Yhteinen kartta Suomen tulevaisuuteen? Hiski Haukkala (2020), Suuren pelin paluu

Olipa kerran, joskus kauan ennen Google Mapsia, joukko Itävalta-Unkarin sotilaita harjoituksissa Karpaattien vuoristossa, kun lumimyrsky yllätti heidät. Yksi ryhmä eksyi joukostaan ja pelästyi pahanpäiväisesti, mutta onneksi eräällä sotilaalla oli mukanaan vanha turistikartta. Karttaa seuraten koko ryhmä pääsi ennen pitkää takaisin laaksoon. Kun he esittelivät heidät pelastanutta karttaa esimiehelleen, hän tyrmistyi: “Tämähän on Sveitsin Alppien kartta.”

Tämä mitä todennäköisimmin keksitty tarina on toistettu lukemattomissa strategian ja johtamisen oppikirjoissa, ei siksi, että se olisi kirjaimellisesti totta, vaan siksi, että siinä piilee vahva opetus. Epäselvissä tilanteissa keskeinen kysymys ei ole useinkaan se, onko malli todellisuudesta ehdottoman realistinen tai edes oikea; tärkeintä on kysymys siitä, onko se hyödyllinen. Tämä kysymys, ja mainitun tarinan opetus, ovat asioita, joita olen viime vuosina tullut pohtineeksi enemmänkin. Monimutkaisessa ja monista syistä mitä ilmeisimmin kriisiytyvässä maailmassa ei välttämättä ole varaa odottaa niin kauan, että jokin malli todellisuudesta osoitettaisiin tarkasti oikeaksi: usein oikeaksi osoittaminen on ylipäätään mahdollista vasta jälkikäteen, kauan sen jälkeen kun mahdollisuus toimia on jo menetetty.

Tarvitsisimme silti jonkin yhteisen tilannekuvan. Ihmisten supervoima on nimittäin yhteistyö. Yksittäisinä olioina olemme heikkoja ja haavoittuvia lihasäkkejä luonnonvoimien ja voimakkaampien petojen armoilla. Yhteistyötä tekemällä olemme nykyisin voimiltamme heikomman jumalan kaltainen. Yhteistyö yhteisten tavoitteiden hyväksi ei kuitenkaan ole mahdollista, jos emme jaa yhteistä kuvaa todellisuudesta – yhteistä karttaa, joka kertoo, mistä olemme tulleet, missä olemme, minne olemme menossa, ja miten voisimme päästä sinne.

Kuten esimerkiksi Jon Stewart kirjoittaa esseessään The Subjective Turn, tällaisten yhteisten totuuksien tavoittelu on mahdotonta yhteiskunnassa, joka palvoo yksilöä. On kuitenkin olemassa merkkejä siitä, että yksilönpalvonta on ohittanut lakipisteensä. Suuri heiluri on ehkä kääntymässä takaisin kohti suurempaa yhteisöllisyyttä, toivottavasti toki niin, että liiallisen yhdenmukaisuuden ongelmat osataan tällä kertaa väistää. Nähdäkseni yksi esimerkki tästä suuresta liikkeestä on professori Hiski Haukkalan kirja Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa (Otava, 2020). Kirjassa tasavallan presidentin neuvonantajanakin toiminut professori Haukkala pyrkii piirtämään Suomelle ja suomalaisille yhteisen kartan viitoittamaan ennen kaikkea polkua, jota kulkien kykenemme säilyttämään ja kehittämään itsenäisyyttämme ja toimijuuttamme.

Pidän Haukkalan analyysia maailman tilasta erittäin hyvänä, todennäköisesti ennen kaikkea koska olen itse lähes kaikista kirjassa käsitellyistä asioista likimain täysin samaa mieltä. Niinsanottu “Suuri peli” on tehnyt paluun, historia ei olekaan loppunut, ja jos ajassamme on jotain ennennäkemätöntä, se on enemmänkin tapahtumien nopeus ja muutoksen laajuus. Teknologian historiaa jonkin verran penkoneena voisin tietysti sanoa, että aikaväli noin vuosien 1875 ja 1920 välillä saattoi olla vieläkin suurempi epäjatkuvuuskohta – esimerkiksi Vaclav Smil on esittänyt, että sitä edeltänyt maailma olisi ollut pääpiirteittäin tuttu muinaiselle roomalaisellekin, mutta sen jälkeinen olisi ollut käsittämätön – mutta se, elämmekö nyt kaikkein suurinta vai toiseksi suurinta myllerryskautta, on toissijainen yksityiskohta.

Ei pelkkiä politiikkasuosituksia

Kirja tarjoaa katsauksen Suomen ulkopolitiikan historiaan kuin kansainvälisen politiikan nykytilaan, ja antaa niitä haluaville myös suoria ja epäsuoria politiikkasuosituksia. Haukkalan mielestä Suomen tulee pitää NATO-kortti avoimena, mutta ei liittyä; olen aivan samaa mieltä, samoista syistä kuin Haukkala esittää. NATO-kortti on Suomelle pelikortti, jonka pelaamisella uhkaamisella on meille todennäköisesti nykytilanteessa enemmän arvoa kuin sen pelaamisella olisi. Jos pelaamme sen, meistä tulee selkeästi sotilaallinen uhka Venäjälle; ja kuten Haukkala toteaa, vaikka maanpuolustus on pidettävä kunnossa ja Suomen oltava jatkossakin kuin siili, jota on paha nielaista, pieni maa ei voi rakentaa turvallisuuttaan vain aseiden varaan. Suhteet Venäjään tulee säilyttää hyvinä ja molemminpuolisesti hyödyllisinä, niin, että meillä on jotakin, mitä voimme myydä tai vaihtaa. Samaan aikaan Suomen asemasta ja toimintavapauksista on pidettävä järjestelmällisesti kiinni, niin ulko- kuin sisäpolitiikankin keinoin. Erityisesti korruptioon ja venäläisen rahan liialliseen vaikutukseen talouselämässä on kiinnitettävä huomiota. Suomen talous pitää ylipäätään saada kestävälle ja tasapainoiselle uralle, väestökehityksen ongelma ratkaistava, ja kaikki suomalaiset pidettävä mukana yhteiskunnassa, jos ei muusta syystä niin vähintään yhteiskuntarauhan varmistamiseksi. Näistä periaatteista on hankala olla kovin eri mieltä.

Haukkala analysoi myös EU:n ongelmia, todeten juurisyyn löytyvän liiallisesta uskosta siihen, että syventyvän integraation synnyttämät ongelmat korjaantuvat syventämällä integraatiota. EU on silti edelleen välttämätön ja pohjimmiltaan vahva, ja se on “sääntelyn supervalta”, kuten professori Anu Bradford kirjassaan The Brussels Effect toteaa. EU:n ehkäpä suurin voima on siinä, että se toimii monenlaisen sääntelyn ja parhaiden käytäntöjen kirittäjänä vaatiessaan unionin alueella toimivilta yrityksiltä sitoutumista tiukkoihin ja yleensä tiukkeneviin (vaikkei vielä monellakaan alueella riittävän tiukkoihin) normeihin. Koska useimmista tuotteista ei kannata valmistaa erillistä versiota Euroopan markkinoille, tämä “kilpajuoksu huipulle” parantaa elämää kautta maailman.

Analyysiparalyysin sijaan toimijuus

Politiikkasuosituksia keskeisemmässä osassa kirjassa on kuitenkin toimijuuden käsite. Yksi kirjan keskeisiä ja mielestäni parhaita oivalluksia on se, että pelkkä maailman tilan analysointi lamauttaa. Ongelmat ovat suuria, ja ne voivat tuntua yksilölle ylivoimaisilta. Historiaa ei kuitenkaan ole vielä kirjoitettu, ja jopa yksilöillä on vaikutusta, sillä asioiden liikkeelle laittamiseen tarvitaan aina historiallisia toimijoita. Toimintaa ja toimijuutta rajoittavat monenlaiset rakenteet ja lopunviimein luonnonlait, mutta asiat voivat silti mennä monella tapaa. Toimijuus, määriteltynä esimerkiksi “kyvyksi tekoihin, joilla on vaikutusta toimijan, tässä tapauksessa Suomen ja suomalaisten, turvallisuuteen ja kansainväliseen asemaan” (s. 20) on aina sidoksissa toimintaympäristöön, eikä se ole itsestäänselvää, mutta sitä voidaan tietoisesti ylläpitää ja kehittää.

Onnistunut toimijuus vaatii ennen kaikkea uskoa. Elämme monimutkaisessa ja epälineaarisessa maailmassa, jossa aktivismin tuloksia on usein vaikea nähdä, mutta jossa aktivismi on silti kannattavaa. “Muuttamattomat realiteetit ja “tosiasiat” ovat harvoin itsestään selvästi tosia asioita, ja vaikka realisteiksi tunnustautuvat politiikan kommentaattorit muistuttavat tosiasioiden tunnustamisen tärkeydestä, vielä olennaisempaa olisi tunnistaa oikeat tosiasiat. Maailma ei muutu ainoastaan tasaisesti, vaan joskus jokin asia saattaa olla ehdottoman totta siihen hetkeen asti kunnes se ei enää yhtäkkiä olekaan. Tätä muutosta on hankala nähdä, jos kaikki aika kuluu päivittäisten rutiiniasioiden hoitamiseen: yksin tämän vuoden historia antaa hyvän esimerkin tilanteesta, jossa päivänpolitiikan rutiinikiireet sallivat vakavan ja täysin ennustettavissa olleen ongelman kasvaa liian suureksi, ennen kuin siihen ryhdyttiin puuttumaan.

Olen tosin hieman eri mieltä Haukkalan arviosta niinsanotuista “mustista elefanteista”, eli vakavan pandemian tai ilmastokriisin kaltaisista, sinänsä tiedossa olevista ilmiöistä, jotka ovat liian hankalia ratkaista tai vaikeita hahmottaa. Haukkala selittää toiminnan puutteen oleellisesti ottaen “ihmisluonnolla” ja biologialla, mitä pidän tosiasioihin sopimattomana ja eritoten valtasuhteet ohittavana yksinkertaistuksena. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnasta on erittäin laaja kansalaiskonsensus, EU:n asukkaista 92 prosentin vaatiessa hiilineutraaliutta viimeistään 2050 (yli puolet kannattaa tavoitteen asettamista vuoteen 2030) ja jopa kahden kolmasosan yhdysvaltalaisista kannattaessa voimaperäisiä toimia ongelman ratkaisemiseksi. On myös vahvaa näyttöä siitä, että ongelman ratkaiseminen ei olisi lainkaan niin kallista kuin pelätään, että kyseessä ei ole niinkään vapaamatkustajan ongelma vaan maiden sisäisen talouspolitiikan heijastuma, ja että ilmastokriisin torjunta saattaisi olla jopa suunnaton piristysruiske taloudelle. Se, että toimiin ei silti tartuta, kertoo enemmän siitä, että ongelmaan puuttuminen uhkaisi voimakkaita intressipiirejä, kuin siitä, että ongelmaa ei kyettäisi ratkaisemaan tai hahmottamaan.

Osavaikutus voi tietenkin olla sillä, että esimerkiksi ilmastokriisin ratkaiseminen vaatii nyt toimia, jotka ovat historiasta tuttuja mutta jotka eivät ole kuuluneet länsimaiden keinovalikoimaan vuosikymmeniin: käytännössä valtioiden tulisi painaa rahaa, jota käytettäisiin infrastruktuurin uudelleenrakentamiseksi, samalla kun ylimääräinen likviditeetti imuroitaisiin verotuksella inflaation kurissa pitämiseksi. Mikäli tapahtumat tähän tapaan sovi aikaisemmin hyväksyttyihin tosiasioihin, mikä koitui myös Ukrainan kriisin yhteydessä monien läntisten turvallisuuspoliittisten asiantuntijoiden ongelmaksi, tilanteen tajuaminen ajoissa voi olla mahdotonta. Haukkalan osuvan havainnon mukaan toimijuus onkin usein käytännössä kykyä “nähdä ilmeisen tosiasian ylitse sen takana olevaan potentiaaliin ja sitten toimia sen puolesta, että asiat menisivät toivotulla tavalla” (s. 49).

Tätä toimijuutta voi olla sekä yksittäisillä suomalaisilla, että Suomella valtiona. Kuten Haukkala kirjoittaa, olemme nykyisin luultavasti paremmassa asemassa ja vapaampia toimimaan kuin koskaan historiamme aikana. Suomella, ja yleisemmin pohjoismailla ja Euroopalla, olisi myös maailmalle paljon annettavaa. Meillä on hyvät syyt uskoa, että olemme onnistuneet kehittämään historian parhaimman ja reiluimman, tai ainakin vähiten huonon ja epäreilun yhteiskuntamallin. Olemme onnistuneet niin taloudessa, koulutuksessa kuin kulttuurissakin, ja olemme jotakuinkin kaikissa kansainvälisissä vertailuissa säännöllisesti viiden ja lähes aina kymmenen parhaan maan joukossa. Ulkomaisissa keskusteluissa Suomea ja pohjoismaita pidetään säännöllisesti esimerkkeinä siitä, miten hyvin ja järkevästi asiat olisi mahdollista hoitaa. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että yhteiskuntamme on valmis emmekä voisi sitä enää parantaa. Jonkun on näytettävä tietä; miksi ei meidän?

Nationalismi on kesytettävä

Yhdessä eteenpäin meneminen vaatii kuitenkin sitä, että opimme kesyttämään yhden voimakkaan eli potentiaalisesti hyödyllisen mutta myös potentiaalisesti vaarallisen ideologian: nationalismin. Olen joskus taannoin todennutkin olevani suomalainen nationalisti, siinä mielessä kuin esimerkiksi Haukkalan kirjassaan lainaama, Suomen itsenäisyysjulistuksen kirjoittanut senaattori E. N. Setälä asian muotoili. Setälän toive oli, että maamme voisi itsenäisenä kansakuntana edistää ja rikastuttaa ihmiskunnan yhteisiä pyrkimyksiä, ei lietsomalla kansalliskiihkoa tai ahdasmielisyyttä vaan luomalla “kansallinen mieli, joka tajuaa, että kaiken kansallisen työn korkeimpana mittana ja määränä on ihmisyys” (kirjassa s. 79). Väitän olevani tietoinen niistä hirveyksistä, mihin nationalismi on johtanut, mutta olen tietoinen myös siitä, että nationalismin synnyttämät kansallisvaltiot ovat olleet, ja ovat edelleen, aivan keskeisiä toimijoita ihmisten ja ihmiskunnan asioissa. Vain yhden esimerkin mainitakseni, ylikansallisten suuryritysten aikakaudella vain valtiot ja niiden yhteenliittymät voivat olla riittävän vahvoja laittamaan kampoihin omalakisille, voiton maksimointiin pyrkiville, keskikokoisten valtioiden veroisia resursseja hallitseville yrityksille.

En näe mitään syytä, miksemme voisi oppia kesyttämään nationalismin samoin kuin olemme oppineet kesyttämään muitakin ideologioita, ehkäpä merkittävimpänä esimerkkinä uskonnot. Aivan kuin nationalismi, uskontokin on edelleen yllättävänkin vahva voima, mutta on lähinnä hourupäisyyttä luulla, että uskonto olisi nyt nähtävissä olevassa tulevaisuudessa kansoja uhkaava eksistentiaalinen uhka samaan tapaan kuin kieroutunut nationalismi voi vielä olla. Nationalismi on myös ainoita voimia, joilla on nykyisellään mahdollista yhdistää edes jotenkin kokonaisia kansakuntia. Reuna-alueen maana Suomelle olisi monia muita Euroopan maita tärkeämpää, että kykenisimme viljelemään juurikin tervettä, suoraselkäistä, ja ulospäinkääntynyttä nationalismia, ylpeyttä siitä, mitä kykenemme yhdessä saamaan aikaan, ja halua osallistua yhteiseen tekemiseen. Mitään patenttilääkettä tällaisen terveen nationalismin lietsomiseen ei ole, eikä maailman ongelmiin ylipäätään ole mitään patenttiratkaisuja: utopia ei ole jokin päämäärä jollain kartalla, vaan jatkuva, usein vaikea ja epätäydellinen prosessi. Työtä on kuitenkin helpompi tehdä yhdessä, ja kuten tämän esseen alussa totesin, yhdessä tekeminen vaatii yhteistä tilannekuvaa.

Sikäli kun puhumme Suomesta kansainvälisenä toimijana ja Suomen turvallisuuspolitiikasta, Haukkalan teos on nähdäkseni parhaita ja realistisimpia mahdollisia yhteisen tilannekuvan luojia, mitä suurella yleisöllä voi olla saatavilla. Yllä olevat huomiot vasta raapaisivat kirjan pintaa, ja suosittelen lämpimästi jokaista Suomen tulevaisuudesta kiinnostunutta lukemaan sen. Vastaaville tilannekuvaa ja toimintamahdollisuuksia kartoittaville teoksille olisi tilaa enemmänkin: tarvitsisimme yhden esimerkiksi sisäpolitiikasta, ja aion itse yrittää saada joskus valmiiksi hahmottelemani teoksen yhteiskunnallisen elämän luonnontieteellisestä perustasta, joskin toivon, että joku muu ehtisi ensin ja säästäisi minut tältä vaivalta.

Haukkalan käsittelemät kysymykset eivät ehkä ole uusia, eikä ongelmiin ole mitään selkeitä vastauksia, mutta kuten hänen kirjan lopussa lainaamansa akateemikko Paavo Haavikko toteaa, vain ne ongelmat, joihin ei ole vastauksia tai ratkaisuja, ovat lopunviimein merkittäviä. Näitä kysymyksiä on käsiteltävä jatkuvasti, ja jokaisen sukupolven on kehitettävä omia ratkaisuhahmotelmiaan – ja toivottava, että hahmotelmat eivät ole aivan typeriä. Tällaisessä hahmottelussa nyt käsitelty kirja on erinomainen lähtökohta.

Haukkala, Hiski (2020). Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa. Helsinki: Otava.

Voitteko muuttaa työpaikkanne yleishyödylliseen tuotantoon?

Olemme nyt pahan talouskriisin kynnyksellä. Kukaan ei vielä tiedä, miten kauan koronaviruksen aiheuttama kaaos jatkuu, tai miten paha kriisistä tulee, mutta todennäköisesti se ei hellitä nopeasti, ja näyttää varmalta, että kriisistä tulee vakava. Hyväkuntoisia yrityksiä tulee kaatumaan kaikissa maailman maissa, ja ammattitaitoista työvoimaa sekä ajanmukaisia työkoneita tulee jäämään tarpeettomaksi, samaan aikaan kun yhteiskunnassa olisi valtavasti tekemättömiä, tarpeellisia töitä. Koska vakavat kriisit ovat sijoituskapitalismiin olennaisesti kuuluva piirre, näin on käynyt monesti ennenkin, ja siksi kirjoitan nyt levittääkseni erään aikaisemman kriisin aikana syntynyttä ja testattua ideaa.

Vuonna 1974, vuosi etenkin länsimaisia yhteiskuntia perinpohjaisesti järisyttäneen öljykriisin alkamisen jälkeen, brittiläinen lentokoneiden ja aseiden osien valmistajan Lucas Aerospacen johto ilmoitti työntekijöilleen omistajan aikovan ”uudelleenjärjestellä” yrityksen. Yrityksestä oli tätä ennen irtisanottu jo 5000 työntekijää, ja sen pääomistajan, sijoitusyhtiö GEC:n, omistamista yrityksistä oli irtisanottu aikaisempien ”uudelleenjärjestelyjen” yhteydessä yhteensä 60 000 työntekijää, samalla kun GEC:n voitot kasvoivat 75 miljoonasta punnasta 108 miljoonaan puntaan (1). Lucas Aerospacen työntekijät olivat kuitenkin osanneet odottaa uutista. Työntekijöiden 12 ammattijärjestöä perustivat nopeasti ja oma-aloitteisesti yhdistyneen luottamusmiesten komitean edustamaan yhteisesti koko yrityksen työvoimaa sen viidessätoista eri toimipaikassa. Tällä haluttiin ennen kaikkea estää yrityksen johtoa käyttämästä aikaisemmin onnistunutta ”hajota ja hallitse”-taktiikkaa, jolla se oli peluuttanut yrityksen eri osia ja toimipaikkoja toisiaan vastaan ja saanut näin ajettua läpi aikaisemmat irtisanomiset.

Komitea ei kuitenkaan tyytynyt vain vastustamaan irtisanomisia. Se ryhtyi myös toimiin kehittääkseen irtisanomisuhan alaisille tehtaille uutta, yhteiskunnallisesti tarpeellista liiketoimintaa. Komitea kyseli ensin 180 tehtaan ulkopuoliselta taholta ideoita yhteiskunnalliseen tarpeeseen vastaaviksi tuotteiksi, joita tehtaalla olisi voitu valmistaa, mutta sai vain kolme vastausta. Sen jälkeen komitean jäsenet ymmärsivät, että parhaita asiantuntijoita sille, mitä tehtaassa voitaisiin tehdä, olisivat tehtaan työläiset. Tällä kertaa kysely tuotti 150 tuoteideaa. Nämä sisälsivät esimerkiksi munuaisdialyysikoneiden tuotannon lisäämisen, ambulansseihin suunnitellun kannettavan elossapitojärjestelmän, leikkaussaleihin tarkoitetun parannetun verenlämmittimen ja synnynnäisen selkärankahalkion aiheuttamasta halvauksesta kärsiville lapsille tarkoitetun liikkumisen apuvälineen valmistaminen. Dialyysikoneista oli tuolloin pulaa Iso-Britanniassa, ja liikkumisavulle saatiin jo 2000 kappaleen tilaus (2). Muita ideoita olivat esimerkiksi lämpöpumppujen, aurinkoenergiajärjestelmien, tuulivoimaloiden, autojen hybridivoimalinjastojen ja raitiovaunu-bussiyhdistelmän tuottamisen. Ideoita myös kokeiltiin ja kehitettiin edelleen, sekä tehtaan työntekijöiden voimin että yhteistyössä niin potentiaalisten asiakkaiden kuin esimerkiksi paikallisten ammattikoulujen ja yliopistojen kanssa, ja useista tuoteideoista rakennettiin vähintään yksi prototyyppi.

Työntekijät laativat myös yksityiskohtaisen suunnitelman, jossa eriteltiin niin tuoteideat kuin mahdolliset ja jo kiinnostusta osoittaneet asiakkaat. Suunnitelma esitettiin yrityksen omistajille ja Ison-Britannian hallituksen edustajille, joille teroitettiin, että työntekijöillä pitäisi olla oikeus kehittää yhteiskunnallisesti hyödyllisiä tuotteita, ja työttömyysturvan ja sen maksamiseen tarvittavan byrokratian hinnalla yritys voisi sen sijaan työllistää entisen työvoimansa ja tuottaa tuotteita, joiden puutteesta sillä hetkellä kärsittiin.

Koska Lucas Aerospacen liikevaihdosta yli puolet tuli valtion tilauksista, etupäässä sotilaslentokoneiden osista, työntekijöiden mielestä eritoten lama-aikaan olisi ollut kohtuullista, että voittojen kasvattamisen sijaan emoyritys olisi panostanut tuotannon muuttamiseen ja siten työpaikkojen säilyttämiseen. Yritys ei kuitenkaan edes suostunut neuvottelemaan asiasta, osaksi koska teollisuuden työnantajat pelkäsivät vaarallista ennakkotapausta. Kun Iso-Britannian EK:ta vastaavan yhdistyksen painostus sai pääministeri Harold Wilsonin erottamaan työpaikkademokratiaan ja yllämainittuun suunnitelmaan positiivisesti suhtautuneen työministeri Tony Bennin, suunnitelma jouduttiin hautaamaan. Aika ei ollut vielä kypsä.

Kenties tällä kertaa on toisin. Nytkin olisi aivan mahdollista, että työttömyyden uhkaamat yritykset ja niiden työntekijät ryhtyisivät yhteistuumin kehittämään ideoita yhteiskunnallisesti hyödyllisiksi tuotteiksi. Olisi mahdollista, että nyt varmasti tulossa olevaa elvytysrahaa käytettäisiin rakentamaan parempi yhteiskunta kaikille, ja yhä useampi työpaikka tekisi, ainakin väliaikaisesti, töitä, joilla on tarkoitus. Mutta näin ei käy, jos emme yhdessä toimi sen puolesta.

Etenkin te, jotka nyt olette lomautettuina: miettikää ihmeessä, mitä sellaista työpaikallanne osattaisiin tehdä, mikä parantaisi yhteiskuntaamme, eikä vain kasvattaisi omistajien voittoja, usein esimerkiksi ympäristön kustannuksella. Laatikaa yhdessä suunnitelmia ja ajakaa niitä eteenpäin. Pelikortteja jaetaan nyt uudelleen, ja asioihin voisi vaikuttaa. Jos tarvitsette jossain kohdassa minun apuani, olen käytettävissä.

Lisätietoja:

Lucas Plan-verkkosivut. Sisältävät esimerkiksi lyhyen kuvauksen alkuperäisestä suunnitelmasta ja sen syntymisestä, ja ideoita siitä, miten ajatusta voisi soveltaa nykyään.

Dokumentti ”The Plan that came from the Bottom Up” suunnitelmasta ja sen synnystä.

Englanninkieliset Wikipedia-sivut aiheesta, paljon lisälukemista ja linkkejä.

Lähteet

(1): Lucas Aerospace Combine Shop Steward Committee, Corporate Plan. 1974.

(2): Cooley, Mike. Architect or Bee? The Human Price of Technology. Revised Edition. The Hogarth Press, London. 1987.

Meidän täytyy miettiä, millainen olisi kestävä yhteiskunta

Tämän vuosituhannen politiikan, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen, teknologian ja ylipäänsä kaikkien ihmisiin liittyvien käytäntöjen ja tieteiden suurin haaste tulee olemaan kestävän ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen.

Tätä kirjoittaessa on selvää, että sivilisaatiomme on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa. Ihailemamme kekseliäisyys ja ”edistys” ovat tuoneet meille paljon hyvää, mutta emme malttaneet kehittyä viisaasti, vaan annoimme ahneudelle vallan. Kun työkalujemme voima on laukannut kaukana viisautemme edellä, olemme nyt törmäämässä ensimmäistä kertaa toden teolla planeetanlaajuisiin kestävyysrajoihin – rajoihin, jotka ylitettiin viimeistään noin 40 vuotta sitten (Lin ym. 2018).

Kuva 1: Ihmiskunnan tarinaa voi sanoa suurmenestykseksi, ainakin jos ei tarvitse pohtia, mitä historia kertoo todennäköisistä tulevaisuuksista.

Tilanne ei ole ihmisen historiassa sinänsä uusi. Lähes kaikki aikaisemmat monimutkaiset kulttuurit ovat romahtaneet. Korttitalon luhistumisen välitön syy on voinut olla ympäristökatastrofi, kulkutauti, sisällissota tai invaasio, mutta esihistoriasta saakka yhteiskunnat ovat ajautuneet romahdusherkkään tilaan samanlaisella yhdistelmällä hallitsematonta, kestävyyden rajat ylittävää ”kehitystä”, ja vallanpitäjien kyvyttömyyttä muutokseen (Tainter, 1988). Jokainen monimutkaisempi yhteiskunta on osoittautunut alttiiksi, ja myöhempien polvien rakennukset, hiekka ja viidakko kätkevät alleen kymmeniä aikanaan menestyneitä, monimutkaisia yhteiskuntia, joiden mahti näytti niiden loiston päivinä varmasti vähintään yhtä järkähtämättömältä kuin nykyisen yhteiskuntamme mahti saattaa näyttää niistä, jotka eivät vaivaudu katsomaan kulissien taakse. Dynamiikat ovat aivan samoja kuin kautta historian. Uutta on vain kaksi asiaa: teknologioidemme voiman vuoksi romahdus uhkaa olla maailmanlaajuinen, ei vain paikallinen, ja tuleva romahdus voi hyvin mahdollisesti olla lopullinen. Aikaisempien kulttuurien luhistumisen laukaisemat konfliktit ratkottiin teräasein, kun taas meillä on käytössämme joukkotuhoaseita. Aikaisemmat sivilisaatiot eivät olleet käyttäneet loppuun helposti ja suhteellisen yksinkertaisella teknologialla hyödynnettävissä olevia malmi- ja muita raaka-ainevaroja. Me olemme, ja jos tekninen osaamisemme katoaa edes väliaikaisesti, saatamme menettää lopullisesti kyvyn ylläpitää teknologista sivilisaatiota.

Perimmäinen romahdukseen johtava dynamiikka on sama niin hiivalla kuin ihmisilläkin. Emme ole lajina oppineet toimimaan hiivasientä tai bakteereja älykkäämmin. Aivan kuten yksisoluiset eliöt, kun saamme käyttöömme uuden energianlähteen, käytämme sitä niin ahnaasti, että tuhoamme kasvullamme ja metabolismimme jätteillä melkein huomaamattamme suotuisan ympäristömme. Kun ympäristön kantokyky ylittyy ja kasvu jatkuu, romahdus on ollut toistaiseksi vain ajan kysymys.

On syytä korostaa, että kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta, eikä kyse ole tekniikalla ratkeavasta ongelmasta. Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan onkin vähitellen ryhdytty heräämään, aivan liian hitaasti ja aivan liian myöhään, olemme jo ylittäneet kestävyysrajat myös biodiversiteetin suhteen, ja lähestymme nopeasti typpi- ja fosforikierron vaarallisen häiriintymisen rajoja. Perusongelmamme on se, että talousjärjestelmämme virheellinen kirjanpito ohjaa meitä tekemään paljon enemmän vääriä kuin oikeita asioita, mutta koska väärien asioiden tekemisen lopettaminen tarkoittaisi laajamittaista työttömyyttä, jatkamme oman kuoppamme kaivamista syvemmäksi. Tässä tilanteessa tehokkaampi tekniikka ja ylipäätään ”tehostaminen” auttaa meitä lähinnä kaivamaan kuoppaa nopeammin. Kirjanpitoa ei todennäköisesti saada muutettua realistiseksi ja pidettyä realistisena: kun teknologian voima kasvaa koko ajan, poliittisen päätöksenteon pitäisi nopeutua valtavasti nykyisestä. Valitettavasti yhteiskuntien purkautumisen mekanismit näyttävät olevan jo käynnissä, ja päätöksenteosta näyttää tulevan entistä vaikeampaa ja hitaampaa. Kehityskulku on historiallisten esimerkkien mukainen, ja se osattiin ennustaa jo 1970-luvulla esimerkiksi Kasvun rajat-raportissa – jonka keskeinen sanoma oli, että talouskasvun jatkaminen vaikeuttaa keskeisten kasvuun liittyvien ongelmien ratkaisemista, aivan kuten sittemmin on käynyt (Meadows, 2008).

Kuva 2: Tyypillinen kehityskulku, kun kestävyysrajat on ylitetty. Ihminen, hiiva, bakteeriviljelmä – mikään laji ei ole vielä osoittanut olevansa säännöllisesti tämän viisaampi.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani toin esiin, merkit romahduksen lähestymisestä voimistuvat koko ajan. On hyvin epävarmaa, miten kauan nykyisellä yhteiskuntajärjestyksellä on enää aikaa: kuten kulkutautien mittareilla edelleen kohtuullisen harmiton koronavirusepidemia näyttää, yllätyksiä voi tulla nopeasti, ja kykymme vastata edes suhteellisen vähäisiin globaalin järjestelmän häiriöihin on heikko. Vaikka todennäköisesti selviämmekin yhteiskuntana nykyisestä kriisistä, ennemmin tai myöhemmin eteemme tulee tilanne, josta yhteiskuntajärjestys ei enää selviä. Näin on käynyt ennenkin, ja näin tulee käymään tulevaisuudessa. On itse asiassa hyvät syyt uskoa, että suurin osa koskaan olemassaolleista ihmisyhteisöistä on tuhoutunut jonkinlaisessa ympäristön kestävyysrajoihin liittyneessä mullistuksessa – joko suoraan ravinnon ehdyttyä, tai epäsuorasti jouduttuaan toisen, kotiseuduiltaan lähtemään joutuneen yhteisön saaliiksi.

Kuva 3: Muutamia paikallisen kestävyysrajansa ylittämisen jälkeen romahtaneita kulttuureja. Lisää mm. lähteessä Tainter (1988).

Emme voi ennustaa, milloin oma kulttuurimme sortuu. Korttitalo voi lähteä luhistumaan ensi vuonna tai 50 vuoden kuluttua; ihmisen historiassa satakin vuotta olisi vain lyhyt hetkonen. (Kuinka moni lukijoista muistaa googlaamatta, millä vuosisadalla maya-intiaanien kaupungit autioituivat?) Kehityskulut ovat kuitenkin ilmiselviä, ja on syytä uskoa, että ne ovat kiihtymässä. Tiedämme myös, että uudet ajatukset pitää kehittää ja omaksua ennen kriisiä, sillä kriisitilanteessa uuden ajattelun kehittämiselle ei ole enää aikaa tai voimavaroja. Siksi pidän lähivuosikymmenien keskeisenä projektina vähintäänkin henkistä valmistautumista toisenlaiseen yhteiskuntaan – mieluiten nykyistä parempaan.

On nimittäin niin, että vaikka suurin osa olemassaolleista ihmisyhteisöistä on todennäköisesti käyttänyt luonnonvaroja kestämättömästi, ihmiskunnan historiasta löytyy myös muutamia esimerkkejä kulttuureista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin oppineet elämään ympäristönsä rajoitteiden kanssa. Osa näistä kulttuureista on saattanut oppia rajojen kanssa elämisen ennen kuin rajat ovat tulleet ylitetyksi, mutta itse epäilen, että suurin osa on mennyt, aivan kuten me, selvästi rajojen yli ennen kuin niiden sisällä on opittu elämään. Toisin kuin moni luulee, tilanteemme ei siis suinkaan ole toivoton. Aikaisemmat ihmispolvet ovat olleet vastaavassa tilanteessa, ja vaikka meillä ihmisillä onkin paha tapa toistaa tyhmyyksiämme, voimme todistaa, ettei ole olemassa mitään kiveen hakattua ”ihmisluontoa” joka ehdottomasti pakottaisi meidät toistamaan aina kaikki historian virheet. Pysyvä romahdus on vain todennäköinen: se ei ole väistämätön.

Kuva 4: Onneksi on olemassa myös esimerkkejä yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään jotakuinkin kestävien rajojen sisällä. Todennäköisesti vain harva on kuitenkaan päässyt kestävälle polulle ilman ainakin väliaikaista ”korjausliikettä” – mutta sekin on täydellistä romahdusta parempi.

Nykyisessä tilanteessa niin meillä tutkijoilla, poliitikoilla kuin kansalaisillakin on ensiarvoisen tärkeä ja, pelkään, kiireellinen tehtävä: meidän on nyt opittava, millainen yhteiskuntajärjestys voi olla kestävä. Mitä todennäköisimmin se ei ole ainakaan aivan sama, missä nyt elämme: jos nykyinen järjestelmä voisi välttää kestävyyden rajojen ylittämisen, eikö se olisi jo tehnyt niin? Valtavaksi onneksemme ”edistys” ei ole vielä assimiloinut aivan kaikkia Maapallon kolkkia, ja antropologit ja muut tutkijat ovat voineet kartoittaa kestävyysrajojen sisällä elämään oppineiden kulttuureiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia mekanismeja. Meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia ovat näitä kulttuureja yhdistävät piirteet, sillä nimenomaan ne antavat parasta osviittaa siitä, millaiselta kestävän yhteiskuntajärjestyksen pitäisi näyttää, ja esimerkiksi millaista arvomaailmaa sen tulisi tukea.

Miltä kestävä yhteisö voisi näyttää?

Vaikka tämä työ on vielä alussa ja vaikka en missään nimessä ole alan asiantuntija, uskallan kuitenkin väittää, että kestävissä yhteiskunnissa toistuu muutamia teemoja. Näistä kenties tärkein ja yleismaailmallisin vaikuttaa olevan voimakas, jopa ”raivokas” pyrkimys materiaaliseen tasa-arvoisuuteen (Suzman, 2017). Riippumatta ympäristöstä, pitkään kestäneet, ympäristönsä rajoissa suurinpiirtein pysyneet yhteiskunnat ovat nykyiseen yhteiskuntaamme verrattuna jopa hämmentävän egalitaarisia: niinkin erilaiset yhteisöt kuin Kalaharin aavikon laidalla elävät !Kungit ja Yhdysvaltojen amishit vieroksuvat voimakkaasti yksityisen hyvän keräämistä, äärimmäisissä tapauksissa jopa karkoittamalla parantumattomasta ahneudesta kärsivät keskuudestaan. Monet erilaiset säännöt tukevat jakamista ja yhteistä hyvää painottavaa arvomaailmaa. Joissain uskonnollispohjaisissa yhteisöissä jopa napit saattavat olla paheksuttuja ”pröystäilyn” välikappaleita, ja metsästyksellä elävissä yhteisöissä voi olla esimerkiksi käytäntöjä, joissa saaliin saajaksi ja kiitosten kohteeksi lasketaan se, jonka tekemä nuoli osuu saaliseläimeen – jujun ollessa siinä, että metsästäjät vaihtavat nuolia jatkuvasti keskenään (Wright, 2004).

Toinen silmiinpistävä kestävien yhteisöjen piirre on niiden suhtautumisessa haluihin ja tarpeisiin. Omassa kulttuurissamme on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmisen halut ja tarpeet ovat pohjimmiltaan sama asia, rajattomia, eikä tälle asialle saa eikä edes voi tehdä mitään. Tämä ajatusmalli voi olla yksilön kannalta hyödyllinen, jos saat elantosi valmistamalla tai myymällä jotain halun tai tarpeen (hetkellistä) tyydyttäjää. Valitettavasti se on paitsi yksilön kannalta hyödytön malli, sillä jos halut ja tarpeet ovat loputtomia, mikään ei tule koskaan tyydyttämään sinua, ja myös ennemmin tai myöhemmin yhteisölle tuhoisa malli, kun maailma on rajallinen. Kun emme osaa kunnolla tehdä eroa halujemme ja tarpeidemme välillä, päädymme ostamaan kaikkea, mitä haluamme ja mihin meillä vain on varaa.

Kestävissä yhteisöissä koko ajatusmalli on pitkälti toisin päin. Ympäri maailman on olemassa itsenäisesti kehittyneitä yhteisöjä, joissa olemisen lähtökohtana on tarpeiden rajoittaminen mahdollisuuksien mukaisiksi. Myös oma yhteiskuntamme oli vielä alle sata vuotta sitten hyvin paljon kulutuskriittisempi kuin se on nykyään, ja kaikki suuret maailmanuskonnot pitävät ahneutta syntinä – tuskin sattumalta. Kun tarpeet ovat rajalliset, niiden täyttäminen on helppoa, ja elämä yksinkertaisempaa. Esimerkiksi meidän näkökulmastamme äärimmäisessä köyhyydessä elävien !Kungien ja monien muiden metsästäjä-keräilijäyhteisöjen jäsenet hämmästelevät ajatustakin siitä, että he olisivat ”köyhiä:” heillä on kaikki mitä he tarvitsevat, eikä heiltä puutu mitään, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. (Kts. Suzman, 2017). Kanadalainen kirjailija Ronald Wright kertoo mainiossa kirjassaan A Short History of Progress tarinan metsästäjä-keräilijöistä, jotka saivat idean käydä vastavierailulla Lontoossa tapaamassa heitä Papua-Uudessa Guineassa kuvannutta dokumentintekijää. Vieraat hämmästelivät eniten sitä, miten lontoolaiset olivat niin köyhiä että heidän piti raataa töissä ainakin kahdeksan tuntia päivässä, pitivät brittien elämää yleisesti ottaen hirvittävänä, ja veivät mukanaan kotiinsa kauhujuttujen lisäksi ainoastaan idean siitä, että nuoliin voisi laittaa pyrstösulat, jotta ne lentäisivät tarkemmin. (Tässä kohdassa haluan aina ajatella metsästäjä-keräilijän ihmettelemässä Arman Alizadin äänellä ”nää ihmiset elää näin joka päivä.”)

Kolmas kestäville yhteisöille ominainen piirre liittyykin juuri teknologiaan. Meidät on suorastaan marinoitu ajatuksessa, että teknologian kehitys tarkoittaa edistystä, edistys on aina itseisarvoisesti hyvää, ja siksi kaikki teknologiaan skeptisesti suhtautuvat ovat yhteisölle vihamielisiä edistyksen jarruja. Tämäkin vain vähän yli sata vuotta vanha ajatusmalli palvelee erinomaisesti niitä, jotka voivat hyötyä uuden teknologian kehittämisestä, mutta on hieman vähemmän selvää, miten paljon se tosiasiassa palvelee muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ja ympäristöämme. Kun atomipommista on kulunut jo 75 vuotta, voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, ettei tekniikan kehitys ja edistys ole identtisesti sama asia, mutta näin ei ole käynyt.

Kestävissä yhteisöissä teknologiaan suhtaudutaan paljon vähemmän uskonnollisesti. Uutta tekniikkaa ei pidetä aksiomaattisesti hyvyyden ja edistyksen ruumiillistumana, vaan tekniikka nähdään realistisemmin, ei hyvänä eikä pahana mutta ei myöskään neutraalina ihmisen voiman ja kykyjen vahvistimina (kts. esim. Kranzberg, 1986). Tällöin tekniikalta voidaan kysyä kysymyksiä, joita me emme oikein edes osaa kysyä: esimerkiksi amishit pohtivat tarkasti, edistääkö jokin uusi teknologia yhteisön hyvinä pitämiä arvoja, vai hajottaisiko sen käyttöönotto yhteisöä. (Wetmore, 2007. Tämä myös alleviivaa ongelmaa, joka meidän on ratkaistava: jos yhteisön arvot ovat esimerkiksi naisia tai jotain muita yhteisön jäseniä alistavia, näiden arvojen säilyttäminen tai peräti vahvistaminen, tekniikalla tai muuten, ei ole hyvä asia. Onneksi ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että kestävä yhteiskunta vaatisi eriarvoisuutta – pikemminkin päinvastoin.)

Näiden käytäntöjen olemassaolo on helppo ymmärtää. Tiedämme niin historiasta kuin nykyisiä yhteiskuntiamme koskevasta tutkimuksesta, että suhteelliset varallisuuserot ja loputon halujen ja tarpeiden sekoittaminen keskenään lietsovat yhteisön koheesiota tuhoavaa kilpailuhenkeä ja kannustavat yhteisön jäseniä venyttämään sääntöjä omaksi edukseen. Sama pätee tarpeiden ja uuden tekniikan rajoittamattomuuteen. Jos ja kun ympäristörajoissa pysyminen on yhteisön selviämisen kannalta tärkeää – kuten se on ollut jo pitkään !Kungeilla ja kuten se tulee olemaan omassa kulttuurissamme – kestävä yhteiskunta ei voi tukea tämänkaltaisia mekanismeja, jotka vaarantavat sen olemassaolon perustan. Siksi uskonkin, että tulevaisuuden yhteiskunnat tulevat olemaan nykyistä paljon egalitaarisempia, nykyistä tarkemmin halun ja tarpeen eroa harkitsevia, ja varovaisempia uuden teknologian käyttöönotossa. Ne yhteiskunnat, jotka eivät ole, tulevat katoamaan.

Olen myös vakuuttunut, että kestävän yhteiskunnan täytyy ottaa lähtökohdakseen välittäminen ja empatia kilpailun ja omaneduntavoittelun sijaan. Jos emme osaa välittää edes itsestämme sen vertaa, että arvostaisimme itseämme muutenkin kuin talouskoneen tuotantoyksiköinä, miten osaisimme välittää ympäristöstämme niin paljon kuin meidän tulisi siitä välittää, jotta välttäisimme sen tuhoamista? Mitä voimakkaampia työkalumme ovat, sitä tärkeämpää on, että välitämme kovasti, miten niitä käytämme.

Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu, mutta sitä kirjoitetaan parhaillaan. Nyt kaikkien niiden, jotka toivovat lastemme maailman olevan demokraattinen ja nykyistä parempi, tulisi toimia yhdessä selvittääkseen niin itselleen kuin toisille, millainen kestävä maailma voisi olla. Jos haluamme, että muutos tapahtuu rauhanomaisesti ja kansanvaltaisesti, sen sijaan että olosuhteet sanelevat sen meille, meidän on saatava käyntiin laaja, realistinen kansalaiskeskustelu siitä, millainen maailman tulisi olla. Voi olla, että aika loppuu kesken ja joudumme rakentamaan epätyydyttävän maailman, mutta jos emme edes vaivaudu pohtimaan minkälaisen maailman haluaisimme, on täysin varmaa, että lopputulos on huonompi kuin se voisi olla.

Kuva 5: Mitä nopeammin pääsemme kestävälle pohjalle, sitä yltäkylläisempi yhteiskuntamme voi olla. Jos emme toimi riittävän nopeasti, ihmiskunnan henkiinjääneet joutuvat todennäköisesti elämään tuhotulla planeetalla hyvinkin alkeellisissa oloissa – kenties vailla mahdollisuutta rakentaa sivilisaatiota enää uudelleen, kiroten sukupolvia, jotka eivät toimineet vaikka tiesivät.

Lähteitä ja lisälukemista

Kranzberg, M. (1986). Technology and History: “Kranzberg’s Laws.” Technology and Culture, 27(3), 544.

Lin, D; Hanscom, L; Murthy, A; Galli, A; Evans, M; Neill, E; Mancini, MS; Martindill, J; Medouar, F-Z; Huang, S; Wackernagel, M. (2018). Ecological Footprint Accounting for Countries: Updates and Results of the National Footprint Accounts, 2012–2018. Resources. 7(3): 58.

Meadows, D. H. (2008). Thinking in Systems: A Primer. London & New York: Earthscan.

Ryan, C. (2019). Civilized to Death: The Price of Progress. New York: Simon & Schuster.

Suzman, J. (2017). Affluence without Abundance: The Disappearing World of the Bushmen. London: Bloomsbury.

Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

Wetmore, J. M. (2007). Amish Technology: Reinforcing Values and Building Community. Technology and Society Magazine, 26(2), 10–21.

Wright, R. (2004). A Short History of Progress. Toronto: House of Anansi Press.

Pelastaako tekniikka ilmastokriisiltä? SSAB:n vetyteräs ja teknologisen muutoksen logiikka

Tiukentuneen ilmastonmuutoskeskustelun säikäyttämänä/kannustamana ruotsalainen teräsvalmistaja SSAB on kiirehtimässä aikaisempia suunnitelmiaan ottaa n. 80 vuotta vanha, niinsanottu vetypelkistystekniikka käyttöön raudan valmistuksessa. Nyt SSAB kaavailee ottavansa tekniikan tuotantokäyttöön vuoteen 2026 mennessä ja tuottavansa kaiken teräkseensä käyttämänsä raudan kyseisellä tekniikalla vuonna 2040. Uutinen on merkittävä, koska raudan ja teräksen tuotanto perinteisin menetelmin on vaatinut kivihiilestä jalostetun koksin käyttöä, ja aiheuttanut siksi merkittävät ilmastopäästöt. Maailman kaikista hiilidioksidipäästöistä raakateräksen valmistus aiheuttaa noin 8 prosenttia. Suomessa menetelmäkokeiluun nyt mukaan tuleva Raahen terästehdas yksin aiheuttaa noin 7 prosenttia maamme päästöistä, ja Ruotsissa teräksen valmistus vastaa peräti kymmentä prosenttia Ruotsin kaikista päästöistä. Siksi SSAB:n hanke ja sen kiirehtiminen ovat erittäin hyviä uutisia: jos teräksen tuotantoa ei saada vähäpäästöiseksi, ilmastotavoitteisiin ei ole mahdollista päästä.

Uutista käytetään kuitenkin jo nyt myös todistuskappaleena ajatuksesta, jonka mukaan sivilisaatiotamme uhkaava kestävyyskriisi tulisi ratkaista, ja ylipäätään voitaisiin ratkaista, vain kehittämällä uutta teknologiaa. Hölmöimmissä kannanotoissa uutista on käytetty lyömäaseena ilmastoaktivisteja vastaan, ilkkuen heille ”hyödyttömästä” aktivismista samalla kun ”tasapainoiset henkilöt” tekevät ”oikeita asioita” kuten kehittävät teknologiaa. Kumpikin ajatus on vaarallisesti virheellinen; yritän lyhyesti selittää, miksi.

Tekniikoiden käyttöönotto riippuu politiikasta

Aivan ensimmäiseksi on syytä ymmärtää, että SSAB:n kehittämä tekniikka ei todellakaan ole mikään uusi keksintö. Nopea, ylimalkainen patenttihakuni löysi raudan vetypelkistysmenetelmälle myönnetyn lukuisia patentteja ainakin vuodesta 1939 saakka (U.S. Patent 2236474A), ja muistan itse, miten juuri kyseistä tekniikkaa käsiteltiin vanhana, toimivana, mutta kannattamattomana menetelmänä Teknillisen korkeakoulun valutuotetekniikan laboratoriossa vuonna 2006, kun itse opiskelin siellä. Harkitsin tuolloin diplomityön tekemistä kyseisestä tekniikasta, mutta minua varoitettiin, ettei menetelmä ole likimainkaan kannattava, eikä sen tutkimiseen saati käyttöönottoon ole siksi saatavissa rahoitusta. Perussyy oli selvä ja helposti yksittäisen teekkarinkin laskettavissa: vetypelkistys vaatii suuria määriä kallista vetyä, kun taas hiilellä pelkistäminen perinteisin menetelmin on halpaa – ellei esimerkiksi hiilidioksidipäästöille aseteta poliittisin toimin kovaa hintaa. Vuonna 2006 tiukka ilmastopolitiikka oli vielä kaukaisuudessa, eikä ketään siksi kiinnostanut sijoittaa jopa satoja miljoonia euroja, mitä teollisen mittakaavan laitoksen rakentaminen vaatisi.

Menetelmään tutustuminen tuolloin oli kuitenkin itselleni merkittävää, sillä siihen ja muihin vähähiilisiin valmistusmenetelmiin perehtyminen johtivat epäilyksiin tuolloin ympäristöliikkeessä vallinnutta, sähkön hinnan välttämätöntä nousua ja sen tarpeen vähentymistä uskonkappaleena pitänyttä liturgiaa kohtaan. Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen sähköllä on isossa mittakaavassa ainoa tuntemamme tapa nitistää päästöt myös teollisuudessa, ja mittakaavat olivat suunnattomia. Yksin vetypelkistyksen ympäristökestävä toteutus vaatisi valtavia määriä vähäpäästöistä sähköä – Raahen tehdas yksin söisi yhden ydinreaktorin koko tuotannon tai puolet kaikesta Tanskaan rakennetusta tuulivoimasta – ja jotta tekniikoita kannattaisi kehittää, sähkön pitäisi olla melko halpaa. Nämä olivat keskeisiä syitä sille, miksi ryhdyin vuonna 2010 kirjoittamaan ydinvoiman puolesta ja päädyin kirjoittamaan aiheesta yhdessä Rauli Partasen kanssa kaksi kirjaa; voisi siis sanoa, että ilman vetypelkistystekniikkaa, en tekisi nykyään niitä töitä mitä teen.

Mikään ylläolevasta ei vähennä vetypelkistystä nyt kehittäville oikeutetusti kuuluvaa kunniaa menetelmän edelleenkehittämisestä ja ennen kaikkea riskinotosta sen käyttöön ottamisessa. Yllä kuvattu prosessi, jossa tekniikka tunnetaan jopa vuosikymmeniä ennen kuin toimintaympäristön muutos tekee sen käyttöönotosta kannattavaa, on äärimmäisen tyypillistä teknologialle. Tutkin itse väitöskirjassani hyvin vastaavaa tapausta, Outokummun ja kanadalaisen Incon 1940-luvun lopulla kehittämää kuparin ns. liekkisulatusmenetelmää ja sen kehittymistä. Laskutavasta riippuen, kyseinen menetelmä oli kuparimetallurgien tuntema vähintään 10-50 vuotta ennen kuin Outokumpu ja Inco rakensivat, itsenäisesti, ensimmäiset pilottiuuninsa vuonna 1947. Hyvin samalla tavalla kuin nyt SSAB:n tapauksessa, toimintaympäristön muutos aiheutti paineen tehdä asioita toisella tavalla: Outokummun tapauksessa sodanjälkeiset alueluovutukset, mukaanlukien Enson ja Rouhialan suurten vesivoimalaitosten luovutus, ja sulaton siirto Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alta Imatralta Harjavaltaan aiheuttivat sähköpulan ja kannustivat yritystä kehittämään vaihtoehdon tuolloin käytössä olleelle sähkösulatukselle.

Tekniikka ei ole taikalaatikko

Yllä olevasta voisi helposti erehtyä luulemaan, että tekniikan kehitys ratkaisee koko lailla automaattisesti kaikki elämäämme rajoittavat ongelmat, kuten nyt kohtaamamme ilmastokriisin. Tämä on selvästi monen teknologian parissa työskentelevän lähtöoletus, ja se oli myös oma ”oletusasetukseni” kun ryhdyin tutkimaan juurikin tätä kysymystä väitöskirjassani. Työn edetessä ja todisteiden kasautuessa jouduin kuitenkin vaihtamaan mielipidettäni: kuulemme kyllä monesti siitä, miten jokin niukkuus tai rajoite ylitetään teknologialla, mutta emme kuule niistä paljon tyypillisemmistä tapauksista, joissa näin ei käy. Esimerkiksi Outokummun liekkisulatusmenetelmästä tuli kuuluisa, suorastaan sankaritarina sähköpulan aiheuttamasta radikaalista keksinnöstä; mutta samaan aikaan aivan saman sähköpulan kanssa paininut, vastaavanlaista sähköuunia käyttänyt Vuoksenniskan terässulatto ei kehittänyt mitään vastaavaa ulospääsyä omasta tilanteestaan.

Miksi ei? Mielestäni paras selitys löytyy teknologian luonteesta niinsanottuna rekombinatorisena ilmiönä. On jo intuitiivisesti selvää, ja empiirisesti toteennäytettyä, että kaikki uudet teknologiat ovat välttämättömästi yhdistelmä olemassaolevia teknologioita ja ideoita. Jos uuden teknologian toteuttamiseksi tarvittavia osia ei ole olemassa, uutta teknologiaa ei ole mahdollista toteuttaa.

Rekombinatorista teoriaa käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa puhutaan usein ”komponenteista”, joilla tarkoitetaan sekä fyysisiä komponentteja, kuten muttereita, palkkeja ja prosessoreja, ja henkisiä ”komponentteja”, kuten Outokummun tapauksessa alunperin hiilivoimaloita koskevasta tutkimuksesta saatua ymmärrystä siitä, miten palamisreaktiot etenevät hienojakoisen aineksen muodostamassa leijupedissä. Uudet keksinnöt syntyvät yhdistelemällä olemassaolevia komponentteja, ja näistä keksinnöistä tulee mahdollisia komponentteja jälleen uusiin keksintöihin. (Paras yhteenveto ideasta löytyy kirjasta Teknologian luonne. Kannattaa tukea tietokirjallisuuden suomentamista ja ostaa kyseinen teos.) Teoria on paitsi intuitiivisesti järkeenkäypä, se myös selittää erittäin hyvin monenlaisia innovaatiotutkimuksessa empiirisesti havaittuja ilmiöitä. Yksi näistä on se, miksi Outokumpu kehitti sähköpulan seurauksena radikaalin teknologian, mutta Vuoksenniska ei: kuparirikasteen sulattamiseen rikasteen omalla energiasisällöllä oli olemassa valmis, olennaiselta osaltaan jo vuonna 1897 patentoitu idea, mutta teräksen valmistuksessa vastaavia, Suomen oloissa soveltamiskelpoisia ideoita ei ollut.

Teoria auttaa myös ymmärtämään, miksi mikään määrä tarvetta ei mitenkään välttämättä johda tekniseen ratkaisuun. Vaikka emme yleensä ajattele tietoisesti asiaa, maailmassa olisi suunnattomat taloudelliset kannustimet esimerkiksi halvan, kestävän akkuteknologian tai antipainovoiman kehittämiseen. Yli 150 vuoden yrityksistä huolimatta ensimmäisessä on kuitenkin onnistuttu vain puolinaisesti, ja jälkimmäisessä emme tiedä edes mistä aloittaa. Meillä kun ei yksinkertaisesti ole tarvittavia henkisiä ja fyysisiä komponentteja, millä antigravitaatioteknologia voitaisiin edes teoriassa valmistaa – vaikka sen kehittäjälle lankeaisi automaattisesti paitsi valtavasti rahaa, myös varma Nobelin palkinto. Vastaavasti, emme itse asiassa edes tiedä, onko nykyisiä ratkaisuja radikaalin paljon parempia akkukemioita ylipäätään edes olemassa. Vaikka niitä olisi, ei ole mitään takeita siitä, että löydämme ne. Toisin sanoen: teknologia ei ole taikalaatikko, jonne riittävästi rahaa kaatamalla saamme ratkaisun mihin tahansa ongelmaan. (Ja kuka kaataisi taikalaatikkoon rahaa, ellei esimerkiksi politiikka siihen pakottaisi?)

Tämä on luultavasti väitöskirjani (Korhonen 2017) eniten politiikkarelevantti löydös: teknisten ratkaisujen löytymistä kaikkiin kestävyyskriisin ongelmiin ei voi sulkea pois, mutta sitä ei myöskään voi pitää mitenkään todennäköisenä eikä varsinkaan siihen luottamista vastuullisena politiikkana. Järkähtämätön usko teknologisiin ihmeisiin onkin enemmän uskontoa kuin rationaalista ajattelua, ollen yksi esimerkki ilmiöstä, johon esimerkiksi Tommi Melender viittaa mainiossa kirjoituksessaan Suomen Kuvalehdessä (SK 3/2020). Melenderin sanoin, ”Tapoimme Jumalan edistyksellä, mutta emme tappaneet uskonnollisuutta, siirsimme vain uskonnollisuuden perspektiivin taivaallisesta maalliseksi. Kun ahdistumme Australian metsäpaloista kertovan kuvavirran äärellä, emme rukoile pelastusta Jumalalta, vaan lujitamme toivoamme siihen, että edistys tekee kyllä tehtävänsä ja lahjoittaa meille teknologiat, joilla ilmastonmuutokseen kytkeytyvät sään ääri-ilmiöt saadaan kuriin.”

Ymmärrän kyllä, mistä tämä luja usko kumpuaa ja miksi se on yleistä etenkin oikeiston piirissä. Teknologinen ihme on nyt ainoa jäljellä oleva polku, joka ei vaadi mittavia muutoksia esimerkiksi yhteiskunnalliseen ajatteluumme tai vallitseviin valtarakenteisiin. Jos pitää, hyvistä tai huonoista syistä, sosiaalisia, tasa-arvoisuutta lisääviä muutoksia mahdottomina, mitään muuta sivilisaation säilymisen turvaavaa tietä ei ole enää olemassa, ja jäljelle jää ihmeiden toivominen.

Valitettavasti aritmetiikka on ihmeitä vastaan. Vetypelkistystekniikka on erittäin tervetullut edistysaskel, mutta vaikka kaikki maailman teräs tuotettaisiin kyseisellä tekniikalla – huolimatta sen noin 20 % hintaerosta perinteisiin menetelmiin nähden – se ratkaisisi vain pienen osan kestävyyskriisiä. Edes hiilidioksidipäästöjen täydellinen nollaaminen ei enää riitä, sillä ilmastokriisin rinnalle ja ehkä jopa vakavuudessaan sen ohi on nyt, varoituksista huolimatta, kaikessa hiljaisuudessa hiipinyt esimerkiksi luonnonkato eli biodiversiteettikriisi. Biodiversiteettikriisissä keskeinen syypää on ihmiskunnan jatkuvasti kasvava tilan ja aineen tarve, ja esimerkiksi niinsanotut materiaalijalanjälkimittarit ovat kohtuullisen hyvä mittari myös biodiversiteettivahinkojen määrälle. Päästäksemme kestävälle uralle, esimerkiksi Suomen tulisi vähentää nykyistä materiaalijalanjälkeään noin neljäsosaan. Jokainen voi itse arvioida esimerkiksi alla olevasta kuvaajasta, miten todennäköistä tämä on yksin teknologisella nerokkuudella: kuvaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että voittoa tavoitteleva yritys pyrkii jo nykyään tekemään bisnestä keskimäärin niin vähällä materiaalin ja energian kulutuksella kuin on kannattavasti mahdollista. Jos siis teknologisia ihmeitä vihreälle käyrälle pääsemiseksi on olemassa, herää valtava kysymys: miksi voittoja tavoittelevat yritykset eivät jo käytä niitä?

Kestävyyskriisin selättäminen vaatii sekä tekniikkaa että politiikkaa

Tästä päästään teknologisiin ihmeisiin luottavien noloimpaan ja vaarallisimpaan harhaluuloon: poliittisen aktivismin vähättelyyn ja jopa vastustamiseen. Kuten teknologian tutkijat, allekirjoittanut mukaanlukien, ovat toistuvasti yrittäneet kertoa, teknologia ei kehity umpiossa vaan yhteiskunnassa. Mikä on kannattavaa ja mikä ei riippuu erittäin vahvasti, joskus jopa yksinomaan, yhteiskunnassa harjoitetusta politiikasta. Esimerkiksi vetypelkistys ei tule koskaan olemaankaan kannattavaa, ellei hiilidioksidipäästöille asetettaisi poliittisin keinoin tiukkoja ja nykyistä tiukempiakin rajoja. Tekniikan yleistyminen tulee myös todennäköisesti vaatimaan hiilitullien käyttöönottoa, sillä bulkkituotteessa kuten teräksessä 20 prosentin hintaero on merkittävä, eikä vetypelkistystä käyttävä tehdas pysty siksi kilpailemaan suoraan perinteisin menetelmin terästä tuottavien tehtaiden kanssa. Vetypelkistystä kehittävien yhtiöiden edustajat ovatkin esimerkiksi MEP Ville Niinistön mukaan tuttuja vieraita europarlamentissa: ilman EU:n ilmasto-ohjauksen kiristymistä, investointi uusiin laitoksiin olisi äärimmäisen riskialtista.

Miten ja miksi politiikka sitten muuttuu? Tähän on monia teitä, mutta ilmastopolitiikan ja aiheesta keskustelun viimeaikaista kiristymistä on mahdotonta selittää viittaamatta ympäristöaktivistien toimintaan. SSAB aloitti vetypelkistyksen kehitystyön toden teolla vuonna 2016 – vajaa vuosi sen jälkeen kun Pariisin ilmastokokouksessa sovittiin 1,5 asteen tavoitteesta, ja täydet kymmenen vuotta sen jälkeen kun itse löysin tekniikan ensimmäistä kertaa – perustamalla Hybrit-yhteisyrityksen Vattenfallin ja Bolidenin kanssa. Tuolloin tavoitteena oli ottaa tekniikka käyttöön vuoteen 2036 mennessä ja ajaa fossiilisiin perustuva raudantuotanto alas vuoteen 2050 mennessä. Nyt aikataulua kiristetiin vuosikymmenellä.

On täysin posketonta luulla, että esimerkiksi nuorison ilmastoaktivismilla ei olisi ollut näihin päätöksiin minkäänlaista vaikutusta. Oma, asian melko tiiviiseen seuraamiseen perustuva käsitykseni on, että viimeisen 15 vuoden aikana nähdyistä toimista, nuorison lakkoilu on ollut merkittävin yksittäinen toimi tiukemman ilmastopolitiikan puolesta – maailmanlaajuisesti. Kaikesta aktivismista on kuitenkin ollut apua. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, epälineaarisessa, kompleksisessa maailmassa ei ole mahdollista tarkasti erotella, mikä aktivistinen teko tarkkaan ottaen aiheutti muutoksen, aivan kuten ei ole mahdollista erotella, mikä yksittäisistä lumihiutaleista on ”syypää” lumivyöryyn.

Greta Thunbergille, Atte Ahokkaalle ja muille tulevaisuudestaan ihan syystä huolestuneille nuorille lapsellisesti ilkkuvat ovatkin joko ymmärtämättömiä tai epärehellisiä: aktivismia vähättelevät ovat kyllä tuottaneet miljoonia ala-arvoisia kommentteja, mutta he eivät ole edes yhdessä saaneet aikaan edes yhtä YK:n ylimääräistä, erityisesti ilmastokriisin torjumiseen ja ilmastopolitiikan kiristämiseen keskittynyttä yleiskokousta. Aktivismin vähättely perustuneekin suurelta osin alitajuiseen pelkoon siitä, että sekä aktivistien että ilmastotutkijoiden ylivoimaisen valtaosan ymmärtämät realiteetit tajutaan laajemmin: me emme enää voi ratkaista kestävyyskriisiä kestävällä tavalla ja turvata sivilisaatiomme tulevaisuutta ilman, että puutumme ainakin jotenkin globaaliin ja maiden sisäiseen eriarvoisuuteen. Tarvittavat toimenpiteet ovat nyt kertakaikkisesti niin mittavia, että niitä on käytännössä mahdoton saada aikaan, ellei esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden kieltämisestä kärsiville keski- ja pienituloisille kompensoida jotenkin aiheutuvaa haittaa. Samalla on jo puhtaasti alkeellisen laskuopin valossa erittäin vaikea nähdä, miten talouskasvu voisi jatkua tasaisen monotonisesti myös jo nyt rikkaissa ja ympäristöä tuhoisan paljon ylikuluttavissa maissa, ilman että kasvun kasvattama materiaalien kulutus aiheuttaisi vaarallisia haittavaikutuksia.

Pidän ylläolevaa varmemmin osoitettuna tosiasiana kuin pidin vuonna 2010 sitä, että ydinvoimaakin luultavasti tarvitaan, jos haluamme päästä kestävyystavoitteisiin aikataulussa. Mutta vaikka ei jakaisi käsitystäni tarvittavan muutoksen luonteesta, on äärimmäisen vaikea ymmärtää, miksi kukaan sivilisaation tulevaisuudesta aidosti välittävä haluaisi käyttää aikaansa vähätelläkseen ympäristöaktivisteja. On aivan selvää, että uudet, puhtaammat teknologiat tulevat laajaan käyttöön vain jos politiikka muuttuu ja esimerkiksi likaisempia teknologioita verotetaan poliittisin päätöksin enemmän. Siksi politiikan kiristämistä ajava aktivismi on vähintään yhtä tärkeää kuin tekniikan kehittäminen. Ja kun tekniikka ottaa edistysaskeleen ja ihmiset siirtyvät vähemmän fossiilisia vaativan tekniikan käyttäjiksi, esimerkiksi päästökiintiöiden kiristäminen on jälleen poliittisesti vähän helpompaa – mutta mikäli sitä ei vaadita, sitä ei myöskään todennäköisesti tapahdu. Teknologia ja aktivismi ovatkin tässä asiassa liittolaisia, eivät vihollisia. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava aritmetiikka ja ne suunnattomat haasteet, mitä kasvun jatkuminen tulee aiheuttamaan kestävyysrajoihin pääsemiselle ja niissä pysyttelylle, kehittyi tekniikka miten taianomaisesti hyvänsä.

Unohda uusiutuvat, puhu päästöistä


(Yhteiskirjoitus Atte Harjanteen kanssa)

Uusiutuvan energian lisääminen on energiapolitiikan kulmakivi Suomessa ja Euroopassa. Todellisuudessa olisi tärkeämpää puhua päästöistä ja muista ympäristövaikutuksista, ja tarkastelemalla energiataloutta kokonaisuutena.

Etsi käsiisi mikä tahansa ilmastonmuutosta käsittelevä uutinen, artikkeli tai ilmastostrategia. On varsin todennäköistä, että siinä puhutaan tarpeesta tai tavoitteesta lisätä uusiutuvaa energiaa. Uusiutuvan energian käsite on juurtunut syvälle ilmastoon ja energiaan liittyvään politiikkaan ja keskusteluun, ja sitä pidetään koko lailla kyseenalaistamatta takeena jostain paremmasta, puhtaammasta, vähäpäästöisemmästä ja kestävämmästä tulevaisuudesta.

Samalla on jäänyt vähemmälle huomiolle se, ettei näillä asioilla ole välttämättä juuri tekemistä toistensa kanssa.

Energy Policy -tiedejulkaisussa hiljattain julkaistu tutkimusartikkelimme “Abandoning the concept of renewable energy” käsittelee juuri tätä ongelmaa. Ajatus uusiutuvasta energiasta vastapainona vanhalle, keskitetylle ja saastuttavalle energian tuotannolle vakiintui 1970-luvulla, ja silloiseen keskusteluun liittyneet määritelmät määrittelevät edelleen energiapolitiikkaamme Suomessa, Euroopassa ja maailmalla yhä. Uusiutuvan energian käsitteeseen liittyy kuitenkin useita ongelmia.

Ensinnäkään uusiutuvuus ei tarkoita automaattisesti sitä, että energianlähde olisi ekologisesti tai yhteiskunnallisesti kestävää. Bioenergian ongelmat tiedostetaan kenties parhaiten, mutta mikään tapa tuottaa energiaa ei ole täysin haitaton. Toinen ongelma onkin se, että käsite niputtaa yhteen todella erilaisia tapoja tuottaa energiaa. Tämä johtaa tilanteisiin, jossa vaikkapa mittavan vesivoimapotentiaalin Norjaa käytetään yleisenä esimerkkinä energiapolitiikan ohjaukseen. Kolmannen ongelman muodostavat näytöt: Uusiutuvan energian osuus energiantuotannosta ei ole juurikaan yhteydessä energiapolitiikan tosiasialliseen kestävyyteen, ja uusiutuvan energian lisäämiseen tähtäävän poliittisen ohjauksen tulokset päästöjen vähentämisessä ovat olleet kehnoja.

Uusiutuvan energian osuus ja arvio energiapolitiikasta. Data: World Energy Council.

Neljäs ongelma on se, että löyhä uusiutuvan energian käsite mahdollistaa tahallisen ja tahattoman harhaanjohtamisen. Mielikuvissa – ja kuvapankkien kuvissa – uusiutuva energia on tuulivoimaloita ja aurinkopaneeleja, mutta käytännössä uusiutuvan energian skenaariot nojaavat lähes aina erittäin merkittävään biomassan polttoon. Toiset yritykset ratsastavat uusiutuvan energian positiivisilla mielikuvilla myydäkseen maakaasua ja pitkittääkseen fossiilienergian aikakautta. Esimerkiksi fossiilista maakaasua ja sen polttamiseen tarvittavaa laitteistoa myyvien yritysten, kuten suomalaisen Wärtsilän, intresseissä on esittää kaasu uusiutuvan energian aisaparina. Myymällä lupauksia joskus tulevaisuudessa mahdollisesti odottavasta “puhtaan kaasun” aikakaudesta, nämä yritykset käytännössä edistävät fossiilisen maakaasun polttamista juuri nyt.

Uusiutuvan energian kuvasto korostaa yleensä tuulivoimaa ja aurinkopaneeleita. Tosiasiassa vesivoima ja biomassa jyräävät tilastoissa (kuvakaappaus Getty Images -sivulta).

Omanlaisensa ongelma on sekin,että  myös uusiutuva energia nykyisellään nojaa pitkälti uusiutumattomista resursseista rakennettuun infrastruktuuriin- ja uhkaa laajentuessaan ainutkertaista luontoa.

Ilmasto- ja energiapolitiikassa pitäisi keskittyä olennaiseen. Nyt on vähennettävä päästöjä nopeasti, ja samalla huolehdittava siitä, että ympäristön kuormitus kevenee ja sosiaalinen eriarvoisuus vähenee. Uusiutuvan energian käsite palvelee näitä tarkoituksia huonosti. Ja käsitteillä on väliä – kieli kun muokkaa suoraan sitä, miten asioita jäsennämme ja millaisia valintoja edessämme näemme. Siksi puhe pitäisi kääntää uusiutuvista päästöihin, ja energiantuotannon kategorisoimisesta laajemmin siihen, miten rakennetaan kestävää, vähäpäästöistä tulevaisuuden yhteiskuntaa.

(Artikkeli on vapaasti ladattavissa tästä linkistä helmikuun 14. päivään asti. Artikkelin käsikirjoitusversio löytyy täältä.)

Julkaisun viittaustiedot:

Harjanne, A. & Korhonen, J. M. (2019). Abandoning the concept of renewable energy. Energy Policy 127, 330-340. https://doi.org/10.1016/j.enpol.2018.12.029.

Tšernobylin ydinonnettomuus – Mitä tapahtui 26.4.1986?

Tšernobylin ydinonnettomuuden vuosipäivänä muistot virtaavat mieliin ja medioihin yhä uudestaan. Kuten ydinvoimauutisoinnille ja -keskustelulle on tyypillistä, faktat usein väistyvät hyvän tarinan tieltä. Myös toimituksellisia pilkkuvirheitä sattuu ja tapahtuu, vielä 30 vuoden jälkeenkin.

Kirjassamme Musta Hevonen – Ydinvoima ja ilmastonmuutos (Kosmos 2016) kerrotaan tiiviisti mutta seikkaperäisesti Tšernobylin ydinonnettomuuden syyt, kulku ja arvioidut terveysvaikutukset. Vähemmän yllättäen, kun maailmalle selvisi, että uhriluku ei nousisikaan todennäköisesti kovin korkeaksi, syntyi tilaus monenlaisille vaihtoehtoistutkimuksille. Selvitämme myös näiden tutkimusten taustat ja tulokset. Kevään muiden onnettomuusvuosipäivien kuvaukset on jo julkaistu: Fukushiman onnettomuuskuvaus on täällä, ja Three Mile Island löytyy täältä.

Kustantajamme tarjoaa oheisesta linkistä Musta Hevonen -kirjan ostajille 10 % alennuksen koodilla: mustahevonen17

Tšernobyl (INES 7)

Ehdottomasti vakavin koskaan tapahtunut ydinvoimaonnettomuus tapahtui 26. huhtikuuta 1986 nykyisessä Ukrainassa sijaitsevassa Tšernobylin ydinvoimalassa. Reaktorissa tapahtunut höyry/vetyräjähdys ja sitä seurannut tulipalo levittivät ympäristöön suuren määrän radioaktiivisia aineita. Pelastustöihin osallistuneista osa sai niin suuria säteilyannoksia, että 47 heistä kuoli seuraavina vuosina akuuttiin säteilysairauteen ja sen myöhemmin aiheuttamiin komplikaatioihin. Raivokkaan tulipalon korkealle ilmakehään nostamat keveämmät hiukkaset levisivät ilmavirtojen kuljettamana ympäri Eurooppaa ja tulivat etupäässä sateen mukana alas. Lähialueilla laskeuma oli paikoin niin voimakasta, että asukkaita jouduttiin evakuoimaan. Evakuointien lisäksi lähiseutujen asukkaille olisi pitänyt jakaa joditabletteja ja heitä olisi tullut kieltää käyttämästä esimerkiksi laskeuma-alueella tuotettua jodi-131:n saastuttamaa maitoa ja vihanneksia. Jos Neuvostoliiton viranomaiset eivät olisi salailleet tietoa vaan olisivat toteuttaneet nämä yksinkertaiset varotoimet, onnettomuuden seuraukset olisivat jääneet paljon vähäisemmiksi. Tšernobylin vaikutuksia tutkiva kansainvälinen Tšernobyl-foorumi arvioi onnettomuudessa levinneen säteilyn tulevan aiheuttamaan yhteensä noin 4000 ennenaikaista kuolemaa.

Kuten kaikkia muitakin asioita, myös ydinreaktoreita voidaan suunnitella hyvin, huonosti, ja hyvin huonosti. Tšernobylin onnettomuusreaktori RBMK oli suunniteltu hyvin huonosti. Kun reaktoria 1950-luvulla suunniteltiin, neuvostotiedemiehet tukeutuivat lähinnä vähäiseen kokemukseen pienistä, ydinaseplutoniumin tuotantoon tarkoitetuista “atomimiiluista.” Jotta voimalan käyttö olisi mahdollisimman halpaa, reaktorista piti rakentaa mahdollisimman suuri ja polttoaineena tuli käyttää mahdollisimman vähän väkevöityä uraania. Lisäksi reaktorin polttoaine tuli voida vaihtaa ilman, että reaktoria sammutettaisiin. Tämän ominaisuuden tärkein syy oli halu vähentää seisokit minimiin, joskin tarvittaessa reaktoreita voitaisiin tällöin käyttää joustavammin myös aseplutoniumin tuotantoon.

Nämä valinnat johtivat grafiitin käyttämiseen reaktorin ytimessä neutronien hidastimena neljä kertaa kalliimman raskaan veden asemasta. Reaktorista lisälaitteineen tuli suurikokoinen, ja paineenkestävän suojarakennuksen rakentaminen sen ympärille olisi tullut kalliiksi. Joidenkin arvioiden mukaan hinta olisi kaksinkertaistunut. Kustannussyistä myös erilaisia varajärjestelmiä rakennettiin mahdollisimman vähän. Silloisen neuvostologiikan mukaan suojarakennukselle ja varajärjestelmille ei ollut tarvetta, sillä periaatteessa RBMK oli täysin turvallinen reaktori. Kunhan sitä käytettäisiin täsmälleen ohjekirjan mukaisesti.

Ikävä kyllä, reaktorin käyttäjille ei kerrottu aivan kaikkea. Suunnittelijat tiesivät hyvin, että RBMK:n rakenne yhdistettynä mahdollisimman vähän väkevöidyn uraanin käyttämiseen polttoaineena saattoivat tehdä reaktorista tietyissä olosuhteissa epävakaan. Lähes kaikki ydinreaktorit on suunniteltu niin, että jos jäähdytysaine, yleisimmin vesi, pääsee jostain syystä höyrystymään tai muuten karkaamaan reaktorista, reaktorin ytimessä tapahtuva lämpöä tuottava ketjureaktio vaimenee ja sammuu.

RBMK käyttäytyy juuri päinvastoin. Jos jäähdytysaineena toiminut vesi pääsee höyrystymään ja jäähdytyskanava kuivuu edes osittain, ketjureaktio reaktorin ytimessä kiihtyy. Jos säätölaitteet eivät toimi riittävän nopeasti tai jos ne on kytketty pois päältä kiihtyvän reaktion tuottama lämpö höyrystää yhä enemmän vettä ja ketjureaktio kiihtyy entisestään. Tämä johtaa ytimen sulamiseen. Ilmiö oli erityisen voimakas reaktorin toimiessa suhteellisen pienellä teholla, jolloin jäähdytysveden paine ja sitä kautta höyrystymislämpötila olivat alhaisempia kuin normaalisti. Lisäksi reaktorin säätösauvat oli suunniteltu huonosti. Niiden kärki oli valmistettu grafiitista, joka kiihdyttää ketjureaktiota. Näin ollen täysin ulkona olevien säätösauvojen työntäminen reaktoriin ensin kiihdyttää reaktiota noin viiden sekunnin ajan, ja vasta sitten alkaa hillitä sitä. Yksitellen säätösauvoja työnnettäessä ongelma ei ollut iso, mutta jos kaikki reaktorin 211 säätösauvaa työnnettäisiin kerralla kriittisenä toimivaan reaktoriin, olisi reaktion kiihtyminen räjähdysmäistä. Kaiken huipuksi säätösauvoja syöttävä mekanismi oli 1980-luvunkin mittapuulla hyvin hidastoiminen. Yhtä vanhoissa länsimaisissa reaktoreissa hätäsammutus säätösauvoilla kesti noin kolme sekuntia, kun se RBMK-reaktorissa kesti 20 sekuntia.

Reaktorin suunnitelleen Kurchatov-instituutin tiedemiehet eivät olleet tyhmiä, ja he olivat tietoisia ongelmista. Viranomaiset eivät kuitenkaan halunneet kuulla epämiellyttäviä uutisia. Ydinteknologia oli Neuvostoliitossa lähtökohtaisesti salaista, RBMK-reaktorin toimintaperiaate oli valtionsalaisuus ja reaktorin käyttäjiä kiellettiin keskustelemasta sen mahdollisista ongelmista edes keskenään. Niinpä esimerkiksi säätösauvojen suunnitteluvirheestä ei tiedotettu muille RBMK:n käyttäjille edes sen jälkeen, kun virhe johti vaaratilanteeseen Ingalinan RBMK-voimalassa vuonna 1983. Kukaan ei osannut kuvitella, että joku ensin kytkisi pois kaikki turvajärjestelmät ja sitten ajaisi reaktoria vaarallisen pienellä teholla.

Tšernobylin onnettomuuden kulku

Huhtikuussa 1986 Tšernobylin atomienergiakompleksin reaktorilla numero neljä oli määrä suorittaa turvallisuuskoe. Kokeen tarkoituksena oli varmistua siitä, että reaktoria kyettäisiin jäähdyttämään sähkökatkon ja reaktorin sammuttamisen yhteydessä. Aikaisemmat kokeet eivät olleet onnistuneet, ja voimalan poliittisesti nimitetyllä, ydintekniikasta vain hatarasti perillä olevalla johdolla oli paine saada tämänkertainen koe onnistumaan. Kokeesta ei tiedotettu reaktorin suunnittelijoille tai Neuvostoliiton ydinturvallisuusviranomaisille, osaksi aiempien epäonnistumisien vuoksi, ja osaksi siksi, ettei kokeen pitänyt olla vaarallinen.

Koesuunnitelmassa reaktorin tuli käydä matalalla, noin 700 MW lämpöteholla, kun höyryn syöttö sähköä jauhavaan höyryturbiiniin katkaistaisiin. Täysillä kierroksilla pyörivä turbiini jatkaisi pyörimistään, ja sen käyttäytymistä seurattaisiin mittalaittein. Näin voitaisiin varmistua siitä, että hätätilanteessa sen tuottama sähkö riittäisi pyörittämään jäähdytyspumppuja siihen saakka, kunnes voimalan dieselkäyttöiset varageneraattorit käynnistyisivät.

Suunnitelmissa oli ajaa reaktori hitaasti alas kokeen aloitusteholle aamuyöstä 25. huhtikuuta alkaen, ja aloittaa koe siihen etukäteen perehtyneen päivävuoron saapuessa töihin. Juuri vuoron vaihtuessa kävi kuitenkin niin, että eräs toinen sähkövoimala putosi verkosta, ja Kiovan alueen sähköverkon valvoja pyysi Tšernobylin voimalan johdolta kokeen siirtämistä. Tähän suostuttiin, mutta kokeen valmistelut jatkuivat, ja jopa osa turvajärjestelmistä kytkettiin valmiiksi pois päältä. Sähköverkon valvoja antoi vasta 23:04 luvan jatkaa reaktorin alasajoa, mutta päivävuoro oli jo poistunut työpaikoiltaan. Iltavuorokin oli jo poistumassa, ja vuoroaan aloittavalle yövuorolle annettiin nyt tehtäväksi toteuttaa koe niin pian kuin mahdollista. Reaktorin tehoa pienennettiin nopeasti. Tässä kohdassa reaktoria ohjannut nuori insinööri teki virheen: hän työnsi säätösauvat liian alas, ja reaktori käytännöllisesti katsoen sammui.

Testiä ei voitu suorittaa sammuneella reaktorilla, ja koetta johtanut operaattori vaati toimenpiteitä. Säätösauvoja ohjannut automatiikka, joka on RBMK-reaktorissa varsin oleellinen turvajärjestelmä, kytkettiin pois päältä, ja suurin osa sauvoista vedettiin ylös käsiohjauksella. Ketjureaktio kiihtyi, ja muutamassa minuutissa reaktorin lämpöteho nousikin 160–200 megawattiin. Tämä ei vielä riittänyt kokeen aloittamiseen, joten automaattiset varoitukset ohitettiin, lisää säätösauvoja vedettiin ylös reaktorista ja kokeen valmisteluja jatkettiin. Lukuisista varoituksista huolimatta valvomon henkilökunta ei kuitenkaan ymmärtänyt, että nopea sammutus ja koevalmistelut olivat ajaneet reaktorin epävakaaseen tilaan. Koetta ei voitaisi turvallisesti jatkaa ennen kuin reaktoria olisi käytetty korkeammalla teholla jonkin aikaa.

Kun koe alkoi, höyrynsyöttö katkaistiin ja höyryturbiini hidastui, turbiinin pyörittämien jäähdytyspumppujen teho laski. Kun pumppujen teho laski, jäähdytysveden paine epävakaassa reaktorissa väheni. Kun paine vähenee, vesi höyrystyy herkemmin. Kun jäähdytysvesi höyrystyi, ketjureaktio RBMK-reaktorin ytimessä kiihtyi – täsmälleen päinvastoin, kun reaktoreissa yleensä. Kukaan ei ollut ilmeisesti kertonut tästä tärkeästä ”ominaisuudesta” reaktorin käyttäjille.

Kun ketjureaktio kiihtyi, reaktorin turvallisuusautomatiikka ryhtyi laskemaan säätösauvoja reaktoriin tehon pitämiseksi tasaisena. Mutta vain 12 säätösauvaa oli jäänyt automatiikan ohjattaviksi; loput 199 sauvaa oli kytketty irti tietokoneesta käsiohjaukselle, ja vedetty kokonaan ulos reaktorista. Noin 36 sekuntia kokeen aloittamisen jälkeen kaikki kaksitoista sauvaa olivat sisällä, mutta teho nousi edelleen. Tässä vaiheessa joku käynnisti reaktorin hätäsulun.

Hätäsulku työnsi kaikki ulosvedetyt säätösauvat yhtä aikaa reaktoriin. Sauvojen suunnitteluvirheen, grafiittipään, vuoksi reaktoriin työntyvät sauvojen kärjet kiihdyttivät ketjureaktiota. Vaikka ongelma oli havaittu jo kolme vuotta aikaisemmin, Tšernobylin työntekijöille ei oltu kerrottu tästäkään. Reaktio kiihtyi niin nopeasti, että ainakin osa säätösauvoista ylikuumeni ja jumittui ennen kuin varsinainen reaktiota hillitsevä osa sauvasta edes pääsi reaktorin sisälle.

Muutaman seuraavan sekunnin aikana reaktori karkasi täysin hallinnasta. Tehoa seuraavat mittarit pysähtyivät 33 000 megawattiin, kun reaktorin suunniteltu huippulämpöteho oli vain 3200 MW. Seuranneita tapahtumia on mahdoton rekonstruoida tarkasti, mutta luultavasti jäähdytysveden tuottama höyry sai aikaan valtavan höyryräjähdyksen, joka lennätti 2000 tonnia painavan reaktoriastian kannen reaktorihallin kevyen peltikaton läpi. Räjähdys hajotti loputkin jäähdytyskanavat, ja RBMK veti viimeisen ässän hihastaan: kun kaikki jäähdytysvesi oli kadonnut, mikään ei enää pidätellyt ketjureaktiota. Toinen, vielä voimakkaampi räjähdys hajotti reaktorin ytimen ja levitti erittäin radioaktiivisia polttoaineen ja reaktorigrafiitin kappaleita ympäri voimala-aluetta. Kun ilmaa virtasi rikki repeytyneeseen reaktoriin, punahehkuinen grafiitti syttyi palamaan. Pelastustyöntekijöiden kuolemaa halveksuvasta urheudesta huolimatta grafiittiydin paloi kaksi viikkoa, ja levitti suuren osan reaktorin radioaktiivisista aineista ilmakehään ja ympäristöön.

Neuvostojohto oli vielä aikaisin seuraavana aamuna autuaan tietämätön tuhon laajuudesta. Neuvostoliitossa ei ylipäätään ollut tapana uutisoida sattuneista onnettomuuksista tai ympäristötuhoista, ja ydinohjelma oli erityisen arka aihe. Seuraukset alkoivat selvitä, kun Suomen rajavartiolaitos havaitsi normaalia korkeampia säteilyarvoja. Asiasta tiedotettiin silloista pääministeriä Kalevi Sorsaa, joka päätti olla kertomatta asiasta tiedotusvälineille, koska se vain ärsyttäisi Neuvostoliittoa.

Seuraavana aamuna, 27. huhtikuuta, säteilymittarit ruotsalaisessa Forsmarkin ydinvoimalassa villiintyivät. Säteilyn lähteenä oli työntekijän kengissä sisään tullut maa-aines, johon Tšernobylistä liikkeelle lähtenyttä laskeumaa oli satanut. Melko nopeasti Suomen yhteistyöllä lähteeksi paikannettiin todennäköisesti läntisessä Neuvostoliitossa sijaitseva ydinvoimala ja siellä tapahtunut onnettomuus. Laskeuma levisi laajalle alueelle Euroopassa, ja esimerkiksi Suomessa on edelleen mitattavissa Tšernobylistä peräisin olevaa cesium-137-laskeumaa. Kun onnettomuutta ei enää voinut kiistää, Neuvostoliiton oli viimein myönnettävä se.

Näköetäisyydellä Tšernobylistä oleva Pripjatin kaupunki evakuoitiin vasta iltapäivällä 27. huhtikuuta. Kievissä, noin 90 kilometrin päässä reaktorista, valmistelut vapunpäivän paraatia varten jatkuivat. Joditablettien tai ruokailurajoitusten jakamisesta ei ollut tietoakaan, vaikka tuhoutuneesta reaktorista oli vuotanut suuria määriä vaarallista, mutta nopeasti häviävää ja helposti torjuttavissa olevaa jodi-131:a. Muutaman rivin virallinen tiedote onnettomuudesta luettiin viimein iltauutisissa 28. huhtikuuta. Edelleenkään ruokailurajoituksista ei mainittu mitään.

Tšernobylin onnettomuuden käyttäminen esimerkkinä ydinvoimateollisuuden vaarallisuudesta on tarkoitushakuista, sillä kyseisen tyyppisiä reaktoreita ei ole rakennettu vuosikymmeniin. Niitä on kuitenkin muutamia vielä käytössä, joskin turvatoimia on parannettu huomattavasti. Vähemmälle huomiolle on jäänyt myös se eittämättä pelottava, mutta toisaalta mielenkiintoisen perspektiivin tarjoava fakta, että Tšernobylin reaktorit 1, 2 ja 3 jatkoivat toimintaansa onnettomuuden jälkeen suhteellisen normaalisti. Viimeisenä, joulukuussa 2000, suljettiin reaktori 3. Loputkin RBMK-reaktorit tulisi korvata turvallisemmilla malleilla mahdollisimman nopeasti.

Tšernobylin onnettomuuden terveyshaitat

Onnettomuuden välittömiksi uhreiksi on laskettu yhteensä 54 ihmishenkeä.  Suurin osa heistä oli paloa sammuttaneita palomiehiä, joista 127 sai säteilysairauden oireita. Sittemmin onnettomuuden jälkiä on ollut hoitamassa noin 600 000 ”likvidaattoria”, joista vain pieni osa on altistunut merkittävälle säteilylle. Suurimmat terveyshaitat lähialueen asukkaille tulivat kilpirauhassyöpää aiheuttavasta radioaktiivisesta jodin isotoopista 131 (I-131). Sen puoliintumisaika on kuitenkin noin kahdeksan päivää, joten se häviää ympäristöstä parissa kuukaudessa. Pidempiaikainen riski aiheutuu fissiotuotteista, erityisesti cesiumin isotoopista 137 (Cs-137) ja strontiumin isotoopista 90 (Sr-90).  Niistä molemmat korvaavat kalsiumia luustossa, ja niillä molemmilla on noin 30 vuoden puoliintumisaika. Pidemmän aikavälin terveysvaikutuksista on kuitenkin saatu suhteellisen lohdullisia tutkimustuloksia. Säteilyn aiheuttamaan syöpään arvioidaan tulevien vuosikymmenien saatossa kuolevan 4 000 ihmistä. Riskiryhmässä, johon kuuluvat lähinnä suurempia radioaktiivisen jodin säteilyannoksia saaneet lähiseudun lapset, on havaittu yli 4 000 kilpirauhassyöpätapausta. Näistä lähes kaikki on hoidettu onnistuneesti. Surullista kyllä, liki kaikki kilpirauhassyövät olisi voitu välttää, mikäli neuvostohallinto ja viranomaiset olisivat jakaneet väestölle joditabletteja ja esimerkiksi kieltäneet paikallisen maidon juomisen.

Ydinvoimavastaiset tahot ovat tehneet omia, ei-vertaisarvioituja tutkimuksiaan onnettomuuden seurauksista. Vähemmän yllättäen niiden uhriluvut ovat aivan omalla tasollaan. Maailman terveysjärjestö WHOn yhteistyössä muiden tutkimuselinten kanssa esittämiin Tšernobyl-foorumin tuloksiin verrattuna ydinvoiman vastustajien esittämät uhriluvut ovat kymmeniä tai satoja kertoja suurempia[i].

Esimerkiksi Tšernobyl-foorumin liian alhaiseen uhrilukuun pettyneet Euroopan Vihreät julkaisivat samaan aikaan kilpailevan TORCH-raportin[ii] (The Other Report on Chernobyl). Raportissa arvioitiin sairastuvuuden lisääntymistä aiemmin mainitulla LNT-mallilla, jonka mukaan mikä tahansa säteilyannoksen lisäys, kuinka pieni tahansa, johtaisi lisääntyneeseen sairastuvuuteen. Tšernobyl-foorumi oli pyrkinyt hankkimaan empiirisiä todisteita sairastumisista ja kuolemantapauksista, mutta TORCHin kirjoittajat pysyivät tiukasti teorian tasolla. Raportti päätyikin ennustamaan 30 000–60 000 ylimääräistä syöpäkuolemaa koko Euroopassa.

Greenpeace laski vastaavasti omassa raportissaan Tšernobylin aiheuttavan noin 93 000 ennenaikaista kuolemaa. Laskutapa oli omintakeinen: käytännössä kaikki laskeumaa vähänkään saaneilla alueilla vuoden 1986 jälkeen lisääntynyt kuolleisuus laskettiin onnettomuuden aiheuttamaksi. Yhtenä valitun menetelmän kukkasista raportti päätyi laskemaan entisen Neuvostoliiton alueella yleistyneen maksakirroosikuolemat säteilyn aiheuttamiksi. Missään kohdassa raporttia ei vaivauduttu pohtimaan, olisiko maksakirroosin, jota ei missään tutkimuksissa ole todettu aiheutuneen säteilystä, yleistymiselle voinut olla mitään muita syitä.

Tämäkään ei tosin riittänyt kaikille. Greenpeacen raporttia kirjoittamassa ollut Aleksei V. Jablokov, Neuvostoliiton tiedeakatemian entinen jäsen ja Venäjän Greenpeacen perustajiin lukeutuva tutkija, kirjoitti avustajiensa kanssa lähinnä venäjäksi julkaistuun aineistoon perustuen kirjan nimeltä Chernobyl: Consequences of the Catastrophe for People and the Environment (2007). Kirjassa väitetään peräti miljoonan ihmisen kuolleen tai kuolevan Tšernobylin seurauksena. Kuten kirjan arvioineet, myös alkuperäiskieltä venäjää taitavat ja lähteisiin perehtyneet tutkijat ovat huomauttaneet[iii], kirjan arvo tieteellisenä työnä on negatiivinen: lähdeaineistona käytetään esimerkiksi fiktiivisiä romaaneja, ja tieteellisiinkin lähteisiin suhtaudutaan lähinnä viitteellisesti.

Maksakirroosin ja muiden säteilyyn aikaisemmin yhdistämättömien sairauksien laskemisen lisäksi kirjoittajat päätyvät yksinkertaisesti keksimään asioita silloin, kun tutkimustulokset eivät vastaakaan ennakkoluuloja. Esimerkiksi kirjan Suomea käsittelevässä luvussa tutkimus, joka todellisuudessa totesi vastasyntyneiden epämuodostumien vähentyneen Tampereen alueella onnettomuuden jälkeen, on yleistetty koko Suomea koskevaksi ja sen väitetään osoittavan epämuodostumien määrän kasvaneen. Tämänkaltaiset ongelmat eivät kuitenkaan ole estäneet ydinvoimaa vastustavia tahoja käyttämästä Jablokovin teosta täysin kritiikittä ”todisteena” ydinonnettomuuksien hirvittävyydestä. Monien hirmutarinoita levittelevien tahallisena tai tahattomana taktiikkana vaikuttaa olevan koko ajan hurjempien väitteiden esittäminen; asiaan perehtymätön kansalainen kun tulee usein arvelleeksi totuuden löytyvän jostain esitettyjen arvioiden puolivälistä. Samanlaiseen taktiikkaan törmäämme myös Fukushiman vaikutuksista käydyssä keskustelussa.

Suomessa Tšernobylin ei uskota aiheuttaneen tai koskaan aiheuttavan tilastoissa havaittavaa lisäystä sairastuvuudessa tai kuolleisuudessa[iv].

Epäsuhta havaittujen vaikutusten ja yleisen huolestumisen välillä on räikeä, varsinkin jos sitä verrataan niihin vaaroihin, joita yhteiskuntamme hiljaisesti hyväksyy turvatakseen luotettavan energiansaannin. Räikein vertailukohta löytyy hiilenpoltosta. Pelkästään kivihiilen louhinnan onnettomuuksissa kuolee joka vuosi tuhansia ihmisiä[v]. Kivihiilipölyn, onnettomuuksien ja muiden louhinnan terveyshaittojen seurauksena sairastuu ja kuolee kymmeniä tuhansia kaivostyöläisiä vuosittain. WHO:n mukaan ilmansaasteisiin, joista kivihiilen päästöt tosin ovat vain osa, kuolee vuosittain noin seitsemän miljoonaa ihmistä[vi]. Hiilenpolton valtavimman riskin, hallitsemattoman ilmastonmuutoksen, mahdollisesti aiheuttamia haittoja ei näissä luvuissa edes huomioida.

Seuraukset eivät koske pelkästään kehittyviä maita, sillä Greenpeacen arvioiden mukaan pelkästään Euroopassa yli 20 000 ihmistä kuolee ennenaikaisesti joka vuosi kivihiilen käytön seurauksena – vaikka ilmastonmuutoksen uhkaa ei edes huomioitaisi[vii]. Hiilenpoltto levittää lisäksi ympäristöön käytännössä ikuisia myrkkyjä. Esimerkiksi Itämeren kalojen korkeat elohopeapitoisuudet johtuvat pitkälti hiilenpoltosta.

Greenpeacen arvioita sekä hiili- että ydinvoiman vaaroista käyttäen voisi hyvin argumentoida, eikä täysin perusteetta, että jopa ”Tšernobyl muutaman vuoden välein” olisi kansanterveydellisessä mielessä hyvinkin hyväksyttävissä oleva hinta kivihiilestä luopumiselle.

Lähteet

[i] Raportin julkaisivat IAEA, WHO, UNDP, FAO, UNEP, UN-OCHA, UNSCEAR, Maailman Pankki sekä Valko-Venäjän, Ukrainan ja Venäjän hallinnot. Raportti on ladattavissa osoitteesta http://www.iaea.org/Publications/Booklets/Chernobyl/chernobyl.pdf

[ii] http://www.chernobylreport.org/torch.pdf

[iii]http://rationalwiki.org/wiki/Chernobyl:_Consequences_of_the_Catastrophe_for_People_and_the_Environment

[iv] http://www.stuk.fi/sateily-ymparistossa/tshernobyl/fi_FI/laskeuma/

[v] http://en.wikipedia.org/wiki/Mining_accident

[vi] 7 million premature deaths annually linked to air pollution, World Health Organization (2014). http://www.who.int/mediacentre/news/releases/2014/air-pollution/en/

[vii] European coal pollution causes 22,300 premature deaths a year, study shows, The Guardian (2013). http://tinyurl.com/nyg6mpv

Juhlaraha: kontekstilla on väliä

Suomen itsenäisyyden ”haasteita ja saavutuksia” juhlistavien juhlarahojen keskeinen ongelma ei ole kyseisten kolikoiden mauttomuus sinänsä, vaan konteksti.

”Kolikolla on kaksi puolta” sopii hyvin taideteoksen teemaksi. On myös aivan oikein pyrkiä muistamaan myös historian kipukohtia, eikä pelkästään (yhdenlaisen) historiankirjoituksen juhlahetkiä. Erityisesti sisällissodan muistamiseen on paljonkin hyviä syitä.

Mutta kun Suomen itsenäisyyden sadan vuoden ”haasteiden ja saavutusten” juhlistamista varten kaupataan Suomen valtion hyväksymää käypää maksuvälinettä sanoilla ”Tilaa upea juhlaraha!”, kolikon aiheena odottaisi näkevänsä hiukan jotain muuta kuin kuvan valkoisista teloittamassa punaisia. (Jos ihmettelet, oliko punaisten ampuminen taiteilijan mielestä haaste vai saavutus, et liene yksin.) On myös vähän erikoista, että taiteilija näkee valkoisen terrorin ”toisen puolen” olevan nimenomaan Olympiastadion – itse olisin ehkä ottanut aiheeksi vaikkapa torpparilain, yleisen oppivelvollisuuden tai kansaneläkelain – mutta toisaalta, en ole taiteilija.

Tästä syystä teosta irrallisena taideteoksena puolustaneiden professorien lausunnot menevät metsään. Kyse ei ole vain rahasta sinänsä, vaan kontekstista, jossa se esitettiin. Havainnollistan tätä eroa esimerkillä.

concentration camp dachau crematorium.jpg
Valokuva uunista. (Lähde: Wikimedia Commons)

Tällä valokuvalla haluaisin muistuttaa ihmisiä yhdestä ihmiskunnan historian mustimmasta hetkestä. Kuvassa on aito ihmisruumis ja aito Dachaun keskitysleirin krematorio, jonka toimintaa kuvassa esitellään. Tässä kontekstissa kuvan käyttö ei liene mitenkään erityisen riidanalaista.

Mutta jos konteksti on tämä:

munna-uunit.001
Sama valokuva uunista, eri konteksti. (Voit myös kuvitella kuvan ja tekstin uunintekijän verkkosivulle.)

Kontekstilla on siis väliä, eikä taideteostakaan voi arvioida täysin erillään kontekstista. Ei välttämättä ole taiteilijan syytä, että juhlarahaa myytiin nimenomaan juhlarahana (konnotaatio: punaisten ampumista on syytä juhlia), tai että Rahapaja käytti nettisivuillaan markkinointitekstinä kauniisti sanottuna kuva-aiheeseen täydellisen sopimatonta, TV-shopmaista mainoskieltä. Mutta nyt kävi näin, ja rahojen vetäminen liikenteestä on täysin oikea päätös.

Tarinan opetus lienee siinä, että suunnittelussa yksityiskohdilla on todellakin väliä – ja että joku piti hyvänä ideana sitäkin, että laittomia teloituksia kuvaavaa rahaa mainostetaan ”upeana juhlarahana.”

PÄIVITYS: Muokkasin kirjoituksen keskeisen viestin myös kiireiselle suunnittelijalle sopivaksi kuvalliseksi ohjeistukseksi. Kas tässä:

Hyödyllinen opastus.001

Mitä tapahtui Three Mile Islandissa (kirjasta Musta Hevonen)

Three Mile Islandin ydinonnettomuudesta on kulunut kohta 40 vuotta. Vuonna 2017 olevan 38. vuosipäivän muistoksi jaamme oheisen Musta Hevonen – Ydinvoima ja ilmastonmuutos -kirjassamme (Kosmos 2016) olevan onnettomuuskuvauksen, jossa kerromme lyhyesti onnettomuudet pääasialliset syyt ja sen mitä tapahtui ja millaisia suoria seurauksia sillä oli.

Vuosipäivän muistoksi kustantajamme tarjoaa kirjalle omassa verkkokaupassaan 10 % alennuksen alennuskoodilla: mustahevonen17.

***

Three Mile Island

Siviilireaktoreiden historian kolmanneksi vakavin ydinonnettomuus tapahtui Harrisburgissa Three Mile Islandin ydinvoimalassa Pennsylvaniassa, Yhdysvalloissa 28. maaliskuuta 1979. Ketään ei kuollut, eikä ympäristöön vapautunut merkittäviä määriä haitallisia radioaktiivisia aineita. Laitoksen kakkosreaktorin ydin suli osittain, ja reilun vuosikymmenen kestäneet puhdistustoimet maksoivat lopulta noin miljardi dollaria. Tapauksen tiedottaminen epäonnistui surkeasti. Epäonnistuminen näkyi paniikkina, epäluottamuksena ja myöhemmin ydinenergiavastaisuuden voimistumisena. Tapausta on pidetty yhtenä avainsyynä Yhdysvaltojen, ja jopa maailmanlaajuisten, reaktorihankkeiden vähentymiseen seuraavaksi kolmeksi vuosikymmeneksi.

Babcock & Wilcoxin suunnittelemassa painevesireaktorissa oli omat ongelmansa. Suurimmat ongelmat löytyivät kuitenkin kenties voimakkaasti kasvaneen ydinteollisuuden työntekijöiden puutteellisesta koulutuksesta. Paljon pienempiä laivaston ydinsukellusvenereaktoreita joitain vuosia operoineet löysivät hyväpalkkaisia töitä siviilireaktoreiden operaattoreina. Silloisten ydinsukellusveneiden reaktoreiden tehot olivat 12 megawatin luokassa, joten ne olivat aivan erilaisia hallittavia kuin kymmeniä kertoja tehokkaammat siviilireaktorit. Esimerkiksi 1,2 gigawatin painevesireaktori tuottaa vielä vuorokausi pysäytyksen jälkeen yli 15 megawattia jälkilämpöä.

Ytimen osittaiseen sulamiseen johtanut varsinainen tapahtumaketju alkoi noin 11 tuntia ennen onnettomuutta[i]. Työntekijät puhdistivat reaktorin toissijaisen vesikierron suodattimia, ja joutuivat normaalin paineilman sijaan käyttämään puhdistukseen vettä. Paineella suodattimeen työnnettyä vettä päätyi pieni määrä suljetun venttiilin ohi väärään paikkaan. Myöhemmin tämä vesi aiheutti syöttöveden pumpuissa ja muualla ongelmia, jotka katkaisivat veden syötön turbiineihin. Veden syötön keskeytyminen aiheutti paineen ja lämpötilan nousua reaktorin jäähdytysjärjestelmässä, mikä johti reaktorin automaattiseen hätäsulkuun (SCRAM[ii]). Reaktorin jäädytysjärjestelmään alkoi kasaantua jälkilämpöä, sillä turbiinit eivät olleet toiminnassa. Koska turbiinin syöttövedenkin pumput olivat pysähtyneet, kolme varapumppua käynnistyivät. Niistä ei kuitenkaan ollut apua, sillä muutama varajärjestelmän venttiili oli huollon vuoksi suljettuina. Tämä oli Yhdysvaltojen ydinturvallisuusviranomaisen NRC:n ohjeiden vastaista, sillä kaikkien varaventtiilien ja -pumppujen sulkeminen reaktorin ollessa käynnissä oli kiellettyä. Jäähdytys varajärjestelmineen oli efektiivisesti pysähtynyt. Myöhemmin NRC määritteli tämän virheen yhdeksi onnettomuuden avaintekijöistä.

Kun paine pääjäähdytysjärjestelmässä kasvoi, se avasi automaattisen paineenalennusventtiilin. Normaalisti tämä venttiili sulkeutuu, kun paine jäähdytysjärjestelmässä alenee, mutta mekaanisen vian vuoksi se jumittui auki. Paineen lisäksi jäähdytysjärjestelmästä alkoi karata myös jäähdytysneste. Varaventtiilien ja -pumppujen sulkemisen ohella venttiilin mekaaninen vika oli yksi keskeisistä onnettomuuteen johtaneista syistä. Venttiilin jumiutuminen jäi operaattoreilta huomaamatta, sillä sen tilasta kertova valo oli huonosti suunniteltu[iii]. Operaattorin merkkivalosta saama käsitys oli, että se oli kiinni, kuten pitikin olla, vaikka se oli jumiutunut auki-asentoon. Tämä aiheutti operaattoreille paljon sekaannusta, sillä jäähdytysjärjestelmän muut mittalaitteet käyttäytyivät kummallisesti siihen nähden, että paineventtiili vaikutti olevan kiinni. Vasta seuraava työvuoro näki tilanteen ulkopuolisen uusin silmin, ja tajusi mistä oli kyse. Siihen mennessä 120 000 litraa jäähdytysnestettä oli kuitenkin vuotanut jäähdytyspiiristä, ja vahinko oli jo tapahtunut.

Onnettomuus paljasti puutteita eri viranomaisten kommunikoinnissa, yleisölle viestinnässä ja eri toimijoiden vastuualueissa. Yleisö sai asiasta jatkuvasti ristiriitaista tietoa, mikä lisäsi paniikkia ja aiheutti turhia evakuointeja.

Monia suhteellisen epätodennäköisiä teknisiä vikoja ja sattumia siis tapahtui samaan aikaan. Yhdistettynä henkilökunnan puutteelliseen osaamiseen, tuloksena oli reaktorin ytimen osittainen sulaminen. Ketään ei loukkaantunut, eikä ympäristöön päässyt merkittäviä määriä vaarallisia aineita. Vuotanut radioaktiivisuus oli pääosin varsin harmitonta ksenon-kaasua, joskin verrattain pieniä määriä radioaktiivista jodia vapautui myös.

[i] Onnettomuuden kuvaus nojaa wikipediassa olevaan artikkeliin: http://en.wikipedia.org/wiki/Three_Mile_Island_accident

[ii] SCRAM tulee sanoista “safety control rod axe man” ja viittaa maailman ensimmäisen reaktorin turvallisuudesta viime kädessä vastannutta henkilöä, jonka tehtävä oli hätätilanteessa katkaista reaktion pysäyttävää säätösauvaa pitelevä köysi kirveellään.

[iii] Joidenkin versioiden mukaan kyseinen indikaattori oli osittain peitetty.

Fukushiman vuosipäivä – Mitä Japanissa tapahtui 11.3.2011? (kirjasta Musta Hevonen)

Musta Hevonen

Fukushiman ydinonnettomuuden vuosipäivänä muistot virtaavat mieliin ja medioihin, ja tapahtumia kauhistellaan, uhreja muistellaan ja seurauksilla spekuloidaan. Kuten ydinvoimauutisoinnille ja -keskustelulle on tyypillistä, faktat usein väistyvät hyvän tarinan tieltä.

Kirjassamme Musta Hevonen – Ydinvoima ja ilmastonmuutos (Kosmos 2016) kerrotaan tiiviisti mutta seikkaperäisesti Fukushiman (ja muidenkin) ydinonnettomuuden syyt, kulku ja todennäköiset seuraukset – sekä se mitä näistä kirjoitettiin mediassa (ja kuten ajan kuvaan kuuluu, vaihtoehtofaktoilla vahvistetussa vaihtoehtomediassa). Kevään 2017 aikana julkaisemme myös muut onnettomuuskuvaukset omina vuosipäivinään, joten pysy kanavalla!

Onnettomuuksien vuosipäivien kunniaksi julkaisemme kyseiset tekstit lyhentämättöminä blogeissamme. Lisäksi kustantajamme tarjoaa oheisesta linkistä Musta Hevonen -kirjan ostajille 10 % alennuksen koodilla: mustahevonen17

****

Fukushima

Tämänhetkiseen keskusteluun ydinvoimasta vaikuttaa selvästi eniten tuorein ja historian toiseksi pahin ydinvoimaonnettomuus. Maaliskuussa 2011 sattuneen valtavan maanjäristyksen nostattama hyökyaalto tuhosi Japanin itärannikolla Fukushima Yhden (Dai-ichi) ydinreaktoreiden jäähdytykseen tarvittavat varageneraattorit. Tämän seurauksena voimalan kolme käytössä ollutta reaktoria vaurioituivat pahoin ja vapauttivat suuria määriä radioaktiivisia aineita ympäristöön. Kuten vakavissa onnettomuuksissa yleensä, myös Fukushiman onnettomuuden varsinaiset syyt ovat jäljitettävissä toimenpiteisiin jotka tehtiin tai jätettiin tekemättä kauan ennen kuin tsunamiaalto vyöryi riittämättömien tulvavallien yli ja hautasi generaattorit alleen.

Japanin Tyynenmeren-rannikkoa haastavampaa paikkaa ydinvoimaloiden rakentamiseen on hankala kuvitella. Koko rannikkoseutu on geologisesti epävakaata ja kärsii jatkuvasta maanjäristysten ja hyökyaaltojen vaarasta. Tiheään asutussa, vauraassa Japanissa asuu kuitenkin yli 127 miljoonaa ihmistä, ja maan energiantarve on valtava. Koska saarivaltakunnalla ei ole fossiilisen energian varantoja, ja koska paljon pinta-alaa vievien uusiutuvien energianlähteiden kehittäminen on ollut haastavaa, suurin osa maan energiasta on jouduttu tuomaan ulkomailta. Japani on maailman suurin nesteytetyn maakaasun (LNG) tuoja, toiseksi suurin kivihiilen tuoja ja kolmanneksi suurin öljyn tuoja. Japanissa myös muistetaan toisen maailmansodan kokemukset, kun liittoutuneiden merisaarto käytännöllisesti katsoen lopetti energiankuljetukset maahan.

Reaktoreiden rakentaminen järistys- ja tsunamialttiille alueille ei välttämättä ole itsessään vaarallista olettaen, että turvallisuuteen kiinnitetään asianmukaista huomiota. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ydinvalvontaviranomainen, NRC, kiinnitti maanjäristys- ja tsunamivaaraan huomiota jo 1991[i]. NRC:n selvitys totesi[ii], että suuren sähkökatkon yhteydessä varavoimansa menettävä ydinvoimala voisi ylikuumentua ja vaurioitua.

Fukushiman onnettomuusvoimalassa oli kuusi BWR-tyyppistä reaktoria, joiden yhteenlaskettu sähköteho oli 4,7 gigawattia. Kaikki käyttivät jäähdytykseen merivettä, eikä niihin rakennettu meriveden saannista riippumattomia jäähdytystorneja. Tällaiset ”ylimääräiset” jäähdytystornit valmistuivat juuri Loviisan voimaloiden yhteyteen, jotta reaktoreiden jäähdyttäminen onnistuu ongelmitta esimerkiksi pahan öljyonnettomuuden sattuessa Itämerellä. Ensimmäinen Fukushiman reaktoreista otettiin käyttöön 1971. Reaktoreiden Mark I suojarakennuksia oli kritisoitu liian heikoiksi jo 1970-luvulla, ja reaktorit suunnitellut General Electric julkaisi niihin muutamia parannuksia vuonna 1980. Suojarakennusten suunnitellun mukainen toiminta edellytti kuitenkin edelleen sitä, että sammutettujen reaktoreiden kehittämä jälkilämpö kyettiin jäähdyttämään aktiivisilla varajäähdytysjärjestelmillä. Useimmat näistä järjestelmistä tarvitsivat toimiakseen sähköä. Yhdysvalloissa NRC edellytti siksi vastaavantyyppisiltä voimaloilta varavoimageneraattoreiden sijoittamista maanjäristykset ja tulvat kestäviin tiloihin vähintään sadan metrin päähän muista rakennuksista. Lisäksi saatavilla tuli olla myös lähistölle sijoitettuja siirrettäviä generaattoreita.

Kansainvälinen ydinenergiajärjestö IAEA oli havainnut NRC:n suositukset hyviksi jo 1990-luvun alkupuolella, ja suositteli jäsenvaltioilleen niiden käyttöönottoa. IAEA:lla ei kuitenkaan ole määräysvaltaa kansallisiin turvallisuusviranomaisiin.

Ikävä kyllä Japanin hallitus oli toistuvasti vakuuttanut, että japanilaiset ydinvoimalat olivat jo täysin turvallisia, ja uskoi siihen itsekin. Tämä johti tilanteeseen, jossa hallitus menettäisi kasvonsa, jos turvallisuusparannuksia kaikesta vakuuttelusta huolimatta ruvettaisiin tekemään. Maassa oli ainakin viisi viranomaista, jotka jollain tavoin säätelivät ydinvoimaloita, mutta yhdelläkään niistä ei ollut ennen vuotta 2001 laillista valtaa määrätä turvallisuusparannuksia tehtäväksi. Virastojen päällekkäisyys aiheutti halvaannuttavaa sisäistä riitelyä ja vaikeutti nopeaa päätöksentekoa. Kaiken huipuksi edes vuonna 2001 valtuutettu valvontaviranomainen, NISA, ei ollut itsenäinen toimija kuten NRC tai Suomen STUK ovat, vaan se oli Japanin kauppa- ja teollisuusministeriön alaosasto. Kun IAEA:n tsunamisuositukset nousivat 2000-luvun alussa uudelleen keskusteluun, NISA joutui vertaamaan suositusten kustannuksia kauppa- ja teollisuusministeriön riittävänä pitämään halvempaan päivitykseen. Jälkimmäinen vei voiton: ydinturvallisuuskomissio oli nimittäin tutkinut jo 1991–1993, miten japanilaiset voimalat selviäisivät täydellisestä sähkökatkosta ja generaattoreiden tuhoutumisesta. Tutkimuksen kohtalokas tulos oli, että kyseinen tapahtuma olisi niin epätodennäköinen, ettei siihen kannattaisi varautua.

Jos Japanissa olisi noudatettu NRC:n 20 vuotta aikaisemmin antamia suosituksia, onnettomuus olisi lähes varmasti kyetty välttämään tai ainakin rajoittamaan enintään Three Mile Islandin mittakaavaan. Mutta edes nämä laiminlyönnit eivät tehneet tapahtunutta onnettomuutta väistämättömäksi. Viimeinen niitti lyötiin, kun voimalan johtaja määrättiin varmistamaan ennen voimalassa mahdollisesti tehtävää hätäpaineenalennusta, että asukkaat kahden kilometrin säteeltä olisi evakuoitu. Määräyksellä tarkoitettiin hyvää, sillä viimeisenä keinona tehtävä paineenalennus laskisi ilmakehään päästörajat ylittävän määrän radioaktiivisia aineita. Painetta alentamalla voitaisiin kuitenkin välttyä polttoaineen vaurioitumiselta ja mahdollisesti paljon vakavammilta seurauksilta.

Fukushiman onnettomuuden kulku

Maaliskuun 11. päivänä vuonna 2011 merenpohjassa Japanin itärannikolla tapahtui mittaushistorian voimakkain maanjäristys[iii]. Seuranneen kolmen minuutin aikana Japanin itärannikko liikahti yli kaksi metriä lähemmäs Kaliforniaa ja vajosi melkein metrin. Vuorokausi lyheni 1,8 mikrosekuntia ja maapallon pyörimiskulma kääntyi noin 25 senttiä.

Japanin ydinvoimalat toimivat järistysaaltojen tuntuessa ohjekirjan ja maan lakien mukaan pysäyttäen toiminnassa olleet reaktorit. Fukushima Yhdessä kaikki kolme käynnissä ollutta reaktoria sammuivat suunnitellusti ja varageneraattorit alkoivat tuottaa sähköä jäähdytysvesipumpuille kuten pitikin. Järjestelmää valvovan operaattorin mielestä ykkösreaktorin automaattinen järjestelmä, eristyslauhdutin[iv], toimi jopa liian hyvin, sillä sen lämpötila putosi reipasta vauhtia. Hän päätti ohittaa automatiikan ja sulki passiivisen jäähdytyksen. Joidenkin lähteiden[v] mukaan tämä toimenpide oli yksi onnettomuuteen johtaneista avaintekijöistä.

Noin sata kilometriä Miyagin prefektuurin itäpuolella, Tyynen Valtameren pohjassa tapahtunut järistys oli lähettänyt matkaan suunnattoman hyökyaallon. Noin tunti järistyksen jälkeen, klo 15:35, paikoin yli 15-metrinen aalto iski valtavalla voimalla Japanin itärannikolle, huuhtoen mukanaan kokonaisia kaupunkeja ja edeten syvälle sisämaahan. Muutamassa minuutissa 21 377 ihmistä oli kuollut tai kadonnut raunioihin ja vesimassojen alle. Loukkaantuneita oli yli 6 000, ja sadat tuhannet jäävät kodittomiksi. 250 000 rakennusta tuhoutui täysin tai osittain, ja lisäksi ainakin 750 000 rakennusta kärsi vaurioita[vi].

Toinen Fukushiman prefektuurin ydinvoimalaitoksista, Fukushima Kaksi (Dai-ni) selvisi tsunamista vähin vaurioin. Fukushima Yhdessä vesimassa repi rikki varageneraattoreiden rantaan rakennetut dieseltankit ja hukutti turbiinihallit, joiden kellareissa varavoimakoneet jauhoivat voimalan jäähdytyspumpuille ja hallintalaitteille elintärkeää sähköä. Vain korkeammalla ollut, reaktoreita 5 ja 6 jäähdyttänyt dieselgeneraattori säilyi toimintakuntoisena. Nämä reaktorit, kuten myös reaktori 4, olivat kuitenkin poissa käytöstä polttoainetäydennyksen vuoksi.

Reaktorit 3 ja 4 siirtyivät dieselgeneraattoreista akkuvirralle. Valvontahuoneissa oli vielä sähköt, ja operaattoreiden tehtäväksi jäi varmistaa, että kaikki kolmosreaktorin jäähdytystä edistävät venttiilit ja muut sähköä vaativat käyttölaitteet olisivat oikeassa asennossa siinä vaiheessa, kun akuista loppuisi virta.

Ykkös- ja kakkosreaktorien yhteiset vara-akut olivat kastuttuaan menettäneet suuren osan varauksestaan ja ne tyhjenivät muutamassa minuutissa. Sisällä voimalassa ja sen valvontahuoneissa tuli pilkkopimeää. Varajäähdytysjärjestelmiä ei voitu enää ohjata, eikä operaattoreilla ollut enää tietoa siitä, miten paljon reaktoreiden paineastiassa oli vettä. Onnettomuuden alussa polttoainenippujen yllä oli 4,5 metriä ylipaineistettua, jäähdyttävää veden ja höyryn sekoitusta. Paljastuneet niput ylikuumenevat ja ennen pitkää ne sulavat.

Ennen onnettomuutta käynnissä olleet reaktorit 1, 2 ja 3 olivat suurin välitön uhka. Suurimmissa ongelmissa oli reaktori 1. Sen polttoaine oli ollut reaktorissa pisimpään, ja niinpä siinä oli eniten jälkilämpöä tuottavia radioaktiivisia aineita. Lisäksi sen passiivinen eristyslauhdutin oli kytketty manuaalisesti pois päältä joitain minuutteja aikaisemmin. Kakkosreaktorissa hätäjäähdytysjärjestelmä (RCIC) oli jäänyt päälle, joten se auttaisi ainakin jonkin aikaa. Reaktorin 3 varavirta katkesi, mutta akut jatkoivat hätävirran syöttämistä olennaisimmille laitteille[vii]. TEPCO ilmoitti Japanin hallitukselle, että Fukushiman reaktori ykkösessä oli hätätila.

Kakkos- ja kolmosreaktoreissa kiertävä vesi kuumeni jatkuvasti, ja jossain vaiheessa se höyrystyisi. Kaikki reaktoreiden välillä olleet sähköyhteydet olivat tuhoutuneet. Kaikki paikalle johtavat tiet olivat huuhtoutuneet pois tai täynnä sortuneita rakennuksia, rojua ja pakenevia ihmisiä, joten alueelle oli vaikea päästä. Sopivat siirreltävät generaattorit olivat liian raskaita helikoptereille. Reaktorirakennuksiin olisi pitänyt kytkeä kaapelit, mutta tonnin painoisten, 10 sentin paksuisten kaapeleiden liikutteleminen miesvoimin keskellä sortuneita rakennuksia oli helpommin sanottu kuin tehty.

Ennen pitkää taskulamppujen valossa työskentelevät operaattorit kuitenkin saivat osan varajäähdytyslaitteista toimimaan jotenkuten. Paloautot ajettiin asemiin reaktoreiden viereen, ja kytkemällä niiden pumput hätäjäähdytysjärjestelmään, hätäjäähdytyksen painetta saatiin kasvatettua ja reaktoreiden paineastioihin kyettiin pumppaamaan lisää vettä. Autojen pumput eivät kuitenkaan olleet riittävän voimakkaita painamaan vettä ylipaineistettuihin paineastioihin. Painetta täytyisi ensin alentaa, mikä tarkoittaisi radioaktiivista päästöä ilmakehään.

Ykkösreaktorissa kaikki oli pimeänä, joten sen tilasta oli lähes mahdotonta saada tietoa. Jotain tietoja kuitenkin saatiin muutama tunti tsunamin jälkeen, klo 20:49, kun reaktoreiden 1 ja 2 valvontahuoneisiin saatiin palautettua sähköt osittain, ja osa mittareista heräsi hetkeksi eloon. Mittarit kertoivat, että ykkösreaktorin tilanne on paha, joten voimalan johtaja ilmoitti paikallisille viranomaisille, että evakuointisuunnitelmat on heti pantava täytäntöön: voimalassa saatetaan joutua suorittamaan paineenalennus suoraan ilmakehään. Tämä oli kuitenkin vain varotoimi, ja paineenalennuksen valmisteluja ei aloitettu. Vähän myöhemmin, klo 21:30, Japanin pääministeri ilmoitti, että evakuointialue tulee laajentaa kahdesta kolmeen kilometriin, mikä lähes kaksinkertaisti evakuoitavien määrän. Tämä osoittautui myöhemmin vakavaksi virheeksi, sillä evakuoinnin laajentamissuunnitelma ei tsunamin aiheuttaman kaaoksen vuoksi päätynyt kaikkien viranomaisten tietoon. Paineenalennuksen valmistelut aloitettiin noin puolilta öin, kun säteilytaso ykkösreaktorissa ja sen turbiinirakennuksessa nousi merkkinä siitä, että vedenpinta oli todennäköisesti laskenut polttoainenippujen tasolle. Paineenalennusta ilman sähkövirtaa ei kuitenkaan oltu harjoiteltu, joten valmistelut etenivät hitaasti.

Mitä ykkösreaktorissa oli tänä aikana tapahtunut? Kolmessa tunnissa sen jäähdytysvesi oli kiehunut pois. Puolitoista tuntia myöhemmin polttoainesauvojen ympärillä olevat zirkoniumkuoret olivat kuumentuneet niin paljon, että ne alkoivat hajottaa ympäröivää vesihöyryä vedyksi ja hapeksi. Samalla polttoaineydin alkoi sulaa, ja reaktoriastian paine kasvoi nopeasti. Ilman sähkötoimisia venttiileitä tätä painetta ei saatu vapautettua. Reaktorin tuuman paksuisesta teräksestä tehty suojakuori halkesi, ja reaktorin sisällä oleva vety sekä polttoaineesta höyrystyneet kevyet fissiotuotteet vuotivat reaktorirakennukseen. Jos reaktorirakennus olisi varustettu monien maiden viranomaisten edellyttämillä passiivisilla vedynpoistolaitteilla, vety olisi palanut takaisin vedeksi, eikä mitään olisi luultavasti tapahtunut. Laitteita ei kuitenkaan oltu vaadittu, joten reaktorirakennus muuttui hiljalleen pienintäkin kipinää odottavaksi pommiksi.

Paineenalennuksen valmistelut jatkuivat pitkin yötä ja aamua. Samalla odoteltiin, että evakuointi saadaan valmiiksi ja lupa paineenalentamiseen saadaan. Vahingot reaktoreissa pahenivat koko ajan, ja viiden jälkeen aamulla säteilyhälyttimet kertovat, että radioaktiivista materiaalia on päässyt vuotamaan ulkoilmaan. Evakuointi oli vielä kesken. Viimein yhdeksän jälkeen aamulla saapui tieto, että evakuointi on suoritettu, ja operaattori lähti reaktorirakennukseen avaamaan varoventtiiliä käsin. Hän ennätti avata sen kuitenkin vain osittain, kun hänen säteilymittarinsa hälytti, että länsimaisen lainsäädännön määrittelemä maksimiannos, 100 millisievertiä, on ylitetty. Pari päivää myöhemmin kyseinen raja nostettiin 250 millisievertiin, mutta silloin oli jo myöhäistä. Kello 10.40 paineenalennus saadaan lopulta käyntiin, mutta aivan liian myöhään.

Ykkösreaktorin aika loppui kesken kello 15.36, paineenalennuksen ollessa vielä kesken. Näyttävä vetyräjähdys lennätti reaktorirakennuksen ylimpien kerrosten kevyen sääsuojan palasia korkealle taivaalle ja ympäri voimala-aluetta. Romu rikkoi kytkennän vain minuutteja aikaisemmin toimintaan saatujen uusien suurjännitegeneraattoreiden ja reaktorirakennusten välillä ja sammuttivat itse generaattorin. Vedyn mukana reaktorirakennukseen nousseet, räjähdyksessä levinneet radioaktiiviset aineet hidastivat korjaustöitä entisestään. Viisi pelastustyöläistä loukkaantui.

Seuraavana päivänä, 13. maaliskuuta, kolmosreaktorin hätäjäähdytys lopulta pysähtyi. Jäähdytys oli pyörinyt polttoaineen jälkilämmön synnyttämällä höyryllä, mutta sen paine oli nyt laskenut liian alhaiseksi. Myös kolmosreaktorin paineenalennuksen valmistelut aloitettiin, mutta liian myöhään. Pari tuntia sen jälkeen reaktorin polttoaine alkoi sulaa, ja zirkoniumkuoret hajottivat jälleen höyryä vedyksi. Muutamaa tuntia myöhemmin paikalle viimein saatu paloauto ryhtyi pumppaamaan merivettä reaktoriin, ja kuin ihmeen kaupalla reaktorin painetta saatiin alennettua vapauttamalla höyryä ja kaasuja ilmakehään. Samalla pakeni kuitenkin myös radioaktiivisia aineita. Valitettavasti vetyongelma oli unohdettu myös paineenalennusjärjestelmiä suunnitellessa. Päivää myöhemmin kello 11.01 myös kolmosreaktorin rakennuksessa räjähti.

Reilu tunti myöhemmin, 70 tuntia sähköjen menettämisen jälkeen, kakkosreaktorin jäähdytysjärjestelmä ylikuumentui ja jäähdytystä pyörittänyt turbiini pysähtyi. Vesi kiehui pois, ja vajaa neljä tuntia myöhemmin kakkosreaktorin ydin alkoi sulaa ja valua reaktoriastian pohjalle. Myös kakkosreaktorissa alkoi muodostua vetyä, mutta reaktorirakennuksen avattu seinäpaneeli tarjosi sille ja keveille radioaktiivisille aineille ulospääsyn.

Nelosreaktori oli ollut sammutettuna onnettomuushetkellä, joten välitöntä vaaraa ei ollut, vaikka sähköt puuttuivatkin. Se kuitenkin jakoi tuuletuskanavan kolmosreaktorin kanssa, ja sähkön puuttuessa kanavan venttiilit olivat jääneet auki. Kolmosreaktorin kehittämästä vedystä osa löysi tiensä nelosreaktorin sääsuojarakennukseen ja kerääntyi sinne odottamaan kipinää. Kaikkien yllätykseksi myös nelosreaktorin rakennuksessa räjähti 15. maaliskuuta. Syy saatiin selville vasta puoli vuotta myöhemmin, mutta tätä tietoa odotellessa levisi pelko siitä, että reaktorista poistettu polttoaine olisi ylikuumentunut.

Kaikki kolme käynnissä ollutta reaktoriydintä olivat sulaneet. Ketään ei kuitenkaan kuollut ydinonnettomuudessa, ja sekä Maailman terveysjärjestö WHO:n että YK:n säteilyn vaikutuksia tutkivan komission UNSCEARin arvioiden mukaan ketään pelastustöissä olleistakaan ei todennäköisesti tulisi menehtymään onnettomuuden yhteydessä saatuun säteilyyn ja sen seurauksiin. Nelosreaktori oli vielä periaatteessa korjattavissa, mutta alueella olevan radioaktiivisuuden vuoksi se ei olisi kovin helppoa tai halpaa. Viitos- ja kuutosreaktorit eivät kärsineet vaurioita.

Muutaman maaliskuun päivän aikana vaurioituneet reaktorit ja suojarakennukset päästivät ilmakehään huomattavan määrän radioaktiivisia aineita, etupäässä nopeasti höyrystyviä ja vesiliukoisia jodin ja cesiumin isotooppeja. Lisäksi voimaloista yli vuotavaan jäähdytysveteen liukeni radioaktiivisia aineita, ja osa näistä vuodoista päätyi Tyyneen Valtamereen. Pienet vuodot etenkin mereen jatkuivat vielä pitkään, ja tätä kirjoittaessa jonkinasteista radioaktiivisen veden vuotoa tapahtunee edelleen.

Jos voimaloiden paineenalennuksen valmistelut olisi aloitettu heti yhdeksän aikoihin illalla 11. maaliskuuta, kun voimalan johtajalle selvisi, että paineenalennusta saatetaan tarvita, ja jos paineenalennus olisi aloitettu heti kun se oli mahdollista, onnettomuus olisi saattanut olla huomattavasti lievempi. Vetyräjähdyksiltä olisi saatettu välttyä kokonaan, ja parhaassa tapauksessa vahingot olisivat rajoittuneet reaktoreiden tuhoutumiseen. Höyryn mukana ilmakehään olisi levinnyt jonkin verran radioaktiivisia aineita, mutta vain murto-osa siitä määrästä, mikä sulaneesta polttoaineesta vapautui.

Syitä onnettomuusketjuun on etsitty voimalaa operoineen TEPCOn ja ydinturvaviranomaisten toiminnasta, sillä useita suosituksia turvallisuuden parantamiseksi oli jätetty huomioimatta, eikä sattunutta massiivista maanjäristystä ja siitä seurannutta tsunamia oltu otettu riittävästi huomioon. Parempi varautuminen olisi estänyt vahingot lähes varmasti. Onnettomuusvoimalaa puolet lähempänä järistyksen keskipistettä ollut Onagawan ydinvoimalaitos selvisi lähes vaurioitta, ja kymmenen kilometrin päässä ollut Fukushima Kaksi voimalakompleksi säästyi sekin vakavammilta ongelmilta.

Fukushima mediassa

Edelleen saattaa törmätä väitteisiin, joiden mukaan Fukushiman onnettomuus tai sen seuraukset salattiin viranomaisten tai ydinvoimateollisuuden toimesta[viii]. Nopea vilkaisu lähes mihin tahansa julkaisuun tuolta ajalta todistaa kuitenkin toisin. Ydinonnettomuus, jossa ei kuollut ketään, sai huomattavasti enemmän palstatilaa ja nettijakoja kuin yli 20 000 ihmistä tappanut luonnonkatastrofi. Klikkauksia maksimoitaessa huolelliselle raportoinnille jäi vähemmän tilaa. Tyypillisestä esimerkistä käyvät uutiset ”valtavista” radioaktiivisista vuodoista Tyyneen valtamereen, kun yhteensä 300 tonnia radioaktiivisella tritiumilla lievästi saastunutta vettä uutisoitiin päässeen mereen. Veden mukana tritiumia pakeni noin 20–40 terabecquerelia.

Määrää, tai uutista, ei pyritty asettamaan mihinkään laajempaan kontekstiin. Jos näin olisi tehty, olisi havaittu, että radioaktiivisen tritiumin määrä vastasi noin 20–40 kappaletta itsevalaisevia EXIT-kylttejä tai monille suomalaisille tuttuja rynnäkkökiväärin itsevalaisevia pimeätähtäimiä. Huhumylly sen sijaan jatkoi paisumistaan. Nyt netistä on löydettävissä uutisia, joissa suorien sitaattien mukaan vettä vuotaa 300 tonnia päivässä[ix]. Myös veden tritium-pitoisuus on näppärin sanankääntein muuttunut radioaktiiviseksi cesiumiksi ja strontiumiksi, jotka ovat huomattavasti tritiumia vaarallisempia[x].

Toisessa, keväällä 2014 kiertämään lähteneessä uutisessa, Fukushiman onnettomuus liitettiin lasten kilpirauhassyöpiin[xi]. Tarkemmissa seulonnoissa useilta lapsilta oli löytynyt merkkejä kilpirauhasen kasvaimista. Ydinvoimaa vastustavat tahot tulkitsivat tämän merkiksi siitä, että onnettomuus oli aiheuttanut valtavan lisäyksen syöpien määrässä.

Todellisuudessa mitään tällaista ei oltu havaittu. Kilpirauhaskasvaimet ovat varsin yleisiä, ja suurin osa niistä on hyvänlaatuisia tai paranee itsestään. Joidenkin arvioiden mukaan jopa joka kolmas meistä saattaa kantaa tietämättään sellaisia. Niinpä mitä tahansa ihmisjoukkoa tutkittaessa tullaan löytämään merkkejä kasvaimista. Tutkijoiden ongelmana onkin, milloin läpivalaisussa näkyvä varjo lasketaan kasvaimeksi. Kyseisessä tutkimuksessa kasvaimiksi laskettiin paljon aikaisempaa pienemmät muodostumat. Tällaisilla kriteereillä mikä tahansa tutkittu ihmisjoukko näyttäisi merkkejä kilpirauhaskasvaimien määrän hälyttävästä kasvusta.

Lisäksi kasvaimien synty vaatii aikaa, jos syynä todella olisi säteily. Mikäli onnettomuuden seurauksena kilpirauhassyövät todella lisääntyisivät, ne eivät vielä edes näkyisi seulonnoissa. Nyt otetussa seulonnassa asetettiin vasta vertailutaso[xii]myöhempiä seulontoja varten. Ultraäänitutkimusten asiantuntijat ovat kritisoineet toteutettua seulontaa lääketieteellisessä The Lancet julkaisussa todeten, että vertailuryhmä on liian pieni säteilyn vaikutusten selvittämiseksi, ja tarkempi tutkimus luultavasti johtaa turhaan pelotteluun ja tarpeettomiin hoitoihin, kun myös harmittomia tai itsestään paranevia kilpirauhaskasvaimia löydetään ja ryhdytään poistamaan leikkauksilla[xiii].

Vastaavasti Helsingin Sanomien ”Fukushima tikittää yhä uhkaavasti” -jutussa[xiv]kerrottiin, että saastuneilla ja evakuoiduilla alueilla mitattiin 0,4 mikrosievertiä tunnissa olevia annosnopeuksia. Jutussa ei mainittu, että Suomessa kyseessä olisi normaalista vain vähän korkeampi säteilytaso. Pispalassa vastaavan vuosiannoksen voi saada reilussa kuukaudessa. Jos Japanin hallinnon kansainvälisiin suosituksiin pohjautuvia säteilyrajoja sovellettaisiin Suomeen, täytyisi merkittävä osa Suomesta evakuoida välittömästi. Tämä kertoo jotain myös säteilyrajojen tiukkuudesta maailmalla. Se kertoo jotain myös siitä, miksi Fukushiman siivoaminen tulee maksamaan niin valtavasti. Alue siivotaan huomattavasti siistimmäksi säteilystä, kuin mitä suurin osa Suomea on luonnostaan. On aivan varmaa, että monet muut yhteiskunnan hiljaisesti hyväksymät toiminnat kuten fossiilisten polttaminen aiheuttavat Japanissa asuville paljon suurempia terveyshaittoja.

Fukushiman onnettomuuden terveyshaitat

Ensimmäisen vertaisarvioidun tutkimuksen Fukushiman terveyshaitoista tekivät John Ten Hoeve ja professori Mark Z. Jacobson Stanfordin yliopistosta[xv]. Lähinnä teoreettisiin malleihin pohjautuvan tutkimuksen mukaan Fukushiman onnettomuuden säteily tulee aiheuttamaan koko maailmassa yhteensä noin 130 syöpäkuolemaa seuraavan 40 vuoden aikana. Tämä ei ole tilastollisesti havaittavissa. Tutkimus käytti konservatiivista LNT-mallia, joka todennäköisesti yliarvioi kuolleiden määrää, sillä se olettaa, että hyvin pienetkin lisäannokset aiheuttavat syövän hyvin pienessä osassa väestöä. Mark Jacobson tunnetaan erittäin ydinvoimakriittisistä näkemyksistään ja uusiutuvien energianlähteiden suurena puolestapuhujana. Onkin mielenkiintoista, että hän toteaa tutkimuksessaan evakuoinnin aiheuttaneen melko varmasti suurempia vahinkoja kuin säteily olisi voinut aiheuttaa koteihinsa jääneille ihmisille.

Paikan päällä tutkimusta tehneen Maailman terveysjärjestö WHO:n raportti toteaa, että Fukushiman ydinonnettomuus voi lisätä laskennallista syöpäriskiä hyvin vähän, mutta sairastuvuuden tai kuolleisuuden lisäystä ei tulla käytännössä havaitsemaan[xvi]. Media esitti nämä tutkimustulokset mahdollisimman raflaavasti. Otsikot keskittyivät kertomaan, että suurimmillaan pienten tyttöjen riski sairastua kilpirauhassyöpään kohosi 70 prosenttia. Järkyttävän ja huomiota herättävän otsikon takana vähälle huomiolle jäi se, että tämä tarkoitti elinikäisen riskin kohoamista 0,75 prosentista 1,25 prosenttiin (siis noin 70 prosenttia, tai 0,5 prosenttiyksikköä), ja että se päti vain harvoihin, kaikkein saastuneimmalla alueella olleisiin[xvii]. Vaikka evakuoinnin kestoa voidaankin kritisoida, se ja tiukat rajoitukset ruoan säteilypitoisuudelle olivat Tšernobylin kokemusten perusteella ehdottomasti tarpeen.

UNSCEAR:in raportti päätyy samankaltaisiin johtopäätöksiin. Ainoastaan 167 pelastustyöläisen arvioidaan saaneen säteilyannoksen, jonka johdosta heidän riskinsä sairastua syöpään on kohonnut hieman. Kun otetaan huomioon, että karkeasti 60 heistä sairastuu joka tapauksessa syöpään elämänsä aikana, ja että heidän terveyttään todennäköisesti tullaan seuraamaan normaalia tarkemmin tulevina vuosina, voi heidän mahdollisuutensa kuolla syöpään jopa pienentyä. Tämä johtuu siitä, että mikäli syöpä, johtui se mistä tahansa, havaitaan ajoissa, on se helpommin hoidettavissa.

Yllättävän monen kriitikon mielestä salaliitto on ainoa mahdollinen selitys sille, miksi WHO:n ja muiden asiantuntijatahojen tutkimustulokset eivät vastaa voimakkaan ydinvoimavastaisia ennakkoluuloja. Internetissä ja sosiaalisessa mediassa liikkuu myös huhuja, joiden mukaan WHO on sopimuksella[xviii] kansainvälisen ydinenergiajärjestö IAEA:n otteessa eikä voi julkaista mitään, mitä IAEA ei hyväksyisi. Tätä on sittemmin käytetty aseena WHO:n tutkimustuloksia vastaan. Ainoa todiste kyseisen salaliiton olemassaolosta on yksi lainaus WHO:n ja IAEA:n tekemästä yhteistyösopimuksesta. Salaliittoteorioille tyypilliseen tapaan sopimuksen koko tekstiä ei lainata: se kun kertoisi yksikäsitteisesti, että vaikka WHO:n toivotaan ilmoittavan IAEA:lle löydöksistään, IAEA:lla ei ole mitään valtaa puuttua WHO:n toimintaan tai sen tekemiin johtopäätöksiin[xix]. Kyseisenkaltainen yhteistyölauseke on varsin tavallinen kansainvälisten organisaatioiden välisissä sopimuksissa. Sen tarkoitus on varmistaa, että esimerkiksi yksi järjestö ei julkaise toiselta järjestöltä saatuja, mahdollisesti epävarmoja tietoja ilman tarkastusta.

Lisäksi kukaan WHO:ssa ei ole vuotanut oletettuja ”oikeita” tuloksia ja tutkimuksia, vaikka kohu ja julkisuus olisivat taattuja. Itse asiassa WHO on ottanut sopimukseen kantaa jo vuonna 2001, ja todennut että huolet ovat aiheettomia[xx]. Kriittisen ajattelijan mieleen saattaa nousta myös kysymys siitä, miksi sitten kaikki muutkin vertaisarvioidut tutkimukset – myös ydinvoimaa varsin avoimesti vastustavien tutkijoiden tekemät – antavat samansuuntaisia tuloksia?

Parannuksia tilanteeseen ja tutkimusten tuloksiin saataisiin antamalla ydinasekokeita havainnoivan monikansallisen CTBTO:n julkistaa sen erittäin herkillä tutkimusasemillaan keräämä säteilytieto. Neuvottelut tämän sallimiseksi ovat käynnissä, mutta 182 osakasvaltion saaminen sopimaan keskenään mistä tahansa voi viedä aikaa. Arviot Fukushimasta vapautuneen radioaktiivisen materiaalin määrästä heittelevät rajusti. Tiedon puute oli yksi syy tähän: aluksi ei tiedetty mitä ja mistä radioaktiivisia aineita oli vapautunut, ja olivatko esimerkiksi paikalla varastossa olleet käytetyt polttoaineet vaarassa[xxi]. Suurimmat alkuvaiheen arviot ovat yli seitsemän kertaa suuremmat (17 846 petabecquerelia, PBq), kuin reaktorien 1–3 polttoaineet sisälsivät yhteensä (2 453 PBq). Todellisuudessa tästäkin vapautui vain osa.

TEPCO:n myöhempi arvio ilmakehään päässeistä aineista on noin 500 petabecquerelia jodi-131:a, 10 PBq cesium-137:a ja 10 PBq cesium-134:a.  Yhteismitallisina jodi-131 -ekvivalentteina kokonaismäärät ovat 500 + 400 + 40 = 940 PBq. Mereen vuoti radioaktiivisia aineita yhteensä 169 PBq jodi-131-ekvivalenttia. Lisäksi vaarattomia kaasuja, lähinnä isotooppia xenon-133, vapautui noin 500 PBq. Vertailun vuoksi Tšernobylistä vapautui 5 200 PBq jodi-131-ekvivalenttia.

Tyyneen Valtamereen Fukushimasta vuotava säteily on hyvä asettaa kontekstiin[xxii].

 Merien radioaktiivisuuden lähteet
 Ydinkokeet 1950- ja 1960-luvulla 950 PBq
 Tšernobyl 100 PBq
 Fukushima yhteensä 14–90 PBq
 Tärkeimmät luonnolliset radionuklidit merissä
 Uraani-238 37 000 PBq
 Kalium-40 15 000 000 PBq

Fukushiman onnettomuus on silti vaatinut ja tulee vaatimaan uhreja. Viimeisimpien arvioiden mukaan jopa 1 600 evakuoitua on kuollut ennenaikaisesti, osa itsemurhiin, osa huumeisiin, jotkut vanhat tai sairaat itse evakuoinnin rasituksiin. Ahdistukseen, sosiaaliseen leimautumiseen ja näiden aiheuttamiin psykologisiin oireisiin ja niiden seurauksiin (esimerkiksi päihteiden väärinkäyttö ja mielenterveysongelmat), voi hyvinkin sairastua ja menehtyä huomattava määrä ihmisiä. Kyseessä on valtava tragedia, mutta eri syistä kuin usein luullaan.

Fukushima oli millä tahansa mittarilla valtava inhimillinen katastrofi, eikä sitä olisi saanut tapahtua. Lähiseudun asukkaat menettivät kotinsa, kenties pysyvästi. Vaikka säteilytasot ovatkin kohtuullisen alhaisia, pelko estää monia palaamasta. Kun useat jäävät evakkoon, myös palaamista harkitsevat joutuvat miettimään, onko kotikylä enää asuttava ja voiko siellä työllistyä.

Fukushiman seurauksena hajaantui kokonaisia yhteisöjä. Tästä aiheutuva kärsimys on vaikeasti mitattavissa, mutta ihminen on sosiaalinen laji, ja sosiaalisen verkoston romahduksella voi olla suuria ja vakavia vaikutuksia. Tämä kokonaisiin yhteisöihin yhdellä kertaa traumaattisesti vaikuttava isku onkin kenties ainoa tapa, jolla ydinvoiman riskit todella eroavat joidenkin muiden energialähteiden riskeistä. Tuotettua energiayksikköä kohden hiilivoima tappaa valtavan paljon enemmän, ja sen vahinkomekanismit ovat hyvin samanlaisia kuin säteilyllä: mitään yksittäisiä sairauksia ei voi osoittaa hiilenpoltosta aiheutuneiksi, mutta kokonaisuus näkyy tilastoista. Sen aiheuttamat kuolemat ovat kuitenkin, kaivosyhteisöjä lukuun ottamatta, erillisiä, vain tilastoissa näkyviä yksittäistapauksia, jotka eivät uhkaa kokonaisia yhteisöjä samalla tavalla kuin ydinonnettomuuksiin liittyvät evakuoinnit. Vastaavasti uusiutuvan energian tuottamiseksi louhittujen malmien ympäristö- ja terveyshaitat näkyvät lähinnä kaivosten lähiseuduilla, eivätkä useinkaan pakota asukkaita muuttamaan kodeistaan. Ydinvoimakaan ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen vaikutuksissaan kokonaisiin yhteisöihin: vesivoimaonnettomuudet ovat kautta historian hukuttaneet kokonaisia kyliä ja kaupunkeja, ja patoaltaiden rakentaminen on ajanut pysyvästi evakkoon miljoonia.

Fukushima ja Tšernobyl herättävät kuitenkin yhden tärkeän ja mielestämme liian harvoin kysytyn kysymyksen. Tiedämme viimeistään nyt, että ydinonnettomuuksissa psykologiset seuraukset aiheuttavat paljon suurempia terveyshaittoja kuin onnettomuuksiin liittyvä säteilyvahinko. Ovatko esimerkiksi varainhankinnassaan ydinvoimaonnettomuuksia ja niiden seurauksilla pelottelua surutta käyttävät kansalaisjärjestöt ja niiden kampanjoita suunnittelevat missään, edes moraalisessa, vastuussa psykologisperäisistä ongelmista?

Loppuviitteet:

[i] Kts. Corrice (2012). Fukushima: the First Five Days. Fukushiman onnettomuuden kuvaus perustuu suurelta osin tähän, alkuperäisiin tapahtumalokeihin perustuvaan kirjaan.

[ii] NUREG-1150, NRC (1991). http://www.nrc.gov/reading-rm/doc-collections/nuregs/staff/sr1150/

[iii] Atomic Accidents-kirja tarjoaa lukija kattavan selostuksen Fukushiman ydinonnettomuuden taustoista ja etenemisestä. Tämän kirjan onnettomuuden kuvaus pohjautuu paljolti kirjan kuvaukseen sekä Wikipedian onnettomuutta ja sen etenemistä kuvaaviin sivuihin.

[iv] Eristyslauhdutin, englanniksi isolation condenser oli asennettu vanhimpaan ykkösreaktoriin

[v] Mahaffey, James (2014-02-04). Atomic Accidents: A History of Nuclear Meltdowns and Disasters: From the Ozark Mountains to Fukushima (Kindle Locations 7451-7452). Pegasus Books. Kindle Edition.

[vi] Luvut UNSCEAR:in raportista. UNSCEAR 2013 Report Volume I: Report to the General Assembly, Scientific Annex A: Levels and effects of radiation exposure due to the nuclear accident after the 2011 great east-Japan earthquake and tsunami. s. 25. http://www.unscear.org/docs/reports/2013/13-85418_Report_2013_Annex_A.pdf

[vii] Tiedot UNSCEAR:in raportista. UNSCEAR 2013 Report Volume I: Report to the General Assembly, Scientific Annex A: Levels and effects of radiation exposure due to the nuclear accident after the 2011 great east-Japan earthquake and tsunami. s. 33. http://www.unscear.org/docs/reports/2013/13-85418_Report_2013_Annex_A.pdf

[viii] Aiheesta on jopa kirjoja, kuten ravitsemusterapeutti ja Greenpeace-aktivisti Kimberly Robersonin kirjoittama Silence Deafening, Fukushima Fallout … A Mother’s Response.

[ix] Fukushima leaking radioactive water for ‘2 years, 300 tons flowing into Pacific daily’, RT (2013). http://rt.com/news/japan-fukushima-nuclear-disaster-164/. Luettu 3.1.2016

[x] New Radioactive Water Leak Found at Fukushima Plant, Nation of Change (2014). http://tinyurl.com/onwunt4. Luettu 3.1.2016

[xi] http://ecowatch.com/2014/06/14/fukushima-children-dying/. Luettu 3.1.2016

[xii] Why the Cancer Cases in Fukushima Aren’t Likely Linked to the Nuclear Disaster, National Geographic (2014). http://tinyurl.com/nj55csx. Luettu 3.1.2016

[xiii] Shibuya, K., Gilmour, S., Oshima, A. (2014). Time to reconsider thyroid cancer screening in Fukushima. The Lancet 383(9932), 1883-1884. http://tinyurl.com/jy2xntr

[xiv] Fukushima tikittää yhä uhkaavasti, HS (2013). http://www.hs.fi/ulkomaat/a1385182163309

[xv] Worldwide health effects of the Fukushima Daiichi nuclear accident, DOI: 10.1039/c2ee22019a http://www.stanford.edu/group/efmh/jacobson/TenHoeveEES12.pdf

[xvi] World Health Organization weighs in on Fukushima, Nature News Blog (2012). http://tinyurl.com/jthbt7l

[xvii] Global report on Fukushima nuclear accident details health risks, WHO (2013). http://tinyurl.com/pf5dcq8

[xviii] Sopimus luettavissa Wikisource.org-palvelussa: http://tinyurl.com/qhl3mqu. Luettu 3.1.2016

[xix] Kts. http://rationalwiki.org/wiki/WHO-IAEA_conspiracy

[xx] http://www.who.int/ionizing_radiation/pub_meet/statement-iaea/en/. Luettu 3.1.2016

[xxi] http://www.fukuleaks.org/web/?p=11668. Luettu 3.1.2016

[xxii] Buesseler, Ken O. (2014). Fukushima and ocean radioactivity. Oceanography 27(1):92-105. Luettavissa http://www.tos.org/oceanography/archive/27-1_buesseler.pdf