Oma wiki toisina aivoina – esittelyssä Zettelkasten ja Zim

19 marraskuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Ihminen on yksi niistä eläinlajeista, jotka ulkoistavat suuren osan ajatteluaan ja älykkyyttään ympäristöönsä ja työkaluilleen. Ilman esimerkiksi kirjoitustaitoa, emme voisi ajatella lainkaan niin laajasti kuin nykyään, ja parhaimmillaan tietokoneet voivat olla Steve Jobsin vision mukaisia ”polkupyöriä mielelle”: työkaluja, joiden ansiosta hitaasta ja energiaa hukkaavasta liikkumisesta ajatuksesta toiseen voi tulla hyvinkin nopeaa ja tehokasta. Jos haluaa parantaa ajatteluaan, yksi toimiva tapa tehdä niin on oppia käyttämään ajattelun työkaluja tehokkaammin.

Esittelen nyt lyhyesti omaan työskentelyyni suuresti vaikuttaneen idean ja työkalun siinä toivossa, että kokemuksistani olisi apua etenkin nuoremmille tutkijoille ja tietotyöläisille. Idea tunnetaan nimellä ”Zettelkasten”, työkalu on henkilökohtainen wiki, tässä tapauksessa toteutettuna ohjelmalla nimeltä ZimWiki. Olen käyttänyt kumpaakin säännöllisen epäsäännöllisesti useita vuosia, ja siirtynyt niiden systemaattisempaan käyttöön viimeisen puolen vuoden aikana. Tänä aikana olen esimerkiksi saanut muiden töiden ohessa kirjoitettua 30 000 sanan käsikirjoituksen uudeksi kirjaksi, ja mielestäni lisännyt selvästi kiinnostavien ideoiden ja aihioiden määrää.

Ensin lyhyesti ideasta. ”Zettelkasten”, suomeksi yksinkertaisesti ”muistilaatikko” tai ”muistilappu”, on saksalaisen professori Niklas Luhmannin nimitys menetelmälle, jota hän piti huikean tuottavuutensa salaisuutena. Luhmann kirjoitti 40 vuoden aikana yli 70 kirjaa ja yli 400 tieteellistä artikkelia, useimmat niistä yksin ja ilman apulaisia. Monet kirjoista ovat edelleen sosiologian klassikoita, ja Luhmannia pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä sosiologeista.

Menetelmän ytimessä on lyhyiden muistiinpanojen yhdistäminen toisiinsa ajatusten ja ideoiden ketjuiksi ja verkostoiksi. Tämä (todennäköisesti) imitoi aivojen tapaa varastoida muistoja ja ajatuksia, ja ehkäpä siksi esimerkiksi Luhmann nimitti menetelmää ”toisiksi aivoiksi,” joiden kanssa hän voi käydä mielenkiintoisia keskusteluja. Menetelmän keskeinen hyöty muihin muistiinpanomenetelmiin nähden on nähdäkseni siinä, että tällainen järjestely ja ideoiden yhdistäminen, niinsanottu rekombinaatio, on useiden tutkimusten ja anekdoottien mukaan tärkeä uusien ideoiden lähde (kts. esim. Johnson 2010).

”Perinteisissä” menetelmissä kuten muistikirjan pitämisessä ongelmana on juuri se, että ideat ovat yhdessä pötkössä, erossa toisistaan. Tarkemman kuvauksen Zettelkasten-menetelmästä ja sen hyödyistä saa esimerkiksi Sönke Ahrensin kirjasta How to Take Smart Notes tai menetelmää selostavasta artikkelista Writing Cooperativen sivuilla. (Varoitus: kaikki merkit viittaavat siihen, että Zettelkastenista on tulossa uusin tuottavuusvillitys, kaikkine lieveilmiöineen. Mikään menetelmä ei sovi kaikille, ja ajattelulle on menetelmää tärkeämpää nähdäkseni se, että kirjoittaa ja ylipäätään tekee muistiinpanoja.)

Työkalu

Menetelmän käyttäminen on sinänsä hyvin helppoa: keskeinen sääntö on yksi ajatus per muistilappu, ja muistilappujen yhdistäminen ketjuiksi ja verkostoiksi, jotka todennäköisesti jäljittelevät tapaa, millä aivot varastoivat muistoja. Suositeltavaa on tehdä ensin karkeat muistiinpanot, ja sitten käyttää hieman aikaa niiden jalostamiseen arkistoitaviksi ajatuksiksi. Miten tämän tekee, on toissijaista. Luhmann käytti A5-kokoisia paperilappuja, joita hänelle kertyi elämänsä aikana noin 90 000 kappaletta. (Bielefeldin yliopiston tutkijat ovat digitoineet koko arkiston, ja siihen voi tutustua täällä.) Itse olen käyttänyt paljon A6-kokoisia lappuja, jotka sopivat mainiosti vanhoihin arkistolaatikoihin.

Paperisissa muistilapuissa on yllättävän paljon hyviä puolia. Ne kannustavat käsin kirjoittamiseen, ja niitä on helppo selata ja levitellä vaikkapa pöydälle yleiskuvan saamiseksi. Niissä ei kuitenkaan ole hakutoimintoa, ne vievät paljon tilaa, ja nykyaikana monet kiinnostavat asiat pitäisi arkistoida niin, että nettiosoite tulee talteen. Siksi olen nykyään siirtymässä luultavasti kokonaan sähköisiin työkaluihin.

Zettelkastenin kaltaisen puumaisista ja verkostorakenteista koostuvan muistion rakentaminen on sinänsä yksinkertaista, ja siihen sopivia ohjelmia on monia: saatavilla on jopa nimenomaisesti menetelmän käyttöä varten tarkoitettuja ohjelmistoja. Olen käyttänyt tai ainakin testannut varmasti kymmeniä erilaisia muistiinpanojen tekemiseen tarkoitettuja ohjelmistoja, mutta viimeisen seitsemän vuoden ajan olen käyttänyt lähes yksinomaan henkilökohtaisen wiki-muistikirjan rakentamiseen tarkoitettua ohjelmaa nimeltä Zim.

Kokemuksen perusteella voin pitää muistio-ohjelman kriteereinä ainakin seuraavia:

Muistiinpanojen on oltava siirrettävissä toisiin ohjelmiin, ja luettavissa ilman erityisiä ohjelmistoja.
Muistiinpanot on voitava säilyttää paikallisesti, ei vain jonkin toimijan pilvessä, joka saattaa olla olemassa vuosien päästä tai sitten ei.
Muistiinpanoja pitää voida linkittää toisiinsa.
Muistiinpanoihin tulee voida tallentaa tekstin lisäksi kuvia, ja on hyvä, jos siihen voi suoraan esim. linkittää tiedostoja.
Ohjelman tulee toimia sujuvasti hyvin suurella määrällä muistiinpanoja (>10 000).
Ohjelman käytettävyyden tulee olla niin hyvä, ja käytön niin nopeaa, että se ei haittaa itse asiaa, muistiinpanojen tekemistä ja niistä hyötymistä.
On hyvä, jos ohjelmisto toimii eri käyttöjärjestelmissä (Win, Mac, Linux) ja sillä on laaja käyttäjäkunta, jotta ohjelmaa ylläpidetään pitkään.
On hyvä, jos ohjelma perustuu avoimeen lähdekoodiin.

Zim täyttää nämä kriteerit, ja on ominaisuuksiltaan minulle riittävä. Alun perin otin sen käyttöön siksi, että kaikki tieto on tallennettuna raakatekstinä, .txt-muodossa, ja tarvittava puurakenne tulee kansiorakenteesta. Toisin sanoen, vaikka joskus kävisi niin että mikään tietokone ei enää pyörittäisi Zimiä, niin tiedot saisi vähintään luettua, ja melkein minunkin osaamisellani automaattisesti siirrettyä johonkin toiseen vastaavaan ohjelmaan. Olen aiemmin menettänyt esimerkiksi lähes kaikki opiskeluaikaiset muistiinpanoni, koska niiden siirtäminen mihinkään muuhun formaattiin oli niin vaikeaa, että se jäi tekemättä ennen kuin kiintolevy hajosi.

Zim ei sinänsä sanele mitään tapaa tehdä tai säilyttää muistiinpanoja: tämä on yksi ohjelman ehdottomista vahvuuksista. Muistiinpanoista voi tehdä juuri niin yksityiskohtaisia ja yhteenlinkitettyjä kuin haluaa tai ehtii, ja niiden muokkaaminen on helppoa. Jokaisen kannattaa kehittää oma, omiin tarkoituksiin toimiva järjestelmä. Vuosien saatossa olen kuitenkin kehittänyt itselleni toimivan järjestelmän, joka voi toimia esimerkkinä. (Huom. kuvat ovat ohjelman vanhemmasta versiosta 0.69.1.)

Järjestelmä perustuu yksinkertaiseen ja joustavaan sivujen luokitteluun. Vasemman laidan Index-paneelissa näkyvät ”pääalat”, kuten ARKisto vanhoille kirjoituksille ja REFerenSit, johon tallennan kirjallisuuslähteiden viitetiedot, niistä tekemäni muistiinpanot, ja itse artikkelit PDF-muodossa. (Näin artikkelin lukeminen on nopeampaa: minun ei tarvitse avata erillistä viitteidenhallintaohjelmaa vaan voin vain klikata muistiinpanossa olevaa linkkiä tiedostoon.) Viimeisenä aakkosjärjestyksessä on ”ZK”, Zettelkasten. Sininen, alaviivattu teksti on linkkejä toisille sivuille, tiedostoihin, tai nettisivuille; oranssit @-merkin jälkeiset ovat tägejä. Kaiken saa luotua kirjoittamalla, ja Zim tunnistaa linkit linkeiksi ja tägit tägeiksi ilman hiiren heilutusta.

Pyrin siihen, että muistiinpanosivuja ei pitäisi joutua vierittämään alaspäin, koska se pakottaa keskittymään pääasioihin ja mahdollistaa tarkemman linkkaamisen itse ajatukseen, eikä vain massaan tekstiä. Kun teen pidempiä muistiinpanoja esimerkiksi jostain kirjasta, suosin alasivuja, kuten tässä. (Tekstiä voi lihavoida ja korostaa keskeisten asioiden hoksaamisen helpottamiseksi. Kannattaa aina miettiä, mihin ajatukseen haluaisi törmätä nopeasti.)

Mikään sääntö ei kuitenkaan saa olla rikkomaton, ja pidempiä juttuja saa myös pätkittyä hyvin väliotsikoilla, kuten tässä syntymäisillään olevassa hakemistossa teknologiantutkimusta käsitteleviin teoksiin. Ohjelma rakentaa sitten sisällysluettelon jonka saa napin painalluksella näkyviin, ja jonka avulla voi hyppiä otsikosta toiseen.

Yksi wiki-ohjelman hyvä ominaisuus on mahdollisuus luoda automaattisesti paluulinkit, eli linkit niihin sivuihin, mitkä linkkaavat kullekin sivulle. Sen ansiosta on kätevää tehdä kaikennäköisiä omia hakemistoja, kuten tässä. Oikealla oleva BackLinks-paneeli näyttää mitä sivuja lukiessani on käynyt mielessä, että kyseisen artikkelin tai ajatuksen murun voisi linkittää esim. tähän hakemistosivuun.

Linkittäminen tapahtuu joko näppäinoikotiellä CTRL-L ja etsimällä oikea sivu, tai yksinkertaisemmin kirjoittamalla polku linkitettävään sivuun. Esimerkiksi nyt näkyvään sivuun, jota käytän eräänlaisena hakemistona teknologian tutkimusta käsittelevistä teoksista, saan luotua linkin kirjoittamalla minne tahansa tekstiin NB:INDEX-Technology. Paluulinkki ilmestyisi sitten nyt näkyvälle sivulle automaattisesti.

Jos linkattua sivua ei ole, sekin luodaan automaattisesti. Hakemistossa harmaalla kursiivilla merkityt ”haamusivut” ovat sellaisia, mihin en ole itse lisännyt yhtään tekstiä. Ne on Zim luonut automaattisesti havaitessaan linkin kyseiselle sivulle. Yleensä tämä tapahtuu silloin, kun olen jotain juttua lukiessani ajatellut, että asiasta herää mieleen jokin toinen asia, millä voisi olla yleisempää merkitystä.

Sivuja joutuu tietenkin aika ajoin nimeämään paremmin tai siirtämään niille paremmin sopiviin paikkoihin. Mikäli sivuja nimeää uudelleen tai siirtää, Zim yrittää korjata automaattisesti kaikki sivuun viittaavat linkit, ja yleensä onnistuu siinä aika hyvin. ”Haamulinkkejä” jää silloin tällöin, mutta ne näkyvät nopeasti: kaikki linkit synnyttävät haamusivun ja jos Zim ei saa korjattua rikkoontuvia linkkejä, vasemman laidan hakemistoon ilmaantuu harmaalla kursiivilla merkittyjä haamusivuja paluulinkkeineen. Kun nämä linkit käy korjaamassa, tyhjät haamusivut katoavat automaattisesti – kunhan niihin ei ole kirjoittanut itse mitään.

Itselleni tärkeä asia on myös hyvin toimivat näppäinoikotiet. Voin liikkua nopeasti edes takaisin puurakennetta pelkällä näppäimistöllä. Kun kursori on linkin päällä, Enterin painallus avaa linkin, ja nuolet sekä Page Up- ja Page Down-näppäimet yhdessä ALT-näppäimen kanssa liikkuvat pitkin sivuhistoriaa (mikä näkyy myös yläpalkissa) ja puurakennetta. Hiirtä ei edes tarvitse paljonkaan, jos ei halua.

Ohjelmassa on myös sisäänrakennettu HTML-generaattori, jonka avulla koko wikin voi halutessaan tallentaa yksinkertaisina verkkosivuina ja vaikkapa julkaista netissä. Olen itse miettinyt, että koodaisin yksinkertaisen ajastimen, joka puskisi muistiinpanoni muiden hyödyksi nettiin mikäli en ole nollaamassa ajastinta vaikkapa kerran kuukaudessa.

Zim toimii myös kohtuullisen hyvänä tekstieditorina; esimerkiksi tämä blogikirjoitus on kirjoitettu sen avulla.

Ainoa lievä vastaantullut rajoite on se, että vasemman laidan palkissa on automaattinen numero- ja aakkosjärjestys, mutta kun sitä oppii kiertämään (huomaa esimerkiksi nolla sivun nimen alussa, minkä ansiosta kyseinen sivu nousee kärkeen), ohjelma toimii aika hyvin. Tässä esimerkiksi automaattisen järjestyksen hyväksikäyttöä muistiinpanojen numeroinnilla.

Suosittelen ihan jokaiselle ajattelua huviksi tai harrastukseksi tekevälle ja erityisesti ajattelutöihin suuntaavalle jonkinlaisen linkitetyn ”kakkosaivon” keräämisen aloittamista mahdollisimman pian. Tällainen arkisto on sitä arvokkaampi, mitä enemmän siinä on hyviä ajatuksia, ja aion pikku hiljaa siirtää Zimiin esimerkiksi keskeisimmät ideat vanhoista paperisista muistikirjoistani. Kannattaa kuitenkin huomata, että muistiinpanojen määrä ei ole itsetarkoitus, ja että turhan sälän kerääminen, jalostettujen ajatusten sijaan, todennäköisemmin vaikeuttaa kuin helpottaa ajattelua.

PS. Entäpä mobiili? Zimistä ei ole mobiiliversiota enkä sitä tarvitse. Käytän kännykässä jotain ohjelmaa, minkä avulla saan esim. tallennettua linkit ja ideat, ja siirrän ne sitten Zimiin. Tällä hetkellä käytössä on Simplenote.

Lähteet

Ahrens, Sönke (2017). How to Take Smart Notes: One Simple Technique to Boost Writing, Learning and Thinking – for Students, Academics and Nonfiction Book Writers.

Johnson, S. (2010). Where Good Ideas Come From: The Natural History of Innovation. New York: Riverhead Books.

Omaisuusrajat ovat väistämättömiä

5 marraskuun, 20205 marraskuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ 12 kommenttia

Maapallon rajojen ylittämisen ja omaisuuksien kasautumisen aiheuttamien ongelmien kärjistyessä, yhä useampi ymmärtää ilmiselvän totuuden: jos haluamme säilyttää sivilisaation, ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy puhua siitä, kuinka paljon yksi ihminen saa rohmuta Maapallon resursseja itselleen. Vasemmistonuoret on nyt aloittanut Suomessa tämän kauan kaivatun keskustelun ehdottaessaan, että kenenkään omaisuuden arvo ei saisi Suomessa nousta yli viiden miljoonan euron.

Jos sivilisaatiomme ja demokratiamme säilyy, joudumme ennemmin tai myöhemmin ottamaan omaisuusrajat käyttöön. Omaisuus on nimittäin pohjimmiltaan valtaa päättää Maapallon rajallisten resurssien, maa-alan, aineen ja energian, käyttämisestä. Vanha väite, “ei toisen rikkaus ole sinulta pois”, voi olla totta vain ja ainoastaan silloin, jos Maapallon rajat eivät ole vielä tulleet vastaan. Kun ne on nyt ylitetty, yhden rikkaus on todellakin pois muiden mahdollisuuksista käyttää ja nauttia Maapallon rajallisista antimista. Tämä ei voi olla kestävä tilanne: ennemmin tai myöhemmin omaisuuksia joudutaan jakamaan reilummin.

Ongelmaa on helppo havainnollistaa tuolla mainiolla kapitalistisen järjestelmän simulaattorilla, Monopoli-pelillä. Tähän saakka olemme pelanneet peliämme kuvitellen, että pelilaudalla on äärettömän paljon tontteja, niin paljon, että kaikille riittää aina uusia, vaikka joku ostaisikin entiset pois. Nyt olemme kuitenkin huomanneet, että pelilauta on sittenkin äärellinen. Mitä tässä äärellisessä Monopoli-pelissä tapahtuu, jos yhdellä pelaajalla on heti pelin alussa selvästi enemmän – kenties satoja kertoja enemmän – rahaa kuin toisilla?

Oikea maailma on hieman monimutkaisempi, mutta toimii aivan vastaavalla logiikalla. Vaikka yksilön rikkaus olisikin todella peräisin jonkin uuden ja aidosti arvokkaan asian keksimisestä, ja vaikka unohtaisimme tekniikan historiassa toistuvan opetuksen siitä, että todellisuudessa uusien keksintöjen kehittäminen on valtavan suurta joukkuepeliä, rikas yksilö kykenee hallitsemaan valtavan paljon suurempaa määrää rajallisia resursseja. Ilmiselvin esimerkki ovat tontit ja asunnot, joita kumpaakin voi olla esimerkiksi kaupunkien keskustoissa vain rajallinen määrä. Ei olekaan sattumaa, että kaupungeissa, joissa on paljon rikkaita, myös asuntojen hinnat karkaavat säännöllisesti tavallisen palkansaajan ulottumattomiin. Toisin sanoen: rikkaimmiston rikkaus tarkoittaa, että sinunkin tuloistasi menee esimerkiksi asumiseen (ja ennen pitkää omistajien rikastuttamiseen) enemmän kuin reilummassa maailmassa menisi. Koska eräät yksilöt ovat hamstranneet itselleen niin paljon, että he voivat käyttää paljon rahaa verojen välttelyyn ja jäädä silti selvästi voitolle, maksat myös enemmän veroja, ja silti yhteiskunnan rahat eivät tunnu riittävän, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan.

Todellisuudessa ylivoimainen valtaosa rikkaimmiston rikkauksista EI ole peräisin mistään hyödyllisistä palveluista. Kuten esimerkiksi professori Andrew Sayer vakuuttavasti osoittaa palkitussa kirjassaan Why we can’t afford the rich, rikkaimman prosentin omaisuus on enimmäkseen peräisin omistamisesta itsessään – toisin sanoen, ansaitsemattomista tuloista. Rahalla voi tehdä rahaa tarvitsematta tehdä tuntiakaan töitä. Omistaja, joka palkkaa työläisen hoitamaan käytännön juoksevat asiat, voi rikastua ilman mitään ylärajaa vaikka syljeskelisi päivät pitkät kattoon. Monesti tämä olisi jopa kannattavin strategia: esimerkiksi Donald Trump olisi nykyään merkittävästi rikkaampi, jos hän olisi yksinkertaisesti sijoittanut perimänsä rahat osakemarkkinoille tasaisesti ja keskittynyt kiinteistöbisneksen ja elostelun sijaan vain elosteluun.

Jokainen joskus yrittäjänä toiminut tietää oikein hyvin, että työpaikkojakin luo kysyntä, ei omistaja. Esimerkiksi miljardiomaisuuden kerännyt sarjayrittäjä Nick Hanauer ja sijoittajana mainetta niittänyt Henry Blodget ovat jo vuosikymmenen ajan yrittäneet tuoda julki asiaa, minkä pitäisi olla ilmiselvä viimeistään tämän vuoden yt-uutisten jälkeen: ihmisten palkkaaminen on ehdottomasti VIIMEINEN asia mitä yrityksen omistaja tekee. Työpaikkoja luodaan vain jos kysyntää on varmasti tarpeeksi, ja heti jos kysyntä heikkenee, omaisuuttaan maksimoiva kapitalisti tekee kaikkensa lopettaakseen työpaikat.

Kuka sitten luo kysyntää? Tavalliset ihmiset. Rikkain prosentti ihmisistä ei kertakaikkisesti voi kuluttaa niin paljon, että he voisivat kysynnällään paikata keskiluokan rapistuvan ostovoiman jättämän aukon taloudellisessa ekosysteemissämme. Luksusauton valmistaminen ei työllistä juurikaan useampia kuin perheauton valmistaminen, eikä ökyasunnon rakentaminen työllistä juurikaan enemmän kuin samojen rajallisten materiaalien käyttäminen tavallisten perheiden kotien rakentamiseen.

Kysymys siitä, syntyvätkö työpaikat asiakkaiden kysynnästä vai superrikkaiden omaisuudesta, ei ole monimutkainen. Rikkaat eivät vain halua, että tätä kysymystä kysytään: esimerkiksi kun Nick Hanauer esitti asian hyvin tiiviisti viiden minuutin TED Talkissaan 2012, superrikkaiden rahoittama TED-organisaatio ei suostunut julkaisemaan puhetta verkossa. Suosittelen siksi katsomaan sen YouTubesta:

Rikkaimmisto on yhteiskunnalle yhtä välttämätöntä kuin aateliset. Kuten aateliset aikanaan, myös rikkaimmisto ja heidän lakeijansa väittävät, että ilman heitä, yhteiskunta ajautuisi kaaokseen. Argumentit rikkauksien puolesta ovatkin hämmentävän identtisiä aateliston valta-asemaa puolustaneiden väitteiden kanssa, osoittaen lähinnä sen, että suuria eriarvoisuuksia puolustavien ymmärrys historiasta on hyvin rajallinen. Tosiasiassa omaisuusrajan asettaminen edes niin alas kuin miljoonaan euroon tarkoittaisi talouden kannalta vain sitä, että ostovoima jakautuisi tasaisemmin ja kokonaiskysyntä kasvaisi. Suomalaisista 99 prosentilla olisi edelleen taloudellinen kannustin tehdä enemmän töitä, kehittää uusia keksintöjä ja perustaa uusia yrityksiä. Rajan asettaminen viiteen miljoonaan tarkoittaisi, että ehkäpä 99,9 prosenttia suomalaisista voisi omistaa nykyistä enemmän. Samalla superrikkaiden valta politiikkaan heikkenisi, ja kenties voisimme saada vihdoin enemmän lakeja, jotka hyödyttävät tavallisia ihmisiä eivätkä niitä, joilla on jo valtavasti.

Ainoa jotakuinkin kestävä argumentti omaisuusrajoja vastaan on se, että Suomi yksin ei niitä voisi toteuttaa. Tämä on osittain totta, joskin paljon vähemmän kuin monet luulevat. Jos kykenemme vastustamaan rikkaimmiston pyrintöjä säätää lakeja, jotka mahdollistavat omistusten piilottamisen, ja lisäämme omistamisen avoimuutta – mikä olisi ehdottomasti tarpeen yksin korruption kitkemiseksi – meidän olisi mahdollista verottaa esimerkiksi Suomesta ulkomaille suuntautuvia rahavirtoja likimain automaattisesti niin, että omistusten piilottaminen ulkomaille ei olisi enää kovinkaan kannattavaa. Omaisuusrajoja kannattaa silti pyrkiä ajamaan esimerkiksi EU:n laajuisena projektina.

On tietysti ilmiselvää, että omaisuusrajan kaltainen radikaali uudistus ei toteudu nopeasti. Kuten kaikkia muitakin ilmiselviä totuuksia, myös ajatusta omaisuusrajasta vastustetaan raivokkaasti. Pelissä on, kirjaimellisesti, paljon rahaa. Sekä rikkaimmiston hännystelystä palkkansa saavat että vanhaan järjestelmään ehdollistuneet pitävät omaisuusrajan kaltaisten ideoiden esittäjiä kaheleina – aivan kuten aikanaan pidettiin kaheleina ja suorastaan yhteiskunnan vihollisina niitä, jotka kehtasivat ehdottaa, että maaorjan tulisi olla lain edessä tasa-arvoinen aatelisen kanssa, tai niitä, jotka uskalsivat sanoa, että Maa kiertää Aurinkoa. Historia osoittaa kuitenkin sen, että pitkällä tähtäimellä totuus ja logiikka voittavat yleensä sumutuksen ja epäloogisuuden. Matka kohti reilumpia yhteiskuntia etenee silti hitaasti, ja voi hyvin olla, että omaisuusrajoja ei toteuteta omana elinaikanani. Mutta juuri siksi niistä pitää ryhtyä puhumaan viimeistään nyt. Kuten niin monelle muullekin hyvälle idealle, omaisuusrajalle ensiksi nauretaan, pian sitä vastustetaan, ja ennen pitkää enemmistö ihmettelee, miksi näin ilmiselvästi järkevää ideaa ei toteutettu vuosikymmeniä aikaisemmin.

Yhteinen kartta Suomen tulevaisuuteen? Hiski Haukkala (2020), Suuren pelin paluu

3 marraskuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Olipa kerran, joskus kauan ennen Google Mapsia, joukko Itävalta-Unkarin sotilaita harjoituksissa Karpaattien vuoristossa, kun lumimyrsky yllätti heidät. Yksi ryhmä eksyi joukostaan ja pelästyi pahanpäiväisesti, mutta onneksi eräällä sotilaalla oli mukanaan vanha turistikartta. Karttaa seuraten koko ryhmä pääsi ennen pitkää takaisin laaksoon. Kun he esittelivät heidät pelastanutta karttaa esimiehelleen, hän tyrmistyi: “Tämähän on Sveitsin Alppien kartta.”

Tämä mitä todennäköisimmin keksitty tarina on toistettu lukemattomissa strategian ja johtamisen oppikirjoissa, ei siksi, että se olisi kirjaimellisesti totta, vaan siksi, että siinä piilee vahva opetus. Epäselvissä tilanteissa keskeinen kysymys ei ole useinkaan se, onko malli todellisuudesta ehdottoman realistinen tai edes oikea; tärkeintä on kysymys siitä, onko se hyödyllinen. Tämä kysymys, ja mainitun tarinan opetus, ovat asioita, joita olen viime vuosina tullut pohtineeksi enemmänkin. Monimutkaisessa ja monista syistä mitä ilmeisimmin kriisiytyvässä maailmassa ei välttämättä ole varaa odottaa niin kauan, että jokin malli todellisuudesta osoitettaisiin tarkasti oikeaksi: usein oikeaksi osoittaminen on ylipäätään mahdollista vasta jälkikäteen, kauan sen jälkeen kun mahdollisuus toimia on jo menetetty.

Tarvitsisimme silti jonkin yhteisen tilannekuvan. Ihmisten supervoima on nimittäin yhteistyö. Yksittäisinä olioina olemme heikkoja ja haavoittuvia lihasäkkejä luonnonvoimien ja voimakkaampien petojen armoilla. Yhteistyötä tekemällä olemme nykyisin voimiltamme heikomman jumalan kaltainen. Yhteistyö yhteisten tavoitteiden hyväksi ei kuitenkaan ole mahdollista, jos emme jaa yhteistä kuvaa todellisuudesta – yhteistä karttaa, joka kertoo, mistä olemme tulleet, missä olemme, minne olemme menossa, ja miten voisimme päästä sinne.

Kuten esimerkiksi Jon Stewart kirjoittaa esseessään The Subjective Turn, tällaisten yhteisten totuuksien tavoittelu on mahdotonta yhteiskunnassa, joka palvoo yksilöä. On kuitenkin olemassa merkkejä siitä, että yksilönpalvonta on ohittanut lakipisteensä. Suuri heiluri on ehkä kääntymässä takaisin kohti suurempaa yhteisöllisyyttä, toivottavasti toki niin, että liiallisen yhdenmukaisuuden ongelmat osataan tällä kertaa väistää. Nähdäkseni yksi esimerkki tästä suuresta liikkeestä on professori Hiski Haukkalan kirja Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa (Otava, 2020). Kirjassa tasavallan presidentin neuvonantajanakin toiminut professori Haukkala pyrkii piirtämään Suomelle ja suomalaisille yhteisen kartan viitoittamaan ennen kaikkea polkua, jota kulkien kykenemme säilyttämään ja kehittämään itsenäisyyttämme ja toimijuuttamme.

Pidän Haukkalan analyysia maailman tilasta erittäin hyvänä, todennäköisesti ennen kaikkea koska olen itse lähes kaikista kirjassa käsitellyistä asioista likimain täysin samaa mieltä. Niinsanottu “Suuri peli” on tehnyt paluun, historia ei olekaan loppunut, ja jos ajassamme on jotain ennennäkemätöntä, se on enemmänkin tapahtumien nopeus ja muutoksen laajuus. Teknologian historiaa jonkin verran penkoneena voisin tietysti sanoa, että aikaväli noin vuosien 1875 ja 1920 välillä saattoi olla vieläkin suurempi epäjatkuvuuskohta – esimerkiksi Vaclav Smil on esittänyt, että sitä edeltänyt maailma olisi ollut pääpiirteittäin tuttu muinaiselle roomalaisellekin, mutta sen jälkeinen olisi ollut käsittämätön – mutta se, elämmekö nyt kaikkein suurinta vai toiseksi suurinta myllerryskautta, on toissijainen yksityiskohta.

Ei pelkkiä politiikkasuosituksia

Kirja tarjoaa katsauksen Suomen ulkopolitiikan historiaan kuin kansainvälisen politiikan nykytilaan, ja antaa niitä haluaville myös suoria ja epäsuoria politiikkasuosituksia. Haukkalan mielestä Suomen tulee pitää NATO-kortti avoimena, mutta ei liittyä; olen aivan samaa mieltä, samoista syistä kuin Haukkala esittää. NATO-kortti on Suomelle pelikortti, jonka pelaamisella uhkaamisella on meille todennäköisesti nykytilanteessa enemmän arvoa kuin sen pelaamisella olisi. Jos pelaamme sen, meistä tulee selkeästi sotilaallinen uhka Venäjälle; ja kuten Haukkala toteaa, vaikka maanpuolustus on pidettävä kunnossa ja Suomen oltava jatkossakin kuin siili, jota on paha nielaista, pieni maa ei voi rakentaa turvallisuuttaan vain aseiden varaan. Suhteet Venäjään tulee säilyttää hyvinä ja molemminpuolisesti hyödyllisinä, niin, että meillä on jotakin, mitä voimme myydä tai vaihtaa. Samaan aikaan Suomen asemasta ja toimintavapauksista on pidettävä järjestelmällisesti kiinni, niin ulko- kuin sisäpolitiikankin keinoin. Erityisesti korruptioon ja venäläisen rahan liialliseen vaikutukseen talouselämässä on kiinnitettävä huomiota. Suomen talous pitää ylipäätään saada kestävälle ja tasapainoiselle uralle, väestökehityksen ongelma ratkaistava, ja kaikki suomalaiset pidettävä mukana yhteiskunnassa, jos ei muusta syystä niin vähintään yhteiskuntarauhan varmistamiseksi. Näistä periaatteista on hankala olla kovin eri mieltä.

Haukkala analysoi myös EU:n ongelmia, todeten juurisyyn löytyvän liiallisesta uskosta siihen, että syventyvän integraation synnyttämät ongelmat korjaantuvat syventämällä integraatiota. EU on silti edelleen välttämätön ja pohjimmiltaan vahva, ja se on “sääntelyn supervalta”, kuten professori Anu Bradford kirjassaan The Brussels Effect toteaa. EU:n ehkäpä suurin voima on siinä, että se toimii monenlaisen sääntelyn ja parhaiden käytäntöjen kirittäjänä vaatiessaan unionin alueella toimivilta yrityksiltä sitoutumista tiukkoihin ja yleensä tiukkeneviin (vaikkei vielä monellakaan alueella riittävän tiukkoihin) normeihin. Koska useimmista tuotteista ei kannata valmistaa erillistä versiota Euroopan markkinoille, tämä “kilpajuoksu huipulle” parantaa elämää kautta maailman.

Analyysiparalyysin sijaan toimijuus

Politiikkasuosituksia keskeisemmässä osassa kirjassa on kuitenkin toimijuuden käsite. Yksi kirjan keskeisiä ja mielestäni parhaita oivalluksia on se, että pelkkä maailman tilan analysointi lamauttaa. Ongelmat ovat suuria, ja ne voivat tuntua yksilölle ylivoimaisilta. Historiaa ei kuitenkaan ole vielä kirjoitettu, ja jopa yksilöillä on vaikutusta, sillä asioiden liikkeelle laittamiseen tarvitaan aina historiallisia toimijoita. Toimintaa ja toimijuutta rajoittavat monenlaiset rakenteet ja lopunviimein luonnonlait, mutta asiat voivat silti mennä monella tapaa. Toimijuus, määriteltynä esimerkiksi “kyvyksi tekoihin, joilla on vaikutusta toimijan, tässä tapauksessa Suomen ja suomalaisten, turvallisuuteen ja kansainväliseen asemaan” (s. 20) on aina sidoksissa toimintaympäristöön, eikä se ole itsestäänselvää, mutta sitä voidaan tietoisesti ylläpitää ja kehittää.

Onnistunut toimijuus vaatii ennen kaikkea uskoa. Elämme monimutkaisessa ja epälineaarisessa maailmassa, jossa aktivismin tuloksia on usein vaikea nähdä, mutta jossa aktivismi on silti kannattavaa. “Muuttamattomat realiteetit ja “tosiasiat” ovat harvoin itsestään selvästi tosia asioita, ja vaikka realisteiksi tunnustautuvat politiikan kommentaattorit muistuttavat tosiasioiden tunnustamisen tärkeydestä, vielä olennaisempaa olisi tunnistaa oikeat tosiasiat. Maailma ei muutu ainoastaan tasaisesti, vaan joskus jokin asia saattaa olla ehdottoman totta siihen hetkeen asti kunnes se ei enää yhtäkkiä olekaan. Tätä muutosta on hankala nähdä, jos kaikki aika kuluu päivittäisten rutiiniasioiden hoitamiseen: yksin tämän vuoden historia antaa hyvän esimerkin tilanteesta, jossa päivänpolitiikan rutiinikiireet sallivat vakavan ja täysin ennustettavissa olleen ongelman kasvaa liian suureksi, ennen kuin siihen ryhdyttiin puuttumaan.

Olen tosin hieman eri mieltä Haukkalan arviosta niinsanotuista “mustista elefanteista”, eli vakavan pandemian tai ilmastokriisin kaltaisista, sinänsä tiedossa olevista ilmiöistä, jotka ovat liian hankalia ratkaista tai vaikeita hahmottaa. Haukkala selittää toiminnan puutteen oleellisesti ottaen “ihmisluonnolla” ja biologialla, mitä pidän tosiasioihin sopimattomana ja eritoten valtasuhteet ohittavana yksinkertaistuksena. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnasta on erittäin laaja kansalaiskonsensus, EU:n asukkaista 92 prosentin vaatiessa hiilineutraaliutta viimeistään 2050 (yli puolet kannattaa tavoitteen asettamista vuoteen 2030) ja jopa kahden kolmasosan yhdysvaltalaisista kannattaessa voimaperäisiä toimia ongelman ratkaisemiseksi. On myös vahvaa näyttöä siitä, että ongelman ratkaiseminen ei olisi lainkaan niin kallista kuin pelätään, että kyseessä ei ole niinkään vapaamatkustajan ongelma vaan maiden sisäisen talouspolitiikan heijastuma, ja että ilmastokriisin torjunta saattaisi olla jopa suunnaton piristysruiske taloudelle. Se, että toimiin ei silti tartuta, kertoo enemmän siitä, että ongelmaan puuttuminen uhkaisi voimakkaita intressipiirejä, kuin siitä, että ongelmaa ei kyettäisi ratkaisemaan tai hahmottamaan.

Osavaikutus voi tietenkin olla sillä, että esimerkiksi ilmastokriisin ratkaiseminen vaatii nyt toimia, jotka ovat historiasta tuttuja mutta jotka eivät ole kuuluneet länsimaiden keinovalikoimaan vuosikymmeniin: käytännössä valtioiden tulisi painaa rahaa, jota käytettäisiin infrastruktuurin uudelleenrakentamiseksi, samalla kun ylimääräinen likviditeetti imuroitaisiin verotuksella inflaation kurissa pitämiseksi. Mikäli tapahtumat tähän tapaan sovi aikaisemmin hyväksyttyihin tosiasioihin, mikä koitui myös Ukrainan kriisin yhteydessä monien läntisten turvallisuuspoliittisten asiantuntijoiden ongelmaksi, tilanteen tajuaminen ajoissa voi olla mahdotonta. Haukkalan osuvan havainnon mukaan toimijuus onkin usein käytännössä kykyä “nähdä ilmeisen tosiasian ylitse sen takana olevaan potentiaaliin ja sitten toimia sen puolesta, että asiat menisivät toivotulla tavalla” (s. 49).

Tätä toimijuutta voi olla sekä yksittäisillä suomalaisilla, että Suomella valtiona. Kuten Haukkala kirjoittaa, olemme nykyisin luultavasti paremmassa asemassa ja vapaampia toimimaan kuin koskaan historiamme aikana. Suomella, ja yleisemmin pohjoismailla ja Euroopalla, olisi myös maailmalle paljon annettavaa. Meillä on hyvät syyt uskoa, että olemme onnistuneet kehittämään historian parhaimman ja reiluimman, tai ainakin vähiten huonon ja epäreilun yhteiskuntamallin. Olemme onnistuneet niin taloudessa, koulutuksessa kuin kulttuurissakin, ja olemme jotakuinkin kaikissa kansainvälisissä vertailuissa säännöllisesti viiden ja lähes aina kymmenen parhaan maan joukossa. Ulkomaisissa keskusteluissa Suomea ja pohjoismaita pidetään säännöllisesti esimerkkeinä siitä, miten hyvin ja järkevästi asiat olisi mahdollista hoitaa. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että yhteiskuntamme on valmis emmekä voisi sitä enää parantaa. Jonkun on näytettävä tietä; miksi ei meidän?

Nationalismi on kesytettävä

Yhdessä eteenpäin meneminen vaatii kuitenkin sitä, että opimme kesyttämään yhden voimakkaan eli potentiaalisesti hyödyllisen mutta myös potentiaalisesti vaarallisen ideologian: nationalismin. Olen joskus taannoin todennutkin olevani suomalainen nationalisti, siinä mielessä kuin esimerkiksi Haukkalan kirjassaan lainaama, Suomen itsenäisyysjulistuksen kirjoittanut senaattori E. N. Setälä asian muotoili. Setälän toive oli, että maamme voisi itsenäisenä kansakuntana edistää ja rikastuttaa ihmiskunnan yhteisiä pyrkimyksiä, ei lietsomalla kansalliskiihkoa tai ahdasmielisyyttä vaan luomalla “kansallinen mieli, joka tajuaa, että kaiken kansallisen työn korkeimpana mittana ja määränä on ihmisyys” (kirjassa s. 79). Väitän olevani tietoinen niistä hirveyksistä, mihin nationalismi on johtanut, mutta olen tietoinen myös siitä, että nationalismin synnyttämät kansallisvaltiot ovat olleet, ja ovat edelleen, aivan keskeisiä toimijoita ihmisten ja ihmiskunnan asioissa. Vain yhden esimerkin mainitakseni, ylikansallisten suuryritysten aikakaudella vain valtiot ja niiden yhteenliittymät voivat olla riittävän vahvoja laittamaan kampoihin omalakisille, voiton maksimointiin pyrkiville, keskikokoisten valtioiden veroisia resursseja hallitseville yrityksille.

En näe mitään syytä, miksemme voisi oppia kesyttämään nationalismin samoin kuin olemme oppineet kesyttämään muitakin ideologioita, ehkäpä merkittävimpänä esimerkkinä uskonnot. Aivan kuin nationalismi, uskontokin on edelleen yllättävänkin vahva voima, mutta on lähinnä hourupäisyyttä luulla, että uskonto olisi nyt nähtävissä olevassa tulevaisuudessa kansoja uhkaava eksistentiaalinen uhka samaan tapaan kuin kieroutunut nationalismi voi vielä olla. Nationalismi on myös ainoita voimia, joilla on nykyisellään mahdollista yhdistää edes jotenkin kokonaisia kansakuntia. Reuna-alueen maana Suomelle olisi monia muita Euroopan maita tärkeämpää, että kykenisimme viljelemään juurikin tervettä, suoraselkäistä, ja ulospäinkääntynyttä nationalismia, ylpeyttä siitä, mitä kykenemme yhdessä saamaan aikaan, ja halua osallistua yhteiseen tekemiseen. Mitään patenttilääkettä tällaisen terveen nationalismin lietsomiseen ei ole, eikä maailman ongelmiin ylipäätään ole mitään patenttiratkaisuja: utopia ei ole jokin päämäärä jollain kartalla, vaan jatkuva, usein vaikea ja epätäydellinen prosessi. Työtä on kuitenkin helpompi tehdä yhdessä, ja kuten tämän esseen alussa totesin, yhdessä tekeminen vaatii yhteistä tilannekuvaa.

Sikäli kun puhumme Suomesta kansainvälisenä toimijana ja Suomen turvallisuuspolitiikasta, Haukkalan teos on nähdäkseni parhaita ja realistisimpia mahdollisia yhteisen tilannekuvan luojia, mitä suurella yleisöllä voi olla saatavilla. Yllä olevat huomiot vasta raapaisivat kirjan pintaa, ja suosittelen lämpimästi jokaista Suomen tulevaisuudesta kiinnostunutta lukemaan sen. Vastaaville tilannekuvaa ja toimintamahdollisuuksia kartoittaville teoksille olisi tilaa enemmänkin: tarvitsisimme yhden esimerkiksi sisäpolitiikasta, ja aion itse yrittää saada joskus valmiiksi hahmottelemani teoksen yhteiskunnallisen elämän luonnontieteellisestä perustasta, joskin toivon, että joku muu ehtisi ensin ja säästäisi minut tältä vaivalta.

Haukkalan käsittelemät kysymykset eivät ehkä ole uusia, eikä ongelmiin ole mitään selkeitä vastauksia, mutta kuten hänen kirjan lopussa lainaamansa akateemikko Paavo Haavikko toteaa, vain ne ongelmat, joihin ei ole vastauksia tai ratkaisuja, ovat lopunviimein merkittäviä. Näitä kysymyksiä on käsiteltävä jatkuvasti, ja jokaisen sukupolven on kehitettävä omia ratkaisuhahmotelmiaan – ja toivottava, että hahmotelmat eivät ole aivan typeriä. Tällaisessä hahmottelussa nyt käsitelty kirja on erinomainen lähtökohta.

Haukkala, Hiski (2020). Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa. Helsinki: Otava.

Onko Vastaamo vieläkään turvallinen?

2 marraskuun, 20202 marraskuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ 2 kommenttia

Psykoterapiakeskus Vastaamon asiakastietojärjestelmien turvallisuus on edelleen epäselvää, vaikka tietomurron paljastumisesta on jo kaksi kuukautta. Julkisuudessa olevien tietojen perusteella on pääteltävissä, että Vastaamo käyttää edelleen olennaisesti ottaen samaa järjestelmää mikä oli käytössä vuoden 2018 tietomurron aikaan, samoilla tietokoneilla, joihin hyökkääjillä on ollut pääsy ainakin kahteen otteeseen. Julkisten lähteiden perusteella on mahdoton tietää, säilytetäänkö esimerkiksi terapiakirjauksia nykyään asianmukaisesti salattuina, tai onko varmistettu, ettei kumpikaan järjestelmään käsiksi päässeistä hyökkääjistä piilottanut järjestelmään esimerkiksi tietoja urkkivia haittaohjelmia. On mahdollista, että Vastaamon toiminta rikkoo edelleen esimerkiksi yleisen tietosuoja-asetuksen 32. artiklaa, jossa säädetään henkilötietojen käsittelyn turvallisuudesta. Ottaen huomioon tapauksen vakavuuden, laajuuden ja yhteiskunnallisen merkityksen, Vastaamon edustajien tulisi kertoa julkisesti ja yksityiskohtaisesti, miten heidän tietojärjestelmiensä turvallisuus on nyt tarkkaan ottaen varmistettu, ja kuinka kauan tiedot ovat olleet salaamattomina. Avoin tiedottaminen ja ongelmien korjaaminen olisi nyt tärkeää, jotta yleisön luottamus psykoterapiapalveluihin ei kärsisi enempää.

Tietomurron tultua julkiseksi, Vastaamon edustajat kiirehtivät vakuuttelemaan lehdistölle ja yleisölle, että tietojärjestelmä on nyt turvallinen (esim. HS 26.10.2020). Turvallisuutta ei kuitenkaan ole parhaan tietoni mukaan todennettu julkisesti millään tavoin. Vastaamon palkkaama tietoturvakonsultti, Nixu Oy, ei ole kommentoinut asiakkaansa asioita mitenkään, joskin on Vastaamon 26.10.2020 päivätyn tiedotteen mukaan “jakanut ajantasaista tietoa tutkinnasta Keskusrikospoliisille sekä Liikenne- ja viestintävirasto Traficomille.” Näiden tietojen valossa näyttää todennäköiseltä, että Vastaamon käsitys tietojärjestelmänsä turvallisuudesta viittaa siihen, että järjestelmään tunkeutumisen mahdollistaneet tietoturva-aukot on nyt (oletettavasti) tukittu.

Järjestelmää ei kuitenkaan voida pitää vielä turvallisena, kahdesta syystä. Ensinnäkin, emme tiedä, mitä etenkin toisessa tietomurrossa maaliskuussa 2019 on tapahtunut. Kunnes toisin todistetaan, on pidettävä mahdollisena, että tietomurron yhteydessä Vastaamon palvelimille tai muihin tietokoneisiin ujutettiin haittaohjelma tai haittaohjelmia, mahdollisesti tietojen urkkimista varten. Pahimmassa tapauksessa havaitsematon haittaohjelma voisi vuotaa esimerkiksi pääkäyttäjän salasanat ja näin mahdollistaa asiakastietojen tarkastelun ilman, että teosta jäisi välttämättä jälkeäkään.

Toiseksi, julkisuudessa olevan tiedon perusteella on syytä epäillä, että Vastaamon asiakastiedot on säilytetty salaamattomina, pseudonymisoimattomana, ja niin, että jälkikäteen on vaikea selvittää, ketkä ovat päässeet mihinkin tietoihin käsiksi. EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 32. artiklan mukaista rekisterinpitäjän velvollisuutta toteuttaa henkilötietojen pseudonymisointi ja salaus on näin ollen mahdollisesti rikottu. Sikäli kun julkisista lähteistä voimme päätellä, rikkomus jatkuu edelleen, eikä järjestelmää voi näillä tiedoin pitää asetusten mukaisena.

Jos Vastaamon tietojärjestelmä on näiltä osin korjattu, asian julkistamisen ei pitäisi tuottaa vaikeuksia. Huomioiden tapauksen vakavuuden ja periaatteen, jonka mukaan todella turvallisten järjestelmien toteutuksen yksityiskohtien tulee olla julkisia, Vastaamon tulisi nyt julkistaa järjestelmiensä yksityiskohdat niin kattavasti, että ulkopuoliset asiantuntijat voivat julkisesti arvioida, täyttääkö järjestelmä esimerkiksi yleisen tietosuoja-asetuksen vaatimukset. Vähimmillään yleisöllä on oikeus saada järjestelmän nykyisestä turvallisuudesta itsenäisen asiantuntijatahon tekemä kattava selvitys. Kunnes tällainen selvitys saadaan, järjestelmää on syytä pitää edelleen turvattomana, ja viranomaisten tulisi harkita, voidaanko sen käyttöä sallia ennen kuin turvallisuus on varmistettu.

Vastaamon toiminnasta herää myös kysymys, miten kauan tarkalleen ottaen järjestelmässä on ollut esimerkiksi vuonna 2018 voimaan tulleen yleisen tietosuoja-asetuksen vastaisia puutteita. On erinomainen kysymys, olisiko esimerkiksi Vastaamon ostaneiden Intera Partnersien tullut – Vastaamon toimialan sensitiivisyys huomioiden – varmistaa jo keväällä 2019 esimerkiksi se, säilytetäänkö potilaskirjauksia ja henkilötietoja asianmukaisesti pseudonymisoituina ja salattuina.

Toivonkin, että mahdollisimman moni lehdistön edustaja ja asianmukainen viranomainen tekisi nyt parhaansa, että suuri yleisö saisi mahdollisimman tarkan tiedon siitä, miten turvallisia edelleen käytetyt tietojärjestelmät ovat. Pelkään myös, että ongelmat eivät rajoitu yksin Vastaamoon vaan koskettavat suurta osaa psykoterapiapalveluista.

Lopuksi, yleisesti ottaen Vastaamon tietomurto näyttää tekniikan historiaa tuntevan silmiin hyvin samanlaiselta kuin aikaisemmat teknologiset onnettomuudet näyttävät. Uudelle teknologialle on tyypillistä, että sitä kehitetään ensin hyvin kevyellä sääntelyllä, kunnes teknologiasta tulee kuin huomaamatta niin tärkeää, että jokin huonosti suunniteltu järjestelmä aiheuttaa ison vahingon. Kun näin käy, huomataan joka kerta, että turvallisuuskriittisten järjestelmien suunnittelussa on vaadittava standardeja ja sertifiointeja, eikä pelkkään alan omavalvontaan tai yritysten vastuuseen voida luottaa. Esimerkiksi konetekniikassa, jolla on ollut tietotekniikkaa noin 150 vuotta enemmän aikaa tehdä isoja virheitä, potentiaalisesti vaarallisten laitteiden suunnittelu ja valmistus on tarkoin säädeltyä. Esimerkiksi painelaitteiden suunnittelua koskee suorastaan oma lainsäädäntönsä, suunnittelijalta vaaditaan erityistä pätevyyttä ja tarkkojen turvallisuusvaatimusten määrittelyä, suunnitelmat tulee tarkastuttaa ennen laitteiden rakentamista ulkopuolisella asiantuntijalla, ja laitteiden valmistajilta ja joissain tapauksissa käyttäjiltä edellytetään erityisiä laatukriteerejä. Näin toimien olemme kesyttäneet voimakkaita teknologioita, ja samoja käytäntöjä noudattaen voimme kesyttää myös tietotekniikan. Jatkossa olisi toki suotavaa, että oppisimme historiasta sen verran, ettemme toista joka kerta samoja virheitä: etenkin koska teknologian voima kasvaa koko ajan, potentiaalisesti vaaralliset teknologiat olisi opittava tunnistamaan ja laittamaan tarkan sääntelyn alaisiksi ennen kuin jossain pamahtaa.