Yhteiskunnallisen ajattelumme perimmäiset oletukset ovat historian läpikotaisin kyllästämiä, ja niiden muutokset hitaita. Ne ajatukselliset mallit, joiden avulla ymmärrämme maailman toimintaa, pohjautuvat usein kymmeniä tai jopa satoja vuosia vanhoihin oppeihin ja metaforiin. Tämä johtuu yksinkertaisesti jo siitä, että kouluissa ja populaareissa teksteissä opetettavat mallit maailmasta ovat useimmiten yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, ja totuudet tulevat yleisesti hyväksytyiksi vain ajan myötä: ihmiskunnan ajattelu kun edistyy pääsääntöisesti hautajaisista hautajaisiin, kun nuoruudessaan jonkin tietyn ajattelumallin omaksuneet poistuvat keskuudestamme.
(Tämä kirjoitus on luonnos tulevan kirjan ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” yhdestä osiosta. Kommentit ja palaute ovat tervetulleita.)
Käyttämämme ajatusmallit maailmasta ovat aina yksinkertaistuksia todellisuudesta. Yksinkertaisuus onkin kiistämättä hyödyllistä: ilman yksinkertaistuksia, asioiden ja niiden välisten yhteyksien ymmärtäminen on erittäin vaikeaa. Kaikki yksinkertaistaminen perustuu kuitenkin yksityiskohtien vähentämiseen, ja siksi yksinkertaistettuja ajatusmalleja käyttäessä on tärkeää muistaa pohtia, kadottaako yksinkertaistaminen jotain oleellisia yksityiskohtia.
Erityisesti silloin kun ajatusmallimme ovat vanhoja, koeteltuja ja hyviksi havaittuja, meidän olisi syytä olla erittäin kiinnostuneita siitä, ovatko malleja aikanaan luotaessa tehdyt yksinkertaistukset enää järkeviä. Vuosia sitten erilaisessa ympäristössä tehdyt, tuolloin järkevät yksinkertaistukset voivat ympäristön hitaasti muuttuessa käydä vuosi vuodelta ongelmallisemmiksi, mutta niin hitaasti, ettei mikään yksittäinen tapahtuma pakota ihmisiä tarkastelemaan kriittisesti käyttämäänsä mallia maailmasta. Juuri näin on käynyt kirjoitushetkellä vallitseville malleille maailman toiminnasta. Mikäli tätä kirjoitusta luetaan vuosisatojen kuluttua, epäilemättä myös silloin ihmisillä on käytössään maailman muutoksen vanhanaikaisiksi tekemiä ajatusmalleja – kenties juuri tässä kirjassa esitetyt.
Tätä kirjoittaessa edelleen vallitseva ajatusmalli yhteiskuntien toiminnasta perustuu vahvasti hiljaiseen oletukseen siitä, että fysikaaliset rajoitteet eivät rajoita talouden toimintaa. Oletuksen taustalla on satoja vuosia vanha taloustieteellinen ajatteluperinne, jossa yhteiskuntien ja talouden toimintaa on pyritty ymmärtämään mahdollisimman yksinkertaisilla malleilla ja teorioilla. Ajan kuluessa näiden mallien luonne on kuitenkin muuttunut. Varhaisimmat taloudesta kirjoittaneet ajattelijat kirjoittivat eksplisiittisesti talousjärjestelmän muistuttavan elollisia olentoja ja olevan riippuvainen luonnosta peräisin olevista rajallisista aineen ja energian virroista. Jo Thomas Hobbes (1651) hyödynsi aikanaan vallinneita lääketieteellisiä teorioita verratessaan valtakuntien taloutta verenkiertojärjestelmään, jossa maasta ja merestä – ”kahdesta yhteisen äitimme rinnasta” – peräisin oleva eläinten, kasvien ja mineraalien aine kiersi työnteon muuttaessa niitä välttämättömyyksiksi ja kaupankäynnin perustana olevaksi ylijäämäksi (Christensen 2001). Nykyaikaisen taloustieteen perustajiin laskettu David Ricardo puolestaan inspiroitui Joseph Priestleyn ja muiden tutkijoiden 1700-luvun loppupuolella tekemistä fotosynteesiä koskevista havainnoista ja esitti, että talouskasvua rajoittaisi ennen kaikkea taloudessa toimivia eläimiä ja ihmisiä ruokkivan viljan rajallisuus. Jo silloin kun Ricardo kirjoitti teoksiaan, tehtailijat olivat kuitenkin ottamassa käyttöön uutta, mielikuvissa rajatonta taloudellisen voiman lähdettä – kivihiiltä. Puoli vuosisataa myöhemmin J. S. Mill huomautti kuuluisassa teoksessaan (1848) ”liikevoiman” tärkeydestä tuotannolle, mutta ”välttääkseen tieteellisesti merkityksettömien luokkien lisääntymistä” hän sisällytti polttoaineen luonnon tarjoamien raaka-aineiden joukkoon. Millin esimerkkiä seuraten toinen kuuluisa varhainen taloustieteilijä Marshall jätti energian erottelematta (Christensen 2001).
Ennen pitkää malleista yksinkertaistettiin pois viimeisetkin yhteydet luonnollisiin rajoitteisiin. Kirjoitushetkellä vallitsevan neoklassisen taloustieteen paradigman perustajiin kuuluneen Léon Walrasin mukaan tuotannontekijöitä oli kolme: maa, työvoima, ja pääoma, ja kaikki nämä olivat loppujen lopuksi erilaisia pääoman muotoja. Koska pääoman määritelmä oli hänen mukaansa siinä, että sitä voitiin käyttää useammin kuin kerran, esimerkiksi koneet ja työkalut tuottivat Walrasin mukaan tuloja samalla tavalla kuin pelto tuottaa viljaa vuosi toisensa perään (Christensen 2001). Sitä, että pellon vilja vaatii kasvaakseen auringon valoa, vettä, ja ravinteita, ja että Liebigin minimilain mukaisesti pellon tuotanto on nolla, mikäli yksikin näistä oleellisista vaatimuksista puuttuu, Walras ja useimmat hänen seuraajansa eivät huomioineet. Vaikutusvaltaisen taloustieteilijän Piero Sraffan tekemän kuuluisan jaottelun mukaan valtavirtataloustieteeseen olennaisesti kuuluvan ”marginalistisen” teorian ja klassisen taloustieteen ero olikin juuri siinä, miten tuotanto ymmärrettiin: klassisessa taloustieteessä tuotanto ymmärrettiin kiertona, jossa hyödykkeitä käytettiin tuottamaan toisia hyödykkeitä, kun taas vallitsevaan asemaan nousseessa marginalismissa tuotanto oli yksisuuntainen prosessi tuotannontekijöistä lopputuotteisiin. Loogiseen päätepisteeseensä tämän kehityksen vei niinsanotun modernin kasvuteorian isänä pidetty Robert Solow, jonka vuonna 1956 lanseeraama malli yksinkertaisti pois viimeisenkin rajallisen tuotannontekijän jättämällä jäljelle vain työvoiman ja pääoman. Kaikki ei-inhimilliset resurssit, maa-alasta uusiutumattomiin luonnonvaroihin, olivat nyt osa pääomaa; Solowin itsensä mukaan ”tämä vaikutti luontevalta oletukselta” (Solow 1956, 67).
Tämä malli, jossa tuotanto perustuu työhön ja pääomaan, on se malli, joka minullekin taloustieteen peruskursseilla opetettiin. Toisissa malleissa kansantalouden toiminta esitettiin yksinkertaisena kiertona, jossa ihmiset vaihtavat työpanostaan rahaan, jolla he ostavat yritysten valmistamia tuotteita ja palveluita. Tämäkin malli esitettiin täysin ilman mitään kiinnekohtaa rajalliseen maailmaan. Muistan edelleen, miten mallia havainnoillistettiin puhumalla leipomosta, joka työllistää leipojia ja myy heille leipää. Siitä, että leipä vaatii aineellisia raaka-aineita ja sen paistamiseen tarvitaan energiaa, joka ei ole kierrätettävissä, ei puhuttu lainkaan.
Yksi seuraus näistä kaikista yksinkertaistuksista oli se, että taloustieteen peruskursseilla yleisesti opetetussa ja siten useimpien ihmisten tuntemassa ajatusmallissa työvoima ja pääoma, sekä pääoman eri lajit, kuten raha tai pilaamaton ympäristö, ovat keskenään täysin vaihtokelpoisia. Näin ollen taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamat vahingot ja positionaalisten hyödykkeiden aiheuttamat kasvun sosiaaliset rajat ovat enintäänkin pieniä ongelmia. Jos vain taloudellinen toiminta tuottaa rahassa mitattuna enemmän ”arvoa” kuin mitä se aiheuttaa rahassa mitattuja vahinkoja, yksioikoinen johtopäätös on, että toiminta kannattaa: koska pääoman lajit ovat keskenään täysin tai ainakin lähes täysin vaihtokelpoisia, rahallisen pääoman lisääntyminen korvaa luonnollisen pääoman tuhon aiheuttamat vahingot. Jos taas jostain positionaalisesta hyödykkeestä tuleekin kilpailua kiristävää puutetta, teoriassa se voidaan aina korvata jollain toisella. Näistä oletuksista on hyvin lyhyt matka siihen, että esimerkiksi ekosysteemien rahallisen arvon uskotaan kuvaavan niiden todellista arvoa. Eikä siinä vielä kaikki: luonnon rahallinen arvo määritellään tavallisesti suoraan tai epäsuorasti sen perusteella, miten paljon ihmiset ovat valmiita maksamaan luonnontilaisten ekosysteemien säilyttämisestä. Samaan aikaan suuri osa läntistä ajattelua ja esimerkiksi taloustieteen peruskurssien teoria antaa olettaa, että luonto on aina korvattavissa ”tekniikalla” eli pääomalla. Tämän hiljaisen oletuksen vaikutuksia ihmisten arvioihin luonnon arvosta voi vain arvailla.
Toisin sanoen, vuosikymmenien ajan peruskursseilla opetetuissa ja yksinkertaistetuissa esityksissä käytetyissä taloustieteellisissä malleissa oletetaan hiljaisesti, että talous ei ole termodynamiikan lakien alaista toimintaa. Taloustieteen peruskurssin maailma on kitkaton ja häviötön. Muunnokset ovat aina palautettavissa (reversiibeleitä) ja kaikelle voidaan aina löytää korvikkeita ilman, että yhteenlaskettu ”hyvinvointi” heikkenee. Taloustieteen peruskurssien teoriassa ihmiskunta ei ainoastaan voisi tuhota vaikkapa kaikki happea tuottavat kasvit vaan meidän suorastaan pitäisi tehdä niin, jos vain saisimme vaihdossa niin paljon villasukkia, että laskennallinen kokonaishyvinvointi kasvaisi. Vaikka tämä esimerkki onkin venytetty naurettavuuteen saakka, se havainnollistaa ongelmia, mitä hiljainen oletus täydellisestä korvattavuudesta ja pääoman lajien vaihtokelpoisuudesta aiheuttaa. Taloustieteen opetuksessa yleisesti käytettyihin malleihin piiloutuneita (ja piilotettuja) oletuksia kritisoineen Eric Beinhockerin mukaan oletus täydellisestä korvattavuudesta johtuu ennen kaikkea siitä, että matemaattisen taloustieteen perusteet luonut Leon Walras käytännössä kopioi käyttämänsä yhtälöt 1800-luvun puolivälissä yleisesti käytössä olleesta fysiikan oppikirjasta, joka oli kirjoitettu ennen kuin entropian käsitettä tunnettiin (Beinhocker 2006). Kuten termodynamiikkaa käsittelevässä luvussa totesin, ilman entropiaa ikiliikkujat – kuten täydellinen korvattavuus ja loputon talouskasvu – olisivat triviaalin helppoja.
On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että taloustieteen peruskurssien mallit olivat aikanaan käyttökelpoisia ja ymmärrettäviä yksinkertaistuksia. Luonnon rajat olivat Walrasin aikaan kaukana horisontin takana, ja Solowin kirjoittaessa teoriaansa 1950-luvun puolivälissä, läntisessä maailmassa ja erityisesti Solowin kotimaassa Yhdysvalloissa elettiin ehkäpä teknologiaoptimistisinta aikaa koskaan. Sodan jälkeinen vaurastuminen ja tekniikan kehitys toivat tavalliselle kuluttajalle joka vuosi jotain uutta ja ihmeellistä televisioista ja sähkötoimisista kodinkoneista suihkumatkustajakoneisiin. Sotaa edeltäneen lama-ajan muistot hälvenivät, ja vaikka ydinsodan uhka kummittelikin taustalla, ydinaseiden kehitys ja lisääntyminen ei ollut vielä saavuttanut tasoa, jossa ydinsota olisi tarkoittanut sivilisaation loppua ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla. Avaruusmatkailun aika oli alkamassa, sodan aikana massavalmistukseen tuodut antibiootit nujersivat taianomaisesti ihmiskuntaa vuosisatoja riivanneet taudit, ja poliorokotteen keksiminen oli saanut kirkot ympäri maailmaa soittamaan kellojaan kiitollisuudesta. Ruostumattomat, lahoamattomat ”plastiikit” korvasivat luonnonmateriaaleja kiihtyvällä nopeudella. Uudet lajikkeet, ehtymättömältä näyttävän öljyn voimalla kulkeneet työkoneet ja keinotekoiset lannoitteet saivat maatilojen tuottavuuden niin räjähtävään kasvuun, että nopeasti kasvavan väestön ruokkimiseen tarvittiin enää pieni murto-osa vielä 1900-luvun alussa tarvitusta työvoimasta. Tässä ympäristössä Solowin yksinkertaistus epäilemättä olikin luonteva oletus.
Ihmisten määrän ja ennen kaikkea tekniikkamme voiman lisääntyminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että ”tyhjän Maan” aikoina tehdyt yksinkertaistukset ja oletukset eivät ole niinkään hyödyllisiä vaan vaarallisia. Maailma on muuttunut, ja myös ajatusmalliemme täytyy muuttua. Emme osaa vieläkään rakentaa teknisiä korvikkeita useimmille ekosysteemipalveluille, emmekä välttämättä opi tätä taitoa koskaan: ekosysteemejä kun ei voi niinkään rakentaa, vaan ne täytyy kasvattaa. Olemme vielä huonompia korjaamaan kiihtyvän taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia yhteiskunnallisia vahinkoja, kuten yhteisöjen pirstaloitumista ja yksinäisyyttä. Vaikka menetykset korvattaisiinkin ”täysimääräisesti” niitä kärsiville sen sijaan että kasvun hyödyt valuvat useimmiten toisille, raha ei yksinkertaisesti kykene korvaamaan kaikkia menetyksiä, eikä kaikkia asioita edes voi mitata rahassa millään yksinkertaisella saati yksikäsitteisellä tavalla. Sellaisia yleispäteviä ja yhteismitallisia mittareita, mitä taloustieteen peruskurssien teoria olettaa, ei ole olemassa, eikä sellaisia todennäköisesti tule olemaan. Yksinkertaistetun teorian kyky tarjota toimivia ratkaisumalleja kasvavan teknisen voiman ja ohenevien ympäristöllisten turvamarginaalien maailmassa tuleekin vain heikkenemään entisestään.
Lähteet
Beinhocker, Eric D. (2006). The Origin of Wealth: Evolution, Complexity, and the Radical Remaking of Economics. Harvard Business School Press.
Christensen, Paul P. (2001). Early links between sciences of nature and economics: historical perspectives for ecological and social economics. Kirjassa Cleveland, Cutler J.; Stern, David I.; Costanza, Robert (eds.) The Economics of Nature and the Nature of Economics, 15-33.
Solow, R. M. (1956). A contribution to the theory of economic growth. The Quarterly Journal of Economics, 70(1), 65–94.
Kirjoituksia 