Kommentti raporttiin Lohkoketjuteknologia – Luottamuksen koodi hajautuneessa yhteiskunnassa

Lohkoketjuteknologia eli ns. blockchain on mahdollisesti www:n jälkeen seuraava merkittävä ”yleiskäyttöinen” teknologia, mutta suomenkielinen keskustelu lohkoketjuista ja muista niinsanotuista luottamusteknologioista on vasta alkamassa. VTT Petri Honkanen on nyt tehnyt arvokkaan työn kirjoittamalla selkeän ja mielenkiintoisen raportin teknologian perusteista ja sen mahdollisista yhteiskunnallisista vaikutuksista; suurkiitos sekä Honkaselle että raportin julkaisseelle Kalevi Sorsa-säätiölle.

Seuraavassa on muutama huomioni lohkoketjutekniikan yhteiskunnallisia ja liiketoiminnallisia vaikutuksia viime syksystä saakka tutkineen Recon-tutkimusryhmän jäsenen ominaisuudessa.

Suosittelen jokaista lukemaan ensin Honkasen raportin (linkki), ja palaamaan sitten tähän tekstiin. Kiireisiä varten lyhyesti tiivistäen, raportti tarjoaa tiiviin katsauksen lohkoketjutekniikan perusteisiin, sen nykyisiin käyttökohteisiin, ja esitettyihin tulevaisuusvisioihin. Raportin johtopäätöksiin on yleisellä tasolla helppo yhtyä: lohkoketjutekniikka voi olla varsin voimakas ”yleiskäyttöinen” teknologia, mutta vielä toistaiseksi on liian aikaista tehdä luotettavia ennusteita teknologian käyttökohteista tai yhteiskunnallisista vaikutuksista. Ehdottomasti selvää on kuitenkin se, että teknologiaan on syytä perehtyä raportin peräänkuuluttamalla tavalla nimenomaan yhteiskunnallisessa mielessä, ja yhteiskunnallista keskustelua teknologian mahdollisista vaikutuksista on syytä edistää. Tarvitsemme paitsi kertomuksia tekniikan mahdollisuuksista, myös kriittistä pohdintaa sen vaikutuksista.

Kuten Honkanen tuo raportin alkusivuilla esille, lohkoketjuteknologian juuret ovat hyvin vahvasti libertaristisessa ja anarkokapitalistisessa ajattelussa. Tässä oikeistoradikalismiin kuuluvassa ajatussuunnassa ja etenkin sen äärimmäisissä versioissa esimerkiksi keskuspankit ja valtioiden liikkeelle laskema ns. ”fiat”-raha nähdään usein epämääräisten (mutta usein esim. juutalaisten) ”toisten” salajuonena ihmisten omaisuuden takavarikoimiseksi ja markkinoiden manipuloimiseksi salaliittolaisia hyödyttävään suuntaan. Lohkoketjutekniikka syntyi ratkaisuksi tähän ”ongelmaan”, teknisenä ratkaisuna aikaisempia virtuaalivaluuttoja riivanneen kaksoismaksamisen (double spending) ongelman selättämiseksi. Kuten esimerkiksi Golumbia (2016) esittää, Bitcoinin suunnittelussa tehdyt valinnat, kuten valuutan deflatorinen luonne (ts. valuuttaa omistavat rikastuvat vaikkeivat sijoittaisi rahojaan mihinkään), heijastelevat vahvasti sen taustaa leimallisesti anarkokapitalistisena ja äärilibertaristisena projektina – uuden kultakannan digitaalisena toteutuksena. (Bitcoinin esiversion nimi, BitGold, teki tämän yhteyden vielä selvemmäksi.) Seurauksena Bitcoin onkin käytännössä aikaisia käyttäjiä palkitseva, epädemokraattisesti hallittu järjestelmä, jossa muutama prosentti käyttäjistä omistaa lähes kaiken vaurauden ja jonka tärkeät päätökset tekee lähinnä itselleen vastuussa oleva joukko järjestelmän kehittämisen kannalta keskeisessä roolissa olevia teknologisteja. Onkin lähinnä ideologinen uskonkappale, että kyseinen järjestelmä olisi sen ”avoimempi” tai ”demokraattisempi” tai edes arvonsäilyttäjänä vakaampi kuin keskuspankkiraha: todistusaineisto puhuu käytännössä päinvastaista. On myös perusteltuja epäilyjä siitä, voiko lohkoketjutekniikka anonymiteettia ja valtiovastaisuutta korostavine elementteineen koskaan olla sosiaalisesti inklusiivisen kehityksen työkalu. (Kts. esim. lohkoketjun ideologisen taustan kritiikki lähteessä Golumbia, 2016, tai Scott, 2016.)

Teknologian kehittäjien ideologinen tausta ei tietenkään itsessään määrää teknologian käyttökohteita, ja lohkoketjutekniikalla voi olla myös sosiaalisesti toivottavampia sovelluksia. Virtuaaliraha voidaan suunnitella myös tukemaan esimerkiksi tasaisempaa vaurauden jakoa omaisuuksien keskittymisen sijaan, ja rahan sijoittamista tuottavasti ja kenties jopa ympäristöystävällisesti sen päällä istumisen sijaan. Pitkän linjan belgialainen vaihtoehtovaluutta-aktivisti Bernard Lietaer esittääkin (eikä aivan ilman perusteluja), että mitä tahansa sosiaalista ongelmaa helpottamaan olisi mahdollista suunnitella oma rahajärjestelmänsä (kirjassa Raworth, 2017:200). Positiivisten järjestelmien suunnittelu vaatii kuitenkin paitsi tekniikan, myös yhteiskuntatieteiden osaamista.

Yksi tärkeimmistä huomioista on se, että lohkoketjutekniikat eivät – joistain yltiöpäisistä väitteistä huolimatta – poista tarvetta ihmisten väliselle luottamukselle, tai edes luotetuille kolmansille osapuolille. Lohkoketjujärjestelmien peruuttamattomuus on hyvä ominaisuus vain niin kauan kun mikään ei mene vikaan. Mutta jos lohkoketjuun tallentuu virheellistä tietoa, lohkoketjun muuttamattomuudesta tuleekin ongelma. Yhtenä esimerkkinä, rahansiirrot Bitcoin-järjestelmässä vaativat monimutkaisen, numeroista ja kirjaimista koostuvan lompakko-osoitteen virheetöntä syöttämistä. Pienikin virhe tarkoittaa, että bittirahat siirtyvät peruuttamattomasti väärälle tilille tai katoavat kokonaan. Vaikka bitcoin-järjestelmien käyttöliittymissä onkin pyritty vähentämään virheen mahdollisuuksia, tälläinen peruuttamattomuus tulee varmasti aiheuttamaan ongelmia, jos lohkoketjutekniikkaa ryhdytään käyttämään todella laajassa mittakaavassa. (Yksi selkeästi lohkoketjutekniikassa aliedustetuista osaamisaloista onkin käyttöliittymien suunnitteluosaaminen; tällä saralla suomalaisilla yrityksillä saattaisi olla paljonkin annettavaa.)

Toinen esimerkki tiedon pysyvyyden aiheuttamista ongelmista liittyy tietosuojaan. Jos lohkoketjuun talletetaan esimerkiksi arkaluonteista tai henkilökohtaista tietoa kenen hyvänsä toimijan toimesta, tietoa ei enää saada pois nollaamatta koko lohkoketjua. Tietoturvaan liittyvät juridiset ja käytännölliset ongelmat ovatkin erittäin todennäköisesti merkittävimpiä lohkoketjutekniikan laajempaa käyttöä (esim. potilastietosovelluksissa) hankaloittavista esteistä, ja sekä teknologiaan perehtyneiden juristien että oikeudellisten ennakkotapausten vähyys tekevät kehitystyöstä väkisinkin epävarmaa ja riskialtista. On todennäköistä, että näemme vielä tilanteen, missä lupaavasti alkanut lohkoketjuhanke joudutaan ajamaan alas tietosuoja- ja yksityisyysongelmien vuoksi. Samassa yhteydessä on syytä muistaa myös se, että vaikka lohkoketjuun tallennetun, asiallisesti salatun tiedon uskotaankin olevan nykyisin turvassa murtoyrityksiltä, on aina olemassa mahdollisuus, että tekniikan kehitys tuo käyttöön keinoja nyt luotettavana pidetyn salauksen helpoksi murtamiseksi. Tällöin on täysin mahdollista, että lohkoketjuun luottaneiden ihmisten ja organisaatioiden kaikki arkaluonteinen tieto paljastuu väistämättömästi kerralla. Tietomurto voi olla mahdollinen myös nykytekniikalla, mikäli lohkoketjun ohjelmointiin on jäänyt jokin huomaamaton (ja lohkoketjun pysyvän luonteen vuoksi mahdollisesti vaikeasti korjattavissa oleva) virhe.

Näistä syistä on vaikea nähdä, että joidenkin lohkoketjuaktivistien ennustukset kolmansien osapuolien korvaamisesta tekniikalla toteutuisivat laajassa mitassa. Kolmannet osapuolet ovat edelleen hyödyllisiä etenkin virhe- ja riitatilanteissa (mistä osoituksena esim. lohkoketjutekniikan pohjalle rakennetun avoimen kaupankäyntiprotokollan Open Bazaar 2.0:n sisältämä ”kaupanvahvistajan” rooli), ja suurin osa ihmisistä ei mitenkään erityisesti koe kolmannen osapuolen olemassaolon haittaavan heidän käytännön elämäänsä. Suuri osa lohkoketjutekniikkaan perustuvista sovellusideoista vaikuttaakin tällä hetkellä ratsastavan lähinnä lupauksella poistaa kolmas osapuoli välistä, kyseenalaistamatta sitä, haluavatko ihmiset sen poistuvan.

Voikin olla, että lohkoketjutekniikan (ja yleisemmin ns. luottamusteknologioiden, kts. esim. lohkoketjun kilpailijaksi suunniteltu Hashgraph, http://www.hashgraph.com) tulevaisuus ei olekaan uusien luottamuspalveluiden teknisenä perustana, vaan niiden synnyttämistä auttavina rakennustelineinä. Aikaisemmin luottamuspalveluiden (ts. kaikki järjestelmät, jossa käyttäjät joutuvat luottamaan arvokkaiden tietojen säilyttämisessä ja käsittelyssä toisiinsa tai kolmanteen osapuoleen; esimerkkinä vaikkapa raha, AirBnB tai maarekisterit) rakentaminen alusta saakka on ollut vaikeaa ja kallista, koska kaikki aloittelevat luottamuspalvelut kärsivät vakavasta muna-kana-ongelmasta: käyttäjien hyväksymää luotettua kolmatta osapuolta on vaikea löytää ennen kuin järjestelmällä on tarpeeksi käyttäjiä, ja käyttäjiä on vaikea motivoida liittymään järjestelmään, jota ei pyöritä riittävän luotettava kolmas osapuoli. Uudet luottamusteknologiat mahdollistavat uusien luottamuspalvelujen kokeilemisen suhteellisen vähin investoinnein ja ilman tarvetta löytää tai kehittää luotettu kolmas osapuoli. Jos järjestelmälle on tarvetta ja sen käyttö vakiintuu, on luultavaa, että luotetun kolmannen osapuolen tarjoamat palvelut tulevat ennen pitkää tarpeellisiksi. Nämä luotetut osapuolet nousevat todennäköisimmin käyttäjien keskuudesta, ja voivat siten johtaa aivan uusien luottamusta välittävien tahojen syntymiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä kehityksestä on Bitcoin-verkkoon sen suorituskyvyn lisäämiseksi kaavailtu Lightning-päivitys, joka käytännössä jakaisi Bitcoin-verkon anonyymeihin ja vähän vähemmän anonyymeihin – mutta enemmän luotettaviin – noodeihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Luottamusteknologiat voivat toimia rakennustelineinä luottamukselle.

Toinen esimerkki mahdollisesti syntyvästä uudenlaisesta, sosiaalisesti positiivisesta palvelusta on Suomessa käynnistyvä Arvotakomo-kokeilu, jonka avulla käyttäjät voivat käytännössä rakentaa pienimuotoisia velkasuhteita tuntemiinsa ihmisiin. Uutuudelllista järjestelmässä on se, että se mahdollistaa automatisoidun ”maksujen” välittämisen myös sellaisten ihmisten välillä, jotka eivät tunne toisiaan. Jos esimerkiksi henkilöt A ja C luottavat molemmat henkilöön B mutta A ja C eivät luota toisiinsa, henkilö C voisi silti siirtää jotain arvokasta henkilölle A käyttämällä välikätenä henkilöä B. Järjestelmä hoitaa tälläisen ”luottamusketjun” rakentamisen automaattisesti, jos se vain on suinkin mahdollista. Velat voivat olla paitsi rahaa, myös tavaraa tai vaikkapa aikaa. Koska nykyisen näkemyksen mukaan raha syntyi alunperin ihmisten välisten velkasuhteiden hallintaan (kts. esim. Graeber 2011), kokeilu voi parhaassa tapauksessa tuottaa toimivan rinnakkaisvaluutan pienimuotoisen ja paikallisen talouden tarpeisiin. Parhaassa tapauksessa Arvotakomon kaltaiset järjestelyt ja muut, nykyisin helposti käyttöön otettavat paikallisvaluutat voisivat esimerkiksi vähentää paikallistalouksien riippuvuutta eurosta ja siten helpottaa yhteisvaluutan mukanaan tuomia ongelmia.

Lohkoketjun valjastaminen positiivisen, sosiaalisesti inklusiivisen kehityksen työkaluksi on siis ainakin periaatteessa mahdollista. Tämä kuitenkin vaatii valveutuneisuutta niin lohkoketjutekniikkaa kehittäviltä – joiden soisi pohtivan kehittämiensä järjestelmien sosiaalisia implikaatioita nykyistä laajemmin – kuin tekniikan kehitykseen muuten vaikuttaviltakin. Regulaatio on kehityksen ohjaamisen luultavasti tärkein työkalu; valitettavasti meiltä puuttuu vielä ymmärrys siitä, millaisella regulaatiolla lohkoketjutekniikan yhteiskuntaa hajauttavat taipumukset saataisiin minimoitua ja sen sosiaalisesti hyödylliset taipumukset maksimoitua. Tekniikasta olisikin syytä herättää keskustelua erityisesti juridiikan ja lainvalmistelun ammattilaisten keskuudessa. Juristien tuominen teknologiakeskusteluun olisi toivottavaa myös siksi, että monien lohkoketjutekniikan potentiaalisten sovellusten tiellä on – kuten ylempänä todettiin – monimutkaisia lainsäädännöllisiä kysymyksiä, joihin teknologiakehittäjät eivät pysty itsenäisesti vastaamaan. Niin kauan kun kysymykset esimerkiksi palveluntarjoajien vastuista ovat avoimia, lohkoketjutekniikan kehitystyötä hidastaa kehittäjien pelko siitä, että he rikkovat vahingossa jotain heille tuntematonta lakia.

Kiitos vielä kerran sekä Petri Honkaselle että Sorsa-säätiölle; jatkamme mielellämme keskustelua. Olemme myös ihan ”viran puolesta” käytettävissä, jos esimerkiksi tiedotusvälineet, puolueet, yritykset tai järjestöt haluavat keskustella luottamustekniikoista tai kuulla esityksen aiheesta – ottakaa rohkeasti yhteyttä esim. sähköpostilla, jmkorhonen@gmail.com !

Terveisin,

Janne M. Korhonen
Recon-tutkimusryhmä, Aalto-yliopisto

Lähteet

Golumbia, D. (2016). The Politics of Bitcoin: Software as Right-Wing Extremism. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Graeber, D. (2011). Debt: The First 5,000 Years. New York: Melville House.

Honkanen, P. (2017). Lohkoketjuteknologia – Luottamuksen koodi avoimessa yhteiskunnassa. Helsinki: Kalevi Sorsa-säätiö. http://sorsafoundation.fi/fi/lohkoketjuteknologia/

Raworth, K. (2017). Doughnut Economics: Seven Ways to Think Like a 21st-Century Economist. White River Junction, VT: Chelsea Green Publishing.

Scott, B. (2016). How Can Cryptocurrency and Blockchain Technology Play a Role in Building Social and Solidarity Finance? UNRISD Workshop Social and Solidarity Finance: Tensions, Opportunities and Transformative Potential, (February), 1–25. https://doi.org/10.1007/s10273-011-1262-2

Mainokset

Miksi valtio ei puolusta puolustajiaan?

Raaseporin traagisessa onnettomuudessa kolme nuorta asevelvollista antoi kalleimman uhrin isänmaalle, samalla kun neljä muuta loukkaantui vakavasti. Vammat voivat jäädä pysyviksi, eikä mikään tuo kuolleita takaisin sureville omaisilleen. Tästä huolimatta Suomen valtio kohtelee asevelvollisiaan toisen luokan kansalaisina, joiden vammautuminen tai kuolema valtiomme ja yhteiskuntajärjestyksemme puolesta kuitataan lähinnä loukkaavan pienellä hautausavustuksella.

Sotilasvahinkojen korvaaminen on Suomessa ollut jo pitkään retuperällä, ja ennen tämän vuoden alussa voimaantullutta lakimuutosta esimerkiksi rauhanturvaajat käytännössä toteuttivat Suomen valtion valitsemaa ulkopolitiikkaa omalla riskillään: vammautumisesta tai kuolemasta maksettavat korvaukset olivat säälittävän pieniä, ja niitäkin saadakseen sotilaan tai hänen omaistensa täytyi jaksaa taistella Valtiokonttorin suorastaan vihamielistä byrokratiaa vastaan. Lakimuutoksen myötä rauhanturvaajien tilanne on nyt hieman parempi, ja rauhanturvaajaksi lähteminen ei ole enää täysin omalla riskillä kulkemista. Jostain käsittämättömästä syystä sama ei kuitenkaan koske palvelukseen käytännössä pakotettuja asevelvollisia. Asevelvollisen kuolema kuitataan valtion puolelta 4810 euron hautauskorvauksella ja mahdollisesti perhe-eläkkeellä. Kontrasti vapaaehtoisena rauhanturvatehtäviin lähteneen kuolemasta maksettavaan 200 000 euron korvaukseen on sanalla sanoen käsittämätön.

Suomen maantieteellinen, väestöllinen ja sotilaallinen asema tekevät asevelvollisuudesta vaikeasti korvattavan järjestelmän ainakin vielä nähtävässä tulevaisuudessa. Mutta koska palvelus on pakollista, asevelvollisten turvallisuuteen on kiinnitettävä aivan poikkeuksellista huomiota. Tavoitteena pitäisi itsestäänselvästi olla nolla vakavaa tapaturmaa.

Onnettomuuksia tulee kuitenkin sattumaan jatkossakin, ja kun niitä sattuu, aivan vähintä mitä valtion tulisi puolustajiensa hyväksi tehdä olisi korvata aiheutuneet vahingot enemmänkin kuin reilusti, ja auttaa muutenkin sekä palveluksessa vammautuneita että vammautuneiden ja etenkin kuolleiden – kaatuneiden – omaisia. Mikään määrä rahaa tai apua ei tietenkään tuo kuolleita takaisin, mutta itse entisenä rauhanturvaajana pidän elämänsä alussa olevan asevelvollisen arvottamista vain reilun kahden prosentin arvoiseksi vapaaehtoiseen rauhanturvaajaan nähden lähinnä törkeänä loukkauksena palveluksessa kuolleita ja kaikkia muitakin maanpuolustajia kohtaan.

Maanpuolustus ja ylipäätään yhteiskuntamme perustuu pohjimmiltaan sanattomaan sopimukseen kansan ja valtionhallinnon välillä. Tähän sopimukseen kuuluu, että valtion puolesta aikansa ja kenties terveytensä tai jopa henkensä antavasta ja hänen omaisistaan pidetään valtion toimesta niin hyvää huolta kuin vain suinkin on mahdollista. Jos näin ei tehdä, on meillä kansalaisilla erinomainen syy kysyä, miksi ylipäätään osallistuisimme maanpuolustukseen tai mihinkään muuhunkaan meiltä vaadittavaan uhraukseen. Palkka-armeijoissa ja orjayhteiskunnissa on saattanut olla mahdollista suhtautua maanpuolustajiin kertakäyttöisinä kulutushyödykkeinä, mutta vapaassa maassa, jonka puolustus perustuu asevelvollisuuteen, tämä ei kertakaikkisesti käy päinsä.

Vaadinkin, että poliittiset päättäjämme laittavat nyt viimeistään vireille tarvittavat lainmuutokset, jotta

  1. Puolustusvoimien toiminnan tavoitteeksi otetaan nolla asevelvollisille sattunutta vakavaa tapaturmaa, ja
  2. Asevelvollisille sattuneet vahingot korvataan vähintään yhtä hyvin kuin vapaaehtoisina palvelleille sattuneet, mielellään paremmin, sekä
  3. Niin maanpuolustajille kuin heidän omaisilleen tarjotaan kaikkea mitenkään tarpeellista apua etenkin vakavien onnettomuuksien ja kuolemantapausten jälkeen, niin pitkään kun apua tarvitaan.

Geeniteknologiasta ja maailmanjärjestyksen kritiikistä

Äskettäinen Docventures-ohjelma nosti kissan ruokapöydälle: suuri osa geenitekniikan ja geneettisesti muunneltujen organismien (GMO) vastustuksesta perustuu lähinnä ilmastodenialismiin verrannolliseen tutkimustulosten ja todisteiden kirsikanpoimintaan. Mitään varsinaista näyttöä ei ole esimerkiksi siitä, että geenimuuntelu sinänsä aiheuttaisi uusia terveys- tai ympäristöriskejä. Kokonaisuutena katsoen, geenitekniikan kritisointi on suurelta osin ”epäpuhtaaksi” mielletyn asian pelkoa. ”Puhtaaksi” ja ”luonnolliseksi” mielletty ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”hyvä” tai edes ”turvallinen”.

Valitettavasti geenitekniikan höttöinen ja liiankin helposti perusteettomaksi osoitettava kritiikki hautaa alleen myös aivan asiallista huolta maailmanjärjestyksestä. Maailman ruokahuollon turvaaminen väkiluvun kasvaessa luultavasti noin kymmeneen miljardiin ihmiseen ei ole helppo tehtävä, eikä se todennäköisesti ratkea yksin teknologisen kehityksen avulla, vaikka uusi tekniikka voi joitain ongelmia helpottaakin. Geenimuuntelun kriitikot ovat aivan oikeassa todetessaan, että tähän mennessä geenitekniikkaa on käytetty lähinnä taloudellisten hyötyjen saavuttamiseen, ja että suuryritykset ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita vain voittojen tekemisestä. Esimerkiksi maailman köyhiä auttavien ja paikallisia ravitsemusongelmia helpottavien lajikkeiden kehittäminen ei maatalousjättejä kiinnosta, kuten ei myöskään muuhun kuin rahallisesti kaikkein kannattavimpiin monokulttuureihin perustuvien maatalouden muotojen kehittäminen.

Geenitekniikan tuomitseminen ei kuitenkaan ole oikea tapa puuttua näihin aivan asiallisiin huolenaiheisiin. Vaikka suuryritysten kasvava valta on todellinen ongelma, yksittäiseen tekniikkaan puuttuminen ei tätä kehitystä juurikaan hidasta: tätä kirjoitettaessa markkinoilla on jo esimerkiksi torjunta-aineita paremmin kestävä mutta perinteisin menetelmin jalostettu lajike. Lajikkeen kehittäneen maatalous- ja kemianteollisuusjätti BASF:in liiketoimintamalli on tarkalleen sama kuin (varsin kepein perustein) vastustetun glyfosaatin tapauksessa: suuryritys kehittää lajikkeen, joka sietää hyvin sen markkinoimia torjunta-aineita. Mikään geenimuuntelun kritiikki tai kielto ei tätä lajiketta koske, vaikka sen jalostanut suuryritys tekeekin lajikkeella bisnestä tarkalleen samalla tavoin kuin aktivistien silmätikuksi nostama Monsanto omilla geenimuunnelluilla (tosin nykyisin jo patenttisuojan ulkopuolella olevilla) lajikkeillaan.

Suuryritysten valta ruokaketjussa ei siis ole juuri mitenkään juuri geenitekniikkaan vaan vallitseviin taloudellisiin valtarakenteisiin liittyvä ongelma. Kasvipatentit, joiden nojalla kasvin jalostaja voi kieltää lajikkeen levittämisen, ovat olleet todellisuutta jo vuodesta 1930, ja monokulttuureihin perustuva maanviljelys on vieläkin varhaisempaa perua. Viljelijöitä ei myöskään niinkään ”pakoteta” ostamaan uutta siementä joka vuosi, vaan kyse on biologisesta ilmiöstä (niinsanottu F1-hybridi), jonka ansiosta tiettyjen lajien erityisillä siemenpelloilla erikseen kasvatetut siemenet ovat merkittävästi satoisampia kuin näistä siemenistä versoavista kasveista kerätyt ja säästetyt siemenet. Viljelijät siis ostaisivat siementä melko lailla samaan tapaan vaikka geenimuuntelu kiellettäisiin kokonaan.

Geenitekniikan vastustajat ohittavat myös turhan usein kokonaan sen tosiasian, että silloin kun köyhien maiden viljelijöille on annettu vapaus valita, geenimuunnellut lajikkeet ovat olleet nimenomaan viljelijöiden valinta jopa siinä määrin, että esimerkiksi Intiassa siementuotanto ei riittänyt vastaamaan kysyntään. Myös Afrikasta on kuulunut täysin aitoja puheenvuoroja, joissa kyseenalaistetaan länsimaisten aktivistien taipumus pyrkiä sanelemaan, millaisin keinoin jalostettuja lajikkeita afrikkalaiset saisivat viljellä.

Käytännössä viimeistään nyt olisikin aika tehdä selvä pesäero geenitekniikan ja nykyisen talous- ja ruokajärjestelmän kriitikoiden välille. Vaikka geenitekniikka tulee jatkossakin vaatimaan tiukkaa valvontaa ja kriittistä katsetta, totuus on se, että suurin osa vallitsevasta GMO-kritiikistä ei perustu tosiasioihin vaan mielikuviin. Niin kauan kun täysin asiallinen kritiikki maailman talousjärjestyksestä liitetään tähän höttöiseen taisteluun kuviteltua epäpuhdasta vastaan, kriitikot antavat vain aseita käteen kaikille niille, jotka haluavat syystä tai toisesta vähätellä yleisempää, järjestelmään kohdistuvaa kritiikkiä: kuten äskettäinen Docventures-ohjelma näytti, kun suuri osa kritiikistä on melko helposti osoitettavissa aiheettomaksi tai suoranaiseksi vääristelyksi, samalla pensselillä on aivan liian helppo maalata mustaksi myös se asiallinen kritiikki.

Geenitekniikkakeskustelu osoittaa, millaisia riskejä maailman tilasta huolestuneet ottavat aina, kun he sitovat järjestelmään kohdistuvan kritiikkinsä liian vahvasti johonkin yksittäiseen teknologiaan. Ratkaisu tähän ongelmaan ei ole sormien työntäminen korviin ja maailman tiedeyhteisöjen ylivoimaisen valtaosan vähättely, vaan keskittyminen niihin todellisiin kritiikkiä kaipaaviin aiheisiin: vallitsevaan, suuryritysten valtaa edistävään talousjärjestykseen, ja priorisointeihin joissa rikkaiden etu menee lähes aina köyhien edun edelle. Geenitekniikan demonisointi johtaa vain harhapoluille, ja lähinnä haittaa heikompien asemaa, kun suuryrityksiä vähävaraisemmat julkiset tutkimuslaitokset eivät enää uskalla teknologiaan koskea.

Kaikki työ ei ole tekemisen arvoista

Vapaaehtoisesti työttömänä oleviin kohdistuvassa moraalipaniikissa on jäänyt lähes täysin käsittelemättä eräs erittäin tärkeä huomio. Kuten esimerkiksi nykyisen kohun aloittanut Ossi Nyman on tajunnut, kaikki työt eivät ole kovinkaan arvokkaita ja osa työpaikoista on jopa aktiivisesti vahingollisia. Tästä syystä töistä kieltäytyminen saattaa monessa tapauksessa olla eettisesti hyvin perusteltu valinta.

Paraatiesimerkki vahingollisista töistä löytyy eilen avatusta Äänekosken biotuotetehtaasta. Suurella tohinalla rakennetun tehtaan luvataan Kauppalehden uutisen mukaan työllistävän suoraan noin 2500 ihmistä ja tuottavan 30 vuoden toiminta-aikanaan kansantalouteen yhteensä noin 12 miljardin euron arvonlisän.

Laskelmissa ei kuitenkaan huomioida käytännössä mitenkään niitä vahinkoja, joita tehdas aiheuttaa. Ylivoimaisesti suurin näistä vahingoista on se, että tehtaan käyttämä puuaines pienentää metsien hiilinieluja. Ilmastonmuutoksen puskiessa päälle metsien rooli hiilen sitojana olisi kriittinen, mutta Suomi on lobannut voimakkaasti sen puolesta, että nielujen pienenemisestä aiheutuvia vahinkoja ei tulisi huomioida.

Mutta vaikka virallisessa kirjanpidossa näitä vahinkoja ei huomioidakaan, luontoa ei voi huijata näin helposti. Voimme varsin helposti arvioida, millaisia vahinkoja Äänekosken tehdas aiheuttaa. Puunkäytön ympäristövaikutuksia tutkineen tohtori Sampo Soimakallion mukaan Äänekosken tehdas pienentää hiilinieluja noin 286 miljoonan hiilidioksiditonnin edestä. Tämän nielun pienenemisen merkitys kansantaloudelle riippuu siitä, miten suureksi hiilidioksiditonnin aiheuttamat vahingot – niinsanottu sosiaalinen kustannus – lasketaan.

Tällä hetkellä hyvin maltillinen arvio hiilidioksidipäästöjen aiheuttamista kustannuksista on noin 40 euroa tonnilta. Tätä arviota käyttävät esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyinen, ilmastonmuutosta epäilevä hallitus ja suuret öljy-yhtiöt sisäisessä kirjanpidossaan. Hiilidioksiditonnin hinta on myös nousussa, ja esimerkiksi Kanadassa ja Saksassa on jo sitouduttu yli 50 euron tonnihintaan. Paljon korkeampiakin arvioita on esitetty: joidenkin arvioiden mukaan hiilidioksidin hinnan pitäisi olla noin 200-220 euroa tonnilta.

äänekosken sellutehtaan vahingot
Äänekosken biotuotetehtaan hyödyt ja haitat puntarissa. Kuvasta kiitos Sampo Soimakalliolle.

Jos hiilidioksiditonnin hinnaksi arvioidaan varovaisesti 40 euroa, Äänekosken tehdas aiheuttaa toiminta-aikanaan kansantaloudelle vahinkoja noin 11,4 miljardin euron edestä.

Jos hinta onkin 50 euroa, vahingot ovat 14,3 miljardia. Ja jos oikeaksi hinnaksi osoittautuukin vaikkapa 100 euroa, tehdas aiheuttaa toiminta-aikanaan 29 miljardin euron vahingot.

Kun vahingoista vähennetään kansantaloudelle koituva hyöty, 12 miljardia, nähdään, että lisäarvon tuottamisen sijaan jokainen tehtaaseen työllistetty aiheuttaisi tällöin kansantaloudelle joka vuosi noin 270 000 euron vahingot. Kolmenkymmenen vuoden ajan, joka vuosi. Ja, kuten todettua, on täysin mahdollista että vahingot osoittautuvat kaksi kertaa tuotakin suuremmaksi.

Tähän verrattuna vapaaehtoisesti työttömän saama noin 500 euroa kuussa – 6000 euroa vuodessa – on varsin pieni ja siedettävä vahinko.

Äänekoski on vain uusin esimerkki siitä, mikä nykyisessä talousjärjestelmässämme on pielessä. Järjestelmämme on rakentunut aikana, jolloin ympäristön rajoitteista ei tarvinnut välittää. Vahvan teollisen kasvun aikana saasteongelmiin oli yksinkertainen ratkaisu: saasteiden levittäminen. Ensin korkeammat savupiiput levittivät saasteet laajemmalle alalle, ja kun savupiiput eivät riittäneet, tehtaat siirtyivät maihin, joita ei oltu vielä saastutettu. Raaka-aineiden riittävyys ei sekään ollut ongelma niin kauan, kun neitseellistä planeettaa oli vielä jäljellä.

Näissä oloissa kukaan ei vaivautunut ottamaan kansantalouden kirjanpidossa huomioon vahinkoja, joita teollistuminen aiheutti. Pitkään vahingot olivatkin hyötyihin nähden vähäisiä, ja tämä yksinkertaistus oli perusteltu. Mutta vahinkojen unohtaminen kirjanpidosta ei perustunut koskaan mihinkään muuhun kuin vakiintuneeseen kirjanpidolliseen käytäntöön, jossa oli sovittu, ettei vahinkoja oteta huomioon.

Jos haluamme, että ihmislajilla on tulevaisuus, meidän on yksinkertaisesti pakko luopua vanhanaikaisista oletuksista ja yksinkertaisuuksista. Meidän on pakko opetella laskemaan töiden hyöty niiden todellisen arvon mukaan, huomioiden myös järjestelmän aiheuttamat vahingot eikä vain harvoille koituvia hyötyjä. Muuten talousjärjestelmämme käytännössä pakottaa meidät tuhoamaan ainoan kotimme. (Laajempi kirjoitus samasta aiheesta löytyy täältä.)

Niin kauan kun näitä todellisia haittoja ei lasketa, työttömäksi jättäytyvillä on erittäin pätevä eettinen peruste kieltäytyä tekemästä töitä, jotka saattavat hyvin aiheuttaa suurempia vahinkoja kuin hyötyjä. Eritoten yksityisellä sektorilla monet työt suorastaan perustuvat siihen, että niiden vahinkoja ei lasketa. (Todellisuus asettaakin vahvasti kyseenalaiseksi vanhan käsityksen siitä, mitkä ovat niitä ”tuottavia” töitä.) Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki työt olisivat tälläisiä; mutta jos henkilökohtaiset mieltymykset ja kyvyt eivät vedä ihmistä esimerkiksi opettajaksi tai hoiva-alalle, töistä kieltäytyminen voi hyvin olla ihmiskunnan kannalta parempi ratkaisu. Tästä syystä kirjoitin aikaisemmin, että työstä kieltäytyvät saatetaan hyvin nähdä vielä joskus tulevaisuudessa samoin kuin Arndt Pekurisen kaltaiset aseistakieltäytyjät nähdään nykyään.

(Suosittelen lukemaan myös samasta aiheesta samalla otsikolla mutta laajemmin kirjoittaneen Matti Hyryläisen viimeiseksi jääneen blogikirjoituksen täältä.)

Turhasta työstä kieltäytyvät ovat nykypäivän aseistakieltäytyjiä

Keisarin vaateparren kyseenalaistaja on aina joko lapsi tai se tavallista kansaa härnäävä kiusanhenki, ja ankaran protestanttisen työmoraalin omaksunutta kansaa ei voisi juuri paremmin härnätä kuin kyseenalaistamalla, miksi töitä joutuu ylipäätään tekemään maailmassa, jonka yksi keskeisiä ongelmia on nimenomaan ylituotanto.

Tämä nähtiin jälleen Ossi Nymanin haastattelusta (HS 14.10.17) syntyneessä kohussa.

39-vuotias esikoiskirjailija pitää suurinta osaa palkkatöistä turhina. Nyman kyseenalaistaa järjestelmän, jossa ihmiset pakotetaan ja houkutellaan täyttämään ensin elämänsä tarkoituksettomalla työntekemisellä, ja sitten täyttämään syntyvä tyhjä olo tavaralla ja kuluttamisella.

Nyman on täysin oikeassa. Vallitseva talousjärjestelmämme on jo kuollut, vaikka sitä ei vielä yleisesti tunnustetakaan: järjestelmän elävä ruumis kouristelee vielä pankkikriisistä toiseen, mutta mätäneminen on jo alkanut. Pohjimmiltaan kaiken mahdollisen yksityistämiseen perustuneen järjestelmän laajentuminen onnistui niin kauan kun maailmassa riitti yksityistettävää, ja järjestelmän aiheuttamat haitat saatiin tungettua pois silmistä ja pois mielestä. Kumpikaan ei vain enää ole kauaa mahdollista, vaikka yksityiseen omistukseen siirrettävissä olevan omaisuuden vähentyminen onkin saanut Suomessakin rikkaat silmäilemään himokkaasti kaikkia jäljellä olevia julkisia palveluita.

Viimeisen naulan järjestelmämme arkkuun tulee naulaamaan tekoälyn ja automaation yleistyminen. Oppivat koneet pystyvät oppimaan jatkuvasti, eivätkä ne unohda koskaan. Ihminen ei pysty enää kilpailemaan likimainkaan samassa sarjassa. Muutaman vuosikymmenen kuluttua yhä useammalle ammatille käy kuten riksakuskeille on käynyt: taksiauton kanssa on turha kilpailla, paitsi hinnalla.

Seuraavien muutamien vuosikymmenten aikana tulemme siirtymään sekä pikkuhiljaa että suurin rysäyksin kohti yhteiskuntaa, jossa suurella osalla ihmisiä ei ole mitään toivoakaan mielekkäistä palkkatöistä. Samaan aikaan kiihtyvä ekokatastrofi tekee myös yhä useammille entistä selvemmäksi, että monet jäljellä olevat tehtävät ovat eettisesti kyseenalaisia. Kumpikin näistä kehityskuluista, automaatio ja ympäristökatastrofi, riittäisi yksinään muuttamaan perustavanlaatuisesti suhteemme työntekoon ja siihen, mikä oikeastaan on tärkeää.

Kun ne tapahtuvat yhtäaikaa, muutos on käytännössä varma. Kysymys on lähinnä siitä, miten siihen suhtaudumme.

Mitä enemmän kouluttaudun ja näen maailmaa, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että turhien töiden vieroksumiseen pitäisi pikemminkin kannustaa kuin siitä rankaista. Ihmislajin selviäminen on tällä hetkellä epäselvää suurelta osin juuri liiallisen työahkeruuden vuoksi: mitä useampi kilpailee esimerkiksi autonsa koolla, sitä vähemmiksi käyvät planeettamme resurssit.

Myöskään yksikään todella tärkeä työ ei vapaan markkinatalouden oloissa jäisi takuulla tekemättä, vaikka sitä tekemään ei ketään nälkäpalkalla saisikaan. Jos tekijöitä ei meinaa riittää, yritysten ja yhteiskunnan tulisi vain korottaa työstä maksettavaa korvausta kunnes tekijöitä löytyy. Osa nykyisin töistä toki jäisi tekemättä, mutta miten tärkeitä ne olisivat ensinkään? Teollisuusmaissa tehdyissä tutkimuksissa kun on havaittu toistuvasti, että huomattava osa – jopa 40 prosenttia – työntekijöistä pitää töitään lähes tai täysin merkityksettöminä.
Nymanin kaltaiset turhasta työstä kieltäytyvät ovat etujoukkoa. En väitä, että he olisivat parempia ihmisiä saati jotain valveutunutta etujoukkoa – mutta he eivät ole ainakaan sen itsekkäämpiä kuin ne asiantuntijat, jotka palkkion toivossa avustavat yrityksiä siirtohinnoittelussa ja muussa veronmaksajille muutamaa ”sossupummia” huomattavan paljon suurempia vahinkoja aiheuttavassa, rikollisuuden rajoja hipovassa toiminnassa. (Kirjoitin oheisen kirjoituksen liki päivälleen neljä vuotta sitten, mutta valitettavasti se on edelleen ajankohtainen.)

Ja väitänkin, että nyt puhumaan rohkaistuneet työstäkieltäytyjät tullaan muistamaan melko lailla samoin kuin ensimmäiset aseistakieltäytyjät muistetaan nykyään: ei vastuunpakoilijoina, laiskoina, tai vieroksujina kuten heitä aikanaan nimiteltiin, vaan mielestään epäeettisen järjestelmän tukemisesta kieltäytyvinä yksilöinä, jotka uskalsivat tulla julkisuuteen täysin tietoisina siitä verbaalisesta ristiinnaulitsemisesta, minkä aikalaiset aina suuntaavat yleisesti hyväksytyn ideologian kyseenalaistajia kohtaan.

”Maahanmuuttokriittisyys” on porttihuume kovaan fasismiin

Toivoisin, että jokainen suomalainen lukisi vähintään tämän Hesarin jutun ja mielellään myös New York Timesin yksityiskohtaisemman version. Jutuissa kerrotaan, mitä kansainvälinen äärioikeisto tavoittelee, ja (etenkin NYT:in artikkelissa) miten salonkikelpoinen, maltillinen ”altlight” on porttihuume kovaan fasismiin.

Meneillään on taistelu länsimaiden sielusta. Sen on voittamassa kansainvälisen fasismin uusin muoto, niinsanottu altright, ja sen maltillisempi mutta juuri siksi vaarallisempi porttihuume ”altlight” – eli se liike, mikä Suomessa tunnetaan vaikkapa peitesanalla ”maahanmuuttokriittiset.”

Viimeksi kun fasismi voitti isosti, seurauksena oli vähintään sata miljoonaa kuollutta. Fasismin nousu ja siitä seurannut maailmanjärjestyksen murtuminen on myös iso syy siihen, miksi Viipuri ei ole enää Suomen toiseksi suurin ja kaikkein kansainvälisin kaupunki, ja miksi minunkin sukulaisiani on sankarihaudoissa.

Kuten tämäkin juttu taas osoittaa, fasismin nykyisille kannattajille sen historia ei kuitenkaan ole mikään ongelma, vaan ominaisuus – suorastaan tavoitetila. Maltillisen julkisivun takana haudotaan ihan oikeasti ajatuksia, että satoja miljoonia uhreja vaativa rotusota ja toisinajattelijoiden sekä vääränväristen keskitysleirittäminen voisivat olla suorastaan toivottavia asioita. Iso osa ihmisiä on todella sitä mieltä, että Hitler oli merkittävä valtiomies.

Voin omalta osaltani vahvistaa, että tuossa artikkelissa esitetyt puheet ovat täyttä totta Suomessakin. Kymmenisen vuotta takaperin kaljoittelin satunnaisesti ”maahanmuuttokriittisten” seurassa, mukaanlukien nyt tunnettujen poliitikkojen. Vaikka olin seurassa vieras ja siksi olisi voinut kuvitella, että sanomisia olisi ehkä varottu vähän, kuulin silti säännöllisesti juttuja vaikkapa siitä, miten Etelä-Afrikan rotusorto oli vain ihan oikein, ja miten ne uunituksetkaan eivät niin paha asia olleet oikeasti. Monesti tätä toki loivennettiin sitten sopivalla määrällä ”noh vitsi vitsi”-lopetusta (ns. ”kännissä ja läpällä”-puolustus). Kaikki ”maahanmuuttokriittiset” eivät näitä juttuja ainakaan ääneen sanoneet, mutta kukaan ei myöskään niitä kritisoinut. Sama kuvio on toistunut siitä lähtien jatkuvasti: kaikki maahanmuuttokriittiset eivät ehkä ole rasisteja, mutta käytännössä kaikki heistä hyväksyvät rasistit ja rasismin, ja moni osallistuu aktiivisesti rasismin hyssyttelyyn.

Maahanmuuttopolitiikan kritisointi on oma asiansa, mutta nyt viimeistään olisi tärkeää ymmärtää, että ”maahanmuuttokriittisyys” on käytännössä ihan jotain muuta kuin legitiimiä politiikan arvostelua. Se on mutatoitunut ajat sitten kaikenkattavaksi ajatusrakennelmaksi, jossa pahat asiat ovat toisen väristen, toisen uskoisten, ”vihervasemmistolaisten” ja ”kulttuurimarxistien” syytä.

Maahanmuuttokriittisyys ja muu ”altlight” ovat porttihuume natsismiin; ne ovat ne fasismin kauniit, maltilliset kasvot. Kuten tuossa New York Timesin jutussa suoraan todetaan: tämä maltillisuus on tietoinen strategia, jolla yhteiskunnallista keskustelua pyritään hivuttamaan pikkuhiljaa kohti äärilaitaa. Meille on nyt todella vaarassa käydä kuten sammakoille kattilassa: lämpötila nousee niin hitaasti, ettemme tajua mitä on tapahtumassa ennen kuin on jo myöhäistä hypätä pois.

Toivoisin ihan oikeasti, että ihan jokainen toimisi aktiivisesti tätä kehitystä vastaan. Fasistit toivovat ehkä kaikkein eniten sitä, että me tavalliset ihmiset olisimme ihan hiljaa ja puhuisimme enintään ”kahdesta ääripäästä”: kerta toisensa jälkeen vuodetut tiedot kertovat, että tämä ”kaksi ääripäätä”-puhe on juuri tarkalleen sitä, mitä esimerkiksi rotusotaa aivan avoimesti lietsovat (kuten KKK:n johtajat Yhdysvalloissa) haluavat.

Hiljaisuus on näille tyypeille melkein yhtä hyvä asia kuin hyväksyntä, ja ympäripyöreät ”molempien puolien” tuomitsemiset eivät siirrä keskusteluikkunaa mihinkään suuntaan. Tämä sopii erinomaisesti liikkeelle, joka on jo osoittanut kykynsä siirtää keskusteluikkunaa haluamaansa suuntaan.

Strategia myös toimii: tämän näkee vaikkapa siitä, että eduskuntapuolueen puheenjohtaja voi aivan avoimesti esittää keskitysleirejä saaristoon (keskitysleiri ei ole tässä yhteydessä natsittelua vaan vain eksakti termi sille, mitä Halla-aho on toistuvasti ehdottanut) ja tätä pidetään vain yhtenä poliittisena heittona muiden joukossa. Ymmärtäkää, ettei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun tuollainen puhe ei kerta kaikkisesti olisi kuulunut poliitikolta kuultavien ehdotusten joukkoon!

Jos tätä kehitystä ei saada katkaistua, yhteiskunnallinen keskustelu tulee seuraavien vuosien kuluessa siirtymään koko ajan enemmän ja enemmän kohti äärioikeiston toiveita. Pikkuhiljaa rasismista tulee normalisoitua ja enintäänkin valitettavaa, jos ei hyväksyttyä – ja pikkuhiljaa alamme virittäytyä rotusotaan.

Vaikka täällä Suomessa ei ajauduttaisikaan etnisiin puhdistuksiin (joita monet kyllä ihan todella toivovat), fasismin voitto näkyisi aivan varmasti meilläkin. Ei tarvitse olla kovinkaan älykäs ennustaakseen, että jos sotaa ja voimaa ihannoiva liike pääsee valtaan esimerkiksi missään Euroopassa, niin seurauksena tulee olemaan – jälleen kerran – sota. Ja nykyaikana sodat ovat nopeita liikkumaan.

Terrorismi on äärettömän vähäinen turvallisuusuhka verrattuna siihen, että joutuisimme sotimaan edes yhden päivän ajan.

Tätä kirjoitusta saa jakaa, mutta voisi olla jopa parempi, että jakaisitte vaikkapa tuota Hesarin juttua omilla saatesanoillanne varustettuna.

Donitsitaloustiede, osa 3/8: Miten kerromme talouden tarinan?

Tämä on kolmas osa Kate Raworthin kirjaa ”Doughnut Economics” omin sanoin tiivistävästä kirjoitussarjastani. Sarjan aikaisemmat osat löytyvät täältä ja täältä.

Ihmiset ovat tarinoita kertovia eläimiä. Kerromme lähes kaikesta tarinoita, ja haluamme kuulla asioista tarinamuodossa: ongelma, hyvikset, pahikset, loppuratkaisu. On jonkin verran tutkimusnäyttöä, ja hyviä syitä uskoa, että tarinat ovat suorastaan keskeisessä roolissa ajatteluamme: voi olla, ettemme yksinkertaisesti pysty, tai ainakaan jaksa, hahmottaa elämäämme sovittamatta sitä jonkinlaisen tarinan muotoon.

Tästä syystä on paljonkin väliä sillä, millaisia tarinoita kerromme esimerkiksi talouden toiminnasta, ja millaisiksi oletamme tarinassa esiintyvät ”roolihahmot.”

Nykyisin vallitsevassa neoliberaalissa näytelmässä roolitus on selvä. Viimeiset kolme vuosikymmentä kaikissa länsimaissa pyörineen teatteriesityksen käsiohjelmassa esiintyjät voisi esitellä vaikkapa näin:

MARKKINAT, jotka ovat tehokkaita – joten antakaa niiden toimia vapaasti, jolloin kaikki saavat mitä ansaitsevat.

YRITYKSET, jotka ovat innovatiivisia – joten antakaa niiden päättää ja maksimoida voittonsa, älkääkä kysykö mitä työpajoissa ja maatiloilla tapahtuu, kunhan lakeja noudatetaan.

RAHAMARKKINAT, jotka ovat erehtymättömiä – joten luottakaa niihin, kun ne luovat ihmisten säästöistä hyödyllisiä sijoituksia ja hinnoittelevat riskit aina oikein.

KAUPANKÄYNTI, mikä on aina ja kaikkialla molempien osapuolien etu – joten avatkaa rajanne ja purkakaa kotimaista teollisuutta suojanneet tullimuurit.

VALTIO, joka on kyvytön – joten älkää antako sen puuttua mihinkään, paitsi tietenkin jos joku uhkaa omistuksia tai yhteiskunnallisia valtarakenteita, jolloin mikään määrä pamputtamista ei ole väärin.

Näytelmässä saatetaan myös mainita sivumennen muita roolihahmoja, kuten

KOTITALOUDET, joita hoitavat naiset, joten niitä ei tarvitse huomioida itse esityksessä, ja sitä paitsi niiden ainoa rooli on tarjota MARKKINOILLE työvoimaa ja pääomia säästöjen muodossa.

YHTEISOMISTUKSET, mitkä ovat haaskausta – joten yksityistäkää ne tehokkuuden nimissä.

YHTEISKUNTA, mitä ei ole olemassa, joten älkää kiinnittäkö siihen mitään huomiota – Margaret Thatcherin sanoin, on vain yksilöitä ja perheitä, ja heitä kaikkia yhdistävät MARKKINAT.

MAAPALLO, jonka luonnonvarat ovat käytännössä loppumattomia, kiitos tehokkaiden MARKKINOIDEN, joten käyttäkää niitä sielunne kyllyydestä.

VALTASUHTEET, mitkä ovat epäolennaisia, joten unohtakaa ne – ainoat vallat mihin kannattaa kiinnittää huomiota ovat valtion myöntämä ja MARKKINOIDEN toimintaa haittaava monopolivalta sekä ammattiyhdistysten vääristävä valta, kuten neoliberalismin kummisetä Milton Friedman totesi. Purkakaa molemmat!

Jos esiintyjät kertomassamme talouden tarinassa ovat erehtymättömät markkinat, kaikkia osapuolia aina hyödyttävä kaupankäynti ja julkisen vallan tehottomuus, emmekä tuo lavalle esimerkiksi luonnonvarojen rajallisuutta, valtasuhteita tai yhteiskuntaa emme oikeastaan voi kertoa mitään muuta tarinaa kuin markkinoiden ja nykyisen kaltaisen kapitalismin vääjäämäättömän ja lopullisen voiton.

Mutta vallitseva roolitus ei ole ainoa tapa kertoa talouden tarinaa. Se ei edes ole kovin hyvä saati tarkka kuvaus taloudesta osana yhteiskuntaa ja planeetan ekosysteemejä, ja sen valta-asemaa selittää sen totuudellisuuden sijaan paremminkin se, että talouden tarinan kertominen juuri tällä tietyllä tavalla sopii erinomaisesti rahaa ja valtaa hallitseville, nykyisestä järjestelmästä hyötyvälle
luokalle. (Kate Raworth, monien muiden kriitikoiden tapaan, kiinnittää huomiota siihen, miten tämä tietynlainen talousajattelu on pikkuhiljaa saatu juurrutettua kyseenalaistamattomaksi totuudeksi. Osaselitys löytyy miljoonalahjoituksista kyseistä ajattelua edistäneille ajatuspajoille ja professuureille, kuten myös omistavan luokan hallitseman lehdistön kritiikittömyys.)

Kate Raworth esittää, että toisenlaisen tarinan voisi kertoa vaikkapa seuraavilla esittäjillä:

MAAPALLO, joka on elämämme perusedellytys – joten sen rajoja tulee kunnioittaa.

YHTEISKUNTA, mikä on kaiken perustana – joten sitä tulee kehittää.

TALOUSELÄMÄ, joka on moninainen – joten sen kaikkia järjestelmiä on syytä tukea.

KOTITALOUS, mikä on yksi yhteiskunnan ydintoimintoja – joten sen panosta tulee arvostaa.

MARKKINAT, jotka ovat voimakkaat – ja tätä voimaa tulee käyttää viisaasti.

YHTEISOMISTUKSET, jotka edistävät luovuutta – joten niiden potentiaali kannattaa vapauttaa.

VALTIO, mikä on keskeinen – joten sen tulee olla myös vastuussa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään.

RAHAMARKKINAT, jotka ovat palvelu – joten laittakaamme ne palvelemaan yhteiskuntaa.

YRITYKSET, jotka ovat innovatiivisia – joten antakaamme niille tarkoitus.

KAUPANKÄYNTI, mikä on kaksiteräinen miekka – joten tehdään siitä reilua.

VALTASUHTEET, mitkä ovat läpitunkevia – joten hillitään niiden väärinkäyttöä.

Voimme kertoa hyvin erilaisen tarinan pelkästään roolitusta muuttamalla. Raworthin ehdottama roolitus tuo näyttämölle esimerkiksi kotitaloudet, joiden panosta talouteen ja esimerkiksi bruttokansantuotteeseen nykyisin vähätellään – tai se jätetään jopa kokonaan huomioimatta. Kuitenkin esimerkiksi sekä Sveitsissä että Yhdysvalloissa tehtyjen tutkimusten mukaan kotitöiden suora rahallinen arvo saattaa hyvin olla suurempi kuin jopa terveydenhoitoalan yhteensä: esimerkiksi Yhdysvalloissa vuonna 2014 tehdyn selvityksen mukaan käypä palkka kotiäitien tekemistä työtehtävistä olisi keskimäärin noin 10 000 dollaria (kyllä, kymmenen tuhatta!) kuukaudessa.

Nykyisin tälläisiä varsin olennaisia asioita ei lasketa osaksi taloutta, vaikka jokainen voi miettiä, miten paljon arvoa kansantaloudelle on esimerkiksi sillä, että jokainen työntekijä on kasvatettu ja joskus opetettu käyttämään pottaa. Samalla tavoin kansantalouden ja sitä kautta ajattelun ulkopuolelle jätetään fossiilisten polttoaineitten todelliset kustannukset (ilmastonmuutos) ja vaikkapa se, että Helsinginkin keskustassa voi kävellä tarvitsematta yksityisiä turvamiehiä.

Ajattelua on kuitenkin mahdollista muuttaa, ja tarinat on mahdollista kertoa toisin. Talouden tarinaksi ei ole mikään pakko hyväksyä yksioikoista, kaikkivoipien markkinoiden vapauden ylimmäiseksi hyväksi nostanutta valtavirtatarinaa: pelkästään toisenlaisella roolituksella tarinasta saa hyvin toisenlaisen.

Mielipide: Malmiesiintymiä ei ole pakko luovuttaa sijoittajille

RAUTALAMMIN Kiviniemeltä äskettäin löytynyt skandium­esiintymä tullee päätymään yksityisten kaivosyhtiöiden haltuun, mutta kansallisaarteitamme olisi mahdollista hallita toisinkin.

VALLITSEVAN poliittisen ideologian mukaan Kiviniemen kenties kymmenien miljardien eurojen arvoinen esiintymä täytyy luovuttaa kaivosyritykselle, joka ehtii apajille ensimmäisenä. Jos ja kun esiintymän hyödyntämiseen tarvittava tekniikka saadaan kehitettyä, kaivos tulee tarjoamaan töitä muutamille kymmenille ihmisille, mutta varsinaiset voitot valuvat veroparatiiseihin.

Kun esiintymä on tyhjennetty, sen hyödyntämistä varten perustetun suomalaisen tytäryhtiön varallisuus lienee huvennut emoyhtiöltä veronkierto­tarkoituksessa otettujen lainojen hoitoon. Jälkien korjaaminen jää veronmaksajalle.

Sama näytelmä on näytelty ennenkin. Mutta historia opettaa, että kansallisvarallisuuttamme voisi hallinnoida niinkin, että malmi hyödyttäisi kaikkien suomalaisten hyvinvointia.

Pohjois-Karjalan Outokummusta löydettiin vuonna 1910 Euroopan rikkain kupariesiintymä. Erinäisten vaiheiden jälkeen esiintymä jäi valtion omistaman Outokumpu oy:n haltuun.

Seuraavina vuosikymmeninä Outokummun rooli suomalaisen metalliteollisuuden ja korkean teknologian osaamisen kehittämisessä oli kiistaton, ja sen menestyksekäs teknologiavienti avasi tietä esimerkiksi Nokian menestykselle.

Mitään tästä ei olisi tapahtunut, jos Outokummun aarre olisi yksityistetty.

NYKYISIN vierastamme valtionyrityksiä lähinnä ideologisista syistä: uskomme, että valtionyritykset ovat tehottomia mutta yksityinen raha ei voi tehdä virhesijoituksia.

Esimerkiksi professori Markku Kuisma on kuitenkin toistuvasti osoittanut, että yleiset käsitykset valtionyhtiöistä kankeina, epäinnovatiivisina dinosauruksina eivät yksinkertaisesti perustu tosiasioihin.

Saman havainnon on tehnyt esimerkiksi Cambridgen yli­opiston kehitystaloustieteilijä Ha-Joon Chang, joka on osoittanut valtionyhtiöiden tärkeyden rikkaiden valtioiden vaurastumisessa.

Voi olla, että esimerkiksi Euroopan unionin käytännöt tekevät Outokummun kaltaisista valtionyhtiöistä juuri nyt mahdottomia. Poliittisesti tehtyjä päätöksiä voidaan kuitenkin muuttaa toisenlaisella politiikalla.

SUOMESSA olisi syytä selvittää ennakkoluulottomasti, miten kansallisvarallisuuttamme hyödynnettäisiin ottaen huomioon maamme pitkän aikavälin etu. Kansallisaarteidemme luovuttaminen yksityisille sijoittajille nimellistä korvausta vastaan ei ole luonnonlakien määräämä pakko vaan vahvasti ideologinen valinta.

Janne M. Korhonen

diplomi-insinööri

Outokummun historiasta väittelevä tutkija, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu

Turku

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla 5.7.2017.

Donitsitaloustiede, osa 2/8: Mikä on taloustieteen tavoite?

Sitä saa mitä tilaa, sanoo vanha viisaus. Kääntäen: sitä, mitä ei tilaa, ei myöskään saa. Näihin kahteen lauseeseen kiteytyy suuri osa nykyisen talousjärjestelmämme ongelmakohdista. Vuosikymmenien ajan taloustieteessä ja talouspuheessa on unohdettu kokonaan kysymys siitä, mitä varten talous ja taloustiede on olemassa – ja keskitytty kysymykseen siitä, miten yhtä mielivaltaista mittaria, bruttokansantuotetta eli BKT:tä, saataisiin kasvatettua mahdollisimman paljon.

Tämä on toinen osa kahdeksanosaista sarjaa, jossa tiivistän omin sanoin Kate Raworthin ajattelua hänen kirjastaan Doughnut Economics: 7 ways to think like a 21st century economist. Suosittelen jokaista lukemaan kirjan; tiivistelmä ei voi tehdä sille täydellistä oikeutta, vaikka se auttaakin levittämään Raworthin ajatuksia laajemmalle yleisölle.

Äkkiseltään katsottuna BKT saattaa toki vaikuttaa hyvältä tai ainakin kohtuulliselta mittarilta. Jos kansantuote kasvaa, kansa vaurastuu; ja vaurastuminenhan on hyvä asia? BKT on myös yksinkertainen mittari, ja sekä poliitikkojen että toimittajien on helppo käyttää sitä julistustensa pohjana. Bruttokansantuotteen kehittyminen ja kehittymisen ennustaminen on aina uutisoinnin arvoista. Olemme tottuneet ajattelemaan, että jos BKT ei kasva tai peräti laskee, ”talous” on ongelmissa, ja asialle pitää tehdä jotain. Jos poliitikot eivät onnistu kasvattamaan bruttokansantuotetta, lehdistön ja talouselämän tuomio on varma.

Kaikki tämä voi näyttää kovin arvovapaalta. Bruttokansantuote, kuten valtavirtainen taloustiede yleensä, esitetään valtavirran kannattajien toimesta mielellään ”tieteellisenä totuutena”, jonka tämänhetkinen määrittely ei ole millään tavalla poliittinen- tai arvokysymys, vaan ikäänkuin järkähtämättömien luonnonlakien väistämätön seuraus. (Tämä onkin erinomainen strategia, jos tavoitteena on kritiikin ja kyseenalaistamisen vähättely.) Todellisuudessa kuitenkin on niin, että sekä bruttokansantuotteen nykyinen määrittely että sen käyttö jonkinlaisena talouden ja politiikan hyvyyden ylimpänä mittarina ovat erittäin vahvoja arvovalintoja tietynlaisen maailmanjärjestyksen puolesta, toisenlaisia maailmanjärjestyksiä vastaan. Sitä saa mitä tilaa, ja korostamalla bruttokansantuotetta ja ”talouskasvua” tilaamme niitä asioita, joita BKT ja talouskasvu mittaavat. Samalla jätämme tilaamatta niitä asioita, mitä nämä käsitteet eivät mittaa. Viimeisten vuosikymmenien aikana mittarista on kuin huomaamatta tullut tavoite, ja kysymme aivan liian harvoin, mitä talouden pitäisi tavoitella.

Valtavirtaa edustavien taloustieteilijöiden piirissä koko kysymys talouden tavoitteista nähdään mielettömänä. Kun puhutaan siitä, mitä varten talouden pitäisi olla olemassa, puhutaan aina arvokysymyksistä. Taloustieteen piirissä on kuitenkin jo 150 vuoden ajan haaveiltu, että taloustiede olisi arvovapaa, luonnontieteitä eksaktiudessaan lähestyvä tiede. Arvovapaaseen ja eksaktiin tieteeseen ei kysymys tavoitteista kerta kaikkiaan sovi: evoluutiolla ei ole mitään varsinaista päämäärää, aurinko paistaa ihmisten mielipiteistä riippumatta, ja painovoima vaikuttaa niin anarkokapitalistiin kuin kommunistiinkin. Valitettavasti ongelma on vain siinä, että taloustiede, kuten kaikki ihmisten käyttäytymistä tutkivat ja käyttäytymissuosituksia antavat tutkimusalat, ei ole eikä voi olla arvovapaata vaikka kuinka kovasti toivoisimme. Ja arvotyhjiöillä on taipumus täyttyä.

Kate Raworth esittää Doughnut Economics-kirjassaan, että tämä on yksi keskeisimpiä nykyisen talouskeskustelun ja valtavirtatalousajattelun ylivallan ongelmia. Kun taloustiede määritteli itsensä arvovapaaksi tieteenalaksi, se jätti niinsanotusti pesän tyhjäksi ja vartioimatta – ja pesään pääsi livahtamaan bruttokansantuotteen näennäisen arvovapaa käenpoika. BKT:n kasvattamisesta tuli pikkuhiljaa ja jopa BKT-mittarin keksijän Simon Kuznetsin pontevista vastalauseista huolimatta arvo sinänsä, ja arvovapauden vaatimus esti tehokkaasti keskustelun siitä, mitä järkeä koko hommassa oikeastaan on.

Näin ei ole aina ollut. Taloustieteeseen kuului joskus myös kysymys siitä, mikä talouden tai taloustieteen perimmäinen tarkoitus olisi. Esimerkiksi rajoittamattoman vapaakaupan kannattajien usein siteeraama taloustieteen isä Adam Smith määritteli talouden ja taloustieteen tarkoituksen näin (oma suomennos):

[taloustieteellä on] ”kaksi selkeää tarkoitusta: tarjota riittoisat tulot tai elinkeinot ihmisille, tai paremminkin, antaa heille mahdollisuus tarjota itselleen tälläiset tulot tai elinkeinot; ja toiseksi, tarjota valtiolle tai yhteisölle riittävät tulot julkisten palvelujen ylläpitämiseksi.”

Nykyisin taloustiede määritellään kuitenkin usein 1930-luvulla vaikuttanutta taloustieteilijää Lionel Robbinsia mukaillen ”tieteeksi, joka tutkii ihmisten käyttäytymistä päämäärien ja niukkojen, vaihtoehtoisia käyttökohteita omaavien keinojen maailmassa.” Tai vielä tiiviimmin, useita suosittuja oppikirjoja kirjoittanutta Gregory Mankiwia mukaillen: ”taloustiede tutkii sitä, miten yhteiskunta hallitsee niukkoja resurssejaan.” Adam Smithiä ja hänen aikalaisiaan kiinnostanut kysymys siitä, mitä nuo päämäärät, keinot ja resurssit ovat, on näin suljettu pois keskustelusta. Taloustiedettä voi nykyisin opiskella ja sen harjoittamisesta eläköityä ilman, että joutuisi kertaakaan vakavammin pohtimaan, palveleeko tieteenala tai talouselämä mitään suurempaa tarkoitusta kuin mielivaltaisen mittarin, bruttokansantuotteen, kasvattamista.

On toki sallittua elää elämänsä ilman mitään suurempaa tarkoitusta. Jos jollekulle riittää elämän sisällöksi, että hakkaa mahdollisimman korkean high scoren jossain satunnaisesti valitussa tietokonepelissä, niin mikä minä olen sitä kritisoimaan? Ongelma on vain siinä, että taloustieteen arvomaailma ja politiikkasuositukset eivät vaikuta vain pelinsisäiseen maailmaan, vaan kaikkien muiden ihmisten elämään. Kun taloustieteen arvovallalla annetaan ymmärtää, että bruttokansantuotteen mahdollisimman nopea kasvattaminen on kaiken politiikan yksi keskeisimpiä ellei keskeisin tavoite, hyvät kysymykset siitä, mitä kasvu on, miksi sitä halutaan, kenelle, millä hinnalla, kuka maksaa laskun, miten kauan kasvua voi kestää, ja mitä ympäristövaikutuksia talouskasvulla on, jäävät aivan liian usein kysymättä.

Viimeisen vuosikymmenen aikana olemme nähneet mainion esimerkin siitä, mihin tämä kaikki johtaa. Vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen poliitikot ovat yrittäneet pukea sanoiksi visioitaan ”paremmasta” talouskasvusta. Mutta harvoja ja yleensä vaaleissa valitsematta jääneitä poikkeuksia lukuunottamatta juuri kukaan ei ole kyennyt puhumaan mistään muusta kuin jonkinlaisesta kasvusta. Olemme saaneet kuulla ”kestävästä kasvusta”, ”vihreästä kasvusta”, ”tasapainoisesta kasvusta”, pitkäaikaisesta, pysyvästä kasvusta,” ”inklusiivisesta kasvusta”, ”älykkäästä kasvusta” ja niin edelleen. Mausteet voivat vaihdella, mutta mitään muuta pihviä kuin kasvua ei valtavirtatalousajattelun vankeina olevilla poliitikoilla ole. Taloustieteilijät eivät tälläisiä vaihtoehtoja ole halunneet tai osanneet tarjota.

Tarvitsemme siis vaihtoehtoja valtavirta-ajattelulle ja sen ajattelua rajoittaville käsitteellisille rajoitteille. Nykyisin puhumme aivan liian huolettomasti ja kyseenalaistamatta valtavirta-ajatteluun kuuluvista käsitteistä kuten tehokkuudesta, tuottavuudesta ja kasvusta. Näiden lisäksi, tai sijaan, meidän tulisi puhua enemmän oikeudenmukaisuudesta, reiluudesta, ja oikeuksista, kuten taloustieteen filosofiaa tutkinut Michael Sandel asian ilmaisee. Arvoista ja tavoitteista puhuminen voi olla alkuun vaikeaa, koska emme ole tottuneet puhumaan niistä samassa yhteydessä kansantalouden ”kovien” käsitteiden kanssa. Meiltä puuttuvat sekä sanat, käsitteet että kokemus; kuten Raworth ilmaisee asian mainiosti, olemme kuin teini-ikäiset puhumassa tunteistaan ensimmäistä kertaa.

Raworthin parannusehdotus on sekä yksinkertainen että radikaali: taloustieteen kuva maailmasta pitää korvata paremmalla kuvalla. Tällä hetkellä vallitseva talousajattelu voidaan tiivistää yhteen yksinkertaiseen kuvaajaan.

south_korea27s_exponential_economic_growth
Bruttokansantuotteen (eksponentiaalinen) kehitys. Kuva: Wikimedia Commons

Mutta entäpä jos korvaisimme tuon kuvan maailmaa paremmin kuvaavalla kuvalla?

raworth_donitsitalous_kuva
Raworthin donitsi: keskiössä ihmisten tarpeet, rajoittavana tekijänä planeettajärjestelmän reunaehdot.

Tämä on se kuuluisa Raworthin donitsi ja ”donitsitaloustieteen” keskeisin kuvaaja. (Editoitava PowerPoint-versio löytyy täältä.) Donitsin keskiössä on ihmiselon sosiaalinen perusta: tasa-arvoinen oikeus ihmisarvoiseen elämään riittäviin materiaalisiin ja henkisiin hyödykkeisiin kuten ruokaan, asumiseen, toimeentuloon ja osallistumiseen. Ulkokehällä ihmiskunnan mahdollisuuksia rajoittavat niinsanotut planetaariset raja-arvot, eli se, miten paljon voimme käyttää planeettamme energia- ja materiaalivirtoja ilman, että siitä aiheutuu haittaa meille, jälkeläisillemme, tai ympäristölle. Talousjärjestelmämme tulisi olla näiden kahden rajan välissä toimiva renki, jonka tavoite on tyydyttää ihmisten perimmäiset tarpeet ilman, että ylitämme planeettamme sietokyvyn.

Yksi kuva ei ehkä vielä mullista maailmaa, mutta kuvilla voi olla valtava voima. Raworthin donitsi on hyvä vaihtoehto, ja se auttaa meitä kaikkia keskustelemaan paremmasta maailmasta.

Donitsitalousajattelu, osa 1/8: Nykyinen talousajattelu on osa ongelmaa

Käytännönläheiset miehet, jotka uskovat olevansa riippumattomia mistään älyllisistä vaikutteista, ovat yleensä jonkin ikälopun taloustieteilijän orjia. (John Maynard Keynes, The General Theory of Employment, Interest and Money. London: Macmillan, 1961. p. 383)

…(taloustieteen) Nobel-palkinto antaa yksilölle uskottavuuden mitä yksikään ihminen ei taloustieteissä saisi omata […] taloustieteilijän vaikutusvalta on ennen kaikkea vaikutusvaltaa maallikoihin: poliitikkoihin, journalisteihin, virkamiehiin ja yleisemmin yleisöön. (Friedrich von Hayek Nobel-gaalan illallisilla vastaanotettuaan taloustieteen Nobel-muistopalkinnon, 1974.)

Tämä kirjoitussarja on suomenkielinen yhteenveto Kate Raworthin kirjassaan ”Doughnut Economics: 7 ways to think like a 21st century economist” esittämistä argumenteista. Raworthin mukaan tarvitsemme uudenlaista talousajattelua täydentämään vallitsevaa, vahvasti ideologista ja monilta osin vanhentuneisiin oletuksiin perustuvaa taloustiedettä. Tässä ensimmäisessä osassa perustelen lyhyesti, miksi vallitseva talousajattelu on ongelmallista; seuraavissa seitsemässä osassa pyrin tiivistämään Raworthin ideat paremmasta ajatusmallista.

Maailmassa, jossa lentoyhtiön pörssikurssi romahtaa jos se joutuu maksamaan työntekijöilleen parempaa palkkaa, mutta kärsii tuskin lainkaan jos se pahoinpitelee asiakkaansa, on lähtökohtaisesti jotain mätää. Suuri, joskaan ei tietenkään yksinomainen syy näihin ongelmiin on vallitsevassa tavassa ajatella taloutta ja maailmaa ennen kaikkea yhden, pohjimmiltaan hyvin ideologisen taloustieteen tulkinnan kautta. Vallitsevalle ajattelutavalle tarvitaan vaihtoehto, koska taloustiede on käytännössä politiikan äidinkieli ja yhteiskunnallista mielentilaa vahvasti muovaava ajattelutapa; jos jotain ei tällä äidinkielellä kyetä ilmaisemaan, sitä ei käytännöllisesti katsoen ole olemassa. Valitettavasti on kuitenkin niin, että sinänsä järkevistä ja ymmärrettävistä lähtökohdista 1800-luvun lopulla kasvaneen nykyisen valtavirtataloustieteen lähtöoletukset ja ajattelutapa ovat 2000-luvun maailmassa enemmänkin osa ongelmaa kuin osa ratkaisua. Näin ei tarvitsisi olla, ja tarkemmassa tarkastelussa hyvin suuri osa taloustieteen rikkumattomina pidetyistä totuuksista osoittautuukin enemmän tai vähemmän näkökulmasta tai lähtöoletuksista – toisinaan hyvinkin kyseenalaisista lähtöoletuksista – riippuvaisiksi.

Kuten monet muutkin yhteiskunnallisia ilmiöitä seuranneet, myös itse olen viimeisen vuosikymmenen aikana tullut kasvavassa määrin vakuuttuneeksi siitä, että talouskielen ylivalta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on vakava ongelma. Ongelman syynä ei tosin mielestäni ole talousteoria tieteenalana sinänsä: lähes kaikki valtavirtateoriaa kohtaan esitetty kritiikki on kyllä otettu taloustieteen teoriassa huomioon, joskus, jossain. (On sitten eri asia, huomioidaanko kritiikkejä taloustutkimuksen käytännössä, vai riittääkö tutkijoille se, että ongelmat on mainittu jossain muinaisessa teoriapaperissa. Rahalliset ja muut eksplisiittiset kannustimet motivoivat tutkitusti tehokkaimmin juuri taloustieteilijöitä, ja tällä hetkellä akateemisessa ympäristössä vallitseva kannustinjärjestelmä kannustaa tuottamaan julkaisuja, ei kyseenalaistamaan vallitsevan teorian peruslähtökohtia.)

Nähdäkseni keskeinen ongelma on siinä, että talousteorian status politiikan äidinkielenä ja taloustiedettä lukeneiden taipumus nähdä talousteoria ikuisia totuuksia ihmisten käyttäytymisestä tarjoavana tieteenalana johtavat toisinaan hyvinkin yksinkertaistettuun ja yksinkertaistavaan tapaan nähdä maailma. Havaintojeni perusteella ongelma vaikuttaa olevan erityisen näkyvä niissä, jotka eivät ole taloustieteilijöitä: tutkijat ovat yleensä perillä myös teorioiden aukkokohdista ja tulosten rajoitteista, mutta talousteoriaa vain muutamia kursseja lukeneet tai Internetistä itseopiskelleet eivät välttämättä koskaan törmää taloustieteen universaalisuutta kyseenalaistaviin yksityiskohtiin. Keskustelu aiheesta on kuitenkin hankalaa, koska useimmat taloustieteen yksinkertaistuksia ja ideologisia lähtökohtia kyseenalaistavat hyökkäävät koko tieteenalaa vastaan; tällöin sydämistyneiden taloustutkijoiden on helppo vastata sinänsä asialliseenkin kritiikkiin toteamalla, että kritiikki on kyllä huomioitu alan sisällä, vaikkakin ehkä vain jossain konferenssissa 25 vuotta sitten. Todellisuudessa suurin osa julkisesta kritiikistä vaikuttaa kuitenkin kohdistuvan talousteorian käyttöön sosiaalis-poliittisena lyömäaseena teorian pintapuolisesti tuntevien taholta, ei niinkään itse tutkimukseen. Tästä syystä haluan alleviivata, että kritiikkini koskee ennen kaikkea talouskielen käyttöä näennäisen vaihtoehdottoman politiikan edistämiseen, tai ”talousajattelua”, kuten asian väitöskirjassani ilmaisen.

Nähdäkseni keskeinen ongelma ”talousajattelussa” on se, että pieni määrä viisautta voi olla vaarallista, jos se johtaa liialliseen varmuuteen siitä, miten asiat ovat. Taloustiede on harkitsemattoman käsissä kuin Voiman pimeä puoli: se vaikuttaa tarjoavan yksinkertaisen ja houkuttelevan oikopolun monimutkaisten ilmiöiden syvälliseen ymmärtämiseen.

Mainio esimerkki aiheesta löytyy useiden taloustieteilijöiden suosittelemasta kirjasta ”Armchair Economist,” joka taloustieteilijöiden itsensä mukaan kuvaa erinomaisesti taloustieteilijöiden tapaa ajatella. Kirjan johdannossa sen kirjoittaja, taloustieteen professori Steven E. Landsburg, kertoo paljonpuhuvan anekdootin. Pian hänen aloitettuaan taloustieteen jatko-opinnot Chicagon yliopistossa 1970-luvun lopussa, hän ja hänen ystävänsä naureskelivat illanvietossa eräälle lehtijutulle, jossa esitettiin kysymyksiä, joihin kirjoittajan mielestä taloustiede ei kyennyt vastaamaan. Kysymykset olivat pettävän yksinkertaisia: miksi automaatista ostettu tupakka-aski maksoi enemmän kuin kaupasta ostettu? Miksi raviradalla ei käytetty 20 senttiä pienempiä vaihtorahoja? Miksi limsan litrahinta oli paljon suurempi kuin bensiinin?

Iltaa viettävien ensimmäisen vuoden jatko-opiskelijoiden mielestä kaikki artikkelissa esitetyt kysymykset olivat naurettavan helppoja. Landsburg muistelee jälkikäteen, että kaikki illan aikana esitetyt vastaukset perustuivat saman mantran toisteluun: kysyntä ja tarjonta, kysyntä ja tarjonta. Mitä nämä erittäin terävät taloustieteen opiskelijat tuolla fraasilla tarkoittivatkin, he olivat varmoja, että taloustiede teki monimutkaisista ihmisten käyttäytymistä koskevista kysymyksistä jopa pettävän helppoja. Taloustieteen opiskelija Landsburgille nämä vastaukset kelpasivat, tai olivat jopa ilmiselviä; taloustieteen professori Landsburgin mielestä tuolloiset vastaukset olivat vain osoitus siitä, etteivät opiskelijat ottaneet näitä mielenkiintoisia ja vaikeita kysymyksiä alkuunkaan vakavasti. Landsburgin kunniaksi on todettava, että vaikka hän kirjoittaa jopa kirjan päivitetyssä painoksessa (2012), ettei edelleenkään ymmärrä miksi ihmiset koskaan vaivautuvat äänestämään, hän sentään on oppinut kyseenalaistamaan yksinkertaiset vastaukset – joskin koko kirja on täynnä yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin ilman vakavampaa pohdintaa siitä, ovatko nämä taloustieteellisesti epäilemättä uskottavat ja talousteorian lähtöoletusten rajaamassa maailmassa täysin loogiset ”juuri näin”-tarinat se oikea selitys käsitellyille ilmiöille, vai kenties vain selityksiä, jotka sattuvat mahtumaan talousteorian kehikkoon.

Valitettavasti kaikki keskustelijat ja taloustieteeseen viehättyneet eivät ole taloustieteen professoreja, eivätkä kaikki professorit kykene edes samanlaiseen itsereflektioon. Omien havaintojeni perusteella väitän, että Landsburgin kuvaama ilmiö on mitä tyypillisintä erityisesti ”kovia tieteitä” opiskelleiden, pintapuolisesti tai enintään perustutkintotasolla talousteoriaa (usein Internetistä) lukeneiden keskuudessa. Puhuttiin lähes mistä yhteiskunnallisesta ilmiöstä hyvänsä, keskustelusta löytää ennen pitkää lähes varmasti vähintään yhden ihmisen, jonka mielestä ilmiön taustalla on jokin yksinkertainen talousteoreettinen mekanismi. Tämä mekanismi paitsi riittää selittämään kyseisen ilmiön, on ilmiselvästi paras ja ainoa selitys.

Itsekin teknistieteellisen koulutuksen saaneena ja talousteoriaa muutaman kurssin yliopistotasolla lukeneena ymmärrän kyllä teorian houkutuksen. Insinöörimielelle on yksinkertaisesti paljon miellyttävämpää, jos sottaisen ja monimutkaisen maailman voi yksinkertaistaa selkeiksi, muuttumattomiksi luonnonlaeiksi. Maailman näkeminen paikkana, jota hallitsevat yksinkertaiset vetovoimat (kannustimet) on kertakaikkisesti houkuttelevaa, ja haluaisin itsekin usein ajatella näin. Talousteoria on myös monessa asiassa oikeassa, ja sen perusoppi – ihmiset reagoivat kannustimiin – on syvällisessä mielessä totta.

Ei myöskään ole syytä väheksyä ihmisten halua ymmärtää maailmaa. Mielestäni yksi keskeisiä syitä taloustieteen houkuttelevuudelle ihmisten käyttäytymisen selittäjänä on sen viekoitteleva lupaus: nämä yksinkertaiset kaavat ymmärtämällä ymmärrät kaiken tarvittavan ihmisten käyttäytymisestä. Kokemus sekavan maailman sekavien ilmiöiden ymmärtämisestä tuo vallan ja voimaantumisen tunteen – koko lailla riippumatta siitä, miten vakaalla pohjalla ymmärryksen premissit todellisuudessa ovat. Osa ihmisistä hakee tätä voimaantumisen tunnetta salaliittoteorioista, osa toisenlaisista maailmanselityksistä. Mitä kattavampi selitys, sitä houkuttelevampi se vaikuttaa olevan. (Henkilökohtaisesti epäilen, että maailma on lyhyesti sanoen paljon hallitsemattomampi, kaoottisempi ja ennustamattomampi paikka kuin logiikkaa, syitä ja kuvioita janoava mielemme haluaisi ajatella, tai mitä poliittisen järjestelmämme säilyvyyden kannalta ehkä on hyödyllistä myöntää.)

Mutta maailman näkeminen paikkana, missä ihmisten käyttäytymistä määrittävät kannustimet, johtaa liian usein yksinkertaistavaan oletukseen: ihmisten käyttäytymistä määrittävät vain tai enimmäkseen loogiset, mitattavissa olevat kannustimet (plus jokin ”irrationaalinen” tai sattumanvarainen residuaali). Se johtaa myös toiseen hienovaraiseen yksinkertaistukseen. Jos teoreettinen ”rationaalinen” ihminen reagoisi eksplisiittisiin kannustimiin, kannustimiin reagoiminen on rationaalista. Koska rationaalisuutta pidetään (sekä hyvistä että huonoista syistä) hyveenä, tästä on hyvin lyhyt matka toiseen virhepäätelmään: vain eksplisiittisiin kannustimiin reagoiminen on rationaalista, eli vain eksplisiittisiin kannustimiin reagoiminen on hyve. Jos ainoa työkalu on vasara, ongelmat tunnetusti näyttävät nauloilta; ja jos maailmaa katsoo taloustieteen kannustinlogiikan läpi, maailman ongelmat näyttävät kannustinongelmilta – aivan samalla tavalla kuin kovalle marxilaiselle maailman ongelmat näyttäytyvät riistokapitalismin ja hallitsevan luokan aiheuttamilta.

Maailman ilmiöiden ja ongelmien näkeminen taloudellisina ilmiöinä ja kannustinongelmina ei ole sinänsä väärin, ja osa maailmasta on varmasti hyödyllistä nähdä niin. Taloudella on merkitystä, ja kannustimia muuttamalla moniin ongelmiin on myös varmasti mahdollista vaikuttaa. Mutta on aivan oikeasti ongelma, että yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmiöt ja ongelmat nähdään etupäässä taloudellisina. Tällöin esimerkiksi niinsanotun yhteismaan hallinnointiin liittyvät, ilmastonmuutoksen ja ympäristötuhojen myötä koko ajan keskeisemmiksi nousevat ongelmat nähdään lähinnä puutteellisina kannustinongelmina, joihin ainoa lääke on yhteismaan yksityistäminen ja sopivan hinnan asettaminen ”ulkoisvaikutuksille” kuten esimerkiksi hiilidioksidipäästöille.

Epäilemättä tälläisilläkin keinoilla olisi vaikutuksensa, ja esimerkiksi hiilidioksidipäästöille olisi todellakin syytä saada kunnollinen hinta. Asiassa on kuitenkin niinsanotusti pari muuttujaa. Erityisesti jos yhteismaan hallintaan on jo ollut jonkinlainen epävirallinen, hiljaisesti hyväksytty, mutta useimmiten talousteorialle näkymätön järjestely, järjestelyn muuttaminen eksplisiittiseksi ja rahalliseen arvoon perustuvaksi johtaa hyvin usein siihen, että resurssin väärinkäyttö muuttuu hyväksytyksi. Ilmiö on todennettu lukuisissa tutkimuksissa: esimerkiksi päiväkodin lanseeraama sakkomaksu yli kymmenen minuuttia sovitusta noutoajasta myöhästyville vanhemmille lisäsi selvästi myöhästymisten määrää, ja lukuisia tunnettuja taloustieteilijöitäkin on askarruttanut havainto, jonka mukaan rahan tarjoaminen veren luovutuksesta johtaa luovuttajien määrän vähenemiseen ja huonompaan veren laatuun verrattuna järjestelyihin, joissa luovuttamisesta ei saa rahallista korvausta. Talousteoreettisesti epäintuitiivisten seurausten lisäksi on vakavia syitä epäillä, että teoriassa toimiva ratkaisu – yhteisen resurssin käytön tekeminen riittävän kalliiksi, jotta sen käyttöä saadaan rajoitettua kestävälle tasolle – ei välttämättä ole käytännössä saavutettavissa monessakaan tapauksessa. (Esimerkiksi hiilidioksidipäästömaksut ovat toistaiseksi aivan naurettavan pieniä, ja niiden korottaminen vaikuttaa olevan erittäin työlästä ja hidasta.) Jos talousajattelijat tästä huolimatta tarjoavat nimenomaan hintamekanismia ”parhaaksi” tai jopa ”ainoaksi” ratkaisuksi ongelmaan, on vakava vaara siitä, että muunlaiset ongelmaa mahdollisesti helpottamaan kykenevät toimet unohdetaan tätä ”teoriassa parasta” ratkaisua odotellessa. (Hyvien ratkaisujen hyljeksintä teoriassa parasta odotellessa sopii myös erinomaisesti olemassaolevasta järjestyksestä ja päästömaksujen alhaisuudesta hyötyville, mikä osaltaan selittänee teorian kannatusta.)

Päivitys: Taloustieteen Nobel-muistopalkinnon saanut Paul Krugman selittää yhden osan hiilen hinnoittelun ongelmasta mainiosti täällä. 

Mahdollisesti vielä vaarallisempi seuraus yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkastelusta etupäässä talouslinssin läpi voi olla ylipäänsä yhteiskunnallisten arvojen koventuminen ja hyvinvoivalle yhteiskunnalle niin olennaisten, ei-markkinapohjaisen työn ja interaktioiden vähättely. Vain yhtenä esimerkkinä, kotitalouksissa tapahtuvaa työtä ei historiallisista syistä lasketa bruttokansantuotteeseen, joten sen arvosta ei juurikaan keskustella. Kun ”kovat ajat” koittavat, poliitikkojen on sitten helppo hakea ”säästöjä” vyöryttämällä kotitalouksien – käytännössä hyvin usein naisten – palkattomalle vastuulle entistä enemmän aiemmin yhteiskunnallisen rahatalouden piirissä olleita tehtäviä esimerkiksi päivähoidon määrärahoja leikkaamalla. Hoitotyön tarve sinänsä tuskin kuitenkaan vähenee: sen sijaan yhä useampi vanhempi, yleensä äiti, joutuu käyttämään lasten hoitamiseen enemmän omaa aikaansa. Tälläkin työllä on arvonsa, ja jos sen arvo laskettaisiin kunnollisesti, saattaisimme huomata sen olevan jopa rahallisin mittarein erittäin merkittävä. (Näkymättömän hoitotyön arvoa on toisinaan yritetty arvioida, ja esimerkiksi Yhdysvalloissa kotiäidin tekemän työn käyväksi palkaksi on arvioitu noin 10 000 dollaria kuukaudessa.) On myös mielenkiintoista miettiä, miten paljon kansantaloudellemme onkaan arvoa esimerkiksi sillä, että jokainen työntekijä on joskus opetettu käyttämään pottaa. Mutta koska kotityön rahallisen arvon mittaaminen on kovin hankalaa (ja mittaaminen voisi haastaa vakavasti vallitsevat käsitykset siitä, mitkä asiat ovat talouspolitiikassa tärkeitä), kotityön arvo sivuutetaan lähes kaikessa talouspoliittisessa keskustelussa. Kotityön arvo ei tietenkään ole ainoa asia, mikä sivuutetaan nykyisessä poliittisessa keskustelussa: lähes kaikki vaikeasti (rahalla) mitattava jää talousajattelun hallitsemassa keskustelussa likimain näkymättömäksi tai enintäänkin sivulauseissa huomioitavaksi. Ja kun arvoille ei ole rahallista mittaria, keskustelu arvoista ja arvovalinnoista jää hyvin helposti pois julkisuudesta.

Yksinkertaistusten tekeminen on tietenkin paitsi väistämätöntä, myös normaalia toimintaa kaikilla tieteenaloilla. Maailman ymmärtäminen vaatii aina yksinkertaistuksia, sillä ainoa todella tarkka malli maailmasta on maailma itse. Mutta luonnontieteissä ja taloustieteissä on yksi, turhan usein unholaan painuva ero: jos tutkit ilmastojärjestelmää tai planeettojen liikkeitä ja rakennat niistä yksinkertaisen mallin, ilmastojärjestelmä tai planeettojen liike ei muutu mallin seurauksena. Taloustiede, ikävä kyllä, tutkii ihmisten toimintaa; ja ihmiset voivat muuttaa, ja muuttavat, toimintaansa taloustieteen mallien seurauksena. Luonnontieteissä väärätkään yksinkertaistukset eivät muuta todellisuutta, ja ainoa riski väärien yksinkertaistusten tekemisestä on se, että todellisuutta tarkkailemalla keksitään myöhemmin parempi yksinkertaistus. Taloustieteessä näin ei aina ole.

Klassinen esimerkki mallien vaikutuksesta todellisuuteen löytyy Black-Scholes-mallin historiasta. Kun kyseinen optioiden hinnoittelua kuvaava malli lanseerattiin vuonna 1973, sen ennusteet erosivat historiallisesta toteumasta jopa 30-40 prosenttia. Mutta muutaman vuoden päästä sama malli ennusti optioiden hinnan kahden prosentin tarkkuudella. Black-Scholes-mallia juhlistettiin yhtenä taloustieteen tarkimmista malleista, ja sen kehittäjät, Fischer Black ja Myron Scholes, saivat pian Nobelin muistopalkinnot.

Tarina päättyy yleensä tähän, mutta kaksi taloussosiologia, Donald MacKenzie ja Yuval Millo, päättivät selvittää tarkemmin, mitä oikeastaan tapahtui. Haastattelemalla optioilla kauppaa käyneitä heille selvisi, että mallin tarkkuus parani siksi, koska pörssimeklarit alkoivat käyttäytyä aivan kuin malli pitäisi paikkansa, ja käyttivät mallin ennusteita nyrkkisääntönä omassa hinnoittelussaan. Malli siis auttoi luomaan todellisuudessa sellaiset markkinat, mitä se ennusti teoriassa: toisin kuin planeettojen, yritysten kurssi muuttui mallin ja ajattelutavan muutosten mukaan. (Ylläoleva perustuu kuvaukseen Doughnut Economics-kirjan sivulla 87.)

Ja jos käyttäytymismuutosten pohjalla oleva malli tai ajattelutapa on puutteellinen tai peräti perusteiltaan hienovaraisesti väärässä, miten mahtaakaan käyttäytyminen muuttua?

 


 

Päivitys 17.5.2017: Lisää mielenkiintoista, pääasiassa taloustieteilijöiden itsensä kirjoittamaa luettavaa aiheesta löytyy esimerkiksi näistä linkeistä. Kuvaamalleni ilmiölle, taloustieteen perusteista kaikenkattavat maailmanselitykset johtavalle ”talousajattelulle,” on nähtävästi jo nimikin: ”ekonomismi.”

101ism (toinen termi ekonomismille tai talousajattelulle)

Kirjan ”Economism: Bad Economics and the Rise of Inequality arvostelu

Using and Abusing Economics: kirjan Economics Rules arvostelu

Most of what you learned in Econ 101 is wrong