Avoin kirje luontojärjestöille ja luonnossa liikkuville: mihin ohjaisitte elvytysrahaa?

Tervehdys!

Koronan laukaiseman talouskriisin jälkihoito on nyt suunnitteilla. Nyt olisi oikea aika vaikuttaa niin, että tulossa olevaa talouselvytystä käytettäisiin mahdollisimman tehokkaasti myös ympäristöllisesti kestävämmän yhteiskunnan rakentamiseen. Olemme rakentamassa yhteistyössä erinäisten tahojen (mm. Sitra) kanssa verkostoa, joka pyrkii kokoamaan tietoa sellaisista kohteista, joihin tätä rahaa kannattaisi käyttää, ja viemään sitten kootun esityksen eteenpäin rahoista päättäville tahoille. Toivoisimme saavamme mm. luonnonsuojelua, lähiluontoa, ja luontomatkailua tuntevilta esityksiä, niin paikallisia, alueellisia, koko maata koskevia ja laajempiakin, miten asiaa voisi parhaiten edistää.

Olemme kiinnostuneet kaikenlaisista ideoista, pienistä parannusehdotuksista suurisuuntaisempiin hankkeisiin. Juuri nyt kaikkein kiireellisin tarve on kuitenkin selvittää, miten ihmisille saataisiin töitä tarvittaessa jo ensi kesänä. Olemme alustavasti pohtineet, että nyt olisi oikea aika esittää esimerkiksi luonnonsuojelullisten töiden, kuten ennallistamisen ja  luonnonpuistojen kunnostuksen kaltaisia töitä. Suomessa on varmasti tällä alalla paljon tekemätöntä työtä ja korjausvelkaa, ja nyt asialle voisi ehkä tehdä jotain.

Jos koronakriisi jatkuu kuten nyt ennustetaan, on myös nähtävissä, että esimerkiksi kotimaan matkailu ja retkeily kasvattavat jo tulevana kesänä suosiotaan. Siksi olisikin toivottavaa, että myös tällaisia kohteita saataisiin mukaan elvytysohjelmaan. Esimerkiksi vaellusreittien ja autiotupien korjaus- ja parannustyöt olisivat nyt oivallisia työkohteita.

Uskomme, että samaan pakettiin kannattaisi sisällyttää myös koulutusta ja valistusta. Esimerkiksi ennallistamistöihin voisi hyvin lisätä koulutusosuuden, jossa kerrottaisiin, lyhyesti ja ytimekkäästi, miksi vaikkapa biodiversiteetin suojelu on tärkeää, ja miksi tehty työ ei ole tyhjänpäiväistä puuhastelua. Tämä parantaisi työn laatua ja sen koettua mielekkyyttä, ja voisi lisätä luontoarvojen arvostusta. Lisäksi se tarjoaisi töitä esimerkiksi biologeille ja ekologeille, joiden työtilanne saattaa nyt heikentyä. Siksi myös tämänkaltaiset ideat olisivat tervetulleita.

Pyytäisimme teiltä kaikilta nyt yhteistyötä ja ideoita siihen, miten elvytysrahaa voisi ja pitäisi käyttää – sekä tietoa siitä, mihin sitä ei ainakaan pitäisi käyttää. Olemme laittaneet tämän projektin liikkeelle nopeasti, ja se varmasti näkyy esimerkiksi siinä, että saatamme toisinaan kysellä tyhmiä. Siksi arvostaisimme myös kaikkia ideoitanne ja apuanne asian edistämiseksi. Toivomme myös, että voisimme myöhemmässä vaiheessa pohtia yhdessä laajemmin, miten nykytilasta päästäisiin kohti ympäristöllisesti ja sosiaalisesti kestävämpää yhteiskuntaa.

Laittakaa siis meille vaikkapa sähköpostitse tietoa ajatuksistanne. Jos tiedätte jonkin konkreettisen työkohteen, ilmoittakaa sen tiedot mahdollisimman yksityiskohtaisesti (tarvitsemme vähintään tiedon siitä, minkä kunnan alueella kohde on, ja mitä siellä tulisi tehdä). Jos teillä on jo arvaus siitä, miten paljon työtä kyseinen kohde tarjoaisi, kertokaa sekin.

Parhain terveisin, isänmaan ja maaäidin etu mielessämme,

Janne M. Korhonen ja Maija Li Raudaskoski

Plan B-hanke

LUT, Turun Kauppakorkeakoulu

elvytys@ilmastomobilisaatio.fi

Meidän täytyy miettiä, millainen olisi kestävä yhteiskunta

Tämän vuosituhannen politiikan, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen, teknologian ja ylipäänsä kaikkien ihmisiin liittyvien käytäntöjen ja tieteiden suurin haaste tulee olemaan kestävän ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen.

Tätä kirjoittaessa on selvää, että sivilisaatiomme on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa. Ihailemamme kekseliäisyys ja ”edistys” ovat tuoneet meille paljon hyvää, mutta emme malttaneet kehittyä viisaasti, vaan annoimme ahneudelle vallan. Kun työkalujemme voima on laukannut kaukana viisautemme edellä, olemme nyt törmäämässä ensimmäistä kertaa toden teolla planeetanlaajuisiin kestävyysrajoihin – rajoihin, jotka ylitettiin viimeistään noin 40 vuotta sitten (Lin ym. 2018).

Kuva 1: Ihmiskunnan tarinaa voi sanoa suurmenestykseksi, ainakin jos ei tarvitse pohtia, mitä historia kertoo todennäköisistä tulevaisuuksista.

Tilanne ei ole ihmisen historiassa sinänsä uusi. Lähes kaikki aikaisemmat monimutkaiset kulttuurit ovat romahtaneet. Korttitalon luhistumisen välitön syy on voinut olla ympäristökatastrofi, kulkutauti, sisällissota tai invaasio, mutta esihistoriasta saakka yhteiskunnat ovat ajautuneet romahdusherkkään tilaan samanlaisella yhdistelmällä hallitsematonta, kestävyyden rajat ylittävää ”kehitystä”, ja vallanpitäjien kyvyttömyyttä muutokseen (Tainter, 1988). Jokainen monimutkaisempi yhteiskunta on osoittautunut alttiiksi, ja myöhempien polvien rakennukset, hiekka ja viidakko kätkevät alleen kymmeniä aikanaan menestyneitä, monimutkaisia yhteiskuntia, joiden mahti näytti niiden loiston päivinä varmasti vähintään yhtä järkähtämättömältä kuin nykyisen yhteiskuntamme mahti saattaa näyttää niistä, jotka eivät vaivaudu katsomaan kulissien taakse. Dynamiikat ovat aivan samoja kuin kautta historian. Uutta on vain kaksi asiaa: teknologioidemme voiman vuoksi romahdus uhkaa olla maailmanlaajuinen, ei vain paikallinen, ja tuleva romahdus voi hyvin mahdollisesti olla lopullinen. Aikaisempien kulttuurien luhistumisen laukaisemat konfliktit ratkottiin teräasein, kun taas meillä on käytössämme joukkotuhoaseita. Aikaisemmat sivilisaatiot eivät olleet käyttäneet loppuun helposti ja suhteellisen yksinkertaisella teknologialla hyödynnettävissä olevia malmi- ja muita raaka-ainevaroja. Me olemme, ja jos tekninen osaamisemme katoaa edes väliaikaisesti, saatamme menettää lopullisesti kyvyn ylläpitää teknologista sivilisaatiota.

Perimmäinen romahdukseen johtava dynamiikka on sama niin hiivalla kuin ihmisilläkin. Emme ole lajina oppineet toimimaan hiivasientä tai bakteereja älykkäämmin. Aivan kuten yksisoluiset eliöt, kun saamme käyttöömme uuden energianlähteen, käytämme sitä niin ahnaasti, että tuhoamme kasvullamme ja metabolismimme jätteillä melkein huomaamattamme suotuisan ympäristömme. Kun ympäristön kantokyky ylittyy ja kasvu jatkuu, romahdus on ollut toistaiseksi vain ajan kysymys.

On syytä korostaa, että kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta, eikä kyse ole tekniikalla ratkeavasta ongelmasta. Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan onkin vähitellen ryhdytty heräämään, aivan liian hitaasti ja aivan liian myöhään, olemme jo ylittäneet kestävyysrajat myös biodiversiteetin suhteen, ja lähestymme nopeasti typpi- ja fosforikierron vaarallisen häiriintymisen rajoja. Perusongelmamme on se, että talousjärjestelmämme virheellinen kirjanpito ohjaa meitä tekemään paljon enemmän vääriä kuin oikeita asioita, mutta koska väärien asioiden tekemisen lopettaminen tarkoittaisi laajamittaista työttömyyttä, jatkamme oman kuoppamme kaivamista syvemmäksi. Tässä tilanteessa tehokkaampi tekniikka ja ylipäätään ”tehostaminen” auttaa meitä lähinnä kaivamaan kuoppaa nopeammin. Kirjanpitoa ei todennäköisesti saada muutettua realistiseksi ja pidettyä realistisena: kun teknologian voima kasvaa koko ajan, poliittisen päätöksenteon pitäisi nopeutua valtavasti nykyisestä. Valitettavasti yhteiskuntien purkautumisen mekanismit näyttävät olevan jo käynnissä, ja päätöksenteosta näyttää tulevan entistä vaikeampaa ja hitaampaa. Kehityskulku on historiallisten esimerkkien mukainen, ja se osattiin ennustaa jo 1970-luvulla esimerkiksi Kasvun rajat-raportissa – jonka keskeinen sanoma oli, että talouskasvun jatkaminen vaikeuttaa keskeisten kasvuun liittyvien ongelmien ratkaisemista, aivan kuten sittemmin on käynyt (Meadows, 2008).

Kuva 2: Tyypillinen kehityskulku, kun kestävyysrajat on ylitetty. Ihminen, hiiva, bakteeriviljelmä – mikään laji ei ole vielä osoittanut olevansa säännöllisesti tämän viisaampi.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani toin esiin, merkit romahduksen lähestymisestä voimistuvat koko ajan. On hyvin epävarmaa, miten kauan nykyisellä yhteiskuntajärjestyksellä on enää aikaa: kuten kulkutautien mittareilla edelleen kohtuullisen harmiton koronavirusepidemia näyttää, yllätyksiä voi tulla nopeasti, ja kykymme vastata edes suhteellisen vähäisiin globaalin järjestelmän häiriöihin on heikko. Vaikka todennäköisesti selviämmekin yhteiskuntana nykyisestä kriisistä, ennemmin tai myöhemmin eteemme tulee tilanne, josta yhteiskuntajärjestys ei enää selviä. Näin on käynyt ennenkin, ja näin tulee käymään tulevaisuudessa. On itse asiassa hyvät syyt uskoa, että suurin osa koskaan olemassaolleista ihmisyhteisöistä on tuhoutunut jonkinlaisessa ympäristön kestävyysrajoihin liittyneessä mullistuksessa – joko suoraan ravinnon ehdyttyä, tai epäsuorasti jouduttuaan toisen, kotiseuduiltaan lähtemään joutuneen yhteisön saaliiksi.

Kuva 3: Muutamia paikallisen kestävyysrajansa ylittämisen jälkeen romahtaneita kulttuureja. Lisää mm. lähteessä Tainter (1988).

Emme voi ennustaa, milloin oma kulttuurimme sortuu. Korttitalo voi lähteä luhistumaan ensi vuonna tai 50 vuoden kuluttua; ihmisen historiassa satakin vuotta olisi vain lyhyt hetkonen. (Kuinka moni lukijoista muistaa googlaamatta, millä vuosisadalla maya-intiaanien kaupungit autioituivat?) Kehityskulut ovat kuitenkin ilmiselviä, ja on syytä uskoa, että ne ovat kiihtymässä. Tiedämme myös, että uudet ajatukset pitää kehittää ja omaksua ennen kriisiä, sillä kriisitilanteessa uuden ajattelun kehittämiselle ei ole enää aikaa tai voimavaroja. Siksi pidän lähivuosikymmenien keskeisenä projektina vähintäänkin henkistä valmistautumista toisenlaiseen yhteiskuntaan – mieluiten nykyistä parempaan.

On nimittäin niin, että vaikka suurin osa olemassaolleista ihmisyhteisöistä on todennäköisesti käyttänyt luonnonvaroja kestämättömästi, ihmiskunnan historiasta löytyy myös muutamia esimerkkejä kulttuureista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin oppineet elämään ympäristönsä rajoitteiden kanssa. Osa näistä kulttuureista on saattanut oppia rajojen kanssa elämisen ennen kuin rajat ovat tulleet ylitetyksi, mutta itse epäilen, että suurin osa on mennyt, aivan kuten me, selvästi rajojen yli ennen kuin niiden sisällä on opittu elämään. Toisin kuin moni luulee, tilanteemme ei siis suinkaan ole toivoton. Aikaisemmat ihmispolvet ovat olleet vastaavassa tilanteessa, ja vaikka meillä ihmisillä onkin paha tapa toistaa tyhmyyksiämme, voimme todistaa, ettei ole olemassa mitään kiveen hakattua ”ihmisluontoa” joka ehdottomasti pakottaisi meidät toistamaan aina kaikki historian virheet. Pysyvä romahdus on vain todennäköinen: se ei ole väistämätön.

Kuva 4: Onneksi on olemassa myös esimerkkejä yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään jotakuinkin kestävien rajojen sisällä. Todennäköisesti vain harva on kuitenkaan päässyt kestävälle polulle ilman ainakin väliaikaista ”korjausliikettä” – mutta sekin on täydellistä romahdusta parempi.

Nykyisessä tilanteessa niin meillä tutkijoilla, poliitikoilla kuin kansalaisillakin on ensiarvoisen tärkeä ja, pelkään, kiireellinen tehtävä: meidän on nyt opittava, millainen yhteiskuntajärjestys voi olla kestävä. Mitä todennäköisimmin se ei ole ainakaan aivan sama, missä nyt elämme: jos nykyinen järjestelmä voisi välttää kestävyyden rajojen ylittämisen, eikö se olisi jo tehnyt niin? Valtavaksi onneksemme ”edistys” ei ole vielä assimiloinut aivan kaikkia Maapallon kolkkia, ja antropologit ja muut tutkijat ovat voineet kartoittaa kestävyysrajojen sisällä elämään oppineiden kulttuureiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia mekanismeja. Meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia ovat näitä kulttuureja yhdistävät piirteet, sillä nimenomaan ne antavat parasta osviittaa siitä, millaiselta kestävän yhteiskuntajärjestyksen pitäisi näyttää, ja esimerkiksi millaista arvomaailmaa sen tulisi tukea.

Miltä kestävä yhteisö voisi näyttää?

Vaikka tämä työ on vielä alussa ja vaikka en missään nimessä ole alan asiantuntija, uskallan kuitenkin väittää, että kestävissä yhteiskunnissa toistuu muutamia teemoja. Näistä kenties tärkein ja yleismaailmallisin vaikuttaa olevan voimakas, jopa ”raivokas” pyrkimys materiaaliseen tasa-arvoisuuteen (Suzman, 2017). Riippumatta ympäristöstä, pitkään kestäneet, ympäristönsä rajoissa suurinpiirtein pysyneet yhteiskunnat ovat nykyiseen yhteiskuntaamme verrattuna jopa hämmentävän egalitaarisia: niinkin erilaiset yhteisöt kuin Kalaharin aavikon laidalla elävät !Kungit ja Yhdysvaltojen amishit vieroksuvat voimakkaasti yksityisen hyvän keräämistä, äärimmäisissä tapauksissa jopa karkoittamalla parantumattomasta ahneudesta kärsivät keskuudestaan. Monet erilaiset säännöt tukevat jakamista ja yhteistä hyvää painottavaa arvomaailmaa. Joissain uskonnollispohjaisissa yhteisöissä jopa napit saattavat olla paheksuttuja ”pröystäilyn” välikappaleita, ja metsästyksellä elävissä yhteisöissä voi olla esimerkiksi käytäntöjä, joissa saaliin saajaksi ja kiitosten kohteeksi lasketaan se, jonka tekemä nuoli osuu saaliseläimeen – jujun ollessa siinä, että metsästäjät vaihtavat nuolia jatkuvasti keskenään (Wright, 2004).

Toinen silmiinpistävä kestävien yhteisöjen piirre on niiden suhtautumisessa haluihin ja tarpeisiin. Omassa kulttuurissamme on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmisen halut ja tarpeet ovat pohjimmiltaan sama asia, rajattomia, eikä tälle asialle saa eikä edes voi tehdä mitään. Tämä ajatusmalli voi olla yksilön kannalta hyödyllinen, jos saat elantosi valmistamalla tai myymällä jotain halun tai tarpeen (hetkellistä) tyydyttäjää. Valitettavasti se on paitsi yksilön kannalta hyödytön malli, sillä jos halut ja tarpeet ovat loputtomia, mikään ei tule koskaan tyydyttämään sinua, ja myös ennemmin tai myöhemmin yhteisölle tuhoisa malli, kun maailma on rajallinen. Kun emme osaa kunnolla tehdä eroa halujemme ja tarpeidemme välillä, päädymme ostamaan kaikkea, mitä haluamme ja mihin meillä vain on varaa.

Kestävissä yhteisöissä koko ajatusmalli on pitkälti toisin päin. Ympäri maailman on olemassa itsenäisesti kehittyneitä yhteisöjä, joissa olemisen lähtökohtana on tarpeiden rajoittaminen mahdollisuuksien mukaisiksi. Myös oma yhteiskuntamme oli vielä alle sata vuotta sitten hyvin paljon kulutuskriittisempi kuin se on nykyään, ja kaikki suuret maailmanuskonnot pitävät ahneutta syntinä – tuskin sattumalta. Kun tarpeet ovat rajalliset, niiden täyttäminen on helppoa, ja elämä yksinkertaisempaa. Esimerkiksi meidän näkökulmastamme äärimmäisessä köyhyydessä elävien !Kungien ja monien muiden metsästäjä-keräilijäyhteisöjen jäsenet hämmästelevät ajatustakin siitä, että he olisivat ”köyhiä:” heillä on kaikki mitä he tarvitsevat, eikä heiltä puutu mitään, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. (Kts. Suzman, 2017). Kanadalainen kirjailija Ronald Wright kertoo mainiossa kirjassaan A Short History of Progress tarinan metsästäjä-keräilijöistä, jotka saivat idean käydä vastavierailulla Lontoossa tapaamassa heitä Papua-Uudessa Guineassa kuvannutta dokumentintekijää. Vieraat hämmästelivät eniten sitä, miten lontoolaiset olivat niin köyhiä että heidän piti raataa töissä ainakin kahdeksan tuntia päivässä, pitivät brittien elämää yleisesti ottaen hirvittävänä, ja veivät mukanaan kotiinsa kauhujuttujen lisäksi ainoastaan idean siitä, että nuoliin voisi laittaa pyrstösulat, jotta ne lentäisivät tarkemmin. (Tässä kohdassa haluan aina ajatella metsästäjä-keräilijän ihmettelemässä Arman Alizadin äänellä ”nää ihmiset elää näin joka päivä.”)

Kolmas kestäville yhteisöille ominainen piirre liittyykin juuri teknologiaan. Meidät on suorastaan marinoitu ajatuksessa, että teknologian kehitys tarkoittaa edistystä, edistys on aina itseisarvoisesti hyvää, ja siksi kaikki teknologiaan skeptisesti suhtautuvat ovat yhteisölle vihamielisiä edistyksen jarruja. Tämäkin vain vähän yli sata vuotta vanha ajatusmalli palvelee erinomaisesti niitä, jotka voivat hyötyä uuden teknologian kehittämisestä, mutta on hieman vähemmän selvää, miten paljon se tosiasiassa palvelee muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ja ympäristöämme. Kun atomipommista on kulunut jo 75 vuotta, voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, ettei tekniikan kehitys ja edistys ole identtisesti sama asia, mutta näin ei ole käynyt.

Kestävissä yhteisöissä teknologiaan suhtaudutaan paljon vähemmän uskonnollisesti. Uutta tekniikkaa ei pidetä aksiomaattisesti hyvyyden ja edistyksen ruumiillistumana, vaan tekniikka nähdään realistisemmin, ei hyvänä eikä pahana mutta ei myöskään neutraalina ihmisen voiman ja kykyjen vahvistimina (kts. esim. Kranzberg, 1986). Tällöin tekniikalta voidaan kysyä kysymyksiä, joita me emme oikein edes osaa kysyä: esimerkiksi amishit pohtivat tarkasti, edistääkö jokin uusi teknologia yhteisön hyvinä pitämiä arvoja, vai hajottaisiko sen käyttöönotto yhteisöä. (Wetmore, 2007. Tämä myös alleviivaa ongelmaa, joka meidän on ratkaistava: jos yhteisön arvot ovat esimerkiksi naisia tai jotain muita yhteisön jäseniä alistavia, näiden arvojen säilyttäminen tai peräti vahvistaminen, tekniikalla tai muuten, ei ole hyvä asia. Onneksi ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että kestävä yhteiskunta vaatisi eriarvoisuutta – pikemminkin päinvastoin.)

Näiden käytäntöjen olemassaolo on helppo ymmärtää. Tiedämme niin historiasta kuin nykyisiä yhteiskuntiamme koskevasta tutkimuksesta, että suhteelliset varallisuuserot ja loputon halujen ja tarpeiden sekoittaminen keskenään lietsovat yhteisön koheesiota tuhoavaa kilpailuhenkeä ja kannustavat yhteisön jäseniä venyttämään sääntöjä omaksi edukseen. Sama pätee tarpeiden ja uuden tekniikan rajoittamattomuuteen. Jos ja kun ympäristörajoissa pysyminen on yhteisön selviämisen kannalta tärkeää – kuten se on ollut jo pitkään !Kungeilla ja kuten se tulee olemaan omassa kulttuurissamme – kestävä yhteiskunta ei voi tukea tämänkaltaisia mekanismeja, jotka vaarantavat sen olemassaolon perustan. Siksi uskonkin, että tulevaisuuden yhteiskunnat tulevat olemaan nykyistä paljon egalitaarisempia, nykyistä tarkemmin halun ja tarpeen eroa harkitsevia, ja varovaisempia uuden teknologian käyttöönotossa. Ne yhteiskunnat, jotka eivät ole, tulevat katoamaan.

Olen myös vakuuttunut, että kestävän yhteiskunnan täytyy ottaa lähtökohdakseen välittäminen ja empatia kilpailun ja omaneduntavoittelun sijaan. Jos emme osaa välittää edes itsestämme sen vertaa, että arvostaisimme itseämme muutenkin kuin talouskoneen tuotantoyksiköinä, miten osaisimme välittää ympäristöstämme niin paljon kuin meidän tulisi siitä välittää, jotta välttäisimme sen tuhoamista? Mitä voimakkaampia työkalumme ovat, sitä tärkeämpää on, että välitämme kovasti, miten niitä käytämme.

Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu, mutta sitä kirjoitetaan parhaillaan. Nyt kaikkien niiden, jotka toivovat lastemme maailman olevan demokraattinen ja nykyistä parempi, tulisi toimia yhdessä selvittääkseen niin itselleen kuin toisille, millainen kestävä maailma voisi olla. Jos haluamme, että muutos tapahtuu rauhanomaisesti ja kansanvaltaisesti, sen sijaan että olosuhteet sanelevat sen meille, meidän on saatava käyntiin laaja, realistinen kansalaiskeskustelu siitä, millainen maailman tulisi olla. Voi olla, että aika loppuu kesken ja joudumme rakentamaan epätyydyttävän maailman, mutta jos emme edes vaivaudu pohtimaan minkälaisen maailman haluaisimme, on täysin varmaa, että lopputulos on huonompi kuin se voisi olla.

Kuva 5: Mitä nopeammin pääsemme kestävälle pohjalle, sitä yltäkylläisempi yhteiskuntamme voi olla. Jos emme toimi riittävän nopeasti, ihmiskunnan henkiinjääneet joutuvat todennäköisesti elämään tuhotulla planeetalla hyvinkin alkeellisissa oloissa – kenties vailla mahdollisuutta rakentaa sivilisaatiota enää uudelleen, kiroten sukupolvia, jotka eivät toimineet vaikka tiesivät.

Lähteitä ja lisälukemista

Kranzberg, M. (1986). Technology and History: “Kranzberg’s Laws.” Technology and Culture, 27(3), 544.

Lin, D; Hanscom, L; Murthy, A; Galli, A; Evans, M; Neill, E; Mancini, MS; Martindill, J; Medouar, F-Z; Huang, S; Wackernagel, M. (2018). Ecological Footprint Accounting for Countries: Updates and Results of the National Footprint Accounts, 2012–2018. Resources. 7(3): 58.

Meadows, D. H. (2008). Thinking in Systems: A Primer. London & New York: Earthscan.

Ryan, C. (2019). Civilized to Death: The Price of Progress. New York: Simon & Schuster.

Suzman, J. (2017). Affluence without Abundance: The Disappearing World of the Bushmen. London: Bloomsbury.

Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

Wetmore, J. M. (2007). Amish Technology: Reinforcing Values and Building Community. Technology and Society Magazine, 26(2), 10–21.

Wright, R. (2004). A Short History of Progress. Toronto: House of Anansi Press.

Maailmanlopulla on peloteltu pitkään. Hyvistä syistä.

Yhä useammalle on käynyt selväksi, miten vakava uhka yksin ilmastokriisi, laajemmasta kestävyyskriisistä puhumattakaan, on koko sivilisaatiolle. Samalla yhä useampi on alkanut ymmärtää, miten säälittävän vähän näiden täysin ennakoitavien uhkien torjumiseksi ollaan oikeasti tekemässä. Ei olekaan ihme, että yhä useampi ihminen kärsii ilmasto- tai yleisemmin ympäristöahdistuksesta ja suoranaisesta pelosta: kuten eräs ilmastotutkija asian muotoili jo yli vuosikymmen sitten, mitä enemmän ympäristökriisistä ymmärtää, sitä enemmän sitä pelkää. Ei ole myöskään ihme, että tilanteesta ja sen vakavuudesta usein heikosti perillä olevat ihmiset pyrkivät hyssyttelemään pelkoja ja huolia. Pelossa eläminen ei tee hyvää ihmiselle, ja monet varmasti hyvää tarkoittavat ihmiset yrittävät vain tehdä parhaansa lievittääkseen ihmisten ahdistusta. Samaan aikaan toiset ovat ymmärtäneet, ainakin alitajuisesti, että kapitalistisen järjestelmämme käymä valloitus- ja tuhoamissota ainoaa elossapitojärjestelmäämme – luontoa – vastaan saattaisi vaarantua tai jopa pysähtyä, jos riittävän moni ihminen pelästyy liikaa ja ymmärtää, että kun on syvällä kuopassa, ensimmäinen sääntö on lopettaa kaivaminen.

The most intense moments of my life.
Peli on mennyt aivan loistavasti eikä tulos ole koskaan ollut parempi. On vain yksi pieni ongelma. Jos keksit tähän win-win-peliliikkeen, keksit sen luultavasti ympäristökriisiinkin. Kuvalähde: kitkong, Reddit

Hyssyttelyssä ja vähättelyssä on yksi argumentti ylitse muiden, ja aion käsitellä tässä kirjoituksessa, miksi tämä argumentti ei ole lainkaan niin hyvä kuin sitä käyttävät luulevat. Etenkin keski-iän ylittäneiden, hyvässä ja turvatussa asemassa olevien miesten nykyinen vakioargumentti ympäristöahdistusta vastaan on nykyisin se, että maailmanlopulla on peloteltu aina ennenkin, eivätkä pelot ole vielä koskaan toteutuneet. Argumentista on kaksi pääversiota: toisessa viitataan aikaisempiin ennusteisiin ympäristökriiseistä, toisessa, josta nyt vain yhtenä esimerkkinä psykiatrian professori Jyrki Korkeila haastattelussaan (HS 20.2.20), ympäristöahdistus pyritään nollaamaan mainitsemalla 1980-luvulle saakka yleisesti vallinnut ydinsodan pelko.

Käsitellään ensin aikaisemmat ympäristökriisin ennusteet. On aivan totta, että ympäristökriisistä on varoiteltu jo 1800-luvulta lähtien. Tämä johtuu siitä, että jokaiselle eksponenttiyhtälön käyttäytymisen tuntevalle pitäisi olla selvää, että jatkuva kasvu rajallisessa tilassa on vähintäänkin vaikea ongelma. Tähän mennessä kekseliäisyytemme on juossut ongelmien edellä, mutta vaikka oikeitakin edistysaskeleita on saavutettu, monet niinsanotuista edistysaskeleista ovat olleet suurelta osin ongelmien siirtämistä toisaalle. Hyvä esimerkki on vaikkapa optimismin katteettomamman laidan suosima kertomus hevonpaskaan hukkuvista kaupungeista: on aivan totta, että 1800-luvun lopulla hevosten jätösten valtava määrä oli aito ongelma monessa suurkaupungissa, ja kaupunkien hukkumista paskaan pidettiin uhkana. On myös totta, että autojen tulo ennen pitkää eliminoi tämän kyseisen ongelman. Tällaisiin esimerkkeihin vetoavat tosin jättävät säännöllisesti mainitsematta, että itse asiassa perusongelmaa ei ratkaistu, vaan vain siirrettiin: hevonpaska hävisi kaupungeista, mutta tilalle tulivat valtavasti lisääntyneen autoilun ja öljyn kulutuksen aiheuttamat ongelmat, öljykenttien suunnattomista (mutta kaukaisemmista) ympäristötuhoista fossiilisten energianlähteiden ylikäyttämisestä aiheutuvaan, sivilisaation tulevaisuutta nyt uhkaavaan ilmastokriisiin.

A boy walks out of the sea while removing oil spilled on Itapuama beach located in the city of Cabo de Santo Agostinho, Pernambuco state, Brazil, on October 21, 201
Öljyn peittämä 13-vuotias köyhä lapsi on oikeasti vain iloinen, kun Lännen rikkaissa kaupungeissa ei tarvitse enää kärsiä hevonpaskasta! Kuva Leo Malafaia, AFP.

Jokaiselle asiaa vähänkin enemmän pohtivalle käy ennemmin tai myöhemmin ilmiselväksi, että ainoa kestävä ratkaisu on asettaa ympäristön kulutukselle tiukat ja pitävät rajat. Muussa tapauksessa teknologiset ”ratkaisut” vain siirtävät ongelmaa eteenpäin. Valitettavasti nykyisin harjoitetun markkinatalouskapitalismin ilmiömäinen tehokkuus löytää kaikista rajoituksista porsaanreikiä esimerkiksi juuri uusia keksintöjä kehittelemällä (tai, kasvavissa määrin, politiikkaan rahalla vaikuttamalla) on tässä tilanteessa enemmän kirous kuin siunaus: kasvava tehokkuus lähinnä varmistaa, että pitäviä rajoja ei saada asetettua, ja ympäristö tullaan kuluttamaan tarkemmin loppuun ennen kuin tervettä ympäristöä on jäljellä niin vähän, että tehokkuusparannukset eivät enää riitä.

Siksi onkin melko yhdentekevää, että jotkin historialliset ennusteet ympäristötuhoista eivät ole toteutuneet, ja toiset ovat toteutuneet pelättyä hitaammin. Homo Sapiensin noin 200 000 vuoden historiaan peilattuna on herttaisen yhdentekevää, saako kekseliäisyytemme vähennettyä aiheuttamiamme vahinkoja 10 prosenttia, puoleen tai peräti neljäsosaan ja siten siirrettyä eksponenttiyhtälön aritmetiikan väistämättä eteemme tuovaa totuuden hetkeä 5, 35 tai 70 vuotta – varsinkin kun tiedämme, että mitä korkeamman ja monimutkaisemman korttitalon rakennamme yrityksissämme lietsoa talouskasvua ja pitää yhteiskunta jotenkin kasassa, ja mitä enemmän tuhoamme ympäristöämme ennen kuin ymmärrämme olevamme tuhon tiellä, sitä suurempi, syvempi ja peruuttamattomampi on ennen pitkää seuraava rysähdys. Se, miten paljon olemme tuossa pisteessä ostaneet ”hyvinvointia” ympäristövelaksi on melko merkityksetöntä: matopelinkin high score saavutetaan juuri ennen kuin tila loppuu.

Vaikka taikaisku puolittaisi aiheuttamamme ympäristövahingot, ellei kulutuksen kasvua saada kuriin, olisimme takaisin lähtötilanteessa noin 30-50 vuoden kuluttua. Tämä ei ole pelottelua eikä mielipide, vaan kasvun matematiikkaa.

No, on toki totta, että ihmiskunta on vielä olemassa. Tällä hetkellä vähättelijöiden suosikkiesimerkki ”liiallisiksi osoittautuneista peloista” on tietenkin ydinsota: koska maailma (ts. pohjoisen pallonpuoliskon sivilisaatio) ei tuhoutunut suurvaltojen sapelinkalistelussa, miksipä se tuhoutuisi nytkään?

Tässäkin väitteessä vaan on niinsanotusti pari muuttujaa, joista tärkein on se, että ydinsodan välttäminen vaatii – huomaa, vaatii, sillä ydinaseet eivät ole hävinneet mihinkään – sitä, ettei kukaan tee isoja virheitä eikä ydinaseiden laukaisujärjestelmässä tapahdu mitään odottamatonta onnettomuutta. Ydinsodalta voidaan siis välttyä, kunhan kaikki menee tasaisesti. Sen sijaan ympäristökriisi nimenomaan aiheutuu ”normaalista” toiminnastamme: kuuntelemalla hyssyttelijöitä ja jatkamalla toimintaamme kasvuhakuisen kapitalismin koneiston rattaina, jokainen meistä edistää omalta osaltaan kohtalon hetken lähestymistä.

Kylmän sodan aikana ydinsodalta vältyttiin lähinnä tuurilla. Arkistoista paljastuneet tiedot läheltä piti-tapauksista antavat vahvan syyn olettaa, että ne, jotka uskoivat (pohjoisen pallonpuoliskon) sivilisaation tuhoutuvan ydinsodassa, tekivät nimenomaan realistisen tilannearvion. Ydinaseiden käyttö, mistä olisi mitä todennäköisimmin seurannut vahingossakin alkaneen konfliktin nopea eskalaatio enemmän tai vähemmän täysimittaiseksi ydinsodaksi, oli vaarallisen lähellä vähintään kymmeniä kertoja: pelkästään tunnetut, lähinnä yhdysvaltalaiset arkistot ovat paljastaneet vakavia vaaratilanteita sattuneen ainakin kerran vuosina 1956, 1960, 1965, 1967, 1968, 1973, 1974, ja 1979; ainakin kahdesti vuosina 1961 ja 1983; vähintään kolme kertaa vuonna 1980; ja ainakin kymmenen kertaa vuonna 1962. Jos kylmän sodan laskee kestäneen vuodesta 1945 vuoteen 1991, 46 vuotta, vähintään kerran neljässä vuodessa oli vähintään yksi tilanne, jossa ydinsodan syttyminen puhtaan erehdyksen vuoksi olisi ollut täysin mahdollista. Ihmiskunta, tai joku, heitti isoa noppaa ainakin 25 kertaa; yhtään ykköstä ei tullut. Onko siis oikein päätellä, että ykkösiä ei luultavasti tule?

Viimeksi se ilkeännäköinen luomi olikin vain luomi; aivan varmasti siis tämäkin päivästä toiseen laajeneva, verta tihkuva ihonmuutos on siis vaaraton. Karusti sanottuna näin kuuluu – varmasti ainakin useimmiten hyvää tarkoittavien – optimistien sanoma. Kylmä sota ei päättynyt välähdykseen, mutta emme ole siltikään onnistuneet ratkaisemaan edes ydinaseiden ongelmaa: olemme vain kasanneet tulevaisuutemme tielle yhä uusia ongelmia.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tilanne on nyt se, että yhteiskuntiemme on muututtava, tai fysiikka pakottaa meidät muuttumaan. Vaikka nyt onkin varmaa, että Maapallo ei enää pitkään aikaan tule olemaan entisensä ja paljon kauniita asioita tuhoutuu, meillä on vielä mahdollisuus pysäyttää pahimmat tuhot ja rakentaa välittämiseen, huolenpitoon ja tasa-arvoon perustuva, suurimmalle osalle ihmisiä todennäköisesti nykyistä parempi yhteiskunta. En usko sitä voitavan rakentaa entisten valtarakenteiden resepteillä, mutta demokratiat ovat toistaiseksi selvinneet monenlaisista uudistuksista, ja mahdollisesti selviämme tästäkin. Mutta sitä ei tapahdu, jos ihmiset vain odottelevat ”teknologian” tai ”jonkun muun” ratkaisevan ongelmat. Lähtekää vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin; jos se ei etene, lähtekää kaduille. Tämä ei ole enää harjoitus.

https://jannemkorhonen.files.wordpress.com/2020/02/4dc99-wargames-quote-not-to-play.jpg
WOPR-tekoäly elokuvasta WarGames (1983) ymmärtää oikean peliliikkeen.

Tilannekuva 2020: miten maailma makaa?

Jos haluamme lieventää edessä olevaa rysähdystä, meidän tulee ensin ymmärtää, missä menemme. Seuraavassa esitän kirjallisesti parhaan ymmärrykseni mukaisen tilannekuvan ja analyysin sivilisaatiomme tulevaisuuteen keskeisesti vaikuttavista trendeistä. Tilannekuva on oleellisesti ottaen sama, mitä olen pyydettäessä esittänyt esimerkiksi poliitikoille ja talouselämän päättäjille.

Analyysini perustuu 14 vuoden aikana keräämääni asiantuntijatietoon (tekstissä linkit mahdollisuuksien mukaan julkisiin yhteenvetoihin muutamista keskeisistä ja melko tuoreista lähteistä), mutta teksti on luonnollisesti omaa tulkintaani. Toivotan kritiikin tervetulleeksi, enkä toivo mitään muuta niin paljon kuin sitä, että joku osoittaisi minun olevan väärässä. Huomautan kuitenkin, että vaikka yritän pitää analyysin jokseenkin luettavan mittaisena ja siksi käsittelen ilmiöitä vain yhteenvedon omaisesti, tämä ei tarkoita, etten olisi pohtinut esimerkiksi omaa näkemystäni haastavia todisteita.

Yhteenveto: kapitalismi on voittamassa

Kapitalismi on viimein voittamassa käymänsä valloitussodan ainoaa elossapitojärjestelmäämme vastaan. Niinsanottujen sosialististen maiden valtiokapitalismi romahti tehottomuuteensa, mutta luonnonvarat ja yhteiskunnat tehokkaammin loppuun käyttävä hajautettu kapitalismi elää vielä huippukauttaan, kunnes päätösvallan keskittyminen harvemmille päätöksentekijöille yhdistettynä kriisien monimutkaistumiseen ja väistämättömään kärjistymiseen aiheuttaa ennen pitkää systeemisen romahduksen. (Puhun valtiokapitalismista, koska myös kommunistimaiden talousjärjestelmän keskeinen tavoite oli käytännössä pääomien kasaaminen.)

Viimeisen 30-40 vuoden kehityksen seurauksena on ollut yhteiskunnallisen vallankäytön painopisteen siirtyminen poliittisilta päättäjiltä, osassa maailmaa demokraattisesti valituilta sellaisilta, enenevässä määrin talouselämän päättäjille. Tasaisesti lisääntynyt markkinaehtoistuminen, globalisaation kansainvälisille suuryrityksille antama lisääntynyt valta kiristää kansallisvaltioita, ja sosioekonomisen järjestelmämme hoitamaton riippuvuus talouskasvusta yhteiskunnallisten jakolinjojen laastarina ja hyvinvoinnin ylläpitäjänä ovat tehneet käytännössä mahdottomaksi harjoittaa mitään muuta kuin nykyisin nähtyä talousliberaalia politiikkaa. (Kts. esim. kirjoitukseni talouspolitiikan rautahäkistä.)

Tulojen ja erityisesti varallisuuden jakautumisen ollessa merkittävästi ja lähes kaikkialla edelleen kasvavissa määrin eriarvoista, talouskasvun jatkaminen näissä oloissa tulee edelleen vahvistamaan vallitsevia valtarakenteita ja keskittämään valtaa entistä harvemmille. Samalla talouskasvun jatkaminen helpoimmin hyödynnettävien luonnonvarojen tultua käytetyksi tarkoittaa ihmisen vaikutuksen ulottamista kiihtyvällä vauhdilla yhä laajemmalle alueelle ja yhä herkempiin ekosysteemeihin. Samaan aikaan eriarvoisuus ja yhä useammalle yhä ilmeisemmäksi käyvä pelko tutun ja turvallisen järjestelmän tulevaisuudesta lietsovat esimerkiksi ääriliikkeitä ympäri maailman. Merkittävän korjausliikkeen aloittaminen saati siinä onnistuminen ennen kuin järjestelmä ajautuu vakaviin ongelmiin on epätodennäköistä.

Miten talouskasvun jatkaminen tekee muutoksesta koko ajan vaikeampaa? Koska voittajien valta kasvaa koko ajan.

Kriisin tarkan ajankohdan ja tarkkojen mekanismien ennustaminen on mahdotonta järjestelmän monimutkaisuuden vuoksi. On kuitenkin täysin kiistämätöntä, että järjestelmämme on kestämättömällä pohjalla, eikä tarvittavia muutoksia ole edes aloitettu. Siksi on syytä uskoa järjestelmän ajautuvan vakaviin ongelmiin seuraavan 10-100 vuoden kuluessa. Historiallisten esimerkkien ja monimutkaisten järjestelmien dynamiikasta mm. mallintamalla saatavan tiedon valossa on syytä olettaa, että kyseessä tulee olemaan ns. ”järjestelmäonnettomuus” tai Perrowin (1984) termein ”normaalionnettomuus”, toisin sanoen, useiden vikojen odottamaton interaktio (liian) monimutkaisessa järjestelmässä. Mikään yksittäinen ongelma ei todennäköisesti tule aiheuttamaan järjestelmän romahdusta, eikä romahdus tule olemaan nopea; sen sijaan yhdistelmä jatkuvasti kasvavia vaikeuksia ylläpitää järjestelmää, odottamattomia yllätyksiä, luonnonkatastrofeja, poliittisia ongelmia, huonoa tilannekuvaa ja huonoa johtamista tulee pitkällä aikavälillä aiheuttamaan ihmiskunnan elinolosuhteiden heikkenemisen hyvin samaan tapaan kuin onnettomien sattumusten yhdistelmä aiheuttaa lento-onnettomuuden. Systeemisen kriisin mahdollisuutta pidetään tutkijapiireissä merkittävänä uhkana (Laybourn-Langton ym. 2019).

Systeeminen kriisi, jossa kaikki ongelmat voivat voimistaa toisiaan.

Heikkeneminen tulee olemaan epätasa-arvoista sekä alueellisesti että alueiden sisällä: köyhät tulevat kärsimään eniten, ja joillain alueilla elämisen edellytykset voivat ainakin väliaikaisesti jopa parantua samaan aikaan kun ne heikkenevät toisaalla. Tämä kehitys on todennäköisesti jo nyt käynnissä ja nähtävissä: hyvä esimerkki on länsimaissa jatkuva talouskasvu samaan aikaan kun päiväntasaajan seudun köyhissä maissa asfaltti sulaa kesäisin. Globaalissa maailmassa mikään maailmankolkka ei kuitenkaan voi eristäytyä täydellisesti etäisiltäkään ongelmilta. Hyvä esimerkki tästä saatiin, kun Suomessa havaittiin koronavirustapaus hyvin pian sen jälkeen kun epidemia alkoi Kiinassa.

Järjestelmäonnettomuuden välttämiseksi vaaditut toimenpiteet olisi pitänyt aloittaa viimeistään n. 20 vuotta sitten. Nyt vaaditut toimenpiteet ovat mittaluokaltaan liian suuria, jotta niiden toteutuminen olisi vallitsevassa valtarakenteessa todennäköistä. Mitä todennäköisimmin rysähdystä on liian myöhäistä estää täysin, mutta sen vakavuuteen on mahdollista vielä vaikuttaa.

Ympäristö: elossapitojärjestelmämme on kuolemassa

Planeetan tila yhdessä kuvassa. Olemme vaarallisilla vesillä niin ilmaston, biodiversiteettikadon, kuin typpi- ja fosforikierronkin häiriöiden kanssa. Lähde: Stockholm Resilience Centre.

Ihminen vaikuttaa tällä hetkellä yli 80 prosenttiin Maapallon maapinta-alasta, ja yksin viimeisen 50 vuoden aikana ihmistoiminta on häirinnyt noin 60 prosenttia elossapitojärjestelmämme ns. ekosysteemipalveluista (YK 2012). Maapallon primäärituotannosta, kasvien tuottamasta fytobiomassasta, ihminen käyttää eri tarkoituksiinsa jo 20-25 %. (Smil 2017). Maapallon fytomassa on vähentynyt vuoden 5000 eaa. noin 1000 gigatonnista hiiltä liki puoleen, noin 550 gigatonniin; todennäköinen syy on ihmisen toimeliaisuuden ja ihmispopulaation kasvu (Smil 2017). Niin eläimien kuin hyönteistenkin lajirunsaus ja populaatiot ovat huvenneet radikaalisti. Sukupuuttonopeus on nyt 100-1000 kertaa historiallista keskiarvoa suurempi. Vaikka historiallinen data on epätarkkaa, on syytä epäillä, että jäljellä on enintään neljännes esiteollisella ajalla vallinneesta lukumääräisestä runsaudesta (New York Times, 2018). Muutos pahempaan on selvästi nopeutunut viimeisen 20 vuoden aikana. Ekosysteemien köyhtyminen, pilkkoutuminen ja tuhoutuminen lisäävät koko ajan riskiä siitä, että asiaa tuntemattoman silmin terveeltäkin näyttävät ekosysteemit ajautuvat peruuttamattomaan ”sukupuuttoketjureaktioon” (Säterberg ym. 2013). Todennäköisyys, että jotkin näistä ekosysteemeistä ovat kriittisen tärkeitä esimerkiksi suuren ihmisjoukon ravinnonsaannille tai elinkeinolle, kasvaa koko ajan. Monimuotoisuuden kato hälyttävällä nopeudella on tosiasia myös Suomessa, ja indikaattorilajien tilanne antaa syytä pelätä, että myös ekosysteemien romahdus on täysin mahdollinen kehityskulku (Kauppinen, 2019).

Samaan aikaan ihmistoiminta on lisännyt kasvihuonekaasujen määrää ilmakehässä niin, että nyt nähtävissä olevalla kehityksellä planeetan keskilämpötila tulee nousemaan tällä vuosisadalla noin 3 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Yksistään lämpenemisen vaikutukset Maapallon kykyyn ylläpitää 10-12 miljardin ihmisen yhteiskuntaa ovat sanalla sanoen hirvittäviä: ilmaston muutosnopeus yksinkertaisesti ylittää ekosysteemien kyvyn sopeutua.

Kun lämpeneminen yhdistyy muihin ihmistoiminnan aiheuttamiin ekosysteemikriiseihin ja hupenevaan luonnontilaan jätettyyn maa-alaan, seurauksiltaan vakavia, globaaleja heijastevaikutuksia aiheuttavia, inhimillisessä mittakaavassa peruuttamattomia ekologisia romahduksia on pidettävä todennäköisinä. Lämpenemisen ja elonkirjon kadon lisäksi lähiaikoina tulee vähintään paikallisesti akuuteiksi mm. typpi- ja fosforikierron häiriöt, ja erilaisten kemikaalien yhteisaltistuksen terveys- ja ympäristövaikutukset voivat aiheuttaa vielä hyvinkin ikäviä yllätyksiä.

Globaali päästökehitys vallitsevalla politiikalla, 2 asteen tavoitteeseen tarvittava polku, ja vihreällä 1,5 asteen arvioitu polku.
EU:n päästökehitys verrattuna 2 asteen tavoitteeseen.

Hyvänä uutisena, kaikkein pahin lämpenemisskenaario, mahdollisesti jopa 5 asteen lämpenemisen tuottava RCP8.5, voidaan todennäköisesti sulkea pois laskuista – ellei esimerkiksi ilmaston herkkyys hiilidioksidipäästöille osoittaudu nykyisin arvioitua korkeammaksi, tai muita ikäviä yllätyksiä tapahdu.

Talous: kuolleen hevosen piiskaamista

Taloudellisen toimeliaisuuden jatkuva kiihtyminen on tärkein syy ekosysteemituhoihin. Ihmisten toimeliaisuuden vaatima raaka-aineiden ja energian kulutus ylitti planeetan kestävät rajat jo noin vuonna 1981. Maailma on siis ”vaurastunut” ympäristövelaksi viimeiset 40 vuotta, sen sijaan että olisimme opetelleet elämään luonnonperintömme koroilla. Maksun aika koittaa kuitenkin varmuudella ennemmin tai myöhemmin.

Suomen laskennallinen (GDP) ja todellinen vauraus (GPI, ISEW). Hyvinvointimme on ostettu ympäristövelaksi viimeistään 1990-luvulta lähtien, ja se on yhtä kestävällä pohjalla kuin luottokorttivelaksi ostettu varallisuus on.

Merkittävä osa nykyisistä työpaikoista todennäköisesti tuhoaa enemmän yhteisvaurautta kuin luo sitä. Talouden kirjanpito on kuitenkin perustavanlaatuisesti harhainen, sillä esimerkiksi ympäristölle (ja useimmiten myös muille ihmisille) aiheutuvia ns. ulkoiskustannuksia ei käytännössä koskaan huomioida likimainkaan täyteen arvoonsa. Hintasignaalin ollessa talousjärjestelmän keskeinen ohjaussignaali, rankasti vääristynyt hintasignaali tulee väistämättä johtamaan huonoihin ja lyhytnäköisiin valintoihin. Tilanne olisi teoriassa mahdollista korjata esimerkiksi haittaveroilla, mutta mitään merkkejä riittävän tiukkojen haittaverojen ja nyt tarvittavien absoluuttisten ympäristön kulutuksen rajojen asettamisesta riittävän nopealla aikataululla ei ole näköpiirissä: tarvittavien rajojen asettaminen köyhdyttäisi järjestelmän nykytilasta eniten hyötyviä superrikkaita ja sattuisi siihen keskiluokkaan, joka on rakentanut elämänsä olettaen – virheellisesti – järjestelmän olevan vakaalla pohjalla.

Tarvittava hiilidioksidin hinta eri skenaarioissa. Meille relevantein (skenaario SSP2, OECD) merkitty violetilla. Tätä kirjoittaessa hiilidioksiditonnin hinta EU:n päästökaupassa – mikä ei kata kaikkia päästölähteitä – on 24,80 €/tonni. Viiden vuoden kuluttua sen tulisi olla 50-200 euroa, ja kattaa kaikki päästölähteet. Tämä mm. lopettaisi sellunkeiton suomalaisesta puusta.

Onkin epätodennäköistä, että riittävän suuria haittaveroja saadaan aikaan riittävän ajoissa. Vielä epätodennäköisempää on, että haittaveroilla kyettäisiin ohjaamaan talousjärjestelmän toimintaa pitkällä tähtäimellä teknologian voiman kehittyessä jatkuvasti. Kyseessä on klassinen säätöteorian ongelma: säädössä, eli haittaverojen asettamisessa, on väistämättä viiveitä, ja kun sekä järjestelmän turvallinen tila toimia hupenee ihmistoiminnan jatkaessa elossapitojärjestelmämme tuhoamista, ja työkalujemme voima (ts. kyky tehdä niin hyvää kuin pahaa aikayksikköä kohden) kasvaa, lopputulos tulee olemaan rajojen ylittäminen ja siitä seuraava romahdus. Tällä hetkellä säädön viive ongelman havaitsemisesta tarvittaviin haittaveroihin on ainakin 30 vuotta, todennäköisemmin 50 vuotta tai enemmän. (Esim. ilmastonmuutoksen suhteen tarvittavaa säätöä ei ole vieläkään tehty, eikä sitä näköjään saada aikaankaan.) Tämä tekee turvallisella alueella pysymisen käytännössä mahdottomaksi, ellei tekniikan kehitystä pysäytetä ja kelloa käännetä takaisin, tai säätöä tehdä muuten kuin nyt kokeilluilla menetelmillä.

The most intense moments of my life.
Yhteiskuntamme on kuin klassisen Nokian matopelin mato: niin kauan kun kasvu jatkuu, turvallinen tila hupenee koko ajan, ja reaktioiden pitäisi olla koko ajan nopeampia. Kuvalähde: kitkong, Reddit

Näissä olosuhteissa kysymys loputtoman talouskasvun mahdollisuuksista on lähinnä akateeminen. Vaikka vain vähän kulutusta lisäävä talouskasvu onkin jossain määrin mahdollista esimerkiksi tuotteiden laadun parantuessa ja palvelujen lisääntymisen myötä (joskaan jälkimmäiset eivät todellakaan ole ”aineetonta” taloutta, ja on hyviä syitä epäillä, että useimpien tuotteiden funktionaalisessa laadussa on saavutettavissa rajat, jonka jälkeen laadun parantuminen ei juurikaan lisää hyvinvointia), lähes kaikki ”kehittyneet” yhteiskunnat ovat ylittäneet kestävän toimeliaisuuden rajat jo aikaa sitten. Ei ole olemassa mitään historiallista, empiiristä, tai teoreettista syytä olettaa, että vaikutuksiltaan vähäinen ”aineeton” (todellisuudessa ”vähäaineinen”) talouskasvu kykenisi korvaamaan niin nopeasti niin paljon aineellista taloutta, että se mahdollistaisi ”kestävän” talouskasvun keskeytyksettömän jatkumisen. Yksikään teollisuusvaltio ei myöskään näytä mitään merkkejä mistään määrätietoisesta pyrkimyksestä rajoittaa talouskasvu vain ”aineettomaan” talouteen tai ylipäätään ympäristövahinkojen määrän vähentämisestä, pikemminkin päinvastoin: esimerkiksi Suomessa pyritään enemmänkin heikentämään talouden materiaalitehokkuutta esimerkiksi lisäämällä kaivostoimintaa ja rakentamalla sellutehtaita. Teoreettinen pohdinta loputtoman talouskasvun teoreettisesta mahdollisuudesta ja retoriikan keskittyminen talouden suhteelliseen tehokkuuteen vahinkojen absoluuttisen määrän sijaan onkin käytännössä lähinnä viivytyksen ja (itse)denialismin taktiikka.

Teknologiasta ei ole syytä odottaa ihmelääkkeitä, ja tekniikkaa ratkaisuksi huutavat eivät suoraan sanottuna ymmärrä, mistä puhuvat. Parhaassakin tapauksessa uuden teknologian tie laboratoriosta edes tilastoissa juuri ja juuri näkyväksi vie vuosikymmenen; usein tie on tätä kivisempi. Vaikka vähemmän likaisten teknologioiden kehittämistä pitääkin jatkaa, niihin luottaminen on vastuutonta, ja mitä todennäköisimmin lähinnä vaikeuttaa rysähdyksen hillintää. (Kts. esim. kirjoitukseni teknologian ja politiikan rooleista.)

Suomen talouden historiallinen (musta viiva) ja vaadittu materiaalitehokkuuden kehitys, jotta talous voisi kasvaa kestävästi. Laskelma voi olla optimistinen, sillä kestävä materiaalinkäytön raja laskee koko ajan ympäristövelan kasvaessa, ja on jo todennäköisesti vähemmän kuin laskelmassa oletettu 7 tonnia/henkilö. Materiaalinkäyttö on erinomainen mittari esimerkiksi biodiversiteettivahingoille (R^2 jopa 0,9).

Nykyinen talousjärjestelmä on tuottanut historiallisen paljon hyvinvointia, historiallisen kovalla hinnalla. Sen toiminnan jatkaminen tulee kuitenkin tuhoamaan yleistä hyvinvointia kiihtyvällä nopeudella, vaikka yksilöt voivatkin rikastua vielä kauan – aivan kuten kuolleen eläimen raato voi elättää jonkin aikaa hyvinkin menestyviä eläinyksilöitä. Eriarvoisen varallisuuden jaon olosuhteissa menestyneiden ja sitä kautta eriarvoisuuden normaaliksi tai peräti tavoiteltavaksi olotilaksi sisäistäneiden yksilöiden itselleen keräämä taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen valta, ja järjestelmän korjaamiseksi vaadittavien muutosten jatkuvasti kasvava koko, tekevät tarvittavista korjausliikkeistä epätodennäköisiä.

Kun nykyistä järjestelmäämme vastaavien järjestelmien dynamiikkaa tutkitaan esimerkiksi simulaatioiden avulla, nähdään nopeasti, että tarkoista parametreistä riippumatta, järjestelmät noudattavat yhtä neljästä perusdynamiikasta.

Dynamiikka 1, jatkuva kasvu, vaatisi käytännössä resurssien määrän kasvamista jatkuvasti. Vaikka teknologinen taitomme mahdollistaisikin lähitulevaisuudessa esimerkiksi asteroidien louhinnan, olemme vielä äärimmäisen kaukana taidosta rakentaa uusia ekosysteemejä. Tällä hetkellä keskeinen järjestelmäämme uhkaava rajoite ei olekaan raaka-aineiden vaan nimenomaan ekosysteemien – niinsanottujen ”nielujen” – puute. Siksi dynamiikka 1 voidaan sulkea pois laskuista.

Dynamiikka 2, asymptoottinen kasvu (ensin kiihtyvä, sitten rajaa kohden hidastuva) olisi ollut optimaalinen kasvupolku, mutta meillä ei ollut malttia noudattaa sitä. Käytännössä kaikki kehittyneet maat ovat jo kaukana kestävyysrajojen väärällä puolen, joten dynamiikka 2 voidaan sulkea pois laskuista.

Dynamiikassa 3 järjestelmä ylittää kestävät rajat, tekee korjausliikkeen, ja jää oskilloimaan kestävän rajan tuntumaan. Jos tämä aiheuttaa esim. luonnontuhoja, syntyy pitkällä tähtäimellä laskeva trendi. Tämä on jäljellä olevista dynamiikoista vähiten huono, sallien jonkinlaisen hyvinvoinnin jatkumisen ainakin jonkin aikaa. Ikävä kyllä todennäköinen poliittinen vastaus korjausliikkeeseen on fasismin nousu.

Dynamiikka 4 syntyy, kun järjestelmä ylittää rajat liian räikeästi, eikä kykene tekemään korjausliikettä edes romahduksen oloissa. Esimerkiksi äärioikeiston nousu päättäviin asemiin lisää tämän dynamiikan todennäköisyyttä, kun faktapohjainen päätöksenteko vaikeutuu entisestään. Kuvan kaltainen romahdusdynamiikka on ekosysteemeissä erittäin usein nähtyä käyttäytymistä, eikä meillä toistaiseksi ole mitään varsinaista näyttöä siitä, että ihmiskunta kokonaisuutena olisi hiivaa paremmin kykenevä sääntelemään omaa käyttäytymistään.

Kuten todettua, dynamiikat ovat samanlaisia, vaikka parametreja muutettaisiin tuntuvasti. Esimerkiksi resurssien määrän kaksinkertaistaminen (tai vaikutusten puolittaminen) tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että samaan tulokseen päädytään hieman myöhemmin. Miten paljon myöhemmin? Jos esimerkiksi kulutuksen vuosikasvu on 2 prosenttia, mikä on hieman alle historiallisen kehityksen, resurssien määrän kaksinkertaistaminen tai vaikutusten puolittaminen toisi noin 35 vuotta lisäaikaa muuttaa järjestelmää. Tämä ei ole mielipide, vaan aritmetiikkaa.

Miten nopeasti kasvava asia moninkertaistuu? Tällä kuvaajalla se on helppo laskea. Tai sitten voit käyttää yllättävän hyvää nyrkkisääntöä: kasvavan asian kaksinkertaistumiseen kuluva aika on noin 70 jaettuna kasvuprosentilla.

Muutoksia vaikeuttaa myös se, että tarvittavien rajoitteiden asettaminen lukitsisi paikalleen nyt vallitsevan sosioekonomisen tilanteen: voittajat jäisivät voittajiksi, häviäjät häviäjiksi, ja kasvavassa määrin näennäinen mutta vielä toisinaan realistinen mahdollisuus parantaa syntymässä saatua asemaa häviäisi lähes kokonaan. Tilanteen korjaaminen vaatisi vaurauden tasa-arvoisempaa jakoa, mutta tämä on epätodennäköistä ilman vallankumousta. Samalla globaali ja valtioiden sisäinen eriarvoisuus vaikuttavat, ympäristötuhojen ohella, esimerkiksi muuttoliikkeisiin, juurettomuuteen, turvattomuuteen ja muihin huoliin, joista ääriliikkeiden suosio kumpuaa.

Lisäys 20.2.20: Väännän vielä rautalangasta, että sivilisaatiomme nykymenolla todennäköisesti rysähdykseen tai jopa romahdukseen ajava kestävyyskriisi on ilmastokriisiä laajempi ja systeemisempi ongelma. Ilmastokriisin ratkaiseminen olisi hyvä alku, mutta ei riittäisi: aivan kuten matopelissä, yhden uhan väistäminen turvallisen liikkumatilan jatkuvasti huvetessa tarkoittaa vain sitä, että jokin seuraavista rajoista tulisi vastaan viimeistään muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Kun aikamme keskeinen ongelma on se, miten saada asetettua riittävän tiukat ja pitävät rajat ympäristön kuluttamiselle, hajautetun kapitalismin suurimpiin etuihin kuuluva ilmiömäinen kyky kiertää ja rikkoa teknologian, ympäristön ja yhteiskunnan rajoja rahan metsästyksessään alkaa olla paljon enemmän kirous kuin siunaus. Osa kapitalismin nomenklatuurasta ymmärtää jo ilmastokriisin vakavuuden, mutta vain aniharva ”talousviisas” on ymmärtänyt, että kestävyyskriisi ei ole vain ilmastokriisiä, eikä ymmärrä, miten systeemisestä ongelmasta on kysymys.

Politiikka: äärioikeiston umpikuja

Viimeisen 40 vuoden aikana kaikissa läntisissä teollisuusmaissa on toistunut kehitys, missä politiikan rooli yhteisistä asioista päätettäessä on vähentynyt, samalla kun talouden päättäjien rooli on kasvanut. Tämä vallan luovuttaminen politiikalta etupäässä rikkaimmille on tapahtunut useista syistä, joista mainittakoon mm. globalisaation kansainvälisille yrityksille antama mahdollisuus kiristää kansallisvaltioita esimerkiksi työpaikkojen menetyksillä ja ideologinen voitonhuuma hajautetun yksityiskapitalismin voitettua keskitetyn valtiokapitalismin 1990-luvun alussa (luovutusvoitolla, jälkimmäisen romahdettua mm. kirjanpitonsa harhaisuuden ja keskittyneen päätöksenteon jäykkyyksien vuoksi).

Fossiilikapitalismin kuolonkierre.

Vaikka vallitseva järjestelmä onkin tuottanut – ympäristövelaksi – merkittävän määrän hyvinvointia, nämä hyödyt ja haitat ovat jakautuneet hyvin epätasaisesti. Ihmisille, joille on kenties jopa biologisista syistä luontaista arvostaa turvallisuutta hetkellistä vaurautta enemmän ja tasa-arvoisuutta eriarvoisuutta enemmän, yhteiskuntien jatkuva jakaantuminen voittajiin ja voitettuihin on tarkoittanut perustavanlaatuisen yhteiskuntasopimuksen rikkomista. Kunnollisuus ja työn tekeminen sovitusti eivät ole olleet enää pitkään aikaan minkäänlainen tae edes työpaikasta, saati elintasosta. Kasvottomien ”markkinavoimien” heitellessä ja epävarmuuden kasvaessa on ymmärrettävää, vaikkei hyväksyttävää, että epävarmuuden ja pelon tunteet kanavoituvat esimerkiksi äärioikeiston kannatukseen. Maailma on todellakin muuttumassa kiihtyvällä nopeudella, ja on luonnollista, että tältä muutokselta haluaa suojautua – vaikka se ei olisi mahdollista. Tässä tilanteessa houkutus uskoa niitä, jotka vakuuttavat kaiken järjestyvän parhain päin jos vain ”vihervasemmistolaiset” saadaan ulos politiikasta tai vääränväriset ulos maasta, on suuri.

Järjestelmän voittajien, kuten kaltaiseni toistaiseksi turvatussa asemassa olevan akateemisen työläisen, esimerkiksi keskiluokan elintapoihin kohdistama arvostelu näyttää tässä tilanteessa helposti ilkeämieliseltä ja kohtuuttomalta kiusaamiselta. Keskiluokka on lähtökohtaisesti rakentanut elämänsä sille oletukselle, että vallitseva järjestelmä on, mahdollisista ongelmistaan huolimatta, pohjimmiltaan terve, ja sääntöjen noudattamisesta palkitaan ennen pitkää. Kasvava näyttö siitä, että järjestelmä on syvästi laho ja homeessa, ja että esimerkiksi töissä käynti lähinnä kaivaa kuoppaa syvemmäksi, on helpompi kieltää. Kuten esimerkiksi ilmastoviestintää tutkittaessa on havaittu, ongelma ei ole tiedon puute, vaan se, että tietoon uskominen vaatisi omien arvojen ja identiteetin vakavaa uudelleenarviointia.

Lisäys 22.2.20: Ainoa keksimäni turvallinen tie ulos kestävyyskriisistä kulkee arvojen ja asenteiden muutosten kautta. Maatalouden kehittymisen myötä syntyneissä arvoissa ja asenteissa maailma nähdään hierarkiana, jossa vahvemmilla on lähtökohtaisesti oikeus käyttää valtaa heikompiin: ihmisillä luontoon, rikkailla köyhempiin, miehillä naisiin, valkoisilla tummaihoisiin. Nämä hierarkkiset arvot eivät ole luonnonlakeja. Parhaan tiedon valossa ne ovat maatalouden ja erityisesti tuotantovälineiden kuten vetoeläinten yksityisomistuksen synnyttämän eriarvoisuuden ja vallan kasautumisen tuotteita. Hierarkia ja eriarvoisuus ovat aina olleet ristiriidassa monien ihmisen evoluution suosimien arvojen, kuten altruismin ja metsästäjä-keräilijäyhteisöissä edelleen, hyvistä syistä, pääasiallisena normina vallitsevan ”raivoisan egalitarismin” kanssa. (Uskon, että tämä sovittamaton ristiriita maailmamme ja evolutiivisen historiamme välillä on vaikuttavana tekijänä monissa ellei lähes kaikissa ”sopeutumisvaikeuksissa” ja mielenterveyden ongelmissa. Opetamme edelleen lapsillemme reiluutta, jakamista ja tasavertaisuutta – mutta maailma on kaikkea muuta.)

Kestävä yhteiskunta edellyttää joko työkalujemme voiman ja toimintavapautemme radikaalia rajoittamista nykyiseen verrattuna, tai sitten asennemuutosta, jonka seurauksena esimerkiksi luonnon alistaminen ihmisen hyväksi ei ole enää oletusarvo ja luonnonsuojelu poikkeus. Pidän jälkimmäistä parempana ja kestävämpänä kehityskulkuna, ja uskon, että hierarkioiden kyseenalaistaminen lisää muutenkin ihmisten vapauksia olla sitä mitä he haluavat olla. Tasavertaisuus onkin maailman radikaalein idea: jos sen ottaa vakavasti ja johdonmukaisesti, joutuu väkisinkin pohtimaan paitsi sitä, mikä oikeutus rikkaisiin maihin syntyneillä on niin suureen osuuteen luonnonvaroista, myös sitä, mikä on ylipäätään ihmisen oikeutus suhtautua luontoon lähtökohtaisesti materiaalivarastona. Voikin sanoa, että tasavertaisuuden edistäminen ja sen ideaalien ylläpito ovat mitä suurimmassa määrin kestävän yhteiskunnan rakentamista. (Kiitos Juhana Harjulle tämän pohdinnan kirvoittaneesta kommentista. Tulen käsittelemään aihetta jatkossa enemmänkin.)

Äärioikeiston nousuun johtaneet ilmiöt eivät katoa itsestään. Maailma on entistä globaalimpi, ja ihmisiä lietsotaan yhä kuumeisempaan hyperkilpailuun toisiaan vastaan esimerkiksi uhkailemalla työpaikkojen menetyksellä jos ”kilpailukyky” ei parane riittävästi. Hyperkilpailu tekee ihmiset entistä enemmän riippuvaisiksi järjestelmästä, samalla kun se jakaa vaurautta entistä harvemmille ja tekee käytännössä mahdottomaksi yritykset rajoittaa merkittävästi taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia ympäristövahinkoja. Eriarvoisuus ja ympäristötuhot aiheuttavat esimerkiksi muuttoliikkeitä, lisäten juurettomuutta, turvattomuutta ja äärioikeiston kannatusta kasvattavaa pelkoa tutun maailman liian nopeasta muuttumisesta. Valtaan päästyään äärioikeistolaiset hallitsijat eivät tee asioiden korjaamiseksi mitään: vaikka heillä olisi ideologiaansa sopivia työkaluja, mitä heillä ei ole, heillä ei ole mitään insentiiviä vaarantaa hallintonsa oikeutusta. Äärioikeiston ainoa lääke onkin sulkea silmät tutkimukselta ja kiihdyttää elintason ostamista ympäristövelaksi, ja syyttää ja rangaista väistämättömistä ja lisääntyvistä ongelmista yhteiskunnan heikompia jäseniä. Tämä lietsoo entisestään hyperkilpailua, kun pelko putoamisesta huonompiosaiseksi kasvaa.

Lisäys 5.3.20: Avaan hiukan, mitä tarkoitan sanoessani, ettei äärioikeistolla, tai monilla muillakaan oikeiston poliitikoilla, ole kunnollisia kannustimia korjata maailman suuria ongelmia. Tämä johtuu siitä, että oikeiston ideologian kulmakivenä on jo kauan ollut veronmaksuhaluttomuudesta l. itsekkyydestä juontuva ajatus siitä, että valtio ei osaa tehdä mitään oikein, joten sivilisaation pääsylippunakin tunnetun verotuksen vähentäminen onkin itse asiassa hyvä asia. Niinpä valtion kasvava epäonnistuminen kansalaistensa hyvinvoinnin suojelussa on oikeistolle ja etenkin äärioikeistolle win-win-tilanne: se todistaa oikeiston ideologian oikeaksi ja nakertaa veronmaksuhalukkuutta, samalla kun se saa yhä useamman aivan oikeutetusti vihaiseksi. Tämä viha on vain liian helppo kanavoida vähemmistöihin ja sitä kautta äärioikeiston kannatukseksi. Tämäkin ilmiö, kuten moni muu epäilemättä Eduskunnassakin tulevaisuudessa kuuluva kapitalismin kuolonkorina, näkyy pitkälle kehittyneenä Yhdysvaltojen republikaanien toiminnassa; suosittelen ennustamista yrittäviä seuraamaan tarkasti, mitä tuossa maassa tapahtuu.

Guardianin grafiikka alueista, joiden asumiskelpoisuus kärsisi huomattavasti 4 asteen lämpenemisestä. Vaikka nykytiedon valossa lämpeneminen on jäämässä noin 3 asteeseen, odottamattomat takaisinkytkennät voivat hyvin työntää järjestelmän 4 asteeseen tai jopa selvästi yli. Emme tunne planeettajärjestelmäämme riittävän hyvin sulkeaksemme tämän vaihtoehdon pois.

Suomessa on luultavaa, että entistä rasistisempi ja räikeämmin äärioikeistolainen Perussuomalaiset jää puoluekentän suureksi puolueeksi ja todennäköisesti pääsee jossain vaiheessa pääministeripuolueeksi. Puolueen edustajiin kuuluu mitä todennäköisimmin vieraiden valtojen tiedustelupalveluiden vaikutuksen alaisia henkilöitä, ja sen politiikka on faktisesti ottaen, vaikka ei vielä retoriikaltaan, vahvan Kreml-myönteistä – jopa siinä määrin, että Ruotsin oikeistopopulistinen Ruotsidemokraatit kritisoi avoimesti Perussuomalaisia Venäjä-myönteisyydestä. On myös tunnettua, että nationalististen konservatiivi- ja äärioikeistopuolueiden tukeminen ja niiden asian edistäminen kuuluu Kremlin strategiaan EU:n ja demokratioiden vaikutusvallan murentamiseksi, ja on aivan selvää, mikä Suomen puolueista olisi Putinille mieluisin naapurimaan hallitsija. Hankaloittamalla EU:n toimintaa ja esimerkiksi vastustamalla pakolaisten sijoittamista muualle kuin saapumismaihinsa (ns. taakanjakoa), Perussuomalaiset tekee myyräntyötä Suomen turvallisuudelle: maa, jolla on 1340 kilometriä yli käveltävää EU:n ulkorajaa, on äärimmäisen haavoittuvassa asemassa ja alttiina Kremlin kiristykselle, kun ympäristökriisin vaikutukset alkavat seuraavina vuosikymmeninä näkyä koko laajuudessaan. Samalla puolue kieltäytyy johdonmukaisesti tekemästä mitään helpottaakseen väistämättä edessä olevaa talousjärjestelmän murrosta, syyttäen kaikista vaikeuksista lähinnä ”vihervasemmistoa” ja maahanmuuttajia. Millään tällä ei kuitenkaan todennäköisesti ole mainittavaa vaikutusta äärioikeiston kannatukseen.

Lyhyesti sanoen: Poliittisen vallan valuminen rikkaiden käsiin, viivyttely vakavien ongelmien ratkaisemisessa, ja äärioikeiston nousu tekevät ajoissa aloitetuista, riittävän tepsivistä korjausliikkeistä epätodennäköisiä. Tämä johtaa lähes kaikkien ongelmien vaikeutumiseen, ja ennen pitkää järjestelmän systeemiseen romahdukseen. Vähintään osa nykyään demokraattisista valtioista ajautunee jonkinasteiseen fasismiin ongelmien kärjistyessä. Mitään näyttöä siitä, että Suomi olisi immuuni kummallekaan kehityskululle, ei ole olemassa.

Tällä hetkellä todennäköisin kehityskulku. Romahduksen aikataulu ja syvyys ovat vielä muuttujia, joihin on mahdollista vaikuttaa.

Mutta tulevaisuutta ei ole vielä kirjoitettu, vaikka sitä kirjoitetaankin koko ajan. Suuntaa on vielä mahdollista muuttaa, ja vaikkei rysähdystä täysin vältettäisikään, sillä on paljon väliä, onko edessä pehmeä lasku vaiko äkkipysähdys. Kun ehdin, kirjailen tälle kirjoitukselle jatko-osan: tämä on tilanne, miten nyt toimia?

Kirja-arvostelu: More from Less (McAfee, 2019)

Ympäristökeskustelut tulevat jatkossa varmasti törmäämään Andrew McAfeen kirjaan ”More from Less” (2019) ja väitteeseen, että kirja ”todistaa” 1) talouskasvun ja luonnon kulutuksen irtikytkennän tapahtuneen jo, ja 2) tapahtuvan nimenomaan jatkamalla nykymenoa. Valitettavasti kirja ei perustu niinkään aiheen tutkimukseen vaan olemassa olevan tutkimuksen lukematta jättämiseen.

Yleisesti ottaen, kirja on ihan hyvin kirjoitettu polemiikki teoreettisen täydellisen kapitalismin puolesta. Ongelma on siinä, että sen keskeinen väite on optimistisesti ja hyväntahtoisesti tulkittunakin harhaanjohtava.

Kirjan keskeinen väite on, että koska USA:n talous käyttää nykyisin hieman vähemmän monia materiaaleja kuin ennen finanssikriisiä, niinsanottu irtikytkentä eli koko ajan paremmaksi kehittyvä teknologia onnistuu ratkaisemaan ympäristöongelmamme, ja paras strategia on siksi jatkaa nykyisellä polulla. Tätä väitettä perustellaan yhdellä (1) vertaisarvioidulla tutkimuksella, ja kirjoittajan omilla laskelmilla pääasiassa Yhdysvaltojen geologisen tutkimuskeskuksen (USGS) keräämästä datasta.

Tämä on kova väite, ja kova väite vaatisi kovat todisteet.

Irtikytkentä, englanniksi ”decoupling”, ei nimittäin todellakaan ole tutkimatta jäänyt aihe. Irtikytkentä on suorastaan kriittisen tärkeä kysymys, ja niinpä yksin tällä vuosisadalla tutkimuksia on ilmestynyt satoja. En kuitenkaan löydä kirjasta näyttöä, että sen kirjoittaja olisi perehtynyt tähän tutkimukseen ollenkaan. Kirja jopa käyttää irtikytkennästä etupäässä vanhempaa termiä ”dematerialization” eikä nykyisin kurantimpaa ”decoupling”. Ja kirjan väite USA:n talouden irtikytkeytymisestä materiaaliresursseista, kun koko arvoketju huomioidaan, hajoaa tarkemmalla metodologialla kokonaan.

Esimerkiksi Wiedmann ym (2015) selvittivät ei vain materiaalien kulutusta maan sisällä + maahan tuotujen tuotteiden materiasisältöä (jonka McAfee arveli merkityksettömän pieneksi) vaan koko arvoketjun materiaalivirtoja. Tulos: kun huomioidaan ei vain tuotujen tuotteiden materiaalisisältö, vaan myös näiden tuotteiden valmistamisen ja valmistamisen infrastruktuurin (tehtaat eivät rakennu pilvenhattaroista!) materiaalijalanjälki, teollisuusmaiden irtikytkentä on enintäänkin merkityksettömän vähäistä. Tätäkään VARSIN KESKEISTÄ, vapaasti saatavilla olevaa tutkimusta en kuitenkaan löydä edes sähkökirjan etsi-toiminnolla. Enkä mitään muutakaan irtikytkentää tarkemmin ja kriittisemmin tarkastellutta tutkimusta.

Mitään merkkiä siitä, että näitä olisi edes luettu, ei löydy.

Jos haluatte saada erinomaisen kuvan irtikytkentätutkimuksen nykytilasta, paras yhteenveto löytyy kesällä ilmestyneestä katsauksesta Decoupling Debunked (Parrique ym 2019). Voitte lukea tätä rinnan McAfeen kirjan kanssa ja päättää itse, kumpi on uskottavampi. McAfeen kirjassa on tosin muitakin vähäisempiä ongelmia, kuten melko ruusuinen kuva teollisesta vallankumouksesta ja Jevonsin paradoksin lievä mutta ongelmallinen väärinymmärrys (jos osaamme tehdä vähemmän alumiinia kuluttavia juomatölkkejä, Jevons ei ennusta että joisimme enemmän tölkkijuomia, vaan että ceteris paribus, säästettyä alumiinia käytetään jossain muualla).

Kirjan ehdottomaksi ansioksi tulee kuitenkin mainita, ettei se väitä ollenkaan sitä mitä kirjaa ympäristötutkijoiden naaman edessä heiluttavat väittävät: kirja nimenomaisesti toteaa, että tarvitsemme paljon, paljon nykyistä tiukempaa sääntelyä ja kapitalismin ylilyöntien aktiivista rajoittamista – toisin sanoen, paljon vahvempaa ja aktiivisempaa valtiota. Monessa kohtaa kirjan argumentaatioon onkin helppo yhtyä, varsinkin koska esimerkiksi ”kapitalismista” puhutaan niin epämääräisesti. McAfeen mielestä n. kaikki valtiot ovat kapitalistisia, ja teoreettinen täydellinen kapitalismi + haittaverot olisi oivallinen ratkaisu kaikkeen. Teoriassa näin onkin, ja McAfee on oikeassa antaessaan ymmärtää, että skandinaavinen malli, jossa valtio osallistuu määrätietoisesti talouden ohjaamiseen, sääntelyyn, ja ulkoisvaikutuksien korjaamiseen, mutta varsinainen tuotanto ja jakelu jätetään yksityisille yrityksille, on historiallisesti parhaiten hyvinvointia tuottanut ja sitä reiluimmin levittänyt yhteiskuntajärjestys.

McAfee ei kuitenkaan käsittele juuri lainkaan mm. sitä, että omaisuuksien kasaantuminen tuo valtaa. McAfeen kapitalismin vääristymiksi kuvaamat ilmiöt, kuten kaverikapitalismi (cronyism) ja lainsäädännön kaappaaminen (regulatory capture) ovatkin itse asiassa nimenomaan omaisuuden kasautumisen väistämättömän sivuvaikutuksen eli vallan kasautumisen ominaisuuksia. Sinällään kirja olisikin hyvä argumentti varallisuuksien nykyistä paljon suuremman tasaamisen puolesta: tällöin taloudellinen valta jakaantuisi tasaisemmin, suunnitelmatalouden määrä vähenisi nykyisestä n. 60 prosentista maailmantaloutta (yritysten sisäinen taloussuunnittelu on lähes aina suunnitelmataloutta), ja kapitalismin lieveilmiöt todennäköisesti pysyisivät paremmin kurissa. Kirja esittääkin vaurauseroihin puuttumista ja sosiaalisia turvaverkkoja, mutta kokonaisuutena kirjan versio kapitalismista on melko täydellinen peilikuva vakaumuksellisen marxisti-leninistin käsityksestä kommunismista joskus vuoden 1988 tienoilla. Sekä kapitalismi että kommunismi ovat teoriassa jopa hyvinkin toimivia järjestelmiä, mutta valitettavasti me emme elä täydellisessä vaan reaalikapitalismissa.

Olisikin varmaan liikaa vaadittu, että tällä tasolla liikkuva kirja osaisi erotella vaikkapa vähähiilisen infrastruktuurin rakentamisessa mahdollisia ratkaisuja (esim. liiketaloudellisin periaattein johdetut valtionyhtiöt, public-private partnerships, ym) enemmän kuin viiden teoreettisen yhteiskuntajärjestyksen ( markkinafundamentalismi, sosiaalidemokratia, demokraattinen sosialismi, sosialismi, kommunismi ) kautta, mutta olisi silti kiva nähdä vähän enemmän älyllistä uteliaisuutta. McAfee onneksi sentään toteaa suoraan, että markkinafundamentalismi eli usko markkinoiden ja pelkän kapitalismin kykyyn ratkaista ympäristön ja yhteiskunnan ongelmat on naiivia, ja että paljon tiukempaa sääntelyä tarvitaan välttämättä. Hän ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten tämä saadaan käytännössä aikaan ilman esimerkiksi uskottavaa uhkaa vielä suuremmasta kurssinmuutoksesta.

Kirjassa on siis hyviäkin kohtia ja jos ei ole ikinä lukenut mitään irtikytkennästä, siitä kai voisi oppia jotain hyödyllistä. Valitettavasti tutkimukseen perehtymättömyys näkyy niin pahasti, että kirja ei toimi niinkään johdantona vaan harhaanjohdantona. Kirja onkin enemmänkin oppikirjaesimerkki vahvistusvinoumasta, eli siitä, mitä tapahtuu, kun älykäs ihminen haluaa kovasti uskoa jonkin asian olevan totta, eikä käytä tarpeeksi aikaa etsiäkseen omaa kantaansa vastustavia todisteita. Kehuteksteistä päätellen, tällä tavalla saa kuitenkin toisilta tutkimusten johtopäätöksiin luovasti suhtautuvilta ja nykyiseen talousjärjestelmään järkähtämättä uskovilta valtavia kehuja, joten ilmeisesti lähestyminen toimii. Me ihmiset kun haluamme niin kovasti uskoa, että minkään ei tarvitsisi muuttua koskaan; tämä todennäköisesti selittää enemmän kuin mikään muu, miksi esimerkiksi tätäkin kirjaa kehuneen ja sitä epäilemättä tulevaisuudessa lyömäaseena käyttävän Steven Pinkerin ruusuisen optimistiset mutta todistusaineistoa vähintäänkin luovasti esittävät teokset ovat myyntimenestyksiä. Myös tämän kirjan on helppo ennustaa tulevan myyntimenestykseksi.

Varsinaiseen irtikytkennän tutkimukseen kirja ei tuo mitään uutta, eikä sen keskeistä väitettä todennäköisesti saisi julkaistua yhdessäkään vakavammin otettavassa tieteellisessä julkaisussa: käytetty yksinkertainen metodologia on vuosia ajastaan jäljessä, ja asia on jo tutkittu yksityiskohtaisemmin ja paljon yhtä maata kattavammin. Tulokset ovat selviä: irtikytkentää tapahtuu jossain määrin ja osalla luonnonvaroja, ja se on hyvä asia, mutta talouskasvun jatkaminen totutulla tasolla edellyttää nyt 1) riittävän kattavaa, 2) riittävän nopeaa, 3) pysyvää ja 4) globaalia irtikytkentää. Mistään näistä ei ole olemassa kestävää näyttöä.

Siksi irtikytkentään luottaminen ympäristöstrategiana on parhaimmillaankin uhkapeliä. Jos irtikytkentään ja teknologiaan luottaminen yhdistyy haluttomuuteen säätää McAfeenkin vaatimia tiukkoja ympäristörajoja, kuten yleensä yhdistyy, kyseessä on joko typerä vastuuttomuus tai vastuuton typeryys. McAfee onneksi tuomitsee tämän selvin sanoin, ja jos tätä kirjaa käytetään perusteluina vastustaa ympäristösääntelyn tiukentamista, se kertoo lähinnä siitä, että vastustaja ei ole lukenut itse kirjaa.

More from Less

McAfee, Andrew (2019). More from Less: The surprising story of how we learned to prosper using fewer resources – and what happens next. New York: Scribner

Mainitut lähteet

Parrique T., Barth J., Briens F., C. Kerschner, Kraus-Polk A., Kuokkanen A., Spangenberg J.H. (2019). Decoupling debunked: Evidence and arguments against green growth as a sole strategy for sustainability. European Environmental Bureau. https://eeb.org/library/decoupling-debunked/

Wiedmann, T. O., Schandl, H., Lenzen, M., Moran, D., Suh, S., West, J., & Kanemoto, K. (2015). The material footprint of nations. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, 112(20), 6271–6276. https://doi.org/10.1073/pnas.1220362110

Miksi tuen Elokapinaa

Tuntemamme maailma on nyt tuntemattoman edessä. Ilmastokriisi ei ole enää kaukaista tulevaisuutta, vaan konkreettisesti läsnä silminnähtävissä muutoksissa ja jopa luonnonkatastrofeissa. Nämä ovat kuitenkin vasta pientä alkua, mikäli kasvihuonekaasupäästöjä ei saada kuriin. Vuosikymmenien viivyttelyn johdosta aikaa ei enää ole juurikaan: seuraavan 10-20 vuoden aikana saatamme hyvin päästää ilmaan niin paljon hiilidioksidia ja muita ilmastonmuutosta edistäviä kaasuja, että ilmasto tulee lämpenemään vähintään yli kaksi, mahdollisesti 4-5 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna.

Kahdenkin asteen lämpeneminen tarkoittaisi, että lapsemme ja lapsenlapsemme joutuvat keskelle suurempaa ja syvempää mullistusta kuin teollinen sivilisaatio on tähän saakka koskaan joutunut kokemaan.

Noin kolmen asteen lämpeneminen vaarantaa vakavasti maailman ruokaturvallisuuden.

Neljä astetta tai enemmän tarkoittaisi käytännössä sitä, että Pohjoismaiden leveysasteet alkavat olla viimeisiä paikkoja, joissa sivilisaation jatkumiselle on kohtuullisella varmuudella edellytyksiä. Kun huomioi, että Suomeen mahtuisi Saksan asukastiheydellä sata miljoonaa ihmistä, ymmärtää, miltä ongelma näyttää meidän kannaltamme. Toisin kuin monissa köyhissä maissa, meidän uhkanamme ei ole suoranaisesti ilmaston muuttuminen ja merenpinnan nousu, vaan se, että nykyiset kehityskulut osoittavat kohti kansainvaelluksia ja viimeistä maailmansotaa.

Tällä hetkellä paras arvaus lämpenemisestä on 2,7 – 3,4 astetta, ja ennakkotiedot uusimmista ja tarkemmista malleista antavat syytä epäillä, että näitä numeroita tullaan tarkastamaan ylöspäin. Nykyisellä kehityksellä jopa neljän asteen lämpeneminen vuosisadan loppuun mennessä on täysin mahdollista.

Elokapina, englanniksi Extinction Rebellion, on johtajaton kansanliike, joka pyrkii estämään yllä kuvatun tulevaisuuden kirittämällä ilmastopolitiikkaa väkivallattomalla kansalaistottelemattomuudella. Pidän Elokapinan toimintaa tervetulleena ja erittäin kannatettavana. Historia osoittaa, että kansalaisliikkeet, eritoten väkivallattomat sellaiset, ovat olleet ennenkin avainasemassa, kun yhteiskunta on tarvinnut suuria muutoksia. Tarvitsemme nyt yhden suurimmista muutoksista koskaan. 13 vuoden kokemuksella ympäristöasioista uskallan väittää, että tarvittavaa muutosta ei tulla aikaansaamaan teknokraattien välisissä neuvotteluissa: jos se olisi mahdollista, muutos olisi tehty jo. Jos kansalaiset eivät konkreettisesti painosta päättäjiä parempaan esimerkiksi Elokapinan ja ilmastolakkoilun keinoin, tulemme jatkamaan nykylinjalla, jota seuraten yhteiskuntamme saadaan dekarbonisoitua ehkäpä 400 vuoden kuluessa.

Kuten lukuisat minua viisaammat tahot, satoja tutkijoita ja lääketieteellisen aikakauslehden Lancetin päätoimittajaa myöten ovat aiemmin todenneet, Elokapinaa ja muuta kansalaisliikehdintää voi ja kannattaa tukea, vaikkei olisi ehdottoman samaa mieltä jokaisesta yksityiskohdasta. Toiminnallaan Elokapina raivaa tilaa myös muille toimijoille, ja vaatimalla riittävän paljon, Elokapina saattaa hyvin varmistaa, että saamme tarpeeksi. Tästä syystä en ole kovinkaan huolissani siitä, että Elokapinan aktiivit esittävät toisinaan tutkimustuloksista lähinnä niinsanotut häntäriskit, tai väittävät, että meillä on vain joitain kuukausia aikaa toimia. Tarkkaan ottaen he eivät ole väärässä: tutkimustuloksia on mahdollista tulkita myös näin. On esimerkiksi mahdollista, että olemme jo päästelleet ilmakehään niin paljon kasvihuonekaasuja, että peruuttamattomat muutokset ovat alkaneet. On myös aina mahdollista, että jonkinlainen yhteiskunnan romahdus eteneekin paljon nopeammin kuin kukaan olisi osannut ennakoida. Vielä vuonna 1988 hyvin harva uskoi Neuvostoliiton olevan historiaa vain kolmen vuoden kuluttua. Ja, ennen kaikkea, köyhemmissä maissa ilmastonmuutos aiheuttaa hengenvaarallisia riskejä jo nyt.

Henkilökohtaisesti en kuitenkaan pidä näitä skenaarioita todennäköisinä. Rikkaissa maissa asuvat eivät todennäköisesti tule ainakaan vuosikymmeniin näkemään yhteiskuntien romahtavan, paitsi uutislähetyksissä. Meillä on myös aina aikaa toimia: jokainen asteen kymmenys, millä saamme lämpenemistä rajoitettua, tarkoittaa pienempiä vahinkoja ja vähempää kärsimystä. On kuitenkin aivan totta, että seuraavien noin kymmenen vuoden aikana meidän on saatava käyntiin paljon nykyistä pontevammat toimenpiteet, mikäli mielimme säilyttää maailman sivilisaatiolle turvallisena. Ilmastotoimiin täytyy käytännössä panostaa 10-20 kertaa nykyistä enemmän, ja asiaan on suhtauduttava samalla vakavuudella millä suhtautuisimme sotilaalliseen uhkaan.

Tällä hetkellä ei ole olemassa minkäänlaista vaaraa liiallisista ilmastotoimista, ja siksi käytännössä kaikki väkivallaton aktivismi on hyvästä. Jos tilanne muuttuu, tulen siitä ilmoittamaan erikseen. En usko näin käyvän aivan pian, ja toivotankin kaikille Elokapinan aktivisteille ja muille paremman maailman puolesta kamppaileville mitä parhainta menestystä: olette oikealla asialla, ja toimintanne on tieteellisesti perusteltua.

Ympäristörealistin käsikirja: vähän realismia, paljon käsienheiluttelua

Suomen kaikkiin kouluihin Suomalaisiin kouluihin on jaettu Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perustan tuottamaa kirjasta ”Ympäristörealistin käsikirja” (toim. Hamilo & Grönroos). Mutta miten realistinen tämä artikkelikokoelma tutkimustiedon valossa oikeastaan on?

Käyn seuraavassa läpi kirjan luvut yksityiskohtaisesti ja järjestyksessä. Jos et ehdi tai jaksa lukea koko kirjoitusta, tiivistelmänä arvioni kirjasta on seuraava:

Kirjassa esitetään, että ympäristötoimien varjolla tehdään politiikkaa, ja sitten esitetään ympäristötoimien varjolla tehtäväksi oikeistolaista politiikkaa. Kirjan unelmamaailmassa ympäristöongelmat ratkeavat jo teollisuuden lobbareilta tutulla politiikalla, jossa ongelmien ratkomista on se, että toistetaan kerta toisensa jälkeen mantraa siitä, miten hiilivero on teoriassa paras ratkaisu ja sitä paitsi Kiina ja väestönkasvu. Tämän ns. politiikan empiirinen tehottomuus ei ole kirjoittajien mielestä ongelma, sillä he eivät juurikaan käytä empiiristä aineistoa havainnollistaessaan ajatuksiaan. Silloin kun he näin tekevät, he yleensä kaivavat maata juuri esittämänsä argumentin alta.

Kirjan artikkeleissa sekoitetaan tunnettuja faktoja ja aiemmin esitettyjä huomioita vaihtelevaan mutta keskimäärin suureen määrään harhaanjohtavia puolitotuuksia ja suoranaista harhailua siten, että asiantuntijalle kirjassa ei ole mitään uutta, mutta maallikko ei välttämättä kykene erottamaan, mitkä kirjan väitteistä perustuvat tosiasioihin, ja mitkä fantasiaan – ellei hän käy epäileväiseksi esimerkiksi kirjassa kiusallisen usein toistuvia oman argumentin alasampumisia havaittuaan.

Sellaisenaan teos on käytännössä peilikuva monien ympäristöjärjestöjen ydinvoimaa koskevasta raportoinnista, ollen nettohyödyllisyydeltään negatiivinen. Kokonaisuutena kirja tulisikin arvioida poliittisen retoriikan eikä luonnontieteellisen tutkimuksen genreen kuuluvana; nähdäkseni kirjasen keskeinen retorinen viesti on, että irrationaalinen ”vihervasemmisto” pakottaa hyvää tarkoittavat yritykset ja puhtaan rationaaliset oikeistohallitukset tekemään huonoja ratkaisuja, mutta jos vain ympäristönsuojelijoista päästäisiin eroon, maailman ympäristöongelmat ratkeaisivat liki itsestään. Esitän käytetystä retoriikasta joitain huomioita, mutta jätän teoksen tarkemman ruotimisen tältä kannalta aihetta paremmin tunteville.

Ympäristörealistin käsikirja
toim. Hamilo, M. ja Grönroos, S.
Suomen Perusta, Helsinki
2019

PS. tämän arvostelun kirjoittaminen vei muulta tutkimukselta aikaa noin yhden työpäivän. Tämänkaltainen hukkaan heitetty aika tulisi nähdäkseni laskea osaksi ympäristönsuojelun vastustamisen kustannuksia.

Esipuhe (Simo Grönroos)

Esipuheessa todetaan, että ”ympäristökeskustelua käydään liikaa tunteella” (s. 4). Tämä on melko osuvaa, ottaen huomioon, että kirjassa ei juuri vaivauduta esittämään varsinaisia tutkimuslähteitä, ja keskeisten johtopäätösten keskeinen peruste on se, että kirjoittajasta tuntuu siltä.

Ympäristöpolitiikan onnistumisia ja epäonnistumisia (Marko Hamilo)

Hamilo esittää johdantona toimivassa luvussa, että keskeinen syy kansainvälisen ilmastopolitiikan epäonnistumiselle olisi ”uusi vihreä fundamentalismi”, jonka nousun hän ajoittaa 1990-luvulle. Todisteena tästä hän esittää Montrealin sopimuksen vuodelta 1987, jossa otsonikerrosta tuhoavien CFC-yhdisteiden asteittaisesta käyttökiellosta kyettiin sopimaan, Hamilon mukaan ”maltilla, tieteellä ja teknologialla,” siinä missä ”tämän ajan paniikkihäiriöiset ympäristöpoliitikot … olisivat varmaan ehdottaneet jääkaappien kieltämistä ja palaamista maakellareihin” (s. 9).

Sattumalta satuin tutkimaan juuri tätä tapausta ja sen yhtäläisyyksiä nykyiseen tilanteeseemme valmistautuessani kirjoittamaan väitöskirjaa. Ajattelin alunperin, että tapauksesta saisi hyvän tapaustutkimuksen valaisemaan nykyisen politiikan kohtaamia ongelmia. Totesin kuitenkin varsin pian, että tilanteet olivat niin erilaisia, että vertailu olisi ollut lähinnä harhaanjohtavaa. Mainitsen kuitenkin CFC-ongelman ja sen ratkaisun lyhyesti myös omassa tutkimuksessani (Korhonen, 2018).

CFC-yhdisteiden kiellossa oli kyse käytännössä kuuden suuren ja noin 14 pienemmän valmistajan tuottaman kemikaalin kieltämisestä. Aineelle oli jo olemassa tunnettuja, teknisesti hyvin toimivia vaihtoehtoja, eikä sen kieltäminen siis vaatinut juuri minkäänlaisia muutoksia mihinkään muuhun kuin noin 20 sitä valmistaneen yrityksen liiketoimintamalleihin. CFC-yhdisteiden käyttö oli myös voimakkaassa laskussa jo vuosia ennen Montrealin sopimusta, mm. Yhdysvaltojen yksinkertaisesti kiellettyä CFC-yhdisteiden käytön useimmissa kohteissa jo 1978, vain neljä (!!!) vuotta otsonikadon ensimmäisenä todenneen tutkimuksen julkaisun jälkeen. (Yhdysvalloissa ei tietääkseni vieläkään ole korvattu jääkaappeja maakellareilla.) Toisin kuin Hamilo ja kirjasen muut kirjoittajat toistuvasti esittävät, kielloilla on todellakin vaikutusta; keskeinen ongelma kielloissa ei ole niiden tehottomuus vaan teollisuuden niitä vastaan käyttämä valta. Kun rahalla on mahdollista vaikuttaa politiikkaan, teollisuus käyttää valtavasti rahaa kieltoja vastaan lobbaamiseen ja porsaanreikien aukomiseen (kts. esim. Shnayerson, 1996; Hoogma, 2000; Roediger-Schluga, 2004). Kiellot ovat toimineet hienosti aikaisemminkin, esimerkiksi PCB-yhdisteiden, elohopean ja lyijyn kohdalla (mm. Ashford ym. 1985): mutta kiellot ovat aina olleet inhottavia suurille valmistajille.

Niinpä CFC:n suurimmat valmistajat onnistuivat viivyttämään lobbauksella ja omia tutkijoitaan palkkaamalla CFC-kieltoa tehokkaasti useilla vuosilla, vaikka tieteellinen todistusaineisto otsonikadon potentiaalisesti katastrofaalisista vaikutuksista oli erittäin selvää. Edetessään otsonikato olisi johtanut jo muutamassa vuosikymmenessä esimerkiksi siihen, että Suomessakin olisi ulkona kulkiessa ollut pakko käyttää suojalaseja. Montrealin sopimukseen johtanut prosessi ja sen viivytykset on dokumentoitu yksityiskohtaisesti esimerkiksi tunnetussa denialismin historiassa Oreskes & Conway, Merchants of Doubt (2010). Etunojassa sopimuksen tuloon varautuneet edelläkävijäyritykset menestyivät hyvin: esimerkiksi ensimmäisen CFC-vapaan jääkaapin Saksan markkinoille tuonut dkk Scharfenstein pystyi pyytämään jääkaapistaan 25 % ylihintaa, eikä se silti kyennyt valmistamaan riittävästi jääkaappeja vastatakseen kysyntään. Vastaavasti CFC-vapaita teollisuusliuottimia käyttämään siirtyneet elektroniikkatehtaat säästivät liuotinkustannuksissa jopa 80 %; CFC-vapaita elektroniikkaliuottimia ei olisi kehitetty yhtä nopeasti ilman kieltoa (Bonifant ym. 1994; Kemp, 1995). Ylipäätään, kuten tavallista, CFC-yhdisteiden kieltämisen taloudellisia kustannuksia liioiteltiin (Oreskes ja Conway 2010; Hammit, 2000).

Hamilo, tai kukaan muukaan kirjan kirjoittajista, ei mainitse sanallakaan nykyisen ympäristöhistorian tutkimuksen parissa yleisesti hyväksyttyä teoriaa, jonka mukaan ilmastonmuutoksen torjunnan heikkoon onnistumiseen on vaikuttanut selvästi läntisten teollisuusmaiden politiikan siirtymä oikealle 1980-luvun alusta lähtien. Etenkin Reaganin ja Thatcherin myötä tapahtunut politiikan siirtymä oikealle ja siitä seurannut ympäristöviranomaisten vallan vähentäminen ja teollisuuden ja talouselämän vallan lisääntyminen, sekä etenkin fossiiliyritysten valtava lobbaaminen, ovat olleet merkittävässä roolissa siinä, miksi ilmastonmuutoksen torjuminen on ollut niin onnettoman hidasta (yksi yleiskatsaus mm. Heynen ym., 2007). Sivullinen voisi ajatella, että tämä olisi vain loogista: jos ympäristöongelmia vähättelevä ideologia nousee valtaan, niin ympäristönsuojelun tulokset todennäköisesti heikkenevät. Tämä looginen ajatus vain olisi ristiriidassa kirjan keskeisen viestin, kovan markkinaliberalismin, kanssa.

Tiedetoimittajana mielellään esiintyvän Hamilon varsin valikoiva suhtautuminen tutkimukseen ja osatotuuksien esittäminen retoriikan tukena jatkuu teoksessa muutenkin. Johdantoluvussa hän esimerkiksi esittää, lopunviimein blogikirjoitusta hyödyntävään lähteeseen viitaten, että ladattava hybridi on täyssähköautoa vähäpäästöisempi, retorisen implikaation ollessa, että ”vihreä ympäristöajattelu” olisi mustavalkoista ja tuhoisaa (s. 13). Vastaus on tietysti erittäin vahvasti riippuvainen tehdyistä oletuksista, kuten ajokilometreistä; siitä, missä sähköauton akku (sen eniten hiilidioksidipäästöjä aiheuttava yksittäinen osa) on valmistettu; ja miten likaisella sähköllä sähköautoa ladataan. Kuten alunperin lähteenä toiminutta blogikirjoitusta oli laskuvirheen vuoksi jouduttu korjaamaan, täyssähköauto on paljon ajavalle jo nyt puhtaampi valinta, ja yksistään Suomen sähköntuotannon vääjäämätön puhdistuminen tulee muuttamaan laskelmia radikaalisti sähköauton eduksi. (On aivan totta, että vähän ajavalle hybridi tai jopa bensa-auto on parempi vaihtoehto vielä toistaiseksi – jos palamisen muita saasteita ei huomioida. Sähköauto kun on hiilidioksidipäästöjen ohella myös mm. kaupunkiympäristöä vähemmän saastuttava valinta.)

Keskeistä osuutta kirjassa onkin tämäntapainen, puolitotuuksia viljelevä ja mustavalkoista ajattelua toisiin projisoiva retoriikka siitä, miten todellisia syyllisiä ympäristökriisiin ovat mahdottomia vaativat ympäristöliikkeet ja vasemmisto. Tyylilleen uskollisena Hamilo esimerkiksi ohittaa kaiken vuosien varrella esitetyn kritiikin nykyistä talousjärjestystä kohtaan yhdellä kappaleella (s. 10) antamalla ymmärtää, että ainoa vaihtoehto on – Neuvostoliitto. Hamilon teksteissä on siis hyviä esimerkkejä mustavalkoisesta ajattelusta, mutta ei juurikaan sellaisia, mitä hän itse kuvittelee.

Mainittakoon tämän osuuden lopuksi, että huolimatta Hamilon positiivisesta kuvauksesta ekomodernistisestä liikkeestä, sanoudun ainakin itse Suomen ekomodernistien perustajajäsenenä jyrkästi irti kirjasen vihjailuista ja kehotan muitakin samaan. Olin mukana perustamassa Ekomodernisteja nimenomaan siksi, ettei niistä tulisi tämän kirjasen kaltaista peilikuvaa vanhoille ympäristöjärjestöille, vaan vaihtoehto niille. Ympäristöliike on tehnyt virheitä, ja näitä tulee kritisoida; mutta lasta ei pidä heittää pesuveden mukana, kuten Hamilo et al haluaisivat.

Ilmastonmuutos – tieteellistä taustaa (Tiera Laitinen)

Tämä on yksi kirjan parhaita osuuksia, kerraten ilmastonmuutoksen tieteellisen perustan. Se voisi toimia johdantona aiheeseen perehtymättömälle, mikäli siinä ei esitettäisi olkiukkomaisia väitteitä, kuten ajatusta siitä, että ilmaston tilasta huolestuneet väittävät maailman tuhoutuvan 10 vuoden kuluttua (s. 21). Mitä ylivoimainen valtaosa väittää, aivan oikein, on se, että suuret muutokset tulee saada hyvään vauhtiin seuraavan vuosikymmenen aikana, tai vaarallisen ilmastonmuutoksen torjunta ei ole enää aritmeettisesti mahdollista. Jännittävää kyllä, Laitinen toteaa itse tämän saman asian aivan oikein sivulla 32.

Vihreän energian mahdollisuudet – ja rajat (Matti Hukari)

Hukari aloittaa lupaavasti toteamalla, että fossiilisten polttoaineiden korvaaminen hiilettömillä energianlähteillä ei ole edennyt lainkaan suunnitelmien mukaisesti. Valitettavasti hän ei vedä tästä johtopäätöstä, että pitäisi varmaan tehdä enemmän, vaan hän siirtyy kirjasen yleiselle retoriselle linjalle kappaleella, jonka otsikossa jo lukee ”ympäristöpelottelun ylilyöntejä on nähty ennenkin” (s. 38). Hukari toistaa jo vuosikymmeniä sitten kuullut kritiikit niinsanotusta Kasvun rajat-raportista (1973). Hän tosin ei vaikuta lukeneen itse raporttia, sillä hän toistaa kritiikittä mm. väitteet siitä, että raportti olisi ennustanut öljyn ja kuparin loppuvan jo vuonna 2000 (s. 38; todellisuudessa väitteet raaka-aineiden loppumisesta eivät ole peräisin raportista vaan sen arvostelusta The New York Timesissä.).

Kasvun rajat-raportissa tutkittiin maailmanjärjestelmässä vaikuttavia takaisinkytkentöjä ja niiden pitkän tähtäimen mahdollisia seurauksia erilaisia lähtöoletuksia hyödyntäneillä tietokonesimulaatioilla. Käytetyn simulaatiomallin lähtöoletuksia ja sen toteutusta on helppo kritisoida, ja olen niin tehnyt itsekin. Tästä huolimatta sen perusviesti, jonka ymmärtämiseen ei tarvita tietokonemallia vaan vain eksponenttiyhtälö muotoa x^y, on edelleen riidaton: rajaton kasvu rajallisessa tilassa ei ole mahdollista, ja kasvu tulee loppumaan ennemmin tai myöhemmin jonkin raaka-aineen tai niinsanotun nielun (kuten planeetan kyvyn absorboida hiilidioksidia) hupenemiseen. Mitään päivämääriä öljyn, kuparin tai minkään muunkaan raaka-aineen loppumiselle ei raportissa ole, eikä itse asiassa edes yhtä sanaa niiden rajoista vuoteen 2000 mennessä (Nørgård ym, 2010; ainoat mainitut päivämäärät ovat projektioita sen hetkisistä varannoista, mikä itse raportin tekstissä todetaan pelkiksi havainnollistaviksi ekstrapolaatioiksi). Raportissa todettiin, että raaka-aineet eivät lopu mutta niiden hankkiminen tulee aiheuttamaan suurempia rahallisia ja ympäristökustannuksia. Voimme havaita väitteen pitävän paikkansa esimerkiksi öljyn hinnan kehityksestä ja öljynporaamisen siirtymisestä yhä herkemmille seuduille, kuten Arktikselle.

Raportin yleistoteamus, että ilman merkittäviä muutoksia teollinen sivilisaatio tulee olemaan vakavissa ongelmissa 2000-luvun puolivälissä eikä talouskasvu voi jatkua vuoden 2100 jälkeen, on itse asiassa toteutunut vähän liiankin tarkasti. Sekä tekijöiden omissa että useissa itsenäisissä selvityksissä on todettu, että Kasvun rajojen ”business as usual”-skenaarion malliajo kuvaa mallin yksinkertaisuuteen nähden suorastaan yllättävän hyvin viimeisen 30-40 vuoden aikana toteutunutta todellisuutta (mm. Turner, 2008; Hall & Day, 2009). Yksikään ympäristötutkija ei väitä, etteikö raaka-aineiden ja ehkä eritoten nielujen vähyys voisi aiheuttaa vakavia ongelmia. Teknologian kehitys ei kykene ratkaisemaan tätä ongelmaa, vaan ainoastaan ostamaan vähän lisäaikaa lopettaa kulutuksen kasvu: yksinkertaisella matematiikalla on helppo osoittaa, että vaikka teknologia onnistuisi puolittamaan ympäristövahingot nykyisestä, olisimme takaisin lähtöpisteessä vain reilun 30 vuoden kuluttua. (Toisin kuin usein kuulee väitettävän, Kasvun rajat-raportissa huomioitiin teknologian kehitys. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös paljon todellisuudessa toteutunutta huikeampaa teknologista kehitystä mallintaneita malliajoja; tulokset eivät kuitenkaan muuttuneet oleellisesti, ja teollinen sivilisaatio ainoastaan joutui vakaviin ongelmiin vähän myöhemmin.)

Mutta tällaisia ongelmia syntyy, jos pääasiallisena lähteenä käyttää Ronald ”Star Wars” Reaganin tieteellistä neuvonantajaa, kuten Hukari oman ilmoituksensa mukaan tekee (s. 37). Hukari toistaa Kasvun rajojen ”kritiikin” lisäksi monia muitakin väsymykseen saakka kuultuja väitteitä, kuten väitteen Kiinan päästöjen jatkuvasta kasvusta (todellisuudessa Kiina on saavuttamassa päästöhuipun 5-10 vuotta lupaamaansa aikaisemmin; Wang ym. 2019), ja väitteet tuuli- ja aurinkovoiman epätasaisen tuotannon aiheuttamista piilokustannuksista – väite on sinänsä oikein, mutta kustannusten suuruusluokka on valtavasti väärin.

Sivuhuomiona, tällä hetkellä halvin ja ainoa Suomessa nykyisin ilman valtion panosta eli markkinaehtoisesti rakennettava energiantuotanto on tuulivoimaa, ja vähän aikaa sitten Iso-Britanniasta kuului uutisia, joiden mukaan aurinkopaneeleita ja akkujärjestelmiä myydään nyt ilman tukiaisia, niiden hinnan pudottua tarpeeksi. Ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa ryhdytään rakentamaan nykyistä selvästi enemmän aurinkosähköä siksi, koska sen rakentaja säästää rahaa. Tämä täysin ennustettavissa ollut kehitys on syy siihen, miksi itse olen vuosien ajan ennustanut hiilettömän energiajärjestelmän olevan enimmäkseen aurinko- ja tuulivoimaan perustuva, ydinvoiman ollessa tärkeässä tukevassa roolissa.

Hukari myös toistaa uudelleen Hamilon jo esittämät väitteet sähköautojen ympäristövahingoista. On tälle teokselle tyypillistä, mutta silti melko huvittavaa, että kun hän edellisellä sivulla (s. 42) aivan oikein todennut niinsanotun rebound-ilmiön olemassaolon, eli ilmiön, jossa esimerkiksi lentokoneiden energiatehokkuuden parantuminen ei kuitenkaan automaattisesti vähennä lentoliikennettä kokonaisuutena (Jevonsin paradoksin mukaisesti edullisempia lentoja lennetään enemmän), hän seuraavalla sivulla (s. 43) esittää, että ”oikea” ratkaisu autoilun päästöjen vähentämiseen olisi – polttomoottorien energiatehokkuuden parantaminen. Hukarin mukaan mahdollisuuksia tähän olisi paljon, sillä hänen mukaansa polttomoottorin ”Carnot Efficiency Limit” olisi 80 % kun taas nykyisin saavutettu suurin tehokkuus on noin 60 % (s. 43). Valitettavasti en osaa kommentoida tätä ajatusta oikein mitenkään, koska minulle poloiselle opetettiin Teknillisen korkeakoulun termodynamiikan kursseilla, että lämpövoimakoneen ehdottomasti suurin teoreettinen maksimitehokkuus eli Carnot-tehokkuus määritellään yksinomaan suurimman saavutettavissa olevan lämpötilaeron kautta. Meidän aikanamme polttomoottorit sitä paitsi noudattivat niin sanottua Otto-kiertoa eivätkä teoriassa ideaalia mutta vain erittäin pieniä kierroslukuja tuottamaan kykenevää Carnot-kiertoa. Uskon, että näin oli myös Reaganin aikana.

Carnot-tehokkuudesta voidaan kyllä päätellä, että mikäli polttomoottorien käyntilämpötilaa voitaisiin nostaa eli lämpötilaeroa kasvattaa, energiatehokkuus paranisi. Valitettavasti korkeammassa lämpötilassa palaminen tuottaa esimerkiksi selvästi enemmän haitallisia ja vahvasti säädeltyjä typen oksideja, ja lyhentää moottorin käyttöikää jopa merkittävästi. Hukarin mainitsema 80 % Carnot-tehokkuus vaatisi – olettaen, että autolla autoillaan esimerkiksi 22 Celsius-asteen lämpötilassa eikä vaikkapa Pluton pimeällä puolella – käyntilämpötilaksi ehdottomasti vähintään noin 1200 astetta. Koska täydellisen tehokasta konetta on mahdotonta valmistaa todellisuudessa, 80 % tehokkuus vaatisi luultavammin vähintään 1500 asteen lämpötiloja, mikä aiheuttaisi koneenrakentajille tiettyjä haasteita: teräs kun sulaa noin 1370 asteessa. (Jos haluat kokeilla laskutoimitusta itse, tämä laskuri tekee sen helpoksi, ja opettaa samalla luonnontieteistä enemmän hyödyllisiä asioita kuin tämä kirja.)

Hyvä arvaus energiatehokkuuden teoreettiselle ylärajalle Maan ilmakehässä bensiinillä kompressiosuhteella 10 toimivalle moottorille on noin 46 %. Käytännön maksimi on suuruusluokkaa 35 % – ja parhaimmat oikeasti olemassaolevat moottorit yltävät optimiolosuhteissa 37 prosenttiin. Polttomoottorien kohdalla oikeassa elämässä oikeasti saavutettavissa olevat, kustannuksiltaan järkevät ja vaikutuksiltaan merkittävät tehokkuusparannukset on jo tehty, ja nykyiset parannukset lisäävät energiatehokkuutta joitain prosentin osia kerrallaan.

Hukarin mainitsemat akkujen ynnä muiden vähähiilisen infrastruktuurin tarvitsemien materiaalien louhinnan ongelmat ovat kyllä todellisia, ja myös rebound-ilmiö on todellinen. Molempiin voidaan puuttua lähinnä tiukemmalla regulaatiolla. Oletankin, että tämän kirjasen lukeneet perussuomalaiset ryhtyvät viimein suojelemaan suomalaista luontoa ja ainutkertaisia kansallisvarantojamme maamme 1700-luvulta peräisin olevan kaivoslain hyväksikäyttäjiltä. Tällä hetkellä Perussuomalaiset r.p. on nimittäin ainoa eduskuntapuolue, joka edelleen vastustaa kyseisen lain kauan odotettuja tiukennuksia.

Energiewende – Saksan umpikujaan päätyneen energiakäänteen opetukset (Heikki Koskenkylä)

Tässä luvussa Koskenkylä kertaa pintapuolisesti ja varsin yksioikoisesta näkökulmasta Saksan niinsanotun energiakäänteen eli Energiewenden opetukset. Energiewende oli suunnitelmana hyvin huono, kuten asiasta varoiteltiin jo 2011, ainakin jos tavoitteena pidettiin hiilidioksidipäästöjen vähentämistä eikä ydinvoimaloiden sulkemista. Silti Koskenkylänkin käyttämistä numeroista selviää, että Saksa on aidosti kyennyt lisäämään merkittävästi uusiutuvan energian tuotantoa ja leikkaamaan kasvihuonekaasupäästöjään. Vähennys olisi suurempi ja se olisi saavutettu nopeammin, jos Saksa ei olisi myös sulkenut ydinvoimaansa, mutta tämä ei ollut Saksassa valitettavasti poliittista realismia Fukushiman jälkeen.

Silti, on tosiasia, että vaikka Energiewende oli huono suunnitelma, se on kyetty toteuttamaan, ja suurin osa saksalaisista on edelleen sen takana. Saksa ei myöskään ole köyhtynyt takapajulaksi eivätkä sen asukkaat asu maakuopissa, vaikka sähkö onkin selvästi muuta Eurooppaa kalliimpaa. Päin vastoin, Saksa on edelleen Euroopan mahtavin talousmahti, ja Berliini se suunta, jonne Euroopan muut poliitikot kumartavat. Oli Energiewendestä mitä mieltä hyvänsä, aivan ilmeisesti se ei ole raunioittanut Saksaa.

Sinänsä asiallisen aikaisemman materiaalin tiivistelmänä toimivan katsauksen lomassa Koskenkylä tosin tekee aasinsillan, jota en ole kuullut yhdenkään energia-analyytikon koskaan tehneen. Koskenkylä nimittäin yhdistää Energiewenden epäonnistumisen Saksan ”epäonnistuneeseen” pakolaispolitiikkaan. Aasinsillan vetäminen maahanmuuttoon näyttää olevan Perussuomalaisten kannanotoille jonkinlainen vaatimus, mutta mitään sen kummempia perusteita asialle ei nytkään esitetä, Koskenkylästä nyt vain tuntuu että yhteys on selvä.

Koskenkylästä tuntuu myös, että turve on ”osittain uusiutuva energianlähde” (s. 54), että sen polttamisen päästöjä voidaan vähentää olennaisesti (miten, sitä ei kerrota), ja että ”punavihreät puolueet” ovat alkaneet ehdottaa ”aivan liian epärealistisia aikatauluja ja kansalle sekä yrityksille kalliiksi käyviä energianhuollon ratkaisuja” (kts. aikaisemman luvun kritiikki). ”Musta tuntuu” onkin Koskenkylän omien pohdintojen keskeistä lähdeaineistoa.

Ydinvoima on tehokkain työkalu ilmastonmuutoksen hillintään (Rauli Partanen)

Disclaimer: olen kirjoittanut kaksi kirjaa yhdessä Rauli Partasen kanssa.

Tämä luku on lähinnä tiivistelmä kirjoistamme Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen. Sikäli kun tiedän, esitetyt tiedot pitävät edelleen paikkansa, ja toisin kuin muut kirjoittajat antavat ymmärtää, Partanen mainitsee myös tosiasian, että ydinvoimalla historiallisesti saavutettujen päästövähennysten keskeinen tekijä oli kyseisten hankkeiden toteuttaminen valtiovetoisina, valtionyhtiöiden tai niihin rinnastuvien puolimonopolien projekteina – ja että niiden toteuttaminen nykyisillä dereguloiduilla energiamarkkinoilla olisi vaikeaa (s. 59). Tämä tosiasia on, ikävä kyllä, pahassa ristiriidassa kaikkien muiden kirjoittajien vankkumattoman markkinauskon kanssa.

Hiilivuoto ja ilmastotullit (Marko Hamilo)

Hamilo aloittaa tämän luvun julistamalla yhteismaan tragediaa ja yksityisomistuksen siunauksellisia vaikutuksia. Jätän nyt käsittelemättä tähän teoriaan kohdistuneen seikkaperäisen, kattavaan empiiriseen aineistoon perustuvan kritiikin, josta mm. eräs Elinor Ostrom sai muun ohessa taloustieteen Nobelin (mistä ”talousasioiden perusteiden” onnettomasta opettamisesta suomalaisia kouluja syyttävä Hamilo ei ilmeisesti ole kuullut; s. 67) ja lukuisat muut käsitteeseen liittyvät ongelmat, jotka selviävät suhteellisen vähäisellä googlaamisella. Koko luku perustuu kuitenkin puhtaaseen teoriaan, jonka perusteella Hamilo arvioi, että ”maantieteellisesti rajattuna kunnianhimoinen ilmastopolitiikka voi siis johtaa ”hiilivuotoon” päästökauppajärjestelmän ulkopuolelle ja päästöjen globaaliin lisääntymiseen.”

Kuten jo aiemmin todettiin, empiria ei ole Hamilon vahvuuksia. Jos olisi, hän olisi luultavasti huomannut paitsi yhteismaan tragedian empiriaan vahvasti pohjaavan kritiikin, myös empiiriset tutkimukset hiilivuodosta. Hiilivuoto on teoriassa mahdollinen ongelma, ja sen mahdollisuus tulee huomioida päätöksenteossa, mutta empiria ei ole kyennyt vahvistamaan Hamilon ja muiden poliittisen oikeiston edustajien pelotteluja: jopa teollisuusmaiden etujärjestö OECD toteaa katsauksessaan, että ympäristörajojen tiukkuudella ei ole ollut juuri mitään vaikutusta maailmankaupan koostumukseen (Kozluk ym, 2016). Edes sellaiset yritykset, jotka ovat joutuneet maksamaan päästöistään ja joilla olisi jo tuotantolaitokset valimina EU:n ulkopuolella, eivät todellisuudessa ole siirtäneet tuotantoaan (kts. VATT:in päätutkija Marita Laukkasen haastattelu Helsingin Sanomissa). On tietenkin totta, että saastuttavimmat teollisuuden alat kärsivät kunnianhimoisesta ilmastopolitiikasta, samalla kun vähemmän saastuttavat alat hyötyvät: tämä on koko ilmastopolitiikan tarkoitus.

Hiilivuoto voi siis olla ongelma tulevaisuudessa, kun päästömaksut nousevat. Todellisuudessa teollisuuden ja tuotannon sijoittumispäätöksiin vaikuttaa kuitenkin niin moni muu asia kuin energian hinta, että on lähes varmaa, että ongelma on paljon pienempi kuin pelotellaan. On myös syytä muistaa, että oikeistolla on kohta 200 vuoden historia pahasti ylimenneestä pelottelusta aina, kun joku esittää yritysten toimintaa millään tavalla rajoittavaa lainsäädäntöä.

Ilmastopakolaiset (Simo Grönroos)

Luku alkaa vahvasti esittämällä, että ”Suomea voidaan pitää pohjoisena maana yhtenä harvoista ilmastonmuutoksen hyötyjistä” (s. 75), mikä tietenkin pitää paikkansa, jos emme laske esimerkiksi tuhohyönteisten, tautien, satokatojen, metsätuhojen, hellekausien, lisääntyvien myrskyjen tai muiden ikävien mutta tulevaisuudessa yleistyvien ilmiöiden kaltaisten ongelmien kustannuksia. Pääasiallisesti luvun tavoitteena on kuitenkin – perussuomalaisille jokseenkin yllätyksellisesti – vähätellä pakolaisongelmaa.

Grönroos on löytänyt lainausmerkeistä päätellen jostain katsauksesta osan virkkeestä, jossa todetaan, että ilmastonmuutoksen myötä ”suuria alueita muuttuu asuinkelvottomiksi” (s. 76). Tämä on aivan todellinen riski. Nyt jo asfaltti sulaa kesäisin Intian suurkaupungeissa, ja mikäli nykymeno jatkuu, esimerkiksi tiheästi asuttujen Indusin ja Gangesin jokilaaksoissa tulee todennäköisesti olemaan viimeistään vuosisadan loppupuolella alueita, joilla lämpötila ja ilmankosteus nousevat niin korkealle, että kaikki suojattomat ihmiset kuolevat lämpöstressin vuoksi (Im ym. 2017). Pahasti heikentyneiden elinolojen riski koskettaa koko Etelä-Aasiaa, toisin sanoen aluetta, jolla elää noin viidesosa maailman kaikista ihmisistä. Monilla muilla alueilla etenkin suurkaupungit tulevat lämpenemään ja kärsimään vakavasti lämpöaalloista, lisäten etenkin heikompien ryhmien kuten vanhusten ja lasten kuolleisuutta selvästi (Oleson ym., 2013). Kuumuuden vuoksi ulkona työtä tekevien tuottavuus tulee putoamaan selvästi, mahdollisesti jopa alle puoleen (Dunne ym., 2013), ja ylipäätään asumisesta tulee entistä inhottavampaa ja vaikeampaa.

Grönroos ratkaisee pulman kieltämättä ennennäkemättömällä tavalla: hänen mielestään ongelmaa ei oikeastaan ole olemassa, koska ilmaston lämpeneminen ei suoranaisesti tapa ihmisiä (tosin katso esimerkiksi yllä mainittu Im ym. 2017), vaan vain tekee aiemmin harjoitetuista elinkeinoista mahdottomia. Lukijalle jää melko epäselväksi, miten tämä oikeastaan ratkaisee ongelman, mutta kun Grönroos vielä lisää, että kokonaisia alueita ei ole muuttumassa asuinkelvottomaksi ”lähitulevaisuudessa”, niin asia onkin hänen mielestään käsitelty, eikä ainakaan Suomen tarvitse kantaa mitään vastuuta yhtään mistään. Omalle argumentilleen valitettavasti hän kuitenkin viittaa Maailmanpankin ja Norwegian Refugee Councilin arvioihin ja ennusteisiin, joiden mukaan luonnonmullistukset ovat jo nyt ajaneet pakosalle noin 20 miljoonaa ihmistä, ja reilut 143 miljoonaa on vaarassa (s. 77). Mutta ei hätää! Tämän muuttoliikkeen ”luonnollinen suunta” on köyhien maiden kaupunkeihin, joten tämäkään ei ole meidän ongelmamme, eikä sen ”tarvitse välttämättä aiheuttaa erityisiä toimenpiteitä länsimaissa”.

Turve paha, puu hyvä, vai miten se menikään? (Marko Hamilo)

Tässä luvussa Hamilo mätkii jo joitain vuosia sitten kuoliaaksi mätkittyä puu-ukkoa esittäessään, että turpeen polttoa vastustavat tahot ovat kuitenkin hyväksyneet puun polton – mikä ei välttämättä ole yhtään sen parempaa. Tämä on jopa oikein, mutta ei nyt varsinaisesti mikään suomalaisten hurraahuutojen paikka, eikä mitään, mitä ei olisi jo käyty läpi viimeistään noin vuonna 2016. (Olemme kirjoittaneet Atte Harjanteen (vihr.) kanssa aiheesta tutkimusjulkaisunkin, Harjanne & Korhonen 2019.) Tällä hetkellä puunpolton vaikutukset ovat havaintojeni mukaan laajalti ympäristöjärjestöjen keskustelussa, ja nimenomaan nämä järjestöt, ei kukaan Hamilon viiteryhmästä, myös vastustavat metsien hakkuita ja puun polttamista tehokkaimmin. Luvun loppukaneettiin on helppo yhtyä – bioenergia ei näytä olevan suuren mittaluokan ratkaisu ilmastokysymykseen – mutta valistus kannattaisi suunnata ensi sijassa perussuomalaisten omien äänestäjien ja Keskustan suuntaan.

Muovihysteria (Mikko Paunio)

Mikko Paunio on tehnyt pitkän ja jollain mittarilla epäilemättä ansiokkaan uran ympäristönsuojelijoiden haukkumisessa, alkaen kirjallaan Vihreä valhe (1990) ja sen uudistetulla laitoksella (2015). (Olen arvostellut jälkimmäisen teoksen taiemmin.) Paunion tavaramerkistä, ympäristöliikkeen ja erityisesti vihreiden syyttäminen natseiksi koska Saksan vihreässä liikkeessä on ollut mukana entisiä natseja ja esoteeriseksi uskonlahkoksi, koska osa Suomen vihreiden perustajista on käynyt Steiner-koulun, on onneksi tässä luvussa vain vähän viitteitä, ja epäilemättä osa vuolaasta kritiikistä osuu maaliin. (On aivan totta, että muovipillien kieltäminen sai suhteetonta mediahuomiota, mutta tämänkaltaisia asioita arvostelevilta unohtuu aina, että ihminen voi vastustaa useaa asiaa samaan aikaan.) Valitettavasti tarvittaisiin todella aiheeseen perehtynyt asiantuntija ruotimaan, mitkä kauniisti sanoen kärjekkäistä kommenteista ovat totta, mitkä ovat liioittelua, ja mitkä ovat enemmänkin fantasiaa. Tässä asiassa en sellainen ole, joten jätän työn jollekin muulle – totean vain, että tämänkin luvun keskeinen kontribuutio on retoriikan eikä ympäristön tutkimukselle.

Ympäristöveroja ja keltaliivejä (Simo Grönroos)

Tässä luvussa Grönroos tekee asiallisen mutta noin viisi vuotta ajastaan jäljessään olevan huomion siitä, että haittaverojen kiristäminen tulee kompensoida etenkin köyhemmille. Tämä on tarkalleen mitä esimerkiksi Vasemmistoliitto esittää, ja mitä Perussuomalaiset puolestaan vastustaa. Mutta Grönroosin tavoite artikkelissa ei olekaan edistää reilua siirtymää talouteen, joka ei tuhoaisi maailmaamme, vaan käyttää haittaverojen kompensointia keppihevosena haittaverojen vastustamiseen.

Paha liha? Henkilökohtaisten valintojen merkityksestä (Tiera Laitinen)

Kyseessä on yksi kirjan hämmentävimmistä luvuista. Kirjoittaja antaa ensin ymmärtää, että esitykset kasvisruoan osuuden lisäämisestä ja lihan vähentämisestä eivät oikeasti olisi ympäristölle hyväksi, mutta sitten hän joutuu esittelemään varsinaisia tutkimustuloksia. Kun täysin mielivaltainen vertailu pihvin ja salaatin välillä on saatu alta pois (kirjoittajalle on kunniaksi, että hän huomaa itsekin vertailun olevan pöljä), esimerkiksi kuvat 2b ja 3 näyttävät melko vastaansanomattomasti, yhdellä vilkaisulla, että kyllä, kasvisruokaan siirtyminen olisi todellakin ihan jo ilmaston kannalta hyvä juttu.

Luvussa myös odotetusti kritisoidaan luomutuotantoa, koska Vihreät kannattavat sitä. On aivan totta, että luomutuotannossa tarvitaan enemmän peltopinta-alaa, mutta tällaiset vertailut unohtavat aina, että nykyiset teolliset viljelymenetelmät perustuvat suunnattoman suureen ”energiatukeen” teollisten lannoitteiden, torjunta-aineiden ja fossiilisella polttoaineella käyvien koneiden kautta. Tämä järjestely ei ole kestävä, yksin jo siksi, että suurin osa lannoitteista valmistetaan maakaasua käyttäen (mm. Smil, 2017), eikä myöskään ravinnevalumien, maaperän köyhtymisen ja joillain seuduin maan eroosion vuoksi. Luomuviljelyssä on edelleen vakavia ongelmia, mutta se on ainakin askel oikeaan suuntaan.

Tässäkin luvussa esitetään, että yhteiskunnan ohjaus pitäisi kohdistaa vain hintaan, ei mihinkään muuhun, jolloin ”vapaat markkinat huolehtivat sitten parhaiten päästöille asetetun hinnan välittymisestä lopputuotteiden hintoihin”. Olen itsekin kritisoinut tätä kaunista mutta syvästi ongelmallista teoriaa esimerkiksi omassa väitöskirjassani (Korhonen, 2017), joten ei siitä sen enempää, todettakoon vain, etten tiedä yhtäkään ympäristötutkijaa, joka ostaisi tämän teoreettisesti puhdasoppisen ajatuksen.

Lapsi, joka komensi paavia – järki ja tunteet ilmastokeskustelussa (Matias Turkkila)

Tämä on kokoelman hämmentävin osuus: maalaileva, kirjallisia sävyjä tavoitteleva tunteenpurskaus Greta Thunbergista. Turkkila toistaa kaikki oikeistoänkyröiden Thunbergistä esittämät kliseet ja maalaa hänestä pahantahtoisten voimien sätkynuken. En ota tähän pahan olon purkaukseen enempää kantaa kuin toteamalla, että katsokaapa rinnakkain Thunbergin ja Turkkilan tallennettuja esiintymisiä, ja miettikää, kumpi heistä on todennäköisemmin sätkynukke. Muuten koko luku on perussuomalaisen aktiivin sekavaa projisointia siitä, miten Vihreitä hallitsee laskelmoiva, kyyninen, kannattajiaan pettävä eliitti ja miten kaikki muut – erityisesti vihervasemmistolaiset – ajattelevat vain tunteella ja tekevät politiikkaa tunnepohjaisesti. Nämä ovat kovia sanoja mieheltä, joka on toiminut vuosikausia puolueessa, jonka kontribuutio Suomen politiikkaan on täysin faktavapaan tunnepuheen ottaminen politiikan teon keskiöön ja jonka edustajien mukaan tärkeintä on se, ”miten nämä asiat koetaan.”

Mainittakoon, että Turkkilan mielestä vihreällä liikkeellä ”on koko sen historian aikana ollut vain kaksi loppuun saakka periaatteellista toimijaa” (s. 127), Eero Paloheimo ja Pentti Linkola. Äärioikeiston ideologista liikehdintää seuraaville tämä toteamus ei ole yhtään minkäänlainen yllätys.

Se isoin asia – Maapallon väestö ja ympäristön kestävyys (Eero Paloheimo)

Muista kirjan kirjoittajista poiketen Paloheimolla on pitkä tausta ympäristöliikkeessä, ja sen huomaa myös kirjoituksesta. Alkuosa kirjoituksesta on suorastaan kiinnostavaa, joskaan ei mitenkään uutta: Paloheimo on esittänyt samat ajatukset jo vuosikymmenien ajan.

Paloheimo on myös säilyttänyt käsityksensä ongelmien perussyystä: se on ihmislajin lisääntyminen. Kuten tälle genrelle on tyypillistä, Paloheimo esittää Maapallon kestäväksi väkimääräksi kaksi miljardia ihmishenkeä, ja kuten genrelle on tyypillistä, tämä pitäisi saavuttaa puuttumalla rankasti perusoikeuksiin jossain muissa maissa. Paloheimo esittää pakollista yhden lapsen politiikkaa yhdeksään väkirikkaaseen Aasian maahan, ja tietysti syntyvyyden säännöstelyä myös Afrikkaan. (Yhden lapsen politiikan lukuisille ongelmille ei riitä yhtäkään lausetta.) Koska Suomessa on historiallisten sattumien seurauksena paljon tilaa mutta vähän ihmisiä, meidän ei tietysti tarvitse tehdä mitään, paitsi antaa apua muille maille näiden tavoitteiden saavuttamisessa. ”Ole huoletta,” Paloheimo rohkaisee yksittäistä kansalaista (s. 149). Joku muu maksaa laskun!

Väestömäärää kauhistelevien ajattelussa on muutamakin looginen ongelma. Ensimmäinen näistä on se, että nykyisen kriisin ratkaiseminen syntyvyyttä vähentämällä ei enää onnistu, sillä väestönkasvu tulee etupäässä eliniän pitenemisestä. Koska väestömäärään puuttuminen ympäristöongelmien hillitsemiseksi ei enää oikein onnistu syntyvyyttä vähentämällä, meidän tulisi puuttua ihmisten elinikään. Suomeksi sanottuna, meidän tulisi lyhentää ihmisten elinikää, eli käytännössä jättää sairaat hoitamatta ja murhata ihmisiä.

Vaaditun tappamisen määrä olisi hirmuinen. Toinen maailmansota kaikkine sivuvaikutuksineen tappoi arviolta 100 miljoonaa ihmistä noin yhdeksässä vuodessa (jos sodan lasketaan alkaneen Japanin hyökkäyksestä Kiinaan). Tällainen teurastus olisi täysin riittämätöntä, paitsi jos se kohdistuisi kaikkein rikkaimpiin eli eniten kuluttaviin ihmisiin. Tätähän väestön vaikutuksesta huolestuneet eivät kuitenkaan koskaan esitä, vaikka esimerkiksi ympäristövaikutusten hahmottamiseen käytetty niinsanottu Kaya-identiteetti

I = PAT,

jossa I on vaikutus, P on populaation koko, A varakkuus, ja T teknologia, sisältää selkeästi yhtenä terminä (A) varakkuuden: jos vaikutusta I halutaan pienentää puuttumalla populaatioon P, tehokkaimmin se onnistuu puuttumalla niihin alapopulaatioihin, joiden varakkuus A on korkein.

Todellisuudessa tietysti jokainen täyspäinen ihminen yrittää välttää massamurhat, ja yksin siitä syystä väestönkasvusta puhuminen on hivenen turhaa. Tämän puheen keskeinen tarkoitus onkin se, että väkiluvusta ja sen kasvusta puhumalla yritetään kierittää vastuu rikkaan maailman aiheuttamien ympäristöongelmien ratkaisemista maailman köyhien harteille. Mitään realistista suunnitelmaa, miten väestönkasvua voitaisiin nykytilanteessa merkittävästi rajoittaa, ei ole olemassa, ja asiasta puhuminen Paloheimon tapaan on mitä syvintä epärealismia. Ihmiskunnan lukumäärä vuosisadan puolivälissä tulee olemaan jotain 9 ja 11 miljardin välillä, ja tämä on yksinkertaisesti lukittu vastaus, joka on huomioitava yhtälöissä.

Ylläoleva ei tietenkään tarkoita, että väestönkasvulle ei voisi tai pitäisi tehdä yhtään mitään. Maailman väestönkasvuun on hyvä ja tarpeen puuttua, ja tutkitusti tehokkaimmin se tapahtuu naisten kouluttamisella – keinolla, jonka Paloheimo tyrmää ”tempuksi” (s. 148). Käytännössä tilanne on se, että syntyvyys kautta maailman on jo voimakkaassa laskussa, ja tätä kehitystä on hankala merkittävästi nopeuttaa. Niille, jotka silti vaativat saada jankuttaa väestönkasvun ongelmallisuudesta, minulla on yksi, selkeä, jokaisen yksilökeskeisen oikeistolibertaarin ympäristöajatteluun varmasti sopiva ohje: aloita muutos itsestäsi.

Editoitu hieman 19.9. luettavuuden parantamiseksi.

Lähteet

Ashford, N. A., Ayers, C., & Stone, R. F. (1985). Using Regulation to Change the Market for Innovation. Harvard Environmental Law Review, 9, 419–466.

Bonifant, B., Ratcliffe, I., & van der Linde, C. (1994). Competitive Implications of Environmental Regulation: A Study of Six lndustries (Vol. 20036). Washington DC: Management Institute for Environment and Business / Environmental Protection Agency.

Dunne, J. P., Stouffer, R. J., & John, J. G. (2013). Reductions in labour capacity from heat stress under climate warming. Nature Climate Change, 3(6), 563–566. https://doi.org/10.1038/nclimate1827

Hall, C. A. S., & Day, J. W. (2009). Revisiting the Limits to Growth After Peak Oil. American Scientist, 97(3), 230–237.

Hammit, J. K. (2000). Are the costs of proposed environmental regulation overestimated? Evidence from the CFC phaseout. Environmental and Resource Economics, 16, 281–301.

Harjanne, A., & Korhonen, J. M. (2019). Abandoning the concept of renewable energy. Energy Policy, 127(April), 330–340. https://doi.org/10.1016/j.enpol.2018.12.029

Heynen, N., McCarthy, J., Prudham, S., & Robbins, P. (2007). Neoliberal Environments: False promises and unnatural consequences. Abingdon: Routledge.

Hoogma, R. (2000). Exploiting Technological Niches: Strategies for Experimental Introduction of Electric Vehicles. Enschede: Twente University Press.

Im, E.-S., Pal, J. S., & Eltahir, E. A. B. (2017). Deadly heat waves projected in the densely populated agricultural regions of South Asia. Science Advances, 3(8), e1603322. https://doi.org/10.1126/sciadv.1603322

Kemp, R. (1995). Environmental Policy and Technical Change: A Comparison of the Technological Impact of Policy Instruments. Väitöskirja. University of Maastrich.

Korhonen, J. M. (2017). Constructed solutions to constructed constraints: Resource scarcities and technological change. Väitöskirja, Aalto University School of Business.

Korhonen, J. M. (2018). Overcoming Scarcities Through Innovation: What Do Technologists Do When Faced With Constraints? Ecological Economics, 145, 115–125. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2017.08.023

Kozluk, T., Timiliotis, C., & OECD. (2016). Do environmental policies affect global value chains? A new perspective on the pollution haven hypothesis (OECD Economics Department Working Papers No. 1282). Paris. https://doi.org/10.1787/18151973

Nørgård, J. S., Peet, J., & Ragnarsdóttir, K. V. (2010). The History of The Limits to Growth. The Solutions Journal, 1(2), 59–63. Retrieved from https://www.thesolutionsjournal.com/article/the-history-of-the-limits-to-growth/

Oleson, K. W., Monaghan, A., Wilhelmi, O., Barlage, M., Brunsell, N., Feddema, J., … Steinhoff, D. F. (2015). Interactions between urbanization, heat stress, and climate change. Climatic Change, 129(3–4), 525–541. https://doi.org/10.1007/s10584-013-0936-8

Oreskes, N., & Conway, E. M. (2010). Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming. New York: Bloomsbury.

Roediger-Schluga, T. (2004). The Porter Hypothesis And The Economic Consequences Of Environmental Regulation: A Neo-Schumpeterian Approach. Cheltenham and Northampton: Edward Elgar.

Shnayerson, M. (1996). The Car That Could: The Inside Story of GM’s Revolutionary Electric Vehicle. New York: Random House.

Smil, V. (2017). Energy and Civilization: A History. Cambridge, MA: MIT Press.

Turner, G. M. (2008). A comparison of The Limits to Growth with 30 years of reality. Global Environmental Change, 18(3), 397–411. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2008.05.001

Wang, H., Lu, X., Deng, Y., Sun, Y., Nielsen, C. P., Liu, Y., … McElroy, M. B. (2019). China’s CO2 peak before 2030 implied from characteristics and growth of cities. Nature Sustainability, 2(8), 748–754. https://doi.org/10.1038/s41893-019-0339-6

Ympäristökriisiä ei voi ratkaista, jos mikään ei muutu

Kirjoittelin Twitterissä muutaman äskettäisen ympäristökeskustelun kirvoittaman ajatuksen.

Lyhyesti sanottuna: ajatus siitä, että olisi olemassa joku ”strategia” tai ”ratkaisu” millä ympyrä saataisiin neliöityä ja sivilisaation säilyminen varmistettua niin että kukaan ei joudu luopumaan mistään, on fantasiaa.

Arvostelin aikaisemmin miljardööriä, joka omistaa enemmistön yrityksestä, jonka myymät aineet tuottavat n. 10% Suomen kaikista päästöistä. (Lopettamalla kyseisen firman yhtä päivää nopeammin, hän säästäisi planeettaa n. 2-3x enemmän kuin muilla toimillaan yhteensä vuodessa. Vaikka hän tekisi mitä, hän ei luultavasti kykenisi elinaikanaan edes kuittaamaan yrityksensä edesauttamia vahinkoja.)

Reaktio oli ennustettava. Vaadittiin, että minun pitäisi arvostelun sijaan keskittyä johonkin ”ratkaisuihin” tai ”strategioihin”, joiden ansiosta esimerkiksi juuri planeettaa tuhoamalla miljardiomaisuuksia haalineiden ei tarvitsisi luopua mistään, mutta koko ajan kasvava ongelma saataisiin ratkaistua.

Olen kuitenkin tehnyt ja seurannut ympäristötutkimusta pian 13 vuotta. Olen lukenut läpi likimain jokaisen suomeksi tai englanniksi ilmestyneen esityksen strategiasta, taktiikasta taikka ratkaisusta. Näitä on aika monta.

Mikään niistä ei toimi, jos kukaan ei luovu mistään. Näitä kaikille sopivia ratkaisuja on yritetty löytää planeetan parhaiden aivojen toimesta yli 30 vuotta.

30 vuotta sitten olisi vielä ollut ratkaisuja, jotka olisivat vaatineet vain vähän jos lainkaan luopumista. Niihin ei tartuttu, joten nyt sitten tarvitaan enemmän luopumista.

Nyt on sitten edessä valinnan paikka. Kuka luopuu ja miten paljon heille jää jäljelle?

Keskeisiä ryhmiä tässä ovat:

– tulevat sukupolvet

– maailman köyhät

– rikkaiden maiden tavalliset ihmiset

– rikkaat.

Nykymenon lopputulos voidaan tiivistää niin, että tulevat sukupolvet luopuvat lähes tai täysin kaikesta, maailman köyhät suurimmasta osastaan, rikkaiden maiden tavalliset ihmiset ennen pitkää paljosta, ja rikkaat – eivät mistään, paitsi jos ja kun romahdus koittaa.

Meidän on tehtävä valinta, joko aktiivisesti tai jättämällä valinta tekemättä: Jatkammeko lähinnä rikkaiden ehdoilla tehtyä politiikkaa?

Ympäristökriisiin ei ole mitään patenttiratkaisua, jolla tämän valinnan voisi välttää.

Ei ole ihmeteknologioita eikä ratkaisun avaavia taikasanoja. Me tiedämme jo ihan tarkalleen, mikä olisi taloudellisesti optimaalinen ratkaisu ympäristökriiseihin: riittävän korkeat haittaverot. Olemme tienneet tämän jo kauan.

Kysymys on siitä, miten ne riittävän korkeat verot saadaan aikaan.

Toisin sanoen, kyse on viime kädessä poliittisesta vallasta. Kasvava joukko tutkijoita on sitä mieltä, että ympäristökriisiä ei ole mahdollista ratkaista, jos vaurauden epätasaiseen jakautumiseen ei puututa. Yksi tärkeä syy on se, että epätasaisesti jakautunut vauraus tekee muutoksista mahdottomia: sekä rikkaat että köyhät vastustavat.

Rikkaat vastustavat, koska he menettäisivät tietysti ainakin vähän omaisuudestaan.

Köyhät vastustavat, koska heillä ei ole varaa ottaa riskejä suurista muutoksista elinkeinorakenteessa. Näitä muutoksia olisi kuitenkin pakko tehdä, jos haluamme turvata sivilisaation tulevaisuuden.

Ainoa tietämäni tie ulos tästä on se, että köyhien asema turvataan samalla, kun tarvittavat muutokset tehdään. Tämä voidaan tehdä joko hyväksymällä suurtyöttömyys ja jakamalla perustuloa, tai investoimalla valtavasti vähähiiliseen infrastruktuuriin ja sitä kautta työpaikkoihin.

Kumpikin reitti tulee sattumaan rikkaisiin. Kummassakin reitissä heille kuitenkin jäisi enemmän kuin tarpeeksi.

Vaihtoehdossa kenellekään ei välttämättä jää mitään – joskin rikkaimpien jälkeläiset olisivat todennäköisemmin viimeisten selviytyjien joukossa, sikäli jos väkijoukoilta ja vallankumouksilta säästyvät.

Kysymys on nyt ihan yksinkertaisesti siitä, kuka käyttää yhteiskunnallista valtaa, ja kenen eduksi.

On useita syitä, miksi poliitikot käyttävät nykyisin valtaa enemmän rikkaiden eduksi.

Ennen pitkää tämä vaan koituu tavallisten ihmisten ja tulevien polvien vahingoksi. Jos eläisimme todella demokratiassa, jossa yhdellä ihmisellä olisi valtaa sen yhden äänen verran, päätöksen pitäisi olla hyvin yksinkertainen. Esimerkiksi eurooppalaisista peräti 92 prosenttia kannattaa hiilipäästöjen ajamista nollaan vuoteen 2050 mennessä.

Se, että päätös on silti näinkin vaikea, on parhaita merkkejä siitä, että elämme enemmän tai vähemmän plutokratiassa. Ja tämä on se, mihin on nyt saatava muutos. Kaikki ympäristöstrategiat ja kiiltävälle paperille painetut raportit ovat enemmänkin sijaistekemistä, jos tarvittavia ja koko ajan suuremmiksi kasvavia muutoksia ei kuitenkaan voida rikkaiden ja köyhien pelossa tehdä.

Tiedämme jo aivan mainiosti, mitä pitäisi tehdä. Emme vain tee sitä.

Lopunviimein, ympäristökriisin ytimessä on pidäkkeetön ahneus. Mikään tekniikka taikka kohteliaisuuksiin puettu tapa viestiä asioista ei yksinkertaisesti voi ratkaista ongelmaa, jos tähän ahneuteen ei voi eikä saa puuttua.

Meidän on opeteltava elämään ilman talouskasvua

Kerroin viime viikolla YLE:n haastattelussa, että meidän tulisi ryhtyä vakavasti suunnittelemaan siirtymistä sellaiseen yhteiskuntajärjestykseen, joka kestää myös talouskasvun hyytymisen. Avaan tässä nyt tätä väitettä hieman syvällisemmin kuin lyhyen haastattelun aikana on mahdollista.

Ensinnäkin, en vastusta talouskasvua sinänsä. Olen kasvuagnostinen: jos mittari nimeltä BKT kasvaa samalla kun ympäristövahingot vähentyvät ja yhteiskunnista tulee parempia paikkoja elää, miksi vastustaisin mittarin kasvua? Vastustan vain talouskasvun ja ylipäätään taloudellisten arvojen nostamista politiikan prioriteeteiksi. Yhteiskuntien keskeisinä tehtävinä ei pitäisi olla talousmittareiden highscoren jahtaaminen vaan ihmisten hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääminen ja ylläpitäminen niin hyvin kuin se on ympäristörajojen puitteissa mahdollista.

On kuitenkin hyviä syitä opetella tyydyttämään näitä tavoitteita ilman talouskasvua. Valitettavasti tällä hetkellä tilanne on se, että talouskasvu ei käytännössä ole mahdollista ilman, että ympäristövahingot lisääntyvät. Kulutuksemme ylittää jo nyt kestävät rajat; siksi kulutuksen kasvattaminen kestävästi on mahdotonta, ainakin ennen kuin olemme siivonneet infrastruktuurimme perusteellisesti. Yhteiskuntamme perusinfrastruktuuri rakentuu liiaksi saastuttaville ja ympäristöä tuhoaville rakenteille, ja muutosnopeus kohti kestävämpää yhteiskuntaa on aivan liian hidasta.

Tässä kohdassa yksinkertaiseen talousteoriaan uskovat ryntäävät aina huutamaan, että olen ihan väärässä: tokihan talous voi kasvaa vaikka loputtomiin!

Valitettavasti tämä on mahdollista vain teoriassa. Vaikka valtavirtainen talousteoria ei hyväksykään luonnonlakeja kuten termodynamiikkaa osaksi teorioitaan, ne rajoittavat silti tosiolevaisen talousjärjestelmän toimintaa. Tämän voi osoittaa sangen yksinkertaisella matematiikalla, ja koska suurin osa lukijoistani taitanee englannin, en aio keksiä pyörää uudelleen vaan yksinkertaisesti suosittelen lukemaan tämän prof. Tom Murphyn kirjoituksen, jossa hän selittää kattavasti, miksi talouskasvulle on pakko olla jonkinlaiset rajat.

Erittäin lyhyesti tiivistäen (suosittelen lukemaan koko jutun, ja linkatun aikaisemman jutun energiankulutuksesta), talouskasvua ei voi repiä loputtomiin tehokkuusparannuksista, koska tehokkuudelle on selvät, termodynaamiset rajat; eikä sitä voi repiä loputtomiin “aineettomasta” kulutuksesta, koska

  1. todella aineetonta kulutusta ei ole olemassakaan,
  2. pelkästään energiaakin käyttävän kulutuksen jatkuva kasvu johtaisi siihen, että Maapallolla olisi viimeistän parin tuhannen vuoden päästä tuotettava yhtä paljon energiaa kuin mitä Aurinko tuottaa (jätän lukijan arvioitavaksi, mitä tämä tekisi Maapallon keskilämpötilalle) ja
  3. vaikka aineeton kasvu olisikin mahdollista, kasvun jatkuminen tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, että ennen pitkää tämä teoreettinen aineeton talous kasvaisi niin suureksi, että kaikkien aineellisten asioiden suhteellinen hinta laskisi olemattoman pieneksi.

Toisin sanoen, loputon aineeton talouskasvu tarkoittaa sitä, että ennen pitkää yksittäinen ihminen voisi teoriassa ostaa kaikki maailman aineelliset resurssit – siis aivan kaikki rakennukset, pellot, kaivokset ja tuotantolaitokset – viikkorahoillaan. Tässä kohtaa on täysin sallittua käyttää maalaisjärkeä ja todeta, että teoria on absurdi, aivan riippumatta siitä, kuinka monta taloustieteen nobelistia väittää loputtoman kasvun olevan yksinkertainen juttu.

Mikään ylläolevista ei ole millään tavalla ideologinen väite, vaan yksinkertaista matematiikkaa. Jos höllennämme täysin tieteenvastaista ajatusta täydellisen aineettomasta kasvusta hivenen ja myönnämme, että kaikki taloudellinen toimeliaisuus vaatii vähintään energiaa, törmäämme kasvun konkreettisiin rajoihin yllättävän nopeasti. Jos maailman energiankulutuksen kasvu jatkuu maltillista kahden prosentin vuositahtia (ts. nykyistä hitaammin), joudumme päällystämään koko planeetan (meret mukaanlukien) aurinkopaneeleilla noin 300 vuoden kuluessa. Noin 1500 vuoden kuluttua meidän täytyisi tuottaa yhtä paljon energiaa kuin Auringon, noin 3000 vuoden päästä tarvitsisimme koko galaksimme energiantuotannon, ja ehkäpä 6000-9000 vuoden kuluttua käyttäisimme koko maailmankaikkeuden arvioidun energiantuotannon – jolloin kasvu viimeistään loppuisi. Nämä ovat yksinkertaisesti aritmeettisia tosiasioita.

Kuva 1: tasaisen kasvun vaikutukset. Kuvasta voi itse kukin arvioida, miten nopeasti esimerkiksi kolmen prosentin vuosikasvu nollaisi hyödyt, jos teknologialla voidaan puolittaa päästöt (tässä tapauksessa n. 23 vuotta). Laskentaan on olemassa myös nyrkkisääntö: jos jokin asia kasvaa x prosenttia aikayksikössä, sen kaksinkertaistumiseen kuluva aika on noin 70 / x aikayksikköä.

Talouskasvulle tulee siis olemaan jonkinlaiset rajat, ja toisin väittävät ovat yksinkertaisesti väärässä. Edes avaruuteen laajentuminen ei poista talouskasvun rajoja, vaan enintään siirtää niitä vähän kauemmaksi. Nykyisten akuuttien ympäristökriisien kannalta relevantissa aikataulussa, eli tämän vuosisadan aikana, avaruudesta kannattaa odotella enintään joitain platinaryhmän metalleja jos niitäkään. Avaruudesta ei ole saatavilla lisää ekosysteemejä nyt tuhoutuvien tilalle eikä lisää ilmakehää nyt saastuvan korvaamiseksi, eikä avaruudesta mahdollisesti saatavilla olevilla resursseilla ole käytännössä mitään mainittavaa vaikutusta tällä hetkellä akuutteihin ympäristöongelmiimme. Eikä mikään teknologia pysty ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan helpottamaan sitä: vaikka teknologiakeiju laskeutuisi tänään taivaasta ja taikasauvaa heilauttamalla puolittaisi aiheuttamamme ympäristövahingot, tasainen kahden prosentin vuosikasvu tarkoittaisi sitä, että olisimme jo 35 vuoden kuluttua takaisin lähtöpisteessä. Teknologia voi siis ainoastaan ostaa meille vähän lisäaikaa sopeutua elämään ilman kasvua. Tämäkin on vain aritmeettinen tosiasia, ei mielipide.

Kuva 2: ”Kestävä” talouskasvu vaatisi materiaalitehokkuuden hyvin nopeaa kasvua. Mitään tällaista ei todellisuudessa ole tapahtumassa. Lähde: Vadén ym. 2019, Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle? Alue ja Ympäristö 48(1), 3-13.

Voimme siis pitää aukottomana tosiasiana, että yhteiskunnat joutuvat joskus keksimään, miten elää ilman talouskasvua. Maapallolla eläville ihmisyhteiskunnille tämä totuuden hetki tulee vain hieman aiemmin, mutta vaikka ympäristöongelmia ei edes huomioitaisi, väestön ikääntyminen ja se tosiasia, että suuret kasvua kiihdyttävät muutokset (kuten koulutuksen lisääminen) on jo tehty, tarkoittavat vähintäänkin talouskasvun hidastumista. Ja ympäristöongelmat tulisi todellakin huomioida, sillä tällä hetkellä akuutit kriisit, ilmastonmuutos ja biodiversiteettikato, ovat kumpikin yksinään sivilisaatiomme tulevaisuuden vaarantavia uhkia. Näiden uhkien huomioiminen tarkoittaa väkisinkin sitä, että talouskasvu vaikeutuu. Ja vaikka näitä uhkia ei huomioitaisi, ne vaikeuttaisivat silti talouskasvua: todennäköisesti jo vuoden 2050 tienoilla ympäristövahinkojen korjaamiseen menee niin suuri osuus yhteiskunnan tuotoksesta, että esimerkiksi yksityinen kulutus kääntyy laskuun.

Kuva: arvio talouden ja yksityisen kulutuksen kehityksestä USA:n ulkopuolisissa OECD-maissa, kun ympäristövahingot huomioidaan. Talouskasvu loppuu ja ympäristövahingot johtavat yksityisen kulutuksen laskuun viimeistään 2040-luvulla; arvio on “varovaisen optimistinen.” Lähde: Randers, J. 2052: The Next 40 Years (2012).

Talouskasvu ei myöskään juurikaan helpota ympäristökriisin ratkaisemista. Vaikka monille onkin uskonkappale, että talouskasvu ja vaurastuminen ovat ympäristön kannalta hyvä asia, koska rikkaat maat pystyvät puuttumaan paremmin ympäristövahinkoihin, todellisuudessa näyttö ei tue tätä teoriaa eli niinsanottua ympäristö-Kutznetsin käyrää. Kokonaisuutena katsoen empiirinen näyttö osoittaa, että vaikka vaurauden ja ympäristöhuolten välillä saattaakin olla jonkinlainen yhteys, vaurauden mukanaan tuoma lisäkulutus vähentää tämän efektin vaikutusta, ja useissa tapauksissa ylittää efektin vaikutukset (kts. esim. tuoreehko open access-tutkimus Destek, Ulucak & Dogan 2018).

Kuva 3: uhanalaisten lajien määrän ja BKTn kehitys yhdessä maailman vauraimmista maista, Yhdysvalloissa. Korrelaatio on erittäin vahva (R^2 = 0.99). Lähde: Czech ym., Science 5723 (2005), s. 791.

Loputon kasvu ei siis ole mahdollista, ja kasvun jatkaminen todennäköisemmin pahentaa ongelmiamme enemmän kuin se auttaa meitä niitä ratkaisemaan. Miksi emme siis ryhtyisi pohtimaan kasvunjälkeistä yhteiskuntaa vakavasti jo nyt? Suuret muutokset vievät aina aikaa, ja nykyiset yhteiskuntamme ovat erittäin huonosti varautuneita kasvun loppumiseen. Talouskasvua on käytetty laastarina, jolla yhteiskuntiemme murtumalinjat on peitetty: tarjoamalla kaikille ihmisille lupausta enemmästä, perusongelmiin kuten vaurauden hyvin epätasaiseen jakautumiseen ei ole tarvinnut puuttua. Siksi talouskasvun hyytyminen onkin aikaisemmin johtanut hyvin ikäviin kehityskulkuihin: kuten esimerkiksi Benjamin Friedman esittää kirjassaan The Moral Consequences of Economic Growth (2005), talouskasvun aikoina yhteiskunnat ovat olleet suvaitsevaisempia ja moniarvoisempia, ja asenteet kovenevat kun ajat kovenevat. Näistä syistä en haluaisi todeta, että meidän on pakko varautua elämään ilman talouskasvua: olisi edelleen paljon helpompaa, jos kaikille ihmisille voisi luvata kaikkea lisää. Tämä ei kuitenkaan ole loputtomiin mahdollista, eikä se mitenkään välttämättä ole mahdollista enää edes koko omaa elinaikaani – vaikka hyväksyisimmekin tuntemamme maailman lopun hintana, joka kasvun hetkellisestä jatkamisesta pitää maksaa.

Toivoisinkin, että ryhtyisimme miettimään mahdollisimman pian ja mahdollisimman laajasti, miten säilytämme vakaan, moniarvoisen ja demokraattisen yhteiskuntamuotomme, kun kasvu ennemmin tai myöhemmin, syystä tai toisesta loppuu. Onneksi yhä useampi ihminen miettii jo näitä asioita, ja esimerkiksi Kate Raworthin Donitsitaloustiede (2017) on jo hyvä yhteenveto siitä, millainen tulevaisuuden talousjärjestelmän pitäisi olla.

Olenko poliittinen tutkija?

Sosiaalisessa mediassa on viime aikoina keskusteltu jonkin verran tutkijoiden ”poliittisuudesta” eli käytännössä siitä, saako jonkun tutkijan tekemät johtopäätökset todellisuuden luonteesta jättää huomiotta siksi, että hän edustaa omasta tai muiden mielestä jotain tiettyä poliittista suuntausta.

Keskustelu on paljastanut, että hämmentävän suuri osa yli 30-vuotiaista miehistä uskoo, että 1) tutkijan ei ikinä tulisi olla ”poliittinen” (useimmiten l. ”esittää poliittisen vasemmiston tai vihreiden politiikkaa tukevia tutkimustuloksia tai kannanottoja”) ja 2) arvoista ja politiikasta vapaan tutkimuksen tekeminen on ylipäätään mahdollista muillakin tutkimusaloilla kuin (mahdollisesti) hyvin pienessä osajoukossa luonnontieteitä. Kohta 1 on mielipidekysymys johon ei ole ”oikeita” vastauksia, mutta kohta 2 on melko suurella todennäköisyydellä yksinkertaisesti epätosi luulo. Onkin ihmeteltävää, miten moni jopa akateemisen koulutuksen saanut henkilö silti uskoo näin; näissä tapauksissa herää väkisinkin kysymys, onko vika ollut opetuksessa vai oppilaassa.

Koska olen viimeisen muutaman vuoden aikana ryhtynyt ottamaan aktiivisemmin kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin, olen luonnollisesti saanut osani tästä kritiikistä. Mitä oikeistolaisempiin piireihin mennään, sitä todennäköisemmin minua pidetään ”vassaritutkijana” tai, kuten ainakin yksi taho esitti, ”kommarina”. (En kuulu enkä koskaan ole kuulunut kommunistiseen tai mihinkään muuhunkaan puolueeseen, herra McCarthy. Konmaritusta olen kyllä kokeillut.)

Olenko sitten ”vassaritutkija?” Viime vaaleissa äänestin kyllä ensimmäistä kertaa elämässäni Vasemmistoliittoa. Tämän ratkaisun tein kuitenkin mielestäni hyvin perustein, todettuani, että kyseinen puolue on arvopohjaltaan ja poliittisilta tavoitteiltaan tällä hetkellä lähimpänä omia ajatuksiani.

Kuten kirjoitin Twitteriin 25.6., vietin parikymppisenä 4-5 kk lähinnä sängyssä maaten, ja ehdin ajatella kaikenlaista. Yksi asia, mitä mietin paljon, oli se, mikä oikeastaan on tärkeää ja mikä tekee ihmiskunnasta, tai elämästä ylipäänsä, mitenkään erityisen tai tärkeän. Mitä maailmankaikkeus oikeastaan menettäisi, jos ihmiskunta katoaisi – tai jos Maan elämä tuhoutuisi?

Harkitsin pitkään ja vakavasti erilaisia vastauksia tähän kysymykseen, mutta päädyin kahteen suureen vastaukseen: ihmiskunta lunastaa oikeutuksen olemassaololleen uteliaisuudella ja luovuudella. (Myöhemmin, ymmärrykseni kasvaessa, tajusin lisätä tähän kaksikkoon empatian toisia kohtaan, tai jos asian haluaa sanoa toisin, rakkauden.) Kivi tai eloton asteroidi ei pysty mihinkään näistä, ja sikäli kun tiedämme, muiden elävien olentojen kyvyt kaikilla näillä saroilla ovat ihmiseen verrattuna varsin rajallisia.

Käytännössä luovuus ja uteliaisuus tarkoittavat ennen kaikkea taiteita ja tieteitä. Pidän kumpaakin siis itseisarvoisina hyvinä. Ja koska tajusin jo tuolloin, ettei minusta tulisi maailman parasta kummallakaan saralla, totesin, että järkevää tekemistä olisi luovuuden ja uteliaisuuden sekä (kuten tajusin myöhemmin) empatian säilyttäminen – astronomisessa ajassa.

Toisin sanoen: mielestäni ihmisen kaltaisen älykkyyden ja sen toimintamahdollisuuksien varjelu ja säilyttäminen on Tärkeää, isolla T:llä. Nähdäkseni asia on niin, että jos annamme älykkyytemme sammua, teemme ainakin tuottamuksellisesti hirmuisen ympäristörikoksen: sikäli kun tiedämme, olemme ainakin tässä galaksin kolkassa ainoa teollistunut laji. Esiteolliset lajit saattavat olla hyvinkin uteliaita ja älykkäitä, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuutta suojata Maan elämää ja sen jatkumista säännöllisiltä kosmisilta katastrofeilta.

Jos ihmiskunta siis tuhoutuu jättämättä kyvykkäitä perillisiä, myös Maan elämän päivät ovat luetut.

Käytännössä kaikki uravalintani ja aktivismini noin 22 vuoden iästä lähtien on jollain tasolla juontunut tästä päätelmästä. Myös poliittiset valintani ovat seuranneet siitä, ja olen päivittänyt kantojani sitä myötä kun näyttö on mielestäni ollut riittävää.

En ole suinkaan aina äänestänyt vasemmistoa: kun aloitin tutkijan urani noin 10 vuotta sitten, olin sinivihreä markkinaliberaali yrittäjä. Äänestin tuolloin Kokoomusta tai Vihreiden oikeistosiipeä. Sattuman kaupalla päädyin kuitenkin tutkimaan väitöskirjaani varten valtionyhtiön, kaivosyhtiö Outokummun historiaa. Tämä historia vakuutti minut siitä, että Teknillisen korkeakoulun opetuksesta ja yleisestä ilmapiiristä omaksumani ajatusmaailma – ”yksityinen hyvä, julkinen huono” – oli yksinkertaisesti virheellinen. Outokumpu oli millä tahansa mittarilla loistava menestystarina, ja kaivoksen yksityistäminen olisi lähes varmasti johtanut siihen, että Suomen metalliteollisuuden kehitys olisi jäänyt tyngäksi tai jopa kokonaan tapahtumatta.

Tutkimustyöni ei kuitenkaan keskittynyt valtionyhtiöihin, vaan kysymykseen siitä, miten paljon voimme tai meidän kannattaisi luottaa teknologian kehitykseen ympäristökriisien ratkaisussa. Kun asiaa tutkittuani totesin, että vastuullinen vastaus tähän kysymykseen on ”hyvin vähän, ja ilman poliittista aktivismia ei lainkaan”, jouduin jälleen korjaamaan mielipiteitäni. Olin aikaisemmin uskonut, että ympäristökriisi ratkaistaan nimenomaan teknologialla, ja suorastaan ollut osakkaana perustamassa ekodesigniin keskittynyttä yritystä. Todistusaineisto kuitenkin näytti päinvastaista: teknologiasta ei empirian ja teorian valossa todennäköisesti olisi kestävää ratkaisua nyt päällä olevaan ekokriisiimme. Ratkaisu vaatisi yhteiskunnallista muutosta eli poliittista toimintaa, kaikilla tasoilla ruohonjuuresta kansainväliseen.

Sittemmin olen todennut, jälleen tutkimukseen perehdyttyäni, että mm. taloudellinen eriarvoisuus on ensinnäkin huono idea, jonka yhteiskunnallisista hyödyistä ei ole juurikaan näyttöä mutta jonka haitoista on kirjaimellisesti hyllymetreittäin todistusaineistoa, ja toiseksi, taloudellinen eriarvoisuus on hyvin mahdollisesti yksi merkittävämpiä juurisyitä sille, miksi emme kykene vastaamaan ekokriisiin asian vaatimalla vakavuudella.

Voi hyvin olla, että olen jälleen väärässä. Minulla ei ole monia vahvuuksia, mutta yksi harvoista on se, että kykenen vaihtamaan mielipidettäni hyvinkin nopeasti, jos vain siihen on riittävän hyvät perustelut. Jos siis tulevaisuudessa huomaan olevani väärässä, totean olleeni väärässä, ja korjaan mielipiteitäni. Kuitenkin tällä hetkellä, tämänhetkisen parhaan tietoni valossa, uskon (yleisesti ottaen) vasemmistolaisen politiikan palvelevan parhaiten päätavoitettani: ihmislajin ja älykkyyden säilyttämistä. Jos vasemmiston politiikka muuttuu tai faktat muuttuvat, muutan mielipidettäni.

Tällä tavalla olen ”poliittinen” tutkija. Olen myös aktiivinen etenkin Twitterissä, koska pidän sitä velvollisuutenani: sikäli kun tulkitsen todistusaineistoa oikein, ihmiskunta katsoo nyt maailmanloppua suoraan piippuun. Ekokriisi pahenee kiihtyvällä nopeudella, ja mitä enemmän viivyttelemme sen torjumiseksi tarvittavia muutoksia, sitä enemmän menetämme kaikkea sitä hyvää, mitä tämä planeetta ja sivilisaatio ovat lajillemme antaneet. Tällä hetkellä on jo täysin mahdollista, että olemme jo ”lukinneet” ilmasto- ja ekosysteemeihin niin paljon muutosta, että sivilisaatiomme ja kenties koko lajimme ei selviä niiden nostattamista mullistuksista.

Väitän myös, että hyvin suuri ja todennäköisesti ylivoimainen valtaosa ”poliittisiksi” leimatuista tutkijoista on ”politisoitunut” vastaavista syistä. Olisikin ihme, jos tutkimustietoon tutustuminen ei mitenkään muuttaisi tutkijan mielipiteitä; ja hyvin moni tutkija on todennut, niin julkisesti kuin minulle yksityisestikin, että tutkimustietoon perehtyminen on tehnyt heistä poliittisesti aktiivisia.

Tutkijoita ”poliittisuudesta” eli käytännössä vihervasemmistolaisuudesta syyttävillä onkin edessään mielenkiintoinen dilemma: he voivat joko myöntää, että tiede on vioistaan huolimatta vähiten huono tapa tuottaa luotettavaa tietoa maailmasta, jolloin heidän täytyy vastata ikävään kysymykseen ”miksi sitten kasvava osa tutkijoista on vihervasemmistolaisia?”; tai he voivat pitää tutkijoita irrationaalisen poliittisina ja tutkimustietoa epäluotettavana, jolloin heidän täytyy implisiittisesti hylätä ajatus tieteestä vähiten epäluotettavana tiedon tuottamisen tapana.