Kirja-arvostelu: More from Less (McAfee, 2019)

Ympäristökeskustelut tulevat jatkossa varmasti törmäämään Andrew McAfeen kirjaan ”More from Less” (2019) ja väitteeseen, että kirja ”todistaa” 1) talouskasvun ja luonnon kulutuksen irtikytkennän tapahtuneen jo, ja 2) tapahtuvan nimenomaan jatkamalla nykymenoa. Valitettavasti kirja ei perustu niinkään aiheen tutkimukseen vaan olemassa olevan tutkimuksen lukematta jättämiseen.

Yleisesti ottaen, kirja on ihan hyvin kirjoitettu polemiikki teoreettisen täydellisen kapitalismin puolesta. Ongelma on siinä, että sen keskeinen väite on optimistisesti ja hyväntahtoisesti tulkittunakin harhaanjohtava.

Kirjan keskeinen väite on, että koska USA:n talous käyttää nykyisin hieman vähemmän monia materiaaleja kuin ennen finanssikriisiä, niinsanottu irtikytkentä eli koko ajan paremmaksi kehittyvä teknologia onnistuu ratkaisemaan ympäristöongelmamme, ja paras strategia on siksi jatkaa nykyisellä polulla. Tätä väitettä perustellaan yhdellä (1) vertaisarvioidulla tutkimuksella, ja kirjoittajan omilla laskelmilla pääasiassa Yhdysvaltojen geologisen tutkimuskeskuksen (USGS) keräämästä datasta.

Tämä on kova väite, ja kova väite vaatisi kovat todisteet.

Irtikytkentä, englanniksi ”decoupling”, ei nimittäin todellakaan ole tutkimatta jäänyt aihe. Irtikytkentä on suorastaan kriittisen tärkeä kysymys, ja niinpä yksin tällä vuosisadalla tutkimuksia on ilmestynyt satoja. En kuitenkaan löydä kirjasta näyttöä, että sen kirjoittaja olisi perehtynyt tähän tutkimukseen ollenkaan. Kirja jopa käyttää irtikytkennästä etupäässä vanhempaa termiä ”dematerialization” eikä nykyisin kurantimpaa ”decoupling”. Ja kirjan väite USA:n talouden irtikytkeytymisestä materiaaliresursseista, kun koko arvoketju huomioidaan, hajoaa tarkemmalla metodologialla kokonaan.

Esimerkiksi Wiedmann ym (2015) selvittivät ei vain materiaalien kulutusta maan sisällä + maahan tuotujen tuotteiden materiasisältöä (jonka McAfee arveli merkityksettömän pieneksi) vaan koko arvoketjun materiaalivirtoja. Tulos: kun huomioidaan ei vain tuotujen tuotteiden materiaalisisältö, vaan myös näiden tuotteiden valmistamisen ja valmistamisen infrastruktuurin (tehtaat eivät rakennu pilvenhattaroista!) materiaalijalanjälki, teollisuusmaiden irtikytkentä on enintäänkin merkityksettömän vähäistä. Tätäkään VARSIN KESKEISTÄ, vapaasti saatavilla olevaa tutkimusta en kuitenkaan löydä edes sähkökirjan etsi-toiminnolla. Enkä mitään muutakaan irtikytkentää tarkemmin ja kriittisemmin tarkastellutta tutkimusta.

Mitään merkkiä siitä, että näitä olisi edes luettu, ei löydy.

Jos haluatte saada erinomaisen kuvan irtikytkentätutkimuksen nykytilasta, paras yhteenveto löytyy kesällä ilmestyneestä katsauksesta Decoupling Debunked (Parrique ym 2019). Voitte lukea tätä rinnan McAfeen kirjan kanssa ja päättää itse, kumpi on uskottavampi. McAfeen kirjassa on tosin muitakin vähäisempiä ongelmia, kuten melko ruusuinen kuva teollisesta vallankumouksesta ja Jevonsin paradoksin lievä mutta ongelmallinen väärinymmärrys (jos osaamme tehdä vähemmän alumiinia kuluttavia juomatölkkejä, Jevons ei ennusta että joisimme enemmän tölkkijuomia, vaan että ceteris paribus, säästettyä alumiinia käytetään jossain muualla).

Kirjan ehdottomaksi ansioksi tulee kuitenkin mainita, ettei se väitä ollenkaan sitä mitä kirjaa ympäristötutkijoiden naaman edessä heiluttavat väittävät: kirja nimenomaisesti toteaa, että tarvitsemme paljon, paljon nykyistä tiukempaa sääntelyä ja kapitalismin ylilyöntien aktiivista rajoittamista – toisin sanoen, paljon vahvempaa ja aktiivisempaa valtiota. Monessa kohtaa kirjan argumentaatioon onkin helppo yhtyä, varsinkin koska esimerkiksi ”kapitalismista” puhutaan niin epämääräisesti. McAfeen mielestä n. kaikki valtiot ovat kapitalistisia, ja teoreettinen täydellinen kapitalismi + haittaverot olisi oivallinen ratkaisu kaikkeen. Teoriassa näin onkin, ja McAfee on oikeassa antaessaan ymmärtää, että skandinaavinen malli, jossa valtio osallistuu määrätietoisesti talouden ohjaamiseen, sääntelyyn, ja ulkoisvaikutuksien korjaamiseen, mutta varsinainen tuotanto ja jakelu jätetään yksityisille yrityksille, on historiallisesti parhaiten hyvinvointia tuottanut ja sitä reiluimmin levittänyt yhteiskuntajärjestys.

McAfee ei kuitenkaan käsittele juuri lainkaan mm. sitä, että omaisuuksien kasaantuminen tuo valtaa. McAfeen kapitalismin vääristymiksi kuvaamat ilmiöt, kuten kaverikapitalismi (cronyism) ja lainsäädännön kaappaaminen (regulatory capture) ovatkin itse asiassa nimenomaan omaisuuden kasautumisen väistämättömän sivuvaikutuksen eli vallan kasautumisen ominaisuuksia. Sinällään kirja olisikin hyvä argumentti varallisuuksien nykyistä paljon suuremman tasaamisen puolesta: tällöin taloudellinen valta jakaantuisi tasaisemmin, suunnitelmatalouden määrä vähenisi nykyisestä n. 60 prosentista maailmantaloutta (yritysten sisäinen taloussuunnittelu on lähes aina suunnitelmataloutta), ja kapitalismin lieveilmiöt todennäköisesti pysyisivät paremmin kurissa. Kirja esittääkin vaurauseroihin puuttumista ja sosiaalisia turvaverkkoja, mutta kokonaisuutena kirjan versio kapitalismista on melko täydellinen peilikuva vakaumuksellisen marxisti-leninistin käsityksestä kommunismista joskus vuoden 1988 tienoilla. Sekä kapitalismi että kommunismi ovat teoriassa jopa hyvinkin toimivia järjestelmiä, mutta valitettavasti me emme elä täydellisessä vaan reaalikapitalismissa.

Olisikin varmaan liikaa vaadittu, että tällä tasolla liikkuva kirja osaisi erotella vaikkapa vähähiilisen infrastruktuurin rakentamisessa mahdollisia ratkaisuja (esim. liiketaloudellisin periaattein johdetut valtionyhtiöt, public-private partnerships, ym) enemmän kuin viiden teoreettisen yhteiskuntajärjestyksen ( markkinafundamentalismi, sosiaalidemokratia, demokraattinen sosialismi, sosialismi, kommunismi ) kautta, mutta olisi silti kiva nähdä vähän enemmän älyllistä uteliaisuutta. McAfee onneksi sentään toteaa suoraan, että markkinafundamentalismi eli usko markkinoiden ja pelkän kapitalismin kykyyn ratkaista ympäristön ja yhteiskunnan ongelmat on naiivia, ja että paljon tiukempaa sääntelyä tarvitaan välttämättä. Hän ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten tämä saadaan käytännössä aikaan ilman esimerkiksi uskottavaa uhkaa vielä suuremmasta kurssinmuutoksesta.

Kirjassa on siis hyviäkin kohtia ja jos ei ole ikinä lukenut mitään irtikytkennästä, siitä kai voisi oppia jotain hyödyllistä. Valitettavasti tutkimukseen perehtymättömyys näkyy niin pahasti, että kirja ei toimi niinkään johdantona vaan harhaanjohdantona. Kirja onkin enemmänkin oppikirjaesimerkki vahvistusvinoumasta, eli siitä, mitä tapahtuu, kun älykäs ihminen haluaa kovasti uskoa jonkin asian olevan totta, eikä käytä tarpeeksi aikaa etsiäkseen omaa kantaansa vastustavia todisteita. Kehuteksteistä päätellen, tällä tavalla saa kuitenkin toisilta tutkimusten johtopäätöksiin luovasti suhtautuvilta ja nykyiseen talousjärjestelmään järkähtämättä uskovilta valtavia kehuja, joten ilmeisesti lähestyminen toimii. Me ihmiset kun haluamme niin kovasti uskoa, että minkään ei tarvitsisi muuttua koskaan; tämä todennäköisesti selittää enemmän kuin mikään muu, miksi esimerkiksi tätäkin kirjaa kehuneen ja sitä epäilemättä tulevaisuudessa lyömäaseena käyttävän Steven Pinkerin ruusuisen optimistiset mutta todistusaineistoa vähintäänkin luovasti esittävät teokset ovat myyntimenestyksiä. Myös tämän kirjan on helppo ennustaa tulevan myyntimenestykseksi.

Varsinaiseen irtikytkennän tutkimukseen kirja ei tuo mitään uutta, eikä sen keskeistä väitettä todennäköisesti saisi julkaistua yhdessäkään vakavammin otettavassa tieteellisessä julkaisussa: käytetty yksinkertainen metodologia on vuosia ajastaan jäljessä, ja asia on jo tutkittu yksityiskohtaisemmin ja paljon yhtä maata kattavammin. Tulokset ovat selviä: irtikytkentää tapahtuu jossain määrin ja osalla luonnonvaroja, ja se on hyvä asia, mutta talouskasvun jatkaminen totutulla tasolla edellyttää nyt 1) riittävän kattavaa, 2) riittävän nopeaa, 3) pysyvää ja 4) globaalia irtikytkentää. Mistään näistä ei ole olemassa kestävää näyttöä.

Siksi irtikytkentään luottaminen ympäristöstrategiana on parhaimmillaankin uhkapeliä. Jos irtikytkentään ja teknologiaan luottaminen yhdistyy haluttomuuteen säätää McAfeenkin vaatimia tiukkoja ympäristörajoja, kuten yleensä yhdistyy, kyseessä on joko typerä vastuuttomuus tai vastuuton typeryys. McAfee onneksi tuomitsee tämän selvin sanoin, ja jos tätä kirjaa käytetään perusteluina vastustaa ympäristösääntelyn tiukentamista, se kertoo lähinnä siitä, että vastustaja ei ole lukenut itse kirjaa.

More from Less

McAfee, Andrew (2019). More from Less: The surprising story of how we learned to prosper using fewer resources – and what happens next. New York: Scribner

Mainitut lähteet

Parrique T., Barth J., Briens F., C. Kerschner, Kraus-Polk A., Kuokkanen A., Spangenberg J.H. (2019). Decoupling debunked: Evidence and arguments against green growth as a sole strategy for sustainability. European Environmental Bureau. https://eeb.org/library/decoupling-debunked/

Wiedmann, T. O., Schandl, H., Lenzen, M., Moran, D., Suh, S., West, J., & Kanemoto, K. (2015). The material footprint of nations. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, 112(20), 6271–6276. https://doi.org/10.1073/pnas.1220362110

Miksi tuen Elokapinaa

Tuntemamme maailma on nyt tuntemattoman edessä. Ilmastokriisi ei ole enää kaukaista tulevaisuutta, vaan konkreettisesti läsnä silminnähtävissä muutoksissa ja jopa luonnonkatastrofeissa. Nämä ovat kuitenkin vasta pientä alkua, mikäli kasvihuonekaasupäästöjä ei saada kuriin. Vuosikymmenien viivyttelyn johdosta aikaa ei enää ole juurikaan: seuraavan 10-20 vuoden aikana saatamme hyvin päästää ilmaan niin paljon hiilidioksidia ja muita ilmastonmuutosta edistäviä kaasuja, että ilmasto tulee lämpenemään vähintään yli kaksi, mahdollisesti 4-5 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna.

Kahdenkin asteen lämpeneminen tarkoittaisi, että lapsemme ja lapsenlapsemme joutuvat keskelle suurempaa ja syvempää mullistusta kuin teollinen sivilisaatio on tähän saakka koskaan joutunut kokemaan.

Noin kolmen asteen lämpeneminen vaarantaa vakavasti maailman ruokaturvallisuuden.

Neljä astetta tai enemmän tarkoittaisi käytännössä sitä, että Pohjoismaiden leveysasteet alkavat olla viimeisiä paikkoja, joissa sivilisaation jatkumiselle on kohtuullisella varmuudella edellytyksiä. Kun huomioi, että Suomeen mahtuisi Saksan asukastiheydellä sata miljoonaa ihmistä, ymmärtää, miltä ongelma näyttää meidän kannaltamme. Toisin kuin monissa köyhissä maissa, meidän uhkanamme ei ole suoranaisesti ilmaston muuttuminen ja merenpinnan nousu, vaan se, että nykyiset kehityskulut osoittavat kohti kansainvaelluksia ja viimeistä maailmansotaa.

Tällä hetkellä paras arvaus lämpenemisestä on 2,7 – 3,4 astetta, ja ennakkotiedot uusimmista ja tarkemmista malleista antavat syytä epäillä, että näitä numeroita tullaan tarkastamaan ylöspäin. Nykyisellä kehityksellä jopa neljän asteen lämpeneminen vuosisadan loppuun mennessä on täysin mahdollista.

Elokapina, englanniksi Extinction Rebellion, on johtajaton kansanliike, joka pyrkii estämään yllä kuvatun tulevaisuuden kirittämällä ilmastopolitiikkaa väkivallattomalla kansalaistottelemattomuudella. Pidän Elokapinan toimintaa tervetulleena ja erittäin kannatettavana. Historia osoittaa, että kansalaisliikkeet, eritoten väkivallattomat sellaiset, ovat olleet ennenkin avainasemassa, kun yhteiskunta on tarvinnut suuria muutoksia. Tarvitsemme nyt yhden suurimmista muutoksista koskaan. 13 vuoden kokemuksella ympäristöasioista uskallan väittää, että tarvittavaa muutosta ei tulla aikaansaamaan teknokraattien välisissä neuvotteluissa: jos se olisi mahdollista, muutos olisi tehty jo. Jos kansalaiset eivät konkreettisesti painosta päättäjiä parempaan esimerkiksi Elokapinan ja ilmastolakkoilun keinoin, tulemme jatkamaan nykylinjalla, jota seuraten yhteiskuntamme saadaan dekarbonisoitua ehkäpä 400 vuoden kuluessa.

Kuten lukuisat minua viisaammat tahot, satoja tutkijoita ja lääketieteellisen aikakauslehden Lancetin päätoimittajaa myöten ovat aiemmin todenneet, Elokapinaa ja muuta kansalaisliikehdintää voi ja kannattaa tukea, vaikkei olisi ehdottoman samaa mieltä jokaisesta yksityiskohdasta. Toiminnallaan Elokapina raivaa tilaa myös muille toimijoille, ja vaatimalla riittävän paljon, Elokapina saattaa hyvin varmistaa, että saamme tarpeeksi. Tästä syystä en ole kovinkaan huolissani siitä, että Elokapinan aktiivit esittävät toisinaan tutkimustuloksista lähinnä niinsanotut häntäriskit, tai väittävät, että meillä on vain joitain kuukausia aikaa toimia. Tarkkaan ottaen he eivät ole väärässä: tutkimustuloksia on mahdollista tulkita myös näin. On esimerkiksi mahdollista, että olemme jo päästelleet ilmakehään niin paljon kasvihuonekaasuja, että peruuttamattomat muutokset ovat alkaneet. On myös aina mahdollista, että jonkinlainen yhteiskunnan romahdus eteneekin paljon nopeammin kuin kukaan olisi osannut ennakoida. Vielä vuonna 1988 hyvin harva uskoi Neuvostoliiton olevan historiaa vain kolmen vuoden kuluttua. Ja, ennen kaikkea, köyhemmissä maissa ilmastonmuutos aiheuttaa hengenvaarallisia riskejä jo nyt.

Henkilökohtaisesti en kuitenkaan pidä näitä skenaarioita todennäköisinä. Rikkaissa maissa asuvat eivät todennäköisesti tule ainakaan vuosikymmeniin näkemään yhteiskuntien romahtavan, paitsi uutislähetyksissä. Meillä on myös aina aikaa toimia: jokainen asteen kymmenys, millä saamme lämpenemistä rajoitettua, tarkoittaa pienempiä vahinkoja ja vähempää kärsimystä. On kuitenkin aivan totta, että seuraavien noin kymmenen vuoden aikana meidän on saatava käyntiin paljon nykyistä pontevammat toimenpiteet, mikäli mielimme säilyttää maailman sivilisaatiolle turvallisena. Ilmastotoimiin täytyy käytännössä panostaa 10-20 kertaa nykyistä enemmän, ja asiaan on suhtauduttava samalla vakavuudella millä suhtautuisimme sotilaalliseen uhkaan.

Tällä hetkellä ei ole olemassa minkäänlaista vaaraa liiallisista ilmastotoimista, ja siksi käytännössä kaikki väkivallaton aktivismi on hyvästä. Jos tilanne muuttuu, tulen siitä ilmoittamaan erikseen. En usko näin käyvän aivan pian, ja toivotankin kaikille Elokapinan aktivisteille ja muille paremman maailman puolesta kamppaileville mitä parhainta menestystä: olette oikealla asialla, ja toimintanne on tieteellisesti perusteltua.

Jos vaikka haluaisimme pelastaa maailman: PLAN B

Sivilisaatiomme on kohdannut uhan, joka vaarantaa sen olemassaolon perusteet. Tilanteemme on vakava, mutta ei toivoton.

Näillä sanoilla voisi tiivistää demokratioiden kohtaaman uhan sekä vuonna 1939 että vuonna 2019. Kahdeksan vuosikymmentä sitten totalitaristen diktatuurien uhka konkretisoitui maailmansodaksi, jonka voittamisesta demokratioilla ei ollut mitään takeita. Tällä vuosikymmenellä ilmastonmuutoksen uhka on konkretisoitumassa, kun yhä useammalle selviää, mitä tieteelliset tutkimukset käytännössä tarkoittavat: merkittävästi nollasta poikkeavaa mahdollisuutta, että nyt jo elävät ihmiset tulevat näkemään demokratioiden ja sivilisaation lopun. Kuten Potsdam-instituutin professori Joachim Schellnhuber, yksi maailman johtavista ilmastotutkijoista, asian syyskuun 2018 lopussa totesi, nykymenoa jatkamalla on noin 10 % riski sivilisaation tuhosta. Schellnhuber totesi myös, että tilanteen korjaaminen vie ainakin 20 vuotta, ja että aikaa toimia on enää enintään 30 vuotta.

Edessämme olevan urakan voi tiivistää hyvin lyhyesti. Meidän on saatava maailman hiilidioksidipäästöt laskemaan nykyisestä merkittävästi. Tämä on toteutettava sähköistämällä käytännössä kaikki ne yhteiskunnan toiminnot, mitä voimme sähköistää. Niitä toimintoja, jotka vaativat edelleen polttamista, on rajoitettava vähäpäästöisten polttoaineiden kuten elektrolyysilla tuotetun vedyn ja synteettisen metaanin riittävyyden mukaan, tai ne on lopetettava. Samaan aikaan meidän tulee lisätä maailman metsittämistä, ja vähennettävä materiaalien kulutusta nykyisestä lopettaaksemme yhä vakavammaksi käyvän elonkirjon kadon. Meidän on myös muutettava maatalousjärjestelmämme kestävälle pohjalle nykyisestä, erittäin vahvasti fossiiliseen energiaan perustuvasta, monin tavoin kestämättömästä järjestelystä.

Kasvihuonekaasupäästöt 2015, päästöt nykyisellä politiikalla 2050, ja tavoitteet: tieteen suosittelema tavoite olisi 1,5 astetta.

Kun johtajamme ovat viivytelleet vuosikymmeniä, monille tulee nyt yllätyksenä, että meillä ei olekaan enää vuosikymmeniä aikaa viivytellä. Nyt tarvitsemme radikaalejakin ratkaisuja. Käytän seuraavassa esimerkkinä energiantuotantoa. Sähköistääksemme käytännössä koko maailman energiantuotannon, mikä on yksi välttämättömistä mutta ei yksinään riittävistä toimenpiteistä, meidän täytyisi moninkertaistaa vähähiilisten energianlähteiden tuotanto. Olen hahmotellut alla olevassa viitteellisessä kaaviossa, miltä tulevaisuuden kestävä energiajärjestelmä saattaisi suunnilleen näyttää. Kaaviossa oletan maailman tuottavan energiaa 30 terawatin (TW) keskiteholla, jolloin myös maailman köyhimmillä on varmasti riittävästi energiaa. (Nykyinen maailman keskiteho on n. 18 TW.) Lukema ei perustu varsinaisesti mihinkään laskelmaan, vaan on valittu vain esimerkin vuoksi. Oletan, että tuulivoima tuottaa maailman energiasta noin puolet, aurinkovoima noin kolmanneksen, ja loppu jakautuu vesivoiman, ydinvoiman, ja muiden energianlähteiden kesken. Tämäkään jako ei ole minkään laskelman tulos, vaan karkea valistunut arvaus, joka auttaa meitä hahmottamaan mittaluokkia.

Tässä tapauksessa meidän tulisi rakentaa esimerkiksi tuulivoimaloita joka ikinen vuosi noin 400 000 – 700 000 kappaletta, riippuen tuotettujen voimaloiden keskimääräisestä tehosta. Tällä tuotantomäärällä saisimme rakennettua, ja ylläpidettyä, noin 9 – 15 miljoonaa tuulivoimalaa koko maailmassa (voimaloiden keskimääräisestä tehosta ja eliniästä riippuen; oletan varovaisesti tuulivoimalan eliniän olevan 25 vuotta).

Vuonna 2018 maailmassa valmistettiin ja asennettiin noin 20 000 keskimääräiseltä teholtaan noin 2,5 megawatin tuulivoimalaa. Tuulivoimaloiden tuotanto- ja asennusnopeus olisi siis karkeasti sanoen 20- tai 30-kertaistettava. (Jos maailman energiankulutus pysyy nykytasolla ja oletukset ovat muuten samat, 11-kertaistaminen voisi riittää.) Tuulivoimala täytyisi rakentaa ja asentaa noin minuutin välein, yötä päivää. Tämä voi kuulostaa hirmuiselta urakalta, ja sitä se onkin.

Tiedämme silti, että se on tehtävissä oleva urakka. Vuosien 1939 ja 1944 välillä yksin Yhdysvallat kasvatti pelkästään lentokonetuotantoaan peräti 32-kertaiseksi, alle 3000 lentokoneesta 96 300 lentokoneeseen vuodessa. Valmistusmäärät eivät kerro edes koko totuutta, sillä siinä missä vuonna 1939 valmistetut koneet olivat pääasiassa 1- ja 2-moottorisia liki harrastekoneita, vuonna 1944 rakennetut lentokoneet olivat huikean monimutkaisia, tekniikan huippua edustaneita, jopa nelimoottorisia sotakoneita. Samaan aikaan Yhdysvaltojen teollisuus tuotti myös mm. 50 rahtilaivaa päivässä, kaksi täysin varusteltua lentotukialusta viikossa, ja panssarivaunun noin 26 minuutin välein. Kaikki tämä saavutettiin sodan aiheuttamista materiaalipuutoksista huolimatta, vaikka yli 12 miljoonaa parhaassa työiässä olevaa nuorta (n. 8,6 prosenttia koko väestöstä) oli – erinomaisesti, peräti yltäkylläisesti varustettuna – taistelemassa ympäri maailmaa.

B-24 Liberator-pommikoneita Willow Run’in tehtaalla. Vuonna 1941 rakennetun, Fordin operoiman tehtaan mailin mittaiselta liukuhihnalta valmistui parhaimmillaan lentovalmis kone 59 minuutin välein.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun tehtaat pääsivät tuottamaan suunnattoman suuria sarjoja standardoituja tuotteita, niitä valmistamaan kannatti rakentaa kalliimpia koneita ja työväki oppi tuottamaan niitä nopeammin. Sodan alussa esimerkiksi B-24 Liberator-pommikoneen valmistamiseen kului noin 200 000 – 300 000 työtuntia. Sodan lopussa kone valmistui 18 000 työtunnissa. (Vertailun vuoksi, Liberator-pommikone maksoi nykyrahassa suunnilleen saman verran kuin 2-3 megawatin tuulivoimala nykyään, ja siinä oli selvästi enemmän osia, noin 25 000 verrattuna tuulivoimalan noin 8000 osaan.) Vuoden 1941 alussa ensimmäisiä yksinkertaistettuja Liberty-rahtilaivoja pidettiin nopeasti rakennettavina, kun ne saatiin valmiiksi 230 päivässä; sodan lopussa keskimääräinen Liberty-alus valmistui noin 11 päivässä, ja ennätys kölinlaskusta vesillelaskuun oli neljä päivää, 15 tuntia, ja 30 minuuttia.

Muutamia huomioita tuuli- ja ilmavoimasta.

Tämä suunnaton teollisen tuotannon ihme saavutettiin järjestelmällä, jossa liittovaltio toimi tilaajana ja asiakkaana, säännösteli hintoja spekulaation ehkäisemiseksi, ja ratkaisi ajoittaiset kiistat harvinaisempien raaka-aineiden ja työvoiman jakamisesta. Varsinaisen työn tekivät kuitenkin yksityiset yritykset, käypää korvausta ja tervettä voittoa vastaan. Yritykset saivat liittovaltiolta suoraa tukea tuotannon laajentamiseen, ja sotateollisuuteen tehdyt sijoitukset sai vähentää verotuksessa viidessä vuodessa (20% poisto).

Yksittäisten ihmisten kannalta sota näkyi ennen kaikkea niin, että töitä riitti kaikille, ja palkat nousivat noin 70 prosenttia. Koska vain noin 47 prosenttia taloudesta mobilisoitiin sotatuotantoon, elämä kotirintamalla jatkui varsin samaan tapaan kuin ennen sotaa. Ainoastaan muutamat tuotteet, tärkeimpinä kumi ja bensiini, laitettiin säännöstelyn alaiseksi, ja uusien henkilöautojen valmistus lopetettiin reilun kahden vuoden ajaksi.

Suunnitelma, joka on parempi olla olemassa ja tarpeeton, kuin tarpeellinen mutta ei olemassa.

Mikään luonnonlaki ei estä meitä toteuttamasta vastaavaa mobilisaatiota nyt. Jos haluaisimme, voisimme hyvin 30- tai vaikka 40-kertaistaa tuulivoiman ja muun vähähiilisen infrastruktuurimme tuotantonopeuden. On jopa mahdollista, että näin tuotettu infrastruktuuri olisi nykyistä infrastruktuuria edullisempaa, ennen kuin hiilidioksidipäästöjen vahinkoja edes huomioidaan. Nykyisin rakennamme vähähiilistä infrastruktuuria tipoittain. Sarjakoot ovat pieniä, ja eri malleja on valtavasti. Tämä on yksi syy siihen, miksi vähähiilinen infrastruktuuri on fossiilista infrastruktuuria selvästi kalliimpaa. Jos standardoimme tuotannon muutamiin perusmalleihin ja keskitymme niiden tuotantoon eeppisissä mittakaavoissa, sarjatuotannon ja tekemällä oppimisen kiistämättömät edut pääsevät jylläämään toden teolla.

Maailman teollinen kapasiteetti vs. Yhdysvaltojen teollinen kapasiteetti vuonna 1944.

Suursarjatuotannon ei nimittäin tarvitse rajoittua vain voimaloihin, vaikka käytinkin niitä esimerkkinä. Aivan samoin kuin Yhdysvaltojen sotatalous tuotti lentokoneiden lisäksi myös laivoja, panssarivaunuja, aseita ja varusteita, voimme nyt tuottaa voimaloiden lisäksi myös suunnattomia määriä vaikkapa yksinkertaistettuja sähkötraktoreita, sähköautoja, ja sähköpyöriä, sähköistäen sekä liikenteemme että maataloutemme. Vetyä polttoaineeksi ja teollisuuden tarpeisiin tuottavia elektrolyysilaitoksia voitaisiin hyvin rakentaa massiivisena suursarjatyönä, painaen tämän elintärkeän investoinnin hintaa alaspäin. Sähköjunat ovat ilmeinen esimerkki, ja lähitulevaisuudessa voi olla mahdollista tuottaa myös suhteellisen edullisia sähkölentokoneita korvaamaan lyhyen matkan lentoliikenne. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä niistä tuotteista, joita ilmastomobilisaatio voisi koskea.

Valtava, valtioiden koordinoima sarjatuotanto on myös ainoa merkittävämpi kortti, jonka pelaamista emme ole vielä edes kokeilleet. Ilmastokriisin torjunta on nimittäin epäonnistunut pahasti. Kolmen vuosikymmenen ajan olemme lähinnä puhuneet ja ihmetelleet, antaen kallisarvoisen ajan valua sormiemme lävitse. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus jatkaa tasaista marssiaan vaarallisesta kohti todella vaarallista. Vaikka viime aikojen pienet päästövähennykset herättävätkin vähän toivoa, nykypolitiikan voi hyvin tiivistää näin: aivan liian vähän, aivan liian myöhään.

Tästä syystä ryhdyn tammikuussa selvittämään ja suunnittelemaan ilmastomobilisaation käytännön toteutusta. Emme tiedä, missä määrin sotamobilisaation opit olisivat sovellettavissa nykyiseen hätäämme. Siksi asia on selvitettävä ennakkoluulottomasti. Yhdysvaltojen mobilisaatio on ainakin niinsanottu ”existence proof” siitä, että yksityisyritteliäisyyteen perustuva, nykyistä muistuttava (enimmäkseen) kansanvaltainen yhteiskunta kykenee halutessaan suuntaamaan teollisen tuotantonsa eksistentiaalisen uhan torjumiseen. Yhdysvaltojen sotaponnistelujen historia voi toimia myös esimerkkinä poliitikoille. Toisin kuin usein luullaan, Yhdysvaltojen sotamobilisaatio alkoi liki kaksi vuotta ennen Pearl Harbouria. Ennen kuin maahan hyökättiin, presidentti Roosevelt joutui käyttämään kaiken taitonsa ja vaikutusvaltansa ajaakseen tuotannon lisäykset läpi. Kun hän toukokuussa 1940 pyysi edustajainhuoneelta rahoitusta valmistelemaan 50 000 lentokoneen vuosituotantoa, hänen pyyntöään kommentoitiin sanoin, jotka ovat tuttuja myös nykyisestä keskustelusta: ”ei tuo ole mahdollista,” ”aivan liian kallista,” ”miksi meidän pitäisi maksaa toisella puolella maailmaa asuvien ongelmista?” Neljä vuotta myöhemmin nuo 50 000 lentokonetta valmistuivat reilussa puolessa vuodessa.

Me tiedämme, että edessämme on urakka joka meidän on pakko tehdä; urakka, jonka tiedämme olevan tehtävissä; ja urakka, jonka tulemme ennemmin tai myöhemmin tekemään. Tällä hetkellä rakenteilla oleva suomalaisten ja ulkomaalaisten asiantuntijoiden verkosto tulee siksi valmistelemaan seuraavien vuosien aikana mahdollisimman kattavan ja konkreettisen suunnitelman, miten ainakin EU voisi ohjata teollisuutensa uudelleen. Toisin sanoen, laadimme suunnitelman, jolla voisimme torjua tuntemamme maailman lopun, mikäli kansaa edustavat poliitikkomme päättävät tämän lähestyvän uhan torjua. Emme tietenkään kuvittele, että toimeen päästäisiin heti, vaan oletamme aloitusvuodeksi 2030. Tällöin nykyisellä, lähinnä haittaveroihin keskittyneellä ympäristöpolitiikalla on vielä vuosikymmen aikaa parantaa merkittävästi suoritustaan, mutta ihmiskunnalla olisi ainakin jonkinlainen, edes jossain määrin valmisteltu varasuunnitelma, jos nyt 30 vuotta epäonnistunut mutta edelleen useissa piireissä ainoana mahdollisena pidetty politiikka onkin perustavanlaatuisesti viallinen.

On silti syytä muistaa, että mikäli emme rakenna samaan aikaan myös yhteiskuntiamme uudelle pohjalle, mikään määrä tuulivoimaloita ja sähköautoja ei voi tarjota kuin väliaikaisen helpotuksen. Jos ympäristön kulutukselle ei saada pitäviä rajoja, tulemme ennen pitkää ylittämään ne uudelleen. Jotta rajoja ei tulla tulevaisuudessa ylittämään, meidän on luovuttava käytännössä kaikista sellaisista yhteiskunnallisista mekanismeista, joiden vuoksi ainoan elossapitojärjestelmämme tuhoaminen on yksilölle rationaalinen vaihtoehto. Muussa tapauksessa jäämme vain muiden kestävyyskriisien uhriksi, vaikka onnistuisimmekin selättämään ilmastokriisin. Jo tällä hetkellä akuutteja ja potentiaalisesti sivilisaation tulevaisuutta uhkaavia kestävyyskriisejä ovat ilmastokriisin lisäksi elonkirjon kato ja typen kierron häiriöt, sekä paikallisesti makean veden vähyys. Fosforikierron häiriöt ovat uhkaavalla tasolla, ja lähestymme neljää muutakin kriittisen tärkeää ympäristörajaa. Siksi tulemme näkemään tulevaisuudessa varmasti myös yhteiskunnallisen muutoksen: miten ison, riippuu lähinnä siitä, kuinka kauan vielä viivyttelemme.

Kaikki tuottamani materiaali on vapaasti käytettävissä kaikkiin ympäristönsuojelua, yhdenvertaisuutta ja tutkimustyötä edistäviin tarkoituksiin. CC-BY.

Ympäristörealistin käsikirja: vähän realismia, paljon käsienheiluttelua

Suomen kaikkiin kouluihin Suomalaisiin kouluihin on jaettu Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perustan tuottamaa kirjasta ”Ympäristörealistin käsikirja” (toim. Hamilo & Grönroos). Mutta miten realistinen tämä artikkelikokoelma tutkimustiedon valossa oikeastaan on?

Käyn seuraavassa läpi kirjan luvut yksityiskohtaisesti ja järjestyksessä. Jos et ehdi tai jaksa lukea koko kirjoitusta, tiivistelmänä arvioni kirjasta on seuraava:

Kirjassa esitetään, että ympäristötoimien varjolla tehdään politiikkaa, ja sitten esitetään ympäristötoimien varjolla tehtäväksi oikeistolaista politiikkaa. Kirjan unelmamaailmassa ympäristöongelmat ratkeavat jo teollisuuden lobbareilta tutulla politiikalla, jossa ongelmien ratkomista on se, että toistetaan kerta toisensa jälkeen mantraa siitä, miten hiilivero on teoriassa paras ratkaisu ja sitä paitsi Kiina ja väestönkasvu. Tämän ns. politiikan empiirinen tehottomuus ei ole kirjoittajien mielestä ongelma, sillä he eivät juurikaan käytä empiiristä aineistoa havainnollistaessaan ajatuksiaan. Silloin kun he näin tekevät, he yleensä kaivavat maata juuri esittämänsä argumentin alta.

Kirjan artikkeleissa sekoitetaan tunnettuja faktoja ja aiemmin esitettyjä huomioita vaihtelevaan mutta keskimäärin suureen määrään harhaanjohtavia puolitotuuksia ja suoranaista harhailua siten, että asiantuntijalle kirjassa ei ole mitään uutta, mutta maallikko ei välttämättä kykene erottamaan, mitkä kirjan väitteistä perustuvat tosiasioihin, ja mitkä fantasiaan – ellei hän käy epäileväiseksi esimerkiksi kirjassa kiusallisen usein toistuvia oman argumentin alasampumisia havaittuaan.

Sellaisenaan teos on käytännössä peilikuva monien ympäristöjärjestöjen ydinvoimaa koskevasta raportoinnista, ollen nettohyödyllisyydeltään negatiivinen. Kokonaisuutena kirja tulisikin arvioida poliittisen retoriikan eikä luonnontieteellisen tutkimuksen genreen kuuluvana; nähdäkseni kirjasen keskeinen retorinen viesti on, että irrationaalinen ”vihervasemmisto” pakottaa hyvää tarkoittavat yritykset ja puhtaan rationaaliset oikeistohallitukset tekemään huonoja ratkaisuja, mutta jos vain ympäristönsuojelijoista päästäisiin eroon, maailman ympäristöongelmat ratkeaisivat liki itsestään. Esitän käytetystä retoriikasta joitain huomioita, mutta jätän teoksen tarkemman ruotimisen tältä kannalta aihetta paremmin tunteville.

Ympäristörealistin käsikirja
toim. Hamilo, M. ja Grönroos, S.
Suomen Perusta, Helsinki
2019

PS. tämän arvostelun kirjoittaminen vei muulta tutkimukselta aikaa noin yhden työpäivän. Tämänkaltainen hukkaan heitetty aika tulisi nähdäkseni laskea osaksi ympäristönsuojelun vastustamisen kustannuksia.

Esipuhe (Simo Grönroos)

Esipuheessa todetaan, että ”ympäristökeskustelua käydään liikaa tunteella” (s. 4). Tämä on melko osuvaa, ottaen huomioon, että kirjassa ei juuri vaivauduta esittämään varsinaisia tutkimuslähteitä, ja keskeisten johtopäätösten keskeinen peruste on se, että kirjoittajasta tuntuu siltä.

Ympäristöpolitiikan onnistumisia ja epäonnistumisia (Marko Hamilo)

Hamilo esittää johdantona toimivassa luvussa, että keskeinen syy kansainvälisen ilmastopolitiikan epäonnistumiselle olisi ”uusi vihreä fundamentalismi”, jonka nousun hän ajoittaa 1990-luvulle. Todisteena tästä hän esittää Montrealin sopimuksen vuodelta 1987, jossa otsonikerrosta tuhoavien CFC-yhdisteiden asteittaisesta käyttökiellosta kyettiin sopimaan, Hamilon mukaan ”maltilla, tieteellä ja teknologialla,” siinä missä ”tämän ajan paniikkihäiriöiset ympäristöpoliitikot … olisivat varmaan ehdottaneet jääkaappien kieltämistä ja palaamista maakellareihin” (s. 9).

Sattumalta satuin tutkimaan juuri tätä tapausta ja sen yhtäläisyyksiä nykyiseen tilanteeseemme valmistautuessani kirjoittamaan väitöskirjaa. Ajattelin alunperin, että tapauksesta saisi hyvän tapaustutkimuksen valaisemaan nykyisen politiikan kohtaamia ongelmia. Totesin kuitenkin varsin pian, että tilanteet olivat niin erilaisia, että vertailu olisi ollut lähinnä harhaanjohtavaa. Mainitsen kuitenkin CFC-ongelman ja sen ratkaisun lyhyesti myös omassa tutkimuksessani (Korhonen, 2018).

CFC-yhdisteiden kiellossa oli kyse käytännössä kuuden suuren ja noin 14 pienemmän valmistajan tuottaman kemikaalin kieltämisestä. Aineelle oli jo olemassa tunnettuja, teknisesti hyvin toimivia vaihtoehtoja, eikä sen kieltäminen siis vaatinut juuri minkäänlaisia muutoksia mihinkään muuhun kuin noin 20 sitä valmistaneen yrityksen liiketoimintamalleihin. CFC-yhdisteiden käyttö oli myös voimakkaassa laskussa jo vuosia ennen Montrealin sopimusta, mm. Yhdysvaltojen yksinkertaisesti kiellettyä CFC-yhdisteiden käytön useimmissa kohteissa jo 1978, vain neljä (!!!) vuotta otsonikadon ensimmäisenä todenneen tutkimuksen julkaisun jälkeen. (Yhdysvalloissa ei tietääkseni vieläkään ole korvattu jääkaappeja maakellareilla.) Toisin kuin Hamilo ja kirjasen muut kirjoittajat toistuvasti esittävät, kielloilla on todellakin vaikutusta; keskeinen ongelma kielloissa ei ole niiden tehottomuus vaan teollisuuden niitä vastaan käyttämä valta. Kun rahalla on mahdollista vaikuttaa politiikkaan, teollisuus käyttää valtavasti rahaa kieltoja vastaan lobbaamiseen ja porsaanreikien aukomiseen (kts. esim. Shnayerson, 1996; Hoogma, 2000; Roediger-Schluga, 2004). Kiellot ovat toimineet hienosti aikaisemminkin, esimerkiksi PCB-yhdisteiden, elohopean ja lyijyn kohdalla (mm. Ashford ym. 1985): mutta kiellot ovat aina olleet inhottavia suurille valmistajille.

Niinpä CFC:n suurimmat valmistajat onnistuivat viivyttämään lobbauksella ja omia tutkijoitaan palkkaamalla CFC-kieltoa tehokkaasti useilla vuosilla, vaikka tieteellinen todistusaineisto otsonikadon potentiaalisesti katastrofaalisista vaikutuksista oli erittäin selvää. Edetessään otsonikato olisi johtanut jo muutamassa vuosikymmenessä esimerkiksi siihen, että Suomessakin olisi ulkona kulkiessa ollut pakko käyttää suojalaseja. Montrealin sopimukseen johtanut prosessi ja sen viivytykset on dokumentoitu yksityiskohtaisesti esimerkiksi tunnetussa denialismin historiassa Oreskes & Conway, Merchants of Doubt (2010). Etunojassa sopimuksen tuloon varautuneet edelläkävijäyritykset menestyivät hyvin: esimerkiksi ensimmäisen CFC-vapaan jääkaapin Saksan markkinoille tuonut dkk Scharfenstein pystyi pyytämään jääkaapistaan 25 % ylihintaa, eikä se silti kyennyt valmistamaan riittävästi jääkaappeja vastatakseen kysyntään. Vastaavasti CFC-vapaita teollisuusliuottimia käyttämään siirtyneet elektroniikkatehtaat säästivät liuotinkustannuksissa jopa 80 %; CFC-vapaita elektroniikkaliuottimia ei olisi kehitetty yhtä nopeasti ilman kieltoa (Bonifant ym. 1994; Kemp, 1995). Ylipäätään, kuten tavallista, CFC-yhdisteiden kieltämisen taloudellisia kustannuksia liioiteltiin (Oreskes ja Conway 2010; Hammit, 2000).

Hamilo, tai kukaan muukaan kirjan kirjoittajista, ei mainitse sanallakaan nykyisen ympäristöhistorian tutkimuksen parissa yleisesti hyväksyttyä teoriaa, jonka mukaan ilmastonmuutoksen torjunnan heikkoon onnistumiseen on vaikuttanut selvästi läntisten teollisuusmaiden politiikan siirtymä oikealle 1980-luvun alusta lähtien. Etenkin Reaganin ja Thatcherin myötä tapahtunut politiikan siirtymä oikealle ja siitä seurannut ympäristöviranomaisten vallan vähentäminen ja teollisuuden ja talouselämän vallan lisääntyminen, sekä etenkin fossiiliyritysten valtava lobbaaminen, ovat olleet merkittävässä roolissa siinä, miksi ilmastonmuutoksen torjuminen on ollut niin onnettoman hidasta (yksi yleiskatsaus mm. Heynen ym., 2007). Sivullinen voisi ajatella, että tämä olisi vain loogista: jos ympäristöongelmia vähättelevä ideologia nousee valtaan, niin ympäristönsuojelun tulokset todennäköisesti heikkenevät. Tämä looginen ajatus vain olisi ristiriidassa kirjan keskeisen viestin, kovan markkinaliberalismin, kanssa.

Tiedetoimittajana mielellään esiintyvän Hamilon varsin valikoiva suhtautuminen tutkimukseen ja osatotuuksien esittäminen retoriikan tukena jatkuu teoksessa muutenkin. Johdantoluvussa hän esimerkiksi esittää, lopunviimein blogikirjoitusta hyödyntävään lähteeseen viitaten, että ladattava hybridi on täyssähköautoa vähäpäästöisempi, retorisen implikaation ollessa, että ”vihreä ympäristöajattelu” olisi mustavalkoista ja tuhoisaa (s. 13). Vastaus on tietysti erittäin vahvasti riippuvainen tehdyistä oletuksista, kuten ajokilometreistä; siitä, missä sähköauton akku (sen eniten hiilidioksidipäästöjä aiheuttava yksittäinen osa) on valmistettu; ja miten likaisella sähköllä sähköautoa ladataan. Kuten alunperin lähteenä toiminutta blogikirjoitusta oli laskuvirheen vuoksi jouduttu korjaamaan, täyssähköauto on paljon ajavalle jo nyt puhtaampi valinta, ja yksistään Suomen sähköntuotannon vääjäämätön puhdistuminen tulee muuttamaan laskelmia radikaalisti sähköauton eduksi. (On aivan totta, että vähän ajavalle hybridi tai jopa bensa-auto on parempi vaihtoehto vielä toistaiseksi – jos palamisen muita saasteita ei huomioida. Sähköauto kun on hiilidioksidipäästöjen ohella myös mm. kaupunkiympäristöä vähemmän saastuttava valinta.)

Keskeistä osuutta kirjassa onkin tämäntapainen, puolitotuuksia viljelevä ja mustavalkoista ajattelua toisiin projisoiva retoriikka siitä, miten todellisia syyllisiä ympäristökriisiin ovat mahdottomia vaativat ympäristöliikkeet ja vasemmisto. Tyylilleen uskollisena Hamilo esimerkiksi ohittaa kaiken vuosien varrella esitetyn kritiikin nykyistä talousjärjestystä kohtaan yhdellä kappaleella (s. 10) antamalla ymmärtää, että ainoa vaihtoehto on – Neuvostoliitto. Hamilon teksteissä on siis hyviä esimerkkejä mustavalkoisesta ajattelusta, mutta ei juurikaan sellaisia, mitä hän itse kuvittelee.

Mainittakoon tämän osuuden lopuksi, että huolimatta Hamilon positiivisesta kuvauksesta ekomodernistisestä liikkeestä, sanoudun ainakin itse Suomen ekomodernistien perustajajäsenenä jyrkästi irti kirjasen vihjailuista ja kehotan muitakin samaan. Olin mukana perustamassa Ekomodernisteja nimenomaan siksi, ettei niistä tulisi tämän kirjasen kaltaista peilikuvaa vanhoille ympäristöjärjestöille, vaan vaihtoehto niille. Ympäristöliike on tehnyt virheitä, ja näitä tulee kritisoida; mutta lasta ei pidä heittää pesuveden mukana, kuten Hamilo et al haluaisivat.

Ilmastonmuutos – tieteellistä taustaa (Tiera Laitinen)

Tämä on yksi kirjan parhaita osuuksia, kerraten ilmastonmuutoksen tieteellisen perustan. Se voisi toimia johdantona aiheeseen perehtymättömälle, mikäli siinä ei esitettäisi olkiukkomaisia väitteitä, kuten ajatusta siitä, että ilmaston tilasta huolestuneet väittävät maailman tuhoutuvan 10 vuoden kuluttua (s. 21). Mitä ylivoimainen valtaosa väittää, aivan oikein, on se, että suuret muutokset tulee saada hyvään vauhtiin seuraavan vuosikymmenen aikana, tai vaarallisen ilmastonmuutoksen torjunta ei ole enää aritmeettisesti mahdollista. Jännittävää kyllä, Laitinen toteaa itse tämän saman asian aivan oikein sivulla 32.

Vihreän energian mahdollisuudet – ja rajat (Matti Hukari)

Hukari aloittaa lupaavasti toteamalla, että fossiilisten polttoaineiden korvaaminen hiilettömillä energianlähteillä ei ole edennyt lainkaan suunnitelmien mukaisesti. Valitettavasti hän ei vedä tästä johtopäätöstä, että pitäisi varmaan tehdä enemmän, vaan hän siirtyy kirjasen yleiselle retoriselle linjalle kappaleella, jonka otsikossa jo lukee ”ympäristöpelottelun ylilyöntejä on nähty ennenkin” (s. 38). Hukari toistaa jo vuosikymmeniä sitten kuullut kritiikit niinsanotusta Kasvun rajat-raportista (1973). Hän tosin ei vaikuta lukeneen itse raporttia, sillä hän toistaa kritiikittä mm. väitteet siitä, että raportti olisi ennustanut öljyn ja kuparin loppuvan jo vuonna 2000 (s. 38; todellisuudessa väitteet raaka-aineiden loppumisesta eivät ole peräisin raportista vaan sen arvostelusta The New York Timesissä.).

Kasvun rajat-raportissa tutkittiin maailmanjärjestelmässä vaikuttavia takaisinkytkentöjä ja niiden pitkän tähtäimen mahdollisia seurauksia erilaisia lähtöoletuksia hyödyntäneillä tietokonesimulaatioilla. Käytetyn simulaatiomallin lähtöoletuksia ja sen toteutusta on helppo kritisoida, ja olen niin tehnyt itsekin. Tästä huolimatta sen perusviesti, jonka ymmärtämiseen ei tarvita tietokonemallia vaan vain eksponenttiyhtälö muotoa x^y, on edelleen riidaton: rajaton kasvu rajallisessa tilassa ei ole mahdollista, ja kasvu tulee loppumaan ennemmin tai myöhemmin jonkin raaka-aineen tai niinsanotun nielun (kuten planeetan kyvyn absorboida hiilidioksidia) hupenemiseen. Mitään päivämääriä öljyn, kuparin tai minkään muunkaan raaka-aineen loppumiselle ei raportissa ole, eikä itse asiassa edes yhtä sanaa niiden rajoista vuoteen 2000 mennessä (Nørgård ym, 2010; ainoat mainitut päivämäärät ovat projektioita sen hetkisistä varannoista, mikä itse raportin tekstissä todetaan pelkiksi havainnollistaviksi ekstrapolaatioiksi). Raportissa todettiin, että raaka-aineet eivät lopu mutta niiden hankkiminen tulee aiheuttamaan suurempia rahallisia ja ympäristökustannuksia. Voimme havaita väitteen pitävän paikkansa esimerkiksi öljyn hinnan kehityksestä ja öljynporaamisen siirtymisestä yhä herkemmille seuduille, kuten Arktikselle.

Raportin yleistoteamus, että ilman merkittäviä muutoksia teollinen sivilisaatio tulee olemaan vakavissa ongelmissa 2000-luvun puolivälissä eikä talouskasvu voi jatkua vuoden 2100 jälkeen, on itse asiassa toteutunut vähän liiankin tarkasti. Sekä tekijöiden omissa että useissa itsenäisissä selvityksissä on todettu, että Kasvun rajojen ”business as usual”-skenaarion malliajo kuvaa mallin yksinkertaisuuteen nähden suorastaan yllättävän hyvin viimeisen 30-40 vuoden aikana toteutunutta todellisuutta (mm. Turner, 2008; Hall & Day, 2009). Yksikään ympäristötutkija ei väitä, etteikö raaka-aineiden ja ehkä eritoten nielujen vähyys voisi aiheuttaa vakavia ongelmia. Teknologian kehitys ei kykene ratkaisemaan tätä ongelmaa, vaan ainoastaan ostamaan vähän lisäaikaa lopettaa kulutuksen kasvu: yksinkertaisella matematiikalla on helppo osoittaa, että vaikka teknologia onnistuisi puolittamaan ympäristövahingot nykyisestä, olisimme takaisin lähtöpisteessä vain reilun 30 vuoden kuluttua. (Toisin kuin usein kuulee väitettävän, Kasvun rajat-raportissa huomioitiin teknologian kehitys. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös paljon todellisuudessa toteutunutta huikeampaa teknologista kehitystä mallintaneita malliajoja; tulokset eivät kuitenkaan muuttuneet oleellisesti, ja teollinen sivilisaatio ainoastaan joutui vakaviin ongelmiin vähän myöhemmin.)

Mutta tällaisia ongelmia syntyy, jos pääasiallisena lähteenä käyttää Ronald ”Star Wars” Reaganin tieteellistä neuvonantajaa, kuten Hukari oman ilmoituksensa mukaan tekee (s. 37). Hukari toistaa Kasvun rajojen ”kritiikin” lisäksi monia muitakin väsymykseen saakka kuultuja väitteitä, kuten väitteen Kiinan päästöjen jatkuvasta kasvusta (todellisuudessa Kiina on saavuttamassa päästöhuipun 5-10 vuotta lupaamaansa aikaisemmin; Wang ym. 2019), ja väitteet tuuli- ja aurinkovoiman epätasaisen tuotannon aiheuttamista piilokustannuksista – väite on sinänsä oikein, mutta kustannusten suuruusluokka on valtavasti väärin.

Sivuhuomiona, tällä hetkellä halvin ja ainoa Suomessa nykyisin ilman valtion panosta eli markkinaehtoisesti rakennettava energiantuotanto on tuulivoimaa, ja vähän aikaa sitten Iso-Britanniasta kuului uutisia, joiden mukaan aurinkopaneeleita ja akkujärjestelmiä myydään nyt ilman tukiaisia, niiden hinnan pudottua tarpeeksi. Ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa ryhdytään rakentamaan nykyistä selvästi enemmän aurinkosähköä siksi, koska sen rakentaja säästää rahaa. Tämä täysin ennustettavissa ollut kehitys on syy siihen, miksi itse olen vuosien ajan ennustanut hiilettömän energiajärjestelmän olevan enimmäkseen aurinko- ja tuulivoimaan perustuva, ydinvoiman ollessa tärkeässä tukevassa roolissa.

Hukari myös toistaa uudelleen Hamilon jo esittämät väitteet sähköautojen ympäristövahingoista. On tälle teokselle tyypillistä, mutta silti melko huvittavaa, että kun hän edellisellä sivulla (s. 42) aivan oikein todennut niinsanotun rebound-ilmiön olemassaolon, eli ilmiön, jossa esimerkiksi lentokoneiden energiatehokkuuden parantuminen ei kuitenkaan automaattisesti vähennä lentoliikennettä kokonaisuutena (Jevonsin paradoksin mukaisesti edullisempia lentoja lennetään enemmän), hän seuraavalla sivulla (s. 43) esittää, että ”oikea” ratkaisu autoilun päästöjen vähentämiseen olisi – polttomoottorien energiatehokkuuden parantaminen. Hukarin mukaan mahdollisuuksia tähän olisi paljon, sillä hänen mukaansa polttomoottorin ”Carnot Efficiency Limit” olisi 80 % kun taas nykyisin saavutettu suurin tehokkuus on noin 60 % (s. 43). Valitettavasti en osaa kommentoida tätä ajatusta oikein mitenkään, koska minulle poloiselle opetettiin Teknillisen korkeakoulun termodynamiikan kursseilla, että lämpövoimakoneen ehdottomasti suurin teoreettinen maksimitehokkuus eli Carnot-tehokkuus määritellään yksinomaan suurimman saavutettavissa olevan lämpötilaeron kautta. Meidän aikanamme polttomoottorit sitä paitsi noudattivat niin sanottua Otto-kiertoa eivätkä teoriassa ideaalia mutta vain erittäin pieniä kierroslukuja tuottamaan kykenevää Carnot-kiertoa. Uskon, että näin oli myös Reaganin aikana.

Carnot-tehokkuudesta voidaan kyllä päätellä, että mikäli polttomoottorien käyntilämpötilaa voitaisiin nostaa eli lämpötilaeroa kasvattaa, energiatehokkuus paranisi. Valitettavasti korkeammassa lämpötilassa palaminen tuottaa esimerkiksi selvästi enemmän haitallisia ja vahvasti säädeltyjä typen oksideja, ja lyhentää moottorin käyttöikää jopa merkittävästi. Hukarin mainitsema 80 % Carnot-tehokkuus vaatisi – olettaen, että autolla autoillaan esimerkiksi 22 Celsius-asteen lämpötilassa eikä vaikkapa Pluton pimeällä puolella – käyntilämpötilaksi ehdottomasti vähintään noin 1200 astetta. Koska täydellisen tehokasta konetta on mahdotonta valmistaa todellisuudessa, 80 % tehokkuus vaatisi luultavammin vähintään 1500 asteen lämpötiloja, mikä aiheuttaisi koneenrakentajille tiettyjä haasteita: teräs kun sulaa noin 1370 asteessa. (Jos haluat kokeilla laskutoimitusta itse, tämä laskuri tekee sen helpoksi, ja opettaa samalla luonnontieteistä enemmän hyödyllisiä asioita kuin tämä kirja.)

Hyvä arvaus energiatehokkuuden teoreettiselle ylärajalle Maan ilmakehässä bensiinillä kompressiosuhteella 10 toimivalle moottorille on noin 46 %. Käytännön maksimi on suuruusluokkaa 35 % – ja parhaimmat oikeasti olemassaolevat moottorit yltävät optimiolosuhteissa 37 prosenttiin. Polttomoottorien kohdalla oikeassa elämässä oikeasti saavutettavissa olevat, kustannuksiltaan järkevät ja vaikutuksiltaan merkittävät tehokkuusparannukset on jo tehty, ja nykyiset parannukset lisäävät energiatehokkuutta joitain prosentin osia kerrallaan.

Hukarin mainitsemat akkujen ynnä muiden vähähiilisen infrastruktuurin tarvitsemien materiaalien louhinnan ongelmat ovat kyllä todellisia, ja myös rebound-ilmiö on todellinen. Molempiin voidaan puuttua lähinnä tiukemmalla regulaatiolla. Oletankin, että tämän kirjasen lukeneet perussuomalaiset ryhtyvät viimein suojelemaan suomalaista luontoa ja ainutkertaisia kansallisvarantojamme maamme 1700-luvulta peräisin olevan kaivoslain hyväksikäyttäjiltä. Tällä hetkellä Perussuomalaiset r.p. on nimittäin ainoa eduskuntapuolue, joka edelleen vastustaa kyseisen lain kauan odotettuja tiukennuksia.

Energiewende – Saksan umpikujaan päätyneen energiakäänteen opetukset (Heikki Koskenkylä)

Tässä luvussa Koskenkylä kertaa pintapuolisesti ja varsin yksioikoisesta näkökulmasta Saksan niinsanotun energiakäänteen eli Energiewenden opetukset. Energiewende oli suunnitelmana hyvin huono, kuten asiasta varoiteltiin jo 2011, ainakin jos tavoitteena pidettiin hiilidioksidipäästöjen vähentämistä eikä ydinvoimaloiden sulkemista. Silti Koskenkylänkin käyttämistä numeroista selviää, että Saksa on aidosti kyennyt lisäämään merkittävästi uusiutuvan energian tuotantoa ja leikkaamaan kasvihuonekaasupäästöjään. Vähennys olisi suurempi ja se olisi saavutettu nopeammin, jos Saksa ei olisi myös sulkenut ydinvoimaansa, mutta tämä ei ollut Saksassa valitettavasti poliittista realismia Fukushiman jälkeen.

Silti, on tosiasia, että vaikka Energiewende oli huono suunnitelma, se on kyetty toteuttamaan, ja suurin osa saksalaisista on edelleen sen takana. Saksa ei myöskään ole köyhtynyt takapajulaksi eivätkä sen asukkaat asu maakuopissa, vaikka sähkö onkin selvästi muuta Eurooppaa kalliimpaa. Päin vastoin, Saksa on edelleen Euroopan mahtavin talousmahti, ja Berliini se suunta, jonne Euroopan muut poliitikot kumartavat. Oli Energiewendestä mitä mieltä hyvänsä, aivan ilmeisesti se ei ole raunioittanut Saksaa.

Sinänsä asiallisen aikaisemman materiaalin tiivistelmänä toimivan katsauksen lomassa Koskenkylä tosin tekee aasinsillan, jota en ole kuullut yhdenkään energia-analyytikon koskaan tehneen. Koskenkylä nimittäin yhdistää Energiewenden epäonnistumisen Saksan ”epäonnistuneeseen” pakolaispolitiikkaan. Aasinsillan vetäminen maahanmuuttoon näyttää olevan Perussuomalaisten kannanotoille jonkinlainen vaatimus, mutta mitään sen kummempia perusteita asialle ei nytkään esitetä, Koskenkylästä nyt vain tuntuu että yhteys on selvä.

Koskenkylästä tuntuu myös, että turve on ”osittain uusiutuva energianlähde” (s. 54), että sen polttamisen päästöjä voidaan vähentää olennaisesti (miten, sitä ei kerrota), ja että ”punavihreät puolueet” ovat alkaneet ehdottaa ”aivan liian epärealistisia aikatauluja ja kansalle sekä yrityksille kalliiksi käyviä energianhuollon ratkaisuja” (kts. aikaisemman luvun kritiikki). ”Musta tuntuu” onkin Koskenkylän omien pohdintojen keskeistä lähdeaineistoa.

Ydinvoima on tehokkain työkalu ilmastonmuutoksen hillintään (Rauli Partanen)

Disclaimer: olen kirjoittanut kaksi kirjaa yhdessä Rauli Partasen kanssa.

Tämä luku on lähinnä tiivistelmä kirjoistamme Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen. Sikäli kun tiedän, esitetyt tiedot pitävät edelleen paikkansa, ja toisin kuin muut kirjoittajat antavat ymmärtää, Partanen mainitsee myös tosiasian, että ydinvoimalla historiallisesti saavutettujen päästövähennysten keskeinen tekijä oli kyseisten hankkeiden toteuttaminen valtiovetoisina, valtionyhtiöiden tai niihin rinnastuvien puolimonopolien projekteina – ja että niiden toteuttaminen nykyisillä dereguloiduilla energiamarkkinoilla olisi vaikeaa (s. 59). Tämä tosiasia on, ikävä kyllä, pahassa ristiriidassa kaikkien muiden kirjoittajien vankkumattoman markkinauskon kanssa.

Hiilivuoto ja ilmastotullit (Marko Hamilo)

Hamilo aloittaa tämän luvun julistamalla yhteismaan tragediaa ja yksityisomistuksen siunauksellisia vaikutuksia. Jätän nyt käsittelemättä tähän teoriaan kohdistuneen seikkaperäisen, kattavaan empiiriseen aineistoon perustuvan kritiikin, josta mm. eräs Elinor Ostrom sai muun ohessa taloustieteen Nobelin (mistä ”talousasioiden perusteiden” onnettomasta opettamisesta suomalaisia kouluja syyttävä Hamilo ei ilmeisesti ole kuullut; s. 67) ja lukuisat muut käsitteeseen liittyvät ongelmat, jotka selviävät suhteellisen vähäisellä googlaamisella. Koko luku perustuu kuitenkin puhtaaseen teoriaan, jonka perusteella Hamilo arvioi, että ”maantieteellisesti rajattuna kunnianhimoinen ilmastopolitiikka voi siis johtaa ”hiilivuotoon” päästökauppajärjestelmän ulkopuolelle ja päästöjen globaaliin lisääntymiseen.”

Kuten jo aiemmin todettiin, empiria ei ole Hamilon vahvuuksia. Jos olisi, hän olisi luultavasti huomannut paitsi yhteismaan tragedian empiriaan vahvasti pohjaavan kritiikin, myös empiiriset tutkimukset hiilivuodosta. Hiilivuoto on teoriassa mahdollinen ongelma, ja sen mahdollisuus tulee huomioida päätöksenteossa, mutta empiria ei ole kyennyt vahvistamaan Hamilon ja muiden poliittisen oikeiston edustajien pelotteluja: jopa teollisuusmaiden etujärjestö OECD toteaa katsauksessaan, että ympäristörajojen tiukkuudella ei ole ollut juuri mitään vaikutusta maailmankaupan koostumukseen (Kozluk ym, 2016). Edes sellaiset yritykset, jotka ovat joutuneet maksamaan päästöistään ja joilla olisi jo tuotantolaitokset valimina EU:n ulkopuolella, eivät todellisuudessa ole siirtäneet tuotantoaan (kts. VATT:in päätutkija Marita Laukkasen haastattelu Helsingin Sanomissa). On tietenkin totta, että saastuttavimmat teollisuuden alat kärsivät kunnianhimoisesta ilmastopolitiikasta, samalla kun vähemmän saastuttavat alat hyötyvät: tämä on koko ilmastopolitiikan tarkoitus.

Hiilivuoto voi siis olla ongelma tulevaisuudessa, kun päästömaksut nousevat. Todellisuudessa teollisuuden ja tuotannon sijoittumispäätöksiin vaikuttaa kuitenkin niin moni muu asia kuin energian hinta, että on lähes varmaa, että ongelma on paljon pienempi kuin pelotellaan. On myös syytä muistaa, että oikeistolla on kohta 200 vuoden historia pahasti ylimenneestä pelottelusta aina, kun joku esittää yritysten toimintaa millään tavalla rajoittavaa lainsäädäntöä.

Ilmastopakolaiset (Simo Grönroos)

Luku alkaa vahvasti esittämällä, että ”Suomea voidaan pitää pohjoisena maana yhtenä harvoista ilmastonmuutoksen hyötyjistä” (s. 75), mikä tietenkin pitää paikkansa, jos emme laske esimerkiksi tuhohyönteisten, tautien, satokatojen, metsätuhojen, hellekausien, lisääntyvien myrskyjen tai muiden ikävien mutta tulevaisuudessa yleistyvien ilmiöiden kaltaisten ongelmien kustannuksia. Pääasiallisesti luvun tavoitteena on kuitenkin – perussuomalaisille jokseenkin yllätyksellisesti – vähätellä pakolaisongelmaa.

Grönroos on löytänyt lainausmerkeistä päätellen jostain katsauksesta osan virkkeestä, jossa todetaan, että ilmastonmuutoksen myötä ”suuria alueita muuttuu asuinkelvottomiksi” (s. 76). Tämä on aivan todellinen riski. Nyt jo asfaltti sulaa kesäisin Intian suurkaupungeissa, ja mikäli nykymeno jatkuu, esimerkiksi tiheästi asuttujen Indusin ja Gangesin jokilaaksoissa tulee todennäköisesti olemaan viimeistään vuosisadan loppupuolella alueita, joilla lämpötila ja ilmankosteus nousevat niin korkealle, että kaikki suojattomat ihmiset kuolevat lämpöstressin vuoksi (Im ym. 2017). Pahasti heikentyneiden elinolojen riski koskettaa koko Etelä-Aasiaa, toisin sanoen aluetta, jolla elää noin viidesosa maailman kaikista ihmisistä. Monilla muilla alueilla etenkin suurkaupungit tulevat lämpenemään ja kärsimään vakavasti lämpöaalloista, lisäten etenkin heikompien ryhmien kuten vanhusten ja lasten kuolleisuutta selvästi (Oleson ym., 2013). Kuumuuden vuoksi ulkona työtä tekevien tuottavuus tulee putoamaan selvästi, mahdollisesti jopa alle puoleen (Dunne ym., 2013), ja ylipäätään asumisesta tulee entistä inhottavampaa ja vaikeampaa.

Grönroos ratkaisee pulman kieltämättä ennennäkemättömällä tavalla: hänen mielestään ongelmaa ei oikeastaan ole olemassa, koska ilmaston lämpeneminen ei suoranaisesti tapa ihmisiä (tosin katso esimerkiksi yllä mainittu Im ym. 2017), vaan vain tekee aiemmin harjoitetuista elinkeinoista mahdottomia. Lukijalle jää melko epäselväksi, miten tämä oikeastaan ratkaisee ongelman, mutta kun Grönroos vielä lisää, että kokonaisia alueita ei ole muuttumassa asuinkelvottomaksi ”lähitulevaisuudessa”, niin asia onkin hänen mielestään käsitelty, eikä ainakaan Suomen tarvitse kantaa mitään vastuuta yhtään mistään. Omalle argumentilleen valitettavasti hän kuitenkin viittaa Maailmanpankin ja Norwegian Refugee Councilin arvioihin ja ennusteisiin, joiden mukaan luonnonmullistukset ovat jo nyt ajaneet pakosalle noin 20 miljoonaa ihmistä, ja reilut 143 miljoonaa on vaarassa (s. 77). Mutta ei hätää! Tämän muuttoliikkeen ”luonnollinen suunta” on köyhien maiden kaupunkeihin, joten tämäkään ei ole meidän ongelmamme, eikä sen ”tarvitse välttämättä aiheuttaa erityisiä toimenpiteitä länsimaissa”.

Turve paha, puu hyvä, vai miten se menikään? (Marko Hamilo)

Tässä luvussa Hamilo mätkii jo joitain vuosia sitten kuoliaaksi mätkittyä puu-ukkoa esittäessään, että turpeen polttoa vastustavat tahot ovat kuitenkin hyväksyneet puun polton – mikä ei välttämättä ole yhtään sen parempaa. Tämä on jopa oikein, mutta ei nyt varsinaisesti mikään suomalaisten hurraahuutojen paikka, eikä mitään, mitä ei olisi jo käyty läpi viimeistään noin vuonna 2016. (Olemme kirjoittaneet Atte Harjanteen (vihr.) kanssa aiheesta tutkimusjulkaisunkin, Harjanne & Korhonen 2019.) Tällä hetkellä puunpolton vaikutukset ovat havaintojeni mukaan laajalti ympäristöjärjestöjen keskustelussa, ja nimenomaan nämä järjestöt, ei kukaan Hamilon viiteryhmästä, myös vastustavat metsien hakkuita ja puun polttamista tehokkaimmin. Luvun loppukaneettiin on helppo yhtyä – bioenergia ei näytä olevan suuren mittaluokan ratkaisu ilmastokysymykseen – mutta valistus kannattaisi suunnata ensi sijassa perussuomalaisten omien äänestäjien ja Keskustan suuntaan.

Muovihysteria (Mikko Paunio)

Mikko Paunio on tehnyt pitkän ja jollain mittarilla epäilemättä ansiokkaan uran ympäristönsuojelijoiden haukkumisessa, alkaen kirjallaan Vihreä valhe (1990) ja sen uudistetulla laitoksella (2015). (Olen arvostellut jälkimmäisen teoksen taiemmin.) Paunion tavaramerkistä, ympäristöliikkeen ja erityisesti vihreiden syyttäminen natseiksi koska Saksan vihreässä liikkeessä on ollut mukana entisiä natseja ja esoteeriseksi uskonlahkoksi, koska osa Suomen vihreiden perustajista on käynyt Steiner-koulun, on onneksi tässä luvussa vain vähän viitteitä, ja epäilemättä osa vuolaasta kritiikistä osuu maaliin. (On aivan totta, että muovipillien kieltäminen sai suhteetonta mediahuomiota, mutta tämänkaltaisia asioita arvostelevilta unohtuu aina, että ihminen voi vastustaa useaa asiaa samaan aikaan.) Valitettavasti tarvittaisiin todella aiheeseen perehtynyt asiantuntija ruotimaan, mitkä kauniisti sanoen kärjekkäistä kommenteista ovat totta, mitkä ovat liioittelua, ja mitkä ovat enemmänkin fantasiaa. Tässä asiassa en sellainen ole, joten jätän työn jollekin muulle – totean vain, että tämänkin luvun keskeinen kontribuutio on retoriikan eikä ympäristön tutkimukselle.

Ympäristöveroja ja keltaliivejä (Simo Grönroos)

Tässä luvussa Grönroos tekee asiallisen mutta noin viisi vuotta ajastaan jäljessään olevan huomion siitä, että haittaverojen kiristäminen tulee kompensoida etenkin köyhemmille. Tämä on tarkalleen mitä esimerkiksi Vasemmistoliitto esittää, ja mitä Perussuomalaiset puolestaan vastustaa. Mutta Grönroosin tavoite artikkelissa ei olekaan edistää reilua siirtymää talouteen, joka ei tuhoaisi maailmaamme, vaan käyttää haittaverojen kompensointia keppihevosena haittaverojen vastustamiseen.

Paha liha? Henkilökohtaisten valintojen merkityksestä (Tiera Laitinen)

Kyseessä on yksi kirjan hämmentävimmistä luvuista. Kirjoittaja antaa ensin ymmärtää, että esitykset kasvisruoan osuuden lisäämisestä ja lihan vähentämisestä eivät oikeasti olisi ympäristölle hyväksi, mutta sitten hän joutuu esittelemään varsinaisia tutkimustuloksia. Kun täysin mielivaltainen vertailu pihvin ja salaatin välillä on saatu alta pois (kirjoittajalle on kunniaksi, että hän huomaa itsekin vertailun olevan pöljä), esimerkiksi kuvat 2b ja 3 näyttävät melko vastaansanomattomasti, yhdellä vilkaisulla, että kyllä, kasvisruokaan siirtyminen olisi todellakin ihan jo ilmaston kannalta hyvä juttu.

Luvussa myös odotetusti kritisoidaan luomutuotantoa, koska Vihreät kannattavat sitä. On aivan totta, että luomutuotannossa tarvitaan enemmän peltopinta-alaa, mutta tällaiset vertailut unohtavat aina, että nykyiset teolliset viljelymenetelmät perustuvat suunnattoman suureen ”energiatukeen” teollisten lannoitteiden, torjunta-aineiden ja fossiilisella polttoaineella käyvien koneiden kautta. Tämä järjestely ei ole kestävä, yksin jo siksi, että suurin osa lannoitteista valmistetaan maakaasua käyttäen (mm. Smil, 2017), eikä myöskään ravinnevalumien, maaperän köyhtymisen ja joillain seuduin maan eroosion vuoksi. Luomuviljelyssä on edelleen vakavia ongelmia, mutta se on ainakin askel oikeaan suuntaan.

Tässäkin luvussa esitetään, että yhteiskunnan ohjaus pitäisi kohdistaa vain hintaan, ei mihinkään muuhun, jolloin ”vapaat markkinat huolehtivat sitten parhaiten päästöille asetetun hinnan välittymisestä lopputuotteiden hintoihin”. Olen itsekin kritisoinut tätä kaunista mutta syvästi ongelmallista teoriaa esimerkiksi omassa väitöskirjassani (Korhonen, 2017), joten ei siitä sen enempää, todettakoon vain, etten tiedä yhtäkään ympäristötutkijaa, joka ostaisi tämän teoreettisesti puhdasoppisen ajatuksen.

Lapsi, joka komensi paavia – järki ja tunteet ilmastokeskustelussa (Matias Turkkila)

Tämä on kokoelman hämmentävin osuus: maalaileva, kirjallisia sävyjä tavoitteleva tunteenpurskaus Greta Thunbergista. Turkkila toistaa kaikki oikeistoänkyröiden Thunbergistä esittämät kliseet ja maalaa hänestä pahantahtoisten voimien sätkynuken. En ota tähän pahan olon purkaukseen enempää kantaa kuin toteamalla, että katsokaapa rinnakkain Thunbergin ja Turkkilan tallennettuja esiintymisiä, ja miettikää, kumpi heistä on todennäköisemmin sätkynukke. Muuten koko luku on perussuomalaisen aktiivin sekavaa projisointia siitä, miten Vihreitä hallitsee laskelmoiva, kyyninen, kannattajiaan pettävä eliitti ja miten kaikki muut – erityisesti vihervasemmistolaiset – ajattelevat vain tunteella ja tekevät politiikkaa tunnepohjaisesti. Nämä ovat kovia sanoja mieheltä, joka on toiminut vuosikausia puolueessa, jonka kontribuutio Suomen politiikkaan on täysin faktavapaan tunnepuheen ottaminen politiikan teon keskiöön ja jonka edustajien mukaan tärkeintä on se, ”miten nämä asiat koetaan.”

Mainittakoon, että Turkkilan mielestä vihreällä liikkeellä ”on koko sen historian aikana ollut vain kaksi loppuun saakka periaatteellista toimijaa” (s. 127), Eero Paloheimo ja Pentti Linkola. Äärioikeiston ideologista liikehdintää seuraaville tämä toteamus ei ole yhtään minkäänlainen yllätys.

Se isoin asia – Maapallon väestö ja ympäristön kestävyys (Eero Paloheimo)

Muista kirjan kirjoittajista poiketen Paloheimolla on pitkä tausta ympäristöliikkeessä, ja sen huomaa myös kirjoituksesta. Alkuosa kirjoituksesta on suorastaan kiinnostavaa, joskaan ei mitenkään uutta: Paloheimo on esittänyt samat ajatukset jo vuosikymmenien ajan.

Paloheimo on myös säilyttänyt käsityksensä ongelmien perussyystä: se on ihmislajin lisääntyminen. Kuten tälle genrelle on tyypillistä, Paloheimo esittää Maapallon kestäväksi väkimääräksi kaksi miljardia ihmishenkeä, ja kuten genrelle on tyypillistä, tämä pitäisi saavuttaa puuttumalla rankasti perusoikeuksiin jossain muissa maissa. Paloheimo esittää pakollista yhden lapsen politiikkaa yhdeksään väkirikkaaseen Aasian maahan, ja tietysti syntyvyyden säännöstelyä myös Afrikkaan. (Yhden lapsen politiikan lukuisille ongelmille ei riitä yhtäkään lausetta.) Koska Suomessa on historiallisten sattumien seurauksena paljon tilaa mutta vähän ihmisiä, meidän ei tietysti tarvitse tehdä mitään, paitsi antaa apua muille maille näiden tavoitteiden saavuttamisessa. ”Ole huoletta,” Paloheimo rohkaisee yksittäistä kansalaista (s. 149). Joku muu maksaa laskun!

Väestömäärää kauhistelevien ajattelussa on muutamakin looginen ongelma. Ensimmäinen näistä on se, että nykyisen kriisin ratkaiseminen syntyvyyttä vähentämällä ei enää onnistu, sillä väestönkasvu tulee etupäässä eliniän pitenemisestä. Koska väestömäärään puuttuminen ympäristöongelmien hillitsemiseksi ei enää oikein onnistu syntyvyyttä vähentämällä, meidän tulisi puuttua ihmisten elinikään. Suomeksi sanottuna, meidän tulisi lyhentää ihmisten elinikää, eli käytännössä jättää sairaat hoitamatta ja murhata ihmisiä.

Vaaditun tappamisen määrä olisi hirmuinen. Toinen maailmansota kaikkine sivuvaikutuksineen tappoi arviolta 100 miljoonaa ihmistä noin yhdeksässä vuodessa (jos sodan lasketaan alkaneen Japanin hyökkäyksestä Kiinaan). Tällainen teurastus olisi täysin riittämätöntä, paitsi jos se kohdistuisi kaikkein rikkaimpiin eli eniten kuluttaviin ihmisiin. Tätähän väestön vaikutuksesta huolestuneet eivät kuitenkaan koskaan esitä, vaikka esimerkiksi ympäristövaikutusten hahmottamiseen käytetty niinsanottu Kaya-identiteetti

I = PAT,

jossa I on vaikutus, P on populaation koko, A varakkuus, ja T teknologia, sisältää selkeästi yhtenä terminä (A) varakkuuden: jos vaikutusta I halutaan pienentää puuttumalla populaatioon P, tehokkaimmin se onnistuu puuttumalla niihin alapopulaatioihin, joiden varakkuus A on korkein.

Todellisuudessa tietysti jokainen täyspäinen ihminen yrittää välttää massamurhat, ja yksin siitä syystä väestönkasvusta puhuminen on hivenen turhaa. Tämän puheen keskeinen tarkoitus onkin se, että väkiluvusta ja sen kasvusta puhumalla yritetään kierittää vastuu rikkaan maailman aiheuttamien ympäristöongelmien ratkaisemista maailman köyhien harteille. Mitään realistista suunnitelmaa, miten väestönkasvua voitaisiin nykytilanteessa merkittävästi rajoittaa, ei ole olemassa, ja asiasta puhuminen Paloheimon tapaan on mitä syvintä epärealismia. Ihmiskunnan lukumäärä vuosisadan puolivälissä tulee olemaan jotain 9 ja 11 miljardin välillä, ja tämä on yksinkertaisesti lukittu vastaus, joka on huomioitava yhtälöissä.

Ylläoleva ei tietenkään tarkoita, että väestönkasvulle ei voisi tai pitäisi tehdä yhtään mitään. Maailman väestönkasvuun on hyvä ja tarpeen puuttua, ja tutkitusti tehokkaimmin se tapahtuu naisten kouluttamisella – keinolla, jonka Paloheimo tyrmää ”tempuksi” (s. 148). Käytännössä tilanne on se, että syntyvyys kautta maailman on jo voimakkaassa laskussa, ja tätä kehitystä on hankala merkittävästi nopeuttaa. Niille, jotka silti vaativat saada jankuttaa väestönkasvun ongelmallisuudesta, minulla on yksi, selkeä, jokaisen yksilökeskeisen oikeistolibertaarin ympäristöajatteluun varmasti sopiva ohje: aloita muutos itsestäsi.

Editoitu hieman 19.9. luettavuuden parantamiseksi.

Lähteet

Ashford, N. A., Ayers, C., & Stone, R. F. (1985). Using Regulation to Change the Market for Innovation. Harvard Environmental Law Review, 9, 419–466.

Bonifant, B., Ratcliffe, I., & van der Linde, C. (1994). Competitive Implications of Environmental Regulation: A Study of Six lndustries (Vol. 20036). Washington DC: Management Institute for Environment and Business / Environmental Protection Agency.

Dunne, J. P., Stouffer, R. J., & John, J. G. (2013). Reductions in labour capacity from heat stress under climate warming. Nature Climate Change, 3(6), 563–566. https://doi.org/10.1038/nclimate1827

Hall, C. A. S., & Day, J. W. (2009). Revisiting the Limits to Growth After Peak Oil. American Scientist, 97(3), 230–237.

Hammit, J. K. (2000). Are the costs of proposed environmental regulation overestimated? Evidence from the CFC phaseout. Environmental and Resource Economics, 16, 281–301.

Harjanne, A., & Korhonen, J. M. (2019). Abandoning the concept of renewable energy. Energy Policy, 127(April), 330–340. https://doi.org/10.1016/j.enpol.2018.12.029

Heynen, N., McCarthy, J., Prudham, S., & Robbins, P. (2007). Neoliberal Environments: False promises and unnatural consequences. Abingdon: Routledge.

Hoogma, R. (2000). Exploiting Technological Niches: Strategies for Experimental Introduction of Electric Vehicles. Enschede: Twente University Press.

Im, E.-S., Pal, J. S., & Eltahir, E. A. B. (2017). Deadly heat waves projected in the densely populated agricultural regions of South Asia. Science Advances, 3(8), e1603322. https://doi.org/10.1126/sciadv.1603322

Kemp, R. (1995). Environmental Policy and Technical Change: A Comparison of the Technological Impact of Policy Instruments. Väitöskirja. University of Maastrich.

Korhonen, J. M. (2017). Constructed solutions to constructed constraints: Resource scarcities and technological change. Väitöskirja, Aalto University School of Business.

Korhonen, J. M. (2018). Overcoming Scarcities Through Innovation: What Do Technologists Do When Faced With Constraints? Ecological Economics, 145, 115–125. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2017.08.023

Kozluk, T., Timiliotis, C., & OECD. (2016). Do environmental policies affect global value chains? A new perspective on the pollution haven hypothesis (OECD Economics Department Working Papers No. 1282). Paris. https://doi.org/10.1787/18151973

Nørgård, J. S., Peet, J., & Ragnarsdóttir, K. V. (2010). The History of The Limits to Growth. The Solutions Journal, 1(2), 59–63. Retrieved from https://www.thesolutionsjournal.com/article/the-history-of-the-limits-to-growth/

Oleson, K. W., Monaghan, A., Wilhelmi, O., Barlage, M., Brunsell, N., Feddema, J., … Steinhoff, D. F. (2015). Interactions between urbanization, heat stress, and climate change. Climatic Change, 129(3–4), 525–541. https://doi.org/10.1007/s10584-013-0936-8

Oreskes, N., & Conway, E. M. (2010). Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming. New York: Bloomsbury.

Roediger-Schluga, T. (2004). The Porter Hypothesis And The Economic Consequences Of Environmental Regulation: A Neo-Schumpeterian Approach. Cheltenham and Northampton: Edward Elgar.

Shnayerson, M. (1996). The Car That Could: The Inside Story of GM’s Revolutionary Electric Vehicle. New York: Random House.

Smil, V. (2017). Energy and Civilization: A History. Cambridge, MA: MIT Press.

Turner, G. M. (2008). A comparison of The Limits to Growth with 30 years of reality. Global Environmental Change, 18(3), 397–411. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2008.05.001

Wang, H., Lu, X., Deng, Y., Sun, Y., Nielsen, C. P., Liu, Y., … McElroy, M. B. (2019). China’s CO2 peak before 2030 implied from characteristics and growth of cities. Nature Sustainability, 2(8), 748–754. https://doi.org/10.1038/s41893-019-0339-6

Ympäristökriisiä ei voi ratkaista, jos mikään ei muutu

Kirjoittelin Twitterissä muutaman äskettäisen ympäristökeskustelun kirvoittaman ajatuksen.

Lyhyesti sanottuna: ajatus siitä, että olisi olemassa joku ”strategia” tai ”ratkaisu” millä ympyrä saataisiin neliöityä ja sivilisaation säilyminen varmistettua niin että kukaan ei joudu luopumaan mistään, on fantasiaa.

Arvostelin aikaisemmin miljardööriä, joka omistaa enemmistön yrityksestä, jonka myymät aineet tuottavat n. 10% Suomen kaikista päästöistä. (Lopettamalla kyseisen firman yhtä päivää nopeammin, hän säästäisi planeettaa n. 2-3x enemmän kuin muilla toimillaan yhteensä vuodessa. Vaikka hän tekisi mitä, hän ei luultavasti kykenisi elinaikanaan edes kuittaamaan yrityksensä edesauttamia vahinkoja.)

Reaktio oli ennustettava. Vaadittiin, että minun pitäisi arvostelun sijaan keskittyä johonkin ”ratkaisuihin” tai ”strategioihin”, joiden ansiosta esimerkiksi juuri planeettaa tuhoamalla miljardiomaisuuksia haalineiden ei tarvitsisi luopua mistään, mutta koko ajan kasvava ongelma saataisiin ratkaistua.

Olen kuitenkin tehnyt ja seurannut ympäristötutkimusta pian 13 vuotta. Olen lukenut läpi likimain jokaisen suomeksi tai englanniksi ilmestyneen esityksen strategiasta, taktiikasta taikka ratkaisusta. Näitä on aika monta.

Mikään niistä ei toimi, jos kukaan ei luovu mistään. Näitä kaikille sopivia ratkaisuja on yritetty löytää planeetan parhaiden aivojen toimesta yli 30 vuotta.

30 vuotta sitten olisi vielä ollut ratkaisuja, jotka olisivat vaatineet vain vähän jos lainkaan luopumista. Niihin ei tartuttu, joten nyt sitten tarvitaan enemmän luopumista.

Nyt on sitten edessä valinnan paikka. Kuka luopuu ja miten paljon heille jää jäljelle?

Keskeisiä ryhmiä tässä ovat:

– tulevat sukupolvet

– maailman köyhät

– rikkaiden maiden tavalliset ihmiset

– rikkaat.

Nykymenon lopputulos voidaan tiivistää niin, että tulevat sukupolvet luopuvat lähes tai täysin kaikesta, maailman köyhät suurimmasta osastaan, rikkaiden maiden tavalliset ihmiset ennen pitkää paljosta, ja rikkaat – eivät mistään, paitsi jos ja kun romahdus koittaa.

Meidän on tehtävä valinta, joko aktiivisesti tai jättämällä valinta tekemättä: Jatkammeko lähinnä rikkaiden ehdoilla tehtyä politiikkaa?

Ympäristökriisiin ei ole mitään patenttiratkaisua, jolla tämän valinnan voisi välttää.

Ei ole ihmeteknologioita eikä ratkaisun avaavia taikasanoja. Me tiedämme jo ihan tarkalleen, mikä olisi taloudellisesti optimaalinen ratkaisu ympäristökriiseihin: riittävän korkeat haittaverot. Olemme tienneet tämän jo kauan.

Kysymys on siitä, miten ne riittävän korkeat verot saadaan aikaan.

Toisin sanoen, kyse on viime kädessä poliittisesta vallasta. Kasvava joukko tutkijoita on sitä mieltä, että ympäristökriisiä ei ole mahdollista ratkaista, jos vaurauden epätasaiseen jakautumiseen ei puututa. Yksi tärkeä syy on se, että epätasaisesti jakautunut vauraus tekee muutoksista mahdottomia: sekä rikkaat että köyhät vastustavat.

Rikkaat vastustavat, koska he menettäisivät tietysti ainakin vähän omaisuudestaan.

Köyhät vastustavat, koska heillä ei ole varaa ottaa riskejä suurista muutoksista elinkeinorakenteessa. Näitä muutoksia olisi kuitenkin pakko tehdä, jos haluamme turvata sivilisaation tulevaisuuden.

Ainoa tietämäni tie ulos tästä on se, että köyhien asema turvataan samalla, kun tarvittavat muutokset tehdään. Tämä voidaan tehdä joko hyväksymällä suurtyöttömyys ja jakamalla perustuloa, tai investoimalla valtavasti vähähiiliseen infrastruktuuriin ja sitä kautta työpaikkoihin.

Kumpikin reitti tulee sattumaan rikkaisiin. Kummassakin reitissä heille kuitenkin jäisi enemmän kuin tarpeeksi.

Vaihtoehdossa kenellekään ei välttämättä jää mitään – joskin rikkaimpien jälkeläiset olisivat todennäköisemmin viimeisten selviytyjien joukossa, sikäli jos väkijoukoilta ja vallankumouksilta säästyvät.

Kysymys on nyt ihan yksinkertaisesti siitä, kuka käyttää yhteiskunnallista valtaa, ja kenen eduksi.

On useita syitä, miksi poliitikot käyttävät nykyisin valtaa enemmän rikkaiden eduksi.

Ennen pitkää tämä vaan koituu tavallisten ihmisten ja tulevien polvien vahingoksi. Jos eläisimme todella demokratiassa, jossa yhdellä ihmisellä olisi valtaa sen yhden äänen verran, päätöksen pitäisi olla hyvin yksinkertainen. Esimerkiksi eurooppalaisista peräti 92 prosenttia kannattaa hiilipäästöjen ajamista nollaan vuoteen 2050 mennessä.

Se, että päätös on silti näinkin vaikea, on parhaita merkkejä siitä, että elämme enemmän tai vähemmän plutokratiassa. Ja tämä on se, mihin on nyt saatava muutos. Kaikki ympäristöstrategiat ja kiiltävälle paperille painetut raportit ovat enemmänkin sijaistekemistä, jos tarvittavia ja koko ajan suuremmiksi kasvavia muutoksia ei kuitenkaan voida rikkaiden ja köyhien pelossa tehdä.

Tiedämme jo aivan mainiosti, mitä pitäisi tehdä. Emme vain tee sitä.

Lopunviimein, ympäristökriisin ytimessä on pidäkkeetön ahneus. Mikään tekniikka taikka kohteliaisuuksiin puettu tapa viestiä asioista ei yksinkertaisesti voi ratkaista ongelmaa, jos tähän ahneuteen ei voi eikä saa puuttua.

Meidän on opeteltava elämään ilman talouskasvua

Kerroin viime viikolla YLE:n haastattelussa, että meidän tulisi ryhtyä vakavasti suunnittelemaan siirtymistä sellaiseen yhteiskuntajärjestykseen, joka kestää myös talouskasvun hyytymisen. Avaan tässä nyt tätä väitettä hieman syvällisemmin kuin lyhyen haastattelun aikana on mahdollista.

Ensinnäkin, en vastusta talouskasvua sinänsä. Olen kasvuagnostinen: jos mittari nimeltä BKT kasvaa samalla kun ympäristövahingot vähentyvät ja yhteiskunnista tulee parempia paikkoja elää, miksi vastustaisin mittarin kasvua? Vastustan vain talouskasvun ja ylipäätään taloudellisten arvojen nostamista politiikan prioriteeteiksi. Yhteiskuntien keskeisinä tehtävinä ei pitäisi olla talousmittareiden highscoren jahtaaminen vaan ihmisten hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääminen ja ylläpitäminen niin hyvin kuin se on ympäristörajojen puitteissa mahdollista.

On kuitenkin hyviä syitä opetella tyydyttämään näitä tavoitteita ilman talouskasvua. Valitettavasti tällä hetkellä tilanne on se, että talouskasvu ei käytännössä ole mahdollista ilman, että ympäristövahingot lisääntyvät. Kulutuksemme ylittää jo nyt kestävät rajat; siksi kulutuksen kasvattaminen kestävästi on mahdotonta, ainakin ennen kuin olemme siivonneet infrastruktuurimme perusteellisesti. Yhteiskuntamme perusinfrastruktuuri rakentuu liiaksi saastuttaville ja ympäristöä tuhoaville rakenteille, ja muutosnopeus kohti kestävämpää yhteiskuntaa on aivan liian hidasta.

Tässä kohdassa yksinkertaiseen talousteoriaan uskovat ryntäävät aina huutamaan, että olen ihan väärässä: tokihan talous voi kasvaa vaikka loputtomiin!

Valitettavasti tämä on mahdollista vain teoriassa. Vaikka valtavirtainen talousteoria ei hyväksykään luonnonlakeja kuten termodynamiikkaa osaksi teorioitaan, ne rajoittavat silti tosiolevaisen talousjärjestelmän toimintaa. Tämän voi osoittaa sangen yksinkertaisella matematiikalla, ja koska suurin osa lukijoistani taitanee englannin, en aio keksiä pyörää uudelleen vaan yksinkertaisesti suosittelen lukemaan tämän prof. Tom Murphyn kirjoituksen, jossa hän selittää kattavasti, miksi talouskasvulle on pakko olla jonkinlaiset rajat.

Erittäin lyhyesti tiivistäen (suosittelen lukemaan koko jutun, ja linkatun aikaisemman jutun energiankulutuksesta), talouskasvua ei voi repiä loputtomiin tehokkuusparannuksista, koska tehokkuudelle on selvät, termodynaamiset rajat; eikä sitä voi repiä loputtomiin “aineettomasta” kulutuksesta, koska

  1. todella aineetonta kulutusta ei ole olemassakaan,
  2. pelkästään energiaakin käyttävän kulutuksen jatkuva kasvu johtaisi siihen, että Maapallolla olisi viimeistän parin tuhannen vuoden päästä tuotettava yhtä paljon energiaa kuin mitä Aurinko tuottaa (jätän lukijan arvioitavaksi, mitä tämä tekisi Maapallon keskilämpötilalle) ja
  3. vaikka aineeton kasvu olisikin mahdollista, kasvun jatkuminen tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, että ennen pitkää tämä teoreettinen aineeton talous kasvaisi niin suureksi, että kaikkien aineellisten asioiden suhteellinen hinta laskisi olemattoman pieneksi.

Toisin sanoen, loputon aineeton talouskasvu tarkoittaa sitä, että ennen pitkää yksittäinen ihminen voisi teoriassa ostaa kaikki maailman aineelliset resurssit – siis aivan kaikki rakennukset, pellot, kaivokset ja tuotantolaitokset – viikkorahoillaan. Tässä kohtaa on täysin sallittua käyttää maalaisjärkeä ja todeta, että teoria on absurdi, aivan riippumatta siitä, kuinka monta taloustieteen nobelistia väittää loputtoman kasvun olevan yksinkertainen juttu.

Mikään ylläolevista ei ole millään tavalla ideologinen väite, vaan yksinkertaista matematiikkaa. Jos höllennämme täysin tieteenvastaista ajatusta täydellisen aineettomasta kasvusta hivenen ja myönnämme, että kaikki taloudellinen toimeliaisuus vaatii vähintään energiaa, törmäämme kasvun konkreettisiin rajoihin yllättävän nopeasti. Jos maailman energiankulutuksen kasvu jatkuu maltillista kahden prosentin vuositahtia (ts. nykyistä hitaammin), joudumme päällystämään koko planeetan (meret mukaanlukien) aurinkopaneeleilla noin 300 vuoden kuluessa. Noin 1500 vuoden kuluttua meidän täytyisi tuottaa yhtä paljon energiaa kuin Auringon, noin 3000 vuoden päästä tarvitsisimme koko galaksimme energiantuotannon, ja ehkäpä 6000-9000 vuoden kuluttua käyttäisimme koko maailmankaikkeuden arvioidun energiantuotannon – jolloin kasvu viimeistään loppuisi. Nämä ovat yksinkertaisesti aritmeettisia tosiasioita.

Kuva 1: tasaisen kasvun vaikutukset. Kuvasta voi itse kukin arvioida, miten nopeasti esimerkiksi kolmen prosentin vuosikasvu nollaisi hyödyt, jos teknologialla voidaan puolittaa päästöt (tässä tapauksessa n. 23 vuotta). Laskentaan on olemassa myös nyrkkisääntö: jos jokin asia kasvaa x prosenttia aikayksikössä, sen kaksinkertaistumiseen kuluva aika on noin 70 / x aikayksikköä.

Talouskasvulle tulee siis olemaan jonkinlaiset rajat, ja toisin väittävät ovat yksinkertaisesti väärässä. Edes avaruuteen laajentuminen ei poista talouskasvun rajoja, vaan enintään siirtää niitä vähän kauemmaksi. Nykyisten akuuttien ympäristökriisien kannalta relevantissa aikataulussa, eli tämän vuosisadan aikana, avaruudesta kannattaa odotella enintään joitain platinaryhmän metalleja jos niitäkään. Avaruudesta ei ole saatavilla lisää ekosysteemejä nyt tuhoutuvien tilalle eikä lisää ilmakehää nyt saastuvan korvaamiseksi, eikä avaruudesta mahdollisesti saatavilla olevilla resursseilla ole käytännössä mitään mainittavaa vaikutusta tällä hetkellä akuutteihin ympäristöongelmiimme. Eikä mikään teknologia pysty ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan helpottamaan sitä: vaikka teknologiakeiju laskeutuisi tänään taivaasta ja taikasauvaa heilauttamalla puolittaisi aiheuttamamme ympäristövahingot, tasainen kahden prosentin vuosikasvu tarkoittaisi sitä, että olisimme jo 35 vuoden kuluttua takaisin lähtöpisteessä. Teknologia voi siis ainoastaan ostaa meille vähän lisäaikaa sopeutua elämään ilman kasvua. Tämäkin on vain aritmeettinen tosiasia, ei mielipide.

Kuva 2: ”Kestävä” talouskasvu vaatisi materiaalitehokkuuden hyvin nopeaa kasvua. Mitään tällaista ei todellisuudessa ole tapahtumassa. Lähde: Vadén ym. 2019, Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle? Alue ja Ympäristö 48(1), 3-13.

Voimme siis pitää aukottomana tosiasiana, että yhteiskunnat joutuvat joskus keksimään, miten elää ilman talouskasvua. Maapallolla eläville ihmisyhteiskunnille tämä totuuden hetki tulee vain hieman aiemmin, mutta vaikka ympäristöongelmia ei edes huomioitaisi, väestön ikääntyminen ja se tosiasia, että suuret kasvua kiihdyttävät muutokset (kuten koulutuksen lisääminen) on jo tehty, tarkoittavat vähintäänkin talouskasvun hidastumista. Ja ympäristöongelmat tulisi todellakin huomioida, sillä tällä hetkellä akuutit kriisit, ilmastonmuutos ja biodiversiteettikato, ovat kumpikin yksinään sivilisaatiomme tulevaisuuden vaarantavia uhkia. Näiden uhkien huomioiminen tarkoittaa väkisinkin sitä, että talouskasvu vaikeutuu. Ja vaikka näitä uhkia ei huomioitaisi, ne vaikeuttaisivat silti talouskasvua: todennäköisesti jo vuoden 2050 tienoilla ympäristövahinkojen korjaamiseen menee niin suuri osuus yhteiskunnan tuotoksesta, että esimerkiksi yksityinen kulutus kääntyy laskuun.

Kuva: arvio talouden ja yksityisen kulutuksen kehityksestä USA:n ulkopuolisissa OECD-maissa, kun ympäristövahingot huomioidaan. Talouskasvu loppuu ja ympäristövahingot johtavat yksityisen kulutuksen laskuun viimeistään 2040-luvulla; arvio on “varovaisen optimistinen.” Lähde: Randers, J. 2052: The Next 40 Years (2012).

Talouskasvu ei myöskään juurikaan helpota ympäristökriisin ratkaisemista. Vaikka monille onkin uskonkappale, että talouskasvu ja vaurastuminen ovat ympäristön kannalta hyvä asia, koska rikkaat maat pystyvät puuttumaan paremmin ympäristövahinkoihin, todellisuudessa näyttö ei tue tätä teoriaa eli niinsanottua ympäristö-Kutznetsin käyrää. Kokonaisuutena katsoen empiirinen näyttö osoittaa, että vaikka vaurauden ja ympäristöhuolten välillä saattaakin olla jonkinlainen yhteys, vaurauden mukanaan tuoma lisäkulutus vähentää tämän efektin vaikutusta, ja useissa tapauksissa ylittää efektin vaikutukset (kts. esim. tuoreehko open access-tutkimus Destek, Ulucak & Dogan 2018).

Kuva 3: uhanalaisten lajien määrän ja BKTn kehitys yhdessä maailman vauraimmista maista, Yhdysvalloissa. Korrelaatio on erittäin vahva (R^2 = 0.99). Lähde: Czech ym., Science 5723 (2005), s. 791.

Loputon kasvu ei siis ole mahdollista, ja kasvun jatkaminen todennäköisemmin pahentaa ongelmiamme enemmän kuin se auttaa meitä niitä ratkaisemaan. Miksi emme siis ryhtyisi pohtimaan kasvunjälkeistä yhteiskuntaa vakavasti jo nyt? Suuret muutokset vievät aina aikaa, ja nykyiset yhteiskuntamme ovat erittäin huonosti varautuneita kasvun loppumiseen. Talouskasvua on käytetty laastarina, jolla yhteiskuntiemme murtumalinjat on peitetty: tarjoamalla kaikille ihmisille lupausta enemmästä, perusongelmiin kuten vaurauden hyvin epätasaiseen jakautumiseen ei ole tarvinnut puuttua. Siksi talouskasvun hyytyminen onkin aikaisemmin johtanut hyvin ikäviin kehityskulkuihin: kuten esimerkiksi Benjamin Friedman esittää kirjassaan The Moral Consequences of Economic Growth (2005), talouskasvun aikoina yhteiskunnat ovat olleet suvaitsevaisempia ja moniarvoisempia, ja asenteet kovenevat kun ajat kovenevat. Näistä syistä en haluaisi todeta, että meidän on pakko varautua elämään ilman talouskasvua: olisi edelleen paljon helpompaa, jos kaikille ihmisille voisi luvata kaikkea lisää. Tämä ei kuitenkaan ole loputtomiin mahdollista, eikä se mitenkään välttämättä ole mahdollista enää edes koko omaa elinaikaani – vaikka hyväksyisimmekin tuntemamme maailman lopun hintana, joka kasvun hetkellisestä jatkamisesta pitää maksaa.

Toivoisinkin, että ryhtyisimme miettimään mahdollisimman pian ja mahdollisimman laajasti, miten säilytämme vakaan, moniarvoisen ja demokraattisen yhteiskuntamuotomme, kun kasvu ennemmin tai myöhemmin, syystä tai toisesta loppuu. Onneksi yhä useampi ihminen miettii jo näitä asioita, ja esimerkiksi Kate Raworthin Donitsitaloustiede (2017) on jo hyvä yhteenveto siitä, millainen tulevaisuuden talousjärjestelmän pitäisi olla.

Olenko poliittinen tutkija?

Sosiaalisessa mediassa on viime aikoina keskusteltu jonkin verran tutkijoiden ”poliittisuudesta” eli käytännössä siitä, saako jonkun tutkijan tekemät johtopäätökset todellisuuden luonteesta jättää huomiotta siksi, että hän edustaa omasta tai muiden mielestä jotain tiettyä poliittista suuntausta.

Keskustelu on paljastanut, että hämmentävän suuri osa yli 30-vuotiaista miehistä uskoo, että 1) tutkijan ei ikinä tulisi olla ”poliittinen” (useimmiten l. ”esittää poliittisen vasemmiston tai vihreiden politiikkaa tukevia tutkimustuloksia tai kannanottoja”) ja 2) arvoista ja politiikasta vapaan tutkimuksen tekeminen on ylipäätään mahdollista muillakin tutkimusaloilla kuin (mahdollisesti) hyvin pienessä osajoukossa luonnontieteitä. Kohta 1 on mielipidekysymys johon ei ole ”oikeita” vastauksia, mutta kohta 2 on melko suurella todennäköisyydellä yksinkertaisesti epätosi luulo. Onkin ihmeteltävää, miten moni jopa akateemisen koulutuksen saanut henkilö silti uskoo näin; näissä tapauksissa herää väkisinkin kysymys, onko vika ollut opetuksessa vai oppilaassa.

Koska olen viimeisen muutaman vuoden aikana ryhtynyt ottamaan aktiivisemmin kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin, olen luonnollisesti saanut osani tästä kritiikistä. Mitä oikeistolaisempiin piireihin mennään, sitä todennäköisemmin minua pidetään ”vassaritutkijana” tai, kuten ainakin yksi taho esitti, ”kommarina”. (En kuulu enkä koskaan ole kuulunut kommunistiseen tai mihinkään muuhunkaan puolueeseen, herra McCarthy. Konmaritusta olen kyllä kokeillut.)

Olenko sitten ”vassaritutkija?” Viime vaaleissa äänestin kyllä ensimmäistä kertaa elämässäni Vasemmistoliittoa. Tämän ratkaisun tein kuitenkin mielestäni hyvin perustein, todettuani, että kyseinen puolue on arvopohjaltaan ja poliittisilta tavoitteiltaan tällä hetkellä lähimpänä omia ajatuksiani.

Kuten kirjoitin Twitteriin 25.6., vietin parikymppisenä 4-5 kk lähinnä sängyssä maaten, ja ehdin ajatella kaikenlaista. Yksi asia, mitä mietin paljon, oli se, mikä oikeastaan on tärkeää ja mikä tekee ihmiskunnasta, tai elämästä ylipäänsä, mitenkään erityisen tai tärkeän. Mitä maailmankaikkeus oikeastaan menettäisi, jos ihmiskunta katoaisi – tai jos Maan elämä tuhoutuisi?

Harkitsin pitkään ja vakavasti erilaisia vastauksia tähän kysymykseen, mutta päädyin kahteen suureen vastaukseen: ihmiskunta lunastaa oikeutuksen olemassaololleen uteliaisuudella ja luovuudella. (Myöhemmin, ymmärrykseni kasvaessa, tajusin lisätä tähän kaksikkoon empatian toisia kohtaan, tai jos asian haluaa sanoa toisin, rakkauden.) Kivi tai eloton asteroidi ei pysty mihinkään näistä, ja sikäli kun tiedämme, muiden elävien olentojen kyvyt kaikilla näillä saroilla ovat ihmiseen verrattuna varsin rajallisia.

Käytännössä luovuus ja uteliaisuus tarkoittavat ennen kaikkea taiteita ja tieteitä. Pidän kumpaakin siis itseisarvoisina hyvinä. Ja koska tajusin jo tuolloin, ettei minusta tulisi maailman parasta kummallakaan saralla, totesin, että järkevää tekemistä olisi luovuuden ja uteliaisuuden sekä (kuten tajusin myöhemmin) empatian säilyttäminen – astronomisessa ajassa.

Toisin sanoen: mielestäni ihmisen kaltaisen älykkyyden ja sen toimintamahdollisuuksien varjelu ja säilyttäminen on Tärkeää, isolla T:llä. Nähdäkseni asia on niin, että jos annamme älykkyytemme sammua, teemme ainakin tuottamuksellisesti hirmuisen ympäristörikoksen: sikäli kun tiedämme, olemme ainakin tässä galaksin kolkassa ainoa teollistunut laji. Esiteolliset lajit saattavat olla hyvinkin uteliaita ja älykkäitä, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuutta suojata Maan elämää ja sen jatkumista säännöllisiltä kosmisilta katastrofeilta.

Jos ihmiskunta siis tuhoutuu jättämättä kyvykkäitä perillisiä, myös Maan elämän päivät ovat luetut.

Käytännössä kaikki uravalintani ja aktivismini noin 22 vuoden iästä lähtien on jollain tasolla juontunut tästä päätelmästä. Myös poliittiset valintani ovat seuranneet siitä, ja olen päivittänyt kantojani sitä myötä kun näyttö on mielestäni ollut riittävää.

En ole suinkaan aina äänestänyt vasemmistoa: kun aloitin tutkijan urani noin 10 vuotta sitten, olin sinivihreä markkinaliberaali yrittäjä. Äänestin tuolloin Kokoomusta tai Vihreiden oikeistosiipeä. Sattuman kaupalla päädyin kuitenkin tutkimaan väitöskirjaani varten valtionyhtiön, kaivosyhtiö Outokummun historiaa. Tämä historia vakuutti minut siitä, että Teknillisen korkeakoulun opetuksesta ja yleisestä ilmapiiristä omaksumani ajatusmaailma – ”yksityinen hyvä, julkinen huono” – oli yksinkertaisesti virheellinen. Outokumpu oli millä tahansa mittarilla loistava menestystarina, ja kaivoksen yksityistäminen olisi lähes varmasti johtanut siihen, että Suomen metalliteollisuuden kehitys olisi jäänyt tyngäksi tai jopa kokonaan tapahtumatta.

Tutkimustyöni ei kuitenkaan keskittynyt valtionyhtiöihin, vaan kysymykseen siitä, miten paljon voimme tai meidän kannattaisi luottaa teknologian kehitykseen ympäristökriisien ratkaisussa. Kun asiaa tutkittuani totesin, että vastuullinen vastaus tähän kysymykseen on ”hyvin vähän, ja ilman poliittista aktivismia ei lainkaan”, jouduin jälleen korjaamaan mielipiteitäni. Olin aikaisemmin uskonut, että ympäristökriisi ratkaistaan nimenomaan teknologialla, ja suorastaan ollut osakkaana perustamassa ekodesigniin keskittynyttä yritystä. Todistusaineisto kuitenkin näytti päinvastaista: teknologiasta ei empirian ja teorian valossa todennäköisesti olisi kestävää ratkaisua nyt päällä olevaan ekokriisiimme. Ratkaisu vaatisi yhteiskunnallista muutosta eli poliittista toimintaa, kaikilla tasoilla ruohonjuuresta kansainväliseen.

Sittemmin olen todennut, jälleen tutkimukseen perehdyttyäni, että mm. taloudellinen eriarvoisuus on ensinnäkin huono idea, jonka yhteiskunnallisista hyödyistä ei ole juurikaan näyttöä mutta jonka haitoista on kirjaimellisesti hyllymetreittäin todistusaineistoa, ja toiseksi, taloudellinen eriarvoisuus on hyvin mahdollisesti yksi merkittävämpiä juurisyitä sille, miksi emme kykene vastaamaan ekokriisiin asian vaatimalla vakavuudella.

Voi hyvin olla, että olen jälleen väärässä. Minulla ei ole monia vahvuuksia, mutta yksi harvoista on se, että kykenen vaihtamaan mielipidettäni hyvinkin nopeasti, jos vain siihen on riittävän hyvät perustelut. Jos siis tulevaisuudessa huomaan olevani väärässä, totean olleeni väärässä, ja korjaan mielipiteitäni. Kuitenkin tällä hetkellä, tämänhetkisen parhaan tietoni valossa, uskon (yleisesti ottaen) vasemmistolaisen politiikan palvelevan parhaiten päätavoitettani: ihmislajin ja älykkyyden säilyttämistä. Jos vasemmiston politiikka muuttuu tai faktat muuttuvat, muutan mielipidettäni.

Tällä tavalla olen ”poliittinen” tutkija. Olen myös aktiivinen etenkin Twitterissä, koska pidän sitä velvollisuutenani: sikäli kun tulkitsen todistusaineistoa oikein, ihmiskunta katsoo nyt maailmanloppua suoraan piippuun. Ekokriisi pahenee kiihtyvällä nopeudella, ja mitä enemmän viivyttelemme sen torjumiseksi tarvittavia muutoksia, sitä enemmän menetämme kaikkea sitä hyvää, mitä tämä planeetta ja sivilisaatio ovat lajillemme antaneet. Tällä hetkellä on jo täysin mahdollista, että olemme jo ”lukinneet” ilmasto- ja ekosysteemeihin niin paljon muutosta, että sivilisaatiomme ja kenties koko lajimme ei selviä niiden nostattamista mullistuksista.

Väitän myös, että hyvin suuri ja todennäköisesti ylivoimainen valtaosa ”poliittisiksi” leimatuista tutkijoista on ”politisoitunut” vastaavista syistä. Olisikin ihme, jos tutkimustietoon tutustuminen ei mitenkään muuttaisi tutkijan mielipiteitä; ja hyvin moni tutkija on todennut, niin julkisesti kuin minulle yksityisestikin, että tutkimustietoon perehtyminen on tehnyt heistä poliittisesti aktiivisia.

Tutkijoita ”poliittisuudesta” eli käytännössä vihervasemmistolaisuudesta syyttävillä onkin edessään mielenkiintoinen dilemma: he voivat joko myöntää, että tiede on vioistaan huolimatta vähiten huono tapa tuottaa luotettavaa tietoa maailmasta, jolloin heidän täytyy vastata ikävään kysymykseen ”miksi sitten kasvava osa tutkijoista on vihervasemmistolaisia?”; tai he voivat pitää tutkijoita irrationaalisen poliittisina ja tutkimustietoa epäluotettavana, jolloin heidän täytyy implisiittisesti hylätä ajatus tieteestä vähiten epäluotettavana tiedon tuottamisen tapana.

Talouspolitiikan rautahäkki kasvattaa fasismia

Vaalit on nyt käyty, ja yli 17 prosenttia suomalaisista ei nähnyt mitään ongelmaa äänestää kansainvälisen äärioikeiston poliittista siipeä ja sen avoimen rasistisia tai ainakin rasismin kanssa flirttailevia ehdokkaita.

Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys. Persuaktiivien keskuudessaan käyttämä retoriikka ei eroa millään tavalla esimerkiksi Uuden-Seelannin 50 ihmistä murhanneen terroristin käyttämästä retoriikasta, ja jopa puolueen vaalivalvojaisissa tallentui videolle kansainvälisen äärioikeistoskenen käyttämiä white power-käsimerkkejä. Vähän aikaa sitten tehdyssä kyselyssä peräti 20 prosenttia suomalaisista olisi ollut valmis äänestämään radikaalin nationalistista puoluetta. Se, että persujen tulos ei ollut tämän parempi, on sinänsä voitto. Sekä ympäristön että ihmisoikeudet vakavasti ottavan vihreän vasemmiston suurmenestys on jo valtava voitto.

Äärioikeiston etenemisestä on tavallisesti ollut tapana syyttää harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa, tai ainakin maahanmuuttajien kasvanutta määrää. Tämä selitys on lähes varmasti väärä. Jos maahanmuuttajien määrä johtaisi äärioikeiston nousuun, eniten maahanmuuttajia vastaanottaneiden maiden tulisi kokea voimakkain äärioikeistovyöry. Eurooppaa pyyhkivä äärioikeistoaalto on kuitenkin voimakkaimmillaan maissa, joissa maahanmuuttoa ei ole käytännössä lainkaan. Hetki sitten äärioikeisto otti vaalivoiton jopa Virossa, jossa turvapaikanhakijoiden yhteismäärä voidaan lukea parissa sadassa.

Maahanmuuttopolitiikkaa lähes varmasti paljon merkittävämpi syy äärioikeiston nousuun löytyy aikaisemmin turvattua elämää eläneen valkoisen keskiluokan ja erityisesti valkoisen miehen kokemasta epävarmuudesta. Kuten nykyinen äärioikeistokin, ilmiö on maailmanlaajuinen: Yhdysvalloista Uuteen-Seelantiin, keskiluokkainen valkoinen mies kokee asemansa uhatuksi toisaalta taloudellisista syistä, toisaalta aiemmin alistetussa asemassa olleiden ryhmien esittäessä oikeutettuja vaatimuksiaan. Osavaikutuksensa on myös ympäristökriisien kriisiytymisellä ja sen vaatimilla, totunnaisiin elämäntyyleihin iskevillä muutoksilla.

Talouden globalisoitumisen myötä keskiluokkaiselle valkoiselle miehelle on jäänyt entistä pienempi pala kakkua, ja sitä jakamassa on paljon useampi. On ymmärrettävää, vaikkei oikein, että aiemmin tunkion kukkona ollut tuntee katkeruutta “uusia tulokkaita” kohtaan.

Jopa niissä maissa, missä maahanmuuttoa on äärimmäisen vähän, uusliberaalin globalisaatioprojektin eteneminen on johtanut siihen, että rikkaampien ja köyhempien maiden työehdot ja työväen elintasot lähestyvät toisiaan. Köyhissä maissa työväen asema paranee – mutta rikkaissa maissa se heikkenee. Vaikka globalisaatio kasvattaakin laskennallista vaurautta, vaurauden lisäys menee kasvavissa määrin rikkaimmille, kun taas globalisaation tuomat, rahassa yleensä mittaamatta jäävät elämän epävarmuudet jäävät keskiluokan ja köyhempien kannettavaksi. Olemme vaihtaneet turvallisen elämän epätasaiseen rikastumiseen.

Ei ole luonnonlaki, että näin pitäisi käydä. Kaupankäynnin ja viimeisen 200 vuoden aikana huikeasti kasvaneen tuottavuuden hedelmät voitaisiin jakaa myös tasaisesti. Niitä ei kuitenkaan jaeta tasaisesti, koska nykyinen jakotapa hyödyttää suuresti kaikkein rikkaimpia. Ja kaikki muutokset nykytilaan törmäävät talouspolitiikan rautahäkin kaltereihin.

Elämme maailmassa, jossa kaikkea politiikkaa rajoittaa talouspolitiikan, talouskurin ja uusliberaalin talouspuheen rautahäkki. Tämä rautahäkki ei jätä politiikalle juuri mitään tilaa: mainiona esimerkkinä Antti Rinteen esitys pienimpien eläkkeiden korottamisesta sadalla eurolla tyrmättiin laajalti täydellisen mahdottomana edesvastuuttomuutena. Tällaisessa maailmassa on täysin mahdotonta edes ajatella niin suuria muutoksia, että niillä voitaisiin tehokkaasti puuttua keskiluokan asemansa menettämisen pelkoon. Tämä näkyy mainiosti etenkin oikeistolaisten taloustieteilijöiden retoriikassa: mitään vaihtoehtoja harjoitetulle politiikalle ei heidän ajattelussaan vain ole.

Niinpä lääkettä äärioikeiston nousulle yritetään epätoivoisesti hakea talouskasvusta. Aikaisemmin talouskasvulla laastaroitiin umpeen yhteiskunnalliset jakolinjat ja estettiin katkeruuden kokemusten lisääntyminen. Ongelma on siinä, että merkittävä talouskasvu ei todennäköisesti enää ole mahdollista.

Etenkin ikääntyvässä Euroopassa talouskasvu törmää jo demografiaan: työikäisten osuus väestöstä vähenee. Samaan aikaan tuottavuuden kasvu hidastuu, kun suuret tuottavuusinvestoinnit on jo tehty. Kolmanneksi, ympäristörajoitteet alkavat nyt toden teolla rajoittaa tuotannon lisäämisen mahdollisuuksia. Tuottavuuden kasvun hidastuminen voi olla jopa hyvä asia, sillä tuotannon lisääminen nykyiseen kestämättömään infrastruktuuriin perustuen vain nopeuttaa elinympäristömme tuhoamista.

Lopputulos on selvä. Tuli uudesta hallituksestamme millainen tahansa, se tulee toimimaan talouspolitiikan uusliberaalissa rautahäkissä, eikä pysty edes ajattelemaan kuin aivan pinnallisia uudistuksia. Näillä uudistuksilla ei kyetä puuttumaan epävarmuutta aiheuttaviin tekijöihin, jotka ovat pohjimmiltaan viimeiset 30 vuotta harjoitetun uusliberaalin politiikan aiheuttamia ongelmia. Keskiluokan epävarmuus jatkuu.

Ja kun turvallisuuden tunne horjuu, pelolle on helppo löytää syntipukkeja.

Näen itse rasismin ja persujen nousun pitkälti sijaistoimintana. Kansa on huomannut viimeisen 20 vuoden aikana, ettei politiikkaan käytännössä pysty vaikuttamaan: talouspolitiikan rautahäkki estää muutokset. Mikä pahinta, kukaan ei oikein ole asiantilasta vastuussa. “Markkinat” ja muut ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella olevat voimat vaativat, ja ihmisen osa on vain hyväksyä nöyrästi epävarmuuden lisääntyminen. Mutta yksi asia, mikä on näkyvillä ja mihin ihmiset kokevat voivansa vaikuttaa, on erilaisuus. Erilaisuus on lisääntynyt samaan aikaan kun uusliberaali politiikka on tuhonnut taloudellisen turvallisuuden, eikä taida olla ihme, että erilaisuudesta on tullut epävarmuuden ja patoutuneen vihan sijaiskohde.

Minkään objektiivisesti mitattavissa olevien tosiasioiden kanssa tällä ei tarvitse olla mitään tekemistä. Persuja äänestävät ovat yleensä edelleen kohtuullisesti toimeentulevia; kysymys on mielikuvista, peloista, ja ihmiselle ominaisesta halusta säilyttää edes jotain kontrollia kaaoottisesta elämästään. Prosessi kokonaisuudessaan muistuttaa minua suuresti Spencer Weartin dokumentoimasta ydinvoiman vastaisen liikkeen varhaishistoriasta. Kattavassa tutkielmassaan Weart osoittaa, kuinka ydinvoiman vastustus sai valtavan lisäpotkun alunperin ydinaseita vastustaneiden turhautumisesta: maailmanlopun estäminen vaikutti hyödyttömältä, kun kaikki protestit ydinaseita vastaan päättyivät tuloksettomina. Mutta ydinvoima tarjosi maalin, joka oli konkreettinen, lähellä, koettiin uhkaavaksi, ja torjuttavissa.

Kaikki nämä adjektiivit sopivat myös erilaisuuteen, esimerkiksi maahanmuuttajiin. Mutta koska he eivät ole ihmisten kokeman epävarmuuden syynä, ei mikään määrä tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa myöskään korjaa ongelmaa. Vaikka ajaisimme Suomesta ulos kaikki muslimit ja eriväriset, persuja nyt äänestävien viha kohdistuisi vain seuraavaan vähemmistöryhmään – todennäköisesti seksuaalivähemmistöihin ja suomenruotsalaisiin. Ja koska koetun epävarmuuden vähentäminen ei ole perussuomalaisten poliitikkojen intresseissä (sikäli kun he asian juurisyyt edes tajuavat), ei heistäkään tule olemaan mitään varsinaista apua äänestäjilleen. Mitään sellaista ei ole ainakaan niin kauan, kunnes muutamme yhteiskuntaamme sellaiseksi, jossa jokaisen meistä ei tarvitse jatkuvasti kilpailla toimeentulostamme toisiamme vastaan.

Itse en näe tästä jumista montaa ulospääsytietä. Ympäristökriisien kärjistyminen tullee ennemmin tai myöhemmin johtamaan jonkinlaiseen laajaan “järjestelmäonnettomuuteen” eli yhdistelmään hupenevia resursseja ja ekosysteemejä, huonoa päätöksentekoa, ja huonoa onnea. Äärioikeiston nousu politiikkaan tulee rampauttamaan ympäristökriisien torjunnassa tarvittavaa päätöksentekoa entisestään (mikäli se on mahdollista). Samalla perinteisten liberaalipuolueiden yritykset torjua äärioikeiston nousu ruoskimalla kuolleesta hevosesta vielä vähän talouskasvua lähinnä kiihdyttävät ekosysteemituhoja. Tämän myrkyllisen kierteen tulee nykyisellään katkaisemaan joko romahdus – tai mahdollisesti äärioikeiston nousu valtaan alastomana fasismina, ja sitä seuraava romahdus ja/tai sota.

En näe mitään toivoa ainakaan niin kauan, kun suuri yleisö ja toimittajat ovat sisäistäneet talousajattelun rautahäkin niin hyvin, etteivät edes osaa kyseenalaistaa sitä. Ihmisten elämänvarmuuden palauttaminen vaatisi valtavan paljon suurempia muutoksia kuin sata euroa lisää eläkkeisiin, ja olisimme tarvinneet niitä jo viime vaalikaudella. Mikään luonnonlaki ei meitä estä: ihmiskunta ja pieni Suomikin kykenee nykyisin tuottamaan aivan suunnattomia määriä materiaalista hyvinvointia, aivan riittävästi tyydyttämään kaikkien tarpeet jopa varsin mukavasti. Rajoitteemme ovat lähinnä itse luomiamme ja perustuvat suurelta osin uskomukseen siitä, että nykyisin harjoitetut talousteoriat olisivat objektiivisia totuuksia.

On kuitenkin täysin kiistämätön tosiasia, että taloustieteestä johdetut talouspoliittiset johtopäätökset perustuvat hyvin suurelta osin lähinnä uskomuksen ja vallitsevien käytäntöjen varassa oleviin taustaoletuksiin, esimerkiksi siitä, millaisia asioita ylipäätään lasketaan kustannuksiksi. Esimerkiksi globalisaation hyödyt näyttäisivät hyvin erilaisilta, mikäli työpaikan menettämisen pelolle tai muuttamisesta lapsille koituvalle ahdistukselle laskettaisiin edes jokin hinta, puhumattakaan mullistuksesta, jonka todellisten ympäristövahinkojen laskeminen aiheuttaisi koko talouselämään.

Olisi täysin mahdollista harjoittaa myös taloustieteellisesti perusteltua mutta hyvin toisenlaista politiikkaa, joka tarjoaisi epävarmuudelle, turhautumiselle ja katkeruudelle muutakin lääkettä kuin erilaisten vihaamisen. Nyt on jokaisen vastuulla haastaa vallitseva konsensus ja osallistua rautahäkin rikkomiseen. Se tapahtuu esimerkiksi opiskelemalla, miksi nykyisin harjoitettu talouspolitiikka on vain yksi mahdollinen talouspolitiikka, eikä minkään väistämättömän luonnonlain tuotos.

Rautahäkin särkeminen tulee sattumaan rikkaimpiin ja siksi vastahyökkäys tulee olemaan armoton: kaikki rautahäkkiä kyseenalaistavat tai ylipäätään sen olemassaolosta puhuvat tullaan kovaäänisesti leimaamaan epärealistisiksi haihattelijoiksi, jotka “eivät ymmärrä talouden tosiasioita” ynnä muuta.

Mutta talouspolitiikan rautahäkki särjettiin viimeksi 1970-luvulla, nykyisen rautahäkin syntyessä. Rautahäkki on mahdollista rikkoa nytkin, ehkä pysyvästi, eikä meillä ole hyviä vaihtoehtojakaan. ”Realismi” on nyt suurinta epärealismia: jos yksi asia on varma, se on se, että nykyinen järjestys ei tule kestämään ikuisesti.

Kirjoittaja on tutkinut ilmastonmuutoksen torjuntaa 12 vuoden ajan. Näissä vaaleissa hän äänesti ensimmäistä kertaa elämässään vasemmistoa.

PS. Jos kiinnostuit aiheesta, hyviä kirjoja opiskella lisää ovat esimerkiksi Kate Raworthin Donitsitalous ja Ha-Joon Changin kirjat 23 tosiasiaa kapitalismista sekä Taloustiede: käyttäjän opas. Mahdollisia suuntaviivoja vaihtoehtoiseen talouteen hahmotellaan mainiosti myös Mikko Jakosen ja Tiina Silvastin toimittamassa kirjassa Talouden uudet muodot. Lukemisen arvoinen on ehdottomasti myös Paavo Järvensivun Rajattomasti rahaa niukkuudessa.

Äärioikeisto harjoittaa stokastista terrorismia

Äärioikeiston tähän saakka enimmäkseen kaikessa rauhassa harjoittama kiihotus kansanryhmiä ja poliittisia vastustajiaan kohtaan tulisi ymmärtää terrorismin nykyaikaisena muotona, niinsanottuna “stokastisena terrorismina”, ja sitä harjoittavat tulisi saattaa vastuuseen toiminnastaan.

Stokastinen terrorismi on alunperin anonyymin yhdysvaltalaisen blogikirjoittajan 2011 keksimä nimi nykyaikaisten terroristien tavalle käyttää joukkotiedotusvälineitä kiihottaakseen satunnaisia toimijoita väkivaltaisiin ja terroristisiin tekoihin. Sana “stokastinen” tarkoittaa ajassa sattumanvaraisesti etenevää prosessia, jonka yksityiskohtia ei ole mahdollista ennustaa tarkasti etukäteen. Stokastiset ilmiöt ovat tilastollisesti ennustettavia, mutta yksilöllisesti ennustamattomia: voimme esimerkiksi ennustaa, että jos kaahailemme liikennesäännöistä välittämättä, joudumme ennen pitkää onnettomuuteen, mutta emme osaa ennustaa, tapahtuuko se jo ensimmäisessä risteyksessä vai 500 kilometrin matkan jälkeen, emmekä pysty ennustamaan kehen törmäämme.

Stokastinen terrorismi on samalla tavalla ennustamatonta terrorismia, tai toisin sanoen, kauko-ohjattua, satunnaisille kahjoille ulkoistettua väkivaltaa. Stokastista terrorismia harjoitetaan aatteesta riippumatta samalla tavoin: julkaisemalla etenkin netissä materiaalia, joka kiihottaa satunnaisia äärikouhoja tekemään väkivallantekoja. Stokastinen terroristi on siis ihminen, joka kiihottaa kouhoja, vaikka hänen pitäisi tietää, että kouhojen kaukokiihottaminen on johtanut jo esimerkiksi sarjaan Al Qaidan ja ISISin terrori-iskuja sekä äärioikeistolaisten kahelien Norjassa ja nyt Uudessa-Seelannissa tekemiin veritekoihin – lukuisista vähemmän julkisuutta saaneita väkivallanteoista puhumattakaan.

Stokastiset terroristit puolustautuvat vetoamalla siihen, etteivät he ole vastuussa siitä, mitä kiihotusmateriaalia lukevat ihmisyksilöt tekevät. Tämä on nykylainsäädännössä totta, mutta se ei vapauta stokastisia terroristeja kuten Anders Breivikin manifestissaan lainaamaa Jussi Halla-ahoa ja muita kansankiihotuksella ratsastavia persuja moraalisesta vastuusta. Stokastinen terroristi saattaa jopa olla aidosti ymmärtämätön siitä, mitä on tekemässä, aivan kuten rattijuoppo saattaa ajaa ihmisen yli ilman että edes tajuaa mitä on tehnyt. On kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä, että esimerkiksi Halla-ahon tasoinen poliitikko ei tietäisi, että hänen kirjoituksiaan lukee hyvin moni henkisesti epävakaa ihminen. Näistä ihmisistä suurin osa ei tee mitään, mutta mitä useampi altistuu kiihotukselle, sitä todennäköisempää on, että jossain pamahtaa.

Stokastinen terrorismi on tilastollisesti ennustettavaa, vaikka etukäteen emme osaakaan sanoa, kuka siihen tarkkaan ottaen syyllistyy. Mitä enemmän sallimme stokastisten terroristien toimia haastamatta, sitä todennäköisemmin myös meillä tapahtuu terrori-iskuja. Ulkoministeri Soinin kimppuun hyökännyt mies antoi paraatiesimerkin stokastisesta terrorista, kuten myös Uudessa-Seelannissa 50 ihmistä murhannut, netissä radikalisoitunut äärioikeistolainen. Tätä ilmiötä ei ole enää mahdollista kiistää tai selitellä yksittäisten höyrypäiden tekosiksi, sillä lähes kaikissa viime vuosien terroriteoissa taustalta löytyy netin vihapuhujien lietsoma radikalisoituminen.

Stokastiseen terrorismiin täytyy ryhtyä puuttumaan viimeistään nyt, esimerkiksi olemalla antamatta mediatilaa sitä harjoittaville. Nykymenolla on käytännössä varmaa, että Suomessakin nähdään äärioikeistolaisen radikaalin suorittama, aidosti verinen terrori-isku. Meillä on tähän kaikki edellytykset, kuten aktiivinen, itse itseään jo radikalisoiva äärioikeisto, tehokkaita kansankiihottajia, äärioikeistoa vähättelevä ellei peräti suojeleva poliisi ja poliitikot, sekä runsaasti itselataavia kiväärejä. On vain ajan kysymys, milloin nämä ainekset yhdistyvät – voimia omaisille jo etukäteen, ja muistakaa, että stokastinen terrorismi ei tule, tai se ei ainakaan saisi tulla, yllätyksenä kenellekään.

Teknologia ei ratkaise ympäristökriisejä

Historiaan jäävän ilmastomarssin jälkimainingeissa monen etenkin ilmastotutkimusta heikosti tuntevan reaktio on ollut joko vähätellä tulevaisuudestaan aivan aiheellisesti huolestuneita nuoria, tai esittää, että marssien ja politiikan sijaan ilmastonmuutos ratkaistaan ”paremmalla teknologialla.” Näin sanoville on tyypillistä, etteivät he osaa sanoa kovinkaan tarkasti, mitä nämä teknologiat olisivat, miten ne saataisiin otettua käyttöön, ja kuinka nopeasti ne pitäisi ottaa käyttöön. On vain ”teknologia,” joka on aina ennenkin ”pelastanut” meidät ja varmasti pelastaa nytkin.

Olemme toki eläneet aikaa, jolloin teknologiasta ja sen vääjäämättömästä kehityksestä on tullut liki uskonto. Usko – lujakin – ja perusteltu tieto ovat kuitenkin eri asioita, ja ne jotka tietävät, eivät ole ollenkaan yhtä optimistisia.

Kokemukseni mukaan suurin osa ilmastonmuutoksen torjuntaa ja teknologiaa työkseen tutkivista on asiasta harvinaisen yksimielisiä: teknologia ei ole vaihtoehto järjestelmämuutokselle. Pelkillä teknologisilla muutoksilla emme ensinnäkään enää ehdi vähentää päästöjä tarpeeksi nopeasti, ja toiseksi spekulatiivisiin teknologioihin luottaminen on kirjaimellisesti ihmeisiin luottamista. Ihmeisiin luottamista ei ole tavattu pitää vastuullisena politiikkana, eikä se sitä ole nytkään.

Lisäksi, vaikka ”teknologiseen ratkaisuun” tarvittavia teknologioita 1) olisi ylipäätään löydettävissä (epävarmaa) ja 2) voitaisiin ottaa käyttöön niin nopeasti että niillä olisi merkittävää vaikutusta ilmastokriisin hillinnässä (äärimmäisen epävarmaa), ne voisivat ainoastaan ostaa meille vähän lisäaikaa muuttaa talousjärjestelmäämme. Edes ihmeenkaltaiset parannukset teknologian ekotehokkuudessa eivät tee yhtään mitään muuta kuin ostavat tälle pakolliselle muutokselle jonkun vuosikymmenen lisää.

Tämän voi itse kukin todeta tutkimalla eksponenttiyhtälön käyttäytymistä, mutta tarkempaa tutkimusta haluavat voivat lukea esim. julkaisut Dittrich et al. 2012, Schandl et al 2016, tai UNEP 2017. Suosittelen kaikkia tutustumaan myös vaikkapa BIOS-tutkimusyksikön katsauksiin ns. irtikytkennän vaatimuksista.

Teknologisen tehokkuuden ja talouskasvun matematiikka on riidatonta, selvää ja yksinkertaista. Meidän on pakko saada aikaan järjestelmämuutos, sillä teknologia itsessään ei pysty vaikuttamaan ympäristökriisien juurisyyhyn, jatkuvaan kulutuksen kasvuun. Esimerkiksi ilmastotoimien puolesta Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (18.3.2019) vedonnut yhdeksäsluokkalainen Anna Colussi on mainiossa vetoomuksessaan aivan oikeassa todetessaan, että usko teknologiaan on vastuunpakoilua. Kuten niin moni perjantaina kuuntelemani lakkolainen, hänkin on ymmärtänyt ympäristöongelmien ja talousjärjestelmämme dynamiikan useimpia aikuisia paremmin. Järjestelmää on pakko muuttaa ennemmin tai myöhemmin – ja olisi kaikille parempi, mitä nopeampi muutos olisi.

Kiitos, Anna, ja kaikki muut nuoret aktivistit, jotka niin hienolla tavalla olette jälleen kerran osoittaneet tajuavanne maailman tilasta paljon enemmän kuin teitä vähättelevät. Sanon tämän kysymyksestä ”missä määrin voimme luottaa teknologiaan ympäristökriisien ratkaisussa” väitelleenä ja aiheesta kansainvälisesti julkaisseena teknologiantutkijana, jolle ympäristökysymyksistä ja teknologiasta vääntäminen ei ole aivan vieras aihe. Parhaan tutkimustiedon ja yksinkertaisen matemaattisen tarkastelun nojalla te olette oikeassa, ja teknologisia ”ratkaisuja” tai paremminkin laastareita edelleen tarjoavat väärässä.

Janne M. Korhonen
FT, DI
Turku

LÄHTEET

Dittrich, M., Giljum, S., Lutter, S., & Polzin, C. (2012). Green economy around the world? Implications of resource use for development and the environment. Vienna: SERI.

Schandl, H., Hatfield-Dodds, S., et al. (2016). Decoupling global environmental pressure and economic growth: scenarios for energy use, materials use and carbon emissions. J. of Cl. Prod, 132, 45–56.

UNEP. (2017). Resource Efficiency: Potential and Economic Implication. (P. Ekins, N. Hughes, & et al, Eds.).

(Ylläoleva perustuu kommenttiin, jonka kirjoitin vastaukseksi Anna Colussin mielipidekirjoitukseen Helsingin Sanomissa 18.3.2019.)