Turvallisuusviranomaisille ei saa antaa lisää valtaa ennen kuin viranomaisten toimintakulttuuri on perattu perinpohjaisesti. Aarnion tapauksen valossa muu olisi vastuutonta.
Satuin siis ajankuluksi lukemaan Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirjan Keisari Aarnio (2017). Tarina siitä, miten palkitusta huumepoliisin päälliköstä tulikin tuomittu huumerikollinen, on itsessään mielenkiintoinen ja epäilen, että joku tekee vielä joskus kiinnostavan tutkielman niistä johtamiskulttuurin puutteista, jotka mahdollistivat Aarnion omavaltaisen toiminnan. Kyseessä on mitä ilmeisimmin ollut klassinen tilanne, jossa erittäin karismaattinen, ihmisten manipuloinnissa taitava – monen kirjaan haastatellun mielestä “mustan valkoiseksi selittävä” – henkilö pääsee asemaan, johon hän ei missään nimessä saisi päästä, ja ne ihmiset, joiden pitäisi puuttua asioihin, ovat haluttomia näkemään mitään ongelmia vastuullaan olevien ihmisten toiminnassa.
Mielestäni kaikkein mielenkiintoisinta ja ajankohtaisinta kirjassa on kuitenkin sen kuvaus poliisin valtuuksien valvonnasta. Kirjan loppupuolella (sivulta 347 eteenpäin) käsitellään tapaa, jolla poliisin käyttämiä pakkokeinoja, kuten telekuuntelua, tosiasiallisesti valvottiin. Mikäli kirjassa esitetyt asiat ovat edes pintapuolisesti totta, ja kirjan tarkkuus antaa syytä uskoa, että näin voi sanoa, kaikkien kansalaisten olisi syytä suhtautua erittäin kriittisesti kaikkiin esityksiin turvallisuusviranomaisten valtaoikeuksien laajentamiseksi, ennen kuin turvallisuusviranomaisten tähänastisten valtuuksien käytöstä ja viranomaisten toimintakulttuurista on saatu erittäin perusteelliset, ulkopuolisten toteuttamat selvitykset.
Kirjassa kuvataan erinomaisesti, miten turvallisuusviranomaisten valtaoikeuksien, kuten telekuuntelun ja nyttemmin tietoverkkotiedustelun, laajentamista kritisoineiden pahimmat ennusteet ovat tähän mennessä toteutuneet lähes täsmällisesti, ja jopa pahemmin kuin kriitikot edes osasivat pelätä. Julkisessa keskustelussa lähinnä vainoharhaisiksi leimatut kriitikot varoittivat toistuvasti, että kaikkein törkeimpien rikosten torjunnan ja tutkinnan varjolla lobatuilla valtaoikeuksilla on ikävä taipumus liukua jatkuvasti vähäisempien rikkomusten tutkintaan. Tämä on toteutunut telekuuntelun ja -valvonnan (siis puhelimien kuuntelun ja soitto- ja viestitietojen selvittelyn) osalta täydellisesti kriitikoiden ennustuksen mukaan: kuten kirjassa kirjoitetaan, “kun periaate oli saatu läpi, kynnystä valtuuden käyttöön alettiin hilata alemmas jatkuvilla lainmuutoksilla. Asianajaja Markku Fredman on laskenut, että vuosina 1988–2013 pakkokeinolakiin hyväksyttiin eduskunnassa yhteensä 52 muutosta” (s. 347).
Poliisi perusteli kaikkia valtuuksia ja niiden laajennuksia samalla retoriikalla millä nykyisin perustellaan esimerkiksi tietoverkkotiedustelua: tiedonhankintakeinoja valvottaisiin niin tiukasti, että väärinkäytöksien riski olisi olematon. Todellisuudessa esimerkiksi televalvontalupia jakavat tuomioistuimet olivat silkkoja kumileimaisimia, jotka antoivat säännöllisesti lupia rankkoihinkin pakkokeinoihin yhden rivin perusteluilla: “henkilöä on syytä epäillä törkeästä huumerikoksesta” – ilman minkäänlaista kuvausta siitä, mihin rikosepäily perustui (s. 348). Asiaan tuli muutosta enintään hitaasti, vaikka valtakunnan ylimmän laillisuusvalvojan, eduskunnan oikeusasiamiehen, kanslia kiinnitti valvonnan onttouteen huomiotaan vuodesta toiseen. Kirjassa väitetään myös, että tuomioistuimet antoivat suorastaan laittomia lupia: väitetysti tietoja tietyllä alueella olleista puhelimista annettiin parissa tapauksessa jo ennen kuin laki salli tietojen antamista.
Lisäksi poliiseilla oli edes nimellisesti laillisten keinojen ohella omat reittinsä saada tietoja. Esimerkiksi Soneran johtoa tuomittiinkin 2000-luvun alussa poliisin hyödyksi tehdystä urkinnasta ehdollisiin vankeusrangaistuksiin, ja sekä Supon alueyksikön päällikkö että keskusrikospoliisin tutkija saivat asiassa sakkotuomiot (s. 348).
Helsingin Sanomien vuonna 2014 tekemän, kirjassa sivulla 350 käsitellyn selvityksen mukaan poliisi pääsi ainakin huumerikoksissa epäiltyjen puhelinkeskusteluihin ja teletietoihin “höttöisillä” hakemuksilla, ja käräjäoikeuksien päätökset olivat usein niin huonosti perusteltuja, että pakkokeinojen käytön valvonta oli käytännössä mahdotonta. Poliisi myös keksi temppuja, joilla lakeja kyettiin kiertämään pakkokeinojen käytön paljastumisen ehkäisemiseksi. Pakkokeinohakemuksissa väitettiin esimerkiksi puhelinliittymän haltijan olevan tuntematon, jolloin vältyttiin pakkokeinolaissa olevalta ilmoitusvelvollisuudelta: salaisten pakkokeinojen käytöstä olisi lain mukaan ilmoitettava epäillylle vuoden kuluessa, jotta pakkokeinon laillisuus voitaisiin tarvittaessa selvittää. Helsingin Sanomien selvityksen mukaan poliisi väitti liittymän haltijan olevan tuntematon jopa sellaisissa tapauksissa, joissa tiedot olisivat löytyneet julkisista numerohakupalveluista. Yksi tapauksista johti syytteen nostamiseen kahta poliisia vastaan ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä, mutta vaikka tarkkailun kohteella ei ollut mitään muistikuvaa siitä, että hänelle olisi asiasta koskaan ilmoitettu ja pakkokeinojen käytön valvomiseksi pidettävästä pakkokeinodiaarista ei löytynyt edes merkintää lain vaatiman ilmoituksen tekemisestä, oikeus ei voinut sulkea inhimillisen erehdyksen mahdollisuutta sillä kertaa pois.
Pakkokeinojen valvonnan ongelma ei siis ole siinä, millaisia mekanismeja valtaoikeuksien valvontaan kehitetään, vaan siinä, miten valtaa todellisuudessa valvotaan. Jos organisaatiokulttuuri on mätä ja sallii leväperäisen toiminnan, mikään määrä lakiin kirjailtuja kauniita sanoja ei estä valtaoikeuksien väärinkäyttöä. Kokonaisuutena Keisari Aarnio-kirja maalaa erittäin surullisen kuvan maamme turvallisuusviranomaisten toimintakulttuurista ja poliisijohdon naiivista lapsenuskosta siihen, että eihän nyt ainakaan suomalainen poliisimies voisi koskaan käyttää hänelle suotua, varsin huomattavaa valtaansa väärin. Kun ajattelun lähtökohta on tämä, ilmiselvätkin merkit väärinkäytöksistä voidaan helposti jättää huomiotta tai selittää pois.
On myös syytä muistaa, että jos yksi turvallisuusviranomaisistamme on hoitanut asiansa näin huonosti, niin todennäköistä on, että muillakin viranomaisilla olisi peiliinkatsomisen paikka. Suomi on pieni maa, jossa piirit ovat pienet ja toimintakulttuurit etenkin turvallisuusviranomaisten keskuudessa hyvin samantapaiset. Esimerkiksi Suojelupoliisissa on (vähemmän yllättävästi) töissä paljon poliisitaustaisia ihmisiä, ja olisi suoranainen ihme, jos vastaava naiivi luottamus siihen, että väärinkäytöksiä ei vain tapahdu, ei olisi millään tavalla levinnyt myös sinne.
Vielä vähän aikaa sitten hallituksemme väitti tiedusteluviranomaisten ehdottomasti tarvitsevan maamme turvallisuuden vuoksi uusia tiedusteluvaltuuksia niinkin kiireellisesti, että hallitus oli valmis kävelemään asiassa perustuslain yli. Perustuslain hyödyllisyyttä vakavasti loukanneelta ennakkotapaukselta onneksi vältyttiin toistaiseksi, kun itseaiheutetut sote-sotkut veivät hallituksen kaiken ajan, mutta valtuuksien lisääminen on epäilemättä vähintään seuraavan hallituksen asialistalla. Valtuuksien lisäämistä puolustetaan tarkalleen samoin kuin poliisille annettujen pakkokeino-oikeuksien lisäämistä puolustettiin: tarkalla valvonnalla varmistetaan, että mihinkään väärinkäytöksiin ei ole ikinä mahdollisuutta, tai mörökölli minut vieköön.
Aarnio-tapauksen pitäisi nyt ihan viimeistään herättää naiivimmatkin siihen, että pyhät lupaukset valtaoikeuksien valvonnasta ovat vessapaperin arvoisia, jos toimintakulttuuri on mätä. Emmekä me ulkopuoliset todellisuudessa tiedä lainkaan, millainen toimintakulttuuri esimerkiksi uusia tiedusteluvaltuuksia havittelevassa Supossa vallitsee. Voi olla, että Supo on laillisen järjestyksen perikuva: tai voi olla, että sielläkin tarkoitus on pyhittänyt keinot jo vuosikymmenien ajan, ja oikea ja väärä ovat päässet hämärtymään, aivan kuten niin moni tositarina tiedustelupalveluiden toiminnasta on meille kertonut.
Näitä asioita on yksinkertaisesti välttämätöntä miettiä ennen kuin valtuuksia lisätään vain turvallisuusviranomaisten omaan sanaan luottaen. Aarniota ei lähes varmasti olisi koskaan tuomittu mistään, ellei ulkopuolinen taho – “Saara” – olisi lähestynyt oma-aloitteisesti Helsingin Sanomia ja saanut uskottavan kertomuksensa ansiosta syyttäjää tutkimaan asiaa: lukuisista, jälkikäteen ilmeisistä varoitusmerkeistä huolimatta poliisin johdossa tuolloin olleet eivät itse näe toiminnassaan vieläkään mitään ongelmallista. Kun nämä ovat tosiasioita, emme kertakaikkisesti voi tietää, kuinka monta Aarniota ja vähäisempiin oikeudenloukkauksiin syypäätä vaikkapa Suposta saattaisi tarkemmin perattaessa löytyä. Tapahtuneiden tosiasioiden valossa ei kertakaikkisesti ole vastuullista antaa turvallisuusviranomaisille enempää valtuuksia, ennen kuin organisaatioiden toimintakulttuuri on pengottu perin pohjin.
Tiedustelun pakkokeinot eivät ole vähäinen asia. Lähes kaikki meistä kantavat koko ajan mukanaan Internetiin kytkeytynyttä laitetta ja elämämme tapahtuu jo nyt vahvasti tietoverkoissa. Pääsemällä käsiksi tietoliikenteeseen turvallisuusviranomaiset voivat halutessaan valvoa sinunkin elämääsi paljon tarkemmin, helpommin ja halvemmalla kuin mitä edes Neuvostoliiton KGB kykeni Neuvostoliiton asukkaita valvomaan. Moraaliton tarkkailija kykenee tarpeeksi penkomalla ja sopivasti tiedonmuruja yhdistelemällä tekemään vaikka pyhimyksestä julkisuuden silmissä linnatuomion ansaitsevan konnan. (Itse asiassa emme tiedä edes sitä, onko osa Aarnion johtaman Helsingin huumepoliisin paljastamista rikollisista todellisuudessa syyttömiä niihin rikoksiin, joista heidät on tuomittu, puhumattakaan siitä, onko heidän oikeusturvaansa kunnioitettu.) Siksi valtuuksia yksityisyyden ja muiden perusoikeuksien loukkaamiseen ei saisi ikinä antaa olettaen, että kaikki menee aina hyvin. Valtuuksia antaessa ja niiden valvontaa miettiessä on aina pohdittava tarkasti ja suorastaan vainoharhaisen kyynisesti, miten homma toimii sitten, kun kaikki menee pieleen.
Yhteiskuntamme selviää kyllä hetken ilman lisättyjä tiedusteluvaltuuksia, vaikka terveyspalvelujen yksityistämisen aiheuttaman odotuksen lisäksi odottelisimme vielä hetken tarvittavia selvityksiä. (Tälläkään hetkellä ongelmana ei vaikuta olevan tiedon vähyys – esimerkiksi Turun puukottajasta ilmoitettiin useasti viranomaisille – vaan enemmänkin vinkkien paljous.) Mutta jos jaamme turvallisuusviranomaisille valtaa tarkistamatta perinpohjaisesti, millaiset organisaatiot valtaa käyttävät, flirttailemme ihmisoikeuksien polkemisen kanssa. Jos jaamme valtaa enempiä kyselemättä tietoisina siitä, mihin viranomaisten naiivi lapsenusko alaistensa kunnollisuuteen Aarnion tapauksessa johti, olemme suorastaan rikollisen välinpitämättömiä.
Kirjoituksia 