Maailma on epälineaarinen. Siksi kaikki aktivismi kannattaa.

Yksi yleisimmin toistuvia vastaväitteitä maailmanparannusyrityksiin on väite siitä, että pienillä teoilla ei ole merkitystä ja siksi henkilökohtainen aktivismi ja elämänmuutokset ovat turhia. Vaikka onkin totta, että pelkät pienet muutokset eivät riitä aikaansaamaan suuria muutoksia, kaikki aktivismi todennäköisesti kannattaa silti. Nyt selitän, miksi.

Jotta voisi ymmärtää, miksi aktivismi kannattaa lähes aina, on ymmärrettävä, että maailma on niinsanottu monimutkainen (kompleksi), epälineaarinen järjestelmä. Epälineaariselle järjestelmälle on tyypillistä, että pienillä muutoksilla voi joskus olla suuria vaikutuksia. Ilmiötä on pyritty havainnollistamaan niinkutsutulla perhosefektillä: perhosen siivenisku Brasiliassa voi teoriassa aikaansaada hirmumyrskyn Aasiassa.

Tosielämän epälineaarisille järjestelmille on toki myös tyypillistä, että suurin osa pienistä teoista ei aiheuta suuria vaikutuksia. Epälineaarisisten järjestelmien kolmas tyypillinen piirre on kuitenkin se, että järjestelmien toiminnan ennustaminen on mahdotonta. Tästä seuraa suoraan ensimmäinen syy, miksi aktivismi kannattaa: todennäköisesti aktivismistasi ei ole välitöntä hyötyä, mutta et voi tietää sitä etukäteen.

Aktivismi on nimittäin muutakin kuin vain oman mielen parantamista. Me ihmiset olemme sosiaalinen eläinlaji, ja olemme erittäin tarkkaavaisia toisten ihmisten reaktioille ja käytökselle. On aivan totta, että esimerkiksi yksittäisen ihmisen roskien kierrättämisellä, lihansyönnin lopettamisella tai vaikkapa pakkokäännytystä suorittavan lentokoneen lähdön viivästyttämisellä ei ole “isossa kuvassa” juuri mitään vaikutusta: yhden ihmisen vaikutus jätemäärään tai lihan kulutukseen on häviävän pieni, ja jos palautuslento viivästyy kymmenen minuuttia, miten paljon sillä on lopputulokseen vaikutusta?

Todennäköisesti ei juuri mitään – ainakaan välittömästi. Mutta teoillamme ja sanoillamme me kerromme kanssaihmisille, mitä pidämme hyväksyttävänä ja mitä emme. Yhteiskuntiemme asenneilmapiiri on merkittävässä määrin, joskaan ei kokonaan, näiden näkyvien tekojen ja kuuluvien sanojen summa. Mitä useampi ihminen esimerkiksi kierrättää ja kertoo toisille kierrättävänsä, sitä hyväksyttävämpää kierrättäminen on. Jossain vaiheessa kierrättämisestä tulee sitten yhteiskunnallinen normi, jota odotetaan niiltä ihmisiltä, jotka haluavat kuulua yhteiskuntaan. Normi ei kuitenkaan olisi syntynyt, elleivät tuhannet ja tuhannet ihmiset olisi tehneet pieniä tekoja, joilla he kertovat toisille ihmisille mitä mieltä he ovat asioista.

Tällainen muutos on tietenkin hyvin hidasta. Itsekin tuskailen usein, miten hitaasti yhteiskuntien kurssi kääntyy. Epälineaarisessa järjestelmässä muutos on kuitenkin epälineaarista myös nopeudeltaan: kaikenlaisille vallankumouksille on tyypillistä, että vuosikausiin ei tapahdu mitään, kunnes yhtäkkiä kaikki tapahtuu hyvin nopeasti.

Tämä ilmiö johtuu siitä, että epälineaarisissa, monimutkaisissa järjestelmissä muutokset tapahtuvat usein niinsanottuina faasimuutoksina: pienet teot eivät saa aikaan juuri mitään näkyvää vaikutusta, kunnes jokin pieni teko käynnistää ketjureaktion, jonka seurauksena koko järjestelmän tila muuttuu jopa ällistyttävän nopeasti. Ilmiötä on havainnollistettu esimerkiksi hiekkakasalla, johon pudotetaan yksi hiekanjyvä kerrallaan. Pitkän aikaa kasan koko vain kasvaa ja kasvaa, mutta jossain vaiheessa yksi ainoa hiekanjyvänen käynnistää maanvyöryn omaisen massiivisen ketjureaktion. Etukäteen on mahdotonta ennustaa tarkasti, mikä hiekanjyvänen käynnistää vyöryn. Siksi ei ole myöskään voi sanoa, että yksi, tietynlainen hiekanjyvä olisi ollut muutoksen kannalta ratkaisevan tärkeä: kaikki hiekanjyvät rakensivat järjestelmää, jossa nopea muutos pääsi tapahtumaan, ja kun järjestelmä oli valmis muutokseen, mikä tahansa yksittäinen hiekanjyvä olisi voinut laukaista sen.

Youtube-video hiekkakasakokeesta.

Vastaava ilmiö on havaittavissa myös ihmisyhteiskunnissa. Esimerkiksi uudet teknologiat, muodit ja asenteet leviävät yhteisöissä karkeasti sanoen kuin taudit. Uudet ideat leviävät yleisesti ottaen niin, että mitä useampi tuttavistamme on uuden idean kannalla, sitä todennäköisempää on, että myös itse kannatamme kyseistä ideaa. Siksi “tartunnan” saajien määrä kasvaa ensin hyvin hitaasti, kunnes tietty (mm. ihmisten tuttavien määrästä ja tuttavuussuhteiden kiinteydestä riippuva) kriittinen raja ylittyy, ja idea leviää yhteisössä kulovalkean tavoin. Mutta voimmeko sanoa, että muutos oli juuri tietyn henkilön aktivismin ansiota? Käytännössä emme voi.

Suosittelen muuten ihan jokaista tutkiskelemaan ideoiden leviämistä esimerkiksi tämän mainion selainpelin avulla. Saat puolessa tunnissa saman viisauden mihin itse jouduin lukemaan viitisen kirjaa.

The Wisdom and/or Madness of Crowds

Aktivismin sääntö numero kaksi voidaankin muotoilla vaikka näin: pienillä teoilla ei ole isoa vaikutusta, ennen kuin niillä on. Me emme käytännössä voi tietää etukäteen, mikä pieni teko saattaa laukaista vyöryn, tai mikä statuspäivityksemme saa seuraajamme muuttamaan mieltään. Eivätkä edes parhaat asiantuntijat pysty ennustamaan kovinkaan luotettavasti, milloin vyöry alkaa: esimerkiksi Lenin ennusti kuuluisasti vuoden 1917 alussa, että vallankumous Venäjällä on enintäänkin kaukaisen tulevaisuuden asia. Tässä tapauksessa kaukaiseen tulevaisuuteen oli enää kymmenen kuukautta.

Arkipäivän aktivismi on tärkeää myös siksi, koska ihmiset ovat tyypillisesti epävarmoja siitä, kuinka moni muu ihminen on samaa mieltä heidän kanssaan. Ilmiötä kutsutaan hienolla nimellä pluralistiseksi tietämättömyydeksi, mutta sen idea on yksinkertainen: on täysin mahdollista, että hyvin iso osa ihmisiä on kanssasi samaa mieltä jostain asiasta, mutta kaikki luulevat, että ovat poikkeuksia eivätkä siksi kehtaa tehdä mitään. Olen itsekin törmännyt ilmiöön kymmeniä kertoja, esimerkiksi puhuessani aikanaan ympäristövaikutusten huomioinnista tuotekehityksessä: lähes kaikissa läpikäymissäni yrityksissä kaikki jututtamani työntekijät olivat kanssani samaa mieltä siitä, että jotain pitäisi tehdä, mutta suurin osa uskoi, että he olivat sekä yrityksessään että alallaan harvoja, jotka ajattelivat niin.

Aktivismi ja itselleen tärkeiden arvojen esillä pitäminen on siis tärkeää, vaikka aktivismilla ei juuri sillä hetkellä olisikaan konkreettista, helposti mitattavissa olevaa vaikutusta. Pelkästään julkisuuden saaminen omalle asialle auttaa, oli tuo julkisuus sitten suurta tai pientä: kaikki meistä eivät pääse aktivismillaan lehtijuttuihin kuten pakkopalautuksia ansiokkaasti vastustanut Aino Pennanen, mutta useimmat meistä voivat vaikuttaa ainakin kavereihimme.

Epälineaarisuudesta, ajatusten leviämisest ja pluralistisesta tietämättömyydestä voidaan tehdä myös kolmas tärkeä johtopäätös: jos et halua jonkin asian tapahtuvan, puutu sitä edistäviin ilmiöihin. Puuttumattomuus kertoo toisille ihmisille, että hyväksyt hiljaisesti tapahtuneen asian. Jos esimerkiksi näet koulukiusaamista tai rasismia, mutta et puutu asiaan edes huutamalla “toi on tyhmää,” kerrot kaikille näköpiirissä oleville, ettei sinua haittaa jos jotakuta kiusataan. Tällaisissa aatteiden kamppailuissa voitolle jää usein se aate, jota vastustetaan vähiten, eikä lainkaan välttämättä se, mitä kannatetaan eniten: siksi sanotaankin, että usein pahan voitolle riittää, jos hyvät ihmiset eivät tee mitään.

Siksi olenkin asian eri puolia harkittuani tullut siihen tulokseen, että rasisteille ja fasisteille ei pääsääntöisesti kannatakaan antaa minkäänlaista julkista tilaa tuoda julki omia ällöttäviä ajatuksiaan, vaan heidät kannattaa ennemmin eristää. Ajatus rakentavasta dialogista esimerkiksi muslimeja alempiarvoisina pitävien kanssa on toki kaunis, mutta käytännössä kyseisenlaisia ajatuksia kannattavat ovat usein niin syvällä omassa kuplassaan, ettei harvinaisilla keskusteluilla toista mieltä olevien kanssa ole juurikaan vaikutusta heidän mielipiteisiinsä. Keskustelut tällaisten ihmisten kanssa kannattaa käydä vain kahden kesken, ei tiloissa, joissa he pääsevät levittämään ja legitimoimaan vastenmielistä ideologiaansa “väittelyn” varjolla. Julkinen keskustelu nimittäin antaa väkisinkin ainakin sivustaseuraajille kuvan siitä, että esimerkiksi uusnatsismin kaltaiset kammottavat, ihmisvihamieliset ideologiat olisivat jotenkin samalla viivalla legitiimien poliittisten ideologioiden kanssa, tai että rasismi olisi vain mielipidekysymys siinä missä kysymys kaikkien aikojen parhaasta tietokonepelistä.

Vaikka suhtautuisimme aatteisiin yksityisesti tuomitsevasti, olemme silti ihmisiä, ja meillä on sisäänrakennettuna esimerkiksi taipumus pitää normaalina ja oikeana kaikkea sellaista, mitä näemme usein. Jos näemme usein rasistisia viestejä, pidämme rasismia normaalimpana. Valitettavasti myös esimerkiksi rasismiin päteekin sama tartunnan logiikka kuin muihinkin ideoihin: yksittäisillä huuteluilla ei kenties ole suurtakaan yhteiskunnallista vaikutusta, ennen kuin niillä yhtäkkiä saattaa olla. Ja koska emme voi tietää, miten lähellä faasimuutos on, on turvallisempaa puuttua asiaan joka kerta.

Ole siis hyvyyden hiekanjyvänen: kenties pieni, mutta merkityksellinen!

Ei palvelua fasisteille

cadbury urges jews good will to nazis
New York Times vuonna 1934. Tämähän toimi hienosti!

Yhdysvalloissa kohistaan tällä hetkellä yhden ravintolanomistajan urheasta päätöksestä pyytää Trumpin lehdistösihteeriä Sarah Huckabee Sandersia poistumaan ravintolastaan. Koska Suomessakin asiat todennäköisesti muuttuvat hullummiksi ennen kuin ne muuttuvat paremmiksi, kirjoitan muutaman sanasen siitä, miksi palvelun ja ylipäätään yhteistyön epääminen fasisteilta, rasisteilta ja muilta vapaan yhteiskunnan vihollisilta on erinomainen väkivallattoman vastarinnan strategia, jonka soisi yleistyvän Suomessakin.

Aloitetaan kertaamalla tosiasiat. Kaikissa läntisissä demokratioissa on viimeisen vuosikymmenen ajan ollut selvästi nähtävissä, että politiikka luisuu hullumpaan suuntaan. Ajatuksille, joille ennen ei olisi annettu tuumaakaan tilaa, kuten hätää kärsivien ihmisten tunkeminen keskitysleireihin, ovat nykyään esityksiä, joita ”kunnialliset” poliitikot pääministeriä myöten voivat avoimesti kannattaa. Aikaisemmat sukupolvet muistivat, mihin tämänkaltaisten ajatusten hyväksyminen oli johtanut, mutta historiallinen muisti ei näköjään anna pysyvää suojaa, ja rokotus on näemmä uusittava muutaman sukupolven välein.

Keskitysleirejä ja pahempiakin asioita kannattavat ovat rohkaistuneet esittämään mielipiteensä julkisesti, koska mielipiteen esittämisestä ei ole aiheutunut heille minkäänlaisia seurauksia. Heille ei ole tehty riittävän selväksi, että heidän toiveensa eivät ole yhteensopivia vapaan yhteiskunnan kanssa. Tästä on seurannut fasismin ja rasismin hidas mutta vääjäämätön normalisointi. Koska normalisointi on tapahtunut hitaasti, emme edes huomaa, että puhuvat päät keskustelevat nykyään ajatuksista, jotka vielä 20 vuotta sitten olisi laajalti tunnistettu sairaiksi ja yhteiskunnalle vahingollisiksi.

Liberaalina itseään pitävä media on kehitykseen osasyyllinen: hakiessaan ”tasapainoa”, media antaa kuvan, että rasismi, fasismi ja ihmisviha ovat vain poliittisia mielipiteitä muiden joukossa, ja sellaisina ihan yhtä hyviä kuin vapauksien kannattaminen tai tasa-arvon edistäminen. Samalla median edustajat ja muut omasta mielestään vastuulliset keskitien kulkijat heristävät sormiaan niille, jotka tekevät konkreettisesti jotain leviävän fasismin patoamiseksi ja sen normalisoinnin kyseenalaistamiseksi.

Meidän pitäisi ihan aidosti tietää, mihin tämä johtaa. Tarkalleen vastaava kehityskulku nähtiin 1930-luvulla useissa maissa, ja oli lähinnä historiallinen sattuma, että se saavutti karmean huipentumansa juuri Saksassa. Tuolloinkin ”tolkun ihmiset” heristivät sormeaan niille, jotka yrittivät konkreettisesti tehdä jotain tehdäkseen selväksi, että fasismi ei saa voittaa; tuolloinkin tolkun ihmiset julistivat norsunluutorneistaan, että ”oikea” strategia oli hyväksyä natsit ja rasistit osaksi yhteiskuntaa ja olla kohtelias ideologiansa ja tavoitteensa selväksi tehneille tuleville joukkomurhaajille.

 

Tämä oli väärä strategia tuolloin, ja tämä on väärä strategia tänään. Lajimme oppii historiastaan lähinnä sen, ettemme opi historiastamme, mutta historianharrastajana toivon, että poikkeus vahvistaa säännön. Siksi kannustankin nyt ihmisiä toimimaan konkreettisesti ja käyttämään väkivallatonta, tehokasta keinoa protestoida:

älkää olko tekemisissä fasistien ja rasistien kanssa niin kauan, kun he ovat fasisteja tai rasisteja.

Ihminen on sosiaalinen laji, ja sosiaaliselle lajille lajitoverien seura ja hyväksyntä on erittäin tärkeä osa onnellisuutta. Niin kauan kun fasistit ja rasistit eivät kohtaa minkäänlaisia seuraamuksia mielipiteistään, heillä ei ole juurikaan syytä harkita mielipiteitään uudelleen. Mutta mitä useammin heille tehdään selväksi, että heidän seuransa ei ole tervetullutta, sitä useammin he joutuvat harkitsemaan: ovatko ihmisvihamieliset mielipiteet todella hyljeksinnän arvoisia?

Meidän täytyy opetella sanomaan ”nyt riittää”. Meidän täytyy opetella sanomaan ja näyttämään fasisteille ja rasisteille ”ei, et voi olla rasisti ja fasisti ja silti kuvitella, että kohtelisin sinua normaalina, kunnollisena ihmisenä, koska mielipiteesi paljastavat, ettet ole sellainen.”

Meidän täytyy päästä irti joukkohypnoosistamme, jossa kuvittelemme, että etnisistä puhdistuksista ja etnisesti puhtaasta Suomesta haaveilevat fasistit olisivat jonkin legitiimin poliittisen ideologian edustajia, joiden kanssa saatamme olla eri mieltä mutta voimme silti olla ystäviä. Tämä ”tolkun ihmisten” suosima lähestymistapa, jossa keskiluokkainen kohteliaisuus on korkein arvo ja fasismia vastaan taistellaan parhaiten alistumalla, ei ole koskaan onnistunut yhtään missään, enkä löisi vetoa, että se onnistuisi nytkään. Fasismin hyväksyminen on se aito kalteva pinta, jota pitkin kansat luisuvat pakkovaltaan ja tekoihin, joita joudutaan häpeämään vielä sukupolvien päästä. Olemme jo pitkällä tällä tiellä, kun epäämme byrokraattisella kikkailulla hengenvaarassa olevilta turvapaikan ja lähetämme heitä takaisin kuolemaan; erot juutalaispakolaisten karkotuksiin 1930- ja 1940-luvulla ovat lähinnä kosmeettisia.

Nyt on mainio tilaisuus näyttää, millainen ihminen olisi ollut 1930-luvulla. Tuolloinkin fasismin nousua vastustaneita pilkattiin kiihkoilijoiksi ja ”tolkun ihmiset” nyrpistivät heille nenäänsä.

Vuoden 1945 jälkeen samat tolkun ihmiset eivät voineet tarpeeksi ylistää kymmenen vuotta aiemmin halveksimiaan aktivisteja yrittäessään kirjoittaa historian uudelleen ja selittää, että kyllä hekin oikein kovasti fasismia vastustivat, mutta…

Vastustakaa siis fasismia vastustamalla fasisteja. Mihin he menevätkin, evätkää heiltä heidän rauhansa luulla, että modernin ajan synkintä ja epäinhimillisintä aatetta kannattava, toisilta ihmisiltä heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi ihmisarvon epäävä voi odottaa tulevansa kohdelluksi jotenkin muuten kuin ihmiskunnan vihollisena ja hylkiönä. Kun näette fasismia tai rasismia julkisesti kannattavan – hyvä lista kannattajista löytyy esimerkiksi nykyisen Perussuomalaisen puolueen aktiiveista ja muista ns. haittaisänmaallisten, ihmisoikeuksia vastustavien organisaatioiden jäsenlistoista – tehkää hänelle rauhanomaisesti mutta jämerästi selväksi, ettei hän ole tervetullut saman katon alle. Tehkää hänen puolestaan vain se, minkä laki, työnantajanne nimenomaiset määräykset ja hänen muilta ihmisiltä epäämänsä perusinhimillisyys ehdottomasti edellyttävät teitä tekemään. Mutta tehkää myös tiettäväksi, että jos hän luopuu ihmiskunnalle vihamielisestä aatteestaan, hän on jälleen tervetullut ihmisyhteisöön. Fasistien ja rasistien hyljeksintä on perusteltua nimenomaan siksi, koska näistä mielipiteistä on täysin mahdollista ja jopa helppoa luopua.

Fasistilla on siis täysi vapaus olla sitä mieltä mitä on, ja tämän mielipiteenvapauden on oltava jatkossakin ehdoton; mutta niin kauan kun pysyttelemme lain puitteissa, meillä muilla on myös yhtä ehdoton mielipiteenvapaus kertoa, sanalla ja teolla, mitä mieltä me olemme hänestä. Eikä mikään laki taikka tapaoikeus edellytä, että olisimme kohteliaita ja ystävällisiä niille, jotka tietoisesti ajavat vapaan yhteiskuntamme tuhoa.

En kuvittele, että hyljeksintä kääntäisi yhdenkään vannoutuneen rasistin pään. Uskovaisten uskomuksiin on vaikea ulkopuolisen vaikuttaa. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten houkuttelevaa rasismi ja fasismi ovat, ja miten helppoa heidän on rekrytoida muita mukaan toimintaansa. Ja voimme ainakin tehdä selväksi, etteivät kaikki hyväksy heidän ajatuksiaan. Voimme itse kukin tehdä valintamme ja halutessamme tehdä selväksi, etteivät kaikki ihmiset ole rasismin ja fasismin nousua kohteliaasti alistumalla ”vastustavia” tolkun ihmisiä – niitä, joista niin monet ovat kautta historian joutuneet vanhemmiten selittelemään lapsilleen, miksi eivät tehneet mitään, vaikka heidän olisi pitänyt tietää.

Omien merkkien ja tunnuksien käytöstä

Kun metrin päässä seisonut jääkaappipakastinyhdistelmän kokoinen korsto murahti yllättäen, ”mikä missio”, yllätin itsenikin löytämällä vastauksen poikkeuksellisen nopeasti. ”KFOR 2002-2003”, vastasin, todennäköisesti varsin kimeällä äänellä.

Ihmistankki oli huomannut sormessani kiiluvan erikoisen näköisen sormuksen, eikä selvästikään pitänyt todennäköisenä, että tuolloin kukkakepin ja goottirokkarin epäpyhän suhteen hedelmältä näyttänyt hujoppi olisi ”ansainnut” sen. Nopea ja totuudenmukainen vastaus kuitenkin pelasti tilanteen, ja päädyin kuuntelemaan itseäni noin kolme kertaa suuremman miehen muistoja Libanonista ja Bosniasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Salaseuran merkki.

Suomalaisten ja vähemmässä määrin pohjoismaisten rauhanturvaajien epäviralliseksi tunnukseksi noussut älypelisormus, pirunnyrkki, ei ole rauhanturvaajien keksintö. Tämä erikoinen sormusmalli on kotoisin Lähi-Idästä, josta sen löysivät Libanonissa toimineisiin UNIFIL-joukkoihin vuosien 1982-2001 välillä kuuluneet rauhanturvaajat. Selkeästi erottuvan ulkonäkönsä ja lukuisia perheenjäseniä ja tuttavia vuosien varrella turhauttaneen kokoamisensa vaikeuden ansiosta sormuksesta tuli rauhanturvaajien keskuudessa suosittu muisto. Kun itse palvelin rauhanturvaajana Kosovossa, suomalaisten omassa kenttäkaupassa myytiin kattavaa valikoimaa eri kokoisia pirunnyrkkejä. Tuolloin ainakin oman joukkueeni perinne oli, että sormuksen käyttöoikeus piti ansaita: kukaan ei varsinaisesti kieltänyt vain ostamasta sormusta, mutta sitä ”ansaitsematta” kantava tulokas olisi joutunut naurunalaiseksi. (Muistan tapauksen, jossa eräs onneton sovitti ostamaansa sormusta julkisesti ennen aikojaan. Palaute oli välitöntä eikä sen sisältö jäänyt epäselväksi.)

Pirunnyrkki on vain yksi esimerkki asusteista ja tunnuksista, joiden ”asiatonta” käyttöä paheksutaan enemmän tai vähemmän yleisesti. Etenkään Kouvolan suunnalla baareissa liikkuvilla tuskin kävisi mielessäkään laittaa päähänsä viininpunaista barettia tai vielä vähemmän barettia ja laskuvarjojääkärien barettimerkkiä, ellei tätä villakankaan ja prässätyn metallin palasta ole ”hankittu” asianmukaisella tavalla. Suuressa maailmassa etenkin erikoisjoukkojen sotilailla on suorastaan organisaatioita, jotka selvittävät merkkejä ja tunnuksia julkisuudessa käyttävien taustan ja ryhtyvät jopa oikeustoimiin väärinkäyttäjiä vastaan. Isojen poikien kertoman mukaan etenkään tietyissä Yhdysvaltojen laivastokaupungeissa ei ole terveyttä edistävää käyttää edes t-paitaa, jossa on kuvattuna laivaston SEAL-joukkojen tunnuksena käytetty kolmikärkinen atrain, ellei kyseisen tunnuksen käyttöoikeutta ole omalla hiellään lunastanut.

Jostain syystä siis pidämme tietynlaisten, tiettyjä perinteitä symboloivien asusteiden ”väärinkäyttöä” selkeästi paheksuttavana ja saatamme jopa ymmärtää, miksi merkkejä ja tunnuksia väärinkäyttävä saattaa saada luuvitosesta käkättimeensä. Yleisesti ottaen paheksumme, jos joku käyttää hallitsevan väestönosan tai sen tunnustettujen organisaatioiden ja erityisesti väkivaltaorganisaatioiden itselleen tärkeäksi kokemia tunnuksia ”väärin”. Tällä paheksunnalla ei ole juurikaan mitään tekemistä sen kanssa, onko tunnusten väärinkäyttö kriminalisoitu. Vaikka poliisin puvussa julkisesti esiintyminen onkin aivan aiheellisesti kielletty siviileiltä huijausten ja sekaannuksen vähentämiseksi, mikään laki tai asetus ei suoranaisesti kiellä ketään patsastelemasta laskuvarjojääkäreiden baretissa tai ompelemasta takkinsa hihaan kenraalin nauhoja. (Tämänkaltaisten asusteiden käyttöä ei ole sinänsä kriminalisoitu, mutta niiden käyttäminen esimerkiksi rahallisen hyödyn toivossa on tietenkin osa petosta.) Pidämme vain näin toimivaa outona ja yleensä naurettavana, emmekä yleensä näe mitään erikoista näissä sosiaalisissa tuomioissamme.

Siksi minun onkin kovin vaikea ymmärtää niitä, joiden mielestä esimerkiksi saamenpuvun vallattomasta käytöstä loukkaantuneet saamelaiset valittavat turhasta – varsinkin, kun elämänkokemukseni mukaan saamelaisia ja muita alkuperäiskansojen edustajia turhastavalittajina pitävät olisivat keskimäärin ensimmäisenä pöyristymässä, jos vaikkapa itsenäisyyspäivän vastaanotolle ilmaantuisi Mannerheim-ristin kopiota juhlapukunsa rintapielessä kantava henkilö. (Jos joku haluaa testata teoriaani esimerkiksi seuraavissa Linnan juhlissa, seuraan mielenkiinnolla.)

Saamenpuvulla on saamelaisten keskuudessa takuuvarmasti pidemmät perinteet kuin vaikkapa pirunnyrkillä rauhanturvaajien keskuudessa tai toisesta maailmansodasta periytyvällä punaisella baretilla laskuvarjojääkärien merkkinä. Kun nyt sitten alkuperäiskansoilla on Internetin ansiosta ensimmäistä kertaa mahdollisuus tuoda suuren yleisön tietoon suoraan omat mielipiteensä, pitäisin vain asiallisena ja kohteliaana, että näitä mielipiteitä kuunneltaisiin ja kunnioitettaisiin. Varsinkin kun on niin, että toisin kuin kaikesta kritiikistä pöyristyvät oikeiston ammattiloukkaantujat joka ikisessä keskustelussa luulevat, kukaan – toistan: KUKAAN – ei tietääkseni ole missään vaatinut minkään asusteen käyttämisen laillista kieltämistä eli kriminalisointia.

Kriminalisointi olisikin pöhköä; siksi kukaan ei sitä vaadi. En tiedä kenenkään vaativan edes sitä, että alkuperäisväestöön kuulumattomia pitäisi aina ja kaikkialla paheksua, jos he millään tavalla missään olosuhteissa ikinä käyttävät mitään alkuperäiskansojen asusteita. (Kukaan ei vaadi sitäkään, että esimerkiksi historiallisia univormuja ei saisi käyttää vaikkapa elokuvia kuvattaessa.) Keskustelu asusteiden käytöstä on pohjimmiltaan keskustelua kohteliaisuudesta, huomaavaisuudesta ja harkinnasta: vaikka jokin ei olisikaan laitonta, onko se silti kaikissa tilanteissa suotavaa? Miten ihmisten tulisi eri tilanteissa suhtautua ihmisiin, jotka käyttävät jotain tiettyjä merkkejä, jotka eivät liity heidän taustaansa tai ammattiinsa? Miten toimitaan, jos näillä merkeillä on jollekin ihmisryhmälle suuri tunnearvo?

Sotilaallisten merkkien kohdalla tiedämme jo yhteiskunnan vastauksen, ja se on selvä. Niitä saa käyttää ilman julkista paheksuntaa historiallisissa tarkoituksissa, esimerkiksi historian elävöittämiseen tai elokuvien kuvauksissa, kunhan niitä käytetään ”kunnioittavasti”. Koska yhteiskuntamme siis suhtautuu jo tietynlaisiin, tietyille ihmisille tärkeisiin asusteisiin näin kunnioittavasti, minun on erittäin vaikea nähdä, miksi toisenlaisiin, toisille ihmisille tärkeisiin asusteisiin ei voitaisi suhtautua samalla kohteliaisuudella.

Tämän sanon siltikin, vaikka itseäni ei juurikaan kiinnosta, miten ihmiset pukeutuvat: jos joku saa elämäänsä riemua vaikkapa ompelemalla takkinsa hihaan tai vaikka housujensa takapuoleen niinsanotun riemukaaren, niin niitä ja kymmeniä muita merkkejä saa tilattua täältä. Varmasti löytyy myös niitä saamelaisia, joita koko tämä keskustelu ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta selvästi on niin, että osalle tämä asia on tärkeä identiteettikysymys, ja siksi suosittelen muitakin kokeilemaan kohteliaisuutta ja solidaarisuutta, vaikka mikään laki ei tähän pakottaisikaan. Toisten huomioiminen on henkisesti palkitsevaa, ja voi olla niinkin, että joskus tulevaisuudessa juuri sinä tai joku läheisesi saattaa olla kohteliaisuuden tai solidaarisuuden tarpeessa.

PS. Teekkarilakkiakaan ei saa edes ostaa, ellei pysty esittämään todistusta diplomi-insinöörin tai arkkitehdin opinnoista. Tätäkään ei ole pidetty mitenkään kummallisena.

PPS. Palautteen perusteella tekstistä ei ilmene riittävän selvästi, etten nyt puhu alkuperäiskansojen ja muiden historiallisesti vähävaltaisten ryhmien representaatiosta mediassa. Tämä teksti käsittelee pukujen ja asusteiden käytön oikeutusta ja oikeuttamista, ei representaatiota mediassa ja sen yhteyttä yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin. Jälkimmäisestä aiheesta hyviä kirjoituksia ovat esim. nämä:

Ahvenjärvi, K. (2017). Kulttuurinen omiminen on vallankäyttöä. Politiikasta-verkkolehti, 29.6.2017.

Humalajoki, R. (2017). Alkuperäiskansat, kulttuurinen omiminen ja asuttajakolonismi. Antroblogi, 14.11.2017.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Pirunnyrkki luonnollisessa muodossaan.

Syrjinnän vastustaminen on kiusaamisen vastustamista

Viikonloppuna Suomen konservatiiviskenen suurin ongelma oli se, että heidän täytyi tästedes katsoa uutta suosikkiohjelmaansa Ylen elävästä arkistosta sen sijaan, että se olisi ollut saatavilla Ylen Lasten Areenasta.

Kuten tavallista, ammattiloukkaantujista ja yliherkistä lumihiutaleista mielellään puhuvat loukkaantuivat verisesti ja täyttivät sosiaalisen median loukkaantumisellaan. Kuten tavallista, nettikeskusteluissa toivottiin kuolemaa ja raiskausta asiasta puhuneille naisille.

Minusta taas on erittäin hyvä, että nykyaikana edes yritetään kysyä, onko oikein tai tarpeellista loukata toisia ihmisiä.

Yhteiskunta, jossa toisten ihmisten loukkaaminen on ehdoton, kaikkien muiden oikeuksien yläpuolelle asettuva vapaus, on kiusaajien yhteiskunta. Siitä, että ”kaikelle pitää saada nauraa” on erittäin lyhyt matka siihen, että kaikelle nauretaan: esimerkiksi sille vähän erikoisemmalle koulutoverille.

Minua kiusattiin koulussa aina lukioon saakka, ja näin miten joitain kavereitani kiusattiin vielä minuakin pahemmin.

Kokemusteni ja näkemäni perusteella väitän, että kulttuuri, missä yksille ihmisille naureskelu hyväksytään, on kulttuuri, joka ei koskaan pysty estämään eikä juuri edes vähentämään kiusaamista. Mikään määrä kiusaamisen vastaisia ohjelmia ja hyveellisiä korulauseita ei auta, jos kulttuuri ei muutu.

Vuosikaudet olin varma, että mitään kulttuurimuutosta ei voi tapahtua. Toisten ihmisten kustannuksella nauraminen on yksinkertaisesti niin kiinteä osa kulttuuriamme.

Mutta nyt minussa on herännyt toivo siitä, että ehkäpä tulevaisuuden lapsilla olisi turvallisempi elinympäristö.

Kun rohkeat ihmiset sanovat ääneen, että toisten ihmisten loukkaaminen ei ole kivaa eikä ok, ei edes silloin kun loukkaajalla ei ollut tarkoitusta kiusata, kaikenlaisen kiusaamisen elintila kapenee.

Tutkimus toisensa jälkeen toteaa, että iso osa kiusaamiseen osallistuneista ei edes tajua kiusaavansa. He vastaavat kyselyihin aivan samoin: miten tämä muka voi olla kiusaamista, eihän minulla ollut ollenkaan tarkoitus?

Näitä vastauksia pidetään joskus selittelyinä ja valehteluna, mutta kokemusteni perusteella uskon, että vastaajat ovat useimmiten aivan rehellisiä. Kun olet marinoitunut kulttuurissa, missä poikkeaville ihmisille nauraminen tai heidän esittämisensä on täysin hyväksyttyä, miten voisit nähdä mitään pahaa siinä, että kohdatessasi poikkeavan ihmisen naurat tai matkit häntä?

Sama toimii myös toisin päin. Mitä enemmän puhumme siitä, että sanamme ja tekomme voivat loukata toisia ihmisiä silloinkin, kun meillä ei ole tarkoitusta loukata, sitä huomaavaisempi yhteiskunnastamme tulee. Huomaavaisuus ei poista kiusaamista koskaan kokonaan, koska osa ihmisistä yksinkertaisesti nauttii toisilla ihmisillä leikkimisestä. Mutta jokainen pienikin teko, jolla ihmiset kertovat, että ihmisten ja etenkään heikommassa asemassa olevien loukkaaminen ei ole OK, lähettää viestin: minusta kiusaaminen on tyhmää.

Ja kiusaaminen voidaan saada kuriin vain, jos riittävän monen mielestä kiusaaminen – mikä lähes aina alkaa toisen kustannuksella nauramisesta – todella on tyhmää.

On vain ihan puhtaasti kiusaamisen puolustamista loukkaantua verisesti siitä, että yhteiskuntamme ei enää yksin tein hyväksy kaikkia niitä tapoja, joilla enemmistö voi käsitellä vähemmistöjä julkisuudessa.

PS. muistan erittäin hyvin miten esimerkiksi ns. nunnuka-sketsi näkyi käytännössä 1990-luvun koulunpihalla.

Siitä, miten paljon oppilas toisteli tätä ja muita Pulttiboisin ja muiden vastaavien sarjojen toisenlaisille ihmisille naureskelevia sketsejä, pystyi käytännössä suoraan arvaamaan todennäköisyyden sille, osallistuiko hän kiusaamiseen.

 

Tekoäly tietää pian tarkasti, miten sinuun vaikutetaan

Kirjoitus julkaistu HS:n Mielipide-palstalla 29.3.2018.

Kun Facebookin käyttäjiltä kerättyä tietoa ja niiden perusteella kohdennettua mainontaa käytettiin manipuloimaan julkista mielipidettä laajassa, mahdollisesti Yhdysvaltojen presidentinvaalit ratkaiseessa mitassa, tultiin samalla paljastaneeksi, miksi kestävän yhteiskunnan rakentaminen edellyttää myös taloudellista demokratiaa.

Paljastukset kohdennetun nettimainonnan käyttämisestä julkisen mielipiteen manipulointiin mahdollisesti Yhdysvaltojen presidentinvaalit ratkaisseessa mitassa on herättänyt ansaitusti huomiota. Se, joka hallitsee ihmisten tietovirtaa, hallitsee heidän mielipiteitään. Kohdennettu mainonta ja keskustelun kuplautumisen lietsominen ovat propagandan uusin askel, ja jollei niille saada asetettua rajoja, tekoälyn kehittyminen tulee tekemään mielipiteiden massamanipulaatiosta vielä paljon tehokkaampaa kuin mitä se nyt on. Nähtävissä on tulevaisuus, missä mainostajan tekoäly tietää erittäin tarkasti, millaisella viestillä juuri sinuun kyetään milläkin hetkellä parhaiten vaikuttamaan – ja oppii koko ajan, väsymättömästi, manipuloimaan sinua entistä paremmin.

Massamanipulaation rajoittaminen lainsäädännöllisin keinoin ja nettipalvelujen yksityisyyttä parantamalla on erittäin tärkeää. Samalla kuitenkin pitäisi ryhtyä käymään vakavaa keskustelua siitä, miksi nykyajan maailmassa ylipäätään sallitaan yksittäisten, demokraattisen järjestelmän ulkopuolisten ihmisten pitävän hallussaan niin suurta valtaa, että he pystyvät halutessaan vaikuttamaan jopa suurvallan johtajan valintaan.

Tällä hetkellä kahdeksan miestä pitää hallussaan yhtä paljon varallisuutta kuin maailman köyhin puolikas yhteensä. Varallisuuserot ovat kasvaneet Suomessakin selvästi, vaikka tuloeroja mittaavissa tilastoissa tämä ei näykään. Kautta historian on tiedetty, että varallisuutta voi muuttaa poliittiseksi vallaksi. Keskimääräistä merkittävän paljon varakkaammilla on toki aina ollut valtavasti keskimääräistä enemmän poliittista valtaa, mutta teknologian kehitys on nyt johtamassa siihen, että varakkailla on mahdollisuus käyttää omaa ja yritysten kautta hallitsemaansa varallisuutta ihmisten mielipiteiden tyrmistyttävän tehokkaaseen manipulointiin, vaikka yhden palvelun reiät saataisiinkin nyt jotenkin tukittua.

Siksi nyt alkaakin olla viimeinen hetki pohtia vakavasti, mihin suuria varallisuuseroja ylipäätään tarvitaan. Suurten varallisuuserojen yhteiskunnalliset haitat ylittävät selvästi niiden vähäiset hyödyt, ja esimerkiksi kysymykseen ”miksi kenenkään ylipäätään pitäisi saada omistaa yli kymmenen kertaa keskimääräistä enemmän” ei ole mitään tutkimukseen perustuvaa vastausta. ”Näin on aina ollut” tai ”kuulostaa hankalalta” eivät ole sellaisia.

Ihmiskunta on kuitenkin onnistunut hylkäämään historian painolastinsa ennenkin. Emme enää harjoita syntyvyydensäännöstelyä vastasyntyneitä murhaamalla, ja meidän olisi syytä ainakin vakavasti kysyä tiukkoja kysymyksiä siitä, ovatko suuret varallisuuserot ja demokratia pitkällä tähtäimellä yhteensopivia – niin kauan kun voimme vielä saada myös rikkaudelle kriittiset mielipiteemme toisten ihmisten nähtäville.

Mitä bitcoineihin (ja muihin kryptovaluuttoihin) sijoittavan kannattaa tietää

Kryptovaluutat kuten bitcoin ovat herättäneet viime aikoina paljon kiinnostusta ja monet suomalaisetkin ovat sijoittaneet niihin rahaa. Kriittistä suomenkielistä keskustelua on kuitenkin vähemmän, ja siksi ajattelin jakaa alunperin erääseen Facebook-ryhmään kirjoittamani tekstin laajemmin. Tutkin Aalto-yliopiston leivissä lohkoketjutekniikoiden vaikutuksia ja käyttökohteita, ja osana tätä tutkimusprojektia olen selvitellyt myös kryptovaluuttoihin liittyviä kysymyksiä. (Sanomattakin lienee selvää, että mielipiteeni ovat omiani eivätkä mitenkään edusta Aalto-yliopiston virallista linjaa tai tutkimusryhmämme muiden jäsenten näkökantoja.)

Sanon heti kärkeen, etten ole ”kryptovihaaja.” Pidän vaihtoehtoisia rahajärjestelmiä hyvinä kokeiluina ja jopa toivottavina lisäyksinä, joilla voitaisiin parhaimmillaan lieventää liian monoliittisten rahajärjestelmien kuten euron aiheuttamia ongelmia ja ylipäätään laajentaa ihmisten taloudellisia mahdollisuuksia. On myös selvää, että kryptovaluutat ovat tulleet jäädäkseen, vaikka vielä onkin liian aikaista sanoa, mitkä niistä jäävät käyttöön.

Tällä hetkellä eniten julkisuudessa oleva ja ostetuin kryptovaluutta on ehdottomasti bitcoin, ja lähes kaikki kryptovaluuttoihin rahaa sijoittaneet ovat ainakin aloittaneet sijoittamisensa bitcoineista. Siksi keskityn tässä kirjoituksessa bitcoiniin, mutta kritiikki pätee vaihtelevissa määrin myös muihin kryptovaluuttoihin kuten etheriin.

Bitcoinin käyttöön liittyy tiettyjä etuja, kuten periaatteessa helppo ja sensuroimaton rahansiirto ulkomaille. Kyseessä on kuitenkin ensimmäinen koskaan lanseerattu kryptovaluutta, ja osaksi siksi, osaksi kaikille kryptovaluutoille yhteisten teknisten ratkaisujen vuoksi siinä on myös omat varjopuolensa. Nähdäkseni kryptovaluuttoihin sijoittavien ja alaikäisten sijoittajien tapauksissa heidän lähipiirinsä olisikin hyvä ymmärtää ainakin seuraavat asiat:

  1. Kryptovaluutat ovat tällä hetkellä spekulatiivisessa kuplassa, niiden arvostus perustuu toiveisiin niiden arvon nousemisesta, ja todennäköisyys sijoitusten menettämiselle on merkittävä.
  2. On olemassa vahvoja syitä uskoa, että etenkin bitcoinin kurssia manipuloidaan tahallisesti suursijoittajien toimesta tavalla, joka normaalimarkkinoilla johtaisi vankilatuomioihin.
  3. Bitcoinien keskeinen käyttökohde on edelleen laiton kauppa ja veronkierto. Nämä ovat myös spekulaation ohella ainoat todelliset käyttökohteet, joissa bitcoin selvästi päihittää perinteiset ratkaisut. Kumpaankin käyttökohteeseen on kuitenkin nykyisin bitcoinia parempia vaihtoehtoja.
  4. Bitcoinin kehittäjien ydinjoukolla on vakavia ongelmia toteuttaa uudistuksia, joita bitcoinin käytön merkittävä laajentaminen vaatisi, ja osalla keskeisiä sidosryhmiä on itse asiassa intresseissä estää tärkeiden muutosten tekeminen.
  5. Bitcoiniin ja muihin kryptovaluuttoihin sijoittaneilla on omissa intresseissään sekä mainostaa sijoituskohdetta muillekin, että vähätellä kaikkea sijoitukseen kohdistuvaa kritiikkiä. Tästä syystä tähänkin kirjoitukseen tullaan suhtautumaan hyvin vähättelevästi.

Tarkemmat perustelut

1. Kryptovaluutat ovat spekulatiivinen sijoituskupla.

Tällä hetkellä kryptovaluuttoihin liittyy aivan ilmiselviä spekulatiivisen sijoituskuplan piirteitä, eli valuuttoihin sijoitetaan voittopuolisesti äkkirikastumisen toivossa ja siinä uskossa, että kurssi jatkaa kohoamistaan. Tämä näkyy esim. siinä, että Bitcoin-transaktioiden määrä on laskenut huipusta (400 000/päivä, mikä on sen verran mitä yksi isohko kauppakeskus tekee) noin puoleen (200 000/päivä).

Toisin sanoen, ihmiset eivät enää käytä bitcoineja maksuvälineenä, vaan odottavat ja toivovat bitcoinin kurssin nousevan myydäkseen bitcoinit voitolla. Myös useat aikaisemmin bitcoineja hyväksyneet kauppapaikat ovat lopettaneet bitcoinin käytön, syinä bitcoinin heikkoudet käytännön maksuvälineenä. Bitcoin-transaktiot ovat päivittäiskauppaan varsin hitaita, transaktiokustannukset ovat korkeita (tällä hetkellä keskimäärin noin kolme dollaria per transaktio, mutta huippuaikoina jopa yli 30 dollaria), ja valuutan arvon nopea vaihtelu yhdistettynä transaktioiden hitauteen tarkoittaa, että ostajat ja myyjät eivät voi olla varmoja, kuinka paljon tulevat todellisuudessa maksaneeksi tai saaneeksi.

Bitcoin on myös rakenteellisesti sen käyttämisestä rankaiseva valuutta: sen kehittäjä Satoshi Nakamoto teki valuutasta ideologisista syistä tietoisesti deflatorisen, jolloin rahan arvo periaatteessa kasvaa koko ajan. Tälläistä rahaa ei koskaan kannata käyttää maksamiseen, mikäli vain muita vaihtoehtoja on – koska huomenna samalla rahalla saisi taas enemmän.

Kyseessä siis ei ole asiallisesti ottaen valuutta vaan spekulatiivinen sijoitusinstrumentti, joka – toisin kuin osakkeet – ei edes anna mitään juridisesti tunnustettua omistusoikeutta mihinkään tuleviin tulovirtoihin. Vastaavia kuplia on toki kommoditeettimarkkinoilla (esim. kulta ja muut metallit) ollut ennenkin, joskin perinteisten kommoditeettien kuten metallien tapauksessa itse sijoituskohteellakin on yleensä ainakin jotain käyttöarvoa. Bitcoineilla ei itsessään ole mitään muuta arvoa kuin se, mitä toiset ihmiset ovat niistä valmiita maksamaan.

Vastaavat sijoituskuplat, joista hyvä esimerkki on 1990-luvun lopun IT-huuma, ovat aina päättyneet siihen, että riittävän ajoissa karusellista hypänneet tekevät suuriakin voittoja, mutta peliin loppuvaiheessa tullut suuri ”tuulipukujen” enemmistö jää maksamaan laskun. Kuuluisalla ”taksikuski-indikaattorilla” mitaten olisimme nyt kuplan loppuvaiheessa, joskin maailmassa voi hyvin riittää äkkirikastumisen toivossa eläviä vuosiksikin eteenpäin. Kuplan puhkeamisen ajankohdan ennustaminen onkin tästä syystä mahdotonta.

Mikäli kupla puhkeaa, on olemassa myös riski koko bitcoin-järjestelmän kaatavasta hakkeroinnista. Tällä hetkellä bitcoin-verkoston turvallisuus perustuu siihen, että yhdenkään yksittäisen toimijan ei kannata rakentaa niin tehokasta supertietokoneiden verkkoa, että se yksinään vastaisi suurimmasta osasta bitcoinin turvallisuuden varmentamiseksi tarvittavasta ”louhintatehosta.” Tälläinen keskittymä kun voisi toteuttaa niinsanotun 51%-hyökkäyksen ja korvata bitcoinin tilitiedot tallentavan lohkoketjun omalla versiollaan.

Bitcoinin kurssinousu on kuitenkin houkutellut etenkin kiinalaisia toimijoita sijoittamaan runsaasti rahaa erikoistuneisiin ”louhintakoneisiin”. Nämä koneet on rakennettu vain ja ainoastaan bitcoinin louhintaa varten, eikä niitä voida käyttää esimerkiksi tieteelliseen laskentaan tai muihin vaihtoehtoisiin käyttötarkoituksiin. Jos bitcoinin kurssi laskee voimakkaasti, osa näistä koneista jää kannattamattomiksi, samalla kun bitcoin-verkon kokonaislouhintateho laskee. Tällöin on olemassa riski, että kannattamattoman louhintasijoituksen tehnyt taho keksii käyttää muuten hyödyttömiksi jääneitä koneitaan bitcoinin lohkoketjun väärentämiseen tarvittavan 51%-hyökkäyksen toteuttamiseen. Tässä tilanteessa hyökkääjä voisi teoriassa tehdä nopeat pikavoitot, joskin haittapuolena olisi mitä todennäköisemmin bitcoinin tuho hyökkäyksen paljastuttua.

2. Bitcoinin kurssia manipuloidaan tietoisesti suursijoittajien toimesta.

Bitcoin-maailmassa kurssimanipulaatio erilaisilla pörssimaailmasta hyvin tunnetuilla ja reaalimaailmassa rikollisilla tekniikoilla (esim. niinsanottu wash trade, painting the tape ja niin edelleen) on paitsi täysin mahdollista, myös säätelyelimien puuttumisen vuoksi rikollisille käytännössä täysin riskitöntä. Tällä hetkellä suurimmat epäilykset kohdistuvat Tether-nimiseen yritykseen, jonka epäillään (varsin hyvistä syistä) käytännössä ostavan bitcoineja itse keksimillään ”dollareilla.” 

Vastaava manipulaatio johtaisi ”oikeassa maailmassa” vankilatuomioihin, mutta bitcoin-maailmassa sille ei voida tehdä oikeastaan mitään. Tämä on yksi niistä laskuista, jotka joudutaan maksamaan, kun rakennetaan sääntelystä vapaa valuutta.

Manipulaation ja bitcoin-markkinoiden likviditeetin puutteen vuoksi on itse asiassa mahdotonta sanoa, miten paljon bitcoin-omistuksilla on tosiasiassa arvoa. Käytännössä on varmaa, että bitcoinien myynti usein mainittuihin kurssihuippuhintoihin on laajassa mitassa mahdotonta.

3. Bitcoinin keskeinen käyttökohde on edelleen huumekauppa.

Spekulaation ohella bitcoinin keskeinen käyttökohde on laittomissa transaktioissa, käytännössä huumekaupassa ja veronkierrossa. Viimeisimmän tutkimustiedon mukaan vähintään 25 prosenttia kaikista bitcoin-transaktioista liittyy edelleen niinsanotun pimeän verkon kauppapaikkoihin, joissa myydään käytännössä yksinomaan laittomia tuotteita.

Tämän lisäksi vähintään osa muista transaktioista on erittäin todennäköisesti tehty veronkiertotarkoituksissa. Nämä ovat myös niitä harvoja käyttökohteita, joissa bitcoin päihittää selvästi ominaisuuksillaan perinteiset rahansiirron muodot. (Alunperin bitcoinilla oli lupausta myös mikromaksuissa, mutta korkeat transaktiomaksut ja transaktioiden hitaus ovat romuttaneet tämän unelman.) Valitettavasti poliisi ja oikeuslaitos ovat perillä bitcoinien käyttökohteista, eivätkä ne ole ollenkaan niin hampaattomia kuin monet bitcoin-intoilijat kuvittelevat: todennäköisesti edessä on ratsioita järjestelmän heikkoihin kohtiin, eli kryptovaluuttoja oikeaksi rahaksi vaihtaviin välittäjiin.

On myös syytä muistaa, että laittomassa kaupassa bitcoin ei ole enää paras ratkaisu, eikä se ole niin anonyymi kuin monet luulevat: kaikista bitcoin-transaktioista jää jälki, ja modernilla tietoliikenneanalyysilla on monissa tapauksissa täysin mahdollista yhdistää transaktiot todellisiin ihmisiin jopa siinä tapauksessa, että esim. huumekauppiaiden ratsioiden yhteydessä ei löydy listoja ostajista. Teoriassa huumekauppiaiden ei kannattaisi tälläisiä listoja pitää, mutta käytännössä näitä listoja on jäänyt viranomaisten haaviin yllättävänkin usein. Yhdysvalloissa syyttäjäpiireissä bitcoinia kutsutaankin nimellä ”syyttämisfutuurit” (”prosecution futures”), koska siellä tiedetään, että transaktiohistoriasta saadaan jatkossa kaiveltua paljon muhevia, syyttäjien uraa edistäviä laittomuuksia. Tästä syystä, ja siksi kun bitcoinin korkea volatiliteetti, hitaus, ja siirtomaksut ovat tehneet siitä epäkäytännöllisen valuuttana, pimeän verkon huumekauppapaikat ovat siirtymässä muiden kryptovaluuttojen kuten paremman anonymiteetin tarjoavan Moneron käyttöön.

Erityisesti alaikäisten bitcoin- ja kryptovaluuttaharrastajien vanhempien on syytä tiedostaa, että bitcoinilla on vähenevässä määrin muita käyttötarkoituksia kuin spekulaatio ja huumekauppa, ja esimerkiksi Monero-nimisen kryptovaluutan keskeinen käyttökohde on nimenomaan laittomien tavaroiden anonyymi kauppa. Erityisellä Tor-selaimella saavutettavan Tor-verkon huumekauppapaikat ovat yhtä helppoja käyttää kuin mikä tahansa nettikauppa, ja huumeet toimitetaan huomaamattomasti ostajan ilmoittamaan postiosoitteeseen. Henkilökohtaisesti suosittelisin vanhempia keskustelemaan vakavasti jälkikasvunsa kanssa siitä, mihin hän tarkalleen ottaen aikoo bitcoineja tai muita kryptovaluuttoja käyttää. Sama keskustelu huumeiden ja huumekaupan riskeistä on syytä käydä myös silloin, jos lapsen tietokoneelta löytyy Tor-selain (esim. Tor Browser).

4. Bitcoinin kehittäminen on osoittautunut vaikeaksi

Bitcoin-järjestelmän kehittäminen siinä tällä hetkellä olevien ongelmien kuten hitaiden ja kalliiden transaktioiden ja louhinnan aiheuttaman valtavan energiankulutuksen helpottamiseksi on mahdollista, mutta kehitystyötä vaivaa kehittäjien eripuraisuus. Bitcoin-kehittäjillä on selviä vaikeuksia tulla toimeen keskenään ja sopia tarvittavista muutoksista, ja tarvittavien päivitysten läpivienti on osoittautunut hyvin vaikeaksi, kuten esimerkiksi taannoisesta Segwit-päivityksestä ja sen vaiheista nähdään. Kaikki suuret muutokset järjestelmässä sattuisivat järjestelmään paljon investoineisiin, ja esimerkiksi kiinalaisten bitcoin-louhijoiden intresseissä on itse asiassa estää esimerkiksi bitcoinin käytettävyyttä parantavien muutosten tekeminen. Kiinan Internet-yhteydet muualle maailmaan ovat Kiinan ”Suuren Palomuurin” vuoksi suhteellisen hitaita, ja mm. transaktiokustannuksia pienentävä lohkokoon kasvattaminen vaikuttaisi epäedullisesti kiinalaisten louhijoiden kilpailuasemaan. Koska muutokset bitcoin-järjestelmässä käytännössä vaativat kiinalaisten louhijoiden hyväksynnän, tälläisiä muutoksia on hankala saada aikaan.

5. Kryptovaluutoista innostuneet pyrkivät vaientamaan kritiikin

Useimmat kryptovaluutat eivät ole pohjimmiltaan huijauksia (joskin myös aivan ilmeisiä huijauksia on ollut jo lukuisia). Suurin osa kryptovaluuttoihin sijoittaneista on myös mitä todennäköisimmin liikkeellä vilpittömin mielin, ja vähintään osa uskoo varmasti aidosti, että nämä uudet järjestelmät ovat rahajärjestelmän tulevaisuus. Näin voi jopa olla, mutta kryptovaluuttakeskustelussa on syytä huomioida, että etenkin kryptovaluuttoihin sijoittaneiden omissa intresseissä on vähätellä kaikkea kritiikkiä ja suorastaan houkutella lisää ihmisiä sijoittamaan enemmän rahaa kryptovaluuttaan. Tällöin näiden aikaisempien sijoittajien sijoitusten arvo nousee ja todennäköisyys siitä, että juuri kyseiset sijoittajat jäävät musiikin loppuessa ilman tuolia, laskee. Monet bitcoin-intoilijoista ovat myös sitoutuneet bitcoiniin vahvasti ideologisista syistä, ja he luultavasti kokevat kaiken kritiikin hyökkäyksenä itselleen tärkeitä arvoja vastaan.

Tätäkin kirjoitusta tullaan täysin varmasti vähättelemään ja pilkkaamaan monenlaisista syistä, alkaen arvailuilla kirjoittajan katkeruudesta (”kun ei ymmärtänyt rikastua itse”), väitteillä asiantuntemattomuudesta, näkemyksen puutteesta, pankkien palveluksessa olemisesta, vääristä väitteistä ja yksinkertaisesti huonosta kirjoittamisesta. Kaikkia pieniäkin virheitä, puutteita ja käsittelemättä jääneitä asioita tullaan myös käyttämään minua vastaan (”ei maininnut asiaa X, ei tuo voi tietää mitään”).

Kritiikkiä tullaan myös laimentamaan whataboutismilla, kuten kyselemällä, että entäs pörssisijoitukset, eikö ne ole spekulaatiota kans (eivät samassa määrin, vaikka spekulatiivisia kuplia esiintyy sielläkin), tai esittämällä, että keskuspankit tai ”fiat-raha” ts. normaali valuutta ne vasta suurta huijausta ovatkin (teoria, jonka ensimmäisiä merkittäviä äänenkannattajia oli juomaveden fluorilisäystä kommunistien aivopesusalajuonena pitänyt äärioikeistolainen John Birch Society 1950-luvulla, ja joka juontaa juurensa 1950-luvun juutalaisvastaisiin kirjoituksiin, joissa sattuneesta syystä sana ”juutalainen” piti korvata koodisanalla ”pankkiiri” ja ”juutalaisten salaliitto” sanalla ”keskuspankki.”)

En tietenkään edes väitä kirjoitukseni edustavan viimeistä sanaa kryptovaluutoista, mutta toivon kirjoituksesta välittyvän, että olen tutkinut kyseisiä tekniikoita työkseni syyskuusta 2016 lähtien. Palkkaukseeni tai töihini ei vaikuta se, mitä mieltä olen kryptovaluutoista, joten pidän itseäni kykenevänä sanomaan mitä ajattelen sen sijaan, että sanoisin mitä minun kannattaisi sanoa.

Toivon myös lukijoiden huomioivan, että kriitikoiden vähättely ja vihamielisyys kritiikkiä kohtaan on erittäin tyypillistä myös perinteisille pyramidihuijauksille: edelleen löytyy niitäkin, joiden mielestä WinCapitan kaatumisen syynä ei ollut sen kehittäjän pyramidihuijaus vaan ikävät kriitikot, jotka kehtasivat kyseenalaistaa järjestelmän.

Bitcoin ei ole pyramidihuijaus, mutta nähdäkseni yksi selvä syy bitcoinin menestykselle on sama millä niin monet pyramidihuijaukset ovat menestyneet. Se on vedonnut ihmisten toiveisiin äkkirikastumisesta, ja sitä jopa mainostetaan pyramidihuijauksista erittäin tutuilla mainoslauseilla: pankit ovat meitä tavallisia ihmisiä vastaan, mutta tässä on aivan uusi talousjärjestelmä, jossa sinäkin voit rikastua! Ja koska taloustieteilijät ovat olleet joskus väärässä, niin he ovat väärässä nytkin, kun sanovat, että bitcoin ei oikein toimi rahana!

Aika näyttää, missä määrin nämä lupaukset pitävät paikkansa. On tietenkin selvää, että bitcoiniin sen alkuvaiheessa sijoittaneista monet ovat tehneet sijoituksillaan valtavat voitot – mutta on yhtä selvää, että historiassa tälläiset kuplat ovat aina ennen päättyneet niin, että peliin viimeiseksi tulleet maksavat koko laskun.

Yhteenveto

Bitcoin on mielenkiintoinen kokeilu ja kryptovaluutat ja lohkoketjuun perustuvat arvonvälitysmenetelmät kuten suomalainen Arvotakomo tulevat olemaan tulevaisuudessa kasvavissa määrin vaihtoehto esimerkiksi euroille. Sijoittajien kannattaa kuitenkin omien etujensa nimissä pohtia tarkasti, miten ja mihin sijoittavat, ja tiedostaa, että tälläisenään kryptovaluuttoihin sijoittamisen riskit ovat hyvin suuria. Jokaisella on tietenkin vapaus tehdä huonojakin ratkaisuja, mutta suosittelisin erittäin vakavasti harkitsemaan useampaankin kertaan omaan varallisuuteensa nähden merkittävien sijoitusten tekemistä, saati todellisia tyhmyyksiä kuten lainarahan tai lähipiirin omaisuuden sijoittamista.

On myös syytä huomata, että vastaavia ongelmia liittyy kaikkiin muihinkin lainsäädännön ulkopuolella oleviin kryptovaluuttoihin. Esimerkiksi tällä hetkellä toiseksi suosituimman kryptovaluutan Etherin henkinen isä Vitalik Buterin on itsekin todennut äskettäin, että käyttäjien ja sijoittajien tulee tiedostaa riski siitä, että kaikkien kryptovaluuttojen arvo voi pudota äkillisesti nollaan.

Tulen myöhemmin kirjoittamaan vastaavan kirjoituksen muista lohkoketjutekniikkaan liittyvistä ongelmallisista sijoituskohteista, Initial Coin Offeringeista eli ICOista, jotka ovat käytännössä suurelta osin yritys kiertää osakeanteja koskevaa lainsäädäntöä.

Kommentti raporttiin Lohkoketjuteknologia – Luottamuksen koodi hajautuneessa yhteiskunnassa

Lohkoketjuteknologia eli ns. blockchain on mahdollisesti www:n jälkeen seuraava merkittävä ”yleiskäyttöinen” teknologia, mutta suomenkielinen keskustelu lohkoketjuista ja muista niinsanotuista luottamusteknologioista on vasta alkamassa. VTT Petri Honkanen on nyt tehnyt arvokkaan työn kirjoittamalla selkeän ja mielenkiintoisen raportin teknologian perusteista ja sen mahdollisista yhteiskunnallisista vaikutuksista; suurkiitos sekä Honkaselle että raportin julkaisseelle Kalevi Sorsa-säätiölle.

Seuraavassa on muutama huomioni lohkoketjutekniikan yhteiskunnallisia ja liiketoiminnallisia vaikutuksia viime syksystä saakka tutkineen Recon-tutkimusryhmän jäsenen ominaisuudessa.

Suosittelen jokaista lukemaan ensin Honkasen raportin (linkki), ja palaamaan sitten tähän tekstiin. Kiireisiä varten lyhyesti tiivistäen, raportti tarjoaa tiiviin katsauksen lohkoketjutekniikan perusteisiin, sen nykyisiin käyttökohteisiin, ja esitettyihin tulevaisuusvisioihin. Raportin johtopäätöksiin on yleisellä tasolla helppo yhtyä: lohkoketjutekniikka voi olla varsin voimakas ”yleiskäyttöinen” teknologia, mutta vielä toistaiseksi on liian aikaista tehdä luotettavia ennusteita teknologian käyttökohteista tai yhteiskunnallisista vaikutuksista. Ehdottomasti selvää on kuitenkin se, että teknologiaan on syytä perehtyä raportin peräänkuuluttamalla tavalla nimenomaan yhteiskunnallisessa mielessä, ja yhteiskunnallista keskustelua teknologian mahdollisista vaikutuksista on syytä edistää. Tarvitsemme paitsi kertomuksia tekniikan mahdollisuuksista, myös kriittistä pohdintaa sen vaikutuksista.

Kuten Honkanen tuo raportin alkusivuilla esille, lohkoketjuteknologian juuret ovat hyvin vahvasti libertaristisessa ja anarkokapitalistisessa ajattelussa. Tässä oikeistoradikalismiin kuuluvassa ajatussuunnassa ja etenkin sen äärimmäisissä versioissa esimerkiksi keskuspankit ja valtioiden liikkeelle laskema ns. ”fiat”-raha nähdään usein epämääräisten (mutta usein esim. juutalaisten) ”toisten” salajuonena ihmisten omaisuuden takavarikoimiseksi ja markkinoiden manipuloimiseksi salaliittolaisia hyödyttävään suuntaan. Lohkoketjutekniikka syntyi ratkaisuksi tähän ”ongelmaan”, teknisenä ratkaisuna aikaisempia virtuaalivaluuttoja riivanneen kaksoismaksamisen (double spending) ongelman selättämiseksi. Kuten esimerkiksi Golumbia (2016) esittää, Bitcoinin suunnittelussa tehdyt valinnat, kuten valuutan deflatorinen luonne (ts. valuuttaa omistavat rikastuvat vaikkeivat sijoittaisi rahojaan mihinkään), heijastelevat vahvasti sen taustaa leimallisesti anarkokapitalistisena ja äärilibertaristisena projektina – uuden kultakannan digitaalisena toteutuksena. (Bitcoinin esiversion nimi, BitGold, teki tämän yhteyden vielä selvemmäksi.) Seurauksena Bitcoin onkin käytännössä aikaisia käyttäjiä palkitseva, epädemokraattisesti hallittu järjestelmä, jossa muutama prosentti käyttäjistä omistaa lähes kaiken vaurauden ja jonka tärkeät päätökset tekee lähinnä itselleen vastuussa oleva joukko järjestelmän kehittämisen kannalta keskeisessä roolissa olevia teknologisteja. Onkin lähinnä ideologinen uskonkappale, että kyseinen järjestelmä olisi sen ”avoimempi” tai ”demokraattisempi” tai edes arvonsäilyttäjänä vakaampi kuin keskuspankkiraha: todistusaineisto puhuu käytännössä päinvastaista. On myös perusteltuja epäilyjä siitä, voiko lohkoketjutekniikka anonymiteettia ja valtiovastaisuutta korostavine elementteineen koskaan olla sosiaalisesti inklusiivisen kehityksen työkalu. (Kts. esim. lohkoketjun ideologisen taustan kritiikki lähteessä Golumbia, 2016, tai Scott, 2016.)

Teknologian kehittäjien ideologinen tausta ei tietenkään itsessään määrää teknologian käyttökohteita, ja lohkoketjutekniikalla voi olla myös sosiaalisesti toivottavampia sovelluksia. Virtuaaliraha voidaan suunnitella myös tukemaan esimerkiksi tasaisempaa vaurauden jakoa omaisuuksien keskittymisen sijaan, ja rahan sijoittamista tuottavasti ja kenties jopa ympäristöystävällisesti sen päällä istumisen sijaan. Pitkän linjan belgialainen vaihtoehtovaluutta-aktivisti Bernard Lietaer esittääkin (eikä aivan ilman perusteluja), että mitä tahansa sosiaalista ongelmaa helpottamaan olisi mahdollista suunnitella oma rahajärjestelmänsä (kirjassa Raworth, 2017:200). Positiivisten järjestelmien suunnittelu vaatii kuitenkin paitsi tekniikan, myös yhteiskuntatieteiden osaamista.

Yksi tärkeimmistä huomioista on se, että lohkoketjutekniikat eivät – joistain yltiöpäisistä väitteistä huolimatta – poista tarvetta ihmisten väliselle luottamukselle, tai edes luotetuille kolmansille osapuolille. Lohkoketjujärjestelmien peruuttamattomuus on hyvä ominaisuus vain niin kauan kun mikään ei mene vikaan. Mutta jos lohkoketjuun tallentuu virheellistä tietoa, lohkoketjun muuttamattomuudesta tuleekin ongelma. Yhtenä esimerkkinä, rahansiirrot Bitcoin-järjestelmässä vaativat monimutkaisen, numeroista ja kirjaimista koostuvan lompakko-osoitteen virheetöntä syöttämistä. Pienikin virhe tarkoittaa, että bittirahat siirtyvät peruuttamattomasti väärälle tilille tai katoavat kokonaan. Vaikka bitcoin-järjestelmien käyttöliittymissä onkin pyritty vähentämään virheen mahdollisuuksia, tälläinen peruuttamattomuus tulee varmasti aiheuttamaan ongelmia, jos lohkoketjutekniikkaa ryhdytään käyttämään todella laajassa mittakaavassa. (Yksi selkeästi lohkoketjutekniikassa aliedustetuista osaamisaloista onkin käyttöliittymien suunnitteluosaaminen; tällä saralla suomalaisilla yrityksillä saattaisi olla paljonkin annettavaa.)

Toinen esimerkki tiedon pysyvyyden aiheuttamista ongelmista liittyy tietosuojaan. Jos lohkoketjuun talletetaan esimerkiksi arkaluonteista tai henkilökohtaista tietoa kenen hyvänsä toimijan toimesta, tietoa ei enää saada pois nollaamatta koko lohkoketjua. Tietoturvaan liittyvät juridiset ja käytännölliset ongelmat ovatkin erittäin todennäköisesti merkittävimpiä lohkoketjutekniikan laajempaa käyttöä (esim. potilastietosovelluksissa) hankaloittavista esteistä, ja sekä teknologiaan perehtyneiden juristien että oikeudellisten ennakkotapausten vähyys tekevät kehitystyöstä väkisinkin epävarmaa ja riskialtista. On todennäköistä, että näemme vielä tilanteen, missä lupaavasti alkanut lohkoketjuhanke joudutaan ajamaan alas tietosuoja- ja yksityisyysongelmien vuoksi. Samassa yhteydessä on syytä muistaa myös se, että vaikka lohkoketjuun tallennetun, asiallisesti salatun tiedon uskotaankin olevan nykyisin turvassa murtoyrityksiltä, on aina olemassa mahdollisuus, että tekniikan kehitys tuo käyttöön keinoja nyt luotettavana pidetyn salauksen helpoksi murtamiseksi. Tällöin on täysin mahdollista, että lohkoketjuun luottaneiden ihmisten ja organisaatioiden kaikki arkaluonteinen tieto paljastuu väistämättömästi kerralla. Tietomurto voi olla mahdollinen myös nykytekniikalla, mikäli lohkoketjun ohjelmointiin on jäänyt jokin huomaamaton (ja lohkoketjun pysyvän luonteen vuoksi mahdollisesti vaikeasti korjattavissa oleva) virhe.

Näistä syistä on vaikea nähdä, että joidenkin lohkoketjuaktivistien ennustukset kolmansien osapuolien korvaamisesta tekniikalla toteutuisivat laajassa mitassa. Kolmannet osapuolet ovat edelleen hyödyllisiä etenkin virhe- ja riitatilanteissa (mistä osoituksena esim. lohkoketjutekniikan pohjalle rakennetun avoimen kaupankäyntiprotokollan Open Bazaar 2.0:n sisältämä ”kaupanvahvistajan” rooli), ja suurin osa ihmisistä ei mitenkään erityisesti koe kolmannen osapuolen olemassaolon haittaavan heidän käytännön elämäänsä. Suuri osa lohkoketjutekniikkaan perustuvista sovellusideoista vaikuttaakin tällä hetkellä ratsastavan lähinnä lupauksella poistaa kolmas osapuoli välistä, kyseenalaistamatta sitä, haluavatko ihmiset sen poistuvan.

Voikin olla, että lohkoketjutekniikan (ja yleisemmin ns. luottamusteknologioiden, kts. esim. lohkoketjun kilpailijaksi suunniteltu Hashgraph, http://www.hashgraph.com) tulevaisuus ei olekaan uusien luottamuspalveluiden teknisenä perustana, vaan niiden synnyttämistä auttavina rakennustelineinä. Aikaisemmin luottamuspalveluiden (ts. kaikki järjestelmät, jossa käyttäjät joutuvat luottamaan arvokkaiden tietojen säilyttämisessä ja käsittelyssä toisiinsa tai kolmanteen osapuoleen; esimerkkinä vaikkapa raha, AirBnB tai maarekisterit) rakentaminen alusta saakka on ollut vaikeaa ja kallista, koska kaikki aloittelevat luottamuspalvelut kärsivät vakavasta muna-kana-ongelmasta: käyttäjien hyväksymää luotettua kolmatta osapuolta on vaikea löytää ennen kuin järjestelmällä on tarpeeksi käyttäjiä, ja käyttäjiä on vaikea motivoida liittymään järjestelmään, jota ei pyöritä riittävän luotettava kolmas osapuoli. Uudet luottamusteknologiat mahdollistavat uusien luottamuspalvelujen kokeilemisen suhteellisen vähin investoinnein ja ilman tarvetta löytää tai kehittää luotettu kolmas osapuoli. Jos järjestelmälle on tarvetta ja sen käyttö vakiintuu, on luultavaa, että luotetun kolmannen osapuolen tarjoamat palvelut tulevat ennen pitkää tarpeellisiksi. Nämä luotetut osapuolet nousevat todennäköisimmin käyttäjien keskuudesta, ja voivat siten johtaa aivan uusien luottamusta välittävien tahojen syntymiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä kehityksestä on Bitcoin-verkkoon sen suorituskyvyn lisäämiseksi kaavailtu Lightning-päivitys, joka käytännössä jakaisi Bitcoin-verkon anonyymeihin ja vähän vähemmän anonyymeihin – mutta enemmän luotettaviin – noodeihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Luottamusteknologiat voivat toimia rakennustelineinä luottamukselle.

Toinen esimerkki mahdollisesti syntyvästä uudenlaisesta, sosiaalisesti positiivisesta palvelusta on Suomessa käynnistyvä Arvotakomo-kokeilu, jonka avulla käyttäjät voivat käytännössä rakentaa pienimuotoisia velkasuhteita tuntemiinsa ihmisiin. Uutuudelllista järjestelmässä on se, että se mahdollistaa automatisoidun ”maksujen” välittämisen myös sellaisten ihmisten välillä, jotka eivät tunne toisiaan. Jos esimerkiksi henkilöt A ja C luottavat molemmat henkilöön B mutta A ja C eivät luota toisiinsa, henkilö C voisi silti siirtää jotain arvokasta henkilölle A käyttämällä välikätenä henkilöä B. Järjestelmä hoitaa tälläisen ”luottamusketjun” rakentamisen automaattisesti, jos se vain on suinkin mahdollista. Velat voivat olla paitsi rahaa, myös tavaraa tai vaikkapa aikaa. Koska nykyisen näkemyksen mukaan raha syntyi alunperin ihmisten välisten velkasuhteiden hallintaan (kts. esim. Graeber 2011), kokeilu voi parhaassa tapauksessa tuottaa toimivan rinnakkaisvaluutan pienimuotoisen ja paikallisen talouden tarpeisiin. Parhaassa tapauksessa Arvotakomon kaltaiset järjestelyt ja muut, nykyisin helposti käyttöön otettavat paikallisvaluutat voisivat esimerkiksi vähentää paikallistalouksien riippuvuutta eurosta ja siten helpottaa yhteisvaluutan mukanaan tuomia ongelmia.

Lohkoketjun valjastaminen positiivisen, sosiaalisesti inklusiivisen kehityksen työkaluksi on siis ainakin periaatteessa mahdollista. Tämä kuitenkin vaatii valveutuneisuutta niin lohkoketjutekniikkaa kehittäviltä – joiden soisi pohtivan kehittämiensä järjestelmien sosiaalisia implikaatioita nykyistä laajemmin – kuin tekniikan kehitykseen muuten vaikuttaviltakin. Regulaatio on kehityksen ohjaamisen luultavasti tärkein työkalu; valitettavasti meiltä puuttuu vielä ymmärrys siitä, millaisella regulaatiolla lohkoketjutekniikan yhteiskuntaa hajauttavat taipumukset saataisiin minimoitua ja sen sosiaalisesti hyödylliset taipumukset maksimoitua. Tekniikasta olisikin syytä herättää keskustelua erityisesti juridiikan ja lainvalmistelun ammattilaisten keskuudessa. Juristien tuominen teknologiakeskusteluun olisi toivottavaa myös siksi, että monien lohkoketjutekniikan potentiaalisten sovellusten tiellä on – kuten ylempänä todettiin – monimutkaisia lainsäädännöllisiä kysymyksiä, joihin teknologiakehittäjät eivät pysty itsenäisesti vastaamaan. Niin kauan kun kysymykset esimerkiksi palveluntarjoajien vastuista ovat avoimia, lohkoketjutekniikan kehitystyötä hidastaa kehittäjien pelko siitä, että he rikkovat vahingossa jotain heille tuntematonta lakia.

Kiitos vielä kerran sekä Petri Honkaselle että Sorsa-säätiölle; jatkamme mielellämme keskustelua. Olemme myös ihan ”viran puolesta” käytettävissä, jos esimerkiksi tiedotusvälineet, puolueet, yritykset tai järjestöt haluavat keskustella luottamustekniikoista tai kuulla esityksen aiheesta – ottakaa rohkeasti yhteyttä esim. sähköpostilla, jmkorhonen@gmail.com !

Terveisin,

Janne M. Korhonen
Recon-tutkimusryhmä, Aalto-yliopisto

Lähteet

Golumbia, D. (2016). The Politics of Bitcoin: Software as Right-Wing Extremism. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Graeber, D. (2011). Debt: The First 5,000 Years. New York: Melville House.

Honkanen, P. (2017). Lohkoketjuteknologia – Luottamuksen koodi avoimessa yhteiskunnassa. Helsinki: Kalevi Sorsa-säätiö. http://sorsafoundation.fi/fi/lohkoketjuteknologia/

Raworth, K. (2017). Doughnut Economics: Seven Ways to Think Like a 21st-Century Economist. White River Junction, VT: Chelsea Green Publishing.

Scott, B. (2016). How Can Cryptocurrency and Blockchain Technology Play a Role in Building Social and Solidarity Finance? UNRISD Workshop Social and Solidarity Finance: Tensions, Opportunities and Transformative Potential, (February), 1–25. https://doi.org/10.1007/s10273-011-1262-2