Suoraan Twitteristä: näin eriarvoisuus toimii tuhokehityksen moottorina

Olen nyt parin vuoden ajan kehitellyt yhdessä Lauri Murasen kanssa kirjaa varsin oleellisesta kysymyksestä: onko yhteiskunnissa näkyvästä ja Suomessakin vain lisääntyvästä eriarvoisuudesta tutkimustiedon valossa yhtään mitään hyötyä, mitä haittaa siitä on, ja miten eriarvoisuus mahtaa olla yhteydessä ympäristöongelmiin. Kirja on vielä vaiheessa – muut kiireet painavat aina päälle – mutta tiedän jo melko tarkasti argumentin päälinjat.

Kirjoitin yhden tärkeimmistä argumenteistamme auki vastaukseksi Twitter-keskusteluun, jossa minulta kysyttiin miksi oikeastaan ”vastustan” ”rikkaita.” Ketju kiinnitti melkoisesti huomiota ja vaikuttaa siltä, että kirjallemme voisi olla kysyntää (potentiaaliset kustantajat saavat ilmoittautua!), mutta Twitterin rakenteen vuoksi pitkän, vastauksia polveilevan ketjun seuraaminen on vaikeaa.

Tässä siis argumenttini ”näin eriarvoisuus toimii tuhokehityksen voimanlähteenä”, lievästi muokattuna ja täydennettynä yhdessä paikassa.

Keskityn nyt siihen, miten eriarvoisuus toimii tuhokehityksen voimanlähteenä. Olen nyt tutkinut, selvittänyt, ja tehnyt töitä ympäristötuhojen vähentämisen kanssa yli 11 vuoden ajan, ensin ekodesign-yrityksen perustajaosakkaana, sitten tutkijana ja kirjoittajana. Olen kirjoittanut aiheesta Rauli Partasen kanssa kaksi kirjaa, Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen, ja ollut mm. mukana perustamassa uutta ympäristöjärjestöä, Suomen Ekomodernisteja.

En ole taustaltani vasemmistolainen vaan enemmänkin sinivihreä markkinaliberaali. Uskoin ennen, että selviämme parhaiten tekemällä vain pieniä muutoksia nykyiseen järjestelmään; uskoin markkinoiden ja yksityisten yritysten olevan valtioiden väliintuloa tehokkaampi työkalu ongelmien ratkaisemiseen, ja uskoin, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimat muutokset aiheuttaisivat enemmän vahinkoa mitä ne ratkaisisivat. Nykyään en enää näin usko: tutkimustyöni, mm. väitöskirjani resurssiniukkuuksien vaikutuksista keksintöjen syntyyn (ts. vastaus kysymykseen, voimmeko odottaa teknologiasta pelastusta niukkeneville resursseille) ja vähäisen ajan kuluminen ilman mainittavia toimenpiteitä saivat minut tarkistamaan näkökantojani.

Nykyään pidän todisteiden valossa todennäköisimpänä, ettemme kykene rakentamaan kestävää yhteiskuntaa, ellemme puutu tiukasti eriarvoisuuteen. Aikaikkuna pienille muutoksille umpeutui todennäköisesti jo 1990-luvulla.

Kysymys, minkä kanssa jokainen ympäristöasioita miettivä joutuu painimaan, on se, miksi ympäristötiedon ja ympäristötoimien välillä on niin valtava ristiriita. Olemme tienneet jo yli 30 vuotta, että olemme tuhoamassa sivilisaatiomme olemassaolon mahdollisuudet.

Tieto on ollut aivan riittävän riidatonta jo vähintään 20 vuotta. Silti emme ole vielä oikeastaan edes aloittaneet toimia, ja ajan kuluessa olemme menneet vain kauemmaksi kestävyyden rajoista. Nytkään emme ole saaneet edes CO2-päästöjen kasvua pysäytettyä.

Tähän on esitetty useita selityksiä, mutta ne kaikki kietoutuvat ennemmin tai myöhemmin samaan ilmiöön: toimenpiteet sattuisivat talouskasvuun, ja ”rautaiseksi laiksi” joskus kutsuttu nyrkkisääntö sanoo, että nykyiset päättäjät priorisoivat talouden aina ympäristön edelle

Seuraava kysymys on ilmiselvästi se, miksi talouskasvun edes väliaikainen vaarantaminen, vaikka se pelastaisi mahdollisuuden talouskasvulle tulevaisuudessa, on niin iso este, että tuomitsemme ihmiskunnan sen vuoksi tuhoon?

Tässä palataan ennen pitkää kahteen selitykseen: 1) ihmiset haluavat jatkuvasti parempaa elintasoa, ja 2) talouskasvun loppuminen aiheuttaisi sosiaalisia ongelmia, kenties vallankumouksen. Nykymenolla tuo vallankumous olisi hyvin mahdollisesti fasistinen.

Mutta jälleen voidaan – ja pitää – kysyä ”miksi.” (Tämä on yksi Toyotan kuuluisa lean-tuotannon kehittämisen taktiikka: kysytään vähintään viisi kertaa ”miksi.”) Miksi ihmiset haluavat jatkuvasti enemmän, ja miksi talouskasvua tarvitaan yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi?

Aloitetaan haluista. Monet selittävät tässä kohdassa, että on vain luonnollista haluta jatkuvasti enemmän. Tälle näkemykselle ei vain ole kovinkaan hyvää antropologista tukea: meillä on esimerkkejä jopa yli 50 000 vuotta säilyneistä talousjärjestelmistä, jotka tyytyvät varsin vähään.

Sen sijaan esim. psykologian tutkimus on todennut kerta toisensa jälkeen, että halumme ovat hyvin vahvasti riippuvaisia siitä, mitä näemme ympärillämme ja koetulla vertaisryhmällämme. Emme tarvitse kasvua tyytyväisyyteen, kunhan elämme melko tasa-arvoisissa yhteisöissä.

Eriarvoistuminen iskee tarkalleen tähän kohtaan, ja mainosteollisuus on kehittynyt pelottavan taitavaksi hyödyntämään epävarmuuksiamme: sen lisäksi että haluamme mitä toinen ihmisapina on saanut, markkinointi vielä kertoo meille, että näin tulisimme onnellisiksi.

Kun nyt sitten elämme yhteiskunnassa, missä jokainen voi ruudun avaamalla nähdä valtavasti esimerkkejä häntä itseään paksummin elävistä – ja 99,999 prosentilla ihmisistä on joku jota katsoa ylöspäin – niin haluamme itsekin lisää.

Esimerkiksi jopa 50 000 vuotta suhteellisen onnellisina eläneet metsästäjä-keräilijäyhteiskunnat romahtavat siinä vaiheessa, kun televisio tulee heidän elämäänsä. Samalla kaikenlaiset mielenterveysongelmat – aiemmin näissä yhteisöissä lähes tuntemattomat – lähtevät räjähdysmäiseen nousuun.

Eriarvoistuminen siis kiihdyttää kulutusta ja saa ihmiset haluamaan enemmän. Tämä on se talouskasvun ja kulutuksen kasvun moottori. Samalla se tekee tästä oravanpyörästä irtautumisen vaikeammaksi. Palkat nousevat vuosi vuodelta, mutta myös hinnat nousevat.

Vaikka ihmiset yksityisesti toteaisivat, että koko hommassa ei ole mitään järkeä, järjestelmästä ei pääse irti ellei käy aivan satumainen tuuri. Systeemi siis valjastaa tehokkaasti lähes kaikki ihmiset pyörittämään samaa oravanpyörää.

(Sivuhuomiona, on ihan konkreettista tilastonäyttöä siitä, että mitä eriarvoisempi yhteiskunta, sitä suurempi myös sen luonnonvarojen kulutus kun muut tekijät vakioidaan. Tämäkin tukee teoriaa, jonka mukaan eriarvoistuminen on itsessään ympäristöongelma.)

Toinen tekijä mihin eriarvoistuminen vaikuttaa on poliittinen valta. Kun kontrolli resurssien käytöstä keskittyy pienemmälle joukolle ihmisiä, näiden ihmisten valta vaikuttaa päätöksiin kasvaa. Miljardöörit käyttävät valtavasti rahaa mm. ympäristölainsäädännön vesittämiseen.

Pari viikkoa sitten ilmestyi selvitys, joka totesi, että maailman 200 suurimmasta yrityksestä 90% käyttää aktiivisesti rahaa päästörajoituksia vastaan. Tämä koetaan kilpailua ja voiton tekemistä korostavassa kvartaalitaloudessa kannattavammaksi kuin maailmanlopun estäminen.

Ja ilman muuta varakkaat käyttävät rahaa estääkseen sellaiset muutokset, jotka vaikuttaisivat heidän asemaansa. Varsinkin, koska varakkaiksi valikoituu lähinnä sellaisia ihmisiä, jotka arvostavat eniten rahaa. Tämä on vain kokonaisuuden kannalta ns. hitsin huono juttu.

Mutta mennään sitten kohtaan 2, eli talouskasvu yhteiskuntarauhan turvaajana. Ensimmäiseksi pitää tietysti kysyä, miksi olemme rakentaneet yhteiskunnan joka tarvitsee jatkuvaa kasvua yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Meidän pitäisi tietää, että vain syöpä kasvaa jatkuvasti.

On kuitenkin selvää näyttöä siitä, että talouskasvun yskiminen näkyy yhteiskunnassa mm. ristiriitojen korostumisena ja pahimmassa tapauksessa aseellisena selkkauksena – tai diktaattorien valtaannousuna. (Kts. esim. Friedman 2005: The Moral Consequences of Economic Growth.) Jälleen, kyse on kuitenkin ennen kaikkea eriarvoisuudesta!

Eriarvoisessa yhteiskunnassa tarvitaan talouskasvua, jotta niillä järjestelmän vähäosaisillakin olisi positiivinen kuva tulevaisuudesta. Mutta tiedämme hyvin, että yhteiskuntamme voivat kestää hirmuisia koettelemuksia. Kuten maailmansodat.

Tätäkin asiaa on tutkittu, ja todettu, että keskeinen selittävä tekijä yhteiskuntien kyvylle kestää suuria mullistuksia on tunne samassa veneessä olemisesta. Tämä on intuitiivisesti tunnettu asia, ja tästä syystä sota-aikana jahdattiin mustan pörssin kauppiaita.

Talousteorian silmissä mustan pörssin kauppiaiden jahtaaminen oli järjetöntä ja ihmisillä pitäisi olla vapaus ostaa itsensä ulos. ”Maksan enemmän veroja, minun ei tarvitse osallistua.” Mutta tämä ei ole se, miten sosiaalisten kädellislajien yhteiskunnat toimivat.

Teoriassa eriarvoisuudella ei pitäisi olla väliä, mutta käytännössä sillä on. Apinatkin kieltäytyvät taloudellisesti rationaalisesta yhteistyöstä, jos he kokevat että joku saa selvästi enemmän tai kärsii vähemmän. Emmekä me ole laskukoneen lailla ajattelevia homo economicuksia vaan kädellisten heimoon kuuluvia homo sapienseja.

Eriarvoisuus siis itsessään nakertaa yhteiskunnallisen elämän perusteita, keskittää valtaa, ja ehkä ennen kaikkea tekee isoihin muutoksiin reagoimisen melkein mahdottomaksi. Tämä on saatanan huono yhtälö nyt kun 200 vuoden talouskasvun tilinteon hetki on tulossa.

Meidän ajatusmaailmamme ja teoriamme ovat isolta osin peräisin tuolta 200 vuoden jaksolta, jolloin talouskasvulle ei käytännössä ollut rajoja. Tämä aika on nyt mennyt, mutta se ei vielä näy ajattelussamme. Edessä on lähes varmasti nykyistä huonompia ja epävarmempia aikoja.

Ajamme nyt jäävuorta kohti laivalla, joka on voimakkaasti eriytynyt toisiaan kyräileviin luokkiin (tai Pohjoismaissa eriytymässä), jossa kurssinmuutosta pelkäävillä on eniten valtaa, ja jonka rakenteet kannustavat lähinnä kasvattamaan paatin vauhtia. Ei tarvita Einsteinin lahjoja ennustamaan mitä voi käydä.

Tämä näin lyhyesti miksi pidän eriarvoisuutta ja rikkautta itsessään ympäristöongelmana. Myös köyhyys on itsessään ympäristöongelma, mutta vähän eri tavalla, ja senkin ratkaiseminen rajallisten resurssien oloissa edellyttää varallisuuksien suurempaa tasaamista.

Korostan vielä lopuksi, että näkökantani ei ole mitenkään poikkeuksellinen, eikä lukuisista kriitikoista ole vielä löytynyt yhtäkään asiaa varsinaisesti tutkinutta. Ympäristötutkijat ovat kasvavassa määrin sitä mieltä, että nykytilanne vaatii koko yhteiskuntajärjestelmään puuttumista – ja esimerkiksi talousmallimme rukkaamista täysin uudelle tolalle. Tiedän, että kasvava joukko muitakin ihmisiä, mukaanlukien korkeissa päättävissä asemissa olevia, on yksityisesti kanssani samaa mieltä:

Rajoittamaton kapitalismi ei ole enää yhteensopiva henkiinjäämisen kanssa.

Miksi talousjärjestelmämme tulee vaihtumaan

Maailman ja myös Suomen nykyinen talousjärjestelmä on hyvin samanlaisella ja yhtä kestävällä pohjalla kuin Neuvostoliiton talousjärjestelmä oli 1970-luvulla, ja järjestelmän radikaali muuttuminen, kenties jopa romahdus, on enää vain ajan kysymys.

Väitteeni voi vaikuttaa naurettavalta kaikista niistä, jotka eivät ole perehtyneet talousjärjestelmämme yksityiskohtiin tai ovat omista syistään haluttomia näkemään järjestelmän sellaisena kuin se on. Mielipiteillä ei kuitenkaan ole vaikutusta objektiivisiin tosiasioihin, ja on objektiivinen, tutkimuksen toisensa jälkeen toteama tosiasia, että talousjärjestelmämme tuhlaa luonnonvaroja – ja ihmisiä – selvästi enemmän kuin planeettamme varallisuus sallisi. Erityisesti me suomalaiset olemme eläneet vuosikymmeniä yli varojemme, ja kaikesta nimellisestä talouskasvusta huolimatta olemme silti tosiasiallisesti köyhempiä kuin 1980-luvulla. Jos sinustakin siis tuntuu siltä, että kaikesta talouskasvupuheesta huolimatta maailma on menossa huonompaan suuntaan, monet kaupasta saatavat tuotteet ovat huonompia kuin ennen, ja kaikki määrä ei ehkä kuitenkaan korvaa laatua, olet todennäköisesti vain täysin tervejärkinen ja tehnyt havainnon, jota tutkimustieto vahvasti tukee.

Miksi näin on päässyt käymään? Syy on loppujen lopuksi yksinkertainen. 1900-luvun puolivälistä lähtien niinsanotut länsimaat ovat mitanneet politiikan onnistumista ennen kaikkea sellaisilla mittareilla, jotka huomioivat talouden kasvun, vaan eivät sitä, mitä kasvu maksaa. Ja koska kasvun hintaa ei ole mitattu, sitä ei ole myöskään huomioitu.

suomen bkt, gpi ja isew lähteestä Hoffren 2012
Suomen bruttokansantuote (BKT) ja ympäristö- ja sosiaaliset kustannukset huomioiva varallisuuden kehitys kahdella eri mittarilla (GPI ja ISEW) mitattuina. Ylempänä linkatusta lähteestä (Hoffrén 2012:7).

Voit ottaa minkä tahansa merkittävän sanomalehden vuosikerran miltä tahansa vuodelta mistä tahansa länsimaasta viimeisen 50 vuoden ajalta, ja todennäköistä on, että poliitikkoja työllistäviä ongelmia käsittelevissä artikkeleissa puhutaan voittopuolisesti talouskasvusta, työllisyydestä, investoinneista ja etenkin näiden puutteesta. Tämä on toki sinänsä ymmärrettävää, koska nykyisessä talousjärjestelmässä työttömyys on toisaalta krooninen ongelma, mutta toisaalta myös tarpeellinen pelote, jolla tavallinen kansa saadaan pidettyä kurissa ilman alastonta pakkovallan käyttöä. Niinpä työttömyys ja sen pitäminen sopivalla tasolla – ei liian vähän, mutta ei liikaakaan – investointeja houkuttelemalla ja talouskasvua maanittelemalla on jokaisen teollistuneen valtion keskeisiä tavoitteita.

Mutta käytännössä missään näistä keskusteluista ei mainita sanaakaan siitä, millä hinnalla työllisyys ja talouskasvu saavutetaan. On vain termodynaaminen tosiasia, että taloudellinen toimeliaisuus edellyttää aina jonkinlaisia energian ja materiaalin virtoja. Mietitään esimerkkinä vaikkapa ravintolaa: jos ravintolaan ei virtaisi jatkuvia raaka-aineiden ja energian virtoja, se ei ruokkisi eikä työllistäisi yhtäkään ihmistä. Vuosikymmenien tutkimuksen perusteella meillä on myös vahvoja syitä epäillä, että jopa niinsanotut ”aineettomat” talouden alat ovat tosiasiallisesti hyvinkin aineellisia: esimerkiksi Internet kuluttaa hyvinkin kaksi prosenttia kaikesta maailman sähköntuotannosta, eikä tuota tuotantoa tapahtuisi ilman erittäin aineellisia voimaloita, sähköjohtoja, ja polttoaineiden louhimista ja polttamista – eikä kukaan ”aineettomasta” nettitaloudesta elantonsa ansaitseva vielä sentään elä tietokoneessa, vaan vaatii taloja, autoja, ja niitä ravintoloita. Taloutemme on siis kiinteästi sitoutunut aineeseen ja energiaan, ja niin kauan kun ihmiset ovat fyysiseen maailmaan sidottuja olentoja, emme pysty sitä tästä kohtalonyhteydestä täydellisesti irroittamaan, väittivät termodynamiikkaa ymmärtämättömät asiasta mitä tahansa.

Se, että politiikkamme onnistumisen mittarit eivät mitanneet onnistumisten hintaa, ei ollut suuri ongelma niin kauan, kun taloudellinen toimeliaisuus oli pienimuotoista ja rajoittunutta. Mutta viimeisen 200 vuoden ajan taloudellinen toimeliaisuus on kasvanut valtavasti. Samaan aikaan talouskasvun hinta on kasvanut vielä valtavammin. Kuten näemme esimerkiksi aitoa edistystä mittaamaan pyrkivästä GPI-mittarista ja sen kehityksestä, taloudellisen toimeliaisuuden määrä lisääntyy itse asiassa nykyisin hitaammin kuin lisäysten aiheuttamien vahinkojen määrä. Tällainen ilmiö, jossa jonkin asian jatkuvan kasvun haittapuolet lisääntyvät jonkin rajan jälkeen itse asiaa nopeammin, on itse asiassa erittäin tyypillinen luonnonilmiö, ja olisi haihattelua luulla, että taloutemme olisi vastaavalle niinsanotun laskevan rajahyödyn ilmiölle immuuni. Jos laskeva rajahyöty ei ole sinulle aikaisemmin tuttu ilmiö, hyvä vertauskuva on juopottelu: pari ensimmäistä kaljaa maistuvat makoisilta ja tuovat mahtavan nousuhumalan, mutta myöhemmässä vaiheessa iltaa kymmeneskään kalja ei enää mainittavasti paranna oloa – ja tuo vain entistä kauheamman krapulan seuraavana päivänä. Talousjärjestelmämme on nyt siinä pisteessä, että ravitsemusliikkeen ovivahti ohjaisi hänet jo kotiin selviämään, ellei peräti tilaisi miekkataksia tai ambulanssia.

Politiikan hyvyyttä mittaavat mittarit ovat siis pahasti vanhentuneita ja näyttää todennäköiseltä, että talous”kasvumme” aiheuttaa todellisuudessa yhteiselle vauraudellemme enemmän vahinkoja kuin mitä se tuottaa meille hyötyjä. Mikä pahinta, vahinkojen määrä kasvaa jatkuvasti, joten kun tavoittelemme enemmän talouskasvua vahinkojen korjaamiseksi, tulemme vain aiheuttamaan entistä enemmän tuhoa. Asiasta ei kuitenkaan puhuta ollenkaan niin paljon kuin pitäisi, ja niinpä poliitikot ja muut nykyjärjestelmän ikuiseen jatkuvuuteen sitoutuneet Hyvin Vakavat Ihmiset voivat edelleen vaatia ”kasvua” ja työllisyyttä tukevia toimenpiteitä jopa samalla, kun he valittavat näiden toimenpiteiden aiheuttamien haittojen, kuten kiihtyvällä nopeudella etenevän ilmastonmuutoksen, vaarantavan ihmislajin tulevaisuuden.

Miksi asiasta ei sitten puhuta, vaikka esimerkiksi bruttokansantuotteen ongelmallisuudesta hyvinvoinnin mittarina on käyty keskustelua niin kauan kun kyseinen mittari on ollut olemassa?

Olemassaolevissa järjestelmissä on aina valtavasti hitautta eli inertiaa, ja vallankahvaa vääntämään päässeiden sekä muuten nykytilan jatkumisesta hyötyvien on aina vaikea tunnustaa, että järjestelmä, joka nosti heidät valtaan ja vaurauteen, saattaakin olla läpeensä mätä. Lisäksi kustannusten unohtaminen sopii mainiosti järjestelmästä hyötyville: kun talouskasvun ja investointien todellista hintaa ei tarvitse laskea, monet järjettömätkin sijoitukset näyttävät kannattavilta ainakin niin kauan, että sijoituksia kauppaavat (jotka yleensä ovat eri ihmisiä kuin vahingoista kärsivät) ehtivät hyötyä niistä.

Palatakseni aikaisempaan esimerkkiin, miten hyvin ajattelisit humalahakuisen juomisen pysyvän hallinnassa, jos krapula ja maksakirroosi tulisi aina jollekin toiselle kuin itse juomarille?

Talousjärjestelmämme voi hyvin olla perustunut kirjanpitovirheelle, kunhan vain virhe ei tule liian ilmeiseksi ennen kuin virheistä hyötyvät päätöksentekijät eläköityvät tai kuolevat. Ja kirjanpitovirheelle järjestelmämme nimenomaan perustuu. Jos kirjanpitäjä antaisi tietoisesti puhtaat paperit yritykselle, jonka liiketoimintasuunnitelman kulmakivi on jättää maksamatta osa yrityksen kustannuksista, kirjanpitäjä olisi pian entinen kirjanpitäjä ja yrittäjällä olisi tapaaminen käräjätuomarin kanssa. Ja jos maanrakennusalan yrittäjä pystyttäisi Helsingin keskustaan kivenmurskaamon ja ilmoittaisi käyttävänsä kivimurskeen raaka-aineena erästä Arkadianmäellä sijaitsevaa graniittimuodostumaa, voisimme lyödä vetoa siitä, ehtiikö yrittäjän ovelle ensin poliisi vaiko mielenterveyshoitajat.

Mutta kun yrityksen liiketoimintasuunnitelma perustuu Eduskuntatalon graniitin alihinnoittelun sijasta hitaasti kasvavien pohjoisten metsien alihinnoitteluun, kyseessä ei olekaan hullu rikos tai rikollinen hulluus vaan kannatettava liiketoiminta, jonka syntymistä poliitikot ja muut Hyvin Vakavat Ihmiset juhlivat jakamalla yrittäjälle kunniaa ja huomionosoituksia. Muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta järjestelmämme kun ei näe juuri minkäänlaista eroa siinä, luoko taloudellinen toimeliaisuus jotain aidosti arvokasta, vai onko se vain entistä nopeampi ja tehokkaampi tapa polttaa luonnonvaroja numeroiksi pankkitileillä. Mainio käytännön esimerkki löytyy Äänekoskelta, jonne nousevan uuden sellutehtaan synnyttämät noin 2700 työpaikkaa ovat olleet poliitikkojen juhlinnan kohteena. Mitään huomiota ei ole kiinnitetty esimerkiksi siihen pikku yksityiskohtaan, että jos sellutehtaan käyttämä puutavara ja sen arvo hiilidioksidin sidonnassa hinnoitellaan edes jotakuinkin realistisesti, Äänekosken sellutehtaan joka ikinen työpaikka köyhdyttää todellisuudessa maatamme joka ikinen vuosi noin 100 000 – 300 000 euron verran – siis nettona, sen jälkeen kun tehtaan kansantuotteeseemme lisäämä vauraus on huomioitu. Yhteiskunnallemme olisi siis selvästi kannattavampaa maksaa jokaiselle noista 2700 henkilöstä viisi tonnia kuussa vaikka siitä, etteivät he tee yhtään mitään. (Tämä on muuten erinomainen argumentti perustulon puolesta: kun iso osa uusista työpaikoista todellisuudessa tuhoaa vaurautta, olisi järkevämpää maksaa vaikka joutenolosta.)

Liiketoiminnasta toki saa paljon helpommin kannattavaa jos sen todellisia kustannuksia ei tarvitse laskea, ja tämä yksinään selittää jo paljon siitä, miksi bisneksen teon liki uskonnoksi korottaneet yhteiskuntamme tuhoavat säälimättä ja mielettömästi koko planeetan elämän edellytyksiä. Niin kauan kun luonnonvaroja tuhlaamalla voi korjata suuria taloudellisia hyötyjä, luonnonvaroja tullaan tuhlaamaan: ja niin kauan kun rikkaudet tuovat valtaa, järjestelmämme ei tule tekemään luonnonvarojen säästämiseksi kuin kosmeettisia parannuksia puutteelliseen kirjanpitoonsa. Raamatusta saakka olemme oppineet, että luonto on olemassa vain ihmistä varten, ja tätä opetusta olemme toden teolla noudattaneet. Mutta mikään määrä ideologisista ja historiallisista syistä puutteellista kirjanpitoa ei muuta fysikaalista todellisuutta: avohakatut metsät ovat avohakattuja ja avolouhokset avolouhoksia, vaikka kansamme kirjanpidollinen vauraus olisi vain lisääntynyt ja jotkut meistä saisivat pankkitililleen suurempia saldolukemia.

Nykymenon voisi ehkä ymmärtää paremmin, jos emme tietäisi, mitä tapahtuu yhteiskunnille, joiden kirjanpito perustuu vanhentuneeseen ideologiaan eikä vastaa elettyä todellisuutta. Neuvostoliiton ja sen vasallivaltioiden ”reaalisosialismin” kaatumiseen oli monia syitä, mutta talouden tehottomuus oli niistä tärkeimpien joukossa. Kommunistinen järjestelmä, joka oli itse asiassa tuottanut jopa merkittävän määrän hyvinvointia ja kapitalismiakin huikeampia määriä talouskasvua aina 1960-luvun alkuun saakka, ei 1970-luvulta alkaen kyennyt enää lisäämään kansalaisten reaalista hyvinvointia – aivan kuten nykyinen talousjärjestelmämme ei ole lisännyt suomalaisten hyvinvointia sitten 1990-luvun. Päätöksentekijöiden seuraamien mittareiden mukaan kaikki oli toki edelleen hyvin: tuotantotavoitteet saavutettiin jopa etuajassa ja talous kasvoi kohisten. Mitä väliä sillä, että mittarit unohtivat laskea lähes kokonaan esimerkiksi luonnonvarojen kulutuksen? Kommunistisessa talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähty olevan mitään arvoa, ellei niiden ”jalostamiseksi” oltu tehty työtä. Nykyisessä talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähdä olevan mitään arvoa, ellei kukaan ole valmis maksamaan niistä rahaa. Molemmissa järjestelmissä lopputuloksena on luonnonvarojen yltiöpäinen tuhlaaminen lyhyen tähtäimen etujen nimissä, ja kummassakin järjestelmässä on valtavasti inertiaa ja vaikutusvaltaisia intressejä, jotka hidastavat kaikkia yrityksiä korjata järjestelmää vähemmän tuhoavaksi. Kommunistien puolustukseksi voi sentään lukea sen, että 1980-luvulla tietoisuus elinympäristömme rajallisuudesta ei ollut lainkaan niin laajaa kuin mitä se on nyt, 30 vuotta myöhemmin.

Kummallekin järjestelmälle on myös ominaista tuotannon määrän korostaminen laadun kustannuksella. Neuvostoliitossa saatettiin (väitetysti) lisätä kodinkoneisiin betonipainoja, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustivat tuotetun tavaran painon kasvattamiseen: H&M heikentää jatkuvasti ja silminnähden kankaidensa ja ompelutyönsä laatua, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustavat myymään enemmän halvempia rättejä samassa ajassa, ja pitkään kestävät laadukkaat vaatteet sotivat molempia tavoitteita vastaan. (Käytin Kuopion ensimmäisen H&M:n avajaisista noin vuonna 1998 ostamiani reisitaskuhousuja vuosikymmenen; nykyisin vastaavaa kestävyyttä on kyseisen liikkeen tuotteilta turha edes toivoa.) Molemmissa järjestelmissä on teoriassa valinnanvapautta, mutta suuri osa kansalaisista on vapaudessaan perin rajoitettuja: Neuvostoliitossa poliittisen eliittiin kuulumattoman tavallisen ihmisen saatavilla ei ollut laadukasta tavaraa, nykyisessä järjestelmässä varakkaiden eliittiin kuulumattomalla tavallisella ihmisellä ei ole laadukkaaseen tavaraan varaa. Ja molemmissa järjestelmissä poliitikkojen tavoitteena on kasvu. Kysymyksiä siitä, mitä kasvulla saadaan, pidetään haihatteluna. Taloushistoriaa tuntevat naureskelevat nykyisinkin Neuvostoliiton niinsanotun reaalisosialistisen talousjärjestelmän tehottomuuksille ja luonnonvarojen haaskaamiselle, mutta on täysin varmaa, että tulevaisuuden taloushistorioitsijat – sikäli kun sellaista ammattikuntaa tai *tulevaisuutta* on – tulevat nauramaan vielä makoisammin nykyisen reaalikapitalismin kummallisuuksille. Edes Neuvostoliitossa ei sentään nähty sellaisia erikoisuuksia kuin tuotteiden laadun tahallinen heikentäminen ”suunnitellun vanhenemisen” nimissä, vain jotta tuotteiden valmistaja saisi myytyä uusia tuotteita vuodesta toiseen.

Tässä kohdassa kriittinen lukijani saattaa jo hermostua, ja kysyä, onko järjestelmämme todella niin tehoton kuin Neuvostoliiton todistetusti tehoton järjestelmä oli. Vastaus tähän on selvä: olemme paljon tehokkaampia tuhoamaan luonnonvarojamme ennen kuin järjestelmämme ajautuu täydelliseen umpikujaan.

Suhteellisen vapaan tiedonvälityksen ja vapaan yritteliäisyyden ansiosta länsimaissa vallitseva järjestelmä pystyy reagoimaan tehottomuuksiin merkittävästi paremmin kuin Neuvostoliiton kankea, salaileva ja aloitteellisuudesta rankaiseva pakkovalta koskaan kykeni. Valitettavasti tämä ei ole minkäänlainen tae siitä, että käyttäisimme vähemmän luonnonvaroja: päin vastoin, tehokkuutemme on tähän mennessä näkynyt nimenomaan siinä, että kulutamme luonnonvarat kommunisteja nopeammin ja huolellisemmin. Vuosikymmenien puheesta ja kirjaimellisesti tuhansista koko ajan epätoivoisempaan sävyyn kirjoitetuista tutkimuksista huolimatta talouskasvuamme ei ole vieläkään kyetty ”irtikytkemään” luonnonvarojen kulutuksesta.

Olemme enintään kyenneet ulkoistamaan vahinkomme meitäkin köyhemmille, ja toisinaan kuullut väitteet irtikytkennästä perustuvatkin länsimaiden teollisuustuotannon ulkoistamiseen esimerkiksi Kiinaan. Yhteiskuntamme ympäristöjalanjälki onkin kokonaisuudessaan tyylipuhdas esimerkki niinsanotusta Jevonsin paradoksista eli kimmahdusilmiöstä: vallitseva talousjärjestelmä varmistaa, että sitä mukaa kun opimme käyttämään luonnonvaroja tehokkaammin, käytämme niitä yksinkertaisesti vain enemmän. Ilmiölle nimen antanut William Stanley Jevons pani jo vuonna 1865 merkille, että höyrykoneiden ja muiden hiiltä kuluttavien teollisuuslaitosten polttoainetehokkuuden huikeasta kasvusta huolimatta, Iso-Britanniassa kulutettiin merkittävästi enemmän hiiltä kuin 1700-luvun lopussa. Syynä oli se, että tehokkaammin kulutettua hiiltä kannatti käyttää enemmän, ja sitä kannatti kaivaa vähemmänkin kannattavista esiintymistä. Sama ilmiö on havaittu 150 vuoden aikana jokseenkin aina, kun minkään luonnonvaran tai muun resurssin käyttöä vallitsevan talousjärjestelmän alaisuudessa on vaivauduttu tutkimaan.

Ansioksemme on toki luettava, että olemme kyenneet torjumaan joitain paikallisia ympäristöongelmia. Olemme onnistuneet lisäämään metsien kasvua Euroopassa (ainakin toistaiseksi) ja puhdistamaan monet aiemmin saastuneet joet ja järvet, mutta näiden pohjimmiltaan paikallisten ongelmien ratkaisu ei ole ainakaan toistaiseksi antanut minkäänlaisia avaimia sivilisaatiotamme uhkaavan ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi. Ja sitä mukaa kun ympäristörajoitteet ovat tehneet perinteisestä teollisuuskapitalismista vaikeampaa, kapitalistisen järjestelmän kyltymätön voitontavoittelu on vain ohjautunut uusille urille.

En usko, että on sattumaa, että juuri nyt, kun Internet-talouden suurin laajentumisvaihe on ohi ja luonnonvarojen ylikäytöstä puhutaan enemmän kuin koskaan, elinkeinoelämää palvelevat tahot painostavat ankarasti poliitikkoja ja kansaa hyväksymään sosiaali- ja terveyspalvelujen teurastamisen kapitalismin alttarilla. Nykyinen saalistuskapitalismi on voitontavoittelussaan kuin hai, jonka täytyy uida ja syödä tai se kuolee. Jos sijoitusomaisuudelle ei koko ajan löydy uusia, ei vain voittoa vaan mieluusti enemmän voittoa tuottavia sijoituskohteita, velkojat jäävät vaille rahojaan ja koko korttitalo uhkaa romahtaa – vuonna 2008 käytiin jo hyvin lähellä. Mutta maailma alkaa olla jo täynnä, ja elämänpiirimme on jo liki täysin kapitalismin valtaama: siksi voittoa tavoittelevien yritysten on suorastaan lakisääteinen pakko yrittää vallata vielä niitä alueita, jotka toistaiseksi on onnistuttu pitämään voitontavoittelun ulkopuolella. Sosiaali- ja terveyspalvelujen jälkeen jäljellä onkin lähinnä koulutus, ja senkin yksityistäminen on täysin varmasti elinkeinoelämän jatkuvan kasvun uskontoa julistavan papiston toiveissa.

Tällaisen valtaa keskittävän ja jatkuvaa kasvupakkoa synnyttävän järjestelmän hallitseminen ihmisten valtaosan eduksi voi osoittautua ikuiseksi toiveuneksi. Nykyinen talousjärjestelmämme ei ole enää ihmiskunnan renki, vaan isäntä. Se on karannut demokraattisesta hallinnasta (sikäli kun se koskaan sellaisessa on ollut) ja kasvaa mielettömästi pelkän kasvun vuoksi kuin syöpä, kunnes se ei enää voi kasvaa. Tällöin se vain on tuhonnut paitsi ympäristön, myös yhteiskunnat, ihmiset ja ihmisten väliset suhteet. Kasvaimen ”tehokkuuden” parantaminen voi tuoda hetkellistä helpotusta ja saattaa olla joskus tavoiteltavaa, mutta pitkällä tähtäimellä se vain tarkoittaa, että entistä tehokkaampi kasvain leviää laajemmalle ja saa aikaan suurempaa vahinkoa ennen kuin se kuolee tilan loppumiseen. Ja koska järjestelmä itsessään synnyttää tarpeen sen laajenemiselle, koska järjestelmän palvojilla on käytössään ylivoimaiset resurssit, koska järjestelmää uskollisesti palvomalla on mahdollista (joskin epätodennäköistä) päästä voittajien harvalukuiseen joukkoon, ja koska järjestelmä on satojen vuosien kollektiivisella kokemuksella erittäin tehokas taivuttelemaan ihmiset tukemaan sitä, ajatukset järjestelmän ”kesyttämisestä” ovat ongelmallisia: tähän mennessä on käynyt niin, että järjestelmä on kesyttänyt kesyttäjänsä.

Meillä on nyt järjestelmä, joka suorastaan kannustaa vähättelemään rikkauksien tavoittelussa luonnolle ja muille ihmisille aiheutuvia vahinkoja, koska vahingot aiheutuvat vain aniharvoin sille, joka hyötyy eniten. Niinpä meillä on järjestelmä, jossa krapula ja maksakirroosi koituvat jonkun muun kohtaloksi ja siksi kaikkien kannattaa ryypätä koko ajan – mutta emme näe, että koska kaikkien kannattaa toimia samoin, jokainen meistä kärsii jonkun toisen aiheuttamasta krapulasta. Jopa meistä rikkaimmat kärsivät, vaikka tietenkin vähemmän kuin köyhät. Rikkaat joutuvat käyttämään koko ajan enemmän rahaa suojautuakseen eriarvoisuutta luovan järjestelmän seurauksilta, kuten vaikkapa heikkenevältä julkiselta terveydenhoidolta ja yksinkertaisesti siltä tosiasialta, että jos yhteisössä on yksi rikas ja sata köyhää, köyhät saattavat yrittää tasoittaa tilannetta kolkkaamalla rikkaan.

Joskus uskoin, että nykyinen talousjärjestelmä olisi mahdollista muuttaa ajoissa ja voisimme välttyä suuremmilta ongelmilta, vaikka säilyttäisimme rahan vallan politiikassa. Nykyään en enää tähän usko. Olisimme saattaneet selvitä suhteellisen vähäisillä muutoksilla, mikäli muutokset olisi aloitettu toden teolla viimeistään 1990-luvulla. Edes vankka tutkimustieto ei kuitenkaan tuolloin kyennyt päihittämään ”rationaalisen” järjestelmämme inertiaa ja järjestelmästä hyötyvien itsekkyyttä, ja nyt on melko varmasti jo liian myöhäistä. Tämä on kuitenkin viesti, jota varsin harva haluaa kuulla.

Toivo ei kuitenkaan ole menetetty. Omien havaintojeni mukaan varsinainen järjestelmävallankumous on vasta pääsemässä vauhtiin. Koko ajan kasvava joukko ihmisiä – ja onneksi ennen kaikkia nuoria ihmisiä – ympäri maailmaa on tullut samaan johtopäätökseen mihin päätymiseen itse tarvitsin vuosikymmenen. Suuri pyörä on alkanut kääntyä, ja vaikka suuret pyörät pyörivät hitaasti, ne jauhavat hienoksi. Nykyinen järjestelmämme ei kertakaikkisesti ole kestävällä pohjalla, ja tarvitsemme vähintään pohjan uudelleenrakentamisen, ellemme koko järjestelmän täydellisen remontin. Tämä kaikki on täysin mahdollista.

Talousjärjestelmät ovat käytännössä täysin ihmisten luomia sosiaalisia konstruktioita (hieno nimitys ”sopimusasialle”), eikä mikään luonnonlaki estä meitä sopimasta talousjärjestelmän pelisääntöjä uudelleen, enemmän kaikkien ja vähemmän harvojen hyväksi. Vaikka nykyisen järjestelmän palvojat miten huutavat, että edes pelisääntöjen pieni viilaus saati koko pelin muuttaminen ei ole mahdollista tai ainakin tarkoittaisi maailmanloppua, toisenlainen talousjärjestelmä ei tarkoita maailmanloppua yhtään enempää kuin pelattavan tietokonepelin vaihtaminen tarkoittaisi pelaamisen loppua. Talousjärjestelmän muutosta vastustavat käyttäytyvät käytännössä tarkalleen kuten lapset, jotka ovat päässeet tuossa talousjärjestelmämme toimintaa oivallisesti kuvaavassa lautapelissä eli Monopolissa voitolle ja sitten kiukuttelevat, kun muut lapset kyllästyvät ja kysyvät, että eikö voisi joskus pelata jotain toista, järkevämpää ja vähemmän turhauttavaa peliä. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö myös lastentarhoissa pelattaisiin paljon enemmän pelkästään Monopolia, mikäli pelissä vahvoilla olevat voisivat käyttää monopolirahaa palkatakseen taitavimpia propagandisteja julistamaan Monopolin olevan ainoa mahdollinen lautapeli ja sen sääntöjen olevan luonnonlakien omaisia ikuisia totuuksia – sekä vartijoita raahaamaan arestiin ne, jotka yrittävät kaataa pelilaudan.

Toisenlaiset pelisäännöt ja jopa aivan toisenlaiset pelit ovat kuitenkin täysin mahdollisia ja ennen pitkää pakollisia, vaikka tämä tietoisuus ei vielä olekaan suotautunut yleiseen tajuntaan. Uuden järjestelmän lähtökohdaksi tulee ottaa se, mikä on fysikaalisesti mahdollista ja reilua, ei se, mikä on nykyisessä järjestelmässä voitolle päässeiden etujen mukaista. Sekä yksityiskohtaisia että vähemmän yksityiskohtaisia esityksiä tällaisen talouden käytännön järjestelyistä on lukuisia, Hahnelin osallisuustaloudesta Olin Wrightin reaaliutopioihin. Mikä tai millainen yhdistelmä näistä toteutuu, jää lähitulevaisuuden päätettäväksi.

Kaikki muutosehdotukset tulevat tietenkin herättämään vastustusta, vähättelystä ja karmeilla seurauksilla pelottelusta suoraan tai epäsuoraan vallankäyttöön (jonka yksi muoto on sosiaaliturvan ja koulutuksen heikentäminen, jotta järjestelmässämme kasvava häviäjien joukko ei ehdi, jaksa tai osaa vaatia reilumpaa peliä). Voi olla, että uuden ja vanhan talousjärjestelmän välejä joudutaan selvittämään jopa aseellisesti, kun vanhasta järjestelmästä hyötyvät eivät halua luopua vallastaan vapaaehtoisesti mutta onnistuvat vielä palkkaamaan ja kiihottamaan köyhempiä kuolemaan puolestaan. Itse uskon rauhanomaisen muutoksen olevan kestävämpi ja tehokkaampi tapa muuttaa asioita, mutta harva suuri muutos on mennyt läpi ilman minkäänlaista konfliktia. Uskon kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin fyysinen todellisuus pakottaa jääräpäisimmätkin nykyjärjestelmän palvojat tunnustamaan tosiasiat. (Kun he tämän tekevät, toivon aikaisemmin tosiasiat todenneilta sen verran suurpiirteisyyttä ja pelisilmää, että edes viime hetkellä ihmiskunnan puolelle loikkaavia ei pilkata jälkikäteen.) Kuten yhdysvaltalainen sanonta toteaa, todellisuudella on aina viimeinen lyöntivuoro, ja on vain objektiivista todellisuutta, että nykyisen järjestelmämme kestävyyteen voi uskoa vain tosiasiat kiistävä haihattelija.

Sivumennen sanoen, nykyään tunnen suurta sympatiaa Neuvostoliiton talousjärjestelmän ongelmista ja epäkohdista 1970-luvulta saakka varoitellutta Tauno Tiusasta kohtaan: kun hän sanoi ääneen, että hänen havaintojensa mukaan sosialistinen talousjärjestelmä kasvattaa tuotannon määrää laadun kustannuksella, tuhlaa luonnonvaroja, turmelee ympäristön, ja synnyttää tarpeellisia muutoksia tuhoon saakka vastustavan byrokratian, virallinen YYA-Suomi ja Neuvostoliiton talouden edistyksellisyyteen uskovat julmistuivat näistä harhaopeista niin, että Tiusanen joutui hakeutumaan maanpakoon Glasgow’n yliopistoon. Vaikka itsekin epäilen, että julkituomani näkökannat järjestelmämme epäkohdista eivät ole ainakaan edistäneet yrityksiäni työllistyä tutkijaksi, edistystä on toki tapahtunut siinä määrin, etteivät kaltaiseni harhaoppiset joudu pelkäämään maanpakolaisuutta. Ajatuskontrolli toimii nykyään niin, että epämieluisat viestit jätetään huomiotta kunnes ne katoavat somen, klikkijournalismin ja päivittäisten kohujen kakofoniaan.

 

Kuinka selvitä Suomessa ilman keinokuituja (ja parantaa elämänlaatuaan!)

Luonto-liitto on nimennyt nyt vuoden 2017 turhakkeeksi fleecekankaan. Valinta on osunut mielestäni täysin oikeaan, ja antaa minulle mainion tilaisuuden kertoa harrastuksestani – Suomen luonnossa liikkumisesta perinnevarustein. Tätä kirjoitettaessa olen pärjännyt liki täysin ilman keinokuituvaatteita (jos sellaiseksi ei lasketa makuupussia) noin seitsemän vuoden ajan, kesällä ja talvella, normaalista päivittäisestä käytöstä aina parin yön patikkaretkiin saakka. Olen selvinnyt pääasiassa villaa ja sarkaa käyttämällä niin päivän lumikenkävaelluksesta Kalliovuorilla kuin yöstä laavulla miinus viidessä asteessa ilman makuupussia, ja patikoinut kohtuullisia matkoja niin kylmässä kuin lämpimässäkin, sateessa ja paisteessa. Toivottavasti kirjoituksesta on apua niille, jotka kenties pohtivat, miten pärjäisivät ilman ”helppoja” keinokuituvaatteita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tämä menee jo vähän hipsteröinnin puolelle. Repussa kiinni puuvillainen, vahattu sadeviitta – hengittää paremmin kuin muovinen.

Olen jo vuosikausien ajan pyrkinyt välttämään kaikin keinoin keinokuituisia vaatteita. Keinokuitujen ympäristöhaitat – syy, miksi fleece valittiin vuoden turhakkeeksi – eivät ole tähän edes päällimmäinen syy: pidän luonnonkuiduista ensisijaisesti niiden mukavuuden, kestävyyden ja helppouden vuoksi, ympäristöhyötyjen ollessa lähinnä mukava lisäbonus.

Tärkein syy, miksi en käytännössä koskaan osta mitään vaatetta, missä on yli 20 prosenttia keinokuitua (paria 50/50 nylon/puuvillasekoitteesta tehtyä päällystakkia lukuunottamatta) on se, että matkustan toisinaan paljon. Noin kymmenen vuoden ajan olen pyrkinyt ihan silkasta mukavuudenhalusta selviämään kaikista matkoista yhdellä, käsimatkatavaroihin mahtuvalla repulla. Kun repun pakkaa oikein, sen sisällöllä ja päälle puetuilla vaatteilla pystyy selviämään käytännössä minkä tahansa reissun, oli matkan pituus sitten parista päivästä muutamaan kuukauteen. Tällöin on kuitenkin ehdoton edellytys, että vaatteet ovat monikäyttöisiä ja helppohoitoisia.

Savotta Paras
Nykyinen matkatavarani.

Keinokuituiset vaatteet eivät ole kumpaakaan. Siinä missä pystyn käyttämään siistiä napitettavaa villatakkia niin puolivirallisissa tilaisuuksissa kuin välikerroksena lumikenkäillessä 2000-3000 metrin korkeudessa, lähes kaikki näkemäni vastaavat keinokuituvaatteet ovat räikeitä urheiluvaatteita. Mikä pahinta, keinokuituvaatteet ovat mahtavia kasvualustoja bakteereille, ja jopa antibakteerisina mainostetut löyhkäävät kuolemalta muutaman päivän rankemman käytön jälkeen. Haju ei myöskään lähde mitenkään muuten kuin pesukoneessa, eikä siinäkään sen jälkeen, kun vaatetta on käytetty tarpeeksi. Villavaatteeni eivät haise vaikka tulisin vastaanotolle suoraan patikkaretkeltä, ja kevyt tuuletus riittää hälventämään tunkkaisuuden. Ennen kaikkea tästä syystä suosin villaa lähes kaikkialla. Sopivien villavaatteiden löytäminen on toki joskus työlästä, mutta niitä on kuitenkin saatavilla lähes jokaiseen makuun. Kun villavalikoimaa lisäksi laajentaa perinteisestä lampaanvillasta merino- ja jopa alpakan villaan, on mahdollista löytää ominaisuuksiltaan erinomaisia, äärimmäisen mukavia ja lähes aina kutittamattomia vaatekappaleita. Merinovillainen alusasukerta onkin mielestäni sellainen asia, jota ilman yhdenkään matkailijan ei kannattaisi lähteä kotoaan. (Merinovillavaatteita hankittaessa on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten villa on tuotettu, ja valita eläinrääkkäyksen sijaan ns. mulesing-vapaata villaa. Korkeampi hinta näkyy yleensä myös parempana laatuna ja kestävyytenä.)

Villasta puhuttaessa ei myöskään voi olla mainitsematta perinteistä, Suomen oloihin jo ammoisina aikoina hyväksi havaittua sarkakangasta. Nykyajan pehmeisiin ja löperöihin ”villakangastakkeihin” tottuneelle aito sarka voi olla jopa järkytys: etenkin vanhoissa vaatteissa kangas voi olla niin paksua ja jäykkää, että vaate tuntuu likimain pysyvän pystyssä itsestään. Sarka on kuitenkin mitä mainioin kolmen vuodenajan materiaali: se lämmittää kosteanakin, on (hyvin tehtynä) vahvaa kuin mikä, päästää hien haihtumaan läpi, mutta kuitenkin hylkii vähäisimmät sateet. Ei ole vain rajallisten budjettien syytä, että esimerkiksi Sodankylän Jääkäriprikaatissa palvelleille varusmiehille jaettiin vanhoja sarkavaatteita vielä 2000-luvun alkupuolella: sarka on yksinkertaisesti niin hyvää sellaisiin ulkotöihin, missä ei ole tarpeen toimia koko ajan maksimisykkeellä. Valitettavasti kunnollisen sarkakankaan tekeminen ja vaatteiden ompelu siitä on nykyhinnoin todella kallista, ja siksi sarkavaatteiden saatavuus on tätä nykyä lähes täysin armeijoiden ylijäämävarastojen ja kirpputorien varassa. Nämäkin lähteet ovat nopeasti ehtymässä, joten jos itselleen sopivia, vanhaan hyvään aikaan tuotettuja sarkavaatteita jostain löytää, lähtökohtaisesti ne kannattaa ostaa pois ja varastoida, vaikka niille ei olisikaan ihan välitöntä tarvetta. Itselläni on jemmassa yhteensä viidet sarkahousut (sekä muutamat ohuemmat ns. diagonaalikankaiset villahousut) ja neljä takkia, ja uskon näillä pärjääväni loppuikäni.

Joskus voi kuitenkin olla niin, että villavaatteita – merino- tai alpakan villaakaan – ei kutinan vuoksi voi tai ei ole järkevää käyttää. Osa ihmisistä on yksinkertaisesti herkempiä villalle kuin toiset, ja päivittäisessä käytössä puuvillavaatteet ovat monesti helpompia ja ennen kaikkea edullisempia. Huoli pois: puuvillastakin saa oivallisia, Suomen talveen sopivia asustekertoja.

Lämmintä pukeutumista haettaessa yksi puuvillakangas on ylitse muiden. Tämä on tietenkin flanelli. Flanellikankaita on nytkin päälläni olevasta hyvin ohuesta hyvin paksuihin, ohutta villapaitaa muistuttaviin. Ohuita flanellipaitoja löytyy mm. halpahalleista, missä ne eivät ole mitenkään hinnan kiroissa; paksumpia löytää varmasti  ainakin retkeilyliikkeistä, ja satunnaisemmin mutta paljon halvemmalla kirpputoreilta.

Flanellipaita on yksinäänkin lämmin ja mukava, mutta aivan liian harva nykyajan kasvatti on kokeillut flanellipaitaa aliarvostetun klassikon kanssa. Kun flanellipaidan alle pukee verkkopaidan (kyllä, juuri sen Uuno Turhapuro-mallisen), yhdistelmä toimii jopa paremmin kuin villapaita: verkkopaita luo paidan ja ihon väliin ylimääräisen, lämmittävän ilmakerroksen, ja estää kosteaa paitaa koskettamasta ikävästi ihoa. Flanelli on yleensä myös villapaitaa kestävämpää tekoa, ja vaikka tämä ei kaupungilla flanööraavan päiväkävelyyn juuri vaikutakaan, ulkona liikkumista enemmän harrastavat osannevat arvostaa. Näistä syistä esimerkiksi Suomen armeija päätyi 1930-luvulla tehdyissä kenttäkokeissa toteamaan flanellipaidan ja verkkopaidan olleen niin hyvä yhdistelmä, ettei niitä ollut tarvetta korvata villapaidoilla. Huonona puolena omasta näkökulmastani on se, että puuvillavaatteet, kuten flanelli, alkavat haisemaan likaantuneina, ja siksi joudun rajoittamaan niiden käyttöä matkaillessa. Päivittäiseen käyttöön kotioloissa ne ovat kuitenkin erinomaisia.

Sekä villan että ennen kaikkea puuvillaflanellin ongelma on tietenkin se, että kumpikaan (paksuja sarkakankaita lukuunottamatta) ei pidä vettä. Villapaidat lämmittävät toki jonkin verran märkinäkin, mutta kastuminen ei ole kivaa, ja kylmillä keleillä kastuneet puuvillavaatteet ovat luonnossa liikkuvalle suoranainen terveysriski.

Tähän ongelmaan on kolme ratkaisua. Ensinnäkin, on toki aivan mahdollista ja sallittua käyttää keinovaatteita, esimerkiksi goretex-pukuja. Itse en näitä käytä, kahdesta syystä: hikoilen niin herkästi ja niin paljon, että kalvon hengittävyys ei minulle yleensä riitä, ja goretexistä irtoaa varsin epäilyttäviä teflonhiukkasia. (Muistan lukeneeni selvityksistä, joiden mukaan teflonjäämien epäillään olevan yhteyksissä etenkin nuorten tyttöjen hormonihäiriöihin.) Uskon kyllä, että enemmän liikkuvalle ja vähemmän hikoilevalle nämäkin vaatteet ovat hyödyllisiä.

Toinen vaihtoehto on käyttää esimerkiksi perinteistä, PVC-kankaasta tehtyä sadeasua. Vedenpitävyys on näin mainio, mutta hengittävyys pyöreä nolla. Oma ratkaisuni tähän on perinteisen mallinen sadeviitta, jonka avoimuus tekee siitä paremmin hengittävän.

Kolmas vaihtoehto on käyttää vettä hylkiviä tai vettä hylkiväksi käsiteltyjä luonnonkuituja. Villa hylkii normaalistikin vettä, ja luotettavien todistajien mukaan vain vähän käsitellystä, villan omia rasvoja vielä sisältävästä villasta tehdyt vaatteet ovat yllättävänkin vettähylkiviä. Itselläni tälläisiä vaatteita ei ole, mutta arvostan, jos joku voisi ilmiantaa, mistä niitä saattaisi saada. Tiettävästi villavaatteita on myös mahdollista käsitellä esimerkiksi luontaisella lanoliinilla, mutta tätä en ole itse kokeillut.

Käytännössä käsitellyt vaatteeni ovat tiheäkudoksista puuvillaa, jossa on usein mukana nailonia kulutuskestävyyden parantamiseksi. Esimerkiksi Fjällravenin kuuluisat takit ovat tälläistä kangasta. Kankaiden käsittelyyn on monenlaisia aineita, mutta itse vierastan suihkutettavia PFTE (teflon)-suihkeita samasta syystä kuin vierastan myös teflonkalvosta tehtyjä kalvovaatteita. Olen pärjännyt varsin hyvin käyttämällä tarpeen vaatiessa reilusti Fjällravenin vahaa, tai tarkemmin sanottuna sikahintaisen kauppavahan sijaan itse kattilassa sulattamaani seosta mehiläisvahaa ja parafiinia. Vaatteisiin on helppo lisätä vahaa tarvittaessa, ja jos vaatteesta tulee liian tiivis, vaha lähtee pois pesukoneessa.

Vielä en ole ollut sellaisessa kelissä, mistä en olisi selvinnyt sopivasti kerrospukeutumalla: alla kosteutta siirtävä aluspaita, joko verkkopaita tai merinovillainen t-paita; sen päällä pitkähihainen, ohut villapaita ja tarvittaessa paksumpi villapaita, ja villapaidan päällä käsitelty, ohut, tuulta ja vettä hylkivä puuvillainen kuoritakki. Vaikka kuoritakki kastuisikin litimäräksi, villapaita ja aluspaita pitävät kosteuden melko hyvin poissa iholta. Jos kaatosade uhkaa, otan vielä repusta sadeviitan – tai sateenvarjon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Alla villapaita, päällä vahattu puuvillatakki. Pieni sade ei haittaa.

Olen ollut hyvin tyytyväinen luonnonmateriaaleihin, enkä vain siksi, koska vanhat vaatteet ovat sekä halpoja että hyvän näköisiä: olen aidosti sitä mieltä, että omaan, suhteellisen rauhalliseen ulkoilutyyliini ne ovat myös toiminnallisesti parempia kuin kalliit keinokuituvaatteet. Keinokuidut eivät ole tarpeettomia ja suorituskykynsä äärirajoilla liikkuville ne ovat varmasti hyödyllisiä, mutta uskon vahvasti, että useampikin ihminen voisi yllättyä iloisesti kokeiltuaan perinteisiä materiaaleja – ja säästää sekä rahaa että luontoa.

 

Geeniteknologiasta ja maailmanjärjestyksen kritiikistä

Äskettäinen Docventures-ohjelma nosti kissan ruokapöydälle: suuri osa geenitekniikan ja geneettisesti muunneltujen organismien (GMO) vastustuksesta perustuu lähinnä ilmastodenialismiin verrannolliseen tutkimustulosten ja todisteiden kirsikanpoimintaan. Mitään varsinaista näyttöä ei ole esimerkiksi siitä, että geenimuuntelu sinänsä aiheuttaisi uusia terveys- tai ympäristöriskejä. Kokonaisuutena katsoen, geenitekniikan kritisointi on suurelta osin ”epäpuhtaaksi” mielletyn asian pelkoa. ”Puhtaaksi” ja ”luonnolliseksi” mielletty ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”hyvä” tai edes ”turvallinen”.

Valitettavasti geenitekniikan höttöinen ja liiankin helposti perusteettomaksi osoitettava kritiikki hautaa alleen myös aivan asiallista huolta maailmanjärjestyksestä. Maailman ruokahuollon turvaaminen väkiluvun kasvaessa luultavasti noin kymmeneen miljardiin ihmiseen ei ole helppo tehtävä, eikä se todennäköisesti ratkea yksin teknologisen kehityksen avulla, vaikka uusi tekniikka voi joitain ongelmia helpottaakin. Geenimuuntelun kriitikot ovat aivan oikeassa todetessaan, että tähän mennessä geenitekniikkaa on käytetty lähinnä taloudellisten hyötyjen saavuttamiseen, ja että suuryritykset ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita vain voittojen tekemisestä. Esimerkiksi maailman köyhiä auttavien ja paikallisia ravitsemusongelmia helpottavien lajikkeiden kehittäminen ei maatalousjättejä kiinnosta, kuten ei myöskään muuhun kuin rahallisesti kaikkein kannattavimpiin monokulttuureihin perustuvien maatalouden muotojen kehittäminen.

Geenitekniikan tuomitseminen ei kuitenkaan ole oikea tapa puuttua näihin aivan asiallisiin huolenaiheisiin. Vaikka suuryritysten kasvava valta on todellinen ongelma, yksittäiseen tekniikkaan puuttuminen ei tätä kehitystä juurikaan hidasta: tätä kirjoitettaessa markkinoilla on jo esimerkiksi torjunta-aineita paremmin kestävä mutta perinteisin menetelmin jalostettu lajike. Lajikkeen kehittäneen maatalous- ja kemianteollisuusjätti BASF:in liiketoimintamalli on tarkalleen sama kuin (varsin kepein perustein) vastustetun glyfosaatin tapauksessa: suuryritys kehittää lajikkeen, joka sietää hyvin sen markkinoimia torjunta-aineita. Mikään geenimuuntelun kritiikki tai kielto ei tätä lajiketta koske, vaikka sen jalostanut suuryritys tekeekin lajikkeella bisnestä tarkalleen samalla tavoin kuin aktivistien silmätikuksi nostama Monsanto omilla geenimuunnelluilla (tosin nykyisin jo patenttisuojan ulkopuolella olevilla) lajikkeillaan.

Suuryritysten valta ruokaketjussa ei siis ole juuri mitenkään juuri geenitekniikkaan vaan vallitseviin taloudellisiin valtarakenteisiin liittyvä ongelma. Kasvipatentit, joiden nojalla kasvin jalostaja voi kieltää lajikkeen levittämisen, ovat olleet todellisuutta jo vuodesta 1930, ja monokulttuureihin perustuva maanviljelys on vieläkin varhaisempaa perua. Viljelijöitä ei myöskään niinkään ”pakoteta” ostamaan uutta siementä joka vuosi, vaan kyse on biologisesta ilmiöstä (niinsanottu F1-hybridi), jonka ansiosta tiettyjen lajien erityisillä siemenpelloilla erikseen kasvatetut siemenet ovat merkittävästi satoisampia kuin näistä siemenistä versoavista kasveista kerätyt ja säästetyt siemenet. Viljelijät siis ostaisivat siementä melko lailla samaan tapaan vaikka geenimuuntelu kiellettäisiin kokonaan.

Geenitekniikan vastustajat ohittavat myös turhan usein kokonaan sen tosiasian, että silloin kun köyhien maiden viljelijöille on annettu vapaus valita, geenimuunnellut lajikkeet ovat olleet nimenomaan viljelijöiden valinta jopa siinä määrin, että esimerkiksi Intiassa siementuotanto ei riittänyt vastaamaan kysyntään. Myös Afrikasta on kuulunut täysin aitoja puheenvuoroja, joissa kyseenalaistetaan länsimaisten aktivistien taipumus pyrkiä sanelemaan, millaisin keinoin jalostettuja lajikkeita afrikkalaiset saisivat viljellä.

Käytännössä viimeistään nyt olisikin aika tehdä selvä pesäero geenitekniikan ja nykyisen talous- ja ruokajärjestelmän kriitikoiden välille. Vaikka geenitekniikka tulee jatkossakin vaatimaan tiukkaa valvontaa ja kriittistä katsetta, totuus on se, että suurin osa vallitsevasta GMO-kritiikistä ei perustu tosiasioihin vaan mielikuviin. Niin kauan kun täysin asiallinen kritiikki maailman talousjärjestyksestä liitetään tähän höttöiseen taisteluun kuviteltua epäpuhdasta vastaan, kriitikot antavat vain aseita käteen kaikille niille, jotka haluavat syystä tai toisesta vähätellä yleisempää, järjestelmään kohdistuvaa kritiikkiä: kuten äskettäinen Docventures-ohjelma näytti, kun suuri osa kritiikistä on melko helposti osoitettavissa aiheettomaksi tai suoranaiseksi vääristelyksi, samalla pensselillä on aivan liian helppo maalata mustaksi myös se asiallinen kritiikki.

Geenitekniikkakeskustelu osoittaa, millaisia riskejä maailman tilasta huolestuneet ottavat aina, kun he sitovat järjestelmään kohdistuvan kritiikkinsä liian vahvasti johonkin yksittäiseen teknologiaan. Ratkaisu tähän ongelmaan ei ole sormien työntäminen korviin ja maailman tiedeyhteisöjen ylivoimaisen valtaosan vähättely, vaan keskittyminen niihin todellisiin kritiikkiä kaipaaviin aiheisiin: vallitsevaan, suuryritysten valtaa edistävään talousjärjestykseen, ja priorisointeihin joissa rikkaiden etu menee lähes aina köyhien edun edelle. Geenitekniikan demonisointi johtaa vain harhapoluille, ja lähinnä haittaa heikompien asemaa, kun suuryrityksiä vähävaraisemmat julkiset tutkimuslaitokset eivät enää uskalla teknologiaan koskea.

Kaikki työ ei ole tekemisen arvoista

Vapaaehtoisesti työttömänä oleviin kohdistuvassa moraalipaniikissa on jäänyt lähes täysin käsittelemättä eräs erittäin tärkeä huomio. Kuten esimerkiksi nykyisen kohun aloittanut Ossi Nyman on tajunnut, kaikki työt eivät ole kovinkaan arvokkaita ja osa työpaikoista on jopa aktiivisesti vahingollisia. Tästä syystä töistä kieltäytyminen saattaa monessa tapauksessa olla eettisesti hyvin perusteltu valinta.

Paraatiesimerkki vahingollisista töistä löytyy eilen avatusta Äänekosken biotuotetehtaasta. Suurella tohinalla rakennetun tehtaan luvataan Kauppalehden uutisen mukaan työllistävän suoraan noin 2500 ihmistä ja tuottavan 30 vuoden toiminta-aikanaan kansantalouteen yhteensä noin 12 miljardin euron arvonlisän.

Laskelmissa ei kuitenkaan huomioida käytännössä mitenkään niitä vahinkoja, joita tehdas aiheuttaa. Ylivoimaisesti suurin näistä vahingoista on se, että tehtaan käyttämä puuaines pienentää metsien hiilinieluja. Ilmastonmuutoksen puskiessa päälle metsien rooli hiilen sitojana olisi kriittinen, mutta Suomi on lobannut voimakkaasti sen puolesta, että nielujen pienenemisestä aiheutuvia vahinkoja ei tulisi huomioida.

Mutta vaikka virallisessa kirjanpidossa näitä vahinkoja ei huomioidakaan, luontoa ei voi huijata näin helposti. Voimme varsin helposti arvioida, millaisia vahinkoja Äänekosken tehdas aiheuttaa. Puunkäytön ympäristövaikutuksia tutkineen tohtori Sampo Soimakallion mukaan Äänekosken tehdas pienentää hiilinieluja noin 286 miljoonan hiilidioksiditonnin edestä. Tämän nielun pienenemisen merkitys kansantaloudelle riippuu siitä, miten suureksi hiilidioksiditonnin aiheuttamat vahingot – niinsanottu sosiaalinen kustannus – lasketaan.

Tällä hetkellä hyvin maltillinen arvio hiilidioksidipäästöjen aiheuttamista kustannuksista on noin 40 euroa tonnilta. Tätä arviota käyttävät esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyinen, ilmastonmuutosta epäilevä hallitus ja suuret öljy-yhtiöt sisäisessä kirjanpidossaan. Hiilidioksiditonnin hinta on myös nousussa, ja esimerkiksi Kanadassa ja Saksassa on jo sitouduttu yli 50 euron tonnihintaan. Paljon korkeampiakin arvioita on esitetty: joidenkin arvioiden mukaan hiilidioksidin hinnan pitäisi olla noin 200-220 euroa tonnilta.

äänekosken sellutehtaan vahingot
Äänekosken biotuotetehtaan hyödyt ja haitat puntarissa. Kuvasta kiitos Sampo Soimakalliolle.

Jos hiilidioksiditonnin hinnaksi arvioidaan varovaisesti 40 euroa, Äänekosken tehdas aiheuttaa toiminta-aikanaan kansantaloudelle vahinkoja noin 11,4 miljardin euron edestä.

Jos hinta onkin 50 euroa, vahingot ovat 14,3 miljardia. Ja jos oikeaksi hinnaksi osoittautuukin vaikkapa 100 euroa, tehdas aiheuttaa toiminta-aikanaan 29 miljardin euron vahingot.

Kun vahingoista vähennetään kansantaloudelle koituva hyöty, 12 miljardia, nähdään, että lisäarvon tuottamisen sijaan jokainen tehtaaseen työllistetty aiheuttaisi tällöin kansantaloudelle joka vuosi noin 270 000 euron vahingot. Kolmenkymmenen vuoden ajan, joka vuosi. Ja, kuten todettua, on täysin mahdollista että vahingot osoittautuvat kaksi kertaa tuotakin suuremmaksi.

Tähän verrattuna vapaaehtoisesti työttömän saama noin 500 euroa kuussa – 6000 euroa vuodessa – on varsin pieni ja siedettävä vahinko.

Äänekoski on vain uusin esimerkki siitä, mikä nykyisessä talousjärjestelmässämme on pielessä. Järjestelmämme on rakentunut aikana, jolloin ympäristön rajoitteista ei tarvinnut välittää. Vahvan teollisen kasvun aikana saasteongelmiin oli yksinkertainen ratkaisu: saasteiden levittäminen. Ensin korkeammat savupiiput levittivät saasteet laajemmalle alalle, ja kun savupiiput eivät riittäneet, tehtaat siirtyivät maihin, joita ei oltu vielä saastutettu. Raaka-aineiden riittävyys ei sekään ollut ongelma niin kauan, kun neitseellistä planeettaa oli vielä jäljellä.

Näissä oloissa kukaan ei vaivautunut ottamaan kansantalouden kirjanpidossa huomioon vahinkoja, joita teollistuminen aiheutti. Pitkään vahingot olivatkin hyötyihin nähden vähäisiä, ja tämä yksinkertaistus oli perusteltu. Mutta vahinkojen unohtaminen kirjanpidosta ei perustunut koskaan mihinkään muuhun kuin vakiintuneeseen kirjanpidolliseen käytäntöön, jossa oli sovittu, ettei vahinkoja oteta huomioon.

Jos haluamme, että ihmislajilla on tulevaisuus, meidän on yksinkertaisesti pakko luopua vanhanaikaisista oletuksista ja yksinkertaisuuksista. Meidän on pakko opetella laskemaan töiden hyöty niiden todellisen arvon mukaan, huomioiden myös järjestelmän aiheuttamat vahingot eikä vain harvoille koituvia hyötyjä. Muuten talousjärjestelmämme käytännössä pakottaa meidät tuhoamaan ainoan kotimme. (Laajempi kirjoitus samasta aiheesta löytyy täältä.)

Niin kauan kun näitä todellisia haittoja ei lasketa, työttömäksi jättäytyvillä on erittäin pätevä eettinen peruste kieltäytyä tekemästä töitä, jotka saattavat hyvin aiheuttaa suurempia vahinkoja kuin hyötyjä. Eritoten yksityisellä sektorilla monet työt suorastaan perustuvat siihen, että niiden vahinkoja ei lasketa. (Todellisuus asettaakin vahvasti kyseenalaiseksi vanhan käsityksen siitä, mitkä ovat niitä ”tuottavia” töitä.) Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki työt olisivat tälläisiä; mutta jos henkilökohtaiset mieltymykset ja kyvyt eivät vedä ihmistä esimerkiksi opettajaksi tai hoiva-alalle, töistä kieltäytyminen voi hyvin olla ihmiskunnan kannalta parempi ratkaisu. Tästä syystä kirjoitin aikaisemmin, että työstä kieltäytyvät saatetaan hyvin nähdä vielä joskus tulevaisuudessa samoin kuin Arndt Pekurisen kaltaiset aseistakieltäytyjät nähdään nykyään.

(Suosittelen lukemaan myös samasta aiheesta samalla otsikolla mutta laajemmin kirjoittaneen Matti Hyryläisen viimeiseksi jääneen blogikirjoituksen täältä.)

Huhtikuun 12. on luonnonsuojelun merkkipäivä

200px-yuri27s_night_stencil-svgJos nykyihmistä ylipäätään muistaa kukaan vielä miljoonan vuoden kuluttua, huhtikuun 12. tulee luultavasti olemaan niitä harvoja päivämääriä, jotka silloin elävät älykkyydet tulevat muistamaan. Silloin Homo Sapiens otti ensimmäisen haparoivan askeleen ulos älykkyyden kehdosta, kohti pitkän tähtäimen selviytymistä ja todellista pitkän tähtäimen luonnonsuojelua.

En ole koskaan kyennyt täysin sydämin hyväksymään kaikkia perinteisen luonnonsuojeluliikkeen piirissä vallassa olleita ajatuskulkuja. Yksi kaikkein ongelmallisimmista on ollut edelleenkin usein toistuva näkemys nykyisestä ihmiskunnasta luonnon leppymättömänä vihollisena, jonka taltuttaminen vaatii teollisen, korkeaenergisen sivilisaation loppua ja henkiinjäävän ihmiskunnan taantumista maanviljelykseen ja pientuotantoon perustuvaan talousjärjestelmään.

Ymmärrän, mistä tämä näkemys kumpuaa: teollistunut ihmiskunta on saanut aikaan suuria luontotuhoja, ja teollistumisemme sivutuote, hiilidioksidi, vaarantaa vakavasti tuntemamme, sivilisaatiolle suotuisan ilmastojärjestelmän olemassaolon. Näyttääkin luultavalta, että vaikka ihmislaji ja ihmisten sivilisaatio selviäisivät, tulemme silti aiheuttamaan jatkossakin merkittäviä luontotuhoja.

Mutta syvävihreä näkemys ihmisestä luonnon suurimpana vihollisena saattaa olla yksi kaikkien aikojen hirmuisimpia lyhytnäköisyyden ja lyhyen tähtäimen ajattelun osoituksia. Todellisuudessa vaikuttaa vahvasti siltä, että syvävihreiden fantasioiden toteutuminen ja nykyisen, korkeaenergisen sivilisaation tuho tarkoittaisi kuolemantuomiota ei yksin lajillemme, vaan vähintään kaikelle Maan elämälle – ehkäpä jopa kaikelle elämälle.

Nykyisin tiedämme, että Maapallon suotuisuus elämälle on ohimenevä ilmiö. Vaikka ihmiskunta katoaisi kuin taikaiskusta, monisoluinen elämä alkaa olla jo ehtoopuolellaan. Aurinkomme kirkastuu koko ajan, hitaasti mutta väistämättömästi, sen polttaessa vetyä Maapallon elämälle niin välttämättömässä fuusioroihussa. Noin viidensadan miljoonan vuoden kuluttua Aurinko on niin kirkas, että Maapallon elämää ylläpitävä vesi alkaa haihtua avaruuteen. Samaan aikaan lämpötilan nousu saa aikaan, ironista kyllä, hiilidioksidipulan: kun tuulet, sateet ja eroosio lisääntyvät, hiilidioksidia sitoutuu mineraaleihin entistä enemmän. Suunnilleen samoihin aikoihin Auringon kuivattaessa planeettamme, hiilidioksidin määrä ilmakehässä todennäköisesti laskee niin alas, että yhteyttävät kasvit kuolevat pois. Monisoluisesta elämästä, tuosta fotosynteesin lapsesta, tulee tällöin käytännössä mahdotonta, ja Maapallon perii vielä sadoiksi miljooniksi vuosiksi yksinkertaisten bakteerien vaippa.

Maailmallamme ja luonnonsuojelun keskiöön nostetuilla monimutkaisilla ekosysteemeillä on siis jäljellä enintään puolisen miljardia vuotta, mutta tuho voi koittaa nopeamminkin. Kosmiset katastrofit, asteroidien ja komeettojen törmäyksistä galaktisessa naapurustossamme tapahtuviin gammasädepurkauksiin, voivat käytännössä steriloida suurimman osan Maapalloa perusteellisuudella, johon ihmiskunta ei kykene vielä vuosisatoihin, jos koskaan. Tuho voi tulla koska tahansa: joidenkin arvioiden mukaan elämme jo nyt laina-ajalla, kun suuria kosmisia törmäyksiä on sattunut noin 50 miljoonan vuoden välein ja viimeisestä, dinosaurukset luultavasti tappaneesta, on jo 65 miljoonaa vuotta. Tälläkin hetkellä on niin, että sopivasta suunnasta eteläistä taivaankantta lähestyvä hiilipitoinen eli musta asteroidi havaittaisiin todennäköisesti vasta sitten, kun se alkaa hehkua ilmakehässä – noin kolme sekuntia ennen törmäystä.

Ajoissa havaittu asteroidi saattaa olla mahdollista poikkeuttaa radaltaan. Jo yksin tämä on tärkeä syy ylläpitää modernia sivilisaatiota. Maatalouteen perustuva matalaenerginen sivilisaatio ei luultavasti kykene ylläpitämään edes kosmisten uhkien havaitsemiseen vaadittavaa infrastruktuuria, eikä välttämättä edes niiden ymmärtämiseen tarvittavaa laajaa tieteellistä ymmärrystä. Havaitunkin uhan torjuminen ilman pitkälle kehittynyttä, korkeaenergistä, teollistunutta yhteiskuntaa on täysin mahdotonta. Jos teollinen sivilisaatiomme katoaa, seuraava Maapallon kohdalle sattuva kivenmurikka voi hyvin tehdä paljon enemmän vahinkoa kuin ihminen yhteensä on koskaan tehnyt. Viimeksi kun luonto kysyi tällä tavoin Maapallon valtalajilta, miten avaruusohjelma etenee, kaikki yli kymmenkiloiset maaeläimet kuolivat sukupuuttoon.

Voidaan tietysti väittää, että jos ihmisen sivilisaatio katoaa, kenties tulevaisuudessa jokin toinen laji kehittää vastaavan älykkyyden ja onnistuu elämän säilyttämisessä paremmin. Tämä on kuitenkin ongelman siirtämistä tulevien sukupolvien harteille, eli nimenomaisesti lyhytnäköisyyttä ja itsekkyyttä. Minkäänlaisia takeita siitä, että ihmisiä vastaavia elämänmuotoja ylipäätään kehittyy, ei ole. Monimutkaisen yhteiskunnan rakentaminen vaikuttaa olevan harvinainen piirre. Ja vaikka näin kävisikin, saattaa olla, että seuraava älykäs laji ei pääse planeetaltamme mihinkään: teollistumiselle aivan keskeisen tärkeää kivihiiltä ei luultavasti enää synny. Nykyisen yhteiskunnan synnyttäneet kivihiilikerrostumat syntyivät aikana, jolloin hajottajabakteerit eivät vielä osanneet hajottaa puiden ligniiniä. Vaikka jokin toinen laji kehittäisikin ihmisiä vastaavan yhteiskunna, voi hyvin olla, ettei se koskaan pääse ottamaan edes haparoivia ensiaskeliaan ulos planeettamme painovoimakentästä. Eikä mikään takaa, että seuraava laji olisi yhtään meitä valistuneempi.

Kaikkia kosmisia tai kotikutoisia katastrofeja emme silti pysty tulevaisuudessakaan estämään. Siksi ainoa mahdollisuus Maan elämän ja älykkyyden säilyttämiselle on hajauttaminen. Jos haluamme aidosti suojella elämää, meidän on pakko auttaa sitä nousemaan kehdostaan – eikä varsinkaan pakottaa sitä jäämään kehtoonsa. Jos pidämme nykyisin moraalisesti ongelmallisena jo yhden, kenties ekosysteemin kannalta vähämerkityksellisen lajin katoamista, miten hirmuinen ympäristörikos olisikaan, jos koko Maasta peräisin oleva elämä ja ainoa tuntemamme ihmisenkaltainen älykkyys kuolisivat sukupuuttoon?

Pitkällä tähtäimellä elämän suojelu vaatii sen levittäytymistä avaruuteen. Tämä puolestaan vaatii monimutkaista, korkeaenergistä sivilisaatiota, jolla on käytettävissään riittävästi voimavaroja ja energiaylijäämää meiltä vielä puuttuvan teknologian kehittämiseen ja rakentamiseen. Ihminen ei ehkä siis olekaan elämän vihollinen, vaan kenties Maapallon tapa pelastaa ja säilyttää elämä – vaikka tällä hetkellä olemmekin vielä murrosiässämme ja kipuilemme äiti Maata vastaan.

Nyt on kuitenkin aika aikuistua ja opetella ajattelemaan aidosti pitkän tähtäimen ajatuksia, ei vain vuosineljänneksien, vuosikymmenien, satojen tai edes tuhansien vuosien päähän. Yksi tämän aikuistumisen merkkipaaluista ohitettiin päivälleen 56 vuotta sitten, kun Juri Gagarin kiipesi alkeellisen Vostok 1:n kyytiin, Baikonurin taivaalle – ja historiaan.

Huhtikuun 12. päivänä vietetään ”Jurin yötä” (Yuri’s night) – kansainvälistä juhlapäivää ensimmäisen avaruusmatkailijan kunniaksi ja avaruustutkimuksen edistämiseksi.

PS. Kirjoituksessa puhun ”älykkyydestä” tarkoituksella. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että avaruusmatkailun keskeinen ongelma on nykyihmisen soveltumattomuus avaruudessa elämiseen. Voi hyvin olla, että nykymuodossamme emme kykene levittäytymään avaruuteen – mutta voi myös olla, että jokin meistä tulevaisuudessa polveutuva älykkyys soveltuu avaruuden olosuhteisiin paljon paremmin.