Tasaisempi valta: ”Tasajakoa kokeiltiin Neuvostoliitossa”

Luultavasti keskeisin perustelu suurten taloudellisten eriarvoisuuksien sallimiselle on niiden oletettu kannustava vaikutus. Eriarvoisuuksia puolustavien mielestä eriarvoisuuksia tarvitaan motivoimaan ihmisiä tekemään työnsä paremmin ja kehittämään uusia keksintöjä. Väite on pinnallisesti uskottava, ainakin jos syyllistytään loogiseen virheeseen ja pidetään suurten ja kasvavien eriarvoisuuksien ainoana mahdollisena vaihtoehtona täydellistä tasajakoa. Ihmiskunnan historiasta voidaan myös löytää ainakin pintapuolisesti katsoen vakuuttavia esimerkkejä siitä, miten epäreiluksi koettu tulonjako on johtanut tyytymättömyyteen ja työmotivaation hupenemiseen. Kysymystä siitä, millainen tulonjako koetaan epäreiluksi, ja millaisia vaikutuksia eriarvoisuudella todellisuudessa voidaan havaita olevan, käsitellään kuitenkin julkisessa keskustelussa selvästi vähemmän. Vielä tätä kirjoittaessa luultavasti yleisin yksittäinen argumentti eriarvoisuuksien aktiivista rajoittamista vastaan on niinsanottu Neuvostoliitto-kortti: “tasaista jakoa kokeiltiin Neuvostoliitossa, eikä se toiminut.” Näin siitä huolimatta, että tasaisen jaon todellisistakaan ongelmista ei voida millään loogisella tavalla vetää johtopäätöstä, että eriarvoisuuksia ei pitäisi pyrkiä rajoittamaan.

Koska Neuvostoliitto on kuitenkin niin tärkeä osa eriarvoisuuksien rajoittamista vastustamaan mobilisoitua retoriikkaa ja mytologiaa, on syytä katsastaa lyhyesti, miten tulonjako ja talous Neuvostoliitossa todellisuudessa toimivat, ja millainen yhteys nykyisiä teollisuusmaita selvästi vähäisemmällä taloudellisella eriarvoisuudella oli maan talouden kiistämättömiin ja lopulta tuhoisiksi osoittautuneisiin ongelmiin.

Neuvostoliiton talouden ongelma ei nimittäin ollut eriarvoisuuden vähäisyys vaan suunnitelmatalouden jäykkyys ja kyvyttömyys uudistua. Neuvostoliiton taloutta johdettiin hyvin samalla tavalla kuin valtavaa kapitalistista yritystä, ja moni läntinen tarkkailija kutsuikin järjestelmää nimellä “Neuvostoliitto Oy” (Hanson 2003). Käytännössä kaikki aikuiset asukkaat olivat valtion työntekijöitä, ja työn ja tuotannon tavoitteet asetettiin Moskovasta käsin sekä tärkeillä vuotuisilla että kuuluisilla mutta enemmänkin viitteellisillä viisivuotissuunnitelmilla. Vielä 1970- ja 1980-luvuilla arviolta 90 prosenttia Neuvostoliiton bruttokansantuotteesta syntyi keskussuunnitteluvirastojen ohjaamassa tuotannossa, sallitun yksityisen, sormien läpi katsotun harmaan ja laittoman liiketoiminnan ollessa mitättömän pienessä roolissa (Hanson 2003, s. 13). Työn samapalkkaisuutta oli kokeiltu lyhyesti heti vallankumouksen jälkeen, mutta järjestelystä luovuttiin nopeasti. Tulospalkkaus, kuten urakkapalkat ja suunniteltujen tavoitteiden saavuttamiseen sidotut bonukset, olivat Neuvostoliitossa tosiasiassa keskimäärin suuremmassa roolissa kuin samaan aikaan lännessä: esimerkiksi työyksikön johtajilla oli käytännössä aina tulospalkka, ja johtajan vuotuisesta palkasta peräti 40 prosenttia saattoi koostua esimerkiksi tuotanto-, toimitusaikataulu-, tai myyntitavoitteiden saavuttamisesta riippuvista bonuksista (Hanson 2003, s. 19). Työmarkkinat olivat muutamia rajoituksia lukuunottamatta hyvinkin vapaat ja työvoiman vaihtuvuus suurempaa kuin esimerkiksi Japanissa. Parempaa tai paremmin palkattua työtä kaipaava saattoi siis sellaista tavoitella. Rahapalkan lisäksi kannustimina toimivat monenlaiset edut, kuten pääsy parempiin asuntoihin tai etuoikeus harvinaisten tuotteiden ostamiseen. Jos ahkeruuden ja tulosten mukaan palkitseminen riittäisi toimivaan talousjärjestelmään, Neuvostoliitolla ei olisi pitänyt olla mitään ongelmia.

Vuosikymmenien ajan Neuvostoliiton talous toimikin itse asiassa suhteellisen hyvin. Parhaiden jälkikäteisten arvioiden mukaan maan bruttokansantuotetta melko hyvin vastaava mittari nousi vielä 1970-luvun puoliväliin saakka ripeää tahtia, ja etenkin Stalinin kuoleman jälkeen maan johtajaksi nousseen Nikita Hruštšovin valtakaudella (1953-64) tavallisten kansalaisten elintaso nousi niin selvästi, että läntisetkin tarkkailijat pitivät täysin mahdollisena, että Neuvostoliiton kansalaisten elintaso ohittaa ennen pitkää kapitalististen maiden elintason.

Saavutuksia tarkastellessa on tärkeää huomioida myös lähtötaso: Neuvostoliitto oli syntynyt feodalismista teollisuusmaaksi vasta siirtymässä olleen Venäjän vallankumouksesta, raunioitunut kertaalleen vallankumousta seuranneessa sisällissodassa ja joutunut kehittämään esimerkiksi teollisuutensa pääasiassa omin voimin länsimaiden taloussaarron vuoksi, kärsinyt valtavia taloudellisen ja inhimillisen pääoman menetyksiä Stalinin vainoharhaisen hirmuvallan alla, ja lopuksi lähestulkoon tuhoutunut apokalyptisessa sodassa natsi-Saksaa vastaan. Kaikesta tästä huolimatta Neuvostoliitto nousi vain parissa vuosikymmenessä maailman ylivoimaisesti rikkaimman maan, toisesta maailmansodasta vain vahvistuneen Yhdysvaltojen koko historian suurimmaksi uhaksi ja voitti avaruuskilvan kaksi ensimmäistä erää lähettämällä sekä ensimmäisen satelliitin että ensimmäisen ihmisen avaruuteen. (Matala lähtötaso on toki syytä ottaa huomioon myös talouskasvulukemia arvioitaessa: nollapisteestä aloittaessa kasvuprosentit voivat olla hyvinkin suuria.)

Kuten esimerkiksi Neuvostoliiton taloushistorian kirjoittanut Philip Hanson totesi, Neuvostoliiton talousjärjestelmässä merkillepantavaa ei ole niinkään sen tehottomuus vaan se, että kaikista keskusjohtoisen jäykkyyden, korruption, ja ideologisen dogmaattisuuden aiheuttamista valtavista ongelmista huolimatta se toimi yli puoli vuosisataa. Suunnitelmatalous osoittautui toimivaksi maatalousvaltaisen ja takapajuisen maan teollistamisessa ja tuotannon kasvattamisessa, ja se tuotti järjestelmän, jossa talouskriisit ja työttömyys olivat käytännössä tuntemattomia ongelmia.

Neuvostoliiton kansantuotteen kehitys (Hanson 2003, s. 5).

Järjestelmän rakenteelliset heikkoudet olivat silti valtavia ja jälkikäteen ilmiselviä. Tuotanto suunniteltiin ennen kaikkea keskussuunnittelijoiden ja tuotantolaitosten johtajien välisenä neuvotteluna, jossa tehtaanjohtajilla oli erittäin suuri – ironista kyllä – rahallinen kannustin saada läpi suunnitelmia, jotka olisi mahdollisimman helppo toteuttaa, sen sijaan että heillä olisi ollut kannustimia tuottaa tuotteita joita ihmiset halusivat tai tarvitsivat. Talouden keskussuunnittelu vaati suunnatonta byrokratiaa ja piinallista mikromanageerausta: vaikkapa terästehtaiden tuotantosuunnitelmaa laatiessa keskussuunnittelijoiden tuli kyetä arvioimaan tarkasti ei vain tuotannon vaadittua kokonaismäärää, vaan myös se, kuinka paljon minkäkinlaista teräslevyä, putkea tai muuta tuotetta terästä raaka-aineenaan käyttävät tehtaat kaiken kaikkiaan seuraavana vuonna tarvitsivat. Kaiken suunnitteluun tarvittavan tiedon keskitetty kerääminen ja käsittely oli mahdoton ongelma, kuten tämän suunnitelmatalouden keskeisen heikkouden havainnut Friedrich Hayek jo vuonna 1945 osoitti. Mitä enemmän taloudellista valtaa keskitettiin pois yksittäisiltä ihmisiltä ja työntekijöiltä, mitä enemmän tietoa käsiteltiin, kerättiin ja koostettiin keskussuunnittelijoiden käyttämiksi tilastoiksi ja tunnusluvuiksi, sitä enemmän tärkeää informaatiota menetettiin.

Paperilla suunnitelmat saatiin toimimaan, mutta käytännössä tuloksena oli samanaikaisesti sekä puutetta että haaskausta. Ongelmia pahensi entisestään poliittisista syistä tehty päätös määrätä keskitetysti sekä tuotantomääristä että tuotteiden hinnoista: kun hinta ei välittänyt tuottajille tietoa tuotteiden kysynnästä, eikä se muuttunut tuotteiden saatavuuden mukaan, kauppojen hyllyt olivat toistuvasti tyhjiä ja tuote-erän saapuessa kaupan ovelle muodostui pitkiä jonoja. Kuten esimerkiksi virolainen Lauri Vahtre kertoo neuvostoelämän monia absurdiuksia valottavassa kirjassaan, ihmisillä oli tapana hamstrata mahdollisuuden tullen kaikkia niitä tuotteita, jotka tiedettiin harvinaisiksi, ja käydä sitten niillä vaihtokauppaa saadakseen oikeasti haluamiaan asioita. Kadulla kiemurtelevaan jonoon kannatti liittyä, vaikkei edes tiennyt mitä jonotti: todennäköisesti tarjolla oli jotain harvinaista, minkä kenties voisi vaihtaa johonkin hyödylliseen. (Vahtre 2010)

Ongelma ei kuitenkaan ollut kannustimien saati eriarvoisuuden vähäisyys, kuten Neuvostoliittoon liitetty mytologia antaa usein ymmärtää. Neuvostoliiton taloushistoria onkin esimerkki ennen kaikkea siitä, että kannustimet, tulospalkkiot ja muut teoriassa ahkeruudesta ja suorituksista palkitsevat järjestelmät voivat johtaa myös hyvin huonoihin lopputuloksiin. Kannustinjärjestelmät kun olivat Neuvostoliitossa tavallisia, mutta ne eivät kannustaneet kilpailemaan uusilla tuotteilla tai paremmalla laadulla. Tuotantotavoitteiden täyttämisen ja sitä kautta tuotantolaitosten johtajien bonusten kannalta esimerkiksi uuden tekniikan käyttöönotto tai parannuksen toivossa tehdyn muutoksen tekeminen tuotantoprosessiin oli lähinnä riski. Palkkapussin kannalta järkevintä oli tuottaa tuotteita, jotka oli mahdollisimman helppo ja halpa valmistaa, mutta jotka silti täyttivät vuotuisen tuotantosuunnitelman vaatimukset. Uutta tekniikkaa otettiin käyttöön lähinnä uusia tuotantolaitoksia rakennettaessa, keskusjohdon rajallisen huomiokyvyn suuntautuessa johonkin asiaan, tai asevarustelukilvan paineessa (Hanson 2003, s. 21). Neuvostoliitossa taloudelliset kannustimet kannustivat tekemään asioita talouden kirjanpidon silmissä oikein, mutta ne eivät kannustaneet tekemään oikeita asioita. Yhtäläisyydet kirjoitushetkellä vallitsevaan järjestelmään, jossa esimerkiksi luonnon tuhoaminen on useimmiten talouden kirjanpidossa oikein, ja luonnon säästämisestä eli oikean asian tekemisestä enemmänkin rangaistaan, ovat silmiinpistäviä.

Neuvostoliiton talousjärjestelmän keskeinen ja lopulta kohtalokkaaksi osoittautunut vika oli ihmisten taloudellisen vallan ja vapauksien lähes täydellinen puute. Ihmisillä oli merkittäviäkin kannustimia täyttää Neuvostoliitto Oy:n johtajien määräämät urakat ja työtavoitteet, mutta taloudellista valtaa lähinnä sen verran, että he saivat päättää, mitä saatavilla olleista tuotteista he palkkioillaan hankkivat. Työtä oli pakko tehdä huolimatta siitä, miten ilmiselvästi typerää se oli, mutta yritteliäisyys oli lähes mahdotonta: uusien tuotteiden tuotannon aloittaminen ilman ylemmän tahon hyväksyntää saattoi olla suorastaan rikollista, kuten useimmissa tapauksissa oli myös oman yrityksen perustaminen jotain tarpeelliseksikin tiedettyä tuotetta valmistamaan. Keskusjohtoisuus ja marxismi-leninismin ideologia, joka edellytti “tuotantovälineiden” pitämistä valtion monopolina, tarkoitti, ettei valtio voinut sallia yksityisten ihmisten kilpailevan valtion omistamien tuotantovälineiden kuten tehtaiden kanssa.

Mikään näistä todellisista ja Neuvostoliiton talouden ja diktatuurin sortumiseen johtaneista ongelmista ei aiheutunut “liian suuresta tasa-arvoisuudesta.” On täysin mahdollista kuvitella järjestelmä, jossa ihmisille taataan ihmisarvoiseen elämään riittävä määrä taloudellista valtaa ja laaja-alainen taloudellinen vapaus samaan aikaan kun vapauksien seurauksina syntyviä eriarvoisuuksia rajoitetaan aktiivisesti. Koska tällaisessä järjestelmässä useammalla ihmisellä olisi riittävästi taloudellista valtaa esimerkiksi kouluttautua pidemmälle, kehittää uusia keksintöjä tai perustaa oma yritys, tuloerot hyväksyvä mutta niitä voimakkaasti rajoittava järjestelmä olisi ainakin teoriassa innovatiivisempi ja ketterämpi kuin teollisuusmaissa vallitseva, suuret ja periaatteessa rajattomatkin eriarvoisuudet ja taloudellisen vallan keskittymisen hyväksyvä järjestely. Myös käytännössä näin näyttää olevan: suuremman tasa-arvoisuuden tuoma laajemmalle levinnyt taloudellinen valta ja vapaus on hyvin todennäköisesti merkittävä syy siihen, miksi tasaisemman tulonjaon maat pärjäävät lähes poikkeuksetta useimpia epätasaisemman tulonjaon maita paremmin talouden dynaamisuutta ja innovatiivisuutta mittaavissa tutkimuksissa. Niinpä Neuvostoliiton käyttäminen vasta-argumenttina eriarvoisuuden rajoittamiselle kertoo lähinnä argumentin esittäjän tietämättömyydestä tai luottamuksesta siihen, ettei Neuvostoliitto-argumentin kuulija kykene ottamaan historiasta selvää.

Tämä kirjoitus on osa Tasaisempi valta-kirjaprojektin luonnosta.

Mainitut lähteet

Hanson, Philip (2003). The Rise and Fall of the Soviet Economy: An Economic History of the USSR from 1945. London: Routledge.

Vahtre, Lauri (2010). Absurdin suurvalta: Elämää neuvostojärjestelmässä. Juva: WSOY.