Edistys etenee puhuvista päistä huolimatta

Monilla itseään edistyksen ja ”länsimaisen kulttuurin” puolustajina pitävillä on edistyksen suhteen jännittävä sokea piste: He ovat valmiita omimaan omiin nimiinsä kaiken aikaisemmin tapahtuneen moraalisen edistyksen, mutta vastustavat kaikkea omana aikanaan tapahtuvaa edistystä.

Ilmiö on nähtävissä aina, kun jokin tapahtuma kiinnittää yhteisen huomiomme johonkin yhteiskuntamme epäkohtaan. Kun eläinoikeusaktivistit nostavat esille julmuutemme tuntevia eliöitä kohtaan, tai kun ihmisoikeusaktivistit kysyvät, miksi yleiset oikeusvaltioperiaatteet eivät koskekaan kaikkia ihmisiä, julkinen tila täyttyy heitä vähättelevistä kommenteista. Suuri joukko sivistyksen puolustajina itseään pitäviä ihmisiä on nähtävästi sitä mieltä, että aktivismi maailman parantamiseksi on oikein vain jos siitä on vähintään 30 vuotta.

Juuri nyt kyseinen ilmiö on nähtävissä siinä, miten puhuvat päät suhtautuvat pakkopalautuksia kansalaistottelemattomuudella vastustaneeseen Aino Pennaseen. Lentokoneessa pakkopalautuksen havainnut ja sitä seisomalla vastustanut Pennanen selvittää Helsingin Sanomien haastattelussa hyvin selkeästi toimintansa syyt: me emme voi luottaa siihen, että turvapaikanhakijoiden oikeusturva toteutuu, ja siksi pakkopalautusten vastustaminen on epäselvissä tilanteissa moraalinen velvollisuutemme, sikäli mikäli haluamme esittää olevamme oikeusvaltio.

Olen Pennasen kanssa tarkalleen samaa mieltä. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, on vahvoja syitä epäillä, että kiristyneet käytännöt ja turvapaikanhakijoiden oikeudellista avustamista vaikeuttaneet muutokset ovat johtaneet siihen, että palautamme ihmisiä hengenvaaraan ilman, että heidän asiansa olisi käsitelty asiallisesti. Tämä ei tarkoita, että kaikki pakkopalautukset olisivat aina ja ehdottomasti väärin, tai että Suomen pitäisi lopettaa rajavalvonta. Tämä tarkoittaa ainoastaan sitä, että niin kauan kunnes järjestelmän ongelmia ei asiallisesti korjata, jokaista pakkopalautusta on pakko epäillä epäasialliseksi ja jokaista pakkopalautettavaa turvapaikan tarpeessa olevaksi. Näissä olosuhteissa jokaista pakkopalautusta on syytä vastustaa. Kuten vanha tuomarinohje toteaa, parempi että kymmenen syyllistä pääsee vapaaksi kuin että yksi syytön kärsii rangaistuksen. Vaikka Pennasen koneessa ollut pakkopalautettava olisi ollut millainen rikollinen, Pennanen toimi tilanteessa täysin oikein ja suorastaan esimerkillisellä tavalla. On myös syytä huomata, että pakolaispolitiikan kanssa kolme vuotta tekemisissä ollut Pennanen – ja sadat muut aktivistit – ovat yrittäneet puuttua asiaan muita reittejä: kansalaistottelemattomuus on nyt pakollista vain siksi, kun asiaan ei ole vielä saatu ”oikeita reittejä” myöten mitään korjausta.

Konservatiiviselle mielelle, joka muissa yhteyksissä mieluusti esittää ”länsimaisten arvojen” olevan maailman ylivertaisimmat, Pennasen ja muiden aktivistien toiminta yhteisen veneen keikuttamiseksi on tietenkin kauhistus. Näiltä ihmisiltä jää kuitenkin huomaamatta, että heidän ihailemansa arvot ja oikeusvaltioperiaatteet ovat mitä suurimmalta osin syntyneet juuri Pennasen kaltaisten aktivistien kansalaisaktivismin tuloksena – ja että omana aikanaan näitä kansalaisaktivisteja mollattiin aivan samanlaisten ihmisten toimesta aivan samanlaisin sanoin kuin Pennasta ja muita vastaavia länsimaisia arvoja edistäviä ihmisiä mollataan nykyään.

Tässä mielessä esimerkiksi Vihreiden Touko Aalto on oikeassa verratessaan Pennasta ihmisoikeusaktivisti Rosa Parksiin. On aivan totta, että mustien kohtelu 1960-luvun alun Yhdysvalloissa oli monilla mittareilla suurempi ihmisoikeusongelma kuin pakkopalautettavien tilanne Suomessa 2018. Kuitenkin on myös totta, että viidessäkymmenessä vuodessa käsityksemme siitä, mikä on oikein ja kohtuullista, on myös edistynyt. Aktivismia pitää siksi arvioida kuten historiallisia tapahtumia yleensä: oman aikansa eikä jonkin toisen ajan arvoihin ja käytäntöön verraten. Siksi onkin erikoista, että esimerkiksi Turun yliopiston historian professori Vesa Vares vähätteli eilisessä (27.8.) Turun Sanomien kolumnissaan Pennasen osoittamaa kansalaisrohkeutta: historian professorin jos kenen luulisi tietävän, että 50 vuoden takaisia tapahtumia ei voi suoraan verrata nykyisiin. Omana aikanaan Vareksen kaltaiset puhuvat päät pitivät aivan samalla tavoin Parksia hupsuna huomiontavoittelijana.

Kansalaisaktivismi on usein tunteita ja ristiriitoja herättävää. Se on sitä juuri siksi, koska oikeuskäsityksiemme rajojen laajentaminen joutuu pakostakin koettelemaan käsityksiemme rajoja. Mukavuusalueelta poistuminen on tunnetusti kivuliasta, eivätkä yhteiskunnat todennäköisesti juuri poistuisi mukavuusalueiltaan, elleivät urheat aktivistit nostaisi toiminnallaan asioita yleiseksi puheenaiheeksi. Edistystä ei tapahdu, ellei asioiden nykytilaa haasteta mitenkään – ja tämä olisi erityisesti länsimaisten yhteiskuntien edistyksellisyydestä kohkaavien syytä pitää kirkkaasti mielessä.