Tämän vuosituhannen politiikan, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen, teknologian ja ylipäänsä kaikkien ihmisiin liittyvien käytäntöjen ja tieteiden suurin haaste tulee olemaan kestävän ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen.
Tätä kirjoittaessa on selvää, että sivilisaatiomme on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa. Ihailemamme kekseliäisyys ja ”edistys” ovat tuoneet meille paljon hyvää, mutta emme malttaneet kehittyä viisaasti, vaan annoimme ahneudelle vallan. Kun työkalujemme voima on laukannut kaukana viisautemme edellä, olemme nyt törmäämässä ensimmäistä kertaa toden teolla planeetanlaajuisiin kestävyysrajoihin – rajoihin, jotka ylitettiin viimeistään noin 40 vuotta sitten (Lin ym. 2018).
Tilanne ei ole ihmisen historiassa sinänsä uusi. Lähes kaikki aikaisemmat monimutkaiset kulttuurit ovat romahtaneet. Korttitalon luhistumisen välitön syy on voinut olla ympäristökatastrofi, kulkutauti, sisällissota tai invaasio, mutta esihistoriasta saakka yhteiskunnat ovat ajautuneet romahdusherkkään tilaan samanlaisella yhdistelmällä hallitsematonta, kestävyyden rajat ylittävää ”kehitystä”, ja vallanpitäjien kyvyttömyyttä muutokseen (Tainter, 1988). Jokainen monimutkaisempi yhteiskunta on osoittautunut alttiiksi, ja myöhempien polvien rakennukset, hiekka ja viidakko kätkevät alleen kymmeniä aikanaan menestyneitä, monimutkaisia yhteiskuntia, joiden mahti näytti niiden loiston päivinä varmasti vähintään yhtä järkähtämättömältä kuin nykyisen yhteiskuntamme mahti saattaa näyttää niistä, jotka eivät vaivaudu katsomaan kulissien taakse. Dynamiikat ovat aivan samoja kuin kautta historian. Uutta on vain kaksi asiaa: teknologioidemme voiman vuoksi romahdus uhkaa olla maailmanlaajuinen, ei vain paikallinen, ja tuleva romahdus voi hyvin mahdollisesti olla lopullinen. Aikaisempien kulttuurien luhistumisen laukaisemat konfliktit ratkottiin teräasein, kun taas meillä on käytössämme joukkotuhoaseita. Aikaisemmat sivilisaatiot eivät olleet käyttäneet loppuun helposti ja suhteellisen yksinkertaisella teknologialla hyödynnettävissä olevia malmi- ja muita raaka-ainevaroja. Me olemme, ja jos tekninen osaamisemme katoaa edes väliaikaisesti, saatamme menettää lopullisesti kyvyn ylläpitää teknologista sivilisaatiota.
Perimmäinen romahdukseen johtava dynamiikka on sama niin hiivalla kuin ihmisilläkin. Emme ole lajina oppineet toimimaan hiivasientä tai bakteereja älykkäämmin. Aivan kuten yksisoluiset eliöt, kun saamme käyttöömme uuden energianlähteen, käytämme sitä niin ahnaasti, että tuhoamme kasvullamme ja metabolismimme jätteillä melkein huomaamattamme suotuisan ympäristömme. Kun ympäristön kantokyky ylittyy ja kasvu jatkuu, romahdus on ollut toistaiseksi vain ajan kysymys.
On syytä korostaa, että kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta, eikä kyse ole tekniikalla ratkeavasta ongelmasta. Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan onkin vähitellen ryhdytty heräämään, aivan liian hitaasti ja aivan liian myöhään, olemme jo ylittäneet kestävyysrajat myös biodiversiteetin suhteen, ja lähestymme nopeasti typpi- ja fosforikierron vaarallisen häiriintymisen rajoja. Perusongelmamme on se, että talousjärjestelmämme virheellinen kirjanpito ohjaa meitä tekemään paljon enemmän vääriä kuin oikeita asioita, mutta koska väärien asioiden tekemisen lopettaminen tarkoittaisi laajamittaista työttömyyttä, jatkamme oman kuoppamme kaivamista syvemmäksi. Tässä tilanteessa tehokkaampi tekniikka ja ylipäätään ”tehostaminen” auttaa meitä lähinnä kaivamaan kuoppaa nopeammin. Kirjanpitoa ei todennäköisesti saada muutettua realistiseksi ja pidettyä realistisena: kun teknologian voima kasvaa koko ajan, poliittisen päätöksenteon pitäisi nopeutua valtavasti nykyisestä. Valitettavasti yhteiskuntien purkautumisen mekanismit näyttävät olevan jo käynnissä, ja päätöksenteosta näyttää tulevan entistä vaikeampaa ja hitaampaa. Kehityskulku on historiallisten esimerkkien mukainen, ja se osattiin ennustaa jo 1970-luvulla esimerkiksi Kasvun rajat-raportissa – jonka keskeinen sanoma oli, että talouskasvun jatkaminen vaikeuttaa keskeisten kasvuun liittyvien ongelmien ratkaisemista, aivan kuten sittemmin on käynyt (Meadows, 2008).
Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani toin esiin, merkit romahduksen lähestymisestä voimistuvat koko ajan. On hyvin epävarmaa, miten kauan nykyisellä yhteiskuntajärjestyksellä on enää aikaa: kuten kulkutautien mittareilla edelleen kohtuullisen harmiton koronavirusepidemia näyttää, yllätyksiä voi tulla nopeasti, ja kykymme vastata edes suhteellisen vähäisiin globaalin järjestelmän häiriöihin on heikko. Vaikka todennäköisesti selviämmekin yhteiskuntana nykyisestä kriisistä, ennemmin tai myöhemmin eteemme tulee tilanne, josta yhteiskuntajärjestys ei enää selviä. Näin on käynyt ennenkin, ja näin tulee käymään tulevaisuudessa. On itse asiassa hyvät syyt uskoa, että suurin osa koskaan olemassaolleista ihmisyhteisöistä on tuhoutunut jonkinlaisessa ympäristön kestävyysrajoihin liittyneessä mullistuksessa – joko suoraan ravinnon ehdyttyä, tai epäsuorasti jouduttuaan toisen, kotiseuduiltaan lähtemään joutuneen yhteisön saaliiksi.
Emme voi ennustaa, milloin oma kulttuurimme sortuu. Korttitalo voi lähteä luhistumaan ensi vuonna tai 50 vuoden kuluttua; ihmisen historiassa satakin vuotta olisi vain lyhyt hetkonen. (Kuinka moni lukijoista muistaa googlaamatta, millä vuosisadalla maya-intiaanien kaupungit autioituivat?) Kehityskulut ovat kuitenkin ilmiselviä, ja on syytä uskoa, että ne ovat kiihtymässä. Tiedämme myös, että uudet ajatukset pitää kehittää ja omaksua ennen kriisiä, sillä kriisitilanteessa uuden ajattelun kehittämiselle ei ole enää aikaa tai voimavaroja. Siksi pidän lähivuosikymmenien keskeisenä projektina vähintäänkin henkistä valmistautumista toisenlaiseen yhteiskuntaan – mieluiten nykyistä parempaan.
On nimittäin niin, että vaikka suurin osa olemassaolleista ihmisyhteisöistä on todennäköisesti käyttänyt luonnonvaroja kestämättömästi, ihmiskunnan historiasta löytyy myös muutamia esimerkkejä kulttuureista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin oppineet elämään ympäristönsä rajoitteiden kanssa. Osa näistä kulttuureista on saattanut oppia rajojen kanssa elämisen ennen kuin rajat ovat tulleet ylitetyksi, mutta itse epäilen, että suurin osa on mennyt, aivan kuten me, selvästi rajojen yli ennen kuin niiden sisällä on opittu elämään. Toisin kuin moni luulee, tilanteemme ei siis suinkaan ole toivoton. Aikaisemmat ihmispolvet ovat olleet vastaavassa tilanteessa, ja vaikka meillä ihmisillä onkin paha tapa toistaa tyhmyyksiämme, voimme todistaa, ettei ole olemassa mitään kiveen hakattua ”ihmisluontoa” joka ehdottomasti pakottaisi meidät toistamaan aina kaikki historian virheet. Pysyvä romahdus on vain todennäköinen: se ei ole väistämätön.
Nykyisessä tilanteessa niin meillä tutkijoilla, poliitikoilla kuin kansalaisillakin on ensiarvoisen tärkeä ja, pelkään, kiireellinen tehtävä: meidän on nyt opittava, millainen yhteiskuntajärjestys voi olla kestävä. Mitä todennäköisimmin se ei ole ainakaan aivan sama, missä nyt elämme: jos nykyinen järjestelmä voisi välttää kestävyyden rajojen ylittämisen, eikö se olisi jo tehnyt niin? Valtavaksi onneksemme ”edistys” ei ole vielä assimiloinut aivan kaikkia Maapallon kolkkia, ja antropologit ja muut tutkijat ovat voineet kartoittaa kestävyysrajojen sisällä elämään oppineiden kulttuureiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia mekanismeja. Meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia ovat näitä kulttuureja yhdistävät piirteet, sillä nimenomaan ne antavat parasta osviittaa siitä, millaiselta kestävän yhteiskuntajärjestyksen pitäisi näyttää, ja esimerkiksi millaista arvomaailmaa sen tulisi tukea.
Miltä kestävä yhteisö voisi näyttää?
Vaikka tämä työ on vielä alussa ja vaikka en missään nimessä ole alan asiantuntija, uskallan kuitenkin väittää, että kestävissä yhteiskunnissa toistuu muutamia teemoja. Näistä kenties tärkein ja yleismaailmallisin vaikuttaa olevan voimakas, jopa ”raivokas” pyrkimys materiaaliseen tasa-arvoisuuteen (Suzman, 2017). Riippumatta ympäristöstä, pitkään kestäneet, ympäristönsä rajoissa suurinpiirtein pysyneet yhteiskunnat ovat nykyiseen yhteiskuntaamme verrattuna jopa hämmentävän egalitaarisia: niinkin erilaiset yhteisöt kuin Kalaharin aavikon laidalla elävät !Kungit ja Yhdysvaltojen amishit vieroksuvat voimakkaasti yksityisen hyvän keräämistä, äärimmäisissä tapauksissa jopa karkoittamalla parantumattomasta ahneudesta kärsivät keskuudestaan. Monet erilaiset säännöt tukevat jakamista ja yhteistä hyvää painottavaa arvomaailmaa. Joissain uskonnollispohjaisissa yhteisöissä jopa napit saattavat olla paheksuttuja ”pröystäilyn” välikappaleita, ja metsästyksellä elävissä yhteisöissä voi olla esimerkiksi käytäntöjä, joissa saaliin saajaksi ja kiitosten kohteeksi lasketaan se, jonka tekemä nuoli osuu saaliseläimeen – jujun ollessa siinä, että metsästäjät vaihtavat nuolia jatkuvasti keskenään (Wright, 2004).
Toinen silmiinpistävä kestävien yhteisöjen piirre on niiden suhtautumisessa haluihin ja tarpeisiin. Omassa kulttuurissamme on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmisen halut ja tarpeet ovat pohjimmiltaan sama asia, rajattomia, eikä tälle asialle saa eikä edes voi tehdä mitään. Tämä ajatusmalli voi olla yksilön kannalta hyödyllinen, jos saat elantosi valmistamalla tai myymällä jotain halun tai tarpeen (hetkellistä) tyydyttäjää. Valitettavasti se on paitsi yksilön kannalta hyödytön malli, sillä jos halut ja tarpeet ovat loputtomia, mikään ei tule koskaan tyydyttämään sinua, ja myös ennemmin tai myöhemmin yhteisölle tuhoisa malli, kun maailma on rajallinen. Kun emme osaa kunnolla tehdä eroa halujemme ja tarpeidemme välillä, päädymme ostamaan kaikkea, mitä haluamme ja mihin meillä vain on varaa.
Kestävissä yhteisöissä koko ajatusmalli on pitkälti toisin päin. Ympäri maailman on olemassa itsenäisesti kehittyneitä yhteisöjä, joissa olemisen lähtökohtana on tarpeiden rajoittaminen mahdollisuuksien mukaisiksi. Myös oma yhteiskuntamme oli vielä alle sata vuotta sitten hyvin paljon kulutuskriittisempi kuin se on nykyään, ja kaikki suuret maailmanuskonnot pitävät ahneutta syntinä – tuskin sattumalta. Kun tarpeet ovat rajalliset, niiden täyttäminen on helppoa, ja elämä yksinkertaisempaa. Esimerkiksi meidän näkökulmastamme äärimmäisessä köyhyydessä elävien !Kungien ja monien muiden metsästäjä-keräilijäyhteisöjen jäsenet hämmästelevät ajatustakin siitä, että he olisivat ”köyhiä:” heillä on kaikki mitä he tarvitsevat, eikä heiltä puutu mitään, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. (Kts. Suzman, 2017). Kanadalainen kirjailija Ronald Wright kertoo mainiossa kirjassaan A Short History of Progress tarinan metsästäjä-keräilijöistä, jotka saivat idean käydä vastavierailulla Lontoossa tapaamassa heitä Papua-Uudessa Guineassa kuvannutta dokumentintekijää. Vieraat hämmästelivät eniten sitä, miten lontoolaiset olivat niin köyhiä että heidän piti raataa töissä ainakin kahdeksan tuntia päivässä, pitivät brittien elämää yleisesti ottaen hirvittävänä, ja veivät mukanaan kotiinsa kauhujuttujen lisäksi ainoastaan idean siitä, että nuoliin voisi laittaa pyrstösulat, jotta ne lentäisivät tarkemmin. (Tässä kohdassa haluan aina ajatella metsästäjä-keräilijän ihmettelemässä Arman Alizadin äänellä ”nää ihmiset elää näin joka päivä.”)
Kolmas kestäville yhteisöille ominainen piirre liittyykin juuri teknologiaan. Meidät on suorastaan marinoitu ajatuksessa, että teknologian kehitys tarkoittaa edistystä, edistys on aina itseisarvoisesti hyvää, ja siksi kaikki teknologiaan skeptisesti suhtautuvat ovat yhteisölle vihamielisiä edistyksen jarruja. Tämäkin vain vähän yli sata vuotta vanha ajatusmalli palvelee erinomaisesti niitä, jotka voivat hyötyä uuden teknologian kehittämisestä, mutta on hieman vähemmän selvää, miten paljon se tosiasiassa palvelee muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ja ympäristöämme. Kun atomipommista on kulunut jo 75 vuotta, voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, ettei tekniikan kehitys ja edistys ole identtisesti sama asia, mutta näin ei ole käynyt.
Kestävissä yhteisöissä teknologiaan suhtaudutaan paljon vähemmän uskonnollisesti. Uutta tekniikkaa ei pidetä aksiomaattisesti hyvyyden ja edistyksen ruumiillistumana, vaan tekniikka nähdään realistisemmin, ei hyvänä eikä pahana mutta ei myöskään neutraalina ihmisen voiman ja kykyjen vahvistimina (kts. esim. Kranzberg, 1986). Tällöin tekniikalta voidaan kysyä kysymyksiä, joita me emme oikein edes osaa kysyä: esimerkiksi amishit pohtivat tarkasti, edistääkö jokin uusi teknologia yhteisön hyvinä pitämiä arvoja, vai hajottaisiko sen käyttöönotto yhteisöä. (Wetmore, 2007. Tämä myös alleviivaa ongelmaa, joka meidän on ratkaistava: jos yhteisön arvot ovat esimerkiksi naisia tai jotain muita yhteisön jäseniä alistavia, näiden arvojen säilyttäminen tai peräti vahvistaminen, tekniikalla tai muuten, ei ole hyvä asia. Onneksi ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että kestävä yhteiskunta vaatisi eriarvoisuutta – pikemminkin päinvastoin.)
Näiden käytäntöjen olemassaolo on helppo ymmärtää. Tiedämme niin historiasta kuin nykyisiä yhteiskuntiamme koskevasta tutkimuksesta, että suhteelliset varallisuuserot ja loputon halujen ja tarpeiden sekoittaminen keskenään lietsovat yhteisön koheesiota tuhoavaa kilpailuhenkeä ja kannustavat yhteisön jäseniä venyttämään sääntöjä omaksi edukseen. Sama pätee tarpeiden ja uuden tekniikan rajoittamattomuuteen. Jos ja kun ympäristörajoissa pysyminen on yhteisön selviämisen kannalta tärkeää – kuten se on ollut jo pitkään !Kungeilla ja kuten se tulee olemaan omassa kulttuurissamme – kestävä yhteiskunta ei voi tukea tämänkaltaisia mekanismeja, jotka vaarantavat sen olemassaolon perustan. Siksi uskonkin, että tulevaisuuden yhteiskunnat tulevat olemaan nykyistä paljon egalitaarisempia, nykyistä tarkemmin halun ja tarpeen eroa harkitsevia, ja varovaisempia uuden teknologian käyttöönotossa. Ne yhteiskunnat, jotka eivät ole, tulevat katoamaan.
Olen myös vakuuttunut, että kestävän yhteiskunnan täytyy ottaa lähtökohdakseen välittäminen ja empatia kilpailun ja omaneduntavoittelun sijaan. Jos emme osaa välittää edes itsestämme sen vertaa, että arvostaisimme itseämme muutenkin kuin talouskoneen tuotantoyksiköinä, miten osaisimme välittää ympäristöstämme niin paljon kuin meidän tulisi siitä välittää, jotta välttäisimme sen tuhoamista? Mitä voimakkaampia työkalumme ovat, sitä tärkeämpää on, että välitämme kovasti, miten niitä käytämme.
Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu, mutta sitä kirjoitetaan parhaillaan. Nyt kaikkien niiden, jotka toivovat lastemme maailman olevan demokraattinen ja nykyistä parempi, tulisi toimia yhdessä selvittääkseen niin itselleen kuin toisille, millainen kestävä maailma voisi olla. Jos haluamme, että muutos tapahtuu rauhanomaisesti ja kansanvaltaisesti, sen sijaan että olosuhteet sanelevat sen meille, meidän on saatava käyntiin laaja, realistinen kansalaiskeskustelu siitä, millainen maailman tulisi olla. Voi olla, että aika loppuu kesken ja joudumme rakentamaan epätyydyttävän maailman, mutta jos emme edes vaivaudu pohtimaan minkälaisen maailman haluaisimme, on täysin varmaa, että lopputulos on huonompi kuin se voisi olla.
Lähteitä ja lisälukemista
Kranzberg, M. (1986). Technology and History: “Kranzberg’s Laws.” Technology and Culture, 27(3), 544.
Lin, D; Hanscom, L; Murthy, A; Galli, A; Evans, M; Neill, E; Mancini, MS; Martindill, J; Medouar, F-Z; Huang, S; Wackernagel, M. (2018). Ecological Footprint Accounting for Countries: Updates and Results of the National Footprint Accounts, 2012–2018. Resources. 7(3): 58.
Meadows, D. H. (2008). Thinking in Systems: A Primer. London & New York: Earthscan.
Ryan, C. (2019). Civilized to Death: The Price of Progress. New York: Simon & Schuster.
Suzman, J. (2017). Affluence without Abundance: The Disappearing World of the Bushmen. London: Bloomsbury.
Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.
Wetmore, J. M. (2007). Amish Technology: Reinforcing Values and Building Community. Technology and Society Magazine, 26(2), 10–21.
Wright, R. (2004). A Short History of Progress. Toronto: House of Anansi Press.
Kirjoituksia 