ei niinkään itse tutkimukseen. Tästä syystä haluan alleviivata, että kritiikkini koskee ennen kaikkea talouskielen käyttöä näennäisen vaihtoehdottoman politiikan edistämiseen, tai ”talousajattelua”, kuten asian väitöskirjassani ilmaisen.

Nähdäkseni keskeinen ongelma ”talousajattelussa” on se, että pieni määrä viisautta voi olla vaarallista, jos se johtaa liialliseen varmuuteen siitä, miten asiat ovat. Taloustiede on harkitsemattoman käsissä kuin Voiman pimeä puoli: se vaikuttaa tarjoavan yksinkertaisen ja houkuttelevan oikopolun monimutkaisten ilmiöiden syvälliseen ymmärtämiseen.

Mainio esimerkki aiheesta löytyy useiden taloustieteilijöiden suosittelemasta kirjasta ”Armchair Economist,” joka taloustieteilijöiden itsensä mukaan kuvaa erinomaisesti taloustieteilijöiden tapaa ajatella. Kirjan johdannossa sen kirjoittaja, taloustieteen professori Steven E. Landsburg, kertoo paljonpuhuvan anekdootin. Pian hänen aloitettuaan taloustieteen jatko-opinnot Chicagon yliopistossa 1970-luvun lopussa, hän ja hänen ystävänsä naureskelivat illanvietossa eräälle lehtijutulle, jossa esitettiin kysymyksiä, joihin kirjoittajan mielestä taloustiede ei kyennyt vastaamaan. Kysymykset olivat pettävän yksinkertaisia: miksi automaatista ostettu tupakka-aski maksoi enemmän kuin kaupasta ostettu? Miksi raviradalla ei käytetty 20 senttiä pienempiä vaihtorahoja? Miksi limsan litrahinta oli paljon suurempi kuin bensiinin?

Iltaa viettävien ensimmäisen vuoden jatko-opiskelijoiden mielestä kaikki artikkelissa esitetyt kysymykset olivat naurettavan helppoja. Landsburg muistelee jälkikäteen, että kaikki illan aikana esitetyt vastaukset perustuivat saman mantran toisteluun: kysyntä ja tarjonta, kysyntä ja tarjonta. Mitä nämä erittäin terävät taloustieteen opiskelijat tuolla fraasilla tarkoittivatkin, he olivat varmoja, että taloustiede teki monimutkaisista ihmisten käyttäytymistä koskevista kysymyksistä jopa pettävän helppoja. Taloustieteen opiskelija Landsburgille nämä vastaukset kelpasivat, tai olivat jopa ilmiselviä; taloustieteen professori Landsburgin mielestä tuolloiset vastaukset olivat vain osoitus siitä, etteivät opiskelijat ottaneet näitä mielenkiintoisia ja vaikeita kysymyksiä alkuunkaan vakavasti. Landsburgin kunniaksi on todettava, että vaikka hän kirjoittaa jopa kirjan päivitetyssä painoksessa (2012), ettei edelleenkään ymmärrä miksi ihmiset koskaan vaivautuvat äänestämään, hän sentään on oppinut kyseenalaistamaan yksinkertaiset vastaukset – joskin koko kirja on täynnä yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin ilman vakavampaa pohdintaa siitä, ovatko nämä taloustieteellisesti epäilemättä uskottavat ja talousteorian lähtöoletusten rajaamassa maailmassa täysin loogiset ”juuri näin”-tarinat se oikea selitys käsitellyille ilmiöille, vai kenties vain selityksiä, jotka sattuvat mahtumaan talousteorian kehikkoon.

Valitettavasti kaikki keskustelijat ja taloustieteeseen viehättyneet eivät ole taloustieteen professoreja, eivätkä kaikki professorit kykene edes samanlaiseen itsereflektioon. Omien havaintojeni perusteella väitän, että Landsburgin kuvaama ilmiö on mitä tyypillisintä erityisesti ”kovia tieteitä” opiskelleiden, pintapuolisesti tai enintään perustutkintotasolla talousteoriaa (usein Internetistä) lukeneiden keskuudessa. Puhuttiin lähes mistä yhteiskunnallisesta ilmiöstä hyvänsä, keskustelusta löytää ennen pitkää lähes varmasti vähintään yhden ihmisen, jonka mielestä ilmiön taustalla on jokin yksinkertainen talousteoreettinen mekanismi. Tämä mekanismi paitsi riittää selittämään kyseisen ilmiön, on ilmiselvästi paras ja ainoa selitys.

Itsekin teknistieteellisen koulutuksen saaneena ja talousteoriaa muutaman kurssin yliopistotasolla lukeneena ymmärrän kyllä teorian houkutuksen. Insinöörimielelle on yksinkertaisesti paljon miellyttävämpää, jos sottaisen ja monimutkaisen maailman voi yksinkertaistaa selkeiksi, muuttumattomiksi luonnonlaeiksi. Maailman näkeminen paikkana, jota hallitsevat yksinkertaiset vetovoimat (kannustimet) on kertakaikkisesti houkuttelevaa, ja haluaisin itsekin usein ajatella näin. Talousteoria on myös monessa asiassa oikeassa, ja sen perusoppi – ihmiset reagoivat kannustimiin – on syvällisessä mielessä totta.

Ei myöskään ole syytä väheksyä ihmisten halua ymmärtää maailmaa. Mielestäni yksi keskeisiä syitä taloustieteen houkuttelevuudelle ihmisten käyttäytymisen selittäjänä on sen viekoitteleva lupaus: nämä yksinkertaiset kaavat ymmärtämällä ymmärrät kaiken tarvittavan ihmisten käyttäytymisestä. Kokemus sekavan maailman sekavien ilmiöiden ymmärtämisestä tuo vallan ja voimaantumisen tunteen – koko lailla riippumatta siitä, miten vakaalla pohjalla ymmärryksen premissit todellisuudessa ovat. Osa ihmisistä hakee tätä voimaantumisen tunnetta salaliittoteorioista, osa toisenlaisista maailmanselityksistä. Mitä kattavampi selitys, sitä houkuttelevampi se vaikuttaa olevan. (Henkilökohtaisesti epäilen, että maailma on lyhyesti sanoen paljon hallitsemattomampi, kaoottisempi ja ennustamattomampi paikka kuin logiikkaa, syitä ja kuvioita janoava mielemme haluaisi ajatella, tai mitä poliittisen järjestelmämme säilyvyyden kannalta ehkä on hyödyllistä myöntää.)

Mutta maailman näkeminen paikkana, missä ihmisten käyttäytymistä määrittävät kannustimet, johtaa liian usein yksinkertaistavaan oletukseen: ihmisten käyttäytymistä määrittävät vain tai enimmäkseen loogiset, mitattavissa olevat kannustimet (plus jokin ”irrationaalinen” tai sattumanvarainen residuaali). Se johtaa myös toiseen hienovaraiseen yksinkertaistukseen. Jos teoreettinen ”rationaalinen” ihminen reagoisi eksplisiittisiin kannustimiin, kannustimiin reagoiminen on rationaalista. Koska rationaalisuutta pidetään (sekä hyvistä että huonoista syistä) hyveenä, tästä on hyvin lyhyt matka toiseen virhepäätelmään: vain eksplisiittisiin kannustimiin reagoiminen on rationaalista, eli vain eksplisiittisiin kannustimiin reagoiminen on hyve. Jos ainoa työkalu on vasara, ongelmat tunnetusti näyttävät nauloilta; ja jos maailmaa katsoo taloustieteen kannustinlogiikan läpi, maailman ongelmat näyttävät kannustinongelmilta – aivan samalla tavalla kuin kovalle marxilaiselle maailman ongelmat näyttäytyvät riistokapitalismin ja hallitsevan luokan aiheuttamilta.

Maailman ilmiöiden ja ongelmien näkeminen taloudellisina ilmiöinä ja kannustinongelmina ei ole sinänsä väärin, ja osa maailmasta on varmasti hyödyllistä nähdä niin. Taloudella on merkitystä, ja kannustimia muuttamalla moniin ongelmiin on myös varmasti mahdollista vaikuttaa. Mutta on aivan oikeasti ongelma, että yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmiöt ja ongelmat nähdään etupäässä taloudellisina. Tällöin esimerkiksi niinsanotun yhteismaan hallinnointiin liittyvät, ilmastonmuutoksen ja ympäristötuhojen myötä koko ajan keskeisemmiksi nousevat ongelmat nähdään lähinnä puutteellisina kannustinongelmina, joihin ainoa lääke on yhteismaan yksityistäminen ja sopivan hinnan asettaminen ”ulkoisvaikutuksille” kuten esimerkiksi hiilidioksidipäästöille.

Epäilemättä tälläisilläkin keinoilla olisi vaikutuksensa, ja esimerkiksi hiilidioksidipäästöille olisi todellakin syytä saada kunnollinen hinta. Asiassa on kuitenkin niinsanotusti pari muuttujaa. Erityisesti jos yhteismaan hallintaan on jo ollut jonkinlainen epävirallinen, hiljaisesti hyväksytty, mutta useimmiten talousteorialle näkymätön järjestely, järjestelyn muuttaminen eksplisiittiseksi ja rahalliseen arvoon perustuvaksi johtaa hyvin usein siihen, että resurssin väärinkäyttö muuttuu hyväksytyksi. Ilmiö on todennettu lukuisissa tutkimuksissa: esimerkiksi päiväkodin lanseeraama sakkomaksu yli kymmenen minuuttia sovitusta noutoajasta myöhästyville vanhemmille lisäsi selvästi myöhästymisten määrää, ja lukuisia tunnettuja taloustieteilijöitäkin on askarruttanut havainto, jonka mukaan rahan tarjoaminen veren luovutuksesta johtaa luovuttajien määrän vähenemiseen ja huonompaan veren laatuun verrattuna järjestelyihin, joissa luovuttamisesta ei saa rahallista korvausta. Talousteoreettisesti epäintuitiivisten seurausten lisäksi on vakavia syitä epäillä, että teoriassa toimiva ratkaisu – yhteisen resurssin käytön tekeminen riittävän kalliiksi, jotta sen käyttöä saadaan rajoitettua kestävälle tasolle – ei välttämättä ole käytännössä saavutettavissa monessakaan tapauksessa. (Esimerkiksi hiilidioksidipäästömaksut ovat toistaiseksi aivan naurettavan pieniä, ja niiden korottaminen vaikuttaa olevan erittäin työlästä ja hidasta.) Jos talousajattelijat tästä huolimatta tarjoavat nimenomaan hintamekanismia ”parhaaksi” tai jopa ”ainoaksi” ratkaisuksi ongelmaan, on vakava vaara siitä, että muunlaiset ongelmaa mahdollisesti helpottamaan kykenevät toimet unohdetaan tätä ”teoriassa parasta” ratkaisua odotellessa. (Hyvien ratkaisujen hyljeksintä teoriassa parasta odotellessa sopii myös erinomaisesti olemassaolevasta järjestyksestä ja päästömaksujen alhaisuudesta hyötyville, mikä osaltaan selittänee teorian kannatusta.)

Päivitys: Taloustieteen Nobel-muistopalkinnon saanut Paul Krugman selittää yhden osan hiilen hinnoittelun ongelmasta mainiosti täällä. 

Mahdollisesti vielä vaarallisempi seuraus yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkastelusta etupäässä talouslinssin läpi voi olla ylipäänsä yhteiskunnallisten arvojen koventuminen ja hyvinvoivalle yhteiskunnalle niin olennaisten, ei-markkinapohjaisen työn ja interaktioiden vähättely. Vain yhtenä esimerkkinä, kotitalouksissa tapahtuvaa työtä ei historiallisista syistä lasketa bruttokansantuotteeseen, joten sen arvosta ei juurikaan keskustella. Kun ”kovat ajat” koittavat, poliitikkojen on sitten helppo hakea ”säästöjä” vyöryttämällä kotitalouksien – käytännössä hyvin usein naisten – palkattomalle vastuulle entistä enemmän aiemmin yhteiskunnallisen rahatalouden piirissä olleita tehtäviä esimerkiksi päivähoidon määrärahoja leikkaamalla. Hoitotyön tarve sinänsä tuskin kuitenkaan vähenee: sen sijaan yhä useampi vanhempi, yleensä äiti, joutuu käyttämään lasten hoitamiseen enemmän omaa aikaansa. Tälläkin työllä on arvonsa, ja jos sen arvo laskettaisiin kunnollisesti, saattaisimme huomata sen olevan jopa rahallisin mittarein erittäin merkittävä. (Näkymättömän hoitotyön arvoa on toisinaan yritetty arvioida, ja esimerkiksi Yhdysvalloissa kotiäidin tekemän työn käyväksi palkaksi on arvioitu noin 10 000 dollaria kuukaudessa.) On myös mielenkiintoista miettiä, miten paljon kansantaloudellemme onkaan arvoa esimerkiksi sillä, että jokainen työntekijä on joskus opetettu käyttämään pottaa. Mutta koska kotityön rahallisen arvon mittaaminen on kovin hankalaa (ja mittaaminen voisi haastaa vakavasti vallitsevat käsitykset siitä, mitkä asiat ovat talouspolitiikassa tärkeitä), kotityön arvo sivuutetaan lähes kaikessa talouspoliittisessa keskustelussa. Kotityön arvo ei tietenkään ole ainoa asia, mikä sivuutetaan nykyisessä poliittisessa keskustelussa: lähes kaikki vaikeasti (rahalla) mitattava jää talousajattelun hallitsemassa keskustelussa likimain näkymättömäksi tai enintäänkin sivulauseissa huomioitavaksi. Ja kun arvoille ei ole rahallista mittaria, keskustelu arvoista ja arvovalinnoista jää hyvin helposti pois julkisuudesta.

Yksinkertaistusten tekeminen on tietenkin paitsi väistämätöntä, myös normaalia toimintaa kaikilla tieteenaloilla. Maailman ymmärtäminen vaatii aina yksinkertaistuksia, sillä ainoa todella tarkka malli maailmasta on maailma itse. Mutta luonnontieteissä ja taloustieteissä on yksi, turhan usein unholaan painuva ero: jos tutkit ilmastojärjestelmää tai planeettojen liikkeitä ja rakennat niistä yksinkertaisen mallin, ilmastojärjestelmä tai planeettojen liike ei muutu mallin seurauksena. Taloustiede, ikävä kyllä, tutkii ihmisten toimintaa; ja ihmiset voivat muuttaa, ja muuttavat, toimintaansa taloustieteen mallien seurauksena. Luonnontieteissä väärätkään yksinkertaistukset eivät muuta todellisuutta, ja ainoa riski väärien yksinkertaistusten tekemisestä on se, että todellisuutta tarkkailemalla keksitään myöhemmin parempi yksinkertaistus. Taloustieteessä näin ei aina ole.

Klassinen esimerkki mallien vaikutuksesta todellisuuteen löytyy Black-Scholes-mallin historiasta. Kun kyseinen optioiden hinnoittelua kuvaava malli lanseerattiin vuonna 1973, sen ennusteet erosivat historiallisesta toteumasta jopa 30-40 prosenttia. Mutta muutaman vuoden päästä sama malli ennusti optioiden hinnan kahden prosentin tarkkuudella. Black-Scholes-mallia juhlistettiin yhtenä taloustieteen tarkimmista malleista, ja sen kehittäjät, Fischer Black ja Myron Scholes, saivat pian Nobelin muistopalkinnot.

Tarina päättyy yleensä tähän, mutta kaksi taloussosiologia, Donald MacKenzie ja Yuval Millo, päättivät selvittää tarkemmin, mitä oikeastaan tapahtui. Haastattelemalla optioilla kauppaa käyneitä heille selvisi, että mallin tarkkuus parani siksi, koska pörssimeklarit alkoivat käyttäytyä aivan kuin malli pitäisi paikkansa, ja käyttivät mallin ennusteita nyrkkisääntönä omassa hinnoittelussaan. Malli siis auttoi luomaan todellisuudessa sellaiset markkinat, mitä se ennusti teoriassa: toisin kuin planeettojen, yritysten kurssi muuttui mallin ja ajattelutavan muutosten mukaan. (Ylläoleva perustuu kuvaukseen Doughnut Economics-kirjan sivulla 87.)

Ja jos käyttäytymismuutosten pohjalla oleva malli tai ajattelutapa on puutteellinen tai peräti perusteiltaan hienovaraisesti väärässä, miten mahtaakaan käyttäytyminen muuttua?

 


 

Päivitys 17.5.2017: Lisää mielenkiintoista, pääasiassa taloustieteilijöiden itsensä kirjoittamaa luettavaa aiheesta löytyy esimerkiksi näistä linkeistä. Kuvaamalleni ilmiölle, taloustieteen perusteista kaikenkattavat maailmanselitykset johtavalle ”talousajattelulle,” on nähtävästi jo nimikin: ”ekonomismi.”

101ism (toinen termi ekonomismille tai talousajattelulle)

Kirjan ”Economism: Bad Economics and the Rise of Inequality arvostelu

Using and Abusing Economics: kirjan Economics Rules arvostelu

Most of what you learned in Econ 101 is wrong

Mainokset

13 vastausta artikkeliin “Donitsitalousajattelu, osa 1/8: Nykyinen talousajattelu on osa ongelmaa

  1. Ihmisten käyttämän vapaa-ajan arvo otetaan huomioon mm. liikenneinvestointeja tehdessä.

    Eli kyllä se lasketaan mukaan, kun halutaan laskea. Useimmiten poliitikot ovat kuitenkin huolissaan nimenomaan valtion/kunnan/whatever-organisaation lompakosta, jolloin kustannusten siirtäminen jonkun toisen harteille on aivan toimiva keino. Tähän syyllistyy mm. julkinen sektori ja myös yksittäiset ihmiset, joten on vähän outoa määritellä sen olevat jokin talousajattelun paradigma.

    En nimittäin usko, että kun ihminen kippaa omat pahvilaatikot keräyspisteen viereen, kun ei jaksa palastella niitä aukosta sisään, kyseessä olisi mikään talousajattelun manifestaatio vaan ajatus siirtää ikävät työt muiden tehtäviksi.

    Tykkää

    1. Toisinaan otetaan, toisinaan ei. En tietenkään väitä, että ei-rahallisia arvoja ei koskaan huomioitaisi; väitän vain, että ne tahtovat jäädä huomiotta tai vähemmälle huomiolle kuin ehkä pitäisi.

      Hyvä ja kiinnostava kysymys on sitten sekin, missä määrin kustannusten kippaamiseen toisten harteille ja esimerkiksi roskaamiseen vaikuttaa nimenomaan vallitseva ajattelu, jossa maailma nähdään hyöty/haitta-ajattelun kautta ja kaikki, mikä ei ole ehdottoman pakollista tai selkeästi mitattavissa olevan tuottavaa, nähdään ”kustannuksina.”

      Aiheesta on mielenkiintoista tutkimusta: tiedetään esimerkiksi, että taloustieteen lukeminen tekee itsekkäämmäksi, ja pelkästään käyttämällä sopivia sanavalintoja – esimerkiksi viittaamalla ihmiseen sanalla ”kuluttaja” sanan ”yksilö” tai ”kansalainen” sijasta – ihmiset saadaan vastaamaan muuten identtiseen kyselyyn itsekkäämmin.

      Tälläisten hienovaraisten vaikutusten selvitystyö on vasta aivan alussa, mutta ajatus on kiinnostava. Kiistatonta lienee se, että kieli ja sanavalinnat muokkaavat ajatteluamme, ja kirjoituksessa mainittu esimerkki Black-Scholes-mallista kertoo omaa kieltään siitä, miten talouskieli ja talousajattelu muuttaa toimintaamme.

      (Väännän vielä varmuuden vuoksi rautalangasta, etten usko naiivisti, että maailman ongelmat ratkeavat jos vain talousajattelun hegemonia saadaan rakoilemaan. Mutta osa ongelmista saattaisi olla merkittävästi helpompia helpottaa.)

      Tykkää

  2. Vielä jatkaakseni: roskaamisesimerkkihän on tyypillinen yhteismaan ongelma, ja yhteismaan ongelmiin on olemassa ei-markkinaehtoisia ratkaisuja vaikka olettaisikin (mielestäni realistisesti), että ihmiset ovat etupäässä laiskoja. Vahvoissa yhteisöissä tuollaisia ongelmia ei ole, koska laiskurit pidetään kurissa sosiaalisin mekanismein. Tälläiset yhteisöt ovat myös usein sellaisia, missä asuvien ihmisten onnellisuus on selvästi korkeammalla tasolla kuin sirpaloituneissa yhteisöissä asuvien. (Näin siltikin, että tiiviissä yhteisössä on usein sitten ihan omat ongelmansa, eivätkä ne ole suinkaan aina auvoisia paratiiseja.)

    Kuitenkin tutkitusti on eroa sillä, onko kontrollimekanismi sosiaalinen vai markkinapohjainen. Jos sosiaalinen mekanismi on olemassa tai mahdollista rakentaa, lopputulos on usein ihmisten kannalta parempi kuin markkinamekanismilla saavutettava.

    Tykkää

  3. Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Minua on aina puistattanut taloustieteen mantra ”yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen” ja kaiken elämän typistäminen hyöty/haitta-ajatteluun ja kysyntä-tarjonta-lain alle. Taloustiede väheksyy täysin ihmisen halun rakentaa hyvää, mikä on mielestäni täysin käsittämätöntä! Uskon, että juuri mikään suuri asia tässä maailmassa (vaikka keskiaikaisista katedraaleista kännyköihin) ei olisi syntynyt pelkän rahallisen hyöty-kannusteen avulla.

    Mantran toistaminen ”yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa osakkailleen” on vaarallista. Kuten tuossa kirjoitat, talousteoria muuttuu ihmisten toiminnaksi. Ihmiset alkavat toimia epäeettisesti, koska talousteoria antaa heille siihen luvan tai jopa kannusteen. Jos totuutenamme olisi esimerkiksi ”yrityksen tehtävä on tuottaa hyödykkeitä ja palveluja ihmisten ja yhteiskunnan hyväksi, samalla pitäen toiminta kannattavana”, maailmamme voisi olla melko erilainen. En sano täysin erilainen (sillä ahneutta ihmisissä varmasti on), mutta jos talousajattelussa tunnustettaisiin ihmisten halu toimia hyvin, ahneuden ja itsekkyyden määrä olisi vähäisempi.

    Ja hauska kuulla että näistä asioista (joita olen 20 vuotta päässäni pyöritellyt) on tutkimustuloksiakin!

    Tykkää

    1. Kiitos kiitoksista!

      Mantra ”yrityksen (ainoa) tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen” on yhden talousfilosofian mantra. Tämä on nykyisin vielä se dominantti filosofia, mutta ei suinkaan ainoa mahdollinen.

      Nähdäkseni mantran taustalla on melko yksinkertainen arvovalinta: yritykseen rahaa sijoittavat ts. osakkeenomistajat ovat etuoikeutetussa asemassa verrattuna esimerkiksi yrityksen työntekijöihin tai asiakkaisiin. Tämä ei ole mikään muuttumaton, ikuinen totuus, vaan viimeisen sadan vuoden aikana kehitetty ja sementoitu ideologinen valinta. Vielä 1960-luvulla tuota mantraa epäiltiin aivan yleisesti, juuri siksi kun se nosti yritykseen rahaa sijoittaneet esimerkiksi työntekijöitä korkeammalle.

      Kauniissa, teoreettisessa maailmassa, jossa kaikki omistaisivat osakkeita ja voisivat siten hyötyä toisten yritysten menestyksestä vaikka oma työpaikka menisikin alta, teoria epäilemättä toimisi varsin hyvin. Ylipäänsä, kilpailua ja markkinoita yhteiskunnallisten ongelmien pääasiallisena tai jopa yksinomaisena ratkaisijana korostava neoliberalistinen ajattelu olisi oikein toimiva malli, jos eläisimme täydellisessä meritokratiassa, jossa vain omat ansiot ja ahkeruus vaikuttavat esimerkiksi tulonmuodostukseen – ja jos hyväksyisimme sen, että vähemmän älykkäät, sairaat ja vammaiset olisivat vähemmän arvokkaita ihmisiä.

      Emme vain elä tuollaisessa maailmassa (onneksi), ja niinpä käytännössä tälläisen markkinaliberalismin ajaminen onkin hyvin usein käytännössä elämän noppien painottamista rikkaita suosivaan suuntaan.

      Tykkää

  4. En ymmärrä miksi kaikki yhteismaan ongelmat pitäisi ratkaista markkinapohjaisesti. Eikä taloustiede itsessään pysty esittämään mitään ratkaisuja, vaan se voi esittää ainoastaan mitä tapahtuu jos tehdään jotain. Ratkaisujen valitseminen on sitten sitä politiikkaa. Poliitikot tietenkin pyrkivät perustelemaan omat valintansa aina jotenkin ja Suomessa semmoinen perusperustelu on ”ei tässä ole mitään muuta vaihtoehtoa koska EU/velka/talous/köyhyys”. Tämä ainoan politiikan perustelu pysyy, olipa vallassa mikä hallitus tahansa.

    Eli taloustiede *ei* voi kertoa, mikä on työttömyysturvan oikea taso. Taloustieteellä voidaan selvittää, että toimen A B C vaikuttavat työttömyyteen näin ja näin paljon ja valtion velkaantumiseen näin ja näin paljon. Jonkun pitää päättää, mikä on tavoite. Se tavoite mitä velalle pitäisi tehdä, on politiikkaa. Vasemmistolaiset yleensä ajattelevat että työttömyysturvan pitää olla mahdollisimman korkea, eikä niin haittaa vaikka turvan korkea taso se aiheuttaisi työttömyyttä. Oikeistolaiset ovat sitten päinvastaista mieltä, he haluavat vähentää työttömyyttä vaikka se tarkoittaisi työttömyysturvan leikkausta. Nämä kaksi näkökulmaa voivat olla olemassa, vaikka niiden esittäjät olisivat täysin samaa mieltä siitä, mitä tapahtuu jos työttömyysturvaa nostetaan/lasketaan.

    Luonnollisesti taloustieteilijöilläkin on yleensä henkilökohtainen näkemus siitä, mikä pitäisi olla talouspolitiikan tavoite, mutta niin on yleensä köyhyystutkijallakin käsitys siitä, mitä pitäisi tavoitella. Yleensä köyhyystutkijoiden tavoitteena on köyhyyden vähentäminen, vaikkei heidän harrastama tutkimus todellakaan kerro, että sitä pitäisi vähentää.

    Eli taloustiedettä voi käyttää moneen ongelmaan ja sitä voi käyttää täysin ei-markkinapohjaisten ratkaisujen etsimiseen. Esimerkiksi mainstream-taloustiedettä käyttäen on vaikea välttää käsitystä, että maanpuolustus on järkevintä hoitaa ei-markkinaehtoisesti, koska markkinapohjaisessa ratkaisussa on suuria ongelmia. Se on sitten eri asia, jos kaikkeen aina tungetaan markkinapohjaisuutta ilman, että otetaan huomioon ongelman erityispiirteet (kuten tiedon aseymteriaa, joka vallitsee mm. terveyspuolella). Tämä on taas keinojen ja lopputulemien arvostusta, johon itse taloustieteellä ei niinkään pitäisi olla kanta.

    ”Mantra ”yrityksen (ainoa) tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen” ”

    Eikö se ole tarkemmin: yrityksen tehtävä on tuottaa lisäarvoa omistajilleen.

    Osakeyhtiön omistajia ovat tietenkin osakkeenomistajat. Osakeyhtiölaissa on tehtäväksi määritelty voiton tuottaminen, ellei yhtiöjärjestyksessä toisin määrätä. Voidaan määrätä. Ainakaan yrityksen tehtävä ei ole tuottaa veroja julkiselle sektorille, kuten aika moni ei-talousorientoituneesti tuntuu ajattelevan.

    ”Nähdäkseni mantran taustalla on melko yksinkertainen arvovalinta: yritykseen rahaa sijoittavat ts. osakkeenomistajat ovat etuoikeutetussa asemassa verrattuna esimerkiksi yrityksen työntekijöihin tai asiakkaisiin.”

    Eikö se ole juuri päinvastoin? Osakkeenomistajat saavat aivan viimeiseksi rahansa. Ensin maksetaan palkat ja toimitetaan tilaukset ja jos siitä jotain jää, sitten vasta maksetaan osakkeenomistajille.

    ——————

    Tämän päivän Hesarissa oli hyvä juttu Markus Jäntistä, jossa oli muutamia oikein tärkeitä pointteja ja jolta olenkin itseasiassa ammentanut omia näkökantoja koskien taloustiedettä ja sitä, mitä se voi tehdä ja mitä se ei voi tehdä. Jänttihän on vasemmistolainen talousprofessori.

    ”Jäntti ihmettelee, miten vaikea monien on ymmärtää, että yhteiskunnalliset päätökset ovat viime kädessä poliittisia arvovalintoja. Kyse on siitä, mitä vaikutuksia ollaan valmiita hyväksymään ja miten niitä verrataan. Itse vaikutusten arviointi taas ei ole arvovalinta, vaan siinä pitäisi noudattaa tieteen sääntöjä.”

    http://www.hs.fi/talous/art-2000005215252.html

    PS. voisit muuten linkittää eri blogisi ristiin toisiinsa, nyt näistä ei pääse siirtymään toisiin kovinkaan näpsäkästi

    Tykkää

    1. Kiitos kommenteista!

      Luulen että olemme itse asiassa suurista linjoista melko samaa mieltä. Kuten yritin kirjoituksessa tuoda esille, ja kuten olen yrittänyt aikaisemmin muissa yhteyksissä tuoda esille, minusta talousajattelun tai, uutta lempitermiäni käyttääkseni, ekonomismin ongelma ei ole *taloustieteessä sinänsä.* Kuten toteat, sitä voidaan käyttää hyvin erilaisten asioiden perusteluun ja vaikutusten arviointiin, hyvin eri tavoin.

      Mielestäni on kuitenkin ilmeistä, että *käytännössä* taloustieteen kieltä käytetään aivan ylivoimaisen voittopuolisesti nimenomaan hyvin tietynlaisen oikeistolaisen politiikan edistämisen lyömäaseena. Tämä on juuri sitä retoriikkaa, missä esimerkiksi leikkauspolitiikan sanotaan olevan ainoa vaihtoehto, ja ylipäätään sitä retoriikkaa, missä BKT:n kasvu otetaan implisiittisesti tai eksplisiittisesti keskeiseksi päämääräksi.

      Nähdäkseni suurin osa taloustieteen vulgaarista kritiikistä kohdistuu juurikin tähän *yhdenlaisen* teorian käyttämiseen poliittisena lyömäaseena, ei taloustieteeseen sinänsä. Taloustiede kun on ihmistiede, ja kuten muissakin ihmistieteissä, sen selitysmallit ovat olennaisilta osiltaan alimääriteltyjä: ihmisyhteisöjen käyttäytymistä eivät ohjaa mitkään muuttumattomat lait (jos nyt fysiikan lait jätetään tästä keskustelusta huomiotta), ja lähes jokainen ilmiö voidaan selittää useilla sisäisesti konsistenteilla malleilla. Mikään taloustieteen oppijärjestelmä tai ajatussuunta ei ole myöskään täydellinen, joten mitään näistä ajatusmalleista ei oikein voida tehokkaasti vastustaa sillä, että juuri sen soveltaminen aiheuttaa jossain kohdassa ristiriitaisuuksia (tämä on nähdäkseni yksi keskeisiä syitä, miksi esimerkiksi marxilaisen taloustieteen ”todistaminen” vääräksi on vähän hankalammin tehty kuin sanottu).

      Taloustieteellä on paljonkin sanottavaa ihmisten käyttäytymisen selittämisessä, mutta vaikka taloustiedettä tutkivat ovat yleensä tieteenalan rajoituksista kohtuullisen hyvin perillä, myös tutkijoiden piirissä näkyy sinänsä erittäin inhimillistä käyttäytymistä – liian sokeaa luottoa juuri sen oman suosikkimallin selitysvoimaan. Tämä taisi olla yksi niitä keskeisiä syitä, miksi vuoden 2008 kriisi yllätti valtavirta-ajattelijat. Taloustieteen sisältä olisi kyllä löytynyt malleja, jotka olisivat kriisin jopa ennustaneet, mutta valtavirran oli vallannut luotto siihen, että heidän mallinsa – jotka kyllä tarjosivat *yhden* mahdollisen ja sisäisesti konsistentin selityksen siihen asti tapahtuneelle kehitykselle – olivat juuri niitä oikeita.

      (Sama ilmiö, yksittäisiin malleihin luottaminen, on muuten havaittavissa erinomaisesti esim. energiamallinnuksen piirissä, ja olen ollut mukana kirjoittamassa kohtapuoliin julkaistavaa kirjoitussarjaa mallien rajoitteista.)

      Nöyrempi ja nähdäkseni sekä realistisempi että hedelmällisempi kuva maailmasta saadaan, kun hyväksytään, että maailman ilmiöitä voi katsoa monenlaisten linssien läpi, ja sama ilmiö voidaan usein selittää monilla erilaisilla malleilla. Mitä mallia sitten kussakin tilanteessa soveltaa tai painottaa, on tietysti näitä suuria valintakysymyksiä, missä viimeistään törmätään poliittisiin ja arvovalintoihin. Mitä kirjoituksellani yritän herätellä on ajatus siitä, että taloustieteessäkin näitä malleja saattaa olla paljon muitakin kuin vain julkisuudessa eniten näkyvät tai taloustieteen peruskurssilla opiskellut. (Epäilemättä tiedät tämän kyllä, mutta kaikki eivät tiedä.)

      Tätä mallien moninaisuutta käsitellään mielestäni aika hyvin tässä Economics Rules-kirjan arvostelussa; en ole vielä kirjaa lukenut, mutta ilmeisesti pitänee.

      http://www.neaydinonat.com/blog/?p=1046

      Tykkää

  5. Tässä on muuten Bengt Holmströmin puhe eduskunnassa, se liittyy mielestäni juuri tähän aiheeseen ja esittelee omia käsityksiään talousasioista.

    Saksin puheesta pari kappaletta, mutta koko puhe on luettavissa Juhana Vartiaisen kotisivuilla.

    Mietitään osakeyhtiötä: miksi sen omistavat osakkeenomistajat? Miksi on luotu järjestelmä, jossa investoijat eli yhtiön omistajat saavat määrätä osakeyhtiössä? Eikö kauan yhtiössä toiminut työntekijä olisi parempi omistaja tai päättäjä kuin sijoittaja, joka ehkä omistaa yhtiötä vain muutaman päivän ajan? Miksi työntekijä ei omista? Vastaus kuuluu: osakkeenomistajan on voitava käyttää valtaa, koska osakkeenomistajalla ei ole suojaa, koska hän ei voi poistua yhtiöstä. Kaikilla muilla on suojaa siitä, että he voivat mennä muualle, ja työntekijä voi yleensä vaihtaa työpaikkaa. Tämä vaihtoehto, poistumisen vaihtoehto, on paras oikeus minkä ihmiselle voi antaa. Eli työntekijälle ei tarvitse antaa oikeuksia koska hänellä on vaihtoehtoja, mutta osakkeenomistaja ei pääse pois. Hänelle täytyy antaa valtaa.

    Lisäksi kiinnostus rahaan tekee osakkeenomistajista homogeenisen ryhmän, jonka intressit ovat samankaltaiset. Tämä tekee osakeyhtiöstä niin valtavan menestyksekkään yritysmuodon.

    On muitakin muotoja, esim. osuuskunta — tilanne, jossa asiakas jää riippuvaiseksi yrityksestä tavalla, joka edellyttää suojaa. Alun perin osakeyhtiöt eivät esimerkiksi kyenneet tarjoamaan henkivakuutuksia, koska niihin ei luotettu. Ei luotettu siihen, että yhtiö maksaa jotakin kymmenien vuosien kuluttua. Osuuskunta, “mutual”, syntyi siis suojaamaan vakuutuksenottajia. Ja esimerkiksi maatalousosuuskunnilla on hyvin homogeeninen intressi: maito-osuuskunta, munaosuuskunta — jotta ei syntyisi keskinäisiä ristiriitoja.

    Entä julkinen julkinen sektori? Tässä on olennainen kysymys: missä tehtävissä se on markkinoita tehokkaampi? Mikä on sen suhteellinen vahvuus ja voima? Jos markkinoilla tavoite on markkina-arvon maksimointi tai voiton maksimointi mitä julkinen sektori sitävastoin tekee?

    Julkisen sektorin etu on siinä, ettei sen tarvitse maksimoida voittoa. Tämä on sen tärkein piirre. Se voi ottaa huomioon kaikenlaisia näkökohtia joita markkinatalous ei voi sisäistää. Esimerkkinä: miten kaavoitetaan Helsinki? Tätä kysymystä ei voi ulkoistaa yhdelle yhtiölle tai yhtiöille, ja meillä on yhteisiä niihin kohdistuvia intressejä. Niihin liittyy paljon vaikeasti mitattavia asioita – kuten kysymys: onko kaupunki kaunis?

    Intensiivinen kustannushakuisuus sopii siis huonosti julkiseen toimintaan. Jos ymmärrätte tämän, ymmärrätte, miten hakoteillä ollaan jos pidetään byrokratiaa “tehottomana”. Byrokratia on juuri se tarkoituksenmukaisin tapa ohjata valtion toimintaa. Ei sen pidäkään omaksua yksityisen sektorin ajattelua.

    Ratkaisu ei siis ole julkisen sektorin muuttaminen “tehokkaaksi” liike-elämän kopioksi. Ratkaisu on julkisen sektorin supistaminen, koska se on kallis, ei sen tehostaminen liike-elämän hengessä. Julkinen sektori on kallis koska sillä ei ole profit-mittareita (voittomittareita), ja siihen kohdistuva palaute on epämääräistä, usein negatiivista.

    Julkinen sektori ei kilpaile joten sillä pitääkin byrokraattiset säännöt. Yritys voi sitävastoin olla totaalisen epädemokraattinen.

    https://juhanavartiainen.fi/2017/mita-bengt-holmstromin-sanoi-eduskunnassa-29-3-2017/

    Tykkää

    1. Tässäkin sinänsä fiksussa puheessa vain paistaa läpi arvovalinnat ja tietynlainen ekonomismi:

      ”Ratkaisu on julkisen sektorin supistaminen, koska se on kallis”

      Toki näin, jos julkinen sektori rinnastetaan yritysmaailmaan, jossa tällä hetkellä on käytössä hyvin yksinkertainen tehokkuuden mittari. Mutta onko tämä kovin hyvä mittari, ja mittaako se esimerkiksi hyvinvoinnin kannalta oikeita asioita? Mistä tahansa järjestelmästä on helppo tehdä ”tehokas” jos se täytyy optimoida vain yhden helposti mitattavan mittarin suhteen.

      Mikä sitten on ”kallis” tai ”halpa” on myös hyvä kysymys. Yhdysvalloissa tuo julkinen sektori on supistettu melkein minimiin, ja lopputuloksena esim. terveydenhoito vie BKT:stä puolet enemmän kuin vaikkapa Euroopassa, siitä huolimatta että sairauden hoito ajaa kymmeniä tuhansia konkurssiin joka vuosi.

      Halusi nobelisti sitä tai ei, niin tuonkin lauseen lukee moni poliitikko jotakuinkin näin: ”Talousnobelistin mukaan kaikki mahdollinen, mukaanlukien terveydenhoito, pitää yksityistää.”

      Tälläistä tuo von Hayekin kuvaus taloustieteilijöiden vallasta tarkoittaa.

      (Siitäkin voitaisiin keskustella, minkä luonnonlain seurauksena yrityksen ei tarvitse olla demokraattinen, mutta jätetään nyt toiseen kertaan.)

      Tykkää

  6. Kai siitä paistaa läpi arvovalinnat, kun siinä esitellään omia käsityksiä asioista. Muutenhan ei voisi esittää yhtään ratkaisua, koska ratkaisujen esittämiseksi on oltava joitain tavoitteita ja niitä varten pitää tehdä arvovalintoja. Markus Jäntti on puhunut paljon tiedemiesten, erityisesti taloustieteilijöiden objektiivisuuden harhasta.

    Ajatellaan että kuin jostain tutkijankammiosta voisi joku ekonomisti tulla kertomaa objektiivisesti, minkälaista talouspolitiikkaa tulee harjoittaa. Se on mahdotonta. Jäntin ratkaisu tähän ongelmaan on tuoda reilust näkökanta esiin.

    Sensijaan sen toteaminen, että julkinen sektori on kallis, ei ole mikään arvovalinta. Sehän on tutkittavissa oleva asia, joka voi tai voi olla pitämättä paikkansa tilanteesta riippuen. Terveydenhuolto on hyvä esimerkki siitä, kuinka byrokraattinen järjestelmä voittaa markkinaehtoiseen, koska markkinaehtoisuus tällä toimialalla johtaa vielä kallistakin kalliimpaan tilanteeseen,

    Suurin osa poliitikoista muuten taisi nähdä Hölmströmin puheesta vain sen osuuden, jossa kehuttiin julkista sektoria. Iltiksessäkin vain hehkutettiin, että Hölmströmin mielestä julkisen sektorin etuna on voitontavoittelun puute, eikä mainittu ollenkaan hänen ehdottamia ratkaisuita. Eli lueppas tämä, antaa kyllä täysin väärän käsityksen puheen kokonaisuudesta:
    http://www.iltalehti.fi/uutiset/2017032922997287_uu.shtml

    Tykkää

    1. ”Ajatellaan että kuin jostain tutkijankammiosta voisi joku ekonomisti tulla kertomaa objektiivisesti, minkälaista talouspolitiikkaa tulee harjoittaa. Se on mahdotonta. Jäntin ratkaisu tähän ongelmaan on tuoda reilust näkökanta esiin.”

      Juuri näin – tämä se on se omankin murinani ytimessä. Arvovapaata ja objektiivista talouspolitiikkaa ei ole, mutta jos luet vaikkapa Heikki Pursiaisen tai monen muun oikeistolaisittain ajattelevan taloustieteilijän kirjoituksia, niin asiat pyritään niissä esittämään aivan kuin eksakti tieteenala ”taloustiede” arvovapaasti ja yksikäsitteisesti suosittaisi, että (esimerkiksi) taiteen valtiontuet pitäisi lopettaa.

      Tämä on se ekonomismin keskeinen ongelma, mitä kritisoidaan jatkuvasti, ja mielestäni hyvästä syystä.

      Jäntin ratkaisu on hyvä ja sitä soisi sovellettavan enemmän. Oikeistolainen talouspolitiikka ei ole välttämättä väärää talouspolitiikkaa, mutta on hyvin ongelmallista, kun talouskielestä on tullut politiikan ”äidinkieli”, suositusten taustalla olevia arvovalintoja ei välitetä avata, JA suuri osa taloustieteilijöistä on oikealle kallellaan.

      Miksi taloustieteilijät kallistuvat oikealle on sitten hyvä kysymys. Mielenkiintoista kuitenkin on, että on olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että taloustieteen opiskelu tekee itsekkäämmäksi, senkin jälkeen kun valintaefektin vaikutukset on huomioitu.

      Tykkää

  7. Pursiaisen pointtina on yleensä se, että ensin pitää olla tarkat arvot, joista sitten lähdetään kylmän loogisesti johtamaan taloustieteen avulla se, mitä näiden arvojen toteuttaminen käytännössä tarkoittaisi.

    Olen hänen kanssaan siitä samaa mieltä mm siitä, että arvot, jotka johtavat loogisesti persaukisten peliriippuvaisten rahojen kierrättämiseen Veikkauksen kautta ylemmän keskiluokan kulttuuriharrastuksiin, ovat suhteellisen eriskummallisia eli harvinaisia. Siksipä moni kummallisuus selittyy ehkä enemmän tietämättömyydellä tai sitten ahneudella (muiden rahat mun harrastuksiin) ja vähemmän niillä arvovalinnoilla. Tai no, kai muiden rahojen käyttö oman edun edistämiseen on sekin arvo?

    Minusta Pursiainen menee kuitenkin liian pitkälle tässä ajatuskehikossaan. Mutta on siinä oma pointtinsa, enemmän pitäisi käyttää tiedettä ja vähemmän mutua. Se mutu ja ”poliittinen harkinta” tuntuu mystisesti johtavan usein siihen, että oma ryhmittymä saa enemmän ja muut vähemmän. Äärimmäiset esimerkit lienevät juuri Veikkaus ja maataloustuet.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s