Tasaisempi valta: miksi sukupolvialuksen resurssit täytyy jakaa reilusti

Miksi planeettamme rajat vaativat reilumpaa jakoa? Asian hahmottamiseksi on hyödyllistä ajatella yksinkertaistettua esimerkkiä. Valtava sylinterinmuotoinen avaruusalus on lähetetty sukupolvien mittaiselle matkalle tutkimaan avaruutta. Tämän niinsanotun “sukupolvialuksen” asukkaiden tarvitseman hapen ja ravinnon tuottamiseksi, asukkaiden tuottamien jätteiden käsittelemiseksi ja tähtienvälisen yksinäisyyden aluksen asukkaille tuottaman mielenkuohun rauhoittamiseksi avaruusaluksen sisätilaan on rakennettu kokonainen ekosysteemi. Aluksen fuusioreaktorin tuottaman energiavirran varassa toimiva ekosysteemi peittää suurimman osan aluksen paineistetun ja asumiskelpoisen osan pinta-alasta, mutta aluksen suunnittelijat ovat laskeneet, että aluksen asukkaat voivat käyttää omia tarkoituksiaan varten turvallisesti ja elossapitojärjestelmänsä vakautta vaarantamatta tietyn rajallisen määrän sylinterin asuttavasta sisäpinta-alasta.

File:Stanford Torus-based generation ship.png
Havainnekuva mahdollisesta sukupolvialuksesta. Asukkaat asuisivat renkaan sisäpuolella; rengasta pyöritettäisiin painovoiman luomiseksi. Kuvan lähde Wikimedia Commons, Heineken11.

Miten tämä maa-ala tulisi jakaa aluksen asukkaiden kesken? Yksi tapa olisi jakaa hehtaarit tasaisesti niin, että jokaisella asukkaalla olisi samankokoinen tontti, jolle hän voisi esimerkiksi rakentaa asumuksensa tai vaikkapa tenniskentän. Tasaisen jaon ongelma on kuitenkin siinä, että asukkaat todennäköisesti arvostaisivat erilaisia asioita. Yksi asukas saattaisi haluta tehdä asioita, jotka vaativat enemmän pinta-alaa; toinen saattaisi olla tyytyväinen pieneenkin pinta-alaan, kunhan hänellä olisi tarpeeksi luettavaa. Vaikka maa-ala jaettaisiinkin alunperin tasaisesti, ennen pitkää asukkaiden välillä todennäköisesti syntyisi jonkinlaista vaihtokauppaa: pienempään maa-alaan tyytyvä asukas saattaisi antaa toiselle asukkaalle oikeudet osaan maapalastaan, jos toinen asukas vaikkapa pesisi hänen likapyykkinsä. Voisi myös olla, että tontteja ei pidettäisi yhtä hyvinä: joltain tontilta saattaisi olla kaunis näkymä alukseen rakennetulle järvelle, tai toinen saattaisi sijaita pitkän matkan päässä aluksen sosiaalisen elämän keskuksesta.

Talousteorian mukaan optimaalinen ratkaisu maapalstan kaltaisen niukan resurssin jakamiseksi on jakaa resurssi markkinoilla. Markkinoilla esimerkiksi huutokaupalla “myyty” eli johonkin toiseen arvossa pidettyyn asiaan tai palveluun vaihdettu maa päätyisi niille, jotka kokevat saavansa maasta eniten iloa itselleen. Kuten todettua, tonteille todennäköisesti syntyisi joka tapauksessa jonkinlaiset epäviralliset markkinat, joilla pinta-alaa vaihdettaisiin johonkin hyödykkeeseen tai palvelukseen. Virallistaminen tekisi tästä järjestelystä ainakin avoimemman, mahdollisesti myös reilumman.

Mutta mikä olisi sitten reilu tapa jakaa ne resurssit, joita käytetään markkinoilla vaihtokaupan välineenä? Jos tämä “valuutta”, oli se sitten mikä hyvänsä, jakautuisi kovin epätasaisesti, osalla avaruusaluksen asukkaita olisi varaa ostaa hallintaansa suuria maa-alueita vaikka he eivät oikeastaan edes niitä tarvitsisi. He voisivat rakentaa maalleen vaikkapa useita suuria huviloita, joiden välillä he muuttaisivat kyllästyttyään yhteen, tai yksinkertaisesti varata maan yksityiseksi puistokseen. Samaan aikaan köyhemmät asukkaat joutuisivat tyytymään paljon pienempiin maapalasiin. Jos asukkaiden tulisi esimerkiksi tuottaa oma ruokansa omilla maapalasillaan, osa asukkaista saattaisi jopa nähdä nälkää. Nälkäkuoleman välttämiseksi he saattaisivat antaa itsensä rikkaimpien palvelukseen: vastineena pienestä palasta maata tai sen antimia, he lupaisivat esimerkiksi viljellä maata sen omistajan puolesta tai jopa kolhia kepeillä toisia köyhiä, jos he uskaltavat vaatia maan reilumpaa jakoa. Lienee todennäköistä, että aluksen alkuperäiset asukkaat eivät suostuisi tällaiseen resurssien jakoon, vaan vaatisivat rajallisen maa-alan reilua ja vähintään melko tasapuolista jakamista ehtona sille, että suostuvat viettämään loppuikänsä tähtien välillä risteilevässä avaruusaluksessa.

On silti hyvin helppo kuvitella, että vuosisatojen saatossa aluksen asumiskelpoinen maa-ala kasautuisi yhä harvempiin käsiin. Tiedämme esimerkiksi tietokonesimulaatioiden ansiosta, että täysin tasa-arvoisesta lähtötilanteestakin päädytään ennen pitkää äärimmäisen eriarvoiseen lopputulokseen, jos edes pienten ja satunnaisten erojen annetaan kasautua riittävän kauan. Kuvitellaan vaikka, että jossain vaiheessa pitkää avaruusmatkaa kaksi tylsistynyttä ruoantuotannossa työskentelevää asukasta päättää lyödä vetoa vaikkapa kolikonheiton tuloksesta, ja voittaja saa puolet häviäjän maa-alueesta. Kumpi voittaa, on täysin satunnaista (ellei kumpikaan huijaa). Voittaja keksii, että hänhän voisi hankkia kasvaneiden peltojensa tuotolla lisää maa-alueita, ja siten viljellä entistä enemmän viljaa – kenties palkaten myös apulaisia. Kenties hän myös siirtää kasvaneen bisneksensä lapselleen.

Jos mikään, kuten huono onni, jälkeläisten kyvyttömyys, tai muiden asukkaiden vastarinta ei pysäytä tätä kehitystä, ennen pitkää kolikonheitossa voittaneen jälkeläiset omistaisivat kaiken asumiskelpoisen pinta-alan. Mitä todennäköisemmin aluksen muut asukkaat eivät olisi kehitykseen tyytyväisiä – ja yksin tästä syystä alus tuskin päätyisi yksityisomistukseen. Maa-alan keskittyminen harvojen, perinnöllisten aristokraattisukujen käsiin olisi sen sijaan todennäköistä, elleivät aluksella vallitsevat lait ja tavat tätä estäisi.

Ajatellaapa nyt, että esimerkkimme sukupolvialukselle käy kuten sukupolvialuksista kertovissa tieteistarinoissa usein käy, ja sen asukkaat ennen pitkää unohtavat ylipäätään asuvansa avaruusaluksessa. (Tämä on esimerkiksi Gene Wolfen Long Sun-kirjasarjan lähtökohta.) Ajan kuluessa asukkaat saattavat unohtaa, että osa aluksesta on jätettävä asukkaita elossapitävän ekosysteemin käyttöön. Jos tätä ekosysteemirajaa ei valvota, ja etenkin jos asumiskelpoinen maa-ala on sillä välin keskittynyt harvojen käsiin, on hyvin helppo kuvitella, miten joku tyytymätön päättää raivata itselleen tilkun maata siitä osasta alusta, jonka piti olla varattuna ekosysteemeille. Kenties rikkaat jopa kannustavat maan raivaamiseen: sehän tarkoittaa muun ohessa sitä, että paineet jakaa maata tasaisemmin vähenevät. Raivaaja saattaa puolustella tekoaan toteamalla, ettei yksi pieni tilkku mitään haittaa, ja että rikkaammat aiheuttavat joka tapauksessa enemmän vahinkoa. Todennäköistä onkin, että ekosysteemi kestää pienet ja vähän isommatkin vahingot. Mutta jos maatilkkujen raivaaminen jatkuu, ennemmin tai myöhemmin ekosysteemin tasapaino horjuu.

Kuvitelkaamme, että elossapitojärjestelmän toiminnan heikkeneminen havaitaan, ja asian syitä ryhdytään tutkimaan. Ehkäpä ennen pitkää havaitaan, että ekosysteemit tarvitsevat jonkin tietyn määrän maata toimiakseen kunnolla. Havaitaan myös, että aluksen asukkaat ovat ylittäneet selvästi tämän turvallisen rajan. Mitä sitten tapahtuu?

Melko varmasti kaksi asiaa: yksi, etenkin köyhemmät vaativat rajallisen maan tasaisempaa jakamista, ja kaksi, etenkin rikkaimmat – ja ne rikkaiden palkkalaiset, joiden omaa asemaa tasajako uhkaisi – yrittävät epätoivoisesti keksiä syitä, miksi tasaisempi jako olisi tarpeetonta tai suorastaan huono idea. Jos mikään muu ei auta, kenties rikkaammat turvautuvat palkkaamiensa korstojen ylläpitämään pakkovaltaan. Voi olla, että ennen pitkää joku rikkaista tai heidän palkkalaisistaan keksii, että yksi tapa vähentää sekä aluksen elossapitojärjestelmiin että sen valtahierarkiaan kohdistuvia paineita on kierrättää köyhät lannoitteeksi. Kenties tällainen hirmuteko onnistutaankin tekemään, ja köyhät suostuvat kuolemaan rauhallisesti sen sijaan että he esimerkiksi keksisivät jonkin keinon tuhota koko alus kostaakseen murhaajilleen vielä haudan takaakin. Asukkaiden harventaminen ei kuitenkaan lisää käytettävissä olevan maan määrää. Jäljelle jääneet asukkaat ovat maa-alassa mitattuna kenties rikkaampia, mutta mekanismit, jotka johtivat maa-alan loppumiseen, jatkavat toimintaansa. Jos näihin mekanismeihin ei puututa, viimeistään muutaman sukupolven kuluttua edessä on sama tilanne, jopa siinä tapauksessa, että aluksella ryhdyttäisiin noudattamaan ankaraa syntyvyyden säännöstelyä asukasluvun pitämiseksi pysyvästi pienempänä. Kenties tälläkin kertaa köyhiksi ajautuneet suostuvat kuolemaan; tai kenties asukkaat keksivät jotain muuta.

Onneksi kaikki tämä on vain tieteiskuvitelmaa, ja todellisuudessa avaruusaluksemme matkustajat epäilemättä päättäisivät ennen pitkää sekä jakaa rajallisen maa-alueen reilummin, että korjata ne mekanismit, jotka johtivat vaurauden epätasaiseen ja aluksen yhteiskunnan vakautta uhanneeseen keskittymiseen.

Tämäkin on osa luonnosta kirjasta Tasaisempi valta. Kommentit ovat tervetulleita!

Miksi yritykset haluavat esittää maailmanparannuksen yksilön valintoina?

Vuonna 2021 on jo hyvin tiedossa, että yritykset ja liike-elämän sekä rikkaimmiston etujärjestöt pyrkivät usein esittämään maailmanparannuksen yksilön valintoina hidastaakseen liiketoimintaa haittaavan sääntelyn ja rajoitusten voimaantuloa. Esimerkiksi henkilökohtaisen hiilijalanjäljen konseptin kehittivät öljy-yhtiö BP:n markkinointikonsultit, tarkoituksenaan kiinnittää huomio nimenomaan yksilöiden omaan käyttäytymiseen eikä aidosti toimiviin, kollektiivisella poliittisella yhteistyöllä aikaansaataviin rajoihin fossiilisten polttoaineiden käytölle.

Mutta miksi yritykset ja niiden etujärjestöt tekevät näin, ja milloin ne tekevät näin? Vastausta tähän kysymykseen voidaan hahmotella esimerkiksi peliteorian avulla, hieman muuntelemalla kenties tunnetuinta peliteorian esimerkkiä: vangin dilemmaa.

Vangin dilemma on alunperin ajatusharjoitus, jossa kahta henkilöä, kuvitteellisesti vankia, epäillään vakavasta rikoksesta. Poliisilla ei kuitenkaan ole tarpeeksi todisteita heitä vastaan, joten kuulustelija yrittää saada heistä irti tunnustuksen. Hän kertoo kummallekin vangille erikseen, että jos vanki tunnustaa rikoksen ja todistaa toisen vangin olleen rikoksen päätekijä, tunnustaja selviää yhdellä vuodella vankilaa mutta syyllisyytensä kiistävä tuomitaan kahdeksaksi vuodeksi. Jos taas molemmat tunnustavat, molemmat tuomitaan viideksi vuodeksi. Vangit, paatuneita rikoksentekijöitä kun ovat, tietävät myös, että jos molemmat heistä pysyvät vaiti, poliisin on todisteiden puuttuessa vapautettava heidät. Vangeille olisi tietenkin optimaalista, jos molemmat heistä pysyisivät hiljaa. Silti, niin kauan kun kumpikin vanki pysyy tietämättömänä siitä, mitä toinen tekee, kummankin vangin kannattaa tunnustaa: hän ei voi tietää, onko toinen kielinyt ja vierittänyt rikoksen yksin hänen niskoilleen. Vangin dilemma onkin tunnetuin havainnollistus, miksi kahden täysin rationaalisesti toimivan tahon kannattaa tietyissä tilanteissa toimia tavalla, joka ei ole kummallekaan osapuolelle optimaalinen.

Vangin dilemma-nelikenttä
Klassinen vangin dilemma. Kummankin kannattaisi pitää suu supussa, mutta vain jos molemmat pitävät.

Pienin muutoksin voimme havainnollistaa vangin dilemmalla myös sitä, miksi voimakkaat tahot haluavat esittää maailmanpelastamisen yksilöiden valintoina. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi maailma, jossa on kaksi kansalaista, rikas ja köyhä, ja yritys, jonka kannattava myrkkyvoidebisnes on uhattuna outojen iho-oireiden herätettyä kansalaiset puhumaan myrkkyvoidebisneksen sääntelyn kiristämisestä. Kumpikin kansalaisista joutuu nyt miettimään, mitä tehdä: yrittääkö rakentaa kansanliikettä politiikkaan vaikuttamiseksi, vai tehdäkö yksilövalintoja? Tässä leikkikalumaailmassa, aivan kuten meidänkin maailmassamme, rikkaalla on enemmän vaihtoehtoja kuin köyhällä. Toisin kuin meidän maailmassamme, rikkaalla ja köyhällä on kuitenkin yhtä paljon poliittista vaikutusvaltaa. Olettakaamme nyt, esimerkin vuoksi, että eri vaihtoehtojen kustannukset ja hyödyt ovat alla olevan kuvan mukaiset. Kansanliikkeen rakentaminen yhdessä toimimalla on hidasta puuhaa ja vie paljon aikaa, esimerkiksi tässä tapauksessa viisi yksikköä kultakin osallistujalta. Jos vain rikas tai vain köyhä pyrkii vaikuttamaan politiikkaan, poliitikot säätävät joitain pieniä rajoituksia, jotka parantavat tilannetta hieman. Toisaalta, jos riittävän suuri kansanliike saadaan aikaan, leikkikalumaan eduskunta voi säätää lain, joka kieltää myrkyn käytön kaikissa voiteissa. Tällöin kaikki hyötyvät paljon: niin köyhät kuin rikkaatkin.

Kumpikin voi myös tehdä yksilön valintoja ja äänestää kukkarollaan yrittämällä löytää vähemmän myrkyllisiä voiteita. Tämäkin vie vähän aikaa (yhden yksikön), mutta selvästi vähemmän kuin kansanliikkeen rakentaminen. Hyötykään ei tosin ole kovin suuri, joskin rikkaalla on kuitenkin vaihtoehtona myös kalliimpien luomuvoiteiden ostaminen. Rikas siis hyötyy yksin toimimisesta suhteellisesti enemmän kuin köyhä. (Huomaa, että nelikentässä ei ole yksinkertaisuuden vuoksi vaihtoehtoa “älä tee mitään.” Tämäkin olisi kuitenkin todellisuudessa vaihtoehto.)

Vangin dilemma-nelikenttä, optimitilanne molempien yhteistyö
Rikkaan ja köyhän dilemma. Rikkaalla on enemmän vaihtoehtoja ja hän todennäköisesti kokee aikansa olevan kalliimpaa.

Mikä nelikentän ruuduista tulee valituksi? Se riippuu ennen kaikkea siitä, miten arvokkaaksi kansalaiset mieltävät aikansa. Jos yhdessä vaikuttaminen vie paljon aikaa, ja aika on rahaa, on todennäköistä, että ainakaan rikas ei lähde mukaan kansanliikkeeseen. Mitä suuremmat tulot, sitä kalliimpaa myös aika on; niinpä rikkaiden ei kannata lähteä mukaan mihinkään yhteistyöhön, mikä vie kovinkaan paljon heidän aikaansa. Toisaalta, köyhällä ei välttämättä ole varaa käyttää kovinkaan paljon aikaansa vaikuttamiseen: muuten pöydästä voi loppua leipä. Todennäköistä siis on, että köyhä pyrkii vaikuttamaan poliittisesti (jos lainkaan), rikas tekemällä yksilövalintoja. Tämä on parempi kuin ei mitään, mutta todennäköisesti ei optimaalinen tilanne kummallekaan.

Lisäkierre kuvioon tulee siitä, että myrkkyvoidetta valmistava yritys tuskin vain odottaa, mitä tuleman pitää. Olettakaamme yksinkertaisuuden vuoksi, että kaikki kansalaisten saama hyöty vastaa sitä, montako killinkiä myrkkyvoiteen valmistaja kussakin tapauksessa menettäisi. Tällöin myrkkyvoiteen valmistajan kannattaisi käyttää lobbaamiseen, mielipidevaikuttamiseen, lahjuksiin tai mihin tahansa muuhun enintään 20 killinkiä, jos sillä voitaisiin estää rikasta ja köyhää tekemästä yhteistyötä sääntelyn kiristämiseksi. Sen sijaan muiden lopputulosten haitat olisivat selvästi vähäisempiä, ja niiden estämisen kannustimet paljon pienempiä. Rationaalisesti toimivan yrityksen kannattaisi siis käyttää useita killinkejä kaikenlaisiin toimiin – kuvassa yleistermillä “lobbaus” – joilla ainakin toinen kansalaisista saataisiin ajattelemaan, että paras tapa vaikuttaa on yksilön valinnoilla. Hajota ja hallitse, kuten jo muinaiset roomalaiset tiesivät.

Vangin dilemma-nelikenttä, lisätty miten paljon yrityksen kannattaa käyttää lobbaamiseen
Jos uhkana on sääntely, yritykselle kannattavin strategia voi usein olla mielipidevaikuttaminen.

Nelikenttä näyttää myös yhden selityksen sille, miksi rationaalisesti toimivan yrityksen ei suinkaan välttämättä kannata kehittää uutta, myrkytöntä voidetekniikkaa. Kyse on yksinkertaisesti kustannus-hyötyarviosta: jos yritys arvioi, että se maksimoi voittonsa pyrkimällä jarruttamaan sääntelyä tai uskottelemalla kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun, se jarruttaa sääntelyä tai uskottelee kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun. Koska uuden tekniikan kehittäminen on aina epävarmaa riskinottoa, ja koska ihmisillä on taipumus pitäytyä vanhassa ja tunnetussa, kynnys uuden tekniikan kehittämiselle ja käyttöönotolle on usein korkea. Jotta yritykset saadaan potkittua tämän kynnyksen yli, tarvitaan yhteistyötä, kollektiivista toimintaa joka kiristää sääntelyä tai vähintään aiheuttaa uskottavan uhan sääntelyn selvästä kiristämisestä, ellei muutosta tapahdu muuten. (Kirjoitin aiheesta enemmän mm. SSAB:n vetyterästekniikan tiimoilta.)

Fortum ja teknisten riskien moraalikato

Suomi-brändi sai äsken lisää kyseenalaista kiillotusta, kun energiayhtiö Fortum vahvisti hakevansa oikeusteitse Hollannin valtiolta korvauksia omistamansa Uniperin Maasvlakten hiilivoimalan sulkemisesta. Kyseessä on aika tarkalleen vastaava temppu kuin jos ruotsalainen yritys olisi loppuvuodesta 1939 ostanut Helsingin-sivukonttorinsa varastot täyteen punalippuja ja Leninin koottuja teoksia, antanut tukea puna-armeijalle, ja sitten kesällä kehdannut haastaa Suomen valtion oikeuteen menetettyjen voittojen vuoksi. Puheena oleva hiilivoimala on valmistunut 2016, Pariisin sopimuksen jälkeen; sen rakentaminen on aloitettu aikana jolloin on jo tiedetty, että vain joko hiilellä tai sivilisaatiolla voi olla tulevaisuus, mutta ei molemmilla yhtä aikaa. Uniper otti tietoisen riskin luottaen siihen, että poliittiset päättäjät suosisivat suuryrityksiä ja hiiltä sivilisaation sijaan. Nyt tämä yrittäjäriski on lauennut ja voimala aiotaan sulkea viimeistään 2030 – joskin on hyvin mahdollista, että päästöoikeuksien hinnan noustessa ja vaihtoehtojen hinnan laskiessa se tullaan sulkemaan kannattamattomana jo aiemmin. (Jätän lukijan arvailtavaksi, palauttaisiko Fortum mahdollisesti saamiaan korvauksia, mikäli se sulkeekin voimalan aikaisemmin.)

Helsingin Sanomien myötäsukaisessa haastattelussa (22.4.) Fortumin johtaja Markus Rauramo kuittaa tämän härskin voitonpyynnin periaatekysymykseksi: voivatko valtiot sulkea voimaloita poliittisin päätöksin. Kyseessä on tosiaankin periaatekysymys: onko demokraattisilla valtioilla, siis viime kädessä meillä, keinoja vaikuttaa vaarallisiin teollisuudenaloihin ennen kuin ne aiheuttavat korjaamattoman suuria vahinkoja? Jos tuomioistuimet päättävät, että Fortum ja muut investointisuojasopimuksia rahastusautomaatteina pitävät yritykset ovat oikeutettuja korvauksiin huolimatta siitä, että toiminnan lopettamiselle on selvät perusteet, vahvistuu käytäntö, jossa valtiot, siis meidän edustajamme, eivät uskalla puuttua yritysten toimintaan vaikka puuttuminen olisi selvästi yhteisen ja pidemmän tähtäimen edun mukaista.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa yritysten kyky vaikuttaa maailmaan, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin, kasvaa jatkuvasti. Kapitalistisessa järjestelmässä, jossa yritysten velvollisuudeksi koetaan voittojen jatkuva kasvattaminen, tämä tarkoittaa sitä, että yritykset tulevat ottamaan jatkuvasti suurempia ja suurempia riskejä kasvattaakseen voittojaan. Mitä herkemmin saamatta jääneet voitot korvataan veronmaksajan pussista, sitä vähemmän yrityksillä on kannustimia harkita, kannattaako riskinotto. Jos korvausten maksamisesta tulee ennakkotapauksia, tullaan luoneeksi kolikonheittokone, jossa kruunalla yrityksen omistajat voittavat, ja klaavalla veronmaksaja maksaa omistajille korvauksia. Syntyy moraalikadoksi (moral hazard) kutsuttu tilanne, jossa yritysten kannattaa vaarantaa yhteiskunta ja sivilisaatiokin, jos vain se antaa mahdollisuuden kasvattaa seuraavan kvartaalin voittoja. Jos näitä voittoja vieläpä voidaan käyttää politiikkaan vaikuttamiseksi, kuten voidaan, suurimpia riskejä ottavat yritykset ja superrikkaat voivat muokata politiikkaa mieleisekseen ja helpottaa nopanheittoaan sivilisaation tulevaisuudella. Koska veronmaksaja joka tapauksessa maksaa laskun, ja sivilisaation tuhon voi aina ajatella olevan kaukaisen tulevaisuuden tai ainakin seuraavan tuloskauden asia, sijoittajilla ei ole valtavankaan riskin ottamisessa kuin voitettavaa.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa tämä tarkoittaa sitä, että ennemmin tai myöhemmin joku voiton jatkuvan kasvattamisen nimissä otettu riski realisoituu suunnattoman suuriksi vahingoiksi. Tämä on matemaattisesti katsoen varmaa: vaikka riski olisikin pieni, ennen pitkää se toteutuu.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa myös teknisiin riskeihin puuttumisen täytyy tapahtua nopeammin ja päättäväisemmin. Korvausten maksaminen sijoittajille jopa silloin, kun tekniseen riskiin puuttuminen on erinomaisen perusteltua ja uhka on täytynyt tietää jo sijoitus tehtäessä on omiaan lamauttamaan valtioiden kykyä puuttua teknisiin riskeihin ajoissa. Tämä ei ole yhteensopivaa teknisen kehityksen jatkumisen ja sivilisaation pitkän tähtäimen olemassaolon kanssa. Vaihtoehtoja on kaksi: joko hidastamme tekniikan kehitystä niin, että hitaampikin päätöksenteko kykenee puuttumaan kasvaviin riskeihin ajoissa, tai nopeutamme päätöksentekoa ja sallimme esimerkiksi sivilisaatiota tuhoavien voimaloiden sulkemisen poliittisin päätöksin.

Tasaisempi valta: kitkattoman talousmallin kirous

Yhteiskunnallisen ajattelumme perimmäiset oletukset ovat historian läpikotaisin kyllästämiä, ja niiden muutokset hitaita. Ne ajatukselliset mallit, joiden avulla ymmärrämme maailman toimintaa, pohjautuvat usein kymmeniä tai jopa satoja vuosia vanhoihin oppeihin ja metaforiin. Tämä johtuu yksinkertaisesti jo siitä, että kouluissa ja populaareissa teksteissä opetettavat mallit maailmasta ovat useimmiten yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, ja totuudet tulevat yleisesti hyväksytyiksi vain ajan myötä: ihmiskunnan ajattelu kun edistyy pääsääntöisesti hautajaisista hautajaisiin, kun nuoruudessaan jonkin tietyn ajattelumallin omaksuneet poistuvat keskuudestamme.

(Tämä kirjoitus on luonnos tulevan kirjan ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” yhdestä osiosta. Kommentit ja palaute ovat tervetulleita.)

Käyttämämme ajatusmallit maailmasta ovat aina yksinkertaistuksia todellisuudesta. Yksinkertaisuus onkin kiistämättä hyödyllistä: ilman yksinkertaistuksia, asioiden ja niiden välisten yhteyksien ymmärtäminen on erittäin vaikeaa. Kaikki yksinkertaistaminen perustuu kuitenkin yksityiskohtien vähentämiseen, ja siksi yksinkertaistettuja ajatusmalleja käyttäessä on tärkeää muistaa pohtia, kadottaako yksinkertaistaminen jotain oleellisia yksityiskohtia.

Erityisesti silloin kun ajatusmallimme ovat vanhoja, koeteltuja ja hyviksi havaittuja, meidän olisi syytä olla erittäin kiinnostuneita siitä, ovatko malleja aikanaan luotaessa tehdyt yksinkertaistukset enää järkeviä. Vuosia sitten erilaisessa ympäristössä tehdyt, tuolloin järkevät yksinkertaistukset voivat ympäristön hitaasti muuttuessa käydä vuosi vuodelta ongelmallisemmiksi, mutta niin hitaasti, ettei mikään yksittäinen tapahtuma pakota ihmisiä tarkastelemaan kriittisesti käyttämäänsä mallia maailmasta. Juuri näin on käynyt kirjoitushetkellä vallitseville malleille maailman toiminnasta. Mikäli tätä kirjoitusta luetaan vuosisatojen kuluttua, epäilemättä myös silloin ihmisillä on käytössään maailman muutoksen vanhanaikaisiksi tekemiä ajatusmalleja – kenties juuri tässä kirjassa esitetyt.

Tätä kirjoittaessa edelleen vallitseva ajatusmalli yhteiskuntien toiminnasta perustuu vahvasti hiljaiseen oletukseen siitä, että fysikaaliset rajoitteet eivät rajoita talouden toimintaa. Oletuksen taustalla on satoja vuosia vanha taloustieteellinen ajatteluperinne, jossa yhteiskuntien ja talouden toimintaa on pyritty ymmärtämään mahdollisimman yksinkertaisilla malleilla ja teorioilla. Ajan kuluessa näiden mallien luonne on kuitenkin muuttunut. Varhaisimmat taloudesta kirjoittaneet ajattelijat kirjoittivat eksplisiittisesti talousjärjestelmän muistuttavan elollisia olentoja ja olevan riippuvainen luonnosta peräisin olevista rajallisista aineen ja energian virroista. Jo Thomas Hobbes (1651) hyödynsi aikanaan vallinneita lääketieteellisiä teorioita verratessaan valtakuntien taloutta verenkiertojärjestelmään, jossa maasta ja merestä – ”kahdesta yhteisen äitimme rinnasta” – peräisin oleva eläinten, kasvien ja mineraalien aine kiersi työnteon muuttaessa niitä välttämättömyyksiksi ja kaupankäynnin perustana olevaksi ylijäämäksi (Christensen 2001). Nykyaikaisen taloustieteen perustajiin laskettu David Ricardo puolestaan inspiroitui Joseph Priestleyn ja muiden tutkijoiden 1700-luvun loppupuolella tekemistä fotosynteesiä koskevista havainnoista ja esitti, että talouskasvua rajoittaisi ennen kaikkea taloudessa toimivia eläimiä ja ihmisiä ruokkivan viljan rajallisuus. Jo silloin kun Ricardo kirjoitti teoksiaan, tehtailijat olivat kuitenkin ottamassa käyttöön uutta, mielikuvissa rajatonta taloudellisen voiman lähdettä – kivihiiltä. Puoli vuosisataa myöhemmin J. S. Mill huomautti kuuluisassa teoksessaan (1848) ”liikevoiman” tärkeydestä tuotannolle, mutta ”välttääkseen tieteellisesti merkityksettömien luokkien lisääntymistä” hän sisällytti polttoaineen luonnon tarjoamien raaka-aineiden joukkoon. Millin esimerkkiä seuraten toinen kuuluisa varhainen taloustieteilijä Marshall jätti energian erottelematta (Christensen 2001).

Ennen pitkää malleista yksinkertaistettiin pois viimeisetkin yhteydet luonnollisiin rajoitteisiin. Kirjoitushetkellä vallitsevan neoklassisen taloustieteen paradigman perustajiin kuuluneen Léon Walrasin mukaan tuotannontekijöitä oli kolme: maa, työvoima, ja pääoma, ja kaikki nämä olivat loppujen lopuksi erilaisia pääoman muotoja. Koska pääoman määritelmä oli hänen mukaansa siinä, että sitä voitiin käyttää useammin kuin kerran, esimerkiksi koneet ja työkalut tuottivat Walrasin mukaan tuloja samalla tavalla kuin pelto tuottaa viljaa vuosi toisensa perään (Christensen 2001). Sitä, että pellon vilja vaatii kasvaakseen auringon valoa, vettä, ja ravinteita, ja että Liebigin minimilain mukaisesti pellon tuotanto on nolla, mikäli yksikin näistä oleellisista vaatimuksista puuttuu, Walras ja useimmat hänen seuraajansa eivät huomioineet. Vaikutusvaltaisen taloustieteilijän Piero Sraffan tekemän kuuluisan jaottelun mukaan valtavirtataloustieteeseen olennaisesti kuuluvan ”marginalistisen” teorian ja klassisen taloustieteen ero olikin juuri siinä, miten tuotanto ymmärrettiin: klassisessa taloustieteessä tuotanto ymmärrettiin kiertona, jossa hyödykkeitä käytettiin tuottamaan toisia hyödykkeitä, kun taas vallitsevaan asemaan nousseessa marginalismissa tuotanto oli yksisuuntainen prosessi tuotannontekijöistä lopputuotteisiin. Loogiseen päätepisteeseensä tämän kehityksen vei niinsanotun modernin kasvuteorian isänä pidetty Robert Solow, jonka vuonna 1956 lanseeraama malli yksinkertaisti pois viimeisenkin rajallisen tuotannontekijän jättämällä jäljelle vain työvoiman ja pääoman. Kaikki ei-inhimilliset resurssit, maa-alasta uusiutumattomiin luonnonvaroihin, olivat nyt osa pääomaa; Solowin itsensä mukaan ”tämä vaikutti luontevalta oletukselta” (Solow 1956, 67).

Tämä malli, jossa tuotanto perustuu työhön ja pääomaan, on se malli, joka minullekin taloustieteen peruskursseilla opetettiin. Toisissa malleissa kansantalouden toiminta esitettiin yksinkertaisena kiertona, jossa ihmiset vaihtavat työpanostaan rahaan, jolla he ostavat yritysten valmistamia tuotteita ja palveluita. Tämäkin malli esitettiin täysin ilman mitään kiinnekohtaa rajalliseen maailmaan. Muistan edelleen, miten mallia havainnoillistettiin puhumalla leipomosta, joka työllistää leipojia ja myy heille leipää. Siitä, että leipä vaatii aineellisia raaka-aineita ja sen paistamiseen tarvitaan energiaa, joka ei ole kierrätettävissä, ei puhuttu lainkaan.

Yksi seuraus näistä kaikista yksinkertaistuksista oli se, että taloustieteen peruskursseilla yleisesti opetetussa ja siten useimpien ihmisten tuntemassa ajatusmallissa työvoima ja pääoma, sekä pääoman eri lajit, kuten raha tai pilaamaton ympäristö, ovat keskenään täysin vaihtokelpoisia. Näin ollen taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamat vahingot ja positionaalisten hyödykkeiden aiheuttamat kasvun sosiaaliset rajat ovat enintäänkin pieniä ongelmia. Jos vain taloudellinen toiminta tuottaa rahassa mitattuna enemmän ”arvoa” kuin mitä se aiheuttaa rahassa mitattuja vahinkoja, yksioikoinen johtopäätös on, että toiminta kannattaa: koska pääoman lajit ovat keskenään täysin tai ainakin lähes täysin vaihtokelpoisia, rahallisen pääoman lisääntyminen korvaa luonnollisen pääoman tuhon aiheuttamat vahingot. Jos taas jostain positionaalisesta hyödykkeestä tuleekin kilpailua kiristävää puutetta, teoriassa se voidaan aina korvata jollain toisella. Näistä oletuksista on hyvin lyhyt matka siihen, että esimerkiksi ekosysteemien rahallisen arvon uskotaan kuvaavan niiden todellista arvoa. Eikä siinä vielä kaikki: luonnon rahallinen arvo määritellään tavallisesti suoraan tai epäsuorasti sen perusteella, miten paljon ihmiset ovat valmiita maksamaan luonnontilaisten ekosysteemien säilyttämisestä. Samaan aikaan suuri osa läntistä ajattelua ja esimerkiksi taloustieteen peruskurssien teoria antaa olettaa, että luonto on aina korvattavissa ”tekniikalla” eli pääomalla. Tämän hiljaisen oletuksen vaikutuksia ihmisten arvioihin luonnon arvosta voi vain arvailla.

Toisin sanoen, vuosikymmenien ajan peruskursseilla opetetuissa ja yksinkertaistetuissa esityksissä käytetyissä taloustieteellisissä malleissa oletetaan hiljaisesti, että talous ei ole termodynamiikan lakien alaista toimintaa. Taloustieteen peruskurssin maailma on kitkaton ja häviötön. Muunnokset ovat aina palautettavissa (reversiibeleitä) ja kaikelle voidaan aina löytää korvikkeita ilman, että yhteenlaskettu ”hyvinvointi” heikkenee. Taloustieteen peruskurssien teoriassa ihmiskunta ei ainoastaan voisi tuhota vaikkapa kaikki happea tuottavat kasvit vaan meidän suorastaan pitäisi tehdä niin, jos vain saisimme vaihdossa niin paljon villasukkia, että laskennallinen kokonaishyvinvointi kasvaisi. Vaikka tämä esimerkki onkin venytetty naurettavuuteen saakka, se havainnollistaa ongelmia, mitä hiljainen oletus täydellisestä korvattavuudesta ja pääoman lajien vaihtokelpoisuudesta aiheuttaa. Taloustieteen opetuksessa yleisesti käytettyihin malleihin piiloutuneita (ja piilotettuja) oletuksia kritisoineen Eric Beinhockerin mukaan oletus täydellisestä korvattavuudesta johtuu ennen kaikkea siitä, että matemaattisen taloustieteen perusteet luonut Leon Walras käytännössä kopioi käyttämänsä yhtälöt 1800-luvun puolivälissä yleisesti käytössä olleesta fysiikan oppikirjasta, joka oli kirjoitettu ennen kuin entropian käsitettä tunnettiin (Beinhocker 2006). Kuten termodynamiikkaa käsittelevässä luvussa totesin, ilman entropiaa ikiliikkujat – kuten täydellinen korvattavuus ja loputon talouskasvu – olisivat triviaalin helppoja.

On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että taloustieteen peruskurssien mallit olivat aikanaan käyttökelpoisia ja ymmärrettäviä yksinkertaistuksia. Luonnon rajat olivat Walrasin aikaan kaukana horisontin takana, ja Solowin kirjoittaessa teoriaansa 1950-luvun puolivälissä, läntisessä maailmassa ja erityisesti Solowin kotimaassa Yhdysvalloissa elettiin ehkäpä teknologiaoptimistisinta aikaa koskaan. Sodan jälkeinen vaurastuminen ja tekniikan kehitys toivat tavalliselle kuluttajalle joka vuosi jotain uutta ja ihmeellistä televisioista ja sähkötoimisista kodinkoneista suihkumatkustajakoneisiin. Sotaa edeltäneen lama-ajan muistot hälvenivät, ja vaikka ydinsodan uhka kummittelikin taustalla, ydinaseiden kehitys ja lisääntyminen ei ollut vielä saavuttanut tasoa, jossa ydinsota olisi tarkoittanut sivilisaation loppua ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla. Avaruusmatkailun aika oli alkamassa, sodan aikana massavalmistukseen tuodut antibiootit nujersivat taianomaisesti ihmiskuntaa vuosisatoja riivanneet taudit, ja poliorokotteen keksiminen oli saanut kirkot ympäri maailmaa soittamaan kellojaan kiitollisuudesta. Ruostumattomat, lahoamattomat ”plastiikit” korvasivat luonnonmateriaaleja kiihtyvällä nopeudella. Uudet lajikkeet, ehtymättömältä näyttävän öljyn voimalla kulkeneet työkoneet ja keinotekoiset lannoitteet saivat maatilojen tuottavuuden niin räjähtävään kasvuun, että nopeasti kasvavan väestön ruokkimiseen tarvittiin enää pieni murto-osa vielä 1900-luvun alussa tarvitusta työvoimasta. Tässä ympäristössä Solowin yksinkertaistus epäilemättä olikin luonteva oletus.

Ihmisten määrän ja ennen kaikkea tekniikkamme voiman lisääntyminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että ”tyhjän Maan” aikoina tehdyt yksinkertaistukset ja oletukset eivät ole niinkään hyödyllisiä vaan vaarallisia. Maailma on muuttunut, ja myös ajatusmalliemme täytyy muuttua. Emme osaa vieläkään rakentaa teknisiä korvikkeita useimmille ekosysteemipalveluille, emmekä välttämättä opi tätä taitoa koskaan: ekosysteemejä kun ei voi niinkään rakentaa, vaan ne täytyy kasvattaa. Olemme vielä huonompia korjaamaan kiihtyvän taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia yhteiskunnallisia vahinkoja, kuten yhteisöjen pirstaloitumista ja yksinäisyyttä. Vaikka menetykset korvattaisiinkin ”täysimääräisesti” niitä kärsiville sen sijaan että kasvun hyödyt valuvat useimmiten toisille, raha ei yksinkertaisesti kykene korvaamaan kaikkia menetyksiä, eikä kaikkia asioita edes voi mitata rahassa millään yksinkertaisella saati yksikäsitteisellä tavalla. Sellaisia yleispäteviä ja yhteismitallisia mittareita, mitä taloustieteen peruskurssien teoria olettaa, ei ole olemassa, eikä sellaisia todennäköisesti tule olemaan. Yksinkertaistetun teorian kyky tarjota toimivia ratkaisumalleja kasvavan teknisen voiman ja ohenevien ympäristöllisten turvamarginaalien maailmassa tuleekin vain heikkenemään entisestään.

Lähteet

Beinhocker, Eric D. (2006). The Origin of Wealth: Evolution, Complexity, and the Radical Remaking of Economics. Harvard Business School Press.

Christensen, Paul P. (2001). Early links between sciences of nature and economics: historical perspectives for ecological and social economics. Kirjassa Cleveland, Cutler J.; Stern, David I.; Costanza, Robert (eds.) The Economics of Nature and the Nature of Economics, 15-33.

Solow, R. M. (1956). A contribution to the theory of economic growth. The Quarterly Journal of Economics, 70(1), 65–94.

Kaikki käytetään mikä kaivetaan

Kaivoksista keskusteltaessa yleinen ajatusvirhe on, että meidän täällä Suomessa täytyy antaa kaivosyhtiöiden paskoa luontomme koska vähähiilisyys tai peräti elämä tarvitsee jotain malmia. Tämä ajatusvirhe on yleinen ja itsekin uskoin joskus siihen, mutta se on silti ajatusvirhe.

Ajatusvirhe perustuu logiikkaan, jossa kullekin kaivannaiselle olisi tietty rajallinen määrä käyttökohteita, ja kun näihin vaaditut malmit on kaivettu, kaivaminen loppuu siihen. Maailma ei vaan toimi näin. Oikeasti kaikki mitä kaivetaan, myös käytetään. Kaivannaisten käyttöä kun säätelee ennen kaikkea niiden hinta, ja hintaan vaikuttaa tarjonta.

Kun jotain ainetta tuotetaan enemmän, sen hinta laskee. Silloin sitä kannattaa käyttää useammassa asiassa, ja seurauksena on pitkällä tähtäimellä kokonaiskäytön lisääntyminen. (Uusien tuotteiden suunnittelu ja valmistus vie vähän aikaa, joten lyhyellä tähtäimellä tämä ei näy.) Ilmiötä kutsutaan esimerkiksi Jevonsin paradoksiksi, ja kirjoitin siitä aiemmin.

Jos taas ainetta tuotetaan vähemmän, sen hinta nousee. Silloin osa sen käyttäjistä, ne joille aineesta on vähemmän hyötyä kuin mitä se kustantaa, lopettavat sen käyttämisen, tai kehittää tilalle korvikkeita. Näiden tarve on kautta historian ollut merkittävä teknisen kehityksen veturi.

Tässä asiassa markkinat toimivat pääsääntöisesti hyvin. 1800-luvulta saakka on silti peloteltu, miten sen tai tuon resurssin väheneminen tulee johtamaan sivilisaation romahdukseen.

Ikinä ei näin ole käynyt. (Mikä ei tietenkään todista, etteikö niin voisi silti joskus käydä.)

Tein itse väitöskirjan aiheesta ”niukkuuksien vaikutus innovaatioihin”. Sen työn vuoksi uskon, että minkään mineraalin tai kaivannaisen vähyys ei tule olemaan ohittamaton pullonkaula kestävään yhteiskuntaan siirtymisessä, eikä sivilisaatio romahda minkään raaka-aineen vähyyteen. Meillä on myös aitoja niukkuuksia asioista joille emme kykene kehittämään korvikkeita, kuten koostumukseltaan suotuisalle ilmakehälle ja ekosysteemeille. Nämä ovat niitä niukkuuksia mitkä voivat pahimmassa tapauksessa laittaa sivilisaatiolle pisteen – tai ainakin puolipisteen.

Mutta mineraalit eivät tällaisia ole. Esimerkiksi paljon puhuttu koboltti, mitä nykyään käytetään mm. sähköautojen akuissa, saattaa käydä tuossa tarkoituksessa teknisessä mielessä tarpeettomaksi viiden vuoden sisällä. Esimerkiksi Panasonic aikoo lopettaa koboltin käytön 2-3 vuoden sisällä. Myös Tesla on ilmoittanut lopettavansa koboltin käytön, ja muut akkujen ja autojen valmistajat seuraavat perässä.

Mitä tapahtuisi jos markkinoille tulisi lisää kobolttia?

Sen hinta laskisi, ja tämä kehitys hidastuisi. Kaikki mitä kaivetaan, myös käytetään.

Toisin sanoen: vaikka antaisimme kaivosyhtiöiden myllätä Suomemme jokaisen neliömetrin, niin se ei säästäisi kaivamista toisaalla. Mikään määrä kaivoksia Suomessa ei tule vähentämään esim. lapsityövoiman käyttöä Kongossa.

Kaikki käytetään mitä kaivetaan.

Esimerkiksi koboltin kaivamisen lopettaa se, kun hinta, tekniikka ja lainsäädäntö tekevät koboltista liian kallista, tarpeetonta ja hankalaa.

Useimpien nykyään käytettyjen metallien käytön merkittävä rajoittaminen on joka tapauksessa joskus edessä. Vain hyvin harvoja metalleja on saatavissa sellaisin määrin että niitä voidaan käyttää huoletta ikuisesti. Joskus koittaa päivä, jolloin etupäässä rautaa ja alumiinia lukuunottamatta suurin osa metalleista täytyy kaivaa kaatopaikoilta ja niiden loppuessa eristää merivedestä, tai hankkia muilla vaivalloisilla ratkaisuilla.

Tähän voi mennä vuosisatoja, tai vuosikymmeniä. Mutta tuo päivä koittaa.

Lastemme kannalta olisi viisasta pyrkiä siihen, että mahdollisimman paljon asioita tehtäisiin jo nyt uusiutuvista ja riittoisista raaka-aineista. Toisin sanoen, harvinaisempien aineiden kaivamista olisi viisasta rajoittaa.

Voimme siis hyvillä mielin säästää oman luontomme ja puolustaa omaa tonttiamme, tarvitsematta tuntea vähääkään syyllisyyttä tästä asiasta. Ennemmin tai myöhemmin muidenkin maiden asukkaat liittyvät joukkoon.

Siirtymäaikana aidosti kestävään yhteiskuntaan näille malmeille on tietysti ottajia. Jonkin verran kaivoksia on hyvä olla olemassa. Mutta mitään järkeä ei ole siinä, että ryntäämme lahjoittamaan ainutkertaiset malmiomme niille jotka ensinnä ovat jonossa.

Jos malmeja louhitaan, yhteiskunnalle koituvien hyötyjen pitää ylittää aiheutuvat haitat. Koska haitat ovat käytännössä ikuisia ja voivat olla toistaiseksi tuntemattomia, ylityksen pitää olla erittäin selvä. Jos louhinta ei näillä ehdoin kannata, niin sitten ei pidä louhia. Tämä on juuri niin yksinkertaista.

Ei kannata mennä elinkeinoelämän ja kaivoslobbareiden lankaan. Näistä suunnista on 200 vuoden ajan vollotettu ihan. jokaisesta. rajoituksesta ja peloteltu, että mikä vain yritystoiminnan rajoittaminen johtaa tuhoon, heinäsirkkaparviin ja maakuoppiin muuttoon.

Ikinä ei näin ole käynyt. Eikä käy.

Yritysten omistajien ja heidän palkkaamiensa PR-ihmisten intresseissä on tietenkin aina esittää asiat niin, että vaikkapa nyt sille koboltille tai kaivosten tarjoamille muutamille työpaikoille ei ole korvikkeita ja nyt! on! pakko! kaivaa! heti! HETI! HETI! Sananvapaus heille suotakoon, mutta siitä ei seuraa velvollisuutta uskoa saati totella.

Nykyisin Suomessa harjoitettu kaivostoiminta on isolta osin samanlaista bisnestä kuin jos minä perustaisin autojen varaosakaupan ja saisin oikeuden hankkia myytäväni purkamalla kadulle pysäköityjä autoja – ja valittaisin julkisesti suureen ääneen, miten ”synnyttämäni” työpaikat ovat vaarassa mikäli tätä oikeuttani jotenkin rajoitettaisiin. Synnytysvaiheessa olevat investointisuojasopimukset lisäävät vielä entisestään kaivosyhtiöiden oikeuksia jopa vaatia korvauksia, jos heidän tätä vastaaviin läänityksiinsä puututtaisiin.

Suomalaisten veronmaksajien kannalta kaivosbisneksessä ei ole juuri mitään järkeä. Pahimmassa tapauksessa sitoudumme ensin rakentamaan kaivosten vaatiman infrastruktuurin, kuten tiet ja voimalinjat, ja sitten siivoamaan jäljet, kun kansainvälisen kaivosjätin Suomeen perustama tytäryhtiö osoittautuu varattomaksi.

Väliaikana yritys kiertää veroja minkä ehtii esimerkiksi niin, että tytäryhtiö ottaa emoyhtiöltä paljon lainaa kalliilla korolla, ja vähentää korot verotuksessa jolloin verotettavaa voittoa syntyy lähinnä silloin, kun bisnes kannattaa niin poskettoman hyvin ettei kaikkia voittoja ehditä kikkailuin nollaamaan. (Koittakaapa joskus löytää Suomessa toimiva kaivosjätti, joka olisi kaivoksen osallisena suoraan eikä tytäryhtiönsä kautta.)

Meille jää tuhottu luonto ja muutamien kymmenten ihmisten verotulot. Yksin ainutkertaisten kansallisaarteiden ja luontoarvojen menetys ilman kunnon korvausta on paha juttu; kun tähän yhdistetään se, miten kaivosten lähellä maan ja asuntojen arvo laskee, ja kestävämpi käyttö kuten matkailu käy mahdottomaksi, on pakko todeta, ettei meillä ole varaa enempään kaivostoimintaan.

Jevonsin paradoksi, eli miksi tekniikka ei pelasta ympäristöä

Miksi tekniikan kehitys ei pelasta ympäristöä? Koska resurssien tehostunut käyttö johtaa lähes poikkeuksetta siihen, että resursseja käytetään kokonaisuutena enemmän.

Eräs taloustieteen uranuurtajista, englantilainen William Stanley Jevons, esitti jo vuonna 1865, että tekniikan kehitys ei voi vähentää resurssien kulutusta. Resurssitaloustieteen klassikoihin kuuluvassa kirjassaan The Coal Question hän kiinnitti huomiota yksinkertaiseen epäkohtaan: vaikka höyrykoneiden polttoainetehokkuus oli kasvanut huikeasti 1700-luvun lopusta, Englannissa poltettiin silti hiiltä noin sata kertaa enemmän kuin 1800-luvun alussa. Jevons päätteli, aivan oikein, että tämä johtui nimenomaan tekniikan ja tehokkuuden kehittymisestä. Entistä tehokkaampia ja halvempia höyrykoneita kannatti käyttää useammassa paikassa, jolloin hiilen kulutus kokonaisuutena lisääntyi, vaikka yhden hevosvoiman tuottamiseksi tarvittavan hiilen määrä olikin vähentynyt dramaattisesti.

Jevonsin paradoksiksi nimetty ilmiö on sittemmin havaittu ja todistettu lukemattomissa eri kohteissa – käytännössä kaikkialla, missä sitä on voitu ja viitsitty tutkia. Erityisen vahvoja todisteita sen puolesta löytyy autoilusta ja valaistuksesta, jossa kummassakin tehokkuusparannukset ovat näkyneet ajosuoritteen ja valaistuksen määrän selvänä lisääntymisenä. Silloinkin, kun tekniikka todella vähentää resurssien tarvetta jossain tarkoituksessa, säästyneet resurssit käytetään lähes poikkeuksetta muihin tarkoituksiin. Mainio nykyajan esimerkki löytyy hopeasta. Vielä vuosituhannen vaihteessa hopean tärkein yksittäinen käyttökohde oli valoherkkien filmien valmistaminen. Maailman hopeantuotannosta valokuvauksen tarpeisiin meni enimmillään 42 prosenttia vuonna 2002. Kun digitaalikamerat yleistyivät, muistan itsekin kuulleeni niitä kehuttavan ympäristöteoiksi: nyt hopean tuotanto varmasti vähenisi.

Vaan miten kävikään? Kuten kuva 1 osoittaa, mullistava tekninen parannus, joka teki yhden tärkeän ja merkittäviä ympäristövahinkoja aiheuttavan raaka-aineen nopeasti liki kokonaan tarpeettomaksi sen tärkeimmässä käyttökohteessa – ei näkynyt kulutuksessa yhtään mitenkään. Hopean louhinnan nouseva trendi jatkui ilman että valokuvauksen murros olisi vaikuttanut siihen millään tavoin. Nykyään maailmassa louhitaan lähes 50 prosenttia enemmän hopeaa kuin vuonna 2000. Ympäristömielessä digikamera oli täydellinen floppi.

KUVA 1. Maailman hopeantuotanto ja valokuvauksessa käytetyn hopean määrä 1996-2019.

Jos tämä yksittäinen esimerkki ei vakuuta, kehotan selvittämään asiaa itse. Esimerkiksi tässä tutkimuksessa (PDF-linkki) käytiin läpi kymmenen tärkeää hyödykettä tai aktiviteettia ja tekniikan kehittymisen vaikutus niiden energiankulutukseen vuosien 1805 ja 2009 välisenä aikana. Vain yhdessä tapauksessa tehokkuusparannukset pitivät energiankulutuksen edes suunnilleen samalla tasolla; kaikissa muissa tapauksissa kokonaiskulutus nousi selvästi. Jos muu kuin energiankulutus huomioitaisiin, huomattaisiin, että kaikkien aktiviteettien kokonaisvaikutukset ovat kasvaneet huikeasti. Esimerkiksi ainoa aktiviteetti jonka energiatehokkuusparannukset ovat melkein riittäneet kompensoimaan aktiviteetin yleistymisen, tavaran kuljetus raiteilla, kuljetti tarkastelujakson lopussa kaksi kertaa enemmän tavaraa kuin jakson alussa. Missään kohteessa tehokkuusparannukset eivät vähentäneet kokonaiskulutusta paitsi enintään hyvin väliaikaisesti. Tulos ei ollut mikään yllätys, eikä poikkeus sääntöön.

Ainoa mitenkään luotettava tapa rajoittaa luonnon riistoa on rajoittaa luonnon riistoa. Usein kuultu väite siitä, että parasta ympäristötyötä olisi tekniikan kehittäminen, ei kertakaikkisesti ole totta. Tarkalla pöyhimisellä voisi varmasti löytyä kohteita, joissa kokonaiskulutus on vähentynyt tekniikan kehityksestä huolimatta, mutta kokonaiskuva on selvä ja tosiasiat kirkkaita. Tekniikka voi auttaa ympäristötyössä mahdollistamalla samojen asioiden tekemisen vähemmällä kulutuksella, mutta jos emme vaadi selkeitä rajoja kulutukselle, mikään määrä tekniikkaa ei tee mitään muuta kuin varmistaa, että kulutamme luonnon entistä tehokkaammin loppuun. Ottaen huomioon, että tämä on tiedetty yli 150 vuotta ja todistettu paikkansapitäväksi kerta toisensa jälkeen, on hyvin hämmentävää, että asia on silti vain aniharvan tiedossa. Toivottavasti tämä lyhyt selostus auttaa levittämään tietoa laajemmalle ja auttaa ymmärtämään, miksi ympäristötyön keskiössä on ja pitää olla yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja aktivismi, ei teknisten ihmeiden toivominen.

Lisää luettavaa

Jevons, W. S. (1866). The Coal Question, 2nd Revised Edition. MacMillan and Co. https://www.econlib.org/library/YPDBooks/Jevons/jvnCQ.html

Nykyisin Jevonsin paradoksia tutkitaan myös termien ”rebound effect” ja ”Khazzoom-Brookes postulate” alla; kts. Saunders, H. D. (2000). A view from the macro side: rebound, backfire, and Khazzoom–Brookes. Energy Policy 28, 439–449. doi:10.1016/S0301-4215(00)00024-0

Mineraalien korvaamisesta ja kasvavasta ”energiaseinästä” mm. Bardi, Ugo (2013). The Mineral Question: how energy and technology will determine the future of mining. Frontiers in Energy Research 1(9). https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fenrg.2013.00009/full




Tasaisempi valta: Miksi eriarvoisuus lietsoo kestävyyskriisiä

Viimeiset vuodet olen tutkinut ja pohtinut, miksi emme kykene asettamaan sivilisaation selviämisen kannalta olennaisen tärkeitä rajoja ympäristön kulutukselle, vaikka tiedämme hyvin niiden tarpeen. Päädyn päätelmissäni aina samaan lopputulokseen: ympäristörajojen ylittäminen on pohjimmiltaan seurausta kilpailusta vallasta ja statuksesta, ja rajojen asettamisen pelko on seurausta vallan tai statuksen menettämisen ja statuskilpailun vaikeutumisen pelosta. Jos haluamme asettaa kestävät rajat, ja pysyä niiden sisällä, tätä kilpailua pitää voida hillitä tavalla tai toisella. Vaihtoehtoja sivilisaation olemassaolon edellytysten turvaamiseksi on nähdäkseni kaksi: vallan ja statuksen nykyistä reilumpi ja tasaisempi jako, tai suurten valta- ja statuserojen ja tiukkojen ympäristörajojen valvonta väkivallalla, toisin sanoen fasismi. Olen nyt ryhtynyt koostamaan havaintojani kirjaksi, työnimellä ”Tasaisempi valta”; alla luonnos osasta johdantolukua. Lopulliseen kirjaan tulee mm. enemmän lähteitä ja esimerkkejä. Kaikki kommentit ja parannusehdotukset ovat enemmän kuin tervetulleita!

Kestävyyskriisimme välitön syy on se, että olemme ylittäneet ympäristön kantokyvyn rajat. Käytämme Maapallon ympäristövaroja – niin maa-alaa, raaka-aineita kuin ekosysteemien tuotteita sekä niiden muodostamia, jätteitämme käsitteleviä niinsanottuja nieluja enemmän kuin ne ehtivät uusiutua.

Tämä jälkimmäinen rajoite, nielujen rajallisuus, on myös syy, miksi avaruudesta ei ole löydettävissä rajattoman kasvun taikakeinoa. Vaikka louhisimme kaikki materiaalimme asteroideilta ja muilta taivaankappaleilta, vaikka tekisimme kaiken valmistuksen Maapallon ulkopuolella, niin silti Maapallolla voitaisiin käyttää vain rajallinen määrä energiaa ja ainetta ilman, että ekosysteemien eli elossapitojärjestelmämme toiminta häiriytyy.[1] Toisin sanoen, meillä Maa-planeetalle elämään jäävillä ei ole niinkään pulaa raaka-aineista, vaan ekosysteemeistä. Ja jälkimmäisiä mahtuu rajatun kokoisen liki pallomaisen planeetan pinnalle vain rajattu määrä. Tästä rajatusta määrästä voimme ottaa käyttöömme turvallisesti vain osan.

Mikään fysikaalinen tai taloudellinen takaisinkytkentämekanismi ei automaattisesti rajoita näiden ympäristövarojen käyttöä turvalliselle tasolle. Fysikaaliset takaisinkytkennät toimivat liian hitaasti ja niiden aiheuttamat vahingot kohdistuvat yleensä eri tahoon kuin resurssien käytöstä hyötyjään. Esimerkiksi ilmastokriisi, jonka pääsyynä ovat Maapallon pohjoisosien rikkaiden maiden kestämättömän suuret historialliset ja nykyiset kasvihuonekaasupäästöt, aiheuttaa eniten vahinkoja päiväntasaajan seudun köyhissä maissa. Samasta syystä pelkkä resurssien niukkuuteen perustuva hintamekanismi ei riitä estämään resurssien käytön ylilyöntiä: nykyisellään useimpia kriittisiä resursseja, kuten ilmakehän kykyä käsitellä ja sitoa kasvihuonekaasuja, on täysin mahdollista käyttää vaarallisesti liikaa, pysyviä vahinkoja aiheuttaen, ennen kuin liikakäytön seuraukset alkavat toden teolla näkyä.

Mikään sosiaalinenkaan takaisinkytkentämekanismi, kuten yksittäisten kuluttajien valveutuneisuus tai ihmisten paheksunta luonnonvaroja ylikuluttavia kohtaan, ei riitä rajoittamaan vahinkoja kestävälle tasolle. Yhteys hyödyistä vahinkoihin ei ole useinkaan suoraviivainen tai intuitiivinen. Vahingot aiheutuvat usein viiveellä, maantieteellisesti eri paikassa kuin hyödyt, ja eri ihmisille kuin hyödyt. On hyvin tyypillistä, että ympäristövarojen kulutuksesta eniten hyötyvät ovat eri ihmisiä kuin ne, joihin varojen ylikulutuksen haitat osuvat, ja on vielä tyypillisempää, että hyötyjillä on varaa suojata itsensä välittömiltä haitoilta, siinä missä haitoista eniten kärsivät ovat köyhiä ja vailla vastaavaa mahdollisuutta.

Ympäristörajoissa pysymiseen ei ole myöskään olemassa mitään yksinomaisesti teknistä ratkaisua. Vaikka parempi tekniikka voi auttaa meitä tekemään vähemmällä enemmän ja siten teoriassa helpottaa rajojen sisällä pysyttelyä, tekniikan kehittymisen tuoma luonnonvarojen hyödyntämisen tehokkuuden paraneminen johtaa pitkällä tähtäimellä vain siihen, että luonnonvarat käytetään tehokkaammin joko politiikan tai todellisuuden asettamaan rajaan saakka, aivan kuten Stanley Jevonsin jo vuonna 1865 havaitsema Jevonsin paradoksi ennustaa. Jos rajoja joko luonnonvaran käytölle tai siitä aiheutuville vahingoille ei aseteta poliittisesti tai todellisuus ei niitä aseta esimerkiksi sukupuuttojen ja tekniikkaa käyttämään kykenevien yhteiskuntien tuhoutumisen muodossa, tehokkuusparannukset johtavat siis resurssin lisääntyvään käyttöön. Toinen tekniikan toisinaan mahdollistama vaihtoehto, rajallisten resurssien korvaaminen toisilla rajallisilla resursseilla, ei poista ongelmaa, vaan vain siirtää sitä eteenpäin.

Lyhyesti yhteenvetäen, mikään luonnonlaki, ihmisyhteisöjen dynamiikka tai tekninen kehitys ei siis sinänsä estä ympäristövarojen vaarallisen liiallista käyttöä.

Meidän on toisin sanoen ennemmin tai myöhemmin asetettava selvät, absoluuttiset enimmäisrajat ympäristövarojen käytölle – ja kyettävä pysymään rajojen sisällä. Koska fysikaaliset, taloudelliset, sosiaaliset tai tekniset takaisinkytkentämekanismit eivät voi yksinään luotettavasti rajoittaa resurssien käyttöä turvalliselle tasolle, rajojen on oltava luonteeltaan poliittisia päätöksiä.

Pitävien ympäristörajojen asettaminen tarkoittaisi käytännössä sitä, että ympäristön hyödyntäminen ihmisen tarkoituksiin täytyisi rajata jotenkin. Tämä on käytännössä osoittautunut erittäin vaikeaksi, koska ihmisten elanto ja vauraus perustuvat luonnon suoraan tai epäsuoraan hyödyntämiseen. Rajojen asettaminen ja niissä pysyminen tarkoittaa siis konkreettisesti sitä, että joillekin ihmisille on sanottava, etteivät he voi hankkia elantoaan tai rikastua tavalla, jolla he olisivat halunneet.

Tämä ei sinänsä ole suurikaan ongelma. Olemme onnistuneesti kyenneet rajoittamaan monenlaisia haitalliseksi katsottuja elinkeinoja, orjakaupasta asekauppaan. Olemme myös onnistuneet sääntelemään monia muita elinkeinoja niiden haittojen vähentämiseksi. Tähän saakka elinkeinojen rajoittamisen vaikutukset ovat kuitenkin ennen pitkää korvautuneet sillä, että olemme voineet kehittää uusia taloudellisen toimeliaisuuden tapoja.

Kun maailmamme rajat tulevat vastaan, myös mahdollisuutemme kehittää uusia taloudellisen toimeliaisuuden tapoja rajoittuvat. Kaikki toimeliaisuus nimittäin vaatii vähintään energiaa, ja yleensä myös ainetta. Kumpaakin voimme käyttää täällä Maa-planeetalla turvallisesti vain rajallisen määrän, osaksi koska näiden resurssien hankkiminen aiheuttaa vahinkoja, ja osaksi koska resurssien käyttäminen tuottaa jätteitä, joita ekosysteemimme kykenevät käsittelemään vain rajallisen määrän.

Tämä rajallinen määrä ekosysteemejä ja niiden antimia eli niinsanottuja ekosysteemipalveluita on niinsanottu niukka resurssi. Enempää ei ole. Ja vaikka voimmekin löytää avaruudesta lisää raaka-aineita, emme saa sieltä lisää ekosysteemejä. Tästä seuraa väistämättömästi, että meillä Maa-planeetalla elävillä on olemassa jokin suuri mutta siltikin rajallinen määrä ainetta mitä voimme ympäristöstämme ottaa, energiaa jota voimme pallollamme käyttää, ja jätteitä joita uskallamme ympäristöön laskea.

Rajallisten resurssien kuten syntymäpäiväkakun tai ekosysteemipalveluiden tapauksessa keskeiseksi kysymykseksi nousee aina se, miten kakku jaetaan. Jos kakku jaetaan kovin epäreilusti, vähemmän saavat ovat tuskin tyytyväisiä osaansa, ja haluavat enemmän kakkua. Jos kakkua voidaan kasvattaa, ongelma voidaan ratkaista ilman, että kakku jaetaan uudelleen. Mutta kun kakkua tai ekosysteemipalveluiden määrää ei voida määräänsä enempää kasvattaa (tosiasiassa voisimme korjata jonkin verran tuhoamiamme ekosysteemejä, vaikka emme niin juurikaan tee), kakusta vain murusia jos sitäkään saaneet joutuvat joko tyytymään osaansa tai etsimään jotain muuta hyvää.

Ihmiset, joille yhteisestä kakusta jää vain murusia, tyytyvät murusiinsa vain harvoin. Niin rikkaissa kuin köyhissäkin maissa on lukumääräisesti mitattuna yhä enemmän niitä, joilla on muihin verrattuna vähän tai ei mitään, samalla kun kaikkialla on myös enemmän niitä, joilla on useimpiin verrattuna valtavasti. Kiitos modernin tiedonvälityksen, lähestulkoon kaikki ihmiset ympäri maailman tietävät, mitä kakusta heitä enemmän kahmineilla on. He myös tietävät, että vaikka he eivät ehkä saa enempää juuri kyseistä kakkua, he voivat muuttaa ympäristöään uusiksi kakuiksi.

Siksi ympäristörajojen asettaminen ja niissä pysyminen on niin hirvittävän vaikeaa. Rajojen asettaminen tarkoittaa käytännössä, että uusien kakkujen leipominen rajallisista ekosysteemipalveluista vaikeutuu tai loppuu kokonaan. Tämä herättää ymmärrettävästi suurta tyytymättömyyttä kaikissa niissä, joilla on omasta mielestään liian vähän. Koska me ihmiset emme arvioi omaa tilannettamme millään absoluuttisilla mittareilla vaan suhteessa toisiin ihmisiin, hyvin suuri osa ihmisistä on sitä mieltä, että heillä on liian vähän. Heitä ei lohduta tieto vaikkapa siitä, että rikkaissa maissa köyhäkin elää keskimäärin pidempään kuin monet muinaiset kuninkaat. Köyhä on edelleen köyhä vaikka asuisi rikkaassa maassa: koska rikkaassa maassa kaikki myös maksaa enemmän, hänellä ei ole samanlaisia vapauksia tai mahdollisuuksia kuin keskituloisella, saati muinaisella kuninkaalla. Eikä keskituloisella ole samanlaisia mahdollisuuksia tai vapauksia kuin rikkailla – joista rikkaimmilla on monessa suhteessa suuremmat mahdollisuudet kuin monilla antiikin jumalilla kuviteltiin olevan.

Tätä ongelmaa ei ole mahdollista ratkaista kasvattamalla kakun kokoa, vaikka se olisikin ympäristömielessä mahdollista, koska suhteellinen köyhyys ei poistu lisäämällä tuotannon kokonaismäärää. Suhteelliseen köyhyyteen, mikä on rikkaissa maissa yleensä ainoa ja maailmanlaajuisesti kasvavan tärkeä köyhyyden laji, ei ole mahdollista puuttua, jos vaurauden jakautumiseen ei puututa. Tämä ei ole mielipide vaan yksinkertainen looginen tosiasia. Samasta syystä tekniikan kehitys voi absoluuttisen köyhyyden voittamisen jälkeen vähentää köyhyyttä vain jos uusi tekniikka jostain syystä tasaa tulonjakoa. Ongelmaa ei ole mahdollista ratkaista edes ”aineettomalla” taloudella, sillä niin kauan kun ihmiset ovat aineellisia olentoja joilla on aineellisia haluja ja tarpeita, kaikki ansiot, oli ne hankittu aineellisesti tai ”aineettomasti”, kilpailevat samoista rajallisista aineellisista resursseista. Raha ei nimittäin ole itsessään arvokasta: se on vain tapa ohjata resursseja – joita on siis rajoitettu määrä. Omaisuus taas on viime kädessä valtaa luonnon yli, ja tätä valtaa voi olla vain rajallisesti. Yksi konkreettinen esimerkki: tonttimaata on aina rajallinen määrä, ja halutuissa paikoissa kuten kaupunkien keskustan lähellä olevan maan hinta määräytyy käytännössä sen mukaan, miten paljon ihmiset kykenevät maasta maksamaan. Esimerkiksi San Franciscossa on käynyt niin, että läheisen Piilaakson ”aineettomalla taloudella” vaurastuneet IT-miljonäärit ovat nostaneet asumisen hinnan niin korkeaksi, että suuri osa kaupungin asukkaista toivoisi Piilaakson häipyvän. Lieveilmiöinä asumisen hinnan noususta on ollut myös kodittomien määrän valtava kasvu. (Käytän lainausmerkkejä, koska tosiasiassa termodynamiikan lait osoittavat, että ”aineetonta” taloutta ei voi olla edes teoriassa. Käytännössä moni ”aineettoman” talouden osanen, kuten tietokoneiden valmistus ja palveluiden tuottaminen, on jopa yllättävänkin aineellista ja luontoa kuluttavaa.)

Yksittäinen ihminen voi tietenkin pyrkiä parantamaan omaa asemaansa esimerkiksi rehkimällä ahkerasti, keksimällä jonkin mullistavan keksinnön, kirjoittamalla menestyskirjan, perimällä rahaa tai olemalla muuten onnekas. Mutta on loogisesti mahdotonta, että kaikki voisivat parantaa suhteellista asemaansa yhtä aikaa. Toisin sanoen, yhden onnistuminen suhteellisen asemansa parantamisessa tarkoittaa toisten tappiota. Rajallisessa maailmassa ne rajalliset resurssit, joita asemaansa parantanut hankkia, ovat joltakulta muulta pois. Tämä tosiasia on ehtinyt hämärtyä, sillä satojen vuosien ajan tärkein osapuoli, jolta ihmiskunnan vaurastuminen on ollut pois, on ollut epäinhimillinen, puhumaan kykenemätön luonto.

Jos eriarvoisuuden rinne on jyrkkä, suhteellisen aseman heikkeneminen voi tarkoittaa hyvin suurta pudotusta koetussa elintasossa. Vastaavasti, eriarvoisuuden ollessa suurta, esimerkiksi tulotasossa ylöspäin pääsemisen palkinto suhteellisessa asemassa mitattuna on suurempi. Suurempi eriarvoisuus siis toisaalta kannustaa kilpailemaan resursseista, ja toisaalta pakottaa siihen, koska kilpailusta pois jättäytymisen haitat ovat eriarvoisemmassa maassa suurempia. Tämä nähdään hyvin esimerkiksi eriarvoistumiskehityksen ns. rikkaista maista ehkäpä pisimmälle päästäneessä Yhdysvalloissa, jossa yksi työpaikkakilpailussa epäonnistumisen hinta voi olla sairasvakuutuksen menettäminen. Tämä voi tarkoittaa käytännössä sekä työttömäksi jäävän että hänen perheensä putoamista kaiken muun paitsi akuutin terveydenhoidon ulkopuolelle.

Vähemmänkin eriarvoisissa maissa putoaminen esimerkiksi perustoimeentulotuen varaan pidemmäksi aikaa tarkoittaa useimmille ankeaa köyhyyttä ja sulkemista yhteiskunnan ulkopuolelle. Kun yhä useampi yhteisöllinen aktiviteetti baari-illoista harrastuksiin vaatii rahaa, niin ne, joilla rahaa on vähän ja joiden täytyy käyttää vähät rahansa elämisen välttämättömyyksiin, jäävät helposti koko yhteisön ulkopuolelle. Tämä on sosiaaliselle eläimelle ankara rangaistus. Jos tämän kohtalon voi välttää joustamalla vähän jostakin näennäisesti ”turhasta” rajoituksesta, tai jos jonkin lähinnä tutkijoiden ymmärtämän syy-seuraussuhteen vuoksi esitetty rajoitus ympäristövarojen käyttöön koetaan uhaksi, josta voi seurata vaikkapa työttömyyttä ja sitä kautta uhka yhteisön ulkopuolelle putoamisesta, on aivan selvää, että hyvin suuri osa ihmisistä tulee vastustamaan rajoituksia. Toisaalta, jos rajoituksia rikkomalla voi saada suurta taloudellista tai muuta hyötyä, kannustin rikkoa niitä kasvaa entisestään.

Eriarvoisuuden rinteet. Vasemmalla matalan eriarvoisuuden vallitessa oman aseman heikkeneminen ei ole valtava katastrofi, eikä toisaalta kannustin kilpailla resursseista ole kovin suuri. Tässä tilanteessa kilpailumahdollisuuksien rajoittaminen esimerkiksi ympäristörajoilla on pienempi ongelma. Oikealla suuren eriarvoisuuden vallitessa oman aseman heikkeneminen voi olla suunnaton katastrofi, ja toisaalta kilpailussa onnistumisen palkinto voi olla valtava. Kilpailun rajoittamisesta millään keinoin tulee vaikeaa, ja kannustin rikkoa rajoja on erittäin suuri.

Taloudellisen eriarvoisuuden kasvun salliminen siis lisää kilpailupainetta resursseista, mikä lisää maailman kulutusta ja tekee ympäristörajoista vaikeampia asettaa ja pitää. Kirjassaan ”Miten rikkaat tuhoavat Maan” ranskalainen Hervé Kempf esittää aiheesta esimerkkejä ja teorian, miksi näin tapahtuu. Keskiössä on kuuluisan taloustieteilijän ja sosiologin Thorstein Veblenin jo 1899 kuvailema yhteiskunnallinen mekanismi nimeltä kerskakulutus: ihmiset tavoittelevat sosiaalista statusta pyrkimällä elämään ja aivan erityisesti kuluttamaan kuin heitä ylemmässä sosiaalisessa luokassa elävät. Köyhät pyrkivät elämään kuin keskiluokka, keskiluokka yrittää elää kuin rikkaat, ja rikkaat yrittävät elää kuin superrikkaat. Rikkaissa yhteiskunnissa kulutuksesta on jo ajat sitten tullut erottamaton osa oman identiteetin rakentamista, ja niinpä rakennamme identiteettiämme kuluttamalla rajallista maailmaamme tavoitellen jotain sellaista, mitä vain harva voi koskaan saavuttaa.

Lyhyesti sanoen, elämme rajallisessa maailmassa, johon mahtuu turvallisesti rajallinen määrä niinsanottua reaalista vaurautta, eli niitä konkreettisia asioita joita me ihmiset fyysisinä olentoina tarvitsemme ja arvostamme. Tekniikan kehitys lisää reaalista vaurautta siinä mielessä, että opimme tekemään vähemmästä enemmän. Voimme jopa luoda virtuaalista vaurautta esimerkiksi rakentamalla virtuaalimaailmoja omine talousjärjestelmineen. Mutta niin kauan kun olemme fyysisiä olentoja, tulemme sekä tarvitsemaan että haluamaan myös fyysisiä asioita. Ja sillä, miten paljon voimme näitä fyysisiä asioita turvallisesti käyttää, on rajansa.


Alaviitteet

[1] Teoriassa olisi tietenkin mahdollista, että ainakin muutamat tuhannet ihmiset muuttaisivat avaruuteen. Tämä on kuitenkin toistaiseksi pelkkää fiktiota. Olemme Maa-planeetalla elämiseen sopeutunut laji, ja on hyvin epävarmaa, pystyisivätkö ihmiset edes asumaan pysyvästi avaruusasemilla tai muilla planeetoilla. Elimistömme ei ole sopeutunut painottomuuteen, ja avaruussiirtokunnille muuten kenties mahdolliset Kuu ja Mars ovat äärimmäisen vihamielisiä ympäristöjä tuntemamme kaltaiselle elämälle. Esimerkiksi Kuun pintaa peittävä hienojakoinen, avaruuspukuihin erittäin helposti tarttuva ja niiden mukana väistämättä asuintiloihin kulkeutuva hienojakoinen pöly voi alustavien tutkimusten mukaan olla pidempään hengitettynä mahdollisesti jopa vaarallisempaa kuin asbesti, ja vaarallisen altistumisen välttäminen voi vaatia Kuussa asumisen rajoittamista esimerkiksi puoleen vuoteen (Linnarsson ym. 2012, Lam ym. 2013). Myös Marsin pintaa peittää hienojakoinen pöly, jonka mineraalit muodostaisivat keuhkoihin päätyessään vaarallisia kemikaaleja ja todennäköisesti aiheuttaisivat pidempään altistuville pölykeuhkon kaltaisia vakavia sairauksia; tutkijoiden mukaan käytännössä ei ole mahdollista kokonaan estää pölyn pääsyä asuintilojen ilmaan Jaggard 2013). Kaiken hyväksi Mars-perä vaikuttaa olevan myös pullollaan reaktiivisia perkloraatteja, jotka vahingoittavat ihmisten kilpirauhasta ja tekevät esimerkiksi ruoan viljelystä Marsin hiekassa mahdotonta, ellei hiekkaa ensin puhdisteta monimutkaisella operaatiolla (Jaggard 2013, Wadsworth ja Cockell 2017). Emme myöskään ole kyenneet osoittamaan edes Maan pinnalla, että osaisimme rakentaa suljetun ekosysteemin, jota voitaisiin ylläpitää pitkäaikaisesti ja joka kykenisi elättämään edes muutamia ihmisiä. Yritykset rakentaa tällaisia suljettuja ekosysteemejä ovat tähän saakka epäonnistuneet surkeasti.

Vaikka näistä ongelmista selvittäisiinkin, tai etenkin jos planeettojen pinta jätettäisiin rauhaan ja avaruusasutus keskittyisi avaruusasemille, avaruussiirtokuntien asukkaat joutuisivat elämään koko todennäköisesti lyhyeksi jäävän elämänsä sotilaallisessa kurissa laivan kaltaisessa pienessä, ahtaassa ja suljetussa ympäristössä ankarien rajoitusten alaisina, jotta heidän pienet ja herkät ekosysteeminsä ja elossapitojärjestelmänsä eivät vahingossa tuhoutuisi. Toisin sanoen, ekosysteemin rajoja avaruuteen pakenevat joutuisivat, ironista kyllä, opettelemaan miten elää kestäviä rajoja rikkomatta, paljon tiukempien ekosysteemirajojen sisällä mitä he Maan päällä edes pahassa tapauksessa joutuisivat. Siltikin jokainen avaruussiirtokunta olisi yhden isomman virheen tai mielipuolen oikun päässä täystuhosta. Vaikka näillä tosiasioilla ei näytäkään olevan vaikutusta miljardöörien avaruusfantasioihin, on aivan selvää, että ainakin 99,999 prosenttia Maapallon asukkaista joutuu ratkaisemaan ongelman resurssirajojen sisällä elämisestä ilman mahdollisuutta vaihtaa planeettaa. Epäilemättä muutamat harvat tulevat silti yrittämään elämää planeetan ulkopuolella, ja joskus tulevaisuudessa jokin ihmisistä polveutuva mutta avaruuden oloihin sopeutunut älykkyys saattaa hyvin asuttaa tähtiä, mutta nykyisin tuntemamme kaltaisten ihmisten asuttamista avaruussiirtokunnista tulee hyvin todennäköisesti avaruushautoja. Kaiken kaikkiaan, olisi huomattavasti helpompaa opetella ekosysteemien rajojen sisäpuolella eläminen ensin Maan päällä, ennen kuin edes yritämme sitä paljon vaikeammassa ympäristössä.

Jaggard, Victoria (2013). Toxic Mars dust could hamper planned human missions. New Scientist, 8 May 2013. https://www.newscientist.com/article/dn23505-toxic-mars-dust-could-hamper-planned-human-missions/

Lam, C. W., Scully, R. R., Zhang, Y., Renne, R. A., Hunter, R. L., McCluskey, R. A., Chen, B. T., Castranova, V., Driscoll, K. E., Gardner, D. E., McClellan, R. O., Cooper, B. L., McKay, D. S., Marshall, L., & James, J. T. (2013). Toxicity of lunar dust assessed in inhalation-exposed rats. Inhalation toxicology 25(12), 661–678.

Linnarsson, Dag; Carpenter, James; Fubini, Bice; Gerde, Per; Karlsson, Lars L.; Loftus, David J.; Prisk, G. Kim; Staufer, Urs; Tranfield, Erin M. ;van Westrenen, Wim (2012). Toxicity of lunar dust. Planetary and Space Science 74(1), 57-71. doi:10.1016/j.pss.2012.05.023

Wadsworth, J. & Cockell, C.S. (2017). Perchlorates on Mars enhance the bacteriocidal effects of UV light. Scientific Reports 7, 4662. https://doi.org/10.1038/s41598-017-04910-3

Neljä argumenttiketjua varallisuuden rajoittamisesta

Miksi olen päätynyt käsitykseen, että varallisuuden rajoittaminen tulee olemaan ennen pitkää välttämätöntä kaikille rajallisissa maailmoissa eläville teollistuneille lajeille?

Seuraavassa neljä mielestäni keskeistä argumenttiketjua lyhyesti ja luonnoksenomaisesti. Näiden mielestäni yleispätevien päätelmien lisäksi uskon vahvasti, että nykyisessä tilanteessamme olisi suorastaan elintärkeää pyrkiä kasvattamaan ihmisten taloudellista turvallisuutta ja itsemääräämisoikeutta. Niin kauan kun esimerkiksi ympäristötoimien toteuttaminen tarkoittaisi työttömyyden uhkaa, ja työttömyys on yksilölle vakava uhka, ympäristötoimia ei todennäköisesti saada toteutettua. Vastaava umpikuja oli yksi osasyistä Neuvostoliiton romahdukselle: Gorbatsov tiesi oikein hyvin, että lukuisia asetehtaita olisi saatava suljettua, jotta uudistukset kyettäisiin rahoittamaan. Sulkeminen jäi kuitenkin tekemättä, koska tehtaat olivat kymmenien tuhansien ihmisten ainoa taloudellinen turva.

Poliittinen valta-argumenttiketju

  1. Valta on kykyä vaikuttaa toisten käyttäytymiseen.
  2. Tiedämme historiasta, että vallalla on taipumus korruptoida, ja absoluuttisella vallalla korruptoida absoluuttisesti.
  3. Kaikki valtaa keskittäneet yhteiskuntajärjestelmät ovat joko puuttuneet vallan keskittymiseen tai päättyneet huonosti, vaikka tarkoitus olisi ollut miten hyvä tahansa.
  4. Tiedämme historiasta ja teoriasta, että on olemassa ns. Matteus-efekti: se, jolla on jo paljon, saa lisää. Tiedämme, että valtaa voi käyttää vallan kasaamiseksi entisestään, niin yksilöille kuin organisaatioille.
  5. Kun jokin taho saa paljon valtaa, se vain harvoin luopuu siitä vapaaehtoisesti.
  6. Kasautuva kehitys on usein epälineaarista: toisin sanoen, on todennäköisesti olemassa etukäteen vaikeasti ennustettavissa oleva raja, jonka jälkeen vallan keskittymiskehitykseen puuttumisesta tulee erittäin vaikeaa, eikä välttämättä enää demokraattisin keinoin mahdollista.
  7. Meillä on siis erinomaiset syyt kavahtaa vallan keskittymiseen johtavia järjestelmiä ja kehityskulkuja.
  8. Tiedämme myös, että on olemassa erilaisia vallan lajeja, ja että vallan eri lajeja voi muuttaa toisiksi lajeiksi.
  9. Taloudellinen valta – valta päättää rahan ja arvokkaiden resurssien käytöstä – on yksi vallan muodoista.
  10. Taloudellisen vallan keskittyminen on vallan keskittymistä, ja siitä on samanlaisia seurauksia kuin muustakin vallan keskittymisestä.

Ympäristörajat-argumenttiketju

  1. Kestävyyskriisin välitön syy on se, että olemme ylittäneet ympäristön kantokyvyn rajat. Käytämme Maapallon ympäristövaroja – niin maa-alaa, raaka-aineita kuin jätteitämme käsitteleviä nieluja – enemmän kuin ne ehtivät uusiutua.
  2. Mikään fysikaalinen takaisinkytkentämekanismi ei automaattisesti rajoita ympäristövarojen käyttöä kestävälle tasolle – ainakaan ilman yhteiskunnallista katastrofia.
  3. Vahingot rajojen ylittämisestä ilmenevät yleensä
    1. viiveellä ja/tai
    2. maantieteellisesti kaukana ja/tai
    3. vahinkojen aiheuttamisesta eniten hyötyviä vähempivaltaisille ihmisille,
    4. samalla kun enemmän hyötyvät kykenevät yleensä käyttämään valtaansa (voimaa, poliittista, taloudellista, ideologista) puskurina suojautuakseen pahimmilta vaikutuksilta.
  4. Siksi sosiaaliset takaisinkytkentämekanismit toimivat parhaimmillaankin huonosti estämään rajojen ylittämistä.
  5. Rajojen ylittämiseen ei ole yksinomaisesti teknologista ratkaisua.
    1. Tehokkuusparannukset johtavat Jevonsin paradoksin mukaisesti resurssin lisääntyvään käyttöön, ellei resurssin käytön tai aiheutuneiden vahinkojen kokonaismäärälle aseteta absoluuttisia rajoja.
    2. Rajallisten resurssien korvaaminen toisilla resursseilla ainoastaan siirtää ongelmaa eteenpäin.
  6. Riippumatta tekniikan kehittymisestä, meidän on siis ennemmin tai myöhemmin asetettava selvät, absoluuttiset enimmäisrajat ympäristövarojen käytölle – ja kyettävä pysymään rajojen sisällä.
  7. Koska fysikaaliset tai sosiaaliset takaisinkytkentämekanismit eivät automaattisesti rajoita ympäristövarojen käyttöä kestävälle tasolle, näiden rajojen on oltava luonteeltaan poliittisia päätöksiä. Toisin sanoen, mikään luonnonlaki tai yhteisöjen dynamiikka ei sinänsä estä ympäristövarojen vaarallisen liiallista käyttöä.
  8. Jos yksilöiden sallitaan hankkia rajattomasti valtaa päättää resurssien käytöstä, mutta resurssit ovat rajallisia, seurauksena on valtava eriarvoisuus resurssien saatavuudessa.
  9. Koska ihminen on sosiaalinen eläinlaji, jolla on selvä alitajuinen käsitys statushierarkioista, meillä on taipumus vertailla itseämme statushierarkiassa ylempiin.
    1. Etenkin suurten eriarvoisuuksien vallitessa, tämä aiheuttaa jatkuvan paineen hankkia lisää valtaa: hierarkiassa ylöspäin pääsemisen palkinnot ovat sitä suurempia, mitä jyrkempiä vallan erot ovat, ja toisaalta hierarkiassa alemmaksi jäämisestä aiheutuvat haitat ovat sitä suurempia, mitä jyrkempi hierarkia on.
    2. Paljon valtaa omaavien elämäntyylistä (nykyisin etenkin materiaalisesta elintasosta) tulee siten väistämättä tavoite heitä alemmilla portailla oleville, kuten Veblen aikanaan huomasi.
  10. Eriarvoisuus resurssien saatavuudessa johtaa siksi paineeseen hankkia lisää resursseja, mukaanlukien paineeseen
    1. olla asettamatta selkeitä rajoja luonnonvarojen käytölle, ja/tai
    2. peruuttaa aikaisemmin tehdyt päätökset ympäristön käytön rajoittamisesta.
  11. Yhteisö voi tässä tilanteessa
    1. jakaa resursseja tasaisemmin kilpailupaineen vähentämiseksi;
    2. sallia ympäristörajojen rikkomisen välittämättä seurauksista, jolloin lopputuloksena on ennemmin tai myöhemmin ympäristön kantokyvyn radikaali heikkeneminen ja joukkotuho;
    3. käyttää valtaa (voimaa, taloudellista, poliittista, ideologista), ennen pitkää lähes varmasti voimakeinoja, suojaamaan vallan eriarvoisuuksia JA ympäristörajoja;
    4. pyrkiä siirtämään statuskilpailun teknisin ja/tai sosiaalisin keinoin areenalle, joka on irroitettu mahdollisimman täydellisesti reaalimaailman luonnonvaroista, kuten virtuaalitodellisuuteen.
  12. Jos yhteiskunta sallii millä tahansa, virtuaalisella tai reaalisella, statuskilpailun areenalla saatujen voittojen loputtoman kasautumisen, ja voittojen käyttämisen reaalimaailman rajallisten resurssien hankkimiseen, ennen pitkää yhteiskunta on takaisin kohdassa 8) riippumatta siitä, miten täydellisesti statuskilpailun areena on irtikytketty reaalitodellisuuden luonnonvaroista.
    1. Toisin sanoen, mikäli statuskilpailun areenan voitoilla saa hankittua mitään reaalimaailmassa arvokasta resurssia (rahaa, tavaraa, toisten ihmisten aikaa, suositussa pelissä käytettäviä tavaroita, jne.), ennen pitkää edessä on väistämättä kysymys kasautumisen tai ostovoiman rajoittamisesta.

Keskussuunnittelun ongelma-argumenttiketju

  1. Hayekin talouslaskun ongelma osoittaa talouden keskussuunnittelun keskeisimmän ongelman: keskussuunnittelija ei voi koskaan tietää yksittäisten ihmisten preferenssejä yhtä hyvin kuin ihmiset itse. Tämä aiheuttaa väistämättä hyvinvointitappioita ja tehotonta resurssien käyttöä.
  2. Hayekin todistus ei riipu siitä, mitä kautta keskussuunnittelija on saanut vallan päättää asioista.
  3. Taloudellisen vallan keskittäminen tuottaa toisin sanoen aina hyvinvointitappioita ja tehottomuutta, riippumatta siitä, keskittyykö valta poliittisten vai ”markkina”mekanismien kautta.
    1. Kuten esimerkiksi Polanyi (1944) ja lukuisat muut ovat osoittaneet, mitään selvää rajaa politiikan ja talouden välille ei ylipäätään voida vetää, ja markkinamekanismien toimintaan, ml. vallan kasautumiseen, vaikuttaa oleellisesti se, millaisiksi nämä mekanismit on poliittisella sääntelyllä viritetty.
    2. Toisin sanoen, ei ole olemassa mitään politiikasta täydellisen irtonaista taloutta, joka toimisi jotenkin puhtaan omalakisesti jos vain poliitikot eivät puuttuisi asioihin.
  4. Niukkojen resurssien maailmassa on entistä tärkeämpää, että saatavilla olevat resurssit käytetään mahdollisimman tehokkaasti tuottamaan hyvinvointia.
  5. Koska keskussuunnittelu on tehottomampi tapa käyttää resursseja, taloudellisen vallan jakaminen tasaisemmin lisäisi hyvinvointia.

Markkinoiden toiminta-argumenttiketju

  1. Markkinamekanismi on erinomainen tapa jakaa niukkoja resursseja etenkin silloin, kun resursseja voidaan verrata toisiinsa yhteismitallisesti ja realistisesti, ja markkinatoimijoilla ei ole suuria eroja markkinoilla kelpaavien pelimerkkien määrässä.
    1. Markkinamekanismi kannattaa säilyttää.
    2. Markkinamekanismi tulee todennäköisesti aina syntymään, vaikka se yritettäisiin tukahduttaa; siksi sitä ei kannata yrittää tukahduttaa.
    3. Markkinamekanismin perusongelma on kuitenkin se, että se jakaa valtaa resurssien käyttöön sillä perusteella, miten paljon ihmisillä on markkinoilla kelpaavia pelimerkkejä.
  2. Jos toimijoilla on kuitenkin merkittäviä eroja pelimerkkien määrässä, paljon pelimerkkejä omistavat voivat käytännössä dominoida resurssienjakoa ja esimerkiksi asettaa kysynnällään resurssien hinnat köyhempien ulottumattomiin.
    1. Kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti tämä johtaa siihen, että resurssia, jolle on kysyntää, tuotetaan lisää.
    2. Tämä puolestaan on useissa tapauksissa ristiriidassa ympäristörajojen ylläpitämisen kanssa.
    3. Joissain tapauksissa, kuten kaupunkien keskustaa lähellä olevan tonttimaan, resurssia ei yksinkertaisesti ole määräänsä enempää.
  3. Markkinat tuottavat hyvin helposti eriarvoisia lopputuloksia ja taloudellisen vallan kasautumista niille, joilla jo on valtaa.
  4. Koska taloudellista valtaa voi muuttaa markkinoiden reunaehtoja muuttavaksi poliittiseksi vallaksi, esimerkiksi haittojen hinnoitteluun vaikuttamiseksi, paljon markkinavaltaa resurssilla X keränneet voivat vaikeuttaa merkittävästi esimerkiksi resurssiin X kohdistuvien haittaverojen säätämistä, vaikka haittaveron säätämiseen olisi mitä parhaimpia syitä.
    1. Vallan kasautumisen sallimisen vuoksi yksittäisillä haittaveroa vastustavilla voi olla käytännössä niin paljon valtaa, että he voivat jyrätä päätöksenteossa niin tutkimuksen tulokset kuin miljoonienkin tavallisten kansalaisten edut.
    2. Tästä syystä liian vähän säädellyt markkinat ja suurten valtaerojen salliminen johtavat ennen pitkää talouden kirjanpidon irtautumiseen todellisuudesta. Resurssien hinnoittelu ei enää vastaa esimerkiksi niiden aiheuttamia haittoja.
    3. Kun talouden kirjanpito erkanee todellisuudesta, seurauksena on aina resurssien tehotonta käyttöä; kts. Neuvostoliitto.
  5. Resurssienjaon eriarvoisuuksia on säännösteltävä jotenkin, etenkin maailman ollessa rajallinen. Vaihtoehtoja rajallisten resurssien jakamiseksi ovat esimerkiksi
    1. niukkojen resurssien jakaminen ihmisten välillä de facto tai de jure poliittisin päätöksin syntyvällä säännöstelyllä. Säännöstelyn ongelmana on mekanismin monimutkaisuus ja syntyvät hyvinvointitappiot;
    2. niukkojen resurssien progressiivinen hinnoittelu. Progressiivisen hinnoittelun ongelmana on mekanismin monimutkaisuus;
    3. pelimerkkien tasaisempi jakaminen, jolloin markkinamekanismia voidaan käyttää periaatteessa sellaisenaan ilman monimutkaista säännöstelyä tai ulkoisia hinnoittelumekanismeja.
  6. Pelimerkkien tasaisempi jakaminen on markkinaystävällisin ja talouden kirjanpidon kannalta yksinkertaisin tapa jakaa niukat resurssit reilusti.

Väkivallaton vastarinta toimii

En tiedä, mitä kaikkea nuoret aktivistit ajattelivat päättäessään salaisessa kokouksessaan, että kestämättömän kehityksen pysäyttäminen vaatisi turvautumista laittomiinkin keinoihin. Tiedän vain, että tätä pääasiassa nuorista, usein vanhempiensa rahoilla eläneistä yliopisto-opiskelijoista koostunutta liikettä ajoi vakava huoli Suomen tulevaisuudesta. Tämän huolen vuoksi liikkeeseen kuuluvat olivat valmiit tarvittaessa uhmaamaan lakia ja järjestystä, kärsimään palkatta suuria vaivoja ja vaaroja, ja ryhtymään yritykseen, jota valtaosa kansasta ja hallitsevasta eliitistä piti parhaimmillaankin hölmönä ja vaarallisena, ellei jopa suoranaisena maanpetoksena. Aktivistit eivät tehneet tätä itsekkyydestä tai seikkailunhalusta, vaikka seikkailunhalu varmasti olikin osa aktivismin viehätystä. He päättivät toimia, koska keinot vaikuttaa virallisia teitä pitkin eivät tuottaneet tulosta tarpeeksi nopeasti.

Puhun tietenkin Helsingin Ostrobotnian kassahuoneessa marraskuun 20. päivän iltana 1914 pidetystä kokouksesta, jossa Suomen itsenäisyysliikkeen aktivistit totesivat alkaneen venäläistämisohjelman tarkoittavan Suomen autonomian rippeidenkin hävittämistä, ja päättivät ryhtyä toimenpiteisiin Suomen irroittamiseksi Venäjästä. Tätä kokousta pidetään yleisesti jääkäriliikkeen alkuna.

Oli jääkärien myöhemmästä toiminnasta mitä mieltä tahansa, on selvää, että he syyllistyivät aikanaan laittomaan kansalaisaktivismiin. Suomi oli laillisesti osa Venäjää, joka oli sodassa Saksan kanssa. Vihollisen palvelukseen astuminen oli valtiopetos.

Jääkärit tekivät kuitenkin sen minkä kokivat välttämättömäksi. Heidän tehtävänsä oli epätoivoinen: muutama tuhatkaan jääkäriä ei olisi edes kansannousun tukemana mitenkään voinut voittaa sotaa Venäjän armeijaa vastaan, jos vallankumous ei olisi syrjäyttänyt tsaarin hallintoa. Onnekkaiden sattumusten kautta, osana paljon laajempaa ja historiassa ansaittua vähemmän huomiota saanutta aktivistien ja huolestuneiden kansalaisten joukkoa, jääkärien tavoite – itsenäinen Suomi – tuli ennen pitkää tosiasiaksi. Sisällissodan ja sitä seuranneen ajan raakuudet, joihin myös monet jääkärit syyllistyivät, eivät muuta tosiasioita: Suomi ei olisi itsenäinen valtio ilman laajaa, toisinaan laitontakin kansalaisaktivismia.

Jääkärien nykyäänkin nauttima kunnioitus kertoo myös siitä, että käytännössä kaikki suomalaiset hyväksyvät laittomankin ja peräti ankarasti kielletyn kansalaisaktivismin joissain tilanteissa. Kun tämä riidaton tosiasia on nyt saatu pois alta, voimme siirtyä keskustelemaan ajankohtaisemmasta aiheesta: toiminnasta kiivaasti etenevää ympäristötuhoa vastaan.

En käy nyt tarkemmin läpi tilannekuvaa: totean vain, että parhaan tieteellisen tiedon valossa olemme edelleen matkalla kohti helvettiä, eikä Suomi voi olla kehitykselle immuuni. Jääkäreihin verrattuna, meillä on paljon vahvemmat perustelut uskoa, että kehityksen jatkuminen ennallaan johtaisi elämäntapamme ja sivilisaatiomme loppuun. On myös kiistatonta, että toistaiseksi esitetyt politiikkatoimet etenevän uhan pysäyttämiseksi eivät ole riittäviä. Ei olekaan ihme, että kansalaisaktivismi ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus nauttivat tutkijoiden vahvaa tukea. Oman kokemukseni mukaan lähes kaikkien ympäristötuhojen torjuntaa tutkivien mielipide entistä YK:n ilmastojohtajaa Christina Figuresia myöten on, että jos kansalaisaktivismia on koskaan tarvittu, nyt on se hetki. Tämä on nimittäin se kohta katastrofielokuvaa, missä tutkijat yrittävät varoittaa katastrofin olevan lähellä.

Voidaan siis pitää selvänä, että 3.10.2020 poliisin pippurisumuttamaksi joutuneiden Elokapinan aktivistien ja muiden kansalaisliikkeiden tavoitteet – estää tuntemamme maailman loppu – ovat hyvin perusteltuja. Itse asiassa en tiedä yhtäkään toista politiikkaan vaikuttamaan pyrkinyttä liikettä, jonka vaatimukset olisivat yhtä vahvasti tutkimustiedon perustelemat. Jäljelle jää kysymys, ovatko valitut keinot oikeita, toisin sanoen tehokkaita, ja oikeutettuja. Tämä on aihe, joka ymmärrettävistä syistä jakaa kansaa.

Mielenilmaukset sinänsä ovat useimmille hyväksyttävissä. Pääsääntöisesti nuorilla ja enintäänkin keskituloisilla aktivisteilla ei ole mitään keinoa osoittaa mieltään monien ihmisten ajattelematta hyväksymillä tavoilla, kuten ostamalla valtavia mainoskampanjoita tai poliitikkoihin vaikuttavien lobbaustoimistojen palveluja. Heillä on käytössään vain omat kehonsa. Fyysinen mielen osoittaminen on keskeinen osa demokratiaa: jos mielen osoittaminen, myös kaupunkien keskustassa, sallitaan vain rahaa käyttäville, emme elä enää demokratiassa vaan oligarkiassa.

Mielenosoittamista on tietenkin harjoitettu jo pitkään. Esimerkiksi koululaisten ilmastolakko on päivystänyt Eduskuntatalon portailla, liikennettä mitenkään haittaamatta, joka perjantai jo kahden vuoden ajan. Ensimmäisten viikkojen jälkeen lakkolaisia ei ole mediassa näkynyt, eikä politiikka ole vielä muuttunut. Tämä on epäilemättä yksi syy, miksi Elokapinan aktivistit ovat todenneet, että heidän on pakko ottaa enemmän riskejä ja kärsiä enemmän epämukavuuksia kunnes politiikka muuttuu. Kuten jääkärit aikanaan, hekin ovat todenneet, että suurempi tarkoitus ja maan ja lastemme pitkän tähtäimen etu ovat nyt henkilökohtaista mukavuutta tärkeämpiä. Elokapinan jäsenet ovat myös osoittaneet, että he ovat valmiit kantamaan vastuunsa ja ottamaan rangaistuksen teoistaan – ja kenties ihmiskunta on hieman viisastunut, sillä aktivistit ovat vahvasti sitoutuneet väkivallattomuuteen.

Kansalaistottelemattomuus jakaa silti mielipiteitä. Myös moni itse ympäristöasiaan sinänsä myönteisesti suhtautuva ajattelee, että ympäristötoimien tekeminen vaatii sitä, että lähes kaikki ihmiset saadaan hyväksymään kyseiset toimet. Tästä näkökulmasta katsottuna polarisaatiota lisäävä kansalaistottelemattomuus on paha asia. On kuitenkin hyviä syitä uskoa, että mainittu käsitys on väärä. Tosiasia on, että sellaista ympäristöpolitiikkaa, joka riittäisi pysäyttämään tuhot ja joka kelpaisi kaikille, ei ole olemassa. Ongelma on siis samanmuotoinen kuin Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen 1960-luvulla kohtaama: sellaisia muutoksia, jotka lopettaisivat rotusorron mutta olisivat kaikkien hyväksyttävissä, ei ollut olemassa.

Väkivallattoman kansalaisvaikuttamisen historia, jota on dokumentoitu esimerkiksi kirjassa This is an uprising, antaa syyn uskoa, että tällaisessä tilanteessa polarisaation lisääminen voi hyvin olla toimiva osa strategiaa. Polarisoivat teot toki tuomitaan laajalti – mutta lähinnä niiden toimesta, jotka joka tapauksessa tuskin laittaisivat asian puolesta tikkua ristiin. Menetys ei siis ole välttämättä suuri. Toisaalta, jos toiminta tai esimerkiksi poliisin reaktiot onnistuvat herättämään sympatiaa tai edes nolostumista tahoissa, jotka voisivatkin toimia, nettovaikutus itse asialle voi hyvin olla positiivinen. Tällä strategialla Intia saavutti itsenäisyyden rauhanomaisesti, rotuerottelu lopetettiin virallisesti Yhdysvalloissa, Solidaarisuus-liike auttoi kaatamaan Puolan kommunistihallinnon, Baltian maat itsenäistyivät Neuvostoliitosta ilman sotaa, ja Serbian diktaattori Slobodan Milosevic saatiin luopumaan vallastaan – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Käytetty strategia ei ole mikään salaisuus, eikä kyseessä ole mikään salaliitto. Kyseessä on tutkittu ja toimivaksi havaittu keino aikaansaada rauhanomaisia ja demokraattisia muutoksia yhteiskunnissa: väkivallaton vastarinta. Mainittu This is an uprising-teos on mainio lähde menetelmän historiaan, teoriaan ja käytäntöön, mutta suomenkielinen Wikipedia-sivukin antaa kiireisemmälle hyvän yleiskuvan.

Väkivallaton vastarinta on lähtökohtaisesti demokraattinen liike. Se voi toimia vain jos suhteellisen laajat kansalaispiirit hyväksyvät liikkeen tavoitteet ja liike kerää tarpeeksi osallistujia ja tukijoita. Kun peräti 92 prosenttia EU:n kansalaisista haluaa EU:sta hiilineutraalin viimeistään vuonna 2050, ja yli puolet kannattaa tavoitteen asettamista vuoteen 2030, voidaan pitää osoitettuna, että tuntemamme maailman lopun estämisellä on laajojen kansalaispiirien tuki. Koko ympäristöliike ja Elokapina eroaakin demokraattisuudessaan ilmiselvästi vaikkapa sunnuntaina 4.10.2020 Tampereella poliisin häiritsemättä marssineista uusnatseista, jotka ihannoivat väkivaltaa ja joiden tavoite on väkivaltainen, pienen etujoukon suorittama vallankumous. Väkivallaton totalitarismi on jo ajatuksena lähtökohtaisesti älytön, eikä historia tunne yhtäkään esimerkkiä tällaisesta. Siksi koen turvalliseksi tukea Elokapinaa ja ympäristöliikettä: todennäköisyys sille, että väkivallattomana pysyvä toiminta johtaisi johonkin Venäjän vallankumouksen kaltaiseen sekasortoon, jota jokin autoritaarinen liike voisi käyttää hyväkseen kaapatakseen vallan, on erittäin pieni. (Nykymenolla todennäköisyys sille, että kasvavat ympäristötuhot ja niiden aiheuttamat talous- ja muut kriisit ajavat yhteiskuntia vastaavaan, diktatuureja synnyttävään kaaokseen, on erittäin suuri.)

Kun tiedän sen mitä työni ja tutkimukseni vuoksi tiedän, pidän tuntemamme maailman lopun torjunnan yrittämistä enemmänkin velvollisuutena kuin oikeutena. Yllämainituin perusteluin totean myös seuraavat kriteerit mielestäni riittävän hyvin osoitetuiksi:

  1. Suomalaiset hyväksyvät kansalaistottelemattomuuden vähintään joissain tilanteissa;
  2. Tilanne on jotakuinkin niin vakava kuin se voi olla;
  3. Toiminnalla tavoitellut tavoitteet ovat erinomaisesti perusteltuja;
  4. Aiheutetut haitat ja toiminnan riskit ovat tavoitteeseen nähden hyväksyttäviä;
  5. Liike on lähtökohtaisesti väkivallaton ja demokraattinen, eikä osoita mitään merkkejä “pahentumisesta” kummassakaan suhteessa;
  6. Polarisoivakin kansalaistottelemattomuus on ollut historiallisesti osa toimivaa strategiaa demokraattisen muutoksen ajamiseksi.

Näistä syistä pidän väkivallatonta kansalaisaktivismia ja kansalaistottelemattomuutta edelleen erittäin perusteltuna ja kannatettavana osana maailmanlopun estämiseen tähtäävää demokraattista toimintaa. Toivomuksena esitän kuitenkin, että toimintaa suunnattaisiin konkreettisesti esimerkiksi fossiilisia edelleen polttavien laitosten tai niistä hyötyvien yritysten saartamiseen.

PS. Tavalliselle ihmiselle maailmanlopun torjuminen näkyisi paitsi vähempinä huolina omasta ja lasten tulevaisuudesta, myös esimerkiksi parempana elämänlaatuna. Suurin osa toimista ei näy tavallisen ihmisen elämässä mitenkään, ne mitkä näkyvät – kuten liikenteen sähköistäminen – tulevat olemaan keskimäärin parannuksia, jotka tehtyämme ihmettelemme, miksemme tehneet niitä jo aikaisemmin. Yksi konkreettinen esimerkki politiikkatoimista, joilla ympäristötuhoa voisi hidastaa, olisi valtion takaama, edullinen “energiaomavaraisuuslaina”, jolla vähätuloinenkin voisi päivittää autonsa sähköautoon tai asentaa kotiinsa aurinkopaneelit. Sähköautojen hinta tulee nopeasti alaspäin, ja esimerkiksi valtiontakuun mahdollistamalla 10 vuoden laina-ajalla 25 000 euron hintaisen sähköauton (todellisuutta ennen vuotta 2025) kuukausihinnaksi jäisi ehkäpä 220 euroa. Tämänkaltaiset toimet olisivat täysin mahdollisia ja valtiolle nykyisenä halpojen korkojen aikana enemmänkin tuloa kuin menoja – vaikkei liikenteen sähköistämisen moninaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia hyötyjä arvioisi sentinkään arvoisiksi.

Avoin kirje luontojärjestöille ja luonnossa liikkuville: mihin ohjaisitte elvytysrahaa?

Tervehdys!

Koronan laukaiseman talouskriisin jälkihoito on nyt suunnitteilla. Nyt olisi oikea aika vaikuttaa niin, että tulossa olevaa talouselvytystä käytettäisiin mahdollisimman tehokkaasti myös ympäristöllisesti kestävämmän yhteiskunnan rakentamiseen. Olemme rakentamassa yhteistyössä erinäisten tahojen (mm. Sitra) kanssa verkostoa, joka pyrkii kokoamaan tietoa sellaisista kohteista, joihin tätä rahaa kannattaisi käyttää, ja viemään sitten kootun esityksen eteenpäin rahoista päättäville tahoille. Toivoisimme saavamme mm. luonnonsuojelua, lähiluontoa, ja luontomatkailua tuntevilta esityksiä, niin paikallisia, alueellisia, koko maata koskevia ja laajempiakin, miten asiaa voisi parhaiten edistää.

Olemme kiinnostuneet kaikenlaisista ideoista, pienistä parannusehdotuksista suurisuuntaisempiin hankkeisiin. Juuri nyt kaikkein kiireellisin tarve on kuitenkin selvittää, miten ihmisille saataisiin töitä tarvittaessa jo ensi kesänä. Olemme alustavasti pohtineet, että nyt olisi oikea aika esittää esimerkiksi luonnonsuojelullisten töiden, kuten ennallistamisen ja  luonnonpuistojen kunnostuksen kaltaisia töitä. Suomessa on varmasti tällä alalla paljon tekemätöntä työtä ja korjausvelkaa, ja nyt asialle voisi ehkä tehdä jotain.

Jos koronakriisi jatkuu kuten nyt ennustetaan, on myös nähtävissä, että esimerkiksi kotimaan matkailu ja retkeily kasvattavat jo tulevana kesänä suosiotaan. Siksi olisikin toivottavaa, että myös tällaisia kohteita saataisiin mukaan elvytysohjelmaan. Esimerkiksi vaellusreittien ja autiotupien korjaus- ja parannustyöt olisivat nyt oivallisia työkohteita.

Uskomme, että samaan pakettiin kannattaisi sisällyttää myös koulutusta ja valistusta. Esimerkiksi ennallistamistöihin voisi hyvin lisätä koulutusosuuden, jossa kerrottaisiin, lyhyesti ja ytimekkäästi, miksi vaikkapa biodiversiteetin suojelu on tärkeää, ja miksi tehty työ ei ole tyhjänpäiväistä puuhastelua. Tämä parantaisi työn laatua ja sen koettua mielekkyyttä, ja voisi lisätä luontoarvojen arvostusta. Lisäksi se tarjoaisi töitä esimerkiksi biologeille ja ekologeille, joiden työtilanne saattaa nyt heikentyä. Siksi myös tämänkaltaiset ideat olisivat tervetulleita.

Pyytäisimme teiltä kaikilta nyt yhteistyötä ja ideoita siihen, miten elvytysrahaa voisi ja pitäisi käyttää – sekä tietoa siitä, mihin sitä ei ainakaan pitäisi käyttää. Olemme laittaneet tämän projektin liikkeelle nopeasti, ja se varmasti näkyy esimerkiksi siinä, että saatamme toisinaan kysellä tyhmiä. Siksi arvostaisimme myös kaikkia ideoitanne ja apuanne asian edistämiseksi. Toivomme myös, että voisimme myöhemmässä vaiheessa pohtia yhdessä laajemmin, miten nykytilasta päästäisiin kohti ympäristöllisesti ja sosiaalisesti kestävämpää yhteiskuntaa.

Laittakaa siis meille vaikkapa sähköpostitse tietoa ajatuksistanne. Jos tiedätte jonkin konkreettisen työkohteen, ilmoittakaa sen tiedot mahdollisimman yksityiskohtaisesti (tarvitsemme vähintään tiedon siitä, minkä kunnan alueella kohde on, ja mitä siellä tulisi tehdä). Jos teillä on jo arvaus siitä, miten paljon työtä kyseinen kohde tarjoaisi, kertokaa sekin.

Parhain terveisin, isänmaan ja maaäidin etu mielessämme,

Janne M. Korhonen ja Maija Li Raudaskoski

Plan B-hanke

LUT, Turun Kauppakorkeakoulu

elvytys@ilmastomobilisaatio.fi