Kuukausi: toukokuu 2022

Aseostot Israelista on arvioitava uudelleen huoltovarmuuden näkökulmasta

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Puolustusvoimat on hankkimassa keskeisen tärkeää asejärjestelmää maasta, jonka intresseissä on lisääntyvästi Venäjän myötäily. On olemassa todellinen riski siitä, että tämä vaarantaisi tosipaikassa suomalaisten turvallisuuden. On myös hyviä syitä epäillä, että hankintaa suunnitelleet eivät ole ottaneet riskiä niin vakavasti kuin se pitäisi ottaa. Kansanedustajien tulisi kysyä aiheesta paljon tiukempia kysymyksiä; seuraavassa esitän muutamia esimerkkejä.

Ensin kuitenkin hieman taustaa. Puolustusvoimien ITSUKO-hankkeen tarkoituksena on hankkia korkealle ulottuva ilmatorjuntaohjusjärjestelmä. Kyseessä on puolustuksellisesti tärkeä ja vähintäänkin miljardiluokan hankinta, jonka käyttöikä tulee olemaan luultavasti noin 30 vuotta tai enemmänkin. Jotta järjestelmä pysyy käyttökunnossa, se tulee tarvitsemaan jatkuvaa huoltoa, päivityksiä ja uusia komponentteja vanhenevien tilalle. Esimerkiksi ilmatorjuntaohjusten elinkaari on tyypillisesti n. 10-20 vuotta, jonka jälkeen mm. rakettimoottorien vanheneminen tekee niistä suorastaan vaarallisia laukaista. Koko järjestelmää on myös päivitettävä jatkuvasti vastaamaan esimerkiksi Venäjän käyttämien häirintäjärjestelmien kehitystä. Lisäksi Suomen asehankinnoille on tyypillistä, että sekä järjestelmiä että ampumatarvikkeita hankitaan vähemmän kuin sodan ajan tarpeeksi arvioidaan, oletuksen ollessa, että kumpiakin voidaan hankkia lisää mikäli uhkatilanne pahenee. Koska kyseessä on huipputekninen järjestelmä jonka toimivuus riippuu suuresti käyttäjien osaamisesta, järjestelmän korvaaminen toisella kriisin sattuessa olisi vaikeaa, jopa vaarallista.

Asejärjestelmän tärkeys huomioiden huoltovarmuuden olisi oltava hankinnassa jopa suorituskykyä tärkeämpi kriteeri. Puolustusvoimien alustavan arvion mukaan sopivia järjestelmiä tarjoaa viisi valmistajaa, joista kaksi oli Israelista, ja yksi Saksasta, Norjasta ja Britanniasta kustakin. Jatkoon pääsivät kuitenkin vain kaksi israelilaista yritystä.

Suomi on tehnyt asekauppaa Israelin kanssa jo pitkään. Tämä on voinut osaltaan vääristää käsityksiä siitä, miten Israelin politiikka on kehittynyt etenkin viime vuosikymmenten aikana. Israel on jatkanut kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laitonta miehitystään ja siirtokuntien rakentamista palestiinalaisalueille. Siitä on myös tullut entistä leimallisemmin rotusortoa palestiinalaisia kohtaan harjoittava valtio, siinä määrin, että jopa kannanotoissaan tavallisesti varovainen Human Rights Watch ilmoitti 2021 pitävänsä Israelia apartheid-valtiona. Samaan tulokseen ovat päätyneet myös Amnesty ja jopa Israelin entinen oikeusministeri ja korkeimman oikeuden tuomari Michael Benyair.

Samaan aikaan palestiinalaisten ääni on päässyt kuuluville kansainvälisessä mediassa entistä paremmin. Viimeistään vuoden 2014 sota Gazan kaistalla osoitti, että Israelin aiemmin erinomainen kyky hallita tiedonvälityksen narratiivia oli murtunut. Kriitiikkiä Israelia kohtaan esitettiin jopa jokseenkin täysin kritiikittömästi Israelia pitkään tukeneen Yhdysvaltojen poliittisen eliitin taholta. Koska palestiinalaisalueiden laiton miehitys ja miehitettyjen alistaminen enintäänkin toisen luokan kansalaisiksi on niin ilmiselvästi väärin, seurauksena on pikku hiljaa ollut aiemmin länsimaiden lähes varauksetonta tukea nauttineen Israelin kasvava eristyminen demokratioista.

Kuten aiempien apartheid-valtioiden Rhodesian ja Etelä-Afrikan, myös Israelin ulkopolitiikka on siksi hitaasti kääntynyt kohti niitä valtioita, jotka eivät välitä ihmisoikeuksien toteutumisesta. Yksi nykypäivänä ilmeisistä liittolaisista tällaisille regiimeille on Venäjä. Israelin tapauksessa kääntymistä Venäjän suuntaan selittää sekin, että Venäjältä ja entisestä Neuvostoliitosta muuttaneet juutalaiset ovat merkittävä ryhmittymä: noin 15 prosenttia Israelin kansalaisista puhuu venäjää. Toinen syy Venäjä-mieliseen ulkopolitiikkaan on Venäjän rooli Syyrian sodassa, ja tästä seuraavat komplikaatiot Israelin tavoitteille. Israelin ja Venäjän aseteollisuuden yrityksillä on myös merkittävää yhteistyötä. Israel onkin ollut Venäjälle yksi tärkeimmistä länsimaisen aseteknologian lähteistä.

Seuraukset ovat nyt nähtävissä. Israel varoo kritisoimasta Venäjän toimintaa eikä osallistu sen vastaisiin pakotteisiin. Se on vuosikausien ajan kieltäytynyt myymästä asejärjestelmiä Ukrainalle, ja viimeisimmän tiedon mukaan se on nyt estänyt Saksaa siirtämästä israelilaisten asevalmistajien aseita Ukrainaan huolimatta Yhdysvaltojen painostuksesta. Lehtitietojen mukaan Israel on huolissaan, että mikäli israelilaisia aseita käytettäisiin venäläisten sotilaiden tappamiseen, Venäjä voisi tehdä Syyriassa jotain Israelin etujen vastaista.

Ottaen huomioon mihin tarkoitukseen Suomi on aseita hankkimassa, tämän kehityksen tulisi soittaa paljon enemmän hälytyskelloja kuin se on tähän saakka soittanut. Kyse ei ole niinkään edes toteutuneista tapahtumista, kuin selvästä trendistä: lyhyesti,

  1. Israelin ajautuminen kauppasaartoon Etelä-Afrikan apartheid-regiimin tavoin on todellinen mahdollisuus, ja riskin realisoitumisen vaara ilmatorjuntaohjusten käyttöiän aikana on merkittävä, ja
  2. Vaikka näin ei kävisi, Israelin lähentyvät suhteet diktatuurien kanssa herättävät kysymyksen, kuinka sitoutunut Israel olisi tosipaikassa tukemaan Suomen puolustustaistelua Venäjää vastaan.

Täysin kuviteltavissa oleviin skenaarioihin kuuluu jopa se, että Israel toimittaisi, tai yhteistyön kautta vahingossa vuotaisi, Venäjän asevoimille tiedot siitä, miten ohjusjärjestelmä voitaisiin tehdä esimerkiksi häirinnällä käyttökelvottomaksi.

”Maariskin” toteutuminen aliarvioidaan säännöllisesti; vielä muutama vuosi sitten asiantuntijat olivat lähes liikuttavan yksimielisiä siitä, että bisneksen teko Venäjällä tulee jatkumaan normaalisti. On syytä epäillä, että maariskiä aliarvioidaan nytkin.

Kansanedustajien ja erityisesti Puolustusvaliokunnan jäsenten tulisi siksi perata nyt erittäin tarkasti ne perusteet, millä Puolustusvoimat ovat päätyneet ehdottamaan juuri israelilaisten asejärjestelmien hankintaa. Heidän tulisi osata kysyä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

  1. Miten pitkä ostettavan järjestelmän elinkaari tulee olemaan,
  2. Miten pitkä järjestelmän kriittisten komponenttien kuten ohjusten elinikä on,
  3. Kuinka paljon ostettava asejärjestelmä vaatii huoltoa ja päivityksiä pysyäkseen uskottavana pelotteena sen elinkaaren ajan,
  4. Miten paljon ampumatarvikkeita ja kriittisiä varaosia aiotaan hankkia nyt, ja kuinka paljon luotetaan siihen, että näitä saadaan tarvittaessa lisää,
  5. Miten järjestelmän suorituskykyyn vaikuttaisi se, jos sen toimittaja ei kykene tai halua toimittaa päivityksiä ja huoltoa,
  6. Kuinka kauan vaihtoehtoisen järjestelmän hankinta, sen kouluttaminen ja integroiminen sekä Puolustusvoimien tietojärjestelmiin että taktiikkaan kestäisi, ja mitä se maksaisi,
  7. Miten suuri suorituskyky- tai hintaero israelilaisilla järjestelmillä on verrattuna esimerkiksi norjalaisiin,
  8. Miksi Ruotsi valitsi vastaavaan tehtävään yhdysvaltalaiset Patriot-ohjukset.

Suomettuminen 2.0 tuli taloon

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Yksi Ukrainan sodan huvittavia ja odotettavissa olleita seurauksia on se, miten nopeasti aiemmin suomettumista kritisoineet ovat ryhtyneet vaatimaan vapaan keskustelun hiljentämistä Kremlin reaktioiden pelossa. Onneksi tällä kertaa Suomi on hakemassa liittolaisia: ilman turvallista selkänojaa, suomettuminen 2.0 olisi vain ajan kysymys.

Kirjoitin itse jo ennen sodan syttymistä kannattavani Suomen NATO-jäsenyyttä osaksi siksi, koska liittoutumattoman Suomen uhkana olisi suomettumisen uusi tuleminen. Liittouman ulkopuolella Suomen tulisi myötäillä entistä varovaisemmin Kremlin näkökantoja. Koska Kremliä hallitsee fasistinen juntta, myös Suomessa autokraattinen laitaoikeisto ja heidän myötäjuoksijansa saisivat väistämättä enemmän vaikutusvaltaa, kun heidän kriitikkonsa vaiennettaisiin ”ulkopoliittisista” tai, suomettumisen 1.0 aikaista kiertoilmaisua käyttääkseni, ”yleisistä syistä.”

Viime päivinä useat tahot ovatkin esittäneet, että koska Kreml käyttää ”fasismia” ja ”natseja” tekosyynään hyökätä Ukrainaan, Suomessa jopa äärioikeistoa tutkivien tulisi vaieta havainnoistaan. Keskitien kulkijaksi ja sananvapauden puolustajaksi itsensä asemoiva, suomettumisen aikaa aiemmin kovinkin moittinut Tuomas Enbuske ”miettii” nyt, pitäisikö fasismiasiantuntijoiden ja aktivistien hiljentää itsensä, jottei Kreml suuttuisi.

Suomen tutkitusti putinistisimman puolueen nousuun todennäköisesti eniten myötävaikuttanut yksilö, sananvapaudesta vuosikausia huolissaan ollut Perussuomalaisten entinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho suorastaan haluaisi tutkijoiden julkaisevan avoimen kirjeen, jossa he kiistävät löytäneensä Suomesta mitään natsi- tai fasismiongelmaa.

Samaan aikaan aiemminkin laitaoikeiston myötäjuoksijana kunnostautunut Kokoomuksen aktiivi ja entinen kuntavaaliehdokas Miia Autero uskoo antifasistien järjestämien juhlien olevan ”suoranainen kutsu Putinille alkaa puhdistaa Suomea kohta natseista ja fasisteista.”

Laitaoikeiston ja heidän myötäjuoksijoidensa reaktioissa ei tietenkään ole mitään yllättävää. Varsinkin aiemmin Putiniin hyvinkin ymmärtäväisesti suhtautuneella laitaoikeistolla, jotka Moskovan pääesikunta laskee ”strategiseksi kumppaniksi” myyräntyössä Euroopan Unionia, länttä ja demokratiaa vastaan, on ollut kiire peittää jälkensä ja suunnata huomio muualle. He myös täydellisen odotettavasti käyttävät kaikki tilaisuudet mustamaalata vastustajiaan. Mitä väliä sillä, että mm. ihmisoikeuksia ja ympäristökysymyksiä vuosikaudet korostaneet äärioikeiston kriitikot ovat yrittäneet saada Suomen lopettamaan venäläisen energian tuonnin jo ajat sitten, tai että he ovat kritisoineet Putinia ja hänen diktatuuriaan silloinkin, kun poliittinen oikeisto olisi halunnut vain tehdä bisnestä kenenkään häiritsemättä?

Huolestuttavampaa, joskaan ei kovinkaan yllättävää, on se, miten helposti monet ”tolkun ihmiset” ovat olleet hyppäämässä samaan kelkkaan. Näemmekin nyt pikakelauksena saman prosessin, mikä aikoinaan johti suomettumiseen 1.0.

Tosiasiassa on niin, että Kremlin propaganda natseista ja fasisteista on suunnattu ensi sijassa kotimaiselle yleisölle. Tosiasiassa on niin, että tällä propagandalla ei ole juuri minkäänlaista yhteyttä tosiasioihin: kotimaan kulutukseen suunnatussa Ruotsin vastaisessa kampanjassa esitettiin juuri lastenkirjailija Astrid Lindgren natsina. Suomessa jos missä tulisi ymmärtää, että mikäli Kreml haluaa hyökätä, se keksii tekosyyt: tämän olisi pitänyt tulla selväksi jo Mainilan laukauksista. Tätä kirjoittaessa Kremlin propaganda esittää jo Ukrainan käyttävän mustaa magiaa puolustautuakseen, mutta moni keskitien kulkija näyttää silti uskovan, että jos vain emme puhuisi fasismista tai uusnatseista Suomessa, Kreml ei voisi tänne hyökätä.

Hiljentämällä jopa fasismia tutkivien käymä julkinen keskustelu suomalaisen äärioikeiston toiminnasta ja yhteyksistä jopa uusnatseihin ei vaikutettaisi mitenkään Kremlin syihin vahingoittaa Suomea. Sillä saavutettaisiin vain äärioikeiston vahvistuminen: mitä vähemmän esimerkiksi Perussuomalaisten lukuisista hyvin dokumentoiduista yhteyksistä vaikkapa Putinin asiaa nykyisin ajavaan uusnatsiliikkeeseen puhutaan, sitä useampi pitää Perussuomalaisia ihan vain puolueena muiden joukossa. (Oma mielipiteeni on, että Perussuomalaisten tulee tehdä erittäin paljon nykyistä selvempi pesäero uusnatseihin, fasisteihin ja rasisteihin, jos he haluavat joskus tulla kohdelluksi ”normaalina” puolueena.)

Onneksi nyt näyttää siltä, että Suomesta tulee suhteellisen nopealla aikataululla NATOn jäsen. Turvallisuusselkänoja toivottavasti tarkoittaa, ettemme enää joudu rajoittamaan sananvapauttamme Kremlin pelossa, yhden poliittisen suunnan hyödyksi.