Bitcoinin ja lohkoketjubisneksen tilanne, 22.12.17

22 joulukuun, 2017 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Ensimmäisen menestyneen täysin sähköisen rahan Bitcoinin hurja kurssinousu on nostanut sen jälleen otsikoihin ja yleiseksi puheenaiheeksi. Asiaan perehtyneitä on kuitenkin vain suhteellisen vähän, ja esimerkiksi kryptovaluuttojen ja muiden niinsanottujen lohkoketjujärjestelmien herättämiin juridisiin kysymyksiin perehtyneitä vielä vähemmän. Siksi käsittelenkin seuraavassa hieman yksinkertaistaen mutta toivottavasti ymmärrettävästi ja riittävän tarkasti joitain havaintoja, joita olemme ns. luottamustekniikoita, mukaanlukien lohkoketjuja ja Bitcoinia, seuraavassa ReCon-tutkimusprojektissamme tähän mennessä tehneet.

Lyhyesti sanoen, huikeasta kurssinoususta huolimatta ja osin sen vuoksi Bitcoinin tulevaisuus ei ole missään nimessä varmaa; se on tällä hetkellä käytännössä huonosti toimiva valuutta, jonka arvonnousu perustuu spekulaatioon eli siihen, että ihmiset luottavat muiden ihmisten sijoittavan siihen rahaa, ja se voi kohdata yllättäviäkin juridisia ongelmia – ehkä erityisesti yksityisyyden suojaan liittyviä. Yksityisyydensuojavaatimukset saattavat olla myös merkittävä este tai ainakin hidaste lohkoketjutekniikoiden yleistymiselle muutenkin.

Aloitetaan kuitenkin Bitcoinista. Huikean, useiden satojen prosenttien kurssinousun takana vaikuttavia ilmiöitä on vaikea analysoida tarkasti, mutta on erittäin vahvoja syitä epäillä, että suurin osa kurssinoususta johtuu puhtaasta spekulaatiosta. Bitcoin on mitä ilmeisimmin ylittänyt jonkinlaisen psykologisen kynnyksen ja tullut suurten kansanjoukkojen kiinnostuksen kohteeksi. Tätä kiinnostusta ruokkivat tarinat ”jatkuvasti” nousevasta hinnasta ja potentiaalisista suurvoitoista. On myös mahdollista, että Bitcoinin käyttö rikollisin keinoin hankitun rahan pesemisessä on lisääntynyt. Tätä kirjoittaessa on selvää, että Bitcoiniin sijoittajat ovat koko ajan vähemmän perillä Bitcoinin luonteesta ja heikommin perehtyneitä sekä itse valuuttaan että sen riskeihin. Selkeitä merkkejä tästä on mm. tekniikasta heikosti perillä olevien määrän nopea lisääntyminen aihetta käsittelevillä foorumeilla, että esimerkiksi lisääntyvät Google-haut ”miten ostaa Bitcoinia luottokortilla.”

Mitään varsinaista fundamentaalia syytä Bitcoinin arvonnousulle ei ole. Bitcoinit ovat pelkästään hyvin suojattuja jonoja nollia ja ykkösiä, eikä niillä itsellään ole mitään arvoa sen lisäksi, mitä käyttäjät ovat niistä valmiita maksamaan. On itse asiassa jopa niin, että Bitcoinin arvonnousu heikentää sen käytettävyyttä mihinkään muuhun kuin spekulaatioon. Kun Bitcoinin kurssi nousee, myös varojen siirtoon kuluvat ns. transaktiomaksut kasvavat. Mitä korkeampi kurssi, sitä korkeammat transaktiomaksut, ja tällä hetkellä yksittäinen transaktio, eli yksittäinen rahansiirto maksaa reaalirahassa jo 28 dollaria. Bitcoin-verkko on myös pahasti ruuhkautunut, ja transaktioissa kestää nykyisin helposti jo 12 tuntia. Transaktiokustannusten, viiveiden ja Bitcoinin arvon nopean nousun vuoksi Bitcoineja aiemmin hyväksyneet kauppapaikat, kuten verkkopelikauppa Steam, ovatkin lopettaneet Bitcoinien hyväksymisen toistaiseksi – tehden näin Bitcoinista entistä enemmän vain spekulaation välineen. Useiden eri maiden hallitukset ovat myös viimein alkaneet toimia Bitcoinin ja sillä käytävien kauppojen valvomiseksi, ja esimerkiksi EU edellyttää jatkossa käyttäjien tunnistamista samaan tapaan kuin muissakin pankkipalveluissa. Tämä tulee osaltaan näkymään Bitcoinin suosiossa, kun sen käyttö helppona veronkierron ja laittoman tavaran kaupan välineenä tulee vaikeutumaan.

Transaktiokustannusten lisäksi Bitcoin-verkkoa vaivaa toinen fundamentaali ongelma – sähkönkulutus. Tällä hetkellä sähkön kulutus on melko suorassa yhteydessä Bitcoinin arvoon. Kun arvo kaksinkertaistuu, myös sähkön kulutus karkeasti sanoen kaksinkertaistuu. Ongelma on Bitcoinin perusrakenteessa. Bitcoinista haluttiin valuutta, joka ei tarvitsisi ketään luotettua ”kolmatta tahoa” kuten pankkia pitämään kirjaa siitä, kuinka paljon kunkin ihmisen tilillä on rahaa. Tällöin kuitenkin ongelmaksi jää se, kuka saa päättää, mitä tilikirjaan kirjoitetaan. Bitcoinin kehittäjien tapa ratkaista tämä ongelma oli rakentaa järjestelmästä sellainen, että ”tilikirjaan” saa tehdä lisäyksen vain jos onnistuu ratkaisemaan eräänlaisen vaikean matemaattisen arvoituksen.

Arvoituksen ratkaiseminen vaatii käytännössä tehokkaita, paljon sähkövirtaa kuluttavia tietokoneita. Tuhannet ihmiset ympäri maailmaa ovat silti sijoittaneet rahaa näihin tietokoneisiin ja maksavat sähkölaskunsa, koska kunkin, keskimäärin kymmenen minuutin välein ratkaistavaksi tulevan arvoituksen ensimmäisenä ratkaiseva – ja siten tilikirjan lisäyksen kirjoittaja – saa palkkioksi järjestelmän luomia uusia Bitcoineja. Tätä prosessia kutsutaan louhinnaksi, ja työtä tekeviä louhijoiksi.

Kun käyttäjät näin kilpailevat arvoituksen ratkaisemisesta, ja kun arvoitusten tehokas ratkaiseminen vaatii paljon kalliita tietokoneita ja arvokasta sähköä, tilikirja pysyy rehellisenä. Bitcoinin tilikirjan väärentäminen olisi mahdollista, jos epärehellinen toimija pystyisi hallitsemaan keskimäärin 51 prosenttia kaikesta Bitcoin-verkon arvoituksia ratkovasta laskentatehosta (ei siis välttämättä yksittäisistä tietokoneista). Mutta koska arvoitukset ovat vaikeita, tälläisen tietokonemäärän hankkiminen maksaisi enemmän kuin mitä huijauksesta saatava hyöty olisi.

Tämä niinsanottu työvarmistuksen (Proof of Work) logiikka on toimiva, mutta siitä seuraa, että kun Bitcoinin arvo kasvaa, myös arvoitusten täytyy muuttua vaikeammiksi. Jos näin ei kävisi, verkon kaappaamiseksi vaadittavan laskentatehon hankkiminen olisi jossain vaiheessa kannattavaa. Siksi Bitcoinin taustalla oleva ohjelmisto säätää automaattisesti ja säännöllisesti arvoitusten vaikeustasoa sen mukaan, miten nopeasti arvoituksia ratkaistaan. Koska Bitcoinin arvonnousu houkuttelee peliin yhä uusia louhijoita kilpailemaan arvoitusten ratkaisemiseksi jaetuista Bitcoineista, arvon noustessa arvoitukset ratkaistaan keskimäärin nopeammin – ja reaktiona järjestelmä säätää vaikeustasoa ylöspäin, entistä enemmän laskutoimituksia ja siten sähkövirtaa vaativiksi.

Toisin sanoen, Bitcoinin turvallisuus perustuu siihen, että verkon pyörittäminen tehdään tahallaan tarpeellista vaikeammaksi, jolloin kenenkään ei ole taloudellisesti järkevää hankkia sellaista määrää tietokoneita, jotka tarvittaisiin verkon kaappaamiseksi yhden käyttäjän haltuun.

Tietokonetehon ja sähkönkulutuksen ongelmaan on olemassa teoreettisia ratkaisuja, mutta niiden käyttöönotto on vasta suunnitteluvaiheessa. Ei ole myöskään mitään takeita siitä, että näitä ratkaisuja edes saadaan käyttöön ajoissa: koska Bitcoinilla ei ole mitään keskitettyä hallintamekanismia, uudistusten käyttöönotto vaatii käytännössä järjestelmää pyörittävien enemmistön hyväksynnän. Tämän hyväksynnän saaminen voi olla vaikeaa, sillä kaikki uudistukset vaikuttavat jollain tavoin olemassaolevien käyttäjien asemaan. Viimeksi syksyllä paljon odotettu mutta myös paljon vastustusta herättänyt, Bitcoin-verkon suorituskykyongelmia helpottamaan tarkoitettu SegWit-uudistus jäi toteutumatta, kun riittävä määrä käyttäjiä ei tukenutkaan hanketta.

Perusongelma ei myöskään ole kierrettävissä: kaikki ratkaisut, mitkä tehostavat Bitcoin-verkon toimintaa, helpottavat myös järjestelmän murtamista ja tekevät siitä vähemmän hajautetun. Koska hajauttaminen vaikuttaa olevan monille Bitcoin-kehittäjille itseisarvo, alkuperäisten ratkaisujen korvaaminen tehokkuutta parantavilla mutta keskittymistä lisäävillä ratkaisuilla kuten ns. Lightning-verkolla voi olla vaikeaa.

Jos suorituskykyongelmia ei ratkaista, on mahdollista, että Bitcoin romahtaa kokonaan. Nykyinen kurssinousu on saanut tuhannet ihmiset ympäri maailmaa sijoittamaan rahaa erikoisrakenteisiin ”louhijoihin.” Nämä erikoistuneet supertietokoneet on tehty vain yhtä tarkoitusta varten: laskemaan auki Bitcoin-järjestelmän tarjoamia matemaattisia arvoituksia. Jos Bitcoinin arvo romahtaa nykyisestä liki 20 000 dollarista vaikkapa 2000 dollariin, arviolta noin kaksi kolmasosaa nykyisistä louhijoista joutuisi lopettamaan kannattamattomina, koska louhintakoneiden käyttämä sähkö maksaisi enemmän kuin niiden louhimien Bitcoinien arvo on. Tällöin on täysin mahdollista, että jollekin yhdelle toimijalle jää käsiin suuri määrä äkkiä liki arvottomiksi muuttuneita laskentakoneita. Kun romahduksen myötä verkosta samalla poistuu suuri määrä laskentakapasiteettia, jokin yksittäinen toimija saattaa huomata omistavansa yli puolet verkon laskentatehosta ja kykenevänsä kaappaamaan koko Bitcoin-verkon. Kiusaus tähän olisi ilmeinen, ja vaikka ennen pitkää väistämätön paljastuminen todennäköisesti romahduttaisi yleisön uskon Bitcoiniin totaalisesti, koneisiin paljon sijoittaneella ei välttämättä olisi paljon menetettävää.

Kaiken kaikkiaan Bitcoinia on syytä pitää uusimpana esimerkkinä säännöllisesti toistuvista investointikuplista. Kurssinousu on vielä hyvinkin mahdollista, mutta viimeistään nyt kaikille tulisi olla selvää, että nousu johtuu lähinnä WinCapitan tapaisen pyramidihuijauksen kaltaisesta ilmiöstä, jossa viimeiseksi jäänyt maksaa kaiken. Bitcoiniin liittyy myös runsaasti epäterveitä lieveilmiöitä, alkaen juuri avautuneista johdannaismarkkinoista (jotka tarjoavat väylän, jota kautta Bitcoin-romahdus voisi johtaa laajempaankin taloudelliseen kaaokseen) aina siihen, että yhdysvaltalaisten raporttien mukaan pankit ovat alkaneet myöntää lainoja Bitcoinien ostamiseen.

Tällä hetkellä luultavasti uhkaavin ilmiö on se, että eri raporttien mukaan Bitcoineihin sijoitetun rahan kotiuttaminen on vaikeaa: ostot onnistuvat edelleen, mutta kurssinousun oloissa suhteellisen harva on edes kokeillut myydä omistuksiaan. Kuten sijoituskuplien historian olisi meille pitänyt opettaa, pitkäänkin jatkunut nousukauden huuma voi kääntyä hyvin nopeasti ja ilman mitään varsinaista yksittäistä syytä paniikiksi, kun riittävän monen usko musiikin jatkumiseen loppuu.

Muut lohkoketjusovellukset: ongelmana yksityisyys

Bitcoin ei kuitenkaan ole ainoa lohkoketju- tai yleisemmin luottamusteknologia. Pitkälti Bitcoinin innoittamana ja vanavedessä on kehitetty sekä lukuisia vaihtoehtoisia virtuaalivaluuttoja että muita sovelluskohteita Bitcoinin taustalla olevalle ns. lohkoketjuteknologialle (blockchain). Lohkoketjuteknologian rajoitteet ovat myös kannustaneet koodareita kehittämään sille vaihtoehtoja, kuten ns. suunnatut asykliset graafit (Directed Acyclic Graph eli DAG, sovelluksena mm. IOTA).

Yhteistä näille kaikille on se, että oikein toteutettuna nämä ns. luottamusteknologiat mahdollistavat luotettavan kirjanpidon ilman tarvetta yhdelle keskitetylle luotetulle kirjanpitäjälle. Sovelluskohteet eivät rajoitu vain rahaan, vaan kaikenlaisen arvokkaan tiedon – arvopaperirekistereistä terveysdataan ja käyttäjäarvosteluihin – säilyttämiseen.

Monet näistä teknologioista ovat erittäin kiinnostavia ja on lähes varmaa, että joistain niistä tulee suuria menestyksiä. Liki kaikkia näitä teknologioita yhdistää kuitenkin yksi, aivan liian vähän puhuttu tai edes tunnettu ongelma: yksityisyys.

Yksi lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden keskeisiä arvolupauksia on muuttamattomuus. Kerran lohkoketjuun tallennettua tietoa ei periaatteessa voi muuttaa tai poistaa, jos järjestelmä on suunniteltu ja hajautettu oikein. Puolestapuhujien mukaan tämä lisää avoimuutta ja varmennettavuutta, ja datan varmentaminen onkin luultavasti jatkossa yksi keskeisiä luottamusteknologioiden käyttökohteita. Valitettavasti muuttamattomuus on kuitenkin ristiriidassa yksityisyyden suojan ja ns. unohdetuksi tulemisen oikeuden kanssa.

EU:n alueella tulee vuoden 2018 aikana käyttöön uusi, vaikutuksiltaan mittava yksityisten tietojen käsittelyä koskeva lainsäädäntö (General Data Protection Regulations, GDPR). Uusissa säännöksissä painotetaan vahvasti ihmisten yksityisyyden suojaa ja oikeutta tulla unohdetuksi, ja asetetaan tiukkoja vaatimuksia kaikenlaisten henkilötietojen käsittelylle. Tätä kirjoittaessa ei ole vielä kovinkaan selvää, miten uusia säännöksiä tullaan tarkkaan ottaen tulkitsemaan – oikeudellisia ennakkotapauksia ei juuri ole – mutta periaate on selvä: tietoja, joita voi käyttää ihmisten yksityiselämän selvittämiseen, on säilytettävä erityisen huolellisesti, ja tarpeen vaatiessa tiedot on kyettävä tuhoamaan. Tietojen salaus ei riitä, vaan tietoja on voitava hallita myös muuten.

Nämä vaatimukset ovat vaikeasti yhteensovitettavissa ns. avoimen lohkoketjun ideologian kanssa. Jos uusia säännöksiä tulkitaan esimerkiksi niin, että julkisuuteen ei saa päästää edes sellaisia tietoja, joista jonkin ihmisen henkilöllisyys voidaan päätellä yhdistämällä kyseiset tiedot johonkin toiseen tietokantaan, Bitcoinin ja muiden kryptovaluuttojen lohkoketjun hallussapito voi ainakin teoriassa olla itsessään laitonta EU-alueella. Lohkoketju nimittäin sisältää kaikkien käyttäjien kaikki transaktiotiedot, ja Bitcoinin tapauksessa vain pseudonyymisesti: jos käytetyt tilit kyetään yhdistämään johonkin henkilöön esimerkiksi vertaamalla käytön aikaleimoja johonkin toiseen tietokantaan, henkilön kaikki transaktiot voidaan jäljittää.

Ongelmat vain korostuvat, jos lohkoketjuun tallennetaan vahingossa tai tahallaan jotakuta loukkaavaa tai lakeja rikkovaa materiaalia. Oikeusistuimilla on valta määrätä tälläinen materiaali poistettavaksi verkosta. Koska materiaalia ei kuitenkaan voi poistaa lohkoketjusta, jää nähtäväksi, tullaanko pykäliä tulkitsemaan niin, että loukkaavaa tietoa sisältävän lohkoketjun hallussapito ja/tai ladattavaksi tarjoaminen ovat itsessään rikollisia tekoja. Kysymys ei ole vain teoreettinen: on hyvin tiedossa, että esimerkiksi Bitcoinin lohkoketjuun on tallennettu mm. linkkejä lapsipornosivustoille, ja Bitcoinin tekninen toteutus mahdollistaa vaikkapa lapsipornokuvien tallentamisen suoraan itse lohkoketjuun, joskin Bitcoinin korkea hinta tekee tiedostojen tallentamisesta nykyisin kallista.

Tätä dataa ei voi poistaa, eikä pääsyä siihen rajoittaa: kaikki Bitcoinin lohkoketjutietokannan koneelleen lataavat joutuvat lataamaan myös kaiken epäilyttävän tai laittoman materiaalin, mitä lohkoketjuun on tallennettu. (Selvyyden vuoksi sanottakoon, että Bitcoinin käyttäminen ei vaadi lohkoketjun lataamista omalle koneelle, eikä suurin osa Bitcoinin käyttäjistä näin myöskään tee. Bitcoinia ”louhivat” käyttäjät ja sovelluksia kehittävät joutuvat lohkoketjun kuitenkin lataamaan.)

Yksityisyydensuojan ja unohdettavuuden ongelmaan ei ole nähtävissä helppoa ratkaisua. Jotkut kehittäjät, kuten konsulttiyhtiö Accenture, ovat esitelleet lohkoketjuteknologioita, jotka mahdollistavat tietojen valikoidun poistamisen ”pääkäyttäjien” toimesta. Tietojen poistamisen tai muuttamisen mahdollisuus sotii kuitenkin lohkoketjuteknologian kenties tärkeintä arvolupausta, muuttamattomuutta, vastaan. Toinen mahdollinen vaihtoehto voisi olla kaiken lohkoketjuun tallennetun datan automaattinen tuhoaminen tietyn ajan kuluttua. Teknisesti tämä on mahdollista, mutta tällöin joudutaan tuhoamaan myös transaktioiden historia. On myös mahdollista rajoittaa lohkoketjuun tallennettavaa tietoa niin, että esimerkiksi vain transaktiotietoja on mahdollista tallentaa, mutta tällöin lohkoketjutietokannan käyttökohteet jäävät rajallisiksi. Uusia lohkoketju- ja luottamusteknologiasovelluksia kehittävien olisi kaikesta huolimatta syytä ottaa yksityisyydensuojavaatimukset vakavasti, sillä kerran käyttöönotetun sovelluksen muuttaminen jälkikäteen vaatimuksia vastaavaksi voi olla vaikeaa. Ajattelemattomuus nyt voi kostautua myöhemmin, erityisesti jos lohkoketjutekniikkaa käytetään liiketoimintaan: uusia säännöksiä rikkovat yritykset voidaan tuomita jopa 20 miljoonan euron sakkoihin.

Lopuksi

Yhteenvetona, Bitcoinin ja luottamusteknologioiden tämänhetkinen tilanne on kiinnostava, mutta epävarma. Teknologian leviäminen on saanut hallitukset reagoimaan ja vaatimaan kryptovaluuttoja tarjoavia tahoja toimimaan samoilla pelisäännöillä kuin esimerkiksi pankit on jo kauan velvoitettu toimimaan. Veronkiertoon, rahanpesuun ja kryptovaluuttojen käyttöön laittoman toiminnan rahoittamisessa tullaan jatkossa puuttumaan entistä tiukemmin ja tepsivämmillä työkaluilla. On aivan mahdollista, että ne kryptovaluutat ja niitä tarjoavat tahot, jotka näitä vaatimuksia eivät voi tai halua täyttää, tehdään käytännössä lainsuojattomiksi. Niiden käyttöä ei tietenkään voida kokonaan estää, mutta se ei ole edes tarkoituksena: missään oikeusvaltiossa ei tulla koskaan edes yrittämään lakien ja asetusten täytäntöönpanoa täysin aukottomasti, sillä yhteiskunnan toimivuuden kannalta riittää, kunhan porsaanreikien käyttö on hankalaa, epäsuosittua, ja riskialtista. Nämä tavoitteet on saavutettavissa suhteellisen yksinkertaisin toimin, esimerkiksi seuraamalla tarkemmin kryptovaluuttojen muuttamista reaaliomaisuudeksi. Ei ole mitään väliä, vaikka jokin kryptovaluutta pysyisi täysin anonyymina, jos Tulli ja verottaja kykenevät seuraamaan tarkasti, mitä sillä ostetaan. Toisin kuin kryptovaluutasta innostuneiden parissa usein kuvitellaan, valtiovalta ei ole hampaaton, eikä reaktioiden vähyys toistaiseksi johdu kyvyttömyydestä vaan siitä, että kryptovaluutat ovat toistaiseksi olleet valtioiden kannalta äärimmäisen marginaalinen ilmiö. Ennen äskettäistä kurssinousua, maailmassa oli yksittäisiä yhtiöitä jotka olivat arvokkaampia kuin kaikki kryptovaluutat yhteensä. Toisaalta, kryptovaluuttoihin kohdistetut toimenpiteet eivät myöskään johdu mistään pankkien salaliitoista, vaan yksinkertaisesti siitä, että teknologian avaamat porsaanreiät veronkierrolle ja rahanpesulle tullaan tukkimaan ennen pitkää, tavalla tai toisella.

Luottamusteknologioiden kokeilu muihin tarkoituksiin on myös lisääntymässä nopeasti. Hyvin suuri osa näistä kokeiluista päättynee tarkoituksettomina, kun sijoittajille ja suurelle yleisölle selviää, että kaikki mitä voisi olla teoriassa mahdollista tehdä lohkoketjuilla ei ole välttämättä järkevää tai tarpeellista. Hypekupla on kuitenkin vielä paisumassa, ja jotkut yritykset ovat moninkertaistaneet osakkeidensa arvon pelkästään ottamalla sanan ”lohkoketju” (blockchain) osaksi nimeään. (Emme ole ensimmäisiä, jotka näkevät ilmiössä monenlaisia yhtäläisyyksiä 1990-luvun lopun IT-kuplaan.)

Kestävämpiä tuloksia saavuttavat kuitenkin todennäköisesti ne hankkeet, joissa pohditaan tarkasti, mitä käytännön hyötyä lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden mahdollistama hajautus tuo tavallisille käyttäjille. Intoilijoiden kaikukammion ulkopuolella varsin harvaa ihmistä edes kiinnostaa, montako välikättä tarvitaan hoitamaan vaikkapa maksuliikenne: useimpia kiinnostaa enemmän palvelun toimivuus ja helppokäyttöisyys, ei se, että palvelu poistaa tarpeen välikädelle, jonka olemassaoloa vastaavan perinteisen palvelun käyttäjät eivät ole suuremmin edes ajatelleet. Vastaavasti, luottamusteknologioilla on myös omat haittapuolensa, joista tällä hetkellä kenties suurimman epävarmuuden aiheuttaa tuleva yksityisyyslainsäädäntö.

Jatkamme Tekes-rahoitteisen ReCon-projektin puitteissa lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden ja niiden sovellusten kuten IOTA:n vaikutusten ja mahdollisuuksien selvittämistä vielä vuoden 2018 syyskuuhun saakka. Mikäli sinulla on jotain kysyttävää tai kommentoitavaa, tai haluaisit saada tutkimuksestamme lisätietoja tai kenties osallistua siihen, ota rohkeasti yhteyttä!

jmkorhonen@gmail.com

Twitter: luottamusteknologioihin erikoisesti keskittyvä tilini @BlockchainJanne, @jmkorhonen yleisemmin

Kuinka selvitä Suomessa ilman keinokuituja (ja parantaa elämänlaatuaan!)

15 joulukuun, 2017 ~ J. M. Korhonen ~ 5 kommenttia

Luonto-liitto on nimennyt nyt vuoden 2017 turhakkeeksi fleecekankaan. Valinta on osunut mielestäni täysin oikeaan, ja antaa minulle mainion tilaisuuden kertoa harrastuksestani – Suomen luonnossa liikkumisesta perinnevarustein. Tätä kirjoitettaessa olen pärjännyt liki täysin ilman keinokuituvaatteita (jos sellaiseksi ei lasketa makuupussia) noin seitsemän vuoden ajan, kesällä ja talvella, normaalista päivittäisestä käytöstä aina parin yön patikkaretkiin saakka. Olen selvinnyt pääasiassa villaa ja sarkaa käyttämällä niin päivän lumikenkävaelluksesta Kalliovuorilla kuin yöstä laavulla miinus viidessä asteessa ilman makuupussia, ja patikoinut kohtuullisia matkoja niin kylmässä kuin lämpimässäkin, sateessa ja paisteessa. Toivottavasti kirjoituksesta on apua niille, jotka kenties pohtivat, miten pärjäisivät ilman ”helppoja” keinokuituvaatteita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA — Tämä menee jo vähän hipsteröinnin puolelle. Repussa kiinni puuvillainen, vahattu sadeviitta – hengittää paremmin kuin muovinen.

Olen jo vuosikausien ajan pyrkinyt välttämään kaikin keinoin keinokuituisia vaatteita. Keinokuitujen ympäristöhaitat – syy, miksi fleece valittiin vuoden turhakkeeksi – eivät ole tähän edes päällimmäinen syy: pidän luonnonkuiduista ensisijaisesti niiden mukavuuden, kestävyyden ja helppouden vuoksi, ympäristöhyötyjen ollessa lähinnä mukava lisäbonus.

Tärkein syy, miksi en käytännössä koskaan osta mitään vaatetta, missä on yli 20 prosenttia keinokuitua (paria 50/50 nylon/puuvillasekoitteesta tehtyä päällystakkia lukuunottamatta) on se, että matkustan toisinaan paljon. Noin kymmenen vuoden ajan olen pyrkinyt ihan silkasta mukavuudenhalusta selviämään kaikista matkoista yhdellä, käsimatkatavaroihin mahtuvalla repulla. Kun repun pakkaa oikein, sen sisällöllä ja päälle puetuilla vaatteilla pystyy selviämään käytännössä minkä tahansa reissun, oli matkan pituus sitten parista päivästä muutamaan kuukauteen. Tällöin on kuitenkin ehdoton edellytys, että vaatteet ovat monikäyttöisiä ja helppohoitoisia.

Keinokuituiset vaatteet eivät ole kumpaakaan. Siinä missä pystyn käyttämään siistiä napitettavaa villatakkia niin puolivirallisissa tilaisuuksissa kuin välikerroksena lumikenkäillessä 2000-3000 metrin korkeudessa, lähes kaikki näkemäni vastaavat keinokuituvaatteet ovat räikeitä urheiluvaatteita. Mikä pahinta, keinokuituvaatteet ovat mahtavia kasvualustoja bakteereille, ja jopa antibakteerisina mainostetut löyhkäävät kuolemalta muutaman päivän rankemman käytön jälkeen. Haju ei myöskään lähde mitenkään muuten kuin pesukoneessa, eikä siinäkään sen jälkeen, kun vaatetta on käytetty tarpeeksi. Villavaatteeni eivät haise vaikka tulisin vastaanotolle suoraan patikkaretkeltä, ja kevyt tuuletus riittää hälventämään tunkkaisuuden. Ennen kaikkea tästä syystä suosin villaa lähes kaikkialla. Sopivien villavaatteiden löytäminen on toki joskus työlästä, mutta niitä on kuitenkin saatavilla lähes jokaiseen makuun. Kun villavalikoimaa lisäksi laajentaa perinteisestä lampaanvillasta merino- ja jopa alpakan villaan, on mahdollista löytää ominaisuuksiltaan erinomaisia, äärimmäisen mukavia ja lähes aina kutittamattomia vaatekappaleita. Merinovillainen alusasukerta onkin mielestäni sellainen asia, jota ilman yhdenkään matkailijan ei kannattaisi lähteä kotoaan. (Merinovillavaatteita hankittaessa on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten villa on tuotettu, ja valita eläinrääkkäyksen sijaan ns. mulesing-vapaata villaa. Korkeampi hinta näkyy yleensä myös parempana laatuna ja kestävyytenä.)

Villasta puhuttaessa ei myöskään voi olla mainitsematta perinteistä, Suomen oloihin jo ammoisina aikoina hyväksi havaittua sarkakangasta. Nykyajan pehmeisiin ja löperöihin ”villakangastakkeihin” tottuneelle aito sarka voi olla jopa järkytys: etenkin vanhoissa vaatteissa kangas voi olla niin paksua ja jäykkää, että vaate tuntuu likimain pysyvän pystyssä itsestään. Sarka on kuitenkin mitä mainioin kolmen vuodenajan materiaali: se lämmittää kosteanakin, on (hyvin tehtynä) vahvaa kuin mikä, päästää hien haihtumaan läpi, mutta kuitenkin hylkii vähäisimmät sateet. Ei ole vain rajallisten budjettien syytä, että esimerkiksi Sodankylän Jääkäriprikaatissa palvelleille varusmiehille jaettiin vanhoja sarkavaatteita vielä 2000-luvun alkupuolella: sarka on yksinkertaisesti niin hyvää sellaisiin ulkotöihin, missä ei ole tarpeen toimia koko ajan maksimisykkeellä. Valitettavasti kunnollisen sarkakankaan tekeminen ja vaatteiden ompelu siitä on nykyhinnoin todella kallista, ja siksi sarkavaatteiden saatavuus on tätä nykyä lähes täysin armeijoiden ylijäämävarastojen ja kirpputorien varassa. Nämäkin lähteet ovat nopeasti ehtymässä, joten jos itselleen sopivia, vanhaan hyvään aikaan tuotettuja sarkavaatteita jostain löytää, lähtökohtaisesti ne kannattaa ostaa pois ja varastoida, vaikka niille ei olisikaan ihan välitöntä tarvetta. Itselläni on jemmassa yhteensä viidet sarkahousut (sekä muutamat ohuemmat ns. diagonaalikankaiset villahousut) ja neljä takkia, ja uskon näillä pärjääväni loppuikäni.

Joskus voi kuitenkin olla niin, että villavaatteita – merino- tai alpakan villaakaan – ei kutinan vuoksi voi tai ei ole järkevää käyttää. Osa ihmisistä on yksinkertaisesti herkempiä villalle kuin toiset, ja päivittäisessä käytössä puuvillavaatteet ovat monesti helpompia ja ennen kaikkea edullisempia. Huoli pois: puuvillastakin saa oivallisia, Suomen talveen sopivia asustekertoja.

Lämmintä pukeutumista haettaessa yksi puuvillakangas on ylitse muiden. Tämä on tietenkin flanelli. Flanellikankaita on nytkin päälläni olevasta hyvin ohuesta hyvin paksuihin, ohutta villapaitaa muistuttaviin. Ohuita flanellipaitoja löytyy mm. halpahalleista, missä ne eivät ole mitenkään hinnan kiroissa; paksumpia löytää varmasti ainakin retkeilyliikkeistä, ja satunnaisemmin mutta paljon halvemmalla kirpputoreilta.

Flanellipaita on yksinäänkin lämmin ja mukava, mutta aivan liian harva nykyajan kasvatti on kokeillut flanellipaitaa aliarvostetun klassikon kanssa. Kun flanellipaidan alle pukee verkkopaidan (kyllä, juuri sen Uuno Turhapuro-mallisen), yhdistelmä toimii jopa paremmin kuin villapaita: verkkopaita luo paidan ja ihon väliin ylimääräisen, lämmittävän ilmakerroksen, ja estää kosteaa paitaa koskettamasta ikävästi ihoa. Flanelli on yleensä myös villapaitaa kestävämpää tekoa, ja vaikka tämä ei kaupungilla flanööraavan päiväkävelyyn juuri vaikutakaan, ulkona liikkumista enemmän harrastavat osannevat arvostaa. Näistä syistä esimerkiksi Suomen armeija päätyi 1930-luvulla tehdyissä kenttäkokeissa toteamaan flanellipaidan ja verkkopaidan olleen niin hyvä yhdistelmä, ettei niitä ollut tarvetta korvata villapaidoilla. Huonona puolena omasta näkökulmastani on se, että puuvillavaatteet, kuten flanelli, alkavat haisemaan likaantuneina, ja siksi joudun rajoittamaan niiden käyttöä matkaillessa. Päivittäiseen käyttöön kotioloissa ne ovat kuitenkin erinomaisia.

Sekä villan että ennen kaikkea puuvillaflanellin ongelma on tietenkin se, että kumpikaan (paksuja sarkakankaita lukuunottamatta) ei pidä vettä. Villapaidat lämmittävät toki jonkin verran märkinäkin, mutta kastuminen ei ole kivaa, ja kylmillä keleillä kastuneet puuvillavaatteet ovat luonnossa liikkuvalle suoranainen terveysriski.

Tähän ongelmaan on kolme ratkaisua. Ensinnäkin, on toki aivan mahdollista ja sallittua käyttää keinovaatteita, esimerkiksi goretex-pukuja. Itse en näitä käytä, kahdesta syystä: hikoilen niin herkästi ja niin paljon, että kalvon hengittävyys ei minulle yleensä riitä, ja goretexistä irtoaa varsin epäilyttäviä teflonhiukkasia. (Muistan lukeneeni selvityksistä, joiden mukaan teflonjäämien epäillään olevan yhteyksissä etenkin nuorten tyttöjen hormonihäiriöihin.) Uskon kyllä, että enemmän liikkuvalle ja vähemmän hikoilevalle nämäkin vaatteet ovat hyödyllisiä.

Toinen vaihtoehto on käyttää esimerkiksi perinteistä, PVC-kankaasta tehtyä sadeasua. Vedenpitävyys on näin mainio, mutta hengittävyys pyöreä nolla. Oma ratkaisuni tähän on perinteisen mallinen sadeviitta, jonka avoimuus tekee siitä paremmin hengittävän.

Kolmas vaihtoehto on käyttää vettä hylkiviä tai vettä hylkiväksi käsiteltyjä luonnonkuituja. Villa hylkii normaalistikin vettä, ja luotettavien todistajien mukaan vain vähän käsitellystä, villan omia rasvoja vielä sisältävästä villasta tehdyt vaatteet ovat yllättävänkin vettähylkiviä. Itselläni tälläisiä vaatteita ei ole, mutta arvostan, jos joku voisi ilmiantaa, mistä niitä saattaisi saada. Tiettävästi villavaatteita on myös mahdollista käsitellä esimerkiksi luontaisella lanoliinilla, mutta tätä en ole itse kokeillut.

Käytännössä käsitellyt vaatteeni ovat tiheäkudoksista puuvillaa, jossa on usein mukana nailonia kulutuskestävyyden parantamiseksi. Esimerkiksi Fjällravenin kuuluisat takit ovat tälläistä kangasta. Kankaiden käsittelyyn on monenlaisia aineita, mutta itse vierastan suihkutettavia PFTE (teflon)-suihkeita samasta syystä kuin vierastan myös teflonkalvosta tehtyjä kalvovaatteita. Olen pärjännyt varsin hyvin käyttämällä tarpeen vaatiessa reilusti Fjällravenin vahaa, tai tarkemmin sanottuna sikahintaisen kauppavahan sijaan itse kattilassa sulattamaani seosta mehiläisvahaa ja parafiinia. Vaatteisiin on helppo lisätä vahaa tarvittaessa, ja jos vaatteesta tulee liian tiivis, vaha lähtee pois pesukoneessa.

Vielä en ole ollut sellaisessa kelissä, mistä en olisi selvinnyt sopivasti kerrospukeutumalla: alla kosteutta siirtävä aluspaita, joko verkkopaita tai merinovillainen t-paita; sen päällä pitkähihainen, ohut villapaita ja tarvittaessa paksumpi villapaita, ja villapaidan päällä käsitelty, ohut, tuulta ja vettä hylkivä puuvillainen kuoritakki. Vaikka kuoritakki kastuisikin litimäräksi, villapaita ja aluspaita pitävät kosteuden melko hyvin poissa iholta. Jos kaatosade uhkaa, otan vielä repusta sadeviitan – tai sateenvarjon.

Olen ollut hyvin tyytyväinen luonnonmateriaaleihin, enkä vain siksi, koska vanhat vaatteet ovat sekä halpoja että hyvän näköisiä: olen aidosti sitä mieltä, että omaan, suhteellisen rauhalliseen ulkoilutyyliini ne ovat myös toiminnallisesti parempia kuin kalliit keinokuituvaatteet. Keinokuidut eivät ole tarpeettomia ja suorituskykynsä äärirajoilla liikkuville ne ovat varmasti hyödyllisiä, mutta uskon vahvasti, että useampikin ihminen voisi yllättyä iloisesti kokeiltuaan perinteisiä materiaaleja – ja säästää sekä rahaa että luontoa.

Toivomukseni tolkun ihmisille 6.12.2017

6 joulukuun, 201715 joulukuun, 2017 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Alunperin Facebookissa julkaisemani kirjoitus, joka sai jonkin verran jakoja. Alkuperäinen täällä.

Okei, mulla ois nyt yksi toivomus niinsanotuille tolkun ihmisille, jotka tänään kauhistelevat natsien marsseja vastustavia vastamielenosoittajia ja ovat omasta mielestään tarkan puolueettomia pitäessään ”ääripäitä” yhtä pahoina asioina:

Voisitteko pliis olla sit ikinä hehkuttamatta ketään natseja vastustanutta henkilöä, George Orwellista Sophie Scholliin?

Tälleen historiaa jonkin verran tuntevan näkökulmasta kun näyttää lähinnä irvokkaalta, miten monet ihmiset ovat omasta mielestään koviakin demokratian ja ihmisoikeuksien kannattajia, mutta ovat valmiita kuitenkin sitten käytännössä olemaan juuri niitä aidalla istuvia toisaalta-toisaalta-tyyppejä silloin kun ihmisoikeuksia voisi ihan konkreettisesti puolustaa.

Mulle on vuosien saatossa tullut semmoinen tuntuma, että ihan tosi moni nyt ”tasapuolisesti” asioihin suhtautuva ihminen pitää yksityisesti itseään sellaisena ihmisenä, joka kuitenkin sitten ”tositilanteessa” olisi ihan varman ehdottomasti hyvien puolella.

Newsflash: jos tän todempi tilanne tulee, niin sitten on jo liian myöhäistä vastustaa. Elämä ei ole mitään seikkailuelokuvaa missä on selvästi mustiin pukeutuneet pahikset ja yhtä selvät hyvikset. Totalitarismia ja sortoa vastustaneet ihmiset ovat ennenkin olleet kauniisti sanottuna mielipiteitä jakavia henkilöitä, ja ihan tarkalleen nykyisten tolkun ihmisten kaltaiset ihmiset olivat juurikin niitä, jotka 1930-luvulla käänsivät katseensa ja perustelivat itselleen, miksi juuri he eivät kuitenkaan voineet lähteä mukaan mihinkään ”räyhäämiseen,” vaikka ihan tosi kovasti mielensä sopukoissa natsismia vastustivatkin.

Tolkun ihmiset oli just niitä, joiden mielestä fasismi oli kyllä inhottava aate – mutta Espanjaan fasismia vastaan konkreettisesti taistelemaan lähtenyt Orwell oli vaarallinen fanaatikko.

Tolkun ihmiset oli just niitä, joiden mielestä natsit oli kyllä vastustettava asia, mutta kaikenlainen toiminta natseja vastaan – esimerkiksi kommunistien toimesta – oli ihan vääränlaista sammuttamista, ja vieläpä epäilyttävien tyyppien tekemänä.

Tolkun ihmiset oli just niitä, jotka sitten sodan jälkeen julistivat kovaan ääneen, että he kyllä ihan oikeasti olivat natseja vastaan – oli vaan niin monta hyvää syytä miksi juuri he eivät voineet tehdä mitään.

Totalitarismi ei tule niin, että yhtenä päivänä heräämme rautasaappaiden kopinaan, ja sitten tolkun ihmiset heräävät sankarilliseen vastarintaan. Totalitarismi tulee niin, että totalitarismi ja sitä ajavat normalisoivat itsensä koko ajan normaalimmaksi osaksi yhteiskuntaa. Tolkun ihmisten rooli tässä on se, että he paheksuvat, kritisoivat ja epäilevät kaikkea toimintaa – jumalauta alpakoista lähtien – mikä saattaisi jotenkin haitata totalitaristien pyrintöjä. Milloin järjestäjä on väärä, milloin toiminnan muoto on ihan väärä, milloin mikäkin on se syy, miksi juuri tätä – tai mitään – vastarinnan muotoa ei pidä tukea.

Tällä tavalla tolkun ihmiset normalisoivat juuri itselleen, miksi juuri heidän ei pidä ”provosoitua” – eli miksi juuri heidän pitää olla hiljaa. Tämä on semmoinen kehitys, missä askel askeleelta tolkun ihmisistä tulee justiinsa niitä, jotka sitten jälkikäteen kyllä selittelevät, että olisin minäkin ollut kovasti vastaan, mutta mutta mutta.

Muistan hyvin, että vielä 20 vuotta sitten koulussakin ihmettelimme, että miten se suuri enemmistö ei liittynyt vaikka Sophie Scholliin. Nyt ei tarvitse ihmetellä: se kävi juuri näin.

Ei ole ihan sattumaa, että ihan ylivoimainen enemmistö historiaa lukeneista on nykyään aika pirun huolestunut siitä, että natsit marssivat kaduilla. Eikä ole ihan sattumaa, että niin monet historioitsijat yrittävät varoitella, että tarvitsemme tehokkaampaa paheksuntaa natseja vastaan, emme natsien normalisoimista.

Tämä ei johdu siitä, että historioitsijat olisivat vainoharhaisia. Tämä johtuu siitä, että historiaa tuntevat ymmärtävät, että vaikka nykyinen tilanne ei johtaisikaan natsismin kauheuksien toistumiseen aivan sellaisenaan, riski isoista vahingoista on todellinen. Ja siitä, että historiaa tuntevat tajuavat, mikä rooli sillä hiljaisella enemmistöllä ja sen hiljaisuudella on ollut aina, kun fasismia on rakennettu.