Kuinka selvitä Suomessa ilman keinokuituja (ja parantaa elämänlaatuaan!)

Luonto-liitto on nimennyt nyt vuoden 2017 turhakkeeksi fleecekankaan. Valinta on osunut mielestäni täysin oikeaan, ja antaa minulle mainion tilaisuuden kertoa harrastuksestani – Suomen luonnossa liikkumisesta perinnevarustein. Tätä kirjoitettaessa olen pärjännyt liki täysin ilman keinokuituvaatteita (jos sellaiseksi ei lasketa makuupussia) noin seitsemän vuoden ajan, kesällä ja talvella, normaalista päivittäisestä käytöstä aina parin yön patikkaretkiin saakka. Olen selvinnyt pääasiassa villaa ja sarkaa käyttämällä niin päivän lumikenkävaelluksesta Kalliovuorilla kuin yöstä laavulla miinus viidessä asteessa ilman makuupussia, ja patikoinut kohtuullisia matkoja niin kylmässä kuin lämpimässäkin, sateessa ja paisteessa. Toivottavasti kirjoituksesta on apua niille, jotka kenties pohtivat, miten pärjäisivät ilman ”helppoja” keinokuituvaatteita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tämä menee jo vähän hipsteröinnin puolelle. Repussa kiinni puuvillainen, vahattu sadeviitta – hengittää paremmin kuin muovinen.

Olen jo vuosikausien ajan pyrkinyt välttämään kaikin keinoin keinokuituisia vaatteita. Keinokuitujen ympäristöhaitat – syy, miksi fleece valittiin vuoden turhakkeeksi – eivät ole tähän edes päällimmäinen syy: pidän luonnonkuiduista ensisijaisesti niiden mukavuuden, kestävyyden ja helppouden vuoksi, ympäristöhyötyjen ollessa lähinnä mukava lisäbonus.

Tärkein syy, miksi en käytännössä koskaan osta mitään vaatetta, missä on yli 20 prosenttia keinokuitua (paria 50/50 nylon/puuvillasekoitteesta tehtyä päällystakkia lukuunottamatta) on se, että matkustan toisinaan paljon. Noin kymmenen vuoden ajan olen pyrkinyt ihan silkasta mukavuudenhalusta selviämään kaikista matkoista yhdellä, käsimatkatavaroihin mahtuvalla repulla. Kun repun pakkaa oikein, sen sisällöllä ja päälle puetuilla vaatteilla pystyy selviämään käytännössä minkä tahansa reissun, oli matkan pituus sitten parista päivästä muutamaan kuukauteen. Tällöin on kuitenkin ehdoton edellytys, että vaatteet ovat monikäyttöisiä ja helppohoitoisia.

Savotta Paras
Nykyinen matkatavarani.

Keinokuituiset vaatteet eivät ole kumpaakaan. Siinä missä pystyn käyttämään siistiä napitettavaa villatakkia niin puolivirallisissa tilaisuuksissa kuin välikerroksena lumikenkäillessä 2000-3000 metrin korkeudessa, lähes kaikki näkemäni vastaavat keinokuituvaatteet ovat räikeitä urheiluvaatteita. Mikä pahinta, keinokuituvaatteet ovat mahtavia kasvualustoja bakteereille, ja jopa antibakteerisina mainostetut löyhkäävät kuolemalta muutaman päivän rankemman käytön jälkeen. Haju ei myöskään lähde mitenkään muuten kuin pesukoneessa, eikä siinäkään sen jälkeen, kun vaatetta on käytetty tarpeeksi. Villavaatteeni eivät haise vaikka tulisin vastaanotolle suoraan patikkaretkeltä, ja kevyt tuuletus riittää hälventämään tunkkaisuuden. Ennen kaikkea tästä syystä suosin villaa lähes kaikkialla. Sopivien villavaatteiden löytäminen on toki joskus työlästä, mutta niitä on kuitenkin saatavilla lähes jokaiseen makuun. Kun villavalikoimaa lisäksi laajentaa perinteisestä lampaanvillasta merino- ja jopa alpakan villaan, on mahdollista löytää ominaisuuksiltaan erinomaisia, äärimmäisen mukavia ja lähes aina kutittamattomia vaatekappaleita. Merinovillainen alusasukerta onkin mielestäni sellainen asia, jota ilman yhdenkään matkailijan ei kannattaisi lähteä kotoaan. (Merinovillavaatteita hankittaessa on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten villa on tuotettu, ja valita eläinrääkkäyksen sijaan ns. mulesing-vapaata villaa. Korkeampi hinta näkyy yleensä myös parempana laatuna ja kestävyytenä.)

Villasta puhuttaessa ei myöskään voi olla mainitsematta perinteistä, Suomen oloihin jo ammoisina aikoina hyväksi havaittua sarkakangasta. Nykyajan pehmeisiin ja löperöihin ”villakangastakkeihin” tottuneelle aito sarka voi olla jopa järkytys: etenkin vanhoissa vaatteissa kangas voi olla niin paksua ja jäykkää, että vaate tuntuu likimain pysyvän pystyssä itsestään. Sarka on kuitenkin mitä mainioin kolmen vuodenajan materiaali: se lämmittää kosteanakin, on (hyvin tehtynä) vahvaa kuin mikä, päästää hien haihtumaan läpi, mutta kuitenkin hylkii vähäisimmät sateet. Ei ole vain rajallisten budjettien syytä, että esimerkiksi Sodankylän Jääkäriprikaatissa palvelleille varusmiehille jaettiin vanhoja sarkavaatteita vielä 2000-luvun alkupuolella: sarka on yksinkertaisesti niin hyvää sellaisiin ulkotöihin, missä ei ole tarpeen toimia koko ajan maksimisykkeellä. Valitettavasti kunnollisen sarkakankaan tekeminen ja vaatteiden ompelu siitä on nykyhinnoin todella kallista, ja siksi sarkavaatteiden saatavuus on tätä nykyä lähes täysin armeijoiden ylijäämävarastojen ja kirpputorien varassa. Nämäkin lähteet ovat nopeasti ehtymässä, joten jos itselleen sopivia, vanhaan hyvään aikaan tuotettuja sarkavaatteita jostain löytää, lähtökohtaisesti ne kannattaa ostaa pois ja varastoida, vaikka niille ei olisikaan ihan välitöntä tarvetta. Itselläni on jemmassa yhteensä viidet sarkahousut (sekä muutamat ohuemmat ns. diagonaalikankaiset villahousut) ja neljä takkia, ja uskon näillä pärjääväni loppuikäni.

Joskus voi kuitenkin olla niin, että villavaatteita – merino- tai alpakan villaakaan – ei kutinan vuoksi voi tai ei ole järkevää käyttää. Osa ihmisistä on yksinkertaisesti herkempiä villalle kuin toiset, ja päivittäisessä käytössä puuvillavaatteet ovat monesti helpompia ja ennen kaikkea edullisempia. Huoli pois: puuvillastakin saa oivallisia, Suomen talveen sopivia asustekertoja.

Lämmintä pukeutumista haettaessa yksi puuvillakangas on ylitse muiden. Tämä on tietenkin flanelli. Flanellikankaita on nytkin päälläni olevasta hyvin ohuesta hyvin paksuihin, ohutta villapaitaa muistuttaviin. Ohuita flanellipaitoja löytyy mm. halpahalleista, missä ne eivät ole mitenkään hinnan kiroissa; paksumpia löytää varmasti  ainakin retkeilyliikkeistä, ja satunnaisemmin mutta paljon halvemmalla kirpputoreilta.

Flanellipaita on yksinäänkin lämmin ja mukava, mutta aivan liian harva nykyajan kasvatti on kokeillut flanellipaitaa aliarvostetun klassikon kanssa. Kun flanellipaidan alle pukee verkkopaidan (kyllä, juuri sen Uuno Turhapuro-mallisen), yhdistelmä toimii jopa paremmin kuin villapaita: verkkopaita luo paidan ja ihon väliin ylimääräisen, lämmittävän ilmakerroksen, ja estää kosteaa paitaa koskettamasta ikävästi ihoa. Flanelli on yleensä myös villapaitaa kestävämpää tekoa, ja vaikka tämä ei kaupungilla flanööraavan päiväkävelyyn juuri vaikutakaan, ulkona liikkumista enemmän harrastavat osannevat arvostaa. Näistä syistä esimerkiksi Suomen armeija päätyi 1930-luvulla tehdyissä kenttäkokeissa toteamaan flanellipaidan ja verkkopaidan olleen niin hyvä yhdistelmä, ettei niitä ollut tarvetta korvata villapaidoilla. Huonona puolena omasta näkökulmastani on se, että puuvillavaatteet, kuten flanelli, alkavat haisemaan likaantuneina, ja siksi joudun rajoittamaan niiden käyttöä matkaillessa. Päivittäiseen käyttöön kotioloissa ne ovat kuitenkin erinomaisia.

Sekä villan että ennen kaikkea puuvillaflanellin ongelma on tietenkin se, että kumpikaan (paksuja sarkakankaita lukuunottamatta) ei pidä vettä. Villapaidat lämmittävät toki jonkin verran märkinäkin, mutta kastuminen ei ole kivaa, ja kylmillä keleillä kastuneet puuvillavaatteet ovat luonnossa liikkuvalle suoranainen terveysriski.

Tähän ongelmaan on kolme ratkaisua. Ensinnäkin, on toki aivan mahdollista ja sallittua käyttää keinovaatteita, esimerkiksi goretex-pukuja. Itse en näitä käytä, kahdesta syystä: hikoilen niin herkästi ja niin paljon, että kalvon hengittävyys ei minulle yleensä riitä, ja goretexistä irtoaa varsin epäilyttäviä teflonhiukkasia. (Muistan lukeneeni selvityksistä, joiden mukaan teflonjäämien epäillään olevan yhteyksissä etenkin nuorten tyttöjen hormonihäiriöihin.) Uskon kyllä, että enemmän liikkuvalle ja vähemmän hikoilevalle nämäkin vaatteet ovat hyödyllisiä.

Toinen vaihtoehto on käyttää esimerkiksi perinteistä, PVC-kankaasta tehtyä sadeasua. Vedenpitävyys on näin mainio, mutta hengittävyys pyöreä nolla. Oma ratkaisuni tähän on perinteisen mallinen sadeviitta, jonka avoimuus tekee siitä paremmin hengittävän.

Kolmas vaihtoehto on käyttää vettä hylkiviä tai vettä hylkiväksi käsiteltyjä luonnonkuituja. Villa hylkii normaalistikin vettä, ja luotettavien todistajien mukaan vain vähän käsitellystä, villan omia rasvoja vielä sisältävästä villasta tehdyt vaatteet ovat yllättävänkin vettähylkiviä. Itselläni tälläisiä vaatteita ei ole, mutta arvostan, jos joku voisi ilmiantaa, mistä niitä saattaisi saada. Tiettävästi villavaatteita on myös mahdollista käsitellä esimerkiksi luontaisella lanoliinilla, mutta tätä en ole itse kokeillut.

Käytännössä käsitellyt vaatteeni ovat tiheäkudoksista puuvillaa, jossa on usein mukana nailonia kulutuskestävyyden parantamiseksi. Esimerkiksi Fjällravenin kuuluisat takit ovat tälläistä kangasta. Kankaiden käsittelyyn on monenlaisia aineita, mutta itse vierastan suihkutettavia PFTE (teflon)-suihkeita samasta syystä kuin vierastan myös teflonkalvosta tehtyjä kalvovaatteita. Olen pärjännyt varsin hyvin käyttämällä tarpeen vaatiessa reilusti Fjällravenin vahaa, tai tarkemmin sanottuna sikahintaisen kauppavahan sijaan itse kattilassa sulattamaani seosta mehiläisvahaa ja parafiinia. Vaatteisiin on helppo lisätä vahaa tarvittaessa, ja jos vaatteesta tulee liian tiivis, vaha lähtee pois pesukoneessa.

Vielä en ole ollut sellaisessa kelissä, mistä en olisi selvinnyt sopivasti kerrospukeutumalla: alla kosteutta siirtävä aluspaita, joko verkkopaita tai merinovillainen t-paita; sen päällä pitkähihainen, ohut villapaita ja tarvittaessa paksumpi villapaita, ja villapaidan päällä käsitelty, ohut, tuulta ja vettä hylkivä puuvillainen kuoritakki. Vaikka kuoritakki kastuisikin litimäräksi, villapaita ja aluspaita pitävät kosteuden melko hyvin poissa iholta. Jos kaatosade uhkaa, otan vielä repusta sadeviitan – tai sateenvarjon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Alla villapaita, päällä vahattu puuvillatakki. Pieni sade ei haittaa.

Olen ollut hyvin tyytyväinen luonnonmateriaaleihin, enkä vain siksi, koska vanhat vaatteet ovat sekä halpoja että hyvän näköisiä: olen aidosti sitä mieltä, että omaan, suhteellisen rauhalliseen ulkoilutyyliini ne ovat myös toiminnallisesti parempia kuin kalliit keinokuituvaatteet. Keinokuidut eivät ole tarpeettomia ja suorituskykynsä äärirajoilla liikkuville ne ovat varmasti hyödyllisiä, mutta uskon vahvasti, että useampikin ihminen voisi yllättyä iloisesti kokeiltuaan perinteisiä materiaaleja – ja säästää sekä rahaa että luontoa.

 

Geeniteknologiasta ja maailmanjärjestyksen kritiikistä

Äskettäinen Docventures-ohjelma nosti kissan ruokapöydälle: suuri osa geenitekniikan ja geneettisesti muunneltujen organismien (GMO) vastustuksesta perustuu lähinnä ilmastodenialismiin verrannolliseen tutkimustulosten ja todisteiden kirsikanpoimintaan. Mitään varsinaista näyttöä ei ole esimerkiksi siitä, että geenimuuntelu sinänsä aiheuttaisi uusia terveys- tai ympäristöriskejä. Kokonaisuutena katsoen, geenitekniikan kritisointi on suurelta osin ”epäpuhtaaksi” mielletyn asian pelkoa. ”Puhtaaksi” ja ”luonnolliseksi” mielletty ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”hyvä” tai edes ”turvallinen”.

Valitettavasti geenitekniikan höttöinen ja liiankin helposti perusteettomaksi osoitettava kritiikki hautaa alleen myös aivan asiallista huolta maailmanjärjestyksestä. Maailman ruokahuollon turvaaminen väkiluvun kasvaessa luultavasti noin kymmeneen miljardiin ihmiseen ei ole helppo tehtävä, eikä se todennäköisesti ratkea yksin teknologisen kehityksen avulla, vaikka uusi tekniikka voi joitain ongelmia helpottaakin. Geenimuuntelun kriitikot ovat aivan oikeassa todetessaan, että tähän mennessä geenitekniikkaa on käytetty lähinnä taloudellisten hyötyjen saavuttamiseen, ja että suuryritykset ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita vain voittojen tekemisestä. Esimerkiksi maailman köyhiä auttavien ja paikallisia ravitsemusongelmia helpottavien lajikkeiden kehittäminen ei maatalousjättejä kiinnosta, kuten ei myöskään muuhun kuin rahallisesti kaikkein kannattavimpiin monokulttuureihin perustuvien maatalouden muotojen kehittäminen.

Geenitekniikan tuomitseminen ei kuitenkaan ole oikea tapa puuttua näihin aivan asiallisiin huolenaiheisiin. Vaikka suuryritysten kasvava valta on todellinen ongelma, yksittäiseen tekniikkaan puuttuminen ei tätä kehitystä juurikaan hidasta: tätä kirjoitettaessa markkinoilla on jo esimerkiksi torjunta-aineita paremmin kestävä mutta perinteisin menetelmin jalostettu lajike. Lajikkeen kehittäneen maatalous- ja kemianteollisuusjätti BASF:in liiketoimintamalli on tarkalleen sama kuin (varsin kepein perustein) vastustetun glyfosaatin tapauksessa: suuryritys kehittää lajikkeen, joka sietää hyvin sen markkinoimia torjunta-aineita. Mikään geenimuuntelun kritiikki tai kielto ei tätä lajiketta koske, vaikka sen jalostanut suuryritys tekeekin lajikkeella bisnestä tarkalleen samalla tavoin kuin aktivistien silmätikuksi nostama Monsanto omilla geenimuunnelluilla (tosin nykyisin jo patenttisuojan ulkopuolella olevilla) lajikkeillaan.

Suuryritysten valta ruokaketjussa ei siis ole juuri mitenkään juuri geenitekniikkaan vaan vallitseviin taloudellisiin valtarakenteisiin liittyvä ongelma. Kasvipatentit, joiden nojalla kasvin jalostaja voi kieltää lajikkeen levittämisen, ovat olleet todellisuutta jo vuodesta 1930, ja monokulttuureihin perustuva maanviljelys on vieläkin varhaisempaa perua. Viljelijöitä ei myöskään niinkään ”pakoteta” ostamaan uutta siementä joka vuosi, vaan kyse on biologisesta ilmiöstä (niinsanottu F1-hybridi), jonka ansiosta tiettyjen lajien erityisillä siemenpelloilla erikseen kasvatetut siemenet ovat merkittävästi satoisampia kuin näistä siemenistä versoavista kasveista kerätyt ja säästetyt siemenet. Viljelijät siis ostaisivat siementä melko lailla samaan tapaan vaikka geenimuuntelu kiellettäisiin kokonaan.

Geenitekniikan vastustajat ohittavat myös turhan usein kokonaan sen tosiasian, että silloin kun köyhien maiden viljelijöille on annettu vapaus valita, geenimuunnellut lajikkeet ovat olleet nimenomaan viljelijöiden valinta jopa siinä määrin, että esimerkiksi Intiassa siementuotanto ei riittänyt vastaamaan kysyntään. Myös Afrikasta on kuulunut täysin aitoja puheenvuoroja, joissa kyseenalaistetaan länsimaisten aktivistien taipumus pyrkiä sanelemaan, millaisin keinoin jalostettuja lajikkeita afrikkalaiset saisivat viljellä.

Käytännössä viimeistään nyt olisikin aika tehdä selvä pesäero geenitekniikan ja nykyisen talous- ja ruokajärjestelmän kriitikoiden välille. Vaikka geenitekniikka tulee jatkossakin vaatimaan tiukkaa valvontaa ja kriittistä katsetta, totuus on se, että suurin osa vallitsevasta GMO-kritiikistä ei perustu tosiasioihin vaan mielikuviin. Niin kauan kun täysin asiallinen kritiikki maailman talousjärjestyksestä liitetään tähän höttöiseen taisteluun kuviteltua epäpuhdasta vastaan, kriitikot antavat vain aseita käteen kaikille niille, jotka haluavat syystä tai toisesta vähätellä yleisempää, järjestelmään kohdistuvaa kritiikkiä: kuten äskettäinen Docventures-ohjelma näytti, kun suuri osa kritiikistä on melko helposti osoitettavissa aiheettomaksi tai suoranaiseksi vääristelyksi, samalla pensselillä on aivan liian helppo maalata mustaksi myös se asiallinen kritiikki.

Geenitekniikkakeskustelu osoittaa, millaisia riskejä maailman tilasta huolestuneet ottavat aina, kun he sitovat järjestelmään kohdistuvan kritiikkinsä liian vahvasti johonkin yksittäiseen teknologiaan. Ratkaisu tähän ongelmaan ei ole sormien työntäminen korviin ja maailman tiedeyhteisöjen ylivoimaisen valtaosan vähättely, vaan keskittyminen niihin todellisiin kritiikkiä kaipaaviin aiheisiin: vallitsevaan, suuryritysten valtaa edistävään talousjärjestykseen, ja priorisointeihin joissa rikkaiden etu menee lähes aina köyhien edun edelle. Geenitekniikan demonisointi johtaa vain harhapoluille, ja lähinnä haittaa heikompien asemaa, kun suuryrityksiä vähävaraisemmat julkiset tutkimuslaitokset eivät enää uskalla teknologiaan koskea.

Kaikki työ ei ole tekemisen arvoista

Vapaaehtoisesti työttömänä oleviin kohdistuvassa moraalipaniikissa on jäänyt lähes täysin käsittelemättä eräs erittäin tärkeä huomio. Kuten esimerkiksi nykyisen kohun aloittanut Ossi Nyman on tajunnut, kaikki työt eivät ole kovinkaan arvokkaita ja osa työpaikoista on jopa aktiivisesti vahingollisia. Tästä syystä töistä kieltäytyminen saattaa monessa tapauksessa olla eettisesti hyvin perusteltu valinta.

Paraatiesimerkki vahingollisista töistä löytyy eilen avatusta Äänekosken biotuotetehtaasta. Suurella tohinalla rakennetun tehtaan luvataan Kauppalehden uutisen mukaan työllistävän suoraan noin 2500 ihmistä ja tuottavan 30 vuoden toiminta-aikanaan kansantalouteen yhteensä noin 12 miljardin euron arvonlisän.

Laskelmissa ei kuitenkaan huomioida käytännössä mitenkään niitä vahinkoja, joita tehdas aiheuttaa. Ylivoimaisesti suurin näistä vahingoista on se, että tehtaan käyttämä puuaines pienentää metsien hiilinieluja. Ilmastonmuutoksen puskiessa päälle metsien rooli hiilen sitojana olisi kriittinen, mutta Suomi on lobannut voimakkaasti sen puolesta, että nielujen pienenemisestä aiheutuvia vahinkoja ei tulisi huomioida.

Mutta vaikka virallisessa kirjanpidossa näitä vahinkoja ei huomioidakaan, luontoa ei voi huijata näin helposti. Voimme varsin helposti arvioida, millaisia vahinkoja Äänekosken tehdas aiheuttaa. Puunkäytön ympäristövaikutuksia tutkineen tohtori Sampo Soimakallion mukaan Äänekosken tehdas pienentää hiilinieluja noin 286 miljoonan hiilidioksiditonnin edestä. Tämän nielun pienenemisen merkitys kansantaloudelle riippuu siitä, miten suureksi hiilidioksiditonnin aiheuttamat vahingot – niinsanottu sosiaalinen kustannus – lasketaan.

Tällä hetkellä hyvin maltillinen arvio hiilidioksidipäästöjen aiheuttamista kustannuksista on noin 40 euroa tonnilta. Tätä arviota käyttävät esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyinen, ilmastonmuutosta epäilevä hallitus ja suuret öljy-yhtiöt sisäisessä kirjanpidossaan. Hiilidioksiditonnin hinta on myös nousussa, ja esimerkiksi Kanadassa ja Saksassa on jo sitouduttu yli 50 euron tonnihintaan. Paljon korkeampiakin arvioita on esitetty: joidenkin arvioiden mukaan hiilidioksidin hinnan pitäisi olla noin 200-220 euroa tonnilta.

äänekosken sellutehtaan vahingot
Äänekosken biotuotetehtaan hyödyt ja haitat puntarissa. Kuvasta kiitos Sampo Soimakalliolle.

Jos hiilidioksiditonnin hinnaksi arvioidaan varovaisesti 40 euroa, Äänekosken tehdas aiheuttaa toiminta-aikanaan kansantaloudelle vahinkoja noin 11,4 miljardin euron edestä.

Jos hinta onkin 50 euroa, vahingot ovat 14,3 miljardia. Ja jos oikeaksi hinnaksi osoittautuukin vaikkapa 100 euroa, tehdas aiheuttaa toiminta-aikanaan 29 miljardin euron vahingot.

Kun vahingoista vähennetään kansantaloudelle koituva hyöty, 12 miljardia, nähdään, että lisäarvon tuottamisen sijaan jokainen tehtaaseen työllistetty aiheuttaisi tällöin kansantaloudelle joka vuosi noin 270 000 euron vahingot. Kolmenkymmenen vuoden ajan, joka vuosi. Ja, kuten todettua, on täysin mahdollista että vahingot osoittautuvat kaksi kertaa tuotakin suuremmaksi.

Tähän verrattuna vapaaehtoisesti työttömän saama noin 500 euroa kuussa – 6000 euroa vuodessa – on varsin pieni ja siedettävä vahinko.

Äänekoski on vain uusin esimerkki siitä, mikä nykyisessä talousjärjestelmässämme on pielessä. Järjestelmämme on rakentunut aikana, jolloin ympäristön rajoitteista ei tarvinnut välittää. Vahvan teollisen kasvun aikana saasteongelmiin oli yksinkertainen ratkaisu: saasteiden levittäminen. Ensin korkeammat savupiiput levittivät saasteet laajemmalle alalle, ja kun savupiiput eivät riittäneet, tehtaat siirtyivät maihin, joita ei oltu vielä saastutettu. Raaka-aineiden riittävyys ei sekään ollut ongelma niin kauan, kun neitseellistä planeettaa oli vielä jäljellä.

Näissä oloissa kukaan ei vaivautunut ottamaan kansantalouden kirjanpidossa huomioon vahinkoja, joita teollistuminen aiheutti. Pitkään vahingot olivatkin hyötyihin nähden vähäisiä, ja tämä yksinkertaistus oli perusteltu. Mutta vahinkojen unohtaminen kirjanpidosta ei perustunut koskaan mihinkään muuhun kuin vakiintuneeseen kirjanpidolliseen käytäntöön, jossa oli sovittu, ettei vahinkoja oteta huomioon.

Jos haluamme, että ihmislajilla on tulevaisuus, meidän on yksinkertaisesti pakko luopua vanhanaikaisista oletuksista ja yksinkertaisuuksista. Meidän on pakko opetella laskemaan töiden hyöty niiden todellisen arvon mukaan, huomioiden myös järjestelmän aiheuttamat vahingot eikä vain harvoille koituvia hyötyjä. Muuten talousjärjestelmämme käytännössä pakottaa meidät tuhoamaan ainoan kotimme. (Laajempi kirjoitus samasta aiheesta löytyy täältä.)

Niin kauan kun näitä todellisia haittoja ei lasketa, työttömäksi jättäytyvillä on erittäin pätevä eettinen peruste kieltäytyä tekemästä töitä, jotka saattavat hyvin aiheuttaa suurempia vahinkoja kuin hyötyjä. Eritoten yksityisellä sektorilla monet työt suorastaan perustuvat siihen, että niiden vahinkoja ei lasketa. (Todellisuus asettaakin vahvasti kyseenalaiseksi vanhan käsityksen siitä, mitkä ovat niitä ”tuottavia” töitä.) Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki työt olisivat tälläisiä; mutta jos henkilökohtaiset mieltymykset ja kyvyt eivät vedä ihmistä esimerkiksi opettajaksi tai hoiva-alalle, töistä kieltäytyminen voi hyvin olla ihmiskunnan kannalta parempi ratkaisu. Tästä syystä kirjoitin aikaisemmin, että työstä kieltäytyvät saatetaan hyvin nähdä vielä joskus tulevaisuudessa samoin kuin Arndt Pekurisen kaltaiset aseistakieltäytyjät nähdään nykyään.

(Suosittelen lukemaan myös samasta aiheesta samalla otsikolla mutta laajemmin kirjoittaneen Matti Hyryläisen viimeiseksi jääneen blogikirjoituksen täältä.)

Huhtikuun 12. on luonnonsuojelun merkkipäivä

200px-yuri27s_night_stencil-svgJos nykyihmistä ylipäätään muistaa kukaan vielä miljoonan vuoden kuluttua, huhtikuun 12. tulee luultavasti olemaan niitä harvoja päivämääriä, jotka silloin elävät älykkyydet tulevat muistamaan. Silloin Homo Sapiens otti ensimmäisen haparoivan askeleen ulos älykkyyden kehdosta, kohti pitkän tähtäimen selviytymistä ja todellista pitkän tähtäimen luonnonsuojelua.

En ole koskaan kyennyt täysin sydämin hyväksymään kaikkia perinteisen luonnonsuojeluliikkeen piirissä vallassa olleita ajatuskulkuja. Yksi kaikkein ongelmallisimmista on ollut edelleenkin usein toistuva näkemys nykyisestä ihmiskunnasta luonnon leppymättömänä vihollisena, jonka taltuttaminen vaatii teollisen, korkeaenergisen sivilisaation loppua ja henkiinjäävän ihmiskunnan taantumista maanviljelykseen ja pientuotantoon perustuvaan talousjärjestelmään.

Ymmärrän, mistä tämä näkemys kumpuaa: teollistunut ihmiskunta on saanut aikaan suuria luontotuhoja, ja teollistumisemme sivutuote, hiilidioksidi, vaarantaa vakavasti tuntemamme, sivilisaatiolle suotuisan ilmastojärjestelmän olemassaolon. Näyttääkin luultavalta, että vaikka ihmislaji ja ihmisten sivilisaatio selviäisivät, tulemme silti aiheuttamaan jatkossakin merkittäviä luontotuhoja.

Mutta syvävihreä näkemys ihmisestä luonnon suurimpana vihollisena saattaa olla yksi kaikkien aikojen hirmuisimpia lyhytnäköisyyden ja lyhyen tähtäimen ajattelun osoituksia. Todellisuudessa vaikuttaa vahvasti siltä, että syvävihreiden fantasioiden toteutuminen ja nykyisen, korkeaenergisen sivilisaation tuho tarkoittaisi kuolemantuomiota ei yksin lajillemme, vaan vähintään kaikelle Maan elämälle – ehkäpä jopa kaikelle elämälle.

Nykyisin tiedämme, että Maapallon suotuisuus elämälle on ohimenevä ilmiö. Vaikka ihmiskunta katoaisi kuin taikaiskusta, monisoluinen elämä alkaa olla jo ehtoopuolellaan. Aurinkomme kirkastuu koko ajan, hitaasti mutta väistämättömästi, sen polttaessa vetyä Maapallon elämälle niin välttämättömässä fuusioroihussa. Noin viidensadan miljoonan vuoden kuluttua Aurinko on niin kirkas, että Maapallon elämää ylläpitävä vesi alkaa haihtua avaruuteen. Samaan aikaan lämpötilan nousu saa aikaan, ironista kyllä, hiilidioksidipulan: kun tuulet, sateet ja eroosio lisääntyvät, hiilidioksidia sitoutuu mineraaleihin entistä enemmän. Suunnilleen samoihin aikoihin Auringon kuivattaessa planeettamme, hiilidioksidin määrä ilmakehässä todennäköisesti laskee niin alas, että yhteyttävät kasvit kuolevat pois. Monisoluisesta elämästä, tuosta fotosynteesin lapsesta, tulee tällöin käytännössä mahdotonta, ja Maapallon perii vielä sadoiksi miljooniksi vuosiksi yksinkertaisten bakteerien vaippa.

Maailmallamme ja luonnonsuojelun keskiöön nostetuilla monimutkaisilla ekosysteemeillä on siis jäljellä enintään puolisen miljardia vuotta, mutta tuho voi koittaa nopeamminkin. Kosmiset katastrofit, asteroidien ja komeettojen törmäyksistä galaktisessa naapurustossamme tapahtuviin gammasädepurkauksiin, voivat käytännössä steriloida suurimman osan Maapalloa perusteellisuudella, johon ihmiskunta ei kykene vielä vuosisatoihin, jos koskaan. Tuho voi tulla koska tahansa: joidenkin arvioiden mukaan elämme jo nyt laina-ajalla, kun suuria kosmisia törmäyksiä on sattunut noin 50 miljoonan vuoden välein ja viimeisestä, dinosaurukset luultavasti tappaneesta, on jo 65 miljoonaa vuotta. Tälläkin hetkellä on niin, että sopivasta suunnasta eteläistä taivaankantta lähestyvä hiilipitoinen eli musta asteroidi havaittaisiin todennäköisesti vasta sitten, kun se alkaa hehkua ilmakehässä – noin kolme sekuntia ennen törmäystä.

Ajoissa havaittu asteroidi saattaa olla mahdollista poikkeuttaa radaltaan. Jo yksin tämä on tärkeä syy ylläpitää modernia sivilisaatiota. Maatalouteen perustuva matalaenerginen sivilisaatio ei luultavasti kykene ylläpitämään edes kosmisten uhkien havaitsemiseen vaadittavaa infrastruktuuria, eikä välttämättä edes niiden ymmärtämiseen tarvittavaa laajaa tieteellistä ymmärrystä. Havaitunkin uhan torjuminen ilman pitkälle kehittynyttä, korkeaenergistä, teollistunutta yhteiskuntaa on täysin mahdotonta. Jos teollinen sivilisaatiomme katoaa, seuraava Maapallon kohdalle sattuva kivenmurikka voi hyvin tehdä paljon enemmän vahinkoa kuin ihminen yhteensä on koskaan tehnyt. Viimeksi kun luonto kysyi tällä tavoin Maapallon valtalajilta, miten avaruusohjelma etenee, kaikki yli kymmenkiloiset maaeläimet kuolivat sukupuuttoon.

Voidaan tietysti väittää, että jos ihmisen sivilisaatio katoaa, kenties tulevaisuudessa jokin toinen laji kehittää vastaavan älykkyyden ja onnistuu elämän säilyttämisessä paremmin. Tämä on kuitenkin ongelman siirtämistä tulevien sukupolvien harteille, eli nimenomaisesti lyhytnäköisyyttä ja itsekkyyttä. Minkäänlaisia takeita siitä, että ihmisiä vastaavia elämänmuotoja ylipäätään kehittyy, ei ole. Monimutkaisen yhteiskunnan rakentaminen vaikuttaa olevan harvinainen piirre. Ja vaikka näin kävisikin, saattaa olla, että seuraava älykäs laji ei pääse planeetaltamme mihinkään: teollistumiselle aivan keskeisen tärkeää kivihiiltä ei luultavasti enää synny. Nykyisen yhteiskunnan synnyttäneet kivihiilikerrostumat syntyivät aikana, jolloin hajottajabakteerit eivät vielä osanneet hajottaa puiden ligniiniä. Vaikka jokin toinen laji kehittäisikin ihmisiä vastaavan yhteiskunna, voi hyvin olla, ettei se koskaan pääse ottamaan edes haparoivia ensiaskeliaan ulos planeettamme painovoimakentästä. Eikä mikään takaa, että seuraava laji olisi yhtään meitä valistuneempi.

Kaikkia kosmisia tai kotikutoisia katastrofeja emme silti pysty tulevaisuudessakaan estämään. Siksi ainoa mahdollisuus Maan elämän ja älykkyyden säilyttämiselle on hajauttaminen. Jos haluamme aidosti suojella elämää, meidän on pakko auttaa sitä nousemaan kehdostaan – eikä varsinkaan pakottaa sitä jäämään kehtoonsa. Jos pidämme nykyisin moraalisesti ongelmallisena jo yhden, kenties ekosysteemin kannalta vähämerkityksellisen lajin katoamista, miten hirmuinen ympäristörikos olisikaan, jos koko Maasta peräisin oleva elämä ja ainoa tuntemamme ihmisenkaltainen älykkyys kuolisivat sukupuuttoon?

Pitkällä tähtäimellä elämän suojelu vaatii sen levittäytymistä avaruuteen. Tämä puolestaan vaatii monimutkaista, korkeaenergistä sivilisaatiota, jolla on käytettävissään riittävästi voimavaroja ja energiaylijäämää meiltä vielä puuttuvan teknologian kehittämiseen ja rakentamiseen. Ihminen ei ehkä siis olekaan elämän vihollinen, vaan kenties Maapallon tapa pelastaa ja säilyttää elämä – vaikka tällä hetkellä olemmekin vielä murrosiässämme ja kipuilemme äiti Maata vastaan.

Nyt on kuitenkin aika aikuistua ja opetella ajattelemaan aidosti pitkän tähtäimen ajatuksia, ei vain vuosineljänneksien, vuosikymmenien, satojen tai edes tuhansien vuosien päähän. Yksi tämän aikuistumisen merkkipaaluista ohitettiin päivälleen 56 vuotta sitten, kun Juri Gagarin kiipesi alkeellisen Vostok 1:n kyytiin, Baikonurin taivaalle – ja historiaan.

Huhtikuun 12. päivänä vietetään ”Jurin yötä” (Yuri’s night) – kansainvälistä juhlapäivää ensimmäisen avaruusmatkailijan kunniaksi ja avaruustutkimuksen edistämiseksi.

PS. Kirjoituksessa puhun ”älykkyydestä” tarkoituksella. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että avaruusmatkailun keskeinen ongelma on nykyihmisen soveltumattomuus avaruudessa elämiseen. Voi hyvin olla, että nykymuodossamme emme kykene levittäytymään avaruuteen – mutta voi myös olla, että jokin meistä tulevaisuudessa polveutuva älykkyys soveltuu avaruuden olosuhteisiin paljon paremmin.