Vallan eriarvoisuus vaikeuttaa kestävyyskriisien torjuntaa

(Tämä on hieman editoitu versio pamfletissa Mikä meitä estää? julkaistusta kirjoituksestani. Pamflettia voi tilata esim. täältä.)

Johdanto

Miksi ilmastokriisiä ei ole saatu pysäytettyä, vaikka uhasta on tiedetty ja ainakin teoriassa toimivia ratkaisuvaihtoehtoja on esitetty jo yli puolen vuosisadan ajan?

Äskettäinen laaja katsaus ilmastonmuutoksen torjunnan historiaan viimeisen 30 vuoden ajalta toteaa, että vaikka välillisiä syitä ilmastotoimien hitaudelle on lukuisia, kaikkia syitä yhdistää perimmäisellä tasolla yksi yhteinen lanka: valta ja sen keskittyminen (Stoddard et al., 2021). Yhteiskuntien epäonnistuminen ilmasto- ja muiden ympäristöllisten kestävyyden kriisien eli kestävyyskriisien ennakoinnissa ja torjunnassa johtuu ennen kaikkea epätasaisesti, eriarvoisesti ja epäreilusti jakautuneesta vallasta. Etenkin eriarvoisesti jakautunut taloudellinen ja poliittinen valta tekevät lähes kaikista kestävyyskriisien torjunnan osa-alueista vaikeampia kuin niiden täytyisi olla. 

Vallan tasa-arvoisempi jakaminen, toisin sanoen demokratian edistäminen, on siksi olennaisen tärkeä osa kestävyyskriisien torjuntaa. Ongelma on polttava. Ilmastokriisi on vain yksi osa laajempaa kestävyyskriisiä, johon globaali teollinen maailmantalous on planeetan äärellisyyden vuoksi törmännyt. Ilmastokriisi ei jää viimeiseksi kestävyyskriisiksi, ja jo tätä kirjoittaessa tietoisuus esimerkiksi biodiversiteettikriisin merkityksestä on alkanut leviämään myös tutkijapiirien ulkopuolelle. Jos haluamme kasvattaa todennäköisyyttä, että yhteiskunnat selviävät globaalin talouden törmäyksestä maailman rajoihin mahdollisimman vähin vaurioin, joudumme keskustelemaan siitä, millainen yhteiskunta kykenee selviämään kestävyyskriiseistä ja asettamaan toiminnalleen pitäviä rajoja. 

Tämän kirjoituksen tarkoituksena onkin paitsi lisätä tietoisuutta eriarvoisesti jakautuneen vallan turmiollisista vaikutuksista, myös hahmotella eräitä teoreettisia lähtökohtia tällaiselle kestävälle yhteiskunnalle. Lyhyesti ja yksinkertaisesti, tämä kirjoitus ei yritä niinkään vastata kysymykseen “miksi yhteiskuntamme eivät torju kestävyyskriisejä pontevammin,” vaan kysymykseen “millainen yhteiskunta kykenee torjumaan pontevasti kestävyyskriisejä.”

Kestävyyskriisit ovat viime kädessä seurausta niistä rakenteellisista valinnoista, joita teolliset yhteiskunnat tekivät pitkälti tietämättään ja osaksi lyhytnäköisen voitontavoittelun vuoksi aikana, jolloin maailman äärellisyydestä ei tarvinnut välittää. Jos tavoitteena on kestävyyskriisien “ratkaisu” tai ainakin kroonistuvan ongelman helpottaminen, yhteiskunnallisiin rakenteisiin on välttämätöntä vaikuttaa. 

Juuri nämä yhteiskuntien rakenteet selittävät nähdäkseni parhaiten sen, miksi esimerkiksi Euroopan unionin toimenpiteet edes ilmastokriisin torjumiseksi etenevät vain hitaasti, vaikka EU:n kansalaisista peräti 93 prosenttia pitää ilmastokriisiä vakavana ongelmana, 90 prosenttia kannattaa hiilineutraaliutta viimeistään 2050, ja 75 prosenttia pitää kansallisten hallitustensa tekemiä toimia ilmastokriisin hillitsemiseksi riittämättöminä (Eurostat, 2021). Kenties yleisin selitys yhteiskuntien hitaalle ja riittämättömälle reagoinnille, jokin versio teoriasta “ihmisiä ei vain kiinnosta”, ei yksinkertaisesti sovi kovinkaan hyvin tosiasioihin. Myöskään yksinkertaisesta talousteoriasta kumpuava selitys, jonka mukaan syynä on ilmastokriisin luonne ongelmana jonka ratkaisemisessa yksittäinen toimija hyötyy muiden panostuksesta vaikkei tekisi omaa osuuttaan, eli niin sanottu vapaamatkustajan ongelma, ei vaikuta empiiristen havaintojen perusteella kovinkaan merkittävältä ongelmalta: todellisuudessa mm. taloudellisen vallan eriarvoisesta jakautumisesta valtioiden sisällä aiheutuvat konfliktit selittävät valtioiden ilmastotoimia vähintään yhtä hyvin tai paremminkin (Aklin & Mildenberger, 2020)

Käyn tässä kirjoituksessa ensin lyhyesti läpi kestävyyskriisien luonteen ensi sijassa niin sanottujen nielujen eikä niinkään raaka-aineiden ongelmana, sekä tästä havainnosta seuraavat välttämättömät vaatimukset kestävälle yhteiskunnalle. Seuraavassa osiossa siirryn käsittelemään vallan olemusta ennen kaikkea sosiologi Michael Mannin kehittämän “neljän valtakeskuksen” mallin kautta ja selvitän, miksi kaikkien vallan loputon lisääminen ei ole todennäköistä. Lopuksi vedän yhteen näiden tekijöiden seuraukset yhteiskuntien kyvylle ratkaista suuria, niin sanottuja komplekseja ongelmia kuten kestävyyskriisejä käyttämällä apunani teoriaa komplekseista järjestelmistä ja ongelmanratkaisusta.

Yhteiskuntien uhkana on rajojen ylittäminen, ei raaka-aineiden vähyys

Ympäristökysymysten murtautuessa yleiseen tietoisuuteen 1960- ja 1970-lukujen aikana julkiseen keskusteluun nousi ennen kaikkea kysymys teollisten yhteiskuntien käyttämien raaka-aineiden riittävyydestä. Keskustelulle antoi lisävauhtia vuoden 1973 öljykriisi, joka osoitti kouriintuntuvasti, miten riippuvaisia yhteiskunnat olivat polttoaineistaan. Kysymys siitä, muodostaisiko öljyn tai jonkin muun kriittisen raaka-aineen riittävyys yhteiskuntien jatkuvuuden kannalta kriittisen pullonkaulan, hallitsikin keskusteluja kestävästä yhteiskunnasta vuosikymmenien ajan. Ikävä kyllä, kyseessä oli jälkikäteen katsottuna väärä pullonkaula. 

2000-luvun aikana on tullut selväksi, että teolliset yhteiskunnat kykenevät tuhoamaan “avaruusalus Maan” oleellisen tärkeät elossapitojärjestelmät, eli ekosysteemit, kauan ennen kuin yhteiskunnat ajautuvat vakaviin ongelmiin raaka-aineiden rajallisuuden vuoksi. Maa-alan ja niin sanotun Maan nettoprimäärituottavuuden eli biomassan muodostumisen kasvava omiminen ihmisten käyttöön, yhdessä luonnonvaraisiin eliölajeihin kohdistuneen säälimättömän hyväksikäytön kanssa, ovat jo aiheuttaneet Maan ylläpitämän biomassan vähentymisen noin puoleen verrattuna esihistorialliseen aikaan. Koska biomassan määrällä on selvä yhteys kaikkien elollisten olentojen määrään, voidaan sanoa, että ihmiset ovat jo tuhonneet karkeasti sanoen puolet Maan elämästä (Bar-On et al., 2018). Suurin osa tästä tuhosta on tehty vuoden 1950 jälkeen. Yksin vuoden 1970 jälkeen, ympäristökysymysten tultua jo suuren yleisön tietoisuuteen, muunlajisten villien eläimien määrä väheni arviolta 50-60 prosenttia (WWF, 2018). Muunlajisten joukkotuhon lisäksi olemme häirinneet planeetan luonnollisia kiertoja maankäytöllämme ja teollisen yhteiskunnan jätteillä, joista kasvihuonekaasut kuten hiilidioksidi ovat vain tunnetuin esimerkki.

Elinympäristöjen tuhoutuminen ja luonnollisten kiertojen häiriintyminen ovat ongelmia, jota ei voida ratkaista paremmalla tekniikalla tai levittäytymällä avaruuteen. Tunnetun Jevonsin paradoksin mukaisesti parempi eli resurssitehokkaampi tekniikka itsessään ei vähennä resurssien kulutusta: sen sijaan resurssitehokkaampaa tekniikkaa käytetään enemmän ja/tai säästyneet resurssit käytetään johonkin muuhun tarkoitukseen (Jevons, 1865). Ilmiö näkyy mainiosti vaikkapa resurssitehokkuuden kannalta valtavassa läpimurrossa, valokuvauksen digitalisoitumisessa. Jopa noin kolmannes kaikesta maailmassa kulutetusta hopeasta käytettiin vielä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina valoherkkiin filmeihin. Digitaalikameroiden yleistyminen teki filmeistä harrastajien hupia, mutta hopeaa louhitaan silti maailmassa noin 50 prosenttia enemmän kuin vuonna 2000. 

Mitä tapahtui? Kun filmit tarvitsivat vähemmän hopeaa ja hopean saatavuus parani, hopeaa kannatti käyttää enemmän muihin tarkoituksiin.

Vastaavia havaintoja voidaan tehdä lähes jokaisesta kohteesta jota vain välitetään tutkia. Esimerkiksi tutkittaessa, miten tekniikan kehittyminen vaikutti kymmenen tärkeän hyödykkeen tai aktiviteetin energiankulutukseen vuosien 1805 ja 2009 välisenä aikana, havaittiin valtavien teknisten parannusten pitäneen kokonaisenergiankulutuksen edes jotakuinkin samalla tasolla vain yhdessä tapauksessa. Muissa yhdeksässä kokonaiskulutus nousi selvästi (Dahmus, 2014). Vaikka yksittäisiä poikkeuksia voidaan aina löytää, kokonaisuutena katsottuna todistusaineiston välittämä viesti on selvä. Teknisen muutoksen tuomat parannukset resurssitehokkuudessa eivät kykene korvaamaan kokonaiskulutuksen kasvun aiheuttamaa resurssien kulutuksen lisääntymistä (Haberl et al., 2020).

Ironista kyllä, voi hyvin käydä niin, että raaka-aineiden käyttö osoittautuu sittenkin merkittäväksi pullonkaulaksi – mutta ei raaka-aineiden vähyyden vaan niiden hankinnan aiheuttamien ympäristövahinkojen kautta. Esimerkiksi mineraaleista ei todennäköisesti tule varsinaisesti pulaa, mutta rikkaiden malmioiden tultua louhituksi, entistä köyhempien malmien louhinta aiheuttaa liki eksponentiaalisesti kasvavat ympäristövahingot tuotettua raaka-ainekiloa kohden (Bardi, 2013). Niinpä edes materiaalien kulutuksen jäädyttäminen samalle tasolle ei välttämättä pysäytä ympäristövahinkojen kasvua. Ja vaikka louhisimme kaikki mineraalimme asteroideilta, kysymykseksi jää edelleen se, millaisia vahinkoja aiheutamme elinympäristöille käyttämällä näistä mineraaleista valmistettuja tuotteita. Yksinkertaisen esimerkin mainitakseni: vaikka voisimmekin valmistaa jokaiselle ihmiselle auton, missä nämä autot ajaisivat? Olemme jo nyt muuttaneet merkittävästi noin 75 prosenttia planeettamme maapinta-alasta ja noin 66 prosenttia meripinta-alasta, vaikka parhaat tutkimusarviot esittävät, että kolmannes tai puolet pinta-alasta pitäisi jättää luonnontilaan (IPBES, 2019)

Voimme kenties hankkia joskus avaruudesta riittävästi metalleja peittääksemme Maan autoilla ja aurinkopaneeleilla, mutta ekosysteemejä emme voi ulkoavaruudesta tuoda. Kaikille äärellisessä tilassa asuville, eli toisin sanoen kaikille maailmankaikkeudessa asuville, tuleekin ennemmin tai myöhemmin ratkaistavaksi kysymys: miten rajoittaa elossapitojärjestelmälle aiheutettuja vahinkoja? Koska avaruusaluksemme elossapitojärjestelmä muodostuu sen ekosysteemeistä, Maassa asuvat joutuvat vastaamaan kysymykseen, miten rajoittaa ekosysteemeille aiheutettuja vahinkoja?

Ekosysteemeille aiheutettuja vahinkoja voidaan todellisuudessa rajoittaa vain yhdellä tavalla: rajoittamalla ekosysteemeille aiheutettuja vahinkoja. Käytännössä yhteiskuntien täytyy kyetä asettamaan absoluuttiset rajat elinympäristöjen käytölle ja estää niiden hyväksikäyttö. Suhteelliset mittarit, kuten aiheutetut vahingot tuotettua bruttokansantuotteen euroa kohden, eivät riitä. Luonnonlait eivät nimittäin välitä siitä, montako euroa ihmiset ovat ansainneet, vaan vain siitä, paljonko olemme aiheuttaneet vahinkoja. Samasta syystä esimerkiksi pelkät haittaverot, jotka kuitenkin sallivat ympäristön hyväksikäytön kunhan siitä suoritetaan jokin rahallinen maksu, eivät toimi ilman selkeää enimmäismäärää elinympäristöjen käytölle. Ilman tällaista enimmäismäärää, haittaverot vain hidastavat rajojen ylittämistä.

Emme myöskään voi luottaa siihen, että jotkin luonnolliset mekanismit rajoittaisivat ihmisten toimintaa ennen kuin vahingot ovat niin suuria, että niiden seuraukset hävittävät teolliset yhteiskunnat ja kenties ihmislajin. Kuten esimerkiksi Giorgos Kallis on silmiäavaavassa teoksessaan Limits (“Rajat” (2019)) todennut, ihmisillä on käytännössä kyky hävittää itsensä ilman että luonto estää meitä. Tästä seuraa johtopäätös, että ihmisten ja yhteiskuntien on opittava rajoittamaan voimiaan vapaa- ja omaehtoisesti. 

Johtopäätökseen on helppo yhtyä. Avaruusaluksemme elossapitojärjestelmien turvaaminen onkin vain yksi syy, miksi ihmisten on opeteltava rajoittamaan voimiaan. Toinen syy on se, että tekniikan kehittyessä yhä pienemmät ihmisryhmät ja jopa yksittäiset ihmiset saavat käsiinsä entistä suurempia voimia. Voimakkaalla tekniikalla on monenlaisia hyviä vaikutuksia, mutta mitä voimakkaampaa tekniikka on, sitä vaarallisempia ovat myös vahingot ja väärinkäytökset. Jo nyt on ajateltavissa esimerkiksi tilanne, missä jopa yksittäisen bionikkarin autotallipajasta pääsee karkuun nikkarin harrastuksekseen muuntelema, vaaralliseksi osoittautuva mikro-organismi. Tutkijaryhmä onnistui esimerkiksi polioviruksen rakentamisessa jo vuonna 2002, ja kokeissa tartuttamiskelpoiseksi osoittautuneen, erittäin vaaralliselle isorokolle läheistä sukua olevan hevosrokkoviruksen syntetisoinnissa onnistuttiin vuonna 2016 noin 100 000 dollarin budjetilla (Lewis, 2018).

Voimme itse asiassa osoittaa matemaattisesti, että yksilöille keskittynyt valta lisää merkittävästi riskiä siitä, että suuria voimia käytetään vahingossa väärin. Ilmiö tunnetaan nimellä unilateralistin eli yksipuolisen päättäjän kirous (Bostrom et al., 2016). Kirous juontuu siitä, että ihmiset eivät kykene arvioimaan tarkasti tekojensa seurauksia. Niinpä hyvääkin tarkoittavat ihmiset saattavat arvioida jonkin suunnittelemansa teon vaikutukset positiivisiksi, vaikka ne tosiasiassa ovatkin negatiivisia. Jos ihmiset voivat päättää suurten voimien käytöstä ilman, että heidän täytyy suostutella puolelleen lukuisia muita ihmisiä, todennäköisyydet suurille vahingoille kasvavat erittäin nopeasti vallakkaiden määrän kasvaessa. 

Tekniikan kehittyessä onkin välttämätöntä käydä myös jatkuvaa keskustelua yksilöiden vallan rajoittamisesta, siinäkin tapauksessa että ympäristön käytön rajoittamiselle ei olisi mitään tarvetta. Siksi meidän on seuraavaksi keskusteltava vallasta.

Valta ja sen jakautuminen

Valta on yhteiskuntatieteiden kenties tärkein mutta myös vaikeimmin määriteltävissä oleva käsite. Ohitankin suurimman osan vuosisataista keskustelua vallan olemuksesta ja yksinkertaisesti totean, että tämän tekstin puitteissa riittävän hyvä likiarvo sanalle “valta” on olion kyky saada maailmassa tapahtumaan asioita, joita ei muuten todennäköisesti tapahtuisi. Valta voi näyttäytyä olion kykynä saada jokin asia tapahtumaan, tai estää sitä tapahtumasta.

Menemättä liian syvälle muihinkaan yksityiskohtiin, yhteiskunnissa valta on keskittynyt muutamiin valtakeskuksiin. Esimerkiksi sosiologi Michael Mann on kuuluisissa tutkimuksissaan jakanut yhteiskunnallisen vallan neljään toisistaan riippuvaiseen valtakeskukseen tai vallan muotoon: sotilaalliseen tai pakottavaan, ideologiseen, hallinnolliseen tai poliittiseen, ja taloudelliseen (Mann, 1986)

Tämän tekstin päämäärän, kestävän yhteiskunnan reunaehtojen hahmottelun, kannalta oleellista on ymmärtää kaksi asiaa. Yksi, kaikkia vallan muotoja voidaan käyttää kestämättömien käytäntöjen ylläpitämiseksi ja kestävyyssiirtymien jarruttamiseksi. Kaksi, yhtä vallan muotoa voidaan käyttää tai vaihtaa saman tai toisen vallan muodon hankkimiseksi. Esimerkiksi sotilaallista valtaa on historiassa käytetty taloudellisen, poliittisen ja ideologisen vallan hankkimiseksi, ja nykypäivän onneksi vähemmän väkivaltaisissa demokratioissa poliittisen vallan hankkiminen on monien taloudellista valtaa omaavien tärkeä tavoite taloudellisen vallan lisäämiseksi ja säilyttämiseksi. 

Koska vallan muotoja voidaan muuttaa toisiinsa ja vallalla voidaan hankkia lisää valtaa, minkä tahansa valtakeskuksen ylivalta yhteiskunnassa johtaa ajan myötä hyvin helposti kyseistä valtakeskusta hallitsevien ylivaltaan ja myös muiden vallan keskittymien antaman vallan keskittymiseen kyseisen valtakeskuksen valtiaille. Kerran keskittymään päässyt valta on vaikea hajauttaa uudelleen.

Kirjoitushetkellä valta on jakautunut hyvin epätasaisesti. Miljardeja tuotantoeläimiä kyetään alistamaan usein hirvittäviin olosuhteisiin, koska niillä ei ole ihmiseen ja ihmiselle pakottavaa valtaa antaviin työkaluihin verrattuna juuri mitään valtaa. Miljardööri saattaa käyttää yksinään suurempaa taloudellista valtaa kuin kaikki suomalaiset yhteensä, ja supervaltojen johtajilla on edelleen valta lopettaa sivilisaatio ainakin pohjoiselta pallonpuoliskolta yhden “synkän iltapäivän” aikana. Ydinsota onkin ainakin toistaiseksi kenties äärimmäisin esimerkki unilateralistin kirouksessa piilevistä riskeistä.

Äärellisessä tilassa ei ole mahdollista lisätä kenenkään kykyä vaikuttaa maailmaan eli valtaa äärettömän paljon. Valta ei välttämättä ole aina nollasummapeli jossa yhden voitto on aina ja täysimääräisesti toisen häviö, mutta yhden olion vallan lisääntymisellä on aina vaikutuksia johonkin toiseen olioon. Ihmisten vallan lisääntyminen on näkynyt, kuten johdannossa totesin, esimerkiksi niin, että Maan eliöistä kenties puolet on kadonnut. Samaan tapaan yksien äärellisessä tilassa elävien olioiden lisääntynyt kyky päättää taloudellisten resurssien käytöstä, suomeksi siis rikastuminen, vähentää toisten valtaa päättää samoista resursseista – esimerkiksi asunnoista. Koska äärelliseen tilaan mahtuu vain äärellinen määrä vaikkapa asuinneliöitä, yksien rikastuminen on tällä tavalla aina joltain toiselta pois. 

Rikkaat teollisuusmaat ovat voineet teeskennellä, että niiden vallan lisääntyminen ei ole keneltäkään pois siirtämällä aina 1600-luvun alusta lähtien valtansa lisääntymisen hinnan enenevässä määrin muunlajisten eliöiden ja horisontin takana asuvien ihmisten kannettavaksi (Ghosh, 2021). Maailman äärellisyys on kuitenkin tullut nyt ilmeiseksi samaan aikaan kun ennen sorrettujen voima on lisääntynyt. Siksi vallan “lisääminen” nollasummapelinä niin, että esimerkiksi rikkaiden maiden köyhien lisääntyvä valta anastetaan ympäristöltä tai vielä köyhemmiltä ihmisiltä, ei voi jatkua loputtomiin. Teoriassa tästä ei aiheudu ongelmaa koska valtaa voidaan lisätä myös ei-nollasummapelinä. Käytännössä vallan lisääminen positiivisen summan pelinä yhteistyötä ja osaamista kasvattamalla on kuitenkin paljon hitaampaa ja vaikeampaa kuin vallan lisääminen sekä yhteistyötä tekemällä että valtaa anastamalla. 

Vallan eriarvoisuus pakottaa valtakilpailuun

Miksi yhteiskunnat kaikesta huolimatta kuitenkin pyrkivät haalimaan etenkin taloudellista valtaa, vaikka tietävät hyvin, että Maan elossapitojärjestelmien kantokyky on jo vaarallisesti ylitetty? Yksi merkittävimmistä jatkuvan valtakilpailun moottoreista on eriarvoisuus.  

Yhteiskuntamme ovat edelleen ja jopa kasvavissa määrin jakaantuneet niihin, joilla on liikaakin valtaa, ja niihin, joilla on aivan liian vähän valtaa. Samaan aikaan kun rikkaimmat käyvät uudelleen supervaltojen 1960-luvulla käymää avaruuskilpaa, köyhimpien elämä on sinnittelyä päivästä toiseen. Rikkaimmilla on niin paljon valtaa, että he voivat sekä houkutella että pakottaa toisia ihmisiä työskentelemään omaksi hyväkseen, esimerkiksi hankkiakseen lisää valtaa. Samaan aikaan köyhimmillä on niin vähän valtaa, ettei heillä ole varaa sanoa “ei.” 

Yhteiskunnassa, jossa osalla ihmisistä on niin paljon valtaa että he voivat alistaa muita, ja osalla niin vähän etteivät he voi vastustaa alistetuksi joutumista, jokaisella ihmisellä on valtavat kannustimet ja jopa suoranainen pakko tavoitella lisää valtaa itselleen. Etenkin jos rikkaimmat rikastuvat koko ajan enemmän, vain varakkailla on mahdollisuus jättäytyä ulos kilpailusta. Kilpailusta ulos jäämisen rangaistus voi ensinnäkin olla kova. Kun eriarvoisuus on suurta eli sosiaalisen eriarvoisuuden rinne on kovin jyrkkä, otteen lipsuminen voi johtaa nopeasti pitkäänkin pudotukseen. Etenkin alemmalla keskiluokalla on aivan aiheellisesti sitä suurempi pelko asemansa säilyttämisestä mitä jyrkemmäksi eriarvoisuus kasvaa. 

Eriarvoisuuden rinnettä tai eriarvoisuusgradienttia voi havainnoillistaa vaikkapa alla olevalla kuvalla, jossa punainen viiva kuvaa valtaa, esimerkiksi taloudellista valtaa. Kun eriarvoisuus on vähäistä eli valta on jakautunut melko tasaisesti, heikoimmillakin (kuvassa heikoin viidennes) on kohtuullisen paljon valtaa. Vaikka tällaisessa yhteisössä elävä kohtaisikin epäonnen ja putoaisi heikompaan viidennekseen, hänellä olisi edelleen kohtuullisen paljon valtaa. 

Sen sijaan oikeanpuoleisessa kuvassa heikommalla viidenneksellä olisi kenties vain juuri sen verran valtaa, että he pysyvät hengissä, kun taas kaikkein vahvimmilla saattaisi olla valtavan paljon valtaa. Kun valta on jakautunut näin epätasaisesti, etenkin alempaan keskiluokkaan kuuluvilla on jatkuva uhka putoamisesta heikoimpien joukkoon – ja luultavasti hyvin perusteltu pelko siitä, että kerran heikompien joukkoon pudonnut tuskin kykenee enää nousemaan. Tämän kaltainen tai jopa paljon huonompi tilanne on vallinnut esimerkiksi antiikin orjatalouksissa. Esimerkiksi antiikin Ateenan demokratian “kulta-aikana” noin 500-luvulla eaa. Ateenan asukkaista arviolta 30 prosenttia oli orjia (Thorley, 2004)

Valtavat valtaerot eivät kuitenkaan ole tuntemattomia teollisuusmaissakaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kotitalouksien köyhin viidennes sai vuonna 2020 vain noin kolme prosenttia kaikista tuloista, kun rikkain viidennes sai peräti 52,2 prosenttia.

Lopuksi, jos katsomme kaikkia eläviä olioita emmekä vain ihmisiä, voimme havaita jotain seuraavankaltaista – huomioiden, että kyseessä ei ole mikään eksakti tai oikeassa mittakaavassa oleva esitys. Erityisen suuri pudotus vallassa on toisaalta rikkaiden ja köyhien maiden, ja toisaalta taas ihmisten ja “luonnoksi” kutsutun, yleisesti jokseenkin arvottomana raaka-aineena pidettyjen muunlajisten välillä (Patel & Moore, 2017).

Toiseksi, eriarvoisuuden ollessa suurta, suhteellisen pienikin parannus omassa asemassa voi näkyä suurena elintason ja statuksen nousuna. Statuskilpailu vain on kisa, jota ei ole mahdollista voittaa. Kun jokainen yksilö pyrkii parantamaan omaa asemaansa suhteessa toisiin, keskimääräinen kulutus kasvaa, mutta jokaisen asema pysyy jotakuinkin samana. 

Ongelmaa havainnollistaa hyvin esimerkki, miten käy jos konsertissa yksi ihminen nousee seisomaan nähdäkseen paremmin. Tällöin myös seisojan takana istuvien kannattaa nousta seisomaan, ja lopputuloksena on ennen pitkää se, että kaikki seisovat – mutta kukaan ei näe paremmin kuin alunperin (Hirsch, 1976). Mitä kovempaa kilpailu on, sitä enemmän ihmisten kannattaa kuluttaa myös oman “tehokkuutensa” kasvattamiseksi (Siemoneit, 2019). Tämä kulutus, kuten lentäminen maata pitkin matkustamisen sijasta “tehokkaan työajan” säästämiseksi tai noutoruoka kotona kokatun ruoan sijasta, on tyypillisesti ympäristöjalanjäljeltään suurta ja hyvinvoinnin tuottajana tehotonta (Schmidt Rivera et al., 2014)

Nämä pelkojen ja porkkanoiden yhdistelmät saavat etenkin yhteiskuntien valtaosan muodostavan keskiluokan kannattamaan talouskilpailua, vaikka he varmasti jollain tasolla tietävät, ettei kisa voi päättyä hyvin. Houkutin “päästä elämässä eteenpäin” ja hankkia yhä uusia, rikkaimman luokan tunnetuksi ja halutuiksi tekemiä hyödykkeitä houkuttelee unohtamaan vaarat, samaan aikaan kun pelko köyhyyteen putoamisesta saa ajatuksenkin tahdin hellittämisestä kuulostamaan pelkältä haihattelulta. Tästä rikkaimpien talouskilpailua kiihdyttävästä vaikutuksesta on kirjoittanut jo Thorstein Veblen 1900-luvun alussa. Nykyään mm. “Varianin sääntönä” tunnettu havainto kertoo, että keskiluokan kulutustottumusten tulevaisuuden voi ennustaa melko luotettavasti katsomalla, mitä rikkaat kuluttavat nykyään. Tutkimusnäyttöä rikkaiden ja rikkauksien vaikutuksista kilpailun ankaruuteen on koottu mm. lähteeseen Wiedmann ym. (2020)

Keskiluokasta velalla ja kulutuksen markkinoinnilla kulutuskoneeksi valjastettu tuhansien miljoonien ihmisten joukko on äärimmäisen tehokas hajautettu etsintäkone kaikkien mahdollisten porsaanreikien löytämiseksi kaikista mahdollisista rajoista ja rajoitteista. Meidän on sitä kiittäminen suuresta osasta tekniikan edistystä, mutta sama rajojenkiertämiskone lähestulkoon varmistaa, ettei ympäristörajoja tulla pitämään, ellei etsintäkonetta kyetä hidastamaan. Vasta jos köyhienkin elämä on elämisen arvoista ja pelko pohjalle putoamisesta siten poistuu, keskiluokkakin saattaisi uskaltautua kyseenalaistamaan jatkuvan kilpailun järkevyyden ja hyväksyä rajojen asettamisen toisten eliöiden hyväksikäytölle.

Teoria ennustaa, että etenkin eriarvoisuus statuskilpailussa oleellisten ns. positionaalisten hyödykkeiden saatavuudessa lisää kulutusta ja ympäristövahinkojen määrää. Kasvava määrä empiriaa antaa syytä uskoa, että asia on juuri näin (Cushing et al., 2015; Farzin & Bond, 2006; Mohai et al., 2009; Richters & Siemoneit, 2019)

Talouskasvu ei voi ratkaista eriarvoisuutta

Käytännössä kaikki demokraattiset yhteiskunnat ovat silti valinneet strategian, jossa ihmisten välisistä eriarvoisuuksista aiheutuvat ongelmat pyritään lakaisemaan maton alle kasvattamalla kaikkien ihmisten taloudellista valtaa jatkuvan talouskasvun avulla. Tämän strategian etuna on se, ettei se vaadi ikäviä keskusteluja vallankahvaan päässeiden vallan jakamisesta.

Strategian mukavuus valtaapitävien näkökulmasta ei valitettavasti tarkoita samaa kuin strategian toimivuus. Kuten yllä totesin, äärellisessä maailmassa ei ole mahdollista kasvattaa loputtomasti edes yhden yksilön saati kaikkien taloudellista valtaa. Taloudellinen valta, käytännössä siis varallisuus ja omistukset, on viime kädessä oikeutta päättää tarpeiden ja halujen tyydyttämiseen käytettyjen hyödykkeiden valmistuksesta ja käytöstä. Hyödykkeiden valmistukseen ja käyttämiseen käytettyjä aineen ja energian virtoja ei voida kasvattaa loputtomasti ilman että ne aiheuttavat elossapitojärjestelmien häiriytymisen, kuten ylempänä kuvasin. 

Voimme toki kasvattaa hyödykkeiden arvoa oppimalla tekemään samoista raaka-aineista entistä parempia hyödykkeitä. Tämä tuotannon arvon lisääntyminen teknisen kehityksen myötä eli “aineeton kasvu” on todellista, mutta ainakin neljästä syystä se ei ole sellainen ihmeratkaisu millaisena se julkisessa keskustelussa tavallisesti esitetään. 

Ensinnäkin, tuotannon arvon lisääminen ilman lisääntyviä aine- tai energiakustannuksia on jokaisen voittoa maksimoivan yrityksen tavoite jo nyt. Oletus, että aineettomalla kasvulla voitaisiin kasvattaa ihmisten taloudellista valtaa yhtä nopeasti kuin aineettomalla ja aineellisella kasvulla yhteensä, vaatii oletuksen, että yrityksillä olisi runsaasti mahdollisuuksia kasvattaa tuotantonsa arvoa ilman ylimääräisiä kustannuksia, mutta ne eivät jostain syystä ymmärtäisi näin vielä tehdä. Joskus näin voi olla: silti realistisempaa lienee olettaa, että aineeton talouskasvu on mahdollista, mutta sen nopeus on todennäköisemmin paljon pienempi kuin teollisen vallankumouksen valtavan aineellisen kasvun 250 vuotena nähty keskimäärin 1,5 prosentin vuotuinen kasvu henkeä kohden. Kun huomioimme tarpeen ajaa alas suuri osa nyt kestämättömällä pohjalla olevaa tuotantoa sekä kasvavien ympäristötuhojen ja muiden kestämättömän talouden aiheuttamien vahinkojen korjaamiseen kuluvan osan tuotannon lisäyksestä,  lähivuosikymmenien nettokasvu voi olla lähempänä talouskasvun historiallista pitkän aikavälin keskiarvoa, noin 0,01 prosenttia henkeä kohden vuodessa (Bank of England, 2019).

Toiseksi, niin kauan kun yhteiskunnat eivät aseta selkeitä rajoja ympäristön kulutukselle, paremman tekniikan tuoma “aineeton” kasvu näkyy ennen pitkää kulutuksen lisääntymisenä Jevonsin paradoksin mukaisesti, kuten aiemmin jo totesin.

Kolmanneksi, suuri osa talouden kasvusta perustuu ihmistyön korvaamiseen koneiden työllä. Tästä aiheutuva niinsanottu teknologinen työttömyys ei ole ongelma jos ja vain jos työttömäksi jääville ihmisille voidaan keksiä uutta työtä tai jokin muu tapa olla osallisena yhteiskunnassa. Kaikki työ edellyttää kuitenkin vähintään energian ja yleensä myös aineen kulutusta. Aineettoman kasvun tulisi siis löytää myös uusia töitä kasvun työttömäksi tekemille, tai yhteiskunnat joutuvat ratkaisemaan osallisuuden ja toimeentulon ongelman jotenkin muuten.

Neljänneksi, jopa täysin puhtaasti ja aineettomasti hankitut äärettömätkin rikkaudet jahtaavat äärellisiä hyödykkeitä ja siten vaikeuttavat ympäristörajojen asettamista. Kun hyödykkeiden määrä ja arvo voivat lisääntyä kestävästi enintäänkin hitaasti, nopean aineettoman vaurastumisen seurauksena on hyödykkeiden hinnan nousu eli inflaatio. Hyödykkeiden hinnan nousu puolestaan asettaa paineita sekä olla asettamatta tiukkoja rajoituksia uusien hyödykkeiden kuten asuntojen tuottamiselle, että purkaa jo asetettuja rajoituksia. Hyvä esimerkki mekanismin toiminnasta saadaan lähes mistä tahansa kaupungista, johon tietotekniikan vallankumous on tuonut paljon lisää “aineetonta” vaurautta. Asuntojen neliöhinnat ovat säännönmukaisesti kohonneet pilviin ja paine rakentaa lisää asuinneliöitä mm. ympäristönormeista joustaen kasvaa. Hyödykkeiden hintojen nousu yksien rikastuessa vaikuttaa myös niin, että köyhimpien mahdollisuudet hankkia edes elämisen perustarpeet hupenevat. Jos taloudellista valtaa ei tasata tarpeeksi, köyhimmille käy kuten San Franciscossa, jossa läheisen Piilaakson vauraus on osaltaan myötävaikuttanut Yhdysvaltojen pahimman kodittomuusongelman syntyyn. Avaruuteen saakka ulottuvien rikkauksien keskellä hökkelikylissä elävien köyhien olot saivat vuonna 2018 maailman köyhimpien maiden köyhimmät slummit tuntevan YK:n asumisen erityislähettilään Leilani Farhan toteamaan, ettei hän usko nähneensä vastaavaa julmuutta missään muualla maailmassa (Gee, 2018)

Kakun kasvattaminen ei auta, mikäli ongelmana ei ole kakkupalan absoluuttinen vaan suhteellinen koko. Mikään määrä miten tahansa aineetonta talouskasvua ja parempaa tekniikkaa ei toisin sanoen voi ratkaista San Franciscon kodittomuuden kaltaisia, suhteellisesta köyhyydestä johtuvia aineellisen maailman ongelmia. Esimerkiksi moni San Franciscon kodittomista on jo töissä, ja kerjäläisetkin saattavat ansaita parhaina päivinä 30-40 dollaria. Tällaiset tulot riittäisivät viemään heidät yläluokkaan suuressa osassa Afrikkaa. San Franciscossa se ei kuitenkaan riitä, koska suhteellisesti mitattuna heillä on niin vähän taloudellista valtaa, etteivät he voi hankkia itselleen edes asuntoa. (Taloudellinen valta ei ole yksinomaan rahaa tai omaisuutta, vaan myös esim. pääsyä luottomarkkinoille.) Vaikka Yhdysvaltojen talous kasvaisi jatkossa Niagaran lailla kohisten, köyhimmät olisivat edelleen köyhimpiä, koska talouskasvun hedelmät jaetaan nykyisin ennen kaikkea taloudellista valtaa kuten osakkeita ja asuntoja omistaville. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuosien 1980 ja 2014 välillä parhaiten ansaitsevan prosentin tulot kasvoivat yli kaksi kertaa nopeammin kuin väestön keskimäärin. Rikkaimman 0,001 prosentin tulot kasvoivat samana aikana jopa yli neljä kertaa keskiarvoa enemmän – ja valtavasti enemmän kuin köyhimmän 25 prosentin, jonka tulot pysyivät lähes ennallaan tai, kaikkein köyhimpien osalta, jopa laskivat. Vastaava kehitys, joskaan ei yhtä äärimmäisenä, on nähtävissä myös Euroopassa (Piketty et al., 2018)

Vaikka tulonjakoa muutettaisiinkin hivenen reilummaksi, suhteellisen köyhyyden “ratkaiseminen” talouskasvulla olisi silti äärimmäisen vaikeaa. Minimimäärä talouskasvua, jolla kaikki maailman ihmiset saataisiin nostettua keskimääräistä vuonna 2017 elänyttä tanskalaista vastaavalle elintasolle ilman, että vaurauden jakautumiseen puututaan, on noin 410 prosenttia, tai 5,1-kertaistuminen nykyisestä (Roser, 2021). On vaikea uskoa, että maailmantalouden toimeliaisuus voitaisiin viisinkertaistaa nykyisestä, kun Maapallon elossapitojärjestelmät ovat jo nyt vaarallisen ylikuormittuneita ja kulutusta pitäisi ennemminkin vähentää kuin lisätä. Lisäksi, teollisen vallankumouksen ajan keskimääräisellä 1,5 prosentin vuosikasvulla tavoitteeseen pääseminen vaatisi yli vuosisadan. Mikäli kyseinen kasvu tulisi saada aikaan yksinomaan aineettomasti, ihmisarvoisen elämän tarjoaminen kaikille maailman ihmisille vaatisi useita vuosisatoja. Toisaalta, kasvava joukko tutkimuksia toteaa, että reilummalla jaolla ihmisarvoisen elämän edellytykset voitaisiin tarjota maailman kaikille ihmisille jopa nykyistä selvästi vähemmällä energian ja ympäristön kulutuksella (Millward-Hopkins et al., 2020; Rao & Min, 2018; Vogel et al., 2021).

Loputon talouskasvu ei olekaan strategia, vaan strategian puutetta. Se on eräänlainen teollisen vallankumouksen huippuvuosilta periytyvä oletusasetus, jonka olemassaolonkin olemme ehtineet unohtaa. Tämä oletusasetus asetettiin aikana, jolloin maailma voitiin likimääräisesti yksinkertaistaa liki äärettömäksi tasoksi, jossa köyhät (valkoiset) voivat aina muuttaa uusiin (siirto)maihin aloittaakseen alusta. Kun nyt ymmärrämme, että maailmamme onkin äärellinen ja rajallinen pallopinta, jossa yhden olion lisääntyvä valta on useimmiten joltain toiselta pois, meidän on syytä ymmärtää myös vaihtoehtojemme rajallisuus.

Ratkaisu: radikaali demokratisaatio

Ainoa tuntemani jatkuvaa väkivaltaa vaatimaton ja siten kestävä ratkaisu äärellisen planeetan ja kestävyyskriisin haasteisiin on demokratian radikaali lisääminen ja eriarvoisuuden ja väkivallan vähentäminen.

Uskon, että vapaus päättää omasta elämästään on eläville olennoille tärkeä arvo. Tästä seuraa, että yhteiskunnat, jotka tarjoavat jäsenilleen enemmän vapauksia päättää omasta elämästään ovat lähtökohtaisesti parempia kuin vähemmän vapauksia tarjoavat yhteiskunnat. Pidän myös itsestäänselvänä tosiasiana, että yksilön vapaudet ovat tosiasiallisesti rajoitetut, mikäli yksilöllä ei tosiasiassa ole kykyä ja toimintamahdollisuuksia käyttää kenties nimellisiä vapauksiaan. Toisin sanoen, pidän Senin ja Nussbaumin alunperin tunnetuksi tekemää käsitystä vapaudesta kyvykkyyksinä ja toimintamahdollisuuksina osuvana teoriana (Sen, 2011). Vaikka emme silti kykenekään asettamaan erilaisia yhteisöjen hallinnan muotoja objektiivisesti paremmuusjärjestykseen edes vapauksien mittarilla, meillä on hyviä syitä uskoa, että yksilönvapauksien turvaamisessa ja toimintamahdollisuuksien takaamisessa demokratia eli mahdollisimman tasaisesti jaettu valta on paras ratkaisu. 

Vain jos yksilöillä on tarpeeksi valtaa eli kykyä vaikuttaa maailmaan, on heillä myös mahdollisuus toimia nimellisten vapauksiensa sallimalla tavalla. Toisaalta, yhteisöissä elämiseen sisältyy nimittäin aina riski siitä, että osa yhteisön jäsenistä hyväksikäyttää tai jopa alistaa toisia, aina äärimmäiseen vapaudenriistoon eli tappamiseen saakka. Paras ja luotettavin turva yksilöiden ja pienten ryhmien ylivallan uhkaa vastaan on yhteisö, jonka kaikilla jäsenillä ja ryhmillä on niin paljon valtaa, ettei heitä voida ainakaan helposti alistaa, mutta ei niin paljon valtaa, että he voisivat ainakaan helposti alistaa muita. Vaikka tämäkään ei takaa, että esimerkiksi enemmistö yhteisöä ei ikinä voisi liittoutua vähemmistöä vastaan viedäkseen vähemmistön vapaudet, suhteellisen tasaisesti jaettu valta antaa ainakin mahdollisuuden vastustaa tämänkaltaisia kehityskulkuja ennen kuin ne menevät liian pitkälle. Esimerkiksi hurskas lupaus kunnioittaa kaikkien oikeuksia ei ikinä voi antaa yksilöille tai yhteisöille samanlaista vapautta ja vapauden turvaa kuin konkreettinen kyky vaikuttaa maailmaan. 

Suhteellisen tasaisesti jaettu valta on myös ainoa keksimäni kestävä ja rauhanomainen ratkaisu äärellisessä maailmassa elämisen ongelmiin. Tähän on ainakin kaksi syytä. 

Ensimmäiseksi, kuten esimerkiksi jo johdannossa mainitussa katsauksessa ilmastokriisin torjunnan epäonnistumisen syistä todettiin, rajojen asettamisen keskeinen este on ollut juuri vallan epätasapainossa (Stoddard et al., 2021). Nykyisiin ongelmiin johtanut maailmanjärjestys on hyödyttänyt pieniä ryhmiä suhteettomasti ja kerännyt heille suhteettoman paljon resursseja ja valtaa, jota he nyt käyttävät hidastaakseen asemaansa uhkaavia muutoksia, silläkin uhalla että pitkän tähtäimen riskinä on jopa tuntemamme maailman loppu. Tätä “nomenklatuuraa” haastavilla on puolestaan ollut niin vähän resursseja ja valtaa, että heidän on ollut vaikea haastaa vallitsevaa tilaa, etenkin vallassa olevien käyttäessä aktiivisesti suurempaa valtaansa muutosten pysäyttämiseksi. Vaikka ilmastokriisi tai joku muu kestävyyskriisin yksittäinen osa-alue saataisiinkin torjuttua, sama vallan epätasapainon ongelma haittaisi yhteiskuntien ketteryyttä myös muissa kriisin osa-alueissa. On hyvä kysymys, kuinka monta luotia yhteiskuntamme onnistuvat väistämään, mikäli reagointi uhkiin on aina yhtä hidasta kuin esimerkiksi ilmastokriisin suhteen.

Toiseksi, jotta kerran asetetuissa rajoissa voitaisiin pysyä,  ylempänä kuvattuja yksilöiden pakkoja ja kannustimia kiertää elossapitojärjestelmien ja toisten yksilöiden turvaksi asetettuja rajoituksia on kyettävä vähentämään. Tämä tapahtuu rajoittamalla sekä vähävaltaisuuden haittoja että vallan kahmimisen hyötyjä. Vähävaltaisimmallakin tulisi olla niin paljon valtaa, että hän voi elää arvokasta ja mielekästä elämää. Yhteisöllisillä lajeilla kuten ihmisillä arvokas ja mielekäs elämä edellyttää yhteisöön osallistumista. Yhteisöön osallistuminen puolestaan edellyttää, että yksilöllä on kyky osallistua yhteisön toimintaan. Mikäli esimerkiksi taloudellisten vaikutusmahdollisuuksien puute eli köyhyys estää yksilöä esimerkiksi osallistumasta samoihin tapahtumiin – baari-illasta alkaen – mihin yhteisön jäsenten tavallisesti odotetaan voivan osallistua, yksilö tulee helposti suljetuksi ulos yhteisöstä. Ratkaisu tähän on tarjota kaikille riittävät toiminnan ja vaikuttamisen mahdollisuudet, eli tarpeeksi valtaa. Jos vallan määrää kokonaisuutena ei voida lisätä, valtaa on otettava niiltä, joilla on liikaa valtaa. Liiallisen vallan rajoittaminen on joka tapauksessa välttämätöntä jo yhteisöjen suojelemiseksi unilateralistin kiroukselta.

Vain näin toimimalla voidaan särkeä se pirullinen mekanismi, joka saa asemastaan huolestuneen keskiluokan ja jopa köyhät säännöllisesti liittoutumaan vallitsevasta tilasta eniten hyötyvien kanssa ja estämään muutokset, jotka kenties vaikuttaisivat lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi työpaikkoihin, mutta olisivat pidemmällä tähtäimellä välttämättömiä jopa sivilisaation suojelemiseksi. Esimerkiksi edes perustellusti vaaralliseksi epäiltyä tekniikkaa ei nykyisellään välttämättä kyetä rajoittamaan ennen kuin peruuttamaton vahinko on jo tehty, koska rajoitusten pelätään vievän työpaikkoja jo ennestään ahdingossa olevilta. Kestävyyskriisien kasaantuessa toistensa päälle ja tekniikan kehityksen tuodessa entistä vaarallisempia työkaluja entistä useamman ulottuville on ikävän helppoa ennustaa, että tämä helvetinkone aiheuttaa vielä erittäin suuria ja kenties korjaamattomia vahinkoja.

Jotta kaikilla olisi tarpeeksi mutta ei liikaa kykyä vaikuttaa maailmaan eli valtaa, yhteisöllinen valta on siis jaettava suhteellisen tasaisesti eli demokratisoitava. Koska yhtä vallan muotoa voidaan käyttää toisen vallan muodon hankkimiseen, kestävän demokratisaation tulee ulottua kaikkeen valtaan, ideologisesta sotilaalliseen, poliittisesta taloudelliseen. Koska vallalla on jatkuva taipumus kasaantua, myös demokratisaation on oltava jatkuva prosessi eikä vain yksi vallankumouksellinen tapahtuma. 

Täydellisen tasa-arvoista yhteiskuntaa ei välttämättä koskaan saavuteta, mutta sitä voidaan aina lähestyä. Samaan tapaan kuin käytämme Pohjantähteä suunnistusapuna ilman että edes yritämme päästä Pohjantähteen, voimme pitää tavoitteena ajatusta yhteiskunnasta, jossa kellään ei ole niin vähän valtaa että hänet voitaisiin pakottaa tekemään asioita joihin häntä ei saada suostuteltua, eikä niin paljon valtaa, että hän kykenee pakottamaan toisia tekemään asioita joihin hän ei saa heitä suostuteltua. Sanomattakin pitäisi olla selvää, että alistamisesta vapaata yhteiskuntaa ei voida koskaan rakentaa väkivallalla ja pakottamalla, vaan ainoastaan suostuttelemalla.

Lisäksi, kun esimerkiksi tekniikan kehitys tai ympäristön muutokset antavat yksilöille enemmän valtaa vaikuttaa toisiin ihmisiin ja ympäristöön tai muuten muuttavat valtasuhteita, tämä vallan lisääntyminen on huomioitava myös yhteiskunnallisen vallan jaossa. Muuten yhteiskunnille voi käydä kuten Yhdysvalloille, jossa presidentille päätettiin antaa paljon valtaa huolimatta perustuslain laatijoita aidosti huolestuttaneesta vaarasta, että presidentiksi nousee itsevaltaa tavoitteleva demagogi. Yksi keskeisiä perusteluja oli nimittäin se, että yksistään matkustamiseen purjelaivalla tai kärrypolkuja pitkin menee niin paljon aikaa, ettei massojen suosiota hakeva kansankiihottaja kykene kiihottamaan yhtä aikaa ihmisiä niinkin kaukana toisistaan sijaitsevissa paikoissa kuin Boston ja New York (Madison, 1787).

Yli- ja alivallan vaarallisuuden, unilateralistin kirouksen ja rajojen asettamisen välttämättömyyden tulisi riittää demokratisaation perusteeksi vaikka vallan eriarvoisuudet olisivat oikeutettuja. Voimme kuitenkin lisäksi todeta, että mikäli hyväksymme ajatuksen, että vain yksilöiden vapaista, tietoisista ja harkituista elämänvalinnoista seuraavat eriarvoisuudet ovat oikeutettuja, ainakaan vallitsevat vallan eriarvoisuudet eivät ole ainakaan suurimmalta osaltaan oikeutettuja. Vahva tutkimusnäyttö nimittäin osoittaa, että yksilöiden yhteiskunnallinen asema eli yksilöiden valta on suurelta osin seurausta yksilöiden syntymä- ja muusta onnesta (Frank, 2016; Markovits, 2019). Yhteiskunnallinen asema on suurelta osin seurausta siitä, mihin lajiin, maahan, perheeseen, tai sukupuoleen, tai millaisilla synnynnäisillä tai niihin vertautuvilla kyvyillä ja taipumuksilla yksilö syntyy. Yksilö voi toki yrittää parhaansa, mutta kovakaan yritys ei takaa onnistumista, kuten kahta tai kolmeakin työtä raatavat työssäkäyvät köyhät ympäri maailman hyvin tietävät. Koska yhteiskunnallinen asema on niin suurelta osin kiinni tekijöistä, joihin yksilö ei asiallisesti ottaen voi itse vaikuttaa, ei ole myöskään oikeutettua toisaalta rangaista niitä, joilla ei ole ominaisuuksia joita sen hetkinen yhteiskunta arvostaa, tai toisaalta ainakaan ylettömästi palkita niitä, joilla näitä ominaisuuksia on. Esimerkiksi köyhien de facto ulossulkeminen yhteisöstä on kohtuuttoman ankara rangaistus ominaisuuksista ja tekijöistä, joiden juurisyyt ovat mitä todennäköisimmin olleet enimmäkseen köyhien omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. On kiinnostava huonmio, että mikäli ihmiset sulkisivat toisten yhteisöllisten lajien kuten monien apinoiden jäseniä ulos yhteisöistään, tätä pidettäisiin usein rangaistavana eläinrääkkäyksenä.  

Valtavat eriarvoisuudet ovat siis paitsi vaarallisia, myös vaikeasti oikeutettavissa. Ne ovat myös kaikille haitallisia: eriarvoisuuksien loukussa ovat myös ne äärimmäisen hyvätuloiset asiantuntijat, joiden työviikot venyvät 80 tai 100 tuntiin tai jopa niiden yli, kun he ja heidän työnantajansa pyrkivät jatkuvasti kisaamaan enemmästä. Vähentämällä kilpailupainetta, myös heidän asemansa helpottuisi (Frank, 1997).

Ehkäpä elegantein demokratian lisäämisen perustelu on kuitenkin kuuluisan filosofin John Rawlsin “tietämättömyyden verhona” tunnettu ajatuskoe: jokaisen meistä olisi syytä miettiä, millaisen yhteiskunnan haluaisi olevan, mikäli ei tietäisi mihin ja millä ominaisuuksilla tulee syntymään, tai miten yhteiskunta yksilön elinaikana arvostaa niitä asioita, missä yksilö on hyvä. Vaikka tätä kirjoitusta lukevista tietoisuuksista suuri osa onkin maailman hyväosaisia, jo siksi etteivät he ole syntyneet tuotantoeläimiksi, todennäköisyys, että satunnainen tietoisuus syntyy olosuhteisiin jotka mahdollistavat sille hyvän elämän on edelleen pieni. Kuten ylempänä esitin, parempien elinolosuhteiden turvaaminen edellyttää yksilöiden vallan lisäämistä. Koska vallan lisääminen äärettömästi ei ole äärellisessä maailmassa mahdollista, yksilöiden valtaa voidaan lisätä kestävästi vain jakamalla valta nykyistä reilummin ja tasapuolisemmin.

Demokratian puolesta puhuu myös tasaisemmin jaetun vallan paremmuus vaikeiden ongelmien kuten kestävyyskriisin tai tehokkaan resurssien jaon ratkaisemisessa. Kuten esimerkiksi Henry Farrell ja Cosma Shalizi esittivät tarkkanäköisessä esseessään Cognitive Democracy (2012), monimuotoinen ja moniääninen demokratia on teoriassakin ylivoimainen ja rauhanomaisista tavoista kenties ainoa luotettava tapa ratkaista yhteisöjen kohtaamia “ilkeitä” ongelmia, joille ei ole mitään objektiivisesti “parasta” ratkaisua. Kun mahdollisia ratkaisuja on paljon eikä etukäteen voida helposti ennustaa, miten hyviä ratkaisut ovat (saati että kyettäisiin ennustamaan, mikä on ehdottomasti “oikea” ratkaisu), ongelmanratkaisun teorian mukaan tehokkain menetelmä parhaiden ratkaisujen etsimiseksi on yhdistelmä ideoiden moninaisuutta ja inkrementaalisia parannuksia olemassaolevaan. 

Jos ajattelemme yhteisöjä tietoja käsittelevänä järjestelmänä, jonka yksi tavoite on löytää muuttuvan maailman monimutkaisiin ongelmiin edes kohtuullisen hyviä ratkaisuja, voimme todeta nopeasti, että moniäänisyys on parhaimmillaan valtava etu. Kokeellisesti on voitu osoittaa, että ongelmia ratkaisevat ryhmät ovat pääsääntöisesti aina parempia ratkomaan vaikeita ongelmia kuin yksikään ryhmän yksittäisistä jäsenistä, kunhan tietyt edellytykset täyttyvät (Mercier & Sperber, 2011). Yksilöiden on voitava keskustella keskenään, esittää erilaisia ideoita ja väitellä niistä. Hyvä ongelmanratkaisu edellyttää nimenomaan demokraattista keskustelua ja väittelyä, sillä vaihtoehtoiset koordinaation tavat kuten markkinamekanismi eivät kykene välittämään tietoa yhtä tehokkaasti kuin keskustelut (Knight et al., 2017). Ryhmän jäsenten välinen todellinen tai kuviteltukin eriarvoisuus on kuitenkin äärimmäisen tehokas vapaan keskustelun este. Silloinkin kun kaikilla ryhmän jäsenillä on tarpeeksi valtaa jotta he voivat käyttää esimerkiksi aikaa asiaan perehtymiseen ja siitä väittelyyn, eriarvoisuus johtaa äärimmäisen helposti siihen, että ryhmän jäsenet myötäilevät valtaapitävän näkemyksiä tai ainakaan eivät uskalla kritisoida niitä. Tällöin demokratian ja ryhmän edut ongelmanratkaisussa menetetään. Mikäli ryhmän tavoitteena on myös toteuttaa ratkaisu eikä vain keksiä sellainen, eriarvoisuudesta tulee vielä ylimääräinen lisähaitta: jos osalla yhteisön jäsenistä on niin paljon valtaa, että he kykenevät esimerkiksi estämään itselleen epämieluisat muutokset tai ajamaan läpi vain itseään hyödyttäviä muutoksia, ylivoimaisestakaan kyvystä löytää parempia ratkaisuja ei ole juurikaan hyötyä. Kuten ylempänä todettiin, juuri tällainen ongelma riivaa demokratioita kirjoitushetkellä. Tiedämme hyvin mitä meidän täytyisi tehdä, mutta emme saa sitä käytännössä aikaiseksi. Mitä todennäköisimmin vallan eriarvoisuus on merkittävä syy, miksi.

Viimeiseksi, eräs vaikea ongelma jonka ratkaisemiseksi suhteellisen tasaisesti jaettu valta on välttämätöntä on tehokas resurssienjako. Koska äärellisessä tilassa voidaan käyttää vain äärellinen määrä resursseja, äärellisessä tilassa elävät yhteiskunnat joutuvat ennemmin tai myöhemmin pohtimaan kysymystä, miten nämä äärelliset resurssit jaetaan. Mitä tärkeämpänä tavoitteena yhteiskunnassa pidetään kaikkien eikä vain harvojen hyvää elämää, sitä tärkeämpää on pohtia, mitkä ovat tehokkaimpia mahdollisia keinoja jakaa niukat resurssit niin, että ne tuottavat mahdollisimman paljon hyvinvointia.

Toistaiseksi parhaaksi osoittautunut tapa tuottaa rajallisista resursseista mahdollisimman paljon hyvinvointia on antaa ihmisille (ja muille olioille) itselleen mahdollisimman paljon valtaa päättää resurssien käytöstä. Kuten esimerkiksi Friedrich Hayek vakuuttavasti osoitti, tieto siitä, millaiset asiat tuottavat yksilölle hyvinvointia, on vaikeasti siirrettävissä ja kerättävissä. Siksi edes hyväntahtoinen Keskussuunnittelija ei kykene koskaan tuottamaan samoista resursseista yhtä paljon hyvinvointia kuin yksilöiden vapaa valinta tuottaisi. Mitä Hayekilta ja monelta hänen seuraajaltaan on kuitenkin jäänyt huomaamatta on se, ettei Hayekin erinomaisen oivalluksen totuus riipu siitä, miten Keskussuunnittelija valitaan. Suurta taloudellista valtaa itselleen pörssistä haalineet ovat aivan samalla tavalla Keskussuunnittelijoita kuin vaikkapa Neuvostoliiton taloudellisen suunnittelun virastoihin nimitetyt virkamiehet olivat. Molemmilla on sama ongelma: tiedon kerääminen siitä, mikä lisää parhaiten ihmisten hyvinvointia, on äärimmäisen vaikeaa ellei mahdotonta. Niinpä talousjärjestelmistä tuleekin hyvinvoinnin tuottamisessa automaattisesti sitä huonompia, mitä enemmän taloudellinen valta keskittyy harvojen käsiin. Näin on vaikka järjestelmässä valtaa pitävillä olisi vilpittömänä tavoitteena kaikkien eikä vain harvojen hyvinvointi.

Jos järjestelmän tavoitteena on enemmänkin itselleen valtaa keränneiden hyvinvointi, taloudellisen vallan keskittymisen seuraukset ovat traagisia. Tuotanto ja innovaatiot keskittyvät palvelemaan varakkaita 300 dollarin mehupuristimilla ja yhä suurempien huvijahtien laivastoilla, näihin käytettyjen äärellisten resurssien kuten materiaalien ja työvoiman ollessa poissa esimerkiksi koulujen ja sairaaloiden varustamisesta. Varallisuuden keskittyessä, myös köyhempien tarpeiden tyydyttäminen käy entistä kannattamattomammaksi. Taloudellisen vallan reilumpi jakaminen tekisikin nykyään köyhien ongelmien ratkaisemisesta kannattavampaa. Tämä lisäisi lähes varmasti hyvinvointia enemmän, ja tehokkaammin, kuin mitä kaikki innovaatiopöhinä nykyään (Zweimüller, 2000).

Yhteenveto

Maailman kestävyyskriisit ovat pohjimmiltaan vahvasti keskittyneen, epätasaisesti jakautuneen vallan oire. Juuri eriarvoisuudet tekevät kaikenlaisten rajojen asettamisesta ja rajoissa pysymisestä niin vaikeaa. Siksi kestävyyskriisien ratkaiseminen tai edes merkittävä helpottaminen ei todennäköisesti onnistu, ellei valtaa jaeta nykyistä reilummin. Ellei valtaa jaeta reilummin, tekniikan kehitys aiheuttaa joka tapauksessa yhteiskunnille vakavia riskejä liian voimakkaiden tekniikoiden ja unilateralistin kirouksen muodossa, siinäkin tapauksessa, että voimakkaiden tekniikoiden tahallisesta väärinkäytöstä kyettäisiin pidättäytymään. Vaikka taloudellisen vallan lisääminen voitaisiin tehdä ilman ympäristövahinkojen lisäämistä, talouskasvu tai parempi tekniikka eivät voi olla vaihtoehtoja vallan reilummalle jakamiselle, koska ne eivät kykene ratkaisemaan suhteellisen köyhyyden perusongelmaa tai unilateralistin kirousta. Koska äärellisessä tilassa elävät yhteisöt joutuvat joka tapauksessa ratkaisemaan nämä ongelmat, ratkaisutyöhön kannattaisi ryhtyä mieluummin nopeammin kuin hitaammin.

Todennäköisesti paras ratkaisu ongelmaan olisi vallan radikaali jakaminen eli demokratisaatio. Koska eri vallan muotoja voidaan käyttää muiden vallan muotojen hankkimiseen, demokratisaation tulee ulottua kaikkiin vallan lajeihin. Tavoitteena tulee olla yhteiskunta, jossa ketään ei voitaisi vallan puutteen vuoksi alistaa, eikä kukaan voisi ylivaltansa turvin alistaa toisia. Vaikka tätä tavoitetta ei koskaan saavutettaisikaan, valtaa voidaan aina jakaa tasaisemmin. Todennäköinen vaihtoehto reilummalle vallanjaolle on väkivallan lisääntyminen ja demokratian hupeneminen, kun maailman ääriin törmäävät yhteiskunnat yrittävät säilyttää eliitin etuoikeudet.

Koska vallan kasautuminen ja keskittyminen on jatkuva prosessi, myös demokratisaation tulee olla jatkuva prosessi eikä vain päämäärä, joka saavutettaisiin kerran ja pysyvästi. Prosessi tulee olemaan hidas, mutta se on päässyt jo vauhtiin: demokratian hyvyyttä ei käytännössä enää kyseenalaisteta, vaan synkeimmätkin diktatuurit pyrkivät ainoastaan esittämään hirmuvaltansa “oikeana demokratiana.” Oikeaa demokratiaa on kuitenkin vain vallan jakaminen niin, ettei millään taholla, yhteiskunnalla tai toisilla yksilöillä, ole ylivaltaa kehenkään. Mikään olemassaoleva demokratia ei tätä määritelmää täytä, mutta moni tarjoaa hyvän pohjan lähteä parantamaan. Tämä rakennustyö on tärkeää tehdä itsessään demokraattisesti ja rauhanomaisesti, sillä alistamalla ei voida alistamisesta vapaata yhteiskuntaa rakentaa.

Kiitokset

Anonyymit kommentoijat sekä Panu Kujala, Jussi Mononen, Esko Pettay, Jani Poikela ja Tiina Sandberg ansaitsevat kiitokset tekstin ymmärrettävyyttä selvästi parantaneesta palautteestaan. Mielipiteet ja virheet ovat kirjoittajan. 

Viitatut lähteet

Aklin, M., & Mildenberger, M. (2020). Prisoners of the Wrong Dilemma: Why Distributive Conflict, Not Collective Action, Characterizes the Politics of Climate Change. Global Environmental Politics, 20(4), 4–27. https://doi.org/10.1162/glep_a_00578

Bank of England. (2019). How has growth changed over time? https://www.bankofengland.co.uk/knowledgebank/how-has-growth-changed-over-time

Bardi, U. (2013). The Mineral Question: How Energy and Technology Will Determine the Future of Mining. Frontiers in Energy Research, 1. https://doi.org/10.3389/fenrg.2013.00009

Bar-On, Y. M., Phillips, R., & Milo, R. (2018). The biomass distribution on Earth. Proceedings of the National Academy of Sciences, 115(25), 6506–6511. https://doi.org/10.1073/pnas.1711842115

Bostrom, N., Douglas, T., & Sandberg, A. (2016). The Unilateralist’s Curse and the Case for a Principle of Conformity. Social Epistemology, 30(4), 350–371. https://doi.org/10.1080/02691728.2015.1108373

Cushing, L., Morello-Frosch, R., Wander, M., & Pastor, M. (2015). The Haves, the Have-Nots, and the Health of Everyone: The Relationship Between Social Inequality and Environmental Quality. Annual Review of Public Health, 36(1), 193–209. https://doi.org/10.1146/annurev-publhealth-031914-122646

Dahmus, J. B. (2014). Can Efficiency Improvements Reduce Resource Consumption?: A Historical Analysis of Ten Activities. Journal of Industrial Ecology, 18(6), 883–897. https://doi.org/10.1111/jiec.12110

Eurostat. (2021). Citizen support for climate action. https://ec.europa.eu/clima/citizens/citizen-support-climate-action_en

Farrell, H., & Shalizi, C. R. (2012). Cognitive Democracy. https://crookedtimber.org/2012/05/23/cognitive-democracy/

Farzin, Y. H., & Bond, C. A. (2006). Democracy and environmental quality. Journal of Development Economics, 81(1), 213–235. https://doi.org/10.1016/j.jdeveco.2005.04.003

Frank, R. H. (1997). The Frame of Reference as a Public Good. The Economic Journal, 107(445), 1832–1847. https://doi.org/10.1111/j.1468-0297.1997.tb00086.x

Frank, R. H. (2016). Success and luck: Good fortune and the myth of meritocracy. Princeton University Press.

Gee, A. (2018, January 22). San Francisco or Mumbai? UN envoy encounters homeless life in California. The Guardian. https://www.theguardian.com/us-news/2018/jan/22/un-rapporteur-homeless-san-francisco-california

Ghosh, A. (2021). The nutmeg’s curse: Parables for a planet in crisis. University of Chicago Press.

Haberl, H., Wiedenhofer, D., Virág, D., Kalt, G., Plank, B., Brockway, P., Fishman, T., Hausknost, D., Krausmann, F., Leon-Gruchalski, B., Mayer, A., Pichler, M., Schaffartzik, A., Sousa, T., Streeck, J., & Creutzig, F. (2020). A systematic review of the evidence on decoupling of GDP, resource use and GHG emissions, part II: Synthesizing the insights. Environmental Research Letters, 15(6), 065003. https://doi.org/10.1088/1748-9326/ab842a

Hirsch, F. (1976). Social Limits to Growth. Harvard University Press. https://doi.org/10.4159/harvard.9780674497900

IPBES. (2019). Global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services (Version 1). Zenodo. https://doi.org/10.5281/ZENODO.3831673

Jevons, W. S. (1865). The Coal Question; An Inquiry concerning the Progress of the Nation, and the Probable Exhaustion of our Coal-mines. Liberty Fund, Inc., 1(Book I), 1–323. https://doi.org/10.1038/031242a0

Kallis, G. (2019). Limits: Why Malthus was wrong and why environmentalists should care. stanford briefs, an imprint of Stanford University Press.

Knight, J., Johnson, J., & Russell Sage Foundation. (2017). The priority of democracy: Political consequences of pragmatism. https://doi.org/10.23943/princeton/9780691151236.001.0001

Lewis, G. (2018). Horsepox synthesis: A case of the unilateralist’s curse? Bulletin of the Atomic Scientists. https://thebulletin.org/2018/02/horsepox-synthesis-a-case-of-the-unilateralists-curse/

Madison, J. (1787, November 22). Federalist No. 10. Daily Advertiser. https://billofrightsinstitute.org/primary-sources/federalist-no-10

Mann, M. (1986). The sources of social power. Cambridge University Press.

Markovits, D. (2019). The meritocracy trap. Allen Lane.

Mercier, H., & Sperber, D. (2011). Why do humans reason? Arguments for an argumentative theory. The Behavioral and Brain Sciences, 34(2), 57–74; discussion 74-111. https://doi.org/10.1017/S0140525X10000968

Millward-Hopkins, J., Steinberger, J. K., Rao, N. D., & Oswald, Y. (2020). Providing decent living with minimum energy: A global scenario. Global Environmental Change, 65, 102168. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2020.102168

Mohai, P., Pellow, D., & Roberts, J. T. (2009). Environmental Justice. Annual Review of Environment and Resources, 34(1), 405–430. https://doi.org/10.1146/annurev-environ-082508-094348

Patel, R., & Moore, J. W. (2017). A history of the world in seven cheap things: Guide to capitalism, nature, and the future of the planet. Oakland, California.

Piketty, T., Saez, E., & Zucman, G. (2018). Distributional National Accounts: Methods and Estimates for the United States*. The Quarterly Journal of Economics, 133(2), 553–609. https://doi.org/10.1093/qje/qjx043

Rao, N. D., & Min, J. (2018). Decent Living Standards: Material Prerequisites for Human Wellbeing. Social Indicators Research, 138(1), 225–244. https://doi.org/10.1007/s11205-017-1650-0

Richters, O., & Siemoneit, A. (2019). Growth imperatives: Substantiating a contested concept. Structural Change and Economic Dynamics, 51, 126–137. https://doi.org/10.1016/j.strueco.2019.07.012

Roser, M. (2021, March 15). How much economic growth is necessary to reduce global poverty substantially? Our World in Data. https://ourworldindata.org/poverty-minimum-growth-needed

Schmidt Rivera, X. C., Espinoza Orias, N., & Azapagic, A. (2014). Life cycle environmental impacts of convenience food: Comparison of ready and home-made meals. Journal of Cleaner Production, 73, 294–309. https://doi.org/10.1016/j.jclepro.2014.01.008

Sen, A. (2011). The idea of justice (1. Harvard Univ. Press paperback ed). Belknap Press of Harvard Univ. Press.

Siemoneit, A. (2019). An offer you can’t refuse: Enhancing personal productivity through ‘efficiency consumption.’ Technology in Society, 59, 101181. https://doi.org/10.1016/j.techsoc.2019.101181

Stoddard, I., Anderson, K., Capstick, S., Carton, W., Depledge, J., Facer, K., Gough, C., Hache, F., Hoolohan, C., Hultman, M., Hällström, N., Kartha, S., Klinsky, S., Kuchler, M., Lövbrand, E., Nasiritousi, N., Newell, P., Peters, G. P., Sokona, Y., … Williams, M. (2021). Three Decades of Climate Mitigation: Why Haven’t We Bent the Global Emissions Curve? Annual Review of Environment and Resources, 46(1), 653–689. https://doi.org/10.1146/annurev-environ-012220-011104

Thorley, J. (2004). Athenian democracy (2. ed). Routledge.

Vogel, J., Steinberger, J. K., O’Neill, D. W., Lamb, W. F., & Krishnakumar, J. (2021). Socio-economic conditions for satisfying human needs at low energy use: An international analysis of social provisioning. Global Environmental Change, 69, 102287. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2021.102287

Wiedmann, T., Lenzen, M., Keyßer, L. T., & Steinberger, J. K. (2020). Scientists’ warning on affluence. Nature Communications, 11(1), 3107. https://doi.org/10.1038/s41467-020-16941-y

WWF. (2018). Living Planet Report 2018. WWF. https://www.wwf.org.uk/updates/living-planet-report-2018

Zweimüller, J. (2000). Schumpeterian Entrepreneurs Meet Engel’s Law: The Impact of Inequality on Innovation-Driven Growth. Journal of Economic Growth, 5(2), 185–206. https://doi.org/10.1023/A:1009889321237

Miksi yksilöiden rikastuminen on aina jollain tavalla joltain pois?

Yritän seuraavassa selittää lyhyesti, miksi äärellisessä maailmassa on aina niin, että jos yhden toimijan taloudellinen valta kasvaa, se tarkoittaa jonkin toisen toimijan vallan vähenemistä. (Kirjoitus perustuu osittain Twitter-ketjuuni, jossa lähestyn asiaa hieman toisesta näkökulmasta..)

Ongelmaa kannattaa lähestyä miettimällä ensin yksinkertaista kysymystä. Oletetaan, että kaikki muu säilyy muuttumattomana (“ceteris paribus”), mutta yhden henkilön kyky päättää siitä, miten paljon hän käyttää jotain resurssia – esimerkiksi asuinpinta-alaa – kasvaa. 

Jos hän käyttää kykyään, mitä tapahtuu muiden kyvylle käyttää samaa resurssia, esimerkiksi asuinneliöitä?

Jos vastaat, että muiden henkilöiden kyky käyttää samaa resurssia vähenee, onnittelut! Olet jo puolimatkassa ymmärtämään, miksi yksilöiden rikastuminen eli taloudellisen vallan eriarvoinen kasautuminen on aina joltain pois.

Eräs sitkeimmistä yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyvistä harhaväitteistä on “ei yhden rikastuminen ole mitenkään toisilta pois.” Tätä väitettä perustellaan yleisesti sanoen, että talous ei ole nollasummapeli. Ainakin teoriassa taloudellinen vaihdanta hyödyttääkin vaihdannan kaikkia osapuolia. Jos esimerkiksi minä keskityn kirjoittamiseen ja joku toinen keskittyy kasvattamaan minulle ruokaa, todennäköisesti me molemmat voitamme: minä olen parempi kirjoittamaan kuin kasvattamaan ruokaa, ja joku toinen voi olla parempi kasvattamaan ruokaa kuin kirjoittamaan. Niin kauan kun taloudellinen vaihdanta todella tapahtuu vapaaehtoisesti, vaihdannan osapuolet voivat todellakin hyötyä siitä niin, ettei kyseessä ole nollasummapeli. Minä hyödyn, ja se joka kasvattaa minulle ruokaa, hyötyy.

Mutta unohdimmekohan jotakin? Yllä olevassa esimerkissä minulle tuotettu ruoka vain “kasvatetaan” ja ilmaantuu olevaksi. Todellisuudessahan on niin, että esimerkiksi ruoan kasvattaminen vaatii vähimmilläänkin jonkinlaista maa-alaa tai vastaavaa ratkaisua. Kun kylvämme tälle maa-alalle siemeniä, torjumme siltä muut eliöt (“tuholaiset” ja “rikkakasvit”), ja keräämme sadon itsellemme, onko edelleen totta, että kukaan tai mikään ei häviä yhtään mitään?

Ei tietenkään ole. On ilmiselvää, että maa-ala, jota vaikkapa ruoan kasvattamiseen käytetään, on poissa jostain muusta mahdollisesta käytöstä. Pelloksi raivattu maa-ala ei voi samanaikaisesti olla esimerkiksi ketoniittyä tai metsää. Se on monokulttuuri, joka saattaa ruokkia ihmisten lisäksi jonkin verran tuholaisten ja rikkaruohojen torjunnalta selviytyviä eliöitä, mutta se ei ole enää muunlajisten käytettävissä samalla tavalla kuin se rauhaan jätettynä olisi. 

Teoria, jonka mukaan taloudellinen vaihdanta ei ole keneltäkään pois, vaatii ja olettaa, että vaihdanta on täydellisesti vapaaehtoista. Mutta kuka edes kysyi pelloksi raivatussa metsässä asuneilta, mihin hintaan he olisivat olleet valmiita luopumaan kodeistaan ja elämästään? Ei kukaan. Todellisuudessa ihmiset käyttivät tekniikan ja osaamisemme meille tuomaa valtaa ja yksinkertaisesti ottivat maan itselleen.

Samanlainen kuvio toistuu käytännössä aivan kaikissa niissä resursseissa ja raaka-aineissa, mitä hyperkiihtynyt taloutemme omii planeetan äärelliseltä pallopinnalta. Osa resursseista “tuotetaan” – paremminkin “otetaan” – vähemmin vahingoin, osa isommin. Mutta kaikkien niiden ottoon ja käyttöön liittyy vähintään joitain prosesseja, jotka vahingoittavat muunlajista elämää. Jokainen neliömetri, jonka omimme tavalla tai toisella omaan käyttöömme, joko rakentaaksemme sille jotain, tehdäksemme sillä jotain, tai tuottaaksemme sen avulla raaka-aineita tai energiaa, on poissa muunlajisten mahdollisuuksista elää tällä planeetalla. 

Uskomus, että taloudellinen vaihdanta ei ole keneltäkään pois vaan vain kaikille lisää, vaatii tosiasioiden valikoivaa unohtamista. Esimerkiksi oppikirjoissa edelleenkin usein näkyvä ja klassisen talousajattelun ytimessä oleva malli tuotannon ja kulutuksen kiertokulusta näkee talouden suljettuna järjestelmänä, jossa kotitaloudet tuottavat tuotannontekijöitä, kuten työntekijöitä, ja ostavat tuotteita ja palveluita, ja yritykset käyttävät tuotannontekijöitä tuottaakseen kotitalouksille myytäviä tuotteita ja palveluita. Osa taloustieteilijöistä jopa väittää, kuten Lester Thurow ja Robert Heilbroner kirjassaan The Economic Problem, että tuotannon virta on suljettu, itsestään uusiutuva ja itseään ruokkiva, koska “järjestelmän tuotteet palautuvat uusina syötteinä”.

Tämä on puhdasta kukkupuhetta. Mikä tahansa järjestelmä, joka voi ottaa syötteeksi oman tuotteensa ja toimia ilman häviöitä on ikiliikkuja, ja termodynamiikan toinen laki – epäjärjestyksen määrä suljetussa järjestelmässä lisääntyy aina – määrää, että ikiliikkuja on mahdoton. Kuten kuuluisan fyysikon Arthur Eddingtonin vuonna 1915 kirjoittaman tokaisun mukaan nimetty Eddingtonin sääntö sanoo, “jos teoriasi on vastoin termodynamiikan toista lakia, sillä ei ole toivoa; se ei voi kuin sortua syvimpään nöyryytykseen.”

Todellisuudessa myös talous on termodynamiikan sääntöjen alla toimiva järjestelmä, jonka toimeliaisuus on mahdollista vain riittävän hyvälaatuisten aineen ja energian virtojen ansiosta. Termodynamiikka osoittaa myös, että aivan kaikki toimeliaisuus vaatii vähintään energiaa. Kuten valtavirtataloustieteen kriitikko professori Steve Keen on sanonut, ilman energiaa hienoimmatkin koneet ovat patsaita, ja työntekijöiden armeijat ruumiskasoja. Tämä hyvälaatuinen eli matalaentrooppinen energian ja aineen virta on saatava jostakin. Maailmaan ei voida luoda uutta ainetta eikä uutta energiaa, joten sitä ei voida vain nyhjäistä tyhjästä. Koska taloudellinen toimeliaisuus ei olisi mahdollista ilman tätä virtaa, otamme sen sieltä, mistä sen helpoimmin saamme. Tämä tarkoittaa niitä, jotka ovat liian heikkoja vastustamaan: sekä muunlajisia, että esimerkiksi horisontin takana asuvia, usein toisen värisiä ihmisiä.

Vuosikymmenien ajan olemme voineet kuvitella, että talous todella on peli, jossa on vain voittajia. Tämä on ollut mahdollista niin kauan kun olemme voineet vaivatta ottaa aina vain enemmän muunlajisilta ja toisilta ihmisiltä. Tämä tie on nyt kuitenkin kuljettu loppuun. Maailma on täynnä. Tarkkaan ottaen, maailma oli täynnä jo ennen kuin ihmisen ensimmäiset edeltäjät vaelsivat maan päällä. Maailma ei ole koko ihmisen historian aikana ollutkaan tyhjä.

Kun maailma on täynnä, yhden yksilön valta ei voi lisääntyä ilman että se on jonkun toisen vallasta poissa. Kyseessä on pohjimmiltaan yksinkertainen tosiasia: taloudellisilla resursseilla on vaihtoehtoiskustannus. Jos resurssi A käytetään asiaan X, samaa resurssia ei voi käyttää asiaan Y. Tämäkin on itsestäänselvyys, jonka ymmärtäminen näyttää olevan käsittämättömän vaikeaa. Oikeustoimikelpoinen ihminen toisensa jälkeen on protestoinut, ettei näin voi olla, vaan miljardöörien rikastuminen ja heidän valtavat huvilaivastonsa tuottavat vain kaikille hyvää.

Asiaa kannattaakin kenties miettiä aluksi hypoteettisen esimerkin kautta. Ajatellaan, että eläisimme yhteiskunnassa, missä rahatalous olisi lopetettu, ja kaikki taloudellinen resurssienjako päätettäisiin poliittisesti Eduskunnassa. Eduskunnassa toisin sanoen äänestettäisiin, miten paljon vaikkapa asuntoja rakennettaisiin minnekin, kuka saisi niissä asua, ja millaisia tuotteita kukin yksilö mistäkin kaupoista saisi. (Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestys ei ollut kovin kaukana tästä esimerkistä.) 

Mitä nyt tapahtuisi yhden puolueen vallalle päättää taloudellisten resurssien jakamisesta, jos toinen puolue saisi vaaleissa enemmän ääniä?

Jos vastaat “valta vähenisi”, onnittelut! Jälleen oikein.

Kun valta päättää resurssien käytöstä perustuu seteleihin eikä äänestyslippuihin, vallan jakautuminen ei ole aivan yhtä ilmiselvää, mutta periaate on sama. Markkinataloudessa taloudellinen valta tarkoittaa käytännössä samaa asiaa kuin ostovoima. Jos yhden tahon ostovoima lisääntyy, hänen kykynsä päättää jaettavien, tavalla tai toisella ympäristöstä peräisin olevien resurssien käytöstä kasvaa. Jos ympäristöstä peräisin olevien resurssien määrä tai laatu ei muutu, tämä tarkoittaa välttämättä sitä, että toisten kyky päättää samojen resurssien käytöstä vähenee. Jotta kaikkien ostovoimaa kaikkiin resursseihin nähden voitaisiin kasvattaa, resurssien ottoa ympäristöstä on välttämättömästi kasvatettava. 

Viimeistään tässä kohdassa taloustiedettä lukeneet kärräävät esille Paul Romerin ja hänen kehittämänsä niinsanotun endogeenisen kasvun teorian. Tämän teorian mukaan on mahdollista, että tuotteiden ja palveluiden arvo lisääntyy ilman, että aineen ja energian käyttö lisääntyy. Taloustieteen Nobelin 2018 saaneen Romerin mukaan voimme “järjestellä ainetta” loputtoman monin tavoin entistä paremmin, entistä arvokkaammiksi tuotteiksi, ilman että aineen tai energian käytön kokonaismäärän täytyy välttämättä kasvaa. Talouskasvu voi siis olla puhtaan aineetonta ja periaatteessa kestää kauemmin kuin maailmankaikkeudella on tietojemme mukaan elinikää.

Teoria on toki sinänsä totta: aineen “parempi” järjestely ei riko mitään luonnonlakeja. Teoriassa on siis mahdollista, että talous voisi kasvaa loputtomasti mutta aineettomasti. Se, että jokin asia on mahdollista ei tarkoita, että asia todella toteutuu, ei ole haitannut niitä, jotka vakaasti uskovat talouskasvun muuttuvan aineettomaksi itsestään vain koska se olisi kovin mukavaa. Valitettavasti pelkän kasvun muuttuminen aineettomaksi ei riitä, kun käytämme jo aivan liian paljon aineellisia resursseja. Ihmiset ovat myös edelleen aineellisia olentoja, jotka tarvitsevat ja kaipaavat aineellisia resursseja, kuten asuinpinta-alaa. (Myös virtuaalimaailmassa elävät oliot olisivat aineellisia olentoja: he tarvitsisivat vähintään energiaa, ja riittävästi ainetta tietokoneiden ja tietoverkkojen rakentamiseen. Kumpaakin on maailmankaikkeudessa rajallisesti, ja itse asiassa yllättävän vähän, jos haluamme kasvattaa toimeliaisuuttamme samaa tahtia kuin se on viime vuosikymmeninä kasvanut.) 

Voimmekin jättää nyt huomiotta sen tosiasia, että suurin osa talouskasvusta ei ole aineetonta, ja sen, että hyvinkin aineelliseen talouteen perustuvan rikastumisen puolustelu teorialla, jonka mukaan täysin puhdas aineeton talouskasvu saattaisi teoriassa olla joskus mahdollista, on vähintäänkin maalitolppien siirtelemistä. On nimittäin niin, että jopa kaikkein puhtaimmin aineettomasti rikastuneet käyttävät rikkauksiaan hankkiakseen hyvinkin aineellisia asioita. Hyvä esimerkki nähdään vaikkapa San Franciscon alueen asuntojen hintakehityksestä. Tietotekniikan läpimurron synnyttämä nousukausi teki 1990-luvulla San Franciscon kupeessa sijainneesta Piilaaksosta yhden maailmantalouden polttopisteistä ja nosti “aineettoman” talouden kuumaksi puheenaiheeksi. Piilaaksossa ohjelmistoilla ja muulla tekniikalla rikastuneet ryhtyivät jo 1990-luvulla käyttämään uutta vaurauttaan hankkiakseen, muun ohessa, hyvinkin aineellisia asuntoja läheisestä suurkaupungista. Tuoreilla miljonääreillä oli rahaa, ja koska uusia asuntoja kyettiin rakentamaan vain rajoitetusti, harvojen rikastuminen näkyi nopeasti asuntojen hinnoissa. Kun vuonna 1993 San Franciscossa sekä omakotitalojen että kerrostalohuoneistojen keskihinta oli vielä noin 300 000 dollaria – hyvinkin keskituloisen perheen saavutettavissa – vuonna 2018 omakotitalosta joutui maksamaan keskimäärin 1,2 miljoonaa dollaria, ja huoneistojen keskihinta oli kohonnut jo 1,6 miljoonaan. Samaan aikaan koko Kalifornian osavaltiossa myytyjen omakotitalojen keskihinta kohosi noin 200 000 dollarista vain noin 365 000 dollariin, ja koko Yhdysvalloissa keskihinnat nousivat reilusta 100 000 dollarista noin 260 000 dollariin. 

“Friscolaisten” keskimääräiset ansiot eivät tietenkään nousseet samassa tahdissa. Kaupungissa pidempään asuneille, vähemmän rakettimaisesti ansioitaan kasvattaneille kuten vaikkapa opettajina tai sairaanhoitajina työskenteleville Piilaakson ja teknologiateollisuuden menestys onkin näkynyt niin, ettei heillä ole enää varaa asua lähellä keskustaa. Tuhansille epäonnisemmille harvojen suunnattomasta vaurastumisesta johtunut asuntojen hintojen nousu on tarkoittanut kodittomuutta, huolimatta siitä, että San Franciscossa arvioidaan olevan viisi tyhjää kotia jokaista asunnotonta kohden. Kun Piilaakson rikkaat hankkivat toisia tai kolmansia asuntoja ja sijoittajat ostavat asuntoja AirBnB-huoneiksi, vuokratasot ovat nousseet niin korkeiksi, ettei köyhillä ole niihin enää varaa. Tätä kirjoittaessa San Franciscossa onkin valtavien “aineettomien” rikkauksien keskellä asukaslukuun suhteutettuna eniten kodittomia koko Yhdysvalloissa. Heidän olonsa ovat niin huonot, että vuonna 2018 YK:n erityistarkkailija Leilani Farha joutui vaatimaan kaupunkia puuttumaan asiaan ponnekkaammin, verraten köyhien hökkelileireissä näkemiään oloja Intian Mumbain slummien oloihin.

San Franciscon alueen erityispiirteisiin perehtynyt saattaisi tässä kohtaa sanoa, että kaupungin ongelma on sen tiukoissa kaavoitussäännöissä, joiden höllentämistä paikalliset asukkaat NIMBY-ilmiön parhaiden perinteiden mukaisesti vieläpä ankarasti vastustavat. Jos näitä rajoitteita höllennettäisiin, kenties asuntoja voitaisiin rakentaa kaikille tarpeeksi?

Ja tästäpä tulemmekin rikkauksien epätasaisen keskittymisen kenties suurimpaan ongelmaan. Kyllä, rajoitusten purkaminen saattaisi helpottaa hieman San Franciscon asuntopulaa – hetken aikaa. Mutta mitä jos rajoitteiden pitäisi olla tiukkoja esimerkiksi siksi, koska ne suojelevat jäljellä olevia ekosysteemejä, “avaruusalus Maan” ainoaa elossapitojärjestelmää?

Kun omaisuudet karttuvat ihmisille epätasaisesti, ja yksien rikastuminen johtaa jopa siihen, että toisilla ei ole varaa kattoon päänsä päällä, paineet ja kannustimet ottaa enemmän resursseja sieltä mistä niitä vain saadaan kasvavat. Kun asuinneliöiden hinta nousee, aiemmin rakentamatta ja luonnontilaan jätetyt alueet tulevat entistä houkuttelevammiksi rakentaa; kun asumisen hinta nousee, niitä, jotka haluaisivat suojella luontoa, kuunnellaan entistä vähemmän. Samanlainen mekanismi toimii myös kaikissa muissakin äärellisissä resursseissa, joista rikkaat ja köyhät kisaavat.

Tämä on se helvetinkone, joka on meidät tuonut nyt vallitsevaan tilanteeseen. Ihmiset ovat muuttaneet merkittävästi n. 75% planeetan maa- ja 66% meripinta-alasta (IPBES 2019). Kaappaamme jo nyt n. 25% Maan biologisesta primäärituotannosta, ja olemme tuhonneet maatalouteen siirtymisen jälkeen n. puolet kaikesta Maan elämästä (Bar-On ym. 2018). Suurin osa kaikesta tuhosta on tehty vuoden 1900 jälkeen; noin kolmannes tai jopa puolet muunlajisten tuhosta on tapahtunut viimeisen 50 vuoden aikana, eli aikakautena, jolloin ympäristötuhot ovat olleet jo ihmisten tietoisuudessa.

Ihmiskunnan vauraus on toki lisääntynyt suunnattomasti. Mutta se on ostettu “järjestelemällä uudelleen” ainetta ja energiaa, josta suurin osa olisi muuten ollut muunlajisten käytössä. Uusi järjestely oli “parempi”, kun meiltä kysytään. Mutta muunlajisten näkökulmasta seurauksena on joukkotuho, jolle on vaikea löytää mitään vertailukohtaa koko planeettamme elämän miljardien vuosien historian aikana. Tällä hetkellä tuhoamme nimittäin muunlajisia sukupuuttoon nopeammin kuin nykyiselle Jukatanin niemimaalle noin 66 miljoonaa vuotta sitten tömähtänyt, dinosaurusten ajan lopettanut asteroidi. Mikäli kysyisimme muunlajisilta, olisiko ihmisten talouden voittokulku silkkaa kaikkia hyödyttävän uudelleenjärjestelyn riemujuhlaa?

Emme tietenkään ole säästelleet ihmisiäkään. Länsimaiden vauraus perustuu hyvin vahvasti siirtomaakauden ajalla haalittujen aineellisten resurssien ”järjestelemiseen uudelleen” eli niiden riistämiseen siirtomaista ja sijoittamiseen esimerkiksi teollisuusmaiden teollistamiseen. Näiden vaurauksien hankkimisessa käytettiin surutta samoja keinoja, joilla hankimme vaurautta muunlajisilta, ja joita ihmisiin kohdistettaessa kutsumme nykyään kansanmurhaksi. Lähestulkoon kaikki kansat, jotka eivät kyenneet riittävän tehokkaaseen vastarintaan, alistettiin vähintään vuosikymmeniksi ja pakotettiin luovuttamaan vähintään maansa, usein myös työpanoksensa ja henkensä, siirtomaaherrojen rikastuttamiseksi. Teollisuusmaista edelleen tärkein (joskaan ei enää tuotannoltaan suurin), Yhdysvallat, on suorastaan rakennettu tapetuilta alkuperäiskansoilta ryöstetylle – vai pitäisikö sanoa ”uudelleen järjestellylle” – maalle. Nykyaikana riisto ei ole aina aivan yhtä ilmiselvää, mutta esimerkiksi maailmantalouden rakenteet ovat edelleen räikeän eriarvoisia ja rikkaita maita hyödyttämään viritettyjä. Myös rikkaiden maiden sisällä teollistuminen ostettiin köyhien hiellä ja verellä (kts. esim. Wood 2017). Vuosikymmenien ajan köyhien elintaso vain laski, kunnes 1900-luvun alkuun mennessä työväenliikkeen voimistuminen voitti työläisillekin suuremman osan fossiilisilla polttoaineilla kasvatetusta kakusta. Sitä mukaa kun talouskasvuprosenttien ylläpitäminen luonnon aineksia uudelleen järjestelemällä käy vaikeammaksi, paineet ja kannustimet siirtää riistoa ihmisiin luonnollisesti kasvavat: tämä nähdään esimerkiksi yrityksistä heikentää työväestön jo saavuttamia etuja “kasvun” ja “vaurastumisen” (kenen vaurastumisen?) nimissä. 

Talousteoriat antaisivat kaikki mahdollisuudet kasvattaa hyvinvointia myös niin, että kasvava hyvinvointi jaettaisiin reilummin. Mikään tuntemani taloustieteen teoria ei väitä esimerkiksi parempien tuotteiden ja palveluiden kehittämisen ehdottomasti edellyttävän, että kourallinen ihmisiä hallitsee suurempaa taloudellista valtaa kuin maailman ihmisten köyhin puolisko yhteensä. Mikään tuntemani teoria ei vaadi, että meidän on ehdottomasti hyväksyttävä taloudellisen vallan hillitön kasautuminen hintana siitä, että tekniikka tai yhteiskunta tai mikään tavoiteltava asia menee eteenpäin. Päinvastoin, on jopa erinomaisia syitä uskoa, että reilumpi jako kiihdyttäisi tekniikan kehitystä. On myös selvää, että hyvinvointi kokonaisuutena lisääntyisi selvästi enemmän, jos rikkaiden rikastamisen sijaan vaurautta jaettaisiin tasaisemmin.

Voisimme halutessamme siirtyä yhteiskuntaan, jossa talouskasvu olisi aidosti laadun parantumista, ei määrien lisääntymistä. Ongelmana on kuitenkin se, että tällaisessa yhteiskunnassa talous kasvaisi mitä todennäköisimmin niin hitaasti, että pienen eliitin rakettimainen rikastuminen näkyisi kiusallisen selvästi muiden ihmisten kyvyssä päättää taloudellisten resurssien käytöstä. Siksi onkin äärimmäisen epätodennäköistä, että kykenemme tällaiseen kestävään yhteiskuntaan siirtymään, ennen kuin hylkäämme nauraen termodynaamisesti mahdottoman ajatuksen rikastumisesta, joka ei ole keltään tai miltään millään tavalla ikinä pois, ja annamme sen sortua siihen nöyryytykseen, jonka näin hupsu ajatus on jo kauan sitten ansainnut.

Viitatut lähteet

Bar-On, Y. M., Phillips, R., & Milo, R. (2018). The biomass distribution on Earth. Proceedings of the National Academy of Sciences, 115(25), 6506–6511. https://doi.org/10.1073/pnas.1711842115

IPBES. (2019). Global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services (Version 1). Zenodo. https://doi.org/10.5281/ZENODO.3831673

Wood, E. M. (2017). The origin of capitalism: A longer view (New, revised and expanded edition). Verso.

Energiaomavaraisuuslainasta ratkaisu maaseudun autoiluun

Sähköautojen vallankumous kiihtyy nyt niin nopeasti, että muutoksen seuraukset tulevat todennäköisesti yllättämään monet. Yksi näistä seurauksista tulee luultavasti olemaan se, että bensiinin ja dieselin saatavuus erityisesti haja-asutusalueilla heikkenee radikaalisti ja yllättävän nopeasti. Tähän muutokseen varautuminen niin, että myös haja-asutusalueiden asukkaiden mahdollisuus liikkua turvataan, onnistuisi veronmaksajalle edullisesti valtion takaamilla ja tukemilla erityislainoilla sähköautojen ja -pyörien hankkimista varten.

Suomessa oletetaan yleisesti, että sähköautot yleistyvät ensin kaupungeissa ja polttomoottoriautojen käyttöä jatketaan pisimpään haja-asutusalueilla, joissa kuljettavat matkat ovat pidempiä. Tämä oletus ei mitenkään välttämättä pidä paikkaansa. Syynä on se, että polttoaineiden myynnin kannattavuus romahtaa nopeimmin juuri haja-asutusalueilla. Kun asiakaskuntaa on vähemmän, suhteellisen pienikin polttoaineen kysynnän pieneneminen näkyy nopeasti polttoaineen myynnin jo nyt heikohkossa kannattavuudessa. Polttoaineen kysyntä pienenee sekä sähköautojen yleistymisen että kiristyvien päästörajoitusten vuoksi. Kumpikin näistä kehityskuluista on suomalaisten näkökulmasta väistämättömiä. Sen lisäksi että ne ovat kokonaisuuden kannalta järkeviä, Suomen hallitus ei edes halutessaan voisi tehdä kummallekaan asialle juuri mitään. Polttoainepumppujen ylläpito ei myöskään ole ilmaista. Niinpä jo tällä vuosikymmenellä moni huoltoasemayrittäjä todennäköisesti lopettaa polttoaineen jakelun. Vanhan ajan tilatankit tuskin tekevät laajaa paluuta, sillä tiukentuvat ympäristömääräykset tekevät bensiinin kaltaisten myrkkyjen kuljettamisesta, säilyttämisestä ja jakelusta entistä kalliimpaa.

Haja-asutusalueilla tämä voi tarkoittaa jo varsin pian sitä, että lähimmälle polttoainepumpulle on kolminumeroinen määrä kilometrejä. Tämä puolestaan saa yhä useammat hankkimaan kotona ladattavissa olevan sähköauton, mikä taas heikentää entisestään polttoaineen myynnin kannattavuutta. Seurauksena on mitä todennäköisimmin ensin hitaasti ja sitten yllättävän nopeasti etenevä polttoaineiden saatavuuden romahdus syrjäisimmiltä seuduilta alkaen.

Konkreettinen varoitus tulevista muutoksista saatiin joulukuun alussa, kun Teboil varoitti, että syrjäseutujen polttoaineasemat voivat joutua laittamaan lapun luukulle, kun polttoaineen kysyntä vähenee ja sen hinta nousee. Nyt ABC-ketju on ryhtynyt avaamaan huoltoasemia, joissa bensiinin tai dieselin tankkausmahdollisuutta ei ole lainkaan. Kyseessä on sadan prosentin varmuudella yleistyvä ilmiö, joka voi hankaloittaa haja-asutusalueiden asukkaiden elämää ikävällä tavalla jo yllättävänkin pian.

Liikkumisen sähkövallankumous on välttämätön ja hyvä asia, jota vastaan ei kannata taistella yrittämällä pönkittää suomalaisen veronmaksajan rahoin kuolevaa, Kremlin sotakoneiston päätulonlähteen muodostavaa fossiilibisnestä. Haja-asutusalueiden asukkaiden kannalta ongelma on kuitenkin vakava. Moni hoitaa liikkumistarpeensa vanhalla, käyttökustannuksiltaan edullisella autolla, eikä monellakaan ole varaa uuteen sähköautoon. Tämä ja muut vastaavat välttämättömän kestävyyssiirtymän ongelmat on otettava vakavasti ja niitä on helpotettava niin paljon kuin mahdollista.

Ongelmaan on onneksi olemassa näppärä ja veronmaksajalle edullinen ratkaisu: tuettu sähköliikkuvuuslaina. Sopivalla rahoitusinstrumentilla, suomeksi siis lainalla, sähköliikkumisen – niin autoilun kuin monessa tapauksessa auton korvaamiseen hyvin riittävän sähköpyörän tai sähkörahtipyörän – kuukausikustannus saadaan haluttaessa jopa pienemmäksi kuin mitä polttomoottoriautolla liikkumisen kuukausikustannukset ovat nyt. Lähivuosina voisimmekin olla tilanteessa, missä siirtymä sähköautoiluun tarkoittaisi kaikille autoileville suomalaisille sitä, että taskuun jäisi joka kuukausi enemmän rahaa.

Sähköautojen hinta laskee tuotannon sarjakokojen kasvaessa ja tekniikan kehittyessä nopeasti. Koska sähköautojen tekniikka on polttomoottoritekniikkaa yksinkertaisempaa, halvemman hintaluokan sähköautot tulevat mitä todennäköisimmin jo tällä vuosikymmenellä olemaan hankintahinnaltaan halvimpiakin uusia polttomoottoriautoja halvempia. (Tästä syystä suuret autovalmistajat ovat jo ilmoittaneet yksinkertaisesti lopettavansa polttomoottoriautojen valmistuksen 2030-luvulla.) Sähköautojen käyttökustannukset ovat selvästi polttomoottoriautojen kustannuksia pienempiä. Sähköllä ajetut kilometrit ovat jo nyt paljon edullisempia kuin jatkuvasti kallistuvalla bensiinillä tai dieselillä ajetut, ja yksinkertaisemman tekniikan ansiosta sähköautojen huoltokustannusten arvioidaan jäävän vähintään kolmanneksen polttomoottoriautojen huoltokustannuksia alhaisemmiksi. Koska nämä elinkaarikulut muodostavat vähintään puolet autoilun hinnasta, sähköauto on etenkin paljon autoilevalle jo nyt kokonaisuutena halvin kulkupeli. Kun sähköautojen hankintahintakin laskee, hinta yksin tulee varmistamaan polttomoottorin katoamisen ainakin henkilöliikenteestä.

Muutokseen menee kuitenkin aikaa. Monilla ei ole varaa uuteen autoon, ja siihen, että uutena ostettu auto tulee myyntiin käytettynä, kuluu useita vuosia. Ellei muutosta nopeuteta tukemalla sähköliikkuvuutta (ja moottoriliikenteen tarpeen vähentämistä), edessä on vuosikymmeniä, jolloin varakkaat nauttivat edullisesta ja helposta sähköliikkumisesta mutta köyhät joutuvat maksamaan vuosi vuodelta enemmän entistä hankalammiksi osoittautuvista polttomoottoriautoistaan. Köyhyys on jo nykyisinkin kallista: varakkailla on varaa hankkia laadukkaita, kokonaiskustannuksiltaan pienemmiksi jääviä tuotteita, kun taas köyhien on ostettava hankintahinnaltaan halpoja mutta käytössä kalliita tuotteita. Tämä on kestämätöntä ja väärin.

Olemassa olevat autorahoitustavat eivät kykene ratkaisemaan ongelmaa. Autolaina on suhteellisen lyhytaikainen ja tavallisesti olettaa, että melko suuri loppusumma kuitataan vaihtamalla auto uuteen jo muutaman vuoden kuluttua. Vaikka edullisempi sähkö tarkoittaakin, että sähköauton kuukausikulut jäävät vastaavan polttomoottoriauton kuluja vähäisemmiksi, kuukaudessa maksettavaksi jäävä hinta on silti etenkin monen haja-asutusalueilla autoa tarvitsevan pieni- ja keskipalkkaisenkin ulottumattomissa. Asiaa ei auta riittävästi edes sähköauton hankintaan annettu hankintatuki. Auton hintaan nähden suhteellisen pieni tuki lisää kyllä hieman sähköauton houkuttelevuutta, mutta sillä ei saada hankintahintaa niin alas, että esimerkiksi autolainan kuukausierät olisivat autoa tarvitsevan köyhän maksettavissa. Suurempaan suoraan tukeen tarvittaisiin paljon verorahoja, ja riskinä olisi, että tuki valuisi vain sähköautojen hintoihin. Nykyinen hankintatuki auttaakin lähinnä niitä, joilla olisi varaa sähköautoon muutenkin.

Sama kuukausituloihin nähden liian suurten kuukausikulujen ongelma vaivaa myös leasingia, ja auton vuokraus tai yhteiskäyttö ei useinkaan ole maaseudulla käytännössä mahdollinen vaihtoehto. Pitkällä tähtäimellä yhteiskuntasuunnittelua on tehtävä niin, että yksityisautoilun pakko vähenee, mutta tämän mittaluokan muutokset ovat hitaita, ja Suomessa tulee luultavasti aina olemaan vähävaraisia, jotka tarvitsevat omaa autoa.

Juuri tähän ongelmaan lainan kaltainen rahoitusinstrumentti olisi oivallinen ratkaisu. Siinä missä jokainen ottaa suoran hankintatuen jos sitä tarjotaan, tarvitsi sitä tai ei, lainan ottamista joutuu harkitsemaan ainakin jonkin verran ja miettimään, pärjäisikö ilmankin. Tuettukin laina olisi veronmaksajalle hankintatukiin verrattuna lähes ilmainen, sillä suurin osa lainansaajista maksaa lainan korkoineen takaisin. (Tällä hetkellä valtio saa rahaa niin alhaisella korolla, että tuettu laina saattaisi jopa tuottaa valtion kassaan enemmän rahaa kuin se vie.) Finanssialan osaajat kykenevät räätälöimään lainojen yksityiskohdat sellaisiksi, että ne tukevat nimenomaan niitä, jotka tukea eniten tarvitsevat. Jos lainaa voisi käyttää sähköauton lisäksi myös esimerkiksi sähköpyörän tai rahtipyörän hankintaan, vähintäänkin kakkosautosta luopuminen olisi monelle varmasti mahdollista. Vastaavalla lainalla voitaisiin hyvin auttaa rahoittamaan, kokonaan tai osaksi, kaikkia muitakin investointeja, joita yksityistaloudet joutuvat edessä olevan kestävyyssiirtymän vuoksi välttämättömästi tekemään.

Juuri tuetut lainat olivat se keino, millä esimerkiksi Yhdysvaltojen suuren maaseudun sähköistys ja polttomoottoriautojen yleistyminen alunperin saatiin tapahtumaan. Vastaava keino toimisi nytkin, ja onkin ilahduttavaa, että Vihreiden, Vasemmistoliiton, ja Kokoomuksenkin kansanedustajat ovat jo jättäneet Eduskunnassa aloitteen ”energiaomavaraisuuslainasta”, ja aloite on edennyt Valtiovarainvaliokuntaan. Energiaomavaraisuuslaina ansaitsisi kuitenkin enemmän julkisuutta ja aktivismia. Kyseisenlaisen lainan tulisi ehdottomasti kuulua viimeistään seuraavaan hallitusohjelmaan, enkä näe mitään syytä miksei se siihen voisi kuulua: kyseessä on parhaimmillaan erittäin tehokas, veronmaksajalle suorastaan halpa, vahvasti markkinaehtoinen tapa kiihdyttää kiireellistä muutosta ja tukea etenkin niitä, jotka yhteiskunnan tukea eniten tarvitsevat. Jos ja kun laina saadaan aikaiseksi noin vuoden 2025 tienoilla, se ehtisi juuri ajoissa, kun etenkin maaseudun polttoainejakelu alkaa heikentymään ja uusien sähköautojen hinta laskee niin alas, että sopivalla lainalla kaikilla autoa tarvitsevilla olisi mahdollisuus vaihtaa sähköön.

Elokapinasta ja aktivismista: mitä tutkimus sanoo?

Elokapinan syksyisen kampanjan alkaessa alkoi jälleen myös keskustelu siitä, onko aktivismista ja ”kaduilla istumisesta” mitään hyötyä. Olen itse tutkinut ilmastokriisin torjuntaa työkseni pian 15 vuoden ajan ja uskon tuntevani kohtuullisen hyvin torjunnasta ja sen keinoista käydyn tutkimuskeskustelun. Tältä pohjalta uskallan sanoa ammatillisena mielipiteenäni, että tiedeyhteisön relevantit asiantuntijat ovat lähestulkoon yksimielisesti aktivismin puolella ja pitävät sitä jopa tehokkaimpana keinona, mihin yksityisellä ihmisellä on tavallisesti mahdollisuus.

Sosiologian ja etenkin ympäristösosiologian piirissä on jo pitkään vallinnut laaja yksimielisyys siitä, että yhteiskunnallinen aktivismi on keskeisen tärkeä ilmastonmuutoksen torjunnan voima (esim. Aronoff ym. 2019, Foster ym 2011, York ym 2003). Yhteiskunnallista liikehdintää tarvitaan tuottamaan poliitiikkaan kohdistuvaa painetta muuttaa asioita, ja yleisemmin muuttamaan yhteiskunnallisia asenteita tarvittavat muutokset mahdollistavaan suuntaan. Aikaisempi tutkimus ja poliittinen historia ovat näyttäneet jokseenkin kiistattomasti, että protestit todellakin kykenevät muuttamaan päätöksentekijöiden ja suuren yleisön mielipidettä ja että tällä on suorastaan kriittisen tärkeä vaikutus aktivistien tavoitteiden saavuttamisessa (esim. Andrews et al. 2016, Engler & Engler 2016, Agnone 2007, Schell 2003, Burstein & Linton 2002, Rochon 2000, Gamson & Modigliani 1989, Gamson 1975).

Vaikka ilmastoaktivismin uusimman aallon, johon ilmastolakot ja Elokapina kuuluvat, vaikutuksesta on vielä ilmiön tuoreuden vuoksi vähemmän tutkimustietoa, tutkimustieto antaa vahvoja syitä uskoa, että vaikutus on todellinen. Esimerkiksi Dietz ym. (2015) ja Muñoz ym. (2018) ovat osoittaneet, että ympäristömielenosoituksilla ja aktivismilla on tilastollisesti havaittavissa oleva yhteys pienempiin kasvihuonekaasupäästöihin. Grant ja Vasi (2017) löysivät yhteyden paikallisten ympäristöjärjestöjen ja energiantuotannon CO2-päästöjen vähenemisen välillä. Budgen (2020) havaitsi, että sekä mielenilmaukset että kansalaistottelemattomuus kasvattivat kansalaisten hyväksyntää ilmastotoimille, ilman että aktivismi näkyi mitenkään negatiivisten tunteiden lisääntymisenä – päin vastoin kuin usein teoretisoidaan väitettäessä, että aktivismista olisi enemmän haittaa kuin hyötyä sen ”karkottaessa” potentiaalisesti kiinnostuneita. Swim ym. (2019) mittasivat mielipiteiden muutosta Yhdysvalloissa vuonna 2017 pidettyjen ilmastoprotestien jälkeen, havaiten että protestit lisäsivät selvästi ilmastoaktivismin hyväksyttävyyttä, vähensivät polarisaatiota – päin vastoin kun lähes kaikki ennustivat – ja kasvattivat ihmisten uskoa siihen, että ihmiskunta voi ratkaista ilmastokriisin. Ramelli ym. (2021) tutkivat ensimmäisen maailmanlaajuisen ilmastolakon (15.3.2019) vaikutuksia eurooppalaisten yritysten pörssikursseihin, ja havaitsivat lakon vaikuttaneen selvästi hiili-intensiivisten yritysten pörssikursseihin sekä johtaneen näiden yritysten pidemmän aikavälin tuotto-odotusten heikentymiseen – molemmat selkeitä merkkejä siitä, että markkinat pitävät ilmastoaktivismia toimivana tapana vähentää fossiilisten polttoaineiden ja saastuttavien toimialojen kysyntää ja tarjontaa.

On myös tunnettua, että EU:n käyttöön ottamat standardit ja sääntely leviävät tehokkaasti ympäri maailmaa, koska suurin osa yrityksistä ja maailman maista haluaa säilyttää pääsyn Euroopan markkinoille eikä erillisten versioiden tai lainsäädännön tekeminen ole yleensä kannattavaa. Tämän ”Bryssel-efektinä” tunnetun ilmiön vaikutusten suuruuden tarkka laskeminen on vaikeaa, mutta ilmiöstä itsessään ei ole epäilystä (Bradford, 2012). Ilmastokysymyksessä viimeisin voitto eurooppalaiselle aktivismille saavutettiin, kun jopa Venäjä suunnittelee hiiliveron käyttöönottoa, jotta sen vienti ei täysin romahda EU:n tulevan hiilitullin vuoksi. Yksittäiset venäläiset yritykset ovatkin jo ryhtyneet toimenpiteisiin vähentääkseen päästöjään, jotta ne voivat jatkossakin viedä tuotteitaan Eurooppaan (Ferreira Marques, 2021).

Yleisemmin, ilmastonmuutoksen torjuntaa eli mitigaatiota tutkivien keskuudessa on viimeisen noin kymmenen vuoden aikana vahvistunut käsitys siitä, että ilmastokriisi on pohjimmiltaan poliittinen ja rakenteellinen ongelma johon on puututtava ensi sijassa rakenteita muuttavalla politiikalla, teknisten ratkaisujen ollessa tärkeitä mutta kuitenkin toissijaisia. Esimerkiksi Pirgmaier ja Steinberger (2019) toteavat, että tutkimustietoa ilmastokriisistä ja sen torjunnan keinoista on jo enemmän kuin tarpeeksi: puutetta ei ole tiedoista tai keinoista, vaan poliittisesta halusta ottaa tieto ja keinot käyttöön. Politiikkaan vaikuttamiseksi useat mitigaatiotutkijat, kuten Gardner ym. (2021), Green (2020), McCowan (2020), Gardner ja Wordley (2019) sekä Frid ja Quarmby (2012) esittävät, että ilmastokysymyksen kriittisen tärkeyden ja kiireyden vuoksi jopa yliopistojen ja yliopistojen tutkijoiden tulisi keskittyä tutkimusten ja julkaisujen sijaan politiikkaan vaikuttamiseen ja aktivismiin. Ilmastolakkoja kannattavia tutkijoiden julkilausumia on allekirjoittanut arviolta lähes 40 000 tutkijaa eri puolilta maailmaa, ja 11 000 tutkijaa 153 maasta vaati jo 2019 maailman valtioita julistamaan ilmastohätätilan ja ryhtymään hätätilan mukaisiin toimenpiteisiin. Kuten kenties maailman arvostetuimman tieteellisen julkaisun Naturen asiaa käsitelleessä artikkelissa todettiin, ilmastolakkoilu sai tutkijoilta poikkeuksellisen laajaa tukea, eikä yksikään asiantuntija kritisoinut lakkoa tai pitänyt sitä tehottomana keinona (Warren, 2019). Aktivismin väitetystä ”tehottomuudesta” puhuminen on sen sijaan ilmastokriisin torjuntaa hidastamaan ja estämään pyrkivien denialistien retorisen strategian keskeinen osa, kuten ilmastodenialismin retoriikkaa tutkineet Lamb ym. (2020) toteavat.

Ilmastokriisi on maailmanlaajuinen hätätila ja siihen on vaikutettava kaikkialla maailmassa. Vaikka Suomi on väestöllisesti pieni maa, olemme osa EU:ta, ja on selvää, että EU:n ilmastotoimet – joilla on vaikutusta jopa Venäjään – ovat sitä tehokkaampia, mitä enemmän jäsenvaltiot toimia kannattavat. Ilmastoaktivistit eivät taistele yksin, vaan osana maailmanlaajuista liikettä joka pyrkii, ja kykenee, vaikuttamaan asioihin kaikkialla maailmassa. Tilannetta voidaan verrata sotaan siinä mielessä, että rintaman täytyy pitää kaikkialla, myös pienissä maissa ja vähäpätöisillä rintamilla. Ilmastokriisiä torjutaan siis myös Mannerheimintiellä aivan samalla tavalla kuin Suomen miehittämistä torjuttiin joskus myös Raatteen tiellä, sen sijaan että pohjoisessa taistelleet olisivat vain heittäneet hanskat tiskiin ja voivotelleet, että se tulee sieltä etelästä läpi kumminkin.

Lisäys 1.10.2021: Kollektiivista käyttäytymistä tutkiva tri Roope Kaaronen huomautti, että ”tutkimustiedon perusteella on ihan selkeä kuvio, että pieni ja tiivis määrätietoinen aktiivijoukko voi saada paljonkin muutosta aikaan.” Hän myös nosti esille seuraavat lähdeviitteet: Science-lehdessä julkaistu tutkijoiden kannanotto ilmastolakkojen ja muun suoran aktivismin puolesta (Hagedorn et al. 2019, Concerns of young protesters are justified, Science 364(6436), 139-140); Damon Centolan ja kollegoiden työ kompleksisen käyttäytymisen leviämisen tutkimisessa, esim. https://www.science.org/doi/abs/10.1126/science.aas8827 ja laajemmin kirjoissa Centola 2018, How Behavior Spreads, ja Centola 2021, Change; kansantajuinen tiivistelmä https://penntoday.upenn.edu/news/damon-centola-tipping-point-large-scale-social-change Centola esittää, että uudet normit tulevat ryhmissä säännöllisesti voimaan kun noin neljännes ryhmän jäsenistä on sitoutunut muutokseen. Kaarosen mukaan on haastavaa sanoa miten suuri joukko tarkkaan ottaen saa muutosta aikaan, mutta mekanistisesti ottaen on selkeää, että omistautunut, ”itseään vahvistava” joukko voi kääntää keskitien kulkijoiden suunnan.

Lähteet

Agnone, Jon (2007). Amplifying Public Opinion: The Policy Impact of the U.S. Environmental Movement. Social Forces 85(4):1593–1620. https://doi.org/10.1353/sof.2007.0059

Andrews, Kenneth T.; Beyerlein, Kraig; Tucker Farnum, Tuneka (2016). The Legitimacy of Protest: Explaining White Southerners’ Attitudes toward the Civil Rights Movement. Social Forces 94(3):1021–44. https://doi.org/10.1093/sf/sov097

Aronoff, Kate; Battistoni, Alyssa; Cohen, Daniel Aldana; Riofrancos, Thea (2019). A Planet to Win: Why We Need a Green New Deal. New York: Verso.

Bradford, Anu (2012). ”The Brussels Effect”. Northwestern University Law Review. 107 (1). SSRN 2770634, Columbia Law and Economics Working Paper No. 533.

Budgen, Dylan (2020). Does Climate Protest Work? Partisanship, Protest, and Sentiment Pools. Socius: Sociological Research for a Dynamic World 6. https://doi.org/10.1177/2378023120925949

Burstein, Paul; Linton, April (2002). The Impact of Political Parties, Interest Groups, and Social Movement Organizations on Public Policy: Some Recent Evidence and Theoretical Concerns. Social Forces 81(2):380–408. https://doi.org/10.1353/sof.2003.0004

Dietz, Thomas; Frank, Kenneth A.; Whitley, Cameron T.; Kelly, Jennifer; Kelly, Rachel (2015). Political influences on greenhouse gas emissions from US states. PNAS 112(27), 8254-8259. https://doi.org/10.1073/pnas.1417806112

Engler, Mark & Engler, Paul (2016). This is an uprising: How nonviolent revolt is shaping the 21st Century. Nation Books.

Ferreira Marques, Clara (2021). Economic Reality is Dragging Russia Toward Climate Acceptance. Bloomberg Opinion, August 13, 2021. https://www.bloomberg.com/opinion/articles/2021-08-13/russia-s-economic-reality-is-dragging-it-toward-climate-acceptance

Foster, John Bellamy; Clark, Brett; York, Richard (2011). The Ecological Rift: Capitalism’s War on the Earth. New York: NYU Press.

Frid, A., & Quarmby, L. (2012). Take direct action on climate inaction. Nature 487(38). https://doi.org/10.1038/487038a

Gamson, William A. (1975). The Strategy of Social Protest. Homewood, IL: Dorsey.

Gamson, William A.; Modigliani, Andre (1989). Media Discourse and Public Opinion on Nuclear Power: A Constructionist Approach. American Journal of Sociology 95(1):1–37. https://doi.org/10.1086/229213

Gardner, C. J., & Wordley, C. F. R. (2019). Scientists must act on our own warnings to humanity. Nature Ecology & Evolution 3, 1271–1272. https://doi.org/10.1038/s41559-019-0979-y

Gardner, Charlie J.; Thierry, Aaron; Rowlandson, William; Steinberger, Julia K. (2021). From Publications to Public Actions: The Role of Universities in Facilitating Academic Advocacy and Activism in the Climate and Ecological Emergency. Frontiers in Sustainability 2:679019. https://doi.org/10.3389/frsus.2021.679019

Grant, Don; Vasi, Ion Bogdan (2017). Civil Society in an Age of Environmental Accountability: How Local Environmental Nongovernmental Organizations Reduce U.S. Power Plants’ Carbon Dioxide Emissions. Sociological Forum 32(1):94–115. https://doi.org/10.1111/socf.12318

Green, Jessica F. (2020). Less talk, more walk: why climate change demands activism in the academy. Daedalus 149(4), 151–162. https://doi.org/10.1162/daed_a_01824

Lamb, W. F., Mattioli, G., Levi, S., Roberts, J. T., Capstick, S., Creutzig, F., … Steinberger, J. K. (2020). Discourses of climate delay. Global Sustainability, 3, e17. https://doi.org/10.1017/sus.2020.13

McCowan, T. (2020). The Impact of Universities on Climate Change: A Theoretical Framework. London: Institute of Education.

Muñoz, John; Olzak, Susan; Soule, Sarah A. (2018). Going Green: Environmental Protest, Policy, and CO2 Emissions in U.S. States, 1990–2007. Sociological Forum 33(2):403–21. https://doi.org/10.1111/socf.12422

Pirgmaier, Elke & Steinberger, Julia K. (2019). Roots, Riots and Radical Change – A Road Less Travelled for Ecological Economics. Sustainability 11(7), 2001. https://doi.org/10.3390/su11072001

Ramelli, Stefano; Ossola, Elisa; Rancan, Michela (2021). Stock Price Effects of Climate Activism: Evidence from the First Global Climate Strike. Journal of Corporate Finance, painossa. https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=3544669

Rochon, Thomas R. (2000). Culture Moves: Ideas, Activism, and Changing Values. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Schell, Jonathan (2003). The Unconquerable World: Why peaceful protest is stronger than war. London: Penguin.

Swim, Janet K.; Geiger, Nathaniel; Lengieza, Michael L. (2019). Climate Change Marches as Motivators for Bystander Collective Action. Frontiers in Communication 4:4. https://doi.org/10.3389/fcomm.2019.00004

Warren, Matthew (2019). Thousands of scientists are backing the kids striking for climate change. Nature 567, 291-291. https://doi.org/10.1038/d41586-019-00861-z

York, Richard; Rosa, Eugene A.; Dietz, Thomas (2003). Footprints on the Earth: The Environmental Consequences of Modernity. American Sociological Review 68(2):279–300. https://doi.org/10.2307/1519769

Puheeni ilmastolakossa Turussa 24.9.2021

234 vuotta sitten, 22. toukokuuta 1787, kaksitoista idealistia kokoontui Lontoossa korjatakseen suuren ja muinaisen vääryyden. Jo yli kahdensadan vuoden ajan englantilaiset kauppiaat ja laivanomistajat olivat rikastuneet valtavasti kuljettamalla Afrikasta vangittuja ihmisiä pakkotyöhön Amerikkaan. Vaikka orjuus oli jo tuolloin Ison-Britannian saarilla virallisesti laitonta, orjakauppa oli tuonut suuria vaurauksia etenkin rikkaimmille ja vaurastuttanut myös lukuisia satamakaupunkeja. Orjuuden pahuudesta oli toki puhuttu jo vuosisatojen ajan, mutta bisnes oli bisnestä. Uuden Orjakaupan poistamisen seuran oli tarkoitus laittaa tälle häpeälliselle liiketoiminnalle viimeinkin loppu.

Kuten heitä edeltäneitä orjuuden vastustajia, myös näitä kahtatoista idealistia pilkattiin ankarasti. Piinkovina realisteina itseään pitävät totesivat, että orjuus oli ollut osa ihmiselämää vähintään antiikin ajoista saakka, monen kaupungin ellei peräti koko Ison-Britannian talous oli orjakaupasta riippuvaista, ja sitäpaitsi, sehän kosketti vain ihonväriltään erilaisia kaukana Lontoosta. Miten muutama hupsu aktivisti maassa, jossa orjuus oli jo laitonta, voisi vaikuttaa maailmaan?

Menestys ei ollutkaan välitöntä. Vaikka aktivistien joukko kasvoi tasaisesti, tarvittiin 20 vuotta ennen kuin parlamentti kielsi edes orjakaupan. Vasta 46 vuotta Orjakaupan poistamisen seuran perustamisen jälkeen orjuudesta itsestään tehtiin laitonta koko Ison-Britannian imperiumin alueella. Vasta 78 vuotta seuran perustamisen jälkeen orjuus lopetettiin myös Yhdysvalloissa, Yhdysvaltojen ja orjuuden vastustajien sodittua ja voitettua verisen sodan orjuuden säilyttämiseksi unionista eronneita Etelävaltoja vastaan. Vasta vuonna 1981 viimeinenkin maailman valtio kielsi virallisesti orjuuden. Orjuuden pahuutta ei ole saatu vieläkään täysin kitkettyä, mutta idealististen maailmanparantajien suurtyö muutti silti maailmaa – paljon paremmaksi.

Maailma ei ole kuitenkaan tullut valmiiksi. Nyt elävien sukupolvien suuri työ on toisen vuosisataisen mutta moraalittoman energianlähteen, fossiilisten polttoaineiden, käytön lopettaminen. Fossiilisten polttoaineiden polttaminen ja laajemmin katsottuna luonnon orjuuttaminen ja tuhonta eivät ole ihmisten orjuuttamiseen verrannollisia vääryyksiä, mutta vääryyksiä ne silti ovat.

Onneksi aktivismin historia kertoo, että juuri vääryyksien korjaaminen on yksi ihmisiä kaikkein voimakkaimmin motivoiva voima. Suuret, maailmaa paremmaksi muuttaneet kansanliikkeet ovat aina pohjautuneet moraalisiin eivätkä taloudellisiin kysymyksiin. Orjuus ei loppunut parempien orjien keksimiseen: se loppui, kun riittävän moni ymmärsi, ettei orjuus ollut luonnonlaki vaan suuri vääryys.

Orjakaupan vastustajat haastoivat ajatuksen siitä, että orjuus olisi luonnolliseen järjestykseen kuuluva ilmiö ja ihmiset olisivat omaisuutta jota voisi muitta mutkitta ostaa, myydä tai omistaa. Tarvitsemme nyt vastaavaa ajattelun muutosta meitä ympäröivien ekosysteemien suhteen. Kestävyyskriisimme juurisyynä kun on luonnon rutiininomaiseen hyväksikäyttöön ja kaupallistamiseen perustuva talousjärjestelmä, joka orjuuttaa Maapallon luonnon globaalin talouden palvelukseen hieman samalla tavalla kuin orjuus orjuutti orjat. Yhteiskuntamme eivät tule olemaan kestävällä pohjalla ennen kuin osaamme suhtautua tätä ainoaa kotiamme kanssamme jakaviin lajeihin kumppaneina eikä palvelijoina.

Olen äärimmäisen iloinen nähdessäni teidät kaikki täällä. Teitä on jo nyt enemmän kuin Orjakaupan poistamisen seuran perustajajäseniä, ja tänään ihmiset ympäri maailman yhdistyvät vaatimaan oikeudenmukaisempaa maailmaa. Uskallan luvata, että sellaisen myös tulemme saamaan. Kun jonkin asian perimmäinen vääryys ymmärretään, on vain ajan kysymys, milloin vääryys korjataan.

Siihen saakka kunnes vääryys saadaan korjattua, voi näyttää siltä, ettei aktivismi aiheuta muutosta. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys. Yhteiskunnallinen muutos ei tapahdu tasaisesti vaan pyrähdyksittäin. Kun muutosten perustukset on saatu rakennettua, muutoksen nopeus itsessään yllättää aina tarkkailijat. Kuten talon perustukset, muutoksenkin perustukset ovat kuitenkin enimmäkseen näkymättömissä.

Olen itse tutkinut työkseni kestävyyskriisin ratkaisuja pian 15 vuoden ajan. Tämä aika ei ole ollut helppoa optimismille, ja olen usein tuskaillut, ettei mitään muutosta kuitenkaan tule. Olen nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa tutkijan urani aikana aidosti optimistinen. Monet kehityskulut, sähköautojen valtavan paljon odotuksia nopeammasta yleistymisestä alkaen, ovat nyt niinsanotusti kiihtymisvaiheessa. Se ei vielä näy tilastoissa, mutta voimme jo nyt sanoa, että esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden polttaminen tulee loppumaan tällä vuosisadalla: kysymys on enää tarkasta vuodesta. Kaikista masentavistakin uutisista huolimatta uskon, että elämme nyt kaikkein pimeintä hetkeä: hetkeä juuri ennen auringonnousua.

Tähän hetkeen ei olisi päästy, eikä muutosta tapahtuisi, ilman juuri teitä. Suuret muutokset vaativat sitä, että ihan tavalliset ihmiset toteavat: vääryys on korjattava. Ammatillinen mielipiteeni on, että ilmastolakko ja muu viime vuosien aktivismi on kiihdyttänyt muutosta jo nyt ratkaisevalla tavalla. Ne, jotka väittävät, ettei lakkoilu tai mielenosoittaminen auta itse asiaan, eivät yksinkertaisesti tiedä tai ymmärrä asiasta tai yhteiskunnallisista muutoksista.

En tietenkään tarkoita, että ongelmat olisi jo ratkaistu ja vääryys poistettu. Ilmastokysymyksessä kyseessä ei ole ehkä vielä edes lopun alku, vaan vasta alun loppu. Edessämme on vielä monta vuotta ankaraa kamppailua muutosta hidastavia voimia vastaan, ja uskon, että vielä seuraavalla vuosisadallakin eläville aktivisteille riittää paljon työtä maailman parantamisessa. Maailmasta kun ei tule valmista vielä tälläkään vuosisadalla. Meidän tehtävämme on tehdä kaikki se mitä voimme, ja antaa seuraaville sukupolville paremmat lähtöasemat rakentaa vielä parempi maailma, aivan kuten meitä edeltäneet sukupolvet meille antoivat. Me täällä tänään olemme yksi lenkki satojen ellei tuhansien vuosien ketjussa.

Tämä aktivismin ketju on jo saavuttanut suuria asioita, ja se tulee saavuttamaan niitä lisää. Meillä täällä tänään on suorastaan etuoikeus olla osa ketjua. Sillä, mietin usein, mikä oikeastaan edes voisi olla parempi tapa käyttää ainutkertainen elämänsä, kuin vaatia ja rakentaa parempaa maailmaa kaikille?

Kiitos vielä kerran kaikille teille, jotka käytätte ja olette käyttäneet aikaanne maailman parantamiseen.

Tasaisempi valta: Unilateralismin kirous, eli miksi tekno-optimismi voi olla vaarallista (ja vaatii reilumpaa jakoa)

Optimismi on itsessään toivottava luonteenpiirre. Mutta kun optimismi yhdistyy suureen valtaan, ja varsinkin kun suuresta vallasta seuraa käsitys omasta erinomaisuudesta, optimismista seuraa helposti suuria ongelmia. Syynä tähän on niinsanottu unilateralismin kirous: se, että yksittäinen ihminen voi toisinaan tehdä päätöksiä, joilla on suuria vaikutuksia moniin muihin ihmisiin, johtaa hyvin usein keskimäärin huonoihin päätöksiin.

Ajatellaan yksinkertaisen esimerkin vuoksi, että joukko ihmisiä on järjestämässä yhdelle ystävälleen yllätysjuhlia. Yksi järjestäjistä kuitenkin ajattelee, että juhlien kohdetta pitäisi varoittaa, ettei hän suunnittele samalle päivälle muita menoja. Tämä on tietenkin aivan ymmärrettävä huoli. Niinpä hän päättää kertoa juhlien kohteelle, että hänen täytyy olla tiettynä päivänä tietyssä paikassa – ja tulee joko tarkoituksella tai vahingossa lipsauttaneeksi, että hänelle ollaan suunnittelemassa juhlia. Yksi ihminen omalla päätöksellään tuli siis pilanneeksi koko joukon järjestämän yllätyksen. Voi hyvin olla, että kyseisellä ihmisellä oli esimerkiksi muita järjestäjiä parempaa tietoa siitä, ettei juhlien kohde pidä yllätyksistä. Mutta voi myös olla, että tieto oli väärä: kenties yllätyksen paljastanut on luullut virheellisesti, kenties hyvistä tai kenties huonoista syistä, että juhlakalu ei pidä yllätyksistä, ja paljastuksellaan tulee pahoittaneeksi sekä järjestäjien että juhlien kohteen mielen.

Vastaavanlaiset tilanteet ovat elämässä yleisiä. Ihmiset eivät ole aina kovinkaan hyviä arvioimaan tekojensa seurauksia tai varsinkaan niiden vaikutuksia toisiin ihmisiin. Niinpä voimme lukea säännöllisesti, miten hyvissä aikomuksissa tehty teko osoittautuikin katastrofiksi. (Näiden tarinoiden yleisyys johtuu tosin myös siitä, että “hyvää tarkoittava tekikin pahaa” on tarina, joka on konservatiiveille ja toimittajille kuin kissanminttu kissoille.) Kun tämä ilmiö johtuu siitä, että päätöksen teon tekemisestä on tehnyt yksittäinen ihminen tai suhteellisen pieni ihmisjoukko, joka on arvioinut teon seuraukset väärin, kutsumme ilmiötä yksipuolisen toiminnan eli unilateralismin kiroukseksi. (Bostrom et al. 2016, Lewis 2018, Ord 2020)

Unilateralismin kirous syntyy, kun monilla toimijoilla on mahdollisuus tehdä omin päin jotakin, jolla voisi olla suuria vaikutuksia toisiin toimijoihin, riippumatta siitä, kuka tämän toimenpiteen – kutsuttakoon sitä vaikka nimellä vallankäyttö X – varsinaisesti tekee. Haluan korostaa, että unilateralismin kirouksessa kyse ei ole siitä, että X olisi itsestäänselvästi huono asia. Unilateralismin kirous tarkoittaa sitä, että mitä useammalla ihmisellä on valta tehdä suuria päätöksiä joiden seurauksia ei voida arvioida tarkasti, sitä todennäköisempää on, että jopa täysin pelkkää hyvää haluavat ihmiset tulevat tehneeksi päätöksiä, jotka ovat kaikille keskimäärin huonompia kuin ne voisivat olla.

Ensimmäinen esimerkkimme yllätysjuhlista on suhteellisen harmiton. Niin kauan kun yksilöiden valta vaikuttaa ympäristöönsä tai toisiin ihmisiin on rajallinen, unilateralismin kirous on enemmänkin harmin kuin huolen aihe. Mutta mitä tapahtuu, kun tekniikka kehittyy niin pitkälle, että jonkin teknisen järjestelmän käyttöönotto uhkaa kaataa demokratian tai vapauttaa maailmaan tappavan taudin?

Tämä ei ole valitettavasti pelkkää teoriaa. Vuonna 2002 joukko New Yorkin valtionyliopiston tutkijoita onnistui rakentamaan keinotekoisen polioviruksen. Vähän myöhemmin, vuonna vuonna 2016 ryhmä kanadalaisia tutkijoita käytti tieteellisessä julkaisussa julkaistua, 40 vuotta aiemmin sukupuuttoon kuolleen hevosrokkoviruksen DNA-koodia tilatakseen DNA-synteesiin erikoistuneelta yritykseltä hevosrokkoviruksen geneettisen koodin rakentamiseksi tarvittavat DNA-pätkät. Kokoamalla näistä pätkistä kokonaisen DNA-ketjun ja ruiskuttamalla sen soluihin, jotka oli tartutettu toisella rokkoviruksella, solut saatiin tuottamaan tartuttamiskykyisiä hevosrokkoviruksia. Toisin sanoen, tutkijat onnistuivat herättämään henkiin taudin, joka oli jo onnistuttu hävittämään maailmasta.

Eikä siinä vielä kaikki: hevosrokko on läheistä sukua isorokolle, yhdelle tappavimmista tartuntataudeista koskaan. Jos hevosrokon henkiinherättäminen onnistuu, on lähes varmaa, että myös isorokon herättäminen henkiin onnistuisi (Kupferschmidt 2017). Potentiaalisesti vaarallisten taudinaiheuttajien tutkimuksen ja erityisesti niiden henkiinherättämisen piti olla tarkoin säänneltyä, mutta mikään valvontaelin ei kiinnittänyt kanadalaisten työhön mitään huomiota ennen kuin he julkaisivat tuloksensa. Tutkijaryhmä tarvitsi hevosrokon henkiinherättämiseen yhteensä noin 100 000 dollaria, ja esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO:n tapauksesta laatimassa raportissa todettiin, ettei suoritukseen tarvittu “erityisiä biokemiallisia tietoja tai taitoja, merkittävää rahoitusta tai kovin paljon aikaa” (WHO 2017). WHO oli todennut jo 2015, että isorokon rakentaminen keinotekoisesti olisi tekniikan kehityksen ansiosta tästedes täysin mahdollista, ja isorokon hävittäminen, yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista koskaan, saattaisi koska tahansa osoittautua väliaikaiseksi helpotukseksi. Hevosrokon henkiinherättäneet tutkijat puolustivat tekoaan sillä, että synteettinen biologia voisi pian mahdollistaa täysin uudenlaisten, isorokkoa paljon vaarallisempienkin taudinaiheuttajien rakentamisen, että joku tekisi ennen pitkää saman kokeen joka tapauksessa, ja että synteettisten virusten tutkiminen helpottaisi vastalääkkeiden ja rokotteiden kehittämistä.

Tekivätkö tutkijat oikein? On ilmeistä, että pelkkä tieto siitä, että synteettisellä biologialla voidaan luoda isorokon kaltaisia viruksia, lisää houkutusta siihen, että joku ryhmittymä yrittää käyttää tekniikkaa esimerkiksi “tuomiopäivän aseen” rakentamiseen. Toisaalta, kuten kanadalaista ryhmää johtanut David Evans puolusti työtään, virusten toiminnan parempi ymmärtäminen voisi auttaa kehittämään parempia rokotteita ja kenties joskus jopa uusia hoitoja syöpään. Tätä kirjoittaessa, vuonna 2021, on vielä aivan liian aikaista sanoa, oliko päätös viruksen henkiinherättämisestä oikea. On kuitenkin selvää, että henkiinherättäjät ottivat valtavan riskin – kysymättä keneltäkään.

Vastaavia tilanteita voidaan kuvitella kymmenittäin. Tiedämme esimerkiksi, että ilmastokriisin kärjistyessä ja maapallonmuokkaustekniikoiden kehittyessä kymmenet maat, ja jopa yksittäiset miljardöörit, voisivat halutessaan alentaa Maapallon keskilämpötilaa ruiskuttamalla yläilmakehään auringon säteitä heijastavia rikkiaerosoleja. Tällaisellä toimenpiteellä olisi mitä todennäköisimmin laajakantoisia vaikutuksia, mutta olisi silti erittäin vaikea, käytännössä mahdoton arvioida etukäteen, mitä ja kuinka vakavia ne olisivat. Voimme pitää myös päätöstä aloittaa sota tai tehdä terrori-isku unilateralismin kirouksina: tällaisiä päätöksiä tekevät puolustavat tavallisesti päätöstään itselleen ja aateveljilleen sillä, että he tavoittelevat toisille parempaa maailmaa.

Voimme itse asiassa osoittaa matemaattisesti, että unilateralismin kirous puree jo varsin pienissä ihmisjoukoissa. Bostromin ym. (2016) esittämän esimerkin mukaisesti, ajatellaan että vain viisi toimijaa on päättänyt, että tekee asian X mikäli sen vaikutukset ovat hänen mielestään positiivisia, mutta heidän arvionsa X:n positiivisuudesta ovat vähintään jossain määrin virheellisiä: he voivat sekä yli- että aliarvioida X:n hyödyt. Bostromin esimerkissä X:n hyödyt voivat olla jotain miinus kolmen ja plus kolmen välillä ja toimijoiden arvioissaan tekemä virhe voi olla enintään ± 1; todennäköisyys sille, että vähintään yksi viidestä toimijasta tekee X:n, on 50 prosenttia jo silloin jos X:n todelliset hyödyt ovat miinus yksi. On tietenkin selvää, että jos X:n haitat ovat kovin suuret, todennäköisyys sille, että kukaan tekisi X:ää, ovat pienet. Mutta kuten esimerkki osoittaa, on täysin mahdollista, että ihmisjoukot tekevät keskimäärin huonoja valintoja vaikka kaikki yrittäisivät tehdä parhaansa.

Unilateralismin kirouksen inhottavimpiin piirteisiin kuuluu se, että se riivaa erityisesti optimisteja. Optimisti yliarvioi paljon todennäköisemmin X:n hyviä puolia ja aliarvioi sen haittoja. Erityisesti jos kyseinen henkilö on jollain tavalla vahvasti sitoutunut X:ään, esimerkiksi tekemällä työuransa X:n parissa tai sijoittamalla siihen omaisuuttaan, hänellä on luonnollinen taipumus uskoa tehneensä oikeita valintoja ja X:n olevan hyvä idea. Vastaavasti, hänellä on suuri motiivi aliarvioida X:n haitat ja olla uskomatta niitä, jotka kenties yrittävät varoittaa X:n voivan aiheuttaa ongelmia. Hän ei kuitenkaan tarkoita pahaa, päin vastoin: mitä todennäköisimmin hän uskoo, että X on hyväksi kaikille, kenties jopa paras keksintö sitten valmiiksi viipaloidun leivän. Unilateralismin kirous on juuri siinä, että toimijan motiivit saattavat olla tahrattoman puhtaat ja hän saattaa ajatella täysin epäitsekkäästi vain yhteistä parasta. Mutta koska hän ei voi tietää tarkasti, mitä seurauksia teolla X on, voi käydä niin, että hyvissä aikomuksissa tehty teko aiheuttaakin vakavia ongelmia.

Mitä suurempi voima yksilöillä on, eli mitä suurempia X:n vaikutukset voivat olla, sitä enemmän tämä niinsanottu unilateralismin kirous voi aiheuttaa ongelmia muille ihmisille. Ja tästä pääsemme takaisin tämän kirjan aiheeseen: maailmassamme eniten valtaa käyttävät ihmiset ovat tyypillisesti optimisteja ja usein myös niin varmoja omasta erinomaisuudestaan, että heidän voi olla äärimmäisen vaikea kuunnella kriitikoita ja uusien ideoiden ongelmista varoittavia.

Kuunnellaanpa vaikka Facebookin perustajiin kuuluvaa Mark Zuckerbergiä, jonka perustama yritys on ehkä enemmän kuin yksikään toinen vastuussa 2010-luvulla nähdystä demokratian rapautumisesta ja äärioikeiston noususta.

“Yksi suosikkisanontojani on että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: optimisteja ja pessimistejä. Ja sanonta kuuluu, että optimistit ovat yleensä menestyviä, ja pessimistit oikeassa. … Ajatus on, että jos uskot että jokin tulee olemaan kauheaa ja tulee epäonnistumaan, yrität löytää todisteita jotka todistavat sinun olevan oikeassa. Tämä on sitä mitä pessimistit tekevät. Mutta jos ajattelet että jokin on mahdollista, niin yrität keksiä tapoja, millä se saataisiin toimimaan. Ja vaikka teet matkan varrella virheitä ja vaikka ihmiset epäilevät sinua, pusket vain eteenpäin kunnes löydät jonkin tavan saada asiat tapahtumaan.” (Mark Zuckerberg 2017, lähteessä Clifford 2017)

Zuckerbergin viesti on oikein hyvä ja inspiroiva – jos matkan varrella sattuvat virheet eivät ole luokkaa “hupsis, tuhosimme demokratian” tai ”oho, annoimme työkalut kansanmurhan toteuttamiseksi.” Eikä Zuckerberg, joka lanseerasi Facebookille sisäiseksi motoksi “liiku nopeasti ja särje asioita” (emme tiedä, tarkoittiko hän asioilla demokratioita tai kansanryhmiä), ole yksin. Viisivuotisessa, tuhat ihmistä käsittäneessä tutkimuksessaan Olga Stavrova ja Daniel Ehlebracht totesivat, että kaksi kolmesta rikastuneesta sanoi optimismin olleen kriittisen tärkeää heidän menestykselleen (Stavrova & Ehlebracht 2015). Vastaavasti, tutkimuksessa on havaittu, että masentuneet ihmiset – ne Zuckerbergin mainitsemat pessimistit – saattavat itse asiassa tehdä keskimäärin paljon realistisempia arvioita todellisuudesta (Feltham 2016). Kenties optimistit ovatkin itse asiassa harhaisia? Kuulemme silti jatkuvasti, miten optimistinen asenne ja riskien ottaminen ovat tärkeää elämässä menestymiselle. Näin epäilemättä onkin. Mutta ajatelkaamme nyt tätä kuviota systeemiteorian kannalta.

Mitä unilateralismin kirous ennustaa todennäköisiksi seurauksiksi, kun optimistiset, omasta erinomaisuudestaan vakuuttuneet, usein johonkin tekniikkaan henkistä arvovaltaansa tai konkreettista omaisuuttaan sijoittajeet ihmiset keräävät vuosi vuodelta aina vähän enemmän valtaa, samalla kun tekniikan voima kasvaa?

Onneksi unilateralismin kirouksen ei tarvitse olla kohtalo. Esimerkiksi Bostrom ym. (2016) esittävät muutamia teoriassa toimivia ratkaisuja ongelmaan. Ensimmäinen teoreettinen puolustuslinja unilateralismin kirousta vastaan on “rationaalisempi” päätöksenteko. Jos vallankäytön X hyödyt ja haitat voidaan arvioida tarkemmin ja yksikäsitteisemmin, riski huonoista valinnoista vähenee – teoriassa. Käytännössä tämä voi kuitenkin olla hyvin vaikeaa saavuttaa. Siksi käytännössä tärkeämpi puolustuslinja on keskusteleva, deliberatiivinen päätöksenteko. Mitä enemmän ihmiset keskustelevat toisten ihmisten – ja eritoten erimielisten ihmisten – kanssa ennen päätöksen tekemistä, sitä realistisempia heidän arvionsa vallankäytön X hyödyistä ja haitoista (yleensä) ovat. Tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista, tai keskustelukumppaneita ei välttämättä ole tarpeeksi. Siksi kolmas puolustuslinja kirousta vastaan on siirtää vastuu päätöksistä suuremmalle joukolle ihmisiä. Kollektiivinen päätöksenteko ei ole vailla omia ongelmiaan, mutta esimerkiksi suurista päätöksistä äänestäminen on monesti viisaampaa kuin yksilöiden yksipuoliset toimenpiteet. Voimme myös ajatella, että säädämme lakeja tai rakennamme teknisiä esteitä estämään yksipuolisen päätöksenteon: esimerkiksi ydinaseiden laukaisu vaatii yleensä sitä, että kaksi tai useampi henkilö kääntää itsenäisesti laukaisuavainta. (Järjestely ei tosin poista sitä ongelmaa, että esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentti voi tiettävästi yksinään päättää, että ydinaseet laukaiseville lähetetään käsky laukaista aseet.) Voimme myös esimerkiksi sopia, että unilateralistisessa tilanteessa vallankäyttö X tehdään vain jos tekijä voi olla varma, että enemmistö niistä, jotka voisivat tehdä päätöksen, olisivat samaa mieltä.

Lopuksi, voimme rakentaa maailman, jossa yksipuolisen vallankäytön mahdollisuudet ovat rajallisia, ja yksilöillä on riittävästi valtaa suojautuakseen, edes kollektiivisesti, yksipuolisen vallankäytön riskeiltä. Tämä tapahtuu jakamalla resursseja reilummin.

Mikään näistä ja muista strategioista ei ole ehdottoman luotettava lääke unilateralismin kiroukseen. Mutta yhdessä uskon niiden kykenevän pienentämään todella vakavien seurausten todennäköisyyttä niin paljon, että lajillamme on aikaa saavuttaa täysi potentiaalimme.

Lähteet

Bostrom, Nick; Douglas, Thomas; Sandberg, Anders (2016). The Unilateralist’s Curse and the Case for a Principle of Conformity. Social Epistemology 30(4), 350-371. http://dx.doi.org/10.1080/02691728.2015.1108373

Feltham, Colin (2016). Depressive Realism: Interdisciplinary perspectives (Explorations in Mental Health). Routledge.

Kupferschmidt, Kai (2017). How Canadian researchers reconstituted an extinct poxvirus for $100,000 using mail-order DNA. Science, July 6, 2017. doi:10.1126/science.aan7069 https://www.sciencemag.org/news/2017/07/how-canadian-researchers-reconstituted-extinct-poxvirus-100000-using-mail-order-dna

Lewis, Gregory (2018). Horsepox synthesis: A case of the unilateralist’s curse? Bulletin of the Atomic Scientists February 19, 2018. https://thebulletin.org/2018/02/horsepox-synthesis-a-case-of-the-unilateralists-curse/

Ord, Toby (2020). The Precipice: Existential Risk and the Future of Humanity. New York: Hachette Books.

Stavrova, Olga & Ehlebracht, Daniel (2015). Cynical Beliefs About Human Nature and Income: Longitudinal and Cross-Cultural Analyses.Journal of Personality and Social Psychology 110:1, 116-132. http://dx.doi.org/10.1037/pspp0000050

WHO (2017). Advisory Committee on Variola Virus Research: Report of the Eighteenth Meeting. Geneva, Switzerland: World Health Organization.

Tasaisempi valta: miksi sukupolvialuksen resurssit täytyy jakaa reilusti

Miksi planeettamme rajat vaativat reilumpaa jakoa? Asian hahmottamiseksi on hyödyllistä ajatella yksinkertaistettua esimerkkiä. Valtava sylinterinmuotoinen avaruusalus on lähetetty sukupolvien mittaiselle matkalle tutkimaan avaruutta. Tämän niinsanotun “sukupolvialuksen” asukkaiden tarvitseman hapen ja ravinnon tuottamiseksi, asukkaiden tuottamien jätteiden käsittelemiseksi ja tähtienvälisen yksinäisyyden aluksen asukkaille tuottaman mielenkuohun rauhoittamiseksi avaruusaluksen sisätilaan on rakennettu kokonainen ekosysteemi. Aluksen fuusioreaktorin tuottaman energiavirran varassa toimiva ekosysteemi peittää suurimman osan aluksen paineistetun ja asumiskelpoisen osan pinta-alasta, mutta aluksen suunnittelijat ovat laskeneet, että aluksen asukkaat voivat käyttää omia tarkoituksiaan varten turvallisesti ja elossapitojärjestelmänsä vakautta vaarantamatta tietyn rajallisen määrän sylinterin asuttavasta sisäpinta-alasta.

File:Stanford Torus-based generation ship.png
Havainnekuva mahdollisesta sukupolvialuksesta. Asukkaat asuisivat renkaan sisäpuolella; rengasta pyöritettäisiin painovoiman luomiseksi. Kuvan lähde Wikimedia Commons, Heineken11.

Miten tämä maa-ala tulisi jakaa aluksen asukkaiden kesken? Yksi tapa olisi jakaa hehtaarit tasaisesti niin, että jokaisella asukkaalla olisi samankokoinen tontti, jolle hän voisi esimerkiksi rakentaa asumuksensa tai vaikkapa tenniskentän. Tasaisen jaon ongelma on kuitenkin siinä, että asukkaat todennäköisesti arvostaisivat erilaisia asioita. Yksi asukas saattaisi haluta tehdä asioita, jotka vaativat enemmän pinta-alaa; toinen saattaisi olla tyytyväinen pieneenkin pinta-alaan, kunhan hänellä olisi tarpeeksi luettavaa. Vaikka maa-ala jaettaisiinkin alunperin tasaisesti, ennen pitkää asukkaiden välillä todennäköisesti syntyisi jonkinlaista vaihtokauppaa: pienempään maa-alaan tyytyvä asukas saattaisi antaa toiselle asukkaalle oikeudet osaan maapalastaan, jos toinen asukas vaikkapa pesisi hänen likapyykkinsä. Voisi myös olla, että tontteja ei pidettäisi yhtä hyvinä: joltain tontilta saattaisi olla kaunis näkymä alukseen rakennetulle järvelle, tai toinen saattaisi sijaita pitkän matkan päässä aluksen sosiaalisen elämän keskuksesta.

Talousteorian mukaan optimaalinen ratkaisu maapalstan kaltaisen niukan resurssin jakamiseksi on jakaa resurssi markkinoilla. Markkinoilla esimerkiksi huutokaupalla “myyty” eli johonkin toiseen arvossa pidettyyn asiaan tai palveluun vaihdettu maa päätyisi niille, jotka kokevat saavansa maasta eniten iloa itselleen. Kuten todettua, tonteille todennäköisesti syntyisi joka tapauksessa jonkinlaiset epäviralliset markkinat, joilla pinta-alaa vaihdettaisiin johonkin hyödykkeeseen tai palvelukseen. Virallistaminen tekisi tästä järjestelystä ainakin avoimemman, mahdollisesti myös reilumman.

Mutta mikä olisi sitten reilu tapa jakaa ne resurssit, joita käytetään markkinoilla vaihtokaupan välineenä? Jos tämä “valuutta”, oli se sitten mikä hyvänsä, jakautuisi kovin epätasaisesti, osalla avaruusaluksen asukkaita olisi varaa ostaa hallintaansa suuria maa-alueita vaikka he eivät oikeastaan edes niitä tarvitsisi. He voisivat rakentaa maalleen vaikkapa useita suuria huviloita, joiden välillä he muuttaisivat kyllästyttyään yhteen, tai yksinkertaisesti varata maan yksityiseksi puistokseen. Samaan aikaan köyhemmät asukkaat joutuisivat tyytymään paljon pienempiin maapalasiin. Jos asukkaiden tulisi esimerkiksi tuottaa oma ruokansa omilla maapalasillaan, osa asukkaista saattaisi jopa nähdä nälkää. Nälkäkuoleman välttämiseksi he saattaisivat antaa itsensä rikkaimpien palvelukseen: vastineena pienestä palasta maata tai sen antimia, he lupaisivat esimerkiksi viljellä maata sen omistajan puolesta tai jopa kolhia kepeillä toisia köyhiä, jos he uskaltavat vaatia maan reilumpaa jakoa. Lienee todennäköistä, että aluksen alkuperäiset asukkaat eivät suostuisi tällaiseen resurssien jakoon, vaan vaatisivat rajallisen maa-alan reilua ja vähintään melko tasapuolista jakamista ehtona sille, että suostuvat viettämään loppuikänsä tähtien välillä risteilevässä avaruusaluksessa.

On silti hyvin helppo kuvitella, että vuosisatojen saatossa aluksen asumiskelpoinen maa-ala kasautuisi yhä harvempiin käsiin. Tiedämme esimerkiksi tietokonesimulaatioiden ansiosta, että täysin tasa-arvoisesta lähtötilanteestakin päädytään ennen pitkää äärimmäisen eriarvoiseen lopputulokseen, jos edes pienten ja satunnaisten erojen annetaan kasautua riittävän kauan. Kuvitellaan vaikka, että jossain vaiheessa pitkää avaruusmatkaa kaksi tylsistynyttä ruoantuotannossa työskentelevää asukasta päättää lyödä vetoa vaikkapa kolikonheiton tuloksesta, ja voittaja saa puolet häviäjän maa-alueesta. Kumpi voittaa, on täysin satunnaista (ellei kumpikaan huijaa). Voittaja keksii, että hänhän voisi hankkia kasvaneiden peltojensa tuotolla lisää maa-alueita, ja siten viljellä entistä enemmän viljaa – kenties palkaten myös apulaisia. Kenties hän myös siirtää kasvaneen bisneksensä lapselleen.

Jos mikään, kuten huono onni, jälkeläisten kyvyttömyys, tai muiden asukkaiden vastarinta ei pysäytä tätä kehitystä, ennen pitkää kolikonheitossa voittaneen jälkeläiset omistaisivat kaiken asumiskelpoisen pinta-alan. Mitä todennäköisemmin aluksen muut asukkaat eivät olisi kehitykseen tyytyväisiä – ja yksin tästä syystä alus tuskin päätyisi yksityisomistukseen. Maa-alan keskittyminen harvojen, perinnöllisten aristokraattisukujen käsiin olisi sen sijaan todennäköistä, elleivät aluksella vallitsevat lait ja tavat tätä estäisi.

Ajatellaapa nyt, että esimerkkimme sukupolvialukselle käy kuten sukupolvialuksista kertovissa tieteistarinoissa usein käy, ja sen asukkaat ennen pitkää unohtavat ylipäätään asuvansa avaruusaluksessa. (Tämä on esimerkiksi Gene Wolfen Long Sun-kirjasarjan lähtökohta.) Ajan kuluessa asukkaat saattavat unohtaa, että osa aluksesta on jätettävä asukkaita elossapitävän ekosysteemin käyttöön. Jos tätä ekosysteemirajaa ei valvota, ja etenkin jos asumiskelpoinen maa-ala on sillä välin keskittynyt harvojen käsiin, on hyvin helppo kuvitella, miten joku tyytymätön päättää raivata itselleen tilkun maata siitä osasta alusta, jonka piti olla varattuna ekosysteemeille. Kenties rikkaat jopa kannustavat maan raivaamiseen: sehän tarkoittaa muun ohessa sitä, että paineet jakaa maata tasaisemmin vähenevät. Raivaaja saattaa puolustella tekoaan toteamalla, ettei yksi pieni tilkku mitään haittaa, ja että rikkaammat aiheuttavat joka tapauksessa enemmän vahinkoa. Todennäköistä onkin, että ekosysteemi kestää pienet ja vähän isommatkin vahingot. Mutta jos maatilkkujen raivaaminen jatkuu, ennemmin tai myöhemmin ekosysteemin tasapaino horjuu.

Kuvitelkaamme, että elossapitojärjestelmän toiminnan heikkeneminen havaitaan, ja asian syitä ryhdytään tutkimaan. Ehkäpä ennen pitkää havaitaan, että ekosysteemit tarvitsevat jonkin tietyn määrän maata toimiakseen kunnolla. Havaitaan myös, että aluksen asukkaat ovat ylittäneet selvästi tämän turvallisen rajan. Mitä sitten tapahtuu?

Melko varmasti kaksi asiaa: yksi, etenkin köyhemmät vaativat rajallisen maan tasaisempaa jakamista, ja kaksi, etenkin rikkaimmat – ja ne rikkaiden palkkalaiset, joiden omaa asemaa tasajako uhkaisi – yrittävät epätoivoisesti keksiä syitä, miksi tasaisempi jako olisi tarpeetonta tai suorastaan huono idea. Jos mikään muu ei auta, kenties rikkaammat turvautuvat palkkaamiensa korstojen ylläpitämään pakkovaltaan. Voi olla, että ennen pitkää joku rikkaista tai heidän palkkalaisistaan keksii, että yksi tapa vähentää sekä aluksen elossapitojärjestelmiin että sen valtahierarkiaan kohdistuvia paineita on kierrättää köyhät lannoitteeksi. Kenties tällainen hirmuteko onnistutaankin tekemään, ja köyhät suostuvat kuolemaan rauhallisesti sen sijaan että he esimerkiksi keksisivät jonkin keinon tuhota koko alus kostaakseen murhaajilleen vielä haudan takaakin. Asukkaiden harventaminen ei kuitenkaan lisää käytettävissä olevan maan määrää. Jäljelle jääneet asukkaat ovat maa-alassa mitattuna kenties rikkaampia, mutta mekanismit, jotka johtivat maa-alan loppumiseen, jatkavat toimintaansa. Jos näihin mekanismeihin ei puututa, viimeistään muutaman sukupolven kuluttua edessä on sama tilanne, jopa siinä tapauksessa, että aluksella ryhdyttäisiin noudattamaan ankaraa syntyvyyden säännöstelyä asukasluvun pitämiseksi pysyvästi pienempänä. Kenties tälläkin kertaa köyhiksi ajautuneet suostuvat kuolemaan; tai kenties asukkaat keksivät jotain muuta.

Onneksi kaikki tämä on vain tieteiskuvitelmaa, ja todellisuudessa avaruusaluksemme matkustajat epäilemättä päättäisivät ennen pitkää sekä jakaa rajallisen maa-alueen reilummin, että korjata ne mekanismit, jotka johtivat vaurauden epätasaiseen ja aluksen yhteiskunnan vakautta uhanneeseen keskittymiseen.

Tämäkin on osa luonnosta kirjasta Tasaisempi valta. Kommentit ovat tervetulleita!

Miksi yritykset haluavat esittää maailmanparannuksen yksilön valintoina?

Vuonna 2021 on jo hyvin tiedossa, että yritykset ja liike-elämän sekä rikkaimmiston etujärjestöt pyrkivät usein esittämään maailmanparannuksen yksilön valintoina hidastaakseen liiketoimintaa haittaavan sääntelyn ja rajoitusten voimaantuloa. Esimerkiksi henkilökohtaisen hiilijalanjäljen konseptin kehittivät öljy-yhtiö BP:n markkinointikonsultit, tarkoituksenaan kiinnittää huomio nimenomaan yksilöiden omaan käyttäytymiseen eikä aidosti toimiviin, kollektiivisella poliittisella yhteistyöllä aikaansaataviin rajoihin fossiilisten polttoaineiden käytölle.

Mutta miksi yritykset ja niiden etujärjestöt tekevät näin, ja milloin ne tekevät näin? Vastausta tähän kysymykseen voidaan hahmotella esimerkiksi peliteorian avulla, hieman muuntelemalla kenties tunnetuinta peliteorian esimerkkiä: vangin dilemmaa.

Vangin dilemma on alunperin ajatusharjoitus, jossa kahta henkilöä, kuvitteellisesti vankia, epäillään vakavasta rikoksesta. Poliisilla ei kuitenkaan ole tarpeeksi todisteita heitä vastaan, joten kuulustelija yrittää saada heistä irti tunnustuksen. Hän kertoo kummallekin vangille erikseen, että jos vanki tunnustaa rikoksen ja todistaa toisen vangin olleen rikoksen päätekijä, tunnustaja selviää yhdellä vuodella vankilaa mutta syyllisyytensä kiistävä tuomitaan kahdeksaksi vuodeksi. Jos taas molemmat tunnustavat, molemmat tuomitaan viideksi vuodeksi. Vangit, paatuneita rikoksentekijöitä kun ovat, tietävät myös, että jos molemmat heistä pysyvät vaiti, poliisin on todisteiden puuttuessa vapautettava heidät. Vangeille olisi tietenkin optimaalista, jos molemmat heistä pysyisivät hiljaa. Silti, niin kauan kun kumpikin vanki pysyy tietämättömänä siitä, mitä toinen tekee, kummankin vangin kannattaa tunnustaa: hän ei voi tietää, onko toinen kielinyt ja vierittänyt rikoksen yksin hänen niskoilleen. Vangin dilemma onkin tunnetuin havainnollistus, miksi kahden täysin rationaalisesti toimivan tahon kannattaa tietyissä tilanteissa toimia tavalla, joka ei ole kummallekaan osapuolelle optimaalinen.

Vangin dilemma-nelikenttä
Klassinen vangin dilemma. Kummankin kannattaisi pitää suu supussa, mutta vain jos molemmat pitävät.

Pienin muutoksin voimme havainnollistaa vangin dilemmalla myös sitä, miksi voimakkaat tahot haluavat esittää maailmanpelastamisen yksilöiden valintoina. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi maailma, jossa on kaksi kansalaista, rikas ja köyhä, ja yritys, jonka kannattava myrkkyvoidebisnes on uhattuna outojen iho-oireiden herätettyä kansalaiset puhumaan myrkkyvoidebisneksen sääntelyn kiristämisestä. Kumpikin kansalaisista joutuu nyt miettimään, mitä tehdä: yrittääkö rakentaa kansanliikettä politiikkaan vaikuttamiseksi, vai tehdäkö yksilövalintoja? Tässä leikkikalumaailmassa, aivan kuten meidänkin maailmassamme, rikkaalla on enemmän vaihtoehtoja kuin köyhällä. Toisin kuin meidän maailmassamme, rikkaalla ja köyhällä on kuitenkin yhtä paljon poliittista vaikutusvaltaa. Olettakaamme nyt, esimerkin vuoksi, että eri vaihtoehtojen kustannukset ja hyödyt ovat alla olevan kuvan mukaiset. Kansanliikkeen rakentaminen yhdessä toimimalla on hidasta puuhaa ja vie paljon aikaa, esimerkiksi tässä tapauksessa viisi yksikköä kultakin osallistujalta. Jos vain rikas tai vain köyhä pyrkii vaikuttamaan politiikkaan, poliitikot säätävät joitain pieniä rajoituksia, jotka parantavat tilannetta hieman. Toisaalta, jos riittävän suuri kansanliike saadaan aikaan, leikkikalumaan eduskunta voi säätää lain, joka kieltää myrkyn käytön kaikissa voiteissa. Tällöin kaikki hyötyvät paljon: niin köyhät kuin rikkaatkin.

Kumpikin voi myös tehdä yksilön valintoja ja äänestää kukkarollaan yrittämällä löytää vähemmän myrkyllisiä voiteita. Tämäkin vie vähän aikaa (yhden yksikön), mutta selvästi vähemmän kuin kansanliikkeen rakentaminen. Hyötykään ei tosin ole kovin suuri, joskin rikkaalla on kuitenkin vaihtoehtona myös kalliimpien luomuvoiteiden ostaminen. Rikas siis hyötyy yksin toimimisesta suhteellisesti enemmän kuin köyhä. (Huomaa, että nelikentässä ei ole yksinkertaisuuden vuoksi vaihtoehtoa “älä tee mitään.” Tämäkin olisi kuitenkin todellisuudessa vaihtoehto.)

Vangin dilemma-nelikenttä, optimitilanne molempien yhteistyö
Rikkaan ja köyhän dilemma. Rikkaalla on enemmän vaihtoehtoja ja hän todennäköisesti kokee aikansa olevan kalliimpaa.

Mikä nelikentän ruuduista tulee valituksi? Se riippuu ennen kaikkea siitä, miten arvokkaaksi kansalaiset mieltävät aikansa. Jos yhdessä vaikuttaminen vie paljon aikaa, ja aika on rahaa, on todennäköistä, että ainakaan rikas ei lähde mukaan kansanliikkeeseen. Mitä suuremmat tulot, sitä kalliimpaa myös aika on; niinpä rikkaiden ei kannata lähteä mukaan mihinkään yhteistyöhön, mikä vie kovinkaan paljon heidän aikaansa. Toisaalta, köyhällä ei välttämättä ole varaa käyttää kovinkaan paljon aikaansa vaikuttamiseen: muuten pöydästä voi loppua leipä. Todennäköistä siis on, että köyhä pyrkii vaikuttamaan poliittisesti (jos lainkaan), rikas tekemällä yksilövalintoja. Tämä on parempi kuin ei mitään, mutta todennäköisesti ei optimaalinen tilanne kummallekaan.

Lisäkierre kuvioon tulee siitä, että myrkkyvoidetta valmistava yritys tuskin vain odottaa, mitä tuleman pitää. Olettakaamme yksinkertaisuuden vuoksi, että kaikki kansalaisten saama hyöty vastaa sitä, montako killinkiä myrkkyvoiteen valmistaja kussakin tapauksessa menettäisi. Tällöin myrkkyvoiteen valmistajan kannattaisi käyttää lobbaamiseen, mielipidevaikuttamiseen, lahjuksiin tai mihin tahansa muuhun enintään 20 killinkiä, jos sillä voitaisiin estää rikasta ja köyhää tekemästä yhteistyötä sääntelyn kiristämiseksi. Sen sijaan muiden lopputulosten haitat olisivat selvästi vähäisempiä, ja niiden estämisen kannustimet paljon pienempiä. Rationaalisesti toimivan yrityksen kannattaisi siis käyttää useita killinkejä kaikenlaisiin toimiin – kuvassa yleistermillä “lobbaus” – joilla ainakin toinen kansalaisista saataisiin ajattelemaan, että paras tapa vaikuttaa on yksilön valinnoilla. Hajota ja hallitse, kuten jo muinaiset roomalaiset tiesivät.

Vangin dilemma-nelikenttä, lisätty miten paljon yrityksen kannattaa käyttää lobbaamiseen
Jos uhkana on sääntely, yritykselle kannattavin strategia voi usein olla mielipidevaikuttaminen.

Nelikenttä näyttää myös yhden selityksen sille, miksi rationaalisesti toimivan yrityksen ei suinkaan välttämättä kannata kehittää uutta, myrkytöntä voidetekniikkaa. Kyse on yksinkertaisesti kustannus-hyötyarviosta: jos yritys arvioi, että se maksimoi voittonsa pyrkimällä jarruttamaan sääntelyä tai uskottelemalla kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun, se jarruttaa sääntelyä tai uskottelee kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun. Koska uuden tekniikan kehittäminen on aina epävarmaa riskinottoa, ja koska ihmisillä on taipumus pitäytyä vanhassa ja tunnetussa, kynnys uuden tekniikan kehittämiselle ja käyttöönotolle on usein korkea. Jotta yritykset saadaan potkittua tämän kynnyksen yli, tarvitaan yhteistyötä, kollektiivista toimintaa joka kiristää sääntelyä tai vähintään aiheuttaa uskottavan uhan sääntelyn selvästä kiristämisestä, ellei muutosta tapahdu muuten. (Kirjoitin aiheesta enemmän mm. SSAB:n vetyterästekniikan tiimoilta.)

Fortum ja teknisten riskien moraalikato

Suomi-brändi sai äsken lisää kyseenalaista kiillotusta, kun energiayhtiö Fortum vahvisti hakevansa oikeusteitse Hollannin valtiolta korvauksia omistamansa Uniperin Maasvlakten hiilivoimalan sulkemisesta. Kyseessä on aika tarkalleen vastaava temppu kuin jos ruotsalainen yritys olisi loppuvuodesta 1939 ostanut Helsingin-sivukonttorinsa varastot täyteen punalippuja ja Leninin koottuja teoksia, antanut tukea puna-armeijalle, ja sitten kesällä kehdannut haastaa Suomen valtion oikeuteen menetettyjen voittojen vuoksi. Puheena oleva hiilivoimala on valmistunut 2016, Pariisin sopimuksen jälkeen; sen rakentaminen on aloitettu aikana jolloin on jo tiedetty, että vain joko hiilellä tai sivilisaatiolla voi olla tulevaisuus, mutta ei molemmilla yhtä aikaa. Uniper otti tietoisen riskin luottaen siihen, että poliittiset päättäjät suosisivat suuryrityksiä ja hiiltä sivilisaation sijaan. Nyt tämä yrittäjäriski on lauennut ja voimala aiotaan sulkea viimeistään 2030 – joskin on hyvin mahdollista, että päästöoikeuksien hinnan noustessa ja vaihtoehtojen hinnan laskiessa se tullaan sulkemaan kannattamattomana jo aiemmin. (Jätän lukijan arvailtavaksi, palauttaisiko Fortum mahdollisesti saamiaan korvauksia, mikäli se sulkeekin voimalan aikaisemmin.)

Helsingin Sanomien myötäsukaisessa haastattelussa (22.4.) Fortumin johtaja Markus Rauramo kuittaa tämän härskin voitonpyynnin periaatekysymykseksi: voivatko valtiot sulkea voimaloita poliittisin päätöksin. Kyseessä on tosiaankin periaatekysymys: onko demokraattisilla valtioilla, siis viime kädessä meillä, keinoja vaikuttaa vaarallisiin teollisuudenaloihin ennen kuin ne aiheuttavat korjaamattoman suuria vahinkoja? Jos tuomioistuimet päättävät, että Fortum ja muut investointisuojasopimuksia rahastusautomaatteina pitävät yritykset ovat oikeutettuja korvauksiin huolimatta siitä, että toiminnan lopettamiselle on selvät perusteet, vahvistuu käytäntö, jossa valtiot, siis meidän edustajamme, eivät uskalla puuttua yritysten toimintaan vaikka puuttuminen olisi selvästi yhteisen ja pidemmän tähtäimen edun mukaista.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa yritysten kyky vaikuttaa maailmaan, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin, kasvaa jatkuvasti. Kapitalistisessa järjestelmässä, jossa yritysten velvollisuudeksi koetaan voittojen jatkuva kasvattaminen, tämä tarkoittaa sitä, että yritykset tulevat ottamaan jatkuvasti suurempia ja suurempia riskejä kasvattaakseen voittojaan. Mitä herkemmin saamatta jääneet voitot korvataan veronmaksajan pussista, sitä vähemmän yrityksillä on kannustimia harkita, kannattaako riskinotto. Jos korvausten maksamisesta tulee ennakkotapauksia, tullaan luoneeksi kolikonheittokone, jossa kruunalla yrityksen omistajat voittavat, ja klaavalla veronmaksaja maksaa omistajille korvauksia. Syntyy moraalikadoksi (moral hazard) kutsuttu tilanne, jossa yritysten kannattaa vaarantaa yhteiskunta ja sivilisaatiokin, jos vain se antaa mahdollisuuden kasvattaa seuraavan kvartaalin voittoja. Jos näitä voittoja vieläpä voidaan käyttää politiikkaan vaikuttamiseksi, kuten voidaan, suurimpia riskejä ottavat yritykset ja superrikkaat voivat muokata politiikkaa mieleisekseen ja helpottaa nopanheittoaan sivilisaation tulevaisuudella. Koska veronmaksaja joka tapauksessa maksaa laskun, ja sivilisaation tuhon voi aina ajatella olevan kaukaisen tulevaisuuden tai ainakin seuraavan tuloskauden asia, sijoittajilla ei ole valtavankaan riskin ottamisessa kuin voitettavaa.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa tämä tarkoittaa sitä, että ennemmin tai myöhemmin joku voiton jatkuvan kasvattamisen nimissä otettu riski realisoituu suunnattoman suuriksi vahingoiksi. Tämä on matemaattisesti katsoen varmaa: vaikka riski olisikin pieni, ennen pitkää se toteutuu.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa myös teknisiin riskeihin puuttumisen täytyy tapahtua nopeammin ja päättäväisemmin. Korvausten maksaminen sijoittajille jopa silloin, kun tekniseen riskiin puuttuminen on erinomaisen perusteltua ja uhka on täytynyt tietää jo sijoitus tehtäessä on omiaan lamauttamaan valtioiden kykyä puuttua teknisiin riskeihin ajoissa. Tämä ei ole yhteensopivaa teknisen kehityksen jatkumisen ja sivilisaation pitkän tähtäimen olemassaolon kanssa. Vaihtoehtoja on kaksi: joko hidastamme tekniikan kehitystä niin, että hitaampikin päätöksenteko kykenee puuttumaan kasvaviin riskeihin ajoissa, tai nopeutamme päätöksentekoa ja sallimme esimerkiksi sivilisaatiota tuhoavien voimaloiden sulkemisen poliittisin päätöksin.

Tasaisempi valta: kitkattoman talousmallin kirous

Yhteiskunnallisen ajattelumme perimmäiset oletukset ovat historian läpikotaisin kyllästämiä, ja niiden muutokset hitaita. Ne ajatukselliset mallit, joiden avulla ymmärrämme maailman toimintaa, pohjautuvat usein kymmeniä tai jopa satoja vuosia vanhoihin oppeihin ja metaforiin. Tämä johtuu yksinkertaisesti jo siitä, että kouluissa ja populaareissa teksteissä opetettavat mallit maailmasta ovat useimmiten yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, ja totuudet tulevat yleisesti hyväksytyiksi vain ajan myötä: ihmiskunnan ajattelu kun edistyy pääsääntöisesti hautajaisista hautajaisiin, kun nuoruudessaan jonkin tietyn ajattelumallin omaksuneet poistuvat keskuudestamme.

(Tämä kirjoitus on luonnos tulevan kirjan ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” yhdestä osiosta. Kommentit ja palaute ovat tervetulleita.)

Käyttämämme ajatusmallit maailmasta ovat aina yksinkertaistuksia todellisuudesta. Yksinkertaisuus onkin kiistämättä hyödyllistä: ilman yksinkertaistuksia, asioiden ja niiden välisten yhteyksien ymmärtäminen on erittäin vaikeaa. Kaikki yksinkertaistaminen perustuu kuitenkin yksityiskohtien vähentämiseen, ja siksi yksinkertaistettuja ajatusmalleja käyttäessä on tärkeää muistaa pohtia, kadottaako yksinkertaistaminen jotain oleellisia yksityiskohtia.

Erityisesti silloin kun ajatusmallimme ovat vanhoja, koeteltuja ja hyviksi havaittuja, meidän olisi syytä olla erittäin kiinnostuneita siitä, ovatko malleja aikanaan luotaessa tehdyt yksinkertaistukset enää järkeviä. Vuosia sitten erilaisessa ympäristössä tehdyt, tuolloin järkevät yksinkertaistukset voivat ympäristön hitaasti muuttuessa käydä vuosi vuodelta ongelmallisemmiksi, mutta niin hitaasti, ettei mikään yksittäinen tapahtuma pakota ihmisiä tarkastelemaan kriittisesti käyttämäänsä mallia maailmasta. Juuri näin on käynyt kirjoitushetkellä vallitseville malleille maailman toiminnasta. Mikäli tätä kirjoitusta luetaan vuosisatojen kuluttua, epäilemättä myös silloin ihmisillä on käytössään maailman muutoksen vanhanaikaisiksi tekemiä ajatusmalleja – kenties juuri tässä kirjassa esitetyt.

Tätä kirjoittaessa edelleen vallitseva ajatusmalli yhteiskuntien toiminnasta perustuu vahvasti hiljaiseen oletukseen siitä, että fysikaaliset rajoitteet eivät rajoita talouden toimintaa. Oletuksen taustalla on satoja vuosia vanha taloustieteellinen ajatteluperinne, jossa yhteiskuntien ja talouden toimintaa on pyritty ymmärtämään mahdollisimman yksinkertaisilla malleilla ja teorioilla. Ajan kuluessa näiden mallien luonne on kuitenkin muuttunut. Varhaisimmat taloudesta kirjoittaneet ajattelijat kirjoittivat eksplisiittisesti talousjärjestelmän muistuttavan elollisia olentoja ja olevan riippuvainen luonnosta peräisin olevista rajallisista aineen ja energian virroista. Jo Thomas Hobbes (1651) hyödynsi aikanaan vallinneita lääketieteellisiä teorioita verratessaan valtakuntien taloutta verenkiertojärjestelmään, jossa maasta ja merestä – ”kahdesta yhteisen äitimme rinnasta” – peräisin oleva eläinten, kasvien ja mineraalien aine kiersi työnteon muuttaessa niitä välttämättömyyksiksi ja kaupankäynnin perustana olevaksi ylijäämäksi (Christensen 2001). Nykyaikaisen taloustieteen perustajiin laskettu David Ricardo puolestaan inspiroitui Joseph Priestleyn ja muiden tutkijoiden 1700-luvun loppupuolella tekemistä fotosynteesiä koskevista havainnoista ja esitti, että talouskasvua rajoittaisi ennen kaikkea taloudessa toimivia eläimiä ja ihmisiä ruokkivan viljan rajallisuus. Jo silloin kun Ricardo kirjoitti teoksiaan, tehtailijat olivat kuitenkin ottamassa käyttöön uutta, mielikuvissa rajatonta taloudellisen voiman lähdettä – kivihiiltä. Puoli vuosisataa myöhemmin J. S. Mill huomautti kuuluisassa teoksessaan (1848) ”liikevoiman” tärkeydestä tuotannolle, mutta ”välttääkseen tieteellisesti merkityksettömien luokkien lisääntymistä” hän sisällytti polttoaineen luonnon tarjoamien raaka-aineiden joukkoon. Millin esimerkkiä seuraten toinen kuuluisa varhainen taloustieteilijä Marshall jätti energian erottelematta (Christensen 2001).

Ennen pitkää malleista yksinkertaistettiin pois viimeisetkin yhteydet luonnollisiin rajoitteisiin. Kirjoitushetkellä vallitsevan neoklassisen taloustieteen paradigman perustajiin kuuluneen Léon Walrasin mukaan tuotannontekijöitä oli kolme: maa, työvoima, ja pääoma, ja kaikki nämä olivat loppujen lopuksi erilaisia pääoman muotoja. Koska pääoman määritelmä oli hänen mukaansa siinä, että sitä voitiin käyttää useammin kuin kerran, esimerkiksi koneet ja työkalut tuottivat Walrasin mukaan tuloja samalla tavalla kuin pelto tuottaa viljaa vuosi toisensa perään (Christensen 2001). Sitä, että pellon vilja vaatii kasvaakseen auringon valoa, vettä, ja ravinteita, ja että Liebigin minimilain mukaisesti pellon tuotanto on nolla, mikäli yksikin näistä oleellisista vaatimuksista puuttuu, Walras ja useimmat hänen seuraajansa eivät huomioineet. Vaikutusvaltaisen taloustieteilijän Piero Sraffan tekemän kuuluisan jaottelun mukaan valtavirtataloustieteeseen olennaisesti kuuluvan ”marginalistisen” teorian ja klassisen taloustieteen ero olikin juuri siinä, miten tuotanto ymmärrettiin: klassisessa taloustieteessä tuotanto ymmärrettiin kiertona, jossa hyödykkeitä käytettiin tuottamaan toisia hyödykkeitä, kun taas vallitsevaan asemaan nousseessa marginalismissa tuotanto oli yksisuuntainen prosessi tuotannontekijöistä lopputuotteisiin. Loogiseen päätepisteeseensä tämän kehityksen vei niinsanotun modernin kasvuteorian isänä pidetty Robert Solow, jonka vuonna 1956 lanseeraama malli yksinkertaisti pois viimeisenkin rajallisen tuotannontekijän jättämällä jäljelle vain työvoiman ja pääoman. Kaikki ei-inhimilliset resurssit, maa-alasta uusiutumattomiin luonnonvaroihin, olivat nyt osa pääomaa; Solowin itsensä mukaan ”tämä vaikutti luontevalta oletukselta” (Solow 1956, 67).

Tämä malli, jossa tuotanto perustuu työhön ja pääomaan, on se malli, joka minullekin taloustieteen peruskursseilla opetettiin. Toisissa malleissa kansantalouden toiminta esitettiin yksinkertaisena kiertona, jossa ihmiset vaihtavat työpanostaan rahaan, jolla he ostavat yritysten valmistamia tuotteita ja palveluita. Tämäkin malli esitettiin täysin ilman mitään kiinnekohtaa rajalliseen maailmaan. Muistan edelleen, miten mallia havainnoillistettiin puhumalla leipomosta, joka työllistää leipojia ja myy heille leipää. Siitä, että leipä vaatii aineellisia raaka-aineita ja sen paistamiseen tarvitaan energiaa, joka ei ole kierrätettävissä, ei puhuttu lainkaan.

Yksi seuraus näistä kaikista yksinkertaistuksista oli se, että taloustieteen peruskursseilla yleisesti opetetussa ja siten useimpien ihmisten tuntemassa ajatusmallissa työvoima ja pääoma, sekä pääoman eri lajit, kuten raha tai pilaamaton ympäristö, ovat keskenään täysin vaihtokelpoisia. Näin ollen taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamat vahingot ja positionaalisten hyödykkeiden aiheuttamat kasvun sosiaaliset rajat ovat enintäänkin pieniä ongelmia. Jos vain taloudellinen toiminta tuottaa rahassa mitattuna enemmän ”arvoa” kuin mitä se aiheuttaa rahassa mitattuja vahinkoja, yksioikoinen johtopäätös on, että toiminta kannattaa: koska pääoman lajit ovat keskenään täysin tai ainakin lähes täysin vaihtokelpoisia, rahallisen pääoman lisääntyminen korvaa luonnollisen pääoman tuhon aiheuttamat vahingot. Jos taas jostain positionaalisesta hyödykkeestä tuleekin kilpailua kiristävää puutetta, teoriassa se voidaan aina korvata jollain toisella. Näistä oletuksista on hyvin lyhyt matka siihen, että esimerkiksi ekosysteemien rahallisen arvon uskotaan kuvaavan niiden todellista arvoa. Eikä siinä vielä kaikki: luonnon rahallinen arvo määritellään tavallisesti suoraan tai epäsuorasti sen perusteella, miten paljon ihmiset ovat valmiita maksamaan luonnontilaisten ekosysteemien säilyttämisestä. Samaan aikaan suuri osa läntistä ajattelua ja esimerkiksi taloustieteen peruskurssien teoria antaa olettaa, että luonto on aina korvattavissa ”tekniikalla” eli pääomalla. Tämän hiljaisen oletuksen vaikutuksia ihmisten arvioihin luonnon arvosta voi vain arvailla.

Toisin sanoen, vuosikymmenien ajan peruskursseilla opetetuissa ja yksinkertaistetuissa esityksissä käytetyissä taloustieteellisissä malleissa oletetaan hiljaisesti, että talous ei ole termodynamiikan lakien alaista toimintaa. Taloustieteen peruskurssin maailma on kitkaton ja häviötön. Muunnokset ovat aina palautettavissa (reversiibeleitä) ja kaikelle voidaan aina löytää korvikkeita ilman, että yhteenlaskettu ”hyvinvointi” heikkenee. Taloustieteen peruskurssien teoriassa ihmiskunta ei ainoastaan voisi tuhota vaikkapa kaikki happea tuottavat kasvit vaan meidän suorastaan pitäisi tehdä niin, jos vain saisimme vaihdossa niin paljon villasukkia, että laskennallinen kokonaishyvinvointi kasvaisi. Vaikka tämä esimerkki onkin venytetty naurettavuuteen saakka, se havainnollistaa ongelmia, mitä hiljainen oletus täydellisestä korvattavuudesta ja pääoman lajien vaihtokelpoisuudesta aiheuttaa. Taloustieteen opetuksessa yleisesti käytettyihin malleihin piiloutuneita (ja piilotettuja) oletuksia kritisoineen Eric Beinhockerin mukaan oletus täydellisestä korvattavuudesta johtuu ennen kaikkea siitä, että matemaattisen taloustieteen perusteet luonut Leon Walras käytännössä kopioi käyttämänsä yhtälöt 1800-luvun puolivälissä yleisesti käytössä olleesta fysiikan oppikirjasta, joka oli kirjoitettu ennen kuin entropian käsitettä tunnettiin (Beinhocker 2006). Kuten termodynamiikkaa käsittelevässä luvussa totesin, ilman entropiaa ikiliikkujat – kuten täydellinen korvattavuus ja loputon talouskasvu – olisivat triviaalin helppoja.

On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että taloustieteen peruskurssien mallit olivat aikanaan käyttökelpoisia ja ymmärrettäviä yksinkertaistuksia. Luonnon rajat olivat Walrasin aikaan kaukana horisontin takana, ja Solowin kirjoittaessa teoriaansa 1950-luvun puolivälissä, läntisessä maailmassa ja erityisesti Solowin kotimaassa Yhdysvalloissa elettiin ehkäpä teknologiaoptimistisinta aikaa koskaan. Sodan jälkeinen vaurastuminen ja tekniikan kehitys toivat tavalliselle kuluttajalle joka vuosi jotain uutta ja ihmeellistä televisioista ja sähkötoimisista kodinkoneista suihkumatkustajakoneisiin. Sotaa edeltäneen lama-ajan muistot hälvenivät, ja vaikka ydinsodan uhka kummittelikin taustalla, ydinaseiden kehitys ja lisääntyminen ei ollut vielä saavuttanut tasoa, jossa ydinsota olisi tarkoittanut sivilisaation loppua ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla. Avaruusmatkailun aika oli alkamassa, sodan aikana massavalmistukseen tuodut antibiootit nujersivat taianomaisesti ihmiskuntaa vuosisatoja riivanneet taudit, ja poliorokotteen keksiminen oli saanut kirkot ympäri maailmaa soittamaan kellojaan kiitollisuudesta. Ruostumattomat, lahoamattomat ”plastiikit” korvasivat luonnonmateriaaleja kiihtyvällä nopeudella. Uudet lajikkeet, ehtymättömältä näyttävän öljyn voimalla kulkeneet työkoneet ja keinotekoiset lannoitteet saivat maatilojen tuottavuuden niin räjähtävään kasvuun, että nopeasti kasvavan väestön ruokkimiseen tarvittiin enää pieni murto-osa vielä 1900-luvun alussa tarvitusta työvoimasta. Tässä ympäristössä Solowin yksinkertaistus epäilemättä olikin luonteva oletus.

Ihmisten määrän ja ennen kaikkea tekniikkamme voiman lisääntyminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että ”tyhjän Maan” aikoina tehdyt yksinkertaistukset ja oletukset eivät ole niinkään hyödyllisiä vaan vaarallisia. Maailma on muuttunut, ja myös ajatusmalliemme täytyy muuttua. Emme osaa vieläkään rakentaa teknisiä korvikkeita useimmille ekosysteemipalveluille, emmekä välttämättä opi tätä taitoa koskaan: ekosysteemejä kun ei voi niinkään rakentaa, vaan ne täytyy kasvattaa. Olemme vielä huonompia korjaamaan kiihtyvän taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia yhteiskunnallisia vahinkoja, kuten yhteisöjen pirstaloitumista ja yksinäisyyttä. Vaikka menetykset korvattaisiinkin ”täysimääräisesti” niitä kärsiville sen sijaan että kasvun hyödyt valuvat useimmiten toisille, raha ei yksinkertaisesti kykene korvaamaan kaikkia menetyksiä, eikä kaikkia asioita edes voi mitata rahassa millään yksinkertaisella saati yksikäsitteisellä tavalla. Sellaisia yleispäteviä ja yhteismitallisia mittareita, mitä taloustieteen peruskurssien teoria olettaa, ei ole olemassa, eikä sellaisia todennäköisesti tule olemaan. Yksinkertaistetun teorian kyky tarjota toimivia ratkaisumalleja kasvavan teknisen voiman ja ohenevien ympäristöllisten turvamarginaalien maailmassa tuleekin vain heikkenemään entisestään.

Lähteet

Beinhocker, Eric D. (2006). The Origin of Wealth: Evolution, Complexity, and the Radical Remaking of Economics. Harvard Business School Press.

Christensen, Paul P. (2001). Early links between sciences of nature and economics: historical perspectives for ecological and social economics. Kirjassa Cleveland, Cutler J.; Stern, David I.; Costanza, Robert (eds.) The Economics of Nature and the Nature of Economics, 15-33.

Solow, R. M. (1956). A contribution to the theory of economic growth. The Quarterly Journal of Economics, 70(1), 65–94.