Kaivoksista keskusteltaessa yleinen ajatusvirhe on, että meidän täällä Suomessa täytyy antaa kaivosyhtiöiden paskoa luontomme koska vähähiilisyys tai peräti elämä tarvitsee jotain malmia. Tämä ajatusvirhe on yleinen ja itsekin uskoin joskus siihen, mutta se on silti ajatusvirhe.

Ajatusvirhe perustuu logiikkaan, jossa kullekin kaivannaiselle olisi tietty rajallinen määrä käyttökohteita, ja kun näihin vaaditut malmit on kaivettu, kaivaminen loppuu siihen. Maailma ei vaan toimi näin. Oikeasti kaikki mitä kaivetaan, myös käytetään. Kaivannaisten käyttöä kun säätelee ennen kaikkea niiden hinta, ja hintaan vaikuttaa tarjonta.

Kun jotain ainetta tuotetaan enemmän, sen hinta laskee. Silloin sitä kannattaa käyttää useammassa asiassa, ja seurauksena on pitkällä tähtäimellä kokonaiskäytön lisääntyminen. (Uusien tuotteiden suunnittelu ja valmistus vie vähän aikaa, joten lyhyellä tähtäimellä tämä ei näy.) Ilmiötä kutsutaan esimerkiksi Jevonsin paradoksiksi, ja kirjoitin siitä aiemmin.

Jos taas ainetta tuotetaan vähemmän, sen hinta nousee. Silloin osa sen käyttäjistä, ne joille aineesta on vähemmän hyötyä kuin mitä se kustantaa, lopettavat sen käyttämisen, tai kehittää tilalle korvikkeita. Näiden tarve on kautta historian ollut merkittävä teknisen kehityksen veturi.

Tässä asiassa markkinat toimivat pääsääntöisesti hyvin. 1800-luvulta saakka on silti peloteltu, miten sen tai tuon resurssin väheneminen tulee johtamaan sivilisaation romahdukseen.

Ikinä ei näin ole käynyt. (Mikä ei tietenkään todista, etteikö niin voisi silti joskus käydä.)

Tein itse väitöskirjan aiheesta ”niukkuuksien vaikutus innovaatioihin”. Sen työn vuoksi uskon, että minkään mineraalin tai kaivannaisen vähyys ei tule olemaan ohittamaton pullonkaula kestävään yhteiskuntaan siirtymisessä, eikä sivilisaatio romahda minkään raaka-aineen vähyyteen. Meillä on myös aitoja niukkuuksia asioista joille emme kykene kehittämään korvikkeita, kuten koostumukseltaan suotuisalle ilmakehälle ja ekosysteemeille. Nämä ovat niitä niukkuuksia mitkä voivat pahimmassa tapauksessa laittaa sivilisaatiolle pisteen – tai ainakin puolipisteen.

Mutta mineraalit eivät tällaisia ole. Esimerkiksi paljon puhuttu koboltti, mitä nykyään käytetään mm. sähköautojen akuissa, saattaa käydä tuossa tarkoituksessa teknisessä mielessä tarpeettomaksi viiden vuoden sisällä. Esimerkiksi Panasonic aikoo lopettaa koboltin käytön 2-3 vuoden sisällä. Myös Tesla on ilmoittanut lopettavansa koboltin käytön, ja muut akkujen ja autojen valmistajat seuraavat perässä.

Mitä tapahtuisi jos markkinoille tulisi lisää kobolttia?

Sen hinta laskisi, ja tämä kehitys hidastuisi. Kaikki mitä kaivetaan, myös käytetään.

Toisin sanoen: vaikka antaisimme kaivosyhtiöiden myllätä Suomemme jokaisen neliömetrin, niin se ei säästäisi kaivamista toisaalla. Mikään määrä kaivoksia Suomessa ei tule vähentämään esim. lapsityövoiman käyttöä Kongossa.

Kaikki käytetään mitä kaivetaan.

Esimerkiksi koboltin kaivamisen lopettaa se, kun hinta, tekniikka ja lainsäädäntö tekevät koboltista liian kallista, tarpeetonta ja hankalaa.

Useimpien nykyään käytettyjen metallien käytön merkittävä rajoittaminen on joka tapauksessa joskus edessä. Vain hyvin harvoja metalleja on saatavissa sellaisin määrin että niitä voidaan käyttää huoletta ikuisesti. Joskus koittaa päivä, jolloin etupäässä rautaa ja alumiinia lukuunottamatta suurin osa metalleista täytyy kaivaa kaatopaikoilta ja niiden loppuessa eristää merivedestä, tai hankkia muilla vaivalloisilla ratkaisuilla.

Tähän voi mennä vuosisatoja, tai vuosikymmeniä. Mutta tuo päivä koittaa.

Lastemme kannalta olisi viisasta pyrkiä siihen, että mahdollisimman paljon asioita tehtäisiin jo nyt uusiutuvista ja riittoisista raaka-aineista. Toisin sanoen, harvinaisempien aineiden kaivamista olisi viisasta rajoittaa.

Voimme siis hyvillä mielin säästää oman luontomme ja puolustaa omaa tonttiamme, tarvitsematta tuntea vähääkään syyllisyyttä tästä asiasta. Ennemmin tai myöhemmin muidenkin maiden asukkaat liittyvät joukkoon.

Siirtymäaikana aidosti kestävään yhteiskuntaan näille malmeille on tietysti ottajia. Jonkin verran kaivoksia on hyvä olla olemassa. Mutta mitään järkeä ei ole siinä, että ryntäämme lahjoittamaan ainutkertaiset malmiomme niille jotka ensinnä ovat jonossa.

Jos malmeja louhitaan, yhteiskunnalle koituvien hyötyjen pitää ylittää aiheutuvat haitat. Koska haitat ovat käytännössä ikuisia ja voivat olla toistaiseksi tuntemattomia, ylityksen pitää olla erittäin selvä. Jos louhinta ei näillä ehdoin kannata, niin sitten ei pidä louhia. Tämä on juuri niin yksinkertaista.

Ei kannata mennä elinkeinoelämän ja kaivoslobbareiden lankaan. Näistä suunnista on 200 vuoden ajan vollotettu ihan. jokaisesta. rajoituksesta ja peloteltu, että mikä vain yritystoiminnan rajoittaminen johtaa tuhoon, heinäsirkkaparviin ja maakuoppiin muuttoon.

Ikinä ei näin ole käynyt. Eikä käy.

Yritysten omistajien ja heidän palkkaamiensa PR-ihmisten intresseissä on tietenkin aina esittää asiat niin, että vaikkapa nyt sille koboltille tai kaivosten tarjoamille muutamille työpaikoille ei ole korvikkeita ja nyt! on! pakko! kaivaa! heti! HETI! HETI! Sananvapaus heille suotakoon, mutta siitä ei seuraa velvollisuutta uskoa saati totella.

Nykyisin Suomessa harjoitettu kaivostoiminta on isolta osin samanlaista bisnestä kuin jos minä perustaisin autojen varaosakaupan ja saisin oikeuden hankkia myytäväni purkamalla kadulle pysäköityjä autoja – ja valittaisin julkisesti suureen ääneen, miten ”synnyttämäni” työpaikat ovat vaarassa mikäli tätä oikeuttani jotenkin rajoitettaisiin. Synnytysvaiheessa olevat investointisuojasopimukset lisäävät vielä entisestään kaivosyhtiöiden oikeuksia jopa vaatia korvauksia, jos heidän tätä vastaaviin läänityksiinsä puututtaisiin.

Suomalaisten veronmaksajien kannalta kaivosbisneksessä ei ole juuri mitään järkeä. Pahimmassa tapauksessa sitoudumme ensin rakentamaan kaivosten vaatiman infrastruktuurin, kuten tiet ja voimalinjat, ja sitten siivoamaan jäljet, kun kansainvälisen kaivosjätin Suomeen perustama tytäryhtiö osoittautuu varattomaksi.

Väliaikana yritys kiertää veroja minkä ehtii esimerkiksi niin, että tytäryhtiö ottaa emoyhtiöltä paljon lainaa kalliilla korolla, ja vähentää korot verotuksessa jolloin verotettavaa voittoa syntyy lähinnä silloin, kun bisnes kannattaa niin poskettoman hyvin ettei kaikkia voittoja ehditä kikkailuin nollaamaan. (Koittakaapa joskus löytää Suomessa toimiva kaivosjätti, joka olisi kaivoksen osallisena suoraan eikä tytäryhtiönsä kautta.)

Meille jää tuhottu luonto ja muutamien kymmenten ihmisten verotulot. Yksin ainutkertaisten kansallisaarteiden ja luontoarvojen menetys ilman kunnon korvausta on paha juttu; kun tähän yhdistetään se, miten kaivosten lähellä maan ja asuntojen arvo laskee, ja kestävämpi käyttö kuten matkailu käy mahdottomaksi, on pakko todeta, ettei meillä ole varaa enempään kaivostoimintaan.