Sosiaalisessa mediassa on viime aikoina keskusteltu jonkin verran tutkijoiden ”poliittisuudesta” eli käytännössä siitä, saako jonkun tutkijan tekemät johtopäätökset todellisuuden luonteesta jättää huomiotta siksi, että hän edustaa omasta tai muiden mielestä jotain tiettyä poliittista suuntausta.

Keskustelu on paljastanut, että hämmentävän suuri osa yli 30-vuotiaista miehistä uskoo, että 1) tutkijan ei ikinä tulisi olla ”poliittinen” (useimmiten l. ”esittää poliittisen vasemmiston tai vihreiden politiikkaa tukevia tutkimustuloksia tai kannanottoja”) ja 2) arvoista ja politiikasta vapaan tutkimuksen tekeminen on ylipäätään mahdollista muillakin tutkimusaloilla kuin (mahdollisesti) hyvin pienessä osajoukossa luonnontieteitä. Kohta 1 on mielipidekysymys johon ei ole ”oikeita” vastauksia, mutta kohta 2 on melko suurella todennäköisyydellä yksinkertaisesti epätosi luulo. Onkin ihmeteltävää, miten moni jopa akateemisen koulutuksen saanut henkilö silti uskoo näin; näissä tapauksissa herää väkisinkin kysymys, onko vika ollut opetuksessa vai oppilaassa.

Koska olen viimeisen muutaman vuoden aikana ryhtynyt ottamaan aktiivisemmin kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin, olen luonnollisesti saanut osani tästä kritiikistä. Mitä oikeistolaisempiin piireihin mennään, sitä todennäköisemmin minua pidetään ”vassaritutkijana” tai, kuten ainakin yksi taho esitti, ”kommarina”. (En kuulu enkä koskaan ole kuulunut kommunistiseen tai mihinkään muuhunkaan puolueeseen, herra McCarthy. Konmaritusta olen kyllä kokeillut.)

Olenko sitten ”vassaritutkija?” Viime vaaleissa äänestin kyllä ensimmäistä kertaa elämässäni Vasemmistoliittoa. Tämän ratkaisun tein kuitenkin mielestäni hyvin perustein, todettuani, että kyseinen puolue on arvopohjaltaan ja poliittisilta tavoitteiltaan tällä hetkellä lähimpänä omia ajatuksiani.

Kuten kirjoitin Twitteriin 25.6., vietin parikymppisenä 4-5 kk lähinnä sängyssä maaten, ja ehdin ajatella kaikenlaista. Yksi asia, mitä mietin paljon, oli se, mikä oikeastaan on tärkeää ja mikä tekee ihmiskunnasta, tai elämästä ylipäänsä, mitenkään erityisen tai tärkeän. Mitä maailmankaikkeus oikeastaan menettäisi, jos ihmiskunta katoaisi – tai jos Maan elämä tuhoutuisi?

Harkitsin pitkään ja vakavasti erilaisia vastauksia tähän kysymykseen, mutta päädyin kahteen suureen vastaukseen: ihmiskunta lunastaa oikeutuksen olemassaololleen uteliaisuudella ja luovuudella. (Myöhemmin, ymmärrykseni kasvaessa, tajusin lisätä tähän kaksikkoon empatian toisia kohtaan, tai jos asian haluaa sanoa toisin, rakkauden.) Kivi tai eloton asteroidi ei pysty mihinkään näistä, ja sikäli kun tiedämme, muiden elävien olentojen kyvyt kaikilla näillä saroilla ovat ihmiseen verrattuna varsin rajallisia.

Käytännössä luovuus ja uteliaisuus tarkoittavat ennen kaikkea taiteita ja tieteitä. Pidän kumpaakin siis itseisarvoisina hyvinä. Ja koska tajusin jo tuolloin, ettei minusta tulisi maailman parasta kummallakaan saralla, totesin, että järkevää tekemistä olisi luovuuden ja uteliaisuuden sekä (kuten tajusin myöhemmin) empatian säilyttäminen – astronomisessa ajassa.

Toisin sanoen: mielestäni ihmisen kaltaisen älykkyyden ja sen toimintamahdollisuuksien varjelu ja säilyttäminen on Tärkeää, isolla T:llä. Nähdäkseni asia on niin, että jos annamme älykkyytemme sammua, teemme ainakin tuottamuksellisesti hirmuisen ympäristörikoksen: sikäli kun tiedämme, olemme ainakin tässä galaksin kolkassa ainoa teollistunut laji. Esiteolliset lajit saattavat olla hyvinkin uteliaita ja älykkäitä, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuutta suojata Maan elämää ja sen jatkumista säännöllisiltä kosmisilta katastrofeilta.

Jos ihmiskunta siis tuhoutuu jättämättä kyvykkäitä perillisiä, myös Maan elämän päivät ovat luetut.

Käytännössä kaikki uravalintani ja aktivismini noin 22 vuoden iästä lähtien on jollain tasolla juontunut tästä päätelmästä. Myös poliittiset valintani ovat seuranneet siitä, ja olen päivittänyt kantojani sitä myötä kun näyttö on mielestäni ollut riittävää.

En ole suinkaan aina äänestänyt vasemmistoa: kun aloitin tutkijan urani noin 10 vuotta sitten, olin sinivihreä markkinaliberaali yrittäjä. Äänestin tuolloin Kokoomusta tai Vihreiden oikeistosiipeä. Sattuman kaupalla päädyin kuitenkin tutkimaan väitöskirjaani varten valtionyhtiön, kaivosyhtiö Outokummun historiaa. Tämä historia vakuutti minut siitä, että Teknillisen korkeakoulun opetuksesta ja yleisestä ilmapiiristä omaksumani ajatusmaailma – ”yksityinen hyvä, julkinen huono” – oli yksinkertaisesti virheellinen. Outokumpu oli millä tahansa mittarilla loistava menestystarina, ja kaivoksen yksityistäminen olisi lähes varmasti johtanut siihen, että Suomen metalliteollisuuden kehitys olisi jäänyt tyngäksi tai jopa kokonaan tapahtumatta.

Tutkimustyöni ei kuitenkaan keskittynyt valtionyhtiöihin, vaan kysymykseen siitä, miten paljon voimme tai meidän kannattaisi luottaa teknologian kehitykseen ympäristökriisien ratkaisussa. Kun asiaa tutkittuani totesin, että vastuullinen vastaus tähän kysymykseen on ”hyvin vähän, ja ilman poliittista aktivismia ei lainkaan”, jouduin jälleen korjaamaan mielipiteitäni. Olin aikaisemmin uskonut, että ympäristökriisi ratkaistaan nimenomaan teknologialla, ja suorastaan ollut osakkaana perustamassa ekodesigniin keskittynyttä yritystä. Todistusaineisto kuitenkin näytti päinvastaista: teknologiasta ei empirian ja teorian valossa todennäköisesti olisi kestävää ratkaisua nyt päällä olevaan ekokriisiimme. Ratkaisu vaatisi yhteiskunnallista muutosta eli poliittista toimintaa, kaikilla tasoilla ruohonjuuresta kansainväliseen.

Sittemmin olen todennut, jälleen tutkimukseen perehdyttyäni, että mm. taloudellinen eriarvoisuus on ensinnäkin huono idea, jonka yhteiskunnallisista hyödyistä ei ole juurikaan näyttöä mutta jonka haitoista on kirjaimellisesti hyllymetreittäin todistusaineistoa, ja toiseksi, taloudellinen eriarvoisuus on hyvin mahdollisesti yksi merkittävämpiä juurisyitä sille, miksi emme kykene vastaamaan ekokriisiin asian vaatimalla vakavuudella.

Voi hyvin olla, että olen jälleen väärässä. Minulla ei ole monia vahvuuksia, mutta yksi harvoista on se, että kykenen vaihtamaan mielipidettäni hyvinkin nopeasti, jos vain siihen on riittävän hyvät perustelut. Jos siis tulevaisuudessa huomaan olevani väärässä, totean olleeni väärässä, ja korjaan mielipiteitäni. Kuitenkin tällä hetkellä, tämänhetkisen parhaan tietoni valossa, uskon (yleisesti ottaen) vasemmistolaisen politiikan palvelevan parhaiten päätavoitettani: ihmislajin ja älykkyyden säilyttämistä. Jos vasemmiston politiikka muuttuu tai faktat muuttuvat, muutan mielipidettäni.

Tällä tavalla olen ”poliittinen” tutkija. Olen myös aktiivinen etenkin Twitterissä, koska pidän sitä velvollisuutenani: sikäli kun tulkitsen todistusaineistoa oikein, ihmiskunta katsoo nyt maailmanloppua suoraan piippuun. Ekokriisi pahenee kiihtyvällä nopeudella, ja mitä enemmän viivyttelemme sen torjumiseksi tarvittavia muutoksia, sitä enemmän menetämme kaikkea sitä hyvää, mitä tämä planeetta ja sivilisaatio ovat lajillemme antaneet. Tällä hetkellä on jo täysin mahdollista, että olemme jo ”lukinneet” ilmasto- ja ekosysteemeihin niin paljon muutosta, että sivilisaatiomme ja kenties koko lajimme ei selviä niiden nostattamista mullistuksista.

Väitän myös, että hyvin suuri ja todennäköisesti ylivoimainen valtaosa ”poliittisiksi” leimatuista tutkijoista on ”politisoitunut” vastaavista syistä. Olisikin ihme, jos tutkimustietoon tutustuminen ei mitenkään muuttaisi tutkijan mielipiteitä; ja hyvin moni tutkija on todennut, niin julkisesti kuin minulle yksityisestikin, että tutkimustietoon perehtyminen on tehnyt heistä poliittisesti aktiivisia.

Tutkijoita ”poliittisuudesta” eli käytännössä vihervasemmistolaisuudesta syyttävillä onkin edessään mielenkiintoinen dilemma: he voivat joko myöntää, että tiede on vioistaan huolimatta vähiten huono tapa tuottaa luotettavaa tietoa maailmasta, jolloin heidän täytyy vastata ikävään kysymykseen ”miksi sitten kasvava osa tutkijoista on vihervasemmistolaisia?”; tai he voivat pitää tutkijoita irrationaalisen poliittisina ja tutkimustietoa epäluotettavana, jolloin heidän täytyy implisiittisesti hylätä ajatus tieteestä vähiten epäluotettavana tiedon tuottamisen tapana.