Omaisuusrajat ovat väistämättömiä

Maapallon rajojen ylittämisen ja omaisuuksien kasautumisen aiheuttamien ongelmien kärjistyessä, yhä useampi ymmärtää ilmiselvän totuuden: jos haluamme säilyttää sivilisaation, ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy puhua siitä, kuinka paljon yksi ihminen saa rohmuta Maapallon resursseja itselleen. Vasemmistonuoret on nyt aloittanut Suomessa tämän kauan kaivatun keskustelun ehdottaessaan, että kenenkään omaisuuden arvo ei saisi Suomessa nousta yli viiden miljoonan euron.

Jos sivilisaatiomme ja demokratiamme säilyy, joudumme ennemmin tai myöhemmin ottamaan omaisuusrajat käyttöön. Omaisuus on nimittäin pohjimmiltaan valtaa päättää Maapallon rajallisten resurssien, maa-alan, aineen ja energian, käyttämisestä. Vanha väite, “ei toisen rikkaus ole sinulta pois”, voi olla totta vain ja ainoastaan silloin, jos Maapallon rajat eivät ole vielä tulleet vastaan. Kun ne on nyt ylitetty, yhden rikkaus on todellakin pois muiden mahdollisuuksista käyttää ja nauttia Maapallon rajallisista antimista. Tämä ei voi olla kestävä tilanne: ennemmin tai myöhemmin omaisuuksia joudutaan jakamaan reilummin.

Ongelmaa on helppo havainnollistaa tuolla mainiolla kapitalistisen järjestelmän simulaattorilla, Monopoli-pelillä. Tähän saakka olemme pelanneet peliämme kuvitellen, että pelilaudalla on äärettömän paljon tontteja, niin paljon, että kaikille riittää aina uusia, vaikka joku ostaisikin entiset pois. Nyt olemme kuitenkin huomanneet, että pelilauta on sittenkin äärellinen. Mitä tässä äärellisessä Monopoli-pelissä tapahtuu, jos yhdellä pelaajalla on heti pelin alussa selvästi enemmän – kenties satoja kertoja enemmän – rahaa kuin toisilla?

Oikea maailma on hieman monimutkaisempi, mutta toimii aivan vastaavalla logiikalla. Vaikka yksilön rikkaus olisikin todella peräisin jonkin uuden ja aidosti arvokkaan asian keksimisestä, ja vaikka unohtaisimme tekniikan historiassa toistuvan opetuksen siitä, että todellisuudessa uusien keksintöjen kehittäminen on valtavan suurta joukkuepeliä, rikas yksilö kykenee hallitsemaan valtavan paljon suurempaa määrää rajallisia resursseja. Ilmiselvin esimerkki ovat tontit ja asunnot, joita kumpaakin voi olla esimerkiksi kaupunkien keskustoissa vain rajallinen määrä. Ei olekaan sattumaa, että kaupungeissa, joissa on paljon rikkaita, myös asuntojen hinnat karkaavat säännöllisesti tavallisen palkansaajan ulottumattomiin. Toisin sanoen: rikkaimmiston rikkaus tarkoittaa, että sinunkin tuloistasi menee esimerkiksi asumiseen (ja ennen pitkää omistajien rikastuttamiseen) enemmän kuin reilummassa maailmassa menisi. Koska eräät yksilöt ovat hamstranneet itselleen niin paljon, että he voivat käyttää paljon rahaa verojen välttelyyn ja jäädä silti selvästi voitolle, maksat myös enemmän veroja, ja silti yhteiskunnan rahat eivät tunnu riittävän, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan.

Todellisuudessa ylivoimainen valtaosa rikkaimmiston rikkauksista EI ole peräisin mistään hyödyllisistä palveluista. Kuten esimerkiksi professori Andrew Sayer vakuuttavasti osoittaa palkitussa kirjassaan Why we can’t afford the rich, rikkaimman prosentin omaisuus on enimmäkseen peräisin omistamisesta itsessään – toisin sanoen, ansaitsemattomista tuloista. Rahalla voi tehdä rahaa tarvitsematta tehdä tuntiakaan töitä. Omistaja, joka palkkaa työläisen hoitamaan käytännön juoksevat asiat, voi rikastua ilman mitään ylärajaa vaikka syljeskelisi päivät pitkät kattoon. Monesti tämä olisi jopa kannattavin strategia: esimerkiksi Donald Trump olisi nykyään merkittävästi rikkaampi, jos hän olisi yksinkertaisesti sijoittanut perimänsä rahat osakemarkkinoille tasaisesti ja keskittynyt kiinteistöbisneksen ja elostelun sijaan vain elosteluun.

Jokainen joskus yrittäjänä toiminut tietää oikein hyvin, että työpaikkojakin luo kysyntä, ei omistaja. Esimerkiksi miljardiomaisuuden kerännyt sarjayrittäjä Nick Hanauer ja sijoittajana mainetta niittänyt Henry Blodget ovat jo vuosikymmenen ajan yrittäneet tuoda julki asiaa, minkä pitäisi olla ilmiselvä viimeistään tämän vuoden yt-uutisten jälkeen: ihmisten palkkaaminen on ehdottomasti VIIMEINEN asia mitä yrityksen omistaja tekee. Työpaikkoja luodaan vain jos kysyntää on varmasti tarpeeksi, ja heti jos kysyntä heikkenee, omaisuuttaan maksimoiva kapitalisti tekee kaikkensa lopettaakseen työpaikat.

Kuka sitten luo kysyntää? Tavalliset ihmiset. Rikkain prosentti ihmisistä ei kertakaikkisesti voi kuluttaa niin paljon, että he voisivat kysynnällään paikata keskiluokan rapistuvan ostovoiman jättämän aukon taloudellisessa ekosysteemissämme. Luksusauton valmistaminen ei työllistä juurikaan useampia kuin perheauton valmistaminen, eikä ökyasunnon rakentaminen työllistä juurikaan enemmän kuin samojen rajallisten materiaalien käyttäminen tavallisten perheiden kotien rakentamiseen.

Kysymys siitä, syntyvätkö työpaikat asiakkaiden kysynnästä vai superrikkaiden omaisuudesta, ei ole monimutkainen. Rikkaat eivät vain halua, että tätä kysymystä kysytään: esimerkiksi kun Nick Hanauer esitti asian hyvin tiiviisti viiden minuutin TED Talkissaan 2012, superrikkaiden rahoittama TED-organisaatio ei suostunut julkaisemaan puhetta verkossa. Suosittelen siksi katsomaan sen YouTubesta:

Rikkaimmisto on yhteiskunnalle yhtä välttämätöntä kuin aateliset. Kuten aateliset aikanaan, myös rikkaimmisto ja heidän lakeijansa väittävät, että ilman heitä, yhteiskunta ajautuisi kaaokseen. Argumentit rikkauksien puolesta ovatkin hämmentävän identtisiä aateliston valta-asemaa puolustaneiden väitteiden kanssa, osoittaen lähinnä sen, että suuria eriarvoisuuksia puolustavien ymmärrys historiasta on hyvin rajallinen. Tosiasiassa omaisuusrajan asettaminen edes niin alas kuin miljoonaan euroon tarkoittaisi talouden kannalta vain sitä, että ostovoima jakautuisi tasaisemmin ja kokonaiskysyntä kasvaisi. Suomalaisista 99 prosentilla olisi edelleen taloudellinen kannustin tehdä enemmän töitä, kehittää uusia keksintöjä ja perustaa uusia yrityksiä. Rajan asettaminen viiteen miljoonaan tarkoittaisi, että ehkäpä 99,9 prosenttia suomalaisista voisi omistaa nykyistä enemmän. Samalla superrikkaiden valta politiikkaan heikkenisi, ja kenties voisimme saada vihdoin enemmän lakeja, jotka hyödyttävät tavallisia ihmisiä eivätkä niitä, joilla on jo valtavasti.

Ainoa jotakuinkin kestävä argumentti omaisuusrajoja vastaan on se, että Suomi yksin ei niitä voisi toteuttaa. Tämä on osittain totta, joskin paljon vähemmän kuin monet luulevat. Jos kykenemme vastustamaan rikkaimmiston pyrintöjä säätää lakeja, jotka mahdollistavat omistusten piilottamisen, ja lisäämme omistamisen avoimuutta – mikä olisi ehdottomasti tarpeen yksin korruption kitkemiseksi – meidän olisi mahdollista verottaa esimerkiksi Suomesta ulkomaille suuntautuvia rahavirtoja likimain automaattisesti niin, että omistusten piilottaminen ulkomaille ei olisi enää kovinkaan kannattavaa. Omaisuusrajoja kannattaa silti pyrkiä ajamaan esimerkiksi EU:n laajuisena projektina.

On tietysti ilmiselvää, että omaisuusrajan kaltainen radikaali uudistus ei toteudu nopeasti. Kuten kaikkia muitakin ilmiselviä totuuksia, myös ajatusta omaisuusrajasta vastustetaan raivokkaasti. Pelissä on, kirjaimellisesti, paljon rahaa. Sekä rikkaimmiston hännystelystä palkkansa saavat että vanhaan järjestelmään ehdollistuneet pitävät omaisuusrajan kaltaisten ideoiden esittäjiä kaheleina – aivan kuten aikanaan pidettiin kaheleina ja suorastaan yhteiskunnan vihollisina niitä, jotka kehtasivat ehdottaa, että maaorjan tulisi olla lain edessä tasa-arvoinen aatelisen kanssa, tai niitä, jotka uskalsivat sanoa, että Maa kiertää Aurinkoa. Historia osoittaa kuitenkin sen, että pitkällä tähtäimellä totuus ja logiikka voittavat yleensä sumutuksen ja epäloogisuuden. Matka kohti reilumpia yhteiskuntia etenee silti hitaasti, ja voi hyvin olla, että omaisuusrajoja ei toteuteta omana elinaikanani. Mutta juuri siksi niistä pitää ryhtyä puhumaan viimeistään nyt. Kuten niin monelle muullekin hyvälle idealle, omaisuusrajalle ensiksi nauretaan, pian sitä vastustetaan, ja ennen pitkää enemmistö ihmettelee, miksi näin ilmiselvästi järkevää ideaa ei toteutettu vuosikymmeniä aikaisemmin.

Yhteinen kartta Suomen tulevaisuuteen? Hiski Haukkala (2020), Suuren pelin paluu

Olipa kerran, joskus kauan ennen Google Mapsia, joukko Itävalta-Unkarin sotilaita harjoituksissa Karpaattien vuoristossa, kun lumimyrsky yllätti heidät. Yksi ryhmä eksyi joukostaan ja pelästyi pahanpäiväisesti, mutta onneksi eräällä sotilaalla oli mukanaan vanha turistikartta. Karttaa seuraten koko ryhmä pääsi ennen pitkää takaisin laaksoon. Kun he esittelivät heidät pelastanutta karttaa esimiehelleen, hän tyrmistyi: “Tämähän on Sveitsin Alppien kartta.”

Tämä mitä todennäköisimmin keksitty tarina on toistettu lukemattomissa strategian ja johtamisen oppikirjoissa, ei siksi, että se olisi kirjaimellisesti totta, vaan siksi, että siinä piilee vahva opetus. Epäselvissä tilanteissa keskeinen kysymys ei ole useinkaan se, onko malli todellisuudesta ehdottoman realistinen tai edes oikea; tärkeintä on kysymys siitä, onko se hyödyllinen. Tämä kysymys, ja mainitun tarinan opetus, ovat asioita, joita olen viime vuosina tullut pohtineeksi enemmänkin. Monimutkaisessa ja monista syistä mitä ilmeisimmin kriisiytyvässä maailmassa ei välttämättä ole varaa odottaa niin kauan, että jokin malli todellisuudesta osoitettaisiin tarkasti oikeaksi: usein oikeaksi osoittaminen on ylipäätään mahdollista vasta jälkikäteen, kauan sen jälkeen kun mahdollisuus toimia on jo menetetty.

Tarvitsisimme silti jonkin yhteisen tilannekuvan. Ihmisten supervoima on nimittäin yhteistyö. Yksittäisinä olioina olemme heikkoja ja haavoittuvia lihasäkkejä luonnonvoimien ja voimakkaampien petojen armoilla. Yhteistyötä tekemällä olemme nykyisin voimiltamme heikomman jumalan kaltainen. Yhteistyö yhteisten tavoitteiden hyväksi ei kuitenkaan ole mahdollista, jos emme jaa yhteistä kuvaa todellisuudesta – yhteistä karttaa, joka kertoo, mistä olemme tulleet, missä olemme, minne olemme menossa, ja miten voisimme päästä sinne.

Kuten esimerkiksi Jon Stewart kirjoittaa esseessään The Subjective Turn, tällaisten yhteisten totuuksien tavoittelu on mahdotonta yhteiskunnassa, joka palvoo yksilöä. On kuitenkin olemassa merkkejä siitä, että yksilönpalvonta on ohittanut lakipisteensä. Suuri heiluri on ehkä kääntymässä takaisin kohti suurempaa yhteisöllisyyttä, toivottavasti toki niin, että liiallisen yhdenmukaisuuden ongelmat osataan tällä kertaa väistää. Nähdäkseni yksi esimerkki tästä suuresta liikkeestä on professori Hiski Haukkalan kirja Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa (Otava, 2020). Kirjassa tasavallan presidentin neuvonantajanakin toiminut professori Haukkala pyrkii piirtämään Suomelle ja suomalaisille yhteisen kartan viitoittamaan ennen kaikkea polkua, jota kulkien kykenemme säilyttämään ja kehittämään itsenäisyyttämme ja toimijuuttamme.

Pidän Haukkalan analyysia maailman tilasta erittäin hyvänä, todennäköisesti ennen kaikkea koska olen itse lähes kaikista kirjassa käsitellyistä asioista likimain täysin samaa mieltä. Niinsanottu “Suuri peli” on tehnyt paluun, historia ei olekaan loppunut, ja jos ajassamme on jotain ennennäkemätöntä, se on enemmänkin tapahtumien nopeus ja muutoksen laajuus. Teknologian historiaa jonkin verran penkoneena voisin tietysti sanoa, että aikaväli noin vuosien 1875 ja 1920 välillä saattoi olla vieläkin suurempi epäjatkuvuuskohta – esimerkiksi Vaclav Smil on esittänyt, että sitä edeltänyt maailma olisi ollut pääpiirteittäin tuttu muinaiselle roomalaisellekin, mutta sen jälkeinen olisi ollut käsittämätön – mutta se, elämmekö nyt kaikkein suurinta vai toiseksi suurinta myllerryskautta, on toissijainen yksityiskohta.

Ei pelkkiä politiikkasuosituksia

Kirja tarjoaa katsauksen Suomen ulkopolitiikan historiaan kuin kansainvälisen politiikan nykytilaan, ja antaa niitä haluaville myös suoria ja epäsuoria politiikkasuosituksia. Haukkalan mielestä Suomen tulee pitää NATO-kortti avoimena, mutta ei liittyä; olen aivan samaa mieltä, samoista syistä kuin Haukkala esittää. NATO-kortti on Suomelle pelikortti, jonka pelaamisella uhkaamisella on meille todennäköisesti nykytilanteessa enemmän arvoa kuin sen pelaamisella olisi. Jos pelaamme sen, meistä tulee selkeästi sotilaallinen uhka Venäjälle; ja kuten Haukkala toteaa, vaikka maanpuolustus on pidettävä kunnossa ja Suomen oltava jatkossakin kuin siili, jota on paha nielaista, pieni maa ei voi rakentaa turvallisuuttaan vain aseiden varaan. Suhteet Venäjään tulee säilyttää hyvinä ja molemminpuolisesti hyödyllisinä, niin, että meillä on jotakin, mitä voimme myydä tai vaihtaa. Samaan aikaan Suomen asemasta ja toimintavapauksista on pidettävä järjestelmällisesti kiinni, niin ulko- kuin sisäpolitiikankin keinoin. Erityisesti korruptioon ja venäläisen rahan liialliseen vaikutukseen talouselämässä on kiinnitettävä huomiota. Suomen talous pitää ylipäätään saada kestävälle ja tasapainoiselle uralle, väestökehityksen ongelma ratkaistava, ja kaikki suomalaiset pidettävä mukana yhteiskunnassa, jos ei muusta syystä niin vähintään yhteiskuntarauhan varmistamiseksi. Näistä periaatteista on hankala olla kovin eri mieltä.

Haukkala analysoi myös EU:n ongelmia, todeten juurisyyn löytyvän liiallisesta uskosta siihen, että syventyvän integraation synnyttämät ongelmat korjaantuvat syventämällä integraatiota. EU on silti edelleen välttämätön ja pohjimmiltaan vahva, ja se on “sääntelyn supervalta”, kuten professori Anu Bradford kirjassaan The Brussels Effect toteaa. EU:n ehkäpä suurin voima on siinä, että se toimii monenlaisen sääntelyn ja parhaiden käytäntöjen kirittäjänä vaatiessaan unionin alueella toimivilta yrityksiltä sitoutumista tiukkoihin ja yleensä tiukkeneviin (vaikkei vielä monellakaan alueella riittävän tiukkoihin) normeihin. Koska useimmista tuotteista ei kannata valmistaa erillistä versiota Euroopan markkinoille, tämä “kilpajuoksu huipulle” parantaa elämää kautta maailman.

Analyysiparalyysin sijaan toimijuus

Politiikkasuosituksia keskeisemmässä osassa kirjassa on kuitenkin toimijuuden käsite. Yksi kirjan keskeisiä ja mielestäni parhaita oivalluksia on se, että pelkkä maailman tilan analysointi lamauttaa. Ongelmat ovat suuria, ja ne voivat tuntua yksilölle ylivoimaisilta. Historiaa ei kuitenkaan ole vielä kirjoitettu, ja jopa yksilöillä on vaikutusta, sillä asioiden liikkeelle laittamiseen tarvitaan aina historiallisia toimijoita. Toimintaa ja toimijuutta rajoittavat monenlaiset rakenteet ja lopunviimein luonnonlait, mutta asiat voivat silti mennä monella tapaa. Toimijuus, määriteltynä esimerkiksi “kyvyksi tekoihin, joilla on vaikutusta toimijan, tässä tapauksessa Suomen ja suomalaisten, turvallisuuteen ja kansainväliseen asemaan” (s. 20) on aina sidoksissa toimintaympäristöön, eikä se ole itsestäänselvää, mutta sitä voidaan tietoisesti ylläpitää ja kehittää.

Onnistunut toimijuus vaatii ennen kaikkea uskoa. Elämme monimutkaisessa ja epälineaarisessa maailmassa, jossa aktivismin tuloksia on usein vaikea nähdä, mutta jossa aktivismi on silti kannattavaa. “Muuttamattomat realiteetit ja “tosiasiat” ovat harvoin itsestään selvästi tosia asioita, ja vaikka realisteiksi tunnustautuvat politiikan kommentaattorit muistuttavat tosiasioiden tunnustamisen tärkeydestä, vielä olennaisempaa olisi tunnistaa oikeat tosiasiat. Maailma ei muutu ainoastaan tasaisesti, vaan joskus jokin asia saattaa olla ehdottoman totta siihen hetkeen asti kunnes se ei enää yhtäkkiä olekaan. Tätä muutosta on hankala nähdä, jos kaikki aika kuluu päivittäisten rutiiniasioiden hoitamiseen: yksin tämän vuoden historia antaa hyvän esimerkin tilanteesta, jossa päivänpolitiikan rutiinikiireet sallivat vakavan ja täysin ennustettavissa olleen ongelman kasvaa liian suureksi, ennen kuin siihen ryhdyttiin puuttumaan.

Olen tosin hieman eri mieltä Haukkalan arviosta niinsanotuista “mustista elefanteista”, eli vakavan pandemian tai ilmastokriisin kaltaisista, sinänsä tiedossa olevista ilmiöistä, jotka ovat liian hankalia ratkaista tai vaikeita hahmottaa. Haukkala selittää toiminnan puutteen oleellisesti ottaen “ihmisluonnolla” ja biologialla, mitä pidän tosiasioihin sopimattomana ja eritoten valtasuhteet ohittavana yksinkertaistuksena. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnasta on erittäin laaja kansalaiskonsensus, EU:n asukkaista 92 prosentin vaatiessa hiilineutraaliutta viimeistään 2050 (yli puolet kannattaa tavoitteen asettamista vuoteen 2030) ja jopa kahden kolmasosan yhdysvaltalaisista kannattaessa voimaperäisiä toimia ongelman ratkaisemiseksi. On myös vahvaa näyttöä siitä, että ongelman ratkaiseminen ei olisi lainkaan niin kallista kuin pelätään, että kyseessä ei ole niinkään vapaamatkustajan ongelma vaan maiden sisäisen talouspolitiikan heijastuma, ja että ilmastokriisin torjunta saattaisi olla jopa suunnaton piristysruiske taloudelle. Se, että toimiin ei silti tartuta, kertoo enemmän siitä, että ongelmaan puuttuminen uhkaisi voimakkaita intressipiirejä, kuin siitä, että ongelmaa ei kyettäisi ratkaisemaan tai hahmottamaan.

Osavaikutus voi tietenkin olla sillä, että esimerkiksi ilmastokriisin ratkaiseminen vaatii nyt toimia, jotka ovat historiasta tuttuja mutta jotka eivät ole kuuluneet länsimaiden keinovalikoimaan vuosikymmeniin: käytännössä valtioiden tulisi painaa rahaa, jota käytettäisiin infrastruktuurin uudelleenrakentamiseksi, samalla kun ylimääräinen likviditeetti imuroitaisiin verotuksella inflaation kurissa pitämiseksi. Mikäli tapahtumat tähän tapaan sovi aikaisemmin hyväksyttyihin tosiasioihin, mikä koitui myös Ukrainan kriisin yhteydessä monien läntisten turvallisuuspoliittisten asiantuntijoiden ongelmaksi, tilanteen tajuaminen ajoissa voi olla mahdotonta. Haukkalan osuvan havainnon mukaan toimijuus onkin usein käytännössä kykyä “nähdä ilmeisen tosiasian ylitse sen takana olevaan potentiaaliin ja sitten toimia sen puolesta, että asiat menisivät toivotulla tavalla” (s. 49).

Tätä toimijuutta voi olla sekä yksittäisillä suomalaisilla, että Suomella valtiona. Kuten Haukkala kirjoittaa, olemme nykyisin luultavasti paremmassa asemassa ja vapaampia toimimaan kuin koskaan historiamme aikana. Suomella, ja yleisemmin pohjoismailla ja Euroopalla, olisi myös maailmalle paljon annettavaa. Meillä on hyvät syyt uskoa, että olemme onnistuneet kehittämään historian parhaimman ja reiluimman, tai ainakin vähiten huonon ja epäreilun yhteiskuntamallin. Olemme onnistuneet niin taloudessa, koulutuksessa kuin kulttuurissakin, ja olemme jotakuinkin kaikissa kansainvälisissä vertailuissa säännöllisesti viiden ja lähes aina kymmenen parhaan maan joukossa. Ulkomaisissa keskusteluissa Suomea ja pohjoismaita pidetään säännöllisesti esimerkkeinä siitä, miten hyvin ja järkevästi asiat olisi mahdollista hoitaa. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että yhteiskuntamme on valmis emmekä voisi sitä enää parantaa. Jonkun on näytettävä tietä; miksi ei meidän?

Nationalismi on kesytettävä

Yhdessä eteenpäin meneminen vaatii kuitenkin sitä, että opimme kesyttämään yhden voimakkaan eli potentiaalisesti hyödyllisen mutta myös potentiaalisesti vaarallisen ideologian: nationalismin. Olen joskus taannoin todennutkin olevani suomalainen nationalisti, siinä mielessä kuin esimerkiksi Haukkalan kirjassaan lainaama, Suomen itsenäisyysjulistuksen kirjoittanut senaattori E. N. Setälä asian muotoili. Setälän toive oli, että maamme voisi itsenäisenä kansakuntana edistää ja rikastuttaa ihmiskunnan yhteisiä pyrkimyksiä, ei lietsomalla kansalliskiihkoa tai ahdasmielisyyttä vaan luomalla “kansallinen mieli, joka tajuaa, että kaiken kansallisen työn korkeimpana mittana ja määränä on ihmisyys” (kirjassa s. 79). Väitän olevani tietoinen niistä hirveyksistä, mihin nationalismi on johtanut, mutta olen tietoinen myös siitä, että nationalismin synnyttämät kansallisvaltiot ovat olleet, ja ovat edelleen, aivan keskeisiä toimijoita ihmisten ja ihmiskunnan asioissa. Vain yhden esimerkin mainitakseni, ylikansallisten suuryritysten aikakaudella vain valtiot ja niiden yhteenliittymät voivat olla riittävän vahvoja laittamaan kampoihin omalakisille, voiton maksimointiin pyrkiville, keskikokoisten valtioiden veroisia resursseja hallitseville yrityksille.

En näe mitään syytä, miksemme voisi oppia kesyttämään nationalismin samoin kuin olemme oppineet kesyttämään muitakin ideologioita, ehkäpä merkittävimpänä esimerkkinä uskonnot. Aivan kuin nationalismi, uskontokin on edelleen yllättävänkin vahva voima, mutta on lähinnä hourupäisyyttä luulla, että uskonto olisi nyt nähtävissä olevassa tulevaisuudessa kansoja uhkaava eksistentiaalinen uhka samaan tapaan kuin kieroutunut nationalismi voi vielä olla. Nationalismi on myös ainoita voimia, joilla on nykyisellään mahdollista yhdistää edes jotenkin kokonaisia kansakuntia. Reuna-alueen maana Suomelle olisi monia muita Euroopan maita tärkeämpää, että kykenisimme viljelemään juurikin tervettä, suoraselkäistä, ja ulospäinkääntynyttä nationalismia, ylpeyttä siitä, mitä kykenemme yhdessä saamaan aikaan, ja halua osallistua yhteiseen tekemiseen. Mitään patenttilääkettä tällaisen terveen nationalismin lietsomiseen ei ole, eikä maailman ongelmiin ylipäätään ole mitään patenttiratkaisuja: utopia ei ole jokin päämäärä jollain kartalla, vaan jatkuva, usein vaikea ja epätäydellinen prosessi. Työtä on kuitenkin helpompi tehdä yhdessä, ja kuten tämän esseen alussa totesin, yhdessä tekeminen vaatii yhteistä tilannekuvaa.

Sikäli kun puhumme Suomesta kansainvälisenä toimijana ja Suomen turvallisuuspolitiikasta, Haukkalan teos on nähdäkseni parhaita ja realistisimpia mahdollisia yhteisen tilannekuvan luojia, mitä suurella yleisöllä voi olla saatavilla. Yllä olevat huomiot vasta raapaisivat kirjan pintaa, ja suosittelen lämpimästi jokaista Suomen tulevaisuudesta kiinnostunutta lukemaan sen. Vastaaville tilannekuvaa ja toimintamahdollisuuksia kartoittaville teoksille olisi tilaa enemmänkin: tarvitsisimme yhden esimerkiksi sisäpolitiikasta, ja aion itse yrittää saada joskus valmiiksi hahmottelemani teoksen yhteiskunnallisen elämän luonnontieteellisestä perustasta, joskin toivon, että joku muu ehtisi ensin ja säästäisi minut tältä vaivalta.

Haukkalan käsittelemät kysymykset eivät ehkä ole uusia, eikä ongelmiin ole mitään selkeitä vastauksia, mutta kuten hänen kirjan lopussa lainaamansa akateemikko Paavo Haavikko toteaa, vain ne ongelmat, joihin ei ole vastauksia tai ratkaisuja, ovat lopunviimein merkittäviä. Näitä kysymyksiä on käsiteltävä jatkuvasti, ja jokaisen sukupolven on kehitettävä omia ratkaisuhahmotelmiaan – ja toivottava, että hahmotelmat eivät ole aivan typeriä. Tällaisessä hahmottelussa nyt käsitelty kirja on erinomainen lähtökohta.

Haukkala, Hiski (2020). Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa. Helsinki: Otava.

Onko Vastaamo vieläkään turvallinen?

Psykoterapiakeskus Vastaamon asiakastietojärjestelmien turvallisuus on edelleen epäselvää, vaikka tietomurron paljastumisesta on jo kaksi kuukautta. Julkisuudessa olevien tietojen perusteella on pääteltävissä, että Vastaamo käyttää edelleen olennaisesti ottaen samaa järjestelmää mikä oli käytössä vuoden 2018 tietomurron aikaan, samoilla tietokoneilla, joihin hyökkääjillä on ollut pääsy ainakin kahteen otteeseen. Julkisten lähteiden perusteella on mahdoton tietää, säilytetäänkö esimerkiksi terapiakirjauksia nykyään asianmukaisesti salattuina, tai onko varmistettu, ettei kumpikaan järjestelmään käsiksi päässeistä hyökkääjistä piilottanut järjestelmään esimerkiksi tietoja urkkivia haittaohjelmia. On mahdollista, että Vastaamon toiminta rikkoo edelleen esimerkiksi yleisen tietosuoja-asetuksen 32. artiklaa, jossa säädetään henkilötietojen käsittelyn turvallisuudesta. Ottaen huomioon tapauksen vakavuuden, laajuuden ja yhteiskunnallisen merkityksen, Vastaamon edustajien tulisi kertoa julkisesti ja yksityiskohtaisesti, miten heidän tietojärjestelmiensä turvallisuus on nyt tarkkaan ottaen varmistettu, ja kuinka kauan tiedot ovat olleet salaamattomina. Avoin tiedottaminen ja ongelmien korjaaminen olisi nyt tärkeää, jotta yleisön luottamus psykoterapiapalveluihin ei kärsisi enempää.

Tietomurron tultua julkiseksi, Vastaamon edustajat kiirehtivät vakuuttelemaan lehdistölle ja yleisölle, että tietojärjestelmä on nyt turvallinen (esim. HS 26.10.2020). Turvallisuutta ei kuitenkaan ole parhaan tietoni mukaan todennettu julkisesti millään tavoin. Vastaamon palkkaama tietoturvakonsultti, Nixu Oy, ei ole kommentoinut asiakkaansa asioita mitenkään, joskin on Vastaamon 26.10.2020 päivätyn tiedotteen mukaan “jakanut ajantasaista tietoa tutkinnasta Keskusrikospoliisille sekä Liikenne- ja viestintävirasto Traficomille.” Näiden tietojen valossa näyttää todennäköiseltä, että Vastaamon käsitys tietojärjestelmänsä turvallisuudesta viittaa siihen, että järjestelmään tunkeutumisen mahdollistaneet tietoturva-aukot on nyt (oletettavasti) tukittu.

Järjestelmää ei kuitenkaan voida pitää vielä turvallisena, kahdesta syystä. Ensinnäkin, emme tiedä, mitä etenkin toisessa tietomurrossa maaliskuussa 2019 on tapahtunut. Kunnes toisin todistetaan, on pidettävä mahdollisena, että tietomurron yhteydessä Vastaamon palvelimille tai muihin tietokoneisiin ujutettiin haittaohjelma tai haittaohjelmia, mahdollisesti tietojen urkkimista varten. Pahimmassa tapauksessa havaitsematon haittaohjelma voisi vuotaa esimerkiksi pääkäyttäjän salasanat ja näin mahdollistaa asiakastietojen tarkastelun ilman, että teosta jäisi välttämättä jälkeäkään.

Toiseksi, julkisuudessa olevan tiedon perusteella on syytä epäillä, että Vastaamon asiakastiedot on säilytetty salaamattomina, pseudonymisoimattomana, ja niin, että jälkikäteen on vaikea selvittää, ketkä ovat päässeet mihinkin tietoihin käsiksi. EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 32. artiklan mukaista rekisterinpitäjän velvollisuutta toteuttaa henkilötietojen pseudonymisointi ja salaus on näin ollen mahdollisesti rikottu. Sikäli kun julkisista lähteistä voimme päätellä, rikkomus jatkuu edelleen, eikä järjestelmää voi näillä tiedoin pitää asetusten mukaisena.

Jos Vastaamon tietojärjestelmä on näiltä osin korjattu, asian julkistamisen ei pitäisi tuottaa vaikeuksia. Huomioiden tapauksen vakavuuden ja periaatteen, jonka mukaan todella turvallisten järjestelmien toteutuksen yksityiskohtien tulee olla julkisia, Vastaamon tulisi nyt julkistaa järjestelmiensä yksityiskohdat niin kattavasti, että ulkopuoliset asiantuntijat voivat julkisesti arvioida, täyttääkö järjestelmä esimerkiksi yleisen tietosuoja-asetuksen vaatimukset. Vähimmillään yleisöllä on oikeus saada järjestelmän nykyisestä turvallisuudesta itsenäisen asiantuntijatahon tekemä kattava selvitys. Kunnes tällainen selvitys saadaan, järjestelmää on syytä pitää edelleen turvattomana, ja viranomaisten tulisi harkita, voidaanko sen käyttöä sallia ennen kuin turvallisuus on varmistettu.

Vastaamon toiminnasta herää myös kysymys, miten kauan tarkalleen ottaen järjestelmässä on ollut esimerkiksi vuonna 2018 voimaan tulleen yleisen tietosuoja-asetuksen vastaisia puutteita. On erinomainen kysymys, olisiko esimerkiksi Vastaamon ostaneiden Intera Partnersien tullut – Vastaamon toimialan sensitiivisyys huomioiden – varmistaa jo keväällä 2019 esimerkiksi se, säilytetäänkö potilaskirjauksia ja henkilötietoja asianmukaisesti pseudonymisoituina ja salattuina.

Toivonkin, että mahdollisimman moni lehdistön edustaja ja asianmukainen viranomainen tekisi nyt parhaansa, että suuri yleisö saisi mahdollisimman tarkan tiedon siitä, miten turvallisia edelleen käytetyt tietojärjestelmät ovat. Pelkään myös, että ongelmat eivät rajoitu yksin Vastaamoon vaan koskettavat suurta osaa psykoterapiapalveluista.

Lopuksi, yleisesti ottaen Vastaamon tietomurto näyttää tekniikan historiaa tuntevan silmiin hyvin samanlaiselta kuin aikaisemmat teknologiset onnettomuudet näyttävät. Uudelle teknologialle on tyypillistä, että sitä kehitetään ensin hyvin kevyellä sääntelyllä, kunnes teknologiasta tulee kuin huomaamatta niin tärkeää, että jokin huonosti suunniteltu järjestelmä aiheuttaa ison vahingon. Kun näin käy, huomataan joka kerta, että turvallisuuskriittisten järjestelmien suunnittelussa on vaadittava standardeja ja sertifiointeja, eikä pelkkään alan omavalvontaan tai yritysten vastuuseen voida luottaa. Esimerkiksi konetekniikassa, jolla on ollut tietotekniikkaa noin 150 vuotta enemmän aikaa tehdä isoja virheitä, potentiaalisesti vaarallisten laitteiden suunnittelu ja valmistus on tarkoin säädeltyä. Esimerkiksi painelaitteiden suunnittelua koskee suorastaan oma lainsäädäntönsä, suunnittelijalta vaaditaan erityistä pätevyyttä ja tarkkojen turvallisuusvaatimusten määrittelyä, suunnitelmat tulee tarkastuttaa ennen laitteiden rakentamista ulkopuolisella asiantuntijalla, ja laitteiden valmistajilta ja joissain tapauksissa käyttäjiltä edellytetään erityisiä laatukriteerejä. Näin toimien olemme kesyttäneet voimakkaita teknologioita, ja samoja käytäntöjä noudattaen voimme kesyttää myös tietotekniikan. Jatkossa olisi toki suotavaa, että oppisimme historiasta sen verran, ettemme toista joka kerta samoja virheitä: etenkin koska teknologian voima kasvaa koko ajan, potentiaalisesti vaaralliset teknologiat olisi opittava tunnistamaan ja laittamaan tarkan sääntelyn alaisiksi ennen kuin jossain pamahtaa.

Joskus oli aika, jolloin esimerkiksi paineastioita sai suunnitella ”ilman byrokratiaa”. Normien, sääntelyn, ja ”byrokratian” ansiosta esimerkiksi tämänkaltaiset näkymät ovat nykyisin harvinaisia. (Kuva Oslossa 1893 tapahtuneen veturin painekattilan räjähdyksen jälkeen. Lähteenä Wikipedia.)

Väkivallaton vastarinta toimii

En tiedä, mitä kaikkea nuoret aktivistit ajattelivat päättäessään salaisessa kokouksessaan, että kestämättömän kehityksen pysäyttäminen vaatisi turvautumista laittomiinkin keinoihin. Tiedän vain, että tätä pääasiassa nuorista, usein vanhempiensa rahoilla eläneistä yliopisto-opiskelijoista koostunutta liikettä ajoi vakava huoli Suomen tulevaisuudesta. Tämän huolen vuoksi liikkeeseen kuuluvat olivat valmiit tarvittaessa uhmaamaan lakia ja järjestystä, kärsimään palkatta suuria vaivoja ja vaaroja, ja ryhtymään yritykseen, jota valtaosa kansasta ja hallitsevasta eliitistä piti parhaimmillaankin hölmönä ja vaarallisena, ellei jopa suoranaisena maanpetoksena. Aktivistit eivät tehneet tätä itsekkyydestä tai seikkailunhalusta, vaikka seikkailunhalu varmasti olikin osa aktivismin viehätystä. He päättivät toimia, koska keinot vaikuttaa virallisia teitä pitkin eivät tuottaneet tulosta tarpeeksi nopeasti.

Puhun tietenkin Helsingin Ostrobotnian kassahuoneessa marraskuun 20. päivän iltana 1914 pidetystä kokouksesta, jossa Suomen itsenäisyysliikkeen aktivistit totesivat alkaneen venäläistämisohjelman tarkoittavan Suomen autonomian rippeidenkin hävittämistä, ja päättivät ryhtyä toimenpiteisiin Suomen irroittamiseksi Venäjästä. Tätä kokousta pidetään yleisesti jääkäriliikkeen alkuna.

Oli jääkärien myöhemmästä toiminnasta mitä mieltä tahansa, on selvää, että he syyllistyivät aikanaan laittomaan kansalaisaktivismiin. Suomi oli laillisesti osa Venäjää, joka oli sodassa Saksan kanssa. Vihollisen palvelukseen astuminen oli valtiopetos.

Jääkärit tekivät kuitenkin sen minkä kokivat välttämättömäksi. Heidän tehtävänsä oli epätoivoinen: muutama tuhatkaan jääkäriä ei olisi edes kansannousun tukemana mitenkään voinut voittaa sotaa Venäjän armeijaa vastaan, jos vallankumous ei olisi syrjäyttänyt tsaarin hallintoa. Onnekkaiden sattumusten kautta, osana paljon laajempaa ja historiassa ansaittua vähemmän huomiota saanutta aktivistien ja huolestuneiden kansalaisten joukkoa, jääkärien tavoite – itsenäinen Suomi – tuli ennen pitkää tosiasiaksi. Sisällissodan ja sitä seuranneen ajan raakuudet, joihin myös monet jääkärit syyllistyivät, eivät muuta tosiasioita: Suomi ei olisi itsenäinen valtio ilman laajaa, toisinaan laitontakin kansalaisaktivismia.

Jääkärien nykyäänkin nauttima kunnioitus kertoo myös siitä, että käytännössä kaikki suomalaiset hyväksyvät laittomankin ja peräti ankarasti kielletyn kansalaisaktivismin joissain tilanteissa. Kun tämä riidaton tosiasia on nyt saatu pois alta, voimme siirtyä keskustelemaan ajankohtaisemmasta aiheesta: toiminnasta kiivaasti etenevää ympäristötuhoa vastaan.

En käy nyt tarkemmin läpi tilannekuvaa: totean vain, että parhaan tieteellisen tiedon valossa olemme edelleen matkalla kohti helvettiä, eikä Suomi voi olla kehitykselle immuuni. Jääkäreihin verrattuna, meillä on paljon vahvemmat perustelut uskoa, että kehityksen jatkuminen ennallaan johtaisi elämäntapamme ja sivilisaatiomme loppuun. On myös kiistatonta, että toistaiseksi esitetyt politiikkatoimet etenevän uhan pysäyttämiseksi eivät ole riittäviä. Ei olekaan ihme, että kansalaisaktivismi ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus nauttivat tutkijoiden vahvaa tukea. Oman kokemukseni mukaan lähes kaikkien ympäristötuhojen torjuntaa tutkivien mielipide entistä YK:n ilmastojohtajaa Christina Figuresia myöten on, että jos kansalaisaktivismia on koskaan tarvittu, nyt on se hetki. Tämä on nimittäin se kohta katastrofielokuvaa, missä tutkijat yrittävät varoittaa katastrofin olevan lähellä.

Voidaan siis pitää selvänä, että 3.10.2020 poliisin pippurisumuttamaksi joutuneiden Elokapinan aktivistien ja muiden kansalaisliikkeiden tavoitteet – estää tuntemamme maailman loppu – ovat hyvin perusteltuja. Itse asiassa en tiedä yhtäkään toista politiikkaan vaikuttamaan pyrkinyttä liikettä, jonka vaatimukset olisivat yhtä vahvasti tutkimustiedon perustelemat. Jäljelle jää kysymys, ovatko valitut keinot oikeita, toisin sanoen tehokkaita, ja oikeutettuja. Tämä on aihe, joka ymmärrettävistä syistä jakaa kansaa.

Mielenilmaukset sinänsä ovat useimmille hyväksyttävissä. Pääsääntöisesti nuorilla ja enintäänkin keskituloisilla aktivisteilla ei ole mitään keinoa osoittaa mieltään monien ihmisten ajattelematta hyväksymillä tavoilla, kuten ostamalla valtavia mainoskampanjoita tai poliitikkoihin vaikuttavien lobbaustoimistojen palveluja. Heillä on käytössään vain omat kehonsa. Fyysinen mielen osoittaminen on keskeinen osa demokratiaa: jos mielen osoittaminen, myös kaupunkien keskustassa, sallitaan vain rahaa käyttäville, emme elä enää demokratiassa vaan oligarkiassa.

Mielenosoittamista on tietenkin harjoitettu jo pitkään. Esimerkiksi koululaisten ilmastolakko on päivystänyt Eduskuntatalon portailla, liikennettä mitenkään haittaamatta, joka perjantai jo kahden vuoden ajan. Ensimmäisten viikkojen jälkeen lakkolaisia ei ole mediassa näkynyt, eikä politiikka ole vielä muuttunut. Tämä on epäilemättä yksi syy, miksi Elokapinan aktivistit ovat todenneet, että heidän on pakko ottaa enemmän riskejä ja kärsiä enemmän epämukavuuksia kunnes politiikka muuttuu. Kuten jääkärit aikanaan, hekin ovat todenneet, että suurempi tarkoitus ja maan ja lastemme pitkän tähtäimen etu ovat nyt henkilökohtaista mukavuutta tärkeämpiä. Elokapinan jäsenet ovat myös osoittaneet, että he ovat valmiit kantamaan vastuunsa ja ottamaan rangaistuksen teoistaan – ja kenties ihmiskunta on hieman viisastunut, sillä aktivistit ovat vahvasti sitoutuneet väkivallattomuuteen.

Kansalaistottelemattomuus jakaa silti mielipiteitä. Myös moni itse ympäristöasiaan sinänsä myönteisesti suhtautuva ajattelee, että ympäristötoimien tekeminen vaatii sitä, että lähes kaikki ihmiset saadaan hyväksymään kyseiset toimet. Tästä näkökulmasta katsottuna polarisaatiota lisäävä kansalaistottelemattomuus on paha asia. On kuitenkin hyviä syitä uskoa, että mainittu käsitys on väärä. Tosiasia on, että sellaista ympäristöpolitiikkaa, joka riittäisi pysäyttämään tuhot ja joka kelpaisi kaikille, ei ole olemassa. Ongelma on siis samanmuotoinen kuin Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen 1960-luvulla kohtaama: sellaisia muutoksia, jotka lopettaisivat rotusorron mutta olisivat kaikkien hyväksyttävissä, ei ollut olemassa.

Väkivallattoman kansalaisvaikuttamisen historia, jota on dokumentoitu esimerkiksi kirjassa This is an uprising, antaa syyn uskoa, että tällaisessä tilanteessa polarisaation lisääminen voi hyvin olla toimiva osa strategiaa. Polarisoivat teot toki tuomitaan laajalti – mutta lähinnä niiden toimesta, jotka joka tapauksessa tuskin laittaisivat asian puolesta tikkua ristiin. Menetys ei siis ole välttämättä suuri. Toisaalta, jos toiminta tai esimerkiksi poliisin reaktiot onnistuvat herättämään sympatiaa tai edes nolostumista tahoissa, jotka voisivatkin toimia, nettovaikutus itse asialle voi hyvin olla positiivinen. Tällä strategialla Intia saavutti itsenäisyyden rauhanomaisesti, rotuerottelu lopetettiin virallisesti Yhdysvalloissa, Solidaarisuus-liike auttoi kaatamaan Puolan kommunistihallinnon, Baltian maat itsenäistyivät Neuvostoliitosta ilman sotaa, ja Serbian diktaattori Slobodan Milosevic saatiin luopumaan vallastaan – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Käytetty strategia ei ole mikään salaisuus, eikä kyseessä ole mikään salaliitto. Kyseessä on tutkittu ja toimivaksi havaittu keino aikaansaada rauhanomaisia ja demokraattisia muutoksia yhteiskunnissa: väkivallaton vastarinta. Mainittu This is an uprising-teos on mainio lähde menetelmän historiaan, teoriaan ja käytäntöön, mutta suomenkielinen Wikipedia-sivukin antaa kiireisemmälle hyvän yleiskuvan.

Väkivallaton vastarinta on lähtökohtaisesti demokraattinen liike. Se voi toimia vain jos suhteellisen laajat kansalaispiirit hyväksyvät liikkeen tavoitteet ja liike kerää tarpeeksi osallistujia ja tukijoita. Kun peräti 92 prosenttia EU:n kansalaisista haluaa EU:sta hiilineutraalin viimeistään vuonna 2050, ja yli puolet kannattaa tavoitteen asettamista vuoteen 2030, voidaan pitää osoitettuna, että tuntemamme maailman lopun estämisellä on laajojen kansalaispiirien tuki. Koko ympäristöliike ja Elokapina eroaakin demokraattisuudessaan ilmiselvästi vaikkapa sunnuntaina 4.10.2020 Tampereella poliisin häiritsemättä marssineista uusnatseista, jotka ihannoivat väkivaltaa ja joiden tavoite on väkivaltainen, pienen etujoukon suorittama vallankumous. Väkivallaton totalitarismi on jo ajatuksena lähtökohtaisesti älytön, eikä historia tunne yhtäkään esimerkkiä tällaisesta. Siksi koen turvalliseksi tukea Elokapinaa ja ympäristöliikettä: todennäköisyys sille, että väkivallattomana pysyvä toiminta johtaisi johonkin Venäjän vallankumouksen kaltaiseen sekasortoon, jota jokin autoritaarinen liike voisi käyttää hyväkseen kaapatakseen vallan, on erittäin pieni. (Nykymenolla todennäköisyys sille, että kasvavat ympäristötuhot ja niiden aiheuttamat talous- ja muut kriisit ajavat yhteiskuntia vastaavaan, diktatuureja synnyttävään kaaokseen, on erittäin suuri.)

Kun tiedän sen mitä työni ja tutkimukseni vuoksi tiedän, pidän tuntemamme maailman lopun torjunnan yrittämistä enemmänkin velvollisuutena kuin oikeutena. Yllämainituin perusteluin totean myös seuraavat kriteerit mielestäni riittävän hyvin osoitetuiksi:

  1. Suomalaiset hyväksyvät kansalaistottelemattomuuden vähintään joissain tilanteissa;
  2. Tilanne on jotakuinkin niin vakava kuin se voi olla;
  3. Toiminnalla tavoitellut tavoitteet ovat erinomaisesti perusteltuja;
  4. Aiheutetut haitat ja toiminnan riskit ovat tavoitteeseen nähden hyväksyttäviä;
  5. Liike on lähtökohtaisesti väkivallaton ja demokraattinen, eikä osoita mitään merkkejä “pahentumisesta” kummassakaan suhteessa;
  6. Polarisoivakin kansalaistottelemattomuus on ollut historiallisesti osa toimivaa strategiaa demokraattisen muutoksen ajamiseksi.

Näistä syistä pidän väkivallatonta kansalaisaktivismia ja kansalaistottelemattomuutta edelleen erittäin perusteltuna ja kannatettavana osana maailmanlopun estämiseen tähtäävää demokraattista toimintaa. Toivomuksena esitän kuitenkin, että toimintaa suunnattaisiin konkreettisesti esimerkiksi fossiilisia edelleen polttavien laitosten tai niistä hyötyvien yritysten saartamiseen.

PS. Tavalliselle ihmiselle maailmanlopun torjuminen näkyisi paitsi vähempinä huolina omasta ja lasten tulevaisuudesta, myös esimerkiksi parempana elämänlaatuna. Suurin osa toimista ei näy tavallisen ihmisen elämässä mitenkään, ne mitkä näkyvät – kuten liikenteen sähköistäminen – tulevat olemaan keskimäärin parannuksia, jotka tehtyämme ihmettelemme, miksemme tehneet niitä jo aikaisemmin. Yksi konkreettinen esimerkki politiikkatoimista, joilla ympäristötuhoa voisi hidastaa, olisi valtion takaama, edullinen “energiaomavaraisuuslaina”, jolla vähätuloinenkin voisi päivittää autonsa sähköautoon tai asentaa kotiinsa aurinkopaneelit. Sähköautojen hinta tulee nopeasti alaspäin, ja esimerkiksi valtiontakuun mahdollistamalla 10 vuoden laina-ajalla 25 000 euron hintaisen sähköauton (todellisuutta ennen vuotta 2025) kuukausihinnaksi jäisi ehkäpä 220 euroa. Tämänkaltaiset toimet olisivat täysin mahdollisia ja valtiolle nykyisenä halpojen korkojen aikana enemmänkin tuloa kuin menoja – vaikkei liikenteen sähköistämisen moninaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia hyötyjä arvioisi sentinkään arvoisiksi.

Lisää ilmastotaloustieteen vaikeuksista

Lyhyt muistiinpanoni ilmastonmuutoksen taloustieteestä herätti hieman keskustelua. Opin tästä ainakin sen, etten enää laita muistiinpanojani nähtäville; lyhyt bullet point-lista keskeisistä pointeista ei anna oikeaa kuvaa esim. siitä, mitä ajattelen.

Olen sanonut vuosia ja sanon edelleen, että iso osa taloustieteen kritiikistä on hieman harhaan osuvaa: taloustiede tieteenalana on aivan yhtä validi tutkimusala kuin muutkin yhteiskuntatieteet, ja parhaimmillaan alalla tuotetaan erittäin tärkeää ja relevanttia tutkimusta. Suurin osa taloustieteen kritiikistä kohdistuukin tosiasiassa niihin tapoihin, millä ”taloustieteellistä” ajattelua ja logiikkaa, yleensä melko pinnallista, harvoin itse taloustieteilijöiden esittämää, käytetään poliittisena lyömäaseena ennen kaikkea oikeistolaisen politiikan ajamisessa. Tälle ilmiölle on nimikin: ekonomismi. (Suosittelen lukemaan vaikkapa Kwakin kirjan aiheesta.) Kriitikoiden olisikin hyvä osata erottaa taloustiede (tieteenala) ja ekonomismi (yksinkertaisten talousteorian inspiroimien ajatusten käyttö poliittisina lyömäaseina); toisaalta, taloustieteilijöiltä toivoisi vähän enemmän panostusta hölmöjen ”talousteorialla” perusteltujen väitteiden torppaamiseen myös silloin kun väitteen esittäjän puoluekanta ja arvot miellyttävät taloustieteilijöitä.

Yllä oleva ei kuitenkaan muuta käsitystäni siitä, että neoklassinen ajattelukehys ei ole kovin hyödyllinen tapa lähestyä ilmastokriisin (tai laajemman kestävyyskriisin) kaltaista eksistentiaalista riskiä. Tämä ei ole taloustieteen tuomio, kuten huomio siitä, että skalpelli ei ole optimaalisin ruokailuväline ja metsätöissä se on suorastaan huono, ei ole skalpellin tai kirurgian tuomitsemista. Tieteelliset teoriat ovat työkaluja. Kuten muillakin työkaluilla, kaikilla tieteen tuntemilla teorioilla on oma optimaalinen soveltamisalansa, ja mitä kauemmaksi kuljemme tästä alueesta, sitä huonompi työkalu teoria yleensä on.

Vallitsevan talousteorian ajattelukehys on sitä parempi työkalu, mitä useampia mallien parametreja voidaan ottaa annettuina ja muuttumattomina. Esimerkiksi perinteinen kustannus-hyötylaskelma on parhaimmillaan erinomainen työkalu arvioimaan investointien kannattavuutta tilanteessa, missä vaikkapa korkotasoksi voidaan olettaa esimerkiksi euribor-korko, ja jossa tarkasteltava päätös ei käytännössä vaikuta korkotasoon.

Mutta entä jos keskeisten parametrien arviointi ei ole näin helppoa?

Nyt saavumme niihin ongelmiin, mitä ilmastonmuutoksen taloustieteessä piilee. Ilmastonmuutoksen kustannuksia arvioivat mallit ovat riippuvaisia useista hyvinkin subjektiivisista oletuksista. Näistä kaksi tärkeintä ovat diskonttokorko ja vahinkofunktio. Pelkästään näiden kahden muuttujan valinnoilla on niin suuri vaikutus laskelman lopputulokseen, että ne sopivasti valitsemalla mallit saadaan tuottamaan lähes mitä tuloksia tahansa.

Jokainen tätä sarkaa kyntänyt tietää, että esimerkiksi hiilidioksidin ”oikeaksi” hinnaksi esitettyjen arvioiden vaihteluväli on noin 10x, tai jopa suurempi. Useimmat tietävät myös, että esimerkiksi käsitys siitä, että hiilidioksidin hinnan ts. hiiliverojen tulisi alkaa matalalta tasolta ja nousta tasaisesti, perustuu tiettyihin subjektiivisiin oletuksiin – jotka saattavat jopa olla täysin väärin. Toisenlaisella, matemaattisesti ja talousteoreettisesti täysin loogisella ja perustellulla tavalla ajatella asiaa, yksinkertaisesti mallintamalla epävarmuutta toisin, saisimme tulokseksi, että hiiliverojen tulisi olla ensin erittäin korkeita ja laskea sitten tasaisesti.

Toisin sanoen: samaa teoriapohjaa käyttäen, puhtaasti eri tavalla arvottamalla asioita, voimme päätellä mm. että

  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla hyvin korkea
  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla melko matala
  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla aluksi matala ja kohota tasaisesti
  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla aluksi korkea ja laskea tasaisesti.

Tämä ei ole kovin paljon hyödyllisempää kuin ennuste ”sataa, tai sitten paistaa.” Asia tunnustetaan kyllä tutkimuksissa avoimesti, kuten esimerkiksi hyvänä yhteenvetona tutkimuksen nykytilasta esitetyssä yhteenvetokatsauksessa (Heal 2017). Keskeinen, ratkaisematon ja todennäköisesti ratkeamaton ongelma on kuitenkin se, että etenkään ”oikean” diskonttokoron määräämiseen ei ole olemassa mitään objektiivista ja arvoneutraalia tapaa. Hyvin erilaisia valintoja voidaan perustella loogisesti, mutta kyseessä on aina lopunviimein arvovalinta: jos haluamme turvata tulevaisuuden, löydämme kyllä resurssit sen tekemiseen. Ongelma ei tietenkään ole asiaa tutkivissa, vaan siinä, että tätä ongelmaa ei yksinkertaisesti ole mahdollista lähestyä arvovapaasti.

Koska mallien tuloksiin aivan keskeisesti vaikuttavat parametrit ovat pohjimmiltaan arvovalintoja, myös mallien tulokset ovat arvovalintojen seurausta. Ne siis eivät ole missään nimessä mitään objektiivisia ”totuuksia”. Missään tapauksessa ei ole mahdollista sanoa (ainakaan ilman muita perusteluja), että mallien tuloksiin perustuva politiikka olisi ”oikein” ja joku muu politiikka ”väärin.” Loppujen lopuksi ilmastokriisikin on siis arvokysymys: haluammeko käyttää tarvittavan määrän resursseja poistamaan sen mahdollisuuden, että sivilisaatio romahtaa?

Sama subjektiivisuuden ongelma on toki läsnä muissakin taloustieteen laskelmissa: kaikki taloustieteen laskelmat perustuvat pohjimmiltaan subjektiivisiin arvovalintoihin esimerkiksi siitä, mitä oikeastaan lasketaan kustannuksiksi, ja miten nämä kustannukset arvioidaan. (Asiaa on avattu seikkaperäisesti esim. teoksessa Nelson 2001, Economics as Religion.) Se, että nämä arvovalinnat on piilotettu runsaan matematiikan taakse, tai se, että taloustieteilijät itse eivät välttämättä ole aina edes tietoisia siitä, että nämä oletukset ovat arvovalintoja, ei tee niistä arvovapaita. Vaikka ongelma onkin ehkä selvimmin nähtävissä juuri ilmastonmuutoksen taloustieteessä, se ulottuu myös muihin talousteoriasta johdettuihin politiikkasuosituksiin. Ja juuri tässä piilee ekonomismin kritiikin kärki: vallitsevan taloustieteen teoriat eivät ole mikään arvoneutraali tapa edes talouden hahmottamiseen. Ne ovat yksi laajalle levinnyt ja monissa piireissä hyväksytty tapa tulkita maailmaa ja kertoa tietynlaisia tarinoita taloudesta, politiikasta ja maailmasta; mutta ne eivät ole ainoa mahdollinen, saati millään varmuudella mikään ehdottomasti ”oikea” tapa. Ja sillä, millaisten linssien läpi tulkitsemme maailmaa ja millaisia tarinoita kerromme, on merkitystä. Taloustieteen tarinat voivat olla toisinaan hyödyllisiä, mutta se, ettei usko niitä kriitikittömästi, ei tee ihmisestä mitenkään irrationaalista tai tieteenvastaista – päin vastoin.

Kts. myös äskettäin Phys.orgissa ilmestynyt mainio ja yksityiskohtaisempi kirjoitus ilmastonmuutoksen taloustieteen ongelmista ja vallitsevien mallien taipumuksesta vähätellä kustannuksia: Climate economics Nobel may do more harm than good.

Mitä design voisi opettaa taloustiedettä lukeneille

Kirjoituksiani lukeville ei taida tulla suurena yllätyksenä, että olen jossain määrin kriittinen monien taloustiedettä lukeneiden ajatuksia ja maailmankuvaa kohtaan. Olen myös aikaisemminkin kirjoittanut prosessista, mikä teki aikaisemmin vahvasti taloustieteen maailmanselitykseen uskoneesta allekirjoittaneesta skeptikon. Äskettäinen Twitter-kommentti sai minut kuitenkin tajuamaan entistä paremmin, mistä kriittisyyteni ehkä oikeastaan kumpuaa.

Jouni kommentoi vastaustani taloustieteellisistä maailmanselityksistään tunnetun kansanedustaja Juhana Vartiaisen (kok.) ihmettelyyn, miksi työttömät eivät edes poikkeusoloissa mene maatiloille korvaamaan saapumatta jääneitä, pienipalkkaisia kausityöläisiä. Vastasin tutkijan kirjoittamalla viestiketjulla, jossa hän selitti rautalangasta vääntäen, että pieni palkka, työn kausiluonteisuus, asumisjärjestelyt, ja yllättävänkin kovat osaamisvaatimukset – maatilankin työ vaatii osaamista, tai esimerkiksi sato voi mennä pilalle – tekevät vaatimuksista pakottaa työttömät pellolle käytännössä kovin epärealistisia. Toisin sanoen, maataloustöitä, tai mitään muitakaan töitä, ei pidä ajatella vain abstraktisti numeroina, vaan ihmisten käytännön tarpeiden kautta.

Jounin vastaus sai minut tajuamaan, missä muualla olen nähnyt vastaavaa abstraktia numeroajattelua, ja missä olen sen aiemmin hylännyt. Satuin ennen tutkijanuraani työskentelemään muotoilualalla, silloisen pienen muotoilutoimiston ainoana insinöörinä. Päädyin alalle käytyäni silloisen TKK:n, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhteisen muotoilujohtamisen sivuaineohjelma IDBM:n. Tämä erinomainen ohjelma (en suoraan sanottuna osaa kehua sitä riittävästi) onnistui teroittamaan minunkin päähäni muutamia hyvän suunnittelun periaatteita ja muutti ratkaisevasti käsitystäni siitä, miten maailman ongelmia kannattaisi lähestyä.

Insinöörin tavoin ajattelevilla on paha taipumus nähdä maailma ennen kaikkea numeroina. Tämä ei ole sinänsä mikään synti: numerot ovat äärimmäisen tärkeitä. Mutta muotoilussa jos missä oppii, että maailman näkeminen yksin numeroina on suorastaan vaarallista. Suurin vaara piilee siinä, että numerot piilottavat sen, mitä varten kaikkia tuotteita, palveluita, politiikkaa, ja muita asioita pitäisi suunnitella: ihmisen.

Jokainen meistä tietää raivostuttavia esimerkkejä huonosti suunnitelluista tuotteista ja typeristä käytännöistä. Kokemus – minun ja tuhansien muiden – on osoittanut, että huonojen suunnitteluratkaisujen taustalta löytyy lähes aina puutteellinen ymmärrys ratkaisujen kanssa elämään joutuvasta ihmisestä. Suunnittelijan kun on äärimmäisen, petollisen helppo sokeutua omaan ajatteluunsa ja omiin abstraktioihinsa. On käsittämättömän helppo unohtaa, että suunnittelijan tekemiä ratkaisuja käyttävä ihminen ei mitenkään välttämättä edes hahmota maailmaa samalla tavalla. (Tämä on erittäin suuri vaara jopa kokeneille suunnittelijoille.) Erityisen suuri vaara ihmisille sokeutumisesta on niillä, jotka ajattelevat suunnitteluongelmia ennen kaikkea numeroiden kautta. Eräällä kurssilla asia esitettiin näin:

Jos suunnittelet hissiä, voit teetättää tuhansien ihmisten käyttäjäkokeita ja saada selville, että esimerkiksi 95 % käyttäjistä ulottuu painamaan oikeita nappuloita. Tai sitten voit tarkkailla itse ja kysyä vaikkapa kuusivuotiaalta ja pyörätuolia käyttävältä, ulottuvatko he.

Havaintojeni mukaan erittäin monella taloustieteellisen koulutuksen saaneilla on vahva taipumus toimia ensinmainitulla tavalla. Jos numerot osoittavat, että vaikkapa 95 prosenttia ihmisistä pitää jotain ratkaisua hyvänä, problem solved. Vaikka esimerkiksi pyörätuolia käyttävä ei välttämättä ulottuisi nappuloihin ollenkaan. (Tämä on muuten erittäin suuri syy siihen, miksi maailmaa ennen kaikkea numeroiden kautta ajattelevat yritetään yleensä pitää kaukana suunnittelun päätöksenteosta. Nokia on hyvä esimerkki yrityksestä, joka päätti toisin.)

Taloustiede on erinomainen oppiala tukemaan päätöksentekoa. Taloudellisilla seikoilla on vaikutusta, ja esimerkiksi kannustinongelmat voivat olla aivan todellisia. Ylipäänsä, jos ongelmat ovat sellaisia, mihin on löydettävissä kaikkien näkökulmasta selkeästi paras ratkaisu, numerot ja matemaattiset menetelmät ovat usein paras tapa löytää tämä ratkaisu. Mutta hyvin monet nykymaailman ongelmat muistuttavat monia tuotesuunnittelun ongelmia: ne ovat komplekseja, ”häijyjä” ongelmia, joihin ei ole edes olemassa mitään yksikäsitteisesti parasta ratkaisua. Tässä tilanteessa maailman abstrahointi minkä tahansa yhden teoria- ja kokemuspohjan läpi on suorastaan vaarallista.

Taloustiede ei siis sinänsä ole ongelma. Ongelma on se, että, kuten hyvin monet ihmiset ovat havainnoineet, taloustiedettä pidetään liian monissa vaikutusvaltaisissa piireissä jonkinlaisena ylimmäisenä yhteiskunnallisena viisautena, jonka tarjoamat maailmanselitykset ovat lähtökohtaisesti pätevämpiä kuin esimerkiksi kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen tuottamat selitykset. Tämä ajattelu on tarkalleen samaa ”insinööriajattelua,” missä tuotekehityksen ongelmat nähdään ennen kaikkea numeroina ja tilastoina. Toisin sanoen, tämä on ajattelua, mikä tuottaa elämäämme raivostuttavia tuotteita ja mistä tuotekehityksessä on pyritty viimeiset 20 vuotta pois.

Ymmärrän toki, mistä nämä preferenssit kumpuavat: olenhan itsekin alunperin insinööri. Pidän numeroista, ja minullakin on vahva taipumus toivoa maailman asettuvan kauniisti numeroiksi. Numerot ovat selkeitä ja yksikäsitteisiä, ja niitä on nopea lukea, siinä missä laadullinen aineisto on hitaampaa sisäistää ja ymmärtää. Numerodataa saa nykyisin muutaman napin painalluksella valtavia määriä; laadullisen datan hankkiminen saattaa vaatia ihmisille puhumista ja heidän toimintansa pidempää tarkkailua. Numerot kertakaikkisesti näyttävät ”tieteellisemmiltä” ja luotettavammilta kuin sanat (tämän tekstin luotettavuus on 91 ± 4 %; eikö vaikutakin heti luotettavammalta?), ja numeroista voi laatia kaikenlaisia havainnollisia kuvioita, keskiarvoja, ja muita tilastotietoja. Kaikki tämä, ehkäpä ennen kaikkea numerodatan keräämisen nopeus ja helppous sekä eräänlainen numeromagia, jossa numerot yhdistyvät luotettavuuteen, ruokkivat hyvin helposti käsitystä siitä, että maailmaa kannattaa ymmärtää nimenomaan numeroiden kautta.

Jos tähän taipumukseen yhdistyy taipumus pitää esimerkiksi laadullista tutkimusta ja laadullisia havaintoja numeroiksi muutettuja havaintoja huonompina, ollaan syvissä ongelmissa. Valitettavasti tämä ei ole ollenkaan harvinaista: hyvin monet taloustiedettä lukeneet ovat kertoneet itsekin minulle, miten opiskeluyhteisössä vallitseva ja siellä helposti tarttuva asenne on suorastaan kvalitatiivista tutkimusta halveksiva. (Sama ongelma on monella perinteisellä insinöörialalla; tästä poisoppiminen oli IDBM-ohjelman teekkariosallistujille monesti aikamoinen prosessi.) Jos näihin taipumuksiin yhdistyy vielä lisäksi edes alitajuinen käsitys siitä, että opittu teoriapohja riittää selittämään kaikki maailman ilmiöt, ollaan suorastaan vaarallisilla vesillä. Ikävä kyllä, myös tätä on havaittavissa: en ole ainoa, joka on suorastaan huvittuneena seurannut, miten monelle taloustiedettä lukeneelle maailman kaikki ongelmat ovat kannustinongelmia.

Äskettäinen esimerkki: kansanedustaja sanoo, aivan oikein, että esimerkiksi työttömyyttä ei oikein ole hyvä selittää yksinomaan taloustieteen ajattelulla. Kokoomuksen ja elinkeinoelämän edustajat pitävät tätä ”tiedevastaisuutena.”

Mitä asialle olisi tehtävissä? En tiedä, mutta voin omasta kokemuksestani ja monen muun kokemukseen vedoten todeta, että IDBM-ohjelman kaltainen poikkitieteellinen, kompleksien ongelmien hyviksi todettuja ratkaisumenetelmiä opettava kurssi oli äärimmäisen hyödyllinen ainakin tämän numeroinsinöörin muuttamisessa maailmaa vähän holistisemmin tarkkailevaksi. Ehkäpä jotain vastaavaa voisi ajatella myös yhteiskunnallisia suunnitteluratkaisuja tekeville.

Lehdistötiedote: Ventilator Crowd Finland joukkoistaa hätävarahengityskoneen rakentamisen

Olen seurannut kyseistä projektia ja julkaisen nyt sellaisenaan sen lähettämän lehdistötiedotteen.

Julkaisuvapaa 1.4.2020

Ventilator Crowd Finland joukkoistaa hätävarahengityskoneen rakentamisen

Uhkaavaa hengityskonepulaa pyritään helpottamaan vapaaehtoisella joukkovoimalla. Viimeiset kaksi viikkoa työskennelleen, yli 40 henkeen kasvaneen joukon tavoitteena on tuottaa kuudessa viikossa tuhat hengitystä avustavaa konetta siltä varalta, että hengityskoneista tulee epidemiahuipun aikana pulaa.

Tekniikan ja lääketieteen ammattilaisista koostuvaa työryhmää vetävän diplomi-insinööri Paavo Heiskasen mukaan ryhmä toivoo, että suunnittelutyö on turhaa eikä laitetta tarvittaisi. 

Ryhmä haluaa korostaa, että näillä näkymin hengityskoneita on Suomessa riittävästi, ja hengityskoneiden käytön hallitsevan henkilökunnan puute on koneiden määrää merkittävämpi pullonkaula. Laskelmissa on kuitenkin aina epävarmuuksia, ja hätävarakoneelle voi tulla tarvetta. 

Koska koneiden valmistus vie aikaa, hätävarakoneita on ryhdyttävä tuottamaan pikaisesti, jos niiden halutaan olevan sairaaloissa arvioidun epidemiahuipun aikana. Ryhmä pyrkii lyömään tärkeimpien toiminnallisuuksien suunnitteluvalinnat lukkoon noin viikossa. Jos suuria muutoksia ei tarvita, tuotanto voidaan aloittaa nopeastikin.

Ryhmän suunnittelema laite on normaalia hengityskonetta yksinkertaisempi ja suunniteltu niin, että se voidaan valmistaa Suomessa nyt saatavissa olevista osista. Laite avustaa potilaan hengittämistä, eikä siten voi korvata täydellisesti hengityskonetta. Sen sijaan laitteen tarkoitus on vapauttaa hengityskoneet kaikkein vakavimpien potilaiden hoitamiseen. Laitteelle pyritään saamaan valvontaviranomaisten poikkeuslupa, sillä normaalissa hyväksyntäprosessissa kestäisi useita vuosia. Lopullisen päätöksen laitteen käytöstä tekisi kuitenkin lääkäri, siinä tapauksessa, että varsinaisia hengityskoneita ei ole tarpeeksi. 

Vastaavia joukkoistushankkeita on käynnissä ympäri maailmaa. Esimerkiksi Ison-Britannian hallitus on julkaissut minimivaatimukset laitteelle ja MIT-yliopisto oman suunnitelmansa. Työryhmä on käyttänyt näitä työnsä pohjana, mutta soveltanut niitä suomalaisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi erikoiskomponenttien pulaa pyritään ratkaisemaan soveltamalla sukelluslaitteiden osia ja tulostamalla osia 3D-tulostuksella. Projektissa on mukana konepajoja ja tuotantolaitoksia, joissa laitteita voitaisiin valmistaa, kunhan valmistuksen rahoitus ja vastuuvapauskysymykset saadaan ratkaistua. 

Projekti on täysin avoin, ja kaikki suunnitelmat tullaan julkaisemaan verkossa. 

Lisätietoja:

Paavo Heiskanen, paavo@ventilatorcrowds.com tai paavo.heiskanen@iki.fi

www.ventilatorcrowds.com (sivujen luonti käynnissä)

Avoin kirje luontojärjestöille ja luonnossa liikkuville: mihin ohjaisitte elvytysrahaa?

Tervehdys!

Koronan laukaiseman talouskriisin jälkihoito on nyt suunnitteilla. Nyt olisi oikea aika vaikuttaa niin, että tulossa olevaa talouselvytystä käytettäisiin mahdollisimman tehokkaasti myös ympäristöllisesti kestävämmän yhteiskunnan rakentamiseen. Olemme rakentamassa yhteistyössä erinäisten tahojen (mm. Sitra) kanssa verkostoa, joka pyrkii kokoamaan tietoa sellaisista kohteista, joihin tätä rahaa kannattaisi käyttää, ja viemään sitten kootun esityksen eteenpäin rahoista päättäville tahoille. Toivoisimme saavamme mm. luonnonsuojelua, lähiluontoa, ja luontomatkailua tuntevilta esityksiä, niin paikallisia, alueellisia, koko maata koskevia ja laajempiakin, miten asiaa voisi parhaiten edistää.

Olemme kiinnostuneet kaikenlaisista ideoista, pienistä parannusehdotuksista suurisuuntaisempiin hankkeisiin. Juuri nyt kaikkein kiireellisin tarve on kuitenkin selvittää, miten ihmisille saataisiin töitä tarvittaessa jo ensi kesänä. Olemme alustavasti pohtineet, että nyt olisi oikea aika esittää esimerkiksi luonnonsuojelullisten töiden, kuten ennallistamisen ja  luonnonpuistojen kunnostuksen kaltaisia töitä. Suomessa on varmasti tällä alalla paljon tekemätöntä työtä ja korjausvelkaa, ja nyt asialle voisi ehkä tehdä jotain.

Jos koronakriisi jatkuu kuten nyt ennustetaan, on myös nähtävissä, että esimerkiksi kotimaan matkailu ja retkeily kasvattavat jo tulevana kesänä suosiotaan. Siksi olisikin toivottavaa, että myös tällaisia kohteita saataisiin mukaan elvytysohjelmaan. Esimerkiksi vaellusreittien ja autiotupien korjaus- ja parannustyöt olisivat nyt oivallisia työkohteita.

Uskomme, että samaan pakettiin kannattaisi sisällyttää myös koulutusta ja valistusta. Esimerkiksi ennallistamistöihin voisi hyvin lisätä koulutusosuuden, jossa kerrottaisiin, lyhyesti ja ytimekkäästi, miksi vaikkapa biodiversiteetin suojelu on tärkeää, ja miksi tehty työ ei ole tyhjänpäiväistä puuhastelua. Tämä parantaisi työn laatua ja sen koettua mielekkyyttä, ja voisi lisätä luontoarvojen arvostusta. Lisäksi se tarjoaisi töitä esimerkiksi biologeille ja ekologeille, joiden työtilanne saattaa nyt heikentyä. Siksi myös tämänkaltaiset ideat olisivat tervetulleita.

Pyytäisimme teiltä kaikilta nyt yhteistyötä ja ideoita siihen, miten elvytysrahaa voisi ja pitäisi käyttää – sekä tietoa siitä, mihin sitä ei ainakaan pitäisi käyttää. Olemme laittaneet tämän projektin liikkeelle nopeasti, ja se varmasti näkyy esimerkiksi siinä, että saatamme toisinaan kysellä tyhmiä. Siksi arvostaisimme myös kaikkia ideoitanne ja apuanne asian edistämiseksi. Toivomme myös, että voisimme myöhemmässä vaiheessa pohtia yhdessä laajemmin, miten nykytilasta päästäisiin kohti ympäristöllisesti ja sosiaalisesti kestävämpää yhteiskuntaa.

Laittakaa siis meille vaikkapa sähköpostitse tietoa ajatuksistanne. Jos tiedätte jonkin konkreettisen työkohteen, ilmoittakaa sen tiedot mahdollisimman yksityiskohtaisesti (tarvitsemme vähintään tiedon siitä, minkä kunnan alueella kohde on, ja mitä siellä tulisi tehdä). Jos teillä on jo arvaus siitä, miten paljon työtä kyseinen kohde tarjoaisi, kertokaa sekin.

Parhain terveisin, isänmaan ja maaäidin etu mielessämme,

Janne M. Korhonen ja Maija Li Raudaskoski

Plan B-hanke

LUT, Turun Kauppakorkeakoulu

elvytys@ilmastomobilisaatio.fi

Voitteko muuttaa työpaikkanne yleishyödylliseen tuotantoon?

Olemme nyt pahan talouskriisin kynnyksellä. Kukaan ei vielä tiedä, miten kauan koronaviruksen aiheuttama kaaos jatkuu, tai miten paha kriisistä tulee, mutta todennäköisesti se ei hellitä nopeasti, ja näyttää varmalta, että kriisistä tulee vakava. Hyväkuntoisia yrityksiä tulee kaatumaan kaikissa maailman maissa, ja ammattitaitoista työvoimaa sekä ajanmukaisia työkoneita tulee jäämään tarpeettomaksi, samaan aikaan kun yhteiskunnassa olisi valtavasti tekemättömiä, tarpeellisia töitä. Koska vakavat kriisit ovat sijoituskapitalismiin olennaisesti kuuluva piirre, näin on käynyt monesti ennenkin, ja siksi kirjoitan nyt levittääkseni erään aikaisemman kriisin aikana syntynyttä ja testattua ideaa.

Vuonna 1974, vuosi etenkin länsimaisia yhteiskuntia perinpohjaisesti järisyttäneen öljykriisin alkamisen jälkeen, brittiläinen lentokoneiden ja aseiden osien valmistajan Lucas Aerospacen johto ilmoitti työntekijöilleen omistajan aikovan ”uudelleenjärjestellä” yrityksen. Yrityksestä oli tätä ennen irtisanottu jo 5000 työntekijää, ja sen pääomistajan, sijoitusyhtiö GEC:n, omistamista yrityksistä oli irtisanottu aikaisempien ”uudelleenjärjestelyjen” yhteydessä yhteensä 60 000 työntekijää, samalla kun GEC:n voitot kasvoivat 75 miljoonasta punnasta 108 miljoonaan puntaan (1). Lucas Aerospacen työntekijät olivat kuitenkin osanneet odottaa uutista. Työntekijöiden 12 ammattijärjestöä perustivat nopeasti ja oma-aloitteisesti yhdistyneen luottamusmiesten komitean edustamaan yhteisesti koko yrityksen työvoimaa sen viidessätoista eri toimipaikassa. Tällä haluttiin ennen kaikkea estää yrityksen johtoa käyttämästä aikaisemmin onnistunutta ”hajota ja hallitse”-taktiikkaa, jolla se oli peluuttanut yrityksen eri osia ja toimipaikkoja toisiaan vastaan ja saanut näin ajettua läpi aikaisemmat irtisanomiset.

Komitea ei kuitenkaan tyytynyt vain vastustamaan irtisanomisia. Se ryhtyi myös toimiin kehittääkseen irtisanomisuhan alaisille tehtaille uutta, yhteiskunnallisesti tarpeellista liiketoimintaa. Komitea kyseli ensin 180 tehtaan ulkopuoliselta taholta ideoita yhteiskunnalliseen tarpeeseen vastaaviksi tuotteiksi, joita tehtaalla olisi voitu valmistaa, mutta sai vain kolme vastausta. Sen jälkeen komitean jäsenet ymmärsivät, että parhaita asiantuntijoita sille, mitä tehtaassa voitaisiin tehdä, olisivat tehtaan työläiset. Tällä kertaa kysely tuotti 150 tuoteideaa. Nämä sisälsivät esimerkiksi munuaisdialyysikoneiden tuotannon lisäämisen, ambulansseihin suunnitellun kannettavan elossapitojärjestelmän, leikkaussaleihin tarkoitetun parannetun verenlämmittimen ja synnynnäisen selkärankahalkion aiheuttamasta halvauksesta kärsiville lapsille tarkoitetun liikkumisen apuvälineen valmistaminen. Dialyysikoneista oli tuolloin pulaa Iso-Britanniassa, ja liikkumisavulle saatiin jo 2000 kappaleen tilaus (2). Muita ideoita olivat esimerkiksi lämpöpumppujen, aurinkoenergiajärjestelmien, tuulivoimaloiden, autojen hybridivoimalinjastojen ja raitiovaunu-bussiyhdistelmän tuottamisen. Ideoita myös kokeiltiin ja kehitettiin edelleen, sekä tehtaan työntekijöiden voimin että yhteistyössä niin potentiaalisten asiakkaiden kuin esimerkiksi paikallisten ammattikoulujen ja yliopistojen kanssa, ja useista tuoteideoista rakennettiin vähintään yksi prototyyppi.

Työntekijät laativat myös yksityiskohtaisen suunnitelman, jossa eriteltiin niin tuoteideat kuin mahdolliset ja jo kiinnostusta osoittaneet asiakkaat. Suunnitelma esitettiin yrityksen omistajille ja Ison-Britannian hallituksen edustajille, joille teroitettiin, että työntekijöillä pitäisi olla oikeus kehittää yhteiskunnallisesti hyödyllisiä tuotteita, ja työttömyysturvan ja sen maksamiseen tarvittavan byrokratian hinnalla yritys voisi sen sijaan työllistää entisen työvoimansa ja tuottaa tuotteita, joiden puutteesta sillä hetkellä kärsittiin.

Koska Lucas Aerospacen liikevaihdosta yli puolet tuli valtion tilauksista, etupäässä sotilaslentokoneiden osista, työntekijöiden mielestä eritoten lama-aikaan olisi ollut kohtuullista, että voittojen kasvattamisen sijaan emoyritys olisi panostanut tuotannon muuttamiseen ja siten työpaikkojen säilyttämiseen. Yritys ei kuitenkaan edes suostunut neuvottelemaan asiasta, osaksi koska teollisuuden työnantajat pelkäsivät vaarallista ennakkotapausta. Kun Iso-Britannian EK:ta vastaavan yhdistyksen painostus sai pääministeri Harold Wilsonin erottamaan työpaikkademokratiaan ja yllämainittuun suunnitelmaan positiivisesti suhtautuneen työministeri Tony Bennin, suunnitelma jouduttiin hautaamaan. Aika ei ollut vielä kypsä.

Kenties tällä kertaa on toisin. Nytkin olisi aivan mahdollista, että työttömyyden uhkaamat yritykset ja niiden työntekijät ryhtyisivät yhteistuumin kehittämään ideoita yhteiskunnallisesti hyödyllisiksi tuotteiksi. Olisi mahdollista, että nyt varmasti tulossa olevaa elvytysrahaa käytettäisiin rakentamaan parempi yhteiskunta kaikille, ja yhä useampi työpaikka tekisi, ainakin väliaikaisesti, töitä, joilla on tarkoitus. Mutta näin ei käy, jos emme yhdessä toimi sen puolesta.

Etenkin te, jotka nyt olette lomautettuina: miettikää ihmeessä, mitä sellaista työpaikallanne osattaisiin tehdä, mikä parantaisi yhteiskuntaamme, eikä vain kasvattaisi omistajien voittoja, usein esimerkiksi ympäristön kustannuksella. Laatikaa yhdessä suunnitelmia ja ajakaa niitä eteenpäin. Pelikortteja jaetaan nyt uudelleen, ja asioihin voisi vaikuttaa. Jos tarvitsette jossain kohdassa minun apuani, olen käytettävissä.

Lisätietoja:

Lucas Plan-verkkosivut. Sisältävät esimerkiksi lyhyen kuvauksen alkuperäisestä suunnitelmasta ja sen syntymisestä, ja ideoita siitä, miten ajatusta voisi soveltaa nykyään.

Dokumentti ”The Plan that came from the Bottom Up” suunnitelmasta ja sen synnystä.

Englanninkieliset Wikipedia-sivut aiheesta, paljon lisälukemista ja linkkejä.

Lähteet

(1): Lucas Aerospace Combine Shop Steward Committee, Corporate Plan. 1974.

(2): Cooley, Mike. Architect or Bee? The Human Price of Technology. Revised Edition. The Hogarth Press, London. 1987.

Sivistys ei ole saavutuksia, vaan parempaan pyrkimistä

Kaikki me haluamme ajatella olevamme hyviä ihmisiä. Siksi meidän on monesti vaikea hyväksyä sitä, että olemme toimineet väärin. Kun näin kuitenkin toisinaan tapahtuu, turvaudumme äärimmäisen helposti selittelyihin: minähän tarkoitin kuitenkin hyvää, ja yleensä olen kuitenkin ihan hyvä ihminen, ikäänkuin hyvä tarkoitus muuttaisi vääryyden oikeudeksi tai aikaisemmat hyvät teot oikeuttaisivat pahojen tekojen tekemisen.

Olen itsekin syyllistynyt tähän usein, etenkin ihmissuhteissani, ymmärtämättä kunnolla, etteivät hyvät aikomukset ole mikään puolustus. Toisen ihmisen loukkaaminen ei muutu vähemmän loukkaavaksi sillä, jos tarkoituksesi oli hyvä: parhaassakin tapauksessa tulet vähätelleeksi tekoasi. Houkutus vähättelyyn on kuitenkin suuri, sillä harva meistä haluaa oikeasti ajatella tehneensä väärin. Väärin tekemisen myöntäminen nimittäin tarkoittaisi myös vaatimusta siitä, että muuttaa toimintaansa. On paljon miellyttävämpää kertoa ainakin itselleen, ettei oikeasti tehnytkään mitään väärin – koska tarkoitti vain hyvää.

Syyllistymme tähän ajatteluun niin yksilöinä kuin yhteiskuntanakin. Etenkin Euroopassa on ollut jo vuosisatoja muotia puhua ”sivistyksestä” ja ”länsimaiden” erinomaisuudesta. Emme halua vieläkään edes kuulla niistä vääryyksistä, joita esimerkiksi teollisen vallankumouksen ja nykyisen kaltaisen kapitalismin syntyyn merkittävästi vaikuttanut Intian ryöstö, muusta siirtomaiden riistosta puhumattakaan, pitivät sisällään. Emme halua kuulla vääryyksistä, joita elämäntapamme ylläpitäminen aiheuttaa köyhempien maiden asukkaille tai omien maidemme köyhille. Emme halua kuulla vääryyksistä, joita piittaamattomuutemme ympäristöstä tulee aiheuttamaan, etenkin köyhissä maissa, mutta ennen pitkää myös omille jälkeläisillemme. Aivan kuin meemikuvan yksinkertainen SS-upseeri, ihmettelemme vilpittömästi, voimmeko me muka olla pahiksia.

Koska mehän tarkoitamme hyvää! Mehän olemme sivistyksen maanosa! Meillä on oikeusvaltio, ja me kunnioitamme ihmisoikeuksia!

Ainakin siihen asti, kunnes ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei ole enää poliittisesti tarkoituksenmukaista tai kannattavaa. Kuten nyt, kun Kreikka kieltäytyy ottamasta vastaan turvapaikkahakemuksia, ja presidentti Niinistön mukaan koko Euroopan Unioni tukee Kreikan ratkaisua.

Kuten esimerkiksi Saku Timonen aiheellisesti huomauttaa, turvapaikan hakeminen on kansainvälisen oikeuden ja EU-maita velvoittavien sopimusten mukaan ihmisoikeus.

Kunnioitamme ihmisoikeuksia, kunnes yhtenä päivänä emme enää kunnioita niitä. Meillä on oikeusvaltio, kunnes yhtenä päivänä meillä ei enää ole sitä. Jokainen ratkaisu, missä uhraamme yhden yhteisesti sovitun periaatteemme poliittisen tarkoituksenmukaisuuden alttarille, tarkoittaa, että myös muiden periaatteiden uhraaminen on jatkossa helpompaa. Nyt keskeinen ihmisoikeus vietiin yhdeltä ihmisryhmältä; mitä seuraavaksi viedään, ja keneltä?

Ja mitä meille sitten jää? Jos me emme edes yritä puolustaa niitä asioita, joilla kehuskelemme – jos hylkäämme keskeiset periaatteemme tämän pidemmittä puheitta – mikä tekee sivilisaatiostamme mitenkään erityisen hyvän, ansiokkaan, tai säilyttämisen arvoisen? Miten pitkälle aiomme päästä selittelemällä, että mehän sentään tarkoitimme hyvää?

Sivistys ei ole sitä, että on elänyt virheettömästi. Se on sitä, että ymmärtää tehneensä myös virheitä, mutta tekee kaikkensa, ettei tekisi niitä uudelleen. Me emme koskaan pysty saavuttamaan täydellisyyttä, eikä sivistys tarkoita täydellisyyttä. Sivistys tarkoittaa parempaa kohti pyrkimistä. Ja sivistys tarkoittaa toisista ihmisistä välittämistä.

Edessämme on epäilemättä vielä paljon vaikeampiakin päiviä, ja myös Suomen rajoilla saattaa vielä olla tuhansia ihmisiä hakemassa turvapaikkaa epävakaan ilmaston tai konfliktin tehtyä heidän kotiseuduistaan mahdottomia asua. Olemme nykyään rikkaampia kuin koskaan, mutta silti hylkäämme perustavanlaatuiset ihmisoikeudet näinkin nopeasti: tämä ei ole hyvä merkki, eikä se tule olemaan kunniaksi sivilisaatiollemme.

Mitä sopimuksia rikomme seuraavaksi? Mistä oikeuksistasi sinä itse haluaisit luopua?

Länsimainen sivilisaatio: se olisi hyvä idea, kuten Gandhin kerrotaan joskus sanoneen.

(PS. Pakolaiset eivät voi hakea turvapaikkaa Turkista, koska maa ei myönnä Euroopan ulkopuolelta tuleville täyttä pakolaisstatusta. Turkki luopui ihmisoikeuksista jo ajat sitten; haluammeko me tosiaan olla osa samaa arvoyhteisöä?)