Kuukausi: huhtikuu 2017

Tšernobylin ydinonnettomuus – Mitä tapahtui 26.4.1986?

~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Tšernobylin ydinonnettomuuden vuosipäivänä muistot virtaavat mieliin ja medioihin yhä uudestaan. Kuten ydinvoimauutisoinnille ja -keskustelulle on tyypillistä, faktat usein väistyvät hyvän tarinan tieltä. Myös toimituksellisia pilkkuvirheitä sattuu ja tapahtuu, vielä 30 vuoden jälkeenkin.

Kirjassamme Musta Hevonen – Ydinvoima ja ilmastonmuutos (Kosmos 2016) kerrotaan tiiviisti mutta seikkaperäisesti Tšernobylin ydinonnettomuuden syyt, kulku ja arvioidut terveysvaikutukset. Vähemmän yllättäen, kun maailmalle selvisi, että uhriluku ei nousisikaan todennäköisesti kovin korkeaksi, syntyi tilaus monenlaisille vaihtoehtoistutkimuksille. Selvitämme myös näiden tutkimusten taustat ja tulokset. Kevään muiden onnettomuusvuosipäivien kuvaukset on jo julkaistu: Fukushiman onnettomuuskuvaus on täällä, ja Three Mile Island löytyy täältä.

Kustantajamme tarjoaa oheisesta linkistä Musta Hevonen -kirjan ostajille 10 % alennuksen koodilla: mustahevonen17

Tšernobyl (INES 7)

Ehdottomasti vakavin koskaan tapahtunut ydinvoimaonnettomuus tapahtui 26. huhtikuuta 1986 nykyisessä Ukrainassa sijaitsevassa Tšernobylin ydinvoimalassa. Reaktorissa tapahtunut höyry/vetyräjähdys ja sitä seurannut tulipalo levittivät ympäristöön suuren määrän radioaktiivisia aineita. Pelastustöihin osallistuneista osa sai niin suuria säteilyannoksia, että 47 heistä kuoli seuraavina vuosina akuuttiin säteilysairauteen ja sen myöhemmin aiheuttamiin komplikaatioihin. Raivokkaan tulipalon korkealle ilmakehään nostamat keveämmät hiukkaset levisivät ilmavirtojen kuljettamana ympäri Eurooppaa ja tulivat etupäässä sateen mukana alas. Lähialueilla laskeuma oli paikoin niin voimakasta, että asukkaita jouduttiin evakuoimaan. Evakuointien lisäksi lähiseutujen asukkaille olisi pitänyt jakaa joditabletteja ja heitä olisi tullut kieltää käyttämästä esimerkiksi laskeuma-alueella tuotettua jodi-131:n saastuttamaa maitoa ja vihanneksia. Jos Neuvostoliiton viranomaiset eivät olisi salailleet tietoa vaan olisivat toteuttaneet nämä yksinkertaiset varotoimet, onnettomuuden seuraukset olisivat jääneet paljon vähäisemmiksi. Tšernobylin vaikutuksia tutkiva kansainvälinen Tšernobyl-foorumi arvioi onnettomuudessa levinneen säteilyn tulevan aiheuttamaan yhteensä noin 4000 ennenaikaista kuolemaa.

Kuten kaikkia muitakin asioita, myös ydinreaktoreita voidaan suunnitella hyvin, huonosti, ja hyvin huonosti. Tšernobylin onnettomuusreaktori RBMK oli suunniteltu hyvin huonosti. Kun reaktoria 1950-luvulla suunniteltiin, neuvostotiedemiehet tukeutuivat lähinnä vähäiseen kokemukseen pienistä, ydinaseplutoniumin tuotantoon tarkoitetuista “atomimiiluista.” Jotta voimalan käyttö olisi mahdollisimman halpaa, reaktorista piti rakentaa mahdollisimman suuri ja polttoaineena tuli käyttää mahdollisimman vähän väkevöityä uraania. Lisäksi reaktorin polttoaine tuli voida vaihtaa ilman, että reaktoria sammutettaisiin. Tämän ominaisuuden tärkein syy oli halu vähentää seisokit minimiin, joskin tarvittaessa reaktoreita voitaisiin tällöin käyttää joustavammin myös aseplutoniumin tuotantoon.

Nämä valinnat johtivat grafiitin käyttämiseen reaktorin ytimessä neutronien hidastimena neljä kertaa kalliimman raskaan veden asemasta. Reaktorista lisälaitteineen tuli suurikokoinen, ja paineenkestävän suojarakennuksen rakentaminen sen ympärille olisi tullut kalliiksi. Joidenkin arvioiden mukaan hinta olisi kaksinkertaistunut. Kustannussyistä myös erilaisia varajärjestelmiä rakennettiin mahdollisimman vähän. Silloisen neuvostologiikan mukaan suojarakennukselle ja varajärjestelmille ei ollut tarvetta, sillä periaatteessa RBMK oli täysin turvallinen reaktori. Kunhan sitä käytettäisiin täsmälleen ohjekirjan mukaisesti.

Ikävä kyllä, reaktorin käyttäjille ei kerrottu aivan kaikkea. Suunnittelijat tiesivät hyvin, että RBMK:n rakenne yhdistettynä mahdollisimman vähän väkevöidyn uraanin käyttämiseen polttoaineena saattoivat tehdä reaktorista tietyissä olosuhteissa epävakaan. Lähes kaikki ydinreaktorit on suunniteltu niin, että jos jäähdytysaine, yleisimmin vesi, pääsee jostain syystä höyrystymään tai muuten karkaamaan reaktorista, reaktorin ytimessä tapahtuva lämpöä tuottava ketjureaktio vaimenee ja sammuu.

RBMK käyttäytyy juuri päinvastoin. Jos jäähdytysaineena toiminut vesi pääsee höyrystymään ja jäähdytyskanava kuivuu edes osittain, ketjureaktio reaktorin ytimessä kiihtyy. Jos säätölaitteet eivät toimi riittävän nopeasti tai jos ne on kytketty pois päältä kiihtyvän reaktion tuottama lämpö höyrystää yhä enemmän vettä ja ketjureaktio kiihtyy entisestään. Tämä johtaa ytimen sulamiseen. Ilmiö oli erityisen voimakas reaktorin toimiessa suhteellisen pienellä teholla, jolloin jäähdytysveden paine ja sitä kautta höyrystymislämpötila olivat alhaisempia kuin normaalisti. Lisäksi reaktorin säätösauvat oli suunniteltu huonosti. Niiden kärki oli valmistettu grafiitista, joka kiihdyttää ketjureaktiota. Näin ollen täysin ulkona olevien säätösauvojen työntäminen reaktoriin ensin kiihdyttää reaktiota noin viiden sekunnin ajan, ja vasta sitten alkaa hillitä sitä. Yksitellen säätösauvoja työnnettäessä ongelma ei ollut iso, mutta jos kaikki reaktorin 211 säätösauvaa työnnettäisiin kerralla kriittisenä toimivaan reaktoriin, olisi reaktion kiihtyminen räjähdysmäistä. Kaiken huipuksi säätösauvoja syöttävä mekanismi oli 1980-luvunkin mittapuulla hyvin hidastoiminen. Yhtä vanhoissa länsimaisissa reaktoreissa hätäsammutus säätösauvoilla kesti noin kolme sekuntia, kun se RBMK-reaktorissa kesti 20 sekuntia.

Reaktorin suunnitelleen Kurchatov-instituutin tiedemiehet eivät olleet tyhmiä, ja he olivat tietoisia ongelmista. Viranomaiset eivät kuitenkaan halunneet kuulla epämiellyttäviä uutisia. Ydinteknologia oli Neuvostoliitossa lähtökohtaisesti salaista, RBMK-reaktorin toimintaperiaate oli valtionsalaisuus ja reaktorin käyttäjiä kiellettiin keskustelemasta sen mahdollisista ongelmista edes keskenään. Niinpä esimerkiksi säätösauvojen suunnitteluvirheestä ei tiedotettu muille RBMK:n käyttäjille edes sen jälkeen, kun virhe johti vaaratilanteeseen Ingalinan RBMK-voimalassa vuonna 1983. Kukaan ei osannut kuvitella, että joku ensin kytkisi pois kaikki turvajärjestelmät ja sitten ajaisi reaktoria vaarallisen pienellä teholla.

Tšernobylin onnettomuuden kulku

Huhtikuussa 1986 Tšernobylin atomienergiakompleksin reaktorilla numero neljä oli määrä suorittaa turvallisuuskoe. Kokeen tarkoituksena oli varmistua siitä, että reaktoria kyettäisiin jäähdyttämään sähkökatkon ja reaktorin sammuttamisen yhteydessä. Aikaisemmat kokeet eivät olleet onnistuneet, ja voimalan poliittisesti nimitetyllä, ydintekniikasta vain hatarasti perillä olevalla johdolla oli paine saada tämänkertainen koe onnistumaan. Kokeesta ei tiedotettu reaktorin suunnittelijoille tai Neuvostoliiton ydinturvallisuusviranomaisille, osaksi aiempien epäonnistumisien vuoksi, ja osaksi siksi, ettei kokeen pitänyt olla vaarallinen.

Koesuunnitelmassa reaktorin tuli käydä matalalla, noin 700 MW lämpöteholla, kun höyryn syöttö sähköä jauhavaan höyryturbiiniin katkaistaisiin. Täysillä kierroksilla pyörivä turbiini jatkaisi pyörimistään, ja sen käyttäytymistä seurattaisiin mittalaittein. Näin voitaisiin varmistua siitä, että hätätilanteessa sen tuottama sähkö riittäisi pyörittämään jäähdytyspumppuja siihen saakka, kunnes voimalan dieselkäyttöiset varageneraattorit käynnistyisivät.

Suunnitelmissa oli ajaa reaktori hitaasti alas kokeen aloitusteholle aamuyöstä 25. huhtikuuta alkaen, ja aloittaa koe siihen etukäteen perehtyneen päivävuoron saapuessa töihin. Juuri vuoron vaihtuessa kävi kuitenkin niin, että eräs toinen sähkövoimala putosi verkosta, ja Kiovan alueen sähköverkon valvoja pyysi Tšernobylin voimalan johdolta kokeen siirtämistä. Tähän suostuttiin, mutta kokeen valmistelut jatkuivat, ja jopa osa turvajärjestelmistä kytkettiin valmiiksi pois päältä. Sähköverkon valvoja antoi vasta 23:04 luvan jatkaa reaktorin alasajoa, mutta päivävuoro oli jo poistunut työpaikoiltaan. Iltavuorokin oli jo poistumassa, ja vuoroaan aloittavalle yövuorolle annettiin nyt tehtäväksi toteuttaa koe niin pian kuin mahdollista. Reaktorin tehoa pienennettiin nopeasti. Tässä kohdassa reaktoria ohjannut nuori insinööri teki virheen: hän työnsi säätösauvat liian alas, ja reaktori käytännöllisesti katsoen sammui.

Testiä ei voitu suorittaa sammuneella reaktorilla, ja koetta johtanut operaattori vaati toimenpiteitä. Säätösauvoja ohjannut automatiikka, joka on RBMK-reaktorissa varsin oleellinen turvajärjestelmä, kytkettiin pois päältä, ja suurin osa sauvoista vedettiin ylös käsiohjauksella. Ketjureaktio kiihtyi, ja muutamassa minuutissa reaktorin lämpöteho nousikin 160–200 megawattiin. Tämä ei vielä riittänyt kokeen aloittamiseen, joten automaattiset varoitukset ohitettiin, lisää säätösauvoja vedettiin ylös reaktorista ja kokeen valmisteluja jatkettiin. Lukuisista varoituksista huolimatta valvomon henkilökunta ei kuitenkaan ymmärtänyt, että nopea sammutus ja koevalmistelut olivat ajaneet reaktorin epävakaaseen tilaan. Koetta ei voitaisi turvallisesti jatkaa ennen kuin reaktoria olisi käytetty korkeammalla teholla jonkin aikaa.

Kun koe alkoi, höyrynsyöttö katkaistiin ja höyryturbiini hidastui, turbiinin pyörittämien jäähdytyspumppujen teho laski. Kun pumppujen teho laski, jäähdytysveden paine epävakaassa reaktorissa väheni. Kun paine vähenee, vesi höyrystyy herkemmin. Kun jäähdytysvesi höyrystyi, ketjureaktio RBMK-reaktorin ytimessä kiihtyi – täsmälleen päinvastoin, kun reaktoreissa yleensä. Kukaan ei ollut ilmeisesti kertonut tästä tärkeästä ”ominaisuudesta” reaktorin käyttäjille.

Kun ketjureaktio kiihtyi, reaktorin turvallisuusautomatiikka ryhtyi laskemaan säätösauvoja reaktoriin tehon pitämiseksi tasaisena. Mutta vain 12 säätösauvaa oli jäänyt automatiikan ohjattaviksi; loput 199 sauvaa oli kytketty irti tietokoneesta käsiohjaukselle, ja vedetty kokonaan ulos reaktorista. Noin 36 sekuntia kokeen aloittamisen jälkeen kaikki kaksitoista sauvaa olivat sisällä, mutta teho nousi edelleen. Tässä vaiheessa joku käynnisti reaktorin hätäsulun.

Hätäsulku työnsi kaikki ulosvedetyt säätösauvat yhtä aikaa reaktoriin. Sauvojen suunnitteluvirheen, grafiittipään, vuoksi reaktoriin työntyvät sauvojen kärjet kiihdyttivät ketjureaktiota. Vaikka ongelma oli havaittu jo kolme vuotta aikaisemmin, Tšernobylin työntekijöille ei oltu kerrottu tästäkään. Reaktio kiihtyi niin nopeasti, että ainakin osa säätösauvoista ylikuumeni ja jumittui ennen kuin varsinainen reaktiota hillitsevä osa sauvasta edes pääsi reaktorin sisälle.

Muutaman seuraavan sekunnin aikana reaktori karkasi täysin hallinnasta. Tehoa seuraavat mittarit pysähtyivät 33 000 megawattiin, kun reaktorin suunniteltu huippulämpöteho oli vain 3200 MW. Seuranneita tapahtumia on mahdoton rekonstruoida tarkasti, mutta luultavasti jäähdytysveden tuottama höyry sai aikaan valtavan höyryräjähdyksen, joka lennätti 2000 tonnia painavan reaktoriastian kannen reaktorihallin kevyen peltikaton läpi. Räjähdys hajotti loputkin jäähdytyskanavat, ja RBMK veti viimeisen ässän hihastaan: kun kaikki jäähdytysvesi oli kadonnut, mikään ei enää pidätellyt ketjureaktiota. Toinen, vielä voimakkaampi räjähdys hajotti reaktorin ytimen ja levitti erittäin radioaktiivisia polttoaineen ja reaktorigrafiitin kappaleita ympäri voimala-aluetta. Kun ilmaa virtasi rikki repeytyneeseen reaktoriin, punahehkuinen grafiitti syttyi palamaan. Pelastustyöntekijöiden kuolemaa halveksuvasta urheudesta huolimatta grafiittiydin paloi kaksi viikkoa, ja levitti suuren osan reaktorin radioaktiivisista aineista ilmakehään ja ympäristöön.

Neuvostojohto oli vielä aikaisin seuraavana aamuna autuaan tietämätön tuhon laajuudesta. Neuvostoliitossa ei ylipäätään ollut tapana uutisoida sattuneista onnettomuuksista tai ympäristötuhoista, ja ydinohjelma oli erityisen arka aihe. Seuraukset alkoivat selvitä, kun Suomen rajavartiolaitos havaitsi normaalia korkeampia säteilyarvoja. Asiasta tiedotettiin silloista pääministeriä Kalevi Sorsaa, joka päätti olla kertomatta asiasta tiedotusvälineille, koska se vain ärsyttäisi Neuvostoliittoa.

Seuraavana aamuna, 27. huhtikuuta, säteilymittarit ruotsalaisessa Forsmarkin ydinvoimalassa villiintyivät. Säteilyn lähteenä oli työntekijän kengissä sisään tullut maa-aines, johon Tšernobylistä liikkeelle lähtenyttä laskeumaa oli satanut. Melko nopeasti Suomen yhteistyöllä lähteeksi paikannettiin todennäköisesti läntisessä Neuvostoliitossa sijaitseva ydinvoimala ja siellä tapahtunut onnettomuus. Laskeuma levisi laajalle alueelle Euroopassa, ja esimerkiksi Suomessa on edelleen mitattavissa Tšernobylistä peräisin olevaa cesium-137-laskeumaa. Kun onnettomuutta ei enää voinut kiistää, Neuvostoliiton oli viimein myönnettävä se.

Näköetäisyydellä Tšernobylistä oleva Pripjatin kaupunki evakuoitiin vasta iltapäivällä 27. huhtikuuta. Kievissä, noin 90 kilometrin päässä reaktorista, valmistelut vapunpäivän paraatia varten jatkuivat. Joditablettien tai ruokailurajoitusten jakamisesta ei ollut tietoakaan, vaikka tuhoutuneesta reaktorista oli vuotanut suuria määriä vaarallista, mutta nopeasti häviävää ja helposti torjuttavissa olevaa jodi-131:a. Muutaman rivin virallinen tiedote onnettomuudesta luettiin viimein iltauutisissa 28. huhtikuuta. Edelleenkään ruokailurajoituksista ei mainittu mitään.

Tšernobylin onnettomuuden käyttäminen esimerkkinä ydinvoimateollisuuden vaarallisuudesta on tarkoitushakuista, sillä kyseisen tyyppisiä reaktoreita ei ole rakennettu vuosikymmeniin. Niitä on kuitenkin muutamia vielä käytössä, joskin turvatoimia on parannettu huomattavasti. Vähemmälle huomiolle on jäänyt myös se eittämättä pelottava, mutta toisaalta mielenkiintoisen perspektiivin tarjoava fakta, että Tšernobylin reaktorit 1, 2 ja 3 jatkoivat toimintaansa onnettomuuden jälkeen suhteellisen normaalisti. Viimeisenä, joulukuussa 2000, suljettiin reaktori 3. Loputkin RBMK-reaktorit tulisi korvata turvallisemmilla malleilla mahdollisimman nopeasti.

Tšernobylin onnettomuuden terveyshaitat

Onnettomuuden välittömiksi uhreiksi on laskettu yhteensä 54 ihmishenkeä.  Suurin osa heistä oli paloa sammuttaneita palomiehiä, joista 127 sai säteilysairauden oireita. Sittemmin onnettomuuden jälkiä on ollut hoitamassa noin 600 000 ”likvidaattoria”, joista vain pieni osa on altistunut merkittävälle säteilylle. Suurimmat terveyshaitat lähialueen asukkaille tulivat kilpirauhassyöpää aiheuttavasta radioaktiivisesta jodin isotoopista 131 (I-131). Sen puoliintumisaika on kuitenkin noin kahdeksan päivää, joten se häviää ympäristöstä parissa kuukaudessa. Pidempiaikainen riski aiheutuu fissiotuotteista, erityisesti cesiumin isotoopista 137 (Cs-137) ja strontiumin isotoopista 90 (Sr-90).  Niistä molemmat korvaavat kalsiumia luustossa, ja niillä molemmilla on noin 30 vuoden puoliintumisaika. Pidemmän aikavälin terveysvaikutuksista on kuitenkin saatu suhteellisen lohdullisia tutkimustuloksia. Säteilyn aiheuttamaan syöpään arvioidaan tulevien vuosikymmenien saatossa kuolevan 4 000 ihmistä. Riskiryhmässä, johon kuuluvat lähinnä suurempia radioaktiivisen jodin säteilyannoksia saaneet lähiseudun lapset, on havaittu yli 4 000 kilpirauhassyöpätapausta. Näistä lähes kaikki on hoidettu onnistuneesti. Surullista kyllä, liki kaikki kilpirauhassyövät olisi voitu välttää, mikäli neuvostohallinto ja viranomaiset olisivat jakaneet väestölle joditabletteja ja esimerkiksi kieltäneet paikallisen maidon juomisen.

Ydinvoimavastaiset tahot ovat tehneet omia, ei-vertaisarvioituja tutkimuksiaan onnettomuuden seurauksista. Vähemmän yllättäen niiden uhriluvut ovat aivan omalla tasollaan. Maailman terveysjärjestö WHOn yhteistyössä muiden tutkimuselinten kanssa esittämiin Tšernobyl-foorumin tuloksiin verrattuna ydinvoiman vastustajien esittämät uhriluvut ovat kymmeniä tai satoja kertoja suurempia[i].

Esimerkiksi Tšernobyl-foorumin liian alhaiseen uhrilukuun pettyneet Euroopan Vihreät julkaisivat samaan aikaan kilpailevan TORCH-raportin[ii] (The Other Report on Chernobyl). Raportissa arvioitiin sairastuvuuden lisääntymistä aiemmin mainitulla LNT-mallilla, jonka mukaan mikä tahansa säteilyannoksen lisäys, kuinka pieni tahansa, johtaisi lisääntyneeseen sairastuvuuteen. Tšernobyl-foorumi oli pyrkinyt hankkimaan empiirisiä todisteita sairastumisista ja kuolemantapauksista, mutta TORCHin kirjoittajat pysyivät tiukasti teorian tasolla. Raportti päätyikin ennustamaan 30 000–60 000 ylimääräistä syöpäkuolemaa koko Euroopassa.

Greenpeace laski vastaavasti omassa raportissaan Tšernobylin aiheuttavan noin 93 000 ennenaikaista kuolemaa. Laskutapa oli omintakeinen: käytännössä kaikki laskeumaa vähänkään saaneilla alueilla vuoden 1986 jälkeen lisääntynyt kuolleisuus laskettiin onnettomuuden aiheuttamaksi. Yhtenä valitun menetelmän kukkasista raportti päätyi laskemaan entisen Neuvostoliiton alueella yleistyneen maksakirroosikuolemat säteilyn aiheuttamiksi. Missään kohdassa raporttia ei vaivauduttu pohtimaan, olisiko maksakirroosin, jota ei missään tutkimuksissa ole todettu aiheutuneen säteilystä, yleistymiselle voinut olla mitään muita syitä.

Tämäkään ei tosin riittänyt kaikille. Greenpeacen raporttia kirjoittamassa ollut Aleksei V. Jablokov, Neuvostoliiton tiedeakatemian entinen jäsen ja Venäjän Greenpeacen perustajiin lukeutuva tutkija, kirjoitti avustajiensa kanssa lähinnä venäjäksi julkaistuun aineistoon perustuen kirjan nimeltä Chernobyl: Consequences of the Catastrophe for People and the Environment (2007). Kirjassa väitetään peräti miljoonan ihmisen kuolleen tai kuolevan Tšernobylin seurauksena. Kuten kirjan arvioineet, myös alkuperäiskieltä venäjää taitavat ja lähteisiin perehtyneet tutkijat ovat huomauttaneet[iii], kirjan arvo tieteellisenä työnä on negatiivinen: lähdeaineistona käytetään esimerkiksi fiktiivisiä romaaneja, ja tieteellisiinkin lähteisiin suhtaudutaan lähinnä viitteellisesti.

Maksakirroosin ja muiden säteilyyn aikaisemmin yhdistämättömien sairauksien laskemisen lisäksi kirjoittajat päätyvät yksinkertaisesti keksimään asioita silloin, kun tutkimustulokset eivät vastaakaan ennakkoluuloja. Esimerkiksi kirjan Suomea käsittelevässä luvussa tutkimus, joka todellisuudessa totesi vastasyntyneiden epämuodostumien vähentyneen Tampereen alueella onnettomuuden jälkeen, on yleistetty koko Suomea koskevaksi ja sen väitetään osoittavan epämuodostumien määrän kasvaneen. Tämänkaltaiset ongelmat eivät kuitenkaan ole estäneet ydinvoimaa vastustavia tahoja käyttämästä Jablokovin teosta täysin kritiikittä ”todisteena” ydinonnettomuuksien hirvittävyydestä. Monien hirmutarinoita levittelevien tahallisena tai tahattomana taktiikkana vaikuttaa olevan koko ajan hurjempien väitteiden esittäminen; asiaan perehtymätön kansalainen kun tulee usein arvelleeksi totuuden löytyvän jostain esitettyjen arvioiden puolivälistä. Samanlaiseen taktiikkaan törmäämme myös Fukushiman vaikutuksista käydyssä keskustelussa.

Suomessa Tšernobylin ei uskota aiheuttaneen tai koskaan aiheuttavan tilastoissa havaittavaa lisäystä sairastuvuudessa tai kuolleisuudessa[iv].

Epäsuhta havaittujen vaikutusten ja yleisen huolestumisen välillä on räikeä, varsinkin jos sitä verrataan niihin vaaroihin, joita yhteiskuntamme hiljaisesti hyväksyy turvatakseen luotettavan energiansaannin. Räikein vertailukohta löytyy hiilenpoltosta. Pelkästään kivihiilen louhinnan onnettomuuksissa kuolee joka vuosi tuhansia ihmisiä[v]. Kivihiilipölyn, onnettomuuksien ja muiden louhinnan terveyshaittojen seurauksena sairastuu ja kuolee kymmeniä tuhansia kaivostyöläisiä vuosittain. WHO:n mukaan ilmansaasteisiin, joista kivihiilen päästöt tosin ovat vain osa, kuolee vuosittain noin seitsemän miljoonaa ihmistä[vi]. Hiilenpolton valtavimman riskin, hallitsemattoman ilmastonmuutoksen, mahdollisesti aiheuttamia haittoja ei näissä luvuissa edes huomioida.

Seuraukset eivät koske pelkästään kehittyviä maita, sillä Greenpeacen arvioiden mukaan pelkästään Euroopassa yli 20 000 ihmistä kuolee ennenaikaisesti joka vuosi kivihiilen käytön seurauksena – vaikka ilmastonmuutoksen uhkaa ei edes huomioitaisi[vii]. Hiilenpoltto levittää lisäksi ympäristöön käytännössä ikuisia myrkkyjä. Esimerkiksi Itämeren kalojen korkeat elohopeapitoisuudet johtuvat pitkälti hiilenpoltosta.

Greenpeacen arvioita sekä hiili- että ydinvoiman vaaroista käyttäen voisi hyvin argumentoida, eikä täysin perusteetta, että jopa ”Tšernobyl muutaman vuoden välein” olisi kansanterveydellisessä mielessä hyvinkin hyväksyttävissä oleva hinta kivihiilestä luopumiselle.

Lähteet

[i] Raportin julkaisivat IAEA, WHO, UNDP, FAO, UNEP, UN-OCHA, UNSCEAR, Maailman Pankki sekä Valko-Venäjän, Ukrainan ja Venäjän hallinnot. Raportti on ladattavissa osoitteesta http://www.iaea.org/Publications/Booklets/Chernobyl/chernobyl.pdf

[ii] http://www.chernobylreport.org/torch.pdf

[iii]http://rationalwiki.org/wiki/Chernobyl:_Consequences_of_the_Catastrophe_for_People_and_the_Environment

[iv] http://www.stuk.fi/sateily-ymparistossa/tshernobyl/fi_FI/laskeuma/

[v] http://en.wikipedia.org/wiki/Mining_accident

[vi] 7 million premature deaths annually linked to air pollution, World Health Organization (2014). http://www.who.int/mediacentre/news/releases/2014/air-pollution/en/

[vii] European coal pollution causes 22,300 premature deaths a year, study shows, The Guardian (2013). http://tinyurl.com/nyg6mpv

Juhlaraha: kontekstilla on väliä

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Suomen itsenäisyyden ”haasteita ja saavutuksia” juhlistavien juhlarahojen keskeinen ongelma ei ole kyseisten kolikoiden mauttomuus sinänsä, vaan konteksti.

”Kolikolla on kaksi puolta” sopii hyvin taideteoksen teemaksi. On myös aivan oikein pyrkiä muistamaan myös historian kipukohtia, eikä pelkästään (yhdenlaisen) historiankirjoituksen juhlahetkiä. Erityisesti sisällissodan muistamiseen on paljonkin hyviä syitä.

Mutta kun Suomen itsenäisyyden sadan vuoden ”haasteiden ja saavutusten” juhlistamista varten kaupataan Suomen valtion hyväksymää käypää maksuvälinettä sanoilla ”Tilaa upea juhlaraha!”, kolikon aiheena odottaisi näkevänsä hiukan jotain muuta kuin kuvan valkoisista teloittamassa punaisia. (Jos ihmettelet, oliko punaisten ampuminen taiteilijan mielestä haaste vai saavutus, et liene yksin.) On myös vähän erikoista, että taiteilija näkee valkoisen terrorin ”toisen puolen” olevan nimenomaan Olympiastadion – itse olisin ehkä ottanut aiheeksi vaikkapa torpparilain, yleisen oppivelvollisuuden tai kansaneläkelain – mutta toisaalta, en ole taiteilija.

Tästä syystä teosta irrallisena taideteoksena puolustaneiden professorien lausunnot menevät metsään. Kyse ei ole vain rahasta sinänsä, vaan kontekstista, jossa se esitettiin. Havainnollistan tätä eroa esimerkillä.

concentration camp dachau crematorium.jpg
Valokuva uunista. (Lähde: Wikimedia Commons)

Tällä valokuvalla haluaisin muistuttaa ihmisiä yhdestä ihmiskunnan historian mustimmasta hetkestä. Kuvassa on aito ihmisruumis ja aito Dachaun keskitysleirin krematorio, jonka toimintaa kuvassa esitellään. Tässä kontekstissa kuvan käyttö ei liene mitenkään erityisen riidanalaista.

Mutta jos konteksti on tämä:

munna-uunit.001
Sama valokuva uunista, eri konteksti. (Voit myös kuvitella kuvan ja tekstin uunintekijän verkkosivulle.)

Kontekstilla on siis väliä, eikä taideteostakaan voi arvioida täysin erillään kontekstista. Ei välttämättä ole taiteilijan syytä, että juhlarahaa myytiin nimenomaan juhlarahana (konnotaatio: punaisten ampumista on syytä juhlia), tai että Rahapaja käytti nettisivuillaan markkinointitekstinä kauniisti sanottuna kuva-aiheeseen täydellisen sopimatonta, TV-shopmaista mainoskieltä. Mutta nyt kävi näin, ja rahojen vetäminen liikenteestä on täysin oikea päätös.

Tarinan opetus lienee siinä, että suunnittelussa yksityiskohdilla on todellakin väliä – ja että joku piti hyvänä ideana sitäkin, että laittomia teloituksia kuvaavaa rahaa mainostetaan ”upeana juhlarahana.”

PÄIVITYS: Muokkasin kirjoituksen keskeisen viestin myös kiireiselle suunnittelijalle sopivaksi kuvalliseksi ohjeistukseksi. Kas tässä:

Hyödyllinen opastus.001

Voisiko lohkoketjukronikka ennaltaehkäistä Totuuskuution?

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

wp-content_uploads_2015_03_totuuskuutio_300_211Erikoinen otsikko viittaa tällä kertaa Esa Mäkisen dystopiaromaaniin Totuuskuutio (Otava, 2015), ja lienee suotavaa aloittaa pienellä kirja-arvostelulla.

Totuuskuutio kuvaa yhtä mahdollista maailmaa joskus vuoden 2050 tienoilla. Romaanin päähenkilö Tero Lilja työskentelee Internet-hakukonejätti ”Celciuksen” Suomen-konttorissa eräällä yrityksen vähemmän julkisuutta saaneella osastolla. Teron tehtävä on huolehtia siitä, että yrityksilläkin on oikeus tulla unohdetuksi Internetissä: jos netissä liikkuu maksavan asiakkaan kannalta epämieluisia uutisia, Tero ja hänen työtoverinsa korjaavat uutiset tai ainakin estävät niiden näkymisen suurelle yleisölle.

Tämä ei tietenkään ole sensuuria; se on ”täsmäyttämistä.”

En mene tässä kirjoituksessa enempää juonen yksityiskohtiin. Totean vain, että kirjassa on tavoiteltu Orwellin klassikoiden henkeä, ja paikoin siinä on myös onnistuttu. Kokonaisuutena kirja on oikein mainiota dystooppista fiktiota, ja varmasti lukemisen arvoinen kenelle hyvänsä spekulatiivisen fiktion ystävälle.

Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee kuitenkin se, että siinä vuosisadan puolenvälin tienoille sijoitettu maailma olisi teknisesti mahdollinen jo nykyään. Käyttäytymistämme ja mielipiteitämme ohjaa jo nyt vahvasti se, millaisia uutisia esimerkiksi Facebookin salaiset algoritmit meille syötteeseemme tarjoavat. Vaikka algoritmeja ei peukaloitaisi tarkoitushakuisesti, kuten Tero Lilja ja hänen toverinsa kirjassa tekevät, niiden toiminta jo itsessään estää meitä näkemästä kenties merkityksellisiäkin uutisia. Facebook tarjoaa meille sellaisia viestejä ja linkkejä, jotka algoritmi arvioi meitä eniten kiinnostaviksi, ja Googlen harjoittama hakutulosten kustomointi aikaisemman selailuhistorian mukaan johtaa huomaamatta kuplaan, jossa vaihtoehtoisia näkemyksiä ei löydä edes etsimällä. Tämä ei voi olla vaikuttamatta mielipiteisiin.

Meille näkyvän informaation valikointi on jo sinänsä ongelmallista, ja informaatiokuplien eriytymistä pidetäänkin usein yhtenä syynä yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristymiseen. Kuplia on käytetty tehokkaasti hyväksi syöttämällä niihin yksipuolista tai suorastaan valheellista informaatiota – valeuutisia. Kun riittävä määrä ihmisiä jakaa valeuutisen, on vähänlaisesti väliä sillä, onko itse uutinen totuudenmukainen vai ei: mielipiteisiin on jo ehditty vaikuttaa, ja totuudesta tulee vain yksi mielipide muiden joukossa.

Toistaiseksi on kuitenkin ollut ainakin periaatteessa mahdollista tarkistaa, pitävätkö valeuutiset paikkansa. Tiedonvälityksen luotettavuudesta huolestuneet tahot, Suomessa esimerkiksi Faktabaari, ovat tehneet parhaansa seuloakseen jyvät akanoista ja tarkistaakseen, ovatko kohutuimmissa uutisissa kerrotut asiat yhteneviä esimerkiksi arkistoitujen uutisten kanssa. Mutta entä jos tämä ei olisi mahdollista? Entä jos emme voisi luottaa digitaalisten arkistojen sisällön vastaavan todella sitä, mitä vaikkapa arkistoidussa lehtijutussa on joskus – kenties vuosia sitten – kirjoitettu?

Informaatiosodankäynnin varustelukilvassa on vain todennäköistä, että seuraava askel valeuutisisten saralla otetaan hyökkäämällä suoraan uutisarkistoja vastaan. Arkistojen peukaloinnilla voisi konkreettisesti muuttaa menneisyyttä, ja kuten Orwell aikanaan totesi, se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta. Uutisarkistot eivät todennäköisesti ole yhtä hyvin suojattuja kuin esimerkiksi pankkien tietoliikenne, ja tietomurtoa voisi olla vaikea edes huomata: ovela hyökkääjä voisi muutella arkistoja ja poistaa tietoja niin valikoiden, että hyökkäyksen havaitseminen vaatisi käytännössä yksityiskohtaista vertailua tunnettuun, luotettavaan aineistoon. Niin kauan kun esimerkiksi lehtien paperiarkistot ovat vielä olemassa, tämä on ainakin teoriassa mahdollista – joskin jotain sellaista, mikä jää käytännössä tavalliselta netinkäyttäjältä tekemättä. Mutta mitä tehdään sitten, kun kaikki arkistot ovat digitaalisia, ja arkisto ja sen varmuuskopio eroavat toisistaan? Miten todennetaan luotettavasti, mikä on peukaloitu ja mikä peukaloimaton versio?

Hyökkääjän tarkoituksiin voi riittää, että esimerkiksi uutisarkistojen luotettavuus joutuu kyseenalaiseksi. Tällöin vaikkapa menneisyyttään kaunistelemaan pyrkivä poliitikko voi väittää, että arkistomurron tarkoituksena oli syöttää arkistoihin hänet väärinkäytöksiin yhdistäviä valeuutisia. Väitteen todistaminen vääräksi voisi hyvin olla mahdotonta, ja kun arkiston luotettavuus on kerran joutunut vakavasti epäilyksen alaiseksi, sen luotettavuus voi olla ikuisesti mennyttä.

Arkistojen luotettavuuden varmistamisen ongelmasta on tulossa erityisen akuutti kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että ainakin tietomurroille vähemmän alttiiden paperiarkistojen aika alkaa olla ohi. Uutta materiaalia niihin ei enää juurikaan synny, kun koko yhteiskunnallinen elämämme on jo tietoverkoissa. Toinen syy on se, että kybersodankäynnin työkalujen kehittyminen voi antaa jo lähivuosina erittäin voimakkaita työkaluja kohdennettuun tietojen vääristelyyn. Tehokkaat algoritmit ja alkeelliset tekoälyt kykenevät jo nykyisin kirjoittamaan ymmärrettäviä uutisia; ne saattavat jo piakkoin kyetä vääristelemään arkistoituja uutisia puoli- tai jopa täysautomaattisesti, niin hyvin että väärennöksen toteaminen vaatii tarkkaavaisuutta.

Ongelmaan on pakko löytää ratkaisu, mieluiten ennen kuin ensimmäinen massiivinen historian vääristely pääsee tapahtumaan. Haaste on teoriassa suhteellisen yksinkertainen: on kehitettävä menetelmä, jolla voidaan taata digitaalisen historian aitous jälkikäteen. Olisi myös toivottavaa, jos käytetty menetelmä mahdollistaisi arkistojen hajauttamisen: näin arkiston luotettavuus ei olisi yhden ainoan toimijan varassa.

Ratkaisu: lohkoketjukronikka

Onneksi juuri tälläinen teknologia on nyt olemassa. Bittiraha Bitcoinin tarpeisiin alunperin keksitty lohkoketjutekniikka mahdollistaa luotettavien, hajautettujen tietokantojen rakentamisen. (Yksinkertaistettu esitys lohkoketjutekniikasta löytyy vaikkapa täältä.) Tarkoitusta varten laadittuun lohkoketjuun olisi teknisesti mahdollista tallentaa kokonaisia digitaalisia arkistoja tai niiden aitouden osoittavia tarkistussummia niin, että arkiston väärentäminen jälkikäteen olisi hyvin vaikeaa. Kun uutinen on tallennettu lohkoketjuun, sen aitoudesta voidaan periaatteessa olla varmoja niin kauan, kun maailmasta löytyy tietokoneita, jotka kykenevät kyseistä lohkoketjua lukemaan. Periaatteessa nyt olisi siis sekä mahdollista, että tarpeen, ryhtyä laatimaan arkistoa, jossa ihmiskunnan yhteinen digitaalinen muisti voisi säilyä vaikkapa sadan tuhannen vuoden ajan.

Käytännössä lohkoketjuarkisto voisi toimia esimerkiksi kansallisten arkistojen ja yliopistojen yhteistyönä pyörittämänä palveluna, johon tallennettaisiin säännöllisesti alueellisesti ja kielellisesti edustava otos uutisia ja muita ajankohtaisia aineistoja. Toisin kuin esimerkiksi Wikipediassa, arkiston tarkoitus ei olisi tallentaa narratiivisia tarinoita, vaan toimia primäärilähteiden arkistona – universaalina kronikkana. (Sana kronikka tarkoittaa aikakirjaa, johon historialliset tapahtumat kirjataan aikajärjestykseen. Kronikat ovat yksi tärkeimmistä lähdeaineistoista esimerkiksi keskiajan historiaa tutkittaessa.) Kustannussyistä kronikkaan ei edes pyrittäisi tallentamaan kaikkea Internetin sisältöä, ja samasta syystä alkuvaiheessa tallennettaisiin lähinnä raakateksti, mutta säilytystilan ja tiedonsiirtokapasiteetin halpenemisen ja/tai käytössä olevien resurssien kasvamisen myötä kronikka voisi laajentua kattamaan myös ”raskaampaa” aineistoa ja muutenkin laajentaa kattavuuttaan.

Jokaisella kronikkaa pyörittävällä ”noodilla” olisi tallennettuna koko kronikan sisältö, ja muutokset siihen vaatisivat esimerkiksi määräenemmistön hyväksynnän; näin kronikan muuttaminen tai tuhoaminen vaatisi koordinoitua hyökkäystä useisiin noodeihin yhtä aikaa. Kronikka siis eroaisi olemassaolevista Internet-arkistoista paitsi tässä suhteessa (esim. Internet Archive on vasta rakentamassa peilipalvelinta), myös siten, että tiedot pyrittäisiin tallentamaan kronikkaan pääosin pysyvästi. Tällä hetkellä suuri osa arkistoista noudattaa niinsanottua Oaklandin arkistointipolitiikkaa, jonka mukaan arkistoista on poistettava pyydettäessä esimerkiksi tiettyä henkilöä tai yritystä koskevat tiedot. Tämä on jo johtanut erikoisiin tilanteisiin, sillä esimerkiksi eniten käytetty nettiarkisto Internet Archive poistaa näkyvistä kaikki domain-nimen alasivut, jos päädomainin (esimerkiksi tällä blogilla jmkorhonen.fi) nykyinen haltija niin haluaa. Poistaminen tapahtuu automaattisesti, ja ratkaisevaa on vain se, kuka hallitsee päädomainia: vaikka materiaalin tuottanut aladomainin omistaja olisi nimenomaisesti toivonut sivujensa arkistointia, päädomainin haltijan niin pyytäessä myös aladomain-arkistot poistetaan näkyvistä.

Keskeinen syy tälläiselle, digitaalisen historian väärentämistä suorastaan kutsuvalle politiikalle on oikeusjuttujen pelko. Arkistojen keräämistä säännellään varsin tarkasti mm. henkilörekisterilailla, ja esimerkiksi kunniaa loukkaavan materiaalin päätyminen arkistoon kaikkien nähtäväksi altistaa myös arkiston ylläpitäjän syytteelle kunniaa loukkaavan materiaalin levittämisestä. Kronikassa ongelma voitaisiin ratkaista useammalla eri tavalla tai niiden yhdistelmillä. Yksi tärkeä lähtökohta olisi kronikan ylläpitäjien (noodien) rajoittaminen kansallisiin arkistoihin ja muihin viranomaisiin rinnastettaviin tahoihin, joilla on jo nyt mahdollisuus ja jopa velvoite kerätä digitaalisiakin arkistoja, sekä säädellä tarvittaessa pääsyä arkistoihin niin, että arkaluonteinen materiaali ei pääse julkiseen levitykseen. Toinen, selvästi virheellisten tietojen kronikointia ehkäisevä sääntö voisi olla tietojen tallentaminen viiveellä esimerkiksi uutisten julkaisusta. Näin selvästi virheelliset uutiset ehdittäisiin todennäköisesti korjata ennen kuin ne tallentuvat kronikkaan.

Kronikkaan tallennettava tieto tai osa siitä voitaisiin myös lähtökohtaisesti salata tietyksi ns. embargo-ajaksi. Teknisesti olisi mahdollista salata arkistomateriaali esimerkiksi niin, että salatut tiedot voidaan avata vain, jos enemmistö noodeista äänestää avaamisen puolesta. Avaaminen voitaisiin hoitaa rutiininomaisesti sovitun ajan kuluttua, tai se voitaisiin tehdä erikoistapauksissa enemmistöpäätöksellä aikaisemmin, mikäli olisi syytä epäillä esimerkiksi avoimiin arkistoihin kohdistunutta väärennöstapausta. Epäilysten todentamiseksi kronikkaan tallennettaisiin jokaista sinne tallennettua tiedostoa kohden myös niinsanottu tarkistussumma. Vertaamalla kronikkaan tallennettua tarkistussummaa avoimessa arkistossa (esimerkiksi sanomalehden omassa arkistossa) säilytetystä tiedostosta samalla kaavalla laskettuun tarkistussummaan on mahdollista tarkastaa, vastaako avoimen arkiston tiedosto edelleen kronikkaan tallennettua vastinettaan. Jos tarkistussummat eivät täsmää ja peukalointia on syytä epäillä, prosessi kronikkaan salatun tiedoston avaamiseksi voitaisiin tarvittaessa aloittaa. Tarkistussumma voi myöskin olla avoin kaikkien luettavaksi, sillä se ei paljasta mitään itse tiedoston sisällöstä, eikä siten voi loukata esim. henkilötietolakia tai johtaa syytteisiin kunnianloukkauksesta – joskin ratkaistavaksi jää vielä ongelma, miten mahdollisesti muuttuvat nettiosoitteet ja muut vastaavat ongelmat huomioidaan.

Epävirallisten tiedustelujeni ja esimerkiksi Museoviraston henkilökunnan kanssa käymieni keskustelujen perusteella uskon, että yllä ja tässä englanninkielisessä esityksessä kuvattu kronikka olisi paitsi kipeästi tarpeen, myös teknisesti täysin mahdollinen toteuttaa. Eräs Suomen johtavista lohkoketjuasiantuntijoista arvioi alustavasti järjestelmän kehittämisen kustannusarvion olevan noin viisi miljoonaa euroa. Tämä on varsin pieni raha potentiaalisesti sadan tuhannen vuoden arkistosta. Olemmekin nyt edistämässä kronikkaa lohkoketjun mahdollisuuksia tutkivassa ReCon-tutkimushankkeessa, jossa nykyisin työskentelen. Jos olet kiinnostunut kronikan mahdollisuuksista tai sen toteuttamisesta tai haluat kuulla lisää ReCon-hankkeesta, ota yhteyttä – sähköpostilla minut saa kiinni esimerkiksi osoitteesta blockchain.janne@gmail.com.

Huhtikuun 12. on luonnonsuojelun merkkipäivä

~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

200px-yuri27s_night_stencil-svgJos nykyihmistä ylipäätään muistaa kukaan vielä miljoonan vuoden kuluttua, huhtikuun 12. tulee luultavasti olemaan niitä harvoja päivämääriä, jotka silloin elävät älykkyydet tulevat muistamaan. Silloin Homo Sapiens otti ensimmäisen haparoivan askeleen ulos älykkyyden kehdosta, kohti pitkän tähtäimen selviytymistä ja todellista pitkän tähtäimen luonnonsuojelua.

En ole koskaan kyennyt täysin sydämin hyväksymään kaikkia perinteisen luonnonsuojeluliikkeen piirissä vallassa olleita ajatuskulkuja. Yksi kaikkein ongelmallisimmista on ollut edelleenkin usein toistuva näkemys nykyisestä ihmiskunnasta luonnon leppymättömänä vihollisena, jonka taltuttaminen vaatii teollisen, korkeaenergisen sivilisaation loppua ja henkiinjäävän ihmiskunnan taantumista maanviljelykseen ja pientuotantoon perustuvaan talousjärjestelmään.

Ymmärrän, mistä tämä näkemys kumpuaa: teollistunut ihmiskunta on saanut aikaan suuria luontotuhoja, ja teollistumisemme sivutuote, hiilidioksidi, vaarantaa vakavasti tuntemamme, sivilisaatiolle suotuisan ilmastojärjestelmän olemassaolon. Näyttääkin luultavalta, että vaikka ihmislaji ja ihmisten sivilisaatio selviäisivät, tulemme silti aiheuttamaan jatkossakin merkittäviä luontotuhoja.

Mutta syvävihreä näkemys ihmisestä luonnon suurimpana vihollisena saattaa olla yksi kaikkien aikojen hirmuisimpia lyhytnäköisyyden ja lyhyen tähtäimen ajattelun osoituksia. Todellisuudessa vaikuttaa vahvasti siltä, että syvävihreiden fantasioiden toteutuminen ja nykyisen, korkeaenergisen sivilisaation tuho tarkoittaisi kuolemantuomiota ei yksin lajillemme, vaan vähintään kaikelle Maan elämälle – ehkäpä jopa kaikelle elämälle.

Nykyisin tiedämme, että Maapallon suotuisuus elämälle on ohimenevä ilmiö. Vaikka ihmiskunta katoaisi kuin taikaiskusta, monisoluinen elämä alkaa olla jo ehtoopuolellaan. Aurinkomme kirkastuu koko ajan, hitaasti mutta väistämättömästi, sen polttaessa vetyä Maapallon elämälle niin välttämättömässä fuusioroihussa. Noin viidensadan miljoonan vuoden kuluttua Aurinko on niin kirkas, että Maapallon elämää ylläpitävä vesi alkaa haihtua avaruuteen. Samaan aikaan lämpötilan nousu saa aikaan, ironista kyllä, hiilidioksidipulan: kun tuulet, sateet ja eroosio lisääntyvät, hiilidioksidia sitoutuu mineraaleihin entistä enemmän. Suunnilleen samoihin aikoihin Auringon kuivattaessa planeettamme, hiilidioksidin määrä ilmakehässä todennäköisesti laskee niin alas, että yhteyttävät kasvit kuolevat pois. Monisoluisesta elämästä, tuosta fotosynteesin lapsesta, tulee tällöin käytännössä mahdotonta, ja Maapallon perii vielä sadoiksi miljooniksi vuosiksi yksinkertaisten bakteerien vaippa.

Maailmallamme ja luonnonsuojelun keskiöön nostetuilla monimutkaisilla ekosysteemeillä on siis jäljellä enintään puolisen miljardia vuotta, mutta tuho voi koittaa nopeamminkin. Kosmiset katastrofit, asteroidien ja komeettojen törmäyksistä galaktisessa naapurustossamme tapahtuviin gammasädepurkauksiin, voivat käytännössä steriloida suurimman osan Maapalloa perusteellisuudella, johon ihmiskunta ei kykene vielä vuosisatoihin, jos koskaan. Tuho voi tulla koska tahansa: joidenkin arvioiden mukaan elämme jo nyt laina-ajalla, kun suuria kosmisia törmäyksiä on sattunut noin 50 miljoonan vuoden välein ja viimeisestä, dinosaurukset luultavasti tappaneesta, on jo 65 miljoonaa vuotta. Tälläkin hetkellä on niin, että sopivasta suunnasta eteläistä taivaankantta lähestyvä hiilipitoinen eli musta asteroidi havaittaisiin todennäköisesti vasta sitten, kun se alkaa hehkua ilmakehässä – noin kolme sekuntia ennen törmäystä.

Ajoissa havaittu asteroidi saattaa olla mahdollista poikkeuttaa radaltaan. Jo yksin tämä on tärkeä syy ylläpitää modernia sivilisaatiota. Maatalouteen perustuva matalaenerginen sivilisaatio ei luultavasti kykene ylläpitämään edes kosmisten uhkien havaitsemiseen vaadittavaa infrastruktuuria, eikä välttämättä edes niiden ymmärtämiseen tarvittavaa laajaa tieteellistä ymmärrystä. Havaitunkin uhan torjuminen ilman pitkälle kehittynyttä, korkeaenergistä, teollistunutta yhteiskuntaa on täysin mahdotonta. Jos teollinen sivilisaatiomme katoaa, seuraava Maapallon kohdalle sattuva kivenmurikka voi hyvin tehdä paljon enemmän vahinkoa kuin ihminen yhteensä on koskaan tehnyt. Viimeksi kun luonto kysyi tällä tavoin Maapallon valtalajilta, miten avaruusohjelma etenee, kaikki yli kymmenkiloiset maaeläimet kuolivat sukupuuttoon.

Voidaan tietysti väittää, että jos ihmisen sivilisaatio katoaa, kenties tulevaisuudessa jokin toinen laji kehittää vastaavan älykkyyden ja onnistuu elämän säilyttämisessä paremmin. Tämä on kuitenkin ongelman siirtämistä tulevien sukupolvien harteille, eli nimenomaisesti lyhytnäköisyyttä ja itsekkyyttä. Minkäänlaisia takeita siitä, että ihmisiä vastaavia elämänmuotoja ylipäätään kehittyy, ei ole. Monimutkaisen yhteiskunnan rakentaminen vaikuttaa olevan harvinainen piirre. Ja vaikka näin kävisikin, saattaa olla, että seuraava älykäs laji ei pääse planeetaltamme mihinkään: teollistumiselle aivan keskeisen tärkeää kivihiiltä ei luultavasti enää synny. Nykyisen yhteiskunnan synnyttäneet kivihiilikerrostumat syntyivät aikana, jolloin hajottajabakteerit eivät vielä osanneet hajottaa puiden ligniiniä. Vaikka jokin toinen laji kehittäisikin ihmisiä vastaavan yhteiskunna, voi hyvin olla, ettei se koskaan pääse ottamaan edes haparoivia ensiaskeliaan ulos planeettamme painovoimakentästä. Eikä mikään takaa, että seuraava laji olisi yhtään meitä valistuneempi.

Kaikkia kosmisia tai kotikutoisia katastrofeja emme silti pysty tulevaisuudessakaan estämään. Siksi ainoa mahdollisuus Maan elämän ja älykkyyden säilyttämiselle on hajauttaminen. Jos haluamme aidosti suojella elämää, meidän on pakko auttaa sitä nousemaan kehdostaan – eikä varsinkaan pakottaa sitä jäämään kehtoonsa. Jos pidämme nykyisin moraalisesti ongelmallisena jo yhden, kenties ekosysteemin kannalta vähämerkityksellisen lajin katoamista, miten hirmuinen ympäristörikos olisikaan, jos koko Maasta peräisin oleva elämä ja ainoa tuntemamme ihmisenkaltainen älykkyys kuolisivat sukupuuttoon?

Pitkällä tähtäimellä elämän suojelu vaatii sen levittäytymistä avaruuteen. Tämä puolestaan vaatii monimutkaista, korkeaenergistä sivilisaatiota, jolla on käytettävissään riittävästi voimavaroja ja energiaylijäämää meiltä vielä puuttuvan teknologian kehittämiseen ja rakentamiseen. Ihminen ei ehkä siis olekaan elämän vihollinen, vaan kenties Maapallon tapa pelastaa ja säilyttää elämä – vaikka tällä hetkellä olemmekin vielä murrosiässämme ja kipuilemme äiti Maata vastaan.

Nyt on kuitenkin aika aikuistua ja opetella ajattelemaan aidosti pitkän tähtäimen ajatuksia, ei vain vuosineljänneksien, vuosikymmenien, satojen tai edes tuhansien vuosien päähän. Yksi tämän aikuistumisen merkkipaaluista ohitettiin päivälleen 56 vuotta sitten, kun Juri Gagarin kiipesi alkeellisen Vostok 1:n kyytiin, Baikonurin taivaalle – ja historiaan.

Huhtikuun 12. päivänä vietetään ”Jurin yötä” (Yuri’s night) – kansainvälistä juhlapäivää ensimmäisen avaruusmatkailijan kunniaksi ja avaruustutkimuksen edistämiseksi.

PS. Kirjoituksessa puhun ”älykkyydestä” tarkoituksella. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että avaruusmatkailun keskeinen ongelma on nykyihmisen soveltumattomuus avaruudessa elämiseen. Voi hyvin olla, että nykymuodossamme emme kykene levittäytymään avaruuteen – mutta voi myös olla, että jokin meistä tulevaisuudessa polveutuva älykkyys soveltuu avaruuden olosuhteisiin paljon paremmin.

Miksi kannatan lähes kaikkia päästövähennyskeinoja – yhdessä kuvassa

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Lämpötilan muutos ja sen vaikutukset7

(Isompi kuva löytyy klikkaamalla tästä. Kuvaa saa ja on jopa suotavaa käyttää uudelleen ja levittää.)

Ilmastonmuutos on aikamme keskeinen, joskaan ei ainoa ympäristöongelma. Valitettavasti – kuten kuvaamme kirjoissamme Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen – ilmastonmuutoksen torjunnassa on edelleen onnistuttu parhaiten vahingossa. Useampi maa kykeni vähentämään päästöjään nyt tarvittavalla nopeudella rakentamalla 1980-luvulla ydinvoimaa, siitäkin huolimatta että päästöjen vähentäminen ei edes ollut tavoitteena, ja energiankulutus lisääntyi.

Emme aidosti tiedä, millainen tulevaisuuden energiajärjestelmä on. Toistaiseksi on kuitenkin aivan liian aikaista hylätä parhaiten toimivaksi tiedettyä vähäpäästöistä energiavaihtoehtoamme. Vähäpäästöisten vaihtoehtojen kampittamisen todellisena riskinä kun on se, että ympäristölle ja ihmisille tuhoisa polttaminen jatkuu.