Fortum ja teknisten riskien moraalikato

22 huhtikuun, 202122 huhtikuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Suomi-brändi sai äsken lisää kyseenalaista kiillotusta, kun energiayhtiö Fortum vahvisti hakevansa oikeusteitse Hollannin valtiolta korvauksia omistamansa Uniperin Maasvlakten hiilivoimalan sulkemisesta. Kyseessä on aika tarkalleen vastaava temppu kuin jos ruotsalainen yritys olisi loppuvuodesta 1939 ostanut Helsingin-sivukonttorinsa varastot täyteen punalippuja ja Leninin koottuja teoksia, antanut tukea puna-armeijalle, ja sitten kesällä kehdannut haastaa Suomen valtion oikeuteen menetettyjen voittojen vuoksi. Puheena oleva hiilivoimala on valmistunut 2016, Pariisin sopimuksen jälkeen; sen rakentaminen on aloitettu aikana jolloin on jo tiedetty, että vain joko hiilellä tai sivilisaatiolla voi olla tulevaisuus, mutta ei molemmilla yhtä aikaa. Uniper otti tietoisen riskin luottaen siihen, että poliittiset päättäjät suosisivat suuryrityksiä ja hiiltä sivilisaation sijaan. Nyt tämä yrittäjäriski on lauennut ja voimala aiotaan sulkea viimeistään 2030 – joskin on hyvin mahdollista, että päästöoikeuksien hinnan noustessa ja vaihtoehtojen hinnan laskiessa se tullaan sulkemaan kannattamattomana jo aiemmin. (Jätän lukijan arvailtavaksi, palauttaisiko Fortum mahdollisesti saamiaan korvauksia, mikäli se sulkeekin voimalan aikaisemmin.)

Helsingin Sanomien myötäsukaisessa haastattelussa (22.4.) Fortumin johtaja Markus Rauramo kuittaa tämän härskin voitonpyynnin periaatekysymykseksi: voivatko valtiot sulkea voimaloita poliittisin päätöksin. Kyseessä on tosiaankin periaatekysymys: onko demokraattisilla valtioilla, siis viime kädessä meillä, keinoja vaikuttaa vaarallisiin teollisuudenaloihin ennen kuin ne aiheuttavat korjaamattoman suuria vahinkoja? Jos tuomioistuimet päättävät, että Fortum ja muut investointisuojasopimuksia rahastusautomaatteina pitävät yritykset ovat oikeutettuja korvauksiin huolimatta siitä, että toiminnan lopettamiselle on selvät perusteet, vahvistuu käytäntö, jossa valtiot, siis meidän edustajamme, eivät uskalla puuttua yritysten toimintaan vaikka puuttuminen olisi selvästi yhteisen ja pidemmän tähtäimen edun mukaista.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa yritysten kyky vaikuttaa maailmaan, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin, kasvaa jatkuvasti. Kapitalistisessa järjestelmässä, jossa yritysten velvollisuudeksi koetaan voittojen jatkuva kasvattaminen, tämä tarkoittaa sitä, että yritykset tulevat ottamaan jatkuvasti suurempia ja suurempia riskejä kasvattaakseen voittojaan. Mitä herkemmin saamatta jääneet voitot korvataan veronmaksajan pussista, sitä vähemmän yrityksillä on kannustimia harkita, kannattaako riskinotto. Jos korvausten maksamisesta tulee ennakkotapauksia, tullaan luoneeksi kolikonheittokone, jossa kruunalla yrityksen omistajat voittavat, ja klaavalla veronmaksaja maksaa omistajille korvauksia. Syntyy moraalikadoksi (moral hazard) kutsuttu tilanne, jossa yritysten kannattaa vaarantaa yhteiskunta ja sivilisaatiokin, jos vain se antaa mahdollisuuden kasvattaa seuraavan kvartaalin voittoja. Jos näitä voittoja vieläpä voidaan käyttää politiikkaan vaikuttamiseksi, kuten voidaan, suurimpia riskejä ottavat yritykset ja superrikkaat voivat muokata politiikkaa mieleisekseen ja helpottaa nopanheittoaan sivilisaation tulevaisuudella. Koska veronmaksaja joka tapauksessa maksaa laskun, ja sivilisaation tuhon voi aina ajatella olevan kaukaisen tulevaisuuden tai ainakin seuraavan tuloskauden asia, sijoittajilla ei ole valtavankaan riskin ottamisessa kuin voitettavaa.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa tämä tarkoittaa sitä, että ennemmin tai myöhemmin joku voiton jatkuvan kasvattamisen nimissä otettu riski realisoituu suunnattoman suuriksi vahingoiksi. Tämä on matemaattisesti katsoen varmaa: vaikka riski olisikin pieni, ennen pitkää se toteutuu.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa myös teknisiin riskeihin puuttumisen täytyy tapahtua nopeammin ja päättäväisemmin. Korvausten maksaminen sijoittajille jopa silloin, kun tekniseen riskiin puuttuminen on erinomaisen perusteltua ja uhka on täytynyt tietää jo sijoitus tehtäessä on omiaan lamauttamaan valtioiden kykyä puuttua teknisiin riskeihin ajoissa. Tämä ei ole yhteensopivaa teknisen kehityksen jatkumisen ja sivilisaation pitkän tähtäimen olemassaolon kanssa. Vaihtoehtoja on kaksi: joko hidastamme tekniikan kehitystä niin, että hitaampikin päätöksenteko kykenee puuttumaan kasvaviin riskeihin ajoissa, tai nopeutamme päätöksentekoa ja sallimme esimerkiksi sivilisaatiota tuhoavien voimaloiden sulkemisen poliittisin päätöksin.

Tasaisempi valta: Atomipommi ja teknisen vallan keskittyminen

16 huhtikuun, 20219 kesäkuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ 6 kommenttia

Heinäkuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1942 Kalifornian Berkeleyn yliopiston lukitussa luokkahuoneessa, atomipommin rakentanutta Manhattan-ohjelmaa valmistelleessa tapaamisessa, unkarilaissyntyinen fyysikko Edward Teller peitti liitutaulua laskelmillaan. Hän esitti tapaamiseen kokoontuneelle joukolle maailman tunnetuimpiin kuuluneita fyysikoita teoriansa prosessista, joka voisi saada Maan päällä käyntiin Aurinkomme energianlähteen, atomiydinten lämpöydin- eli fuusioreaktion.

(Tämäkin on osa luonnosta työnimellä ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” kulkevaan kirjaan. Kommentit ovat tervetulleita!)

Tellerin tavoite oli näyttää, että mikäli perusteilla ollut atomipommiohjelma onnistuisi tavoitteessaan, se tuottaisi Maan päälle hetkellisesti lämpötilan, jossa veden vetyatomit ja ilmakehän typpiatomit voisivat yhtyä toisiinsa – ja mahdollisesti käynnistää ketjureaktion, joka tuottaisi suunnattomasti energiaa niin kauan kun yhtymiskelposia atomeja oli saatavilla. Toisin sanoen, kuten Teller nopeasti ja tarpeettomasti huomautti yleisölleen, joka oli jo ymmärtänyt taululle piirrettyjen numeroiden sanoman, atomipommin räjäyttäminen saattaisi sytyttää käytännössä välittömästi kaiken valtamerten veden ja ilmakehän ilman. Pommin räjähtäessä Maapallo välähtäisi vajaan sekunnin ajan Aurinkoa kirkkaampana, ja jatkaisi sen jälkeen radallaan aurinkokunnan loppuun saakka kylmänä ja kuolleena kivipallona.[1]

Huoneeseen kokoontunut fyysikoiden kerma tiesi jo, että atomipommin rakentaminen oli täysin mahdollista; ainoa kysymys oli se, ehtisikö pommi käynnissä olevaan vai vasta seuraavaan sotaan. Mutta taululle piirrettyjen laskelmien mukaan atomipommi saattaisi olla ihmiskunnan viimeinen keksintö. Tellerin yhtälöitä ryhdyttiin kiireen vilkkaa tarkastamaan, ja ennen pitkää niistä löytyikin yksi virhe: Teller oli aliarvioinut nopeuden, millä pommin tuottama lämpö hajaantuisi ilmakehään. Korjattu laskelma teki silti maailmanlopusta vain vähemmän todennäköisen. Yksikään fyysikoista, edes Tellerin tulosta intuitiivisesti mahdottomana pitänyt ja myöhemmin Auringon lämpöydinreaktioiden teoreettisesta selittämisestä Nobelin saanut Hans Bethe, ei kyennyt varmistamaan, että atomipommin räjäyttäminen ei sytyttäisi ilmakehää tai suurta osaa siitä tuleen. Monet muut paikallaolleet olivat paljon vähemmän varmoja kuin teoreettisesta taituruudestaan tunnettu Bethe. Etenkin Enrico Fermi, joka hallitsi erinomaisesti sekä teoreettisen että kokeellisen fysiikan, piti Bethen vakuutteluja epäuskottavina. Yhtenä kaikkien aikojen nerokkaimmista kokeellisista fyysikoista pidetty Fermi oli oppinut kantapään kautta, että fysiikan eturintamassa teoreettiset laskelmat osoittautuivat säännöllisesti virheellisiksi: lähes kaikissa kokeissa ilmeni ilmiöitä, joita teoria ei osannut ennakoida, ja vain neljä vuotta aikaisemmin hän itse oli Nobelin palkintoa vastaanottaessaan pitänyt atomiydinten hajoamiseen perustuvaa ketjureaktiota teoreettisesti mahdottomana tai ainakin epätodennäköisenä. Vain viisi kuukautta Berkeleyn kokouksen jälkeen, joulukuun toisena päivänä vuonna 1942, Fermin johtama ryhmä käynnisti Chicagon yliopiston squash-hallissa maailman ensimmäisen itseään ylläpitävän atomiydinten hajoamiseen perustuvan ketjureaktion – ydinreaktorin.

Pitkällisen keskustelun ja väittelyn jälkeen muotoutumassa olleen Manhattan-ohjelman tieteellistä puolta johtanut Robert Oppenheimer päätti, että koko hanketta johtanutta Arthur H. Comptonia oli välittömästi varoitettava Tellerin esittämästä riskistä, ja kaikki työ keskeytettävä toistaiseksi. Asia oli liian salainen puhelimessa selvitettäväksi, joten Oppenheimer hyppäsi seuraavaan junaan ja matkusti Kaliforniasta tapaamaan Michiganissa lomaillutta Comptonia. Muistelmiensa mukaan Compton järkyttyi kuulemastaan, ja oli samaa mieltä Oppenheimerin kanssa: tutkijoiden täytyi tehdä raudanlujat laskelmat, ja elleivät he pääsisi luotettavaan lopputulokseen, että atomipommit eivät voisi aiheuttaa katastrofaalista ketjureaktiota, pommiprojekti oli pysäytettävä. Atomipommihankkeen tarkoitus oli pelastaa maailma natseilta, mutta nyt näytti mahdolliselta, että se tuhoaisikin maailman.

Ironista kyllä, vain muutamaa viikkoa aikaisemmin natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speer oli kertonut Adolf Hitlerille, ettei Saksan atomiohjelmaa johtanut Werner Heisenberg voinut taata, että atomipommi ei käynnistäisi koko maailmaa tuhoavaa ketjureaktiota. Speerin mukaan Hitler ei ilahtunut ajatuksesta, että Maapallo muuttuisi hänen vallan allaan hehkuvaksi tähdeksi. Koska Heisenberg ei myöskään voinut luvata minkäänlaista pommia ainakaan kolmeen tai neljään vuoteen, Hitler ja Speer päättivät jättää atomipommihankkeen sikseen.[2]

Mutta Yhdysvalloissa atomipommihanke jatkui Comptonin ja Oppenheimerin epäilyksistä huolimatta – ei siksi, että jatkotutkimukset olisivat osoittaneet Tellerin ja Fermin huolet turhiksi, vaan huolimatta siitä, etteivät ne kyenneet osoittamaan ketjureaktiota mahdottomaksi. Osa fyysikoista luotti Bethen intuitioon ja piti ketjureaktiota mahdottomana, tai ainakin epätodennäköisenä. Mutta läheskään kaikki eivät olleet vakuuttuneita. Kun fyysikot eivät päässeet edes lähelle yksimielisyyttä, Compton asetti hankkeen jatkamisen ehdoksi, että laskelmien tulisi osoittaa maailmanlopun todennäköisyydeksi enintään kolme miljoonasta. Laskelmat tehtiin, ja todennäköisyydeksi saatiin karvan verran alle kolme miljoonasta – olettaen, ettei mitään yllättävää tapahtuisi. Toisin kuin Saksassa, Yhdysvalloissa tutkijat eivät missään vaiheessa edes kysyneet poliittisilta päättäjiltä, pitäisikö riskiä ottaa.

Useimmat atomipommin historiat esittävät asian niin, että laskelmat olisivat osoittaneet ilmakehän ja valtamerten syttymisen mahdottomaksi kauan ennen ensimmäistä ydinkoetta. Asiaa 1980-luvun alusta saakka penkoneen, aikanaan huippusalaisiin ydinaseita koskeviin tietoihin käsiksi päässeen Daniel Ellsbergin mukaan tämä ei ollut koskaan totta.[1] Ellsbergin haastattelema Manhattan-projektin virallisen ja alunperin salaisen historian kirjoittanut David Hawkins kertoi tehneensä juuri kyseisestä aiheesta enemmän haastatteluja kuin mistään muusta projektin yksityiskohdasta – sekä ennen ensimmäistä pommikoetta että sen jälkeen. Vaikka hän olikin kirjoittanut viralliseen historiaan, että ilmakehän syttymistä pidettiin mahdottomana, hän tarkensi Ellsbergille, että ”mahdoton” tarkoitti tässä yhteydessä ”käytännössä riittävän pientä todennäköisyyttä.” Suurin osa atomipommihankkeen vanhemmista tutkijoista piti maailmanloppua epätodennäköisenä, mutta koeräjäytykseen saakka kukaan ei kyennyt sanomaan asiaa edes teoriassa varmaksi. Ja, kuten Fermi ja muut projektin kokeelliset fyysikot hyvin tiesivät, kokeellista fysiikkaa jouduttiin tekemään nimenomaan siksi, koska teoria ei aina kertonut kaikkea. Fermin kerrotaankin ottaneen vuoden 1945 heinäkuun 17. päivän aamuna, Trinity-koetta edeltäneinä tunteina, vastaan vetoja siitä, tuhoaisiko koe Uuden-Meksikon osavaltion, tai koko maailman. Jälkipolville ei ole säilynyt tietoa Fermin tarjoamista vedonlyöntikertoimista, mutta Ellsberg uskoo muiden lähteiden perusteella Fermin pitäneen hallitsemattoman ketjureaktion todennäköisyyden olleen niinkin suuri kuin yksi kymmenestä. Koetta edeltäneinä viikkoina Fermi oli laittanut tutkimusryhmänsä tarkastamaan ketjureaktiota koskevat laskelmat kerta toisensa jälkeen, ja vaikka laskelmat totesivatkin riskin vähäiseksi, Fermiä huolestutti kaksi asiaa: laskelmat vaativat runsaasti yksinkertaistavia oletuksia, ja hän tiesi, että pommi loisi hetkellisesti olosuhteet, jollaisia Maan päällä ei oltu koskaan nähty. Millaisia tuntemattomia ilmiöitä Auringon ydintä suurempi kuumuus ja paine saattaisivat saada aikaan? Lukuisten eri lähteiden mukaan monet pommikokeesta tietoiset fyysikot valvoivatkin ahdistuneina koko koetta edeltäneen yön. Osa heistä oli itsenäisesti keksinyt samat laskelmat mitkä Teller oli kolme vuotta aikaisemmin esittänyt, vain kuullakseen vanhemmilta tutkijoilta, että asia oli hoidossa. Erästä heistä ohjeistettiin varautumaan riskeihin hankkimalla pullo viskiä; toinen, jonka vastuulla oli keskeyttää räjäytyksen automaattinen ajastin jos hän havaitsisi mitään erikoista, kysyi vielä muutamia sekunteja ennen H-hetkeä Oppenheimeriltä, pitäisikö hänen vain sanoa ettei koetta saisi tehdä. Oppenheimer kysyi häneltä kylmästi, oliko hänellä kaikki hyvin.

Noin kello 05:29:21, 15 sekuntia suuntaan tai toiseen, automaattinen ajastin lähetti sähköimpulssin 30-metrisen tornin huipulle nostetun ”Vekottimen” sytytyspiireihin. Tavanomaisista räjähdysaineista tarkasti muotoiltujen alkupanosten paineaalto puristi pommin ytimessä olleen appelsiinin kokoisen plutoniumpallon jotakuinkin golfpallon kokoiseksi. Samalla plutoniumpallon keskellä olleesta neutronilähteestä purskahti miljoonia neutroneja. Useimmat näistä kiisivät atomien välisessä tyhjyydessä valon nopeudella avaruuteen, mutta muutamat törmäsivät plutoniumatomeihin juuri sopivalla tavalla, hajottaen atomin. Jokainen hajonnut atomi lähetti ympäristöönsä lisää neutroneja. Kokoon puristuneessa pallossa riittävän monet näistä neutroneista löysivät uuden plutoniumatomin, joka taas hajotessaan lähetti ympäristöönsä lisää neutroneja. Ketjureaktio käynnistyi. Seuraavan muutaman millisekunnin aikana noin 0,1 prosenttia – 0,9 grammaa – plutoniumytimen ja sitä ympäröineen uraanikuoren atomeista hajosi, luovuttaen neutronien lisäksi energiaa Einsteinin kaavan E = mc² mukaisesti, kunnes valtava energiamäärä hajotti pommin kaasuksi.

Koetta 16 kilometrin päästä seuranneen Harvardin yliopiston rehtorin James Conantin ensimmäinen reaktio hirvittävään, suojalasien ja silmäluomien läpikin tunkeutuvaan, loppumattomalta tuntuneeseen valoon oli ajatus, että jokin oli sittenkin mennyt pieleen ja ilmakehä oli syttynyt lämpöydinreaktioon.[3] Conantin vieressä olleen tutkijan tytär kertoi myöhemmin Ellsbergille, että Conantin ensimmäinen ajatus oli ollut ”Fermi oli oikeassa.” Lähempänä, noin yhdeksän kilometrin päässä räjähdyksestä, Oppenheimerin mieleen tulivat intialaisen eepoksen sanat: ”Minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja.” Hänen vieressään koetta seurannut fyysikko Kenneth Bainbridge totesi asian suorasukaisemmin: ”Me kaikki olemme nyt nartun penikoita.”

Hitler oli tappanut itsensä kymmenen viikkoa aikaisemmin. Se sota, jota varten atomipommiohjelma oli luotu ja maailmanlopun riski otettu, oli jo ohi. Uhka, jonka vuoksi vannoutunut pasifisti Albert Einstein oli kirjoittanut presidentti Rooseveltille ja kehottanut häntä kiirehtimään ydinaseen valmistamista, ja joka oli saanut Manhattan-projektin sadat tutkijat tekemään vuosien ajan työtä yötä päivää, oli jo kadonnut. Jäljellä oli enää Japani: sitkeä vihollinen, mutta maa jonka kansa näki merisaarron vuoksi jo nälkää ja jonka harvat lentokoneet hädin tuskin kykenivät polttoainepulan vuoksi enää edes yrittämään torjuntaa, kun suunnattomat pommikonelaivueet polttivat kaupungin toisensa jälkeen. Maaliskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä 334 pommikonetta oli käyttänyt uusia napalmipommeja sytyttääkseen Tokion tulimyrskyksi, tappaen luultavasti satatuhatta ihmistä maailmanhistorian kaikkien aikojen tuhoisimmassa ilmahyökkäyksessä. Perheitä ja kokonaisia sukuja toisensa jälkeen kuoli tuleen, tukehtumalla, jäämällä jalkoihin, talojen romahtaessa, juuttumalla jaloistaan sulaneeseen asfalttiin ja syttymällä soihdun lailla palamaan, tai keittyen elävältä pitkälle seuraavaan iltaan raivonneen tulimyrskyn kuumentaessa liekeiltä pakopaikan tarjonneiden kanavien veden kiehumispisteeseen. Palavan lihan katku oli vielä puolentoista kilometrin korkeudessa niin voimakas, että viimeisten pommikoneiden sodan kovettamien miehistöjen täytyi käyttää koneidensa varahappilaitteita välttyäkseen oksentamasta. Poliisin valokuvaaja Ishikawa Koyo kuvasi myöhemmin Tokion katuja ”tulisina jokina … liekehtiviä huonekalujen kappaleita räjähteli kuumuudessa, kun taas ihmiset syttyivät kuin tulitikut kun heidän puusta ja paperista rakennetut kotinsa räjähtivät liekkeihin. Tuulen ja tulen hirviömäisen puhalluksen lietsomina syntyi hehkuvia pyörremyrskyjä, jotka nousivat kieppuen, murskaten, imien kokonaisia kortteleita tuliseen kurimukseensa.”[4]

Tuon yön jälkeen 250 000 muuta ihmistä oli jo menettänyt henkensä pommikoneiden iskiessä kahtena yönä viikossa neljään kaupunkiin kerrallaan. Atomipommien viimein saapuessa Tyynellemerelle, Japanin merkittävistä, pommikoneiden toimintasäteen sisällä olleista kaupungeista oli poltettu kaikki muut paitsi poliittisista syistä säästetty vanha pääkaupunki Kioto ja neljä muuta kaupunkia: Niigata, Kokura, Hiroshima ja Nagasaki.[4] Nämä neljä oli jätetty ehjiksi vain ja ainoastaan siksi, koska Yhdysvaltojen ilmavoimien johto halusi nähdä ja näyttää maailmalle, mitä kaksi miljardia silloista dollaria (n. 23 miljardia vuoden 2019 dollaria) maksanut atomipommi saisi aikaan. Kaikissa hyökkäyksen kohteeksi joutuneissa kaupungeissa oli ennen Hiroshimaa palanut vähintään yli puolet kaupunkialueesta; seitsemästätoista oli palanut 60-88 prosenttia, ja epäonnisimmasta Toyamasta oli onnistuttu tuhoamaan peräti 98,6 prosenttia.[4] Yhdysvaltojen ilmavoimien ongelmana oli, että maalitaulut alkoivat loppua. Yli sadantuhannen asukkaan kaupunkien ollessa joko pommituskiellossa tai lentokoneiden kantomatkan ulkopuolella, ilmavoimat olikin ryhtynyt hävittämään systemaattisesti jo 30 000 asukkaan kaupunkeja, hädin tuskin suurta kylää suurempia.[5]

Jopa Japanin kaupungit hävittäneen palopommitusstrategian kehittänyt kenraali Curtis E. LeMay, jonka mielestä valtioiden välisissä sodissa ei ollut viattomia sivullisia ja joka myöhemmin urallaan suorastaan pyrki provosoimaan ydinsotaa Neuvostoliiton kanssa, piti atomipommeja tarpeettomina ja Japania muutenkin voitettuna. Yhdysvaltojen asevoimien kahdeksasta korkeimmasta upseerista seitsemän oli samaa mieltä. Samaan lopputulokseen päätyi myös sodan jälkeen tehty yksityiskohtaisin selvitys, Yhdysvaltojen strategisen pommituksen tutkimus, jonka mukaan Japani olisi varmasti antautunut ennen vuoden 1945 loppua, todennäköisesti viimeistään lokakuussa, vaikka atomipommeja ei olisi käytetty ja vaikka Neuvostoliitto ei olisi julistanut sotaa Japanille kaksi päivää Hiroshiman pommituksen jälkeen.[6] Japanin sodanjohdon kokousten pöytäkirjat osoittavat samaan suuntaan. Kahden keskikokoisen kaupungin tuho oli 66 kaupunkia jo menettäneelle imperiumille yhdentekevää: kolmena Hiroshimaa edeltäneenä viikkona pommittajat olivat hyökänneet 26 kaupunkiin, joista kahdeksan oli tuhoutunut vähintään yhtä täydellisesti kuin Hiroshima. Vuoden 1945 ilmahyökkäyksistä Hiroshima oli ihmishenkien menetyksessä mitattuna vasta toiseksi pahin, ja kaupungille aiheutuneessa tuhossa mitattuna vasta sijalla 17.[5] Meille ydinase on jotain laadullisesti erilaista, mutta Japanin johdolle kyseessä oli vain yksi uusi eikä edes erityisen tehokas tapa raunioittaa raunioita. Kun ulkoministeri Togo Shigenori viimein pyysi elokuun 8. päivänä pääministeriä kutsumaan koolle ylimmän sodanjohdon kokouksen keskustelemaan kaksi päivää aikaisemmin tapahtuneesta Hiroshiman pommituksesta, pääministeri kieltäytyi: hän oli jo saanut kaupungin johdolta tiedon, että kaupunki oli joutunut ilmahyökkäyksen kohteeksi ja kolmannes sen asukkaista oli kuollut. Kaupunkiin lähetetyn erikoisryhmän raportti, joka vahvisti kyseessä olleen uudenlaisen aseen, saapui Tokioon vasta elokuun kymmenentenä, päivä sen jälkeen kun antautumisesta oli jo päätetty.[5]

Vasta Neuvostoliiton julistettua sodan elokuun 9. päivänä, sattumalta samaan aikaan Nagasakin pommituksen kanssa, Japanin hallitsijoiden viimeinen uhkapeli – pyrkiä aiheuttamaan tappioita Japanin pääsaarille hyökkääville liittoutuneille ja käyttää Neuvostoliittoa välittäjänä ehdotonta antautumista parempien rauhanehtojen aikaan saamiseksi – muuttui epätodennäköisestä mahdottomaksi. Jo heinäkuussa 1945 pidetyssä ylimmän sodanjohdon kokouksessa oli todettu, että Neuvostoliiton liittyminen sotaan ”ratkaisisi imperiumin kohtalon” ja rauhan säilyminen Neuvostoliiton kanssa olisi välttämätön ehto sodan jatkamiselle.[5] Vaikka sodan viimeisten kokousten päiväkirjoissa viitattiinkin ohimennen kaupunkien palopommitukseen, niissä käsiteltiin pääasiassa Neuvostoliiton sodanjulistusta ja sitä, että kun jäljellä olleet armeijan joukot oli siirretty Japanin etelä- ja kaakkoisosiin vastustamaan odotettua liittoutuneiden maihinnousua, Neuvostoliiton lähestulkoon marssinopeudella pohjoisesta ja luoteesta Mantsuriaan ja Koreaan edenneet joukot saattaisivat olla pääsaarilla ja Tokiossa muutamissa viikoissa, ilman että Japanin armeija kykenisi muuhun kuin symboliseen vastarintaan. Siinä missä Yhdysvallat saattaisi suostua edes joihinkin myönnytyksiin, Neuvostoliiton miehitys olisi täysin varmasti tarkoittanut Japanin valtiojärjestelmän ja palvotun keisari-instituution loppua. Onkin todennäköistä, että jos Yhdysvallat olisi tarkentanut jo keväällä 1945 hyväksyvänsä ne rauhanehdot, jotka Japani lopulta allekirjoitti, sota olisi päättynyt jo ennen kesää. Vaikka täyttä varmuutta ei voida koskaan saada, on hyvät syyt uskoa atomipommin osuuden sodan lopettamisessa rajoittuneen lähinnä siihen, että se antoi kansalaisilleen vuosikausia valehdelleen maan hallitukselle kätevän tekosyyn sodan lopettamiseksi, ja maata vuoteen 1952 miehittäneiden ja sen jälkeen Japanin turvallisuuden Neuvostoliittoa vastaan taanneiden yhdysvaltalaisten itsetuntoa hiveli kuulla, että sodan oli lopettanut ehta amerikkalainen kekseliäisyys eikä kommunistivaltion uhka.

Lähteet

[1] Ellsberg 2017, The Doomsday Machine
[2] Speer 1970, Inside the Third Reich
[3] James B. Conant on Trinity. http://blog.nuclearsecrecy.com/2012/07/16/conant-on-trinity-1945/
[4] Selden, Mark (2007). A Forgotten Holocaust: US Bombing Strategy, the Destruction of Japanese Cities & the American Way of War from World War II to Iraq. The Asia-Pacific Journal 5(5), 2414. https://apjjf.org/-Mark-Selden/2414/article.html
[5] Wilson, Ward (2013). The Bomb Didn’t Beat Japan… Stalin Did. Foreign Policy, May 30. https://foreignpolicy.com/2013/05/30/the-bomb-didnt-beat-japan-stalin-did/
[6] United States Strategic Bombing Survey, Pacific War, July 1, 1946, s. 26

Tasaisempi valta: kitkattoman talousmallin kirous

8 huhtikuun, 20219 kesäkuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Yhteiskunnallisen ajattelumme perimmäiset oletukset ovat historian läpikotaisin kyllästämiä, ja niiden muutokset hitaita. Ne ajatukselliset mallit, joiden avulla ymmärrämme maailman toimintaa, pohjautuvat usein kymmeniä tai jopa satoja vuosia vanhoihin oppeihin ja metaforiin. Tämä johtuu yksinkertaisesti jo siitä, että kouluissa ja populaareissa teksteissä opetettavat mallit maailmasta ovat useimmiten yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, ja totuudet tulevat yleisesti hyväksytyiksi vain ajan myötä: ihmiskunnan ajattelu kun edistyy pääsääntöisesti hautajaisista hautajaisiin, kun nuoruudessaan jonkin tietyn ajattelumallin omaksuneet poistuvat keskuudestamme.

(Tämä kirjoitus on luonnos tulevan kirjan ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” yhdestä osiosta. Kommentit ja palaute ovat tervetulleita.)

Käyttämämme ajatusmallit maailmasta ovat aina yksinkertaistuksia todellisuudesta. Yksinkertaisuus onkin kiistämättä hyödyllistä: ilman yksinkertaistuksia, asioiden ja niiden välisten yhteyksien ymmärtäminen on erittäin vaikeaa. Kaikki yksinkertaistaminen perustuu kuitenkin yksityiskohtien vähentämiseen, ja siksi yksinkertaistettuja ajatusmalleja käyttäessä on tärkeää muistaa pohtia, kadottaako yksinkertaistaminen jotain oleellisia yksityiskohtia.

Erityisesti silloin kun ajatusmallimme ovat vanhoja, koeteltuja ja hyviksi havaittuja, meidän olisi syytä olla erittäin kiinnostuneita siitä, ovatko malleja aikanaan luotaessa tehdyt yksinkertaistukset enää järkeviä. Vuosia sitten erilaisessa ympäristössä tehdyt, tuolloin järkevät yksinkertaistukset voivat ympäristön hitaasti muuttuessa käydä vuosi vuodelta ongelmallisemmiksi, mutta niin hitaasti, ettei mikään yksittäinen tapahtuma pakota ihmisiä tarkastelemaan kriittisesti käyttämäänsä mallia maailmasta. Juuri näin on käynyt kirjoitushetkellä vallitseville malleille maailman toiminnasta. Mikäli tätä kirjoitusta luetaan vuosisatojen kuluttua, epäilemättä myös silloin ihmisillä on käytössään maailman muutoksen vanhanaikaisiksi tekemiä ajatusmalleja – kenties juuri tässä kirjassa esitetyt.

Tätä kirjoittaessa edelleen vallitseva ajatusmalli yhteiskuntien toiminnasta perustuu vahvasti hiljaiseen oletukseen siitä, että fysikaaliset rajoitteet eivät rajoita talouden toimintaa. Oletuksen taustalla on satoja vuosia vanha taloustieteellinen ajatteluperinne, jossa yhteiskuntien ja talouden toimintaa on pyritty ymmärtämään mahdollisimman yksinkertaisilla malleilla ja teorioilla. Ajan kuluessa näiden mallien luonne on kuitenkin muuttunut. Varhaisimmat taloudesta kirjoittaneet ajattelijat kirjoittivat eksplisiittisesti talousjärjestelmän muistuttavan elollisia olentoja ja olevan riippuvainen luonnosta peräisin olevista rajallisista aineen ja energian virroista. Jo Thomas Hobbes (1651) hyödynsi aikanaan vallinneita lääketieteellisiä teorioita verratessaan valtakuntien taloutta verenkiertojärjestelmään, jossa maasta ja merestä – ”kahdesta yhteisen äitimme rinnasta” – peräisin oleva eläinten, kasvien ja mineraalien aine kiersi työnteon muuttaessa niitä välttämättömyyksiksi ja kaupankäynnin perustana olevaksi ylijäämäksi (Christensen 2001). Nykyaikaisen taloustieteen perustajiin laskettu David Ricardo puolestaan inspiroitui Joseph Priestleyn ja muiden tutkijoiden 1700-luvun loppupuolella tekemistä fotosynteesiä koskevista havainnoista ja esitti, että talouskasvua rajoittaisi ennen kaikkea taloudessa toimivia eläimiä ja ihmisiä ruokkivan viljan rajallisuus. Jo silloin kun Ricardo kirjoitti teoksiaan, tehtailijat olivat kuitenkin ottamassa käyttöön uutta, mielikuvissa rajatonta taloudellisen voiman lähdettä – kivihiiltä. Puoli vuosisataa myöhemmin J. S. Mill huomautti kuuluisassa teoksessaan (1848) ”liikevoiman” tärkeydestä tuotannolle, mutta ”välttääkseen tieteellisesti merkityksettömien luokkien lisääntymistä” hän sisällytti polttoaineen luonnon tarjoamien raaka-aineiden joukkoon. Millin esimerkkiä seuraten toinen kuuluisa varhainen taloustieteilijä Marshall jätti energian erottelematta (Christensen 2001).

Ennen pitkää malleista yksinkertaistettiin pois viimeisetkin yhteydet luonnollisiin rajoitteisiin. Kirjoitushetkellä vallitsevan neoklassisen taloustieteen paradigman perustajiin kuuluneen Léon Walrasin mukaan tuotannontekijöitä oli kolme: maa, työvoima, ja pääoma, ja kaikki nämä olivat loppujen lopuksi erilaisia pääoman muotoja. Koska pääoman määritelmä oli hänen mukaansa siinä, että sitä voitiin käyttää useammin kuin kerran, esimerkiksi koneet ja työkalut tuottivat Walrasin mukaan tuloja samalla tavalla kuin pelto tuottaa viljaa vuosi toisensa perään (Christensen 2001). Sitä, että pellon vilja vaatii kasvaakseen auringon valoa, vettä, ja ravinteita, ja että Liebigin minimilain mukaisesti pellon tuotanto on nolla, mikäli yksikin näistä oleellisista vaatimuksista puuttuu, Walras ja useimmat hänen seuraajansa eivät huomioineet. Vaikutusvaltaisen taloustieteilijän Piero Sraffan tekemän kuuluisan jaottelun mukaan valtavirtataloustieteeseen olennaisesti kuuluvan ”marginalistisen” teorian ja klassisen taloustieteen ero olikin juuri siinä, miten tuotanto ymmärrettiin: klassisessa taloustieteessä tuotanto ymmärrettiin kiertona, jossa hyödykkeitä käytettiin tuottamaan toisia hyödykkeitä, kun taas vallitsevaan asemaan nousseessa marginalismissa tuotanto oli yksisuuntainen prosessi tuotannontekijöistä lopputuotteisiin. Loogiseen päätepisteeseensä tämän kehityksen vei niinsanotun modernin kasvuteorian isänä pidetty Robert Solow, jonka vuonna 1956 lanseeraama malli yksinkertaisti pois viimeisenkin rajallisen tuotannontekijän jättämällä jäljelle vain työvoiman ja pääoman. Kaikki ei-inhimilliset resurssit, maa-alasta uusiutumattomiin luonnonvaroihin, olivat nyt osa pääomaa; Solowin itsensä mukaan ”tämä vaikutti luontevalta oletukselta” (Solow 1956, 67).

Tämä malli, jossa tuotanto perustuu työhön ja pääomaan, on se malli, joka minullekin taloustieteen peruskursseilla opetettiin. Toisissa malleissa kansantalouden toiminta esitettiin yksinkertaisena kiertona, jossa ihmiset vaihtavat työpanostaan rahaan, jolla he ostavat yritysten valmistamia tuotteita ja palveluita. Tämäkin malli esitettiin täysin ilman mitään kiinnekohtaa rajalliseen maailmaan. Muistan edelleen, miten mallia havainnoillistettiin puhumalla leipomosta, joka työllistää leipojia ja myy heille leipää. Siitä, että leipä vaatii aineellisia raaka-aineita ja sen paistamiseen tarvitaan energiaa, joka ei ole kierrätettävissä, ei puhuttu lainkaan.

Yksi seuraus näistä kaikista yksinkertaistuksista oli se, että taloustieteen peruskursseilla yleisesti opetetussa ja siten useimpien ihmisten tuntemassa ajatusmallissa työvoima ja pääoma, sekä pääoman eri lajit, kuten raha tai pilaamaton ympäristö, ovat keskenään täysin vaihtokelpoisia. Näin ollen taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamat vahingot ja positionaalisten hyödykkeiden aiheuttamat kasvun sosiaaliset rajat ovat enintäänkin pieniä ongelmia. Jos vain taloudellinen toiminta tuottaa rahassa mitattuna enemmän ”arvoa” kuin mitä se aiheuttaa rahassa mitattuja vahinkoja, yksioikoinen johtopäätös on, että toiminta kannattaa: koska pääoman lajit ovat keskenään täysin tai ainakin lähes täysin vaihtokelpoisia, rahallisen pääoman lisääntyminen korvaa luonnollisen pääoman tuhon aiheuttamat vahingot. Jos taas jostain positionaalisesta hyödykkeestä tuleekin kilpailua kiristävää puutetta, teoriassa se voidaan aina korvata jollain toisella. Näistä oletuksista on hyvin lyhyt matka siihen, että esimerkiksi ekosysteemien rahallisen arvon uskotaan kuvaavan niiden todellista arvoa. Eikä siinä vielä kaikki: luonnon rahallinen arvo määritellään tavallisesti suoraan tai epäsuorasti sen perusteella, miten paljon ihmiset ovat valmiita maksamaan luonnontilaisten ekosysteemien säilyttämisestä. Samaan aikaan suuri osa läntistä ajattelua ja esimerkiksi taloustieteen peruskurssien teoria antaa olettaa, että luonto on aina korvattavissa ”tekniikalla” eli pääomalla. Tämän hiljaisen oletuksen vaikutuksia ihmisten arvioihin luonnon arvosta voi vain arvailla.

Toisin sanoen, vuosikymmenien ajan peruskursseilla opetetuissa ja yksinkertaistetuissa esityksissä käytetyissä taloustieteellisissä malleissa oletetaan hiljaisesti, että talous ei ole termodynamiikan lakien alaista toimintaa. Taloustieteen peruskurssin maailma on kitkaton ja häviötön. Muunnokset ovat aina palautettavissa (reversiibeleitä) ja kaikelle voidaan aina löytää korvikkeita ilman, että yhteenlaskettu ”hyvinvointi” heikkenee. Taloustieteen peruskurssien teoriassa ihmiskunta ei ainoastaan voisi tuhota vaikkapa kaikki happea tuottavat kasvit vaan meidän suorastaan pitäisi tehdä niin, jos vain saisimme vaihdossa niin paljon villasukkia, että laskennallinen kokonaishyvinvointi kasvaisi. Vaikka tämä esimerkki onkin venytetty naurettavuuteen saakka, se havainnollistaa ongelmia, mitä hiljainen oletus täydellisestä korvattavuudesta ja pääoman lajien vaihtokelpoisuudesta aiheuttaa. Taloustieteen opetuksessa yleisesti käytettyihin malleihin piiloutuneita (ja piilotettuja) oletuksia kritisoineen Eric Beinhockerin mukaan oletus täydellisestä korvattavuudesta johtuu ennen kaikkea siitä, että matemaattisen taloustieteen perusteet luonut Leon Walras käytännössä kopioi käyttämänsä yhtälöt 1800-luvun puolivälissä yleisesti käytössä olleesta fysiikan oppikirjasta, joka oli kirjoitettu ennen kuin entropian käsitettä tunnettiin (Beinhocker 2006). Kuten termodynamiikkaa käsittelevässä luvussa totesin, ilman entropiaa ikiliikkujat – kuten täydellinen korvattavuus ja loputon talouskasvu – olisivat triviaalin helppoja.

On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että taloustieteen peruskurssien mallit olivat aikanaan käyttökelpoisia ja ymmärrettäviä yksinkertaistuksia. Luonnon rajat olivat Walrasin aikaan kaukana horisontin takana, ja Solowin kirjoittaessa teoriaansa 1950-luvun puolivälissä, läntisessä maailmassa ja erityisesti Solowin kotimaassa Yhdysvalloissa elettiin ehkäpä teknologiaoptimistisinta aikaa koskaan. Sodan jälkeinen vaurastuminen ja tekniikan kehitys toivat tavalliselle kuluttajalle joka vuosi jotain uutta ja ihmeellistä televisioista ja sähkötoimisista kodinkoneista suihkumatkustajakoneisiin. Sotaa edeltäneen lama-ajan muistot hälvenivät, ja vaikka ydinsodan uhka kummittelikin taustalla, ydinaseiden kehitys ja lisääntyminen ei ollut vielä saavuttanut tasoa, jossa ydinsota olisi tarkoittanut sivilisaation loppua ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla. Avaruusmatkailun aika oli alkamassa, sodan aikana massavalmistukseen tuodut antibiootit nujersivat taianomaisesti ihmiskuntaa vuosisatoja riivanneet taudit, ja poliorokotteen keksiminen oli saanut kirkot ympäri maailmaa soittamaan kellojaan kiitollisuudesta. Ruostumattomat, lahoamattomat ”plastiikit” korvasivat luonnonmateriaaleja kiihtyvällä nopeudella. Uudet lajikkeet, ehtymättömältä näyttävän öljyn voimalla kulkeneet työkoneet ja keinotekoiset lannoitteet saivat maatilojen tuottavuuden niin räjähtävään kasvuun, että nopeasti kasvavan väestön ruokkimiseen tarvittiin enää pieni murto-osa vielä 1900-luvun alussa tarvitusta työvoimasta. Tässä ympäristössä Solowin yksinkertaistus epäilemättä olikin luonteva oletus.

Ihmisten määrän ja ennen kaikkea tekniikkamme voiman lisääntyminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että ”tyhjän Maan” aikoina tehdyt yksinkertaistukset ja oletukset eivät ole niinkään hyödyllisiä vaan vaarallisia. Maailma on muuttunut, ja myös ajatusmalliemme täytyy muuttua. Emme osaa vieläkään rakentaa teknisiä korvikkeita useimmille ekosysteemipalveluille, emmekä välttämättä opi tätä taitoa koskaan: ekosysteemejä kun ei voi niinkään rakentaa, vaan ne täytyy kasvattaa. Olemme vielä huonompia korjaamaan kiihtyvän taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia yhteiskunnallisia vahinkoja, kuten yhteisöjen pirstaloitumista ja yksinäisyyttä. Vaikka menetykset korvattaisiinkin ”täysimääräisesti” niitä kärsiville sen sijaan että kasvun hyödyt valuvat useimmiten toisille, raha ei yksinkertaisesti kykene korvaamaan kaikkia menetyksiä, eikä kaikkia asioita edes voi mitata rahassa millään yksinkertaisella saati yksikäsitteisellä tavalla. Sellaisia yleispäteviä ja yhteismitallisia mittareita, mitä taloustieteen peruskurssien teoria olettaa, ei ole olemassa, eikä sellaisia todennäköisesti tule olemaan. Yksinkertaistetun teorian kyky tarjota toimivia ratkaisumalleja kasvavan teknisen voiman ja ohenevien ympäristöllisten turvamarginaalien maailmassa tuleekin vain heikkenemään entisestään.

Lähteet

Beinhocker, Eric D. (2006). The Origin of Wealth: Evolution, Complexity, and the Radical Remaking of Economics. Harvard Business School Press.

Christensen, Paul P. (2001). Early links between sciences of nature and economics: historical perspectives for ecological and social economics. Kirjassa Cleveland, Cutler J.; Stern, David I.; Costanza, Robert (eds.) The Economics of Nature and the Nature of Economics, 15-33.

Solow, R. M. (1956). A contribution to the theory of economic growth. The Quarterly Journal of Economics, 70(1), 65–94.