Venäjä ei kykene merkittävään teollisuuden liikekannallepanoon

21 syyskuun, 202222 syyskuun, 2022 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Tiedot osittaisesta liikekannallepanosta Venäjällä herättävät kysymyksen, voisiko Kremlin regiimi saada poikkeuslakien avulla Venäjän sotateollisuuden tuottamaan merkittävän määrän aseita ja muuta sotakalustoa. Lyhyesti sanottuna, Venäjän teollisuuden tämän hetkisen tilan ja aikaisempien teollisten mobilisaatioiden historian perusteella todennäköisin vastaus on “ei.” Venäjä tulee häviämään sodan: kysymys on enää siitä, miten pian.

Venäjän sotateollisuus on vaikeuksissa jo nyt, eikä siviiliteollisuuden muuttaminen edes vanhentuneiden aseiden tuotantoon onnistu nopeasti tai helposti, vaikka Venäjä kykenisi hankkimaan riittävästi aseiden valmistukseen tarvittavia työstökoneita, komponentteja ja materiaaleja. Sanktiot ovat kuitenkin rajoittaneet nykyaikaisten työstökoneiden ja muiden komponenttien vientiä jo vuoden 2014 jälkeen, eikä edes Venäjän aseteollisuus ole saanut niitä tarpeeksi.

Vaikka yksittäisiä pieniä sarjoja aseita voidaan kyetä tuottamaan nopeastikin ja tuotannon lavastaminen propagandaa varten on vielä helpompaa, on erittäin epätodennäköistä, että Venäjän suhteellisen vähäinen siviiliteollisuus kykenisi tuottamaan mainittavia määriä mitään käyttökelpoisia aseita ennen vuoden 2023 loppua, vaikka koko teollisuus yritettäisiin nyt pakottaa asetuotantoon. Tämäkin tuotanto rajoittuisi lähinnä yksinkertaisiin, tavallisen konepajan työkaluilla valmistettavissa oleviin kevyisiin aseisiin kuten toisen maailmansodan Sten- ja PPS-43-konepistoolien kaltaisiin massasulkuisiin konepistooleihin, miinoihin, ja kevyisiin kranaatinheittimiin.

Näiden lisäksi tai sijaan voitaisiin kenties tuottaa enemmän tai vähemmän improvisoituja ja taisteluarvoltaan kyseenalaisia aseita, kuten enintäänkin toisen maailmansodan panssarinyrkkiä vastaavia panssarintorjunta-aseita ja siviiliautoista panssarilevyjä hitsaamalla tehtyjä “panssariautoja.” Nykyaikaisella taistelukentällä ehdottoman tärkeiden raskaiden aseiden (tykistö, taistelupanssarivaunut, ohjukset, rynnäkkövaunut jne.) tuotanto siviiliteollisuuden työkaluin on käytännössä mahdotonta. Palaan myöhemmin vielä tarkemmin ongelmiin, joita siviilituotannon muuttaminen sotatuotantoon on aina kohdannut, ja joita Venäjä todennäköisesti ei kykene ratkaisemaan.

Venäjän aseteollisuus oli vaikeuksissa jo ennen sotaa

Nykyaikaisten tai edes yksinkertaistettujen raskaiden aseiden ja niiden ampumatarvikkeiden tuottaminen edes Venäjän aseteollisuudessa sellaisissa määrin, että niillä olisi vaikutusta sodan kulkuun, on hyvin epätodennäköistä niin kauan kun sanktiot rajoittavat mm. työstökoneiden ja elektroniikan komponenttien saatavuutta. Venäjän kehittyneemmät aseet ovat lähes täysin riippuvaisia läntisestä tekniikasta. Tämän korvaaminen kotimaisella tekniikalla ei ainakaan ole helppoa, eikä välttämättä edes mahdollista. Esimerkiksi Venäjän tärkein panssarivaunutehdas Uralvagonzavod joutui tiettävästi rajoittamaan panssarivaunujen tuotantoa tai jopa lopettamaan sen kokonaan jo maaliskuussa komponenttipulan vuoksi.

Todennäköisesti suurelta osin työstökoneiden kulumisen ja mm. modernien lämpötähtäinten ja muiden modernien aseiden tarvitsemien komponenttien puutteen vuoksi niin Uralvagonzavodin kuin muunkin Venäjän sotateollisuuden tuotanto on ollut rajoitettua ja laskussa jo ennen sotaa. Alla olevissa, kansainvälisessä tutkimuskonferenssissa vuonna 2021 julkaistuissa kuvaajissa esitetään, että asetuotannon kannalta olennaisten teollisuudenalojen tuotanto nousi hiukan vuoteen 2016 saakka, mutta on sen jälkeen laskenut tasaisesti. Sama lähde, jonka tarkkuudesta en valitettavasti voi mennä takuuseen, selittää laskun etenkin työkoneiden ja tuotantolaitosten kulumisella ja riittämättömillä korvaavilla investoinneilla – mikä puolestaan selittyy suurelta osin esimerkiksi työstökoneiden viennin rajoituksilla.

Kirjoittajat toteavat, että venäläiset puolustusalan yritykset käyttävät vanhoja ja kuluneita laitteita, korvaavien investointien nopeus ei ole muuttunut kymmeneen vuoteen, ja niiden poistuma on vain hidastunut hieman. Tehtaiden koneita ja testauslaitteistoja ei korvata. Tuotannon infrastruktuuri kuten rakennukset sekä sähkö-, vesi-, ja kaasulinjat rapistuvat ja viat haittaavat jo tuotantoa. Infrastruktuurin korjaaminen vaatisi suuria remontteja. Kaiken hyväksi puolustusteollisuus kärsii työvoimapulasta. Nyt Venäjälle asetetut sanktiot eivät ainakaan helpota tilannetta, etenkin kun jopa kiinalaiset valmistajat ovat todenneet länsimaiden markkinoille pääsyn olevan Venäjän pieniä tilauksia tärkeämpää. Vaikka vientikiellot eivät koskaan ole täydellisen pitäviä, ne vaikeuttavat merkittävästi minkään edistyneemmän tekniikan tuottamista sellaisissa määrissä, mitä moderni sota nielee.

*Gregova ym 2021, “Actual problems and limiting factors in the development of the Russian military-industrial complex.”*

Yhden tiedon mukaan esimerkiksi Uralvagonzavodin suurin tehdas Nizhni Tagilissa toimitti vuonna 2021 Venäjän asevoimille vain 34 modernisoitua T-72B3/B3M-vaunua, eikä sen tuotanto vuosien 2011-2020 välillä ollut kuin noin 160-170 taistelupanssarivaunua vuosittain. Lisäksi pienemmät tehtaat tuottivat ennen sotaa vuosittain tiettävästi muutamia pääasiassa Neuvostoliiton aikana valmistetuista T-80-panssarivaunuista modernisoituja T-80BMV-vaunuja. Yhteensä modernisoituja tai uusia taistelupanssarivaunuja toimitettiin armeijalle vuosittain ehkä enintään 180. Tällä hetkellä Uralvagonzavod on tiettävästi täystyöllistetty Ukrainassa vaurioituneiden taisteluajoneuvojen korjaamiseksi, eikä kykene tuottamaan uutta kalustoa.

Yhteensä erilaisia taisteluajoneuvoja kyettiin Venäjällä tuottamaan ennen sotaa keskimäärin noin 650 kappaletta vuosittain. Näistä suurin osa oli kunnostettuja ja modernisoituja neuvostoaikaisia ajoneuvoja, joskin myös uusia malleja on otettu tuotantoon. Tähän mennessä Venäjä on valokuvatodisteista laskettuna menettänyt vähintään 1155 taistelupanssarivaunua, 1280 rynnäkkövaunua, 924 panssaroitua kuljetusvaunua tai -ajoneuvoa, 464 tukevien aselajien ja komentopaikka-ajoneuvoa ja 1611 panssaroimatonta ajoneuvoa. Todelliset menetykset ovat todennäköisesti selvästi suuremmat.

Tehtaiden kapasiteetti ei riitä edes kaluston perushuoltoihin

Tuhoutumatonkin kalusto vaatii myös säännöllistä huoltoa ja varaosia. Vaikka kalustoa käytettäisiin huolellisesti, varaosia olisi tarpeeksi ja huolto suoritettu asianmukaisesti, esimerkiksi T-72- ja T-90-taistelupanssarivaunuissa käytetyt dieselmoottorit on käytännössä rakennettava uudelleen 1000 käyttötunnin jälkeen. Venäjän armeijan yleinen alennustila, kurittomuus ja massiivinen korruptio antavat hyviä syitä uskoa, että kalustoa ei käytetä huolellisesti, varaosia ei ole tarpeeksi eikä huoltoja suoriteta asianmukaisesti.

Suurin osa Venäjän asevoimien Ukrainassa nyt käyttämästä kalustosta onkin todennäköisesti palautettava tehtaalle uudelleenrakennusta varten tämän vuoden loppuun mennessä, tai niitä voidaan käyttää enintään kiinteinä pesäkkeinä. Tämä voi selittää osittain sen, miksi Ukraina sai vastahyökkäyksessään yksinomaan sotasaaliiksi enemmän raskasta kalustoa mitä monen keskikokoisen maan armeijoilla yhteensä on: todennäköisesti merkittävä osa tästä ei ollut todellisuudessa taistelukuntoista.

Vastaavista ongelmista on raportoitu myös esimerkiksi tykistön suhteen. Tykin putkien kuluminen ammuttaessa, valmistettujen putkien heikko laatu ja uusien putkien valmistamisen vaikeudet mm. työstökonepulan vuoksi ovat johtamassa siihen, että Venäjän armeijan ykkösnyrkki tykistö hapertuu. Ennen pitkää sen kyky tukea taistelua romahtaa, vaikka Venäjä kykenisikin hankkimaan ja toimittamaan rintamalle riittävästi ammuksia. Venäjän teollisuus ei ole kuitenkaan kyennyt toimittamaan edes tarpeeksi ammuksia, ja Kremlin edustajien ilmoitetaan ostavan niitä nyt Pohjois-Koreasta.

Ukraina puolestaan on jo kyennyt vaikeuttamaan merkittävästi etenkin tykistön ammushuoltoa tuhoamalla lukuisia ammusvarikoita. Varikot on nyt jouduttu siirtämään paljon kauemmaksi etulinjasta, minkä seurauksena jäljellä olevilla kuljetusajoneuvoilla kyetään siirtämään päivittäin paljon vähemmän materiaalia etulinjan joukkojen käytettäväksi. Sitä mukaa kun Ukrainan kyky iskeä kauemmaksi kasvaa ja kuljetusajoneuvoja tuhoutuu, Venäjän jo nyt massiiviset huolto-ongelmat vain pahenevat entisestään.

Ottaen huomioon, että venäläisten asetehtaiden kapasiteetti ei näytä riittävän edes Ukrainassa vaurioituneen ja kuluneen kaluston korjaamiseen, on hyvä kysymys, miten paljon Venäjän Neuvostoliitolta perimästä raskaasta kalustosta voidaan saada minkäänlaiseen käyttöön, ja kuinka nopeasti. Suurinta osaa on säilytetty vuosikymmeniä ulkosalla, ja tiedetään, että jopa Venäjän ydinaseista päävastuullisten strategisten rakettijoukkojen ydinsodan komentopaikkalentokoneesta varastettiin osia myytäväksi vielä 2019.

Venäjän pääministeri allekirjoitti äskettäin määräyksen kahden panssari- ja taisteluvaunuja korjaamaan ja kunnostamaan tarkoitetun tehtaan rakentamisesta Ramenskojeen Moskovan lähellä ja Kamensk-Shaktinskyyn Rostovin lähellä. Määräyksessä annetun aikataulun mukaan pelkästään tehtaiden johtajien löytämiseen ja tehtaiden rekisteröimiseen yritysrekisteriin kuluu viisi kuukautta, ja sen jälkeen tarvitaan neljä kuukautta yritysten siirtämiseen puolustusministeriön organisaatioon ennen kuin tehtaiden rakentamista edes päästään aloittamaan. Ainakin yllä olevan lähteen haastattelemien asiantuntijoiden mukaan kyseessä on todennäköisemmin yritys peitellä aukkoja valtion kassassa, eikä tehtaita luultavasti rakenneta koskaan.

Ukrainassa onkin nyt nähty ja saatu sotasaaliiksi jopa modernisoimattomia mutta tekniikaltaan yksinkertaisia T-62-panssarivaunuja ja huhujen mukaan jopa 1940-luvulla rakennettuja tykkejä ollaan kunnostamassa käyttökuntoon. Tätä modernimman ja “varastoinnissa” todennäköisesti enemmän kärsineen kaluston kunnostaminen suurissa määrin on vähintäänkin epätodennäköistä. Erään arvion mukaan varastoidun T-62-panssarivaunun kunnostaminen jotakuinkin sotakelpoiseksi vaatii asiansa osaavalta varikolta noin kaksi viikkoa, kun taas modernimpien T-72- ja T-90-vaunujen kunnostaminen vaatii 1-2 kuukautta. Monimutkaisempien T-80-vaunujen korjaaminen vaatii jopa 3 kuukautta. Tämäkin olettaa, että tarvittavia korjausvarikoita ja varaosia on ylipäätään olemassa.

Vielä monimutkaisempien aseiden kuten lentokoneiden ja ohjusten valmistaminen ei ole ainakaan helpompaa. Ei olekaan liioittelua todeta, että parhaassakin tapauksessa Venäjän teollisuus tarvitsee vuosikymmenen edes korvatakseen nyt kulutetut ja menetetyt aseet ja materiaalin.

Siviiliteollisuutta ei noin vain muuteta sotatuotantoon

Aseteollisuuden puutteiden korvaaminen muuttamalla siviiliteollisuus sotatuotantoon ei käytännössä ole Venäjän mahdollisuuksien rajoissa. Toisen maailmansodan teollisen mobilisaation kokemuksista tiedetään, että siviilituotantoa ei voida noin vain muuttaa tuottamaan kuin enintään yksinkertaisimpia aseita. Siviilituotannossa käytetyt työkalut ja työstökoneet eivät useimmissa tapauksissa sovi asetuotantoon, ja vaikka esimerkiksi modernit tietokoneohjatut työstökoneet ovatkin 1940-luvulla käytettyjä joustavampia, aseista on myös tullut monimutkaisempia. Niinpä siviilituotannon merkittävä muuttaminen sotatuotantoon vaatisi käytännössä suurta määrää uusia työstökoneita. Esimerkiksi kun Studebackerin autotehdas muutettiin v. 1941 tuottamaan lentokoneen moottoreita, sen noin kolmesta tuhannesta työstökoneesta vain 414 voitiin ottaa edes muokattuna käyttöön. Näistäkin 350 oli yksinkertaisia penkkiporakoneita.

Paljon puhuttu Yhdysvaltojen autoteollisuuden muuttaminen sotatuotantoon tarkoittikin käytännössä sitä, että autoteollisuuden tuotantolinjat purettiin ja varastoitiin rauhaa odottamaan, ja tyhjiin tehtaisiin rakennettiin täysin uudet tuotantolinjat. Venäjän kyky rakentaa omin voimin mitään vastaavaa teollista asetuotantoa on, kuten ylempänä todettiin, enintäänkin heikko.

Vaikka työstökoneita ja muita tarvittavia materiaaleja olisikin saatavilla, ja vaikka Venäjä ei kärsisi korruptiosta siinä määrin kuin se kärsii, muutostyöt ja työvoiman uudelleenkouluttaminen vaativat myös aikaa. Yhdysvaltojen sotakokemusten opettama nyrkkisääntö on, että niin täysin uuden sotatarviketehtaan rakentaminen kuin olemassaolevan muuttaminenkin vaatii säännönmukaisesti noin 18 kuukautta: tuotantolinjojen rakentamiseen menee noin vuosi, ja sen jälkeen tarvitaan vielä noin puoli vuotta, ennen kuin tuotantolinja on sisäänajettu ja työntekijöiden osaaminen on sillä tasolla, että mainittavaa tuotantoa saadaan aikaan. Tätä prosessia on vaikea nopeuttaa merkittävästi, ja 18 kuukautta lienee kohtuullisen hyvä nyrkkisääntö nykypäiväänkin, ottaen huomioon nykyaikaisen tekniikan suuremman monimutkaisuuden. Esimerkiksi tuulivoimaloita tuottavien tehtaiden rakentaminen ja käyttöönotto vaatii 1-2 vuotta.

Onkin äärimmäisen epätodennäköistä, että mikään määrä ukaaseja saisi Venäjän teollisuuden tuottamaan asevoimille juuri mitään uutta kalustoa ennen ensi vuoden loppua. Edes kyky korjata vaurioitunutta kalustoa ei välttämättä pysy entisellään. Tuotantomäärät, joilla olisi ratkaisevaa vaikutusta sodan kulkuun, ovat käytännössä kaiken todennäköisyyden tuolla puolen.

Ukrainan nopea voitto on kaikkien etu

Nyt onkin syytä siirtää katse siitä, mitä Putin ja Kremlin kleptokraatit voivat tehdä, siihen, mitä me voimme tehdä heille. Tämä inhimillisestä kärsimyksestä täysin piittaamaton, läpeensä kyyninen hallinto tulee varmasti tekemään kaiken mitä se voi viivyttääkseen väistämätöntä kaatumistaan. Jos se arvelee voivansa ostaa edes vähän lisää aikaa heittämällä liikekannalle pantuja, käytännössä kouluttamattomia reserviläisiä taistelemaan 1960-luvun hädin tuskin toimivilla aseilla, tukeutuen huoltoon joka ei kykene edes ruokkimaan kunnolla edes Venäjän tällä hetkellä kentällä olevia joukkoja, se epäilemättä tekee niin. Sodan lopputulosta se ei muuta.

Venäjä ei kyennyt ratkaisuun edes parhailla aseillaan ja joukoillaan, ja karaistuneet, voitontahtoiset, tiedustelukyvyiltään (osin NATOn avun ansiosta) ylivertaiset ukrainalaiset saavat jatkuvasti entistä modernimpaa aseistusta. Liikekannalle pannut reserviläiset, joiden johtajiksi ajatellut kaaderiupseerit ovat kärsineet valtavia tappioita Ukrainassa, olisivat tuskin paljonkaan paremmassa asemassa kuin Saddam Husseinin sotilaat Persianlahden sodissa Yhdysvaltoja vastaan.

Onkin mielenkiintoista nähdä, toistuvatko vuoden 1917 tapahtumat. Tsaarinvallan kukistanut vallankumous sai merkittävästi voimaa pääkaupunkiin Pietariin majoitetuista sadoista tuhansista asevelvollisista, jotka tiesivät joutuvansa ennen pitkää tykinruoaksi huonosti sujuneeseen sotaan. Venäjä on äärimmäisen keskitetty maa, ja esimerkiksi kaikki raideliikenne – Venäjän asevoimien logistiikan ydin – kulkee Moskovan kautta. Liikekannallepanon myötä Moskovan läpi tulee varmasti kulkemaan tuhansittain reserviläisiä, ja ottaen huomioon Venäjän asevoimien kyvyn huolehtia sotilaistaan, kuljetuksia odottamassa saattaa olla kerrallaan tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia, kenties likimain taivasalle majoitettuja, aiheellisesti rintamalle joutumista pelkääviä reserviläisiä. Kenties Kremlin pamputtajat kykenevät pitämään heidät kurissa; kenties eivät.

Kaikille parasta olisi nyt auttaa Ukraina mahdollisimman nopeaan voittoon. Ukraina tulee voittamaan sodan, mutta mitä nopeammin se voittaa, sitä vähemmän aikaa Kremlin ja Venäjän armeijan ryöväreillä on tappaa niin ukrainalaisia kuin liikekannalle pantuja venäläisiäkin. Nopea voitto olisi myös muun Euroopan etu. Mitä nopeammin Venäjä häviää, sitä nopeammin pääsemme takaisin kohti normaalimpia aikoja, ja sitä pienemmiksi jäävät kaikenlaiset vahingot. Kyse ei ole enää vain Putinin vallasta, koska myös Putinin todennäköinen seuraaja hyvin mahdollisesti jatkaisi sotaa. Venäjän häviö edellyttää siksi sen asevoimien tekemistä kyvyttömiksi jatkamaan taistelua.

Toisin sanoen, kunnes Venäjän hallinto osoittaa todellisia muutoksen merkkejä, lähtökohtana on oltava, että Venäjän asevoimat on lyötävä. Näin myös tulee ennemmin tai myöhemmin käymään. Kaluston yllä mainittu, korvaavaa tuotantoa ja korjauskykyä suurempi tuhoutuminen ja kuluminen tulevat ennemmin tai myöhemmin johtamaan Venäjän asevoimien taistelukyvyn romahtamiseen.

NATOn tai lähestulkoon yksin Suomenkin ilmavoimat ja korkeimmassa valmiudessa olevat joukot ovat nyt enemmän kuin tarpeeksi Venäjän jäljellä olevan sotilaallisen uhan torjumiseen. Suomenkin tulisi siksi lähettää nyt Ukrainalle niin paljon kaikkea apua kuin ukrainalaiset voivat käyttää, niin nopeasti kuin mahdollista. Uusimpiakin aseita kannattaisi lähettää vaikkapa lainaksi, sopien niiden palauttamisesta sen jälkeen kun Venäjä on lyöty. Aseet on taottu juuri tätä hetkeä varten.

Venäjän uhkailuja eskalaatiosta on turha suuremmin pelätä. Putin tulee kaatumaan, ja jos hän aikoo ikinä käyttää esimerkiksi ydinaseita yrittäessään estää oman tuhonsa, hän tulee niin myös tekemään. Tähän me emme voi vaikuttaa, mutta onneksi ei ole myöskään hyviä syitä uskoa, että Putin koskaan ydinaseita käyttäisi. Sotilaallista ratkaisua ei niilläkään saada aikaan, eikä siviilien pommittaminen ole vielä ratkaissut yhtään sotaa. Yhdysvallat ei voisi mitenkään jättää ydinaseiden käyttöä huomiotta, ja se voisi iskeä tuhoisasti takaisin jopa käyttämättä yhtään ydinasetta. Kiinakaan ei varmasti katsoisi asiaa hyvällä.

Venäjän häviö on varma. Mitä nopeammin Venäjä kaatuu, sitä vähemmän Putinilla tai kellään muullakaan Kremlin roistolla on aikaa likaisten temppujen valmisteluun ja toteuttamiseen. Keskittykäämme nyt siihen, että Ukrainan voitto koittaa niin pian kuin mahdollista.

PS. Tämäkin kirjoitus oli mahdollinen vain koska olen tutkijana, Koneen säätiön ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston rahoituksella, tutkinut mm. sotamobilisaatioiden historiaa vuodesta 2020. Tutkimusta ja tutkijoita kohtaan esitetään nykyisin kaikenlaista, yleensä vähemmän asiantuntevaa kritiikkiä esimerkiksi “höpötutkimusten” tekemisestä. Siksi totean, että tutkimusten ja etenkin niistä kirjoitettujen julkaisujen tarkoitus nykyisessä akateemisessa maailmassa on enemmänkin poliittisesti asetettujen tuotantotavoitteiden täyttäminen kuin niinkään uuden tiedon tuottaminen. Nämä kannustimet käytännössä pakottavat julkaisemaan myös sellaista tutkimusta, minkä arvo itsessään on vähäinen. Tutkimuksen tekemisen todellinen hyöty yhteiskunnalle ei kuitenkaan yleensä synny uuden tiedon tuottamisesta. Suurin hyöty saadaan useimmiten siitä, että tutkijat voivat (ja heidän itse asiassa täytyy) perehtyä esimerkiksi alansa kirjallisuuteen ja historiaan. Näin he kasvattavat omaansa ja siten myös koko yhteiskunnan käytössä olevaa asiantuntemusta. Tästä asiantuntemuksesta on muuttuvassa maailmassa usein yllättävääkin apua – esimerkiksi Venäjän kieltä ja kulttuuria tutkineilla on nyt ollut paljonkin kysyntää. Asiantuntijat osaavat myös kommentoida ajankohtaisia asioita esimerkiksi siten, kuin nyt teen, ja opettaa uusia opiskelijoita paremmin kuin ne, jotka eivät tee minkäänlaista tutkimusta ja siten joudu perehtymään uusimpaan tutkimukseen.

Jos haluat lukea esimerkiksi tässä tekstissä kertaalleen jo viittaamani selvityksen Yhdysvaltojen sotamobilisaation käytännön toteutuksesta, löydät sen tämän linkin takaa.

Miksi Saksa luopui ydinvoimasta?

31 elokuun, 20221 syyskuun, 2022 ~ J. M. Korhonen ~ 7 kommenttia

Saksa teki virheen päättäessään sulkea ydinvoiman ennen fossiilisia voimalaitoksia. Olen tätä mieltä ollut vuodesta 2010, jo ennen kuin Fukushiman onnettomuus sai Angela Merkelin luopumaan ydinvoimaloille jo luvatusta mutta kansan laajalti vastustamasta jatkoajasta ja palaamaan alunperin vuonna 2000 päätettyyn aikatauluun sulkea ydinvoima vuoteen 2022 mennessä.

Vuoden 2011 jälkeen käytin kirjaimellisesti tuhansia tunteja väitöskirjani tekemiseen tarkoitettua aikaa kirjoittaakseni aiheesta kriittisiä kirjoituksia ja väitellen päätöstä puolustaneiden kanssa. Kaksi Rauli Partasen kanssa kirjoittamaani, ydinvoimaa vahvasti puolustanutta kirjaa (Uhkapeli ilmastolla, 2015, ja Musta hevonen, 2016) syntyivät nimenomaan näistä keskusteluista. Samat keskustelut myötävaikuttivat merkittävästi siihen, että olimme perustamassa ydinvoimaan myönteisesti suhtautuvaa ympäristöliikettä, Ekomodernisteja.

Silti, mitä enemmän olen Saksan ydinvoimapäätöksen taustoihin perehtynyt, sitä paremmin ymmärrän miksi päätöksellä oli saksalaisten vankka, puoluerajat ylittänyt tuki. Esimerkiksi vuonna 2011 ydinvoimasta luopumisen puolesta äänesti 513 valtiopäivien kuudestasadasta kansanedustajasta (yli 85 %). Vasemmiston 76 edustajaa vastustivat päätöstä vain, koska ydinvoimasta ei luovuttu heti eikä ydinvoiman kieltoa kirjoitettu perustuslakiin (The Local 2011).

Ydinvoimaan eurooppalaisittain poikkeuksellisenkin myönteisesti suhtautuvassa Suomessa tällaista tulosta on vaikea käsittää. Kaikki, jotka vain välittivät aiheeseen vähääkään perehtyä, olivat jo vuonna 2011 tietoisia ilmastokriisin vakavuudesta. Merkittävän vähäpäästöisen energianlähteen tietoinen sulkeminen ennen fossiilisen energian käytön alasajoa oli, ja on, riskinottoa etenkin maailman köyhimpien tulevaisuudella. Päätöksen ymmärtämiseksi onkin perehdyttävä niin Saksan kuin ydinenergiankin historiaan.

1. Ydinenergia ja kylmä sota

Ydinenergia nousi maailmanhistorian kauheimman sodan tuhkasta. Vain totaalinen sota natsien kaltaista, propagandaakin hirveämmäksi osoittautunutta tyranniaa vastaan sai maailman rikkaimman valtion tekemään ne suunnattomat sijoitukset, mitä ydinpolttoaineiden valmistaminen ja ydinenergian vapauttaminen teollisessa mittakaavassa alunperin vaativat. Fysiikka tekee myös väistämättömäksi, että ydinenergia on aina myös suurvaltapoliittinen kysymys ja kaksiteräinen miekka: ydinaseita ja ydinvoimaa ei voi koskaan täysin luotettavasti erottaa toisistaan.

Ydinpommi rakennettiin Saksan voittamiseksi, ja ensimmäisen atomipommin alkuperäinen maali oli Berliini. Natsit kukistettiin ennen pommin valmistumista, mutta Saksa oli jo raunioina. Liittoutuneiden pommitukset ja Puna-armeijan maahyökkäys olivat tuhonneet lähestulkoon jokaisen Saksan kaupungin vastaavalla perusteellisuudella kuin Venäjän raakalaismainen pommitus Mariupolin. Sodan jälkeen Saksa jaettiin kahtia. Kun supervaltojen suhteet viilenivät nopeasti sodan partaalle, jokaiselle saksalaiselle kävi selväksi, että kolmas maailmansota sodittaisiin juuri Saksassa.

Viimeistään 1960-luvulla kaikille oli myös selvää, että seuraava sota saisi toisen maailmansodan näyttämään pieneltä nujakalta. Yksittäiset hävittäjäpommittajatkin varustettiin asein, joiden räjähdysvoima ylitti maailmansodissa yhteensä käytettyjen räjähteiden voiman. Näin tehtiin varsinkin siksi, koska Neuvostoliiton ja sen alusmaiden muodostaman Varsovan liiton maavoimilla oli Euroopassa länsiliittoutuneisiin verrattuna valtava ylivoima. Yhdelläkään NATOn jäsenmaalla ollut halua käyttää asevoimiin niin paljon rahaa, että tähän ylivoimaan olisi voitu vastata tavanomaisin asein.

Niinpä kaikille oli selvää, että sodan syttyessä NATO saattaisi tehdä hetken symbolista vastarintaa tavanomaisin asein, mutta tarttuisi sitten ydinmiekkaan. Varsovan liitto saattaisi käyttää ydin- ja kemiallisia aseita jo ennaltaehkäistäkseen iskun, mutta viimeistään NATOn iskut saisivat aikaan vastaiskun. Nämä johtaisivat todennäköisesti uusiin iskuihin, kunnes iskun ja vastaiskun kierre eskaloituisi kaupunkeja tuhoavien strategisten aseiden käyttöön ja pohjoisen pallonpuoliskon tuhoon.

Kaikkein rajoitetuimmankin sodan todennäköinen seuraus olisi ollut Saksan ja saksalaisten lähes totaalinen tuho. Yksinomaan ”maltillisetkin” ydiniskut sodan ensi tuntien aikana olisivat todennäköisesti peittäneet suurimman osan Saksaa tappavan säteilypilven alle. Kemialliset aseet olisivat myrkyttäneet suuren osan Saksan maaperää kenties sadoiksi vuosiksi.

Osa saksalaisista epäilikin, että suurvallat eivät välttämättä vuodattaisi kyyneleitä, jos kaksi maailmansotaa aloittanut Saksa pyyhittäisiin lopullisesti maailmankartalta. Epäily ei liene ollut aivan perusteeton. Esimerkiksi ranskalaisten taktisten ydinohjusten kantomatka oli niin lyhyt, ettei niillä edes voinut iskeä muihin kuin Saksan maaperällä sijainneisiin maaleihin. Legenda kertoo toisen maailmansodan kokeneiden ranskalaisten upseereiden puhuneen aseiden käytön saksalaisille mahdollisesti aiheuttamista vahingoista ”bonuksena.”

Arvioitu laskeuma ”rajatuista” sodan ensi tuntien ydiniskuista sotilaallisiin kohteisiin Länsi- ja Itä-Saksan alueilla 1980-luvun alussa. Vaalealla vyöhykkeellä laskeuma olisi suojautumattomille ”vain” hengenvaarallista. Tummilla vyöhykkeillä (>600 radin annos) suurin osa suojautumattomista ihmisistä kuolisi kauhistuttavalla tavalla akuuttiin säteilysairauteen. Suojautuneetkin voisivat saada vaarallisen suuria, jopa tappavia annoksia. Lähteestä Arkin ym. (1982).

Ydinenergian vastustuksen historiaa tutkinut Spencer Weart (2012) pitää juuri ydinsodan erittäin todellista uhkaa yhtenä keskeisenä ydinvoiman vastustukseen myötävaikuttaneena tekijänä. Ydinaseita erittäin hyvistä syistä vastustaneet kansalaiset ja aktivistit ympäri maailman joutuivat kuitenkin 1970-luvulle tultaessa toteamaan, ettei vastustuksella vaikuttanut olevan edes demokratioissa minkäänlaista vaikutusta. Päättäjät ja kilpavarusten logiikka kävelivät tavallisen kansan tahdon yli, ja ydinaseiden määrä pikemminkin vain lisääntyi.

Samaan aikaan modernin yhteiskunnan kysymysmerkit, kuten ympäristövahingot, olivat kasvaneet niin suuriksi, että keskustelua niistä ei enää voitu välttää. Mitä pidemmälle teollistuminen oli edennyt, sitä suurempia myös vahingoista oli ehtinyt tulla. Monikaan maa ei ollut teollistumisessa tai sen vahingoissa yhtä pitkällä kuin sodan jälkeen vimmaisesti jälleenrakentanut Saksa. Moderni vauraiden länsimaiden ympäristöliike syntyi 1960-luvulla osana vastareaktiota sodanjälkeiselle yhteiskunnalle, jonka keskeisenä tavoitteena vaikutti olevan vain kulutuksen kasvattaminen, seurauksista välittämättä.

Teollisuuden, poliitikkojen, valtamedian, asevoimien, yliopistojen ja ylipäätään yhteiskunnan instituutioiden koettiin olevan vain saman ”systeemin” osia. Uusien tekniikoiden aiheuttamat onnettomuudet ja riskit, ydinsodan riski kenties päällimmäisenä, ja teollisuuden ja valtaapitävien säännölliset yritykset enemmänkin peitellä ongelmia niiden ehkäisemisen sijaan rapauttivat vakavasti luottamusta yhteiskunnan kykyyn hallita kasvavia voimiaan. Etenkin nuoremman polven keskuudessa skeptisyys oli suurta. Saksalaisilla nuorilla oli vieläpä poikkeuksellisen hyvät syyt epäillä eliittiään. Moni 1960-luvullakin Länsi-Saksan yhteiskunnan johtavissa tehtävissä olleista oli nimittäin ollut maailmansodan loppuun saakka aktiivinen natsi. Miksi nuoren polven olisikaan pitänyt luottaa samoihin ihmisiin, jotka olivat jo aiheuttaneet suunnattoman katastrofin?

Vuonna 1973 öljyntuottajamaiden julistaman boikotin laukaisema öljykriisi näytti vain todistavan tekniikkaan luottaneiden yhteiskuntien haavoittuvuuden ja onttouden. Tämä kehitys toistui lähes kaikissa länsimaissa. Suomi, edelleen köyhänä ja edelleen vasta teollistuvana, oli enemmänkin poikkeus: meillä edelleen vallitseva vahva luottamus tekniikkaan ja viranomaisiin on tietyssä mielessä jäänne.

Monessa maassa juuri 1960-luvulla alkanut ja vuoden 1973 energiakriisistä vauhtia saanut ydinvoiman rakentaminen osui tässä mielessä epäonniseen ajankohtaan. Ydinenergian kaltaisia suurprojekteja kuten patoja oli aiemmin yksinkertaisesti runnottu läpi kansalaisten tahtoa juuri kyselemättä. Kasvava kriittisyys koko yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, kenties yhdistettynä kokemuksiin päättäjien ja teollisuuden ylimielisyydestä aikaisemmissa hankkeissa, löysi kuitenkin ydinvoimaloista oivallisen ukkosenjohdattimen. Ydinvoimaan sisältyi samanlainen säteilyn pelko kuin ydinaseisiin, ja vielä 1970-luvullakin ydinvoimateollisuus oli käytännössä sama asia kuin ydinaseteollisuus. Protestit eivät olleet juuri vaikuttaneet ydinaseisiin, mutta ydinvoiman vastustaminen oli ainakin keskisormen näyttämistä myös ydinaseille (Weart, 2012). Suurista laitoshankkeista tuli ylipäätään symboleita kaikelle sille, mikä teollisessa yhteiskunnassa oli vialla.

Jos ydinvoimaa rakentaneet olisivat ottaneet kansalaisten huolet vakavasti, moni ongelma olisi kenties kyetty ratkaisemaan. Tavallisin asenne oli kuitenkin ylimielisyys. Lähes kaikkialla laitokset sijoitettiin kaukaisten virastojen mahtipäätöksin. (Suomessa toteutettua, kansalaiset osallistanutta loppusijoituspaikan valintaprosessia on käytetty suorastaan esimerkkinä siitä, miten asia olisi pitänyt hoitaa kaikkialla alun alkaenkin.) Ydinvoimaa kyseenalaistaneita lähinnä pilkattiin, ja aiheellisetkin kysymykset esimerkiksi laitosten turvajärjestelyistä ohitettiin. Tekniikan vakuutettiin olevan täysin turvallista ja asiantuntijoiden ottaneen ongelmat huomioon jo etukäteen, vaikka laitosten rakentaminen oli vasta alkamassa.

Nyt tiedämme, että optimismi oli pahasti ennenaikaista. Kuten vaikkapa Yhdysvaltojen laivaston ydinvoimaohjelman primus motor amiraali Rickover oli varoittanut jo vuonna 1953, ydinreaktorit olivat suunnitelmissa aina yksinkertaisia, suoraviivaisia rakentaa, ja edullisia. Todellisuudessa rakennettavat reaktorit sen sijaan vaativat valtavasti insinöörityötä näennäisesti mitättömienkin ongelmien ratkaisemiseksi, niistä tuli hyvin monimutkaisia, ja niiden rakentaminen oli sekä hidasta että kallista (Rickover 1953). Vain aniharva ydinvoimahanke pysyikin aikataulussa ja budjetissa. Käytännössä vain keskusjohtoisesti ydinvoimaa rakentanut Ranska onnistui rakentamaan niin paljon samanlaisia voimaloita, että odotetut kustannussäästöt toteutuivat.

2. Kun Harrisburgissa täytyi ikkunat sulkea

Turvamääräysten kiristymisestä huolimatta, 1970-luvulla rakennetut niinsanotut ensimmäisen sukupolven ydinvoimalat olivat silti monilta turvallisuusominaisuuksiltaan puutteellisia. Ydinonnettomuuden riski oli todellinen. Läheltä piti-tilanteita oli lukuisia. Viimein vuonna 1979 Harrisburgin kaupungin lähellä Yhdysvalloissa sijainneessa Three Mile Islandin voimalassa pieni mekaaninen vika yhdessä venttiilissä riitti aiheuttamaan ytimen sulamisonnettomuuden. Sulaneen reaktorin sisälle kertyi suuri vetykupla, ja reaktorin paineastian ja suojarakennuksen hajottava räjähdys jäi tapahtumatta vain koska paineastiaan ei onneksi päässyt ilmaa. Niinpä vaikutukset ympäristöön jäivät vähäisiksi. Viranomaiset kuitenkin suosittelivat kaikkien 20 mailin (32 km) säteellä voimalasta asuneiden raskaana olleiden naisten ja alle kouluikäisten lasten evakuointia. Noin 140 000 ihmistä noudattikin kehotusta.

Huolestuttavinta onnettomuudessa oli kuitenkin se, että se ei oikeastaan ollut kenenkään vika. Turvallisuussääntöjä ei rikottu. Reaktori oli aivan uusi, se oli suunniteltu selviämään venttiilivian kaltaisesta häiriöstä, ja käyttöhenkilökunta toimi koulutuksensa mukaan oikein. Kaiken piti olla kunnossa. Monimutkainen tekniikan ja ihmisten muodostama järjestelmä kuitenkin karkasi asiantuntijoiden hallinnasta – juuri kuten monet kriitikot olivat varoittaneet (Perrow, 1999).

Tiheästi asutussa Saksassa ydinonnettomuus on uhka aivan eri tavalla kuin harvaan asutuissa maissa, kuten Suomessa tai Yhdysvalloissa. Yksinomaan viiden kilometrin säteellä Saksaan rakennetuista ydinvoimaloista, alueella joissa väliaikaista oleskeluakin rajoitetaan Suomessa voimakkaasti, asui vuonna 2011 pysyvästi yli 400 000 ihmistä. Koska voimalat tarvitsevat jäähdytysvettä, ne oli pakko sijoittaa jokien varsille ja meren rannoille. Koska joet ja meret ovat olleet ammoisista ajoista saakka tärkeitä kulkuväyliä, myös asutus on keskittynyt niiden lähelle.

Niinpä 20 kilometrin säteellä ydinvoimaloista asuukin noin 7 miljoonaa saksalaista. 16 miljoonaa saksalaista asuu enintään 40 kilometrin päässä ydinvoimalasta, ja 38 miljoonaa – lähes puolet koko kansasta – enintään 80 kilometrin etäisyydellä (Fekete, 2022). (Etäisyyksiä voi verrata esimerkiksi siihen, että Fukushimassa jouduttiin evakuoimaan yli 40 km päässä voimalasta olleita alueita, vaikka suuri osa laskeumasta kulkeutui tuulen mukana merelle.) Vaikka onnettomuus ei edes aiheuttaisi pysyviä haittoja, mikä tahansa evakuointi koskettaisi kymmeniä tai satoja tuhansia.

Ydinvoima onkin vesivoiman ohella ainoa energiatuotannon muoto, jonka onnettomuus voi hajottaa kerralla kokonaisia kaupunkiyhteisöjä. Tämän ”onnettomuusmoodin” vaikutus yhteisöllisen lajin yksilöiden tekemiin arvioihin eri aktiviteettien vaarallisuudesta unohtuu usein, kun ydinvoiman aiheuttamien kuolemantapausten pientä määrää verrataan esimerkiksi hiilivoiman aiheuttamien tapausten suureen määrään. Hiilivoima tappaa normaalisti toimiessaan paljon useampia kuin ydinvoima pahoissakaan onnettomuuksissa, mutta yksittäisten ihmisten sairastuminen ja kuolema ei tuhoa yhteisöjä. (Näin on niin kauan, kun emme huomioi fossiilisten polttoaineiden synnyttämän ilmastonmuutoksen aiheuttamia riskejä. Tätä kirjoittaessa Kiinaa koettelee ennätysmäinen helleaalto ja kolmasosa Pakistania on veden alla vuoriston lämpenevien jäätiköiden aiheutettua suurtulvan.)

*Saksaan ja sen naapurimaihin rakennetut ydinvoimalat ja Saksan asukastiheys niiden lähellä. Ympyröiden säde on 40 km. Lähteestä Fekete (2022).*

Suuria teollisuushankkeita juntattiin koko 1900-luvun ajan läpi lähiseutujen asukkaita edes kuulematta. Moni ydinvoimalan tai jätteenkäsittelylaitoksen naapurikseen saanut onkin varmasti kokenut, ettei häneltä ole edes vaivauduttu kysymään, haluaako hän ottaa kannettavakseen edes minimaalisen pientä riskiä ydinonnettomuudesta. Voimaloiden tuottaman energian hyötyjä on vaikea silminnähden havaita, ja kaikissa maissa voimaloita (kuten muitakin vaarallisia laitoksia) rakennetaan sinne, missä maa on halpaa. Tämä tarkoittaa, että ne sijoittuvat usein alueille, jotka eivät ole hyötyneet esimerkiksi modernista yhteiskunnasta läheskään siinä määrin kuin vaikkapa kauempana kaupungeissa asuvat.

Kaikki tämä huomioiden, vastareaktio ydinvoimaa kohtaan olikin käytännössä väistämätön. Vastaliike nousi kaikkialla, jopa Neuvostoliitossa (Plokhy 2018). Saksassa vastustus levisi vain poikkeuksellisen laajalle. Syitä siihen, miksi vastustus oli niin voimakasta juuri Saksassa, on haettu mm. saksalaisesta kansanluonteesta ja romanttisesta luontokäsityksestä.

En tunne saksalaista yhteiskuntaa tai ajatusmaailmaa likikään niin hyvin, että osaisin sanoa, onko näissä arveluissa perää. Uskallan kuitenkin väittää, että ottaen huomioon Saksan asukastiheyden, sen nopean teollistumisen ja jälleenrakennuksen aiheuttamat mittavat ympäristövahingot, maan aseman ydinsodan todennäköisimpänä taistelukenttänä ja muistot sekä piittaamattomista vallanpitäjistä että tuhoutuneista kaupungeista, mitään epämääräisiä kansallisia ominaisuuksia vaativia selityksiä ei edes tarvita. Kaiken muun lisäksi Saksassa oli myös vahva hiilikaivosteollisuus, jolle ydinvoima oli suora uhka. Esimerkiksi Ranskassa hiiliesiintymiä ja kaivoksia oli vain vähän.

3. Rikkailla oli varaa vain halvimpaan

Yleinen mielipide oli kuitenkin vain yksi tekijä. Ilman ydinvoiman vastustajiakin, öljykriisin lietsoma ydinvoimabuumi olisi hiipunut 1980-luvun puolivälissä. Kuten amiraali Rickover oli varoittanut, todellisuudessa rakennettavat reaktorit olivat aina kalliimpia, monimutkaisempia ja hitaampia rakentaa kuin ne reaktorit, joita esitettiin rakennettavaksi. Todellisuudessa rakennetut reaktorit eivät yksinkertaisesti kyenneet kilpailemaan hinnalla fossiilisen energian kanssa kuin lähinnä niissä maissa, joiden omat fossiilisen energian varat olivat pieniä. Samaan aikaan tekniikan kehitys paransi esimerkiksi hiilivoimaloiden tuottavuutta ja sitä kautta kilpailukykyä.

Jos fossiilisten hinnat olisivat pysyneet korkeina, uudet voimalat olisivat voineet olla kannattavia. Mutta vuoden 1973 öljykriisin aiheuttama fossiilisten polttoaineiden hinnan nousu kääntyi 1980-luvun alussa nopeaan laskuun. Uudet öljy- ja kaasulähteet Pohjanmerellä ja Siperiassa saatiin 1980-luvun alussa tuotantokäyttöön, ja vuonna 1984 valmistui ensimmäinen Neuvostoliiton maakaasua Länsi-Eurooppaan toimittanut kaasuputki.

Kustannusten nousu ajoi jo ennen Tshernobylia vaikeuksiin myös Neuvostoliiton kunnianhimoisen ydinenergiaprojektin, vaikka julkisella mielipiteellä saati ydinvoiman vastustajilla ei ollut juuri mitään vaikutusvaltaa (Plokhy 2018). Esimerkiksi vuonna 1979, hiilen maailmanmarkkinahinnan ollessa huipussaan, ydinsähkö oli Neuvostoliitossa virallisenkin optimistisen arvion mukaan kalliimpaa kuin perinteisin keinoin tuotettu sähkö (Semenov 1983).

Kustannuksien leikkaamisella oli myös seurauksensa. Esimerkiksi RBMK-reaktorin suunnittelijat olivat halunneet rakentaa reaktorin, joka kykenisi käyttämään edullista matalasti väkevöityä uraania ja jota ei tarvitsisi pysäyttää polttoaineen lataamista varten. Matalasti väkevöidyn uraanin käyttö onnistui mukavasti suuressa, tulenarasta grafiitista rakennetussa reaktorissa. Suuren reaktorin sulkeminen lännessä vaadittuun paineen ja räjähdyksen kestävään suojarakennukseen olisi kuitenkin tullut hyvin kalliiksi ja vaikeuttanut reaktorin lataamista sen käytön aikana. Niinpä tällaista suojarakennusta ei rakennettu RBMK-voimaloihin, kuten Tshernobyliin. Sen ei pitänyt olla ongelma: teoriassa RBMK ei tarvinnut suojarakennusta, kunhan jokainen nippeli ja rööri oli kunnossa ja laitosta käytettiin oikein.

*Kivihiilen (antrasiitin) ja ruskohiilen (ligniitin) inflaatiokorjattu hinta Yhdysvalloissa, 1949-2011. Lähde: EIA*

Pian energiakriisiä ja vaihtoehtoisia energianlähteitä ei enää haluttu muistellakaan. Yhdysvalloissa 1981 virkaan astunut presidentti Reagan poistatti ensi töikseen energiaitsenäisyyden puolesta puhuneen Jimmy Carterin Valkoisen talon katolle asennuttamat aurinkopaneelit, ja lopetti lähes kokonaan liittovaltion rahoituksen vaihtoehtoisten energianlähteiden kehitystyölle. Euroopassa vain Ranskan kunnianhimoinen, vahvan keskusjohtoinen ja kymmenien tuhansienkin ihmisten protesteista lähes piittaamaton ydinvoimahanke eteni edes jotakuinkin suunnitellusti, mutta sekin jäi puolitiehen. Esimerkiksi tavallisten ydinvoimaloiden käytettyä polttoainetta uudeksi polttoaineeksi muuttavia hyötöreaktoreita oli suunniteltu rakennettavaksi jopa 20, mutta vain yksi valmistui. Kun tämä Superphénix-reaktori suljettiin huoltoa varten vuonna 1996, sitä ei enää koskaan käynnistetty uudelleen.

Ydinvoima oli jo henkitoreissaan, kun Tshernobylin grafiittireaktori räjähti ja syttyi palamaan huhtikuussa 1986. Uudet reaktorihankkeet eivät yksinkertaisesti kyenneet kilpailemaan hinnalla halvan hiilen ja halpenevan maakaasun kanssa, ja sekä teollisuuden että veronmaksajien halu kirjoittaa avoimia shekkejä epävarmoiksi osoittautuneille projekteille oli huvennut. 1970-luvun kriisitunnelmista ja vaihtoehtoisista elämäntavoista oli 1980-luvulla siirrytty kerskakulutukseen, juppeihin ja kasinopeleihin. Yhteiskunnat olivat valinneet talouskasvun maksimoinnin, ja talouskasvun maksimointi edellytti halvinta mahdollista energiaa.

Sähkömarkkinoiden vapauttaminen eli deregulaatio oli yksi niistä toimenpiteistä, millä mahdollisimman halpaa energiaa tavoiteltiin. Euroopan aiemmin monopolinomaiset sähkölaitokset ja valtionyhtiöt purettiin ja yksityistettiin 1980-luvun puolivälistä alkaen. Yksityisten toimijoiden intresseissä oli tehdä mahdollisimman paljon ja varmaa tuottoa mahdollisimman nopeasti. Niitä ei kiinnostanut ryhtyä pitkäkestoisiin ja epävarmoihin hankkeisiin, joiden tuottoa jouduttaisiin odottelemaan jopa vuosikymmeniä. Ydinvoimalat olivat kuitenkin 40-60 vuoden sijoituksia, joiden suunnittelussa ja rakentamisessa kesti hyvinkin vuosikymmenen tai enemmänkin. Voittoa sijoitukselle saattoi joutua odottelemaan 20-30 vuotta. Energian kysyntä ei ollut kasvanut ennusteiden mukaisesti, ja markkinoiden vapauttaminen teki sähkön hinnan ennakoinnista paljon vaikeampaa. Vapautetuilla sähkömarkkinoilla ei yksinkertaisesti ollut juurikaan toimijoita, joilla olisi ollut mahdollisuuksia tai edes kiinnostusta ydinvoiman kaltaisiin pitkiin sijoituksiin. Hiili ja maakaasu vaativat pienemmät investoinnit ja tuottivat varmemman tuoton nopeammin.

Juuri deregulaatio, ei niinkään Tshernobyl, oli viimeinen naula ydinvoiman arkkuun. Jos ydinvoima olisi ollut selvästi hiilivoimaa tuottavampaa bisnestä, ja jos tarpeeksi suuri yhtiö olisi ryhtynyt ydinvoimaa rakentamaan, ”ituhippien” vastustus olisi ollut vain hidaste.

Tämä nähtiin esimerkiksi Suomessa. Maaliskuussa 1986 Eduskunnalle jätettiin käsiteltäväksi periaatepäätös viidennestä ydinvoimalasta. Vain paria kuukautta myöhemmin tapahtunut Tshernobylin onnettomuus ja öljyn hinnan romahdus hautasivat hankkeen hetkeksi, mutta asiaan palattiin 1991. Kun päätös eteni Eduskuntaan 1993, Suomi oli kuitenkin ajautunut syvälle lamaan. Ennusteet sähkön kulutuksesta olivat muuttuneet vähintäänkin epävarmoiksi, ja valtion kassa ammotti tyhjyyttään. Presidentti Koiviston muistelmien mukaan valtiolla ei kertakaikkisesti ollut rahaa hankkeen vaatimiin valtiontakauksiin, ja tämä olisi paljastunut kiusallisesti mikäli muutenkin epävarmalla pohjalla ollut hanke olisi edennyt (Koivisto 2017). Hallituspuolue Keskustan nuori kansanedustaja Matti Vanhanen esittelikin ponnen, jolla hanke loppujen lopuksi kaadettiin. Viides ydinvoimalupa myönnettiin silti vuonna 2002. Voimalan oli tarkoitus valmistua neljässä vuodessa, mutta tätä kirjoittaessa rakentaminen on kestänyt jo 17 vuotta. Kuten amiraali Rickover liki 70 vuotta sitten totesi, reaktoreiden rakentaminen on paperilla aina helppoa mutta käytännössä aina vaikeaa.

4. Loppupeli

Viimeinen Saksassa rakennettu ydinvoimala valmistui 1989. Seuraavana vuonna paljastui, että itäsaksalainen Lubminin ydinvoimala oli käynyt vuonna 1976 hyvin lähellä ytimen sulamisonnettomuutta ja kenties merkittävää radioaktiivista päästöä. Kuudesta jäähdytyspumpusta viisi oli pettänyt tulipalon seurauksena, mutta viimeinen toimiva pumppu oli onneksi riittänyt reaktorin jäähdytykseen (Protzman, 1990). Itä-Saksan neuvostovalmisteiset voimalat suljettiinkin nopeasti Saksojen yhdistymisen jälkeen, mutta läntisten voimaloiden käyttöä jatkettiin. Hiilen asema energianlähteenä vahvistui myös siksi, koska ruskohiili oli köyhyydestä ja äärioikeiston noususta kärsivillä entisen Itä-Saksan alueilla harvoja suuria työllistäjiä. Kuten eräs sanonta kuului, mieluummin ruskea hiili kuin ruskeat paidat. (Ylipäätään, saksalaisten muistoja 1930-luvusta ei kannata aliarvioida. Taloudellinen toivottomuus ja vyönkiristyspolitiikka ajoivat miljoonat saksalaiset äänestämään natseja, ja pelko saman toistumisesta on edelleen vahva voima.)

Vasta vuonna 2000 koalitio vihreitä ja ydinvoimakannaltaan pitkään kahden vaiheilla olleita sosialidemokraatteja teki loppujen lopuksi päätöksen luopua ydinvoimasta kokonaan. Sähköyhtiöiden kanssa tehdyn päätöksen mukaisesti voimalat suljettaisiin tietyn sähkömäärän tultua tuotetuksi tai viimeistään 32 vuoden käytön jälkeen (Appunn 2015). Samalla etenkin uusiutuvan energian osuutta lisättäisiin voimakkaasti. Oppositiossa olleet kristillisdemokraatit ja heidän puheenjohtajansa Angela Merkel vastustivat päätöstä, mutta Saksan nouseva uusiutuvan energian teollisuus tuki sitä voimakkaasti. Esimerkiksi tuulivoima oli jo vuonna 2000 1,7 miljardin euron bisnestä ja työllisti suoraan tai epäsuorasti jo 25 000 ihmistä (Scheurs 2012). Päätökseen vaikutti myös se, että ydinjätteen loppusijoitusongelma oli, ja on Saksassa edelleen ratkaisematta: sanelupolitiikalla päätetyt ydinjätteen loppusijoituspaikat ovat osoittautuneet huonoiksi, eikä niitä todennäköisesti tulla koskaan ottamaan käyttöön.

Saksan päätöstä on hyvin helppo kritisoida, mutta tosiasia on, että vuonna 2000 tai vielä vuosia sen jälkeenkään ilmastokriisiä ei pidetty mainittavana ongelmana missään teollisuusmaassa, eikä energiasiirtymälle nähty minkäänlaista kiirettä. Uusiutuva energia ottaisi ydinvoiman ja fossiilisen voiman paikan aikanaan. Sekä uusiutuvan energian tuotantoon että energiatehokkuuden parantamiseen panostettiin Saksassa paljon. Saksan kansan vahva tahtotila luopua ydinvoimasta onkin merkittävä syy siihen, miksi edullinen tuuli- ja aurinkovoima helpottaa nykyistäkin energiakriisiä: ilman Saksan merkittäviä tukiaisia, uusiutuvan energian sarjatuotanto olisi alkanut selvästi myöhemmin, jos lainkaan. En itse usko, että näitä tukiaisia olisi saatu käytännössä aikaan ilman päätöstä luopua ydinvoimasta.

Siirtymäajan polttoaineissa, kivihiilessä ja maakaasussa, näkivät riskejä vain ilmastosta ja ympäristöstä huolestuneet – eivätkä kaikki heistäkään. Politiikan ja talouden eliittiä tai näitä tahoja lähellä olevia poliittisia puolueita asia ei suoraan sanottuna kiinnostanut – missään maassa.

Ydinvoiman alasajo ei silti suoraan aiheuttanut Saksan riippuvuutta Kremlin maakaasusta. Mutta kun alasajo yhdistyi Saksan politiikassa vahvana vallinneeseen käsitykseen Venäjän ”sitomisesta” Eurooppaan kaupallisin sitein ja liki kaikkialla Euroopassa vallinneeseen optimismiin ellei peräti sinisilmäisyyteen Venäjän kehityksestä, Putin kykeni rakentamaan kaasusta itselleen koko Euroopan turvallisuutta uhkaavan energia-aseen. Monien muiden joukossa yritin itsekin varoitella uhasta jo 2010-luvun alussa, aikana jolloin Itämeren kaasuputket olivat esimerkiksi Suomen hallitukselle vain ympäristötekninen, viranomaisten harkintavaltaan kuuluva kysymys. Kaupalliset intressit olivat kuitenkin vielä tuolloinkin turvallisuuspoliittisia ja ympäristöllisiä näkökohtia tärkeämpiä.

Myös ydinvoiman alasajoa vastustaneen Angela Merkelin toiminta Fukushiman jälkeen on mielestäni edellä esitettyä taustaa vasten ymmärrettävää. Vaikka Fukushiman onnettomuuden välitön syy olikin tsunami, jollaiset ovat Euroopassa harvinaisia, se osoitti, että vakava ydinonnettomuus on mahdollinen myös läntisin normein rakennetussa reaktorissa, jota käytetään laadukkaista tuotteista tunnetussa valtiossa. Onnettomuuden vaikutukset jäivät ”suhteellisen” vähäisiksi – terveysvaikutukset jäävät pieniksi tai olemattomiksi – mutta suhteellinen on suhteellista. Käytännössä evakuointi tuhosi tiheästi asutun maan yhden maakunnan talouden ja hajotti pysyvästi kokonaisia yhteisöjä. Tämä ei jäänyt tiheästi asutussa Saksassa huomaamatta, vaikka Suomessa, jossa ydinvoimalat ovat kauempana kaupungeista, asiaan ei juuri kiinnitettykään huomiota. Jos Merkel ei olisi pyörtänyt päätöstään jatkaa ydinvoimaloiden käyttöikää, vuonna 2011 käydyissä vaaleissa olisi mitä todennäköisimmin noussut valtaan vihreiden koalitio, joka olisi voinut jopa sulkea reaktorit saman tien kokonaan, kuten vasemmisto vuonna 2011 vaati.

Pidän silti Saksan päätöstä virheenä. Saksa ja muut rikkaat teollisuusmaat ovat nyt kiihtyvän ilmastokriisin pääsyyllisiä. Pakistanissa ja monessa muussa maassa tälläkin hetkellä ilmastokriisistä kärsivät ihmiset eivät ole päässeet nauttimaan Saksan etupäässä fossiilisella energialla rakentamasta vauraudesta. Saksalaiset ovat, ja heidän olisi mielestäni tullut ottaa kohtuullinenkin riski ydinonnettomuudesta, jos niin tekemällä olisi voitu vähentää merkittävästi kasvihuonekaasupäästöjä. Mitä todennäköisimmin tämä olisi ollutkin mahdollista. Tällä hetkellä hinnan Saksan valinnoista maksavat taas ennen kaikkea ukrainalaiset. Meille ja saksalaisille kyse on vain rahasta, Ukrainalle verestä.

Uskon kuitenkin, että kovin moni suomalainenkaan ei jaa ajatusmaailmaani, eikä olisi valmis itse ottamaan riskejä tai kärsimään edes pientä taloudellista menetystä, jotta köyhien maiden asukkailla olisi mahdollisuus vaurastua, tai ylipäätään elää. Mikäli tähän ei ole valmis, Saksan pitkälti itsekkäistä syistä tekemien päätösten kritisointi on mielestäni jokseenkin tekopyhää.

Näin on varsinkin siksi, koska Suomessakin on tehty yllin kyllin myös ilmasto- ja energiamielessä erittäin outoja valintoja. Turve oli meille pitkään vastaava ”kotimaisen energian” lähde ja änkyröinnin keskus kuin hiili Saksalle. Nykyään suomalainen metsäteollisuus jalostaa mm. vessapaperiksi pohjoisten metsien hitaasti kasvavaa puuta, piittaamatta siitä, että hakkuiden lisääminen on jo tehnyt maankäyttösektoristamme hiilidioksidin lähteen hiilinielun sijaan. Tätäkään valintaa ei voi ympäristö- tai ilmastonäkökulmasta perustella sen enempää kuin Saksan päätöstä ajaa alas ydinvoima.

Saksalaiset ajoivat ydinvoiman alas, koska pelkäsivät siinä piileviä, usein liioiteltuja mutta silti todellisia riskejä; suomalaiset hakkaavat metsiään vessapaperiksi, koska uskovat että hitaasti kasvavalla, lannoittamatta tiheäsyisellä, potentiaalisesti maailman parhaalla huonekalupuulla ei ole parempaakaan käyttöä. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.

Lähteet

Arkin, W., von Hippel, F., & Levi, B. G. (1982). The Consequences of a “Limited” Nuclear War in East and West Germany. Ambio, 11(2/3), 163–173.

Appunn, K. (2015, July). The history behind Germany’s nuclear phase-out. Clean Energy Wire. https://www.cleanenergywire.org/factsheets/history-behind-germanys-nuclear-phase-out

Fekete, A. (2022). Phasing out of nuclear – Phasing out of risk? Spatial assessment of social vulnerability and exposure to nuclear power plants in Germany. Progress in Disaster Science, 15, 100242. https://doi.org/10.1016/j.pdisas.2022.100242

Koivisto, M. (2017). Kaksi kautta I: Muistikuvia ja merkintöjä 1982-1994. Tammi.

Korhonen, J. M., & Partanen, R. (2015). Uhkapeli ilmastolla: Vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden? Omakustanne.

Partanen, R., & Korhonen, J. M. (2016). Musta hevonen: Ydinvoima ja ilmastonmuutos. Kosmos.

Perrow, C. (1999). Normal accidents: Living with high-risk technologies. Princeton University Press.

Plokhy, S. (2018). Chernobyl: The history of a nuclear catastrophe (First edition). Basic Books.

Protzman, y, & Times, S. to T. N. Y. (1990, January 23). Upheaval in the East; East Germany Discloses Serious Accident at Nuclear Plant in 1976. The New York Times. https://www.nytimes.com/1990/01/23/world/upheaval-east-east-germany-discloses-serious-accident-nuclear-plant-1976.html

Rickover, H. G. (1953, June 5). Paper Reactors, Real Reactors. http://www.ecolo.org/documents/documents_in_english/Rickover.pdf

Schreurs, M. A. (2012). The politics of phase-out. Bulletin of the Atomic Scientists, 68(6), 30–41. https://doi.org/10.1177/0096340212464359

The Local. (2011, June 30). Parliament backs nuclear energy phaseout. The Local Europe. https://www.thelocal.com/20110630/35989/

Weart, S. R. (2012). The Rise of Nuclear Fear. Harvard University Press.

Puheeni ilmastolakossa Turussa 24.9.2021

24 syyskuun, 202124 syyskuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

234 vuotta sitten, 22. toukokuuta 1787, kaksitoista idealistia kokoontui Lontoossa korjatakseen suuren ja muinaisen vääryyden. Jo yli kahdensadan vuoden ajan englantilaiset kauppiaat ja laivanomistajat olivat rikastuneet valtavasti kuljettamalla Afrikasta vangittuja ihmisiä pakkotyöhön Amerikkaan. Vaikka orjuus oli jo tuolloin Ison-Britannian saarilla virallisesti laitonta, orjakauppa oli tuonut suuria vaurauksia etenkin rikkaimmille ja vaurastuttanut myös lukuisia satamakaupunkeja. Orjuuden pahuudesta oli toki puhuttu jo vuosisatojen ajan, mutta bisnes oli bisnestä. Uuden Orjakaupan poistamisen seuran oli tarkoitus laittaa tälle häpeälliselle liiketoiminnalle viimeinkin loppu.

Kuten heitä edeltäneitä orjuuden vastustajia, myös näitä kahtatoista idealistia pilkattiin ankarasti. Piinkovina realisteina itseään pitävät totesivat, että orjuus oli ollut osa ihmiselämää vähintään antiikin ajoista saakka, monen kaupungin ellei peräti koko Ison-Britannian talous oli orjakaupasta riippuvaista, ja sitäpaitsi, sehän kosketti vain ihonväriltään erilaisia kaukana Lontoosta. Miten muutama hupsu aktivisti maassa, jossa orjuus oli jo laitonta, voisi vaikuttaa maailmaan?

Menestys ei ollutkaan välitöntä. Vaikka aktivistien joukko kasvoi tasaisesti, tarvittiin 20 vuotta ennen kuin parlamentti kielsi edes orjakaupan. Vasta 46 vuotta Orjakaupan poistamisen seuran perustamisen jälkeen orjuudesta itsestään tehtiin laitonta koko Ison-Britannian imperiumin alueella. Vasta 78 vuotta seuran perustamisen jälkeen orjuus lopetettiin myös Yhdysvalloissa, Yhdysvaltojen ja orjuuden vastustajien sodittua ja voitettua verisen sodan orjuuden säilyttämiseksi unionista eronneita Etelävaltoja vastaan. Vasta vuonna 1981 viimeinenkin maailman valtio kielsi virallisesti orjuuden. Orjuuden pahuutta ei ole saatu vieläkään täysin kitkettyä, mutta idealististen maailmanparantajien suurtyö muutti silti maailmaa – paljon paremmaksi.

Maailma ei ole kuitenkaan tullut valmiiksi. Nyt elävien sukupolvien suuri työ on toisen vuosisataisen mutta moraalittoman energianlähteen, fossiilisten polttoaineiden, käytön lopettaminen. Fossiilisten polttoaineiden polttaminen ja laajemmin katsottuna luonnon orjuuttaminen ja tuhonta eivät ole ihmisten orjuuttamiseen verrannollisia vääryyksiä, mutta vääryyksiä ne silti ovat.

Onneksi aktivismin historia kertoo, että juuri vääryyksien korjaaminen on yksi ihmisiä kaikkein voimakkaimmin motivoiva voima. Suuret, maailmaa paremmaksi muuttaneet kansanliikkeet ovat aina pohjautuneet moraalisiin eivätkä taloudellisiin kysymyksiin. Orjuus ei loppunut parempien orjien keksimiseen: se loppui, kun riittävän moni ymmärsi, ettei orjuus ollut luonnonlaki vaan suuri vääryys.

Orjakaupan vastustajat haastoivat ajatuksen siitä, että orjuus olisi luonnolliseen järjestykseen kuuluva ilmiö ja ihmiset olisivat omaisuutta jota voisi muitta mutkitta ostaa, myydä tai omistaa. Tarvitsemme nyt vastaavaa ajattelun muutosta meitä ympäröivien ekosysteemien suhteen. Kestävyyskriisimme juurisyynä kun on luonnon rutiininomaiseen hyväksikäyttöön ja kaupallistamiseen perustuva talousjärjestelmä, joka orjuuttaa Maapallon luonnon globaalin talouden palvelukseen hieman samalla tavalla kuin orjuus orjuutti orjat. Yhteiskuntamme eivät tule olemaan kestävällä pohjalla ennen kuin osaamme suhtautua tätä ainoaa kotiamme kanssamme jakaviin lajeihin kumppaneina eikä palvelijoina.

Olen äärimmäisen iloinen nähdessäni teidät kaikki täällä. Teitä on jo nyt enemmän kuin Orjakaupan poistamisen seuran perustajajäseniä, ja tänään ihmiset ympäri maailman yhdistyvät vaatimaan oikeudenmukaisempaa maailmaa. Uskallan luvata, että sellaisen myös tulemme saamaan. Kun jonkin asian perimmäinen vääryys ymmärretään, on vain ajan kysymys, milloin vääryys korjataan.

Siihen saakka kunnes vääryys saadaan korjattua, voi näyttää siltä, ettei aktivismi aiheuta muutosta. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys. Yhteiskunnallinen muutos ei tapahdu tasaisesti vaan pyrähdyksittäin. Kun muutosten perustukset on saatu rakennettua, muutoksen nopeus itsessään yllättää aina tarkkailijat. Kuten talon perustukset, muutoksenkin perustukset ovat kuitenkin enimmäkseen näkymättömissä.

Olen itse tutkinut työkseni kestävyyskriisin ratkaisuja pian 15 vuoden ajan. Tämä aika ei ole ollut helppoa optimismille, ja olen usein tuskaillut, ettei mitään muutosta kuitenkaan tule. Olen nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa tutkijan urani aikana aidosti optimistinen. Monet kehityskulut, sähköautojen valtavan paljon odotuksia nopeammasta yleistymisestä alkaen, ovat nyt niinsanotusti kiihtymisvaiheessa. Se ei vielä näy tilastoissa, mutta voimme jo nyt sanoa, että esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden polttaminen tulee loppumaan tällä vuosisadalla: kysymys on enää tarkasta vuodesta. Kaikista masentavistakin uutisista huolimatta uskon, että elämme nyt kaikkein pimeintä hetkeä: hetkeä juuri ennen auringonnousua.

Tähän hetkeen ei olisi päästy, eikä muutosta tapahtuisi, ilman juuri teitä. Suuret muutokset vaativat sitä, että ihan tavalliset ihmiset toteavat: vääryys on korjattava. Ammatillinen mielipiteeni on, että ilmastolakko ja muu viime vuosien aktivismi on kiihdyttänyt muutosta jo nyt ratkaisevalla tavalla. Ne, jotka väittävät, ettei lakkoilu tai mielenosoittaminen auta itse asiaan, eivät yksinkertaisesti tiedä tai ymmärrä asiasta tai yhteiskunnallisista muutoksista.

En tietenkään tarkoita, että ongelmat olisi jo ratkaistu ja vääryys poistettu. Ilmastokysymyksessä kyseessä ei ole ehkä vielä edes lopun alku, vaan vasta alun loppu. Edessämme on vielä monta vuotta ankaraa kamppailua muutosta hidastavia voimia vastaan, ja uskon, että vielä seuraavalla vuosisadallakin eläville aktivisteille riittää paljon työtä maailman parantamisessa. Maailmasta kun ei tule valmista vielä tälläkään vuosisadalla. Meidän tehtävämme on tehdä kaikki se mitä voimme, ja antaa seuraaville sukupolville paremmat lähtöasemat rakentaa vielä parempi maailma, aivan kuten meitä edeltäneet sukupolvet meille antoivat. Me täällä tänään olemme yksi lenkki satojen ellei tuhansien vuosien ketjussa.

Tämä aktivismin ketju on jo saavuttanut suuria asioita, ja se tulee saavuttamaan niitä lisää. Meillä täällä tänään on suorastaan etuoikeus olla osa ketjua. Sillä, mietin usein, mikä oikeastaan edes voisi olla parempi tapa käyttää ainutkertainen elämänsä, kuin vaatia ja rakentaa parempaa maailmaa kaikille?

Kiitos vielä kerran kaikille teille, jotka käytätte ja olette käyttäneet aikaanne maailman parantamiseen.

Mitä yhteistä on ihmisuhreilla, flunssarohdoilla ja työllisyyspolitiikalla?

22 syyskuun, 202122 syyskuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Helsingin Sanomat uutisoi 21.9. yllättävän tiedon: hallitus on lähellä saavuttaa työllisyysasteen, jollaista ei ole nähty sitten 1980-luvun ja jota hallitukset ovat tuloksetta tavoitelleet vuodesta 2003. Suomen puhuvat päät olivat olleet aikaisemmin lähes liikuttavan yksimielisiä siitä, että edes lähelle tavoitetta ei mitenkään voitaisi päästä ellei tehtäisi lukuisia ”kipeitä päätöksiä” ja ”rakenteellisia uudistuksia,” toisin sanoen leikattaisi köyhimpienkin sosiaaliturvaa ja heikennettäisi työehtoja.

Tavoitetta ei kuitenkaan saavutettu hallituksen toimilla eikä työttömiä kurittamalla, vaan sen syiksi arvellaan ennen kaikkea maailmantalouden odotettua nopeampi palautumisen koronakriisistä ja EU-maiden tällä kertaa vyönkiristyspolitiikan tilalle valitsema elvyttävämpi politiikka. Jää nähtäväksi, ovatko asiantuntijoiden arviot tässä suhteessa tarkempia kuin mitä arviot tavoitteen mahdottomuudesta olivat. Uutinen kuitenkin havainnollistaa hyvin erästä epämiellyttävää totuutta: työllisyyden kaltaisissa ilmiöissä hyvin suuri osa muuttujista on sellaisia, joihin esimerkiksi Suomen hallitus ei voi mitenkään vaikuttaa.

Uutinen ja työllisyyskeskustelu kelpaavat hyvin myös esimerkiksi ilmiöstä, jonka epäilen yhdistävän sekä ihmisuhreja vaatineita uskontoja, flunssarohtoja, että työllisyyspolitiikkaa. Ilmiön nimi on korrelaation sekoittaminen kausaliteettiin.

Ihmisten uhraaminen ei nimittäin ole aina kuulunut ihmisten uskonnollisiin menoihin. Kivikauden keräilijäyhteisöillä oli mitä todennäköisimmin pitkälle kehittyneitä uskomusjärjestelmiä, joiden jäljiltä olemme löytäneet esimerkiksi lukuisia luolamaalauksia ja Venus-figuriineja. Ihmisuhrit olivat silti parhaan tiedon valossa täysin tuntemattomia, kun taas jo ensimmäiset sivilisaatiot harjoittivat ihmisten uhraamista laajalti.

Kenties johtava teoria siitä, miksi ympäri maailmaa on voitu löytää merkkejä ihmisuhreja vaatineista uskonnollisista menoista, selittää ihmisuhrit pidemmän kehityksen huipentumina.[1] Jo varhaisimmat ihmisyhteisöt olivat erinomaisen hyvin perillä luonnon rytmeistä, vuodenaikojen vaihteluista, ja esimerkiksi niiden vaikutuksista saatavissa oleviin ravinnonlähteisiin. Mutta miten selittää, miksi esimerkiksi syksy seurasi aina kesää tai yö päivää? Elävien olentojen täyttämässä maailmassa eläneille kenties kaikkein loogisin selitys oli pitää myös luonnonilmiöitä joko elollisina olentoina – henkinä – tai elollisten olentojen toiminnan seurauksina. Tästä johtopäätöksestä on lyhyt matka ajatukseen, että hengillä voisi olla tunteita kuin ihmisilläkin, ja että esimerkiksi saalista tai sadetta tuovan hengen voisi joko suututtaa väärällä tai lepyttää oikealla käytöksellä.

Uhraaminen kehittyi melko varmasti yrityksenä lepyttää tärkeitä henkiä. Koska suuttunutta ihmistä tai eläintä saattoi lepyttää lahjoilla, oli varmasti vain loogista ajatella, että lahja voisi lepyttää myös suuttuneen hengen, tai ennaltaehkäistä sen suuttumisen. Uhraaja saattoi myös huomata, että uhrilahjat toimivat: jokin aika uhrauksen jälkeen säät selkenivät tai saaliseläimet palasivat. Uhrauksella ei tietysti ollut asiaan mitään vaikutusta, vaan kyseessä oli luonnolle ominainen syklinen ilmiö. Aivan kuten flunssaan lääkkeitä ottava huomaa, että muutaman päivän päästä olo jo paraneekin ja päättelee lääkkeiden auttaneen, samoin niin keräilijät, metsästäjät kuin maanviljelijätkin huomasivat, että jonkin ajan kuluttua uhrauksesta asiat yleensä palasivat enemmän tai vähemmän normaaleiksi. Kenties he eivät olleet aivan varmoja oliko syynä todella ollut hengen vihastuminen ja leppyminen, mutta miksi ottaa riskiä?

Uhrilahjat olivat epäilemättä pitkään pienimuotoisia, kuten esimerkiksi Norjasta Balkanille saakka ulottuneessa perinteessä sitoa pellon viimeiseksi korjatuista vehnäntähkistä ihmishahmo, joka saatettiin esimerkiksi heittää seuraavalle pellolle tai säästää seuraavaan kevääseen, polttaa, ja ripotella tuhka pellolle ennen kylvöä maan hedelmällisyyden varmistamiseksi. Ihmisten siirtyessä keräilystä maanviljelykseen uhreista tuli kuitenkin suhteellisen nopeasti entistä suurempia ja verisempiä. Miksi näin tapahtui?

Teorian mukaan selitys löytyy siitä, että maata viljelevä yhteisö oli erittäin riippuvainen vuodentulosta. Siinä missä keräilijöillä yhden ruoanlähteen hupeneminen oli harvoin katastrofi, maanviljelijöillä sadon epäonnistuminen tarkoitti hyvin luultavasti nälkiintymistä ja kuolemaa. Satoa ja säätä hallitsevista hengistä tuli keskeisen tärkeitä palvonnan kohteita, eikä liene sattumaa, että historiallisella ajalla tunnetut jumalat aloittivat useimmiten uransa taivaan, sään tai sadon jumalina.

Voimme vain kuvitella, millaisia reaktioita vaikkapa kuivuus on varhaisissa maanviljelijöissä herättänyt. Pelissä on ollut oma, lasten, ja kenties koko kylän elämä. Tilanne yksinkertaisesti piti saada normaaliksi; jos henget tai jumalat olivat vihastuneet, heidät piti lepyttää. Luultavasti alkuun uhraukset sään tai sadon jumalille ovat olleet pienimuotoisia. Monesti ne ovatkin ”auttaneet”: kuten flunssa, myös kuivuus loppuu aina ennen pitkää.

Mutta entä kun iskee pidempi kuiva kausi ja uhraukset eivät toistettunakaan tehoa? Ennen pitkää joku on keksinyt, että jumalat ovat niin vihaisia, ettei tavallinen uhri enää riitä. Kenties jumalat janoavat… verta? Kuivuuden vain jatkuessa härkä, sika tai lammas uhrataan – ja katso, pian tämän uuden keksinnön jälkeen kuivuus hellittääkin.

Entä kun vaikkapa kerran vuosisadassa-tason kuivuus iskee, eikä se lopu eläinuhreistakaan huolimatta? Ennen pitkää lähes kaikista kulttuureissa on löytynyt riittävän monta, joiden mielestä nyt tarvitaan vieläkin kipeämpiä päätöksiä. Ja – halleluujaa – huonot ajat loppuvat!

Työllisyyden ja talouskasvun kaltaiset kysymykset ovat niin suuressa määrin yksittäisten maiden politiikasta riippumattomien tekijöiden tuottamia, usein syklisiä ilmiöitä, että esimerkiksi lamaa ja suurtyöttömyyttä voi hyvin verrata kuivuuteen tai tulvaan. Kun lama tai heikko työllisyystilanne pitkittyy, jokaisesta maasta löytyy kasvava joukko ihmisiä, joiden mielestä asioiden korjaamiseksi ja ”markkinoiden”, tuon nykyaikana palvotuimmaksi kohonneen hengen, lepyttämiseksi tarvitaan kovempia toimia ja kipeämpiä päätöksiä. Ennen pitkää näitä päätöksiä saatetaan kokeilla, ja usein talous tai työllisyys ovatkin lähteneet jonkin aikaa päätösten jälkeen nousuun. Poliitikot ja puhuvat päät voivat esitellä tilastoja, joissa näkyy selvä muutos, ja seurakunta nyökyttelee: uhraukset olivat ehkä kovia, ainakin uhratuille jos ei ehkä henkilökohtaisesti juuri minulle, mutta ne auttoivat.

Mutta onko päätöksillä ja muutoksilla yhteys, vai sekoitetaanko korrelaatio kausaliteettiin? Lienee luultavaa, että vähintään osa toimista toimii vähintään osittain. Mutta sen perusteella mitä tiedämme esimerkiksi politiikkatoimien tosiasiallisista työllisyysvaikutuksista, vaikkapa paljon puhutun kiky-sopimuksen tai työttömiä tarkoituksettomasti pompottaneen ”aktiivimallin” kohdalla, ”kipeidenkin” päätösten vaikutukset voivat jäädä hyvin paljon toivottua vähäisemmiksi, vaikka niiden kipeys ei siitä vähenekään. Tästä huolimatta kipeiden päätösten – joillekin muille kipeiden, siis – vaatijoita löytyy aina. Epäilemättä taustalla on vähintään osin sama ihmismielen atavistinen piirre, mikä joskus sai esivanhempamme vaatimaan alttareille verta jumalten lepyttämiseksi.

Uskon silti, että tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä opimme ennen pitkää palvomaan myös jumalia, jotka eivät vaadi ihmisten uhraamista laisinkaan.

Abraham uhraamassa poikaansa — *Lisäys: ”Abraham uhraa tulevat sukupolvet ja muun lajiset eläimet kapitalismin jumalalle.” Kuva Philippe de Champaigne (1602-1624), kuvateksti Tom Pesch.*

Lähteet

[1] Watson, Peter (2005). Ideas: A History from Fire to Freud. Weidenfeld & Nicolson, erityisesti luku 5.

Tasaisempi valta: ”Tasajakoa kokeiltiin Neuvostoliitossa”

3 syyskuun, 20213 syyskuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Luultavasti keskeisin perustelu suurten taloudellisten eriarvoisuuksien sallimiselle on niiden oletettu kannustava vaikutus. Eriarvoisuuksia puolustavien mielestä eriarvoisuuksia tarvitaan motivoimaan ihmisiä tekemään työnsä paremmin ja kehittämään uusia keksintöjä. Väite on pinnallisesti uskottava, ainakin jos syyllistytään loogiseen virheeseen ja pidetään suurten ja kasvavien eriarvoisuuksien ainoana mahdollisena vaihtoehtona täydellistä tasajakoa. Ihmiskunnan historiasta voidaan myös löytää ainakin pintapuolisesti katsoen vakuuttavia esimerkkejä siitä, miten epäreiluksi koettu tulonjako on johtanut tyytymättömyyteen ja työmotivaation hupenemiseen. Kysymystä siitä, millainen tulonjako koetaan epäreiluksi, ja millaisia vaikutuksia eriarvoisuudella todellisuudessa voidaan havaita olevan, käsitellään kuitenkin julkisessa keskustelussa selvästi vähemmän. Vielä tätä kirjoittaessa luultavasti yleisin yksittäinen argumentti eriarvoisuuksien aktiivista rajoittamista vastaan on niinsanottu Neuvostoliitto-kortti: “tasaista jakoa kokeiltiin Neuvostoliitossa, eikä se toiminut.” Näin siitä huolimatta, että tasaisen jaon todellisistakaan ongelmista ei voida millään loogisella tavalla vetää johtopäätöstä, että eriarvoisuuksia ei pitäisi pyrkiä rajoittamaan.

Koska Neuvostoliitto on kuitenkin niin tärkeä osa eriarvoisuuksien rajoittamista vastustamaan mobilisoitua retoriikkaa ja mytologiaa, on syytä katsastaa lyhyesti, miten tulonjako ja talous Neuvostoliitossa todellisuudessa toimivat, ja millainen yhteys nykyisiä teollisuusmaita selvästi vähäisemmällä taloudellisella eriarvoisuudella oli maan talouden kiistämättömiin ja lopulta tuhoisiksi osoittautuneisiin ongelmiin.

Neuvostoliiton talouden ongelma ei nimittäin ollut eriarvoisuuden vähäisyys vaan suunnitelmatalouden jäykkyys ja kyvyttömyys uudistua. Neuvostoliiton taloutta johdettiin hyvin samalla tavalla kuin valtavaa kapitalistista yritystä, ja moni läntinen tarkkailija kutsuikin järjestelmää nimellä “Neuvostoliitto Oy” (Hanson 2003). Käytännössä kaikki aikuiset asukkaat olivat valtion työntekijöitä, ja työn ja tuotannon tavoitteet asetettiin Moskovasta käsin sekä tärkeillä vuotuisilla että kuuluisilla mutta enemmänkin viitteellisillä viisivuotissuunnitelmilla. Vielä 1970- ja 1980-luvuilla arviolta 90 prosenttia Neuvostoliiton bruttokansantuotteesta syntyi keskussuunnitteluvirastojen ohjaamassa tuotannossa, sallitun yksityisen, sormien läpi katsotun harmaan ja laittoman liiketoiminnan ollessa mitättömän pienessä roolissa (Hanson 2003, s. 13). Työn samapalkkaisuutta oli kokeiltu lyhyesti heti vallankumouksen jälkeen, mutta järjestelystä luovuttiin nopeasti. Tulospalkkaus, kuten urakkapalkat ja suunniteltujen tavoitteiden saavuttamiseen sidotut bonukset, olivat Neuvostoliitossa tosiasiassa keskimäärin suuremmassa roolissa kuin samaan aikaan lännessä: esimerkiksi työyksikön johtajilla oli käytännössä aina tulospalkka, ja johtajan vuotuisesta palkasta peräti 40 prosenttia saattoi koostua esimerkiksi tuotanto-, toimitusaikataulu-, tai myyntitavoitteiden saavuttamisesta riippuvista bonuksista (Hanson 2003, s. 19). Työmarkkinat olivat muutamia rajoituksia lukuunottamatta hyvinkin vapaat ja työvoiman vaihtuvuus suurempaa kuin esimerkiksi Japanissa. Parempaa tai paremmin palkattua työtä kaipaava saattoi siis sellaista tavoitella. Rahapalkan lisäksi kannustimina toimivat monenlaiset edut, kuten pääsy parempiin asuntoihin tai etuoikeus harvinaisten tuotteiden ostamiseen. Jos ahkeruuden ja tulosten mukaan palkitseminen riittäisi toimivaan talousjärjestelmään, Neuvostoliitolla ei olisi pitänyt olla mitään ongelmia.

Vuosikymmenien ajan Neuvostoliiton talous toimikin itse asiassa suhteellisen hyvin. Parhaiden jälkikäteisten arvioiden mukaan maan bruttokansantuotetta melko hyvin vastaava mittari nousi vielä 1970-luvun puoliväliin saakka ripeää tahtia, ja etenkin Stalinin kuoleman jälkeen maan johtajaksi nousseen Nikita Hruštšovin valtakaudella (1953-64) tavallisten kansalaisten elintaso nousi niin selvästi, että läntisetkin tarkkailijat pitivät täysin mahdollisena, että Neuvostoliiton kansalaisten elintaso ohittaa ennen pitkää kapitalististen maiden elintason.

Saavutuksia tarkastellessa on tärkeää huomioida myös lähtötaso: Neuvostoliitto oli syntynyt feodalismista teollisuusmaaksi vasta siirtymässä olleen Venäjän vallankumouksesta, raunioitunut kertaalleen vallankumousta seuranneessa sisällissodassa ja joutunut kehittämään esimerkiksi teollisuutensa pääasiassa omin voimin länsimaiden taloussaarron vuoksi, kärsinyt valtavia taloudellisen ja inhimillisen pääoman menetyksiä Stalinin vainoharhaisen hirmuvallan alla, ja lopuksi lähestulkoon tuhoutunut apokalyptisessa sodassa natsi-Saksaa vastaan. Kaikesta tästä huolimatta Neuvostoliitto nousi vain parissa vuosikymmenessä maailman ylivoimaisesti rikkaimman maan, toisesta maailmansodasta vain vahvistuneen Yhdysvaltojen koko historian suurimmaksi uhaksi ja voitti avaruuskilvan kaksi ensimmäistä erää lähettämällä sekä ensimmäisen satelliitin että ensimmäisen ihmisen avaruuteen. (Matala lähtötaso on toki syytä ottaa huomioon myös talouskasvulukemia arvioitaessa: nollapisteestä aloittaessa kasvuprosentit voivat olla hyvinkin suuria.)

Kuten esimerkiksi Neuvostoliiton taloushistorian kirjoittanut Philip Hanson totesi, Neuvostoliiton talousjärjestelmässä merkillepantavaa ei ole niinkään sen tehottomuus vaan se, että kaikista keskusjohtoisen jäykkyyden, korruption, ja ideologisen dogmaattisuuden aiheuttamista valtavista ongelmista huolimatta se toimi yli puoli vuosisataa. Suunnitelmatalous osoittautui toimivaksi maatalousvaltaisen ja takapajuisen maan teollistamisessa ja tuotannon kasvattamisessa, ja se tuotti järjestelmän, jossa talouskriisit ja työttömyys olivat käytännössä tuntemattomia ongelmia.

Neuvostoliiton kansantuotteen kehitys (Hanson 2003, s. 5).

Järjestelmän rakenteelliset heikkoudet olivat silti valtavia ja jälkikäteen ilmiselviä. Tuotanto suunniteltiin ennen kaikkea keskussuunnittelijoiden ja tuotantolaitosten johtajien välisenä neuvotteluna, jossa tehtaanjohtajilla oli erittäin suuri – ironista kyllä – rahallinen kannustin saada läpi suunnitelmia, jotka olisi mahdollisimman helppo toteuttaa, sen sijaan että heillä olisi ollut kannustimia tuottaa tuotteita joita ihmiset halusivat tai tarvitsivat. Talouden keskussuunnittelu vaati suunnatonta byrokratiaa ja piinallista mikromanageerausta: vaikkapa terästehtaiden tuotantosuunnitelmaa laatiessa keskussuunnittelijoiden tuli kyetä arvioimaan tarkasti ei vain tuotannon vaadittua kokonaismäärää, vaan myös se, kuinka paljon minkäkinlaista teräslevyä, putkea tai muuta tuotetta terästä raaka-aineenaan käyttävät tehtaat kaiken kaikkiaan seuraavana vuonna tarvitsivat. Kaiken suunnitteluun tarvittavan tiedon keskitetty kerääminen ja käsittely oli mahdoton ongelma, kuten tämän suunnitelmatalouden keskeisen heikkouden havainnut Friedrich Hayek jo vuonna 1945 osoitti. Mitä enemmän taloudellista valtaa keskitettiin pois yksittäisiltä ihmisiltä ja työntekijöiltä, mitä enemmän tietoa käsiteltiin, kerättiin ja koostettiin keskussuunnittelijoiden käyttämiksi tilastoiksi ja tunnusluvuiksi, sitä enemmän tärkeää informaatiota menetettiin.

Paperilla suunnitelmat saatiin toimimaan, mutta käytännössä tuloksena oli samanaikaisesti sekä puutetta että haaskausta. Ongelmia pahensi entisestään poliittisista syistä tehty päätös määrätä keskitetysti sekä tuotantomääristä että tuotteiden hinnoista: kun hinta ei välittänyt tuottajille tietoa tuotteiden kysynnästä, eikä se muuttunut tuotteiden saatavuuden mukaan, kauppojen hyllyt olivat toistuvasti tyhjiä ja tuote-erän saapuessa kaupan ovelle muodostui pitkiä jonoja. Kuten esimerkiksi virolainen Lauri Vahtre kertoo neuvostoelämän monia absurdiuksia valottavassa kirjassaan, ihmisillä oli tapana hamstrata mahdollisuuden tullen kaikkia niitä tuotteita, jotka tiedettiin harvinaisiksi, ja käydä sitten niillä vaihtokauppaa saadakseen oikeasti haluamiaan asioita. Kadulla kiemurtelevaan jonoon kannatti liittyä, vaikkei edes tiennyt mitä jonotti: todennäköisesti tarjolla oli jotain harvinaista, minkä kenties voisi vaihtaa johonkin hyödylliseen. (Vahtre 2010)

Ongelma ei kuitenkaan ollut kannustimien saati eriarvoisuuden vähäisyys, kuten Neuvostoliittoon liitetty mytologia antaa usein ymmärtää. Neuvostoliiton taloushistoria onkin esimerkki ennen kaikkea siitä, että kannustimet, tulospalkkiot ja muut teoriassa ahkeruudesta ja suorituksista palkitsevat järjestelmät voivat johtaa myös hyvin huonoihin lopputuloksiin. Kannustinjärjestelmät kun olivat Neuvostoliitossa tavallisia, mutta ne eivät kannustaneet kilpailemaan uusilla tuotteilla tai paremmalla laadulla. Tuotantotavoitteiden täyttämisen ja sitä kautta tuotantolaitosten johtajien bonusten kannalta esimerkiksi uuden tekniikan käyttöönotto tai parannuksen toivossa tehdyn muutoksen tekeminen tuotantoprosessiin oli lähinnä riski. Palkkapussin kannalta järkevintä oli tuottaa tuotteita, jotka oli mahdollisimman helppo ja halpa valmistaa, mutta jotka silti täyttivät vuotuisen tuotantosuunnitelman vaatimukset. Uutta tekniikkaa otettiin käyttöön lähinnä uusia tuotantolaitoksia rakennettaessa, keskusjohdon rajallisen huomiokyvyn suuntautuessa johonkin asiaan, tai asevarustelukilvan paineessa (Hanson 2003, s. 21). Neuvostoliitossa taloudelliset kannustimet kannustivat tekemään asioita talouden kirjanpidon silmissä oikein, mutta ne eivät kannustaneet tekemään oikeita asioita. Yhtäläisyydet kirjoitushetkellä vallitsevaan järjestelmään, jossa esimerkiksi luonnon tuhoaminen on useimmiten talouden kirjanpidossa oikein, ja luonnon säästämisestä eli oikean asian tekemisestä enemmänkin rangaistaan, ovat silmiinpistäviä.

Neuvostoliiton talousjärjestelmän keskeinen ja lopulta kohtalokkaaksi osoittautunut vika oli ihmisten taloudellisen vallan ja vapauksien lähes täydellinen puute. Ihmisillä oli merkittäviäkin kannustimia täyttää Neuvostoliitto Oy:n johtajien määräämät urakat ja työtavoitteet, mutta taloudellista valtaa lähinnä sen verran, että he saivat päättää, mitä saatavilla olleista tuotteista he palkkioillaan hankkivat. Työtä oli pakko tehdä huolimatta siitä, miten ilmiselvästi typerää se oli, mutta yritteliäisyys oli lähes mahdotonta: uusien tuotteiden tuotannon aloittaminen ilman ylemmän tahon hyväksyntää saattoi olla suorastaan rikollista, kuten useimmissa tapauksissa oli myös oman yrityksen perustaminen jotain tarpeelliseksikin tiedettyä tuotetta valmistamaan. Keskusjohtoisuus ja marxismi-leninismin ideologia, joka edellytti “tuotantovälineiden” pitämistä valtion monopolina, tarkoitti, ettei valtio voinut sallia yksityisten ihmisten kilpailevan valtion omistamien tuotantovälineiden kuten tehtaiden kanssa.

Mikään näistä todellisista ja Neuvostoliiton talouden ja diktatuurin sortumiseen johtaneista ongelmista ei aiheutunut “liian suuresta tasa-arvoisuudesta.” On täysin mahdollista kuvitella järjestelmä, jossa ihmisille taataan ihmisarvoiseen elämään riittävä määrä taloudellista valtaa ja laaja-alainen taloudellinen vapaus samaan aikaan kun vapauksien seurauksina syntyviä eriarvoisuuksia rajoitetaan aktiivisesti. Koska tällaisessä järjestelmässä useammalla ihmisellä olisi riittävästi taloudellista valtaa esimerkiksi kouluttautua pidemmälle, kehittää uusia keksintöjä tai perustaa oma yritys, tuloerot hyväksyvä mutta niitä voimakkaasti rajoittava järjestelmä olisi ainakin teoriassa innovatiivisempi ja ketterämpi kuin teollisuusmaissa vallitseva, suuret ja periaatteessa rajattomatkin eriarvoisuudet ja taloudellisen vallan keskittymisen hyväksyvä järjestely. Myös käytännössä näin näyttää olevan: suuremman tasa-arvoisuuden tuoma laajemmalle levinnyt taloudellinen valta ja vapaus on hyvin todennäköisesti merkittävä syy siihen, miksi tasaisemman tulonjaon maat pärjäävät lähes poikkeuksetta useimpia epätasaisemman tulonjaon maita paremmin talouden dynaamisuutta ja innovatiivisuutta mittaavissa tutkimuksissa. Niinpä Neuvostoliiton käyttäminen vasta-argumenttina eriarvoisuuden rajoittamiselle kertoo lähinnä argumentin esittäjän tietämättömyydestä tai luottamuksesta siihen, ettei Neuvostoliitto-argumentin kuulija kykene ottamaan historiasta selvää.

Tämä kirjoitus on osa Tasaisempi valta-kirjaprojektin luonnosta.

Mainitut lähteet

Hanson, Philip (2003). The Rise and Fall of the Soviet Economy: An Economic History of the USSR from 1945. London: Routledge.

Vahtre, Lauri (2010). Absurdin suurvalta: Elämää neuvostojärjestelmässä. Juva: WSOY.

Tasaisempi valta: Atomipommi ja teknisen vallan keskittyminen

16 huhtikuun, 20219 kesäkuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ 6 kommenttia

Heinäkuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1942 Kalifornian Berkeleyn yliopiston lukitussa luokkahuoneessa, atomipommin rakentanutta Manhattan-ohjelmaa valmistelleessa tapaamisessa, unkarilaissyntyinen fyysikko Edward Teller peitti liitutaulua laskelmillaan. Hän esitti tapaamiseen kokoontuneelle joukolle maailman tunnetuimpiin kuuluneita fyysikoita teoriansa prosessista, joka voisi saada Maan päällä käyntiin Aurinkomme energianlähteen, atomiydinten lämpöydin- eli fuusioreaktion.

(Tämäkin on osa luonnosta työnimellä ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” kulkevaan kirjaan. Kommentit ovat tervetulleita!)

Tellerin tavoite oli näyttää, että mikäli perusteilla ollut atomipommiohjelma onnistuisi tavoitteessaan, se tuottaisi Maan päälle hetkellisesti lämpötilan, jossa veden vetyatomit ja ilmakehän typpiatomit voisivat yhtyä toisiinsa – ja mahdollisesti käynnistää ketjureaktion, joka tuottaisi suunnattomasti energiaa niin kauan kun yhtymiskelposia atomeja oli saatavilla. Toisin sanoen, kuten Teller nopeasti ja tarpeettomasti huomautti yleisölleen, joka oli jo ymmärtänyt taululle piirrettyjen numeroiden sanoman, atomipommin räjäyttäminen saattaisi sytyttää käytännössä välittömästi kaiken valtamerten veden ja ilmakehän ilman. Pommin räjähtäessä Maapallo välähtäisi vajaan sekunnin ajan Aurinkoa kirkkaampana, ja jatkaisi sen jälkeen radallaan aurinkokunnan loppuun saakka kylmänä ja kuolleena kivipallona.[1]

Huoneeseen kokoontunut fyysikoiden kerma tiesi jo, että atomipommin rakentaminen oli täysin mahdollista; ainoa kysymys oli se, ehtisikö pommi käynnissä olevaan vai vasta seuraavaan sotaan. Mutta taululle piirrettyjen laskelmien mukaan atomipommi saattaisi olla ihmiskunnan viimeinen keksintö. Tellerin yhtälöitä ryhdyttiin kiireen vilkkaa tarkastamaan, ja ennen pitkää niistä löytyikin yksi virhe: Teller oli aliarvioinut nopeuden, millä pommin tuottama lämpö hajaantuisi ilmakehään. Korjattu laskelma teki silti maailmanlopusta vain vähemmän todennäköisen. Yksikään fyysikoista, edes Tellerin tulosta intuitiivisesti mahdottomana pitänyt ja myöhemmin Auringon lämpöydinreaktioiden teoreettisesta selittämisestä Nobelin saanut Hans Bethe, ei kyennyt varmistamaan, että atomipommin räjäyttäminen ei sytyttäisi ilmakehää tai suurta osaa siitä tuleen. Monet muut paikallaolleet olivat paljon vähemmän varmoja kuin teoreettisesta taituruudestaan tunnettu Bethe. Etenkin Enrico Fermi, joka hallitsi erinomaisesti sekä teoreettisen että kokeellisen fysiikan, piti Bethen vakuutteluja epäuskottavina. Yhtenä kaikkien aikojen nerokkaimmista kokeellisista fyysikoista pidetty Fermi oli oppinut kantapään kautta, että fysiikan eturintamassa teoreettiset laskelmat osoittautuivat säännöllisesti virheellisiksi: lähes kaikissa kokeissa ilmeni ilmiöitä, joita teoria ei osannut ennakoida, ja vain neljä vuotta aikaisemmin hän itse oli Nobelin palkintoa vastaanottaessaan pitänyt atomiydinten hajoamiseen perustuvaa ketjureaktiota teoreettisesti mahdottomana tai ainakin epätodennäköisenä. Vain viisi kuukautta Berkeleyn kokouksen jälkeen, joulukuun toisena päivänä vuonna 1942, Fermin johtama ryhmä käynnisti Chicagon yliopiston squash-hallissa maailman ensimmäisen itseään ylläpitävän atomiydinten hajoamiseen perustuvan ketjureaktion – ydinreaktorin.

Pitkällisen keskustelun ja väittelyn jälkeen muotoutumassa olleen Manhattan-ohjelman tieteellistä puolta johtanut Robert Oppenheimer päätti, että koko hanketta johtanutta Arthur H. Comptonia oli välittömästi varoitettava Tellerin esittämästä riskistä, ja kaikki työ keskeytettävä toistaiseksi. Asia oli liian salainen puhelimessa selvitettäväksi, joten Oppenheimer hyppäsi seuraavaan junaan ja matkusti Kaliforniasta tapaamaan Michiganissa lomaillutta Comptonia. Muistelmiensa mukaan Compton järkyttyi kuulemastaan, ja oli samaa mieltä Oppenheimerin kanssa: tutkijoiden täytyi tehdä raudanlujat laskelmat, ja elleivät he pääsisi luotettavaan lopputulokseen, että atomipommit eivät voisi aiheuttaa katastrofaalista ketjureaktiota, pommiprojekti oli pysäytettävä. Atomipommihankkeen tarkoitus oli pelastaa maailma natseilta, mutta nyt näytti mahdolliselta, että se tuhoaisikin maailman.

Ironista kyllä, vain muutamaa viikkoa aikaisemmin natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speer oli kertonut Adolf Hitlerille, ettei Saksan atomiohjelmaa johtanut Werner Heisenberg voinut taata, että atomipommi ei käynnistäisi koko maailmaa tuhoavaa ketjureaktiota. Speerin mukaan Hitler ei ilahtunut ajatuksesta, että Maapallo muuttuisi hänen vallan allaan hehkuvaksi tähdeksi. Koska Heisenberg ei myöskään voinut luvata minkäänlaista pommia ainakaan kolmeen tai neljään vuoteen, Hitler ja Speer päättivät jättää atomipommihankkeen sikseen.[2]

Mutta Yhdysvalloissa atomipommihanke jatkui Comptonin ja Oppenheimerin epäilyksistä huolimatta – ei siksi, että jatkotutkimukset olisivat osoittaneet Tellerin ja Fermin huolet turhiksi, vaan huolimatta siitä, etteivät ne kyenneet osoittamaan ketjureaktiota mahdottomaksi. Osa fyysikoista luotti Bethen intuitioon ja piti ketjureaktiota mahdottomana, tai ainakin epätodennäköisenä. Mutta läheskään kaikki eivät olleet vakuuttuneita. Kun fyysikot eivät päässeet edes lähelle yksimielisyyttä, Compton asetti hankkeen jatkamisen ehdoksi, että laskelmien tulisi osoittaa maailmanlopun todennäköisyydeksi enintään kolme miljoonasta. Laskelmat tehtiin, ja todennäköisyydeksi saatiin karvan verran alle kolme miljoonasta – olettaen, ettei mitään yllättävää tapahtuisi. Toisin kuin Saksassa, Yhdysvalloissa tutkijat eivät missään vaiheessa edes kysyneet poliittisilta päättäjiltä, pitäisikö riskiä ottaa.

Useimmat atomipommin historiat esittävät asian niin, että laskelmat olisivat osoittaneet ilmakehän ja valtamerten syttymisen mahdottomaksi kauan ennen ensimmäistä ydinkoetta. Asiaa 1980-luvun alusta saakka penkoneen, aikanaan huippusalaisiin ydinaseita koskeviin tietoihin käsiksi päässeen Daniel Ellsbergin mukaan tämä ei ollut koskaan totta.[1] Ellsbergin haastattelema Manhattan-projektin virallisen ja alunperin salaisen historian kirjoittanut David Hawkins kertoi tehneensä juuri kyseisestä aiheesta enemmän haastatteluja kuin mistään muusta projektin yksityiskohdasta – sekä ennen ensimmäistä pommikoetta että sen jälkeen. Vaikka hän olikin kirjoittanut viralliseen historiaan, että ilmakehän syttymistä pidettiin mahdottomana, hän tarkensi Ellsbergille, että ”mahdoton” tarkoitti tässä yhteydessä ”käytännössä riittävän pientä todennäköisyyttä.” Suurin osa atomipommihankkeen vanhemmista tutkijoista piti maailmanloppua epätodennäköisenä, mutta koeräjäytykseen saakka kukaan ei kyennyt sanomaan asiaa edes teoriassa varmaksi. Ja, kuten Fermi ja muut projektin kokeelliset fyysikot hyvin tiesivät, kokeellista fysiikkaa jouduttiin tekemään nimenomaan siksi, koska teoria ei aina kertonut kaikkea. Fermin kerrotaankin ottaneen vuoden 1945 heinäkuun 17. päivän aamuna, Trinity-koetta edeltäneinä tunteina, vastaan vetoja siitä, tuhoaisiko koe Uuden-Meksikon osavaltion, tai koko maailman. Jälkipolville ei ole säilynyt tietoa Fermin tarjoamista vedonlyöntikertoimista, mutta Ellsberg uskoo muiden lähteiden perusteella Fermin pitäneen hallitsemattoman ketjureaktion todennäköisyyden olleen niinkin suuri kuin yksi kymmenestä. Koetta edeltäneinä viikkoina Fermi oli laittanut tutkimusryhmänsä tarkastamaan ketjureaktiota koskevat laskelmat kerta toisensa jälkeen, ja vaikka laskelmat totesivatkin riskin vähäiseksi, Fermiä huolestutti kaksi asiaa: laskelmat vaativat runsaasti yksinkertaistavia oletuksia, ja hän tiesi, että pommi loisi hetkellisesti olosuhteet, jollaisia Maan päällä ei oltu koskaan nähty. Millaisia tuntemattomia ilmiöitä Auringon ydintä suurempi kuumuus ja paine saattaisivat saada aikaan? Lukuisten eri lähteiden mukaan monet pommikokeesta tietoiset fyysikot valvoivatkin ahdistuneina koko koetta edeltäneen yön. Osa heistä oli itsenäisesti keksinyt samat laskelmat mitkä Teller oli kolme vuotta aikaisemmin esittänyt, vain kuullakseen vanhemmilta tutkijoilta, että asia oli hoidossa. Erästä heistä ohjeistettiin varautumaan riskeihin hankkimalla pullo viskiä; toinen, jonka vastuulla oli keskeyttää räjäytyksen automaattinen ajastin jos hän havaitsisi mitään erikoista, kysyi vielä muutamia sekunteja ennen H-hetkeä Oppenheimeriltä, pitäisikö hänen vain sanoa ettei koetta saisi tehdä. Oppenheimer kysyi häneltä kylmästi, oliko hänellä kaikki hyvin.

Noin kello 05:29:21, 15 sekuntia suuntaan tai toiseen, automaattinen ajastin lähetti sähköimpulssin 30-metrisen tornin huipulle nostetun ”Vekottimen” sytytyspiireihin. Tavanomaisista räjähdysaineista tarkasti muotoiltujen alkupanosten paineaalto puristi pommin ytimessä olleen appelsiinin kokoisen plutoniumpallon jotakuinkin golfpallon kokoiseksi. Samalla plutoniumpallon keskellä olleesta neutronilähteestä purskahti miljoonia neutroneja. Useimmat näistä kiisivät atomien välisessä tyhjyydessä valon nopeudella avaruuteen, mutta muutamat törmäsivät plutoniumatomeihin juuri sopivalla tavalla, hajottaen atomin. Jokainen hajonnut atomi lähetti ympäristöönsä lisää neutroneja. Kokoon puristuneessa pallossa riittävän monet näistä neutroneista löysivät uuden plutoniumatomin, joka taas hajotessaan lähetti ympäristöönsä lisää neutroneja. Ketjureaktio käynnistyi. Seuraavan muutaman millisekunnin aikana noin 0,1 prosenttia – 0,9 grammaa – plutoniumytimen ja sitä ympäröineen uraanikuoren atomeista hajosi, luovuttaen neutronien lisäksi energiaa Einsteinin kaavan E = mc² mukaisesti, kunnes valtava energiamäärä hajotti pommin kaasuksi.

Koetta 16 kilometrin päästä seuranneen Harvardin yliopiston rehtorin James Conantin ensimmäinen reaktio hirvittävään, suojalasien ja silmäluomien läpikin tunkeutuvaan, loppumattomalta tuntuneeseen valoon oli ajatus, että jokin oli sittenkin mennyt pieleen ja ilmakehä oli syttynyt lämpöydinreaktioon.[3] Conantin vieressä olleen tutkijan tytär kertoi myöhemmin Ellsbergille, että Conantin ensimmäinen ajatus oli ollut ”Fermi oli oikeassa.” Lähempänä, noin yhdeksän kilometrin päässä räjähdyksestä, Oppenheimerin mieleen tulivat intialaisen eepoksen sanat: ”Minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja.” Hänen vieressään koetta seurannut fyysikko Kenneth Bainbridge totesi asian suorasukaisemmin: ”Me kaikki olemme nyt nartun penikoita.”

Hitler oli tappanut itsensä kymmenen viikkoa aikaisemmin. Se sota, jota varten atomipommiohjelma oli luotu ja maailmanlopun riski otettu, oli jo ohi. Uhka, jonka vuoksi vannoutunut pasifisti Albert Einstein oli kirjoittanut presidentti Rooseveltille ja kehottanut häntä kiirehtimään ydinaseen valmistamista, ja joka oli saanut Manhattan-projektin sadat tutkijat tekemään vuosien ajan työtä yötä päivää, oli jo kadonnut. Jäljellä oli enää Japani: sitkeä vihollinen, mutta maa jonka kansa näki merisaarron vuoksi jo nälkää ja jonka harvat lentokoneet hädin tuskin kykenivät polttoainepulan vuoksi enää edes yrittämään torjuntaa, kun suunnattomat pommikonelaivueet polttivat kaupungin toisensa jälkeen. Maaliskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä 334 pommikonetta oli käyttänyt uusia napalmipommeja sytyttääkseen Tokion tulimyrskyksi, tappaen luultavasti satatuhatta ihmistä maailmanhistorian kaikkien aikojen tuhoisimmassa ilmahyökkäyksessä. Perheitä ja kokonaisia sukuja toisensa jälkeen kuoli tuleen, tukehtumalla, jäämällä jalkoihin, talojen romahtaessa, juuttumalla jaloistaan sulaneeseen asfalttiin ja syttymällä soihdun lailla palamaan, tai keittyen elävältä pitkälle seuraavaan iltaan raivonneen tulimyrskyn kuumentaessa liekeiltä pakopaikan tarjonneiden kanavien veden kiehumispisteeseen. Palavan lihan katku oli vielä puolentoista kilometrin korkeudessa niin voimakas, että viimeisten pommikoneiden sodan kovettamien miehistöjen täytyi käyttää koneidensa varahappilaitteita välttyäkseen oksentamasta. Poliisin valokuvaaja Ishikawa Koyo kuvasi myöhemmin Tokion katuja ”tulisina jokina … liekehtiviä huonekalujen kappaleita räjähteli kuumuudessa, kun taas ihmiset syttyivät kuin tulitikut kun heidän puusta ja paperista rakennetut kotinsa räjähtivät liekkeihin. Tuulen ja tulen hirviömäisen puhalluksen lietsomina syntyi hehkuvia pyörremyrskyjä, jotka nousivat kieppuen, murskaten, imien kokonaisia kortteleita tuliseen kurimukseensa.”[4]

Tuon yön jälkeen 250 000 muuta ihmistä oli jo menettänyt henkensä pommikoneiden iskiessä kahtena yönä viikossa neljään kaupunkiin kerrallaan. Atomipommien viimein saapuessa Tyynellemerelle, Japanin merkittävistä, pommikoneiden toimintasäteen sisällä olleista kaupungeista oli poltettu kaikki muut paitsi poliittisista syistä säästetty vanha pääkaupunki Kioto ja neljä muuta kaupunkia: Niigata, Kokura, Hiroshima ja Nagasaki.[4] Nämä neljä oli jätetty ehjiksi vain ja ainoastaan siksi, koska Yhdysvaltojen ilmavoimien johto halusi nähdä ja näyttää maailmalle, mitä kaksi miljardia silloista dollaria (n. 23 miljardia vuoden 2019 dollaria) maksanut atomipommi saisi aikaan. Kaikissa hyökkäyksen kohteeksi joutuneissa kaupungeissa oli ennen Hiroshimaa palanut vähintään yli puolet kaupunkialueesta; seitsemästätoista oli palanut 60-88 prosenttia, ja epäonnisimmasta Toyamasta oli onnistuttu tuhoamaan peräti 98,6 prosenttia.[4] Yhdysvaltojen ilmavoimien ongelmana oli, että maalitaulut alkoivat loppua. Yli sadantuhannen asukkaan kaupunkien ollessa joko pommituskiellossa tai lentokoneiden kantomatkan ulkopuolella, ilmavoimat olikin ryhtynyt hävittämään systemaattisesti jo 30 000 asukkaan kaupunkeja, hädin tuskin suurta kylää suurempia.[5]

Jopa Japanin kaupungit hävittäneen palopommitusstrategian kehittänyt kenraali Curtis E. LeMay, jonka mielestä valtioiden välisissä sodissa ei ollut viattomia sivullisia ja joka myöhemmin urallaan suorastaan pyrki provosoimaan ydinsotaa Neuvostoliiton kanssa, piti atomipommeja tarpeettomina ja Japania muutenkin voitettuna. Yhdysvaltojen asevoimien kahdeksasta korkeimmasta upseerista seitsemän oli samaa mieltä. Samaan lopputulokseen päätyi myös sodan jälkeen tehty yksityiskohtaisin selvitys, Yhdysvaltojen strategisen pommituksen tutkimus, jonka mukaan Japani olisi varmasti antautunut ennen vuoden 1945 loppua, todennäköisesti viimeistään lokakuussa, vaikka atomipommeja ei olisi käytetty ja vaikka Neuvostoliitto ei olisi julistanut sotaa Japanille kaksi päivää Hiroshiman pommituksen jälkeen.[6] Japanin sodanjohdon kokousten pöytäkirjat osoittavat samaan suuntaan. Kahden keskikokoisen kaupungin tuho oli 66 kaupunkia jo menettäneelle imperiumille yhdentekevää: kolmena Hiroshimaa edeltäneenä viikkona pommittajat olivat hyökänneet 26 kaupunkiin, joista kahdeksan oli tuhoutunut vähintään yhtä täydellisesti kuin Hiroshima. Vuoden 1945 ilmahyökkäyksistä Hiroshima oli ihmishenkien menetyksessä mitattuna vasta toiseksi pahin, ja kaupungille aiheutuneessa tuhossa mitattuna vasta sijalla 17.[5] Meille ydinase on jotain laadullisesti erilaista, mutta Japanin johdolle kyseessä oli vain yksi uusi eikä edes erityisen tehokas tapa raunioittaa raunioita. Kun ulkoministeri Togo Shigenori viimein pyysi elokuun 8. päivänä pääministeriä kutsumaan koolle ylimmän sodanjohdon kokouksen keskustelemaan kaksi päivää aikaisemmin tapahtuneesta Hiroshiman pommituksesta, pääministeri kieltäytyi: hän oli jo saanut kaupungin johdolta tiedon, että kaupunki oli joutunut ilmahyökkäyksen kohteeksi ja kolmannes sen asukkaista oli kuollut. Kaupunkiin lähetetyn erikoisryhmän raportti, joka vahvisti kyseessä olleen uudenlaisen aseen, saapui Tokioon vasta elokuun kymmenentenä, päivä sen jälkeen kun antautumisesta oli jo päätetty.[5]

Vasta Neuvostoliiton julistettua sodan elokuun 9. päivänä, sattumalta samaan aikaan Nagasakin pommituksen kanssa, Japanin hallitsijoiden viimeinen uhkapeli – pyrkiä aiheuttamaan tappioita Japanin pääsaarille hyökkääville liittoutuneille ja käyttää Neuvostoliittoa välittäjänä ehdotonta antautumista parempien rauhanehtojen aikaan saamiseksi – muuttui epätodennäköisestä mahdottomaksi. Jo heinäkuussa 1945 pidetyssä ylimmän sodanjohdon kokouksessa oli todettu, että Neuvostoliiton liittyminen sotaan ”ratkaisisi imperiumin kohtalon” ja rauhan säilyminen Neuvostoliiton kanssa olisi välttämätön ehto sodan jatkamiselle.[5] Vaikka sodan viimeisten kokousten päiväkirjoissa viitattiinkin ohimennen kaupunkien palopommitukseen, niissä käsiteltiin pääasiassa Neuvostoliiton sodanjulistusta ja sitä, että kun jäljellä olleet armeijan joukot oli siirretty Japanin etelä- ja kaakkoisosiin vastustamaan odotettua liittoutuneiden maihinnousua, Neuvostoliiton lähestulkoon marssinopeudella pohjoisesta ja luoteesta Mantsuriaan ja Koreaan edenneet joukot saattaisivat olla pääsaarilla ja Tokiossa muutamissa viikoissa, ilman että Japanin armeija kykenisi muuhun kuin symboliseen vastarintaan. Siinä missä Yhdysvallat saattaisi suostua edes joihinkin myönnytyksiin, Neuvostoliiton miehitys olisi täysin varmasti tarkoittanut Japanin valtiojärjestelmän ja palvotun keisari-instituution loppua. Onkin todennäköistä, että jos Yhdysvallat olisi tarkentanut jo keväällä 1945 hyväksyvänsä ne rauhanehdot, jotka Japani lopulta allekirjoitti, sota olisi päättynyt jo ennen kesää. Vaikka täyttä varmuutta ei voida koskaan saada, on hyvät syyt uskoa atomipommin osuuden sodan lopettamisessa rajoittuneen lähinnä siihen, että se antoi kansalaisilleen vuosikausia valehdelleen maan hallitukselle kätevän tekosyyn sodan lopettamiseksi, ja maata vuoteen 1952 miehittäneiden ja sen jälkeen Japanin turvallisuuden Neuvostoliittoa vastaan taanneiden yhdysvaltalaisten itsetuntoa hiveli kuulla, että sodan oli lopettanut ehta amerikkalainen kekseliäisyys eikä kommunistivaltion uhka.

Lähteet

[1] Ellsberg 2017, The Doomsday Machine
[2] Speer 1970, Inside the Third Reich
[3] James B. Conant on Trinity. http://blog.nuclearsecrecy.com/2012/07/16/conant-on-trinity-1945/
[4] Selden, Mark (2007). A Forgotten Holocaust: US Bombing Strategy, the Destruction of Japanese Cities & the American Way of War from World War II to Iraq. The Asia-Pacific Journal 5(5), 2414. https://apjjf.org/-Mark-Selden/2414/article.html
[5] Wilson, Ward (2013). The Bomb Didn’t Beat Japan… Stalin Did. Foreign Policy, May 30. https://foreignpolicy.com/2013/05/30/the-bomb-didnt-beat-japan-stalin-did/
[6] United States Strategic Bombing Survey, Pacific War, July 1, 1946, s. 26

Yhteinen kartta Suomen tulevaisuuteen? Hiski Haukkala (2020), Suuren pelin paluu

3 marraskuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Olipa kerran, joskus kauan ennen Google Mapsia, joukko Itävalta-Unkarin sotilaita harjoituksissa Karpaattien vuoristossa, kun lumimyrsky yllätti heidät. Yksi ryhmä eksyi joukostaan ja pelästyi pahanpäiväisesti, mutta onneksi eräällä sotilaalla oli mukanaan vanha turistikartta. Karttaa seuraten koko ryhmä pääsi ennen pitkää takaisin laaksoon. Kun he esittelivät heidät pelastanutta karttaa esimiehelleen, hän tyrmistyi: “Tämähän on Sveitsin Alppien kartta.”

Tämä mitä todennäköisimmin keksitty tarina on toistettu lukemattomissa strategian ja johtamisen oppikirjoissa, ei siksi, että se olisi kirjaimellisesti totta, vaan siksi, että siinä piilee vahva opetus. Epäselvissä tilanteissa keskeinen kysymys ei ole useinkaan se, onko malli todellisuudesta ehdottoman realistinen tai edes oikea; tärkeintä on kysymys siitä, onko se hyödyllinen. Tämä kysymys, ja mainitun tarinan opetus, ovat asioita, joita olen viime vuosina tullut pohtineeksi enemmänkin. Monimutkaisessa ja monista syistä mitä ilmeisimmin kriisiytyvässä maailmassa ei välttämättä ole varaa odottaa niin kauan, että jokin malli todellisuudesta osoitettaisiin tarkasti oikeaksi: usein oikeaksi osoittaminen on ylipäätään mahdollista vasta jälkikäteen, kauan sen jälkeen kun mahdollisuus toimia on jo menetetty.

Tarvitsisimme silti jonkin yhteisen tilannekuvan. Ihmisten supervoima on nimittäin yhteistyö. Yksittäisinä olioina olemme heikkoja ja haavoittuvia lihasäkkejä luonnonvoimien ja voimakkaampien petojen armoilla. Yhteistyötä tekemällä olemme nykyisin voimiltamme heikomman jumalan kaltainen. Yhteistyö yhteisten tavoitteiden hyväksi ei kuitenkaan ole mahdollista, jos emme jaa yhteistä kuvaa todellisuudesta – yhteistä karttaa, joka kertoo, mistä olemme tulleet, missä olemme, minne olemme menossa, ja miten voisimme päästä sinne.

Kuten esimerkiksi Jon Stewart kirjoittaa esseessään The Subjective Turn, tällaisten yhteisten totuuksien tavoittelu on mahdotonta yhteiskunnassa, joka palvoo yksilöä. On kuitenkin olemassa merkkejä siitä, että yksilönpalvonta on ohittanut lakipisteensä. Suuri heiluri on ehkä kääntymässä takaisin kohti suurempaa yhteisöllisyyttä, toivottavasti toki niin, että liiallisen yhdenmukaisuuden ongelmat osataan tällä kertaa väistää. Nähdäkseni yksi esimerkki tästä suuresta liikkeestä on professori Hiski Haukkalan kirja Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa (Otava, 2020). Kirjassa tasavallan presidentin neuvonantajanakin toiminut professori Haukkala pyrkii piirtämään Suomelle ja suomalaisille yhteisen kartan viitoittamaan ennen kaikkea polkua, jota kulkien kykenemme säilyttämään ja kehittämään itsenäisyyttämme ja toimijuuttamme.

Pidän Haukkalan analyysia maailman tilasta erittäin hyvänä, todennäköisesti ennen kaikkea koska olen itse lähes kaikista kirjassa käsitellyistä asioista likimain täysin samaa mieltä. Niinsanottu “Suuri peli” on tehnyt paluun, historia ei olekaan loppunut, ja jos ajassamme on jotain ennennäkemätöntä, se on enemmänkin tapahtumien nopeus ja muutoksen laajuus. Teknologian historiaa jonkin verran penkoneena voisin tietysti sanoa, että aikaväli noin vuosien 1875 ja 1920 välillä saattoi olla vieläkin suurempi epäjatkuvuuskohta – esimerkiksi Vaclav Smil on esittänyt, että sitä edeltänyt maailma olisi ollut pääpiirteittäin tuttu muinaiselle roomalaisellekin, mutta sen jälkeinen olisi ollut käsittämätön – mutta se, elämmekö nyt kaikkein suurinta vai toiseksi suurinta myllerryskautta, on toissijainen yksityiskohta.

Ei pelkkiä politiikkasuosituksia

Kirja tarjoaa katsauksen Suomen ulkopolitiikan historiaan kuin kansainvälisen politiikan nykytilaan, ja antaa niitä haluaville myös suoria ja epäsuoria politiikkasuosituksia. Haukkalan mielestä Suomen tulee pitää NATO-kortti avoimena, mutta ei liittyä; olen aivan samaa mieltä, samoista syistä kuin Haukkala esittää. NATO-kortti on Suomelle pelikortti, jonka pelaamisella uhkaamisella on meille todennäköisesti nykytilanteessa enemmän arvoa kuin sen pelaamisella olisi. Jos pelaamme sen, meistä tulee selkeästi sotilaallinen uhka Venäjälle; ja kuten Haukkala toteaa, vaikka maanpuolustus on pidettävä kunnossa ja Suomen oltava jatkossakin kuin siili, jota on paha nielaista, pieni maa ei voi rakentaa turvallisuuttaan vain aseiden varaan. Suhteet Venäjään tulee säilyttää hyvinä ja molemminpuolisesti hyödyllisinä, niin, että meillä on jotakin, mitä voimme myydä tai vaihtaa. Samaan aikaan Suomen asemasta ja toimintavapauksista on pidettävä järjestelmällisesti kiinni, niin ulko- kuin sisäpolitiikankin keinoin. Erityisesti korruptioon ja venäläisen rahan liialliseen vaikutukseen talouselämässä on kiinnitettävä huomiota. Suomen talous pitää ylipäätään saada kestävälle ja tasapainoiselle uralle, väestökehityksen ongelma ratkaistava, ja kaikki suomalaiset pidettävä mukana yhteiskunnassa, jos ei muusta syystä niin vähintään yhteiskuntarauhan varmistamiseksi. Näistä periaatteista on hankala olla kovin eri mieltä.

Haukkala analysoi myös EU:n ongelmia, todeten juurisyyn löytyvän liiallisesta uskosta siihen, että syventyvän integraation synnyttämät ongelmat korjaantuvat syventämällä integraatiota. EU on silti edelleen välttämätön ja pohjimmiltaan vahva, ja se on “sääntelyn supervalta”, kuten professori Anu Bradford kirjassaan The Brussels Effect toteaa. EU:n ehkäpä suurin voima on siinä, että se toimii monenlaisen sääntelyn ja parhaiden käytäntöjen kirittäjänä vaatiessaan unionin alueella toimivilta yrityksiltä sitoutumista tiukkoihin ja yleensä tiukkeneviin (vaikkei vielä monellakaan alueella riittävän tiukkoihin) normeihin. Koska useimmista tuotteista ei kannata valmistaa erillistä versiota Euroopan markkinoille, tämä “kilpajuoksu huipulle” parantaa elämää kautta maailman.

Analyysiparalyysin sijaan toimijuus

Politiikkasuosituksia keskeisemmässä osassa kirjassa on kuitenkin toimijuuden käsite. Yksi kirjan keskeisiä ja mielestäni parhaita oivalluksia on se, että pelkkä maailman tilan analysointi lamauttaa. Ongelmat ovat suuria, ja ne voivat tuntua yksilölle ylivoimaisilta. Historiaa ei kuitenkaan ole vielä kirjoitettu, ja jopa yksilöillä on vaikutusta, sillä asioiden liikkeelle laittamiseen tarvitaan aina historiallisia toimijoita. Toimintaa ja toimijuutta rajoittavat monenlaiset rakenteet ja lopunviimein luonnonlait, mutta asiat voivat silti mennä monella tapaa. Toimijuus, määriteltynä esimerkiksi “kyvyksi tekoihin, joilla on vaikutusta toimijan, tässä tapauksessa Suomen ja suomalaisten, turvallisuuteen ja kansainväliseen asemaan” (s. 20) on aina sidoksissa toimintaympäristöön, eikä se ole itsestäänselvää, mutta sitä voidaan tietoisesti ylläpitää ja kehittää.

Onnistunut toimijuus vaatii ennen kaikkea uskoa. Elämme monimutkaisessa ja epälineaarisessa maailmassa, jossa aktivismin tuloksia on usein vaikea nähdä, mutta jossa aktivismi on silti kannattavaa. “Muuttamattomat realiteetit ja “tosiasiat” ovat harvoin itsestään selvästi tosia asioita, ja vaikka realisteiksi tunnustautuvat politiikan kommentaattorit muistuttavat tosiasioiden tunnustamisen tärkeydestä, vielä olennaisempaa olisi tunnistaa oikeat tosiasiat. Maailma ei muutu ainoastaan tasaisesti, vaan joskus jokin asia saattaa olla ehdottoman totta siihen hetkeen asti kunnes se ei enää yhtäkkiä olekaan. Tätä muutosta on hankala nähdä, jos kaikki aika kuluu päivittäisten rutiiniasioiden hoitamiseen: yksin tämän vuoden historia antaa hyvän esimerkin tilanteesta, jossa päivänpolitiikan rutiinikiireet sallivat vakavan ja täysin ennustettavissa olleen ongelman kasvaa liian suureksi, ennen kuin siihen ryhdyttiin puuttumaan.

Olen tosin hieman eri mieltä Haukkalan arviosta niinsanotuista “mustista elefanteista”, eli vakavan pandemian tai ilmastokriisin kaltaisista, sinänsä tiedossa olevista ilmiöistä, jotka ovat liian hankalia ratkaista tai vaikeita hahmottaa. Haukkala selittää toiminnan puutteen oleellisesti ottaen “ihmisluonnolla” ja biologialla, mitä pidän tosiasioihin sopimattomana ja eritoten valtasuhteet ohittavana yksinkertaistuksena. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnasta on erittäin laaja kansalaiskonsensus, EU:n asukkaista 92 prosentin vaatiessa hiilineutraaliutta viimeistään 2050 (yli puolet kannattaa tavoitteen asettamista vuoteen 2030) ja jopa kahden kolmasosan yhdysvaltalaisista kannattaessa voimaperäisiä toimia ongelman ratkaisemiseksi. On myös vahvaa näyttöä siitä, että ongelman ratkaiseminen ei olisi lainkaan niin kallista kuin pelätään, että kyseessä ei ole niinkään vapaamatkustajan ongelma vaan maiden sisäisen talouspolitiikan heijastuma, ja että ilmastokriisin torjunta saattaisi olla jopa suunnaton piristysruiske taloudelle. Se, että toimiin ei silti tartuta, kertoo enemmän siitä, että ongelmaan puuttuminen uhkaisi voimakkaita intressipiirejä, kuin siitä, että ongelmaa ei kyettäisi ratkaisemaan tai hahmottamaan.

Osavaikutus voi tietenkin olla sillä, että esimerkiksi ilmastokriisin ratkaiseminen vaatii nyt toimia, jotka ovat historiasta tuttuja mutta jotka eivät ole kuuluneet länsimaiden keinovalikoimaan vuosikymmeniin: käytännössä valtioiden tulisi painaa rahaa, jota käytettäisiin infrastruktuurin uudelleenrakentamiseksi, samalla kun ylimääräinen likviditeetti imuroitaisiin verotuksella inflaation kurissa pitämiseksi. Mikäli tapahtumat tähän tapaan sovi aikaisemmin hyväksyttyihin tosiasioihin, mikä koitui myös Ukrainan kriisin yhteydessä monien läntisten turvallisuuspoliittisten asiantuntijoiden ongelmaksi, tilanteen tajuaminen ajoissa voi olla mahdotonta. Haukkalan osuvan havainnon mukaan toimijuus onkin usein käytännössä kykyä “nähdä ilmeisen tosiasian ylitse sen takana olevaan potentiaaliin ja sitten toimia sen puolesta, että asiat menisivät toivotulla tavalla” (s. 49).

Tätä toimijuutta voi olla sekä yksittäisillä suomalaisilla, että Suomella valtiona. Kuten Haukkala kirjoittaa, olemme nykyisin luultavasti paremmassa asemassa ja vapaampia toimimaan kuin koskaan historiamme aikana. Suomella, ja yleisemmin pohjoismailla ja Euroopalla, olisi myös maailmalle paljon annettavaa. Meillä on hyvät syyt uskoa, että olemme onnistuneet kehittämään historian parhaimman ja reiluimman, tai ainakin vähiten huonon ja epäreilun yhteiskuntamallin. Olemme onnistuneet niin taloudessa, koulutuksessa kuin kulttuurissakin, ja olemme jotakuinkin kaikissa kansainvälisissä vertailuissa säännöllisesti viiden ja lähes aina kymmenen parhaan maan joukossa. Ulkomaisissa keskusteluissa Suomea ja pohjoismaita pidetään säännöllisesti esimerkkeinä siitä, miten hyvin ja järkevästi asiat olisi mahdollista hoitaa. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että yhteiskuntamme on valmis emmekä voisi sitä enää parantaa. Jonkun on näytettävä tietä; miksi ei meidän?

Nationalismi on kesytettävä

Yhdessä eteenpäin meneminen vaatii kuitenkin sitä, että opimme kesyttämään yhden voimakkaan eli potentiaalisesti hyödyllisen mutta myös potentiaalisesti vaarallisen ideologian: nationalismin. Olen joskus taannoin todennutkin olevani suomalainen nationalisti, siinä mielessä kuin esimerkiksi Haukkalan kirjassaan lainaama, Suomen itsenäisyysjulistuksen kirjoittanut senaattori E. N. Setälä asian muotoili. Setälän toive oli, että maamme voisi itsenäisenä kansakuntana edistää ja rikastuttaa ihmiskunnan yhteisiä pyrkimyksiä, ei lietsomalla kansalliskiihkoa tai ahdasmielisyyttä vaan luomalla “kansallinen mieli, joka tajuaa, että kaiken kansallisen työn korkeimpana mittana ja määränä on ihmisyys” (kirjassa s. 79). Väitän olevani tietoinen niistä hirveyksistä, mihin nationalismi on johtanut, mutta olen tietoinen myös siitä, että nationalismin synnyttämät kansallisvaltiot ovat olleet, ja ovat edelleen, aivan keskeisiä toimijoita ihmisten ja ihmiskunnan asioissa. Vain yhden esimerkin mainitakseni, ylikansallisten suuryritysten aikakaudella vain valtiot ja niiden yhteenliittymät voivat olla riittävän vahvoja laittamaan kampoihin omalakisille, voiton maksimointiin pyrkiville, keskikokoisten valtioiden veroisia resursseja hallitseville yrityksille.

En näe mitään syytä, miksemme voisi oppia kesyttämään nationalismin samoin kuin olemme oppineet kesyttämään muitakin ideologioita, ehkäpä merkittävimpänä esimerkkinä uskonnot. Aivan kuin nationalismi, uskontokin on edelleen yllättävänkin vahva voima, mutta on lähinnä hourupäisyyttä luulla, että uskonto olisi nyt nähtävissä olevassa tulevaisuudessa kansoja uhkaava eksistentiaalinen uhka samaan tapaan kuin kieroutunut nationalismi voi vielä olla. Nationalismi on myös ainoita voimia, joilla on nykyisellään mahdollista yhdistää edes jotenkin kokonaisia kansakuntia. Reuna-alueen maana Suomelle olisi monia muita Euroopan maita tärkeämpää, että kykenisimme viljelemään juurikin tervettä, suoraselkäistä, ja ulospäinkääntynyttä nationalismia, ylpeyttä siitä, mitä kykenemme yhdessä saamaan aikaan, ja halua osallistua yhteiseen tekemiseen. Mitään patenttilääkettä tällaisen terveen nationalismin lietsomiseen ei ole, eikä maailman ongelmiin ylipäätään ole mitään patenttiratkaisuja: utopia ei ole jokin päämäärä jollain kartalla, vaan jatkuva, usein vaikea ja epätäydellinen prosessi. Työtä on kuitenkin helpompi tehdä yhdessä, ja kuten tämän esseen alussa totesin, yhdessä tekeminen vaatii yhteistä tilannekuvaa.

Sikäli kun puhumme Suomesta kansainvälisenä toimijana ja Suomen turvallisuuspolitiikasta, Haukkalan teos on nähdäkseni parhaita ja realistisimpia mahdollisia yhteisen tilannekuvan luojia, mitä suurella yleisöllä voi olla saatavilla. Yllä olevat huomiot vasta raapaisivat kirjan pintaa, ja suosittelen lämpimästi jokaista Suomen tulevaisuudesta kiinnostunutta lukemaan sen. Vastaaville tilannekuvaa ja toimintamahdollisuuksia kartoittaville teoksille olisi tilaa enemmänkin: tarvitsisimme yhden esimerkiksi sisäpolitiikasta, ja aion itse yrittää saada joskus valmiiksi hahmottelemani teoksen yhteiskunnallisen elämän luonnontieteellisestä perustasta, joskin toivon, että joku muu ehtisi ensin ja säästäisi minut tältä vaivalta.

Haukkalan käsittelemät kysymykset eivät ehkä ole uusia, eikä ongelmiin ole mitään selkeitä vastauksia, mutta kuten hänen kirjan lopussa lainaamansa akateemikko Paavo Haavikko toteaa, vain ne ongelmat, joihin ei ole vastauksia tai ratkaisuja, ovat lopunviimein merkittäviä. Näitä kysymyksiä on käsiteltävä jatkuvasti, ja jokaisen sukupolven on kehitettävä omia ratkaisuhahmotelmiaan – ja toivottava, että hahmotelmat eivät ole aivan typeriä. Tällaisessä hahmottelussa nyt käsitelty kirja on erinomainen lähtökohta.

Haukkala, Hiski (2020). Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa. Helsinki: Otava.

Voitteko muuttaa työpaikkanne yleishyödylliseen tuotantoon?

23 maaliskuun, 202026 maaliskuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Olemme nyt pahan talouskriisin kynnyksellä. Kukaan ei vielä tiedä, miten kauan koronaviruksen aiheuttama kaaos jatkuu, tai miten paha kriisistä tulee, mutta todennäköisesti se ei hellitä nopeasti, ja näyttää varmalta, että kriisistä tulee vakava. Hyväkuntoisia yrityksiä tulee kaatumaan kaikissa maailman maissa, ja ammattitaitoista työvoimaa sekä ajanmukaisia työkoneita tulee jäämään tarpeettomaksi, samaan aikaan kun yhteiskunnassa olisi valtavasti tekemättömiä, tarpeellisia töitä. Koska vakavat kriisit ovat sijoituskapitalismiin olennaisesti kuuluva piirre, näin on käynyt monesti ennenkin, ja siksi kirjoitan nyt levittääkseni erään aikaisemman kriisin aikana syntynyttä ja testattua ideaa.

Vuonna 1974, vuosi etenkin länsimaisia yhteiskuntia perinpohjaisesti järisyttäneen öljykriisin alkamisen jälkeen, brittiläinen lentokoneiden ja aseiden osien valmistajan Lucas Aerospacen johto ilmoitti työntekijöilleen omistajan aikovan ”uudelleenjärjestellä” yrityksen. Yrityksestä oli tätä ennen irtisanottu jo 5000 työntekijää, ja sen pääomistajan, sijoitusyhtiö GEC:n, omistamista yrityksistä oli irtisanottu aikaisempien ”uudelleenjärjestelyjen” yhteydessä yhteensä 60 000 työntekijää, samalla kun GEC:n voitot kasvoivat 75 miljoonasta punnasta 108 miljoonaan puntaan (1). Lucas Aerospacen työntekijät olivat kuitenkin osanneet odottaa uutista. Työntekijöiden 12 ammattijärjestöä perustivat nopeasti ja oma-aloitteisesti yhdistyneen luottamusmiesten komitean edustamaan yhteisesti koko yrityksen työvoimaa sen viidessätoista eri toimipaikassa. Tällä haluttiin ennen kaikkea estää yrityksen johtoa käyttämästä aikaisemmin onnistunutta ”hajota ja hallitse”-taktiikkaa, jolla se oli peluuttanut yrityksen eri osia ja toimipaikkoja toisiaan vastaan ja saanut näin ajettua läpi aikaisemmat irtisanomiset.

Komitea ei kuitenkaan tyytynyt vain vastustamaan irtisanomisia. Se ryhtyi myös toimiin kehittääkseen irtisanomisuhan alaisille tehtaille uutta, yhteiskunnallisesti tarpeellista liiketoimintaa. Komitea kyseli ensin 180 tehtaan ulkopuoliselta taholta ideoita yhteiskunnalliseen tarpeeseen vastaaviksi tuotteiksi, joita tehtaalla olisi voitu valmistaa, mutta sai vain kolme vastausta. Sen jälkeen komitean jäsenet ymmärsivät, että parhaita asiantuntijoita sille, mitä tehtaassa voitaisiin tehdä, olisivat tehtaan työläiset. Tällä kertaa kysely tuotti 150 tuoteideaa. Nämä sisälsivät esimerkiksi munuaisdialyysikoneiden tuotannon lisäämisen, ambulansseihin suunnitellun kannettavan elossapitojärjestelmän, leikkaussaleihin tarkoitetun parannetun verenlämmittimen ja synnynnäisen selkärankahalkion aiheuttamasta halvauksesta kärsiville lapsille tarkoitetun liikkumisen apuvälineen valmistaminen. Dialyysikoneista oli tuolloin pulaa Iso-Britanniassa, ja liikkumisavulle saatiin jo 2000 kappaleen tilaus (2). Muita ideoita olivat esimerkiksi lämpöpumppujen, aurinkoenergiajärjestelmien, tuulivoimaloiden, autojen hybridivoimalinjastojen ja raitiovaunu-bussiyhdistelmän tuottamisen. Ideoita myös kokeiltiin ja kehitettiin edelleen, sekä tehtaan työntekijöiden voimin että yhteistyössä niin potentiaalisten asiakkaiden kuin esimerkiksi paikallisten ammattikoulujen ja yliopistojen kanssa, ja useista tuoteideoista rakennettiin vähintään yksi prototyyppi.

Työntekijät laativat myös yksityiskohtaisen suunnitelman, jossa eriteltiin niin tuoteideat kuin mahdolliset ja jo kiinnostusta osoittaneet asiakkaat. Suunnitelma esitettiin yrityksen omistajille ja Ison-Britannian hallituksen edustajille, joille teroitettiin, että työntekijöillä pitäisi olla oikeus kehittää yhteiskunnallisesti hyödyllisiä tuotteita, ja työttömyysturvan ja sen maksamiseen tarvittavan byrokratian hinnalla yritys voisi sen sijaan työllistää entisen työvoimansa ja tuottaa tuotteita, joiden puutteesta sillä hetkellä kärsittiin.

Koska Lucas Aerospacen liikevaihdosta yli puolet tuli valtion tilauksista, etupäässä sotilaslentokoneiden osista, työntekijöiden mielestä eritoten lama-aikaan olisi ollut kohtuullista, että voittojen kasvattamisen sijaan emoyritys olisi panostanut tuotannon muuttamiseen ja siten työpaikkojen säilyttämiseen. Yritys ei kuitenkaan edes suostunut neuvottelemaan asiasta, osaksi koska teollisuuden työnantajat pelkäsivät vaarallista ennakkotapausta. Kun Iso-Britannian EK:ta vastaavan yhdistyksen painostus sai pääministeri Harold Wilsonin erottamaan työpaikkademokratiaan ja yllämainittuun suunnitelmaan positiivisesti suhtautuneen työministeri Tony Bennin, suunnitelma jouduttiin hautaamaan. Aika ei ollut vielä kypsä.

Kenties tällä kertaa on toisin. Nytkin olisi aivan mahdollista, että työttömyyden uhkaamat yritykset ja niiden työntekijät ryhtyisivät yhteistuumin kehittämään ideoita yhteiskunnallisesti hyödyllisiksi tuotteiksi. Olisi mahdollista, että nyt varmasti tulossa olevaa elvytysrahaa käytettäisiin rakentamaan parempi yhteiskunta kaikille, ja yhä useampi työpaikka tekisi, ainakin väliaikaisesti, töitä, joilla on tarkoitus. Mutta näin ei käy, jos emme yhdessä toimi sen puolesta.

Etenkin te, jotka nyt olette lomautettuina: miettikää ihmeessä, mitä sellaista työpaikallanne osattaisiin tehdä, mikä parantaisi yhteiskuntaamme, eikä vain kasvattaisi omistajien voittoja, usein esimerkiksi ympäristön kustannuksella. Laatikaa yhdessä suunnitelmia ja ajakaa niitä eteenpäin. Pelikortteja jaetaan nyt uudelleen, ja asioihin voisi vaikuttaa. Jos tarvitsette jossain kohdassa minun apuani, olen käytettävissä.

Lisätietoja:

Lucas Plan-verkkosivut. Sisältävät esimerkiksi lyhyen kuvauksen alkuperäisestä suunnitelmasta ja sen syntymisestä, ja ideoita siitä, miten ajatusta voisi soveltaa nykyään.

Dokumentti ”The Plan that came from the Bottom Up” suunnitelmasta ja sen synnystä.

Englanninkieliset Wikipedia-sivut aiheesta, paljon lisälukemista ja linkkejä.

Lähteet

(1): Lucas Aerospace Combine Shop Steward Committee, Corporate Plan. 1974.

(2): Cooley, Mike. Architect or Bee? The Human Price of Technology. Revised Edition. The Hogarth Press, London. 1987.

Meidän täytyy miettiä, millainen olisi kestävä yhteiskunta

3 maaliskuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Tämän vuosituhannen politiikan, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen, teknologian ja ylipäänsä kaikkien ihmisiin liittyvien käytäntöjen ja tieteiden suurin haaste tulee olemaan kestävän ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen.

Tätä kirjoittaessa on selvää, että sivilisaatiomme on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa. Ihailemamme kekseliäisyys ja ”edistys” ovat tuoneet meille paljon hyvää, mutta emme malttaneet kehittyä viisaasti, vaan annoimme ahneudelle vallan. Kun työkalujemme voima on laukannut kaukana viisautemme edellä, olemme nyt törmäämässä ensimmäistä kertaa toden teolla planeetanlaajuisiin kestävyysrajoihin – rajoihin, jotka ylitettiin viimeistään noin 40 vuotta sitten (Lin ym. 2018).

*Kuva 1: Ihmiskunnan tarinaa voi sanoa suurmenestykseksi, ainakin jos ei tarvitse pohtia, mitä historia kertoo todennäköisistä tulevaisuuksista.*

Tilanne ei ole ihmisen historiassa sinänsä uusi. Lähes kaikki aikaisemmat monimutkaiset kulttuurit ovat romahtaneet. Korttitalon luhistumisen välitön syy on voinut olla ympäristökatastrofi, kulkutauti, sisällissota tai invaasio, mutta esihistoriasta saakka yhteiskunnat ovat ajautuneet romahdusherkkään tilaan samanlaisella yhdistelmällä hallitsematonta, kestävyyden rajat ylittävää ”kehitystä”, ja vallanpitäjien kyvyttömyyttä muutokseen (Tainter, 1988). Jokainen monimutkaisempi yhteiskunta on osoittautunut alttiiksi, ja myöhempien polvien rakennukset, hiekka ja viidakko kätkevät alleen kymmeniä aikanaan menestyneitä, monimutkaisia yhteiskuntia, joiden mahti näytti niiden loiston päivinä varmasti vähintään yhtä järkähtämättömältä kuin nykyisen yhteiskuntamme mahti saattaa näyttää niistä, jotka eivät vaivaudu katsomaan kulissien taakse. Dynamiikat ovat aivan samoja kuin kautta historian. Uutta on vain kaksi asiaa: teknologioidemme voiman vuoksi romahdus uhkaa olla maailmanlaajuinen, ei vain paikallinen, ja tuleva romahdus voi hyvin mahdollisesti olla lopullinen. Aikaisempien kulttuurien luhistumisen laukaisemat konfliktit ratkottiin teräasein, kun taas meillä on käytössämme joukkotuhoaseita. Aikaisemmat sivilisaatiot eivät olleet käyttäneet loppuun helposti ja suhteellisen yksinkertaisella teknologialla hyödynnettävissä olevia malmi- ja muita raaka-ainevaroja. Me olemme, ja jos tekninen osaamisemme katoaa edes väliaikaisesti, saatamme menettää lopullisesti kyvyn ylläpitää teknologista sivilisaatiota.

Perimmäinen romahdukseen johtava dynamiikka on sama niin hiivalla kuin ihmisilläkin. Emme ole lajina oppineet toimimaan hiivasientä tai bakteereja älykkäämmin. Aivan kuten yksisoluiset eliöt, kun saamme käyttöömme uuden energianlähteen, käytämme sitä niin ahnaasti, että tuhoamme kasvullamme ja metabolismimme jätteillä melkein huomaamattamme suotuisan ympäristömme. Kun ympäristön kantokyky ylittyy ja kasvu jatkuu, romahdus on ollut toistaiseksi vain ajan kysymys.

On syytä korostaa, että kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta, eikä kyse ole tekniikalla ratkeavasta ongelmasta. Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan onkin vähitellen ryhdytty heräämään, aivan liian hitaasti ja aivan liian myöhään, olemme jo ylittäneet kestävyysrajat myös biodiversiteetin suhteen, ja lähestymme nopeasti typpi- ja fosforikierron vaarallisen häiriintymisen rajoja. Perusongelmamme on se, että talousjärjestelmämme virheellinen kirjanpito ohjaa meitä tekemään paljon enemmän vääriä kuin oikeita asioita, mutta koska väärien asioiden tekemisen lopettaminen tarkoittaisi laajamittaista työttömyyttä, jatkamme oman kuoppamme kaivamista syvemmäksi. Tässä tilanteessa tehokkaampi tekniikka ja ylipäätään ”tehostaminen” auttaa meitä lähinnä kaivamaan kuoppaa nopeammin. Kirjanpitoa ei todennäköisesti saada muutettua realistiseksi ja pidettyä realistisena: kun teknologian voima kasvaa koko ajan, poliittisen päätöksenteon pitäisi nopeutua valtavasti nykyisestä. Valitettavasti yhteiskuntien purkautumisen mekanismit näyttävät olevan jo käynnissä, ja päätöksenteosta näyttää tulevan entistä vaikeampaa ja hitaampaa. Kehityskulku on historiallisten esimerkkien mukainen, ja se osattiin ennustaa jo 1970-luvulla esimerkiksi Kasvun rajat-raportissa – jonka keskeinen sanoma oli, että talouskasvun jatkaminen vaikeuttaa keskeisten kasvuun liittyvien ongelmien ratkaisemista, aivan kuten sittemmin on käynyt (Meadows, 2008).

*Kuva 2: Tyypillinen kehityskulku, kun kestävyysrajat on ylitetty. Ihminen, hiiva, bakteeriviljelmä – mikään laji ei ole vielä osoittanut olevansa säännöllisesti tämän viisaampi.*

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani toin esiin, merkit romahduksen lähestymisestä voimistuvat koko ajan. On hyvin epävarmaa, miten kauan nykyisellä yhteiskuntajärjestyksellä on enää aikaa: kuten kulkutautien mittareilla edelleen kohtuullisen harmiton koronavirusepidemia näyttää, yllätyksiä voi tulla nopeasti, ja kykymme vastata edes suhteellisen vähäisiin globaalin järjestelmän häiriöihin on heikko. Vaikka todennäköisesti selviämmekin yhteiskuntana nykyisestä kriisistä, ennemmin tai myöhemmin eteemme tulee tilanne, josta yhteiskuntajärjestys ei enää selviä. Näin on käynyt ennenkin, ja näin tulee käymään tulevaisuudessa. On itse asiassa hyvät syyt uskoa, että suurin osa koskaan olemassaolleista ihmisyhteisöistä on tuhoutunut jonkinlaisessa ympäristön kestävyysrajoihin liittyneessä mullistuksessa – joko suoraan ravinnon ehdyttyä, tai epäsuorasti jouduttuaan toisen, kotiseuduiltaan lähtemään joutuneen yhteisön saaliiksi.

*Kuva 3: Muutamia paikallisen kestävyysrajansa ylittämisen jälkeen romahtaneita kulttuureja. Lisää mm. lähteessä Tainter (1988).*

Emme voi ennustaa, milloin oma kulttuurimme sortuu. Korttitalo voi lähteä luhistumaan ensi vuonna tai 50 vuoden kuluttua; ihmisen historiassa satakin vuotta olisi vain lyhyt hetkonen. (Kuinka moni lukijoista muistaa googlaamatta, millä vuosisadalla maya-intiaanien kaupungit autioituivat?) Kehityskulut ovat kuitenkin ilmiselviä, ja on syytä uskoa, että ne ovat kiihtymässä. Tiedämme myös, että uudet ajatukset pitää kehittää ja omaksua ennen kriisiä, sillä kriisitilanteessa uuden ajattelun kehittämiselle ei ole enää aikaa tai voimavaroja. Siksi pidän lähivuosikymmenien keskeisenä projektina vähintäänkin henkistä valmistautumista toisenlaiseen yhteiskuntaan – mieluiten nykyistä parempaan.

On nimittäin niin, että vaikka suurin osa olemassaolleista ihmisyhteisöistä on todennäköisesti käyttänyt luonnonvaroja kestämättömästi, ihmiskunnan historiasta löytyy myös muutamia esimerkkejä kulttuureista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin oppineet elämään ympäristönsä rajoitteiden kanssa. Osa näistä kulttuureista on saattanut oppia rajojen kanssa elämisen ennen kuin rajat ovat tulleet ylitetyksi, mutta itse epäilen, että suurin osa on mennyt, aivan kuten me, selvästi rajojen yli ennen kuin niiden sisällä on opittu elämään. Toisin kuin moni luulee, tilanteemme ei siis suinkaan ole toivoton. Aikaisemmat ihmispolvet ovat olleet vastaavassa tilanteessa, ja vaikka meillä ihmisillä onkin paha tapa toistaa tyhmyyksiämme, voimme todistaa, ettei ole olemassa mitään kiveen hakattua ”ihmisluontoa” joka ehdottomasti pakottaisi meidät toistamaan aina kaikki historian virheet. Pysyvä romahdus on vain todennäköinen: se ei ole väistämätön.

Kuva 4: Onneksi on olemassa myös esimerkkejä yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään jotakuinkin kestävien rajojen sisällä. Todennäköisesti vain harva on kuitenkaan päässyt kestävälle polulle ilman ainakin väliaikaista ”korjausliikettä” – mutta sekin on täydellistä romahdusta parempi.

Nykyisessä tilanteessa niin meillä tutkijoilla, poliitikoilla kuin kansalaisillakin on ensiarvoisen tärkeä ja, pelkään, kiireellinen tehtävä: meidän on nyt opittava, millainen yhteiskuntajärjestys voi olla kestävä. Mitä todennäköisimmin se ei ole ainakaan aivan sama, missä nyt elämme: jos nykyinen järjestelmä voisi välttää kestävyyden rajojen ylittämisen, eikö se olisi jo tehnyt niin? Valtavaksi onneksemme ”edistys” ei ole vielä assimiloinut aivan kaikkia Maapallon kolkkia, ja antropologit ja muut tutkijat ovat voineet kartoittaa kestävyysrajojen sisällä elämään oppineiden kulttuureiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia mekanismeja. Meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia ovat näitä kulttuureja yhdistävät piirteet, sillä nimenomaan ne antavat parasta osviittaa siitä, millaiselta kestävän yhteiskuntajärjestyksen pitäisi näyttää, ja esimerkiksi millaista arvomaailmaa sen tulisi tukea.

Miltä kestävä yhteisö voisi näyttää?

Vaikka tämä työ on vielä alussa ja vaikka en missään nimessä ole alan asiantuntija, uskallan kuitenkin väittää, että kestävissä yhteiskunnissa toistuu muutamia teemoja. Näistä kenties tärkein ja yleismaailmallisin vaikuttaa olevan voimakas, jopa ”raivokas” pyrkimys materiaaliseen tasa-arvoisuuteen (Suzman, 2017). Riippumatta ympäristöstä, pitkään kestäneet, ympäristönsä rajoissa suurinpiirtein pysyneet yhteiskunnat ovat nykyiseen yhteiskuntaamme verrattuna jopa hämmentävän egalitaarisia: niinkin erilaiset yhteisöt kuin Kalaharin aavikon laidalla elävät !Kungit ja Yhdysvaltojen amishit vieroksuvat voimakkaasti yksityisen hyvän keräämistä, äärimmäisissä tapauksissa jopa karkoittamalla parantumattomasta ahneudesta kärsivät keskuudestaan. Monet erilaiset säännöt tukevat jakamista ja yhteistä hyvää painottavaa arvomaailmaa. Joissain uskonnollispohjaisissa yhteisöissä jopa napit saattavat olla paheksuttuja ”pröystäilyn” välikappaleita, ja metsästyksellä elävissä yhteisöissä voi olla esimerkiksi käytäntöjä, joissa saaliin saajaksi ja kiitosten kohteeksi lasketaan se, jonka tekemä nuoli osuu saaliseläimeen – jujun ollessa siinä, että metsästäjät vaihtavat nuolia jatkuvasti keskenään (Wright, 2004).

Toinen silmiinpistävä kestävien yhteisöjen piirre on niiden suhtautumisessa haluihin ja tarpeisiin. Omassa kulttuurissamme on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmisen halut ja tarpeet ovat pohjimmiltaan sama asia, rajattomia, eikä tälle asialle saa eikä edes voi tehdä mitään. Tämä ajatusmalli voi olla yksilön kannalta hyödyllinen, jos saat elantosi valmistamalla tai myymällä jotain halun tai tarpeen (hetkellistä) tyydyttäjää. Valitettavasti se on paitsi yksilön kannalta hyödytön malli, sillä jos halut ja tarpeet ovat loputtomia, mikään ei tule koskaan tyydyttämään sinua, ja myös ennemmin tai myöhemmin yhteisölle tuhoisa malli, kun maailma on rajallinen. Kun emme osaa kunnolla tehdä eroa halujemme ja tarpeidemme välillä, päädymme ostamaan kaikkea, mitä haluamme ja mihin meillä vain on varaa.

Kestävissä yhteisöissä koko ajatusmalli on pitkälti toisin päin. Ympäri maailman on olemassa itsenäisesti kehittyneitä yhteisöjä, joissa olemisen lähtökohtana on tarpeiden rajoittaminen mahdollisuuksien mukaisiksi. Myös oma yhteiskuntamme oli vielä alle sata vuotta sitten hyvin paljon kulutuskriittisempi kuin se on nykyään, ja kaikki suuret maailmanuskonnot pitävät ahneutta syntinä – tuskin sattumalta. Kun tarpeet ovat rajalliset, niiden täyttäminen on helppoa, ja elämä yksinkertaisempaa. Esimerkiksi meidän näkökulmastamme äärimmäisessä köyhyydessä elävien !Kungien ja monien muiden metsästäjä-keräilijäyhteisöjen jäsenet hämmästelevät ajatustakin siitä, että he olisivat ”köyhiä:” heillä on kaikki mitä he tarvitsevat, eikä heiltä puutu mitään, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. (Kts. Suzman, 2017). Kanadalainen kirjailija Ronald Wright kertoo mainiossa kirjassaan A Short History of Progress tarinan metsästäjä-keräilijöistä, jotka saivat idean käydä vastavierailulla Lontoossa tapaamassa heitä Papua-Uudessa Guineassa kuvannutta dokumentintekijää. Vieraat hämmästelivät eniten sitä, miten lontoolaiset olivat niin köyhiä että heidän piti raataa töissä ainakin kahdeksan tuntia päivässä, pitivät brittien elämää yleisesti ottaen hirvittävänä, ja veivät mukanaan kotiinsa kauhujuttujen lisäksi ainoastaan idean siitä, että nuoliin voisi laittaa pyrstösulat, jotta ne lentäisivät tarkemmin. (Tässä kohdassa haluan aina ajatella metsästäjä-keräilijän ihmettelemässä Arman Alizadin äänellä ”nää ihmiset elää näin joka päivä.”)

Kolmas kestäville yhteisöille ominainen piirre liittyykin juuri teknologiaan. Meidät on suorastaan marinoitu ajatuksessa, että teknologian kehitys tarkoittaa edistystä, edistys on aina itseisarvoisesti hyvää, ja siksi kaikki teknologiaan skeptisesti suhtautuvat ovat yhteisölle vihamielisiä edistyksen jarruja. Tämäkin vain vähän yli sata vuotta vanha ajatusmalli palvelee erinomaisesti niitä, jotka voivat hyötyä uuden teknologian kehittämisestä, mutta on hieman vähemmän selvää, miten paljon se tosiasiassa palvelee muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ja ympäristöämme. Kun atomipommista on kulunut jo 75 vuotta, voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, ettei tekniikan kehitys ja edistys ole identtisesti sama asia, mutta näin ei ole käynyt.

Kestävissä yhteisöissä teknologiaan suhtaudutaan paljon vähemmän uskonnollisesti. Uutta tekniikkaa ei pidetä aksiomaattisesti hyvyyden ja edistyksen ruumiillistumana, vaan tekniikka nähdään realistisemmin, ei hyvänä eikä pahana mutta ei myöskään neutraalina ihmisen voiman ja kykyjen vahvistimina (kts. esim. Kranzberg, 1986). Tällöin tekniikalta voidaan kysyä kysymyksiä, joita me emme oikein edes osaa kysyä: esimerkiksi amishit pohtivat tarkasti, edistääkö jokin uusi teknologia yhteisön hyvinä pitämiä arvoja, vai hajottaisiko sen käyttöönotto yhteisöä. (Wetmore, 2007. Tämä myös alleviivaa ongelmaa, joka meidän on ratkaistava: jos yhteisön arvot ovat esimerkiksi naisia tai jotain muita yhteisön jäseniä alistavia, näiden arvojen säilyttäminen tai peräti vahvistaminen, tekniikalla tai muuten, ei ole hyvä asia. Onneksi ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että kestävä yhteiskunta vaatisi eriarvoisuutta – pikemminkin päinvastoin.)

Näiden käytäntöjen olemassaolo on helppo ymmärtää. Tiedämme niin historiasta kuin nykyisiä yhteiskuntiamme koskevasta tutkimuksesta, että suhteelliset varallisuuserot ja loputon halujen ja tarpeiden sekoittaminen keskenään lietsovat yhteisön koheesiota tuhoavaa kilpailuhenkeä ja kannustavat yhteisön jäseniä venyttämään sääntöjä omaksi edukseen. Sama pätee tarpeiden ja uuden tekniikan rajoittamattomuuteen. Jos ja kun ympäristörajoissa pysyminen on yhteisön selviämisen kannalta tärkeää – kuten se on ollut jo pitkään !Kungeilla ja kuten se tulee olemaan omassa kulttuurissamme – kestävä yhteiskunta ei voi tukea tämänkaltaisia mekanismeja, jotka vaarantavat sen olemassaolon perustan. Siksi uskonkin, että tulevaisuuden yhteiskunnat tulevat olemaan nykyistä paljon egalitaarisempia, nykyistä tarkemmin halun ja tarpeen eroa harkitsevia, ja varovaisempia uuden teknologian käyttöönotossa. Ne yhteiskunnat, jotka eivät ole, tulevat katoamaan.

Olen myös vakuuttunut, että kestävän yhteiskunnan täytyy ottaa lähtökohdakseen välittäminen ja empatia kilpailun ja omaneduntavoittelun sijaan. Jos emme osaa välittää edes itsestämme sen vertaa, että arvostaisimme itseämme muutenkin kuin talouskoneen tuotantoyksiköinä, miten osaisimme välittää ympäristöstämme niin paljon kuin meidän tulisi siitä välittää, jotta välttäisimme sen tuhoamista? Mitä voimakkaampia työkalumme ovat, sitä tärkeämpää on, että välitämme kovasti, miten niitä käytämme.

Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu, mutta sitä kirjoitetaan parhaillaan. Nyt kaikkien niiden, jotka toivovat lastemme maailman olevan demokraattinen ja nykyistä parempi, tulisi toimia yhdessä selvittääkseen niin itselleen kuin toisille, millainen kestävä maailma voisi olla. Jos haluamme, että muutos tapahtuu rauhanomaisesti ja kansanvaltaisesti, sen sijaan että olosuhteet sanelevat sen meille, meidän on saatava käyntiin laaja, realistinen kansalaiskeskustelu siitä, millainen maailman tulisi olla. Voi olla, että aika loppuu kesken ja joudumme rakentamaan epätyydyttävän maailman, mutta jos emme edes vaivaudu pohtimaan minkälaisen maailman haluaisimme, on täysin varmaa, että lopputulos on huonompi kuin se voisi olla.

Kuva 5: Mitä nopeammin pääsemme kestävälle pohjalle, sitä yltäkylläisempi yhteiskuntamme voi olla. Jos emme toimi riittävän nopeasti, ihmiskunnan henkiinjääneet joutuvat todennäköisesti elämään tuhotulla planeetalla hyvinkin alkeellisissa oloissa – kenties vailla mahdollisuutta rakentaa sivilisaatiota enää uudelleen, kiroten sukupolvia, jotka eivät toimineet vaikka tiesivät.

Lähteitä ja lisälukemista

Kranzberg, M. (1986). Technology and History: “Kranzberg’s Laws.” Technology and Culture, 27(3), 544.

Lin, D; Hanscom, L; Murthy, A; Galli, A; Evans, M; Neill, E; Mancini, MS; Martindill, J; Medouar, F-Z; Huang, S; Wackernagel, M. (2018). Ecological Footprint Accounting for Countries: Updates and Results of the National Footprint Accounts, 2012–2018. Resources. 7(3): 58.

Meadows, D. H. (2008). Thinking in Systems: A Primer. London & New York: Earthscan.

Ryan, C. (2019). Civilized to Death: The Price of Progress. New York: Simon & Schuster.

Suzman, J. (2017). Affluence without Abundance: The Disappearing World of the Bushmen. London: Bloomsbury.

Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

Wetmore, J. M. (2007). Amish Technology: Reinforcing Values and Building Community. Technology and Society Magazine, 26(2), 10–21.

Wright, R. (2004). A Short History of Progress. Toronto: House of Anansi Press.

Pelastaako tekniikka ilmastokriisiltä? SSAB:n vetyteräs ja teknologisen muutoksen logiikka

29 tammikuun, 202030 tammikuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ 2 kommenttia

Tiukentuneen ilmastonmuutoskeskustelun säikäyttämänä/kannustamana ruotsalainen teräsvalmistaja SSAB on kiirehtimässä aikaisempia suunnitelmiaan ottaa n. 80 vuotta vanha, niinsanottu vetypelkistystekniikka käyttöön raudan valmistuksessa. Nyt SSAB kaavailee ottavansa tekniikan tuotantokäyttöön vuoteen 2026 mennessä ja tuottavansa kaiken teräkseensä käyttämänsä raudan kyseisellä tekniikalla vuonna 2040. Uutinen on merkittävä, koska raudan ja teräksen tuotanto perinteisin menetelmin on vaatinut kivihiilestä jalostetun koksin käyttöä, ja aiheuttanut siksi merkittävät ilmastopäästöt. Maailman kaikista hiilidioksidipäästöistä raakateräksen valmistus aiheuttaa noin 8 prosenttia. Suomessa menetelmäkokeiluun nyt mukaan tuleva Raahen terästehdas yksin aiheuttaa noin 7 prosenttia maamme päästöistä, ja Ruotsissa teräksen valmistus vastaa peräti kymmentä prosenttia Ruotsin kaikista päästöistä. Siksi SSAB:n hanke ja sen kiirehtiminen ovat erittäin hyviä uutisia: jos teräksen tuotantoa ei saada vähäpäästöiseksi, ilmastotavoitteisiin ei ole mahdollista päästä.

Uutista käytetään kuitenkin jo nyt myös todistuskappaleena ajatuksesta, jonka mukaan sivilisaatiotamme uhkaava kestävyyskriisi tulisi ratkaista, ja ylipäätään voitaisiin ratkaista, vain kehittämällä uutta teknologiaa. Hölmöimmissä kannanotoissa uutista on käytetty lyömäaseena ilmastoaktivisteja vastaan, ilkkuen heille ”hyödyttömästä” aktivismista samalla kun ”tasapainoiset henkilöt” tekevät ”oikeita asioita” kuten kehittävät teknologiaa. Kumpikin ajatus on vaarallisesti virheellinen; yritän lyhyesti selittää, miksi.

Tekniikoiden käyttöönotto riippuu politiikasta

Aivan ensimmäiseksi on syytä ymmärtää, että SSAB:n kehittämä tekniikka ei todellakaan ole mikään uusi keksintö. Nopea, ylimalkainen patenttihakuni löysi raudan vetypelkistysmenetelmälle myönnetyn lukuisia patentteja ainakin vuodesta 1939 saakka (U.S. Patent 2236474A), ja muistan itse, miten juuri kyseistä tekniikkaa käsiteltiin vanhana, toimivana, mutta kannattamattomana menetelmänä Teknillisen korkeakoulun valutuotetekniikan laboratoriossa vuonna 2006, kun itse opiskelin siellä. Harkitsin tuolloin diplomityön tekemistä kyseisestä tekniikasta, mutta minua varoitettiin, ettei menetelmä ole likimainkaan kannattava, eikä sen tutkimiseen saati käyttöönottoon ole siksi saatavissa rahoitusta. Perussyy oli selvä ja helposti yksittäisen teekkarinkin laskettavissa: vetypelkistys vaatii suuria määriä kallista vetyä, kun taas hiilellä pelkistäminen perinteisin menetelmin on halpaa – ellei esimerkiksi hiilidioksidipäästöille aseteta poliittisin toimin kovaa hintaa. Vuonna 2006 tiukka ilmastopolitiikka oli vielä kaukaisuudessa, eikä ketään siksi kiinnostanut sijoittaa jopa satoja miljoonia euroja, mitä teollisen mittakaavan laitoksen rakentaminen vaatisi.

Menetelmään tutustuminen tuolloin oli kuitenkin itselleni merkittävää, sillä siihen ja muihin vähähiilisiin valmistusmenetelmiin perehtyminen johtivat epäilyksiin tuolloin ympäristöliikkeessä vallinnutta, sähkön hinnan välttämätöntä nousua ja sen tarpeen vähentymistä uskonkappaleena pitänyttä liturgiaa kohtaan. Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen sähköllä on isossa mittakaavassa ainoa tuntemamme tapa nitistää päästöt myös teollisuudessa, ja mittakaavat olivat suunnattomia. Yksin vetypelkistyksen ympäristökestävä toteutus vaatisi valtavia määriä vähäpäästöistä sähköä – Raahen tehdas yksin söisi yhden ydinreaktorin koko tuotannon tai puolet kaikesta Tanskaan rakennetusta tuulivoimasta – ja jotta tekniikoita kannattaisi kehittää, sähkön pitäisi olla melko halpaa. Nämä olivat keskeisiä syitä sille, miksi ryhdyin vuonna 2010 kirjoittamaan ydinvoiman puolesta ja päädyin kirjoittamaan aiheesta yhdessä Rauli Partasen kanssa kaksi kirjaa; voisi siis sanoa, että ilman vetypelkistystekniikkaa, en tekisi nykyään niitä töitä mitä teen.

Mikään ylläolevasta ei vähennä vetypelkistystä nyt kehittäville oikeutetusti kuuluvaa kunniaa menetelmän edelleenkehittämisestä ja ennen kaikkea riskinotosta sen käyttöön ottamisessa. Yllä kuvattu prosessi, jossa tekniikka tunnetaan jopa vuosikymmeniä ennen kuin toimintaympäristön muutos tekee sen käyttöönotosta kannattavaa, on äärimmäisen tyypillistä teknologialle. Tutkin itse väitöskirjassani hyvin vastaavaa tapausta, Outokummun ja kanadalaisen Incon 1940-luvun lopulla kehittämää kuparin ns. liekkisulatusmenetelmää ja sen kehittymistä. Laskutavasta riippuen, kyseinen menetelmä oli kuparimetallurgien tuntema vähintään 10-50 vuotta ennen kuin Outokumpu ja Inco rakensivat, itsenäisesti, ensimmäiset pilottiuuninsa vuonna 1947. Hyvin samalla tavalla kuin nyt SSAB:n tapauksessa, toimintaympäristön muutos aiheutti paineen tehdä asioita toisella tavalla: Outokummun tapauksessa sodanjälkeiset alueluovutukset, mukaanlukien Enson ja Rouhialan suurten vesivoimalaitosten luovutus, ja sulaton siirto Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alta Imatralta Harjavaltaan aiheuttivat sähköpulan ja kannustivat yritystä kehittämään vaihtoehdon tuolloin käytössä olleelle sähkösulatukselle.

Tekniikka ei ole taikalaatikko

Yllä olevasta voisi helposti erehtyä luulemaan, että tekniikan kehitys ratkaisee koko lailla automaattisesti kaikki elämäämme rajoittavat ongelmat, kuten nyt kohtaamamme ilmastokriisin. Tämä on selvästi monen teknologian parissa työskentelevän lähtöoletus, ja se oli myös oma ”oletusasetukseni” kun ryhdyin tutkimaan juurikin tätä kysymystä väitöskirjassani. Työn edetessä ja todisteiden kasautuessa jouduin kuitenkin vaihtamaan mielipidettäni: kuulemme kyllä monesti siitä, miten jokin niukkuus tai rajoite ylitetään teknologialla, mutta emme kuule niistä paljon tyypillisemmistä tapauksista, joissa näin ei käy. Esimerkiksi Outokummun liekkisulatusmenetelmästä tuli kuuluisa, suorastaan sankaritarina sähköpulan aiheuttamasta radikaalista keksinnöstä; mutta samaan aikaan aivan saman sähköpulan kanssa paininut, vastaavanlaista sähköuunia käyttänyt Vuoksenniskan terässulatto ei kehittänyt mitään vastaavaa ulospääsyä omasta tilanteestaan.

Miksi ei? Mielestäni paras selitys löytyy teknologian luonteesta niinsanottuna rekombinatorisena ilmiönä. On jo intuitiivisesti selvää, ja empiirisesti toteennäytettyä, että kaikki uudet teknologiat ovat välttämättömästi yhdistelmä olemassaolevia teknologioita ja ideoita. Jos uuden teknologian toteuttamiseksi tarvittavia osia ei ole olemassa, uutta teknologiaa ei ole mahdollista toteuttaa.

Rekombinatorista teoriaa käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa puhutaan usein ”komponenteista”, joilla tarkoitetaan sekä fyysisiä komponentteja, kuten muttereita, palkkeja ja prosessoreja, ja henkisiä ”komponentteja”, kuten Outokummun tapauksessa alunperin hiilivoimaloita koskevasta tutkimuksesta saatua ymmärrystä siitä, miten palamisreaktiot etenevät hienojakoisen aineksen muodostamassa leijupedissä. Uudet keksinnöt syntyvät yhdistelemällä olemassaolevia komponentteja, ja näistä keksinnöistä tulee mahdollisia komponentteja jälleen uusiin keksintöihin. (Paras yhteenveto ideasta löytyy kirjasta Teknologian luonne. Kannattaa tukea tietokirjallisuuden suomentamista ja ostaa kyseinen teos.) Teoria on paitsi intuitiivisesti järkeenkäypä, se myös selittää erittäin hyvin monenlaisia innovaatiotutkimuksessa empiirisesti havaittuja ilmiöitä. Yksi näistä on se, miksi Outokumpu kehitti sähköpulan seurauksena radikaalin teknologian, mutta Vuoksenniska ei: kuparirikasteen sulattamiseen rikasteen omalla energiasisällöllä oli olemassa valmis, olennaiselta osaltaan jo vuonna 1897 patentoitu idea, mutta teräksen valmistuksessa vastaavia, Suomen oloissa soveltamiskelpoisia ideoita ei ollut.

Teoria auttaa myös ymmärtämään, miksi mikään määrä tarvetta ei mitenkään välttämättä johda tekniseen ratkaisuun. Vaikka emme yleensä ajattele tietoisesti asiaa, maailmassa olisi suunnattomat taloudelliset kannustimet esimerkiksi halvan, kestävän akkuteknologian tai antipainovoiman kehittämiseen. Yli 150 vuoden yrityksistä huolimatta ensimmäisessä on kuitenkin onnistuttu vain puolinaisesti, ja jälkimmäisessä emme tiedä edes mistä aloittaa. Meillä kun ei yksinkertaisesti ole tarvittavia henkisiä ja fyysisiä komponentteja, millä antigravitaatioteknologia voitaisiin edes teoriassa valmistaa – vaikka sen kehittäjälle lankeaisi automaattisesti paitsi valtavasti rahaa, myös varma Nobelin palkinto. Vastaavasti, emme itse asiassa edes tiedä, onko nykyisiä ratkaisuja radikaalin paljon parempia akkukemioita ylipäätään edes olemassa. Vaikka niitä olisi, ei ole mitään takeita siitä, että löydämme ne. Toisin sanoen: teknologia ei ole taikalaatikko, jonne riittävästi rahaa kaatamalla saamme ratkaisun mihin tahansa ongelmaan. (Ja kuka kaataisi taikalaatikkoon rahaa, ellei esimerkiksi politiikka siihen pakottaisi?)

Tämä on luultavasti väitöskirjani (Korhonen 2017) eniten politiikkarelevantti löydös: teknisten ratkaisujen löytymistä kaikkiin kestävyyskriisin ongelmiin ei voi sulkea pois, mutta sitä ei myöskään voi pitää mitenkään todennäköisenä eikä varsinkaan siihen luottamista vastuullisena politiikkana. Järkähtämätön usko teknologisiin ihmeisiin onkin enemmän uskontoa kuin rationaalista ajattelua, ollen yksi esimerkki ilmiöstä, johon esimerkiksi Tommi Melender viittaa mainiossa kirjoituksessaan Suomen Kuvalehdessä (SK 3/2020). Melenderin sanoin, ”Tapoimme Jumalan edistyksellä, mutta emme tappaneet uskonnollisuutta, siirsimme vain uskonnollisuuden perspektiivin taivaallisesta maalliseksi. Kun ahdistumme Australian metsäpaloista kertovan kuvavirran äärellä, emme rukoile pelastusta Jumalalta, vaan lujitamme toivoamme siihen, että edistys tekee kyllä tehtävänsä ja lahjoittaa meille teknologiat, joilla ilmastonmuutokseen kytkeytyvät sään ääri-ilmiöt saadaan kuriin.”

Ymmärrän kyllä, mistä tämä luja usko kumpuaa ja miksi se on yleistä etenkin oikeiston piirissä. Teknologinen ihme on nyt ainoa jäljellä oleva polku, joka ei vaadi mittavia muutoksia esimerkiksi yhteiskunnalliseen ajatteluumme tai vallitseviin valtarakenteisiin. Jos pitää, hyvistä tai huonoista syistä, sosiaalisia, tasa-arvoisuutta lisääviä muutoksia mahdottomina, mitään muuta sivilisaation säilymisen turvaavaa tietä ei ole enää olemassa, ja jäljelle jää ihmeiden toivominen.

Valitettavasti aritmetiikka on ihmeitä vastaan. Vetypelkistystekniikka on erittäin tervetullut edistysaskel, mutta vaikka kaikki maailman teräs tuotettaisiin kyseisellä tekniikalla – huolimatta sen noin 20 % hintaerosta perinteisiin menetelmiin nähden – se ratkaisisi vain pienen osan kestävyyskriisiä. Edes hiilidioksidipäästöjen täydellinen nollaaminen ei enää riitä, sillä ilmastokriisin rinnalle ja ehkä jopa vakavuudessaan sen ohi on nyt, varoituksista huolimatta, kaikessa hiljaisuudessa hiipinyt esimerkiksi luonnonkato eli biodiversiteettikriisi. Biodiversiteettikriisissä keskeinen syypää on ihmiskunnan jatkuvasti kasvava tilan ja aineen tarve, ja esimerkiksi niinsanotut materiaalijalanjälkimittarit ovat kohtuullisen hyvä mittari myös biodiversiteettivahinkojen määrälle. Päästäksemme kestävälle uralle, esimerkiksi Suomen tulisi vähentää nykyistä materiaalijalanjälkeään noin neljäsosaan. Jokainen voi itse arvioida esimerkiksi alla olevasta kuvaajasta, miten todennäköistä tämä on yksin teknologisella nerokkuudella: kuvaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että voittoa tavoitteleva yritys pyrkii jo nykyään tekemään bisnestä keskimäärin niin vähällä materiaalin ja energian kulutuksella kuin on kannattavasti mahdollista. Jos siis teknologisia ihmeitä vihreälle käyrälle pääsemiseksi on olemassa, herää valtava kysymys: miksi voittoja tavoittelevat yritykset eivät jo käytä niitä?

Kestävyyskriisin selättäminen vaatii sekä tekniikkaa että politiikkaa

Tästä päästään teknologisiin ihmeisiin luottavien noloimpaan ja vaarallisimpaan harhaluuloon: poliittisen aktivismin vähättelyyn ja jopa vastustamiseen. Kuten teknologian tutkijat, allekirjoittanut mukaanlukien, ovat toistuvasti yrittäneet kertoa, teknologia ei kehity umpiossa vaan yhteiskunnassa. Mikä on kannattavaa ja mikä ei riippuu erittäin vahvasti, joskus jopa yksinomaan, yhteiskunnassa harjoitetusta politiikasta. Esimerkiksi vetypelkistys ei tule koskaan olemaankaan kannattavaa, ellei hiilidioksidipäästöille asetettaisi poliittisin keinoin tiukkoja ja nykyistä tiukempiakin rajoja. Tekniikan yleistyminen tulee myös todennäköisesti vaatimaan hiilitullien käyttöönottoa, sillä bulkkituotteessa kuten teräksessä 20 prosentin hintaero on merkittävä, eikä vetypelkistystä käyttävä tehdas pysty siksi kilpailemaan suoraan perinteisin menetelmin terästä tuottavien tehtaiden kanssa. Vetypelkistystä kehittävien yhtiöiden edustajat ovatkin esimerkiksi MEP Ville Niinistön mukaan tuttuja vieraita europarlamentissa: ilman EU:n ilmasto-ohjauksen kiristymistä, investointi uusiin laitoksiin olisi äärimmäisen riskialtista.

Juuri näin. Bolidenin ja Hybritin edustajat ovat tuttuja vieraita meillä europarlamentissa: tulleet keskustelemaan siitä millaisella ilmasto-ohjauksella tällainen investointi on heille kannattavaa. EUn green deal ja lupaukset päästöohjauksen kiristyksestä iso syy vauhditukselle.
— Ville Niinistö (@VilleNiinisto) January 28, 2020

Miten ja miksi politiikka sitten muuttuu? Tähän on monia teitä, mutta ilmastopolitiikan ja aiheesta keskustelun viimeaikaista kiristymistä on mahdotonta selittää viittaamatta ympäristöaktivistien toimintaan. SSAB aloitti vetypelkistyksen kehitystyön toden teolla vuonna 2016 – vajaa vuosi sen jälkeen kun Pariisin ilmastokokouksessa sovittiin 1,5 asteen tavoitteesta, ja täydet kymmenen vuotta sen jälkeen kun itse löysin tekniikan ensimmäistä kertaa – perustamalla Hybrit-yhteisyrityksen Vattenfallin ja Bolidenin kanssa. Tuolloin tavoitteena oli ottaa tekniikka käyttöön vuoteen 2036 mennessä ja ajaa fossiilisiin perustuva raudantuotanto alas vuoteen 2050 mennessä. Nyt aikataulua kiristetiin vuosikymmenellä.

On täysin posketonta luulla, että esimerkiksi nuorison ilmastoaktivismilla ei olisi ollut näihin päätöksiin minkäänlaista vaikutusta. Oma, asian melko tiiviiseen seuraamiseen perustuva käsitykseni on, että viimeisen 15 vuoden aikana nähdyistä toimista, nuorison lakkoilu on ollut merkittävin yksittäinen toimi tiukemman ilmastopolitiikan puolesta – maailmanlaajuisesti. Kaikesta aktivismista on kuitenkin ollut apua. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, epälineaarisessa, kompleksisessa maailmassa ei ole mahdollista tarkasti erotella, mikä aktivistinen teko tarkkaan ottaen aiheutti muutoksen, aivan kuten ei ole mahdollista erotella, mikä yksittäisistä lumihiutaleista on ”syypää” lumivyöryyn.

Greta Thunbergille, Atte Ahokkaalle ja muille tulevaisuudestaan ihan syystä huolestuneille nuorille lapsellisesti ilkkuvat ovatkin joko ymmärtämättömiä tai epärehellisiä: aktivismia vähättelevät ovat kyllä tuottaneet miljoonia ala-arvoisia kommentteja, mutta he eivät ole edes yhdessä saaneet aikaan edes yhtä YK:n ylimääräistä, erityisesti ilmastokriisin torjumiseen ja ilmastopolitiikan kiristämiseen keskittynyttä yleiskokousta. Aktivismin vähättely perustuneekin suurelta osin alitajuiseen pelkoon siitä, että sekä aktivistien että ilmastotutkijoiden ylivoimaisen valtaosan ymmärtämät realiteetit tajutaan laajemmin: me emme enää voi ratkaista kestävyyskriisiä kestävällä tavalla ja turvata sivilisaatiomme tulevaisuutta ilman, että puutumme ainakin jotenkin globaaliin ja maiden sisäiseen eriarvoisuuteen. Tarvittavat toimenpiteet ovat nyt kertakaikkisesti niin mittavia, että niitä on käytännössä mahdoton saada aikaan, ellei esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden kieltämisestä kärsiville keski- ja pienituloisille kompensoida jotenkin aiheutuvaa haittaa. Samalla on jo puhtaasti alkeellisen laskuopin valossa erittäin vaikea nähdä, miten talouskasvu voisi jatkua tasaisen monotonisesti myös jo nyt rikkaissa ja ympäristöä tuhoisan paljon ylikuluttavissa maissa, ilman että kasvun kasvattama materiaalien kulutus aiheuttaisi vaarallisia haittavaikutuksia.

Pidän ylläolevaa varmemmin osoitettuna tosiasiana kuin pidin vuonna 2010 sitä, että ydinvoimaakin luultavasti tarvitaan, jos haluamme päästä kestävyystavoitteisiin aikataulussa. Mutta vaikka ei jakaisi käsitystäni tarvittavan muutoksen luonteesta, on äärimmäisen vaikea ymmärtää, miksi kukaan sivilisaation tulevaisuudesta aidosti välittävä haluaisi käyttää aikaansa vähätelläkseen ympäristöaktivisteja. On aivan selvää, että uudet, puhtaammat teknologiat tulevat laajaan käyttöön vain jos politiikka muuttuu ja esimerkiksi likaisempia teknologioita verotetaan poliittisin päätöksin enemmän. Siksi politiikan kiristämistä ajava aktivismi on vähintään yhtä tärkeää kuin tekniikan kehittäminen. Ja kun tekniikka ottaa edistysaskeleen ja ihmiset siirtyvät vähemmän fossiilisia vaativan tekniikan käyttäjiksi, esimerkiksi päästökiintiöiden kiristäminen on jälleen poliittisesti vähän helpompaa – mutta mikäli sitä ei vaadita, sitä ei myöskään todennäköisesti tapahdu. Teknologia ja aktivismi ovatkin tässä asiassa liittolaisia, eivät vihollisia. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava aritmetiikka ja ne suunnattomat haasteet, mitä kasvun jatkuminen tulee aiheuttamaan kestävyysrajoihin pääsemiselle ja niissä pysyttelylle, kehittyi tekniikka miten taianomaisesti hyvänsä.