Tekoäly tietää pian tarkasti, miten sinuun vaikutetaan

Kirjoitus julkaistu HS:n Mielipide-palstalla 29.3.2018.

Kun Facebookin käyttäjiltä kerättyä tietoa ja niiden perusteella kohdennettua mainontaa käytettiin manipuloimaan julkista mielipidettä laajassa, mahdollisesti Yhdysvaltojen presidentinvaalit ratkaiseessa mitassa, tultiin samalla paljastaneeksi, miksi kestävän yhteiskunnan rakentaminen edellyttää myös taloudellista demokratiaa.

Paljastukset kohdennetun nettimainonnan käyttämisestä julkisen mielipiteen manipulointiin mahdollisesti Yhdysvaltojen presidentinvaalit ratkaisseessa mitassa on herättänyt ansaitusti huomiota. Se, joka hallitsee ihmisten tietovirtaa, hallitsee heidän mielipiteitään. Kohdennettu mainonta ja keskustelun kuplautumisen lietsominen ovat propagandan uusin askel, ja jollei niille saada asetettua rajoja, tekoälyn kehittyminen tulee tekemään mielipiteiden massamanipulaatiosta vielä paljon tehokkaampaa kuin mitä se nyt on. Nähtävissä on tulevaisuus, missä mainostajan tekoäly tietää erittäin tarkasti, millaisella viestillä juuri sinuun kyetään milläkin hetkellä parhaiten vaikuttamaan – ja oppii koko ajan, väsymättömästi, manipuloimaan sinua entistä paremmin.

Massamanipulaation rajoittaminen lainsäädännöllisin keinoin ja nettipalvelujen yksityisyyttä parantamalla on erittäin tärkeää. Samalla kuitenkin pitäisi ryhtyä käymään vakavaa keskustelua siitä, miksi nykyajan maailmassa ylipäätään sallitaan yksittäisten, demokraattisen järjestelmän ulkopuolisten ihmisten pitävän hallussaan niin suurta valtaa, että he pystyvät halutessaan vaikuttamaan jopa suurvallan johtajan valintaan.

Tällä hetkellä kahdeksan miestä pitää hallussaan yhtä paljon varallisuutta kuin maailman köyhin puolikas yhteensä. Varallisuuserot ovat kasvaneet Suomessakin selvästi, vaikka tuloeroja mittaavissa tilastoissa tämä ei näykään. Kautta historian on tiedetty, että varallisuutta voi muuttaa poliittiseksi vallaksi. Keskimääräistä merkittävän paljon varakkaammilla on toki aina ollut valtavasti keskimääräistä enemmän poliittista valtaa, mutta teknologian kehitys on nyt johtamassa siihen, että varakkailla on mahdollisuus käyttää omaa ja yritysten kautta hallitsemaansa varallisuutta ihmisten mielipiteiden tyrmistyttävän tehokkaaseen manipulointiin, vaikka yhden palvelun reiät saataisiinkin nyt jotenkin tukittua.

Siksi nyt alkaakin olla viimeinen hetki pohtia vakavasti, mihin suuria varallisuuseroja ylipäätään tarvitaan. Suurten varallisuuserojen yhteiskunnalliset haitat ylittävät selvästi niiden vähäiset hyödyt, ja esimerkiksi kysymykseen ”miksi kenenkään ylipäätään pitäisi saada omistaa yli kymmenen kertaa keskimääräistä enemmän” ei ole mitään tutkimukseen perustuvaa vastausta. ”Näin on aina ollut” tai ”kuulostaa hankalalta” eivät ole sellaisia.

Ihmiskunta on kuitenkin onnistunut hylkäämään historian painolastinsa ennenkin. Emme enää harjoita syntyvyydensäännöstelyä vastasyntyneitä murhaamalla, ja meidän olisi syytä ainakin vakavasti kysyä tiukkoja kysymyksiä siitä, ovatko suuret varallisuuserot ja demokratia pitkällä tähtäimellä yhteensopivia – niin kauan kun voimme vielä saada myös rikkaudelle kriittiset mielipiteemme toisten ihmisten nähtäville.

Kuukauden kirjat: helmikuu 2018

Muut kiireet, lohkoketjuprojektista Afriniin, aiheuttivat pienen viiveen muistiinpanojen puhtaaksikirjoittamisessa, mutta tässäpä tulee.

8. O’Neil (2016): Weapons of Math Destruction

Ihan ehdottomasti yksi viime aikojen tärkeimpiä kirjoja. O’Neil on matemaatikko ja sisäpiiriläinen, joka kuvaa niitä ongelmia, mitä algoritmien valta on jo aiheuttanut ja aiheuttamassa. Läpinäkymättömillä algoritmeilla – koodatuilla mielipiteillä – on jo nyt suuri valta ihmisten elämään, emmekä osaa vaatia niitä tilille samaan tapaan kuin osaamme vaatia esim. poliittisia päättäjiä ottamaan vastuun huonoista päätöksistä. Algoritmit tarjoavat myös poliitikoille keinon pestä kätensä esimerkiksi syrjivistä päätöksistä, vetoamalla algoritmien koettuun ”reiluuteen”. Tosiasiassa kaikki algoritmit oppivat historiasta ja kuvastavat päätöksissään historiaa: jos historia on esimerkiksi rasistinen tai seksistinen, algoritminen päätöksenteko tulee toisintamaan tätä historiaa, halusimme sitä tai emme.

Ongelma ei ole niinkään siinä, etteikö algoritmeja voisi käyttää hyvien tai jopa tarkempien ratkaisujen tekemiseen. Ongelma on siinä, että läpinäkymätön ”päätöksentekijäkone” tulee tekemään myös hyvin ongelmallisia päätöksiä, joista on ylipäätään vaikea tietää, ovatko päätökset huonoja vai hyviä, ja millä perustein ne on tehty. Päätösten korjaaminen on myös vaikeaa, ja ongelmat iskevät ennen kaikkea yhteiskunnan heikompiosaisiin: on selvä trendi, että rikkaat ja hyväosaiset saavat jatkossakin henkilökohtaista, ihmiskasvoista palvelua, samalla kun köyhien asiat ulkoistetaan tietokoneille.

9. Patomäki (2013): Tulevaisuuden politiikkaa.

Vähän hajanainen mutta luettava kokoelma ajatuksia siitä, miten ja millaista politiikkaa olisi syytä harjoittaa. Kiinnostavin kohta lienee taloustieteen kritiikki ja ajatus siitä, että myös parempaa tulevaisuutta tavoittelevien tulisi luopua ajatuksesta, että ajetulle politiikalle (oli se sitten myönteistä tai kielteistä) ”ei ole vaihtoehtoja.” Olemme nyt kuitenkin sellaisessa tilanteessa, että meillä nimenomaisesti on paljon vaihtoehtoja ja voimme valita harjoittavamme monenlaista politiikkaa; olisi parempi perustella, miksi jotkut vaihtoehdot ovat huonoja ja jotkut parempia, eikä väittää, että esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta on ”ainoa vaihtoehto.” Ei se ole; on täysin mahdollista, että jätämme ilmastonmuutoksen torjumatta, vaikka se sitten tarkoittaisikin sivilisaation tuhoa. Maalaamalla politiikka vaihtoehdottomaksi luodaan nimittäin helposti jopa liian optimistinen kuva asioista, ja ryhdytään kuvittelemaan, että vain tulevaisuuden yksityiskohdat ovat epäselviä. (Olen käsitellyt teemaa ilmastonmuutokseen ja energiapolitiikkaan liittyen esim. täällä.)

10. Dorling (2018): Do we need economic inequality?

Tiivis ja tanakka tietopaketti ja argumentti taloudellisen tasa-arvoisuuden puolesta. Hyvää infoa kumoamaan kaikki väitteet siitä, että eriarvoisuus olisi hyvästä; mikään väitteistä kun ei tutkimustiedon valossa pidä paikkaansa. Tasa-arvoisemmat maat ovat kaikilla mittareilla, jopa taloudellisen toimeliaisuuden kannustamisessa ja innovaatioissa, epätasa-arvoisia parempia.

Hyvä esitys myös mm. kohtuullisista tuloeroista: Dorling esittää, että tuloerojen suuruutta miettiessä olisi hyvä pohtia, miten suuria eroja voi pitää oikeutettuna henkilökohtaisten ominaisuuksien, ahkeruuden, ja työn vaativuuden vuoksi. Hänen mukaansa on vain järkeenkäypää, että kukaan ihminen ei ole yli kahta kertaa arvokkaampi kuin toinen ihminen; kukaan ihminen ei pysty olemaan yli kaksi kertaa ahkerampi kuin normaalia työviikkoa tekevä; eikä mikään työ ole, tai sen ei ainakaan pitäisi olla, yli kaksi kertaa vaativampi tai raskaampi kuin toinen työ. Kun nämä kerrotaan yhteen (2 x 2 x 2), saadaan tulokseksi kahdeksan: järkevästi perusteltavissa olevat tuloerot olisivat siis sellaisia, että parhaiten tienaava ansaitsisi enintään noin kahdeksan kertaa keskimääräistä enemmän. Tarkoista arvoista voidaan toki kiistellä, mutta lienee selvää, että minkäänlaista moraalista oikeutusta sata- tai tuhatkertaisille tuloeroille ei ole olemassa.

11. Berkman (1929): Anarkismin aakkoset.

Anarkismin teorian klassikko. Hyvin kirjoitettu, mutta ajatukset osin ristiriitaisia – ja tietysti myös osin vanhentuneita. Ansiokasta kirjassa on neuvostokommunismin kritiikki, mutta esimerkiksi työn arvo ajatellaan niin, että ”kapitalistien” työllä ei ole mitään arvoa, ja vain ei-omistava luokka tekee arvokasta työtä. Näin ollen esimerkiksi tehtaan johtajan työ nähdään arvokkaaksi, vaikka tosiasiassahan eroa kapitalistin tekemään johtamis- ja resurssien allokointityöhön nähden voi olla hyvin vaikea nähdä. Kirja pitää tietysti ymmärtää aikakautensa tuotteena ja poleemisena pamflettina enemmän kuin tieteellisenä esityksenä.

12. Lahtinen & Salminen (2014): Kakola: Vankilan tarina.

Väliin vähän ”kotiseutuhistoriaa”; satuimme asumaan muutamia vuosia Kakolan vankilan entisessä vartijoiden asuintalossa. Hyvin kirjoitettu kiinnostavasta aiheesta.

13. Gerald (2017): Attack of 50ft Blockchain.

Hyvin kriittinen, hauska, ja varsin hyvin perusteltu katsaus lohkoketju- ja kryptovaluuttahypeen. Ottaa selkeästi kantaa ja esittää, että kyseessä on lähinnä huijaukseen verrannollinen kupla. En ole itse ihan yhtä pessimistinen, mutta kirja kannattaisi kaikkien lohkoketjutekniikasta innostuneiden lukea ja ottaa vakavasti.

14. Isaacson (2017): Leonardo.

Mm. Steve Jobsin elämänkerran kirjoittanut Walter Isaacson kirjoitti uusimman elämänkertansa Leonardo da Vincistä. En osaa ottaa kantaa historialliseen tarkkuuteen mutta uskon sen olevan kohtalainen; kirjana tämä on paras kokeilemistani Leonardo-elämänkerroista ja erittäin mielenkiintoinen opus. Arvostan nyt huomattavasti enemmän renesanssimestareita ja heidän maalauksiaan, kun Isaacson selitti, miten maalaukset syntyivät ja mitä hienoa niissä on aikaisempaan verrattuna. Vähän harmittaa, että ainoan kerran Louvressa käydessäni Mona Lisa oli valtavan ihmisjoukon takana enkä ehtinyt jäädä sitä tutkailemaan.

15. Wall (2017): Elinor Ostrom’s Rules for Radicals.

Lyhyt mutta ytimekäs ja hyvin luettava tiivistelmä taloustieteen Nobel-palkitun Elinor Ostromin ajatteluun. Ostrom kiisti tutkimuksissaan ns. ”yhteismaan tragedian” väistämättömyyden ja osoitti, että ihmiset kykenevät kehittämään yhteiskäytössä oleville resursseille kestäviä hallinto- ja säätelymekanismeja ilman perinteisen taloustieteen ainoaksi ratkaisuksi julistamaa yksityistämistä. Tämä on erittäin tärkeä ja hyödyllinen kirja, sillä uskon Ostromin aloittaman tutkimuksen olevan vielä aivan keskeisessä roolissa, kun joskus saamme aikaiseksi yhteiskunnan, jossa ihmisten perustarpeet tyydytetään ilman rahataloutta.

16. Potter (2016): Digital Gold: Bitcoin and the Inside Story of the Misfits and Millionaires Trying to Reinvent Money

Bitcoinin alkuvaiheiden standardihistoria, johon myöhempiä tutkimuksia tullaan vertaamaan. Erityisen arvokasta ja ajatuksia herättävää ovat kuvaukset Bitcoinin käytöstä ”digitaalikommoditeettina” – kullan korvikkeena – taloudellisesti epävakaissa maissa. Vahvistaa käsitystäni siitä, että kryptovaluuttoja kannattaisi ajatella enemmänkin kryptokommoditeetteina, ja että niille tulee olemaan käyttöä niin kauan, kun taloudellisesti epävakaita maita on. Kryptovaluutta kun on huonoista puolistaan huolimattakin helpompi ja turvallisempi tapa mm. siirtää omaisuuksia pois epävakaista maista kuin esimerkiksi dollarien ostaminen käteisellä.

17. Nummelin (toim.) (2018): On suurten muinaisten aika, 2. täydennetty laitos.

Idealtaan huikein vaalikirja mitä olen ikinä lukenut, nyt paljastuu totuus Paavo Väyrysen liitosta Suurten Muinaisten kanssa. Toteutus vaihtelevan tasoista, novelleista pari on aidosti hauskojakin. Loput vain totta.

Kurdit puolustavat sivilisaatiota. Miksi sivilisaatio ei puolusta kurdeja?

Kirjoittaessani tätä jälleen yksi demokraattisen valtion kaupunki onnettomine asukkaineen on sortunut raakalaisten vallan alle. Taantumuksellisen diktaattorin johtaman Turkin ja sen ISIS-kätyrien – joista käyttäisin sanaa ”keskiaikainen” ellei se loukkaisi keskiaikaa – petomainen hyökkäys kurdien tasa-arvoista, vapaata ja sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestävään yhteiskuntaan pyrkivää projektia kohtaan on valtavan aseylivoimansa ansiosta onnistunut murtamaan Afrinin kaupungin sisukkaan puolustuksen. Tämä sotaisan ja vanhoillisen Lähi-idän keskellä sijainnut edistyksen ja inhimillisyyden saareke on nyt kauloja katkomalla vapauden liekkiä tukahduttamaan pyrkivien, länsimaiden aseistamien barbaarien verentahrimissa käsissä, ja yöuniaan arvostavan olisi parempi olla miettimättä, millaiset kohtalot kaupungin asukkaita odottavat.

Miettimättä jättäminen on helppoa. Tähänkään mennessä emme ole montaa ajatusta uhranneet niille, jotka ovat yhdellä sivilisaation synnyinsijoista yrittäneet parhaansa rakentaakseen sodan ja hävityksen keskelle uutta sivistyksen keidasta.

Mutta me emme saa enää kääntää selkäämme. Olemme ummistaneet silmämme jo liian kauan, olemme jättäneet valtavien vaikeuksien läpi demokraattiseen ja vapaaseen tulevaisuuteen uskovat kurdit liian kauan yksin.

Kurdeilla ja suomalaisilla on paljon yhteistä. Kuten kurdit, myös me suomalaiset arvostamme vapautta ja olemme historiassa näyttäneet maailmalle, ettemme taivu sorron yön alle. Kummallakin kansalla on takanaan pitkä historia vieraan vallan alla elämisestä. Me suomalaiset olimme onnekkaita: pääsimme itsenäiseksi melkein vahingossa, ja olemme joutuneet sotimaan vain yhden sisällissodan ja yhden maailmansodan. Kurdit ovat joutuneet sotimaan sekä sisäisten kiistojen että ulkovaltojen intressien vuoksi lähes tauotta vuosikymmeniä, eikä heidän valtionsa itsenäisyyttä tunnusteta vieläkään. Se, että he tästä huolimatta ovat täysin tosissaan rakentamassa jopa Eurooppaa tasa-arvoisempaa ja demokraattisempaa valtiota – missä muussa maassa asioita hoitavien, lähidemokraattisesti valittujen komiteoiden johtajaksi valitaan sekä nainen että mies? – on suoranainen ihme.

Aivan vähintä mitä demokratioiksi itseään kutsuvat valtiot voisivat tehdä olisi moraalisen tuen osoittaminen kurdien niin lupaavalle projektille ja kansojen itsemääräämisoikeudelle. Kaikista Lähi-idän ja kenties koko maailman kansoista juuri kurdit ovat kaikkein selvimmin lunastaneet itselleen oikeutuksen elää oman tahtonsa mukaan. Kurdit ovat tuon oikeutuksen moneen kertaan lunastaneet, niin molempien sukupuolien taistelukentällä osoittamalla urheudella vanhoillisia diktatuureja ja natsien SS:n jälkeen ehkä selvimmin absoluuttista pahaa edustanutta ISISiä vastaan, kuin ehkä ennen kaikkea hengen työssä, rakentaessaan Lähi-idän konfliktin raunioille toivoa demokraattisesta, tasa-arvoisesta ja kestävästä yhteiskunnasta.

Näin Talvisodan päättymisen muistopäivän aikoihin meidän suomalaisten olisi aivan erityistä syytä muistaa niitä, jotka vuosikymmeniä myöhemmin taistelevat ja kaatuvat vapauden, demokratian ja tasa-arvon etuvartiossa. Edelleen raja railona aukeaa sivistyksen ja taantumuksen välillä, edelleen rauhan töitä rakastavat miehet ja naiset joutuvat tarttumaan kivääreihin torjuakseen pimeyden.

Näin ei saisi olla, eikä näin tarvitsisi olla. Jos Eurooppa yhtenä äänenä julistaisi, että Turkin on pysäytettävä välittömästi hyökkäyksensä kurdialueille ja vedettävä sekä sotajoukkonsa että ISIS-kätyrinsä pois, näin myös tapahtuisi. Jos Euroopan maat edes pidättäytyisivät myymästä Turkille kehittynyttä aseteknologiaa, kurdeilla olisi edes vähän paremmat mahdollisuudet puolustaa itseään.

Ja jos Eurooppa tekisi niinkuin on oikein, ja asettaisi arvovaltansa ja voimansa puolustamaan ja ruokkimaan demokratiaa ja vapautta, lapsillamme ja lastenlapsillamme saattaisi olla mahdollisuus varttua maailmassa, jossa Lähi-itä tunnettaisiin jälleen kerran sivistyksen kehtona.


Jos haluat auttaa ihmisiä hädässä, ota heti tänään yhteys kansanedustajaasi ja europarlamentaarikkoosi. Kerro heille, että on tapahtumassa valtava vääryys ja todennäköisesti kansanmurha, ja tällä tulee olemaan seurauksia myös Eurooppaan: ISISin ihmismuotoisten hirviöiden hallitsemilla alueilla yhdenkään vapauden ja demokratian ystävän ei ole kerta kaikkisesti mahdollista elää, ja jos nyt ummistamme silmämme, vähintä mitä voimme tehdä on tarjota koti niille, jotka eivät kotonaan enää voi elää. Kerro edustajillesi, että lännen täytyy toimia nyt.

Kansanedustajat ja heidän yhteystietonsa löydät täältä. Europarlamentaarikkojen yhteystiedot ovat seuraavat:

Jussi Halla-aho (Ps.) – jussi.halla-aho@europarl.europa.eu
Heidi Hautala (Vihr.) – heidi.hautala@europarl.europa.eu
Liisa Jaakonsaari (SDP) – liisa.jaakonsaari@europarl.europa.eu
Anneli Jäätteenmäki (Kesk.) – anneli.jaatteenmaki@europarl.europa.eu
Elsi Katainen (Kesk.) – elsi.katainen@europarl.europa.eu
Miapetra Kumpula-Natri (SDP) – miapetra.kumpula-natri@europarl.europa.eu
Merja Kyllönen (vas.) – merja.kyllonen@europarl.europa.eu
Sirpa Pietikäinen (Kok.) – sirpa.pietikainen@europarl.europa.eu
Pirkko Ruohonen-Lerner (Ps.) – pirkko.ruohonen-lerner@europarl.europa.eu
Petri Sarvamaa (Kok.) – petri.sarvamaa@europarl.europa.eu
Nils Torvalds (Rkp) – nils.torvalds@europarl.europa.eu
Henna Virkkunen (Kok.) – henna.virkkunen@europarl.europa.eu
Paavo Väyrynen (Kesk?) – paavo.vayrynen@europarl.europa.eu

Jos et muuta voi, seuraa tilannetta sosiaalisessa mediassa ja jaa kavereillesi tietoa. Tägäämällä viestit esim. #BreakSilenceOnAfrin tai #stopafringenocide voit voimistaa meneillään olevan some-kampanjan tehoa.

Miten niukkuudet tekivät minusta talousteoriaskeptikon

Kirjoituksiani lukeneille ei liene yllätys, että suhtaudun jokseenkin skeptisesti taloustieteessä edelleen vallitsevaan neoklassiseen paradigmaan ja etenkin sen ylisuureen vaikutusvaltaan politiikassa. Aiheesta äskettäin käymäni Twitter-keskustelun innoittamana ajattelin kuitenkin tehdä lyhyehkön yhteenvedon siitä, miksi minusta, taloustieteen peruskurssit lukeneesta ja aiheeseen muutenkin jonkin verran perehtyneestä diplomi-insinööristä, tulikin vallitsevan ajattelutavan kriitikko.

Keskeinen syy kriittisyyteeni on omissa kokemuksissani tutkimuksen tekemisestä. Alkuvuodesta 2017 valmistuneen väitöskirjani (Korhonen 2017) aihe oli niukkuuksien – kuten esimerkiksi energiapulan – vaikutus keksintöjen syntyyn ja käyttöönottoon. Niukkuus on vallitsevassa neoklassisessa talousteoriassa aivan keskeinen käsite: yksi hyvin yleinen taloustieteen määritelmä kertoo taloustieteen olevan “ihmisten käyttäytymisen tutkimista päämäärien ja rajallisten [niukkojen], vaihtoehtoisia käyttökohteita omaavien keinojen välisenä suhteena” (Robbins 1932:15). Toisin sanoen, ajatus perimmäisistä niukkuuksista on suorastaan yksi nykyisin harjoitetun talousteorian ja talousajattelun kulmakivistä (kts. esim Fine 2010). Lyhykäisyydessään teoria esittää, että riippumatta tekniikan ja tuottavuuden kehittymisestä, ihmiskunta on ikuisesti niukkuuden tilassa, koska kehityksen käyttöön tuomille resursseille löydetään aina jotain uusia käyttötapoja.

Niukkuuden käsitteen tärkeys huomioiden olikin yllättävää huomata, että vallitseva talousteoria ei kuitenkaan kyennyt analysoimaan tarkemmin, mitä niukkuudet itse asiassa olivat. Talousteorian kyvyt ja kiinnostus niukkuuksiin käytännössä loppuivat siihen, että niukkuuksien todettiin olevan aina vallitseva asiantila. Toisaalta, samaan aikaan neoklassiset talousajattelijat esittivät – ja esittävät yhä – että oikeasti niukkuuksista ei aiheudu ongelmia, koska hintamekanismi toimii: jos jostain resurssista tulee puutetta, sen hinta nousee, ja tämän seurauksena resurssin käyttö joko vähenee ja/tai sille löydetään korvaajia.

Ajattelusta seuraa myös selkeä johtopäätös: jos niukkuus uhkaa aiheuttaa ongelmia, kuten esimerkiksi ilmakehän “niukkuus” hiilidioksidin kaatopaikkana meille ilmastonmuutoksen muodossa aiheuttaa, oikea ja jopa ainoa oikea ratkaisu on asettaa resurssille hinta. Jos tämän hinnan annetaan määräytyä “markkinoilla” – esimerkiksi hiilidioksidin tapauksessa ostettavien ja myytävien päästökiintiöiden mukaan – teoria ennustaa, että saamme automaattisen ja jopa täydellisen säätelymekanismin.

Tämä ajattelu on sinänsä aivan pätevää. Markkinamekanismi voi todella säädellä resurssien kulutusta ja ohjata resurssit, kuten päästöoikeudet, melko tehokkaasti kulloinkin vallitsevalla hetkellä eniten lisäarvoa tuottaviin kohteisiin. Ajattelutapaan sisältyy kuitenkin myös merkittäviä ongelmia ja sokeita pisteitä, joita esimerkiksi ympäristötaloustieteen tutkimus on vuosikymmenien ajan yrittänyt tuoda julkisuuteen. Yksi keskeisimmistä heikkouksista on oletus resurssien liki täydellisestä korvautuvuudesta: tarkkaan ottaen yksi vallitsevan talousteorian johtopäätös on, että hengitysilman vaihtaminen villasukkiin ei aiheuta hyvinvointitappioita, kunhan vain saisimme tarpeeksi villasukkia. (Niukkuuden käsittelyn ongelmista vallitsevassa taloustieteessä kts. esim. Baumgärtner ym. 2006 ja Fine 2010.)

Toinen, omalle tutkimukselleni huomattavasti relevantimpi ongelma oli kysymys siitä, milloin niukkuuksista “kärsitään”: milloin, ja mistä syistä, talousteorian olettamasta universaalista niukkuudesta tulee käytännön niukkuus, joka ohjaa esimerkiksi teknologiaa kehittävien tekemiä valintoja?

Ainoa vallitsevasta teoriasta löytämäni vastaus tähän kysymykseen oli kustannus/hyöty-analyysi: kun teknologiaa kehittävä kokee (tai peräti laskee), että esimerkiksi vaihtoehtoisen teknologian kehittämisen hyödyt ylittävät kehittämisen arvioidut kustannukset, hän päättää kehittää uutta teknologiaa. Niukkuus vaikuttaa päätökseen esimerkiksi niin, että uuden teknologian kehittämisen hyödyt tai entisessä ratkaisussa pitäytymisen haitat kasvavat.

Entä mistä tiedämme, että jossain historiallisessa tapauksessa kehittäjä on arvioinut, että uuden teknologian hyödyt ovat sen kustannuksia korkeammat?

Siitä, että kehittäjä on päättänyt kehittää uutta teknologiaa.

Toivon, etten ole ainoa, joka näkee tässä tautologian.

Vastaavien tautologioiden ja nollalla jakamisten lisäksi törmäsin ongelmiin empirian kanssa. Kummassakin yksityiskohtaisemmin tutkimassani tapauksessa, Outokummun toisen maailmansodan jälkeen kehittämässä kuparin liekkisulatusteknologiassa ja saksalaisten suihkumoottorikehitystyössä toisen maailmansodan aikana, tarkempi perehtyminen aiheeseen antoi syitä uskoa, että niukkuudet eivät ehkä olleetkaan aivan niin yksikäsitteisen niukkoja mitä aikaisempi tutkimus oli antanyt ymmärtää. Aikaisempi historia oli esittänyt, että Outokummun päätös kehittää vallankumouksellinen liekkisulatusteknologia johtui sodanjälkeisestä sähköpulasta, mikä pakotti sähkösulatusta käyttäneen Outokummun keksimään radikaalisti uudenlaisen vaihtoehdon (esim. Särkikoski 1999, Kuisma 1985, Annala 1960). Samaten suihkumoottoreiden historia esitti, että sodan aikainen pula nikkelistä pakotti saksalaiset kehittämään vain vähän nikkeliä tarvitsevia ilmajäähdytteisiä turbiineja suihkumoottoreihinsa (esim. Gibbert ja Scranton 2009, Schubert 2004).

Kuitenkin arkistoihin perehtyminen paljasti, että esimerkiksi Outokummulle liekkisulatusuunin kehittäminen a) ei ollut likimainkaan ainoa vaihtoehto, b) todennäköisesti ei ollut taloudellisesti tai strategisesti järkevin tai edes järkevä vaihtoehto, ja c) eri vaihtoehtojen vertailua ei todennäköisesti koskaan suoritettu. (Yksityiskohtaisemmin väitöskirjassani tai julkaisussa Korhonen 2018b.) Saksan suihkumoottori-insinöörien kokema nikkelipula puolestaan asettui hieman erilaiseen kontekstiin, kun sodanjälkeisiin inventaarioihin perehtyminen paljasti Saksalla olleen sodan lopussa suuremmat nikkelivarannot kuin sodan alussa – ja tekniikkaan tutustuminen paljasti saksalaistenkin potentiaalisesti sodan ratkaisevana aseena näkemien suihkumoottorien olleen muuhun asetekniikkaan verrattuna mitättömän pieni, pyöristysvirheeseen hukkuva nikkelin tarvitsija, ja että ilman ilmajäähdytteisiä turbiinejakin suihkumoottorit olisivat säästäneet merkittäviä määriä nikkeliä perinteisiin mäntämoottoreihin verrattuna (kts. väitöskirjani).

Outokumpu olisi voinut hyvin käyttää poliittisia kontaktejaan sähkönsaannin turvaamiseksi (reitti, jota toinen sähköpulasta kärsinyt metallitehdas, Vuoksenniskan terässähkösulatto, käytti); se olisi voinut seurata ennen sotaa Taloudelliselle Puolustusneuvostolle linjaamaansa vaihtoehtostrategiaa sähkön korvaamisesta polttopuulla; se olisi voinut vaatia osuuttaan hiilikiintiöistä vedoten kuparintuotannon olennaiseen tärkeyteen sotakorvaustoimituksille; tai se olisi voinut käyttää jotain näiden keinojen yhdistelmää. Mitään näyttöä ei kuitenkaan löytynyt mistään muusta kuin aikanaan erittäin riskipitoisesta suunnitelmasta ottaa käyttöön uudenlainen sulatusmenetelmä ensimmäisenä maailmassa. Kaiken huipuksi varsinaisen sulaton rakentamispäätös tehtiin vasta sen jälkeen, kun pahin sodanjälkeinen sähköpula oli jo hellittänyt.

Vallitsevan talousteorian kannattaja voi tietenkin tässä vaiheessa todeta, että so not – talousteoriahan selittää asian helposti niin, että kussakin vaiheessa kustannus/hyöty-analyysi (minkä ei suinkaan tarvitse olla rationaalista) johti kyseiseen johtopäätökseen. Niukkuuden käsitettä ei tarvitse avata sen syvemmälle: ilman muuta oli aina parempi, mitä vähemmillä resursseilla jokin asia kyettiin hoitamaan. Jos tarpeen, esimerkiksi poliittiset kontaktit voi nähdä resurssina, jota vaikkapa Outokumpu tässä tapauksessa päätti jättää käyttämättä. Pelkkä kustannus/hyöty-analyysi on toki mahdollinen, mutta myös syvästi epätyydyttävä tapa selittää havaitsemani ilmiöt. Se kun ei kerro meille juuri mitään esimerkiksi siitä, millaisissa oloissa niukkuudet voivat osoittautua ongelmiksi (“silloin kun kustannukset ylittävät vaihtoehtojen hyödyt” on tässä yhteydessä melko informaatiovapaa lause), eikä se kerro juuri mitään itse niukkuuksista.

Hakkasin päätäni seinään tämän ongelman kanssa noin vuoden ajan, kun mietin, mitä hyödyllistä tai kiinnostavaa voisin sanoa niukkuuksista talousteoreettisessa mielessä. Niukkuudet olivat kuin singulariteetti fysiikassa: piste, jonka ominaisuuksista ei voi sanoa vallitsevaa fysiikan mallia käyttäen oikeastaan yhtään mitään. Vertauskuvallisesti sanoen, olin kuin olisin ostanut Ikeasta ruuveilla kasattavan hyllykön, mutta ainoa käytössäni ollut työkalu olisi ollut vasara. (Myönnän ensimmäisenä, että on täysin mahdollista, etten vain löytänyt oikeita tutkimuksia, ja arvostan, jos joku aiheeseen paremmin perehtynyt voi korjata virheeni. Toisaalta, olen jo yhden, olennaisesti tämän saman kritiikin sisältävän ympäristötaloustieteen alaan luettavan vertaisarvioidun tutkimuksen julkaissut.)

Läpimurto tuli vasta sitten, kun perehdyin heterodoksiseen talousteoriaan. Aivan erityisesti vaikutuin Amartya Senin “entitlement”-ajattelusta ammentaneesta tutkimustraditiosta, jonka mukaan niukkuuksien ja puutteiden syynä ei useinkaan ole pula resurssista sinänsä, vaan joidenkin toimijoiden puutteelliset oikeudet käyttää kyseistä resurssia. Sen oli kehittänyt teoriansa tutkittuaan nälänhätien syitä ja todettuaan, että vallitsevan talousteorian selitykset olivat syvästi puutteellisia ja pinnallisia. Teoriassa nälänhädän syyksi nähtiin ruoan liian vähäinen tuotanto tai syöjien liian suuri määrä, kun taas historiallinen empiria antoi vahvoja syitä olettaa, että useimmissa tapauksissa ruokaa olisi ollut olemassa, mutta nälkäiset eivät päässeet ruokaresursseihin käsiksi – toisinaan tietoisesti harjoitetun politiikan vuoksi. Toisin sanoen, niukkuuden syynä oli epätasa-arvoisuus.

Sen toi niukkuustutkimukseen olennaisena osana ajatuksen voimasuhteista ja voimasuhteiden epätasapainosta käytännössä koettujen niukkuuksien selittäjänä, ja hän sai tutkimuksistaan Nobelin vuonna 1998. Kun tarkastelin omaa empiriaani Senin ja hänen ajatteluaan kehittäneiden valossa (erityisesti Daoud 2007, 2011), huomasin varsin nopeasti, että vallitsevan talousteorian ajattelukehikolle vaikea ongelma ratkesi yllättävänkin helposti: kummassakin tapauksessa totesin, että teknologiaa kehittävät kokivat teknologiseen kehitykseen vaikuttavaa niukkuutta suurelta osin siksi, että he uskoivat omaavansa ratkaisun niukkuuteen.

Saksalaiset moottori-insinöörit olivat ryhtyneet kehittämään ilmajäähdytettyjä turbiineja aluksi mäntämoottoreiden turboahtimiin jo 1920-luvun puolivälissä. Osasyynä kehitystyölle olivat muistot nikkelipulasta ensimmäisen maailmansodan aikana, osasyynä ymmärrys siitä, että suuremmat tehot vaatisivat ennen pitkää turbiinien jäähdyttämistä vaikka niissä käytettäisiinkin runsaasti lämpöä sietäviä nikkelikomponentteja. Kun suihkumoottoreiden kehitystyö alkoi toden teolla 1930-luvun puolivälissä, turbiiniosaaminen oli luonnollista hakea turboahtimista, ja mukana tuli myös aluillaan ollut kehitystyö ilmajäähdytteisistä, vain vähän nikkeliä vaativista turbiineista.

Oma teoriani on, että nimenomaan koska ilmajäähdytteisten turbiinien kehitystyö eteni niin lupaavasti, nikkeliresursseja hallinnoineet varusteluministeriön virkamiehet eivät katsoneet tarpeelliseksi lisätä suihkumoottoreille varattuja nikkelikiintiöitä, eivätkä esimerkiksi ilmailuministeriön virkamiehet katsoneet tarpeelliseksi käyttää arvovaltaansa kiintiöiden kasvattamiseksi. Tekniset mahdollisuudet kiintiön kasvattamiseen olisivat täysin varmasti olleet olemassa: jopa kaikkein suurisuuntaisimmissa suunnitelmissa suihkumoottorit olisivat joka tapauksessa tarvinneet nikkeliä vain murto-osan vastaavien mäntämoottoreiden vaatimasta määrästä, vaikka ilmajäähdytteisiä turbiineja ei olisi käytetty lainkaan (tosiasiassa yhdessäkään palveluskäytössä olleessa moottorissa näitä ei myöskään ehditty käyttää), sota olisi kestänyt vuoteen 1946 ja suihkumoottorit korvanneet kaikki muut lentokonemoottorityypit. Jos jokin ongelma olisi saanut insinöörit epäileväisiksi ilmajäähdytyksen toimivuutta kohtaan, on erittäin vaikea kuvitella, että varusteluministeriö olisi vastannut yhtä Hitlerin ihmeasetta kehittäville “sori siitä, mutta emme anna nikkeliä lisää tonniakaan.”

Vastaavasti Outokummun tapauksessa on erittäin vaikea kuvitella, että maan hallitus olisi kyennyt tai edes halunnut vastustaa, jos Outokumpu olisi vain ilmoittanut, kuten Vuoksenniskan terästehdas, että he tarvitsevat sähköä sotakorvausteollisuudelle elintärkeään tuotantoon, silläkin uhalla että yksityisten kansalaisten sähkönsaantia joudutaan säännöstelemään vähän enemmän. Outokumpu oli kuitenkin seurannut aktiivisesti uudenlaisen sulatustekniikan kokeiluja 1930-luvulta saakka, ja sodan jälkeen uskoi kykenevänsä rakentamaan aivan uudenlaisen sulatusuunin. Teräksen valmistuksessa vastaavia edistysaskelia ei ollut näköpiirissä, ja luultavasti juuri siksi sähköpula ei saanut aikaan vallankumousta Vuoksenniskan terästehtaalla. Toisin sanoen: teknologiaa kehittävien näkemys teknologian mahdollisuuksista oli mukana synnyttämässä käsitystä siitä, että Outokumpu kärsi erityisen paljon sähköpulasta ja joutui siksi keksimään uudenlaisen sulatusuunin.

Kummassakin tapauksessa kysymys oli Daoudin (2011) termistöllä kvasiniukkuuksista: resurssia olisi ollut olemassa, mutta syystä tai toisesta toimijoilla ei ollut pääsyä siihen. Oma pieni panokseni tieteeseen on ehdottaa, että niukkuuksien käytännön vaikutuksiin vaikuttaa resurssien saannin lisäksi myös se, uskovatko niukkuuksista kärsijät kykenevänsä ratkaisemaan niukan resurssin ongelmat. Jos he eivät usko tälläistä ratkaisua omaavansa, lienee todennäköisempää, että he esimerkiksi kampanjoivat poliittisesti saadakseen paremman pääsyn resursseihin. (Kts. Korhonen 2018a näiden kysymysten tarkemmasta käsittelystä.)

Talousteorian suuressa kuvassa tälläinen hiuksia halkova tutkimus saattaa olla turhaa, joskin maailmassa, jossa jopa hiekasta ennustetaan tulevan pulaa (Gillis 2014), niukkuuksien tutkimus saattaa vielä osoittautua merkitykselliseksi tutkimushaaraksi. Kokemus kuitenkin avasi silmiäni sille mahdollisuudelle, että minulle kolmen kurssin verran opetettu neoklassinen taloustiede ei välttämättä pidäkään sisällään kovin hyviä vastauksia kaikkiin edes talouspolitiikan kannalta merkityksellisiin kysymyksiin. (Ja koska kaikki politiikka on lopunviimein rahanjakoa, vähän kaikenlaista politiikkaa voi pitää talouspolitiikkana.)

Väitöskirjani valmistumisen jälkeen lukemani tekstit ovat vain vahvistaneet uskoani siihen, että nykyisin vielä vallitsevan mutta onneksi koko ajan vahvemmin haastetun neoklassisen taloustieteen hegemonian rinnalle on nostettava muita tapoja ajatella taloutta. Ongelma ei ole siinä, kuten kiihkeimmät kriitikot esittävät, että neoklassinen synteesi olisi väärin. Ongelma on siinä, että kuten kaikkien teoriakehikoiden, myös sen soveltamisala on rajallinen. Jos teoriaa sovelletaan alueella, johon se sopii hyvin, se toimii erinomaisesti: esimerkiksi itse käännyn edelleen neoklassisen analyysin puoleen joka kerta, kun kohtaan tilanteita, joissa kilpailu on täydellistä ja toimijoita on yksi, kaksi, tai äärettömän monta. Mutta mitä kauemmaksi teorialle hyvin sopivista kysymyksistä ja kysymyksenasetteluista mennään, sitä enemmän teoria rajoittaa ajattelua. Jossain vaiheessa käy niin, että teorian käyttämisen hyödyt ovat pienemmät kuin sen vaihtamisen haitat.

Vallitsevan taloustutkimuksen ja havaintojeni mukaan erityisesti suomalaisen taloustutkimuksen piirissä tämä ongelma on ratkaistu ennen kaikkea niin, että sellaisia kysymyksiä, jotka eivät sovi ortodoksiseen teoriaan, ei juuri edes vaivauduta tarkastelemaan. Tämän lähestymistavan ongelmat lienevät ilmeisiä: jos ainoa työkalu on vasara, mutta ongelmien lähestyminen vaatisi ristipääruuvien avaamista, on hyvin mahdollista, että ongelma jää lähestymättä.

Näkisinkin, että etenkin talousteoriaa jotenkin soveltavien – kuten sanotaanpa vaikka poliitikkojen – olisi erittäin hyödyllistä olla jollain tasolla perillä useammista taloustieteen koulukunnista ja lähestymistavoista, jotta heidän älyllinen työkalupakkinsa kasvaa. Tässä ei pitäisi olla yhtään mitään väärää: työkalut kannattaa valita ongelman mukaan eikä ongelmia työkalujen mukaan (paitsi jos sattuu olemaan työkalujen valmistaja). Toistaiseksi paras vastaan tullut yleinen johdanto erilaisiin työkaluihin on Cambridgen yliopistossa vaikuttavan taloustieteilijän Ha-Joon Changin erinomainen teos Taloustiede: Käyttäjän opas (Chang, 2015). Chang esittelee kirjassa yhdeksän taloustieteen alalajia tai koulukuntaa, ja selvittää lyhyesti mutta ytimekkäästi, milloin mitäkin kannattaa käyttää maailman ymmärtämiseen.

Nähdäkseni ja oman kokemukseni mukaan tämä lähestymistapa on erittäin hyvä. Maailma, tai ainakin ihmisten maailma, on liian monimutkainen suurille yhtenäisteorioille (tai ainakin tähän vaadittava suuri yhtenäisteoria olisi liian monimutkainen ihmisille), enkä edes näe järkevänä, että maailmaa kannattaisi yrittää ymmärtää vain yhden teoreettisen kehyksen läpi. Onkin hieman kummallista, miten yhteiskuntatieteissä ja erityisesti taloustieteessä tähän kuitenkin silti pyritään, ja esimerkiksi kritiikki vallitsevaa taloustieteellistä neoklassista paradigmaa (joka on kuitenkin hallinnut vasta 1970-luvulta alkaen, mitä ennen sitä pidettiin homeopatiaan rinnastuvana huurupäisyytenä) pyritään taloustutkijoiden toimesta suorastaan aktiivisesti tukahduttamaan. Tieteessä yksikään fyysikko ei hauku toista fyysikkoa siitä, jos hän käyttää kanuunankuulan lentoradan laskemiseen newtonilaista fysiikkaa, vaikka tarkkaan ottaen elämmekin einsteiniläisessä maailmassa. Olisi ehkä korkea aika, että yhteiskuntatieteissäkin päästäisiin samaan.

Lähteet

Annala, V. (1960). Outokummun historia 1910–1959. Helsinki: SKS.

Baumgärtner, S., Becker, C., Faber, M., & Manstetten, R. (2006). Relative and absolute scarcity of nature. Assessing the roles of economics and ecology for biodiversity conservation. Ecological Economics, 59(4), 487–498. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2005.11.012

Chang, H.-J. (2015). Taloustiede: Käyttäjän opas. Helsinki: Into.

Daoud, A. (2007). (Quasi)Scarcity and Global Hunger: a Sociological Critique of the Scarcity Postulate with an Attempt at Synthesis. Journal of Critical Realism, 6(2).

Daoud, A. (2011). Scarcity, Abundance and Sufficiency: Contribution to social and economic theory. PhD Thesis, University of Gothenburg.

Fine, B. (2010). Economics and Scarcity: With Amartya Sen as Point of Departure? In L. Mehta (Ed.), The Limits to Scarcity: Contesting the Politics of Allocation (pp. 73–92). London: Earthscan.

Gibbert, M., & Scranton, P. (2009). Constraints as sources of radical innovation? Insights from jet propulsion development. Management & Organizational History, 4(4), 1–15. https://doi.org/10.1177/1744935909341781

Gillis, J. R. (2014). Why Sand Is Disappearing. New York Times, (November 5), A19. Retrieved from http://www.nytimes.com/2014/11/05/opinion/why-sand-is-disappearing.html?_r=1

Korhonen, J. M. (2017). Constructed solutions to constructed constraints: Resource scarcities and technological change. PhD thesis, Aalto University School of Business. Online version.

Korhonen, J. M. (2018a). Overcoming Scarcities Through Innovation: What Do Technologists Do When Faced With Constraints? Ecological Economics, 145, 115–125. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2017.08.023

Korhonen, J. M. (2018b). Tolerating the intolerable: Flash smelting of copper and the construction of technological constraints. Technology & Culture, forthcoming in 2018.

Kuisma, M. (1985). Outokumpu 1910–1985: Kuparikaivoksesta suuryhtiöksi. Forssa: Outokumpu.

Robbins, L. (1932). An Essay on the Nature and Significance of Economic Science. London: Macmillan.

Schubert, H. (2004). Turbine – The Hollow Metal Blade as Solution for Material Shortage. In G. Madelung, H. Prem, & E. H. Hirschel (Eds.), Aeronautical Research in Germany: From Lilienthal until Today (pp. 244–252). Berlin and Heidelberg: Springer.

Särkikoski, T. (1999). A Flash of Knowledge. How an Outokumpu innovation became a culture. Espoo and Helsinki: Outokumpu and Finnish Society for History of Technology.

 

Miksi palveluiden kilpailuttaminen on vaarallista

Ei myytävänä-kansalaisaloite nosti jälleen julkisuuteen ikiaikaisen keskustelun julkisten palveluhankintojen kilpailuttamisesta. Palvelujen kilpailutus on pahimmillaan lähinnä rahansiirtoautomaatti veronmaksajilta yksityisille yrityksille, ja parhaimmillaankin riskialtista touhua. Tämän olisi voinut kysyä tutkijoilta jo vuosikausia sitten, mutta kun kukaan ei ole kysynyt, niin kerron sitten nyt tässä, miksi näin on.

Kilpailutuksen perusidea on toki hyvä: laittamalla palvelun tai tavaran toimittajat kilpailemaan toisiaan vastaan hinnalla (tai joskus aniharvoin laadulla) voidaan säästää rahaa. Kilpailutus on myös käytännössä oikein hyvä idea, jos kilpailuttaja pystyy mittaamaan helposti ja halvalla tuotetun palvelun tai toimitetun tuotteen laadun ja osaa tehdä kilpailutuksen niin, että kaikki olennaiset laatukriteerit tulevat huomioiduksi sopimusta tehtäessä, eikä luottamuksellisen suhteen rakentumisella ostajan ja myyjän välille ole suurtakaan arvoa. Pitkällä tähtäimellä kilpailutus jopa säästää selvää rahaa, jos kilpailevia toimittajia todella on useita ja aito kilpailutilanne on siten olemassa.

Jos kunnan täytyy ostaa vaikkapa soraa tienpohjan täytteeksi tai pyyhekumeja kouluihin, kilpailuttajan on helppo määritellä, mitä hankitaan ja miten toimituksen hyvyys määritellään. Jos maansiirtoyrittäjä ei toimita sovittua määrää soraa sovittuun paikkaan sovittuna aikana, asia on helppo havaita ja puutteista voidaan reklamoida. Jos koululle ostetut pyyhekumit osoittautuvat kelvottomiksi, pyyhekumikauppiasta voidaan vaihtaa. Laadun määrittely on molemmissa tapauksissa helppoa, ja sopimusrikkomuksen osoittaminen melko riidatonta.

Valitettavasti kaikki tämä on sitä vaikeampaa, mitä monimutkaisempaa tuotetta tai palvelua ollaan ostamassa. Erityisen monimutkaista ja haastavaa laadun määrittely on juuri palveluissa. Pitävän palvelusopimuksen kirjoittaminen ei ole yleensä edes mahdollista: vaikka sopimusta varten uhrattaisiin koko Suomen paperintuotanto, siihen ei siltikään voida kirjailla kaikkia mahdollisia laadun määritelmiä ja erikoistilanteita. Laatua ei siis käytännössä voi määritellä kirjallisesti, vaan laadukkaan palvelun toimittamisen on perustuttava sopimusten sijaan ennen kaikkea luottamukseen palvelun toimittajan ja maksajan välillä. Kilpailutus taas on omiaan heikentämään juuri tätä luottamusta. Miksi palvelun tuottaja ylipäätään luottaisi maksajaan, kun kummallekin osapuolelle on selvää, että seuraavassakin kilpailutuskierroksessa ratkaisee vain hinta?

Ongelmaa hankaloittaa entisestään niinsanottu tiedon asymmetria palvelun ostajan ja palvelun toimittajan välillä: palvelun toimittaja todennäköisesti tietää paljon enemmän siitä, miten kirjoittaa itselleen rahakas sopimus, kuin palvelun ostaja tietää siitä, miten minimoida kilpailutuksen riskit. Etenkin silloin, kun kilpailutukseen osallistuu itselleen edullisten sopimusten tekemisessä kokeneita suuryrityksiä, pienten kuntien virkamiehet saattavat jo osaamiseltaan saati resursseiltaan pelata peliä täysin eri sarjassa – veronmaksajien tappioksi.

Kun laatua ei ole mahdollista määritellä yksikäsitteisesti, kun luottamusta korvaavien sopimusten kirjoittaminen on vaikeaa ja helposti etenkin suuryrityksiä suosivaa, ja kun palvelun tuottajan intresseissä on tehdä työ mahdollisimman halvalla, kilpailutus johtaa täysin ennustettavasti ja täysin väistämättä tilanteisiin, joissa sopimuksen kirjain saatetaan täyttää mutta sopimuksen henkeä vastaan rikotaan. Ja koska palvelujen tosiasiallisen laadun valvominen on kallista ja hankalaa, on täysin mahdollista, että edes sopimuksen kirjainta ei täytetä jos vilungista ei jäädä kiinni – aivan kuten säännöllisesti toistuvat uutiset esimerkiksi toimittamatta jääneistä aterioista ja kuljetuksista jätetyistä vammaisista kertovat. Esimerkiksi juuri vammais- ja vanhuspalveluiden laadun tarkkailu saattaa käytännössä vaatia kunnallisen valvojan seuraamaan palveluiden toimittamista. Mutta tämä tietenkin söisi ne vähäiset säästöt, joita kilpailuttamisella haetaan.

Lyhyesti ja yksinkertaisesti sanoen, kilpailutusmallissa palvelujen tuottajan ja palveluiden maksajan intressit eroavat toisistaan liian paljon, eikä todelliseen laatuun tarvittavaa luottamuksellista suhdetta pääse syntymään – ja kummankin intressit ovat usein eroavia palvelun tarvitsijan intressien kanssa. Tuottajan intresseissä on tehdä mahdollisimman vähän ja saada siitä mahdollisimman paljon rahaa; maksajan intresseissä on selviytyä mahdollisimman halvalla. Silloin, kun palvelun tarvitsija on yhteiskunnan alemmilla rappusilla eikä syystä tai toisesta voi saada ääntään kuuluviin, on aivan täydellisen ennustettavaa, että keskimääräinen kilpailutus johtaa saatujen palveluiden laadun huonontumiseen. Jos kilpailutilanne on vielä kaiken lisäksi se, mitä se Suomessa usein on, eli jos tosiasiallista kilpailua eri toimittajien välillä ei pääse syntymään, kilpailutus tulee myös pidemmällä tähtäimellä todennäköisesti johtamaan palvelumonopoleihin monopolihinnoitteluineen.

Palveluiden tuottaminen kuntien omana työnä ei ole täydellinen ratkaisu, koska tällöin palvelun tuottajan intresseissä voi edelleen olla rahansäästö samalla kun palvelun tarvitsijan intresseissä olisi saada laadukasta palvelua. Julkisesti tuotetut palvelut ovat kuitenkin suoremmin demokraattisen valvonnan alla, ja ristiriitaisia intressejä on vähemmän. On myös todennäköistä, että vaikeasti mitattavat laatutekijät tulevat keskimäärin sitä paremmin täytetyiksi, mitä paremmin eri osapuolet luottavat toisiinsa. Käsittääkseni mikään tutkimusnäyttö ei myöskään tue kilpailutuksen kannattajien keskuudessa yleistä uskomusta siihen, että julkinen sektori ei voisi tuottaa palveluja käytännössä yhtä tehokkaasti tai joissain tapauksissa jopa tehokkaammin kuin yksityinen sektori. Etenkin jos palveluiden laadullakin on väliä, tämä uskomus ei vain vaikuta pitävän paikkaansa.

Loppuun vielä käytännön esimerkki palvelun kilpailutuksesta keskisuuressa suomalaisessa kunnassa. Satuin sattumalta seuraamaan läheltä, kun erään kunnan kokoomuslainen johto heräsi kilpailutusideologian autuuteen ja päätti kilpailuttaa erään vanhuspalvelun. Kilpailutuksen virkatyönään hoitanut kokoomuslainen virkamies kirjoitti vaaditut kilpailutusdokumentit niin, että niissä esimerkiksi oletettiin palvelun aikaisemmin järjestäneen tahon luovuttavan omistamansa kiinteistöt korvauksetta kilpailutuksen voittajan käyttöön. Vaikka kiinteistön omistanut taho varoitti virkamiestä kirjallisesti tästä ja muista kilpailutusdokumenttiin jääneistä puutteista, kilpailutus eteni silti kunnan johdon ja virkamiehen suunnitelman mukaisesti.

Vähemmän yllättävästi kilpailutuksen voitti kansainvälinen suuryritys, hinnalla, joka palvelua vuosikaudet tarjonneen tahon kokemuksen mukaan ei voisi mitenkään kattaa sopimuksessa luvattuja palveluja. Sillä aikaa kun kiista kiinteistöjen käyttöoikeudesta ja kiinteistön omistajan pyytämän vuokran maksajasta eteni kohti käräjiä, uusi toimittaja aloitti palvelun tuottamisen. Parissa kuukaudessa kävi ilmeiseksi, että sopimuksessa luvattuja palveluja ei todellakaan voitu toimittaa luvatulla hinnalla, ja suuryritys vaati nyt kunnalta lisää rahaa sekä tilavuokriin että sovittujen palveluiden toimittamiseen. Kokonaiskustannus oli jo tässä vaiheessa aikaisempaa palveluntarjoajaa korkeampi, ja asiakkaat valittivat säännönmukaisesti laadun dramaattisesta heikentymisestä.

Kun viimeksi tilanteesta kuulin, muutaman vuoden seikkailun välituloksena oli sopimuksen purku ja palveluiden palauttaminen ne aikaisemmin hoitaneelle taholle. Suuryritys sai tehtyä bisnestä parin vuoden ajan ja ymmärtääkseni myös korvauksia sopimuksen purkamisesta; kunta joutui maksamaan selvästi aikaisempaa enemmän ja lisäksi vielä erilaisia oikeudenkäyntikuluja ja muita korvauksia, joiden yhteissumma nousi tiettävästi useisiin satoihin tuhansiin euroihin. Kymmenet vanhukset saivat viimeisinä elinvuosinaan huonoa tai olematonta palvelua. Kokoomusvetoisen kunnan yksityistämisintoon tälläisillä pikku vastoinkäymisillä ei juuri ollut vaikutusta.

Itse epäilen, että palveluiden osto-osaaminen on kunnissa keskimäärin enemmän tämän esimerkin kuin kilpailutuksen teorian edellyttämällä tolalla. Olen myös täysin varma, että parikin tälläistä, useimmiten maton alle lakaistua tapausta syö kaikki ne vähäiset säästöt, mitä kilpailutuksella on mahdollista saada.

Mitä bitcoineihin (ja muihin kryptovaluuttoihin) sijoittavan kannattaa tietää

Kryptovaluutat kuten bitcoin ovat herättäneet viime aikoina paljon kiinnostusta ja monet suomalaisetkin ovat sijoittaneet niihin rahaa. Kriittistä suomenkielistä keskustelua on kuitenkin vähemmän, ja siksi ajattelin jakaa alunperin erääseen Facebook-ryhmään kirjoittamani tekstin laajemmin. Tutkin Aalto-yliopiston leivissä lohkoketjutekniikoiden vaikutuksia ja käyttökohteita, ja osana tätä tutkimusprojektia olen selvitellyt myös kryptovaluuttoihin liittyviä kysymyksiä. (Sanomattakin lienee selvää, että mielipiteeni ovat omiani eivätkä mitenkään edusta Aalto-yliopiston virallista linjaa tai tutkimusryhmämme muiden jäsenten näkökantoja.)

Sanon heti kärkeen, etten ole ”kryptovihaaja.” Pidän vaihtoehtoisia rahajärjestelmiä hyvinä kokeiluina ja jopa toivottavina lisäyksinä, joilla voitaisiin parhaimmillaan lieventää liian monoliittisten rahajärjestelmien kuten euron aiheuttamia ongelmia ja ylipäätään laajentaa ihmisten taloudellisia mahdollisuuksia. On myös selvää, että kryptovaluutat ovat tulleet jäädäkseen, vaikka vielä onkin liian aikaista sanoa, mitkä niistä jäävät käyttöön.

Tällä hetkellä eniten julkisuudessa oleva ja ostetuin kryptovaluutta on ehdottomasti bitcoin, ja lähes kaikki kryptovaluuttoihin rahaa sijoittaneet ovat ainakin aloittaneet sijoittamisensa bitcoineista. Siksi keskityn tässä kirjoituksessa bitcoiniin, mutta kritiikki pätee vaihtelevissa määrin myös muihin kryptovaluuttoihin kuten etheriin.

Bitcoinin käyttöön liittyy tiettyjä etuja, kuten periaatteessa helppo ja sensuroimaton rahansiirto ulkomaille. Kyseessä on kuitenkin ensimmäinen koskaan lanseerattu kryptovaluutta, ja osaksi siksi, osaksi kaikille kryptovaluutoille yhteisten teknisten ratkaisujen vuoksi siinä on myös omat varjopuolensa. Nähdäkseni kryptovaluuttoihin sijoittavien ja alaikäisten sijoittajien tapauksissa heidän lähipiirinsä olisikin hyvä ymmärtää ainakin seuraavat asiat:

  1. Kryptovaluutat ovat tällä hetkellä spekulatiivisessa kuplassa, niiden arvostus perustuu toiveisiin niiden arvon nousemisesta, ja todennäköisyys sijoitusten menettämiselle on merkittävä.
  2. On olemassa vahvoja syitä uskoa, että etenkin bitcoinin kurssia manipuloidaan tahallisesti suursijoittajien toimesta tavalla, joka normaalimarkkinoilla johtaisi vankilatuomioihin.
  3. Bitcoinien keskeinen käyttökohde on edelleen laiton kauppa ja veronkierto. Nämä ovat myös spekulaation ohella ainoat todelliset käyttökohteet, joissa bitcoin selvästi päihittää perinteiset ratkaisut. Kumpaankin käyttökohteeseen on kuitenkin nykyisin bitcoinia parempia vaihtoehtoja.
  4. Bitcoinin kehittäjien ydinjoukolla on vakavia ongelmia toteuttaa uudistuksia, joita bitcoinin käytön merkittävä laajentaminen vaatisi, ja osalla keskeisiä sidosryhmiä on itse asiassa intresseissä estää tärkeiden muutosten tekeminen.
  5. Bitcoiniin ja muihin kryptovaluuttoihin sijoittaneilla on omissa intresseissään sekä mainostaa sijoituskohdetta muillekin, että vähätellä kaikkea sijoitukseen kohdistuvaa kritiikkiä. Tästä syystä tähänkin kirjoitukseen tullaan suhtautumaan hyvin vähättelevästi.

Tarkemmat perustelut

1. Kryptovaluutat ovat spekulatiivinen sijoituskupla.

Tällä hetkellä kryptovaluuttoihin liittyy aivan ilmiselviä spekulatiivisen sijoituskuplan piirteitä, eli valuuttoihin sijoitetaan voittopuolisesti äkkirikastumisen toivossa ja siinä uskossa, että kurssi jatkaa kohoamistaan. Tämä näkyy esim. siinä, että Bitcoin-transaktioiden määrä on laskenut huipusta (400 000/päivä, mikä on sen verran mitä yksi isohko kauppakeskus tekee) noin puoleen (200 000/päivä).

Toisin sanoen, ihmiset eivät enää käytä bitcoineja maksuvälineenä, vaan odottavat ja toivovat bitcoinin kurssin nousevan myydäkseen bitcoinit voitolla. Myös useat aikaisemmin bitcoineja hyväksyneet kauppapaikat ovat lopettaneet bitcoinin käytön, syinä bitcoinin heikkoudet käytännön maksuvälineenä. Bitcoin-transaktiot ovat päivittäiskauppaan varsin hitaita, transaktiokustannukset ovat korkeita (tällä hetkellä keskimäärin noin kolme dollaria per transaktio, mutta huippuaikoina jopa yli 30 dollaria), ja valuutan arvon nopea vaihtelu yhdistettynä transaktioiden hitauteen tarkoittaa, että ostajat ja myyjät eivät voi olla varmoja, kuinka paljon tulevat todellisuudessa maksaneeksi tai saaneeksi.

Bitcoin on myös rakenteellisesti sen käyttämisestä rankaiseva valuutta: sen kehittäjä Satoshi Nakamoto teki valuutasta ideologisista syistä tietoisesti deflatorisen, jolloin rahan arvo periaatteessa kasvaa koko ajan. Tälläistä rahaa ei koskaan kannata käyttää maksamiseen, mikäli vain muita vaihtoehtoja on – koska huomenna samalla rahalla saisi taas enemmän.

Kyseessä siis ei ole asiallisesti ottaen valuutta vaan spekulatiivinen sijoitusinstrumentti, joka – toisin kuin osakkeet – ei edes anna mitään juridisesti tunnustettua omistusoikeutta mihinkään tuleviin tulovirtoihin. Vastaavia kuplia on toki kommoditeettimarkkinoilla (esim. kulta ja muut metallit) ollut ennenkin, joskin perinteisten kommoditeettien kuten metallien tapauksessa itse sijoituskohteellakin on yleensä ainakin jotain käyttöarvoa. Bitcoineilla ei itsessään ole mitään muuta arvoa kuin se, mitä toiset ihmiset ovat niistä valmiita maksamaan.

Vastaavat sijoituskuplat, joista hyvä esimerkki on 1990-luvun lopun IT-huuma, ovat aina päättyneet siihen, että riittävän ajoissa karusellista hypänneet tekevät suuriakin voittoja, mutta peliin loppuvaiheessa tullut suuri ”tuulipukujen” enemmistö jää maksamaan laskun. Kuuluisalla ”taksikuski-indikaattorilla” mitaten olisimme nyt kuplan loppuvaiheessa, joskin maailmassa voi hyvin riittää äkkirikastumisen toivossa eläviä vuosiksikin eteenpäin. Kuplan puhkeamisen ajankohdan ennustaminen onkin tästä syystä mahdotonta.

Mikäli kupla puhkeaa, on olemassa myös riski koko bitcoin-järjestelmän kaatavasta hakkeroinnista. Tällä hetkellä bitcoin-verkoston turvallisuus perustuu siihen, että yhdenkään yksittäisen toimijan ei kannata rakentaa niin tehokasta supertietokoneiden verkkoa, että se yksinään vastaisi suurimmasta osasta bitcoinin turvallisuuden varmentamiseksi tarvittavasta ”louhintatehosta.” Tälläinen keskittymä kun voisi toteuttaa niinsanotun 51%-hyökkäyksen ja korvata bitcoinin tilitiedot tallentavan lohkoketjun omalla versiollaan.

Bitcoinin kurssinousu on kuitenkin houkutellut etenkin kiinalaisia toimijoita sijoittamaan runsaasti rahaa erikoistuneisiin ”louhintakoneisiin”. Nämä koneet on rakennettu vain ja ainoastaan bitcoinin louhintaa varten, eikä niitä voida käyttää esimerkiksi tieteelliseen laskentaan tai muihin vaihtoehtoisiin käyttötarkoituksiin. Jos bitcoinin kurssi laskee voimakkaasti, osa näistä koneista jää kannattamattomiksi, samalla kun bitcoin-verkon kokonaislouhintateho laskee. Tällöin on olemassa riski, että kannattamattoman louhintasijoituksen tehnyt taho keksii käyttää muuten hyödyttömiksi jääneitä koneitaan bitcoinin lohkoketjun väärentämiseen tarvittavan 51%-hyökkäyksen toteuttamiseen. Tässä tilanteessa hyökkääjä voisi teoriassa tehdä nopeat pikavoitot, joskin haittapuolena olisi mitä todennäköisemmin bitcoinin tuho hyökkäyksen paljastuttua.

2. Bitcoinin kurssia manipuloidaan tietoisesti suursijoittajien toimesta.

Bitcoin-maailmassa kurssimanipulaatio erilaisilla pörssimaailmasta hyvin tunnetuilla ja reaalimaailmassa rikollisilla tekniikoilla (esim. niinsanottu wash trade, painting the tape ja niin edelleen) on paitsi täysin mahdollista, myös säätelyelimien puuttumisen vuoksi rikollisille käytännössä täysin riskitöntä. Tällä hetkellä suurimmat epäilykset kohdistuvat Tether-nimiseen yritykseen, jonka epäillään (varsin hyvistä syistä) käytännössä ostavan bitcoineja itse keksimillään ”dollareilla.” 

Vastaava manipulaatio johtaisi ”oikeassa maailmassa” vankilatuomioihin, mutta bitcoin-maailmassa sille ei voida tehdä oikeastaan mitään. Tämä on yksi niistä laskuista, jotka joudutaan maksamaan, kun rakennetaan sääntelystä vapaa valuutta.

Manipulaation ja bitcoin-markkinoiden likviditeetin puutteen vuoksi on itse asiassa mahdotonta sanoa, miten paljon bitcoin-omistuksilla on tosiasiassa arvoa. Käytännössä on varmaa, että bitcoinien myynti usein mainittuihin kurssihuippuhintoihin on laajassa mitassa mahdotonta.

3. Bitcoinin keskeinen käyttökohde on edelleen huumekauppa.

Spekulaation ohella bitcoinin keskeinen käyttökohde on laittomissa transaktioissa, käytännössä huumekaupassa ja veronkierrossa. Viimeisimmän tutkimustiedon mukaan vähintään 25 prosenttia kaikista bitcoin-transaktioista liittyy edelleen niinsanotun pimeän verkon kauppapaikkoihin, joissa myydään käytännössä yksinomaan laittomia tuotteita.

Tämän lisäksi vähintään osa muista transaktioista on erittäin todennäköisesti tehty veronkiertotarkoituksissa. Nämä ovat myös niitä harvoja käyttökohteita, joissa bitcoin päihittää selvästi ominaisuuksillaan perinteiset rahansiirron muodot. (Alunperin bitcoinilla oli lupausta myös mikromaksuissa, mutta korkeat transaktiomaksut ja transaktioiden hitaus ovat romuttaneet tämän unelman.) Valitettavasti poliisi ja oikeuslaitos ovat perillä bitcoinien käyttökohteista, eivätkä ne ole ollenkaan niin hampaattomia kuin monet bitcoin-intoilijat kuvittelevat: todennäköisesti edessä on ratsioita järjestelmän heikkoihin kohtiin, eli kryptovaluuttoja oikeaksi rahaksi vaihtaviin välittäjiin.

On myös syytä muistaa, että laittomassa kaupassa bitcoin ei ole enää paras ratkaisu, eikä se ole niin anonyymi kuin monet luulevat: kaikista bitcoin-transaktioista jää jälki, ja modernilla tietoliikenneanalyysilla on monissa tapauksissa täysin mahdollista yhdistää transaktiot todellisiin ihmisiin jopa siinä tapauksessa, että esim. huumekauppiaiden ratsioiden yhteydessä ei löydy listoja ostajista. Teoriassa huumekauppiaiden ei kannattaisi tälläisiä listoja pitää, mutta käytännössä näitä listoja on jäänyt viranomaisten haaviin yllättävänkin usein. Yhdysvalloissa syyttäjäpiireissä bitcoinia kutsutaankin nimellä ”syyttämisfutuurit” (”prosecution futures”), koska siellä tiedetään, että transaktiohistoriasta saadaan jatkossa kaiveltua paljon muhevia, syyttäjien uraa edistäviä laittomuuksia. Tästä syystä, ja siksi kun bitcoinin korkea volatiliteetti, hitaus, ja siirtomaksut ovat tehneet siitä epäkäytännöllisen valuuttana, pimeän verkon huumekauppapaikat ovat siirtymässä muiden kryptovaluuttojen kuten paremman anonymiteetin tarjoavan Moneron käyttöön.

Erityisesti alaikäisten bitcoin- ja kryptovaluuttaharrastajien vanhempien on syytä tiedostaa, että bitcoinilla on vähenevässä määrin muita käyttötarkoituksia kuin spekulaatio ja huumekauppa, ja esimerkiksi Monero-nimisen kryptovaluutan keskeinen käyttökohde on nimenomaan laittomien tavaroiden anonyymi kauppa. Erityisellä Tor-selaimella saavutettavan Tor-verkon huumekauppapaikat ovat yhtä helppoja käyttää kuin mikä tahansa nettikauppa, ja huumeet toimitetaan huomaamattomasti ostajan ilmoittamaan postiosoitteeseen. Henkilökohtaisesti suosittelisin vanhempia keskustelemaan vakavasti jälkikasvunsa kanssa siitä, mihin hän tarkalleen ottaen aikoo bitcoineja tai muita kryptovaluuttoja käyttää. Sama keskustelu huumeiden ja huumekaupan riskeistä on syytä käydä myös silloin, jos lapsen tietokoneelta löytyy Tor-selain (esim. Tor Browser).

4. Bitcoinin kehittäminen on osoittautunut vaikeaksi

Bitcoin-järjestelmän kehittäminen siinä tällä hetkellä olevien ongelmien kuten hitaiden ja kalliiden transaktioiden ja louhinnan aiheuttaman valtavan energiankulutuksen helpottamiseksi on mahdollista, mutta kehitystyötä vaivaa kehittäjien eripuraisuus. Bitcoin-kehittäjillä on selviä vaikeuksia tulla toimeen keskenään ja sopia tarvittavista muutoksista, ja tarvittavien päivitysten läpivienti on osoittautunut hyvin vaikeaksi, kuten esimerkiksi taannoisesta Segwit-päivityksestä ja sen vaiheista nähdään. Kaikki suuret muutokset järjestelmässä sattuisivat järjestelmään paljon investoineisiin, ja esimerkiksi kiinalaisten bitcoin-louhijoiden intresseissä on itse asiassa estää esimerkiksi bitcoinin käytettävyyttä parantavien muutosten tekeminen. Kiinan Internet-yhteydet muualle maailmaan ovat Kiinan ”Suuren Palomuurin” vuoksi suhteellisen hitaita, ja mm. transaktiokustannuksia pienentävä lohkokoon kasvattaminen vaikuttaisi epäedullisesti kiinalaisten louhijoiden kilpailuasemaan. Koska muutokset bitcoin-järjestelmässä käytännössä vaativat kiinalaisten louhijoiden hyväksynnän, tälläisiä muutoksia on hankala saada aikaan.

5. Kryptovaluutoista innostuneet pyrkivät vaientamaan kritiikin

Useimmat kryptovaluutat eivät ole pohjimmiltaan huijauksia (joskin myös aivan ilmeisiä huijauksia on ollut jo lukuisia). Suurin osa kryptovaluuttoihin sijoittaneista on myös mitä todennäköisimmin liikkeellä vilpittömin mielin, ja vähintään osa uskoo varmasti aidosti, että nämä uudet järjestelmät ovat rahajärjestelmän tulevaisuus. Näin voi jopa olla, mutta kryptovaluuttakeskustelussa on syytä huomioida, että etenkin kryptovaluuttoihin sijoittaneiden omissa intresseissä on vähätellä kaikkea kritiikkiä ja suorastaan houkutella lisää ihmisiä sijoittamaan enemmän rahaa kryptovaluuttaan. Tällöin näiden aikaisempien sijoittajien sijoitusten arvo nousee ja todennäköisyys siitä, että juuri kyseiset sijoittajat jäävät musiikin loppuessa ilman tuolia, laskee. Monet bitcoin-intoilijoista ovat myös sitoutuneet bitcoiniin vahvasti ideologisista syistä, ja he luultavasti kokevat kaiken kritiikin hyökkäyksenä itselleen tärkeitä arvoja vastaan.

Tätäkin kirjoitusta tullaan täysin varmasti vähättelemään ja pilkkaamaan monenlaisista syistä, alkaen arvailuilla kirjoittajan katkeruudesta (”kun ei ymmärtänyt rikastua itse”), väitteillä asiantuntemattomuudesta, näkemyksen puutteesta, pankkien palveluksessa olemisesta, vääristä väitteistä ja yksinkertaisesti huonosta kirjoittamisesta. Kaikkia pieniäkin virheitä, puutteita ja käsittelemättä jääneitä asioita tullaan myös käyttämään minua vastaan (”ei maininnut asiaa X, ei tuo voi tietää mitään”).

Kritiikkiä tullaan myös laimentamaan whataboutismilla, kuten kyselemällä, että entäs pörssisijoitukset, eikö ne ole spekulaatiota kans (eivät samassa määrin, vaikka spekulatiivisia kuplia esiintyy sielläkin), tai esittämällä, että keskuspankit tai ”fiat-raha” ts. normaali valuutta ne vasta suurta huijausta ovatkin (teoria, jonka ensimmäisiä merkittäviä äänenkannattajia oli juomaveden fluorilisäystä kommunistien aivopesusalajuonena pitänyt äärioikeistolainen John Birch Society 1950-luvulla, ja joka juontaa juurensa 1950-luvun juutalaisvastaisiin kirjoituksiin, joissa sattuneesta syystä sana ”juutalainen” piti korvata koodisanalla ”pankkiiri” ja ”juutalaisten salaliitto” sanalla ”keskuspankki.”)

En tietenkään edes väitä kirjoitukseni edustavan viimeistä sanaa kryptovaluutoista, mutta toivon kirjoituksesta välittyvän, että olen tutkinut kyseisiä tekniikoita työkseni syyskuusta 2016 lähtien. Palkkaukseeni tai töihini ei vaikuta se, mitä mieltä olen kryptovaluutoista, joten pidän itseäni kykenevänä sanomaan mitä ajattelen sen sijaan, että sanoisin mitä minun kannattaisi sanoa.

Toivon myös lukijoiden huomioivan, että kriitikoiden vähättely ja vihamielisyys kritiikkiä kohtaan on erittäin tyypillistä myös perinteisille pyramidihuijauksille: edelleen löytyy niitäkin, joiden mielestä WinCapitan kaatumisen syynä ei ollut sen kehittäjän pyramidihuijaus vaan ikävät kriitikot, jotka kehtasivat kyseenalaistaa järjestelmän.

Bitcoin ei ole pyramidihuijaus, mutta nähdäkseni yksi selvä syy bitcoinin menestykselle on sama millä niin monet pyramidihuijaukset ovat menestyneet. Se on vedonnut ihmisten toiveisiin äkkirikastumisesta, ja sitä jopa mainostetaan pyramidihuijauksista erittäin tutuilla mainoslauseilla: pankit ovat meitä tavallisia ihmisiä vastaan, mutta tässä on aivan uusi talousjärjestelmä, jossa sinäkin voit rikastua! Ja koska taloustieteilijät ovat olleet joskus väärässä, niin he ovat väärässä nytkin, kun sanovat, että bitcoin ei oikein toimi rahana!

Aika näyttää, missä määrin nämä lupaukset pitävät paikkansa. On tietenkin selvää, että bitcoiniin sen alkuvaiheessa sijoittaneista monet ovat tehneet sijoituksillaan valtavat voitot – mutta on yhtä selvää, että historiassa tälläiset kuplat ovat aina ennen päättyneet niin, että peliin viimeiseksi tulleet maksavat koko laskun.

Yhteenveto

Bitcoin on mielenkiintoinen kokeilu ja kryptovaluutat ja lohkoketjuun perustuvat arvonvälitysmenetelmät kuten suomalainen Arvotakomo tulevat olemaan tulevaisuudessa kasvavissa määrin vaihtoehto esimerkiksi euroille. Sijoittajien kannattaa kuitenkin omien etujensa nimissä pohtia tarkasti, miten ja mihin sijoittavat, ja tiedostaa, että tälläisenään kryptovaluuttoihin sijoittamisen riskit ovat hyvin suuria. Jokaisella on tietenkin vapaus tehdä huonojakin ratkaisuja, mutta suosittelisin erittäin vakavasti harkitsemaan useampaankin kertaan omaan varallisuuteensa nähden merkittävien sijoitusten tekemistä, saati todellisia tyhmyyksiä kuten lainarahan tai lähipiirin omaisuuden sijoittamista.

On myös syytä huomata, että vastaavia ongelmia liittyy kaikkiin muihinkin lainsäädännön ulkopuolella oleviin kryptovaluuttoihin. Esimerkiksi tällä hetkellä toiseksi suosituimman kryptovaluutan Etherin henkinen isä Vitalik Buterin on itsekin todennut äskettäin, että käyttäjien ja sijoittajien tulee tiedostaa riski siitä, että kaikkien kryptovaluuttojen arvo voi pudota äkillisesti nollaan.

Tulen myöhemmin kirjoittamaan vastaavan kirjoituksen muista lohkoketjutekniikkaan liittyvistä ongelmallisista sijoituskohteista, Initial Coin Offeringeista eli ICOista, jotka ovat käytännössä suurelta osin yritys kiertää osakeanteja koskevaa lainsäädäntöä.

Kuukauden kirjat: Tammikuu 2018

Muistin virkistykseksi ja itseäni motivoidakseni ryhdyin pitämään kirjaa lukemistani kirjoista. Miniarvosteluja ja lukuvinkkejä kaipaaville luvassa on siis ainakin tämän vuoden ajan joka kuukausi jotakin!

1. Hemingway: 49 ensimmäistä kertomusta.

Ernest Hemingway ei ollut mitenkään miellyttävä ihminen, mutta kirjallisuuteen hänellä on ollut valtava vaikutus. Mielestäni H. on ollut aina parhaimmillaan lyhyissä tarinoissa, ja 49 ensimmäistä kertomusta on oiva kokoelma juurikin näitä. Jos nykyisin liki parodialta vaikuttavan machoäijäilyn metsästys- ja kalastuskuvastoineen ja viinankittaamisineen sietää, kannattaa lukea.

2. Harari: Homo Deus.

Historioitsija Yuval Hararin ensimmäinen menestyskirja Sapiens: Ihmisen lyhyt historia vaati tietysti jatko-osan, jossa tällä kertaa katsotaan ihmisen tulevaisuuteen ja povataan, että Homo Sapiens muuttaa itsensä liki jumalalliset voimat (meidän näkökulmastamme, tietysti) omaavaksi ihmisjumalaksi, Homo Deus. Harari kirjoittaa hyvin ja kirja herättää monenlaisia ajatuksia, joten siinä mielessä kyseessä on onnistunut teos. En kuitenkaan ole aivan samaa mieltä monestakaan kirjassa esitetystä väitteestä, ja erityisesti pidän ongelmallisena (ja myös jonkin verran heikosti perusteltuna) Hararin tyyliä legitimoida diktatuurit ja autoritaarisuus väittämällä, että yksittäisen ihmisen jakamatonta ihmisarvoa ei voi pohjimmiltaan perustella muuten kuin uskonnolla. Tämä väite häiritsi jo Sapiens-kirjassa, tällä kertaa se on entistä näkyvämpi. (Oman vasta-argumenttini voi lukea täältä.) Kaiken kaikkiaan heikompi teos kuin Sapiens, mutta ihan luettava tiivistys mm. posthumanistisesta ajattelusta.

3. Botsman (2017): Who can you trust?

Kirja luottamuksesta ja sen rakentumisesta nykyaikana; erittäin mielenkiintoinen, jos luottamus sattuu syystä tai toisesta kiinnostamaan. Kun itse tutkin luottamusverkostojen ja uusien luottamusteknologioiden kuten lohkoketjujen vaikutuksia, niin tämä oli pakko lukea. Botsmanin keskeinen väite on, että nykyajan nimeäminen luottamuspulan ajaksi on epätarkka kuvaus: luotamme edelleen ihmisiin, jopa siinä määrin että suostumme menemään ventovieraiden kyytiin tai yöpymään ventovieraiden asunnoissa, mutta emme vain luota enää aikaisemmin luotettuihin instituutioihin siinä määrin kuin aikaisemmin.

Kirjassa on myös hyvä malli luottamuksen rakentamisesta ja siitä, miten ihmiset saadaan tekemään “luottamushyppy” eli luottamaan johonkin uuteen, tuntemattomaan asiaan: ensin täytyy saada ihmiset luottamaan ideaan (esim. yöpyminen vieraiden kotona á la AirBnB); sen jälkeen on rakennettava luottamus alustaan (esim. nettisivuun); ja viimeiseksi ihmiset on saatava luottamaan toiseen yksilöön (esimerkiksi siihen henkilöön, jolta sitten saa avaimet asuntoon). Yksi kirjan tärkeimpiä opetuksia on se, että luottamuspalveluiden rakentaminen on paljon muutakin kuin pelkän tietokannan tarjoamista: esimerkiksi AirBnB tekee kulissien takana valtavasti töitä tehdäkseen käyttökokemuksesta niin luottamusta herättävän kuin mahdollista. Yksi iso osa tätä on asiakaspalvelu, jota tarvitaan erityisesti silloin, kun jokin asia menee pieleen.

Kirjan perusteella voikin ennustaa, että näille alustapalveluille vaihtoehtoja ja kilpailua tarjoavat hajautetut alustat kuten Arcade City ja slock.it tulevat olemaan vaikeuksissa, jolleivat ne rakenna samanlaista infrastruktuuria luottamuksen rakentamiseksi mitä olemassaolevilla alustapalveluilla on jo. Tämä on kylmä suihku itsekin esittämälleni arviolle, että lohkoketjuteknologia voisi haastaa keskitetyt luottamustietokannat kuten juuri AirBnB:n ja Uberin. Kannattaa lukea koko kirja, jos työskentelee joidenkin tämänkaltaisten palvelujen parissa, tai ylipäätään nettipalveluiden kimpussa.

4. Jansson (2007): Otteita kumouksellisista kokouksista.

Nuorena taistolaisissa mukana olleen “muistelmat” – vaikea sanoa, miten paljon kuvauksessa on mukana fiktiota, miten paljon faktaa. Kuitenkin uskottava ja hyvin kirjoitettu kuvaus nuorisosta “ääriliikkeen” pauloissa; toimii mainiona vastalääkkeenä kaikenlaisille huuruisille salaliittoteorioille taistolaisista. Kuten yleensä, ääriliikkeisiin ajaudutaan varsin tavanomaisista syistä, ja toiminta itsessään on varsin kesyä.

5. Uschanov (2012): Miksi Suomi on Suomi?

Aivan loistava, ajatuksia herättävä essee suomalaisuudesta ja suomalaisuuden erityispiirteistä. Täynnänsä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja asioita, joita ei ole tullut pahemmin ajatelleeksi – ehdottoman suositeltavaa luettavaa.

6. Lappalainen (2014): Pohjolan leijona.

Tieto-Finlandialla 2014 palkittu historiateos kuningas Kustaa II Aadolfista ja Suomesta hänen aikanaan. Virkistävää vaihtelua, koska ei keskity taisteluihin vaan yhteiskuntaan; monen yhteiskunnallisen instituutiomme perusta on nimenomaan 1620-luvulla tehdyissä uudistuksissa. Hyvin kirjoitettu ja hyvin luettava.

7. Jackson (2006): PayPal Wars.

Sisäpiiriläisen kuvaus PayPal-yrityksen alkuajoista, päättyen yrityksen myyntiin eBaylle. Netin rahaliikenteestä, startup-yrityksistä ja -historiasta kiinnostuneille mielenkiintoinen; kirjoitettu vähän turhankin jännärin tavoin, jossain vaiheessa alkoi rasittaa, miten jokainen luku päättyi tyylillä “ja sitten tapahtui jotain vielä pahempaa.”

Kohti luksusavaruuskommunismia, ja sananen utopioiden tarpeellisuudesta

fully automated luxury gay space communism

 

Perustimme äskettäin Facebook-ryhmän “Kohti luksusavaruuskommunismia” kohtaamispaikaksi niille, joita kiinnostaa pohtia ihan utooppista tulevaisuutta – sellaista, missä puutetta ei käytännössä ole, eikä kenenkään tarvitse tehdä sellaisia töitä mitä ei halua tehdä. Toisin sanoen, olemme kiinnostuneita miettimään, miten voisimme edetä pikkuhiljaa kohti Star Trek-sarjassa kuvattua puutteenjälkeistä maailmaa.

Tälläinen maailma ei ole riippuvainen teknologian kehityksestä vaan työn tuotosten tasaisemmasta jakamisesta. Ihmiskunnalla on jo nyt riittävästi teknologiaa käytännössä kaikkien ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen, ja pieneen luksukseenkin. Automaation edistyessä tuotantokykymme vain kasvaa. Ongelma on siinä, että työn hedelmät jaetaan hyvin epätasaisesti – ja koska köyhyys on suhteellinen eikä absoluuttinen ilmiö, niin niin kauan kun työn tulokset jaetaan epätasaisesti, mikään määrä teknologista edistystä ei kykene poistamaan taloudellista eriarvoisuutta. Toinen ongelma on se, että vaikka meillä onkin tarpeeksi kaikkien tarpeiden täyttämiseksi, mikään määrä ei tule koskaan riittämään kaiken ahneuden tyydyttämiseksi. Planeettamme rajat ovat tulossa vastaan, ja tarvitsemme melko varmasti suunnanmuutosta koko yhteiskuntajärjestelmässämme.

Tervetuloa mukaan; liittymään pääsee tästä linkistä.

Kiinnostuneille sananen siitä, miten näen utopioiden, esimerkiksi kyseisen ryhmän, tarkoituksen.

Kyllä minä tiedän, että ei ole “realismia” odottaa vallankumousta tapahtuvaksi ihan lähipäivinä ja ihmiskunnan siirtyvän luksusavaruuskommunismin tai minkään muunkaan utopian auvoisaan aikaan.

En ole edes ihan 100% varma, haluaisinko ihan oikeasti totaalista kommunismia, edes luksusavaruussellaista. Utopioilla on paha taipumus muuttua dystopioiksi.

Kuitenkin on niin, että jos mitään tavoitteita ei ole, niin ihan takuulla niitä ei myöskään ikinä saavuteta edes osittain. Minusta se suunta, mitä kohti Pohjoismaat olivat vielä 1980-luvun alussa menossa, oli kohtalaisen hyvä: sekatalous, jossa ihmisten tarpeita harkittiin ainakin yhtä paljon kuin talouselämän tarpeita. Ei tuokaan aika mikään paratiisi ollut, mutta esimerkiksi Ruotsissa harkittiin ihan vakavasti teollisuuden de facto kansallistamista (ja jakamista kansalaisille) 25 vuoden siirtymäajalla ns. Meidnerin suunnitelman kautta. Tämä kaatui täpärästi, ja tavallaan siitä alkoi heilurin heilahtaminen nykyiseen asentoonsa, talouselämän ylivaltaan.

Yksi aivan varmasti selittävä tekijä hyvinvointivaltion rakentamiselle, etenkin Suomessa, oli se, että kommunismi oli vakava vaihtoehto. Suomi on aina ollut konservatiivinen maa jossa on mm. harjoitettu hyvin oikeistolaista talouspolitiikkaa, mutta hyvinvointivaltio rakennettiin siitä pelosta, että kansalaiset joko muuttaisivat tuolloin rakenteilla olleisiin eurooppalaisiin hyvinvointivaltioihin tai pahimmassa tapauksessa kutsuisivat puna-armeijan jakamaan kakun tasaisemmin. Aiheesta on kirjoittanut mainiosti esim. Tommi Uschanov kirjassaan Miksi Suomi on Suomi.

Reaalisosialismin todellisuuden selvittyä ja viimeistään vuodesta 1990 eteenpäin vasemmiston rooliksi näytti sitten jäävän lähinnä vähän kaiken muutoksen vastustaminen, ei enää sen uskottavan vaihtoehdon tarjoaminen. Itsekin pidin pitkään ja pidän osin edelleen perinteistä vasemmistoa ei-puolueena, jonka puolueohjelma tuntui koostuvan lähinnä asioista valittamisesta, ei mistään positiivisesta visiosta. (Ei sillä, valittamistakin tarvitaan. Ja pahoittelut kaikille niille aktivisteille, jotka eivät tästä kuvauksesta tunnista itseään: en tarkoita sanoa, etteikö mitään positiivista ollut, vain sitä, että itselleni ja monelle samanikäiselle vasemmisto näytti tälläiseltä.)

Nykyään on tietysti sitten lisäongelmana, ja toisaalta lisäkiihdyttimenä, myös päälle kaatuva ympäristökatastrofi. Talousjärjestelmämme ei ole vain epäreilu, se on myös yhteensopimaton lajimme säilymisen kanssa.

Tarvittaisiin siis jonkinlainen vaihtoehto, jolla voitaisiin uskottavasti venyttää yhteiskunnallisen keskustelun ns. Overtonin ikkunaa vasemmalle. Suomeksi sanottuna, tarvitsemme vaihtoehdon, jonka puitteissa voimme venyttää julkisessa keskustelussa vakavasti mukana olevien toimintavaihtoehtojen joukkoa solidaarisemman ja reilumpien politiikkaratkaisujen suuntaan, samalla tavalla kuin mouho-oikeisto on jo onnistunut venyttämään keskusteluikkunaa ihmisvihamieliseen suuntaan.

Luksusavaruuskommunismi, tai reilusmi, tai hyvismi, voisi olla sellainen vaihtoehto. Pyydän, etteivät skeptikot nyt takertuisi yksittäisiin sanoihin: täysautomaattinen luksusavaruushomokommunismi on humoristinen nettimeemi, ei vaatimus vallankumouksesta saati proletariaatin diktatuurista.

Tavoitteen toteutumiseen voi mennä kauan. Uskon itse, että puute saadaan nujerrettua ehkä vasta joskus sadan vuoden kuluttua. Toisaalta, tavoitteita pitää olla: vaikka tämä Star Trek-tulevaisuus ei koskaan toteutuisikaan, olisi puutteen poistaminen ainakin selkeä tavoite johon tähdätä. Kannattaa myös muistaa, että aikanaan hyvin monet nykypäivänä enemmän tai vähemmän normaaleina pidetyt asiat olivat aikanaan  ”realistien” laajalti naurunalaisena ja mahdottomina pitämiä utopioita. Näitä olivat esimerkiksi kahdeksan tunnin työpäivä, kaksipäiväinen viikonloppu, loma-ajat, yleinen sairausvakuutus, eläkkeet, yleinen oppivelvollisuus, yhtäläinen peruskoulu, ilmainen koulutus, puhelin jokaisen taskuun, ja rasistisen, vähä-älyisen tositv-tähden valinta Yhdysvaltojen presidentiksi.

Yhteiskunnalliset muutokset keräävät ensin voimia hitaasti ja hiljaa, kunnes ne äkkiä vain tapahtuvat. Utopiat ovat utopioita, kunnes yhtäkkiä ne eivät olekaan. Ja vaikka utopiat jäisivät utopioiksi, tähtään mieluusti vaikka kommunismiin, jos siten sitten lopulta osutaan sosiaalidemokratiaan.

Olen itse tutkinut kriisien ja niukkuuksien vaikutuksia siihen, millaisia teknologioita otetaan käyttöön, ja luulen oppineeni yhden yleistettävän totuuden: suuria uudistuksia tehdään harvoin silloin, kun asiat menevät hyvin – mutta sitten kun asiat menevät huonosti, ei ole enää aikaa käydä keskustelua ja pohdiskella, millaisia uudistuksia tehdään. Jos haluamme muuttaa maailmaa, meillä pitää olla melko lailla valmiina jonkinlaisia uskottavia maailmanselityksiä ja suunnitelmia, joita voimme tarjota toteutettaviksi kun päättäjät etsivät jotain valmista ratkaisua.

Kuten Naomi Klein kuvaa kirjassaan Shokkikapitalismi, tämä on se tapa millä hyvin iso osa talousliberaalien ajatuksista on käytännössä saatu läpi. Talousliberaalin ajattelun oppi-isä Milton Friedman oli joskus todennut, että taloustieteilijöiden elämän tarkoitus on pitää hengissä ideoita, joita sitten kriisiaikana voidaan toteuttaa. Vasemmalle laidalle tarvitaan samanlaisia, tai muuten tulevat kriisit vain pönkittävät oikeistovaltaa entisestään.

Pidetään siis utopiaa hengissä ja yritetään kehittää sitä. Ennustan, että suuri läpimurto tapahtuu sitten, kun pystymme esittämään suureen yleisöön ja asiantuntijoihin vetoavan maailmanselityksen johonkin lähes täysin varmasti tulevaisuudessa toistuvista finanssikriiseistä. Olemme vuoden 2007 jälkilöylyjen myötä luultavasti jo lähellä, sekä selitystä että kriisiä.

Kannattaa muistaa, että nykyisin talouspolitiikkaa hallitseva neoliberaali monetarismi nousi valtaan juuri näin: sen edustajat kykenivät selittämään 1970-lukua riivanneen stagflaatio-ilmiön, kun taas tuohon saakka vallassa olleen keynesiläisen koulukunnan edustajilta ei oikein hyviä vastauksia löytynyt.

Bitcoinin ja lohkoketjubisneksen tilanne, 22.12.17

Ensimmäisen menestyneen täysin sähköisen rahan Bitcoinin hurja kurssinousu on nostanut sen jälleen otsikoihin ja yleiseksi puheenaiheeksi. Asiaan perehtyneitä on kuitenkin vain suhteellisen vähän, ja esimerkiksi kryptovaluuttojen ja muiden niinsanottujen lohkoketjujärjestelmien herättämiin juridisiin kysymyksiin perehtyneitä vielä vähemmän. Siksi käsittelenkin seuraavassa hieman yksinkertaistaen mutta toivottavasti ymmärrettävästi ja riittävän tarkasti joitain havaintoja, joita olemme ns. luottamustekniikoita, mukaanlukien lohkoketjuja ja Bitcoinia, seuraavassa ReCon-tutkimusprojektissamme tähän mennessä tehneet.

Lyhyesti sanoen, huikeasta kurssinoususta huolimatta ja osin sen vuoksi Bitcoinin tulevaisuus ei ole missään nimessä varmaa; se on tällä hetkellä käytännössä huonosti toimiva valuutta, jonka arvonnousu perustuu spekulaatioon eli siihen, että ihmiset luottavat muiden ihmisten sijoittavan siihen rahaa, ja se voi kohdata yllättäviäkin juridisia ongelmia – ehkä erityisesti yksityisyyden suojaan liittyviä. Yksityisyydensuojavaatimukset saattavat olla myös merkittävä este tai ainakin hidaste lohkoketjutekniikoiden yleistymiselle muutenkin.

Aloitetaan kuitenkin Bitcoinista. Huikean, useiden satojen prosenttien kurssinousun takana vaikuttavia ilmiöitä on vaikea analysoida tarkasti, mutta on erittäin vahvoja syitä epäillä, että suurin osa kurssinoususta johtuu puhtaasta spekulaatiosta. Bitcoin on mitä ilmeisimmin ylittänyt jonkinlaisen psykologisen kynnyksen ja tullut suurten kansanjoukkojen kiinnostuksen kohteeksi. Tätä kiinnostusta ruokkivat tarinat ”jatkuvasti” nousevasta hinnasta ja potentiaalisista suurvoitoista. On myös mahdollista, että Bitcoinin käyttö rikollisin keinoin hankitun rahan pesemisessä on lisääntynyt. Tätä kirjoittaessa on selvää, että Bitcoiniin sijoittajat ovat koko ajan vähemmän perillä Bitcoinin luonteesta ja heikommin perehtyneitä sekä itse valuuttaan että sen riskeihin. Selkeitä merkkejä tästä on mm. tekniikasta heikosti perillä olevien määrän nopea lisääntyminen aihetta käsittelevillä foorumeilla, että esimerkiksi lisääntyvät Google-haut ”miten ostaa Bitcoinia luottokortilla.”

Mitään varsinaista fundamentaalia syytä Bitcoinin arvonnousulle ei ole. Bitcoinit ovat pelkästään hyvin suojattuja jonoja nollia ja ykkösiä, eikä niillä itsellään ole mitään arvoa sen lisäksi, mitä käyttäjät ovat niistä valmiita maksamaan. On itse asiassa jopa niin, että Bitcoinin arvonnousu heikentää sen käytettävyyttä mihinkään muuhun kuin spekulaatioon. Kun Bitcoinin kurssi nousee, myös varojen siirtoon kuluvat ns. transaktiomaksut kasvavat. Mitä korkeampi kurssi, sitä korkeammat transaktiomaksut, ja tällä hetkellä yksittäinen transaktio, eli yksittäinen rahansiirto maksaa reaalirahassa jo 28 dollaria. Bitcoin-verkko on myös pahasti ruuhkautunut, ja transaktioissa kestää nykyisin helposti jo 12 tuntia. Transaktiokustannusten, viiveiden ja Bitcoinin arvon nopean nousun vuoksi Bitcoineja aiemmin hyväksyneet kauppapaikat, kuten verkkopelikauppa Steam, ovatkin lopettaneet Bitcoinien hyväksymisen toistaiseksi – tehden näin Bitcoinista entistä enemmän vain spekulaation välineen. Useiden eri maiden hallitukset ovat myös viimein alkaneet toimia Bitcoinin ja sillä käytävien kauppojen valvomiseksi, ja esimerkiksi EU edellyttää jatkossa käyttäjien tunnistamista samaan tapaan kuin muissakin pankkipalveluissa. Tämä tulee osaltaan näkymään Bitcoinin suosiossa, kun sen käyttö helppona veronkierron ja laittoman tavaran kaupan välineenä tulee vaikeutumaan.

 

Transaktiokustannusten lisäksi Bitcoin-verkkoa vaivaa toinen fundamentaali ongelma – sähkönkulutus. Tällä hetkellä sähkön kulutus on melko suorassa yhteydessä Bitcoinin arvoon. Kun arvo kaksinkertaistuu, myös sähkön kulutus karkeasti sanoen kaksinkertaistuu. Ongelma on Bitcoinin perusrakenteessa. Bitcoinista haluttiin valuutta, joka ei tarvitsisi ketään luotettua ”kolmatta tahoa” kuten pankkia pitämään kirjaa siitä, kuinka paljon kunkin ihmisen tilillä on rahaa. Tällöin kuitenkin ongelmaksi jää se, kuka saa päättää, mitä tilikirjaan kirjoitetaan. Bitcoinin kehittäjien tapa ratkaista tämä ongelma oli rakentaa järjestelmästä sellainen, että ”tilikirjaan” saa tehdä lisäyksen vain jos onnistuu ratkaisemaan eräänlaisen vaikean matemaattisen arvoituksen.

Arvoituksen ratkaiseminen vaatii käytännössä tehokkaita, paljon sähkövirtaa kuluttavia tietokoneita. Tuhannet ihmiset ympäri maailmaa ovat silti sijoittaneet rahaa näihin tietokoneisiin ja maksavat sähkölaskunsa, koska kunkin, keskimäärin kymmenen minuutin välein ratkaistavaksi tulevan arvoituksen ensimmäisenä ratkaiseva – ja siten tilikirjan lisäyksen kirjoittaja – saa palkkioksi järjestelmän luomia uusia Bitcoineja. Tätä prosessia kutsutaan louhinnaksi, ja työtä tekeviä louhijoiksi.

Kun käyttäjät näin kilpailevat arvoituksen ratkaisemisesta, ja kun arvoitusten tehokas ratkaiseminen vaatii paljon kalliita tietokoneita ja arvokasta sähköä, tilikirja pysyy rehellisenä. Bitcoinin tilikirjan väärentäminen olisi mahdollista, jos epärehellinen toimija pystyisi hallitsemaan keskimäärin 51 prosenttia kaikesta Bitcoin-verkon arvoituksia ratkovasta laskentatehosta (ei siis välttämättä yksittäisistä tietokoneista). Mutta koska arvoitukset ovat vaikeita, tälläisen tietokonemäärän hankkiminen maksaisi enemmän kuin mitä huijauksesta saatava hyöty olisi.

Tämä niinsanottu työvarmistuksen (Proof of Work) logiikka on toimiva, mutta siitä seuraa, että kun Bitcoinin arvo kasvaa, myös arvoitusten täytyy muuttua vaikeammiksi. Jos näin ei kävisi, verkon kaappaamiseksi vaadittavan laskentatehon hankkiminen olisi jossain vaiheessa kannattavaa. Siksi Bitcoinin taustalla oleva ohjelmisto säätää automaattisesti ja säännöllisesti arvoitusten vaikeustasoa sen mukaan, miten nopeasti arvoituksia ratkaistaan. Koska Bitcoinin arvonnousu houkuttelee peliin yhä uusia louhijoita kilpailemaan arvoitusten ratkaisemiseksi jaetuista Bitcoineista, arvon noustessa arvoitukset ratkaistaan keskimäärin nopeammin – ja reaktiona järjestelmä säätää vaikeustasoa ylöspäin, entistä enemmän laskutoimituksia ja siten sähkövirtaa vaativiksi.

Toisin sanoen, Bitcoinin turvallisuus perustuu siihen, että verkon pyörittäminen tehdään tahallaan tarpeellista vaikeammaksi, jolloin kenenkään ei ole taloudellisesti järkevää hankkia sellaista määrää tietokoneita, jotka tarvittaisiin verkon kaappaamiseksi yhden käyttäjän haltuun.

Tietokonetehon ja sähkönkulutuksen ongelmaan on olemassa teoreettisia ratkaisuja, mutta niiden käyttöönotto on vasta suunnitteluvaiheessa. Ei ole myöskään mitään takeita siitä, että näitä ratkaisuja edes saadaan käyttöön ajoissa: koska Bitcoinilla ei ole mitään keskitettyä hallintamekanismia, uudistusten käyttöönotto vaatii käytännössä järjestelmää pyörittävien enemmistön hyväksynnän. Tämän hyväksynnän saaminen voi olla vaikeaa, sillä kaikki uudistukset vaikuttavat jollain tavoin olemassaolevien käyttäjien asemaan. Viimeksi syksyllä paljon odotettu mutta myös paljon vastustusta herättänyt, Bitcoin-verkon suorituskykyongelmia helpottamaan tarkoitettu SegWit-uudistus jäi toteutumatta, kun riittävä määrä käyttäjiä ei tukenutkaan hanketta.

 

Perusongelma ei myöskään ole kierrettävissä: kaikki ratkaisut, mitkä tehostavat Bitcoin-verkon toimintaa, helpottavat myös järjestelmän murtamista ja tekevät siitä vähemmän hajautetun. Koska hajauttaminen vaikuttaa olevan monille Bitcoin-kehittäjille itseisarvo, alkuperäisten ratkaisujen korvaaminen tehokkuutta parantavilla mutta keskittymistä lisäävillä ratkaisuilla kuten ns. Lightning-verkolla voi olla vaikeaa.

Jos suorituskykyongelmia ei ratkaista, on mahdollista, että Bitcoin romahtaa kokonaan. Nykyinen kurssinousu on saanut tuhannet ihmiset ympäri maailmaa sijoittamaan rahaa erikoisrakenteisiin ”louhijoihin.” Nämä erikoistuneet supertietokoneet on tehty vain yhtä tarkoitusta varten: laskemaan auki Bitcoin-järjestelmän tarjoamia matemaattisia arvoituksia. Jos Bitcoinin arvo romahtaa nykyisestä liki 20 000 dollarista vaikkapa 2000 dollariin, arviolta noin kaksi kolmasosaa nykyisistä louhijoista joutuisi lopettamaan kannattamattomina, koska louhintakoneiden käyttämä sähkö maksaisi enemmän kuin niiden louhimien Bitcoinien arvo on. Tällöin on täysin mahdollista, että jollekin yhdelle toimijalle jää käsiin suuri määrä äkkiä liki arvottomiksi muuttuneita laskentakoneita. Kun romahduksen myötä verkosta samalla poistuu suuri määrä laskentakapasiteettia, jokin yksittäinen toimija saattaa huomata omistavansa yli puolet verkon laskentatehosta ja kykenevänsä kaappaamaan koko Bitcoin-verkon. Kiusaus tähän olisi ilmeinen, ja vaikka ennen pitkää väistämätön paljastuminen todennäköisesti romahduttaisi yleisön uskon Bitcoiniin totaalisesti, koneisiin paljon sijoittaneella ei välttämättä olisi paljon menetettävää.

Kaiken kaikkiaan Bitcoinia on syytä pitää uusimpana esimerkkinä säännöllisesti toistuvista investointikuplista. Kurssinousu on vielä hyvinkin mahdollista, mutta viimeistään nyt kaikille tulisi olla selvää, että nousu johtuu lähinnä WinCapitan tapaisen pyramidihuijauksen kaltaisesta ilmiöstä, jossa viimeiseksi jäänyt maksaa kaiken. Bitcoiniin liittyy myös runsaasti epäterveitä lieveilmiöitä, alkaen juuri avautuneista johdannaismarkkinoista (jotka tarjoavat väylän, jota kautta Bitcoin-romahdus voisi johtaa laajempaankin taloudelliseen kaaokseen) aina siihen, että yhdysvaltalaisten raporttien mukaan pankit ovat alkaneet myöntää lainoja Bitcoinien ostamiseen.

Tällä hetkellä luultavasti uhkaavin ilmiö on se, että eri raporttien mukaan Bitcoineihin sijoitetun rahan kotiuttaminen on vaikeaa: ostot onnistuvat edelleen, mutta kurssinousun oloissa suhteellisen harva on edes kokeillut myydä omistuksiaan. Kuten sijoituskuplien historian olisi meille pitänyt opettaa, pitkäänkin jatkunut nousukauden huuma voi kääntyä hyvin nopeasti ja ilman mitään varsinaista yksittäistä syytä paniikiksi, kun riittävän monen usko musiikin jatkumiseen loppuu.

Muut lohkoketjusovellukset: ongelmana yksityisyys

Bitcoin ei kuitenkaan ole ainoa lohkoketju- tai yleisemmin luottamusteknologia. Pitkälti Bitcoinin innoittamana ja vanavedessä on kehitetty sekä lukuisia vaihtoehtoisia virtuaalivaluuttoja että muita sovelluskohteita Bitcoinin taustalla olevalle ns. lohkoketjuteknologialle (blockchain). Lohkoketjuteknologian rajoitteet ovat myös kannustaneet koodareita kehittämään sille vaihtoehtoja, kuten ns. suunnatut asykliset graafit (Directed Acyclic Graph eli DAG, sovelluksena mm. IOTA).

Yhteistä näille kaikille on se, että oikein toteutettuna nämä ns. luottamusteknologiat mahdollistavat luotettavan kirjanpidon ilman tarvetta yhdelle keskitetylle luotetulle kirjanpitäjälle. Sovelluskohteet eivät rajoitu vain rahaan, vaan kaikenlaisen arvokkaan tiedon – arvopaperirekistereistä terveysdataan ja käyttäjäarvosteluihin – säilyttämiseen.

Monet näistä teknologioista ovat erittäin kiinnostavia ja on lähes varmaa, että joistain niistä tulee suuria menestyksiä. Liki kaikkia näitä teknologioita yhdistää kuitenkin yksi, aivan liian vähän puhuttu tai edes tunnettu ongelma: yksityisyys.

Yksi lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden keskeisiä arvolupauksia on muuttamattomuus. Kerran lohkoketjuun tallennettua tietoa ei periaatteessa voi muuttaa tai poistaa, jos järjestelmä on suunniteltu ja hajautettu oikein. Puolestapuhujien mukaan tämä lisää avoimuutta ja varmennettavuutta, ja datan varmentaminen onkin luultavasti jatkossa yksi keskeisiä luottamusteknologioiden käyttökohteita. Valitettavasti muuttamattomuus on kuitenkin ristiriidassa yksityisyyden suojan ja ns. unohdetuksi tulemisen oikeuden kanssa.

EU:n alueella tulee vuoden 2018 aikana käyttöön uusi, vaikutuksiltaan mittava yksityisten tietojen käsittelyä koskeva lainsäädäntö (General Data Protection Regulations, GDPR). Uusissa säännöksissä painotetaan vahvasti ihmisten yksityisyyden suojaa ja oikeutta tulla unohdetuksi, ja asetetaan tiukkoja vaatimuksia kaikenlaisten henkilötietojen käsittelylle. Tätä kirjoittaessa ei ole vielä kovinkaan selvää, miten uusia säännöksiä tullaan tarkkaan ottaen tulkitsemaan – oikeudellisia ennakkotapauksia ei juuri ole – mutta periaate on selvä: tietoja, joita voi käyttää ihmisten yksityiselämän selvittämiseen, on säilytettävä erityisen huolellisesti, ja tarpeen vaatiessa tiedot on kyettävä tuhoamaan. Tietojen salaus ei riitä, vaan tietoja on voitava hallita myös muuten.

Nämä vaatimukset ovat vaikeasti yhteensovitettavissa ns. avoimen lohkoketjun ideologian kanssa. Jos uusia säännöksiä tulkitaan esimerkiksi niin, että julkisuuteen ei saa päästää edes sellaisia tietoja, joista jonkin ihmisen henkilöllisyys voidaan päätellä yhdistämällä kyseiset tiedot johonkin toiseen tietokantaan, Bitcoinin ja muiden kryptovaluuttojen lohkoketjun hallussapito voi ainakin teoriassa olla itsessään laitonta EU-alueella. Lohkoketju nimittäin sisältää kaikkien käyttäjien kaikki transaktiotiedot, ja Bitcoinin tapauksessa vain pseudonyymisesti: jos käytetyt tilit kyetään yhdistämään johonkin henkilöön esimerkiksi vertaamalla käytön aikaleimoja johonkin toiseen tietokantaan, henkilön kaikki transaktiot voidaan jäljittää.

Ongelmat vain korostuvat, jos lohkoketjuun tallennetaan vahingossa tai tahallaan jotakuta loukkaavaa tai lakeja rikkovaa materiaalia. Oikeusistuimilla on valta määrätä tälläinen materiaali poistettavaksi verkosta. Koska materiaalia ei kuitenkaan voi poistaa lohkoketjusta, jää nähtäväksi, tullaanko pykäliä tulkitsemaan niin, että loukkaavaa tietoa sisältävän lohkoketjun hallussapito ja/tai ladattavaksi tarjoaminen ovat itsessään rikollisia tekoja. Kysymys ei ole vain teoreettinen: on hyvin tiedossa, että esimerkiksi Bitcoinin lohkoketjuun on tallennettu mm. linkkejä lapsipornosivustoille, ja Bitcoinin tekninen toteutus mahdollistaa vaikkapa lapsipornokuvien tallentamisen suoraan itse lohkoketjuun, joskin Bitcoinin korkea hinta tekee tiedostojen tallentamisesta nykyisin kallista.

 

Tätä dataa ei voi poistaa, eikä pääsyä siihen rajoittaa: kaikki Bitcoinin lohkoketjutietokannan koneelleen lataavat joutuvat lataamaan myös kaiken epäilyttävän tai laittoman materiaalin, mitä lohkoketjuun on tallennettu. (Selvyyden vuoksi sanottakoon, että Bitcoinin käyttäminen ei vaadi lohkoketjun lataamista omalle koneelle, eikä suurin osa Bitcoinin käyttäjistä näin myöskään tee. Bitcoinia ”louhivat” käyttäjät ja sovelluksia kehittävät joutuvat lohkoketjun kuitenkin lataamaan.)

Yksityisyydensuojan ja unohdettavuuden ongelmaan ei ole nähtävissä helppoa ratkaisua. Jotkut kehittäjät, kuten konsulttiyhtiö Accenture, ovat esitelleet lohkoketjuteknologioita, jotka mahdollistavat tietojen valikoidun poistamisen ”pääkäyttäjien” toimesta. Tietojen poistamisen tai muuttamisen mahdollisuus sotii kuitenkin lohkoketjuteknologian kenties tärkeintä arvolupausta, muuttamattomuutta, vastaan. Toinen mahdollinen vaihtoehto voisi olla kaiken lohkoketjuun tallennetun datan automaattinen tuhoaminen tietyn ajan kuluttua. Teknisesti tämä on mahdollista, mutta tällöin joudutaan tuhoamaan myös transaktioiden historia. On myös mahdollista rajoittaa lohkoketjuun tallennettavaa tietoa niin, että esimerkiksi vain transaktiotietoja on mahdollista tallentaa, mutta tällöin lohkoketjutietokannan käyttökohteet jäävät rajallisiksi. Uusia lohkoketju- ja luottamusteknologiasovelluksia kehittävien olisi kaikesta huolimatta syytä ottaa yksityisyydensuojavaatimukset vakavasti, sillä kerran käyttöönotetun sovelluksen muuttaminen jälkikäteen vaatimuksia vastaavaksi voi olla vaikeaa. Ajattelemattomuus nyt voi kostautua myöhemmin, erityisesti jos lohkoketjutekniikkaa käytetään liiketoimintaan: uusia säännöksiä rikkovat yritykset voidaan tuomita jopa 20 miljoonan euron sakkoihin.

 

Lopuksi

Yhteenvetona, Bitcoinin ja luottamusteknologioiden tämänhetkinen tilanne on kiinnostava, mutta epävarma. Teknologian leviäminen on saanut hallitukset reagoimaan ja vaatimaan kryptovaluuttoja tarjoavia tahoja toimimaan samoilla pelisäännöillä kuin esimerkiksi pankit on jo kauan velvoitettu toimimaan. Veronkiertoon, rahanpesuun ja kryptovaluuttojen käyttöön laittoman toiminnan rahoittamisessa tullaan jatkossa puuttumaan entistä tiukemmin ja tepsivämmillä työkaluilla. On aivan mahdollista, että ne kryptovaluutat ja niitä tarjoavat tahot, jotka näitä vaatimuksia eivät voi tai halua täyttää, tehdään käytännössä lainsuojattomiksi. Niiden käyttöä ei tietenkään voida kokonaan estää, mutta se ei ole edes tarkoituksena: missään oikeusvaltiossa ei tulla koskaan edes yrittämään lakien ja asetusten täytäntöönpanoa täysin aukottomasti, sillä yhteiskunnan toimivuuden kannalta riittää, kunhan porsaanreikien käyttö on hankalaa, epäsuosittua, ja riskialtista. Nämä tavoitteet on saavutettavissa suhteellisen yksinkertaisin toimin, esimerkiksi seuraamalla tarkemmin kryptovaluuttojen muuttamista reaaliomaisuudeksi. Ei ole mitään väliä, vaikka jokin kryptovaluutta pysyisi täysin anonyymina, jos Tulli ja verottaja kykenevät seuraamaan tarkasti, mitä sillä ostetaan. Toisin kuin kryptovaluutasta innostuneiden parissa usein kuvitellaan, valtiovalta ei ole hampaaton, eikä reaktioiden vähyys toistaiseksi johdu kyvyttömyydestä vaan siitä, että kryptovaluutat ovat toistaiseksi olleet valtioiden kannalta äärimmäisen marginaalinen ilmiö. Ennen äskettäistä kurssinousua, maailmassa oli yksittäisiä yhtiöitä jotka olivat arvokkaampia kuin kaikki kryptovaluutat yhteensä. Toisaalta, kryptovaluuttoihin kohdistetut toimenpiteet eivät myöskään johdu mistään pankkien salaliitoista, vaan yksinkertaisesti siitä, että teknologian avaamat porsaanreiät veronkierrolle ja rahanpesulle tullaan tukkimaan ennen pitkää, tavalla tai toisella.

Luottamusteknologioiden kokeilu muihin tarkoituksiin on myös lisääntymässä nopeasti. Hyvin suuri osa näistä kokeiluista päättynee tarkoituksettomina, kun sijoittajille ja suurelle yleisölle selviää, että kaikki mitä voisi olla teoriassa mahdollista tehdä lohkoketjuilla ei ole välttämättä järkevää tai tarpeellista. Hypekupla on kuitenkin vielä paisumassa, ja jotkut yritykset ovat moninkertaistaneet osakkeidensa arvon pelkästään ottamalla sanan ”lohkoketju” (blockchain) osaksi nimeään. (Emme ole ensimmäisiä, jotka näkevät ilmiössä monenlaisia yhtäläisyyksiä 1990-luvun lopun IT-kuplaan.)

Kestävämpiä tuloksia saavuttavat kuitenkin todennäköisesti ne hankkeet, joissa pohditaan tarkasti, mitä käytännön hyötyä lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden mahdollistama hajautus tuo tavallisille käyttäjille. Intoilijoiden kaikukammion ulkopuolella varsin harvaa ihmistä edes kiinnostaa, montako välikättä tarvitaan hoitamaan vaikkapa maksuliikenne: useimpia kiinnostaa enemmän palvelun toimivuus ja helppokäyttöisyys, ei se, että palvelu poistaa tarpeen välikädelle, jonka olemassaoloa vastaavan perinteisen palvelun käyttäjät eivät ole suuremmin edes ajatelleet. Vastaavasti, luottamusteknologioilla on myös omat haittapuolensa, joista tällä hetkellä kenties suurimman epävarmuuden aiheuttaa tuleva yksityisyyslainsäädäntö.

Jatkamme Tekes-rahoitteisen ReCon-projektin puitteissa lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden ja niiden sovellusten kuten IOTA:n vaikutusten ja mahdollisuuksien selvittämistä vielä vuoden 2018 syyskuuhun saakka. Mikäli sinulla on jotain kysyttävää tai kommentoitavaa, tai haluaisit saada tutkimuksestamme lisätietoja tai kenties osallistua siihen, ota rohkeasti yhteyttä!

jmkorhonen@gmail.com

Twitter: luottamusteknologioihin erikoisesti keskittyvä tilini @BlockchainJanne, @jmkorhonen yleisemmin

Kuinka selvitä Suomessa ilman keinokuituja (ja parantaa elämänlaatuaan!)

Luonto-liitto on nimennyt nyt vuoden 2017 turhakkeeksi fleecekankaan. Valinta on osunut mielestäni täysin oikeaan, ja antaa minulle mainion tilaisuuden kertoa harrastuksestani – Suomen luonnossa liikkumisesta perinnevarustein. Tätä kirjoitettaessa olen pärjännyt liki täysin ilman keinokuituvaatteita (jos sellaiseksi ei lasketa makuupussia) noin seitsemän vuoden ajan, kesällä ja talvella, normaalista päivittäisestä käytöstä aina parin yön patikkaretkiin saakka. Olen selvinnyt pääasiassa villaa ja sarkaa käyttämällä niin päivän lumikenkävaelluksesta Kalliovuorilla kuin yöstä laavulla miinus viidessä asteessa ilman makuupussia, ja patikoinut kohtuullisia matkoja niin kylmässä kuin lämpimässäkin, sateessa ja paisteessa. Toivottavasti kirjoituksesta on apua niille, jotka kenties pohtivat, miten pärjäisivät ilman ”helppoja” keinokuituvaatteita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tämä menee jo vähän hipsteröinnin puolelle. Repussa kiinni puuvillainen, vahattu sadeviitta – hengittää paremmin kuin muovinen.

Olen jo vuosikausien ajan pyrkinyt välttämään kaikin keinoin keinokuituisia vaatteita. Keinokuitujen ympäristöhaitat – syy, miksi fleece valittiin vuoden turhakkeeksi – eivät ole tähän edes päällimmäinen syy: pidän luonnonkuiduista ensisijaisesti niiden mukavuuden, kestävyyden ja helppouden vuoksi, ympäristöhyötyjen ollessa lähinnä mukava lisäbonus.

Tärkein syy, miksi en käytännössä koskaan osta mitään vaatetta, missä on yli 20 prosenttia keinokuitua (paria 50/50 nylon/puuvillasekoitteesta tehtyä päällystakkia lukuunottamatta) on se, että matkustan toisinaan paljon. Noin kymmenen vuoden ajan olen pyrkinyt ihan silkasta mukavuudenhalusta selviämään kaikista matkoista yhdellä, käsimatkatavaroihin mahtuvalla repulla. Kun repun pakkaa oikein, sen sisällöllä ja päälle puetuilla vaatteilla pystyy selviämään käytännössä minkä tahansa reissun, oli matkan pituus sitten parista päivästä muutamaan kuukauteen. Tällöin on kuitenkin ehdoton edellytys, että vaatteet ovat monikäyttöisiä ja helppohoitoisia.

Savotta Paras
Nykyinen matkatavarani.

Keinokuituiset vaatteet eivät ole kumpaakaan. Siinä missä pystyn käyttämään siistiä napitettavaa villatakkia niin puolivirallisissa tilaisuuksissa kuin välikerroksena lumikenkäillessä 2000-3000 metrin korkeudessa, lähes kaikki näkemäni vastaavat keinokuituvaatteet ovat räikeitä urheiluvaatteita. Mikä pahinta, keinokuituvaatteet ovat mahtavia kasvualustoja bakteereille, ja jopa antibakteerisina mainostetut löyhkäävät kuolemalta muutaman päivän rankemman käytön jälkeen. Haju ei myöskään lähde mitenkään muuten kuin pesukoneessa, eikä siinäkään sen jälkeen, kun vaatetta on käytetty tarpeeksi. Villavaatteeni eivät haise vaikka tulisin vastaanotolle suoraan patikkaretkeltä, ja kevyt tuuletus riittää hälventämään tunkkaisuuden. Ennen kaikkea tästä syystä suosin villaa lähes kaikkialla. Sopivien villavaatteiden löytäminen on toki joskus työlästä, mutta niitä on kuitenkin saatavilla lähes jokaiseen makuun. Kun villavalikoimaa lisäksi laajentaa perinteisestä lampaanvillasta merino- ja jopa alpakan villaan, on mahdollista löytää ominaisuuksiltaan erinomaisia, äärimmäisen mukavia ja lähes aina kutittamattomia vaatekappaleita. Merinovillainen alusasukerta onkin mielestäni sellainen asia, jota ilman yhdenkään matkailijan ei kannattaisi lähteä kotoaan. (Merinovillavaatteita hankittaessa on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten villa on tuotettu, ja valita eläinrääkkäyksen sijaan ns. mulesing-vapaata villaa. Korkeampi hinta näkyy yleensä myös parempana laatuna ja kestävyytenä.)

Villasta puhuttaessa ei myöskään voi olla mainitsematta perinteistä, Suomen oloihin jo ammoisina aikoina hyväksi havaittua sarkakangasta. Nykyajan pehmeisiin ja löperöihin ”villakangastakkeihin” tottuneelle aito sarka voi olla jopa järkytys: etenkin vanhoissa vaatteissa kangas voi olla niin paksua ja jäykkää, että vaate tuntuu likimain pysyvän pystyssä itsestään. Sarka on kuitenkin mitä mainioin kolmen vuodenajan materiaali: se lämmittää kosteanakin, on (hyvin tehtynä) vahvaa kuin mikä, päästää hien haihtumaan läpi, mutta kuitenkin hylkii vähäisimmät sateet. Ei ole vain rajallisten budjettien syytä, että esimerkiksi Sodankylän Jääkäriprikaatissa palvelleille varusmiehille jaettiin vanhoja sarkavaatteita vielä 2000-luvun alkupuolella: sarka on yksinkertaisesti niin hyvää sellaisiin ulkotöihin, missä ei ole tarpeen toimia koko ajan maksimisykkeellä. Valitettavasti kunnollisen sarkakankaan tekeminen ja vaatteiden ompelu siitä on nykyhinnoin todella kallista, ja siksi sarkavaatteiden saatavuus on tätä nykyä lähes täysin armeijoiden ylijäämävarastojen ja kirpputorien varassa. Nämäkin lähteet ovat nopeasti ehtymässä, joten jos itselleen sopivia, vanhaan hyvään aikaan tuotettuja sarkavaatteita jostain löytää, lähtökohtaisesti ne kannattaa ostaa pois ja varastoida, vaikka niille ei olisikaan ihan välitöntä tarvetta. Itselläni on jemmassa yhteensä viidet sarkahousut (sekä muutamat ohuemmat ns. diagonaalikankaiset villahousut) ja neljä takkia, ja uskon näillä pärjääväni loppuikäni.

Joskus voi kuitenkin olla niin, että villavaatteita – merino- tai alpakan villaakaan – ei kutinan vuoksi voi tai ei ole järkevää käyttää. Osa ihmisistä on yksinkertaisesti herkempiä villalle kuin toiset, ja päivittäisessä käytössä puuvillavaatteet ovat monesti helpompia ja ennen kaikkea edullisempia. Huoli pois: puuvillastakin saa oivallisia, Suomen talveen sopivia asustekertoja.

Lämmintä pukeutumista haettaessa yksi puuvillakangas on ylitse muiden. Tämä on tietenkin flanelli. Flanellikankaita on nytkin päälläni olevasta hyvin ohuesta hyvin paksuihin, ohutta villapaitaa muistuttaviin. Ohuita flanellipaitoja löytyy mm. halpahalleista, missä ne eivät ole mitenkään hinnan kiroissa; paksumpia löytää varmasti  ainakin retkeilyliikkeistä, ja satunnaisemmin mutta paljon halvemmalla kirpputoreilta.

Flanellipaita on yksinäänkin lämmin ja mukava, mutta aivan liian harva nykyajan kasvatti on kokeillut flanellipaitaa aliarvostetun klassikon kanssa. Kun flanellipaidan alle pukee verkkopaidan (kyllä, juuri sen Uuno Turhapuro-mallisen), yhdistelmä toimii jopa paremmin kuin villapaita: verkkopaita luo paidan ja ihon väliin ylimääräisen, lämmittävän ilmakerroksen, ja estää kosteaa paitaa koskettamasta ikävästi ihoa. Flanelli on yleensä myös villapaitaa kestävämpää tekoa, ja vaikka tämä ei kaupungilla flanööraavan päiväkävelyyn juuri vaikutakaan, ulkona liikkumista enemmän harrastavat osannevat arvostaa. Näistä syistä esimerkiksi Suomen armeija päätyi 1930-luvulla tehdyissä kenttäkokeissa toteamaan flanellipaidan ja verkkopaidan olleen niin hyvä yhdistelmä, ettei niitä ollut tarvetta korvata villapaidoilla. Huonona puolena omasta näkökulmastani on se, että puuvillavaatteet, kuten flanelli, alkavat haisemaan likaantuneina, ja siksi joudun rajoittamaan niiden käyttöä matkaillessa. Päivittäiseen käyttöön kotioloissa ne ovat kuitenkin erinomaisia.

Sekä villan että ennen kaikkea puuvillaflanellin ongelma on tietenkin se, että kumpikaan (paksuja sarkakankaita lukuunottamatta) ei pidä vettä. Villapaidat lämmittävät toki jonkin verran märkinäkin, mutta kastuminen ei ole kivaa, ja kylmillä keleillä kastuneet puuvillavaatteet ovat luonnossa liikkuvalle suoranainen terveysriski.

Tähän ongelmaan on kolme ratkaisua. Ensinnäkin, on toki aivan mahdollista ja sallittua käyttää keinovaatteita, esimerkiksi goretex-pukuja. Itse en näitä käytä, kahdesta syystä: hikoilen niin herkästi ja niin paljon, että kalvon hengittävyys ei minulle yleensä riitä, ja goretexistä irtoaa varsin epäilyttäviä teflonhiukkasia. (Muistan lukeneeni selvityksistä, joiden mukaan teflonjäämien epäillään olevan yhteyksissä etenkin nuorten tyttöjen hormonihäiriöihin.) Uskon kyllä, että enemmän liikkuvalle ja vähemmän hikoilevalle nämäkin vaatteet ovat hyödyllisiä.

Toinen vaihtoehto on käyttää esimerkiksi perinteistä, PVC-kankaasta tehtyä sadeasua. Vedenpitävyys on näin mainio, mutta hengittävyys pyöreä nolla. Oma ratkaisuni tähän on perinteisen mallinen sadeviitta, jonka avoimuus tekee siitä paremmin hengittävän.

Kolmas vaihtoehto on käyttää vettä hylkiviä tai vettä hylkiväksi käsiteltyjä luonnonkuituja. Villa hylkii normaalistikin vettä, ja luotettavien todistajien mukaan vain vähän käsitellystä, villan omia rasvoja vielä sisältävästä villasta tehdyt vaatteet ovat yllättävänkin vettähylkiviä. Itselläni tälläisiä vaatteita ei ole, mutta arvostan, jos joku voisi ilmiantaa, mistä niitä saattaisi saada. Tiettävästi villavaatteita on myös mahdollista käsitellä esimerkiksi luontaisella lanoliinilla, mutta tätä en ole itse kokeillut.

Käytännössä käsitellyt vaatteeni ovat tiheäkudoksista puuvillaa, jossa on usein mukana nailonia kulutuskestävyyden parantamiseksi. Esimerkiksi Fjällravenin kuuluisat takit ovat tälläistä kangasta. Kankaiden käsittelyyn on monenlaisia aineita, mutta itse vierastan suihkutettavia PFTE (teflon)-suihkeita samasta syystä kuin vierastan myös teflonkalvosta tehtyjä kalvovaatteita. Olen pärjännyt varsin hyvin käyttämällä tarpeen vaatiessa reilusti Fjällravenin vahaa, tai tarkemmin sanottuna sikahintaisen kauppavahan sijaan itse kattilassa sulattamaani seosta mehiläisvahaa ja parafiinia. Vaatteisiin on helppo lisätä vahaa tarvittaessa, ja jos vaatteesta tulee liian tiivis, vaha lähtee pois pesukoneessa.

Vielä en ole ollut sellaisessa kelissä, mistä en olisi selvinnyt sopivasti kerrospukeutumalla: alla kosteutta siirtävä aluspaita, joko verkkopaita tai merinovillainen t-paita; sen päällä pitkähihainen, ohut villapaita ja tarvittaessa paksumpi villapaita, ja villapaidan päällä käsitelty, ohut, tuulta ja vettä hylkivä puuvillainen kuoritakki. Vaikka kuoritakki kastuisikin litimäräksi, villapaita ja aluspaita pitävät kosteuden melko hyvin poissa iholta. Jos kaatosade uhkaa, otan vielä repusta sadeviitan – tai sateenvarjon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Alla villapaita, päällä vahattu puuvillatakki. Pieni sade ei haittaa.

Olen ollut hyvin tyytyväinen luonnonmateriaaleihin, enkä vain siksi, koska vanhat vaatteet ovat sekä halpoja että hyvän näköisiä: olen aidosti sitä mieltä, että omaan, suhteellisen rauhalliseen ulkoilutyyliini ne ovat myös toiminnallisesti parempia kuin kalliit keinokuituvaatteet. Keinokuidut eivät ole tarpeettomia ja suorituskykynsä äärirajoilla liikkuville ne ovat varmasti hyödyllisiä, mutta uskon vahvasti, että useampikin ihminen voisi yllättyä iloisesti kokeiltuaan perinteisiä materiaaleja – ja säästää sekä rahaa että luontoa.