Lisää ilmastotaloustieteen vaikeuksista

Lyhyt muistiinpanoni ilmastonmuutoksen taloustieteestä herätti hieman keskustelua. Opin tästä ainakin sen, etten enää laita muistiinpanojani nähtäville; lyhyt bullet point-lista keskeisistä pointeista ei anna oikeaa kuvaa esim. siitä, mitä ajattelen.

Olen sanonut vuosia ja sanon edelleen, että iso osa taloustieteen kritiikistä on hieman harhaan osuvaa: taloustiede tieteenalana on aivan yhtä validi tutkimusala kuin muutkin yhteiskuntatieteet, ja parhaimmillaan alalla tuotetaan erittäin tärkeää ja relevanttia tutkimusta. Suurin osa taloustieteen kritiikistä kohdistuukin tosiasiassa niihin tapoihin, millä ”taloustieteellistä” ajattelua ja logiikkaa, yleensä melko pinnallista, harvoin itse taloustieteilijöiden esittämää, käytetään poliittisena lyömäaseena ennen kaikkea oikeistolaisen politiikan ajamisessa. Tälle ilmiölle on nimikin: ekonomismi. (Suosittelen lukemaan vaikkapa Kwakin kirjan aiheesta.) Kriitikoiden olisikin hyvä osata erottaa taloustiede (tieteenala) ja ekonomismi (yksinkertaisten talousteorian inspiroimien ajatusten käyttö poliittisina lyömäaseina); toisaalta, taloustieteilijöiltä toivoisi vähän enemmän panostusta hölmöjen ”talousteorialla” perusteltujen väitteiden torppaamiseen myös silloin kun väitteen esittäjän puoluekanta ja arvot miellyttävät taloustieteilijöitä.

Yllä oleva ei kuitenkaan muuta käsitystäni siitä, että neoklassinen ajattelukehys ei ole kovin hyödyllinen tapa lähestyä ilmastokriisin (tai laajemman kestävyyskriisin) kaltaista eksistentiaalista riskiä. Tämä ei ole taloustieteen tuomio, kuten huomio siitä, että skalpelli ei ole optimaalisin ruokailuväline ja metsätöissä se on suorastaan huono, ei ole skalpellin tai kirurgian tuomitsemista. Tieteelliset teoriat ovat työkaluja. Kuten muillakin työkaluilla, kaikilla tieteen tuntemilla teorioilla on oma optimaalinen soveltamisalansa, ja mitä kauemmaksi kuljemme tästä alueesta, sitä huonompi työkalu teoria yleensä on.

Vallitsevan talousteorian ajattelukehys on sitä parempi työkalu, mitä useampia mallien parametreja voidaan ottaa annettuina ja muuttumattomina. Esimerkiksi perinteinen kustannus-hyötylaskelma on parhaimmillaan erinomainen työkalu arvioimaan investointien kannattavuutta tilanteessa, missä vaikkapa korkotasoksi voidaan olettaa esimerkiksi euribor-korko, ja jossa tarkasteltava päätös ei käytännössä vaikuta korkotasoon.

Mutta entä jos keskeisten parametrien arviointi ei ole näin helppoa?

Nyt saavumme niihin ongelmiin, mitä ilmastonmuutoksen taloustieteessä piilee. Ilmastonmuutoksen kustannuksia arvioivat mallit ovat riippuvaisia useista hyvinkin subjektiivisista oletuksista. Näistä kaksi tärkeintä ovat diskonttokorko ja vahinkofunktio. Pelkästään näiden kahden muuttujan valinnoilla on niin suuri vaikutus laskelman lopputulokseen, että ne sopivasti valitsemalla mallit saadaan tuottamaan lähes mitä tuloksia tahansa.

Jokainen tätä sarkaa kyntänyt tietää, että esimerkiksi hiilidioksidin ”oikeaksi” hinnaksi esitettyjen arvioiden vaihteluväli on noin 10x, tai jopa suurempi. Useimmat tietävät myös, että esimerkiksi käsitys siitä, että hiilidioksidin hinnan ts. hiiliverojen tulisi alkaa matalalta tasolta ja nousta tasaisesti, perustuu tiettyihin subjektiivisiin oletuksiin – jotka saattavat jopa olla täysin väärin. Toisenlaisella, matemaattisesti ja talousteoreettisesti täysin loogisella ja perustellulla tavalla ajatella asiaa, yksinkertaisesti mallintamalla epävarmuutta toisin, saisimme tulokseksi, että hiiliverojen tulisi olla ensin erittäin korkeita ja laskea sitten tasaisesti.

Toisin sanoen: samaa teoriapohjaa käyttäen, puhtaasti eri tavalla arvottamalla asioita, voimme päätellä mm. että

  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla hyvin korkea
  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla melko matala
  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla aluksi matala ja kohota tasaisesti
  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla aluksi korkea ja laskea tasaisesti.

Tämä ei ole kovin paljon hyödyllisempää kuin ennuste ”sataa, tai sitten paistaa.” Asia tunnustetaan kyllä tutkimuksissa avoimesti, kuten esimerkiksi hyvänä yhteenvetona tutkimuksen nykytilasta esitetyssä yhteenvetokatsauksessa (Heal 2017). Keskeinen, ratkaisematon ja todennäköisesti ratkeamaton ongelma on kuitenkin se, että etenkään ”oikean” diskonttokoron määräämiseen ei ole olemassa mitään objektiivista ja arvoneutraalia tapaa. Hyvin erilaisia valintoja voidaan perustella loogisesti, mutta kyseessä on aina lopunviimein arvovalinta: jos haluamme turvata tulevaisuuden, löydämme kyllä resurssit sen tekemiseen. Ongelma ei tietenkään ole asiaa tutkivissa, vaan siinä, että tätä ongelmaa ei yksinkertaisesti ole mahdollista lähestyä arvovapaasti.

Koska mallien tuloksiin aivan keskeisesti vaikuttavat parametrit ovat pohjimmiltaan arvovalintoja, myös mallien tulokset ovat arvovalintojen seurausta. Ne siis eivät ole missään nimessä mitään objektiivisia ”totuuksia”. Missään tapauksessa ei ole mahdollista sanoa (ainakaan ilman muita perusteluja), että mallien tuloksiin perustuva politiikka olisi ”oikein” ja joku muu politiikka ”väärin.” Loppujen lopuksi ilmastokriisikin on siis arvokysymys: haluammeko käyttää tarvittavan määrän resursseja poistamaan sen mahdollisuuden, että sivilisaatio romahtaa?

Sama subjektiivisuuden ongelma on toki läsnä muissakin taloustieteen laskelmissa: kaikki taloustieteen laskelmat perustuvat pohjimmiltaan subjektiivisiin arvovalintoihin esimerkiksi siitä, mitä oikeastaan lasketaan kustannuksiksi, ja miten nämä kustannukset arvioidaan. (Asiaa on avattu seikkaperäisesti esim. teoksessa Nelson 2001, Economics as Religion.) Se, että nämä arvovalinnat on piilotettu runsaan matematiikan taakse, tai se, että taloustieteilijät itse eivät välttämättä ole aina edes tietoisia siitä, että nämä oletukset ovat arvovalintoja, ei tee niistä arvovapaita. Vaikka ongelma onkin ehkä selvimmin nähtävissä juuri ilmastonmuutoksen taloustieteessä, se ulottuu myös muihin talousteoriasta johdettuihin politiikkasuosituksiin. Ja juuri tässä piilee ekonomismin kritiikin kärki: vallitsevan taloustieteen teoriat eivät ole mikään arvoneutraali tapa edes talouden hahmottamiseen. Ne ovat yksi laajalle levinnyt ja monissa piireissä hyväksytty tapa tulkita maailmaa ja kertoa tietynlaisia tarinoita taloudesta, politiikasta ja maailmasta; mutta ne eivät ole ainoa mahdollinen, saati millään varmuudella mikään ehdottomasti ”oikea” tapa. Ja sillä, millaisten linssien läpi tulkitsemme maailmaa ja millaisia tarinoita kerromme, on merkitystä. Taloustieteen tarinat voivat olla toisinaan hyödyllisiä, mutta se, ettei usko niitä kriitikittömästi, ei tee ihmisestä mitenkään irrationaalista tai tieteenvastaista – päin vastoin.

Kts. myös äskettäin Phys.orgissa ilmestynyt mainio ja yksityiskohtaisempi kirjoitus ilmastonmuutoksen taloustieteen ongelmista ja vallitsevien mallien taipumuksesta vähätellä kustannuksia: Climate economics Nobel may do more harm than good.

20-07-06 Keinotekoisista niukkuuksista, narratiiveista

(Aiemmat tilannekatsaukset löydät täältä.)

Filed under: @dystopia , @scarcity , @capitalism

Miten kapitalismi toimii? Yksi hyvin keskeinen mekanismi on niukkuuden luominen. Esimerkiksi aiemmin yhteisessä käytössä olleiden resurssien ”aitaaminen” (enclosure) ja siirtäminen rahatalouden piiriin on suorastaan malliesimerkki siitä, miten kapitalismissa luodaan niukkuuksia, joiden avulla resursseja hallitseva ts. kapitalisti voi sitten ansaita rahaa.

Elämme nyt aikaa, jolloin kapitalismi ei voi enää laajentua merkittävästi maantieteellisesti (OK, Etelänapamanner on vielä enimmäkseen kapitalismin ulkopuolella), ja kapitalismin laajentuminen tuotantoa laajentamalla alkaa kohdata vakavaa vastarintaa niin aktivistien kuin luonnonkin taholta. Mutta koska yrityksillä on lainoja ja kasvutavoitteita, yritysten pitää yrittää tiristää kuolevistakin hevosista vielä vähän enemmän kassavirtaa. Keinotekoiset niukkuudet ovat yksi keino, ja kuten teoria ennustaa, kapitalismi on nyt enenevässä määrin laajenemassa tällä keinolla. (Toinen keino on aiemmin julkisesti tuotettujen palveluiden yksityistäminen, jonka ongelmista kirjoitinkin joskus taannoin.)

Joten autovalmistaja BMW pohtii, laittaisiko se auton lisävarusteet toimimaan vain jos niistä maksaa erikseen. Esimerkiksi penkin lämmityksestä pitäisi maksaa erikseen kuukausimaksua.

Kannattaa lukea samasta aiheesta myös Cory Doctorowin novelli ”Unauthorized Bread”. Kun ymmärtää, miten kapitalismi toimii, reaalikapitalistisen tulevaisuuden ennakoiminen ei ole kovinkaan vaikeaa.

Filed under: @narratives

Jussi Alhroth, HS 6.7.2020: Keskustelu örkeistä ja rasismista on saanut kohtuuttomat mittasuhteet, kun asian ottavat liian vakavasti he, jotka eivät halua tarinoihin muutoksia

Hyvä juttu, ja tämä on niin erinomaisesti sanottu, että ansaitsee tulla luetuksi maksumuurin ulkopuolellakin:

Kriittisyytemme on osoitus rakkaudestamme, jota ristiriitaisuus ei heikennä. Ristiriitojen sietäminen ja hyväksyminen sekä ristiriitaisten asioiden arvostaminen ovat mielestäni terveen elämän perusedellytyksiä.

Kulttuurisista ristiriidoista käydään nyt jatkuvasti kitkerää keskustelua. Rajoja puretaan ja piirretään samaan tahtiin. Tässä asiassa kyse on tarinoiden asemasta. Jos sanotaan, ettei fantasian kuvastolla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, ei tarinoita pidetä tärkeinä.

Monen suomalaisen lukema Yuval Noah Harari on todennut, että ihmisen keskeisimmät keksinnöt perustuvat mielikuvitukseen. Yhteiskunta, valtio, valuutta, lait ja demokratia ovat kuvitteellisia olentoja, joiden yhdessä sovimme olevan todellisia. Ne ovat tarinoita, ja tarinat ovat vain mielessämme.

Kaikki toiveet ja pelot, kaikki unet ja tarinat ovat vain kuvitelmia, jolle annetaan tietty arvo ja merkitys. Sen jälkeen ne alkavat vaikuttaa meihin. Kun sanotaan, että on jotenkin kyseenalaista tai pelkkää parodiaa tutkia tarinoita, sanotaan, ettei tarinoilla ole väliä.”

Maailma pyörii yhteisesti hyväksyttyjen tarinoiden varassa, ja itse asiassa on olemassa jonkin verran näyttöä sen puolesta, että tietoisuutemme suorastaan perustuu ”tarinankerrontaan”. Se, millaisia tarinoita kerrotaan, ja kuka niitä kertoo, ei todellakaan ole merkityksetöntä saati parodiaa; ja joka näin väittää, on yleensä joko ymmärtämätön ja/tai puolustamassa juuri nyt vallassa olevia tarinoita ja tarinankertojia.

Se, että valkoista ylivaltaa kannattava äärioikeisto puolustaa mustavalkoisia tarinoita, ei tietenkään ole mikään yllätys.

Tarinoiden osuudesta kognitiossa kts. esim.

Young, K., & Saver, J. L. (2001). The Neurology of Narrative. SubStance, 30(1), 72–84. https://doi.org/10.1353/sub.2001.0020

Lewis, P. J. (2011). Storytelling as Research/ Research as Storytelling. Qualitative Inquiry, 17(6), 505–510. https://doi.org/10.1177/1077800411409883

20-07-02 Neoklassiset mallit ilmastonmuutoksesta ovat älyllinen itsemurha

Neoklassisen taloustieteen mallit ilmastonmuutoksesta ovat älyllinen itsemurha.

(Aiemmat tilannekatsaukset löydät täältä.)

  • Ilmastonmuutoksen taloudellisten vaikutusten arvioinnissa käytettävät IAM-mallit sisältävät runsaasti ongelmallisia oletuksia
    • Tyypillinen oletus: talous jatkaa kasvuaan ja ilmastonmuutos aiheuttaa jonkin ennaltamäärätyn ”vahinkofunktion” verran vahinkoja
    • Vahinkofunktiot ovat tyypillisesti hyvinkin maltillisia eivätkä huomioi mahdollisuutta, että järjestelmässä voi olla keikahduspisteitä
    • Esim. Ackerman et al. (2010) huomauttavat, että nobelisti William Nordhausin DICE-mallissa 6 asteen lämpenemisen aiheuttamat vahingot olisivat vain 4,7 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta; tämä on lievästi sanottuna täysin naurettava tulos:
  • Arviot ilmastonmuutoksen vahingoista perustuvat mm. arvioihin, että koska esim. Yhdysvaltojen taloudesta 87 prosenttia tapahtuu sisätiloissa, ilmastolla ei ole niihin vaikutusta. (Sic!)
    • Tämä vastaa oletusta, että koska ihmisten virukset eivät tartu pääomaan, pandemialla ei voi olla juurikaan taloudellisia vaikutuksia
  • Toinen vahinkofunktioita ohjaava ajatus on se, että ilmaston muuttumisen vaikutukset talouteen voidaan päätellä tarkastelemalla talouden toimintaa maissa, jotka ovat nyt niin lämpimiä mitä esim. pohjoisemmasta Euroopasta on tulossa
    • Jätän lukijan mietittäväksi, mitä ongelmia tässä lähestymistavassa voisi olla
  • Taustalla oleva ideologia on neoklassisen taloustieteen ajatus siitä, että ihmiskunta on adaptiivinen kapitalismi ts. ”talous” korjaa aina itse itsensä ja palaa tasapainotilaan ulkopuolisten shokkien jälkeen.
    • Mahdollisuus siitä, että adaptaatio saattaa tarkoittaa käytännössä keskiajan paluuta tai jotain vielä pahempaa – kuten maailman köyhien murhaamista – ohitetaan näissä malleissa täysin
    • Nordhaus ja häneen viittaavat ohittavat keikahduspisteiden mahdollisuuden käytännössä täysin, jopa vääristellen viittaamiensa tutkimusten tuloksia
    • Mikä onkin pakollista, jos haluaa jatkaa uskomista neoklassiseen näkemykseen taloudesta ja kapitalismista: jos hyväksyy, että ilmastokriisi voi aiheuttaa sivilisaation tai jopa lajin tuhoutumisen eli loputtoman suuren vahingon, rationaalinen ihminen joutuu hyväksymään, että uhan torjumiseksi olisi rationaalista käyttää hyvin paljon enemmän resursseja kuin nykyisin vallitsevassa maailmanjärjestyksessä käytetään
  • Temppu tehdään niin, että kasvuteorioista häivytetään kaikki rajalliset resurssit kuten maa-ala tai ilmakehän ja ekosysteemien kyky käsitellä hiilidioksidia. Sitten voidaan sanoa, että teoria mahdollistaa loputtoman kasvun.
    • Toinen temppu: katsotaan, kuten yllä, esimerkiksi maatalouden (tai energian) osuutta bruttokansantuotteesta ja todetaan, että koska osuus on niin kovin pieni, taloudelle ei aiheutuisi suuriakaan ongelmia vaikka esimerkiksi kaikki energiantuotanto katoaisi.
      • Tähän Steve Keen on antanut parhaan vastauksen: ”Ilman energiaa, pääoma on patsaita, ja työvoima ruumiita.”
  • Sitten kun rajalliset resurssit on häivytetty teoriasta, voidaan helposti unohtaa, että teorioiden tarjoaman loputtoman talouskasvun teoreettinen mahdollisuus ei olekaan sama asia kuin se, että tämä mahdollisuus toteutuisi missään tosiolevaisessa maailmassa.

Kts.
Steve Keenin luonnos artikkelista Economics and the Climate Crisis

Lisää asiasta: The Neoclassical Economics of Climate Change

Ja

Miksi taloustieteessä kuvitellaan, että pärjäisimme ilman aineellisia resursseja? Blair Fix

Kannattaa myös lukea Fixin kritiikki neoklassisesta kasvuteoriasta.

(Olen joskus itsekin kiinnittänyt huomiota siihen, että kaikkien hyödykkeiden olettaminen yhteismitalliseksi on ongelmallista, että tätä ei voida tehdä millään yksikäsitteisellä saati arvovapaalla ”objektiivisella tavalla”, ja olettaminen, että näin voidaan tehdä, tuppaa johtamaan käytäntöihin jotka arvottavat kyllä rahassa helposti mitattavat likvidit resurssit kohtuullisen hyvin, mutta voivat olla katastrofaalisen huonoja arvottamaan vaikeammin arvotettavissa olevia resursseja. Tämä on yksi syy siihen, miksi luonnontuhon ehkäiseminen klassisen talousteorian opeilla tulee epäonnistumaan.)

20-06-24 Mobilisaatiosta, miksi taloudellinen eriarvoisuus on ongelma markkinataloudessa, linkkejä

Sekalaisia ja puolivalmiita muistiinpanoja ajatuksista. Kaikki Tilannekatsaus-sarjan muistiinpanot löytyvät täältä.

En pääse edelleenkään käyttämään Twitter-tiliäni jmkorhonen – nämä ilmoitukset tulevat WordPressin Twitter-palikan kautta – mutta seurailen Twitterin etsi-toiminnon avulla mitä vastailette :D. Perustin myös englanninkielisen tilin nimellä jmkorhon_en , minne ajattelin keskittää lontoonkielisen viestintäni.

Kirjoituksiin ilmestyy tästä edespäin @-merkillä eroteltuja tekstitageja. Näitä voinee käyttää apuna, jos haluaa etsiä jostain tietystä aiheesta kirjoitettua. (Tagit ovat englanniksi koska nämä tilannekatsaukset ovat suoria kopioita omista muistiinpanoistani.)

@PlanB

Tiivistelmä Yhdysvaltojen talouden mobilisaatiosta 2. maailmansotaan luettavissa täällä. Voi olla hyödyllistä tietoa kaikille, jotka miettivät, miten erilaisissa hätätilanteissa tuotantoa voidaan ohjata esimerkiksi eksistentiaalisten kriisien ratkaisemiseen.

https://docs.google.com/document/d/1DNM1vuUznvPb9p8OKQlCUlCxSUK3VX1OyprVj9QcPZU/edit?usp=sharing

@Inequality @Power

Miksi markkinatalouteen perustuvissa yhteiskunnissa on erityisen tärkeää huolehtia siitä, että varallisuuserot eivät pääse kovinkaan suuriksi? Koska mitä suurempi osa resursseista jaetaan markkinoilla,

  1. sitä vähemmän ihmisillä on markkinoiden ulkopuolisia keinoja hankkia elämisen edellytyksiä; ja
  2. sitä helpompi varakkaiden on muuttaa varallisuutta toisiksi sosiaalisen vallan muodoiksi.

(Sosiaalinen valta ≈ kyky vaikuttaa toisten ihmisten käyttäytymiseen.)

Esimerkiksi Michael Mannin mukaan sosiaalisen vallan lähteitä on neljä:

  1. Pakottaminen (esim. poliisi, asevoima)
  2. Taloudellinen
  3. Hallinnollinen/poliittinen
  4. Ideologinen

Markkinataloudessa voit nykyään vuokrata vaikka oman armeijan, erilaisista ”turvallisuus”palveluista puhumattakaan; taloudellinen valta kasautuu, koska raha tulee rahan luo; hallinnollista ja poliittista valtaa voi hankkia suoraan lahjuksilla, hieman epäsuoraan tukemalla haluamiaan poliitikkoja, ja epäsuoraan olemalla niin merkittävä peluri, että pystyt halutessasi heiluttelemaan esimerkiksi kunnan tai valtion taloutta; ja ideologista valtaa voi hankkia esimerkiksi tukemalla sopivia ajattelijoita, mainostamalla, tai yksinkertaisesti näkymällä esimerkiksi uutisissa koska sinulla on jotain muuta vallan lajia.

YHyvä esimerkki miten järjestelmä ”toimii” käytännössä, kun eriarvoisuus päästetään liian pitkälle: Yhdysvaltojen rikkaiden ei tarvitse välttämättä vaivautua enää edes argumentoimaan kantojaan, riittää kun he laittavat juristit asialle. (inequality.org)

@Permaculture

Permakulttuuriyhdistykseltä vastaus haasteeseen: miten käyttäisit koronaelvytysrahaa? (Kiitos!)
https://www.permakulttuuri.fi/ajankohtaista/open-answer-open-letter

@Discrimination

Uusin kolumnini Tekniikka & Taloudessa, rakenteellisesta syrjinnästä

Mainitsemani video syrjivästä saippua-automaatista Gizmodon jutussa aiheesta

@Locke @PropertyRights

John Locken käsitys omistusoikeuksista on nykyaikaisen talousjärjestyksen kulmakiviä. Teoria on toiminut tärkeänä intellektuaalisena perusteluna kolonialismille: sen nojalla esimerkiksi maiden ryöstö voitiin perustella sillä, ”ettei maa ollut kenenkään omistuksessa” tai ”käytössä” – millä siis tarkoitettiin, ettei maa ollut kenenkään eurooppalaisten täysiksi ihmisiksi laskemien käytössä. Nykyään sama teoria toimii viikunanlehtenä intellektuaalisten oikeuksien ryöstölle ja aitaamiselle, sallien aikaisemmin jotain asiaa kehittäneiden kontribuution painamisen unholaan. Cory Doctorowin essee vuodelta 2019. (Kiitos Jani Martikaiselle linkistä.)

Sisältää myös hyvän tiivistelmän innovaatioiden samanaikaisuudesta – ilmiöstä, joka laittaa esimerkiksi nykyisen patenttijärjestelmän perusteet äärimmäisen kyseenalaisiksi.

Kannattaa lukea myös Cory Doctorowin twiittiketju aiheesta.

janne ät jmkorhonen piste fi

20-06-21 Päätöksenteon heuristiikoista, talouskasvun rajoista, miten taloustiede vaikeuttaa ongelmanratkaisua

Sekalaisia ja puolivalmiita muistiinpanoja ajatuksista. Kaikki Tilannekatsaus-sarjan muistiinpanot löytyvät täältä.

Miksi yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ylipäätään tehdään? Yksi tärkeä syy on auttaa päätöksentekijöitä tekemään parempia päätöksiä. Mutta miten hyödyllistä tämä tutkimus lopunviimein on, jos tavoitteena on parempi maailma?

Ongelma a: käytetäänkö tutkimustuloksia politiikassa enemmänkin vahvistamaan olemassaolevia arvoja ja asenteita?

Ongelma b: miten paljon hyötyä on esimerkiksi monimutkaisista strategioista ja ajattelumalleista, kun tulevaisuutta on kuitenkin vaikea ennustaa ja monimutkainen malli pitäisi saada viestittyä monille ihmisille?

Epäilen, että esimerkiksi ajattelu, missä hyväksytään väliaikainen epäoikeudenmukaisuus jonkin teoriassa ja tulevaisuudessa odottavan paremman maailman vuoksi, ei oikein tule toimimaan. Enkä usko, että mikään monimutkainen tapa ajatella politiikkaa olisi ainakaan säännönmukaisesti parempi ohjenuora toiminnalle kuin tämä, vielä varmasti puolitekoinen heuristiikkani:

  1. Ole myötätuntoinen ja kunnollinen.
  2. Pyri parantamaan ensisijaisesti heikoimmassa asemassa olevien asemaa.
    1. Ennen kaikkea teoilla, joilla on konkreettista vaikutusta.
  3. Valitse edustajiksesi ihmisiä, joita heidän entiset kumppaninsa kehuvat.

Hyvät strategiat ovat yksinkertaisia. Mutta mitä parannettavaa tässä olisi?

Talouskasvun välttämättömyydestä on puhuttu paljon, mutta pitää puhua vielä enemmän. Otero ym. (2020) sisältää 22 tutkijan yhteisen katsauksen talouskasvun yhteyksistä biodiversiteettituhoon. Lopputulos: näyttö siitä, että talouskasvu lisää tuhoja, on vahvaa; näyttö siitä, että talouskasvu saataisiin kytkettyä irti tuhojen kasvusta, on heikkoa. Muutamat harvat poikkeukset eivät muuta kokonaiskuvaa.

Mutta vaikka talouskasvu tuhoaisi sivilisaatiomme, sitä halutaan silti, koska se on nykyisiä yhteiskuntiamme koossa pitävä liima. Näin ei välttämättä tarvitsisi olla, mutta se kyllä vaatisi, että rikkaimmat suostuisivat olemaan vähän vähemmän ahneita.

Ymmärrän toki heitä, joiden mielestä loputtoman talouskasvun on oltava mahdollista, koska rikkaimmat eivät luovu omastaan helpolla. Jos mietimme ratkaisuja ongelmiimme, tämä on kuitenkin kuin esittäisi, että humalassa avaimensa kadottaneen täytyisi etsiä avaimiaan vain katulampun alta, koska avaimien löytäminen hyvässä valossa on helpompaa. Samaten, teoriat, jotka ”todistavat” ikuisesti jatkuvan talouskasvun olevan mahdollista, vastaavat teorioita, jotka todistavat, että humalassa avaimensa kadottanut voi löytää ne katulampun alta.

(Palaan aiheeseen myöhemmin: todettakoon nyt, että mikään loputtoman kasvun teoriassa mahdollistava taloustieteen teoria ei todellakaan takaa, että talouskasvu, ja varsinkaan poliitikkojen odottama reipas, prosenteissa eikä prosentin kymmenyksissä mitattava kasvu i) tapahtuisi käytännössä ja ii) olisi ympäristömielessä kestävää. Tämä ero teoriassa mahdollisen ja käytännössä todennäköisen välillä unohtuu liki kaikilta loputonta talouskasvua rummuttavilta, vaikka ero mahdollisen ja todennäköisen välillä pitäisi pitää erittäin selvänä. Jos ette usko, katsokaa itse vaikkapa kahta keskeistä loputtoman kasvun perusteluna käytettyä teoriaa, neoklassista tai endogeenista kasvuteoriaa. Maksan heti satasen ensimmäiselle, joka todistaa, että jompi kumpi teorioista todistaa 100% varmuudella loputtoman, ympäristörajat huomioivan talouskasvun olevan varmaa. Pätevä todistus edes 10% varmuudesta tienaa 50 euroa.)

Tiedote tutkimuksesta löytyy täältä.

Suositukset:

  1. Rajoitetaan rajallisten resurssien kaupallistamista kansainvälisesti mm. asettamalla absoluuttiset rajat niiden käytölle ja jakamalla näin syntyvä kiintiö valtioille.
  2. Rajoitetaan ekstraktiivisen teollisuuden (kuten kaivosteollisuuden) toimintaa suuren biodiversiteetin alueilla.
  3. Hidastetaan suurisuuntaisten infrastruktuurihankkeiden laajentamista.
  4. Vähennetään ja jaetaan työn tekemistä.
  5. Edistetään agroekologiaa ja valtioiden ruokaomavaraisuutta.
  6. Priorisoidaan kompakti kaupunkisuunnittelu.
  7. Tuotteisiin mukaan raportti tuotannon biodiversiteettivaikutuksista, ja vero mainonnalle, joka edistää ylikäyttöä.

Otero, I., Farrell, K. N., Pueyo, S., Kallis, G., Kehoe, L., Haberl, H., … Pe’er, G. (2020). Biodiversity policy beyond economic growth. Conservation Letters. https://doi.org/10.1111/conl.12713

Vuodelta 2016 erittäin havainnollinen esitys siitä, miten valtavirtainen taloustiede tuottaa ympäristökriisiin ratkaisuksi suosituksia, jotka ovat yhteensopivia voittojen maksimoinnin kanssa.

Torras, M. 2016. Orthodox Economics and the Science of Climate Change. Monthly Review, 1.5.2016

  1. Kapitalismi hyväksikäyttää monilla tavoilla laajalle levinnyttä mutta virheellistä uskoa siihen, että numerot olisivat lähtökohtaisesti ”tieteellisempiä” tai objektiivisempia kuin kvalitatiivinen informaatio;
  2. Ympäristöpolitiikan saralla tämä tapahtuu ennen kaikkea niin, että aito epävarmuus tulevasta – emme oikeasti voi tietää, mitä seurauksia ilmaston muuttumisella on – muunnetaan taloustieteellisissä malleissa ”riskeiksi”, ja niille annetaan jokin todennäköisyys
    1. eikä katastrofaalisia riskejä, joiden kustannus voi olla äärettömän suuri, käsitellä, koska äärettömän suuri riski kertaa mikä tahansa nollaa suurempi todennäköisyys = ääretön kustannus
    2. joista seuraa, että laskelmat ilmastonmuutoksen haitoista ovat väistämättä lähinnä maltillisia arvauksia ja yrityksiä ”optimoida” vahinkojen määrä – mikä voi olla erittäin vaarallinen idea, jos optimoitavan järjestelmän käyttäytymistä ei ymmärretä hyvin, kuten emme ymmärrä ilmastojärjestelmää
  3. Samaan aikaan diskonttokoron oletetaan olevan jopa huomattavan suuri, mikä tarkoittaa käytännössä, että emme arvosta tulevien polvien elämää juurikaan
    1. Korkeaa diskonttokorkoa puolustetaan sillä, että tulevaisuuden ihmiset olisivat varakkaampia kuin me, ja siksi paremmin kykeneviä selviämään ongelmista. Valitettavasti tämäkin on vaarallinen oletus: kun käytämme laskelmissa korkeampaa diskonttokorkoa, saamme tuloksia, jotka kannustavat meitä käyttämään maailman resursseja huolettomammin, mikä taas vähentää todennäköisyyttä, että tulevilla polvilla asiat olisivat edes yhtä hyvin kuin meillä.
    2. lisäksi kaikki nollaa suuremmat diskonttokorot vaativat oletuksen, että katastrofaalisten tapahtumien todennäköisyys on nolla. Jos ilmastonmuutos (tai muu ympäristöuhka) voi johtaa millään nollaa suuremmalla todennäköisyydellä ihmisten sukupuuttoon – ja on täysin varmaa, että tämä todennäköisyys on nollaa suurempi – mikään mittari ei saisi vain olettaa, että tulevat sukupolvet ovat varakkaampia: odotusarvona mikä tahansa positiivinen todennäköisyys kertaa ääretön vahinko on edelleen ääretön vahinko.
    3. Jos hyväksymme, että ihmiskunnan tuho on ilmastokriisin mahdollinen seuraus, ja tuho tarkoittaisi edes liki äärettömän suurta vahinkoa, rationaalinen johtopäätös on käyttää tuhon estämiseksi tarvittavien toimien kannattavuuden arviointiin suurta negatiivista diskonttokorkoa. Käytännössä: uhan torjunnan pitäisi olla prioriteetti nro 1.
  4. Kun tähän yhdistetään se, että ihmishenkien arvon arvioiminen ”revealed preferences”-lähestymisellä perustuu kehäpäätelmään, koska
    1. ihmiset eivät tosiasiassa ole täydellisen rationaalisia päätöksentekijöitä eivätkä siksi pysty täysin rationaalisesti arvioimaan vaikeasti arvioitavissa olevien riskien todellisia haittoja
  5. Saadaan johtopäätös: suurissa, koko yhteisöä tai ihmiskuntaa koskettavissa riskeissä kuten ilmastonmuutoksessa päätöksenteko ei voi perustua pelkkiin talousteoreettisiin laskelmiin tai helposti mitattavissa oleviin rahallisiin arvoihin.

Yhteys: janne (ät) jmkorhonen.fi.

PS. Twitterin 2-vaiheisen tunnistuksen vaatimat tekstiviestit eivät tule vieläkään perille. Koska asiakaspalvelusta vastaa edelleen vain automaattinen sähköpostiviesti, pidän toistaiseksi Twitter-vapaata.

Tilannekatsaus 17.6.2020

Sekalaisia muistiinpanoja sekalaisista aiheista

Evolutiivinen psykologia ei taida edes olla mahdollista sellaisena kuin me sen tunnemme. Subrena E. Smithin paperi Is Evolutionary Psychology Possible? (2020) esittää, että alan keskeisiä oletuksia ja löydöksiä ei käytännössä voi todistaa oikeiksi taikka vääriksi, mikä tekee siitä esimerkiksi Popperin kriteereillä epätiedettä. Tarkemmin sanoen: evolutiivista psykologiaa harjoittavien tulisi kyetä osoittamaan, että

  1. Nykyaikaisten ihmisten kognitiiviset mekanismit vastaavat evolutiivisessa historiassa luonnonvalintapaineen alla olleita mekanismeja; ja
  2. nykyaikaiset kognitiiviset mekanismit ovat periytyneet näistä mekanismeista, ja
  3. ne ovat säilyttäneet samat funktiot kuin muinaiset mekanismit.

Smithin varsin vahvan argumentin mukaan tätä ”vastaavuusongelmaa” (Matching Problem) ei ole mahdollista ratkaista niillä keinoin, joita evoluutiopsykologiaa harjoittavilla on käytössään. Emme yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi (ts. kovinkaan paljon) kaukaisten esivanhempiemme käyttäytymisestä. Yksin tämä riittää tekemään nykyihmisten (yleensä vieläpä varsin kapean nykyihmisten joukon, kuten pääasiassa valkoihoisten länsimaisten yliopisto-opiskelijoiden) käyttäytymisestä tehtyjen päätelmien yleistämisestä erittäin ongelmallista: evopsykan tarjoamat selitykset käyttäytymismallien evolutiivisesta perustasta saattavat osua oikeaan, mutta yhtä hyvin ne saattavat olla myös tutkijoiden maailmankuvaan sopivia ns. ”just so”-tarinoita. Tiedämme nimittäin varmaksi, että vähintään osa evopsykan alla julkaistusta tutkimuksesta ja spekulaatiosta on juurikin tällaista. Esimerkiksi teoriat siitä, että naiset olisivat kehittyneet evolutiivisesti havaitsemaan punaisen värin miehiä paremmin, ovat melko todennäköisesti silkkaa sitä ihteään.

Tämä on ikuinen ongelma kaikessa historiallisessa tutkimuksessa: vahvojen päätelmien teko ohuen datan varassa on ihan hiton vaikeaa.. Menneisyydessä on aivan liian helppo nähdä asioita, joita siellä haluaa, tietoisesti tai tiedostamattaan, nähdä. (Kts. päivän toinen muistiinpano alempana.) Ja kun vain kerää tarpeeksi dataa, voi datassa havaita minkä tahansa kuvion hyvänsä. On vain aivan eri asia, onko kuvio missään yhteydessä mihinkään todella tapahtuneeseen.

Smithin argumentti ei tosin ole evopsykan ainoa ongelma. Ala on esimerkiksi erittäin riippuvainen ns. massiivisen modulaarisuuden oletuksesta: tämän (ehkäpä vain sattumalta) alunperin kallonmittauksesta periytyvän oletuksen mukaan aivojen funktionaalisuus nousee toisistaan erillisistä, ns. alakohtaisista (domain specific) moduuleista, jotka ovat kehittyneet evoluution myötä ratkomaan spesifejä, yksilön selviämiseen ja lisääntymiseen liittyviä ongelmia. Valitettavasti nykyaikainen tutkimus ei, kauniisti sanottuna, tue tätä massiivisen modulaarisuuden oletusta sen enempää kuin tietojenkäsittelyteoria tukisi oletusta siitä, että tietokoneissa täytyisi olla erillinen rautatason moduuli Excelille (tai taulukkolaskennalle) ja toinen Wordille (tai tekstinkäsittelylle). Ylipäätään, evoluutiopsykologiassa ja arkisessa kielenkäytössä yleinen metafora aivoista tietokoneena ei mitenkään välttämättä ole sen tarkempi kuva aivoista kuin aikaisemman huipputekniikan synnyttämät metaforat aivoista hydraulisina mekanismeina (1500-luku), kellokoneistona (1700-luku) tai lennättimien verkostona (1800-luvun loppu).

Asiaa ei paranna, että 1) evopsykan harjoittajat ”löytävät” hämmentävän usein ”biologisia” selityksiä tällä hetkellä vallitseville epäoikeudenmukaisuuksille ja hierarkioille, tukien näin poliittisia argumentteja, joiden mukaan epäoikeudenmukaisuuksille ei ”voi” mitään, ja 2) keskeinen vastine evoluutiopsykologian kritiikkeihin on leimata kriitikot mystikoiksi, jotka ”kieltävät evoluution vaikuttavan aivojen rakenteeseen.” Edellinen voi olla vain jännittävä yhteensattuma, mutta jälkimmäinen on täyttä huuhaata: on 100% täydellisen mahdollista nähdä ihminen kokonaisuutena evoluution tuotteena, ja silti epäillä evopsykan käsityksiä siitä, missä määrin evoluutio todella on rautakoodannut käyttäytymismalleja aivojemme rakenteeseen. Tällaisia malleja voi hyvin olla olemassa, mutta evoluutiopsykologian kyky todentaa asia ei ole kehuttava.

Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa oppikirjoihin saakka päässyt käsitys siitä, että käärmeiden ja hämähäkkien pelko olisi evoluution aivojen rakenteeseemme rautakoodaama ominaisuus. Kuten Richardson (2007:28) kirjoittaa, maailman yli 37 000 hämähäkkilajista ehkäpä 16 on ihmiselle edes jotenkin vaarallisia – eikä yksikään näistä esiinny luonnollisena Afrikassa, jossa suurin osa evolutiivista historiaamme on tapahtunut. Suurin osa Afrikan käärmeistäkin on ihmiselle harmittomia.

Mistä pääsemmekin päivän toiseen aiheeseen: myös nykyisiä epäoikeudenmukaisuuksia ja hierarkioita kritisoivilla on toisinaan ongelmia historian kanssa. Iain Taylorin lyhyt kirjanen Convenient Myths: The Axial Age, Dark Green Religion, and the World That Never Was (2013) pyrkii oikomaan erityisesti kahta yleistä historiallista väärinkäsitystä: että maailmassa olisi ollut erityinen ”aksiaalinen aika” (saksalaisen historioitsija Karl Jaspersin termein), noin 800-200 e.a.a., jolloin nykyiset maailmanuskonnot ilmestyivät kuin tyhjästä ja syrjäyttivät aikaisemmat, monien teorioissa esimerkiksi luonnon kanssa paremmin sopusoinnussa olevat uskonnot; ja että ennen maanviljelystä ja sivilisaatiota ihminen osasi elää ”tasapainossa” luonnon kanssa, ja että säilyneiden alkuperäiskansojen perimät uskomukset olisivat ”ympäristöystävällisempiä” kuin esimerkiksi kristinusko. Taylorin erikoisala on Vanhan Testamentin historia, ja hän osoittaa nähdäkseni vakuuttavasti, että Jaspersin käsitys ei yksinkertaisesti ole uskottava tulkinta todistusaineistosta.

Teema on toisin sanoen sama mitä Sixten Korkman käsittelee tuoreessa Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Onko ympäristökriisin taustalla kristinusko, valistus, kapitalismi vai populismi?” (16.6.2020). Korkman esittää, että ympäristökriisin ratkaisun avaimet ovat aatteellisia, ja viittaa Taylorinkin kirjassaan käsittelemään Lynn Whiten teesiin (1967), jonka mukaan juuri nimenomaan kristinusko olisi ympäristölle erityisen tuhoisa uskonto, Jumalan asetettua ihmisen hallitsemaan maata ja merta ja kaikkia niissä eläviä. Kuten Taylor asian seikkaperäisesti osoittaa, Whiten syytös on liioiteltu ja vailla varsinaisia todisteita. Sekä Raamatusta että kristillisestä traditiosta voidaan helposti löytää myös täysin vastakkaisia ohjeita, kuten ohje luomakunnan varjelemisesta. Mikä on totta on se, että Whiten mainitsemia Raamatun kohtia on käytetty esimerkiksi ahneuden oikeuttamiseen: on kuitenkin perusteltu syy uskoa, että jos kristinusko tai jopa kaikki nykyiset maailmanuskonnot olisivat jääneet syntymättä, vastaavat ihmiset hakisivat vastaavat perustelut jostain muualta – kuten vaikka Kanadan Montagnai-intiaanien uskomuksesta, jonka mukaan kaikki tavatut majavat tuli tappaa, jotta ne eivät varoittaisi saaliseläimiä, että Montagnait ovat metsästämässä, tai cherokee-intiaanien uskomuksesta, jonka mukaan jokainen ennenaikaisesti tapettu peura syntyy välittömästi uudelleen, eikä metsästys siis vaikuta peurakantaan.

Taylorin kirjan parasta antia onkin sen lyhyt mutta ansiokas tiivistelmä siitä, mitä alkuperäiskansojen uskontojen luontosuhteesta tiedetään. Jälleen, mitään varsinaista näyttöä siitä, että alkuperäiskansojen tavat ja uskomukset olisivat yleisesti ottaen auttaneet heitä elämään tasapainossa ekosysteeminsä kanssa, ei ole. Monen säilyneen alkuperäiskansan luontosuhde on erinomainen, jos sanalla ”luontosuhde” tarkoitamme tietämystä heitä ympäröivästä luonnosta. Tästä huolimatta, antropologien havainnoimalle käyttäytymiselle yleisesti ottaen paras selitys on se, että tätä tietämystä käytetään ennen kaikkea elinkeinon hankintaan mahdollisimman vähällä vaivalla. (Tämä vastaa tarkasti omia havaintojani isovanhempieni ikäpolven, 1920-luvulla syntyneiden, ajatusmaailmasta. Tässä maailmassa ei varsinaisesti ollut ”luontoa”: pellon jatkeena oli metsä, josta haettiin mitä kulloinkin tarvittiin tai saatiin kiinni. Kun työkalut paranivat, niin metsästä kuin pellostakin haettiin enemmän.)

Osa alkuperäiskansojen elinkeinoista on ympäristöllisesti kestäviä, mutta keskeinen selittäjä on alhainen väestötiheys, jonka ansiosta paine ekosysteemejä kohtaan ei kasva liian suureksi. Kun näin pääsee käymään, osoittautuu, että alkuperäisasukkaatkin ovat ihmisiä, ja käyttäytyvät jokseenkin samoin kuin mekin käyttäydymme nykyään: elannon hankkiminen ohittaa pohdinnan siitä, mahtaako elinkeinon harjoittaminen johtaa elannon loppumiseen. (Kts. myös Low 1996, Behavioral ecology of conservation in traditional societies.)

Olen silti vahvasti samaa mieltä Korkmanin kanssa siitä, että kestävyyskriisimme ratkaisun avaimet ovat ennen kaikkea aatteellisia. Mikään määrä teknologiaa ei auta, jos emme osaa kysyä, miten paljon on tarpeeksi. Emme kuitenkaan voi palata fyysisesti emmekä ajattelussamme mihinkään kulta-aikaan, sillä sellaista ole edes ollut olemassa. Meidän täytyy yhdessä keksiä, miten elää samalla pallolla miljardien muiden ihmisten ja muiden eliöiden kanssa, ilman että tuhoamme tahattomasti elämisen edellytyksiä. Tämä on vaikea ja hidas urakka, ja meidän kannattaa ottaa oppia ajan hammasta kestäneistä viisauksista. Mutta historia ei toista itseään, ja joudumme kehittämään nyt tilanteeseemme uudenlaisen, omaperäisen ratkaisun.

Yhteys: janne (ät) jmkorhonen.fi.

PS. Twitter ei ole sitten kesäkuun alkupuolen suostunut lähettämään 2-vaiheisen tunnistuksen vaatimaa tekstiviestiä ja onnistuin kämmäämään ainoan varakoodini. Koska asiakaspalvelusta vastaa vain automaattinen sähköpostiviesti, pidän toistaiseksi Twitter-vapaata.

Tilannekatsaus 9.6.2020

Sekalaisia muistiinpanoja sekalaisista aiheista

Olisiko “toissijainen” tutkimus laitettava tauolle, kun sivilisaatiomme selviäminen on erittäin epävarmaa? Tähtitieteilijä Mikko Tuomi pohtii asiaa blogissaan. Maailmankaikkeuden tutkiminen loppuu joka tapauksessa, jos sivilisaation olemassaolo ei ole enää mahdollista.

Olen miettinyt samaa asiaa paljon. Teen nykyään tutkimusta, joka tähtää varasuunnitelman rakentamiseen siltä varalta jos oikeasti haluaisimme ratkaista ilmastokriisin. Oikeasti haluaisin kuitenkin tehdä jotain aivan muuta: todennäköisesti kirjoittaa teknologian historiasta. En vain saa perusteltua itselleni, että nyt olisi varaa tehdä jotain muuta kuin edes yrittää vähentää ihmiskunnan holtittoman käyttäytymisen aiheuttamia riskejä.

Toisaalta, samaa kysymystä pohti mielestäni hyvin esimerkiksi C. S. Lewis 22. lokakuuta 1939 pitämässään saarnassa “Learning in War-Time.” Toista maailmansotaa oli tuolloin käyty alle kaksi kuukautta. Natsit olivat murskanneet Puolan lokakuun alussa. Vajaata viikkoa aikaisemmin saksalainen sukellusvene oli upottanut Ison-Britannian laivaston taistelulaiva HMS Royal Oakin röyhkeästi Scapa Flow’n vahvasti suojatussa sotasatamassa, tappaen yli 800 merimiestä. Neuvostoliitto oli juuri aloittanut Viron miehittämisen. Edellisenä päivänä, lauantaina 21. lokakuuta, kaikkien 20-22-vuotiaiden brittimiesten oli täytynyt ilmoittautua armeijan rekisteriin.

Lewis päätyi silti toteamaan, että jos ihmiskunta olisi viivyttänyt tiedon ja kauneuden etsintää kunnes kaikkien kaikki asiat olisivat hyvin, etsintä ei olisi koskaan edes alkanut. (Voidaan toki olla myös sitä mieltä, että tämä olisi saattanut olla hyvä asia.) Tätä argumenttia voidaan käyttää sekä hyvin että huonosti. Nähdäkseni hyvä käyttö argumentille on todeta, että täydellistä aikaa tutkimukselle ei tule koskaan. Huonoa käyttöä on käyttää argumenttia perusteluna sille, että maailman epäoikeudenmukaisuuksille ja ongelmille ei tarvitse tehdä mitään. 

“Plausible reasons have never been lacking for putting off all merely cultural activities until some imminent danger has been averted or some crying injustice put right. But humanity long ago chose to neglect those plausible reasons. They wanted knowledge and beauty now, and would not wait for the suitable moment that never comes. Periclean Athens leaves us not only the Parthenon but, significantly, the Funeral Oration. The insects have ‘chosen’ a different line: they have sought first the material welfare and security of the hive, and presumable they have their reward. Men are different. They propound mathematical theorems in beleaguered cities, conduct metaphysical arguments in condemned cells, make jokes on scaffolds, discuss the last new poem while advancing to the walls of Quebec, and comb their hair at Thermopylae. This is not panache; it is our nature.”

Voimme toki huomioida senkin, että Lewis oli tämän sanoessaan varsin etuoikeutetussa asemassa Oxfordin yliopiston kirjallisuuden opettajana. 

(Törmäsin sattumalta ylläolevaan lainaukseen L. M. Sacasasin erinomaisessa uutiskirjeessä The Convivial Society, Vol 1., No 5. Suosittelen lämpimästi seuraamaan, jos teknologian yhteiskunnalliset ulottuvuudet kiinnostavat. 


Uudessa-Seelannissa poliisi luopuu tuliaseiden kantamisesta, raportoi The Guardian. Uuden-Seelannin poliisit ovat perinteisesti partioineet ilman tuliaseita, mutta 51 ihmisen hengen vaatineen Christchurchin äärioikeistolaisen terrori-iskun jälkeen poliisi kokeili aseistettuja partioita. Nyt tämä kokeilu on lopetettu: lopettamispäätöksen tehneen poliisipäällikön mukaan aseistautuneet poliisit “eivät sovi uusiseelantilaisten odottamaan poliisityön tyyliin.” Jutussa haastatellun entisen poliisin mukaan tuliaseiden kantaminen rutiininomaisesti lähettäisi yhteiskunnallisella ja kulttuurillisella tasolla erilaisen viestin siitä, mitä poliisi on ja mitä varten se on olemassa. 

Pitkään jatkunut ja Suomessakin vahvasti näkynyt trendi poliisin militarisoitumisesta ja yhä raskaampien varusteiden julkisesta kantamisesta – toisin sanoen voimannäytöstä, mikä esimerkiksi rauhanturvaajille annetun koulutuksen mukaan on osa voimankäytön portaikkoa – on siis mahdollista katkaista ja peruuttaa. 

Varustuksen keventäminen ei tietenkään tarkoita, että poliisi luopuisi tuliaseista. Karhuryhmää vastaava Armed Offenders Squad jatkaa valmiuttaan kuten tähänkin saakka.


“Suuret mielet keskustelevat ideoista; keskinkertaiset tapahtumista; pienet ihmisistä.” (Todennäköisesti ei Eleanor Roosevelt.)

Olen viime vuosina kallistunut yhä enemmän sille kannalle, että ymmärtääksemme ja ehkäpä muuttaakseemme maailmaa, meidän kannattaisi oppia enemmän ihmisten maailmankuvista ja niihin sisältyvistä ideoista. Pari mahdollisesti kiinnostavaa aiheeseen liittyvää julkaisua tuli vastaan.

The Economics of Utopia: A Co-Evolutionary Model of Ideas, Citizenship, and Socio-Political Change (Almudi ym. 2015, SSRN Electronic Journal) esittää kiinnostavan teorian ideakeskeisestä historiasta ja simulaatiomallin, jolla ideoiden kilpailua voi havainnollistaa ja tutkia. Kirjoittajat lähtevät Montgomeryn ja Chirot’in (kts. jäljempänä) teoriasta historiaa muovanneista avainideoista ja tästä seuraavasta utopioiden kilpailusta. Keskeistä tässä ideassa on ajatus siitä, että yhteiskuntamme on tulosta erilaisten maailmaa jäsentävien ajatusten – kirjoittajien termillä utopioiden – kilpailusta. Nämä utopiat, joita voitaneen ajatella myös maailmankatsomuksina, kilpailevat resursseista kuten huomiosta niin ihmisten pään sisällä kuin yhteiskunnassakin. Mikä utopia on kulloinkin päällimmäisenä, määrittää suurelta osin yhteiskunnan järjestyksenkin. Esimerkiksi nykyaikana voitaneen sanoa, että markkinautopia on vielä ainakin toistaiseksi alistanut esimerkiksi demokratian ja ympäristöystävällisyyden utopiat toissijaisiksi, joskin nationalismin tai vastavalistuksen utopia on kirimässä.

Kirjoittajat määrittelevät myös sivilisaation mielenkiintoisesti: emergenttinä ominaisuutena tilanteessa, missä yksikään utopia ei ole vallitsevassa asemassa. “Sivilisaatio nousee esiin tässä mallissa kun jokaista utopiaa yritetään (ts. kaikki ideat kilpailevat) mutta jokainen niistä epäonnistuu (ts. ne ovat dynaamisessa tasapainotilassa.” (s. 2) Malli kuitenkin hylkää perinteisen tavan ajatella poliittista taloustiedettä Public Choice-teorian kehyksessä, käyttäen sen sijaan ko-evolutionaarista mallia jossa ryhmien välinen kilpailu johtaa dynaamiseen tasapainoon, ja mallintaen kansalaiset ei kertapäätöksiä tekevinä äänestäjinä vaan resursseja kuten aikaa ja rahaa yhteiskuntaa muokkaavien ja hallitsevien ideoiden edistämiseen (ja toisten vastustamiseen) käyttävinä “jatkuvina” toimijoina. (Ko-evolutionaarisuus eli yhteisevoluutio tarkoittaa tässä sitä, että ideat ja niitä kannattavat ryhmät muokkaavat toisiaan.)

Tämä vaikuttaa minusta intuitiivisesti hyvältä tai ainakin kiinnostavalta ja tuoreelta tavalta ajatella yhteiskuntaa, mutta joudun perehtymään aiheeseen ja tähän paperiin vielä vähän enemmän. Almudin ym. paperissaan käyttämää simulaatiomallia voi tutkia myös itse lataamalla ilmaisen NetLogo-simulaatioalustan ja paperissa käytetyn mallin

Montgomery, S. L. & Chirot, D. (2015). The Shape of the New: Four Big Ideas and How They Made the Modern World. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Yllämainittu malli ideoiden kilpailusta on pitkälti tämän kirjan inspiroima. En ole ehtinyt vielä lukea, mutta nousee lukulistalle. 


Kommentteja? Ajatuksia? Saat minuun yhteyden myös sähköpostitse janne@jmkorhonen.fi .

Mitä design voisi opettaa taloustiedettä lukeneille

Kirjoituksiani lukeville ei taida tulla suurena yllätyksenä, että olen jossain määrin kriittinen monien taloustiedettä lukeneiden ajatuksia ja maailmankuvaa kohtaan. Olen myös aikaisemminkin kirjoittanut prosessista, mikä teki aikaisemmin vahvasti taloustieteen maailmanselitykseen uskoneesta allekirjoittaneesta skeptikon. Äskettäinen Twitter-kommentti sai minut kuitenkin tajuamaan entistä paremmin, mistä kriittisyyteni ehkä oikeastaan kumpuaa.

Jouni kommentoi vastaustani taloustieteellisistä maailmanselityksistään tunnetun kansanedustaja Juhana Vartiaisen (kok.) ihmettelyyn, miksi työttömät eivät edes poikkeusoloissa mene maatiloille korvaamaan saapumatta jääneitä, pienipalkkaisia kausityöläisiä. Vastasin tutkijan kirjoittamalla viestiketjulla, jossa hän selitti rautalangasta vääntäen, että pieni palkka, työn kausiluonteisuus, asumisjärjestelyt, ja yllättävänkin kovat osaamisvaatimukset – maatilankin työ vaatii osaamista, tai esimerkiksi sato voi mennä pilalle – tekevät vaatimuksista pakottaa työttömät pellolle käytännössä kovin epärealistisia. Toisin sanoen, maataloustöitä, tai mitään muitakaan töitä, ei pidä ajatella vain abstraktisti numeroina, vaan ihmisten käytännön tarpeiden kautta.

Jounin vastaus sai minut tajuamaan, missä muualla olen nähnyt vastaavaa abstraktia numeroajattelua, ja missä olen sen aiemmin hylännyt. Satuin ennen tutkijanuraani työskentelemään muotoilualalla, silloisen pienen muotoilutoimiston ainoana insinöörinä. Päädyin alalle käytyäni silloisen TKK:n, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhteisen muotoilujohtamisen sivuaineohjelma IDBM:n. Tämä erinomainen ohjelma (en suoraan sanottuna osaa kehua sitä riittävästi) onnistui teroittamaan minunkin päähäni muutamia hyvän suunnittelun periaatteita ja muutti ratkaisevasti käsitystäni siitä, miten maailman ongelmia kannattaisi lähestyä.

Insinöörin tavoin ajattelevilla on paha taipumus nähdä maailma ennen kaikkea numeroina. Tämä ei ole sinänsä mikään synti: numerot ovat äärimmäisen tärkeitä. Mutta muotoilussa jos missä oppii, että maailman näkeminen yksin numeroina on suorastaan vaarallista. Suurin vaara piilee siinä, että numerot piilottavat sen, mitä varten kaikkia tuotteita, palveluita, politiikkaa, ja muita asioita pitäisi suunnitella: ihmisen.

Jokainen meistä tietää raivostuttavia esimerkkejä huonosti suunnitelluista tuotteista ja typeristä käytännöistä. Kokemus – minun ja tuhansien muiden – on osoittanut, että huonojen suunnitteluratkaisujen taustalta löytyy lähes aina puutteellinen ymmärrys ratkaisujen kanssa elämään joutuvasta ihmisestä. Suunnittelijan kun on äärimmäisen, petollisen helppo sokeutua omaan ajatteluunsa ja omiin abstraktioihinsa. On käsittämättömän helppo unohtaa, että suunnittelijan tekemiä ratkaisuja käyttävä ihminen ei mitenkään välttämättä edes hahmota maailmaa samalla tavalla. (Tämä on erittäin suuri vaara jopa kokeneille suunnittelijoille.) Erityisen suuri vaara ihmisille sokeutumisesta on niillä, jotka ajattelevat suunnitteluongelmia ennen kaikkea numeroiden kautta. Eräällä kurssilla asia esitettiin näin:

Jos suunnittelet hissiä, voit teetättää tuhansien ihmisten käyttäjäkokeita ja saada selville, että esimerkiksi 95 % käyttäjistä ulottuu painamaan oikeita nappuloita. Tai sitten voit tarkkailla itse ja kysyä vaikkapa kuusivuotiaalta ja pyörätuolia käyttävältä, ulottuvatko he.

Havaintojeni mukaan erittäin monella taloustieteellisen koulutuksen saaneilla on vahva taipumus toimia ensinmainitulla tavalla. Jos numerot osoittavat, että vaikkapa 95 prosenttia ihmisistä pitää jotain ratkaisua hyvänä, problem solved. Vaikka esimerkiksi pyörätuolia käyttävä ei välttämättä ulottuisi nappuloihin ollenkaan. (Tämä on muuten erittäin suuri syy siihen, miksi maailmaa ennen kaikkea numeroiden kautta ajattelevat yritetään yleensä pitää kaukana suunnittelun päätöksenteosta. Nokia on hyvä esimerkki yrityksestä, joka päätti toisin.)

Taloustiede on erinomainen oppiala tukemaan päätöksentekoa. Taloudellisilla seikoilla on vaikutusta, ja esimerkiksi kannustinongelmat voivat olla aivan todellisia. Ylipäänsä, jos ongelmat ovat sellaisia, mihin on löydettävissä kaikkien näkökulmasta selkeästi paras ratkaisu, numerot ja matemaattiset menetelmät ovat usein paras tapa löytää tämä ratkaisu. Mutta hyvin monet nykymaailman ongelmat muistuttavat monia tuotesuunnittelun ongelmia: ne ovat komplekseja, ”häijyjä” ongelmia, joihin ei ole edes olemassa mitään yksikäsitteisesti parasta ratkaisua. Tässä tilanteessa maailman abstrahointi minkä tahansa yhden teoria- ja kokemuspohjan läpi on suorastaan vaarallista.

Taloustiede ei siis sinänsä ole ongelma. Ongelma on se, että, kuten hyvin monet ihmiset ovat havainnoineet, taloustiedettä pidetään liian monissa vaikutusvaltaisissa piireissä jonkinlaisena ylimmäisenä yhteiskunnallisena viisautena, jonka tarjoamat maailmanselitykset ovat lähtökohtaisesti pätevämpiä kuin esimerkiksi kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen tuottamat selitykset. Tämä ajattelu on tarkalleen samaa ”insinööriajattelua,” missä tuotekehityksen ongelmat nähdään ennen kaikkea numeroina ja tilastoina. Toisin sanoen, tämä on ajattelua, mikä tuottaa elämäämme raivostuttavia tuotteita ja mistä tuotekehityksessä on pyritty viimeiset 20 vuotta pois.

Ymmärrän toki, mistä nämä preferenssit kumpuavat: olenhan itsekin alunperin insinööri. Pidän numeroista, ja minullakin on vahva taipumus toivoa maailman asettuvan kauniisti numeroiksi. Numerot ovat selkeitä ja yksikäsitteisiä, ja niitä on nopea lukea, siinä missä laadullinen aineisto on hitaampaa sisäistää ja ymmärtää. Numerodataa saa nykyisin muutaman napin painalluksella valtavia määriä; laadullisen datan hankkiminen saattaa vaatia ihmisille puhumista ja heidän toimintansa pidempää tarkkailua. Numerot kertakaikkisesti näyttävät ”tieteellisemmiltä” ja luotettavammilta kuin sanat (tämän tekstin luotettavuus on 91 ± 4 %; eikö vaikutakin heti luotettavammalta?), ja numeroista voi laatia kaikenlaisia havainnollisia kuvioita, keskiarvoja, ja muita tilastotietoja. Kaikki tämä, ehkäpä ennen kaikkea numerodatan keräämisen nopeus ja helppous sekä eräänlainen numeromagia, jossa numerot yhdistyvät luotettavuuteen, ruokkivat hyvin helposti käsitystä siitä, että maailmaa kannattaa ymmärtää nimenomaan numeroiden kautta.

Jos tähän taipumukseen yhdistyy taipumus pitää esimerkiksi laadullista tutkimusta ja laadullisia havaintoja numeroiksi muutettuja havaintoja huonompina, ollaan syvissä ongelmissa. Valitettavasti tämä ei ole ollenkaan harvinaista: hyvin monet taloustiedettä lukeneet ovat kertoneet itsekin minulle, miten opiskeluyhteisössä vallitseva ja siellä helposti tarttuva asenne on suorastaan kvalitatiivista tutkimusta halveksiva. (Sama ongelma on monella perinteisellä insinöörialalla; tästä poisoppiminen oli IDBM-ohjelman teekkariosallistujille monesti aikamoinen prosessi.) Jos näihin taipumuksiin yhdistyy vielä lisäksi edes alitajuinen käsitys siitä, että opittu teoriapohja riittää selittämään kaikki maailman ilmiöt, ollaan suorastaan vaarallisilla vesillä. Ikävä kyllä, myös tätä on havaittavissa: en ole ainoa, joka on suorastaan huvittuneena seurannut, miten monelle taloustiedettä lukeneelle maailman kaikki ongelmat ovat kannustinongelmia.

Äskettäinen esimerkki: kansanedustaja sanoo, aivan oikein, että esimerkiksi työttömyyttä ei oikein ole hyvä selittää yksinomaan taloustieteen ajattelulla. Kokoomuksen ja elinkeinoelämän edustajat pitävät tätä ”tiedevastaisuutena.”

Mitä asialle olisi tehtävissä? En tiedä, mutta voin omasta kokemuksestani ja monen muun kokemukseen vedoten todeta, että IDBM-ohjelman kaltainen poikkitieteellinen, kompleksien ongelmien hyviksi todettuja ratkaisumenetelmiä opettava kurssi oli äärimmäisen hyödyllinen ainakin tämän numeroinsinöörin muuttamisessa maailmaa vähän holistisemmin tarkkailevaksi. Ehkäpä jotain vastaavaa voisi ajatella myös yhteiskunnallisia suunnitteluratkaisuja tekeville.

Lehdistötiedote: Ventilator Crowd Finland joukkoistaa hätävarahengityskoneen rakentamisen

Olen seurannut kyseistä projektia ja julkaisen nyt sellaisenaan sen lähettämän lehdistötiedotteen.

Julkaisuvapaa 1.4.2020

Ventilator Crowd Finland joukkoistaa hätävarahengityskoneen rakentamisen

Uhkaavaa hengityskonepulaa pyritään helpottamaan vapaaehtoisella joukkovoimalla. Viimeiset kaksi viikkoa työskennelleen, yli 40 henkeen kasvaneen joukon tavoitteena on tuottaa kuudessa viikossa tuhat hengitystä avustavaa konetta siltä varalta, että hengityskoneista tulee epidemiahuipun aikana pulaa.

Tekniikan ja lääketieteen ammattilaisista koostuvaa työryhmää vetävän diplomi-insinööri Paavo Heiskasen mukaan ryhmä toivoo, että suunnittelutyö on turhaa eikä laitetta tarvittaisi. 

Ryhmä haluaa korostaa, että näillä näkymin hengityskoneita on Suomessa riittävästi, ja hengityskoneiden käytön hallitsevan henkilökunnan puute on koneiden määrää merkittävämpi pullonkaula. Laskelmissa on kuitenkin aina epävarmuuksia, ja hätävarakoneelle voi tulla tarvetta. 

Koska koneiden valmistus vie aikaa, hätävarakoneita on ryhdyttävä tuottamaan pikaisesti, jos niiden halutaan olevan sairaaloissa arvioidun epidemiahuipun aikana. Ryhmä pyrkii lyömään tärkeimpien toiminnallisuuksien suunnitteluvalinnat lukkoon noin viikossa. Jos suuria muutoksia ei tarvita, tuotanto voidaan aloittaa nopeastikin.

Ryhmän suunnittelema laite on normaalia hengityskonetta yksinkertaisempi ja suunniteltu niin, että se voidaan valmistaa Suomessa nyt saatavissa olevista osista. Laite avustaa potilaan hengittämistä, eikä siten voi korvata täydellisesti hengityskonetta. Sen sijaan laitteen tarkoitus on vapauttaa hengityskoneet kaikkein vakavimpien potilaiden hoitamiseen. Laitteelle pyritään saamaan valvontaviranomaisten poikkeuslupa, sillä normaalissa hyväksyntäprosessissa kestäisi useita vuosia. Lopullisen päätöksen laitteen käytöstä tekisi kuitenkin lääkäri, siinä tapauksessa, että varsinaisia hengityskoneita ei ole tarpeeksi. 

Vastaavia joukkoistushankkeita on käynnissä ympäri maailmaa. Esimerkiksi Ison-Britannian hallitus on julkaissut minimivaatimukset laitteelle ja MIT-yliopisto oman suunnitelmansa. Työryhmä on käyttänyt näitä työnsä pohjana, mutta soveltanut niitä suomalaisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi erikoiskomponenttien pulaa pyritään ratkaisemaan soveltamalla sukelluslaitteiden osia ja tulostamalla osia 3D-tulostuksella. Projektissa on mukana konepajoja ja tuotantolaitoksia, joissa laitteita voitaisiin valmistaa, kunhan valmistuksen rahoitus ja vastuuvapauskysymykset saadaan ratkaistua. 

Projekti on täysin avoin, ja kaikki suunnitelmat tullaan julkaisemaan verkossa. 

Lisätietoja:

Paavo Heiskanen, paavo@ventilatorcrowds.com tai paavo.heiskanen@iki.fi

www.ventilatorcrowds.com (sivujen luonti käynnissä)

Avoin kirje luontojärjestöille ja luonnossa liikkuville: mihin ohjaisitte elvytysrahaa?

Tervehdys!

Koronan laukaiseman talouskriisin jälkihoito on nyt suunnitteilla. Nyt olisi oikea aika vaikuttaa niin, että tulossa olevaa talouselvytystä käytettäisiin mahdollisimman tehokkaasti myös ympäristöllisesti kestävämmän yhteiskunnan rakentamiseen. Olemme rakentamassa yhteistyössä erinäisten tahojen (mm. Sitra) kanssa verkostoa, joka pyrkii kokoamaan tietoa sellaisista kohteista, joihin tätä rahaa kannattaisi käyttää, ja viemään sitten kootun esityksen eteenpäin rahoista päättäville tahoille. Toivoisimme saavamme mm. luonnonsuojelua, lähiluontoa, ja luontomatkailua tuntevilta esityksiä, niin paikallisia, alueellisia, koko maata koskevia ja laajempiakin, miten asiaa voisi parhaiten edistää.

Olemme kiinnostuneet kaikenlaisista ideoista, pienistä parannusehdotuksista suurisuuntaisempiin hankkeisiin. Juuri nyt kaikkein kiireellisin tarve on kuitenkin selvittää, miten ihmisille saataisiin töitä tarvittaessa jo ensi kesänä. Olemme alustavasti pohtineet, että nyt olisi oikea aika esittää esimerkiksi luonnonsuojelullisten töiden, kuten ennallistamisen ja  luonnonpuistojen kunnostuksen kaltaisia töitä. Suomessa on varmasti tällä alalla paljon tekemätöntä työtä ja korjausvelkaa, ja nyt asialle voisi ehkä tehdä jotain.

Jos koronakriisi jatkuu kuten nyt ennustetaan, on myös nähtävissä, että esimerkiksi kotimaan matkailu ja retkeily kasvattavat jo tulevana kesänä suosiotaan. Siksi olisikin toivottavaa, että myös tällaisia kohteita saataisiin mukaan elvytysohjelmaan. Esimerkiksi vaellusreittien ja autiotupien korjaus- ja parannustyöt olisivat nyt oivallisia työkohteita.

Uskomme, että samaan pakettiin kannattaisi sisällyttää myös koulutusta ja valistusta. Esimerkiksi ennallistamistöihin voisi hyvin lisätä koulutusosuuden, jossa kerrottaisiin, lyhyesti ja ytimekkäästi, miksi vaikkapa biodiversiteetin suojelu on tärkeää, ja miksi tehty työ ei ole tyhjänpäiväistä puuhastelua. Tämä parantaisi työn laatua ja sen koettua mielekkyyttä, ja voisi lisätä luontoarvojen arvostusta. Lisäksi se tarjoaisi töitä esimerkiksi biologeille ja ekologeille, joiden työtilanne saattaa nyt heikentyä. Siksi myös tämänkaltaiset ideat olisivat tervetulleita.

Pyytäisimme teiltä kaikilta nyt yhteistyötä ja ideoita siihen, miten elvytysrahaa voisi ja pitäisi käyttää – sekä tietoa siitä, mihin sitä ei ainakaan pitäisi käyttää. Olemme laittaneet tämän projektin liikkeelle nopeasti, ja se varmasti näkyy esimerkiksi siinä, että saatamme toisinaan kysellä tyhmiä. Siksi arvostaisimme myös kaikkia ideoitanne ja apuanne asian edistämiseksi. Toivomme myös, että voisimme myöhemmässä vaiheessa pohtia yhdessä laajemmin, miten nykytilasta päästäisiin kohti ympäristöllisesti ja sosiaalisesti kestävämpää yhteiskuntaa.

Laittakaa siis meille vaikkapa sähköpostitse tietoa ajatuksistanne. Jos tiedätte jonkin konkreettisen työkohteen, ilmoittakaa sen tiedot mahdollisimman yksityiskohtaisesti (tarvitsemme vähintään tiedon siitä, minkä kunnan alueella kohde on, ja mitä siellä tulisi tehdä). Jos teillä on jo arvaus siitä, miten paljon työtä kyseinen kohde tarjoaisi, kertokaa sekin.

Parhain terveisin, isänmaan ja maaäidin etu mielessämme,

Janne M. Korhonen ja Maija Li Raudaskoski

Plan B-hanke

LUT, Turun Kauppakorkeakoulu

elvytys@ilmastomobilisaatio.fi