Energiaitsenäisyyden saavuttaminen: mitä se vaatisi?

Ryhdyn tässä kirjoitussarjassa pikkuhiljaa vetämään yhteen tutkimusprojektimme Plan B aikana tehtyjä havaintoja ja laskelmia liittyen siihen, miten voisimme halutessamme luopua fossiilisista polttoaineista nopeutetulla aikataululla ja halutessamme saavuttaa energiaitsenäisyyden. (Suosittelen allekirjoittamaan energiaitsenäisyyttä vaativan kansalaisaloitteen niin kauan kun voit.)

Sen jälkeen kun aloitimme hankkeen alkuvuonna 2020, kansainväliset tapahtumat ovat nyt monelta osin marssineet tutkimusprojektimme ohi, ja muutos etenkin energiasektorilla on nopeaa. Uskon siksi tulosten lanseeraamisen näin blogimuodossa olevan yleisesti ottaen hyödyllisempää kuin tutkimusraporttien arviointisyklin odottelu ja havaintojen julkistaminen vasta sitten. Näin toimimalla uskon myös kykeneväni kirjoittamaan parempia julkaisuja :).

Tämä ensimmäinen teksti tarkastelee Suomen tilannetta kokonaisuutena, perustuen tuoreeseen GTK:n ja BIOS-tutkimusryhmän laatimaan katsaukseen, jonka tekemisessä olin pintapuolisesti mukana. Raportissa tarkastellaan kuuden skenaarion avulla, varovaisia oletuksia tehden, mitä fossiilisista polttoaineista luopuminen viimeisen “normaalin” vuoden (2019) kulutuksen perusteella vaatisi. Tuolloin kulutimme niinsanotussa primäärienergiassa eli vastaavassa lämpöarvossa mitattuna 305,6 terawattituntia (TWh) energiaa, jakautuen seuraavasti:

  • Öljyä ja öljytuotteita 35,5 % (108,3 TWh)
  • Ydinenergiaa 18,2 % (55,6 TWh, huomaa että tässä laskelmassa on muutettu ydinsähkö vastaavaksi lämpöarvoksi. Sähkönä mitaten kulutus oli 22,9 TWh.)
  • Uusiutuvia poislukien vesivoima 16,4 % (50 TWh, tuuli- ja aurinkovoima lämpöarvoksi muutettuna)
  • Hiiltä 13,6 % (41,7 TWh)
  • Vesivoimaa (sähköä) 10 % (30,6 TWh, jälleen muutettuna lämpöarvoksi)
  • Maakaasua 6,4 % (19,4 TWh).

Näistä polttoaineista tuotimme ennen kaikkea kolmea asiaa: sähköä, lämpöä (suoraan polttamalla, ja sähkölämmityksellä sekä sähköllä toimivilla lämpöpumpuilla), ja liikevoimaa. Kun haluamme korvata fossiiliset polttoaineet, meidän on siis kyettävä tuottamaan riittävä määrä näitä välihyödykkeitä ilman fossiilisten polttamista. Tarkastelen seuraavaksi, mitä vaadittaisiin, mikäli haluaisimme säilyttää vuoden 2019 energiankulutustason. Huomautan, että saman tai paremmankin elintason säilyttäminen ei mitä todennäköisimmin vaadi läheskään näin suurta energiankulutusta (kts. esim. Millward-Hopkins ym. 2020).

Sähkö

Sähköntuotannon osalta olemme jo suhteellisen pitkällä. Vuonna 2019 kulutettiin sähköenergiaa noin 86 TWh, josta

  • Teollisuudessa yhteensä 40,28 TWh, josta
    • Metsäteollisuudessa 19,23, josta omaa jätevirtoihin perustuvaa tuotantoa n. 9 TWh
    • Metalliteollisuudessa 8,96
    • Kemianteollisuudessa 6,89
    • Muussa teollisuudessa 5,2 TWh
  • Kodeissa ja maatiloilla 24,02 TWh
  • Palveluissa ja julkisella sektorilla 18,7 TWh
  • Siirto- ja muihin häviöihin 3,06 TWh.
Taulukko sähköntuotannosta polttamalla

Mikäli haluamme korvata myös tuonnin, tarvitsemme yllämainittujen lisäksi 20,04 TWh uutta tuotantoa. 

Raportissa (Michaux ym. 2022) arvioitiin, että mikäli nykyinen kulutus halutaan ylläpitää samalla kun koko talous dekarbonisoidaan sähköistämällä, sähkön varastointikapasiteettia tarvittaisiin enintään n. 13,11 TWh – riittävästi kattamaan raportin skenaariossa 1 arvioidun tuulisähkökannan puskuroinnin neljän viikon ajaksi. Lukuun on syytä suhtautua suuntaa-antavana, sillä varsinaista sähköjärjestelmän mallinnusta ei raportissa tehty. Todellisuudessa tarvittavan energiavaraston koko tullee olemaan tätä pienempi.

Lämpö

Myös lämpö tuotetaan suurelta osin fossiilivapaasti. Sitä käytettiin vuonna 2019 seuraavasti: 

  • Teollisuus tuotti lämpöä 55,4 TWh, josta 10.29 TWh tuotettiin fossiilisilla ja turpeella
  • Kaukolämpöä tuotettiin 38,1 TWh, josta 18.9 TWh fossiilisilla ja turpeella
  • Kotitaloudet tuottivat 17,7 TWh lämpöä (poislukien lämpöpumput ja passiivinen lämmitys), josta n. 3,4 TWh fossiilisilla, pääasiassa kevyellä polttoöljyllä ja pienellä määrällä maakaasua; vertailun vuoksi, puun pienkäytöllä (takat, uunit, kiukaat, yksityisasuntojen pellettikattilat) tuotettiin n. 14,3 TWh. 

Yhteensä lämpöä tarvittiin (lämpöpumput poislukien) siis noin 111,7 TWh, josta noin 32,5 TWh fossiilisilla ja turpeella. Vuonna 2019 Suomessa oli noin 975 000 pientä (alle 26 kW) lämpöpumppua ja noin 8700 suurta lämpöpumppua; pienet lämpöpumput tuottivat noin 10,42 TWh ja suuret noin 1,62 TWh lämpöä. Lisäksi kaukolämpöä tuotettiin lämpöpumpuilla n. 3,4 TWh. (Ohrling ym. 2020

Taulukot kaukolämmön ja teollisuuslämmön tuotannosta polttamalla

Karkeasti voidaan sanoa, että mikäli kaikki asuin- ja liikehuoneistojen fossiilisiin perustuva lämmitys haluttaisiin hoitaa lämpöpumpuilla, uusia lämpöpumppuja tarvittaisiin noin 1…1,2 miljoonaa kappaletta (1 145 000). Tämä on kunnianhimoinen, mutta ei missään nimessä mahdoton tavoite. Lämpöpumput ovat myös taloudellisesti järkevä ratkaisu (kts. esim. Baldino ym. 2021, s. 12) Teollisuuden lämmöntarpeista osa voidaan tyydyttää suurilla lämpöpumpuilla, mutta korkeampia lämpötiloja varten tarvitaan esimerkiksi sähkölämmitystä tai elektrolyysillä tuotetun vedyn, vedystä tehdyn synteettisen metaanin, tai biomassapohjaisten polttoaineiden polttamista.

Liikenne

Jäljelle jääkin kenties vaikein osuus: liikenne. Tätä kirjoittaessa näyttää vahvasti siltä, että akkukäyttöinen sähköauto tulee 2030-luvulle tultaessa olemaan hallitseva käyttövoima kaikissa henkilöautoluokissa ja todennäköisesti myös pakettiautoissa. Tämä johtuu paitsi polttoaineiden hinnan noususta, myös siitä, että sähköinen voimalinja on mekaanisesti merkittävästi yksinkertaisempi kuin mikään polttoaineiden liikutteluun perustuva voimalinja. Niinpä sähkövoimalinjan valmistaminen sarjatuotantona tulee mitä todennäköisimmin olemaan halvempaa, aivan samaan tapaan kuin kvartsikellon rakentaminen on paljon halvempaa kuin mekaanisen rannekellon. Varsinkin kun samaan aikaan kiristyvät päästönormit huomioidaan, polttomoottoriautoista on tulossa kalliimpia samaan aikaan kun sähköautoista tulee halvempia. Useissa arvioissa ennustetaankin täyssähköisten henkilöautojen olevan ostohinnaltaan halvimpia uusia henkilöautoja kaikissa hintaluokissa jo selvästi ennen vuotta 2030. Tästä syystä mm. Volkswagen, Renault, Ford, Opel, Fiat, Peugeot, Volvo, Alfa Romeo, DS, Lancia, Porsche, ja Jaguar ovat jo ilmoittaneet lopettavansa polttomoottoriautojen valmistuksen viimeistään vuoteen 2035 mennessä. Ilman erillisiä politiikkatoimiakin arviolta 55 prosenttia kaikista maailmassa myydyistä uusista henkilöautoista tulee olemaan täyssähköisiä jo vuonna 2030 (ICCT 2022).

Raskaammassa kalustossa tilanne on epäselvempi, ja niin kaasukäyttöiset polttomoottoriautot kuin vetypolttokennot voivat pitää pintansa pitkään. Joissain erikoistarkoituksissa tällaiset voimalinjat tulevat todennäköisesti säilymään vuosikymmeniä. On kuitenkin täysin mahdollista, että akkujen ja latausmenetelmien (esim. ajon aikana lataus) kehitys johtaa täyssähköisen voimalinjan yllättävänkin hyvään ja ennakoitua nopeampaan menestykseen myös raskaammissa ajoneuvoissa. 

Raporttiin sisältyy alustava laskelma siitä, mitä tarvittaisiin Suomen liikenteen fossiiliriippuvuuden lopettamiseen. Olettaen, yksinkertaisuuden vuoksi, että kaikki henkilö- ja pakettiautot sekä linja-autot olisivat sähköisiä ja kaikki kuorma-autot toimisivat vetypolttokennoilla, fossiilisten liikennepolttoaineiden korvaaminen vaatisi yllä mainittujen lisäksi uutta sähköntuotantoa noin 30 TWh/a, josta hieman alle puolet täyssähköisten autojen lataamiseen ja hieman yli puolet polttokennoautojen tarvitseman vedyn tuottamiseen elektrolyysillä vedestä. Elektrolyysireitin ongelmana on se, että sekä elektrolyysivety että polttokennoajoneuvot ovat vielä toistaiseksi kalliita. Etenkin elektrolyysillä tuotetun vedyn hinta on kuitenkin nopeassa laskussa tekniikan kehittyessä ja sarjavalmistuksen päästessä vauhtiin.

Liikenteen sähköistäminen olisi pitkällä tähtäimellä huomattavasti järkevämpää kuin yritykset tuottaa polttonesteitä biomassasta. Suomessa 2019 käytetyn bensiinin ja dieselin korvaaminen täysimääräisesti biopolttoaineilla vaatisi hakkuiden lisäämistä yli 40 miljoonalla kuutiometrillä vuosittain, kun arvio hakkuiden kestävästä enimmäismäärästä yhteensä on noin 83 miljoonaa kuutiometriä. Biopolttoaineiden tuottaminen vaatii biomassan lisäksi myös merkittävän määrän sähköä: lähtöaineesta ja prosessista riippuen jokainen terawattitunti tuotettua biopolttoainetta vaatii jopa 2 TWh sähköä. 

Olisikin yksinkertaisempaa ja mitä todennäköisimmin halvempaa ohittaa tällaiset energiaa, rahaa ja raaka-aineita haaskaavat välivaiheet ja siirtyä täyssähköiseen liikenteeseen kaikkialla missä se on vain suinkin mahdollista. Biopolttoaineita tullaan todennäköisesti kuitenkin tarvitsemaan mm. lentokoneiden ja mahdollisesti laivojen polttoaineeksi; jälkimmäiseen käyttöön on EU:ssa suunniteltu myös elektrolyysillä tuotetusta vedystä tehtyä ammoniakkia, joka olisi nestemäisiä biopolttoaineita selvästi edullisempaa. 

Biokaasusta voidaan puolestaan odottaa jonkin verran apua liikenteen ja erityisesti raskaamman ja maatalouskaluston fossiiliriippuvuuden vähentämiseen. Optimististen arvioiden mukaan biokaasua voitaisiin tuottaa Suomessa ehkäpä noin 15 TWh, jolla voitaisiin kattaa ehkä noin 30 prosenttia nykyisestä bensiinin (n. 17,2 TWh)  ja dieselin (n. 31,15 TWh) yhteiskulutuksesta. Maaliikenteessä käytettyä kaasua ei kuitenkaan voitaisi käyttää esim. laivojen polttoaineeksi tai sähkön tuotantoon aikoina jolloin esim. tuulivoimasta on pulaa.

Koko fossiilisen energiajärjestelmän korvaaminen liikenteessä on mitä todennäköisimmin niin vaikeaa ja kallista, että täydellistä korvaamista järkevämpi ratkaisu olisi pyrkiä vähentämään liikkumisen ja erityisesti autoilun ja lentämisen tarvetta aina kun se vain on mahdollista. Pyöräilyn, sähköpyöräilyn ja muun kevyen liikenteen edistäminen, julkisen liikenteen kehittäminen, etätyöskentelyn helpottaminen ja yhdyskuntarakenteen tiivistäminen ovat vähintään yhtä tärkeitä toimenpiteitä kuin korvikkeiden valmistaminen.

Näiden lisäksi fossiilisia polttoaineita käytetään kemianteollisuuden raaka-aineena ja, erityisesti, typpilannoitteiden raaka-aineina. Näiden raaka-aineiden korvaaminen on oma, erillinen haasteensa. Kemianteollisuuden raaka-aineista suurin osa voidaan pidemmällä tähtäimellä todennäköisesti korvata eri yhdistelmillä elektrolyysillä tuotettua vetyä ja biomassasta peräisin olevia jalosteita. Typpilannoitetta voidaan tuottaa esimerkiksi elektrolyysillä tuotettua vetyä käyttäen tai apilanurmesta, kuten hyvinkääläisellä Palopuron tilalla (Vairimaa 2020). Vallitseva maatalousjärjestelmä ei kuitenkaan kokonaisuutena ole kestävällä pohjalla esimerkiksi fosforiesiintymien hupenemisen ja viljelysmaan tuhoutumisen myötä. Täydellistä korvaamista todennäköisesti parempi, halvempi ja luotettavampi ratkaisu on siirtyminen vähemmän fossiilisperäisiä syötteitä vaativaan, nykyistä kasvispainotteisempaan maatalousjärjestelmään. 

Yhteenveto

Suomen energiaitsenäisyyden saavuttaminen vaatii kokonaisuutena vähäpäästöisen sähköntuotannon lisäämistä Olkiluoto 3:n käynnistymisen jälkeen karkeasti sanoen vähintään noin 50 TWh, todennäköisesti enemmänkin kun teollisuuden tarpeet huomioidaan. Myös siirtoyhteyksiä muihin EU-maihin ja erityisesti samaan sähköverkkoon kuuluviin Nordpool-maihin on kehitettävä. Samaan aikaan fossiilivapaata lämmöntuotantoa on lisättävä yhteensä noin 33 TWh, tai lämmön tarvetta on mm. eristyksiä parantamalla vähennettävä vastaavasti. Kaukolämmön tuotanto on suurin yksittäinen ongelma, sillä fossiiliset polttoaineet vastasivat noin 18,9 TWh tuotannosta vuonna 2019. Teollisuuden lämmöntuotannosta fossiilisilla tehtiin noin 10,3 TWh. Kaukolämmön korvaaminen ja täydentäminen mm. lämpöpumpuilla ja ylijäävää tuulisähköä hyödyntävillä sähkökattiloilla ja lämpövarastoilla on teknisesti suhteellisen suoraviivaista, mutta teollisuuden tarvitsemien korkeiden lämpötilojen tuottaminen tulee vaatimaan myös polttoaineiden käyttöä. Näiden polttoaineiden ja liikenteessä tarvittavan vedyn ja metaanin tuottamiseksi on ryhdyttävä rakentamaan vedyn, biokaasun ja synteettisen metaanin tuotantoon, varastointiin ja jakeluun sopivaa infrastruktuuria. Olemassaoleva maakaasuverkosto kelpaa sellaisenaan metaanin ja biokaasun jakeluun. Näihin kaasuihin voidaan syöttää lisäksi pieniä määriä (n. 5 %) vetyä. Elektrolyysillä tuotetun vedyn ja biokaasun tuotantoa on ryhdyttävä tukemaan voimaperäisesti vastaavanlaisilla tukiaisilla joilla tuulivoimateollisuus saatiin rakennettua.

Tarvittava rakennusprojekti on suuri, mutta täysin tehtävissä. Mikäli sähköntuotannon lisäys tehtäisiin yksinomaan halvimmalla tavalla eli tuulivoimalla, tarvittaisiin vähintään noin 2 600 (todennäköisemmin yli 3000) uutta 6 megawatin tuuliturbiinia olemassa olevan noin 1000 tuuliturbiinin lisäksi. Kokonaismäärä on pieni verrattuna esimerkiksi maantieteellisesti samankokoisen Saksan jo yli 28 230 maalle ja 1501 merelle rakennettuun tuuliturbiiniin (BWE 2021). 

Todennäköisesti merkittävin pullonkaula tuulivoiman rakentamisessa on hankekehityksen hallitsevien toimijoiden vähäisyys. Siirtymä uusiutuvaan energiaan asettaa myös tuuli- ja aurinkovoimaloiden toimitusketjut koetukselle, mutta toistaiseksi tuotantoa on onnistuttu laajentamaan. Sen sijaan projektien rahoittaminen on todennäköisesti pienempi ongelma: maailmalla on enemmän pulaa hyvistä sijoituskohteista kuin rahasta. 

Kartta Suomessa tammikuussa 2021 suunnitteilla ja rakenteilla olleista tuulivoimahankkeista. Tuulivoimayhdistys.
Suunnitteilla, rakenteilla ja tuotannossa olevat tuulivoimalat Suomen tuulivoimayhdistyksen mukaan tammikuussa 2021. Kartta antaa hyvän kuvan siitä, miten voimalat todennäköisesti sijoittuisivat. Kuva: https://tuulivoimayhdistys.fi/tuulivoima-suomessa/kartta 

Lämmön tuottamiseksi lämpöpumppujen määrä on vähintään kaksinkertaistettava nykyisestä. Lämpöpumppujen tuotannon suurimmat pullonkaulat globaalisti ovat tällä hetkellä piirilevyjen ja täyttöaineiden tuotannossa, ja lämpöpumppujen asentajien vähyydessä. Yhteistyössä muiden EU-jäsenmaiden kanssa Suomi voi ryhtyä toimenpiteisiin tuotannon kasvattamiseksi, ja kotimaisin toimin voidaan tukea esim. asentajien koulutusta.

Liikenteen suhteen on tuettava kevyen ja julkisen liikenteen kehittämistä ja siirtymää sähköautoiluun. Sekä sähköpyörien että sähköautojen hankintaa tulee tukea esimerkiksi valtion takaaman energiaomavaraisuuslainan avulla. Samaa lainaa tulee saada myös mm. energiatehokkuusinvestointeihin ja lämpöpumppujen hankintaan. Tavoitteena tulee olla Suomen autokannan mahdollisimman nopea ja täydellinen sähköistäminen. Niiltä osin kuin sähköistäminen ei ole mahdollista eikä esim. ajon aikana lataamiseen tarvittava tekniikka kehity riittävän nopeasti, on tuettava esimerkiksi biokaasun ja polttokennojen käyttöä voimanlähteenä. Siirtymää on tuettava.

Maatalous on irroitettava riippuvuudestaan fossiilipohjaisista ja muuten rajallisista lannoitteista samaan aikaan kun maatalouskoneiden riippuvuus fossiilisista polttoaineista katkaistaan. Siirtymää pois fossiilisesta ja kestämättömästä maataloudesta kohti fossiilitonta ja kestävää tulee tukea, huomioiden tukien rakenteissa esimerkiksi huoltovarmuusnäkökohdat nykyistä paljon pontevammin. Fossiilisista polttoaineista luopuminen on joka tapauksessa väistämätöntä. Siirtymän kiireellisyyttä vain alleviivaavat Ukrainan sota ja uutiset Intiaa ravisuttavista helleaalloista.

Viitatut lähteet

Baldino, C., O’Malley, J., & Searle, S. (2021). Hydrogen for heating? Decarbonization options for households in the European Union in 2050 (p. 12). The International Council on Clean Transportation.

BWE (2021). German Wind Energy in Numbers. Development of wind power supply. https://www.wind-energie.de/english/statistics/statistics-germany/

ICCT (2022). Internal combustion engine phase-outs, through March 2022. The International Council on Clean Transportation. https://theicct.org/ice-phase-outs/ 

Michaux, Simon ym. (2022). Assessment of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland. GTK Report No. 18/2022. https://www.gtk.fi/ajankohtaista/tutkijat-loivat-kuusi-skenaariota-siita-miten-fossiilisista-polttoaineista-voitaisiin-taysin-luopua-suomessa/ 

Millward-Hopkins, J., Steinberger, J. K., Rao, N. D., & Oswald, Y. (2020). Providing decent living with minimum energy: A global scenario. Global Environmental Change, 65, 102168. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2020.102168

Ohrling, Tiina ym. (2020). Sähköistyvä lämmitys: Lämmityksen sähkönkulutus ja lämpöpumput. Smart Energy Transition, Aalto-yliopisto. http://smartenergytransition.fi/wp-content/uploads/2020/11/S%C3%A4hk%C3%B6istyv%C3%A4-l%C3%A4mmitys.pdf 

Vairimaa, Reetta (2020). Maatalous remonttiin: kun tuotantoa uudistetaan, maaseutu alkaa elpyä. Yliopisto-lehti 1/2020. https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/ilmastonmuutos-ja-luonnon-monimuotoisuus/maatalous-remonttiin-kun-tuotantoa-uudistetaan-maaseutu-alkaa-elpya

Vallan eriarvoisuus vaikeuttaa kestävyyskriisien torjuntaa

(Tämä on hieman editoitu versio pamfletissa Mikä meitä estää? julkaistusta kirjoituksestani. Pamflettia voi tilata esim. täältä.)

Johdanto

Miksi ilmastokriisiä ei ole saatu pysäytettyä, vaikka uhasta on tiedetty ja ainakin teoriassa toimivia ratkaisuvaihtoehtoja on esitetty jo yli puolen vuosisadan ajan?

Äskettäinen laaja katsaus ilmastonmuutoksen torjunnan historiaan viimeisen 30 vuoden ajalta toteaa, että vaikka välillisiä syitä ilmastotoimien hitaudelle on lukuisia, kaikkia syitä yhdistää perimmäisellä tasolla yksi yhteinen lanka: valta ja sen keskittyminen (Stoddard et al., 2021). Yhteiskuntien epäonnistuminen ilmasto- ja muiden ympäristöllisten kestävyyden kriisien eli kestävyyskriisien ennakoinnissa ja torjunnassa johtuu ennen kaikkea epätasaisesti, eriarvoisesti ja epäreilusti jakautuneesta vallasta. Etenkin eriarvoisesti jakautunut taloudellinen ja poliittinen valta tekevät lähes kaikista kestävyyskriisien torjunnan osa-alueista vaikeampia kuin niiden täytyisi olla. 

Vallan tasa-arvoisempi jakaminen, toisin sanoen demokratian edistäminen, on siksi olennaisen tärkeä osa kestävyyskriisien torjuntaa. Ongelma on polttava. Ilmastokriisi on vain yksi osa laajempaa kestävyyskriisiä, johon globaali teollinen maailmantalous on planeetan äärellisyyden vuoksi törmännyt. Ilmastokriisi ei jää viimeiseksi kestävyyskriisiksi, ja jo tätä kirjoittaessa tietoisuus esimerkiksi biodiversiteettikriisin merkityksestä on alkanut leviämään myös tutkijapiirien ulkopuolelle. Jos haluamme kasvattaa todennäköisyyttä, että yhteiskunnat selviävät globaalin talouden törmäyksestä maailman rajoihin mahdollisimman vähin vaurioin, joudumme keskustelemaan siitä, millainen yhteiskunta kykenee selviämään kestävyyskriiseistä ja asettamaan toiminnalleen pitäviä rajoja. 

Tämän kirjoituksen tarkoituksena onkin paitsi lisätä tietoisuutta eriarvoisesti jakautuneen vallan turmiollisista vaikutuksista, myös hahmotella eräitä teoreettisia lähtökohtia tällaiselle kestävälle yhteiskunnalle. Lyhyesti ja yksinkertaisesti, tämä kirjoitus ei yritä niinkään vastata kysymykseen “miksi yhteiskuntamme eivät torju kestävyyskriisejä pontevammin,” vaan kysymykseen “millainen yhteiskunta kykenee torjumaan pontevasti kestävyyskriisejä.”

Kestävyyskriisit ovat viime kädessä seurausta niistä rakenteellisista valinnoista, joita teolliset yhteiskunnat tekivät pitkälti tietämättään ja osaksi lyhytnäköisen voitontavoittelun vuoksi aikana, jolloin maailman äärellisyydestä ei tarvinnut välittää. Jos tavoitteena on kestävyyskriisien “ratkaisu” tai ainakin kroonistuvan ongelman helpottaminen, yhteiskunnallisiin rakenteisiin on välttämätöntä vaikuttaa. 

Juuri nämä yhteiskuntien rakenteet selittävät nähdäkseni parhaiten sen, miksi esimerkiksi Euroopan unionin toimenpiteet edes ilmastokriisin torjumiseksi etenevät vain hitaasti, vaikka EU:n kansalaisista peräti 93 prosenttia pitää ilmastokriisiä vakavana ongelmana, 90 prosenttia kannattaa hiilineutraaliutta viimeistään 2050, ja 75 prosenttia pitää kansallisten hallitustensa tekemiä toimia ilmastokriisin hillitsemiseksi riittämättöminä (Eurostat, 2021). Kenties yleisin selitys yhteiskuntien hitaalle ja riittämättömälle reagoinnille, jokin versio teoriasta “ihmisiä ei vain kiinnosta”, ei yksinkertaisesti sovi kovinkaan hyvin tosiasioihin. Myöskään yksinkertaisesta talousteoriasta kumpuava selitys, jonka mukaan syynä on ilmastokriisin luonne ongelmana jonka ratkaisemisessa yksittäinen toimija hyötyy muiden panostuksesta vaikkei tekisi omaa osuuttaan, eli niin sanottu vapaamatkustajan ongelma, ei vaikuta empiiristen havaintojen perusteella kovinkaan merkittävältä ongelmalta: todellisuudessa mm. taloudellisen vallan eriarvoisesta jakautumisesta valtioiden sisällä aiheutuvat konfliktit selittävät valtioiden ilmastotoimia vähintään yhtä hyvin tai paremminkin (Aklin & Mildenberger, 2020)

Käyn tässä kirjoituksessa ensin lyhyesti läpi kestävyyskriisien luonteen ensi sijassa niin sanottujen nielujen eikä niinkään raaka-aineiden ongelmana, sekä tästä havainnosta seuraavat välttämättömät vaatimukset kestävälle yhteiskunnalle. Seuraavassa osiossa siirryn käsittelemään vallan olemusta ennen kaikkea sosiologi Michael Mannin kehittämän “neljän valtakeskuksen” mallin kautta ja selvitän, miksi kaikkien vallan loputon lisääminen ei ole todennäköistä. Lopuksi vedän yhteen näiden tekijöiden seuraukset yhteiskuntien kyvylle ratkaista suuria, niin sanottuja komplekseja ongelmia kuten kestävyyskriisejä käyttämällä apunani teoriaa komplekseista järjestelmistä ja ongelmanratkaisusta.

Yhteiskuntien uhkana on rajojen ylittäminen, ei raaka-aineiden vähyys

Ympäristökysymysten murtautuessa yleiseen tietoisuuteen 1960- ja 1970-lukujen aikana julkiseen keskusteluun nousi ennen kaikkea kysymys teollisten yhteiskuntien käyttämien raaka-aineiden riittävyydestä. Keskustelulle antoi lisävauhtia vuoden 1973 öljykriisi, joka osoitti kouriintuntuvasti, miten riippuvaisia yhteiskunnat olivat polttoaineistaan. Kysymys siitä, muodostaisiko öljyn tai jonkin muun kriittisen raaka-aineen riittävyys yhteiskuntien jatkuvuuden kannalta kriittisen pullonkaulan, hallitsikin keskusteluja kestävästä yhteiskunnasta vuosikymmenien ajan. Ikävä kyllä, kyseessä oli jälkikäteen katsottuna väärä pullonkaula. 

2000-luvun aikana on tullut selväksi, että teolliset yhteiskunnat kykenevät tuhoamaan “avaruusalus Maan” oleellisen tärkeät elossapitojärjestelmät, eli ekosysteemit, kauan ennen kuin yhteiskunnat ajautuvat vakaviin ongelmiin raaka-aineiden rajallisuuden vuoksi. Maa-alan ja niin sanotun Maan nettoprimäärituottavuuden eli biomassan muodostumisen kasvava omiminen ihmisten käyttöön, yhdessä luonnonvaraisiin eliölajeihin kohdistuneen säälimättömän hyväksikäytön kanssa, ovat jo aiheuttaneet Maan ylläpitämän biomassan vähentymisen noin puoleen verrattuna esihistorialliseen aikaan. Koska biomassan määrällä on selvä yhteys kaikkien elollisten olentojen määrään, voidaan sanoa, että ihmiset ovat jo tuhonneet karkeasti sanoen puolet Maan elämästä (Bar-On et al., 2018). Suurin osa tästä tuhosta on tehty vuoden 1950 jälkeen. Yksin vuoden 1970 jälkeen, ympäristökysymysten tultua jo suuren yleisön tietoisuuteen, muunlajisten villien eläimien määrä väheni arviolta 50-60 prosenttia (WWF, 2018). Muunlajisten joukkotuhon lisäksi olemme häirinneet planeetan luonnollisia kiertoja maankäytöllämme ja teollisen yhteiskunnan jätteillä, joista kasvihuonekaasut kuten hiilidioksidi ovat vain tunnetuin esimerkki.

Elinympäristöjen tuhoutuminen ja luonnollisten kiertojen häiriintyminen ovat ongelmia, jota ei voida ratkaista paremmalla tekniikalla tai levittäytymällä avaruuteen. Tunnetun Jevonsin paradoksin mukaisesti parempi eli resurssitehokkaampi tekniikka itsessään ei vähennä resurssien kulutusta: sen sijaan resurssitehokkaampaa tekniikkaa käytetään enemmän ja/tai säästyneet resurssit käytetään johonkin muuhun tarkoitukseen (Jevons, 1865). Ilmiö näkyy mainiosti vaikkapa resurssitehokkuuden kannalta valtavassa läpimurrossa, valokuvauksen digitalisoitumisessa. Jopa noin kolmannes kaikesta maailmassa kulutetusta hopeasta käytettiin vielä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina valoherkkiin filmeihin. Digitaalikameroiden yleistyminen teki filmeistä harrastajien hupia, mutta hopeaa louhitaan silti maailmassa noin 50 prosenttia enemmän kuin vuonna 2000. 

Mitä tapahtui? Kun filmit tarvitsivat vähemmän hopeaa ja hopean saatavuus parani, hopeaa kannatti käyttää enemmän muihin tarkoituksiin.

Vastaavia havaintoja voidaan tehdä lähes jokaisesta kohteesta jota vain välitetään tutkia. Esimerkiksi tutkittaessa, miten tekniikan kehittyminen vaikutti kymmenen tärkeän hyödykkeen tai aktiviteetin energiankulutukseen vuosien 1805 ja 2009 välisenä aikana, havaittiin valtavien teknisten parannusten pitäneen kokonaisenergiankulutuksen edes jotakuinkin samalla tasolla vain yhdessä tapauksessa. Muissa yhdeksässä kokonaiskulutus nousi selvästi (Dahmus, 2014). Vaikka yksittäisiä poikkeuksia voidaan aina löytää, kokonaisuutena katsottuna todistusaineiston välittämä viesti on selvä. Teknisen muutoksen tuomat parannukset resurssitehokkuudessa eivät kykene korvaamaan kokonaiskulutuksen kasvun aiheuttamaa resurssien kulutuksen lisääntymistä (Haberl et al., 2020).

Ironista kyllä, voi hyvin käydä niin, että raaka-aineiden käyttö osoittautuu sittenkin merkittäväksi pullonkaulaksi – mutta ei raaka-aineiden vähyyden vaan niiden hankinnan aiheuttamien ympäristövahinkojen kautta. Esimerkiksi mineraaleista ei todennäköisesti tule varsinaisesti pulaa, mutta rikkaiden malmioiden tultua louhituksi, entistä köyhempien malmien louhinta aiheuttaa liki eksponentiaalisesti kasvavat ympäristövahingot tuotettua raaka-ainekiloa kohden (Bardi, 2013). Niinpä edes materiaalien kulutuksen jäädyttäminen samalle tasolle ei välttämättä pysäytä ympäristövahinkojen kasvua. Ja vaikka louhisimme kaikki mineraalimme asteroideilta, kysymykseksi jää edelleen se, millaisia vahinkoja aiheutamme elinympäristöille käyttämällä näistä mineraaleista valmistettuja tuotteita. Yksinkertaisen esimerkin mainitakseni: vaikka voisimmekin valmistaa jokaiselle ihmiselle auton, missä nämä autot ajaisivat? Olemme jo nyt muuttaneet merkittävästi noin 75 prosenttia planeettamme maapinta-alasta ja noin 66 prosenttia meripinta-alasta, vaikka parhaat tutkimusarviot esittävät, että kolmannes tai puolet pinta-alasta pitäisi jättää luonnontilaan (IPBES, 2019)

Voimme kenties hankkia joskus avaruudesta riittävästi metalleja peittääksemme Maan autoilla ja aurinkopaneeleilla, mutta ekosysteemejä emme voi ulkoavaruudesta tuoda. Kaikille äärellisessä tilassa asuville, eli toisin sanoen kaikille maailmankaikkeudessa asuville, tuleekin ennemmin tai myöhemmin ratkaistavaksi kysymys: miten rajoittaa elossapitojärjestelmälle aiheutettuja vahinkoja? Koska avaruusaluksemme elossapitojärjestelmä muodostuu sen ekosysteemeistä, Maassa asuvat joutuvat vastaamaan kysymykseen, miten rajoittaa ekosysteemeille aiheutettuja vahinkoja?

Ekosysteemeille aiheutettuja vahinkoja voidaan todellisuudessa rajoittaa vain yhdellä tavalla: rajoittamalla ekosysteemeille aiheutettuja vahinkoja. Käytännössä yhteiskuntien täytyy kyetä asettamaan absoluuttiset rajat elinympäristöjen käytölle ja estää niiden hyväksikäyttö. Suhteelliset mittarit, kuten aiheutetut vahingot tuotettua bruttokansantuotteen euroa kohden, eivät riitä. Luonnonlait eivät nimittäin välitä siitä, montako euroa ihmiset ovat ansainneet, vaan vain siitä, paljonko olemme aiheuttaneet vahinkoja. Samasta syystä esimerkiksi pelkät haittaverot, jotka kuitenkin sallivat ympäristön hyväksikäytön kunhan siitä suoritetaan jokin rahallinen maksu, eivät toimi ilman selkeää enimmäismäärää elinympäristöjen käytölle. Ilman tällaista enimmäismäärää, haittaverot vain hidastavat rajojen ylittämistä.

Emme myöskään voi luottaa siihen, että jotkin luonnolliset mekanismit rajoittaisivat ihmisten toimintaa ennen kuin vahingot ovat niin suuria, että niiden seuraukset hävittävät teolliset yhteiskunnat ja kenties ihmislajin. Kuten esimerkiksi Giorgos Kallis on silmiäavaavassa teoksessaan Limits (“Rajat” (2019)) todennut, ihmisillä on käytännössä kyky hävittää itsensä ilman että luonto estää meitä. Tästä seuraa johtopäätös, että ihmisten ja yhteiskuntien on opittava rajoittamaan voimiaan vapaa- ja omaehtoisesti. 

Johtopäätökseen on helppo yhtyä. Avaruusaluksemme elossapitojärjestelmien turvaaminen onkin vain yksi syy, miksi ihmisten on opeteltava rajoittamaan voimiaan. Toinen syy on se, että tekniikan kehittyessä yhä pienemmät ihmisryhmät ja jopa yksittäiset ihmiset saavat käsiinsä entistä suurempia voimia. Voimakkaalla tekniikalla on monenlaisia hyviä vaikutuksia, mutta mitä voimakkaampaa tekniikka on, sitä vaarallisempia ovat myös vahingot ja väärinkäytökset. Jo nyt on ajateltavissa esimerkiksi tilanne, missä jopa yksittäisen bionikkarin autotallipajasta pääsee karkuun nikkarin harrastuksekseen muuntelema, vaaralliseksi osoittautuva mikro-organismi. Tutkijaryhmä onnistui esimerkiksi polioviruksen rakentamisessa jo vuonna 2002, ja kokeissa tartuttamiskelpoiseksi osoittautuneen, erittäin vaaralliselle isorokolle läheistä sukua olevan hevosrokkoviruksen syntetisoinnissa onnistuttiin vuonna 2016 noin 100 000 dollarin budjetilla (Lewis, 2018).

Voimme itse asiassa osoittaa matemaattisesti, että yksilöille keskittynyt valta lisää merkittävästi riskiä siitä, että suuria voimia käytetään vahingossa väärin. Ilmiö tunnetaan nimellä unilateralistin eli yksipuolisen päättäjän kirous (Bostrom et al., 2016). Kirous juontuu siitä, että ihmiset eivät kykene arvioimaan tarkasti tekojensa seurauksia. Niinpä hyvääkin tarkoittavat ihmiset saattavat arvioida jonkin suunnittelemansa teon vaikutukset positiivisiksi, vaikka ne tosiasiassa ovatkin negatiivisia. Jos ihmiset voivat päättää suurten voimien käytöstä ilman, että heidän täytyy suostutella puolelleen lukuisia muita ihmisiä, todennäköisyydet suurille vahingoille kasvavat erittäin nopeasti vallakkaiden määrän kasvaessa. 

Tekniikan kehittyessä onkin välttämätöntä käydä myös jatkuvaa keskustelua yksilöiden vallan rajoittamisesta, siinäkin tapauksessa että ympäristön käytön rajoittamiselle ei olisi mitään tarvetta. Siksi meidän on seuraavaksi keskusteltava vallasta.

Valta ja sen jakautuminen

Valta on yhteiskuntatieteiden kenties tärkein mutta myös vaikeimmin määriteltävissä oleva käsite. Ohitankin suurimman osan vuosisataista keskustelua vallan olemuksesta ja yksinkertaisesti totean, että tämän tekstin puitteissa riittävän hyvä likiarvo sanalle “valta” on olion kyky saada maailmassa tapahtumaan asioita, joita ei muuten todennäköisesti tapahtuisi. Valta voi näyttäytyä olion kykynä saada jokin asia tapahtumaan, tai estää sitä tapahtumasta.

Menemättä liian syvälle muihinkaan yksityiskohtiin, yhteiskunnissa valta on keskittynyt muutamiin valtakeskuksiin. Esimerkiksi sosiologi Michael Mann on kuuluisissa tutkimuksissaan jakanut yhteiskunnallisen vallan neljään toisistaan riippuvaiseen valtakeskukseen tai vallan muotoon: sotilaalliseen tai pakottavaan, ideologiseen, hallinnolliseen tai poliittiseen, ja taloudelliseen (Mann, 1986)

Tämän tekstin päämäärän, kestävän yhteiskunnan reunaehtojen hahmottelun, kannalta oleellista on ymmärtää kaksi asiaa. Yksi, kaikkia vallan muotoja voidaan käyttää kestämättömien käytäntöjen ylläpitämiseksi ja kestävyyssiirtymien jarruttamiseksi. Kaksi, yhtä vallan muotoa voidaan käyttää tai vaihtaa saman tai toisen vallan muodon hankkimiseksi. Esimerkiksi sotilaallista valtaa on historiassa käytetty taloudellisen, poliittisen ja ideologisen vallan hankkimiseksi, ja nykypäivän onneksi vähemmän väkivaltaisissa demokratioissa poliittisen vallan hankkiminen on monien taloudellista valtaa omaavien tärkeä tavoite taloudellisen vallan lisäämiseksi ja säilyttämiseksi. 

Koska vallan muotoja voidaan muuttaa toisiinsa ja vallalla voidaan hankkia lisää valtaa, minkä tahansa valtakeskuksen ylivalta yhteiskunnassa johtaa ajan myötä hyvin helposti kyseistä valtakeskusta hallitsevien ylivaltaan ja myös muiden vallan keskittymien antaman vallan keskittymiseen kyseisen valtakeskuksen valtiaille. Kerran keskittymään päässyt valta on vaikea hajauttaa uudelleen.

Kirjoitushetkellä valta on jakautunut hyvin epätasaisesti. Miljardeja tuotantoeläimiä kyetään alistamaan usein hirvittäviin olosuhteisiin, koska niillä ei ole ihmiseen ja ihmiselle pakottavaa valtaa antaviin työkaluihin verrattuna juuri mitään valtaa. Miljardööri saattaa käyttää yksinään suurempaa taloudellista valtaa kuin kaikki suomalaiset yhteensä, ja supervaltojen johtajilla on edelleen valta lopettaa sivilisaatio ainakin pohjoiselta pallonpuoliskolta yhden “synkän iltapäivän” aikana. Ydinsota onkin ainakin toistaiseksi kenties äärimmäisin esimerkki unilateralistin kirouksessa piilevistä riskeistä.

Äärellisessä tilassa ei ole mahdollista lisätä kenenkään kykyä vaikuttaa maailmaan eli valtaa äärettömän paljon. Valta ei välttämättä ole aina nollasummapeli jossa yhden voitto on aina ja täysimääräisesti toisen häviö, mutta yhden olion vallan lisääntymisellä on aina vaikutuksia johonkin toiseen olioon. Ihmisten vallan lisääntyminen on näkynyt, kuten johdannossa totesin, esimerkiksi niin, että Maan eliöistä kenties puolet on kadonnut. Samaan tapaan yksien äärellisessä tilassa elävien olioiden lisääntynyt kyky päättää taloudellisten resurssien käytöstä, suomeksi siis rikastuminen, vähentää toisten valtaa päättää samoista resursseista – esimerkiksi asunnoista. Koska äärelliseen tilaan mahtuu vain äärellinen määrä vaikkapa asuinneliöitä, yksien rikastuminen on tällä tavalla aina joltain toiselta pois. 

Rikkaat teollisuusmaat ovat voineet teeskennellä, että niiden vallan lisääntyminen ei ole keneltäkään pois siirtämällä aina 1600-luvun alusta lähtien valtansa lisääntymisen hinnan enenevässä määrin muunlajisten eliöiden ja horisontin takana asuvien ihmisten kannettavaksi (Ghosh, 2021). Maailman äärellisyys on kuitenkin tullut nyt ilmeiseksi samaan aikaan kun ennen sorrettujen voima on lisääntynyt. Siksi vallan “lisääminen” nollasummapelinä niin, että esimerkiksi rikkaiden maiden köyhien lisääntyvä valta anastetaan ympäristöltä tai vielä köyhemmiltä ihmisiltä, ei voi jatkua loputtomiin. Teoriassa tästä ei aiheudu ongelmaa koska valtaa voidaan lisätä myös ei-nollasummapelinä. Käytännössä vallan lisääminen positiivisen summan pelinä yhteistyötä ja osaamista kasvattamalla on kuitenkin paljon hitaampaa ja vaikeampaa kuin vallan lisääminen sekä yhteistyötä tekemällä että valtaa anastamalla. 

Vallan eriarvoisuus pakottaa valtakilpailuun

Miksi yhteiskunnat kaikesta huolimatta kuitenkin pyrkivät haalimaan etenkin taloudellista valtaa, vaikka tietävät hyvin, että Maan elossapitojärjestelmien kantokyky on jo vaarallisesti ylitetty? Yksi merkittävimmistä jatkuvan valtakilpailun moottoreista on eriarvoisuus.  

Yhteiskuntamme ovat edelleen ja jopa kasvavissa määrin jakaantuneet niihin, joilla on liikaakin valtaa, ja niihin, joilla on aivan liian vähän valtaa. Samaan aikaan kun rikkaimmat käyvät uudelleen supervaltojen 1960-luvulla käymää avaruuskilpaa, köyhimpien elämä on sinnittelyä päivästä toiseen. Rikkaimmilla on niin paljon valtaa, että he voivat sekä houkutella että pakottaa toisia ihmisiä työskentelemään omaksi hyväkseen, esimerkiksi hankkiakseen lisää valtaa. Samaan aikaan köyhimmillä on niin vähän valtaa, ettei heillä ole varaa sanoa “ei.” 

Yhteiskunnassa, jossa osalla ihmisistä on niin paljon valtaa että he voivat alistaa muita, ja osalla niin vähän etteivät he voi vastustaa alistetuksi joutumista, jokaisella ihmisellä on valtavat kannustimet ja jopa suoranainen pakko tavoitella lisää valtaa itselleen. Etenkin jos rikkaimmat rikastuvat koko ajan enemmän, vain varakkailla on mahdollisuus jättäytyä ulos kilpailusta. Kilpailusta ulos jäämisen rangaistus voi ensinnäkin olla kova. Kun eriarvoisuus on suurta eli sosiaalisen eriarvoisuuden rinne on kovin jyrkkä, otteen lipsuminen voi johtaa nopeasti pitkäänkin pudotukseen. Etenkin alemmalla keskiluokalla on aivan aiheellisesti sitä suurempi pelko asemansa säilyttämisestä mitä jyrkemmäksi eriarvoisuus kasvaa. 

Eriarvoisuuden rinnettä tai eriarvoisuusgradienttia voi havainnoillistaa vaikkapa alla olevalla kuvalla, jossa punainen viiva kuvaa valtaa, esimerkiksi taloudellista valtaa. Kun eriarvoisuus on vähäistä eli valta on jakautunut melko tasaisesti, heikoimmillakin (kuvassa heikoin viidennes) on kohtuullisen paljon valtaa. Vaikka tällaisessa yhteisössä elävä kohtaisikin epäonnen ja putoaisi heikompaan viidennekseen, hänellä olisi edelleen kohtuullisen paljon valtaa. 

Sen sijaan oikeanpuoleisessa kuvassa heikommalla viidenneksellä olisi kenties vain juuri sen verran valtaa, että he pysyvät hengissä, kun taas kaikkein vahvimmilla saattaisi olla valtavan paljon valtaa. Kun valta on jakautunut näin epätasaisesti, etenkin alempaan keskiluokkaan kuuluvilla on jatkuva uhka putoamisesta heikoimpien joukkoon – ja luultavasti hyvin perusteltu pelko siitä, että kerran heikompien joukkoon pudonnut tuskin kykenee enää nousemaan. Tämän kaltainen tai jopa paljon huonompi tilanne on vallinnut esimerkiksi antiikin orjatalouksissa. Esimerkiksi antiikin Ateenan demokratian “kulta-aikana” noin 500-luvulla eaa. Ateenan asukkaista arviolta 30 prosenttia oli orjia (Thorley, 2004)

Valtavat valtaerot eivät kuitenkaan ole tuntemattomia teollisuusmaissakaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kotitalouksien köyhin viidennes sai vuonna 2020 vain noin kolme prosenttia kaikista tuloista, kun rikkain viidennes sai peräti 52,2 prosenttia.

Lopuksi, jos katsomme kaikkia eläviä olioita emmekä vain ihmisiä, voimme havaita jotain seuraavankaltaista – huomioiden, että kyseessä ei ole mikään eksakti tai oikeassa mittakaavassa oleva esitys. Erityisen suuri pudotus vallassa on toisaalta rikkaiden ja köyhien maiden, ja toisaalta taas ihmisten ja “luonnoksi” kutsutun, yleisesti jokseenkin arvottomana raaka-aineena pidettyjen muunlajisten välillä (Patel & Moore, 2017).

Toiseksi, eriarvoisuuden ollessa suurta, suhteellisen pienikin parannus omassa asemassa voi näkyä suurena elintason ja statuksen nousuna. Statuskilpailu vain on kisa, jota ei ole mahdollista voittaa. Kun jokainen yksilö pyrkii parantamaan omaa asemaansa suhteessa toisiin, keskimääräinen kulutus kasvaa, mutta jokaisen asema pysyy jotakuinkin samana. 

Ongelmaa havainnollistaa hyvin esimerkki, miten käy jos konsertissa yksi ihminen nousee seisomaan nähdäkseen paremmin. Tällöin myös seisojan takana istuvien kannattaa nousta seisomaan, ja lopputuloksena on ennen pitkää se, että kaikki seisovat – mutta kukaan ei näe paremmin kuin alunperin (Hirsch, 1976). Mitä kovempaa kilpailu on, sitä enemmän ihmisten kannattaa kuluttaa myös oman “tehokkuutensa” kasvattamiseksi (Siemoneit, 2019). Tämä kulutus, kuten lentäminen maata pitkin matkustamisen sijasta “tehokkaan työajan” säästämiseksi tai noutoruoka kotona kokatun ruoan sijasta, on tyypillisesti ympäristöjalanjäljeltään suurta ja hyvinvoinnin tuottajana tehotonta (Schmidt Rivera et al., 2014)

Nämä pelkojen ja porkkanoiden yhdistelmät saavat etenkin yhteiskuntien valtaosan muodostavan keskiluokan kannattamaan talouskilpailua, vaikka he varmasti jollain tasolla tietävät, ettei kisa voi päättyä hyvin. Houkutin “päästä elämässä eteenpäin” ja hankkia yhä uusia, rikkaimman luokan tunnetuksi ja halutuiksi tekemiä hyödykkeitä houkuttelee unohtamaan vaarat, samaan aikaan kun pelko köyhyyteen putoamisesta saa ajatuksenkin tahdin hellittämisestä kuulostamaan pelkältä haihattelulta. Tästä rikkaimpien talouskilpailua kiihdyttävästä vaikutuksesta on kirjoittanut jo Thorstein Veblen 1900-luvun alussa. Nykyään mm. “Varianin sääntönä” tunnettu havainto kertoo, että keskiluokan kulutustottumusten tulevaisuuden voi ennustaa melko luotettavasti katsomalla, mitä rikkaat kuluttavat nykyään. Tutkimusnäyttöä rikkaiden ja rikkauksien vaikutuksista kilpailun ankaruuteen on koottu mm. lähteeseen Wiedmann ym. (2020)

Keskiluokasta velalla ja kulutuksen markkinoinnilla kulutuskoneeksi valjastettu tuhansien miljoonien ihmisten joukko on äärimmäisen tehokas hajautettu etsintäkone kaikkien mahdollisten porsaanreikien löytämiseksi kaikista mahdollisista rajoista ja rajoitteista. Meidän on sitä kiittäminen suuresta osasta tekniikan edistystä, mutta sama rajojenkiertämiskone lähestulkoon varmistaa, ettei ympäristörajoja tulla pitämään, ellei etsintäkonetta kyetä hidastamaan. Vasta jos köyhienkin elämä on elämisen arvoista ja pelko pohjalle putoamisesta siten poistuu, keskiluokkakin saattaisi uskaltautua kyseenalaistamaan jatkuvan kilpailun järkevyyden ja hyväksyä rajojen asettamisen toisten eliöiden hyväksikäytölle.

Teoria ennustaa, että etenkin eriarvoisuus statuskilpailussa oleellisten ns. positionaalisten hyödykkeiden saatavuudessa lisää kulutusta ja ympäristövahinkojen määrää. Kasvava määrä empiriaa antaa syytä uskoa, että asia on juuri näin (Cushing et al., 2015; Farzin & Bond, 2006; Mohai et al., 2009; Richters & Siemoneit, 2019)

Talouskasvu ei voi ratkaista eriarvoisuutta

Käytännössä kaikki demokraattiset yhteiskunnat ovat silti valinneet strategian, jossa ihmisten välisistä eriarvoisuuksista aiheutuvat ongelmat pyritään lakaisemaan maton alle kasvattamalla kaikkien ihmisten taloudellista valtaa jatkuvan talouskasvun avulla. Tämän strategian etuna on se, ettei se vaadi ikäviä keskusteluja vallankahvaan päässeiden vallan jakamisesta.

Strategian mukavuus valtaapitävien näkökulmasta ei valitettavasti tarkoita samaa kuin strategian toimivuus. Kuten yllä totesin, äärellisessä maailmassa ei ole mahdollista kasvattaa loputtomasti edes yhden yksilön saati kaikkien taloudellista valtaa. Taloudellinen valta, käytännössä siis varallisuus ja omistukset, on viime kädessä oikeutta päättää tarpeiden ja halujen tyydyttämiseen käytettyjen hyödykkeiden valmistuksesta ja käytöstä. Hyödykkeiden valmistukseen ja käyttämiseen käytettyjä aineen ja energian virtoja ei voida kasvattaa loputtomasti ilman että ne aiheuttavat elossapitojärjestelmien häiriytymisen, kuten ylempänä kuvasin. 

Voimme toki kasvattaa hyödykkeiden arvoa oppimalla tekemään samoista raaka-aineista entistä parempia hyödykkeitä. Tämä tuotannon arvon lisääntyminen teknisen kehityksen myötä eli “aineeton kasvu” on todellista, mutta ainakin neljästä syystä se ei ole sellainen ihmeratkaisu millaisena se julkisessa keskustelussa tavallisesti esitetään. 

Ensinnäkin, tuotannon arvon lisääminen ilman lisääntyviä aine- tai energiakustannuksia on jokaisen voittoa maksimoivan yrityksen tavoite jo nyt. Oletus, että aineettomalla kasvulla voitaisiin kasvattaa ihmisten taloudellista valtaa yhtä nopeasti kuin aineettomalla ja aineellisella kasvulla yhteensä, vaatii oletuksen, että yrityksillä olisi runsaasti mahdollisuuksia kasvattaa tuotantonsa arvoa ilman ylimääräisiä kustannuksia, mutta ne eivät jostain syystä ymmärtäisi näin vielä tehdä. Joskus näin voi olla: silti realistisempaa lienee olettaa, että aineeton talouskasvu on mahdollista, mutta sen nopeus on todennäköisemmin paljon pienempi kuin teollisen vallankumouksen valtavan aineellisen kasvun 250 vuotena nähty keskimäärin 1,5 prosentin vuotuinen kasvu henkeä kohden. Kun huomioimme tarpeen ajaa alas suuri osa nyt kestämättömällä pohjalla olevaa tuotantoa sekä kasvavien ympäristötuhojen ja muiden kestämättömän talouden aiheuttamien vahinkojen korjaamiseen kuluvan osan tuotannon lisäyksestä,  lähivuosikymmenien nettokasvu voi olla lähempänä talouskasvun historiallista pitkän aikavälin keskiarvoa, noin 0,01 prosenttia henkeä kohden vuodessa (Bank of England, 2019).

Toiseksi, niin kauan kun yhteiskunnat eivät aseta selkeitä rajoja ympäristön kulutukselle, paremman tekniikan tuoma “aineeton” kasvu näkyy ennen pitkää kulutuksen lisääntymisenä Jevonsin paradoksin mukaisesti, kuten aiemmin jo totesin.

Kolmanneksi, suuri osa talouden kasvusta perustuu ihmistyön korvaamiseen koneiden työllä. Tästä aiheutuva niinsanottu teknologinen työttömyys ei ole ongelma jos ja vain jos työttömäksi jääville ihmisille voidaan keksiä uutta työtä tai jokin muu tapa olla osallisena yhteiskunnassa. Kaikki työ edellyttää kuitenkin vähintään energian ja yleensä myös aineen kulutusta. Aineettoman kasvun tulisi siis löytää myös uusia töitä kasvun työttömäksi tekemille, tai yhteiskunnat joutuvat ratkaisemaan osallisuuden ja toimeentulon ongelman jotenkin muuten.

Neljänneksi, jopa täysin puhtaasti ja aineettomasti hankitut äärettömätkin rikkaudet jahtaavat äärellisiä hyödykkeitä ja siten vaikeuttavat ympäristörajojen asettamista. Kun hyödykkeiden määrä ja arvo voivat lisääntyä kestävästi enintäänkin hitaasti, nopean aineettoman vaurastumisen seurauksena on hyödykkeiden hinnan nousu eli inflaatio. Hyödykkeiden hinnan nousu puolestaan asettaa paineita sekä olla asettamatta tiukkoja rajoituksia uusien hyödykkeiden kuten asuntojen tuottamiselle, että purkaa jo asetettuja rajoituksia. Hyvä esimerkki mekanismin toiminnasta saadaan lähes mistä tahansa kaupungista, johon tietotekniikan vallankumous on tuonut paljon lisää “aineetonta” vaurautta. Asuntojen neliöhinnat ovat säännönmukaisesti kohonneet pilviin ja paine rakentaa lisää asuinneliöitä mm. ympäristönormeista joustaen kasvaa. Hyödykkeiden hintojen nousu yksien rikastuessa vaikuttaa myös niin, että köyhimpien mahdollisuudet hankkia edes elämisen perustarpeet hupenevat. Jos taloudellista valtaa ei tasata tarpeeksi, köyhimmille käy kuten San Franciscossa, jossa läheisen Piilaakson vauraus on osaltaan myötävaikuttanut Yhdysvaltojen pahimman kodittomuusongelman syntyyn. Avaruuteen saakka ulottuvien rikkauksien keskellä hökkelikylissä elävien köyhien olot saivat vuonna 2018 maailman köyhimpien maiden köyhimmät slummit tuntevan YK:n asumisen erityislähettilään Leilani Farhan toteamaan, ettei hän usko nähneensä vastaavaa julmuutta missään muualla maailmassa (Gee, 2018)

Kakun kasvattaminen ei auta, mikäli ongelmana ei ole kakkupalan absoluuttinen vaan suhteellinen koko. Mikään määrä miten tahansa aineetonta talouskasvua ja parempaa tekniikkaa ei toisin sanoen voi ratkaista San Franciscon kodittomuuden kaltaisia, suhteellisesta köyhyydestä johtuvia aineellisen maailman ongelmia. Esimerkiksi moni San Franciscon kodittomista on jo töissä, ja kerjäläisetkin saattavat ansaita parhaina päivinä 30-40 dollaria. Tällaiset tulot riittäisivät viemään heidät yläluokkaan suuressa osassa Afrikkaa. San Franciscossa se ei kuitenkaan riitä, koska suhteellisesti mitattuna heillä on niin vähän taloudellista valtaa, etteivät he voi hankkia itselleen edes asuntoa. (Taloudellinen valta ei ole yksinomaan rahaa tai omaisuutta, vaan myös esim. pääsyä luottomarkkinoille.) Vaikka Yhdysvaltojen talous kasvaisi jatkossa Niagaran lailla kohisten, köyhimmät olisivat edelleen köyhimpiä, koska talouskasvun hedelmät jaetaan nykyisin ennen kaikkea taloudellista valtaa kuten osakkeita ja asuntoja omistaville. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuosien 1980 ja 2014 välillä parhaiten ansaitsevan prosentin tulot kasvoivat yli kaksi kertaa nopeammin kuin väestön keskimäärin. Rikkaimman 0,001 prosentin tulot kasvoivat samana aikana jopa yli neljä kertaa keskiarvoa enemmän – ja valtavasti enemmän kuin köyhimmän 25 prosentin, jonka tulot pysyivät lähes ennallaan tai, kaikkein köyhimpien osalta, jopa laskivat. Vastaava kehitys, joskaan ei yhtä äärimmäisenä, on nähtävissä myös Euroopassa (Piketty et al., 2018)

Vaikka tulonjakoa muutettaisiinkin hivenen reilummaksi, suhteellisen köyhyyden “ratkaiseminen” talouskasvulla olisi silti äärimmäisen vaikeaa. Minimimäärä talouskasvua, jolla kaikki maailman ihmiset saataisiin nostettua keskimääräistä vuonna 2017 elänyttä tanskalaista vastaavalle elintasolle ilman, että vaurauden jakautumiseen puututaan, on noin 410 prosenttia, tai 5,1-kertaistuminen nykyisestä (Roser, 2021). On vaikea uskoa, että maailmantalouden toimeliaisuus voitaisiin viisinkertaistaa nykyisestä, kun Maapallon elossapitojärjestelmät ovat jo nyt vaarallisen ylikuormittuneita ja kulutusta pitäisi ennemminkin vähentää kuin lisätä. Lisäksi, teollisen vallankumouksen ajan keskimääräisellä 1,5 prosentin vuosikasvulla tavoitteeseen pääseminen vaatisi yli vuosisadan. Mikäli kyseinen kasvu tulisi saada aikaan yksinomaan aineettomasti, ihmisarvoisen elämän tarjoaminen kaikille maailman ihmisille vaatisi useita vuosisatoja. Toisaalta, kasvava joukko tutkimuksia toteaa, että reilummalla jaolla ihmisarvoisen elämän edellytykset voitaisiin tarjota maailman kaikille ihmisille jopa nykyistä selvästi vähemmällä energian ja ympäristön kulutuksella (Millward-Hopkins et al., 2020; Rao & Min, 2018; Vogel et al., 2021).

Loputon talouskasvu ei olekaan strategia, vaan strategian puutetta. Se on eräänlainen teollisen vallankumouksen huippuvuosilta periytyvä oletusasetus, jonka olemassaolonkin olemme ehtineet unohtaa. Tämä oletusasetus asetettiin aikana, jolloin maailma voitiin likimääräisesti yksinkertaistaa liki äärettömäksi tasoksi, jossa köyhät (valkoiset) voivat aina muuttaa uusiin (siirto)maihin aloittaakseen alusta. Kun nyt ymmärrämme, että maailmamme onkin äärellinen ja rajallinen pallopinta, jossa yhden olion lisääntyvä valta on useimmiten joltain toiselta pois, meidän on syytä ymmärtää myös vaihtoehtojemme rajallisuus.

Ratkaisu: radikaali demokratisaatio

Ainoa tuntemani jatkuvaa väkivaltaa vaatimaton ja siten kestävä ratkaisu äärellisen planeetan ja kestävyyskriisin haasteisiin on demokratian radikaali lisääminen ja eriarvoisuuden ja väkivallan vähentäminen.

Uskon, että vapaus päättää omasta elämästään on eläville olennoille tärkeä arvo. Tästä seuraa, että yhteiskunnat, jotka tarjoavat jäsenilleen enemmän vapauksia päättää omasta elämästään ovat lähtökohtaisesti parempia kuin vähemmän vapauksia tarjoavat yhteiskunnat. Pidän myös itsestäänselvänä tosiasiana, että yksilön vapaudet ovat tosiasiallisesti rajoitetut, mikäli yksilöllä ei tosiasiassa ole kykyä ja toimintamahdollisuuksia käyttää kenties nimellisiä vapauksiaan. Toisin sanoen, pidän Senin ja Nussbaumin alunperin tunnetuksi tekemää käsitystä vapaudesta kyvykkyyksinä ja toimintamahdollisuuksina osuvana teoriana (Sen, 2011). Vaikka emme silti kykenekään asettamaan erilaisia yhteisöjen hallinnan muotoja objektiivisesti paremmuusjärjestykseen edes vapauksien mittarilla, meillä on hyviä syitä uskoa, että yksilönvapauksien turvaamisessa ja toimintamahdollisuuksien takaamisessa demokratia eli mahdollisimman tasaisesti jaettu valta on paras ratkaisu. 

Vain jos yksilöillä on tarpeeksi valtaa eli kykyä vaikuttaa maailmaan, on heillä myös mahdollisuus toimia nimellisten vapauksiensa sallimalla tavalla. Toisaalta, yhteisöissä elämiseen sisältyy nimittäin aina riski siitä, että osa yhteisön jäsenistä hyväksikäyttää tai jopa alistaa toisia, aina äärimmäiseen vapaudenriistoon eli tappamiseen saakka. Paras ja luotettavin turva yksilöiden ja pienten ryhmien ylivallan uhkaa vastaan on yhteisö, jonka kaikilla jäsenillä ja ryhmillä on niin paljon valtaa, ettei heitä voida ainakaan helposti alistaa, mutta ei niin paljon valtaa, että he voisivat ainakaan helposti alistaa muita. Vaikka tämäkään ei takaa, että esimerkiksi enemmistö yhteisöä ei ikinä voisi liittoutua vähemmistöä vastaan viedäkseen vähemmistön vapaudet, suhteellisen tasaisesti jaettu valta antaa ainakin mahdollisuuden vastustaa tämänkaltaisia kehityskulkuja ennen kuin ne menevät liian pitkälle. Esimerkiksi hurskas lupaus kunnioittaa kaikkien oikeuksia ei ikinä voi antaa yksilöille tai yhteisöille samanlaista vapautta ja vapauden turvaa kuin konkreettinen kyky vaikuttaa maailmaan. 

Suhteellisen tasaisesti jaettu valta on myös ainoa keksimäni kestävä ja rauhanomainen ratkaisu äärellisessä maailmassa elämisen ongelmiin. Tähän on ainakin kaksi syytä. 

Ensimmäiseksi, kuten esimerkiksi jo johdannossa mainitussa katsauksessa ilmastokriisin torjunnan epäonnistumisen syistä todettiin, rajojen asettamisen keskeinen este on ollut juuri vallan epätasapainossa (Stoddard et al., 2021). Nykyisiin ongelmiin johtanut maailmanjärjestys on hyödyttänyt pieniä ryhmiä suhteettomasti ja kerännyt heille suhteettoman paljon resursseja ja valtaa, jota he nyt käyttävät hidastaakseen asemaansa uhkaavia muutoksia, silläkin uhalla että pitkän tähtäimen riskinä on jopa tuntemamme maailman loppu. Tätä “nomenklatuuraa” haastavilla on puolestaan ollut niin vähän resursseja ja valtaa, että heidän on ollut vaikea haastaa vallitsevaa tilaa, etenkin vallassa olevien käyttäessä aktiivisesti suurempaa valtaansa muutosten pysäyttämiseksi. Vaikka ilmastokriisi tai joku muu kestävyyskriisin yksittäinen osa-alue saataisiinkin torjuttua, sama vallan epätasapainon ongelma haittaisi yhteiskuntien ketteryyttä myös muissa kriisin osa-alueissa. On hyvä kysymys, kuinka monta luotia yhteiskuntamme onnistuvat väistämään, mikäli reagointi uhkiin on aina yhtä hidasta kuin esimerkiksi ilmastokriisin suhteen.

Toiseksi, jotta kerran asetetuissa rajoissa voitaisiin pysyä,  ylempänä kuvattuja yksilöiden pakkoja ja kannustimia kiertää elossapitojärjestelmien ja toisten yksilöiden turvaksi asetettuja rajoituksia on kyettävä vähentämään. Tämä tapahtuu rajoittamalla sekä vähävaltaisuuden haittoja että vallan kahmimisen hyötyjä. Vähävaltaisimmallakin tulisi olla niin paljon valtaa, että hän voi elää arvokasta ja mielekästä elämää. Yhteisöllisillä lajeilla kuten ihmisillä arvokas ja mielekäs elämä edellyttää yhteisöön osallistumista. Yhteisöön osallistuminen puolestaan edellyttää, että yksilöllä on kyky osallistua yhteisön toimintaan. Mikäli esimerkiksi taloudellisten vaikutusmahdollisuuksien puute eli köyhyys estää yksilöä esimerkiksi osallistumasta samoihin tapahtumiin – baari-illasta alkaen – mihin yhteisön jäsenten tavallisesti odotetaan voivan osallistua, yksilö tulee helposti suljetuksi ulos yhteisöstä. Ratkaisu tähän on tarjota kaikille riittävät toiminnan ja vaikuttamisen mahdollisuudet, eli tarpeeksi valtaa. Jos vallan määrää kokonaisuutena ei voida lisätä, valtaa on otettava niiltä, joilla on liikaa valtaa. Liiallisen vallan rajoittaminen on joka tapauksessa välttämätöntä jo yhteisöjen suojelemiseksi unilateralistin kiroukselta.

Vain näin toimimalla voidaan särkeä se pirullinen mekanismi, joka saa asemastaan huolestuneen keskiluokan ja jopa köyhät säännöllisesti liittoutumaan vallitsevasta tilasta eniten hyötyvien kanssa ja estämään muutokset, jotka kenties vaikuttaisivat lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi työpaikkoihin, mutta olisivat pidemmällä tähtäimellä välttämättömiä jopa sivilisaation suojelemiseksi. Esimerkiksi edes perustellusti vaaralliseksi epäiltyä tekniikkaa ei nykyisellään välttämättä kyetä rajoittamaan ennen kuin peruuttamaton vahinko on jo tehty, koska rajoitusten pelätään vievän työpaikkoja jo ennestään ahdingossa olevilta. Kestävyyskriisien kasaantuessa toistensa päälle ja tekniikan kehityksen tuodessa entistä vaarallisempia työkaluja entistä useamman ulottuville on ikävän helppoa ennustaa, että tämä helvetinkone aiheuttaa vielä erittäin suuria ja kenties korjaamattomia vahinkoja.

Jotta kaikilla olisi tarpeeksi mutta ei liikaa kykyä vaikuttaa maailmaan eli valtaa, yhteisöllinen valta on siis jaettava suhteellisen tasaisesti eli demokratisoitava. Koska yhtä vallan muotoa voidaan käyttää toisen vallan muodon hankkimiseen, kestävän demokratisaation tulee ulottua kaikkeen valtaan, ideologisesta sotilaalliseen, poliittisesta taloudelliseen. Koska vallalla on jatkuva taipumus kasaantua, myös demokratisaation on oltava jatkuva prosessi eikä vain yksi vallankumouksellinen tapahtuma. 

Täydellisen tasa-arvoista yhteiskuntaa ei välttämättä koskaan saavuteta, mutta sitä voidaan aina lähestyä. Samaan tapaan kuin käytämme Pohjantähteä suunnistusapuna ilman että edes yritämme päästä Pohjantähteen, voimme pitää tavoitteena ajatusta yhteiskunnasta, jossa kellään ei ole niin vähän valtaa että hänet voitaisiin pakottaa tekemään asioita joihin häntä ei saada suostuteltua, eikä niin paljon valtaa, että hän kykenee pakottamaan toisia tekemään asioita joihin hän ei saa heitä suostuteltua. Sanomattakin pitäisi olla selvää, että alistamisesta vapaata yhteiskuntaa ei voida koskaan rakentaa väkivallalla ja pakottamalla, vaan ainoastaan suostuttelemalla.

Lisäksi, kun esimerkiksi tekniikan kehitys tai ympäristön muutokset antavat yksilöille enemmän valtaa vaikuttaa toisiin ihmisiin ja ympäristöön tai muuten muuttavat valtasuhteita, tämä vallan lisääntyminen on huomioitava myös yhteiskunnallisen vallan jaossa. Muuten yhteiskunnille voi käydä kuten Yhdysvalloille, jossa presidentille päätettiin antaa paljon valtaa huolimatta perustuslain laatijoita aidosti huolestuttaneesta vaarasta, että presidentiksi nousee itsevaltaa tavoitteleva demagogi. Yksi keskeisiä perusteluja oli nimittäin se, että yksistään matkustamiseen purjelaivalla tai kärrypolkuja pitkin menee niin paljon aikaa, ettei massojen suosiota hakeva kansankiihottaja kykene kiihottamaan yhtä aikaa ihmisiä niinkin kaukana toisistaan sijaitsevissa paikoissa kuin Boston ja New York (Madison, 1787).

Yli- ja alivallan vaarallisuuden, unilateralistin kirouksen ja rajojen asettamisen välttämättömyyden tulisi riittää demokratisaation perusteeksi vaikka vallan eriarvoisuudet olisivat oikeutettuja. Voimme kuitenkin lisäksi todeta, että mikäli hyväksymme ajatuksen, että vain yksilöiden vapaista, tietoisista ja harkituista elämänvalinnoista seuraavat eriarvoisuudet ovat oikeutettuja, ainakaan vallitsevat vallan eriarvoisuudet eivät ole ainakaan suurimmalta osaltaan oikeutettuja. Vahva tutkimusnäyttö nimittäin osoittaa, että yksilöiden yhteiskunnallinen asema eli yksilöiden valta on suurelta osin seurausta yksilöiden syntymä- ja muusta onnesta (Frank, 2016; Markovits, 2019). Yhteiskunnallinen asema on suurelta osin seurausta siitä, mihin lajiin, maahan, perheeseen, tai sukupuoleen, tai millaisilla synnynnäisillä tai niihin vertautuvilla kyvyillä ja taipumuksilla yksilö syntyy. Yksilö voi toki yrittää parhaansa, mutta kovakaan yritys ei takaa onnistumista, kuten kahta tai kolmeakin työtä raatavat työssäkäyvät köyhät ympäri maailman hyvin tietävät. Koska yhteiskunnallinen asema on niin suurelta osin kiinni tekijöistä, joihin yksilö ei asiallisesti ottaen voi itse vaikuttaa, ei ole myöskään oikeutettua toisaalta rangaista niitä, joilla ei ole ominaisuuksia joita sen hetkinen yhteiskunta arvostaa, tai toisaalta ainakaan ylettömästi palkita niitä, joilla näitä ominaisuuksia on. Esimerkiksi köyhien de facto ulossulkeminen yhteisöstä on kohtuuttoman ankara rangaistus ominaisuuksista ja tekijöistä, joiden juurisyyt ovat mitä todennäköisimmin olleet enimmäkseen köyhien omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. On kiinnostava huonmio, että mikäli ihmiset sulkisivat toisten yhteisöllisten lajien kuten monien apinoiden jäseniä ulos yhteisöistään, tätä pidettäisiin usein rangaistavana eläinrääkkäyksenä.  

Valtavat eriarvoisuudet ovat siis paitsi vaarallisia, myös vaikeasti oikeutettavissa. Ne ovat myös kaikille haitallisia: eriarvoisuuksien loukussa ovat myös ne äärimmäisen hyvätuloiset asiantuntijat, joiden työviikot venyvät 80 tai 100 tuntiin tai jopa niiden yli, kun he ja heidän työnantajansa pyrkivät jatkuvasti kisaamaan enemmästä. Vähentämällä kilpailupainetta, myös heidän asemansa helpottuisi (Frank, 1997).

Ehkäpä elegantein demokratian lisäämisen perustelu on kuitenkin kuuluisan filosofin John Rawlsin “tietämättömyyden verhona” tunnettu ajatuskoe: jokaisen meistä olisi syytä miettiä, millaisen yhteiskunnan haluaisi olevan, mikäli ei tietäisi mihin ja millä ominaisuuksilla tulee syntymään, tai miten yhteiskunta yksilön elinaikana arvostaa niitä asioita, missä yksilö on hyvä. Vaikka tätä kirjoitusta lukevista tietoisuuksista suuri osa onkin maailman hyväosaisia, jo siksi etteivät he ole syntyneet tuotantoeläimiksi, todennäköisyys, että satunnainen tietoisuus syntyy olosuhteisiin jotka mahdollistavat sille hyvän elämän on edelleen pieni. Kuten ylempänä esitin, parempien elinolosuhteiden turvaaminen edellyttää yksilöiden vallan lisäämistä. Koska vallan lisääminen äärettömästi ei ole äärellisessä maailmassa mahdollista, yksilöiden valtaa voidaan lisätä kestävästi vain jakamalla valta nykyistä reilummin ja tasapuolisemmin.

Demokratian puolesta puhuu myös tasaisemmin jaetun vallan paremmuus vaikeiden ongelmien kuten kestävyyskriisin tai tehokkaan resurssien jaon ratkaisemisessa. Kuten esimerkiksi Henry Farrell ja Cosma Shalizi esittivät tarkkanäköisessä esseessään Cognitive Democracy (2012), monimuotoinen ja moniääninen demokratia on teoriassakin ylivoimainen ja rauhanomaisista tavoista kenties ainoa luotettava tapa ratkaista yhteisöjen kohtaamia “ilkeitä” ongelmia, joille ei ole mitään objektiivisesti “parasta” ratkaisua. Kun mahdollisia ratkaisuja on paljon eikä etukäteen voida helposti ennustaa, miten hyviä ratkaisut ovat (saati että kyettäisiin ennustamaan, mikä on ehdottomasti “oikea” ratkaisu), ongelmanratkaisun teorian mukaan tehokkain menetelmä parhaiden ratkaisujen etsimiseksi on yhdistelmä ideoiden moninaisuutta ja inkrementaalisia parannuksia olemassaolevaan. 

Jos ajattelemme yhteisöjä tietoja käsittelevänä järjestelmänä, jonka yksi tavoite on löytää muuttuvan maailman monimutkaisiin ongelmiin edes kohtuullisen hyviä ratkaisuja, voimme todeta nopeasti, että moniäänisyys on parhaimmillaan valtava etu. Kokeellisesti on voitu osoittaa, että ongelmia ratkaisevat ryhmät ovat pääsääntöisesti aina parempia ratkomaan vaikeita ongelmia kuin yksikään ryhmän yksittäisistä jäsenistä, kunhan tietyt edellytykset täyttyvät (Mercier & Sperber, 2011). Yksilöiden on voitava keskustella keskenään, esittää erilaisia ideoita ja väitellä niistä. Hyvä ongelmanratkaisu edellyttää nimenomaan demokraattista keskustelua ja väittelyä, sillä vaihtoehtoiset koordinaation tavat kuten markkinamekanismi eivät kykene välittämään tietoa yhtä tehokkaasti kuin keskustelut (Knight et al., 2017). Ryhmän jäsenten välinen todellinen tai kuviteltukin eriarvoisuus on kuitenkin äärimmäisen tehokas vapaan keskustelun este. Silloinkin kun kaikilla ryhmän jäsenillä on tarpeeksi valtaa jotta he voivat käyttää esimerkiksi aikaa asiaan perehtymiseen ja siitä väittelyyn, eriarvoisuus johtaa äärimmäisen helposti siihen, että ryhmän jäsenet myötäilevät valtaapitävän näkemyksiä tai ainakaan eivät uskalla kritisoida niitä. Tällöin demokratian ja ryhmän edut ongelmanratkaisussa menetetään. Mikäli ryhmän tavoitteena on myös toteuttaa ratkaisu eikä vain keksiä sellainen, eriarvoisuudesta tulee vielä ylimääräinen lisähaitta: jos osalla yhteisön jäsenistä on niin paljon valtaa, että he kykenevät esimerkiksi estämään itselleen epämieluisat muutokset tai ajamaan läpi vain itseään hyödyttäviä muutoksia, ylivoimaisestakaan kyvystä löytää parempia ratkaisuja ei ole juurikaan hyötyä. Kuten ylempänä todettiin, juuri tällainen ongelma riivaa demokratioita kirjoitushetkellä. Tiedämme hyvin mitä meidän täytyisi tehdä, mutta emme saa sitä käytännössä aikaiseksi. Mitä todennäköisimmin vallan eriarvoisuus on merkittävä syy, miksi.

Viimeiseksi, eräs vaikea ongelma jonka ratkaisemiseksi suhteellisen tasaisesti jaettu valta on välttämätöntä on tehokas resurssienjako. Koska äärellisessä tilassa voidaan käyttää vain äärellinen määrä resursseja, äärellisessä tilassa elävät yhteiskunnat joutuvat ennemmin tai myöhemmin pohtimaan kysymystä, miten nämä äärelliset resurssit jaetaan. Mitä tärkeämpänä tavoitteena yhteiskunnassa pidetään kaikkien eikä vain harvojen hyvää elämää, sitä tärkeämpää on pohtia, mitkä ovat tehokkaimpia mahdollisia keinoja jakaa niukat resurssit niin, että ne tuottavat mahdollisimman paljon hyvinvointia.

Toistaiseksi parhaaksi osoittautunut tapa tuottaa rajallisista resursseista mahdollisimman paljon hyvinvointia on antaa ihmisille (ja muille olioille) itselleen mahdollisimman paljon valtaa päättää resurssien käytöstä. Kuten esimerkiksi Friedrich Hayek vakuuttavasti osoitti, tieto siitä, millaiset asiat tuottavat yksilölle hyvinvointia, on vaikeasti siirrettävissä ja kerättävissä. Siksi edes hyväntahtoinen Keskussuunnittelija ei kykene koskaan tuottamaan samoista resursseista yhtä paljon hyvinvointia kuin yksilöiden vapaa valinta tuottaisi. Mitä Hayekilta ja monelta hänen seuraajaltaan on kuitenkin jäänyt huomaamatta on se, ettei Hayekin erinomaisen oivalluksen totuus riipu siitä, miten Keskussuunnittelija valitaan. Suurta taloudellista valtaa itselleen pörssistä haalineet ovat aivan samalla tavalla Keskussuunnittelijoita kuin vaikkapa Neuvostoliiton taloudellisen suunnittelun virastoihin nimitetyt virkamiehet olivat. Molemmilla on sama ongelma: tiedon kerääminen siitä, mikä lisää parhaiten ihmisten hyvinvointia, on äärimmäisen vaikeaa ellei mahdotonta. Niinpä talousjärjestelmistä tuleekin hyvinvoinnin tuottamisessa automaattisesti sitä huonompia, mitä enemmän taloudellinen valta keskittyy harvojen käsiin. Näin on vaikka järjestelmässä valtaa pitävillä olisi vilpittömänä tavoitteena kaikkien eikä vain harvojen hyvinvointi.

Jos järjestelmän tavoitteena on enemmänkin itselleen valtaa keränneiden hyvinvointi, taloudellisen vallan keskittymisen seuraukset ovat traagisia. Tuotanto ja innovaatiot keskittyvät palvelemaan varakkaita 300 dollarin mehupuristimilla ja yhä suurempien huvijahtien laivastoilla, näihin käytettyjen äärellisten resurssien kuten materiaalien ja työvoiman ollessa poissa esimerkiksi koulujen ja sairaaloiden varustamisesta. Varallisuuden keskittyessä, myös köyhempien tarpeiden tyydyttäminen käy entistä kannattamattomammaksi. Taloudellisen vallan reilumpi jakaminen tekisikin nykyään köyhien ongelmien ratkaisemisesta kannattavampaa. Tämä lisäisi lähes varmasti hyvinvointia enemmän, ja tehokkaammin, kuin mitä kaikki innovaatiopöhinä nykyään (Zweimüller, 2000).

Yhteenveto

Maailman kestävyyskriisit ovat pohjimmiltaan vahvasti keskittyneen, epätasaisesti jakautuneen vallan oire. Juuri eriarvoisuudet tekevät kaikenlaisten rajojen asettamisesta ja rajoissa pysymisestä niin vaikeaa. Siksi kestävyyskriisien ratkaiseminen tai edes merkittävä helpottaminen ei todennäköisesti onnistu, ellei valtaa jaeta nykyistä reilummin. Ellei valtaa jaeta reilummin, tekniikan kehitys aiheuttaa joka tapauksessa yhteiskunnille vakavia riskejä liian voimakkaiden tekniikoiden ja unilateralistin kirouksen muodossa, siinäkin tapauksessa, että voimakkaiden tekniikoiden tahallisesta väärinkäytöstä kyettäisiin pidättäytymään. Vaikka taloudellisen vallan lisääminen voitaisiin tehdä ilman ympäristövahinkojen lisäämistä, talouskasvu tai parempi tekniikka eivät voi olla vaihtoehtoja vallan reilummalle jakamiselle, koska ne eivät kykene ratkaisemaan suhteellisen köyhyyden perusongelmaa tai unilateralistin kirousta. Koska äärellisessä tilassa elävät yhteisöt joutuvat joka tapauksessa ratkaisemaan nämä ongelmat, ratkaisutyöhön kannattaisi ryhtyä mieluummin nopeammin kuin hitaammin.

Todennäköisesti paras ratkaisu ongelmaan olisi vallan radikaali jakaminen eli demokratisaatio. Koska eri vallan muotoja voidaan käyttää muiden vallan muotojen hankkimiseen, demokratisaation tulee ulottua kaikkiin vallan lajeihin. Tavoitteena tulee olla yhteiskunta, jossa ketään ei voitaisi vallan puutteen vuoksi alistaa, eikä kukaan voisi ylivaltansa turvin alistaa toisia. Vaikka tätä tavoitetta ei koskaan saavutettaisikaan, valtaa voidaan aina jakaa tasaisemmin. Todennäköinen vaihtoehto reilummalle vallanjaolle on väkivallan lisääntyminen ja demokratian hupeneminen, kun maailman ääriin törmäävät yhteiskunnat yrittävät säilyttää eliitin etuoikeudet.

Koska vallan kasautuminen ja keskittyminen on jatkuva prosessi, myös demokratisaation tulee olla jatkuva prosessi eikä vain päämäärä, joka saavutettaisiin kerran ja pysyvästi. Prosessi tulee olemaan hidas, mutta se on päässyt jo vauhtiin: demokratian hyvyyttä ei käytännössä enää kyseenalaisteta, vaan synkeimmätkin diktatuurit pyrkivät ainoastaan esittämään hirmuvaltansa “oikeana demokratiana.” Oikeaa demokratiaa on kuitenkin vain vallan jakaminen niin, ettei millään taholla, yhteiskunnalla tai toisilla yksilöillä, ole ylivaltaa kehenkään. Mikään olemassaoleva demokratia ei tätä määritelmää täytä, mutta moni tarjoaa hyvän pohjan lähteä parantamaan. Tämä rakennustyö on tärkeää tehdä itsessään demokraattisesti ja rauhanomaisesti, sillä alistamalla ei voida alistamisesta vapaata yhteiskuntaa rakentaa.

Kiitokset

Anonyymit kommentoijat sekä Panu Kujala, Jussi Mononen, Esko Pettay, Jani Poikela ja Tiina Sandberg ansaitsevat kiitokset tekstin ymmärrettävyyttä selvästi parantaneesta palautteestaan. Mielipiteet ja virheet ovat kirjoittajan. 

Viitatut lähteet

Aklin, M., & Mildenberger, M. (2020). Prisoners of the Wrong Dilemma: Why Distributive Conflict, Not Collective Action, Characterizes the Politics of Climate Change. Global Environmental Politics, 20(4), 4–27. https://doi.org/10.1162/glep_a_00578

Bank of England. (2019). How has growth changed over time? https://www.bankofengland.co.uk/knowledgebank/how-has-growth-changed-over-time

Bardi, U. (2013). The Mineral Question: How Energy and Technology Will Determine the Future of Mining. Frontiers in Energy Research, 1. https://doi.org/10.3389/fenrg.2013.00009

Bar-On, Y. M., Phillips, R., & Milo, R. (2018). The biomass distribution on Earth. Proceedings of the National Academy of Sciences, 115(25), 6506–6511. https://doi.org/10.1073/pnas.1711842115

Bostrom, N., Douglas, T., & Sandberg, A. (2016). The Unilateralist’s Curse and the Case for a Principle of Conformity. Social Epistemology, 30(4), 350–371. https://doi.org/10.1080/02691728.2015.1108373

Cushing, L., Morello-Frosch, R., Wander, M., & Pastor, M. (2015). The Haves, the Have-Nots, and the Health of Everyone: The Relationship Between Social Inequality and Environmental Quality. Annual Review of Public Health, 36(1), 193–209. https://doi.org/10.1146/annurev-publhealth-031914-122646

Dahmus, J. B. (2014). Can Efficiency Improvements Reduce Resource Consumption?: A Historical Analysis of Ten Activities. Journal of Industrial Ecology, 18(6), 883–897. https://doi.org/10.1111/jiec.12110

Eurostat. (2021). Citizen support for climate action. https://ec.europa.eu/clima/citizens/citizen-support-climate-action_en

Farrell, H., & Shalizi, C. R. (2012). Cognitive Democracy. https://crookedtimber.org/2012/05/23/cognitive-democracy/

Farzin, Y. H., & Bond, C. A. (2006). Democracy and environmental quality. Journal of Development Economics, 81(1), 213–235. https://doi.org/10.1016/j.jdeveco.2005.04.003

Frank, R. H. (1997). The Frame of Reference as a Public Good. The Economic Journal, 107(445), 1832–1847. https://doi.org/10.1111/j.1468-0297.1997.tb00086.x

Frank, R. H. (2016). Success and luck: Good fortune and the myth of meritocracy. Princeton University Press.

Gee, A. (2018, January 22). San Francisco or Mumbai? UN envoy encounters homeless life in California. The Guardian. https://www.theguardian.com/us-news/2018/jan/22/un-rapporteur-homeless-san-francisco-california

Ghosh, A. (2021). The nutmeg’s curse: Parables for a planet in crisis. University of Chicago Press.

Haberl, H., Wiedenhofer, D., Virág, D., Kalt, G., Plank, B., Brockway, P., Fishman, T., Hausknost, D., Krausmann, F., Leon-Gruchalski, B., Mayer, A., Pichler, M., Schaffartzik, A., Sousa, T., Streeck, J., & Creutzig, F. (2020). A systematic review of the evidence on decoupling of GDP, resource use and GHG emissions, part II: Synthesizing the insights. Environmental Research Letters, 15(6), 065003. https://doi.org/10.1088/1748-9326/ab842a

Hirsch, F. (1976). Social Limits to Growth. Harvard University Press. https://doi.org/10.4159/harvard.9780674497900

IPBES. (2019). Global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services (Version 1). Zenodo. https://doi.org/10.5281/ZENODO.3831673

Jevons, W. S. (1865). The Coal Question; An Inquiry concerning the Progress of the Nation, and the Probable Exhaustion of our Coal-mines. Liberty Fund, Inc., 1(Book I), 1–323. https://doi.org/10.1038/031242a0

Kallis, G. (2019). Limits: Why Malthus was wrong and why environmentalists should care. stanford briefs, an imprint of Stanford University Press.

Knight, J., Johnson, J., & Russell Sage Foundation. (2017). The priority of democracy: Political consequences of pragmatism. https://doi.org/10.23943/princeton/9780691151236.001.0001

Lewis, G. (2018). Horsepox synthesis: A case of the unilateralist’s curse? Bulletin of the Atomic Scientists. https://thebulletin.org/2018/02/horsepox-synthesis-a-case-of-the-unilateralists-curse/

Madison, J. (1787, November 22). Federalist No. 10. Daily Advertiser. https://billofrightsinstitute.org/primary-sources/federalist-no-10

Mann, M. (1986). The sources of social power. Cambridge University Press.

Markovits, D. (2019). The meritocracy trap. Allen Lane.

Mercier, H., & Sperber, D. (2011). Why do humans reason? Arguments for an argumentative theory. The Behavioral and Brain Sciences, 34(2), 57–74; discussion 74-111. https://doi.org/10.1017/S0140525X10000968

Millward-Hopkins, J., Steinberger, J. K., Rao, N. D., & Oswald, Y. (2020). Providing decent living with minimum energy: A global scenario. Global Environmental Change, 65, 102168. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2020.102168

Mohai, P., Pellow, D., & Roberts, J. T. (2009). Environmental Justice. Annual Review of Environment and Resources, 34(1), 405–430. https://doi.org/10.1146/annurev-environ-082508-094348

Patel, R., & Moore, J. W. (2017). A history of the world in seven cheap things: Guide to capitalism, nature, and the future of the planet. Oakland, California.

Piketty, T., Saez, E., & Zucman, G. (2018). Distributional National Accounts: Methods and Estimates for the United States*. The Quarterly Journal of Economics, 133(2), 553–609. https://doi.org/10.1093/qje/qjx043

Rao, N. D., & Min, J. (2018). Decent Living Standards: Material Prerequisites for Human Wellbeing. Social Indicators Research, 138(1), 225–244. https://doi.org/10.1007/s11205-017-1650-0

Richters, O., & Siemoneit, A. (2019). Growth imperatives: Substantiating a contested concept. Structural Change and Economic Dynamics, 51, 126–137. https://doi.org/10.1016/j.strueco.2019.07.012

Roser, M. (2021, March 15). How much economic growth is necessary to reduce global poverty substantially? Our World in Data. https://ourworldindata.org/poverty-minimum-growth-needed

Schmidt Rivera, X. C., Espinoza Orias, N., & Azapagic, A. (2014). Life cycle environmental impacts of convenience food: Comparison of ready and home-made meals. Journal of Cleaner Production, 73, 294–309. https://doi.org/10.1016/j.jclepro.2014.01.008

Sen, A. (2011). The idea of justice (1. Harvard Univ. Press paperback ed). Belknap Press of Harvard Univ. Press.

Siemoneit, A. (2019). An offer you can’t refuse: Enhancing personal productivity through ‘efficiency consumption.’ Technology in Society, 59, 101181. https://doi.org/10.1016/j.techsoc.2019.101181

Stoddard, I., Anderson, K., Capstick, S., Carton, W., Depledge, J., Facer, K., Gough, C., Hache, F., Hoolohan, C., Hultman, M., Hällström, N., Kartha, S., Klinsky, S., Kuchler, M., Lövbrand, E., Nasiritousi, N., Newell, P., Peters, G. P., Sokona, Y., … Williams, M. (2021). Three Decades of Climate Mitigation: Why Haven’t We Bent the Global Emissions Curve? Annual Review of Environment and Resources, 46(1), 653–689. https://doi.org/10.1146/annurev-environ-012220-011104

Thorley, J. (2004). Athenian democracy (2. ed). Routledge.

Vogel, J., Steinberger, J. K., O’Neill, D. W., Lamb, W. F., & Krishnakumar, J. (2021). Socio-economic conditions for satisfying human needs at low energy use: An international analysis of social provisioning. Global Environmental Change, 69, 102287. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2021.102287

Wiedmann, T., Lenzen, M., Keyßer, L. T., & Steinberger, J. K. (2020). Scientists’ warning on affluence. Nature Communications, 11(1), 3107. https://doi.org/10.1038/s41467-020-16941-y

WWF. (2018). Living Planet Report 2018. WWF. https://www.wwf.org.uk/updates/living-planet-report-2018

Zweimüller, J. (2000). Schumpeterian Entrepreneurs Meet Engel’s Law: The Impact of Inequality on Innovation-Driven Growth. Journal of Economic Growth, 5(2), 185–206. https://doi.org/10.1023/A:1009889321237

Energiaomavaraisuuslainasta ratkaisu maaseudun autoiluun

Sähköautojen vallankumous kiihtyy nyt niin nopeasti, että muutoksen seuraukset tulevat todennäköisesti yllättämään monet. Yksi näistä seurauksista tulee luultavasti olemaan se, että bensiinin ja dieselin saatavuus erityisesti haja-asutusalueilla heikkenee radikaalisti ja yllättävän nopeasti. Tähän muutokseen varautuminen niin, että myös haja-asutusalueiden asukkaiden mahdollisuus liikkua turvataan, onnistuisi veronmaksajalle edullisesti valtion takaamilla ja tukemilla erityislainoilla sähköautojen ja -pyörien hankkimista varten.

Suomessa oletetaan yleisesti, että sähköautot yleistyvät ensin kaupungeissa ja polttomoottoriautojen käyttöä jatketaan pisimpään haja-asutusalueilla, joissa kuljettavat matkat ovat pidempiä. Tämä oletus ei mitenkään välttämättä pidä paikkaansa. Syynä on se, että polttoaineiden myynnin kannattavuus romahtaa nopeimmin juuri haja-asutusalueilla. Kun asiakaskuntaa on vähemmän, suhteellisen pienikin polttoaineen kysynnän pieneneminen näkyy nopeasti polttoaineen myynnin jo nyt heikohkossa kannattavuudessa. Polttoaineen kysyntä pienenee sekä sähköautojen yleistymisen että kiristyvien päästörajoitusten vuoksi. Kumpikin näistä kehityskuluista on suomalaisten näkökulmasta väistämättömiä. Sen lisäksi että ne ovat kokonaisuuden kannalta järkeviä, Suomen hallitus ei edes halutessaan voisi tehdä kummallekaan asialle juuri mitään. Polttoainepumppujen ylläpito ei myöskään ole ilmaista. Niinpä jo tällä vuosikymmenellä moni huoltoasemayrittäjä todennäköisesti lopettaa polttoaineen jakelun. Vanhan ajan tilatankit tuskin tekevät laajaa paluuta, sillä tiukentuvat ympäristömääräykset tekevät bensiinin kaltaisten myrkkyjen kuljettamisesta, säilyttämisestä ja jakelusta entistä kalliimpaa.

Haja-asutusalueilla tämä voi tarkoittaa jo varsin pian sitä, että lähimmälle polttoainepumpulle on kolminumeroinen määrä kilometrejä. Tämä puolestaan saa yhä useammat hankkimaan kotona ladattavissa olevan sähköauton, mikä taas heikentää entisestään polttoaineen myynnin kannattavuutta. Seurauksena on mitä todennäköisimmin ensin hitaasti ja sitten yllättävän nopeasti etenevä polttoaineiden saatavuuden romahdus syrjäisimmiltä seuduilta alkaen.

Konkreettinen varoitus tulevista muutoksista saatiin joulukuun alussa, kun Teboil varoitti, että syrjäseutujen polttoaineasemat voivat joutua laittamaan lapun luukulle, kun polttoaineen kysyntä vähenee ja sen hinta nousee. Nyt ABC-ketju on ryhtynyt avaamaan huoltoasemia, joissa bensiinin tai dieselin tankkausmahdollisuutta ei ole lainkaan. Kyseessä on sadan prosentin varmuudella yleistyvä ilmiö, joka voi hankaloittaa haja-asutusalueiden asukkaiden elämää ikävällä tavalla jo yllättävänkin pian.

Liikkumisen sähkövallankumous on välttämätön ja hyvä asia, jota vastaan ei kannata taistella yrittämällä pönkittää suomalaisen veronmaksajan rahoin kuolevaa, Kremlin sotakoneiston päätulonlähteen muodostavaa fossiilibisnestä. Haja-asutusalueiden asukkaiden kannalta ongelma on kuitenkin vakava. Moni hoitaa liikkumistarpeensa vanhalla, käyttökustannuksiltaan edullisella autolla, eikä monellakaan ole varaa uuteen sähköautoon. Tämä ja muut vastaavat välttämättömän kestävyyssiirtymän ongelmat on otettava vakavasti ja niitä on helpotettava niin paljon kuin mahdollista.

Ongelmaan on onneksi olemassa näppärä ja veronmaksajalle edullinen ratkaisu: tuettu sähköliikkuvuuslaina. Sopivalla rahoitusinstrumentilla, suomeksi siis lainalla, sähköliikkumisen – niin autoilun kuin monessa tapauksessa auton korvaamiseen hyvin riittävän sähköpyörän tai sähkörahtipyörän – kuukausikustannus saadaan haluttaessa jopa pienemmäksi kuin mitä polttomoottoriautolla liikkumisen kuukausikustannukset ovat nyt. Lähivuosina voisimmekin olla tilanteessa, missä siirtymä sähköautoiluun tarkoittaisi kaikille autoileville suomalaisille sitä, että taskuun jäisi joka kuukausi enemmän rahaa.

Sähköautojen hinta laskee tuotannon sarjakokojen kasvaessa ja tekniikan kehittyessä nopeasti. Koska sähköautojen tekniikka on polttomoottoritekniikkaa yksinkertaisempaa, halvemman hintaluokan sähköautot tulevat mitä todennäköisimmin jo tällä vuosikymmenellä olemaan hankintahinnaltaan halvimpiakin uusia polttomoottoriautoja halvempia. (Tästä syystä suuret autovalmistajat ovat jo ilmoittaneet yksinkertaisesti lopettavansa polttomoottoriautojen valmistuksen 2030-luvulla.) Sähköautojen käyttökustannukset ovat selvästi polttomoottoriautojen kustannuksia pienempiä. Sähköllä ajetut kilometrit ovat jo nyt paljon edullisempia kuin jatkuvasti kallistuvalla bensiinillä tai dieselillä ajetut, ja yksinkertaisemman tekniikan ansiosta sähköautojen huoltokustannusten arvioidaan jäävän vähintään kolmanneksen polttomoottoriautojen huoltokustannuksia alhaisemmiksi. Koska nämä elinkaarikulut muodostavat vähintään puolet autoilun hinnasta, sähköauto on etenkin paljon autoilevalle jo nyt kokonaisuutena halvin kulkupeli. Kun sähköautojen hankintahintakin laskee, hinta yksin tulee varmistamaan polttomoottorin katoamisen ainakin henkilöliikenteestä.

Muutokseen menee kuitenkin aikaa. Monilla ei ole varaa uuteen autoon, ja siihen, että uutena ostettu auto tulee myyntiin käytettynä, kuluu useita vuosia. Ellei muutosta nopeuteta tukemalla sähköliikkuvuutta (ja moottoriliikenteen tarpeen vähentämistä), edessä on vuosikymmeniä, jolloin varakkaat nauttivat edullisesta ja helposta sähköliikkumisesta mutta köyhät joutuvat maksamaan vuosi vuodelta enemmän entistä hankalammiksi osoittautuvista polttomoottoriautoistaan. Köyhyys on jo nykyisinkin kallista: varakkailla on varaa hankkia laadukkaita, kokonaiskustannuksiltaan pienemmiksi jääviä tuotteita, kun taas köyhien on ostettava hankintahinnaltaan halpoja mutta käytössä kalliita tuotteita. Tämä on kestämätöntä ja väärin.

Olemassa olevat autorahoitustavat eivät kykene ratkaisemaan ongelmaa. Autolaina on suhteellisen lyhytaikainen ja tavallisesti olettaa, että melko suuri loppusumma kuitataan vaihtamalla auto uuteen jo muutaman vuoden kuluttua. Vaikka edullisempi sähkö tarkoittaakin, että sähköauton kuukausikulut jäävät vastaavan polttomoottoriauton kuluja vähäisemmiksi, kuukaudessa maksettavaksi jäävä hinta on silti etenkin monen haja-asutusalueilla autoa tarvitsevan pieni- ja keskipalkkaisenkin ulottumattomissa. Asiaa ei auta riittävästi edes sähköauton hankintaan annettu hankintatuki. Auton hintaan nähden suhteellisen pieni tuki lisää kyllä hieman sähköauton houkuttelevuutta, mutta sillä ei saada hankintahintaa niin alas, että esimerkiksi autolainan kuukausierät olisivat autoa tarvitsevan köyhän maksettavissa. Suurempaan suoraan tukeen tarvittaisiin paljon verorahoja, ja riskinä olisi, että tuki valuisi vain sähköautojen hintoihin. Nykyinen hankintatuki auttaakin lähinnä niitä, joilla olisi varaa sähköautoon muutenkin.

Sama kuukausituloihin nähden liian suurten kuukausikulujen ongelma vaivaa myös leasingia, ja auton vuokraus tai yhteiskäyttö ei useinkaan ole maaseudulla käytännössä mahdollinen vaihtoehto. Pitkällä tähtäimellä yhteiskuntasuunnittelua on tehtävä niin, että yksityisautoilun pakko vähenee, mutta tämän mittaluokan muutokset ovat hitaita, ja Suomessa tulee luultavasti aina olemaan vähävaraisia, jotka tarvitsevat omaa autoa.

Juuri tähän ongelmaan lainan kaltainen rahoitusinstrumentti olisi oivallinen ratkaisu. Siinä missä jokainen ottaa suoran hankintatuen jos sitä tarjotaan, tarvitsi sitä tai ei, lainan ottamista joutuu harkitsemaan ainakin jonkin verran ja miettimään, pärjäisikö ilmankin. Tuettukin laina olisi veronmaksajalle hankintatukiin verrattuna lähes ilmainen, sillä suurin osa lainansaajista maksaa lainan korkoineen takaisin. (Tällä hetkellä valtio saa rahaa niin alhaisella korolla, että tuettu laina saattaisi jopa tuottaa valtion kassaan enemmän rahaa kuin se vie.) Finanssialan osaajat kykenevät räätälöimään lainojen yksityiskohdat sellaisiksi, että ne tukevat nimenomaan niitä, jotka tukea eniten tarvitsevat. Jos lainaa voisi käyttää sähköauton lisäksi myös esimerkiksi sähköpyörän tai rahtipyörän hankintaan, vähintäänkin kakkosautosta luopuminen olisi monelle varmasti mahdollista. Vastaavalla lainalla voitaisiin hyvin auttaa rahoittamaan, kokonaan tai osaksi, kaikkia muitakin investointeja, joita yksityistaloudet joutuvat edessä olevan kestävyyssiirtymän vuoksi välttämättömästi tekemään.

Juuri tuetut lainat olivat se keino, millä esimerkiksi Yhdysvaltojen suuren maaseudun sähköistys ja polttomoottoriautojen yleistyminen alunperin saatiin tapahtumaan. Vastaava keino toimisi nytkin, ja onkin ilahduttavaa, että Vihreiden, Vasemmistoliiton, ja Kokoomuksenkin kansanedustajat ovat jo jättäneet Eduskunnassa aloitteen ”energiaomavaraisuuslainasta”, ja aloite on edennyt Valtiovarainvaliokuntaan. Energiaomavaraisuuslaina ansaitsisi kuitenkin enemmän julkisuutta ja aktivismia. Kyseisenlaisen lainan tulisi ehdottomasti kuulua viimeistään seuraavaan hallitusohjelmaan, enkä näe mitään syytä miksei se siihen voisi kuulua: kyseessä on parhaimmillaan erittäin tehokas, veronmaksajalle suorastaan halpa, vahvasti markkinaehtoinen tapa kiihdyttää kiireellistä muutosta ja tukea etenkin niitä, jotka yhteiskunnan tukea eniten tarvitsevat. Jos ja kun laina saadaan aikaiseksi noin vuoden 2025 tienoilla, se ehtisi juuri ajoissa, kun etenkin maaseudun polttoainejakelu alkaa heikentymään ja uusien sähköautojen hinta laskee niin alas, että sopivalla lainalla kaikilla autoa tarvitsevilla olisi mahdollisuus vaihtaa sähköön.

Tasaisempi valta: miksi sukupolvialuksen resurssit täytyy jakaa reilusti

Miksi planeettamme rajat vaativat reilumpaa jakoa? Asian hahmottamiseksi on hyödyllistä ajatella yksinkertaistettua esimerkkiä. Valtava sylinterinmuotoinen avaruusalus on lähetetty sukupolvien mittaiselle matkalle tutkimaan avaruutta. Tämän niinsanotun “sukupolvialuksen” asukkaiden tarvitseman hapen ja ravinnon tuottamiseksi, asukkaiden tuottamien jätteiden käsittelemiseksi ja tähtienvälisen yksinäisyyden aluksen asukkaille tuottaman mielenkuohun rauhoittamiseksi avaruusaluksen sisätilaan on rakennettu kokonainen ekosysteemi. Aluksen fuusioreaktorin tuottaman energiavirran varassa toimiva ekosysteemi peittää suurimman osan aluksen paineistetun ja asumiskelpoisen osan pinta-alasta, mutta aluksen suunnittelijat ovat laskeneet, että aluksen asukkaat voivat käyttää omia tarkoituksiaan varten turvallisesti ja elossapitojärjestelmänsä vakautta vaarantamatta tietyn rajallisen määrän sylinterin asuttavasta sisäpinta-alasta.

File:Stanford Torus-based generation ship.png
Havainnekuva mahdollisesta sukupolvialuksesta. Asukkaat asuisivat renkaan sisäpuolella; rengasta pyöritettäisiin painovoiman luomiseksi. Kuvan lähde Wikimedia Commons, Heineken11.

Miten tämä maa-ala tulisi jakaa aluksen asukkaiden kesken? Yksi tapa olisi jakaa hehtaarit tasaisesti niin, että jokaisella asukkaalla olisi samankokoinen tontti, jolle hän voisi esimerkiksi rakentaa asumuksensa tai vaikkapa tenniskentän. Tasaisen jaon ongelma on kuitenkin siinä, että asukkaat todennäköisesti arvostaisivat erilaisia asioita. Yksi asukas saattaisi haluta tehdä asioita, jotka vaativat enemmän pinta-alaa; toinen saattaisi olla tyytyväinen pieneenkin pinta-alaan, kunhan hänellä olisi tarpeeksi luettavaa. Vaikka maa-ala jaettaisiinkin alunperin tasaisesti, ennen pitkää asukkaiden välillä todennäköisesti syntyisi jonkinlaista vaihtokauppaa: pienempään maa-alaan tyytyvä asukas saattaisi antaa toiselle asukkaalle oikeudet osaan maapalastaan, jos toinen asukas vaikkapa pesisi hänen likapyykkinsä. Voisi myös olla, että tontteja ei pidettäisi yhtä hyvinä: joltain tontilta saattaisi olla kaunis näkymä alukseen rakennetulle järvelle, tai toinen saattaisi sijaita pitkän matkan päässä aluksen sosiaalisen elämän keskuksesta.

Talousteorian mukaan optimaalinen ratkaisu maapalstan kaltaisen niukan resurssin jakamiseksi on jakaa resurssi markkinoilla. Markkinoilla esimerkiksi huutokaupalla “myyty” eli johonkin toiseen arvossa pidettyyn asiaan tai palveluun vaihdettu maa päätyisi niille, jotka kokevat saavansa maasta eniten iloa itselleen. Kuten todettua, tonteille todennäköisesti syntyisi joka tapauksessa jonkinlaiset epäviralliset markkinat, joilla pinta-alaa vaihdettaisiin johonkin hyödykkeeseen tai palvelukseen. Virallistaminen tekisi tästä järjestelystä ainakin avoimemman, mahdollisesti myös reilumman.

Mutta mikä olisi sitten reilu tapa jakaa ne resurssit, joita käytetään markkinoilla vaihtokaupan välineenä? Jos tämä “valuutta”, oli se sitten mikä hyvänsä, jakautuisi kovin epätasaisesti, osalla avaruusaluksen asukkaita olisi varaa ostaa hallintaansa suuria maa-alueita vaikka he eivät oikeastaan edes niitä tarvitsisi. He voisivat rakentaa maalleen vaikkapa useita suuria huviloita, joiden välillä he muuttaisivat kyllästyttyään yhteen, tai yksinkertaisesti varata maan yksityiseksi puistokseen. Samaan aikaan köyhemmät asukkaat joutuisivat tyytymään paljon pienempiin maapalasiin. Jos asukkaiden tulisi esimerkiksi tuottaa oma ruokansa omilla maapalasillaan, osa asukkaista saattaisi jopa nähdä nälkää. Nälkäkuoleman välttämiseksi he saattaisivat antaa itsensä rikkaimpien palvelukseen: vastineena pienestä palasta maata tai sen antimia, he lupaisivat esimerkiksi viljellä maata sen omistajan puolesta tai jopa kolhia kepeillä toisia köyhiä, jos he uskaltavat vaatia maan reilumpaa jakoa. Lienee todennäköistä, että aluksen alkuperäiset asukkaat eivät suostuisi tällaiseen resurssien jakoon, vaan vaatisivat rajallisen maa-alan reilua ja vähintään melko tasapuolista jakamista ehtona sille, että suostuvat viettämään loppuikänsä tähtien välillä risteilevässä avaruusaluksessa.

On silti hyvin helppo kuvitella, että vuosisatojen saatossa aluksen asumiskelpoinen maa-ala kasautuisi yhä harvempiin käsiin. Tiedämme esimerkiksi tietokonesimulaatioiden ansiosta, että täysin tasa-arvoisesta lähtötilanteestakin päädytään ennen pitkää äärimmäisen eriarvoiseen lopputulokseen, jos edes pienten ja satunnaisten erojen annetaan kasautua riittävän kauan. Kuvitellaan vaikka, että jossain vaiheessa pitkää avaruusmatkaa kaksi tylsistynyttä ruoantuotannossa työskentelevää asukasta päättää lyödä vetoa vaikkapa kolikonheiton tuloksesta, ja voittaja saa puolet häviäjän maa-alueesta. Kumpi voittaa, on täysin satunnaista (ellei kumpikaan huijaa). Voittaja keksii, että hänhän voisi hankkia kasvaneiden peltojensa tuotolla lisää maa-alueita, ja siten viljellä entistä enemmän viljaa – kenties palkaten myös apulaisia. Kenties hän myös siirtää kasvaneen bisneksensä lapselleen.

Jos mikään, kuten huono onni, jälkeläisten kyvyttömyys, tai muiden asukkaiden vastarinta ei pysäytä tätä kehitystä, ennen pitkää kolikonheitossa voittaneen jälkeläiset omistaisivat kaiken asumiskelpoisen pinta-alan. Mitä todennäköisemmin aluksen muut asukkaat eivät olisi kehitykseen tyytyväisiä – ja yksin tästä syystä alus tuskin päätyisi yksityisomistukseen. Maa-alan keskittyminen harvojen, perinnöllisten aristokraattisukujen käsiin olisi sen sijaan todennäköistä, elleivät aluksella vallitsevat lait ja tavat tätä estäisi.

Ajatellaapa nyt, että esimerkkimme sukupolvialukselle käy kuten sukupolvialuksista kertovissa tieteistarinoissa usein käy, ja sen asukkaat ennen pitkää unohtavat ylipäätään asuvansa avaruusaluksessa. (Tämä on esimerkiksi Gene Wolfen Long Sun-kirjasarjan lähtökohta.) Ajan kuluessa asukkaat saattavat unohtaa, että osa aluksesta on jätettävä asukkaita elossapitävän ekosysteemin käyttöön. Jos tätä ekosysteemirajaa ei valvota, ja etenkin jos asumiskelpoinen maa-ala on sillä välin keskittynyt harvojen käsiin, on hyvin helppo kuvitella, miten joku tyytymätön päättää raivata itselleen tilkun maata siitä osasta alusta, jonka piti olla varattuna ekosysteemeille. Kenties rikkaat jopa kannustavat maan raivaamiseen: sehän tarkoittaa muun ohessa sitä, että paineet jakaa maata tasaisemmin vähenevät. Raivaaja saattaa puolustella tekoaan toteamalla, ettei yksi pieni tilkku mitään haittaa, ja että rikkaammat aiheuttavat joka tapauksessa enemmän vahinkoa. Todennäköistä onkin, että ekosysteemi kestää pienet ja vähän isommatkin vahingot. Mutta jos maatilkkujen raivaaminen jatkuu, ennemmin tai myöhemmin ekosysteemin tasapaino horjuu.

Kuvitelkaamme, että elossapitojärjestelmän toiminnan heikkeneminen havaitaan, ja asian syitä ryhdytään tutkimaan. Ehkäpä ennen pitkää havaitaan, että ekosysteemit tarvitsevat jonkin tietyn määrän maata toimiakseen kunnolla. Havaitaan myös, että aluksen asukkaat ovat ylittäneet selvästi tämän turvallisen rajan. Mitä sitten tapahtuu?

Melko varmasti kaksi asiaa: yksi, etenkin köyhemmät vaativat rajallisen maan tasaisempaa jakamista, ja kaksi, etenkin rikkaimmat – ja ne rikkaiden palkkalaiset, joiden omaa asemaa tasajako uhkaisi – yrittävät epätoivoisesti keksiä syitä, miksi tasaisempi jako olisi tarpeetonta tai suorastaan huono idea. Jos mikään muu ei auta, kenties rikkaammat turvautuvat palkkaamiensa korstojen ylläpitämään pakkovaltaan. Voi olla, että ennen pitkää joku rikkaista tai heidän palkkalaisistaan keksii, että yksi tapa vähentää sekä aluksen elossapitojärjestelmiin että sen valtahierarkiaan kohdistuvia paineita on kierrättää köyhät lannoitteeksi. Kenties tällainen hirmuteko onnistutaankin tekemään, ja köyhät suostuvat kuolemaan rauhallisesti sen sijaan että he esimerkiksi keksisivät jonkin keinon tuhota koko alus kostaakseen murhaajilleen vielä haudan takaakin. Asukkaiden harventaminen ei kuitenkaan lisää käytettävissä olevan maan määrää. Jäljelle jääneet asukkaat ovat maa-alassa mitattuna kenties rikkaampia, mutta mekanismit, jotka johtivat maa-alan loppumiseen, jatkavat toimintaansa. Jos näihin mekanismeihin ei puututa, viimeistään muutaman sukupolven kuluttua edessä on sama tilanne, jopa siinä tapauksessa, että aluksella ryhdyttäisiin noudattamaan ankaraa syntyvyyden säännöstelyä asukasluvun pitämiseksi pysyvästi pienempänä. Kenties tälläkin kertaa köyhiksi ajautuneet suostuvat kuolemaan; tai kenties asukkaat keksivät jotain muuta.

Onneksi kaikki tämä on vain tieteiskuvitelmaa, ja todellisuudessa avaruusaluksemme matkustajat epäilemättä päättäisivät ennen pitkää sekä jakaa rajallisen maa-alueen reilummin, että korjata ne mekanismit, jotka johtivat vaurauden epätasaiseen ja aluksen yhteiskunnan vakautta uhanneeseen keskittymiseen.

Tämäkin on osa luonnosta kirjasta Tasaisempi valta. Kommentit ovat tervetulleita!

Jevonsin paradoksi, eli miksi tekniikka ei pelasta ympäristöä

Miksi tekniikan kehitys ei pelasta ympäristöä? Koska resurssien tehostunut käyttö johtaa lähes poikkeuksetta siihen, että resursseja käytetään kokonaisuutena enemmän.

Eräs taloustieteen uranuurtajista, englantilainen William Stanley Jevons, esitti jo vuonna 1865, että tekniikan kehitys ei voi vähentää resurssien kulutusta. Resurssitaloustieteen klassikoihin kuuluvassa kirjassaan The Coal Question hän kiinnitti huomiota yksinkertaiseen epäkohtaan: vaikka höyrykoneiden polttoainetehokkuus oli kasvanut huikeasti 1700-luvun lopusta, Englannissa poltettiin silti hiiltä noin sata kertaa enemmän kuin 1800-luvun alussa. Jevons päätteli, aivan oikein, että tämä johtui nimenomaan tekniikan ja tehokkuuden kehittymisestä. Entistä tehokkaampia ja halvempia höyrykoneita kannatti käyttää useammassa paikassa, jolloin hiilen kulutus kokonaisuutena lisääntyi, vaikka yhden hevosvoiman tuottamiseksi tarvittavan hiilen määrä olikin vähentynyt dramaattisesti.

Jevonsin paradoksiksi nimetty ilmiö on sittemmin havaittu ja todistettu lukemattomissa eri kohteissa – käytännössä kaikkialla, missä sitä on voitu ja viitsitty tutkia. Erityisen vahvoja todisteita sen puolesta löytyy autoilusta ja valaistuksesta, jossa kummassakin tehokkuusparannukset ovat näkyneet ajosuoritteen ja valaistuksen määrän selvänä lisääntymisenä. Silloinkin, kun tekniikka todella vähentää resurssien tarvetta jossain tarkoituksessa, säästyneet resurssit käytetään lähes poikkeuksetta muihin tarkoituksiin. Mainio nykyajan esimerkki löytyy hopeasta. Vielä vuosituhannen vaihteessa hopean tärkein yksittäinen käyttökohde oli valoherkkien filmien valmistaminen. Maailman hopeantuotannosta valokuvauksen tarpeisiin meni enimmillään 42 prosenttia vuonna 2002. Kun digitaalikamerat yleistyivät, muistan itsekin kuulleeni niitä kehuttavan ympäristöteoiksi: nyt hopean tuotanto varmasti vähenisi.

Vaan miten kävikään? Kuten kuva 1 osoittaa, mullistava tekninen parannus, joka teki yhden tärkeän ja merkittäviä ympäristövahinkoja aiheuttavan raaka-aineen nopeasti liki kokonaan tarpeettomaksi sen tärkeimmässä käyttökohteessa – ei näkynyt kulutuksessa yhtään mitenkään. Hopean louhinnan nouseva trendi jatkui ilman että valokuvauksen murros olisi vaikuttanut siihen millään tavoin. Nykyään maailmassa louhitaan lähes 50 prosenttia enemmän hopeaa kuin vuonna 2000. Ympäristömielessä digikamera oli täydellinen floppi.

KUVA 1. Maailman hopeantuotanto ja valokuvauksessa käytetyn hopean määrä 1996-2019.

Jos tämä yksittäinen esimerkki ei vakuuta, kehotan selvittämään asiaa itse. Esimerkiksi tässä tutkimuksessa (PDF-linkki) käytiin läpi kymmenen tärkeää hyödykettä tai aktiviteettia ja tekniikan kehittymisen vaikutus niiden energiankulutukseen vuosien 1805 ja 2009 välisenä aikana. Vain yhdessä tapauksessa tehokkuusparannukset pitivät energiankulutuksen edes suunnilleen samalla tasolla; kaikissa muissa tapauksissa kokonaiskulutus nousi selvästi. Jos muu kuin energiankulutus huomioitaisiin, huomattaisiin, että kaikkien aktiviteettien kokonaisvaikutukset ovat kasvaneet huikeasti. Esimerkiksi ainoa aktiviteetti jonka energiatehokkuusparannukset ovat melkein riittäneet kompensoimaan aktiviteetin yleistymisen, tavaran kuljetus raiteilla, kuljetti tarkastelujakson lopussa kaksi kertaa enemmän tavaraa kuin jakson alussa. Missään kohteessa tehokkuusparannukset eivät vähentäneet kokonaiskulutusta paitsi enintään hyvin väliaikaisesti. Tulos ei ollut mikään yllätys, eikä poikkeus sääntöön.

Ainoa mitenkään luotettava tapa rajoittaa luonnon riistoa on rajoittaa luonnon riistoa. Usein kuultu väite siitä, että parasta ympäristötyötä olisi tekniikan kehittäminen, ei kertakaikkisesti ole totta. Tarkalla pöyhimisellä voisi varmasti löytyä kohteita, joissa kokonaiskulutus on vähentynyt tekniikan kehityksestä huolimatta, mutta kokonaiskuva on selvä ja tosiasiat kirkkaita. Tekniikka voi auttaa ympäristötyössä mahdollistamalla samojen asioiden tekemisen vähemmällä kulutuksella, mutta jos emme vaadi selkeitä rajoja kulutukselle, mikään määrä tekniikkaa ei tee mitään muuta kuin varmistaa, että kulutamme luonnon entistä tehokkaammin loppuun. Ottaen huomioon, että tämä on tiedetty yli 150 vuotta ja todistettu paikkansapitäväksi kerta toisensa jälkeen, on hyvin hämmentävää, että asia on silti vain aniharvan tiedossa. Toivottavasti tämä lyhyt selostus auttaa levittämään tietoa laajemmalle ja auttaa ymmärtämään, miksi ympäristötyön keskiössä on ja pitää olla yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja aktivismi, ei teknisten ihmeiden toivominen.

Lisää luettavaa

Jevons, W. S. (1866). The Coal Question, 2nd Revised Edition. MacMillan and Co. https://www.econlib.org/library/YPDBooks/Jevons/jvnCQ.html

Nykyisin Jevonsin paradoksia tutkitaan myös termien ”rebound effect” ja ”Khazzoom-Brookes postulate” alla; kts. Saunders, H. D. (2000). A view from the macro side: rebound, backfire, and Khazzoom–Brookes. Energy Policy 28, 439–449. doi:10.1016/S0301-4215(00)00024-0

Mineraalien korvaamisesta ja kasvavasta ”energiaseinästä” mm. Bardi, Ugo (2013). The Mineral Question: how energy and technology will determine the future of mining. Frontiers in Energy Research 1(9). https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fenrg.2013.00009/full




Neljä argumenttiketjua varallisuuden rajoittamisesta

Miksi olen päätynyt käsitykseen, että varallisuuden rajoittaminen tulee olemaan ennen pitkää välttämätöntä kaikille rajallisissa maailmoissa eläville teollistuneille lajeille?

Seuraavassa neljä mielestäni keskeistä argumenttiketjua lyhyesti ja luonnoksenomaisesti. Näiden mielestäni yleispätevien päätelmien lisäksi uskon vahvasti, että nykyisessä tilanteessamme olisi suorastaan elintärkeää pyrkiä kasvattamaan ihmisten taloudellista turvallisuutta ja itsemääräämisoikeutta. Niin kauan kun esimerkiksi ympäristötoimien toteuttaminen tarkoittaisi työttömyyden uhkaa, ja työttömyys on yksilölle vakava uhka, ympäristötoimia ei todennäköisesti saada toteutettua. Vastaava umpikuja oli yksi osasyistä Neuvostoliiton romahdukselle: Gorbatsov tiesi oikein hyvin, että lukuisia asetehtaita olisi saatava suljettua, jotta uudistukset kyettäisiin rahoittamaan. Sulkeminen jäi kuitenkin tekemättä, koska tehtaat olivat kymmenien tuhansien ihmisten ainoa taloudellinen turva.

Poliittinen valta-argumenttiketju

  1. Valta on kykyä vaikuttaa toisten käyttäytymiseen.
  2. Tiedämme historiasta, että vallalla on taipumus korruptoida, ja absoluuttisella vallalla korruptoida absoluuttisesti.
  3. Kaikki valtaa keskittäneet yhteiskuntajärjestelmät ovat joko puuttuneet vallan keskittymiseen tai päättyneet huonosti, vaikka tarkoitus olisi ollut miten hyvä tahansa.
  4. Tiedämme historiasta ja teoriasta, että on olemassa ns. Matteus-efekti: se, jolla on jo paljon, saa lisää. Tiedämme, että valtaa voi käyttää vallan kasaamiseksi entisestään, niin yksilöille kuin organisaatioille.
  5. Kun jokin taho saa paljon valtaa, se vain harvoin luopuu siitä vapaaehtoisesti.
  6. Kasautuva kehitys on usein epälineaarista: toisin sanoen, on todennäköisesti olemassa etukäteen vaikeasti ennustettavissa oleva raja, jonka jälkeen vallan keskittymiskehitykseen puuttumisesta tulee erittäin vaikeaa, eikä välttämättä enää demokraattisin keinoin mahdollista.
  7. Meillä on siis erinomaiset syyt kavahtaa vallan keskittymiseen johtavia järjestelmiä ja kehityskulkuja.
  8. Tiedämme myös, että on olemassa erilaisia vallan lajeja, ja että vallan eri lajeja voi muuttaa toisiksi lajeiksi.
  9. Taloudellinen valta – valta päättää rahan ja arvokkaiden resurssien käytöstä – on yksi vallan muodoista.
  10. Taloudellisen vallan keskittyminen on vallan keskittymistä, ja siitä on samanlaisia seurauksia kuin muustakin vallan keskittymisestä.

Ympäristörajat-argumenttiketju

  1. Kestävyyskriisin välitön syy on se, että olemme ylittäneet ympäristön kantokyvyn rajat. Käytämme Maapallon ympäristövaroja – niin maa-alaa, raaka-aineita kuin jätteitämme käsitteleviä nieluja – enemmän kuin ne ehtivät uusiutua.
  2. Mikään fysikaalinen takaisinkytkentämekanismi ei automaattisesti rajoita ympäristövarojen käyttöä kestävälle tasolle – ainakaan ilman yhteiskunnallista katastrofia.
  3. Vahingot rajojen ylittämisestä ilmenevät yleensä
    1. viiveellä ja/tai
    2. maantieteellisesti kaukana ja/tai
    3. vahinkojen aiheuttamisesta eniten hyötyviä vähempivaltaisille ihmisille,
    4. samalla kun enemmän hyötyvät kykenevät yleensä käyttämään valtaansa (voimaa, poliittista, taloudellista, ideologista) puskurina suojautuakseen pahimmilta vaikutuksilta.
  4. Siksi sosiaaliset takaisinkytkentämekanismit toimivat parhaimmillaankin huonosti estämään rajojen ylittämistä.
  5. Rajojen ylittämiseen ei ole yksinomaisesti teknologista ratkaisua.
    1. Tehokkuusparannukset johtavat Jevonsin paradoksin mukaisesti resurssin lisääntyvään käyttöön, ellei resurssin käytön tai aiheutuneiden vahinkojen kokonaismäärälle aseteta absoluuttisia rajoja.
    2. Rajallisten resurssien korvaaminen toisilla resursseilla ainoastaan siirtää ongelmaa eteenpäin.
  6. Riippumatta tekniikan kehittymisestä, meidän on siis ennemmin tai myöhemmin asetettava selvät, absoluuttiset enimmäisrajat ympäristövarojen käytölle – ja kyettävä pysymään rajojen sisällä.
  7. Koska fysikaaliset tai sosiaaliset takaisinkytkentämekanismit eivät automaattisesti rajoita ympäristövarojen käyttöä kestävälle tasolle, näiden rajojen on oltava luonteeltaan poliittisia päätöksiä. Toisin sanoen, mikään luonnonlaki tai yhteisöjen dynamiikka ei sinänsä estä ympäristövarojen vaarallisen liiallista käyttöä.
  8. Jos yksilöiden sallitaan hankkia rajattomasti valtaa päättää resurssien käytöstä, mutta resurssit ovat rajallisia, seurauksena on valtava eriarvoisuus resurssien saatavuudessa.
  9. Koska ihminen on sosiaalinen eläinlaji, jolla on selvä alitajuinen käsitys statushierarkioista, meillä on taipumus vertailla itseämme statushierarkiassa ylempiin.
    1. Etenkin suurten eriarvoisuuksien vallitessa, tämä aiheuttaa jatkuvan paineen hankkia lisää valtaa: hierarkiassa ylöspäin pääsemisen palkinnot ovat sitä suurempia, mitä jyrkempiä vallan erot ovat, ja toisaalta hierarkiassa alemmaksi jäämisestä aiheutuvat haitat ovat sitä suurempia, mitä jyrkempi hierarkia on.
    2. Paljon valtaa omaavien elämäntyylistä (nykyisin etenkin materiaalisesta elintasosta) tulee siten väistämättä tavoite heitä alemmilla portailla oleville, kuten Veblen aikanaan huomasi.
  10. Eriarvoisuus resurssien saatavuudessa johtaa siksi paineeseen hankkia lisää resursseja, mukaanlukien paineeseen
    1. olla asettamatta selkeitä rajoja luonnonvarojen käytölle, ja/tai
    2. peruuttaa aikaisemmin tehdyt päätökset ympäristön käytön rajoittamisesta.
  11. Yhteisö voi tässä tilanteessa
    1. jakaa resursseja tasaisemmin kilpailupaineen vähentämiseksi;
    2. sallia ympäristörajojen rikkomisen välittämättä seurauksista, jolloin lopputuloksena on ennemmin tai myöhemmin ympäristön kantokyvyn radikaali heikkeneminen ja joukkotuho;
    3. käyttää valtaa (voimaa, taloudellista, poliittista, ideologista), ennen pitkää lähes varmasti voimakeinoja, suojaamaan vallan eriarvoisuuksia JA ympäristörajoja;
    4. pyrkiä siirtämään statuskilpailun teknisin ja/tai sosiaalisin keinoin areenalle, joka on irroitettu mahdollisimman täydellisesti reaalimaailman luonnonvaroista, kuten virtuaalitodellisuuteen.
  12. Jos yhteiskunta sallii millä tahansa, virtuaalisella tai reaalisella, statuskilpailun areenalla saatujen voittojen loputtoman kasautumisen, ja voittojen käyttämisen reaalimaailman rajallisten resurssien hankkimiseen, ennen pitkää yhteiskunta on takaisin kohdassa 8) riippumatta siitä, miten täydellisesti statuskilpailun areena on irtikytketty reaalitodellisuuden luonnonvaroista.
    1. Toisin sanoen, mikäli statuskilpailun areenan voitoilla saa hankittua mitään reaalimaailmassa arvokasta resurssia (rahaa, tavaraa, toisten ihmisten aikaa, suositussa pelissä käytettäviä tavaroita, jne.), ennen pitkää edessä on väistämättä kysymys kasautumisen tai ostovoiman rajoittamisesta.

Keskussuunnittelun ongelma-argumenttiketju

  1. Hayekin talouslaskun ongelma osoittaa talouden keskussuunnittelun keskeisimmän ongelman: keskussuunnittelija ei voi koskaan tietää yksittäisten ihmisten preferenssejä yhtä hyvin kuin ihmiset itse. Tämä aiheuttaa väistämättä hyvinvointitappioita ja tehotonta resurssien käyttöä.
  2. Hayekin todistus ei riipu siitä, mitä kautta keskussuunnittelija on saanut vallan päättää asioista.
  3. Taloudellisen vallan keskittäminen tuottaa toisin sanoen aina hyvinvointitappioita ja tehottomuutta, riippumatta siitä, keskittyykö valta poliittisten vai ”markkina”mekanismien kautta.
    1. Kuten esimerkiksi Polanyi (1944) ja lukuisat muut ovat osoittaneet, mitään selvää rajaa politiikan ja talouden välille ei ylipäätään voida vetää, ja markkinamekanismien toimintaan, ml. vallan kasautumiseen, vaikuttaa oleellisesti se, millaisiksi nämä mekanismit on poliittisella sääntelyllä viritetty.
    2. Toisin sanoen, ei ole olemassa mitään politiikasta täydellisen irtonaista taloutta, joka toimisi jotenkin puhtaan omalakisesti jos vain poliitikot eivät puuttuisi asioihin.
  4. Niukkojen resurssien maailmassa on entistä tärkeämpää, että saatavilla olevat resurssit käytetään mahdollisimman tehokkaasti tuottamaan hyvinvointia.
  5. Koska keskussuunnittelu on tehottomampi tapa käyttää resursseja, taloudellisen vallan jakaminen tasaisemmin lisäisi hyvinvointia.

Markkinoiden toiminta-argumenttiketju

  1. Markkinamekanismi on erinomainen tapa jakaa niukkoja resursseja etenkin silloin, kun resursseja voidaan verrata toisiinsa yhteismitallisesti ja realistisesti, ja markkinatoimijoilla ei ole suuria eroja markkinoilla kelpaavien pelimerkkien määrässä.
    1. Markkinamekanismi kannattaa säilyttää.
    2. Markkinamekanismi tulee todennäköisesti aina syntymään, vaikka se yritettäisiin tukahduttaa; siksi sitä ei kannata yrittää tukahduttaa.
    3. Markkinamekanismin perusongelma on kuitenkin se, että se jakaa valtaa resurssien käyttöön sillä perusteella, miten paljon ihmisillä on markkinoilla kelpaavia pelimerkkejä.
  2. Jos toimijoilla on kuitenkin merkittäviä eroja pelimerkkien määrässä, paljon pelimerkkejä omistavat voivat käytännössä dominoida resurssienjakoa ja esimerkiksi asettaa kysynnällään resurssien hinnat köyhempien ulottumattomiin.
    1. Kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti tämä johtaa siihen, että resurssia, jolle on kysyntää, tuotetaan lisää.
    2. Tämä puolestaan on useissa tapauksissa ristiriidassa ympäristörajojen ylläpitämisen kanssa.
    3. Joissain tapauksissa, kuten kaupunkien keskustaa lähellä olevan tonttimaan, resurssia ei yksinkertaisesti ole määräänsä enempää.
  3. Markkinat tuottavat hyvin helposti eriarvoisia lopputuloksia ja taloudellisen vallan kasautumista niille, joilla jo on valtaa.
  4. Koska taloudellista valtaa voi muuttaa markkinoiden reunaehtoja muuttavaksi poliittiseksi vallaksi, esimerkiksi haittojen hinnoitteluun vaikuttamiseksi, paljon markkinavaltaa resurssilla X keränneet voivat vaikeuttaa merkittävästi esimerkiksi resurssiin X kohdistuvien haittaverojen säätämistä, vaikka haittaveron säätämiseen olisi mitä parhaimpia syitä.
    1. Vallan kasautumisen sallimisen vuoksi yksittäisillä haittaveroa vastustavilla voi olla käytännössä niin paljon valtaa, että he voivat jyrätä päätöksenteossa niin tutkimuksen tulokset kuin miljoonienkin tavallisten kansalaisten edut.
    2. Tästä syystä liian vähän säädellyt markkinat ja suurten valtaerojen salliminen johtavat ennen pitkää talouden kirjanpidon irtautumiseen todellisuudesta. Resurssien hinnoittelu ei enää vastaa esimerkiksi niiden aiheuttamia haittoja.
    3. Kun talouden kirjanpito erkanee todellisuudesta, seurauksena on aina resurssien tehotonta käyttöä; kts. Neuvostoliitto.
  5. Resurssienjaon eriarvoisuuksia on säännösteltävä jotenkin, etenkin maailman ollessa rajallinen. Vaihtoehtoja rajallisten resurssien jakamiseksi ovat esimerkiksi
    1. niukkojen resurssien jakaminen ihmisten välillä de facto tai de jure poliittisin päätöksin syntyvällä säännöstelyllä. Säännöstelyn ongelmana on mekanismin monimutkaisuus ja syntyvät hyvinvointitappiot;
    2. niukkojen resurssien progressiivinen hinnoittelu. Progressiivisen hinnoittelun ongelmana on mekanismin monimutkaisuus;
    3. pelimerkkien tasaisempi jakaminen, jolloin markkinamekanismia voidaan käyttää periaatteessa sellaisenaan ilman monimutkaista säännöstelyä tai ulkoisia hinnoittelumekanismeja.
  6. Pelimerkkien tasaisempi jakaminen on markkinaystävällisin ja talouden kirjanpidon kannalta yksinkertaisin tapa jakaa niukat resurssit reilusti.

Avoin kirje luontojärjestöille ja luonnossa liikkuville: mihin ohjaisitte elvytysrahaa?

Tervehdys!

Koronan laukaiseman talouskriisin jälkihoito on nyt suunnitteilla. Nyt olisi oikea aika vaikuttaa niin, että tulossa olevaa talouselvytystä käytettäisiin mahdollisimman tehokkaasti myös ympäristöllisesti kestävämmän yhteiskunnan rakentamiseen. Olemme rakentamassa yhteistyössä erinäisten tahojen (mm. Sitra) kanssa verkostoa, joka pyrkii kokoamaan tietoa sellaisista kohteista, joihin tätä rahaa kannattaisi käyttää, ja viemään sitten kootun esityksen eteenpäin rahoista päättäville tahoille. Toivoisimme saavamme mm. luonnonsuojelua, lähiluontoa, ja luontomatkailua tuntevilta esityksiä, niin paikallisia, alueellisia, koko maata koskevia ja laajempiakin, miten asiaa voisi parhaiten edistää.

Olemme kiinnostuneet kaikenlaisista ideoista, pienistä parannusehdotuksista suurisuuntaisempiin hankkeisiin. Juuri nyt kaikkein kiireellisin tarve on kuitenkin selvittää, miten ihmisille saataisiin töitä tarvittaessa jo ensi kesänä. Olemme alustavasti pohtineet, että nyt olisi oikea aika esittää esimerkiksi luonnonsuojelullisten töiden, kuten ennallistamisen ja  luonnonpuistojen kunnostuksen kaltaisia töitä. Suomessa on varmasti tällä alalla paljon tekemätöntä työtä ja korjausvelkaa, ja nyt asialle voisi ehkä tehdä jotain.

Jos koronakriisi jatkuu kuten nyt ennustetaan, on myös nähtävissä, että esimerkiksi kotimaan matkailu ja retkeily kasvattavat jo tulevana kesänä suosiotaan. Siksi olisikin toivottavaa, että myös tällaisia kohteita saataisiin mukaan elvytysohjelmaan. Esimerkiksi vaellusreittien ja autiotupien korjaus- ja parannustyöt olisivat nyt oivallisia työkohteita.

Uskomme, että samaan pakettiin kannattaisi sisällyttää myös koulutusta ja valistusta. Esimerkiksi ennallistamistöihin voisi hyvin lisätä koulutusosuuden, jossa kerrottaisiin, lyhyesti ja ytimekkäästi, miksi vaikkapa biodiversiteetin suojelu on tärkeää, ja miksi tehty työ ei ole tyhjänpäiväistä puuhastelua. Tämä parantaisi työn laatua ja sen koettua mielekkyyttä, ja voisi lisätä luontoarvojen arvostusta. Lisäksi se tarjoaisi töitä esimerkiksi biologeille ja ekologeille, joiden työtilanne saattaa nyt heikentyä. Siksi myös tämänkaltaiset ideat olisivat tervetulleita.

Pyytäisimme teiltä kaikilta nyt yhteistyötä ja ideoita siihen, miten elvytysrahaa voisi ja pitäisi käyttää – sekä tietoa siitä, mihin sitä ei ainakaan pitäisi käyttää. Olemme laittaneet tämän projektin liikkeelle nopeasti, ja se varmasti näkyy esimerkiksi siinä, että saatamme toisinaan kysellä tyhmiä. Siksi arvostaisimme myös kaikkia ideoitanne ja apuanne asian edistämiseksi. Toivomme myös, että voisimme myöhemmässä vaiheessa pohtia yhdessä laajemmin, miten nykytilasta päästäisiin kohti ympäristöllisesti ja sosiaalisesti kestävämpää yhteiskuntaa.

Laittakaa siis meille vaikkapa sähköpostitse tietoa ajatuksistanne. Jos tiedätte jonkin konkreettisen työkohteen, ilmoittakaa sen tiedot mahdollisimman yksityiskohtaisesti (tarvitsemme vähintään tiedon siitä, minkä kunnan alueella kohde on, ja mitä siellä tulisi tehdä). Jos teillä on jo arvaus siitä, miten paljon työtä kyseinen kohde tarjoaisi, kertokaa sekin.

Parhain terveisin, isänmaan ja maaäidin etu mielessämme,

Janne M. Korhonen ja Maija Li Raudaskoski

Plan B-hanke

LUT, Turun Kauppakorkeakoulu

elvytys@ilmastomobilisaatio.fi

Meidän täytyy miettiä, millainen olisi kestävä yhteiskunta

Tämän vuosituhannen politiikan, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen, teknologian ja ylipäänsä kaikkien ihmisiin liittyvien käytäntöjen ja tieteiden suurin haaste tulee olemaan kestävän ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen.

Tätä kirjoittaessa on selvää, että sivilisaatiomme on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa. Ihailemamme kekseliäisyys ja ”edistys” ovat tuoneet meille paljon hyvää, mutta emme malttaneet kehittyä viisaasti, vaan annoimme ahneudelle vallan. Kun työkalujemme voima on laukannut kaukana viisautemme edellä, olemme nyt törmäämässä ensimmäistä kertaa toden teolla planeetanlaajuisiin kestävyysrajoihin – rajoihin, jotka ylitettiin viimeistään noin 40 vuotta sitten (Lin ym. 2018).

Kuva 1: Ihmiskunnan tarinaa voi sanoa suurmenestykseksi, ainakin jos ei tarvitse pohtia, mitä historia kertoo todennäköisistä tulevaisuuksista.

Tilanne ei ole ihmisen historiassa sinänsä uusi. Lähes kaikki aikaisemmat monimutkaiset kulttuurit ovat romahtaneet. Korttitalon luhistumisen välitön syy on voinut olla ympäristökatastrofi, kulkutauti, sisällissota tai invaasio, mutta esihistoriasta saakka yhteiskunnat ovat ajautuneet romahdusherkkään tilaan samanlaisella yhdistelmällä hallitsematonta, kestävyyden rajat ylittävää ”kehitystä”, ja vallanpitäjien kyvyttömyyttä muutokseen (Tainter, 1988). Jokainen monimutkaisempi yhteiskunta on osoittautunut alttiiksi, ja myöhempien polvien rakennukset, hiekka ja viidakko kätkevät alleen kymmeniä aikanaan menestyneitä, monimutkaisia yhteiskuntia, joiden mahti näytti niiden loiston päivinä varmasti vähintään yhtä järkähtämättömältä kuin nykyisen yhteiskuntamme mahti saattaa näyttää niistä, jotka eivät vaivaudu katsomaan kulissien taakse. Dynamiikat ovat aivan samoja kuin kautta historian. Uutta on vain kaksi asiaa: teknologioidemme voiman vuoksi romahdus uhkaa olla maailmanlaajuinen, ei vain paikallinen, ja tuleva romahdus voi hyvin mahdollisesti olla lopullinen. Aikaisempien kulttuurien luhistumisen laukaisemat konfliktit ratkottiin teräasein, kun taas meillä on käytössämme joukkotuhoaseita. Aikaisemmat sivilisaatiot eivät olleet käyttäneet loppuun helposti ja suhteellisen yksinkertaisella teknologialla hyödynnettävissä olevia malmi- ja muita raaka-ainevaroja. Me olemme, ja jos tekninen osaamisemme katoaa edes väliaikaisesti, saatamme menettää lopullisesti kyvyn ylläpitää teknologista sivilisaatiota.

Perimmäinen romahdukseen johtava dynamiikka on sama niin hiivalla kuin ihmisilläkin. Emme ole lajina oppineet toimimaan hiivasientä tai bakteereja älykkäämmin. Aivan kuten yksisoluiset eliöt, kun saamme käyttöömme uuden energianlähteen, käytämme sitä niin ahnaasti, että tuhoamme kasvullamme ja metabolismimme jätteillä melkein huomaamattamme suotuisan ympäristömme. Kun ympäristön kantokyky ylittyy ja kasvu jatkuu, romahdus on ollut toistaiseksi vain ajan kysymys.

On syytä korostaa, että kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta, eikä kyse ole tekniikalla ratkeavasta ongelmasta. Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan onkin vähitellen ryhdytty heräämään, aivan liian hitaasti ja aivan liian myöhään, olemme jo ylittäneet kestävyysrajat myös biodiversiteetin suhteen, ja lähestymme nopeasti typpi- ja fosforikierron vaarallisen häiriintymisen rajoja. Perusongelmamme on se, että talousjärjestelmämme virheellinen kirjanpito ohjaa meitä tekemään paljon enemmän vääriä kuin oikeita asioita, mutta koska väärien asioiden tekemisen lopettaminen tarkoittaisi laajamittaista työttömyyttä, jatkamme oman kuoppamme kaivamista syvemmäksi. Tässä tilanteessa tehokkaampi tekniikka ja ylipäätään ”tehostaminen” auttaa meitä lähinnä kaivamaan kuoppaa nopeammin. Kirjanpitoa ei todennäköisesti saada muutettua realistiseksi ja pidettyä realistisena: kun teknologian voima kasvaa koko ajan, poliittisen päätöksenteon pitäisi nopeutua valtavasti nykyisestä. Valitettavasti yhteiskuntien purkautumisen mekanismit näyttävät olevan jo käynnissä, ja päätöksenteosta näyttää tulevan entistä vaikeampaa ja hitaampaa. Kehityskulku on historiallisten esimerkkien mukainen, ja se osattiin ennustaa jo 1970-luvulla esimerkiksi Kasvun rajat-raportissa – jonka keskeinen sanoma oli, että talouskasvun jatkaminen vaikeuttaa keskeisten kasvuun liittyvien ongelmien ratkaisemista, aivan kuten sittemmin on käynyt (Meadows, 2008).

Kuva 2: Tyypillinen kehityskulku, kun kestävyysrajat on ylitetty. Ihminen, hiiva, bakteeriviljelmä – mikään laji ei ole vielä osoittanut olevansa säännöllisesti tämän viisaampi.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani toin esiin, merkit romahduksen lähestymisestä voimistuvat koko ajan. On hyvin epävarmaa, miten kauan nykyisellä yhteiskuntajärjestyksellä on enää aikaa: kuten kulkutautien mittareilla edelleen kohtuullisen harmiton koronavirusepidemia näyttää, yllätyksiä voi tulla nopeasti, ja kykymme vastata edes suhteellisen vähäisiin globaalin järjestelmän häiriöihin on heikko. Vaikka todennäköisesti selviämmekin yhteiskuntana nykyisestä kriisistä, ennemmin tai myöhemmin eteemme tulee tilanne, josta yhteiskuntajärjestys ei enää selviä. Näin on käynyt ennenkin, ja näin tulee käymään tulevaisuudessa. On itse asiassa hyvät syyt uskoa, että suurin osa koskaan olemassaolleista ihmisyhteisöistä on tuhoutunut jonkinlaisessa ympäristön kestävyysrajoihin liittyneessä mullistuksessa – joko suoraan ravinnon ehdyttyä, tai epäsuorasti jouduttuaan toisen, kotiseuduiltaan lähtemään joutuneen yhteisön saaliiksi.

Kuva 3: Muutamia paikallisen kestävyysrajansa ylittämisen jälkeen romahtaneita kulttuureja. Lisää mm. lähteessä Tainter (1988).

Emme voi ennustaa, milloin oma kulttuurimme sortuu. Korttitalo voi lähteä luhistumaan ensi vuonna tai 50 vuoden kuluttua; ihmisen historiassa satakin vuotta olisi vain lyhyt hetkonen. (Kuinka moni lukijoista muistaa googlaamatta, millä vuosisadalla maya-intiaanien kaupungit autioituivat?) Kehityskulut ovat kuitenkin ilmiselviä, ja on syytä uskoa, että ne ovat kiihtymässä. Tiedämme myös, että uudet ajatukset pitää kehittää ja omaksua ennen kriisiä, sillä kriisitilanteessa uuden ajattelun kehittämiselle ei ole enää aikaa tai voimavaroja. Siksi pidän lähivuosikymmenien keskeisenä projektina vähintäänkin henkistä valmistautumista toisenlaiseen yhteiskuntaan – mieluiten nykyistä parempaan.

On nimittäin niin, että vaikka suurin osa olemassaolleista ihmisyhteisöistä on todennäköisesti käyttänyt luonnonvaroja kestämättömästi, ihmiskunnan historiasta löytyy myös muutamia esimerkkejä kulttuureista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin oppineet elämään ympäristönsä rajoitteiden kanssa. Osa näistä kulttuureista on saattanut oppia rajojen kanssa elämisen ennen kuin rajat ovat tulleet ylitetyksi, mutta itse epäilen, että suurin osa on mennyt, aivan kuten me, selvästi rajojen yli ennen kuin niiden sisällä on opittu elämään. Toisin kuin moni luulee, tilanteemme ei siis suinkaan ole toivoton. Aikaisemmat ihmispolvet ovat olleet vastaavassa tilanteessa, ja vaikka meillä ihmisillä onkin paha tapa toistaa tyhmyyksiämme, voimme todistaa, ettei ole olemassa mitään kiveen hakattua ”ihmisluontoa” joka ehdottomasti pakottaisi meidät toistamaan aina kaikki historian virheet. Pysyvä romahdus on vain todennäköinen: se ei ole väistämätön.

Kuva 4: Onneksi on olemassa myös esimerkkejä yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään jotakuinkin kestävien rajojen sisällä. Todennäköisesti vain harva on kuitenkaan päässyt kestävälle polulle ilman ainakin väliaikaista ”korjausliikettä” – mutta sekin on täydellistä romahdusta parempi.

Nykyisessä tilanteessa niin meillä tutkijoilla, poliitikoilla kuin kansalaisillakin on ensiarvoisen tärkeä ja, pelkään, kiireellinen tehtävä: meidän on nyt opittava, millainen yhteiskuntajärjestys voi olla kestävä. Mitä todennäköisimmin se ei ole ainakaan aivan sama, missä nyt elämme: jos nykyinen järjestelmä voisi välttää kestävyyden rajojen ylittämisen, eikö se olisi jo tehnyt niin? Valtavaksi onneksemme ”edistys” ei ole vielä assimiloinut aivan kaikkia Maapallon kolkkia, ja antropologit ja muut tutkijat ovat voineet kartoittaa kestävyysrajojen sisällä elämään oppineiden kulttuureiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia mekanismeja. Meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia ovat näitä kulttuureja yhdistävät piirteet, sillä nimenomaan ne antavat parasta osviittaa siitä, millaiselta kestävän yhteiskuntajärjestyksen pitäisi näyttää, ja esimerkiksi millaista arvomaailmaa sen tulisi tukea.

Miltä kestävä yhteisö voisi näyttää?

Vaikka tämä työ on vielä alussa ja vaikka en missään nimessä ole alan asiantuntija, uskallan kuitenkin väittää, että kestävissä yhteiskunnissa toistuu muutamia teemoja. Näistä kenties tärkein ja yleismaailmallisin vaikuttaa olevan voimakas, jopa ”raivokas” pyrkimys materiaaliseen tasa-arvoisuuteen (Suzman, 2017). Riippumatta ympäristöstä, pitkään kestäneet, ympäristönsä rajoissa suurinpiirtein pysyneet yhteiskunnat ovat nykyiseen yhteiskuntaamme verrattuna jopa hämmentävän egalitaarisia: niinkin erilaiset yhteisöt kuin Kalaharin aavikon laidalla elävät !Kungit ja Yhdysvaltojen amishit vieroksuvat voimakkaasti yksityisen hyvän keräämistä, äärimmäisissä tapauksissa jopa karkoittamalla parantumattomasta ahneudesta kärsivät keskuudestaan. Monet erilaiset säännöt tukevat jakamista ja yhteistä hyvää painottavaa arvomaailmaa. Joissain uskonnollispohjaisissa yhteisöissä jopa napit saattavat olla paheksuttuja ”pröystäilyn” välikappaleita, ja metsästyksellä elävissä yhteisöissä voi olla esimerkiksi käytäntöjä, joissa saaliin saajaksi ja kiitosten kohteeksi lasketaan se, jonka tekemä nuoli osuu saaliseläimeen – jujun ollessa siinä, että metsästäjät vaihtavat nuolia jatkuvasti keskenään (Wright, 2004).

Toinen silmiinpistävä kestävien yhteisöjen piirre on niiden suhtautumisessa haluihin ja tarpeisiin. Omassa kulttuurissamme on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmisen halut ja tarpeet ovat pohjimmiltaan sama asia, rajattomia, eikä tälle asialle saa eikä edes voi tehdä mitään. Tämä ajatusmalli voi olla yksilön kannalta hyödyllinen, jos saat elantosi valmistamalla tai myymällä jotain halun tai tarpeen (hetkellistä) tyydyttäjää. Valitettavasti se on paitsi yksilön kannalta hyödytön malli, sillä jos halut ja tarpeet ovat loputtomia, mikään ei tule koskaan tyydyttämään sinua, ja myös ennemmin tai myöhemmin yhteisölle tuhoisa malli, kun maailma on rajallinen. Kun emme osaa kunnolla tehdä eroa halujemme ja tarpeidemme välillä, päädymme ostamaan kaikkea, mitä haluamme ja mihin meillä vain on varaa.

Kestävissä yhteisöissä koko ajatusmalli on pitkälti toisin päin. Ympäri maailman on olemassa itsenäisesti kehittyneitä yhteisöjä, joissa olemisen lähtökohtana on tarpeiden rajoittaminen mahdollisuuksien mukaisiksi. Myös oma yhteiskuntamme oli vielä alle sata vuotta sitten hyvin paljon kulutuskriittisempi kuin se on nykyään, ja kaikki suuret maailmanuskonnot pitävät ahneutta syntinä – tuskin sattumalta. Kun tarpeet ovat rajalliset, niiden täyttäminen on helppoa, ja elämä yksinkertaisempaa. Esimerkiksi meidän näkökulmastamme äärimmäisessä köyhyydessä elävien !Kungien ja monien muiden metsästäjä-keräilijäyhteisöjen jäsenet hämmästelevät ajatustakin siitä, että he olisivat ”köyhiä:” heillä on kaikki mitä he tarvitsevat, eikä heiltä puutu mitään, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. (Kts. Suzman, 2017). Kanadalainen kirjailija Ronald Wright kertoo mainiossa kirjassaan A Short History of Progress tarinan metsästäjä-keräilijöistä, jotka saivat idean käydä vastavierailulla Lontoossa tapaamassa heitä Papua-Uudessa Guineassa kuvannutta dokumentintekijää. Vieraat hämmästelivät eniten sitä, miten lontoolaiset olivat niin köyhiä että heidän piti raataa töissä ainakin kahdeksan tuntia päivässä, pitivät brittien elämää yleisesti ottaen hirvittävänä, ja veivät mukanaan kotiinsa kauhujuttujen lisäksi ainoastaan idean siitä, että nuoliin voisi laittaa pyrstösulat, jotta ne lentäisivät tarkemmin. (Tässä kohdassa haluan aina ajatella metsästäjä-keräilijän ihmettelemässä Arman Alizadin äänellä ”nää ihmiset elää näin joka päivä.”)

Kolmas kestäville yhteisöille ominainen piirre liittyykin juuri teknologiaan. Meidät on suorastaan marinoitu ajatuksessa, että teknologian kehitys tarkoittaa edistystä, edistys on aina itseisarvoisesti hyvää, ja siksi kaikki teknologiaan skeptisesti suhtautuvat ovat yhteisölle vihamielisiä edistyksen jarruja. Tämäkin vain vähän yli sata vuotta vanha ajatusmalli palvelee erinomaisesti niitä, jotka voivat hyötyä uuden teknologian kehittämisestä, mutta on hieman vähemmän selvää, miten paljon se tosiasiassa palvelee muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ja ympäristöämme. Kun atomipommista on kulunut jo 75 vuotta, voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, ettei tekniikan kehitys ja edistys ole identtisesti sama asia, mutta näin ei ole käynyt.

Kestävissä yhteisöissä teknologiaan suhtaudutaan paljon vähemmän uskonnollisesti. Uutta tekniikkaa ei pidetä aksiomaattisesti hyvyyden ja edistyksen ruumiillistumana, vaan tekniikka nähdään realistisemmin, ei hyvänä eikä pahana mutta ei myöskään neutraalina ihmisen voiman ja kykyjen vahvistimina (kts. esim. Kranzberg, 1986). Tällöin tekniikalta voidaan kysyä kysymyksiä, joita me emme oikein edes osaa kysyä: esimerkiksi amishit pohtivat tarkasti, edistääkö jokin uusi teknologia yhteisön hyvinä pitämiä arvoja, vai hajottaisiko sen käyttöönotto yhteisöä. (Wetmore, 2007. Tämä myös alleviivaa ongelmaa, joka meidän on ratkaistava: jos yhteisön arvot ovat esimerkiksi naisia tai jotain muita yhteisön jäseniä alistavia, näiden arvojen säilyttäminen tai peräti vahvistaminen, tekniikalla tai muuten, ei ole hyvä asia. Onneksi ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että kestävä yhteiskunta vaatisi eriarvoisuutta – pikemminkin päinvastoin.)

Näiden käytäntöjen olemassaolo on helppo ymmärtää. Tiedämme niin historiasta kuin nykyisiä yhteiskuntiamme koskevasta tutkimuksesta, että suhteelliset varallisuuserot ja loputon halujen ja tarpeiden sekoittaminen keskenään lietsovat yhteisön koheesiota tuhoavaa kilpailuhenkeä ja kannustavat yhteisön jäseniä venyttämään sääntöjä omaksi edukseen. Sama pätee tarpeiden ja uuden tekniikan rajoittamattomuuteen. Jos ja kun ympäristörajoissa pysyminen on yhteisön selviämisen kannalta tärkeää – kuten se on ollut jo pitkään !Kungeilla ja kuten se tulee olemaan omassa kulttuurissamme – kestävä yhteiskunta ei voi tukea tämänkaltaisia mekanismeja, jotka vaarantavat sen olemassaolon perustan. Siksi uskonkin, että tulevaisuuden yhteiskunnat tulevat olemaan nykyistä paljon egalitaarisempia, nykyistä tarkemmin halun ja tarpeen eroa harkitsevia, ja varovaisempia uuden teknologian käyttöönotossa. Ne yhteiskunnat, jotka eivät ole, tulevat katoamaan.

Olen myös vakuuttunut, että kestävän yhteiskunnan täytyy ottaa lähtökohdakseen välittäminen ja empatia kilpailun ja omaneduntavoittelun sijaan. Jos emme osaa välittää edes itsestämme sen vertaa, että arvostaisimme itseämme muutenkin kuin talouskoneen tuotantoyksiköinä, miten osaisimme välittää ympäristöstämme niin paljon kuin meidän tulisi siitä välittää, jotta välttäisimme sen tuhoamista? Mitä voimakkaampia työkalumme ovat, sitä tärkeämpää on, että välitämme kovasti, miten niitä käytämme.

Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu, mutta sitä kirjoitetaan parhaillaan. Nyt kaikkien niiden, jotka toivovat lastemme maailman olevan demokraattinen ja nykyistä parempi, tulisi toimia yhdessä selvittääkseen niin itselleen kuin toisille, millainen kestävä maailma voisi olla. Jos haluamme, että muutos tapahtuu rauhanomaisesti ja kansanvaltaisesti, sen sijaan että olosuhteet sanelevat sen meille, meidän on saatava käyntiin laaja, realistinen kansalaiskeskustelu siitä, millainen maailman tulisi olla. Voi olla, että aika loppuu kesken ja joudumme rakentamaan epätyydyttävän maailman, mutta jos emme edes vaivaudu pohtimaan minkälaisen maailman haluaisimme, on täysin varmaa, että lopputulos on huonompi kuin se voisi olla.

Kuva 5: Mitä nopeammin pääsemme kestävälle pohjalle, sitä yltäkylläisempi yhteiskuntamme voi olla. Jos emme toimi riittävän nopeasti, ihmiskunnan henkiinjääneet joutuvat todennäköisesti elämään tuhotulla planeetalla hyvinkin alkeellisissa oloissa – kenties vailla mahdollisuutta rakentaa sivilisaatiota enää uudelleen, kiroten sukupolvia, jotka eivät toimineet vaikka tiesivät.

Lähteitä ja lisälukemista

Kranzberg, M. (1986). Technology and History: “Kranzberg’s Laws.” Technology and Culture, 27(3), 544.

Lin, D; Hanscom, L; Murthy, A; Galli, A; Evans, M; Neill, E; Mancini, MS; Martindill, J; Medouar, F-Z; Huang, S; Wackernagel, M. (2018). Ecological Footprint Accounting for Countries: Updates and Results of the National Footprint Accounts, 2012–2018. Resources. 7(3): 58.

Meadows, D. H. (2008). Thinking in Systems: A Primer. London & New York: Earthscan.

Ryan, C. (2019). Civilized to Death: The Price of Progress. New York: Simon & Schuster.

Suzman, J. (2017). Affluence without Abundance: The Disappearing World of the Bushmen. London: Bloomsbury.

Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

Wetmore, J. M. (2007). Amish Technology: Reinforcing Values and Building Community. Technology and Society Magazine, 26(2), 10–21.

Wright, R. (2004). A Short History of Progress. Toronto: House of Anansi Press.

Maailmanlopulla on peloteltu pitkään. Hyvistä syistä.

Yhä useammalle on käynyt selväksi, miten vakava uhka yksin ilmastokriisi, laajemmasta kestävyyskriisistä puhumattakaan, on koko sivilisaatiolle. Samalla yhä useampi on alkanut ymmärtää, miten säälittävän vähän näiden täysin ennakoitavien uhkien torjumiseksi ollaan oikeasti tekemässä. Ei olekaan ihme, että yhä useampi ihminen kärsii ilmasto- tai yleisemmin ympäristöahdistuksesta ja suoranaisesta pelosta: kuten eräs ilmastotutkija asian muotoili jo yli vuosikymmen sitten, mitä enemmän ympäristökriisistä ymmärtää, sitä enemmän sitä pelkää. Ei ole myöskään ihme, että tilanteesta ja sen vakavuudesta usein heikosti perillä olevat ihmiset pyrkivät hyssyttelemään pelkoja ja huolia. Pelossa eläminen ei tee hyvää ihmiselle, ja monet varmasti hyvää tarkoittavat ihmiset yrittävät vain tehdä parhaansa lievittääkseen ihmisten ahdistusta. Samaan aikaan toiset ovat ymmärtäneet, ainakin alitajuisesti, että kapitalistisen järjestelmämme käymä valloitus- ja tuhoamissota ainoaa elossapitojärjestelmäämme – luontoa – vastaan saattaisi vaarantua tai jopa pysähtyä, jos riittävän moni ihminen pelästyy liikaa ja ymmärtää, että kun on syvällä kuopassa, ensimmäinen sääntö on lopettaa kaivaminen.

The most intense moments of my life.
Peli on mennyt aivan loistavasti eikä tulos ole koskaan ollut parempi. On vain yksi pieni ongelma. Jos keksit tähän win-win-peliliikkeen, keksit sen luultavasti ympäristökriisiinkin. Kuvalähde: kitkong, Reddit

Hyssyttelyssä ja vähättelyssä on yksi argumentti ylitse muiden, ja aion käsitellä tässä kirjoituksessa, miksi tämä argumentti ei ole lainkaan niin hyvä kuin sitä käyttävät luulevat. Etenkin keski-iän ylittäneiden, hyvässä ja turvatussa asemassa olevien miesten nykyinen vakioargumentti ympäristöahdistusta vastaan on nykyisin se, että maailmanlopulla on peloteltu aina ennenkin, eivätkä pelot ole vielä koskaan toteutuneet. Argumentista on kaksi pääversiota: toisessa viitataan aikaisempiin ennusteisiin ympäristökriiseistä, toisessa, josta nyt vain yhtenä esimerkkinä psykiatrian professori Jyrki Korkeila haastattelussaan (HS 20.2.20), ympäristöahdistus pyritään nollaamaan mainitsemalla 1980-luvulle saakka yleisesti vallinnut ydinsodan pelko.

Käsitellään ensin aikaisemmat ympäristökriisin ennusteet. On aivan totta, että ympäristökriisistä on varoiteltu jo 1800-luvulta lähtien. Tämä johtuu siitä, että jokaiselle eksponenttiyhtälön käyttäytymisen tuntevalle pitäisi olla selvää, että jatkuva kasvu rajallisessa tilassa on vähintäänkin vaikea ongelma. Tähän mennessä kekseliäisyytemme on juossut ongelmien edellä, mutta vaikka oikeitakin edistysaskeleita on saavutettu, monet niinsanotuista edistysaskeleista ovat olleet suurelta osin ongelmien siirtämistä toisaalle. Hyvä esimerkki on vaikkapa optimismin katteettomamman laidan suosima kertomus hevonpaskaan hukkuvista kaupungeista: on aivan totta, että 1800-luvun lopulla hevosten jätösten valtava määrä oli aito ongelma monessa suurkaupungissa, ja kaupunkien hukkumista paskaan pidettiin uhkana. On myös totta, että autojen tulo ennen pitkää eliminoi tämän kyseisen ongelman. Tällaisiin esimerkkeihin vetoavat tosin jättävät säännöllisesti mainitsematta, että itse asiassa perusongelmaa ei ratkaistu, vaan vain siirrettiin: hevonpaska hävisi kaupungeista, mutta tilalle tulivat valtavasti lisääntyneen autoilun ja öljyn kulutuksen aiheuttamat ongelmat, öljykenttien suunnattomista (mutta kaukaisemmista) ympäristötuhoista fossiilisten energianlähteiden ylikäyttämisestä aiheutuvaan, sivilisaation tulevaisuutta nyt uhkaavaan ilmastokriisiin.

A boy walks out of the sea while removing oil spilled on Itapuama beach located in the city of Cabo de Santo Agostinho, Pernambuco state, Brazil, on October 21, 201
Öljyn peittämä 13-vuotias köyhä lapsi on oikeasti vain iloinen, kun Lännen rikkaissa kaupungeissa ei tarvitse enää kärsiä hevonpaskasta! Kuva Leo Malafaia, AFP.

Jokaiselle asiaa vähänkin enemmän pohtivalle käy ennemmin tai myöhemmin ilmiselväksi, että ainoa kestävä ratkaisu on asettaa ympäristön kulutukselle tiukat ja pitävät rajat. Muussa tapauksessa teknologiset ”ratkaisut” vain siirtävät ongelmaa eteenpäin. Valitettavasti nykyisin harjoitetun markkinatalouskapitalismin ilmiömäinen tehokkuus löytää kaikista rajoituksista porsaanreikiä esimerkiksi juuri uusia keksintöjä kehittelemällä (tai, kasvavissa määrin, politiikkaan rahalla vaikuttamalla) on tässä tilanteessa enemmän kirous kuin siunaus: kasvava tehokkuus lähinnä varmistaa, että pitäviä rajoja ei saada asetettua, ja ympäristö tullaan kuluttamaan tarkemmin loppuun ennen kuin tervettä ympäristöä on jäljellä niin vähän, että tehokkuusparannukset eivät enää riitä.

Siksi onkin melko yhdentekevää, että jotkin historialliset ennusteet ympäristötuhoista eivät ole toteutuneet, ja toiset ovat toteutuneet pelättyä hitaammin. Homo Sapiensin noin 200 000 vuoden historiaan peilattuna on herttaisen yhdentekevää, saako kekseliäisyytemme vähennettyä aiheuttamiamme vahinkoja 10 prosenttia, puoleen tai peräti neljäsosaan ja siten siirrettyä eksponenttiyhtälön aritmetiikan väistämättä eteemme tuovaa totuuden hetkeä 5, 35 tai 70 vuotta – varsinkin kun tiedämme, että mitä korkeamman ja monimutkaisemman korttitalon rakennamme yrityksissämme lietsoa talouskasvua ja pitää yhteiskunta jotenkin kasassa, ja mitä enemmän tuhoamme ympäristöämme ennen kuin ymmärrämme olevamme tuhon tiellä, sitä suurempi, syvempi ja peruuttamattomampi on ennen pitkää seuraava rysähdys. Se, miten paljon olemme tuossa pisteessä ostaneet ”hyvinvointia” ympäristövelaksi on melko merkityksetöntä: matopelinkin high score saavutetaan juuri ennen kuin tila loppuu.

Vaikka taikaisku puolittaisi aiheuttamamme ympäristövahingot, ellei kulutuksen kasvua saada kuriin, olisimme takaisin lähtötilanteessa noin 30-50 vuoden kuluttua. Tämä ei ole pelottelua eikä mielipide, vaan kasvun matematiikkaa.

No, on toki totta, että ihmiskunta on vielä olemassa. Tällä hetkellä vähättelijöiden suosikkiesimerkki ”liiallisiksi osoittautuneista peloista” on tietenkin ydinsota: koska maailma (ts. pohjoisen pallonpuoliskon sivilisaatio) ei tuhoutunut suurvaltojen sapelinkalistelussa, miksipä se tuhoutuisi nytkään?

Tässäkin väitteessä vaan on niinsanotusti pari muuttujaa, joista tärkein on se, että ydinsodan välttäminen vaatii – huomaa, vaatii, sillä ydinaseet eivät ole hävinneet mihinkään – sitä, ettei kukaan tee isoja virheitä eikä ydinaseiden laukaisujärjestelmässä tapahdu mitään odottamatonta onnettomuutta. Ydinsodalta voidaan siis välttyä, kunhan kaikki menee tasaisesti. Sen sijaan ympäristökriisi nimenomaan aiheutuu ”normaalista” toiminnastamme: kuuntelemalla hyssyttelijöitä ja jatkamalla toimintaamme kasvuhakuisen kapitalismin koneiston rattaina, jokainen meistä edistää omalta osaltaan kohtalon hetken lähestymistä.

Kylmän sodan aikana ydinsodalta vältyttiin lähinnä tuurilla. Arkistoista paljastuneet tiedot läheltä piti-tapauksista antavat vahvan syyn olettaa, että ne, jotka uskoivat (pohjoisen pallonpuoliskon) sivilisaation tuhoutuvan ydinsodassa, tekivät nimenomaan realistisen tilannearvion. Ydinaseiden käyttö, mistä olisi mitä todennäköisimmin seurannut vahingossakin alkaneen konfliktin nopea eskalaatio enemmän tai vähemmän täysimittaiseksi ydinsodaksi, oli vaarallisen lähellä vähintään kymmeniä kertoja: pelkästään tunnetut, lähinnä yhdysvaltalaiset arkistot ovat paljastaneet vakavia vaaratilanteita sattuneen ainakin kerran vuosina 1956, 1960, 1965, 1967, 1968, 1973, 1974, ja 1979; ainakin kahdesti vuosina 1961 ja 1983; vähintään kolme kertaa vuonna 1980; ja ainakin kymmenen kertaa vuonna 1962. Jos kylmän sodan laskee kestäneen vuodesta 1945 vuoteen 1991, 46 vuotta, vähintään kerran neljässä vuodessa oli vähintään yksi tilanne, jossa ydinsodan syttyminen puhtaan erehdyksen vuoksi olisi ollut täysin mahdollista. Ihmiskunta, tai joku, heitti isoa noppaa ainakin 25 kertaa; yhtään ykköstä ei tullut. Onko siis oikein päätellä, että ykkösiä ei luultavasti tule?

Viimeksi se ilkeännäköinen luomi olikin vain luomi; aivan varmasti siis tämäkin päivästä toiseen laajeneva, verta tihkuva ihonmuutos on siis vaaraton. Karusti sanottuna näin kuuluu – varmasti ainakin useimmiten hyvää tarkoittavien – optimistien sanoma. Kylmä sota ei päättynyt välähdykseen, mutta emme ole siltikään onnistuneet ratkaisemaan edes ydinaseiden ongelmaa: olemme vain kasanneet tulevaisuutemme tielle yhä uusia ongelmia.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tilanne on nyt se, että yhteiskuntiemme on muututtava, tai fysiikka pakottaa meidät muuttumaan. Vaikka nyt onkin varmaa, että Maapallo ei enää pitkään aikaan tule olemaan entisensä ja paljon kauniita asioita tuhoutuu, meillä on vielä mahdollisuus pysäyttää pahimmat tuhot ja rakentaa välittämiseen, huolenpitoon ja tasa-arvoon perustuva, suurimmalle osalle ihmisiä todennäköisesti nykyistä parempi yhteiskunta. En usko sitä voitavan rakentaa entisten valtarakenteiden resepteillä, mutta demokratiat ovat toistaiseksi selvinneet monenlaisista uudistuksista, ja mahdollisesti selviämme tästäkin. Mutta sitä ei tapahdu, jos ihmiset vain odottelevat ”teknologian” tai ”jonkun muun” ratkaisevan ongelmat. Lähtekää vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin; jos se ei etene, lähtekää kaduille. Tämä ei ole enää harjoitus.

https://jannemkorhonen.files.wordpress.com/2020/02/4dc99-wargames-quote-not-to-play.jpg
WOPR-tekoäly elokuvasta WarGames (1983) ymmärtää oikean peliliikkeen.

Tilannekuva 2020: miten maailma makaa?

Jos haluamme lieventää edessä olevaa rysähdystä, meidän tulee ensin ymmärtää, missä menemme. Seuraavassa esitän kirjallisesti parhaan ymmärrykseni mukaisen tilannekuvan ja analyysin sivilisaatiomme tulevaisuuteen keskeisesti vaikuttavista trendeistä. Tilannekuva on oleellisesti ottaen sama, mitä olen pyydettäessä esittänyt esimerkiksi poliitikoille ja talouselämän päättäjille.

Analyysini perustuu 14 vuoden aikana keräämääni asiantuntijatietoon (tekstissä linkit mahdollisuuksien mukaan julkisiin yhteenvetoihin muutamista keskeisistä ja melko tuoreista lähteistä), mutta teksti on luonnollisesti omaa tulkintaani. Toivotan kritiikin tervetulleeksi, enkä toivo mitään muuta niin paljon kuin sitä, että joku osoittaisi minun olevan väärässä. Huomautan kuitenkin, että vaikka yritän pitää analyysin jokseenkin luettavan mittaisena ja siksi käsittelen ilmiöitä vain yhteenvedon omaisesti, tämä ei tarkoita, etten olisi pohtinut esimerkiksi omaa näkemystäni haastavia todisteita.

Yhteenveto: kapitalismi on voittamassa

Kapitalismi on viimein voittamassa käymänsä valloitussodan ainoaa elossapitojärjestelmäämme vastaan. Niinsanottujen sosialististen maiden valtiokapitalismi romahti tehottomuuteensa, mutta luonnonvarat ja yhteiskunnat tehokkaammin loppuun käyttävä hajautettu kapitalismi elää vielä huippukauttaan, kunnes päätösvallan keskittyminen harvemmille päätöksentekijöille yhdistettynä kriisien monimutkaistumiseen ja väistämättömään kärjistymiseen aiheuttaa ennen pitkää systeemisen romahduksen. (Puhun valtiokapitalismista, koska myös kommunistimaiden talousjärjestelmän keskeinen tavoite oli käytännössä pääomien kasaaminen.)

Viimeisen 30-40 vuoden kehityksen seurauksena on ollut yhteiskunnallisen vallankäytön painopisteen siirtyminen poliittisilta päättäjiltä, osassa maailmaa demokraattisesti valituilta sellaisilta, enenevässä määrin talouselämän päättäjille. Tasaisesti lisääntynyt markkinaehtoistuminen, globalisaation kansainvälisille suuryrityksille antama lisääntynyt valta kiristää kansallisvaltioita, ja sosioekonomisen järjestelmämme hoitamaton riippuvuus talouskasvusta yhteiskunnallisten jakolinjojen laastarina ja hyvinvoinnin ylläpitäjänä ovat tehneet käytännössä mahdottomaksi harjoittaa mitään muuta kuin nykyisin nähtyä talousliberaalia politiikkaa. (Kts. esim. kirjoitukseni talouspolitiikan rautahäkistä.)

Tulojen ja erityisesti varallisuuden jakautumisen ollessa merkittävästi ja lähes kaikkialla edelleen kasvavissa määrin eriarvoista, talouskasvun jatkaminen näissä oloissa tulee edelleen vahvistamaan vallitsevia valtarakenteita ja keskittämään valtaa entistä harvemmille. Samalla talouskasvun jatkaminen helpoimmin hyödynnettävien luonnonvarojen tultua käytetyksi tarkoittaa ihmisen vaikutuksen ulottamista kiihtyvällä vauhdilla yhä laajemmalle alueelle ja yhä herkempiin ekosysteemeihin. Samaan aikaan eriarvoisuus ja yhä useammalle yhä ilmeisemmäksi käyvä pelko tutun ja turvallisen järjestelmän tulevaisuudesta lietsovat esimerkiksi ääriliikkeitä ympäri maailman. Merkittävän korjausliikkeen aloittaminen saati siinä onnistuminen ennen kuin järjestelmä ajautuu vakaviin ongelmiin on epätodennäköistä.

Miten talouskasvun jatkaminen tekee muutoksesta koko ajan vaikeampaa? Koska voittajien valta kasvaa koko ajan.

Kriisin tarkan ajankohdan ja tarkkojen mekanismien ennustaminen on mahdotonta järjestelmän monimutkaisuuden vuoksi. On kuitenkin täysin kiistämätöntä, että järjestelmämme on kestämättömällä pohjalla, eikä tarvittavia muutoksia ole edes aloitettu. Siksi on syytä uskoa järjestelmän ajautuvan vakaviin ongelmiin seuraavan 10-100 vuoden kuluessa. Historiallisten esimerkkien ja monimutkaisten järjestelmien dynamiikasta mm. mallintamalla saatavan tiedon valossa on syytä olettaa, että kyseessä tulee olemaan ns. ”järjestelmäonnettomuus” tai Perrowin (1984) termein ”normaalionnettomuus”, toisin sanoen, useiden vikojen odottamaton interaktio (liian) monimutkaisessa järjestelmässä. Mikään yksittäinen ongelma ei todennäköisesti tule aiheuttamaan järjestelmän romahdusta, eikä romahdus tule olemaan nopea; sen sijaan yhdistelmä jatkuvasti kasvavia vaikeuksia ylläpitää järjestelmää, odottamattomia yllätyksiä, luonnonkatastrofeja, poliittisia ongelmia, huonoa tilannekuvaa ja huonoa johtamista tulee pitkällä aikavälillä aiheuttamaan ihmiskunnan elinolosuhteiden heikkenemisen hyvin samaan tapaan kuin onnettomien sattumusten yhdistelmä aiheuttaa lento-onnettomuuden. Systeemisen kriisin mahdollisuutta pidetään tutkijapiireissä merkittävänä uhkana (Laybourn-Langton ym. 2019).

Systeeminen kriisi, jossa kaikki ongelmat voivat voimistaa toisiaan.

Heikkeneminen tulee olemaan epätasa-arvoista sekä alueellisesti että alueiden sisällä: köyhät tulevat kärsimään eniten, ja joillain alueilla elämisen edellytykset voivat ainakin väliaikaisesti jopa parantua samaan aikaan kun ne heikkenevät toisaalla. Tämä kehitys on todennäköisesti jo nyt käynnissä ja nähtävissä: hyvä esimerkki on länsimaissa jatkuva talouskasvu samaan aikaan kun päiväntasaajan seudun köyhissä maissa asfaltti sulaa kesäisin. Globaalissa maailmassa mikään maailmankolkka ei kuitenkaan voi eristäytyä täydellisesti etäisiltäkään ongelmilta. Hyvä esimerkki tästä saatiin, kun Suomessa havaittiin koronavirustapaus hyvin pian sen jälkeen kun epidemia alkoi Kiinassa.

Järjestelmäonnettomuuden välttämiseksi vaaditut toimenpiteet olisi pitänyt aloittaa viimeistään n. 20 vuotta sitten. Nyt vaaditut toimenpiteet ovat mittaluokaltaan liian suuria, jotta niiden toteutuminen olisi vallitsevassa valtarakenteessa todennäköistä. Mitä todennäköisimmin rysähdystä on liian myöhäistä estää täysin, mutta sen vakavuuteen on mahdollista vielä vaikuttaa.

Ympäristö: elossapitojärjestelmämme on kuolemassa

Planeetan tila yhdessä kuvassa. Olemme vaarallisilla vesillä niin ilmaston, biodiversiteettikadon, kuin typpi- ja fosforikierronkin häiriöiden kanssa. Lähde: Stockholm Resilience Centre.

Ihminen vaikuttaa tällä hetkellä yli 80 prosenttiin Maapallon maapinta-alasta, ja yksin viimeisen 50 vuoden aikana ihmistoiminta on häirinnyt noin 60 prosenttia elossapitojärjestelmämme ns. ekosysteemipalveluista (YK 2012). Maapallon primäärituotannosta, kasvien tuottamasta fytobiomassasta, ihminen käyttää eri tarkoituksiinsa jo 20-25 %. (Smil 2017). Maapallon fytomassa on vähentynyt vuoden 5000 eaa. noin 1000 gigatonnista hiiltä liki puoleen, noin 550 gigatonniin; todennäköinen syy on ihmisen toimeliaisuuden ja ihmispopulaation kasvu (Smil 2017). Niin eläimien kuin hyönteistenkin lajirunsaus ja populaatiot ovat huvenneet radikaalisti. Sukupuuttonopeus on nyt 100-1000 kertaa historiallista keskiarvoa suurempi. Vaikka historiallinen data on epätarkkaa, on syytä epäillä, että jäljellä on enintään neljännes esiteollisella ajalla vallinneesta lukumääräisestä runsaudesta (New York Times, 2018). Muutos pahempaan on selvästi nopeutunut viimeisen 20 vuoden aikana. Ekosysteemien köyhtyminen, pilkkoutuminen ja tuhoutuminen lisäävät koko ajan riskiä siitä, että asiaa tuntemattoman silmin terveeltäkin näyttävät ekosysteemit ajautuvat peruuttamattomaan ”sukupuuttoketjureaktioon” (Säterberg ym. 2013). Todennäköisyys, että jotkin näistä ekosysteemeistä ovat kriittisen tärkeitä esimerkiksi suuren ihmisjoukon ravinnonsaannille tai elinkeinolle, kasvaa koko ajan. Monimuotoisuuden kato hälyttävällä nopeudella on tosiasia myös Suomessa, ja indikaattorilajien tilanne antaa syytä pelätä, että myös ekosysteemien romahdus on täysin mahdollinen kehityskulku (Kauppinen, 2019).

Samaan aikaan ihmistoiminta on lisännyt kasvihuonekaasujen määrää ilmakehässä niin, että nyt nähtävissä olevalla kehityksellä planeetan keskilämpötila tulee nousemaan tällä vuosisadalla noin 3 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Yksistään lämpenemisen vaikutukset Maapallon kykyyn ylläpitää 10-12 miljardin ihmisen yhteiskuntaa ovat sanalla sanoen hirvittäviä: ilmaston muutosnopeus yksinkertaisesti ylittää ekosysteemien kyvyn sopeutua.

Kun lämpeneminen yhdistyy muihin ihmistoiminnan aiheuttamiin ekosysteemikriiseihin ja hupenevaan luonnontilaan jätettyyn maa-alaan, seurauksiltaan vakavia, globaaleja heijastevaikutuksia aiheuttavia, inhimillisessä mittakaavassa peruuttamattomia ekologisia romahduksia on pidettävä todennäköisinä. Lämpenemisen ja elonkirjon kadon lisäksi lähiaikoina tulee vähintään paikallisesti akuuteiksi mm. typpi- ja fosforikierron häiriöt, ja erilaisten kemikaalien yhteisaltistuksen terveys- ja ympäristövaikutukset voivat aiheuttaa vielä hyvinkin ikäviä yllätyksiä.

Globaali päästökehitys vallitsevalla politiikalla, 2 asteen tavoitteeseen tarvittava polku, ja vihreällä 1,5 asteen arvioitu polku.
EU:n päästökehitys verrattuna 2 asteen tavoitteeseen.

Hyvänä uutisena, kaikkein pahin lämpenemisskenaario, mahdollisesti jopa 5 asteen lämpenemisen tuottava RCP8.5, voidaan todennäköisesti sulkea pois laskuista – ellei esimerkiksi ilmaston herkkyys hiilidioksidipäästöille osoittaudu nykyisin arvioitua korkeammaksi, tai muita ikäviä yllätyksiä tapahdu.

Talous: kuolleen hevosen piiskaamista

Taloudellisen toimeliaisuuden jatkuva kiihtyminen on tärkein syy ekosysteemituhoihin. Ihmisten toimeliaisuuden vaatima raaka-aineiden ja energian kulutus ylitti planeetan kestävät rajat jo noin vuonna 1981. Maailma on siis ”vaurastunut” ympäristövelaksi viimeiset 40 vuotta, sen sijaan että olisimme opetelleet elämään luonnonperintömme koroilla. Maksun aika koittaa kuitenkin varmuudella ennemmin tai myöhemmin.

Suomen laskennallinen (GDP) ja todellinen vauraus (GPI, ISEW). Hyvinvointimme on ostettu ympäristövelaksi viimeistään 1990-luvulta lähtien, ja se on yhtä kestävällä pohjalla kuin luottokorttivelaksi ostettu varallisuus on.

Merkittävä osa nykyisistä työpaikoista todennäköisesti tuhoaa enemmän yhteisvaurautta kuin luo sitä. Talouden kirjanpito on kuitenkin perustavanlaatuisesti harhainen, sillä esimerkiksi ympäristölle (ja useimmiten myös muille ihmisille) aiheutuvia ns. ulkoiskustannuksia ei käytännössä koskaan huomioida likimainkaan täyteen arvoonsa. Hintasignaalin ollessa talousjärjestelmän keskeinen ohjaussignaali, rankasti vääristynyt hintasignaali tulee väistämättä johtamaan huonoihin ja lyhytnäköisiin valintoihin. Tilanne olisi teoriassa mahdollista korjata esimerkiksi haittaveroilla, mutta mitään merkkejä riittävän tiukkojen haittaverojen ja nyt tarvittavien absoluuttisten ympäristön kulutuksen rajojen asettamisesta riittävän nopealla aikataululla ei ole näköpiirissä: tarvittavien rajojen asettaminen köyhdyttäisi järjestelmän nykytilasta eniten hyötyviä superrikkaita ja sattuisi siihen keskiluokkaan, joka on rakentanut elämänsä olettaen – virheellisesti – järjestelmän olevan vakaalla pohjalla.

Tarvittava hiilidioksidin hinta eri skenaarioissa. Meille relevantein (skenaario SSP2, OECD) merkitty violetilla. Tätä kirjoittaessa hiilidioksiditonnin hinta EU:n päästökaupassa – mikä ei kata kaikkia päästölähteitä – on 24,80 €/tonni. Viiden vuoden kuluttua sen tulisi olla 50-200 euroa, ja kattaa kaikki päästölähteet. Tämä mm. lopettaisi sellunkeiton suomalaisesta puusta.

Onkin epätodennäköistä, että riittävän suuria haittaveroja saadaan aikaan riittävän ajoissa. Vielä epätodennäköisempää on, että haittaveroilla kyettäisiin ohjaamaan talousjärjestelmän toimintaa pitkällä tähtäimellä teknologian voiman kehittyessä jatkuvasti. Kyseessä on klassinen säätöteorian ongelma: säädössä, eli haittaverojen asettamisessa, on väistämättä viiveitä, ja kun sekä järjestelmän turvallinen tila toimia hupenee ihmistoiminnan jatkaessa elossapitojärjestelmämme tuhoamista, ja työkalujemme voima (ts. kyky tehdä niin hyvää kuin pahaa aikayksikköä kohden) kasvaa, lopputulos tulee olemaan rajojen ylittäminen ja siitä seuraava romahdus. Tällä hetkellä säädön viive ongelman havaitsemisesta tarvittaviin haittaveroihin on ainakin 30 vuotta, todennäköisemmin 50 vuotta tai enemmän. (Esim. ilmastonmuutoksen suhteen tarvittavaa säätöä ei ole vieläkään tehty, eikä sitä näköjään saada aikaankaan.) Tämä tekee turvallisella alueella pysymisen käytännössä mahdottomaksi, ellei tekniikan kehitystä pysäytetä ja kelloa käännetä takaisin, tai säätöä tehdä muuten kuin nyt kokeilluilla menetelmillä.

The most intense moments of my life.
Yhteiskuntamme on kuin klassisen Nokian matopelin mato: niin kauan kun kasvu jatkuu, turvallinen tila hupenee koko ajan, ja reaktioiden pitäisi olla koko ajan nopeampia. Kuvalähde: kitkong, Reddit

Näissä olosuhteissa kysymys loputtoman talouskasvun mahdollisuuksista on lähinnä akateeminen. Vaikka vain vähän kulutusta lisäävä talouskasvu onkin jossain määrin mahdollista esimerkiksi tuotteiden laadun parantuessa ja palvelujen lisääntymisen myötä (joskaan jälkimmäiset eivät todellakaan ole ”aineetonta” taloutta, ja on hyviä syitä epäillä, että useimpien tuotteiden funktionaalisessa laadussa on saavutettavissa rajat, jonka jälkeen laadun parantuminen ei juurikaan lisää hyvinvointia), lähes kaikki ”kehittyneet” yhteiskunnat ovat ylittäneet kestävän toimeliaisuuden rajat jo aikaa sitten. Ei ole olemassa mitään historiallista, empiiristä, tai teoreettista syytä olettaa, että vaikutuksiltaan vähäinen ”aineeton” (todellisuudessa ”vähäaineinen”) talouskasvu kykenisi korvaamaan niin nopeasti niin paljon aineellista taloutta, että se mahdollistaisi ”kestävän” talouskasvun keskeytyksettömän jatkumisen. Yksikään teollisuusvaltio ei myöskään näytä mitään merkkejä mistään määrätietoisesta pyrkimyksestä rajoittaa talouskasvu vain ”aineettomaan” talouteen tai ylipäätään ympäristövahinkojen määrän vähentämisestä, pikemminkin päinvastoin: esimerkiksi Suomessa pyritään enemmänkin heikentämään talouden materiaalitehokkuutta esimerkiksi lisäämällä kaivostoimintaa ja rakentamalla sellutehtaita. Teoreettinen pohdinta loputtoman talouskasvun teoreettisesta mahdollisuudesta ja retoriikan keskittyminen talouden suhteelliseen tehokkuuteen vahinkojen absoluuttisen määrän sijaan onkin käytännössä lähinnä viivytyksen ja (itse)denialismin taktiikka.

Teknologiasta ei ole syytä odottaa ihmelääkkeitä, ja tekniikkaa ratkaisuksi huutavat eivät suoraan sanottuna ymmärrä, mistä puhuvat. Parhaassakin tapauksessa uuden teknologian tie laboratoriosta edes tilastoissa juuri ja juuri näkyväksi vie vuosikymmenen; usein tie on tätä kivisempi. Vaikka vähemmän likaisten teknologioiden kehittämistä pitääkin jatkaa, niihin luottaminen on vastuutonta, ja mitä todennäköisimmin lähinnä vaikeuttaa rysähdyksen hillintää. (Kts. esim. kirjoitukseni teknologian ja politiikan rooleista.)

Suomen talouden historiallinen (musta viiva) ja vaadittu materiaalitehokkuuden kehitys, jotta talous voisi kasvaa kestävästi. Laskelma voi olla optimistinen, sillä kestävä materiaalinkäytön raja laskee koko ajan ympäristövelan kasvaessa, ja on jo todennäköisesti vähemmän kuin laskelmassa oletettu 7 tonnia/henkilö. Materiaalinkäyttö on erinomainen mittari esimerkiksi biodiversiteettivahingoille (R^2 jopa 0,9).

Nykyinen talousjärjestelmä on tuottanut historiallisen paljon hyvinvointia, historiallisen kovalla hinnalla. Sen toiminnan jatkaminen tulee kuitenkin tuhoamaan yleistä hyvinvointia kiihtyvällä nopeudella, vaikka yksilöt voivatkin rikastua vielä kauan – aivan kuten kuolleen eläimen raato voi elättää jonkin aikaa hyvinkin menestyviä eläinyksilöitä. Eriarvoisen varallisuuden jaon olosuhteissa menestyneiden ja sitä kautta eriarvoisuuden normaaliksi tai peräti tavoiteltavaksi olotilaksi sisäistäneiden yksilöiden itselleen keräämä taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen valta, ja järjestelmän korjaamiseksi vaadittavien muutosten jatkuvasti kasvava koko, tekevät tarvittavista korjausliikkeistä epätodennäköisiä.

Kun nykyistä järjestelmäämme vastaavien järjestelmien dynamiikkaa tutkitaan esimerkiksi simulaatioiden avulla, nähdään nopeasti, että tarkoista parametreistä riippumatta, järjestelmät noudattavat yhtä neljästä perusdynamiikasta.

Dynamiikka 1, jatkuva kasvu, vaatisi käytännössä resurssien määrän kasvamista jatkuvasti. Vaikka teknologinen taitomme mahdollistaisikin lähitulevaisuudessa esimerkiksi asteroidien louhinnan, olemme vielä äärimmäisen kaukana taidosta rakentaa uusia ekosysteemejä. Tällä hetkellä keskeinen järjestelmäämme uhkaava rajoite ei olekaan raaka-aineiden vaan nimenomaan ekosysteemien – niinsanottujen ”nielujen” – puute. Siksi dynamiikka 1 voidaan sulkea pois laskuista.

Dynamiikka 2, asymptoottinen kasvu (ensin kiihtyvä, sitten rajaa kohden hidastuva) olisi ollut optimaalinen kasvupolku, mutta meillä ei ollut malttia noudattaa sitä. Käytännössä kaikki kehittyneet maat ovat jo kaukana kestävyysrajojen väärällä puolen, joten dynamiikka 2 voidaan sulkea pois laskuista.

Dynamiikassa 3 järjestelmä ylittää kestävät rajat, tekee korjausliikkeen, ja jää oskilloimaan kestävän rajan tuntumaan. Jos tämä aiheuttaa esim. luonnontuhoja, syntyy pitkällä tähtäimellä laskeva trendi. Tämä on jäljellä olevista dynamiikoista vähiten huono, sallien jonkinlaisen hyvinvoinnin jatkumisen ainakin jonkin aikaa. Ikävä kyllä todennäköinen poliittinen vastaus korjausliikkeeseen on fasismin nousu.

Dynamiikka 4 syntyy, kun järjestelmä ylittää rajat liian räikeästi, eikä kykene tekemään korjausliikettä edes romahduksen oloissa. Esimerkiksi äärioikeiston nousu päättäviin asemiin lisää tämän dynamiikan todennäköisyyttä, kun faktapohjainen päätöksenteko vaikeutuu entisestään. Kuvan kaltainen romahdusdynamiikka on ekosysteemeissä erittäin usein nähtyä käyttäytymistä, eikä meillä toistaiseksi ole mitään varsinaista näyttöä siitä, että ihmiskunta kokonaisuutena olisi hiivaa paremmin kykenevä sääntelemään omaa käyttäytymistään.

Kuten todettua, dynamiikat ovat samanlaisia, vaikka parametreja muutettaisiin tuntuvasti. Esimerkiksi resurssien määrän kaksinkertaistaminen (tai vaikutusten puolittaminen) tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että samaan tulokseen päädytään hieman myöhemmin. Miten paljon myöhemmin? Jos esimerkiksi kulutuksen vuosikasvu on 2 prosenttia, mikä on hieman alle historiallisen kehityksen, resurssien määrän kaksinkertaistaminen tai vaikutusten puolittaminen toisi noin 35 vuotta lisäaikaa muuttaa järjestelmää. Tämä ei ole mielipide, vaan aritmetiikkaa.

Miten nopeasti kasvava asia moninkertaistuu? Tällä kuvaajalla se on helppo laskea. Tai sitten voit käyttää yllättävän hyvää nyrkkisääntöä: kasvavan asian kaksinkertaistumiseen kuluva aika on noin 70 jaettuna kasvuprosentilla.

Muutoksia vaikeuttaa myös se, että tarvittavien rajoitteiden asettaminen lukitsisi paikalleen nyt vallitsevan sosioekonomisen tilanteen: voittajat jäisivät voittajiksi, häviäjät häviäjiksi, ja kasvavassa määrin näennäinen mutta vielä toisinaan realistinen mahdollisuus parantaa syntymässä saatua asemaa häviäisi lähes kokonaan. Tilanteen korjaaminen vaatisi vaurauden tasa-arvoisempaa jakoa, mutta tämä on epätodennäköistä ilman vallankumousta. Samalla globaali ja valtioiden sisäinen eriarvoisuus vaikuttavat, ympäristötuhojen ohella, esimerkiksi muuttoliikkeisiin, juurettomuuteen, turvattomuuteen ja muihin huoliin, joista ääriliikkeiden suosio kumpuaa.

Lisäys 20.2.20: Väännän vielä rautalangasta, että sivilisaatiomme nykymenolla todennäköisesti rysähdykseen tai jopa romahdukseen ajava kestävyyskriisi on ilmastokriisiä laajempi ja systeemisempi ongelma. Ilmastokriisin ratkaiseminen olisi hyvä alku, mutta ei riittäisi: aivan kuten matopelissä, yhden uhan väistäminen turvallisen liikkumatilan jatkuvasti huvetessa tarkoittaa vain sitä, että jokin seuraavista rajoista tulisi vastaan viimeistään muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Kun aikamme keskeinen ongelma on se, miten saada asetettua riittävän tiukat ja pitävät rajat ympäristön kuluttamiselle, hajautetun kapitalismin suurimpiin etuihin kuuluva ilmiömäinen kyky kiertää ja rikkoa teknologian, ympäristön ja yhteiskunnan rajoja rahan metsästyksessään alkaa olla paljon enemmän kirous kuin siunaus. Osa kapitalismin nomenklatuurasta ymmärtää jo ilmastokriisin vakavuuden, mutta vain aniharva ”talousviisas” on ymmärtänyt, että kestävyyskriisi ei ole vain ilmastokriisiä, eikä ymmärrä, miten systeemisestä ongelmasta on kysymys.

Politiikka: äärioikeiston umpikuja

Viimeisen 40 vuoden aikana kaikissa läntisissä teollisuusmaissa on toistunut kehitys, missä politiikan rooli yhteisistä asioista päätettäessä on vähentynyt, samalla kun talouden päättäjien rooli on kasvanut. Tämä vallan luovuttaminen politiikalta etupäässä rikkaimmille on tapahtunut useista syistä, joista mainittakoon mm. globalisaation kansainvälisille yrityksille antama mahdollisuus kiristää kansallisvaltioita esimerkiksi työpaikkojen menetyksillä ja ideologinen voitonhuuma hajautetun yksityiskapitalismin voitettua keskitetyn valtiokapitalismin 1990-luvun alussa (luovutusvoitolla, jälkimmäisen romahdettua mm. kirjanpitonsa harhaisuuden ja keskittyneen päätöksenteon jäykkyyksien vuoksi).

Fossiilikapitalismin kuolonkierre.

Vaikka vallitseva järjestelmä onkin tuottanut – ympäristövelaksi – merkittävän määrän hyvinvointia, nämä hyödyt ja haitat ovat jakautuneet hyvin epätasaisesti. Ihmisille, joille on kenties jopa biologisista syistä luontaista arvostaa turvallisuutta hetkellistä vaurautta enemmän ja tasa-arvoisuutta eriarvoisuutta enemmän, yhteiskuntien jatkuva jakaantuminen voittajiin ja voitettuihin on tarkoittanut perustavanlaatuisen yhteiskuntasopimuksen rikkomista. Kunnollisuus ja työn tekeminen sovitusti eivät ole olleet enää pitkään aikaan minkäänlainen tae edes työpaikasta, saati elintasosta. Kasvottomien ”markkinavoimien” heitellessä ja epävarmuuden kasvaessa on ymmärrettävää, vaikkei hyväksyttävää, että epävarmuuden ja pelon tunteet kanavoituvat esimerkiksi äärioikeiston kannatukseen. Maailma on todellakin muuttumassa kiihtyvällä nopeudella, ja on luonnollista, että tältä muutokselta haluaa suojautua – vaikka se ei olisi mahdollista. Tässä tilanteessa houkutus uskoa niitä, jotka vakuuttavat kaiken järjestyvän parhain päin jos vain ”vihervasemmistolaiset” saadaan ulos politiikasta tai vääränväriset ulos maasta, on suuri.

Järjestelmän voittajien, kuten kaltaiseni toistaiseksi turvatussa asemassa olevan akateemisen työläisen, esimerkiksi keskiluokan elintapoihin kohdistama arvostelu näyttää tässä tilanteessa helposti ilkeämieliseltä ja kohtuuttomalta kiusaamiselta. Keskiluokka on lähtökohtaisesti rakentanut elämänsä sille oletukselle, että vallitseva järjestelmä on, mahdollisista ongelmistaan huolimatta, pohjimmiltaan terve, ja sääntöjen noudattamisesta palkitaan ennen pitkää. Kasvava näyttö siitä, että järjestelmä on syvästi laho ja homeessa, ja että esimerkiksi töissä käynti lähinnä kaivaa kuoppaa syvemmäksi, on helpompi kieltää. Kuten esimerkiksi ilmastoviestintää tutkittaessa on havaittu, ongelma ei ole tiedon puute, vaan se, että tietoon uskominen vaatisi omien arvojen ja identiteetin vakavaa uudelleenarviointia.

Lisäys 22.2.20: Ainoa keksimäni turvallinen tie ulos kestävyyskriisistä kulkee arvojen ja asenteiden muutosten kautta. Maatalouden kehittymisen myötä syntyneissä arvoissa ja asenteissa maailma nähdään hierarkiana, jossa vahvemmilla on lähtökohtaisesti oikeus käyttää valtaa heikompiin: ihmisillä luontoon, rikkailla köyhempiin, miehillä naisiin, valkoisilla tummaihoisiin. Nämä hierarkkiset arvot eivät ole luonnonlakeja. Parhaan tiedon valossa ne ovat maatalouden ja erityisesti tuotantovälineiden kuten vetoeläinten yksityisomistuksen synnyttämän eriarvoisuuden ja vallan kasautumisen tuotteita. Hierarkia ja eriarvoisuus ovat aina olleet ristiriidassa monien ihmisen evoluution suosimien arvojen, kuten altruismin ja metsästäjä-keräilijäyhteisöissä edelleen, hyvistä syistä, pääasiallisena normina vallitsevan ”raivoisan egalitarismin” kanssa. (Uskon, että tämä sovittamaton ristiriita maailmamme ja evolutiivisen historiamme välillä on vaikuttavana tekijänä monissa ellei lähes kaikissa ”sopeutumisvaikeuksissa” ja mielenterveyden ongelmissa. Opetamme edelleen lapsillemme reiluutta, jakamista ja tasavertaisuutta – mutta maailma on kaikkea muuta.)

Kestävä yhteiskunta edellyttää joko työkalujemme voiman ja toimintavapautemme radikaalia rajoittamista nykyiseen verrattuna, tai sitten asennemuutosta, jonka seurauksena esimerkiksi luonnon alistaminen ihmisen hyväksi ei ole enää oletusarvo ja luonnonsuojelu poikkeus. Pidän jälkimmäistä parempana ja kestävämpänä kehityskulkuna, ja uskon, että hierarkioiden kyseenalaistaminen lisää muutenkin ihmisten vapauksia olla sitä mitä he haluavat olla. Tasavertaisuus onkin maailman radikaalein idea: jos sen ottaa vakavasti ja johdonmukaisesti, joutuu väkisinkin pohtimaan paitsi sitä, mikä oikeutus rikkaisiin maihin syntyneillä on niin suureen osuuteen luonnonvaroista, myös sitä, mikä on ylipäätään ihmisen oikeutus suhtautua luontoon lähtökohtaisesti materiaalivarastona. Voikin sanoa, että tasavertaisuuden edistäminen ja sen ideaalien ylläpito ovat mitä suurimmassa määrin kestävän yhteiskunnan rakentamista. (Kiitos Juhana Harjulle tämän pohdinnan kirvoittaneesta kommentista. Tulen käsittelemään aihetta jatkossa enemmänkin.)

Äärioikeiston nousuun johtaneet ilmiöt eivät katoa itsestään. Maailma on entistä globaalimpi, ja ihmisiä lietsotaan yhä kuumeisempaan hyperkilpailuun toisiaan vastaan esimerkiksi uhkailemalla työpaikkojen menetyksellä jos ”kilpailukyky” ei parane riittävästi. Hyperkilpailu tekee ihmiset entistä enemmän riippuvaisiksi järjestelmästä, samalla kun se jakaa vaurautta entistä harvemmille ja tekee käytännössä mahdottomaksi yritykset rajoittaa merkittävästi taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia ympäristövahinkoja. Eriarvoisuus ja ympäristötuhot aiheuttavat esimerkiksi muuttoliikkeitä, lisäten juurettomuutta, turvattomuutta ja äärioikeiston kannatusta kasvattavaa pelkoa tutun maailman liian nopeasta muuttumisesta. Valtaan päästyään äärioikeistolaiset hallitsijat eivät tee asioiden korjaamiseksi mitään: vaikka heillä olisi ideologiaansa sopivia työkaluja, mitä heillä ei ole, heillä ei ole mitään insentiiviä vaarantaa hallintonsa oikeutusta. Äärioikeiston ainoa lääke onkin sulkea silmät tutkimukselta ja kiihdyttää elintason ostamista ympäristövelaksi, ja syyttää ja rangaista väistämättömistä ja lisääntyvistä ongelmista yhteiskunnan heikompia jäseniä. Tämä lietsoo entisestään hyperkilpailua, kun pelko putoamisesta huonompiosaiseksi kasvaa.

Lisäys 5.3.20: Avaan hiukan, mitä tarkoitan sanoessani, ettei äärioikeistolla, tai monilla muillakaan oikeiston poliitikoilla, ole kunnollisia kannustimia korjata maailman suuria ongelmia. Tämä johtuu siitä, että oikeiston ideologian kulmakivenä on jo kauan ollut veronmaksuhaluttomuudesta l. itsekkyydestä juontuva ajatus siitä, että valtio ei osaa tehdä mitään oikein, joten sivilisaation pääsylippunakin tunnetun verotuksen vähentäminen onkin itse asiassa hyvä asia. Niinpä valtion kasvava epäonnistuminen kansalaistensa hyvinvoinnin suojelussa on oikeistolle ja etenkin äärioikeistolle win-win-tilanne: se todistaa oikeiston ideologian oikeaksi ja nakertaa veronmaksuhalukkuutta, samalla kun se saa yhä useamman aivan oikeutetusti vihaiseksi. Tämä viha on vain liian helppo kanavoida vähemmistöihin ja sitä kautta äärioikeiston kannatukseksi. Tämäkin ilmiö, kuten moni muu epäilemättä Eduskunnassakin tulevaisuudessa kuuluva kapitalismin kuolonkorina, näkyy pitkälle kehittyneenä Yhdysvaltojen republikaanien toiminnassa; suosittelen ennustamista yrittäviä seuraamaan tarkasti, mitä tuossa maassa tapahtuu.

Guardianin grafiikka alueista, joiden asumiskelpoisuus kärsisi huomattavasti 4 asteen lämpenemisestä. Vaikka nykytiedon valossa lämpeneminen on jäämässä noin 3 asteeseen, odottamattomat takaisinkytkennät voivat hyvin työntää järjestelmän 4 asteeseen tai jopa selvästi yli. Emme tunne planeettajärjestelmäämme riittävän hyvin sulkeaksemme tämän vaihtoehdon pois.

Suomessa on luultavaa, että entistä rasistisempi ja räikeämmin äärioikeistolainen Perussuomalaiset jää puoluekentän suureksi puolueeksi ja todennäköisesti pääsee jossain vaiheessa pääministeripuolueeksi. Puolueen edustajiin kuuluu mitä todennäköisimmin vieraiden valtojen tiedustelupalveluiden vaikutuksen alaisia henkilöitä, ja sen politiikka on faktisesti ottaen, vaikka ei vielä retoriikaltaan, vahvan Kreml-myönteistä – jopa siinä määrin, että Ruotsin oikeistopopulistinen Ruotsidemokraatit kritisoi avoimesti Perussuomalaisia Venäjä-myönteisyydestä. On myös tunnettua, että nationalististen konservatiivi- ja äärioikeistopuolueiden tukeminen ja niiden asian edistäminen kuuluu Kremlin strategiaan EU:n ja demokratioiden vaikutusvallan murentamiseksi, ja on aivan selvää, mikä Suomen puolueista olisi Putinille mieluisin naapurimaan hallitsija. Hankaloittamalla EU:n toimintaa ja esimerkiksi vastustamalla pakolaisten sijoittamista muualle kuin saapumismaihinsa (ns. taakanjakoa), Perussuomalaiset tekee myyräntyötä Suomen turvallisuudelle: maa, jolla on 1340 kilometriä yli käveltävää EU:n ulkorajaa, on äärimmäisen haavoittuvassa asemassa ja alttiina Kremlin kiristykselle, kun ympäristökriisin vaikutukset alkavat seuraavina vuosikymmeninä näkyä koko laajuudessaan. Samalla puolue kieltäytyy johdonmukaisesti tekemästä mitään helpottaakseen väistämättä edessä olevaa talousjärjestelmän murrosta, syyttäen kaikista vaikeuksista lähinnä ”vihervasemmistoa” ja maahanmuuttajia. Millään tällä ei kuitenkaan todennäköisesti ole mainittavaa vaikutusta äärioikeiston kannatukseen.

Lyhyesti sanoen: Poliittisen vallan valuminen rikkaiden käsiin, viivyttely vakavien ongelmien ratkaisemisessa, ja äärioikeiston nousu tekevät ajoissa aloitetuista, riittävän tepsivistä korjausliikkeistä epätodennäköisiä. Tämä johtaa lähes kaikkien ongelmien vaikeutumiseen, ja ennen pitkää järjestelmän systeemiseen romahdukseen. Vähintään osa nykyään demokraattisista valtioista ajautunee jonkinasteiseen fasismiin ongelmien kärjistyessä. Mitään näyttöä siitä, että Suomi olisi immuuni kummallekaan kehityskululle, ei ole olemassa.

Tällä hetkellä todennäköisin kehityskulku. Romahduksen aikataulu ja syvyys ovat vielä muuttujia, joihin on mahdollista vaikuttaa.

Mutta tulevaisuutta ei ole vielä kirjoitettu, vaikka sitä kirjoitetaankin koko ajan. Suuntaa on vielä mahdollista muuttaa, ja vaikkei rysähdystä täysin vältettäisikään, sillä on paljon väliä, onko edessä pehmeä lasku vaiko äkkipysähdys. Kun ehdin, kirjailen tälle kirjoitukselle jatko-osan: tämä on tilanne, miten nyt toimia?