Tasaisempi valta: ”Tasajakoa kokeiltiin Neuvostoliitossa”

Luultavasti keskeisin perustelu suurten taloudellisten eriarvoisuuksien sallimiselle on niiden oletettu kannustava vaikutus. Eriarvoisuuksia puolustavien mielestä eriarvoisuuksia tarvitaan motivoimaan ihmisiä tekemään työnsä paremmin ja kehittämään uusia keksintöjä. Väite on pinnallisesti uskottava, ainakin jos syyllistytään loogiseen virheeseen ja pidetään suurten ja kasvavien eriarvoisuuksien ainoana mahdollisena vaihtoehtona täydellistä tasajakoa. Ihmiskunnan historiasta voidaan myös löytää ainakin pintapuolisesti katsoen vakuuttavia esimerkkejä siitä, miten epäreiluksi koettu tulonjako on johtanut tyytymättömyyteen ja työmotivaation hupenemiseen. Kysymystä siitä, millainen tulonjako koetaan epäreiluksi, ja millaisia vaikutuksia eriarvoisuudella todellisuudessa voidaan havaita olevan, käsitellään kuitenkin julkisessa keskustelussa selvästi vähemmän. Vielä tätä kirjoittaessa luultavasti yleisin yksittäinen argumentti eriarvoisuuksien aktiivista rajoittamista vastaan on niinsanottu Neuvostoliitto-kortti: “tasaista jakoa kokeiltiin Neuvostoliitossa, eikä se toiminut.” Näin siitä huolimatta, että tasaisen jaon todellisistakaan ongelmista ei voida millään loogisella tavalla vetää johtopäätöstä, että eriarvoisuuksia ei pitäisi pyrkiä rajoittamaan.

Koska Neuvostoliitto on kuitenkin niin tärkeä osa eriarvoisuuksien rajoittamista vastustamaan mobilisoitua retoriikkaa ja mytologiaa, on syytä katsastaa lyhyesti, miten tulonjako ja talous Neuvostoliitossa todellisuudessa toimivat, ja millainen yhteys nykyisiä teollisuusmaita selvästi vähäisemmällä taloudellisella eriarvoisuudella oli maan talouden kiistämättömiin ja lopulta tuhoisiksi osoittautuneisiin ongelmiin.

Neuvostoliiton talouden ongelma ei nimittäin ollut eriarvoisuuden vähäisyys vaan suunnitelmatalouden jäykkyys ja kyvyttömyys uudistua. Neuvostoliiton taloutta johdettiin hyvin samalla tavalla kuin valtavaa kapitalistista yritystä, ja moni läntinen tarkkailija kutsuikin järjestelmää nimellä “Neuvostoliitto Oy” (Hanson 2003). Käytännössä kaikki aikuiset asukkaat olivat valtion työntekijöitä, ja työn ja tuotannon tavoitteet asetettiin Moskovasta käsin sekä tärkeillä vuotuisilla että kuuluisilla mutta enemmänkin viitteellisillä viisivuotissuunnitelmilla. Vielä 1970- ja 1980-luvuilla arviolta 90 prosenttia Neuvostoliiton bruttokansantuotteesta syntyi keskussuunnitteluvirastojen ohjaamassa tuotannossa, sallitun yksityisen, sormien läpi katsotun harmaan ja laittoman liiketoiminnan ollessa mitättömän pienessä roolissa (Hanson 2003, s. 13). Työn samapalkkaisuutta oli kokeiltu lyhyesti heti vallankumouksen jälkeen, mutta järjestelystä luovuttiin nopeasti. Tulospalkkaus, kuten urakkapalkat ja suunniteltujen tavoitteiden saavuttamiseen sidotut bonukset, olivat Neuvostoliitossa tosiasiassa keskimäärin suuremmassa roolissa kuin samaan aikaan lännessä: esimerkiksi työyksikön johtajilla oli käytännössä aina tulospalkka, ja johtajan vuotuisesta palkasta peräti 40 prosenttia saattoi koostua esimerkiksi tuotanto-, toimitusaikataulu-, tai myyntitavoitteiden saavuttamisesta riippuvista bonuksista (Hanson 2003, s. 19). Työmarkkinat olivat muutamia rajoituksia lukuunottamatta hyvinkin vapaat ja työvoiman vaihtuvuus suurempaa kuin esimerkiksi Japanissa. Parempaa tai paremmin palkattua työtä kaipaava saattoi siis sellaista tavoitella. Rahapalkan lisäksi kannustimina toimivat monenlaiset edut, kuten pääsy parempiin asuntoihin tai etuoikeus harvinaisten tuotteiden ostamiseen. Jos ahkeruuden ja tulosten mukaan palkitseminen riittäisi toimivaan talousjärjestelmään, Neuvostoliitolla ei olisi pitänyt olla mitään ongelmia.

Vuosikymmenien ajan Neuvostoliiton talous toimikin itse asiassa suhteellisen hyvin. Parhaiden jälkikäteisten arvioiden mukaan maan bruttokansantuotetta melko hyvin vastaava mittari nousi vielä 1970-luvun puoliväliin saakka ripeää tahtia, ja etenkin Stalinin kuoleman jälkeen maan johtajaksi nousseen Nikita Hruštšovin valtakaudella (1953-64) tavallisten kansalaisten elintaso nousi niin selvästi, että läntisetkin tarkkailijat pitivät täysin mahdollisena, että Neuvostoliiton kansalaisten elintaso ohittaa ennen pitkää kapitalististen maiden elintason.

Saavutuksia tarkastellessa on tärkeää huomioida myös lähtötaso: Neuvostoliitto oli syntynyt feodalismista teollisuusmaaksi vasta siirtymässä olleen Venäjän vallankumouksesta, raunioitunut kertaalleen vallankumousta seuranneessa sisällissodassa ja joutunut kehittämään esimerkiksi teollisuutensa pääasiassa omin voimin länsimaiden taloussaarron vuoksi, kärsinyt valtavia taloudellisen ja inhimillisen pääoman menetyksiä Stalinin vainoharhaisen hirmuvallan alla, ja lopuksi lähestulkoon tuhoutunut apokalyptisessa sodassa natsi-Saksaa vastaan. Kaikesta tästä huolimatta Neuvostoliitto nousi vain parissa vuosikymmenessä maailman ylivoimaisesti rikkaimman maan, toisesta maailmansodasta vain vahvistuneen Yhdysvaltojen koko historian suurimmaksi uhaksi ja voitti avaruuskilvan kaksi ensimmäistä erää lähettämällä sekä ensimmäisen satelliitin että ensimmäisen ihmisen avaruuteen. (Matala lähtötaso on toki syytä ottaa huomioon myös talouskasvulukemia arvioitaessa: nollapisteestä aloittaessa kasvuprosentit voivat olla hyvinkin suuria.)

Kuten esimerkiksi Neuvostoliiton taloushistorian kirjoittanut Philip Hanson totesi, Neuvostoliiton talousjärjestelmässä merkillepantavaa ei ole niinkään sen tehottomuus vaan se, että kaikista keskusjohtoisen jäykkyyden, korruption, ja ideologisen dogmaattisuuden aiheuttamista valtavista ongelmista huolimatta se toimi yli puoli vuosisataa. Suunnitelmatalous osoittautui toimivaksi maatalousvaltaisen ja takapajuisen maan teollistamisessa ja tuotannon kasvattamisessa, ja se tuotti järjestelmän, jossa talouskriisit ja työttömyys olivat käytännössä tuntemattomia ongelmia.

Neuvostoliiton kansantuotteen kehitys (Hanson 2003, s. 5).

Järjestelmän rakenteelliset heikkoudet olivat silti valtavia ja jälkikäteen ilmiselviä. Tuotanto suunniteltiin ennen kaikkea keskussuunnittelijoiden ja tuotantolaitosten johtajien välisenä neuvotteluna, jossa tehtaanjohtajilla oli erittäin suuri – ironista kyllä – rahallinen kannustin saada läpi suunnitelmia, jotka olisi mahdollisimman helppo toteuttaa, sen sijaan että heillä olisi ollut kannustimia tuottaa tuotteita joita ihmiset halusivat tai tarvitsivat. Talouden keskussuunnittelu vaati suunnatonta byrokratiaa ja piinallista mikromanageerausta: vaikkapa terästehtaiden tuotantosuunnitelmaa laatiessa keskussuunnittelijoiden tuli kyetä arvioimaan tarkasti ei vain tuotannon vaadittua kokonaismäärää, vaan myös se, kuinka paljon minkäkinlaista teräslevyä, putkea tai muuta tuotetta terästä raaka-aineenaan käyttävät tehtaat kaiken kaikkiaan seuraavana vuonna tarvitsivat. Kaiken suunnitteluun tarvittavan tiedon keskitetty kerääminen ja käsittely oli mahdoton ongelma, kuten tämän suunnitelmatalouden keskeisen heikkouden havainnut Friedrich Hayek jo vuonna 1945 osoitti. Mitä enemmän taloudellista valtaa keskitettiin pois yksittäisiltä ihmisiltä ja työntekijöiltä, mitä enemmän tietoa käsiteltiin, kerättiin ja koostettiin keskussuunnittelijoiden käyttämiksi tilastoiksi ja tunnusluvuiksi, sitä enemmän tärkeää informaatiota menetettiin.

Paperilla suunnitelmat saatiin toimimaan, mutta käytännössä tuloksena oli samanaikaisesti sekä puutetta että haaskausta. Ongelmia pahensi entisestään poliittisista syistä tehty päätös määrätä keskitetysti sekä tuotantomääristä että tuotteiden hinnoista: kun hinta ei välittänyt tuottajille tietoa tuotteiden kysynnästä, eikä se muuttunut tuotteiden saatavuuden mukaan, kauppojen hyllyt olivat toistuvasti tyhjiä ja tuote-erän saapuessa kaupan ovelle muodostui pitkiä jonoja. Kuten esimerkiksi virolainen Lauri Vahtre kertoo neuvostoelämän monia absurdiuksia valottavassa kirjassaan, ihmisillä oli tapana hamstrata mahdollisuuden tullen kaikkia niitä tuotteita, jotka tiedettiin harvinaisiksi, ja käydä sitten niillä vaihtokauppaa saadakseen oikeasti haluamiaan asioita. Kadulla kiemurtelevaan jonoon kannatti liittyä, vaikkei edes tiennyt mitä jonotti: todennäköisesti tarjolla oli jotain harvinaista, minkä kenties voisi vaihtaa johonkin hyödylliseen. (Vahtre 2010)

Ongelma ei kuitenkaan ollut kannustimien saati eriarvoisuuden vähäisyys, kuten Neuvostoliittoon liitetty mytologia antaa usein ymmärtää. Neuvostoliiton taloushistoria onkin esimerkki ennen kaikkea siitä, että kannustimet, tulospalkkiot ja muut teoriassa ahkeruudesta ja suorituksista palkitsevat järjestelmät voivat johtaa myös hyvin huonoihin lopputuloksiin. Kannustinjärjestelmät kun olivat Neuvostoliitossa tavallisia, mutta ne eivät kannustaneet kilpailemaan uusilla tuotteilla tai paremmalla laadulla. Tuotantotavoitteiden täyttämisen ja sitä kautta tuotantolaitosten johtajien bonusten kannalta esimerkiksi uuden tekniikan käyttöönotto tai parannuksen toivossa tehdyn muutoksen tekeminen tuotantoprosessiin oli lähinnä riski. Palkkapussin kannalta järkevintä oli tuottaa tuotteita, jotka oli mahdollisimman helppo ja halpa valmistaa, mutta jotka silti täyttivät vuotuisen tuotantosuunnitelman vaatimukset. Uutta tekniikkaa otettiin käyttöön lähinnä uusia tuotantolaitoksia rakennettaessa, keskusjohdon rajallisen huomiokyvyn suuntautuessa johonkin asiaan, tai asevarustelukilvan paineessa (Hanson 2003, s. 21). Neuvostoliitossa taloudelliset kannustimet kannustivat tekemään asioita talouden kirjanpidon silmissä oikein, mutta ne eivät kannustaneet tekemään oikeita asioita. Yhtäläisyydet kirjoitushetkellä vallitsevaan järjestelmään, jossa esimerkiksi luonnon tuhoaminen on useimmiten talouden kirjanpidossa oikein, ja luonnon säästämisestä eli oikean asian tekemisestä enemmänkin rangaistaan, ovat silmiinpistäviä.

Neuvostoliiton talousjärjestelmän keskeinen ja lopulta kohtalokkaaksi osoittautunut vika oli ihmisten taloudellisen vallan ja vapauksien lähes täydellinen puute. Ihmisillä oli merkittäviäkin kannustimia täyttää Neuvostoliitto Oy:n johtajien määräämät urakat ja työtavoitteet, mutta taloudellista valtaa lähinnä sen verran, että he saivat päättää, mitä saatavilla olleista tuotteista he palkkioillaan hankkivat. Työtä oli pakko tehdä huolimatta siitä, miten ilmiselvästi typerää se oli, mutta yritteliäisyys oli lähes mahdotonta: uusien tuotteiden tuotannon aloittaminen ilman ylemmän tahon hyväksyntää saattoi olla suorastaan rikollista, kuten useimmissa tapauksissa oli myös oman yrityksen perustaminen jotain tarpeelliseksikin tiedettyä tuotetta valmistamaan. Keskusjohtoisuus ja marxismi-leninismin ideologia, joka edellytti “tuotantovälineiden” pitämistä valtion monopolina, tarkoitti, ettei valtio voinut sallia yksityisten ihmisten kilpailevan valtion omistamien tuotantovälineiden kuten tehtaiden kanssa.

Mikään näistä todellisista ja Neuvostoliiton talouden ja diktatuurin sortumiseen johtaneista ongelmista ei aiheutunut “liian suuresta tasa-arvoisuudesta.” On täysin mahdollista kuvitella järjestelmä, jossa ihmisille taataan ihmisarvoiseen elämään riittävä määrä taloudellista valtaa ja laaja-alainen taloudellinen vapaus samaan aikaan kun vapauksien seurauksina syntyviä eriarvoisuuksia rajoitetaan aktiivisesti. Koska tällaisessä järjestelmässä useammalla ihmisellä olisi riittävästi taloudellista valtaa esimerkiksi kouluttautua pidemmälle, kehittää uusia keksintöjä tai perustaa oma yritys, tuloerot hyväksyvä mutta niitä voimakkaasti rajoittava järjestelmä olisi ainakin teoriassa innovatiivisempi ja ketterämpi kuin teollisuusmaissa vallitseva, suuret ja periaatteessa rajattomatkin eriarvoisuudet ja taloudellisen vallan keskittymisen hyväksyvä järjestely. Myös käytännössä näin näyttää olevan: suuremman tasa-arvoisuuden tuoma laajemmalle levinnyt taloudellinen valta ja vapaus on hyvin todennäköisesti merkittävä syy siihen, miksi tasaisemman tulonjaon maat pärjäävät lähes poikkeuksetta useimpia epätasaisemman tulonjaon maita paremmin talouden dynaamisuutta ja innovatiivisuutta mittaavissa tutkimuksissa. Niinpä Neuvostoliiton käyttäminen vasta-argumenttina eriarvoisuuden rajoittamiselle kertoo lähinnä argumentin esittäjän tietämättömyydestä tai luottamuksesta siihen, ettei Neuvostoliitto-argumentin kuulija kykene ottamaan historiasta selvää.

Tämä kirjoitus on osa Tasaisempi valta-kirjaprojektin luonnosta.

Mainitut lähteet

Hanson, Philip (2003). The Rise and Fall of the Soviet Economy: An Economic History of the USSR from 1945. London: Routledge.

Vahtre, Lauri (2010). Absurdin suurvalta: Elämää neuvostojärjestelmässä. Juva: WSOY.

Tasaisempi valta: Unilateralismin kirous, eli miksi tekno-optimismi voi olla vaarallista (ja vaatii reilumpaa jakoa)

Optimismi on itsessään toivottava luonteenpiirre. Mutta kun optimismi yhdistyy suureen valtaan, ja varsinkin kun suuresta vallasta seuraa käsitys omasta erinomaisuudesta, optimismista seuraa helposti suuria ongelmia. Syynä tähän on niinsanottu unilateralismin kirous: se, että yksittäinen ihminen voi toisinaan tehdä päätöksiä, joilla on suuria vaikutuksia moniin muihin ihmisiin, johtaa hyvin usein keskimäärin huonoihin päätöksiin.

Ajatellaan yksinkertaisen esimerkin vuoksi, että joukko ihmisiä on järjestämässä yhdelle ystävälleen yllätysjuhlia. Yksi järjestäjistä kuitenkin ajattelee, että juhlien kohdetta pitäisi varoittaa, ettei hän suunnittele samalle päivälle muita menoja. Tämä on tietenkin aivan ymmärrettävä huoli. Niinpä hän päättää kertoa juhlien kohteelle, että hänen täytyy olla tiettynä päivänä tietyssä paikassa – ja tulee joko tarkoituksella tai vahingossa lipsauttaneeksi, että hänelle ollaan suunnittelemassa juhlia. Yksi ihminen omalla päätöksellään tuli siis pilanneeksi koko joukon järjestämän yllätyksen. Voi hyvin olla, että kyseisellä ihmisellä oli esimerkiksi muita järjestäjiä parempaa tietoa siitä, ettei juhlien kohde pidä yllätyksistä. Mutta voi myös olla, että tieto oli väärä: kenties yllätyksen paljastanut on luullut virheellisesti, kenties hyvistä tai kenties huonoista syistä, että juhlakalu ei pidä yllätyksistä, ja paljastuksellaan tulee pahoittaneeksi sekä järjestäjien että juhlien kohteen mielen.

Vastaavanlaiset tilanteet ovat elämässä yleisiä. Ihmiset eivät ole aina kovinkaan hyviä arvioimaan tekojensa seurauksia tai varsinkaan niiden vaikutuksia toisiin ihmisiin. Niinpä voimme lukea säännöllisesti, miten hyvissä aikomuksissa tehty teko osoittautuikin katastrofiksi. (Näiden tarinoiden yleisyys johtuu tosin myös siitä, että “hyvää tarkoittava tekikin pahaa” on tarina, joka on konservatiiveille ja toimittajille kuin kissanminttu kissoille.) Kun tämä ilmiö johtuu siitä, että päätöksen teon tekemisestä on tehnyt yksittäinen ihminen tai suhteellisen pieni ihmisjoukko, joka on arvioinut teon seuraukset väärin, kutsumme ilmiötä yksipuolisen toiminnan eli unilateralismin kiroukseksi. (Bostrom et al. 2016, Lewis 2018, Ord 2020)

Unilateralismin kirous syntyy, kun monilla toimijoilla on mahdollisuus tehdä omin päin jotakin, jolla voisi olla suuria vaikutuksia toisiin toimijoihin, riippumatta siitä, kuka tämän toimenpiteen – kutsuttakoon sitä vaikka nimellä vallankäyttö X – varsinaisesti tekee. Haluan korostaa, että unilateralismin kirouksessa kyse ei ole siitä, että X olisi itsestäänselvästi huono asia. Unilateralismin kirous tarkoittaa sitä, että mitä useammalla ihmisellä on valta tehdä suuria päätöksiä joiden seurauksia ei voida arvioida tarkasti, sitä todennäköisempää on, että jopa täysin pelkkää hyvää haluavat ihmiset tulevat tehneeksi päätöksiä, jotka ovat kaikille keskimäärin huonompia kuin ne voisivat olla.

Ensimmäinen esimerkkimme yllätysjuhlista on suhteellisen harmiton. Niin kauan kun yksilöiden valta vaikuttaa ympäristöönsä tai toisiin ihmisiin on rajallinen, unilateralismin kirous on enemmänkin harmin kuin huolen aihe. Mutta mitä tapahtuu, kun tekniikka kehittyy niin pitkälle, että jonkin teknisen järjestelmän käyttöönotto uhkaa kaataa demokratian tai vapauttaa maailmaan tappavan taudin?

Tämä ei ole valitettavasti pelkkää teoriaa. Vuonna 2002 joukko New Yorkin valtionyliopiston tutkijoita onnistui rakentamaan keinotekoisen polioviruksen. Vähän myöhemmin, vuonna vuonna 2016 ryhmä kanadalaisia tutkijoita käytti tieteellisessä julkaisussa julkaistua, 40 vuotta aiemmin sukupuuttoon kuolleen hevosrokkoviruksen DNA-koodia tilatakseen DNA-synteesiin erikoistuneelta yritykseltä hevosrokkoviruksen geneettisen koodin rakentamiseksi tarvittavat DNA-pätkät. Kokoamalla näistä pätkistä kokonaisen DNA-ketjun ja ruiskuttamalla sen soluihin, jotka oli tartutettu toisella rokkoviruksella, solut saatiin tuottamaan tartuttamiskykyisiä hevosrokkoviruksia. Toisin sanoen, tutkijat onnistuivat herättämään henkiin taudin, joka oli jo onnistuttu hävittämään maailmasta.

Eikä siinä vielä kaikki: hevosrokko on läheistä sukua isorokolle, yhdelle tappavimmista tartuntataudeista koskaan. Jos hevosrokon henkiinherättäminen onnistuu, on lähes varmaa, että myös isorokon herättäminen henkiin onnistuisi (Kupferschmidt 2017). Potentiaalisesti vaarallisten taudinaiheuttajien tutkimuksen ja erityisesti niiden henkiinherättämisen piti olla tarkoin säänneltyä, mutta mikään valvontaelin ei kiinnittänyt kanadalaisten työhön mitään huomiota ennen kuin he julkaisivat tuloksensa. Tutkijaryhmä tarvitsi hevosrokon henkiinherättämiseen yhteensä noin 100 000 dollaria, ja esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO:n tapauksesta laatimassa raportissa todettiin, ettei suoritukseen tarvittu “erityisiä biokemiallisia tietoja tai taitoja, merkittävää rahoitusta tai kovin paljon aikaa” (WHO 2017). WHO oli todennut jo 2015, että isorokon rakentaminen keinotekoisesti olisi tekniikan kehityksen ansiosta tästedes täysin mahdollista, ja isorokon hävittäminen, yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista koskaan, saattaisi koska tahansa osoittautua väliaikaiseksi helpotukseksi. Hevosrokon henkiinherättäneet tutkijat puolustivat tekoaan sillä, että synteettinen biologia voisi pian mahdollistaa täysin uudenlaisten, isorokkoa paljon vaarallisempienkin taudinaiheuttajien rakentamisen, että joku tekisi ennen pitkää saman kokeen joka tapauksessa, ja että synteettisten virusten tutkiminen helpottaisi vastalääkkeiden ja rokotteiden kehittämistä.

Tekivätkö tutkijat oikein? On ilmeistä, että pelkkä tieto siitä, että synteettisellä biologialla voidaan luoda isorokon kaltaisia viruksia, lisää houkutusta siihen, että joku ryhmittymä yrittää käyttää tekniikkaa esimerkiksi “tuomiopäivän aseen” rakentamiseen. Toisaalta, kuten kanadalaista ryhmää johtanut David Evans puolusti työtään, virusten toiminnan parempi ymmärtäminen voisi auttaa kehittämään parempia rokotteita ja kenties joskus jopa uusia hoitoja syöpään. Tätä kirjoittaessa, vuonna 2021, on vielä aivan liian aikaista sanoa, oliko päätös viruksen henkiinherättämisestä oikea. On kuitenkin selvää, että henkiinherättäjät ottivat valtavan riskin – kysymättä keneltäkään.

Vastaavia tilanteita voidaan kuvitella kymmenittäin. Tiedämme esimerkiksi, että ilmastokriisin kärjistyessä ja maapallonmuokkaustekniikoiden kehittyessä kymmenet maat, ja jopa yksittäiset miljardöörit, voisivat halutessaan alentaa Maapallon keskilämpötilaa ruiskuttamalla yläilmakehään auringon säteitä heijastavia rikkiaerosoleja. Tällaisellä toimenpiteellä olisi mitä todennäköisimmin laajakantoisia vaikutuksia, mutta olisi silti erittäin vaikea, käytännössä mahdoton arvioida etukäteen, mitä ja kuinka vakavia ne olisivat. Voimme pitää myös päätöstä aloittaa sota tai tehdä terrori-isku unilateralismin kirouksina: tällaisiä päätöksiä tekevät puolustavat tavallisesti päätöstään itselleen ja aateveljilleen sillä, että he tavoittelevat toisille parempaa maailmaa.

Voimme itse asiassa osoittaa matemaattisesti, että unilateralismin kirous puree jo varsin pienissä ihmisjoukoissa. Bostromin ym. (2016) esittämän esimerkin mukaisesti, ajatellaan että vain viisi toimijaa on päättänyt, että tekee asian X mikäli sen vaikutukset ovat hänen mielestään positiivisia, mutta heidän arvionsa X:n positiivisuudesta ovat vähintään jossain määrin virheellisiä: he voivat sekä yli- että aliarvioida X:n hyödyt. Bostromin esimerkissä X:n hyödyt voivat olla jotain miinus kolmen ja plus kolmen välillä ja toimijoiden arvioissaan tekemä virhe voi olla enintään ± 1; todennäköisyys sille, että vähintään yksi viidestä toimijasta tekee X:n, on 50 prosenttia jo silloin jos X:n todelliset hyödyt ovat miinus yksi. On tietenkin selvää, että jos X:n haitat ovat kovin suuret, todennäköisyys sille, että kukaan tekisi X:ää, ovat pienet. Mutta kuten esimerkki osoittaa, on täysin mahdollista, että ihmisjoukot tekevät keskimäärin huonoja valintoja vaikka kaikki yrittäisivät tehdä parhaansa.

Unilateralismin kirouksen inhottavimpiin piirteisiin kuuluu se, että se riivaa erityisesti optimisteja. Optimisti yliarvioi paljon todennäköisemmin X:n hyviä puolia ja aliarvioi sen haittoja. Erityisesti jos kyseinen henkilö on jollain tavalla vahvasti sitoutunut X:ään, esimerkiksi tekemällä työuransa X:n parissa tai sijoittamalla siihen omaisuuttaan, hänellä on luonnollinen taipumus uskoa tehneensä oikeita valintoja ja X:n olevan hyvä idea. Vastaavasti, hänellä on suuri motiivi aliarvioida X:n haitat ja olla uskomatta niitä, jotka kenties yrittävät varoittaa X:n voivan aiheuttaa ongelmia. Hän ei kuitenkaan tarkoita pahaa, päin vastoin: mitä todennäköisimmin hän uskoo, että X on hyväksi kaikille, kenties jopa paras keksintö sitten valmiiksi viipaloidun leivän. Unilateralismin kirous on juuri siinä, että toimijan motiivit saattavat olla tahrattoman puhtaat ja hän saattaa ajatella täysin epäitsekkäästi vain yhteistä parasta. Mutta koska hän ei voi tietää tarkasti, mitä seurauksia teolla X on, voi käydä niin, että hyvissä aikomuksissa tehty teko aiheuttaakin vakavia ongelmia.

Mitä suurempi voima yksilöillä on, eli mitä suurempia X:n vaikutukset voivat olla, sitä enemmän tämä niinsanottu unilateralismin kirous voi aiheuttaa ongelmia muille ihmisille. Ja tästä pääsemme takaisin tämän kirjan aiheeseen: maailmassamme eniten valtaa käyttävät ihmiset ovat tyypillisesti optimisteja ja usein myös niin varmoja omasta erinomaisuudestaan, että heidän voi olla äärimmäisen vaikea kuunnella kriitikoita ja uusien ideoiden ongelmista varoittavia.

Kuunnellaanpa vaikka Facebookin perustajiin kuuluvaa Mark Zuckerbergiä, jonka perustama yritys on ehkä enemmän kuin yksikään toinen vastuussa 2010-luvulla nähdystä demokratian rapautumisesta ja äärioikeiston noususta.

“Yksi suosikkisanontojani on että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: optimisteja ja pessimistejä. Ja sanonta kuuluu, että optimistit ovat yleensä menestyviä, ja pessimistit oikeassa. … Ajatus on, että jos uskot että jokin tulee olemaan kauheaa ja tulee epäonnistumaan, yrität löytää todisteita jotka todistavat sinun olevan oikeassa. Tämä on sitä mitä pessimistit tekevät. Mutta jos ajattelet että jokin on mahdollista, niin yrität keksiä tapoja, millä se saataisiin toimimaan. Ja vaikka teet matkan varrella virheitä ja vaikka ihmiset epäilevät sinua, pusket vain eteenpäin kunnes löydät jonkin tavan saada asiat tapahtumaan.” (Mark Zuckerberg 2017, lähteessä Clifford 2017)

Zuckerbergin viesti on oikein hyvä ja inspiroiva – jos matkan varrella sattuvat virheet eivät ole luokkaa “hupsis, tuhosimme demokratian” tai ”oho, annoimme työkalut kansanmurhan toteuttamiseksi.” Eikä Zuckerberg, joka lanseerasi Facebookille sisäiseksi motoksi “liiku nopeasti ja särje asioita” (emme tiedä, tarkoittiko hän asioilla demokratioita tai kansanryhmiä), ole yksin. Viisivuotisessa, tuhat ihmistä käsittäneessä tutkimuksessaan Olga Stavrova ja Daniel Ehlebracht totesivat, että kaksi kolmesta rikastuneesta sanoi optimismin olleen kriittisen tärkeää heidän menestykselleen (Stavrova & Ehlebracht 2015). Vastaavasti, tutkimuksessa on havaittu, että masentuneet ihmiset – ne Zuckerbergin mainitsemat pessimistit – saattavat itse asiassa tehdä keskimäärin paljon realistisempia arvioita todellisuudesta (Feltham 2016). Kenties optimistit ovatkin itse asiassa harhaisia? Kuulemme silti jatkuvasti, miten optimistinen asenne ja riskien ottaminen ovat tärkeää elämässä menestymiselle. Näin epäilemättä onkin. Mutta ajatelkaamme nyt tätä kuviota systeemiteorian kannalta.

Mitä unilateralismin kirous ennustaa todennäköisiksi seurauksiksi, kun optimistiset, omasta erinomaisuudestaan vakuuttuneet, usein johonkin tekniikkaan henkistä arvovaltaansa tai konkreettista omaisuuttaan sijoittajeet ihmiset keräävät vuosi vuodelta aina vähän enemmän valtaa, samalla kun tekniikan voima kasvaa?

Onneksi unilateralismin kirouksen ei tarvitse olla kohtalo. Esimerkiksi Bostrom ym. (2016) esittävät muutamia teoriassa toimivia ratkaisuja ongelmaan. Ensimmäinen teoreettinen puolustuslinja unilateralismin kirousta vastaan on “rationaalisempi” päätöksenteko. Jos vallankäytön X hyödyt ja haitat voidaan arvioida tarkemmin ja yksikäsitteisemmin, riski huonoista valinnoista vähenee – teoriassa. Käytännössä tämä voi kuitenkin olla hyvin vaikeaa saavuttaa. Siksi käytännössä tärkeämpi puolustuslinja on keskusteleva, deliberatiivinen päätöksenteko. Mitä enemmän ihmiset keskustelevat toisten ihmisten – ja eritoten erimielisten ihmisten – kanssa ennen päätöksen tekemistä, sitä realistisempia heidän arvionsa vallankäytön X hyödyistä ja haitoista (yleensä) ovat. Tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista, tai keskustelukumppaneita ei välttämättä ole tarpeeksi. Siksi kolmas puolustuslinja kirousta vastaan on siirtää vastuu päätöksistä suuremmalle joukolle ihmisiä. Kollektiivinen päätöksenteko ei ole vailla omia ongelmiaan, mutta esimerkiksi suurista päätöksistä äänestäminen on monesti viisaampaa kuin yksilöiden yksipuoliset toimenpiteet. Voimme myös ajatella, että säädämme lakeja tai rakennamme teknisiä esteitä estämään yksipuolisen päätöksenteon: esimerkiksi ydinaseiden laukaisu vaatii yleensä sitä, että kaksi tai useampi henkilö kääntää itsenäisesti laukaisuavainta. (Järjestely ei tosin poista sitä ongelmaa, että esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentti voi tiettävästi yksinään päättää, että ydinaseet laukaiseville lähetetään käsky laukaista aseet.) Voimme myös esimerkiksi sopia, että unilateralistisessa tilanteessa vallankäyttö X tehdään vain jos tekijä voi olla varma, että enemmistö niistä, jotka voisivat tehdä päätöksen, olisivat samaa mieltä.

Lopuksi, voimme rakentaa maailman, jossa yksipuolisen vallankäytön mahdollisuudet ovat rajallisia, ja yksilöillä on riittävästi valtaa suojautuakseen, edes kollektiivisesti, yksipuolisen vallankäytön riskeiltä. Tämä tapahtuu jakamalla resursseja reilummin.

Mikään näistä ja muista strategioista ei ole ehdottoman luotettava lääke unilateralismin kiroukseen. Mutta yhdessä uskon niiden kykenevän pienentämään todella vakavien seurausten todennäköisyyttä niin paljon, että lajillamme on aikaa saavuttaa täysi potentiaalimme.

Lähteet

Bostrom, Nick; Douglas, Thomas; Sandberg, Anders (2016). The Unilateralist’s Curse and the Case for a Principle of Conformity. Social Epistemology 30(4), 350-371. http://dx.doi.org/10.1080/02691728.2015.1108373

Feltham, Colin (2016). Depressive Realism: Interdisciplinary perspectives (Explorations in Mental Health). Routledge.

Kupferschmidt, Kai (2017). How Canadian researchers reconstituted an extinct poxvirus for $100,000 using mail-order DNA. Science, July 6, 2017. doi:10.1126/science.aan7069 https://www.sciencemag.org/news/2017/07/how-canadian-researchers-reconstituted-extinct-poxvirus-100000-using-mail-order-dna

Lewis, Gregory (2018). Horsepox synthesis: A case of the unilateralist’s curse? Bulletin of the Atomic Scientists February 19, 2018. https://thebulletin.org/2018/02/horsepox-synthesis-a-case-of-the-unilateralists-curse/

Ord, Toby (2020). The Precipice: Existential Risk and the Future of Humanity. New York: Hachette Books.

Stavrova, Olga & Ehlebracht, Daniel (2015). Cynical Beliefs About Human Nature and Income: Longitudinal and Cross-Cultural Analyses.Journal of Personality and Social Psychology 110:1, 116-132. http://dx.doi.org/10.1037/pspp0000050

WHO (2017). Advisory Committee on Variola Virus Research: Report of the Eighteenth Meeting. Geneva, Switzerland: World Health Organization.

Suomen täytyy tukea palestiinalaisia ja asettaa Israel kauppasaartoon

Suomalaisten tulisi muistaa millaista on olla pieni, yksinäinen kansa suuren vihollisen hyökkäyksen kohteena, ja tukea palestiinalaisia heidän vastarinnassaan Israelin apartheid-hallintoa vastaan.

Viime päivien tapahtumat ovat vain viimeisin muistutus Israelin vuosikymmeniä kestäneen miehityksen palestiinalaisille aiheuttamasta epäreiluudesta. On ilmiselvää, että Israelin toimintaa ohjaa nykyään ennen kaikkea äärinationalistinen, ääriuskonnollinen suur-Israel-ajattelu. Palestiinalaisille, joista aniharva oli edes syntynyt silloin kun Israel turvallisuussyihin vedoten miehitti valloittamansa alueet, se tarkoittaa rotusortoa ja hidasta kansantuhontaa.

Kun jopa arvostettu mutta kannanotoissaan varovainen ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch pitää Israelin systemaattisesti juutalaisia suosivaa ja palestiinalaisia syrjivää politiikkaa apartheidinä eli rotusortona – kansainvälisessä laissa rikos ihmisyyttä vastaan – on selvää, että vastuu sorron lopettamisesta kuuluu ennen kaikkea Israelille. Palestiinalaisten hyökkäykset israelilaisia vastaan ovat myös väkivaltaa ja siten lähtökohtaisesti väärin, mutta miehityksen ja etenkin laittoman miehityksen vastustaminen on sekä moraalisesti että sodan oikeussääntöjen mukaan täysin sallittua. Suomalaisena reserviläisenä, jonka sukulaisia on kaatunut puolustaessaan tätä maata miehitykseltä, ymmärrän hyvin, että vuosikymmeniä jatkunut sorto ja maan ryöstö aiheuttavat katkeruutta, jota mikään maallinen hallinto ei kykene täysin estämään purkautumasta väkivaltaisina iskuina. Olemme olleet itsekin suurvallan “turvallisuutensa varmistamiseksi” tekemän sotilaallisen hyökkäyksen ja maananastuksen kohteena, ja vain aseellisen taistelun ansiosta vältyimme koko maan miehitykseltä. Jos taistelumme olisi päättynyt toisin ja Suomen kansa ajettu maanpakoon ja Käsivarren Lapin kokoiselle alueelle jatkuvan miehityksen ja mielivallan alaisiksi, ymmärtäisin niitä, jotka pyrkisivät iskemään sortajiaan vastaan niillä keinoilla millä voivat. Mikäli laillinen hallitus niin määräisi, olisin velvoitettu osallistumaan iskuihin.

Israelin harjoittamalle sorrolle löytyy tietenkin ymmärtäjiä eritoten voimaa kumartavista piireistä, aivan kuten kautta historian on löytynyt niitä, jotka “ymmärtävät” vahvojen oikeutta sortaa heikkoja. Samanlaiset ihmiset, jotka nykyään puolustelevat Israelin toimia, selittivät 1939 Neuvostoliiton turvallisuushuolet oikeutetuiksi ja sodan suomalaisten uppiniskaisuuden sekä ”valkobandiittien” sotaisuuden syyksi. En ole koskaan pitänyt tällaisiä selittelyjä uskottavina, enkä pidä niitä nytkään. Israel on ydinasemahti ja alueellinen suurvalta, joka käyttää bruttokansantuotteestaan asevoimiin selvästi enemmän kuin Venäjä tai Yhdysvallat, ja saa lisäksi merkittävää, likimain varauksetonta tukea Yhdysvalloilta. Sikäli kun valtiottomat, Israelin sotilasvallan alla elävät palestiinalaiset voivat uhata sen turvallisuutta, kyseessä on ennen kaikkea itseaiheutettu ongelma. Sorrolle ja maananastukselle se antaa oikeutuksen enintään yhtä hyvin kuin Neuvostoliiton huoli Leningradin turvallisuudesta antoi sille oikeutuksen vallata Karjala. Jos ongelmana ovat palestiinalaisten vastaiskuissa aiheutuneet siviiliuhrit, ratkaisut ovat yksinkertaisia: myykäämme palestiinalaisille tarkempia aseita, ja vaatikaamme israelilaisia tyhjentämään strategisten kohteiden ympäristö siviileistä sen sijaan että he käyttävät siviilejä ihmiskilpinä kansainvälisen yhteisön myötätunnon herättämiseksi.

Israelin asukkailla on täysi oikeus olemassaoloon, mutta tämä oikeus ei anna mitään oikeutta sortaa toisia. Kun miehitys pitkittyy vuosikymmenestä toiseen ja israelilaiset siirtolaiset valtaavat talo talolta palestiinalaisille kuuluvia alueita, palestiinalaisten aiheuttamat turvallisuusuhat ovat asiallisesti ottaen israelilaisten itse synnyttämiä, samalla tavalla kuin Israel auttoi 1980-luvulla islamistisen ääriliikkeen Hamasin nousua horjuttaakseen maltillisempaa palestiinalaishallintoa. Kun ahneuden ja väkivallan seuraukset tulevat nyt näpeille, israelilaiset voivat syyttää enää vain itseään. Jotta väkivallan kierre saadaan katkaistua, Suomen ja Euroopan unionin täytyy lopettaa Israelin tukeminen kunnes sen sortava politiikka on tosiasiallisesti päättynyt, ja palestiinalaisilla on samat oikeudet kuin Israelin muillakin asukkailla. Israelin asettaminen samanlaiseen kauppasaartoon mihin Etelä-Afrikan apartheidhallinto aikanaan asetettiin on vähintä, mitä voimme tehdä. Pienten, suurvallan naapurissa asuvien kansojen intresseissä ei missään tapauksessa ole hyväksyä periaatteeksi, että voimakkaammalla on oikeus alistaa heikompaa.

Tasaisempi valta: miksi sukupolvialuksen resurssit täytyy jakaa reilusti

Miksi planeettamme rajat vaativat reilumpaa jakoa? Asian hahmottamiseksi on hyödyllistä ajatella yksinkertaistettua esimerkkiä. Valtava sylinterinmuotoinen avaruusalus on lähetetty sukupolvien mittaiselle matkalle tutkimaan avaruutta. Tämän niinsanotun “sukupolvialuksen” asukkaiden tarvitseman hapen ja ravinnon tuottamiseksi, asukkaiden tuottamien jätteiden käsittelemiseksi ja tähtienvälisen yksinäisyyden aluksen asukkaille tuottaman mielenkuohun rauhoittamiseksi avaruusaluksen sisätilaan on rakennettu kokonainen ekosysteemi. Aluksen fuusioreaktorin tuottaman energiavirran varassa toimiva ekosysteemi peittää suurimman osan aluksen paineistetun ja asumiskelpoisen osan pinta-alasta, mutta aluksen suunnittelijat ovat laskeneet, että aluksen asukkaat voivat käyttää omia tarkoituksiaan varten turvallisesti ja elossapitojärjestelmänsä vakautta vaarantamatta tietyn rajallisen määrän sylinterin asuttavasta sisäpinta-alasta.

File:Stanford Torus-based generation ship.png
Havainnekuva mahdollisesta sukupolvialuksesta. Asukkaat asuisivat renkaan sisäpuolella; rengasta pyöritettäisiin painovoiman luomiseksi. Kuvan lähde Wikimedia Commons, Heineken11.

Miten tämä maa-ala tulisi jakaa aluksen asukkaiden kesken? Yksi tapa olisi jakaa hehtaarit tasaisesti niin, että jokaisella asukkaalla olisi samankokoinen tontti, jolle hän voisi esimerkiksi rakentaa asumuksensa tai vaikkapa tenniskentän. Tasaisen jaon ongelma on kuitenkin siinä, että asukkaat todennäköisesti arvostaisivat erilaisia asioita. Yksi asukas saattaisi haluta tehdä asioita, jotka vaativat enemmän pinta-alaa; toinen saattaisi olla tyytyväinen pieneenkin pinta-alaan, kunhan hänellä olisi tarpeeksi luettavaa. Vaikka maa-ala jaettaisiinkin alunperin tasaisesti, ennen pitkää asukkaiden välillä todennäköisesti syntyisi jonkinlaista vaihtokauppaa: pienempään maa-alaan tyytyvä asukas saattaisi antaa toiselle asukkaalle oikeudet osaan maapalastaan, jos toinen asukas vaikkapa pesisi hänen likapyykkinsä. Voisi myös olla, että tontteja ei pidettäisi yhtä hyvinä: joltain tontilta saattaisi olla kaunis näkymä alukseen rakennetulle järvelle, tai toinen saattaisi sijaita pitkän matkan päässä aluksen sosiaalisen elämän keskuksesta.

Talousteorian mukaan optimaalinen ratkaisu maapalstan kaltaisen niukan resurssin jakamiseksi on jakaa resurssi markkinoilla. Markkinoilla esimerkiksi huutokaupalla “myyty” eli johonkin toiseen arvossa pidettyyn asiaan tai palveluun vaihdettu maa päätyisi niille, jotka kokevat saavansa maasta eniten iloa itselleen. Kuten todettua, tonteille todennäköisesti syntyisi joka tapauksessa jonkinlaiset epäviralliset markkinat, joilla pinta-alaa vaihdettaisiin johonkin hyödykkeeseen tai palvelukseen. Virallistaminen tekisi tästä järjestelystä ainakin avoimemman, mahdollisesti myös reilumman.

Mutta mikä olisi sitten reilu tapa jakaa ne resurssit, joita käytetään markkinoilla vaihtokaupan välineenä? Jos tämä “valuutta”, oli se sitten mikä hyvänsä, jakautuisi kovin epätasaisesti, osalla avaruusaluksen asukkaita olisi varaa ostaa hallintaansa suuria maa-alueita vaikka he eivät oikeastaan edes niitä tarvitsisi. He voisivat rakentaa maalleen vaikkapa useita suuria huviloita, joiden välillä he muuttaisivat kyllästyttyään yhteen, tai yksinkertaisesti varata maan yksityiseksi puistokseen. Samaan aikaan köyhemmät asukkaat joutuisivat tyytymään paljon pienempiin maapalasiin. Jos asukkaiden tulisi esimerkiksi tuottaa oma ruokansa omilla maapalasillaan, osa asukkaista saattaisi jopa nähdä nälkää. Nälkäkuoleman välttämiseksi he saattaisivat antaa itsensä rikkaimpien palvelukseen: vastineena pienestä palasta maata tai sen antimia, he lupaisivat esimerkiksi viljellä maata sen omistajan puolesta tai jopa kolhia kepeillä toisia köyhiä, jos he uskaltavat vaatia maan reilumpaa jakoa. Lienee todennäköistä, että aluksen alkuperäiset asukkaat eivät suostuisi tällaiseen resurssien jakoon, vaan vaatisivat rajallisen maa-alan reilua ja vähintään melko tasapuolista jakamista ehtona sille, että suostuvat viettämään loppuikänsä tähtien välillä risteilevässä avaruusaluksessa.

On silti hyvin helppo kuvitella, että vuosisatojen saatossa aluksen asumiskelpoinen maa-ala kasautuisi yhä harvempiin käsiin. Tiedämme esimerkiksi tietokonesimulaatioiden ansiosta, että täysin tasa-arvoisesta lähtötilanteestakin päädytään ennen pitkää äärimmäisen eriarvoiseen lopputulokseen, jos edes pienten ja satunnaisten erojen annetaan kasautua riittävän kauan. Kuvitellaan vaikka, että jossain vaiheessa pitkää avaruusmatkaa kaksi tylsistynyttä ruoantuotannossa työskentelevää asukasta päättää lyödä vetoa vaikkapa kolikonheiton tuloksesta, ja voittaja saa puolet häviäjän maa-alueesta. Kumpi voittaa, on täysin satunnaista (ellei kumpikaan huijaa). Voittaja keksii, että hänhän voisi hankkia kasvaneiden peltojensa tuotolla lisää maa-alueita, ja siten viljellä entistä enemmän viljaa – kenties palkaten myös apulaisia. Kenties hän myös siirtää kasvaneen bisneksensä lapselleen.

Jos mikään, kuten huono onni, jälkeläisten kyvyttömyys, tai muiden asukkaiden vastarinta ei pysäytä tätä kehitystä, ennen pitkää kolikonheitossa voittaneen jälkeläiset omistaisivat kaiken asumiskelpoisen pinta-alan. Mitä todennäköisemmin aluksen muut asukkaat eivät olisi kehitykseen tyytyväisiä – ja yksin tästä syystä alus tuskin päätyisi yksityisomistukseen. Maa-alan keskittyminen harvojen, perinnöllisten aristokraattisukujen käsiin olisi sen sijaan todennäköistä, elleivät aluksella vallitsevat lait ja tavat tätä estäisi.

Ajatellaapa nyt, että esimerkkimme sukupolvialukselle käy kuten sukupolvialuksista kertovissa tieteistarinoissa usein käy, ja sen asukkaat ennen pitkää unohtavat ylipäätään asuvansa avaruusaluksessa. (Tämä on esimerkiksi Gene Wolfen Long Sun-kirjasarjan lähtökohta.) Ajan kuluessa asukkaat saattavat unohtaa, että osa aluksesta on jätettävä asukkaita elossapitävän ekosysteemin käyttöön. Jos tätä ekosysteemirajaa ei valvota, ja etenkin jos asumiskelpoinen maa-ala on sillä välin keskittynyt harvojen käsiin, on hyvin helppo kuvitella, miten joku tyytymätön päättää raivata itselleen tilkun maata siitä osasta alusta, jonka piti olla varattuna ekosysteemeille. Kenties rikkaat jopa kannustavat maan raivaamiseen: sehän tarkoittaa muun ohessa sitä, että paineet jakaa maata tasaisemmin vähenevät. Raivaaja saattaa puolustella tekoaan toteamalla, ettei yksi pieni tilkku mitään haittaa, ja että rikkaammat aiheuttavat joka tapauksessa enemmän vahinkoa. Todennäköistä onkin, että ekosysteemi kestää pienet ja vähän isommatkin vahingot. Mutta jos maatilkkujen raivaaminen jatkuu, ennemmin tai myöhemmin ekosysteemin tasapaino horjuu.

Kuvitelkaamme, että elossapitojärjestelmän toiminnan heikkeneminen havaitaan, ja asian syitä ryhdytään tutkimaan. Ehkäpä ennen pitkää havaitaan, että ekosysteemit tarvitsevat jonkin tietyn määrän maata toimiakseen kunnolla. Havaitaan myös, että aluksen asukkaat ovat ylittäneet selvästi tämän turvallisen rajan. Mitä sitten tapahtuu?

Melko varmasti kaksi asiaa: yksi, etenkin köyhemmät vaativat rajallisen maan tasaisempaa jakamista, ja kaksi, etenkin rikkaimmat – ja ne rikkaiden palkkalaiset, joiden omaa asemaa tasajako uhkaisi – yrittävät epätoivoisesti keksiä syitä, miksi tasaisempi jako olisi tarpeetonta tai suorastaan huono idea. Jos mikään muu ei auta, kenties rikkaammat turvautuvat palkkaamiensa korstojen ylläpitämään pakkovaltaan. Voi olla, että ennen pitkää joku rikkaista tai heidän palkkalaisistaan keksii, että yksi tapa vähentää sekä aluksen elossapitojärjestelmiin että sen valtahierarkiaan kohdistuvia paineita on kierrättää köyhät lannoitteeksi. Kenties tällainen hirmuteko onnistutaankin tekemään, ja köyhät suostuvat kuolemaan rauhallisesti sen sijaan että he esimerkiksi keksisivät jonkin keinon tuhota koko alus kostaakseen murhaajilleen vielä haudan takaakin. Asukkaiden harventaminen ei kuitenkaan lisää käytettävissä olevan maan määrää. Jäljelle jääneet asukkaat ovat maa-alassa mitattuna kenties rikkaampia, mutta mekanismit, jotka johtivat maa-alan loppumiseen, jatkavat toimintaansa. Jos näihin mekanismeihin ei puututa, viimeistään muutaman sukupolven kuluttua edessä on sama tilanne, jopa siinä tapauksessa, että aluksella ryhdyttäisiin noudattamaan ankaraa syntyvyyden säännöstelyä asukasluvun pitämiseksi pysyvästi pienempänä. Kenties tälläkin kertaa köyhiksi ajautuneet suostuvat kuolemaan; tai kenties asukkaat keksivät jotain muuta.

Onneksi kaikki tämä on vain tieteiskuvitelmaa, ja todellisuudessa avaruusaluksemme matkustajat epäilemättä päättäisivät ennen pitkää sekä jakaa rajallisen maa-alueen reilummin, että korjata ne mekanismit, jotka johtivat vaurauden epätasaiseen ja aluksen yhteiskunnan vakautta uhanneeseen keskittymiseen.

Tämäkin on osa luonnosta kirjasta Tasaisempi valta. Kommentit ovat tervetulleita!

Miksi yritykset haluavat esittää maailmanparannuksen yksilön valintoina?

Vuonna 2021 on jo hyvin tiedossa, että yritykset ja liike-elämän sekä rikkaimmiston etujärjestöt pyrkivät usein esittämään maailmanparannuksen yksilön valintoina hidastaakseen liiketoimintaa haittaavan sääntelyn ja rajoitusten voimaantuloa. Esimerkiksi henkilökohtaisen hiilijalanjäljen konseptin kehittivät öljy-yhtiö BP:n markkinointikonsultit, tarkoituksenaan kiinnittää huomio nimenomaan yksilöiden omaan käyttäytymiseen eikä aidosti toimiviin, kollektiivisella poliittisella yhteistyöllä aikaansaataviin rajoihin fossiilisten polttoaineiden käytölle.

Mutta miksi yritykset ja niiden etujärjestöt tekevät näin, ja milloin ne tekevät näin? Vastausta tähän kysymykseen voidaan hahmotella esimerkiksi peliteorian avulla, hieman muuntelemalla kenties tunnetuinta peliteorian esimerkkiä: vangin dilemmaa.

Vangin dilemma on alunperin ajatusharjoitus, jossa kahta henkilöä, kuvitteellisesti vankia, epäillään vakavasta rikoksesta. Poliisilla ei kuitenkaan ole tarpeeksi todisteita heitä vastaan, joten kuulustelija yrittää saada heistä irti tunnustuksen. Hän kertoo kummallekin vangille erikseen, että jos vanki tunnustaa rikoksen ja todistaa toisen vangin olleen rikoksen päätekijä, tunnustaja selviää yhdellä vuodella vankilaa mutta syyllisyytensä kiistävä tuomitaan kahdeksaksi vuodeksi. Jos taas molemmat tunnustavat, molemmat tuomitaan viideksi vuodeksi. Vangit, paatuneita rikoksentekijöitä kun ovat, tietävät myös, että jos molemmat heistä pysyvät vaiti, poliisin on todisteiden puuttuessa vapautettava heidät. Vangeille olisi tietenkin optimaalista, jos molemmat heistä pysyisivät hiljaa. Silti, niin kauan kun kumpikin vanki pysyy tietämättömänä siitä, mitä toinen tekee, kummankin vangin kannattaa tunnustaa: hän ei voi tietää, onko toinen kielinyt ja vierittänyt rikoksen yksin hänen niskoilleen. Vangin dilemma onkin tunnetuin havainnollistus, miksi kahden täysin rationaalisesti toimivan tahon kannattaa tietyissä tilanteissa toimia tavalla, joka ei ole kummallekaan osapuolelle optimaalinen.

Vangin dilemma-nelikenttä
Klassinen vangin dilemma. Kummankin kannattaisi pitää suu supussa, mutta vain jos molemmat pitävät.

Pienin muutoksin voimme havainnollistaa vangin dilemmalla myös sitä, miksi voimakkaat tahot haluavat esittää maailmanpelastamisen yksilöiden valintoina. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi maailma, jossa on kaksi kansalaista, rikas ja köyhä, ja yritys, jonka kannattava myrkkyvoidebisnes on uhattuna outojen iho-oireiden herätettyä kansalaiset puhumaan myrkkyvoidebisneksen sääntelyn kiristämisestä. Kumpikin kansalaisista joutuu nyt miettimään, mitä tehdä: yrittääkö rakentaa kansanliikettä politiikkaan vaikuttamiseksi, vai tehdäkö yksilövalintoja? Tässä leikkikalumaailmassa, aivan kuten meidänkin maailmassamme, rikkaalla on enemmän vaihtoehtoja kuin köyhällä. Toisin kuin meidän maailmassamme, rikkaalla ja köyhällä on kuitenkin yhtä paljon poliittista vaikutusvaltaa. Olettakaamme nyt, esimerkin vuoksi, että eri vaihtoehtojen kustannukset ja hyödyt ovat alla olevan kuvan mukaiset. Kansanliikkeen rakentaminen yhdessä toimimalla on hidasta puuhaa ja vie paljon aikaa, esimerkiksi tässä tapauksessa viisi yksikköä kultakin osallistujalta. Jos vain rikas tai vain köyhä pyrkii vaikuttamaan politiikkaan, poliitikot säätävät joitain pieniä rajoituksia, jotka parantavat tilannetta hieman. Toisaalta, jos riittävän suuri kansanliike saadaan aikaan, leikkikalumaan eduskunta voi säätää lain, joka kieltää myrkyn käytön kaikissa voiteissa. Tällöin kaikki hyötyvät paljon: niin köyhät kuin rikkaatkin.

Kumpikin voi myös tehdä yksilön valintoja ja äänestää kukkarollaan yrittämällä löytää vähemmän myrkyllisiä voiteita. Tämäkin vie vähän aikaa (yhden yksikön), mutta selvästi vähemmän kuin kansanliikkeen rakentaminen. Hyötykään ei tosin ole kovin suuri, joskin rikkaalla on kuitenkin vaihtoehtona myös kalliimpien luomuvoiteiden ostaminen. Rikas siis hyötyy yksin toimimisesta suhteellisesti enemmän kuin köyhä. (Huomaa, että nelikentässä ei ole yksinkertaisuuden vuoksi vaihtoehtoa “älä tee mitään.” Tämäkin olisi kuitenkin todellisuudessa vaihtoehto.)

Vangin dilemma-nelikenttä, optimitilanne molempien yhteistyö
Rikkaan ja köyhän dilemma. Rikkaalla on enemmän vaihtoehtoja ja hän todennäköisesti kokee aikansa olevan kalliimpaa.

Mikä nelikentän ruuduista tulee valituksi? Se riippuu ennen kaikkea siitä, miten arvokkaaksi kansalaiset mieltävät aikansa. Jos yhdessä vaikuttaminen vie paljon aikaa, ja aika on rahaa, on todennäköistä, että ainakaan rikas ei lähde mukaan kansanliikkeeseen. Mitä suuremmat tulot, sitä kalliimpaa myös aika on; niinpä rikkaiden ei kannata lähteä mukaan mihinkään yhteistyöhön, mikä vie kovinkaan paljon heidän aikaansa. Toisaalta, köyhällä ei välttämättä ole varaa käyttää kovinkaan paljon aikaansa vaikuttamiseen: muuten pöydästä voi loppua leipä. Todennäköistä siis on, että köyhä pyrkii vaikuttamaan poliittisesti (jos lainkaan), rikas tekemällä yksilövalintoja. Tämä on parempi kuin ei mitään, mutta todennäköisesti ei optimaalinen tilanne kummallekaan.

Lisäkierre kuvioon tulee siitä, että myrkkyvoidetta valmistava yritys tuskin vain odottaa, mitä tuleman pitää. Olettakaamme yksinkertaisuuden vuoksi, että kaikki kansalaisten saama hyöty vastaa sitä, montako killinkiä myrkkyvoiteen valmistaja kussakin tapauksessa menettäisi. Tällöin myrkkyvoiteen valmistajan kannattaisi käyttää lobbaamiseen, mielipidevaikuttamiseen, lahjuksiin tai mihin tahansa muuhun enintään 20 killinkiä, jos sillä voitaisiin estää rikasta ja köyhää tekemästä yhteistyötä sääntelyn kiristämiseksi. Sen sijaan muiden lopputulosten haitat olisivat selvästi vähäisempiä, ja niiden estämisen kannustimet paljon pienempiä. Rationaalisesti toimivan yrityksen kannattaisi siis käyttää useita killinkejä kaikenlaisiin toimiin – kuvassa yleistermillä “lobbaus” – joilla ainakin toinen kansalaisista saataisiin ajattelemaan, että paras tapa vaikuttaa on yksilön valinnoilla. Hajota ja hallitse, kuten jo muinaiset roomalaiset tiesivät.

Vangin dilemma-nelikenttä, lisätty miten paljon yrityksen kannattaa käyttää lobbaamiseen
Jos uhkana on sääntely, yritykselle kannattavin strategia voi usein olla mielipidevaikuttaminen.

Nelikenttä näyttää myös yhden selityksen sille, miksi rationaalisesti toimivan yrityksen ei suinkaan välttämättä kannata kehittää uutta, myrkytöntä voidetekniikkaa. Kyse on yksinkertaisesti kustannus-hyötyarviosta: jos yritys arvioi, että se maksimoi voittonsa pyrkimällä jarruttamaan sääntelyä tai uskottelemalla kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun, se jarruttaa sääntelyä tai uskottelee kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun. Koska uuden tekniikan kehittäminen on aina epävarmaa riskinottoa, ja koska ihmisillä on taipumus pitäytyä vanhassa ja tunnetussa, kynnys uuden tekniikan kehittämiselle ja käyttöönotolle on usein korkea. Jotta yritykset saadaan potkittua tämän kynnyksen yli, tarvitaan yhteistyötä, kollektiivista toimintaa joka kiristää sääntelyä tai vähintään aiheuttaa uskottavan uhan sääntelyn selvästä kiristämisestä, ellei muutosta tapahdu muuten. (Kirjoitin aiheesta enemmän mm. SSAB:n vetyterästekniikan tiimoilta.)

Fortum ja teknisten riskien moraalikato

Suomi-brändi sai äsken lisää kyseenalaista kiillotusta, kun energiayhtiö Fortum vahvisti hakevansa oikeusteitse Hollannin valtiolta korvauksia omistamansa Uniperin Maasvlakten hiilivoimalan sulkemisesta. Kyseessä on aika tarkalleen vastaava temppu kuin jos ruotsalainen yritys olisi loppuvuodesta 1939 ostanut Helsingin-sivukonttorinsa varastot täyteen punalippuja ja Leninin koottuja teoksia, antanut tukea puna-armeijalle, ja sitten kesällä kehdannut haastaa Suomen valtion oikeuteen menetettyjen voittojen vuoksi. Puheena oleva hiilivoimala on valmistunut 2016, Pariisin sopimuksen jälkeen; sen rakentaminen on aloitettu aikana jolloin on jo tiedetty, että vain joko hiilellä tai sivilisaatiolla voi olla tulevaisuus, mutta ei molemmilla yhtä aikaa. Uniper otti tietoisen riskin luottaen siihen, että poliittiset päättäjät suosisivat suuryrityksiä ja hiiltä sivilisaation sijaan. Nyt tämä yrittäjäriski on lauennut ja voimala aiotaan sulkea viimeistään 2030 – joskin on hyvin mahdollista, että päästöoikeuksien hinnan noustessa ja vaihtoehtojen hinnan laskiessa se tullaan sulkemaan kannattamattomana jo aiemmin. (Jätän lukijan arvailtavaksi, palauttaisiko Fortum mahdollisesti saamiaan korvauksia, mikäli se sulkeekin voimalan aikaisemmin.)

Helsingin Sanomien myötäsukaisessa haastattelussa (22.4.) Fortumin johtaja Markus Rauramo kuittaa tämän härskin voitonpyynnin periaatekysymykseksi: voivatko valtiot sulkea voimaloita poliittisin päätöksin. Kyseessä on tosiaankin periaatekysymys: onko demokraattisilla valtioilla, siis viime kädessä meillä, keinoja vaikuttaa vaarallisiin teollisuudenaloihin ennen kuin ne aiheuttavat korjaamattoman suuria vahinkoja? Jos tuomioistuimet päättävät, että Fortum ja muut investointisuojasopimuksia rahastusautomaatteina pitävät yritykset ovat oikeutettuja korvauksiin huolimatta siitä, että toiminnan lopettamiselle on selvät perusteet, vahvistuu käytäntö, jossa valtiot, siis meidän edustajamme, eivät uskalla puuttua yritysten toimintaan vaikka puuttuminen olisi selvästi yhteisen ja pidemmän tähtäimen edun mukaista.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa yritysten kyky vaikuttaa maailmaan, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin, kasvaa jatkuvasti. Kapitalistisessa järjestelmässä, jossa yritysten velvollisuudeksi koetaan voittojen jatkuva kasvattaminen, tämä tarkoittaa sitä, että yritykset tulevat ottamaan jatkuvasti suurempia ja suurempia riskejä kasvattaakseen voittojaan. Mitä herkemmin saamatta jääneet voitot korvataan veronmaksajan pussista, sitä vähemmän yrityksillä on kannustimia harkita, kannattaako riskinotto. Jos korvausten maksamisesta tulee ennakkotapauksia, tullaan luoneeksi kolikonheittokone, jossa kruunalla yrityksen omistajat voittavat, ja klaavalla veronmaksaja maksaa omistajille korvauksia. Syntyy moraalikadoksi (moral hazard) kutsuttu tilanne, jossa yritysten kannattaa vaarantaa yhteiskunta ja sivilisaatiokin, jos vain se antaa mahdollisuuden kasvattaa seuraavan kvartaalin voittoja. Jos näitä voittoja vieläpä voidaan käyttää politiikkaan vaikuttamiseksi, kuten voidaan, suurimpia riskejä ottavat yritykset ja superrikkaat voivat muokata politiikkaa mieleisekseen ja helpottaa nopanheittoaan sivilisaation tulevaisuudella. Koska veronmaksaja joka tapauksessa maksaa laskun, ja sivilisaation tuhon voi aina ajatella olevan kaukaisen tulevaisuuden tai ainakin seuraavan tuloskauden asia, sijoittajilla ei ole valtavankaan riskin ottamisessa kuin voitettavaa.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa tämä tarkoittaa sitä, että ennemmin tai myöhemmin joku voiton jatkuvan kasvattamisen nimissä otettu riski realisoituu suunnattoman suuriksi vahingoiksi. Tämä on matemaattisesti katsoen varmaa: vaikka riski olisikin pieni, ennen pitkää se toteutuu.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa myös teknisiin riskeihin puuttumisen täytyy tapahtua nopeammin ja päättäväisemmin. Korvausten maksaminen sijoittajille jopa silloin, kun tekniseen riskiin puuttuminen on erinomaisen perusteltua ja uhka on täytynyt tietää jo sijoitus tehtäessä on omiaan lamauttamaan valtioiden kykyä puuttua teknisiin riskeihin ajoissa. Tämä ei ole yhteensopivaa teknisen kehityksen jatkumisen ja sivilisaation pitkän tähtäimen olemassaolon kanssa. Vaihtoehtoja on kaksi: joko hidastamme tekniikan kehitystä niin, että hitaampikin päätöksenteko kykenee puuttumaan kasvaviin riskeihin ajoissa, tai nopeutamme päätöksentekoa ja sallimme esimerkiksi sivilisaatiota tuhoavien voimaloiden sulkemisen poliittisin päätöksin.

Tasaisempi valta: Atomipommi ja teknisen vallan keskittyminen

Heinäkuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1942 Kalifornian Berkeleyn yliopiston lukitussa luokkahuoneessa, atomipommin rakentanutta Manhattan-ohjelmaa valmistelleessa tapaamisessa, unkarilaissyntyinen fyysikko Edward Teller peitti liitutaulua laskelmillaan. Hän esitti tapaamiseen kokoontuneelle joukolle maailman tunnetuimpiin kuuluneita fyysikoita teoriansa prosessista, joka voisi saada Maan päällä käyntiin Aurinkomme energianlähteen, atomiydinten lämpöydin- eli fuusioreaktion.

(Tämäkin on osa luonnosta työnimellä ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” kulkevaan kirjaan. Kommentit ovat tervetulleita!)

Tellerin tavoite oli näyttää, että mikäli perusteilla ollut atomipommiohjelma onnistuisi tavoitteessaan, se tuottaisi Maan päälle hetkellisesti lämpötilan, jossa veden vetyatomit ja ilmakehän typpiatomit voisivat yhtyä toisiinsa – ja mahdollisesti käynnistää ketjureaktion, joka tuottaisi suunnattomasti energiaa niin kauan kun yhtymiskelposia atomeja oli saatavilla. Toisin sanoen, kuten Teller nopeasti ja tarpeettomasti huomautti yleisölleen, joka oli jo ymmärtänyt taululle piirrettyjen numeroiden sanoman, atomipommin räjäyttäminen saattaisi sytyttää käytännössä välittömästi kaiken valtamerten veden ja ilmakehän ilman. Pommin räjähtäessä Maapallo välähtäisi vajaan sekunnin ajan Aurinkoa kirkkaampana, ja jatkaisi sen jälkeen radallaan aurinkokunnan loppuun saakka kylmänä ja kuolleena kivipallona.[1]

Huoneeseen kokoontunut fyysikoiden kerma tiesi jo, että atomipommin rakentaminen oli täysin mahdollista; ainoa kysymys oli se, ehtisikö pommi käynnissä olevaan vai vasta seuraavaan sotaan. Mutta taululle piirrettyjen laskelmien mukaan atomipommi saattaisi olla ihmiskunnan viimeinen keksintö. Tellerin yhtälöitä ryhdyttiin kiireen vilkkaa tarkastamaan, ja ennen pitkää niistä löytyikin yksi virhe: Teller oli aliarvioinut nopeuden, millä pommin tuottama lämpö hajaantuisi ilmakehään. Korjattu laskelma teki silti maailmanlopusta vain vähemmän todennäköisen. Yksikään fyysikoista, edes Tellerin tulosta intuitiivisesti mahdottomana pitänyt ja myöhemmin Auringon lämpöydinreaktioiden teoreettisesta selittämisestä Nobelin saanut Hans Bethe, ei kyennyt varmistamaan, että atomipommin räjäyttäminen ei sytyttäisi ilmakehää tai suurta osaa siitä tuleen. Monet muut paikallaolleet olivat paljon vähemmän varmoja kuin teoreettisesta taituruudestaan tunnettu Bethe. Etenkin Enrico Fermi, joka hallitsi erinomaisesti sekä teoreettisen että kokeellisen fysiikan, piti Bethen vakuutteluja epäuskottavina. Yhtenä kaikkien aikojen nerokkaimmista kokeellisista fyysikoista pidetty Fermi oli oppinut kantapään kautta, että fysiikan eturintamassa teoreettiset laskelmat osoittautuivat säännöllisesti virheellisiksi: lähes kaikissa kokeissa ilmeni ilmiöitä, joita teoria ei osannut ennakoida, ja vain neljä vuotta aikaisemmin hän itse oli Nobelin palkintoa vastaanottaessaan pitänyt atomiydinten hajoamiseen perustuvaa ketjureaktiota teoreettisesti mahdottomana tai ainakin epätodennäköisenä. Vain viisi kuukautta Berkeleyn kokouksen jälkeen, joulukuun toisena päivänä vuonna 1942, Fermin johtama ryhmä käynnisti Chicagon yliopiston squash-hallissa maailman ensimmäisen itseään ylläpitävän atomiydinten hajoamiseen perustuvan ketjureaktion – ydinreaktorin.

Pitkällisen keskustelun ja väittelyn jälkeen muotoutumassa olleen Manhattan-ohjelman tieteellistä puolta johtanut Robert Oppenheimer päätti, että koko hanketta johtanutta Arthur H. Comptonia oli välittömästi varoitettava Tellerin esittämästä riskistä, ja kaikki työ keskeytettävä toistaiseksi. Asia oli liian salainen puhelimessa selvitettäväksi, joten Oppenheimer hyppäsi seuraavaan junaan ja matkusti Kaliforniasta tapaamaan Michiganissa lomaillutta Comptonia. Muistelmiensa mukaan Compton järkyttyi kuulemastaan, ja oli samaa mieltä Oppenheimerin kanssa: tutkijoiden täytyi tehdä raudanlujat laskelmat, ja elleivät he pääsisi luotettavaan lopputulokseen, että atomipommit eivät voisi aiheuttaa katastrofaalista ketjureaktiota, pommiprojekti oli pysäytettävä. Atomipommihankkeen tarkoitus oli pelastaa maailma natseilta, mutta nyt näytti mahdolliselta, että se tuhoaisikin maailman.

Ironista kyllä, vain muutamaa viikkoa aikaisemmin natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speer oli kertonut Adolf Hitlerille, ettei Saksan atomiohjelmaa johtanut Werner Heisenberg voinut taata, että atomipommi ei käynnistäisi koko maailmaa tuhoavaa ketjureaktiota. Speerin mukaan Hitler ei ilahtunut ajatuksesta, että Maapallo muuttuisi hänen vallan allaan hehkuvaksi tähdeksi. Koska Heisenberg ei myöskään voinut luvata minkäänlaista pommia ainakaan kolmeen tai neljään vuoteen, Hitler ja Speer päättivät jättää atomipommihankkeen sikseen.[2]

Mutta Yhdysvalloissa atomipommihanke jatkui Comptonin ja Oppenheimerin epäilyksistä huolimatta – ei siksi, että jatkotutkimukset olisivat osoittaneet Tellerin ja Fermin huolet turhiksi, vaan huolimatta siitä, etteivät ne kyenneet osoittamaan ketjureaktiota mahdottomaksi. Osa fyysikoista luotti Bethen intuitioon ja piti ketjureaktiota mahdottomana, tai ainakin epätodennäköisenä. Mutta läheskään kaikki eivät olleet vakuuttuneita. Kun fyysikot eivät päässeet edes lähelle yksimielisyyttä, Compton asetti hankkeen jatkamisen ehdoksi, että laskelmien tulisi osoittaa maailmanlopun todennäköisyydeksi enintään kolme miljoonasta. Laskelmat tehtiin, ja todennäköisyydeksi saatiin karvan verran alle kolme miljoonasta – olettaen, ettei mitään yllättävää tapahtuisi. Toisin kuin Saksassa, Yhdysvalloissa tutkijat eivät missään vaiheessa edes kysyneet poliittisilta päättäjiltä, pitäisikö riskiä ottaa.

Useimmat atomipommin historiat esittävät asian niin, että laskelmat olisivat osoittaneet ilmakehän ja valtamerten syttymisen mahdottomaksi kauan ennen ensimmäistä ydinkoetta. Asiaa 1980-luvun alusta saakka penkoneen, aikanaan huippusalaisiin ydinaseita koskeviin tietoihin käsiksi päässeen Daniel Ellsbergin mukaan tämä ei ollut koskaan totta.[1] Ellsbergin haastattelema Manhattan-projektin virallisen ja alunperin salaisen historian kirjoittanut David Hawkins kertoi tehneensä juuri kyseisestä aiheesta enemmän haastatteluja kuin mistään muusta projektin yksityiskohdasta – sekä ennen ensimmäistä pommikoetta että sen jälkeen. Vaikka hän olikin kirjoittanut viralliseen historiaan, että ilmakehän syttymistä pidettiin mahdottomana, hän tarkensi Ellsbergille, että ”mahdoton” tarkoitti tässä yhteydessä ”käytännössä riittävän pientä todennäköisyyttä.” Suurin osa atomipommihankkeen vanhemmista tutkijoista piti maailmanloppua epätodennäköisenä, mutta koeräjäytykseen saakka kukaan ei kyennyt sanomaan asiaa edes teoriassa varmaksi. Ja, kuten Fermi ja muut projektin kokeelliset fyysikot hyvin tiesivät, kokeellista fysiikkaa jouduttiin tekemään nimenomaan siksi, koska teoria ei aina kertonut kaikkea. Fermin kerrotaankin ottaneen vuoden 1945 heinäkuun 17. päivän aamuna, Trinity-koetta edeltäneinä tunteina, vastaan vetoja siitä, tuhoaisiko koe Uuden-Meksikon osavaltion, tai koko maailman. Jälkipolville ei ole säilynyt tietoa Fermin tarjoamista vedonlyöntikertoimista, mutta Ellsberg uskoo muiden lähteiden perusteella Fermin pitäneen hallitsemattoman ketjureaktion todennäköisyyden olleen niinkin suuri kuin yksi kymmenestä. Koetta edeltäneinä viikkoina Fermi oli laittanut tutkimusryhmänsä tarkastamaan ketjureaktiota koskevat laskelmat kerta toisensa jälkeen, ja vaikka laskelmat totesivatkin riskin vähäiseksi, Fermiä huolestutti kaksi asiaa: laskelmat vaativat runsaasti yksinkertaistavia oletuksia, ja hän tiesi, että pommi loisi hetkellisesti olosuhteet, jollaisia Maan päällä ei oltu koskaan nähty. Millaisia tuntemattomia ilmiöitä Auringon ydintä suurempi kuumuus ja paine saattaisivat saada aikaan? Lukuisten eri lähteiden mukaan monet pommikokeesta tietoiset fyysikot valvoivatkin ahdistuneina koko koetta edeltäneen yön. Osa heistä oli itsenäisesti keksinyt samat laskelmat mitkä Teller oli kolme vuotta aikaisemmin esittänyt, vain kuullakseen vanhemmilta tutkijoilta, että asia oli hoidossa. Erästä heistä ohjeistettiin varautumaan riskeihin hankkimalla pullo viskiä; toinen, jonka vastuulla oli keskeyttää räjäytyksen automaattinen ajastin jos hän havaitsisi mitään erikoista, kysyi vielä muutamia sekunteja ennen H-hetkeä Oppenheimeriltä, pitäisikö hänen vain sanoa ettei koetta saisi tehdä. Oppenheimer kysyi häneltä kylmästi, oliko hänellä kaikki hyvin.

Noin kello 05:29:21, 15 sekuntia suuntaan tai toiseen, automaattinen ajastin lähetti sähköimpulssin 30-metrisen tornin huipulle nostetun ”Vekottimen” sytytyspiireihin. Tavanomaisista räjähdysaineista tarkasti muotoiltujen alkupanosten paineaalto puristi pommin ytimessä olleen appelsiinin kokoisen plutoniumpallon jotakuinkin golfpallon kokoiseksi. Samalla plutoniumpallon keskellä olleesta neutronilähteestä purskahti miljoonia neutroneja. Useimmat näistä kiisivät atomien välisessä tyhjyydessä valon nopeudella avaruuteen, mutta muutamat törmäsivät plutoniumatomeihin juuri sopivalla tavalla, hajottaen atomin. Jokainen hajonnut atomi lähetti ympäristöönsä lisää neutroneja. Kokoon puristuneessa pallossa riittävän monet näistä neutroneista löysivät uuden plutoniumatomin, joka taas hajotessaan lähetti ympäristöönsä lisää neutroneja. Ketjureaktio käynnistyi. Seuraavan muutaman millisekunnin aikana noin 0,1 prosenttia – 0,9 grammaa – plutoniumytimen ja sitä ympäröineen uraanikuoren atomeista hajosi, luovuttaen neutronien lisäksi energiaa Einsteinin kaavan E = mc2 mukaisesti, kunnes valtava energiamäärä hajotti pommin kaasuksi.

Koetta 16 kilometrin päästä seuranneen Harvardin yliopiston rehtorin James Conantin ensimmäinen reaktio hirvittävään, suojalasien ja silmäluomien läpikin tunkeutuvaan, loppumattomalta tuntuneeseen valoon oli ajatus, että jokin oli sittenkin mennyt pieleen ja ilmakehä oli syttynyt lämpöydinreaktioon.[3] Conantin vieressä olleen tutkijan tytär kertoi myöhemmin Ellsbergille, että Conantin ensimmäinen ajatus oli ollut ”Fermi oli oikeassa.” Lähempänä, noin yhdeksän kilometrin päässä räjähdyksestä, Oppenheimerin mieleen tulivat intialaisen eepoksen sanat: ”Minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja.” Hänen vieressään koetta seurannut fyysikko Kenneth Bainbridge totesi asian suorasukaisemmin: ”Me kaikki olemme nyt nartun penikoita.

Hitler oli tappanut itsensä kymmenen viikkoa aikaisemmin. Se sota, jota varten atomipommiohjelma oli luotu ja maailmanlopun riski otettu, oli jo ohi. Uhka, jonka vuoksi vannoutunut pasifisti Albert Einstein oli kirjoittanut presidentti Rooseveltille ja kehottanut häntä kiirehtimään ydinaseen valmistamista, ja joka oli saanut Manhattan-projektin sadat tutkijat tekemään vuosien ajan työtä yötä päivää, oli jo kadonnut. Jäljellä oli enää Japani: sitkeä vihollinen, mutta maa jonka kansa näki merisaarron vuoksi jo nälkää ja jonka harvat lentokoneet hädin tuskin kykenivät polttoainepulan vuoksi enää edes yrittämään torjuntaa, kun suunnattomat pommikonelaivueet polttivat kaupungin toisensa jälkeen. Maaliskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä 334 pommikonetta oli käyttänyt uusia napalmipommeja sytyttääkseen Tokion tulimyrskyksi, tappaen luultavasti satatuhatta ihmistä maailmanhistorian kaikkien aikojen tuhoisimmassa ilmahyökkäyksessä. Perheitä ja kokonaisia sukuja toisensa jälkeen kuoli tuleen, tukehtumalla, jäämällä jalkoihin, talojen romahtaessa, juuttumalla jaloistaan sulaneeseen asfalttiin ja syttymällä soihdun lailla palamaan, tai keittyen elävältä pitkälle seuraavaan iltaan raivonneen tulimyrskyn kuumentaessa liekeiltä pakopaikan tarjonneiden kanavien veden kiehumispisteeseen. Palavan lihan katku oli vielä puolentoista kilometrin korkeudessa niin voimakas, että viimeisten pommikoneiden sodan kovettamien miehistöjen täytyi käyttää koneidensa varahappilaitteita välttyäkseen oksentamasta. Poliisin valokuvaaja Ishikawa Koyo kuvasi myöhemmin Tokion katuja ”tulisina jokina … liekehtiviä huonekalujen kappaleita räjähteli kuumuudessa, kun taas ihmiset syttyivät kuin tulitikut kun heidän puusta ja paperista rakennetut kotinsa räjähtivät liekkeihin. Tuulen ja tulen hirviömäisen puhalluksen lietsomina syntyi hehkuvia pyörremyrskyjä, jotka nousivat kieppuen, murskaten, imien kokonaisia kortteleita tuliseen kurimukseensa.”[4]

Tuon yön jälkeen 250 000 muuta ihmistä oli jo menettänyt henkensä pommikoneiden iskiessä kahtena yönä viikossa neljään kaupunkiin kerrallaan. Atomipommien viimein saapuessa Tyynellemerelle, Japanin merkittävistä, pommikoneiden toimintasäteen sisällä olleista kaupungeista oli poltettu kaikki muut paitsi poliittisista syistä säästetty vanha pääkaupunki Kioto ja neljä muuta kaupunkia: Niigata, Kokura, Hiroshima ja Nagasaki.[4] Nämä neljä oli jätetty ehjiksi vain ja ainoastaan siksi, koska Yhdysvaltojen ilmavoimien johto halusi nähdä ja näyttää maailmalle, mitä kaksi miljardia silloista dollaria (n. 23 miljardia vuoden 2019 dollaria) maksanut atomipommi saisi aikaan. Kaikissa hyökkäyksen kohteeksi joutuneissa kaupungeissa oli ennen Hiroshimaa palanut vähintään yli puolet kaupunkialueesta; seitsemästätoista oli palanut 60-88 prosenttia, ja epäonnisimmasta Toyamasta oli onnistuttu tuhoamaan peräti 98,6 prosenttia.[4] Yhdysvaltojen ilmavoimien ongelmana oli, että maalitaulut alkoivat loppua. Yli sadantuhannen asukkaan kaupunkien ollessa joko pommituskiellossa tai lentokoneiden kantomatkan ulkopuolella, ilmavoimat olikin ryhtynyt hävittämään systemaattisesti jo 30 000 asukkaan kaupunkeja, hädin tuskin suurta kylää suurempia.[5]

Jopa Japanin kaupungit hävittäneen palopommitusstrategian kehittänyt kenraali Curtis E. LeMay, jonka mielestä valtioiden välisissä sodissa ei ollut viattomia sivullisia ja joka myöhemmin urallaan suorastaan pyrki provosoimaan ydinsotaa Neuvostoliiton kanssa, piti atomipommeja tarpeettomina ja Japania muutenkin voitettuna. Yhdysvaltojen asevoimien kahdeksasta korkeimmasta upseerista seitsemän oli samaa mieltä. Samaan lopputulokseen päätyi myös sodan jälkeen tehty yksityiskohtaisin selvitys, Yhdysvaltojen strategisen pommituksen tutkimus, jonka mukaan Japani olisi varmasti antautunut ennen vuoden 1945 loppua, todennäköisesti viimeistään lokakuussa, vaikka atomipommeja ei olisi käytetty ja vaikka Neuvostoliitto ei olisi julistanut sotaa Japanille kaksi päivää Hiroshiman pommituksen jälkeen.[6] Japanin sodanjohdon kokousten pöytäkirjat osoittavat samaan suuntaan. Kahden keskikokoisen kaupungin tuho oli 66 kaupunkia jo menettäneelle imperiumille yhdentekevää: kolmena Hiroshimaa edeltäneenä viikkona pommittajat olivat hyökänneet 26 kaupunkiin, joista kahdeksan oli tuhoutunut vähintään yhtä täydellisesti kuin Hiroshima. Vuoden 1945 ilmahyökkäyksistä Hiroshima oli ihmishenkien menetyksessä mitattuna vasta toiseksi pahin, ja kaupungille aiheutuneessa tuhossa mitattuna vasta sijalla 17.[5] Meille ydinase on jotain laadullisesti erilaista, mutta Japanin johdolle kyseessä oli vain yksi uusi eikä edes erityisen tehokas tapa raunioittaa raunioita. Kun ulkoministeri Togo Shigenori viimein pyysi elokuun 8. päivänä pääministeriä kutsumaan koolle ylimmän sodanjohdon kokouksen keskustelemaan kaksi päivää aikaisemmin tapahtuneesta Hiroshiman pommituksesta, pääministeri kieltäytyi: hän oli jo saanut kaupungin johdolta tiedon, että kaupunki oli joutunut ilmahyökkäyksen kohteeksi ja kolmannes sen asukkaista oli kuollut. Kaupunkiin lähetetyn erikoisryhmän raportti, joka vahvisti kyseessä olleen uudenlaisen aseen, saapui Tokioon vasta elokuun kymmenentenä, päivä sen jälkeen kun antautumisesta oli jo päätetty.[5]

Vasta Neuvostoliiton julistettua sodan elokuun 9. päivänä, sattumalta samaan aikaan Nagasakin pommituksen kanssa, Japanin hallitsijoiden viimeinen uhkapeli – pyrkiä aiheuttamaan tappioita Japanin pääsaarille hyökkääville liittoutuneille ja käyttää Neuvostoliittoa välittäjänä ehdotonta antautumista parempien rauhanehtojen aikaan saamiseksi – muuttui epätodennäköisestä mahdottomaksi. Jo heinäkuussa 1945 pidetyssä ylimmän sodanjohdon kokouksessa oli todettu, että Neuvostoliiton liittyminen sotaan ”ratkaisisi imperiumin kohtalon” ja rauhan säilyminen Neuvostoliiton kanssa olisi välttämätön ehto sodan jatkamiselle.[5] Vaikka sodan viimeisten kokousten päiväkirjoissa viitattiinkin ohimennen kaupunkien palopommitukseen, niissä käsiteltiin pääasiassa Neuvostoliiton sodanjulistusta ja sitä, että kun jäljellä olleet armeijan joukot oli siirretty Japanin etelä- ja kaakkoisosiin vastustamaan odotettua liittoutuneiden maihinnousua, Neuvostoliiton lähestulkoon marssinopeudella pohjoisesta ja luoteesta Mantsuriaan ja Koreaan edenneet joukot saattaisivat olla pääsaarilla ja Tokiossa muutamissa viikoissa, ilman että Japanin armeija kykenisi muuhun kuin symboliseen vastarintaan. Siinä missä Yhdysvallat saattaisi suostua edes joihinkin myönnytyksiin, Neuvostoliiton miehitys olisi täysin varmasti tarkoittanut Japanin valtiojärjestelmän ja palvotun keisari-instituution loppua. Onkin todennäköistä, että jos Yhdysvallat olisi tarkentanut jo keväällä 1945 hyväksyvänsä ne rauhanehdot, jotka Japani lopulta allekirjoitti, sota olisi päättynyt jo ennen kesää. Vaikka täyttä varmuutta ei voida koskaan saada, on hyvät syyt uskoa atomipommin osuuden sodan lopettamisessa rajoittuneen lähinnä siihen, että se antoi kansalaisilleen vuosikausia valehdelleen maan hallitukselle kätevän tekosyyn sodan lopettamiseksi, ja maata vuoteen 1952 miehittäneiden ja sen jälkeen Japanin turvallisuuden Neuvostoliittoa vastaan taanneiden yhdysvaltalaisten itsetuntoa hiveli kuulla, että sodan oli lopettanut ehta amerikkalainen kekseliäisyys eikä kommunistivaltion uhka.

Lähteet

[1] Ellsberg 2017, The Doomsday Machine
[2] Speer 1970, Inside the Third Reich
[3] James B. Conant on Trinity. http://blog.nuclearsecrecy.com/2012/07/16/conant-on-trinity-1945/
[4] Selden, Mark (2007). A Forgotten Holocaust: US Bombing Strategy, the Destruction of Japanese Cities & the American Way of War from World War II to Iraq. The Asia-Pacific Journal 5(5), 2414. https://apjjf.org/-Mark-Selden/2414/article.html
[5] Wilson, Ward (2013). The Bomb Didn’t Beat Japan… Stalin Did. Foreign Policy, May 30. https://foreignpolicy.com/2013/05/30/the-bomb-didnt-beat-japan-stalin-did/
[6] United States Strategic Bombing Survey, Pacific War, July 1, 1946, s. 26

Tasaisempi valta: kitkattoman talousmallin kirous

Yhteiskunnallisen ajattelumme perimmäiset oletukset ovat historian läpikotaisin kyllästämiä, ja niiden muutokset hitaita. Ne ajatukselliset mallit, joiden avulla ymmärrämme maailman toimintaa, pohjautuvat usein kymmeniä tai jopa satoja vuosia vanhoihin oppeihin ja metaforiin. Tämä johtuu yksinkertaisesti jo siitä, että kouluissa ja populaareissa teksteissä opetettavat mallit maailmasta ovat useimmiten yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, ja totuudet tulevat yleisesti hyväksytyiksi vain ajan myötä: ihmiskunnan ajattelu kun edistyy pääsääntöisesti hautajaisista hautajaisiin, kun nuoruudessaan jonkin tietyn ajattelumallin omaksuneet poistuvat keskuudestamme.

(Tämä kirjoitus on luonnos tulevan kirjan ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” yhdestä osiosta. Kommentit ja palaute ovat tervetulleita.)

Käyttämämme ajatusmallit maailmasta ovat aina yksinkertaistuksia todellisuudesta. Yksinkertaisuus onkin kiistämättä hyödyllistä: ilman yksinkertaistuksia, asioiden ja niiden välisten yhteyksien ymmärtäminen on erittäin vaikeaa. Kaikki yksinkertaistaminen perustuu kuitenkin yksityiskohtien vähentämiseen, ja siksi yksinkertaistettuja ajatusmalleja käyttäessä on tärkeää muistaa pohtia, kadottaako yksinkertaistaminen jotain oleellisia yksityiskohtia.

Erityisesti silloin kun ajatusmallimme ovat vanhoja, koeteltuja ja hyviksi havaittuja, meidän olisi syytä olla erittäin kiinnostuneita siitä, ovatko malleja aikanaan luotaessa tehdyt yksinkertaistukset enää järkeviä. Vuosia sitten erilaisessa ympäristössä tehdyt, tuolloin järkevät yksinkertaistukset voivat ympäristön hitaasti muuttuessa käydä vuosi vuodelta ongelmallisemmiksi, mutta niin hitaasti, ettei mikään yksittäinen tapahtuma pakota ihmisiä tarkastelemaan kriittisesti käyttämäänsä mallia maailmasta. Juuri näin on käynyt kirjoitushetkellä vallitseville malleille maailman toiminnasta. Mikäli tätä kirjoitusta luetaan vuosisatojen kuluttua, epäilemättä myös silloin ihmisillä on käytössään maailman muutoksen vanhanaikaisiksi tekemiä ajatusmalleja – kenties juuri tässä kirjassa esitetyt.

Tätä kirjoittaessa edelleen vallitseva ajatusmalli yhteiskuntien toiminnasta perustuu vahvasti hiljaiseen oletukseen siitä, että fysikaaliset rajoitteet eivät rajoita talouden toimintaa. Oletuksen taustalla on satoja vuosia vanha taloustieteellinen ajatteluperinne, jossa yhteiskuntien ja talouden toimintaa on pyritty ymmärtämään mahdollisimman yksinkertaisilla malleilla ja teorioilla. Ajan kuluessa näiden mallien luonne on kuitenkin muuttunut. Varhaisimmat taloudesta kirjoittaneet ajattelijat kirjoittivat eksplisiittisesti talousjärjestelmän muistuttavan elollisia olentoja ja olevan riippuvainen luonnosta peräisin olevista rajallisista aineen ja energian virroista. Jo Thomas Hobbes (1651) hyödynsi aikanaan vallinneita lääketieteellisiä teorioita verratessaan valtakuntien taloutta verenkiertojärjestelmään, jossa maasta ja merestä – ”kahdesta yhteisen äitimme rinnasta” – peräisin oleva eläinten, kasvien ja mineraalien aine kiersi työnteon muuttaessa niitä välttämättömyyksiksi ja kaupankäynnin perustana olevaksi ylijäämäksi (Christensen 2001). Nykyaikaisen taloustieteen perustajiin laskettu David Ricardo puolestaan inspiroitui Joseph Priestleyn ja muiden tutkijoiden 1700-luvun loppupuolella tekemistä fotosynteesiä koskevista havainnoista ja esitti, että talouskasvua rajoittaisi ennen kaikkea taloudessa toimivia eläimiä ja ihmisiä ruokkivan viljan rajallisuus. Jo silloin kun Ricardo kirjoitti teoksiaan, tehtailijat olivat kuitenkin ottamassa käyttöön uutta, mielikuvissa rajatonta taloudellisen voiman lähdettä – kivihiiltä. Puoli vuosisataa myöhemmin J. S. Mill huomautti kuuluisassa teoksessaan (1848) ”liikevoiman” tärkeydestä tuotannolle, mutta ”välttääkseen tieteellisesti merkityksettömien luokkien lisääntymistä” hän sisällytti polttoaineen luonnon tarjoamien raaka-aineiden joukkoon. Millin esimerkkiä seuraten toinen kuuluisa varhainen taloustieteilijä Marshall jätti energian erottelematta (Christensen 2001).

Ennen pitkää malleista yksinkertaistettiin pois viimeisetkin yhteydet luonnollisiin rajoitteisiin. Kirjoitushetkellä vallitsevan neoklassisen taloustieteen paradigman perustajiin kuuluneen Léon Walrasin mukaan tuotannontekijöitä oli kolme: maa, työvoima, ja pääoma, ja kaikki nämä olivat loppujen lopuksi erilaisia pääoman muotoja. Koska pääoman määritelmä oli hänen mukaansa siinä, että sitä voitiin käyttää useammin kuin kerran, esimerkiksi koneet ja työkalut tuottivat Walrasin mukaan tuloja samalla tavalla kuin pelto tuottaa viljaa vuosi toisensa perään (Christensen 2001). Sitä, että pellon vilja vaatii kasvaakseen auringon valoa, vettä, ja ravinteita, ja että Liebigin minimilain mukaisesti pellon tuotanto on nolla, mikäli yksikin näistä oleellisista vaatimuksista puuttuu, Walras ja useimmat hänen seuraajansa eivät huomioineet. Vaikutusvaltaisen taloustieteilijän Piero Sraffan tekemän kuuluisan jaottelun mukaan valtavirtataloustieteeseen olennaisesti kuuluvan ”marginalistisen” teorian ja klassisen taloustieteen ero olikin juuri siinä, miten tuotanto ymmärrettiin: klassisessa taloustieteessä tuotanto ymmärrettiin kiertona, jossa hyödykkeitä käytettiin tuottamaan toisia hyödykkeitä, kun taas vallitsevaan asemaan nousseessa marginalismissa tuotanto oli yksisuuntainen prosessi tuotannontekijöistä lopputuotteisiin. Loogiseen päätepisteeseensä tämän kehityksen vei niinsanotun modernin kasvuteorian isänä pidetty Robert Solow, jonka vuonna 1956 lanseeraama malli yksinkertaisti pois viimeisenkin rajallisen tuotannontekijän jättämällä jäljelle vain työvoiman ja pääoman. Kaikki ei-inhimilliset resurssit, maa-alasta uusiutumattomiin luonnonvaroihin, olivat nyt osa pääomaa; Solowin itsensä mukaan ”tämä vaikutti luontevalta oletukselta” (Solow 1956, 67).

Tämä malli, jossa tuotanto perustuu työhön ja pääomaan, on se malli, joka minullekin taloustieteen peruskursseilla opetettiin. Toisissa malleissa kansantalouden toiminta esitettiin yksinkertaisena kiertona, jossa ihmiset vaihtavat työpanostaan rahaan, jolla he ostavat yritysten valmistamia tuotteita ja palveluita. Tämäkin malli esitettiin täysin ilman mitään kiinnekohtaa rajalliseen maailmaan. Muistan edelleen, miten mallia havainnoillistettiin puhumalla leipomosta, joka työllistää leipojia ja myy heille leipää. Siitä, että leipä vaatii aineellisia raaka-aineita ja sen paistamiseen tarvitaan energiaa, joka ei ole kierrätettävissä, ei puhuttu lainkaan.

Yksi seuraus näistä kaikista yksinkertaistuksista oli se, että taloustieteen peruskursseilla yleisesti opetetussa ja siten useimpien ihmisten tuntemassa ajatusmallissa työvoima ja pääoma, sekä pääoman eri lajit, kuten raha tai pilaamaton ympäristö, ovat keskenään täysin vaihtokelpoisia. Näin ollen taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamat vahingot ja positionaalisten hyödykkeiden aiheuttamat kasvun sosiaaliset rajat ovat enintäänkin pieniä ongelmia. Jos vain taloudellinen toiminta tuottaa rahassa mitattuna enemmän ”arvoa” kuin mitä se aiheuttaa rahassa mitattuja vahinkoja, yksioikoinen johtopäätös on, että toiminta kannattaa: koska pääoman lajit ovat keskenään täysin tai ainakin lähes täysin vaihtokelpoisia, rahallisen pääoman lisääntyminen korvaa luonnollisen pääoman tuhon aiheuttamat vahingot. Jos taas jostain positionaalisesta hyödykkeestä tuleekin kilpailua kiristävää puutetta, teoriassa se voidaan aina korvata jollain toisella. Näistä oletuksista on hyvin lyhyt matka siihen, että esimerkiksi ekosysteemien rahallisen arvon uskotaan kuvaavan niiden todellista arvoa. Eikä siinä vielä kaikki: luonnon rahallinen arvo määritellään tavallisesti suoraan tai epäsuorasti sen perusteella, miten paljon ihmiset ovat valmiita maksamaan luonnontilaisten ekosysteemien säilyttämisestä. Samaan aikaan suuri osa läntistä ajattelua ja esimerkiksi taloustieteen peruskurssien teoria antaa olettaa, että luonto on aina korvattavissa ”tekniikalla” eli pääomalla. Tämän hiljaisen oletuksen vaikutuksia ihmisten arvioihin luonnon arvosta voi vain arvailla.

Toisin sanoen, vuosikymmenien ajan peruskursseilla opetetuissa ja yksinkertaistetuissa esityksissä käytetyissä taloustieteellisissä malleissa oletetaan hiljaisesti, että talous ei ole termodynamiikan lakien alaista toimintaa. Taloustieteen peruskurssin maailma on kitkaton ja häviötön. Muunnokset ovat aina palautettavissa (reversiibeleitä) ja kaikelle voidaan aina löytää korvikkeita ilman, että yhteenlaskettu ”hyvinvointi” heikkenee. Taloustieteen peruskurssien teoriassa ihmiskunta ei ainoastaan voisi tuhota vaikkapa kaikki happea tuottavat kasvit vaan meidän suorastaan pitäisi tehdä niin, jos vain saisimme vaihdossa niin paljon villasukkia, että laskennallinen kokonaishyvinvointi kasvaisi. Vaikka tämä esimerkki onkin venytetty naurettavuuteen saakka, se havainnollistaa ongelmia, mitä hiljainen oletus täydellisestä korvattavuudesta ja pääoman lajien vaihtokelpoisuudesta aiheuttaa. Taloustieteen opetuksessa yleisesti käytettyihin malleihin piiloutuneita (ja piilotettuja) oletuksia kritisoineen Eric Beinhockerin mukaan oletus täydellisestä korvattavuudesta johtuu ennen kaikkea siitä, että matemaattisen taloustieteen perusteet luonut Leon Walras käytännössä kopioi käyttämänsä yhtälöt 1800-luvun puolivälissä yleisesti käytössä olleesta fysiikan oppikirjasta, joka oli kirjoitettu ennen kuin entropian käsitettä tunnettiin (Beinhocker 2006). Kuten termodynamiikkaa käsittelevässä luvussa totesin, ilman entropiaa ikiliikkujat – kuten täydellinen korvattavuus ja loputon talouskasvu – olisivat triviaalin helppoja.

On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että taloustieteen peruskurssien mallit olivat aikanaan käyttökelpoisia ja ymmärrettäviä yksinkertaistuksia. Luonnon rajat olivat Walrasin aikaan kaukana horisontin takana, ja Solowin kirjoittaessa teoriaansa 1950-luvun puolivälissä, läntisessä maailmassa ja erityisesti Solowin kotimaassa Yhdysvalloissa elettiin ehkäpä teknologiaoptimistisinta aikaa koskaan. Sodan jälkeinen vaurastuminen ja tekniikan kehitys toivat tavalliselle kuluttajalle joka vuosi jotain uutta ja ihmeellistä televisioista ja sähkötoimisista kodinkoneista suihkumatkustajakoneisiin. Sotaa edeltäneen lama-ajan muistot hälvenivät, ja vaikka ydinsodan uhka kummittelikin taustalla, ydinaseiden kehitys ja lisääntyminen ei ollut vielä saavuttanut tasoa, jossa ydinsota olisi tarkoittanut sivilisaation loppua ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla. Avaruusmatkailun aika oli alkamassa, sodan aikana massavalmistukseen tuodut antibiootit nujersivat taianomaisesti ihmiskuntaa vuosisatoja riivanneet taudit, ja poliorokotteen keksiminen oli saanut kirkot ympäri maailmaa soittamaan kellojaan kiitollisuudesta. Ruostumattomat, lahoamattomat ”plastiikit” korvasivat luonnonmateriaaleja kiihtyvällä nopeudella. Uudet lajikkeet, ehtymättömältä näyttävän öljyn voimalla kulkeneet työkoneet ja keinotekoiset lannoitteet saivat maatilojen tuottavuuden niin räjähtävään kasvuun, että nopeasti kasvavan väestön ruokkimiseen tarvittiin enää pieni murto-osa vielä 1900-luvun alussa tarvitusta työvoimasta. Tässä ympäristössä Solowin yksinkertaistus epäilemättä olikin luonteva oletus.

Ihmisten määrän ja ennen kaikkea tekniikkamme voiman lisääntyminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että ”tyhjän Maan” aikoina tehdyt yksinkertaistukset ja oletukset eivät ole niinkään hyödyllisiä vaan vaarallisia. Maailma on muuttunut, ja myös ajatusmalliemme täytyy muuttua. Emme osaa vieläkään rakentaa teknisiä korvikkeita useimmille ekosysteemipalveluille, emmekä välttämättä opi tätä taitoa koskaan: ekosysteemejä kun ei voi niinkään rakentaa, vaan ne täytyy kasvattaa. Olemme vielä huonompia korjaamaan kiihtyvän taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia yhteiskunnallisia vahinkoja, kuten yhteisöjen pirstaloitumista ja yksinäisyyttä. Vaikka menetykset korvattaisiinkin ”täysimääräisesti” niitä kärsiville sen sijaan että kasvun hyödyt valuvat useimmiten toisille, raha ei yksinkertaisesti kykene korvaamaan kaikkia menetyksiä, eikä kaikkia asioita edes voi mitata rahassa millään yksinkertaisella saati yksikäsitteisellä tavalla. Sellaisia yleispäteviä ja yhteismitallisia mittareita, mitä taloustieteen peruskurssien teoria olettaa, ei ole olemassa, eikä sellaisia todennäköisesti tule olemaan. Yksinkertaistetun teorian kyky tarjota toimivia ratkaisumalleja kasvavan teknisen voiman ja ohenevien ympäristöllisten turvamarginaalien maailmassa tuleekin vain heikkenemään entisestään.

Lähteet

Beinhocker, Eric D. (2006). The Origin of Wealth: Evolution, Complexity, and the Radical Remaking of Economics. Harvard Business School Press.

Christensen, Paul P. (2001). Early links between sciences of nature and economics: historical perspectives for ecological and social economics. Kirjassa Cleveland, Cutler J.; Stern, David I.; Costanza, Robert (eds.) The Economics of Nature and the Nature of Economics, 15-33.

Solow, R. M. (1956). A contribution to the theory of economic growth. The Quarterly Journal of Economics, 70(1), 65–94.

Kaikki käytetään mikä kaivetaan

Kaivoksista keskusteltaessa yleinen ajatusvirhe on, että meidän täällä Suomessa täytyy antaa kaivosyhtiöiden paskoa luontomme koska vähähiilisyys tai peräti elämä tarvitsee jotain malmia. Tämä ajatusvirhe on yleinen ja itsekin uskoin joskus siihen, mutta se on silti ajatusvirhe.

Ajatusvirhe perustuu logiikkaan, jossa kullekin kaivannaiselle olisi tietty rajallinen määrä käyttökohteita, ja kun näihin vaaditut malmit on kaivettu, kaivaminen loppuu siihen. Maailma ei vaan toimi näin. Oikeasti kaikki mitä kaivetaan, myös käytetään. Kaivannaisten käyttöä kun säätelee ennen kaikkea niiden hinta, ja hintaan vaikuttaa tarjonta.

Kun jotain ainetta tuotetaan enemmän, sen hinta laskee. Silloin sitä kannattaa käyttää useammassa asiassa, ja seurauksena on pitkällä tähtäimellä kokonaiskäytön lisääntyminen. (Uusien tuotteiden suunnittelu ja valmistus vie vähän aikaa, joten lyhyellä tähtäimellä tämä ei näy.) Ilmiötä kutsutaan esimerkiksi Jevonsin paradoksiksi, ja kirjoitin siitä aiemmin.

Jos taas ainetta tuotetaan vähemmän, sen hinta nousee. Silloin osa sen käyttäjistä, ne joille aineesta on vähemmän hyötyä kuin mitä se kustantaa, lopettavat sen käyttämisen, tai kehittää tilalle korvikkeita. Näiden tarve on kautta historian ollut merkittävä teknisen kehityksen veturi.

Tässä asiassa markkinat toimivat pääsääntöisesti hyvin. 1800-luvulta saakka on silti peloteltu, miten sen tai tuon resurssin väheneminen tulee johtamaan sivilisaation romahdukseen.

Ikinä ei näin ole käynyt. (Mikä ei tietenkään todista, etteikö niin voisi silti joskus käydä.)

Tein itse väitöskirjan aiheesta ”niukkuuksien vaikutus innovaatioihin”. Sen työn vuoksi uskon, että minkään mineraalin tai kaivannaisen vähyys ei tule olemaan ohittamaton pullonkaula kestävään yhteiskuntaan siirtymisessä, eikä sivilisaatio romahda minkään raaka-aineen vähyyteen. Meillä on myös aitoja niukkuuksia asioista joille emme kykene kehittämään korvikkeita, kuten koostumukseltaan suotuisalle ilmakehälle ja ekosysteemeille. Nämä ovat niitä niukkuuksia mitkä voivat pahimmassa tapauksessa laittaa sivilisaatiolle pisteen – tai ainakin puolipisteen.

Mutta mineraalit eivät tällaisia ole. Esimerkiksi paljon puhuttu koboltti, mitä nykyään käytetään mm. sähköautojen akuissa, saattaa käydä tuossa tarkoituksessa teknisessä mielessä tarpeettomaksi viiden vuoden sisällä. Esimerkiksi Panasonic aikoo lopettaa koboltin käytön 2-3 vuoden sisällä. Myös Tesla on ilmoittanut lopettavansa koboltin käytön, ja muut akkujen ja autojen valmistajat seuraavat perässä.

Mitä tapahtuisi jos markkinoille tulisi lisää kobolttia?

Sen hinta laskisi, ja tämä kehitys hidastuisi. Kaikki mitä kaivetaan, myös käytetään.

Toisin sanoen: vaikka antaisimme kaivosyhtiöiden myllätä Suomemme jokaisen neliömetrin, niin se ei säästäisi kaivamista toisaalla. Mikään määrä kaivoksia Suomessa ei tule vähentämään esim. lapsityövoiman käyttöä Kongossa.

Kaikki käytetään mitä kaivetaan.

Esimerkiksi koboltin kaivamisen lopettaa se, kun hinta, tekniikka ja lainsäädäntö tekevät koboltista liian kallista, tarpeetonta ja hankalaa.

Useimpien nykyään käytettyjen metallien käytön merkittävä rajoittaminen on joka tapauksessa joskus edessä. Vain hyvin harvoja metalleja on saatavissa sellaisin määrin että niitä voidaan käyttää huoletta ikuisesti. Joskus koittaa päivä, jolloin etupäässä rautaa ja alumiinia lukuunottamatta suurin osa metalleista täytyy kaivaa kaatopaikoilta ja niiden loppuessa eristää merivedestä, tai hankkia muilla vaivalloisilla ratkaisuilla.

Tähän voi mennä vuosisatoja, tai vuosikymmeniä. Mutta tuo päivä koittaa.

Lastemme kannalta olisi viisasta pyrkiä siihen, että mahdollisimman paljon asioita tehtäisiin jo nyt uusiutuvista ja riittoisista raaka-aineista. Toisin sanoen, harvinaisempien aineiden kaivamista olisi viisasta rajoittaa.

Voimme siis hyvillä mielin säästää oman luontomme ja puolustaa omaa tonttiamme, tarvitsematta tuntea vähääkään syyllisyyttä tästä asiasta. Ennemmin tai myöhemmin muidenkin maiden asukkaat liittyvät joukkoon.

Siirtymäaikana aidosti kestävään yhteiskuntaan näille malmeille on tietysti ottajia. Jonkin verran kaivoksia on hyvä olla olemassa. Mutta mitään järkeä ei ole siinä, että ryntäämme lahjoittamaan ainutkertaiset malmiomme niille jotka ensinnä ovat jonossa.

Jos malmeja louhitaan, yhteiskunnalle koituvien hyötyjen pitää ylittää aiheutuvat haitat. Koska haitat ovat käytännössä ikuisia ja voivat olla toistaiseksi tuntemattomia, ylityksen pitää olla erittäin selvä. Jos louhinta ei näillä ehdoin kannata, niin sitten ei pidä louhia. Tämä on juuri niin yksinkertaista.

Ei kannata mennä elinkeinoelämän ja kaivoslobbareiden lankaan. Näistä suunnista on 200 vuoden ajan vollotettu ihan. jokaisesta. rajoituksesta ja peloteltu, että mikä vain yritystoiminnan rajoittaminen johtaa tuhoon, heinäsirkkaparviin ja maakuoppiin muuttoon.

Ikinä ei näin ole käynyt. Eikä käy.

Yritysten omistajien ja heidän palkkaamiensa PR-ihmisten intresseissä on tietenkin aina esittää asiat niin, että vaikkapa nyt sille koboltille tai kaivosten tarjoamille muutamille työpaikoille ei ole korvikkeita ja nyt! on! pakko! kaivaa! heti! HETI! HETI! Sananvapaus heille suotakoon, mutta siitä ei seuraa velvollisuutta uskoa saati totella.

Nykyisin Suomessa harjoitettu kaivostoiminta on isolta osin samanlaista bisnestä kuin jos minä perustaisin autojen varaosakaupan ja saisin oikeuden hankkia myytäväni purkamalla kadulle pysäköityjä autoja – ja valittaisin julkisesti suureen ääneen, miten ”synnyttämäni” työpaikat ovat vaarassa mikäli tätä oikeuttani jotenkin rajoitettaisiin. Synnytysvaiheessa olevat investointisuojasopimukset lisäävät vielä entisestään kaivosyhtiöiden oikeuksia jopa vaatia korvauksia, jos heidän tätä vastaaviin läänityksiinsä puututtaisiin.

Suomalaisten veronmaksajien kannalta kaivosbisneksessä ei ole juuri mitään järkeä. Pahimmassa tapauksessa sitoudumme ensin rakentamaan kaivosten vaatiman infrastruktuurin, kuten tiet ja voimalinjat, ja sitten siivoamaan jäljet, kun kansainvälisen kaivosjätin Suomeen perustama tytäryhtiö osoittautuu varattomaksi.

Väliaikana yritys kiertää veroja minkä ehtii esimerkiksi niin, että tytäryhtiö ottaa emoyhtiöltä paljon lainaa kalliilla korolla, ja vähentää korot verotuksessa jolloin verotettavaa voittoa syntyy lähinnä silloin, kun bisnes kannattaa niin poskettoman hyvin ettei kaikkia voittoja ehditä kikkailuin nollaamaan. (Koittakaapa joskus löytää Suomessa toimiva kaivosjätti, joka olisi kaivoksen osallisena suoraan eikä tytäryhtiönsä kautta.)

Meille jää tuhottu luonto ja muutamien kymmenten ihmisten verotulot. Yksin ainutkertaisten kansallisaarteiden ja luontoarvojen menetys ilman kunnon korvausta on paha juttu; kun tähän yhdistetään se, miten kaivosten lähellä maan ja asuntojen arvo laskee, ja kestävämpi käyttö kuten matkailu käy mahdottomaksi, on pakko todeta, ettei meillä ole varaa enempään kaivostoimintaan.

Jevonsin paradoksi, eli miksi tekniikka ei pelasta ympäristöä

Miksi tekniikan kehitys ei pelasta ympäristöä? Koska resurssien tehostunut käyttö johtaa lähes poikkeuksetta siihen, että resursseja käytetään kokonaisuutena enemmän.

Eräs taloustieteen uranuurtajista, englantilainen William Stanley Jevons, esitti jo vuonna 1865, että tekniikan kehitys ei voi vähentää resurssien kulutusta. Resurssitaloustieteen klassikoihin kuuluvassa kirjassaan The Coal Question hän kiinnitti huomiota yksinkertaiseen epäkohtaan: vaikka höyrykoneiden polttoainetehokkuus oli kasvanut huikeasti 1700-luvun lopusta, Englannissa poltettiin silti hiiltä noin sata kertaa enemmän kuin 1800-luvun alussa. Jevons päätteli, aivan oikein, että tämä johtui nimenomaan tekniikan ja tehokkuuden kehittymisestä. Entistä tehokkaampia ja halvempia höyrykoneita kannatti käyttää useammassa paikassa, jolloin hiilen kulutus kokonaisuutena lisääntyi, vaikka yhden hevosvoiman tuottamiseksi tarvittavan hiilen määrä olikin vähentynyt dramaattisesti.

Jevonsin paradoksiksi nimetty ilmiö on sittemmin havaittu ja todistettu lukemattomissa eri kohteissa – käytännössä kaikkialla, missä sitä on voitu ja viitsitty tutkia. Erityisen vahvoja todisteita sen puolesta löytyy autoilusta ja valaistuksesta, jossa kummassakin tehokkuusparannukset ovat näkyneet ajosuoritteen ja valaistuksen määrän selvänä lisääntymisenä. Silloinkin, kun tekniikka todella vähentää resurssien tarvetta jossain tarkoituksessa, säästyneet resurssit käytetään lähes poikkeuksetta muihin tarkoituksiin. Mainio nykyajan esimerkki löytyy hopeasta. Vielä vuosituhannen vaihteessa hopean tärkein yksittäinen käyttökohde oli valoherkkien filmien valmistaminen. Maailman hopeantuotannosta valokuvauksen tarpeisiin meni enimmillään 42 prosenttia vuonna 2002. Kun digitaalikamerat yleistyivät, muistan itsekin kuulleeni niitä kehuttavan ympäristöteoiksi: nyt hopean tuotanto varmasti vähenisi.

Vaan miten kävikään? Kuten kuva 1 osoittaa, mullistava tekninen parannus, joka teki yhden tärkeän ja merkittäviä ympäristövahinkoja aiheuttavan raaka-aineen nopeasti liki kokonaan tarpeettomaksi sen tärkeimmässä käyttökohteessa – ei näkynyt kulutuksessa yhtään mitenkään. Hopean louhinnan nouseva trendi jatkui ilman että valokuvauksen murros olisi vaikuttanut siihen millään tavoin. Nykyään maailmassa louhitaan lähes 50 prosenttia enemmän hopeaa kuin vuonna 2000. Ympäristömielessä digikamera oli täydellinen floppi.

KUVA 1. Maailman hopeantuotanto ja valokuvauksessa käytetyn hopean määrä 1996-2019.

Jos tämä yksittäinen esimerkki ei vakuuta, kehotan selvittämään asiaa itse. Esimerkiksi tässä tutkimuksessa (PDF-linkki) käytiin läpi kymmenen tärkeää hyödykettä tai aktiviteettia ja tekniikan kehittymisen vaikutus niiden energiankulutukseen vuosien 1805 ja 2009 välisenä aikana. Vain yhdessä tapauksessa tehokkuusparannukset pitivät energiankulutuksen edes suunnilleen samalla tasolla; kaikissa muissa tapauksissa kokonaiskulutus nousi selvästi. Jos muu kuin energiankulutus huomioitaisiin, huomattaisiin, että kaikkien aktiviteettien kokonaisvaikutukset ovat kasvaneet huikeasti. Esimerkiksi ainoa aktiviteetti jonka energiatehokkuusparannukset ovat melkein riittäneet kompensoimaan aktiviteetin yleistymisen, tavaran kuljetus raiteilla, kuljetti tarkastelujakson lopussa kaksi kertaa enemmän tavaraa kuin jakson alussa. Missään kohteessa tehokkuusparannukset eivät vähentäneet kokonaiskulutusta paitsi enintään hyvin väliaikaisesti. Tulos ei ollut mikään yllätys, eikä poikkeus sääntöön.

Ainoa mitenkään luotettava tapa rajoittaa luonnon riistoa on rajoittaa luonnon riistoa. Usein kuultu väite siitä, että parasta ympäristötyötä olisi tekniikan kehittäminen, ei kertakaikkisesti ole totta. Tarkalla pöyhimisellä voisi varmasti löytyä kohteita, joissa kokonaiskulutus on vähentynyt tekniikan kehityksestä huolimatta, mutta kokonaiskuva on selvä ja tosiasiat kirkkaita. Tekniikka voi auttaa ympäristötyössä mahdollistamalla samojen asioiden tekemisen vähemmällä kulutuksella, mutta jos emme vaadi selkeitä rajoja kulutukselle, mikään määrä tekniikkaa ei tee mitään muuta kuin varmistaa, että kulutamme luonnon entistä tehokkaammin loppuun. Ottaen huomioon, että tämä on tiedetty yli 150 vuotta ja todistettu paikkansapitäväksi kerta toisensa jälkeen, on hyvin hämmentävää, että asia on silti vain aniharvan tiedossa. Toivottavasti tämä lyhyt selostus auttaa levittämään tietoa laajemmalle ja auttaa ymmärtämään, miksi ympäristötyön keskiössä on ja pitää olla yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja aktivismi, ei teknisten ihmeiden toivominen.

Lisää luettavaa

Jevons, W. S. (1866). The Coal Question, 2nd Revised Edition. MacMillan and Co. https://www.econlib.org/library/YPDBooks/Jevons/jvnCQ.html

Nykyisin Jevonsin paradoksia tutkitaan myös termien ”rebound effect” ja ”Khazzoom-Brookes postulate” alla; kts. Saunders, H. D. (2000). A view from the macro side: rebound, backfire, and Khazzoom–Brookes. Energy Policy 28, 439–449. doi:10.1016/S0301-4215(00)00024-0

Mineraalien korvaamisesta ja kasvavasta ”energiaseinästä” mm. Bardi, Ugo (2013). The Mineral Question: how energy and technology will determine the future of mining. Frontiers in Energy Research 1(9). https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fenrg.2013.00009/full