Olipa kerran, joskus kauan ennen Google Mapsia, joukko Itävalta-Unkarin sotilaita harjoituksissa Karpaattien vuoristossa, kun lumimyrsky yllätti heidät. Yksi ryhmä eksyi joukostaan ja pelästyi pahanpäiväisesti, mutta onneksi eräällä sotilaalla oli mukanaan vanha turistikartta. Karttaa seuraten koko ryhmä pääsi ennen pitkää takaisin laaksoon. Kun he esittelivät heidät pelastanutta karttaa esimiehelleen, hän tyrmistyi: “Tämähän on Sveitsin Alppien kartta.”
Tämä mitä todennäköisimmin keksitty tarina on toistettu lukemattomissa strategian ja johtamisen oppikirjoissa, ei siksi, että se olisi kirjaimellisesti totta, vaan siksi, että siinä piilee vahva opetus. Epäselvissä tilanteissa keskeinen kysymys ei ole useinkaan se, onko malli todellisuudesta ehdottoman realistinen tai edes oikea; tärkeintä on kysymys siitä, onko se hyödyllinen. Tämä kysymys, ja mainitun tarinan opetus, ovat asioita, joita olen viime vuosina tullut pohtineeksi enemmänkin. Monimutkaisessa ja monista syistä mitä ilmeisimmin kriisiytyvässä maailmassa ei välttämättä ole varaa odottaa niin kauan, että jokin malli todellisuudesta osoitettaisiin tarkasti oikeaksi: usein oikeaksi osoittaminen on ylipäätään mahdollista vasta jälkikäteen, kauan sen jälkeen kun mahdollisuus toimia on jo menetetty.
Tarvitsisimme silti jonkin yhteisen tilannekuvan. Ihmisten supervoima on nimittäin yhteistyö. Yksittäisinä olioina olemme heikkoja ja haavoittuvia lihasäkkejä luonnonvoimien ja voimakkaampien petojen armoilla. Yhteistyötä tekemällä olemme nykyisin voimiltamme heikomman jumalan kaltainen. Yhteistyö yhteisten tavoitteiden hyväksi ei kuitenkaan ole mahdollista, jos emme jaa yhteistä kuvaa todellisuudesta – yhteistä karttaa, joka kertoo, mistä olemme tulleet, missä olemme, minne olemme menossa, ja miten voisimme päästä sinne.
Kuten esimerkiksi Jon Stewart kirjoittaa esseessään The Subjective Turn, tällaisten yhteisten totuuksien tavoittelu on mahdotonta yhteiskunnassa, joka palvoo yksilöä. On kuitenkin olemassa merkkejä siitä, että yksilönpalvonta on ohittanut lakipisteensä. Suuri heiluri on ehkä kääntymässä takaisin kohti suurempaa yhteisöllisyyttä, toivottavasti toki niin, että liiallisen yhdenmukaisuuden ongelmat osataan tällä kertaa väistää. Nähdäkseni yksi esimerkki tästä suuresta liikkeestä on professori Hiski Haukkalan kirja Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa (Otava, 2020). Kirjassa tasavallan presidentin neuvonantajanakin toiminut professori Haukkala pyrkii piirtämään Suomelle ja suomalaisille yhteisen kartan viitoittamaan ennen kaikkea polkua, jota kulkien kykenemme säilyttämään ja kehittämään itsenäisyyttämme ja toimijuuttamme.
Pidän Haukkalan analyysia maailman tilasta erittäin hyvänä, todennäköisesti ennen kaikkea koska olen itse lähes kaikista kirjassa käsitellyistä asioista likimain täysin samaa mieltä. Niinsanottu “Suuri peli” on tehnyt paluun, historia ei olekaan loppunut, ja jos ajassamme on jotain ennennäkemätöntä, se on enemmänkin tapahtumien nopeus ja muutoksen laajuus. Teknologian historiaa jonkin verran penkoneena voisin tietysti sanoa, että aikaväli noin vuosien 1875 ja 1920 välillä saattoi olla vieläkin suurempi epäjatkuvuuskohta – esimerkiksi Vaclav Smil on esittänyt, että sitä edeltänyt maailma olisi ollut pääpiirteittäin tuttu muinaiselle roomalaisellekin, mutta sen jälkeinen olisi ollut käsittämätön – mutta se, elämmekö nyt kaikkein suurinta vai toiseksi suurinta myllerryskautta, on toissijainen yksityiskohta.
Ei pelkkiä politiikkasuosituksia
Kirja tarjoaa katsauksen Suomen ulkopolitiikan historiaan kuin kansainvälisen politiikan nykytilaan, ja antaa niitä haluaville myös suoria ja epäsuoria politiikkasuosituksia. Haukkalan mielestä Suomen tulee pitää NATO-kortti avoimena, mutta ei liittyä; olen aivan samaa mieltä, samoista syistä kuin Haukkala esittää. NATO-kortti on Suomelle pelikortti, jonka pelaamisella uhkaamisella on meille todennäköisesti nykytilanteessa enemmän arvoa kuin sen pelaamisella olisi. Jos pelaamme sen, meistä tulee selkeästi sotilaallinen uhka Venäjälle; ja kuten Haukkala toteaa, vaikka maanpuolustus on pidettävä kunnossa ja Suomen oltava jatkossakin kuin siili, jota on paha nielaista, pieni maa ei voi rakentaa turvallisuuttaan vain aseiden varaan. Suhteet Venäjään tulee säilyttää hyvinä ja molemminpuolisesti hyödyllisinä, niin, että meillä on jotakin, mitä voimme myydä tai vaihtaa. Samaan aikaan Suomen asemasta ja toimintavapauksista on pidettävä järjestelmällisesti kiinni, niin ulko- kuin sisäpolitiikankin keinoin. Erityisesti korruptioon ja venäläisen rahan liialliseen vaikutukseen talouselämässä on kiinnitettävä huomiota. Suomen talous pitää ylipäätään saada kestävälle ja tasapainoiselle uralle, väestökehityksen ongelma ratkaistava, ja kaikki suomalaiset pidettävä mukana yhteiskunnassa, jos ei muusta syystä niin vähintään yhteiskuntarauhan varmistamiseksi. Näistä periaatteista on hankala olla kovin eri mieltä.
Haukkala analysoi myös EU:n ongelmia, todeten juurisyyn löytyvän liiallisesta uskosta siihen, että syventyvän integraation synnyttämät ongelmat korjaantuvat syventämällä integraatiota. EU on silti edelleen välttämätön ja pohjimmiltaan vahva, ja se on “sääntelyn supervalta”, kuten professori Anu Bradford kirjassaan The Brussels Effect toteaa. EU:n ehkäpä suurin voima on siinä, että se toimii monenlaisen sääntelyn ja parhaiden käytäntöjen kirittäjänä vaatiessaan unionin alueella toimivilta yrityksiltä sitoutumista tiukkoihin ja yleensä tiukkeneviin (vaikkei vielä monellakaan alueella riittävän tiukkoihin) normeihin. Koska useimmista tuotteista ei kannata valmistaa erillistä versiota Euroopan markkinoille, tämä “kilpajuoksu huipulle” parantaa elämää kautta maailman.
Analyysiparalyysin sijaan toimijuus
Politiikkasuosituksia keskeisemmässä osassa kirjassa on kuitenkin toimijuuden käsite. Yksi kirjan keskeisiä ja mielestäni parhaita oivalluksia on se, että pelkkä maailman tilan analysointi lamauttaa. Ongelmat ovat suuria, ja ne voivat tuntua yksilölle ylivoimaisilta. Historiaa ei kuitenkaan ole vielä kirjoitettu, ja jopa yksilöillä on vaikutusta, sillä asioiden liikkeelle laittamiseen tarvitaan aina historiallisia toimijoita. Toimintaa ja toimijuutta rajoittavat monenlaiset rakenteet ja lopunviimein luonnonlait, mutta asiat voivat silti mennä monella tapaa. Toimijuus, määriteltynä esimerkiksi “kyvyksi tekoihin, joilla on vaikutusta toimijan, tässä tapauksessa Suomen ja suomalaisten, turvallisuuteen ja kansainväliseen asemaan” (s. 20) on aina sidoksissa toimintaympäristöön, eikä se ole itsestäänselvää, mutta sitä voidaan tietoisesti ylläpitää ja kehittää.
Onnistunut toimijuus vaatii ennen kaikkea uskoa. Elämme monimutkaisessa ja epälineaarisessa maailmassa, jossa aktivismin tuloksia on usein vaikea nähdä, mutta jossa aktivismi on silti kannattavaa. “Muuttamattomat realiteetit ja “tosiasiat” ovat harvoin itsestään selvästi tosia asioita, ja vaikka realisteiksi tunnustautuvat politiikan kommentaattorit muistuttavat tosiasioiden tunnustamisen tärkeydestä, vielä olennaisempaa olisi tunnistaa oikeat tosiasiat. Maailma ei muutu ainoastaan tasaisesti, vaan joskus jokin asia saattaa olla ehdottoman totta siihen hetkeen asti kunnes se ei enää yhtäkkiä olekaan. Tätä muutosta on hankala nähdä, jos kaikki aika kuluu päivittäisten rutiiniasioiden hoitamiseen: yksin tämän vuoden historia antaa hyvän esimerkin tilanteesta, jossa päivänpolitiikan rutiinikiireet sallivat vakavan ja täysin ennustettavissa olleen ongelman kasvaa liian suureksi, ennen kuin siihen ryhdyttiin puuttumaan.
Olen tosin hieman eri mieltä Haukkalan arviosta niinsanotuista “mustista elefanteista”, eli vakavan pandemian tai ilmastokriisin kaltaisista, sinänsä tiedossa olevista ilmiöistä, jotka ovat liian hankalia ratkaista tai vaikeita hahmottaa. Haukkala selittää toiminnan puutteen oleellisesti ottaen “ihmisluonnolla” ja biologialla, mitä pidän tosiasioihin sopimattomana ja eritoten valtasuhteet ohittavana yksinkertaistuksena. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnasta on erittäin laaja kansalaiskonsensus, EU:n asukkaista 92 prosentin vaatiessa hiilineutraaliutta viimeistään 2050 (yli puolet kannattaa tavoitteen asettamista vuoteen 2030) ja jopa kahden kolmasosan yhdysvaltalaisista kannattaessa voimaperäisiä toimia ongelman ratkaisemiseksi. On myös vahvaa näyttöä siitä, että ongelman ratkaiseminen ei olisi lainkaan niin kallista kuin pelätään, että kyseessä ei ole niinkään vapaamatkustajan ongelma vaan maiden sisäisen talouspolitiikan heijastuma, ja että ilmastokriisin torjunta saattaisi olla jopa suunnaton piristysruiske taloudelle. Se, että toimiin ei silti tartuta, kertoo enemmän siitä, että ongelmaan puuttuminen uhkaisi voimakkaita intressipiirejä, kuin siitä, että ongelmaa ei kyettäisi ratkaisemaan tai hahmottamaan.
Osavaikutus voi tietenkin olla sillä, että esimerkiksi ilmastokriisin ratkaiseminen vaatii nyt toimia, jotka ovat historiasta tuttuja mutta jotka eivät ole kuuluneet länsimaiden keinovalikoimaan vuosikymmeniin: käytännössä valtioiden tulisi painaa rahaa, jota käytettäisiin infrastruktuurin uudelleenrakentamiseksi, samalla kun ylimääräinen likviditeetti imuroitaisiin verotuksella inflaation kurissa pitämiseksi. Mikäli tapahtumat tähän tapaan sovi aikaisemmin hyväksyttyihin tosiasioihin, mikä koitui myös Ukrainan kriisin yhteydessä monien läntisten turvallisuuspoliittisten asiantuntijoiden ongelmaksi, tilanteen tajuaminen ajoissa voi olla mahdotonta. Haukkalan osuvan havainnon mukaan toimijuus onkin usein käytännössä kykyä “nähdä ilmeisen tosiasian ylitse sen takana olevaan potentiaaliin ja sitten toimia sen puolesta, että asiat menisivät toivotulla tavalla” (s. 49).
Tätä toimijuutta voi olla sekä yksittäisillä suomalaisilla, että Suomella valtiona. Kuten Haukkala kirjoittaa, olemme nykyisin luultavasti paremmassa asemassa ja vapaampia toimimaan kuin koskaan historiamme aikana. Suomella, ja yleisemmin pohjoismailla ja Euroopalla, olisi myös maailmalle paljon annettavaa. Meillä on hyvät syyt uskoa, että olemme onnistuneet kehittämään historian parhaimman ja reiluimman, tai ainakin vähiten huonon ja epäreilun yhteiskuntamallin. Olemme onnistuneet niin taloudessa, koulutuksessa kuin kulttuurissakin, ja olemme jotakuinkin kaikissa kansainvälisissä vertailuissa säännöllisesti viiden ja lähes aina kymmenen parhaan maan joukossa. Ulkomaisissa keskusteluissa Suomea ja pohjoismaita pidetään säännöllisesti esimerkkeinä siitä, miten hyvin ja järkevästi asiat olisi mahdollista hoitaa. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että yhteiskuntamme on valmis emmekä voisi sitä enää parantaa. Jonkun on näytettävä tietä; miksi ei meidän?
Nationalismi on kesytettävä
Yhdessä eteenpäin meneminen vaatii kuitenkin sitä, että opimme kesyttämään yhden voimakkaan eli potentiaalisesti hyödyllisen mutta myös potentiaalisesti vaarallisen ideologian: nationalismin. Olen joskus taannoin todennutkin olevani suomalainen nationalisti, siinä mielessä kuin esimerkiksi Haukkalan kirjassaan lainaama, Suomen itsenäisyysjulistuksen kirjoittanut senaattori E. N. Setälä asian muotoili. Setälän toive oli, että maamme voisi itsenäisenä kansakuntana edistää ja rikastuttaa ihmiskunnan yhteisiä pyrkimyksiä, ei lietsomalla kansalliskiihkoa tai ahdasmielisyyttä vaan luomalla “kansallinen mieli, joka tajuaa, että kaiken kansallisen työn korkeimpana mittana ja määränä on ihmisyys” (kirjassa s. 79). Väitän olevani tietoinen niistä hirveyksistä, mihin nationalismi on johtanut, mutta olen tietoinen myös siitä, että nationalismin synnyttämät kansallisvaltiot ovat olleet, ja ovat edelleen, aivan keskeisiä toimijoita ihmisten ja ihmiskunnan asioissa. Vain yhden esimerkin mainitakseni, ylikansallisten suuryritysten aikakaudella vain valtiot ja niiden yhteenliittymät voivat olla riittävän vahvoja laittamaan kampoihin omalakisille, voiton maksimointiin pyrkiville, keskikokoisten valtioiden veroisia resursseja hallitseville yrityksille.
En näe mitään syytä, miksemme voisi oppia kesyttämään nationalismin samoin kuin olemme oppineet kesyttämään muitakin ideologioita, ehkäpä merkittävimpänä esimerkkinä uskonnot. Aivan kuin nationalismi, uskontokin on edelleen yllättävänkin vahva voima, mutta on lähinnä hourupäisyyttä luulla, että uskonto olisi nyt nähtävissä olevassa tulevaisuudessa kansoja uhkaava eksistentiaalinen uhka samaan tapaan kuin kieroutunut nationalismi voi vielä olla. Nationalismi on myös ainoita voimia, joilla on nykyisellään mahdollista yhdistää edes jotenkin kokonaisia kansakuntia. Reuna-alueen maana Suomelle olisi monia muita Euroopan maita tärkeämpää, että kykenisimme viljelemään juurikin tervettä, suoraselkäistä, ja ulospäinkääntynyttä nationalismia, ylpeyttä siitä, mitä kykenemme yhdessä saamaan aikaan, ja halua osallistua yhteiseen tekemiseen. Mitään patenttilääkettä tällaisen terveen nationalismin lietsomiseen ei ole, eikä maailman ongelmiin ylipäätään ole mitään patenttiratkaisuja: utopia ei ole jokin päämäärä jollain kartalla, vaan jatkuva, usein vaikea ja epätäydellinen prosessi. Työtä on kuitenkin helpompi tehdä yhdessä, ja kuten tämän esseen alussa totesin, yhdessä tekeminen vaatii yhteistä tilannekuvaa.
Sikäli kun puhumme Suomesta kansainvälisenä toimijana ja Suomen turvallisuuspolitiikasta, Haukkalan teos on nähdäkseni parhaita ja realistisimpia mahdollisia yhteisen tilannekuvan luojia, mitä suurella yleisöllä voi olla saatavilla. Yllä olevat huomiot vasta raapaisivat kirjan pintaa, ja suosittelen lämpimästi jokaista Suomen tulevaisuudesta kiinnostunutta lukemaan sen. Vastaaville tilannekuvaa ja toimintamahdollisuuksia kartoittaville teoksille olisi tilaa enemmänkin: tarvitsisimme yhden esimerkiksi sisäpolitiikasta, ja aion itse yrittää saada joskus valmiiksi hahmottelemani teoksen yhteiskunnallisen elämän luonnontieteellisestä perustasta, joskin toivon, että joku muu ehtisi ensin ja säästäisi minut tältä vaivalta.
Haukkalan käsittelemät kysymykset eivät ehkä ole uusia, eikä ongelmiin ole mitään selkeitä vastauksia, mutta kuten hänen kirjan lopussa lainaamansa akateemikko Paavo Haavikko toteaa, vain ne ongelmat, joihin ei ole vastauksia tai ratkaisuja, ovat lopunviimein merkittäviä. Näitä kysymyksiä on käsiteltävä jatkuvasti, ja jokaisen sukupolven on kehitettävä omia ratkaisuhahmotelmiaan – ja toivottava, että hahmotelmat eivät ole aivan typeriä. Tällaisessä hahmottelussa nyt käsitelty kirja on erinomainen lähtökohta.
Haukkala, Hiski (2020). Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa. Helsinki: Otava.
Kirjoituksia 