Viisi huomiota Suomen NATO-jäsenyydestä

11 maaliskuun, 2022 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Olen pitkään vastustanut Suomen NATO-jäsenyyttä. Tapahtumat ovat nyt kuitenkin ylittäneet ne rajat, joita olen pitänyt ehtoina mielipiteeni muuttamiselle. Yritän nyt tässä kirjoituksessa avata joitain näkökohtia jäsenyyden puolesta.

1. NATO-jäsenyys olisi selvä viesti jees-miesten ympäröimälle diktaattorillekin.

Luultavasti keskeisin syy, miksi nyt kannatan NATO-jäsenyyttä, on haluni estää sota. Historia on toistuvasti osoittanut, että sodat syttyvät harvoin neutraalin hyötyjen ja haittojen punnitsemisen perusteella. Yleensä, ellei jopa aina, sota syttyy virhelaskelmien vuoksi, kun osapuolet aliarvioivat, yliarvioivat, tai muuten ymmärtävät väärin toisiaan. Viimeksi tämä nähtiin Ukrainassa: lienee selvää, että Putin aloitti sodan arvioituaan pahasti väärin ukrainalaiset ja oman armeijansa.

Kyseessä on kaikelle harvainvallalle tyypillinen ongelma. Kun valtiaat eristävät itsensä yhteiskunnasta ja ennen pitkää ympäröivät itsensä ihmisillä, joiden etujen mukaista on kertoa valtiaille asioita joita he haluavat kuulla, he eristävät itsensä myös tuoreesta ja tarkasta informaatiosta. Jopa kaikkein älykkäinkin ihminen päätyy virhepäätelmiin, mikäli hän tekee päätelmänsä vanhentuneen tiedon perusteella. Juuri näin näyttää käyneen Putinille. Kuten eräs ukrainanalaissyntyinen toimittaja sodan alkupäivinä arveli, Putinin käsitys Ukrainasta keinotekoisena valtiona, jonka kansa haluaa Venäjän yhteyteen, vaikuttaa jumittuneen 1990-luvulle – aikaan ennen kuin Putin nousi Venäjän kiistattomaksi valtiaaksi. Putin ei mitä todennäköisimmin ole ”hullu”: hän vain uskoo omaa propagandaansa.

Samanlainen todellisuuden ja todellisuuskäsitysten erkaneminen toisistaan voi joskus vaarantaa myös suomalaisten turvallisuuden. Tällä hetkellä Suomi on monella tavalla osa läntisiä liittoumia. Erilaisten sopimusten ja yhteistyökuvioiden sekamelska on kuitenkin sellainen, että edes asiaa jonkin verran seuraavana en todellakaan ymmärrä, mikä Suomen asema todellisuudessa on. Ymmärtääkö nykyinen tai tuleva Kremlin herra sen tarkemmin?

Suomen tämänhetkiset suhteet ja yhteistyökuviot todennäköisesti takaisivat esimerkiksi aseavun, JOS Suomi on jo joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Tämä on tietenkin hyvä asia, mutta, kuten Ukrainasta näemme, sotiminen omalla maaperällä on hirvittävä katastrofi. Voitettukaan sota ei ole koskaan yhtä hyvä kuin vältetty sota.

Haluan painottaa äärimmäisen vakavasti: sodan jo sytyttyä saatu apu on täydellisen toisarvoista verrattuna järjestelyihin, jotka estävät sotaa syttymästä.

Ainakin tällä hetkellä Euroopassa ei näytä olevan parempaa sotaa ehkäisevää turvaa kuin NATO ja sen Artikla 5. Esimerkiksi Baltian maat ovat olleet niin kauan piikkinä Putinin lihassa, että on vaikea selittää, mistä muusta syystä kuin NATOn pelosta venäläiset panssarivaunut eivät jo möyri niiden pelloilla. Tästä päästään kohtaan kaksi:

2. Liittouman ei tarvitse olla 100% varma ehkäistäkseen sodan.

NATO-keskustelussa arvaillaan paljon sitä, auttaisiko liittouma tai sen pääasiallinen sotilaallinen takaaja Yhdysvallat Suomea tosipaikan tullen. Tähän ei ole olemassa mitään ehdotonta vastausta. Riippuisi täysin tilanteesta, saisimmeko apua, ja millaista apua saisimme. Puolustusliittojen jäsenille ei ole olemassa mitään raastuvanoikeutta, jossa toimituksiin tyytymätön voisi saada korvauksia sopimusrikkomuksesta. Suurvallat ovat säännöllisesti jopa pettäneet pieniä liittolaisiaan, jos tilanne tai suurvallan oma etu on niin vaatinut. Tällä ei ole välttämättä mitään käytännön vaikutusta suurvallan ”uskottavuuteen”, toisin kuin usein haluaisimme uskoa. Esimerkiksi Tshekkoslovakialla oli suoranainen sotilasliitto Ranskan kanssa vuonna 1938, kun Ranska, yhdessä Iso-Britannian kanssa, pakotti sen suostumaan sudeettialueiden (ja keskeisimmän puolustuslinjansa) anastukseen ja siten avasi portit maan natsimiehitykselle. Kymmentä vuotta myöhemmin Ranska oli yksi NATOn perustajajäseniä, eikä kukaan vastustanut. Suurvaltojen kanssa halutaan liittoutua siksi, koska niillä on voimaa; ei siksi, että ne pitäisivät aina kirjaimellisesti kiinni lupauksistaan.

Liittoutuminen antaa silti suojaa niin kauan, kun hyökkäystä suunnitteleva ei varmuudella tiedä tai lujasti luule, että hyökkäys ei aktivoi liittoumaa. NATOn antama suoja ei perustu varmuuteen siitä, että kaikkien NATO-maiden johtajat muuttuvat Tshingis-kaaneiksi sillä sekunnilla jos yhteenkin jäsenmaahan hyökätään. Se perustuu tietoon siitä, että NATO-maahan hyökkääjä ottaa riskin maailmansodasta. Tällaista sotaa ei yksikään maailman valtio voi millään mielekkäällä tavalla ”voittaa.” Ja voimien keskittäminen vain yhtä liittolaismaata vastaan on hankalaa. Mikä tuokin meidät kohtaan kolme:

3. Puolustuspolitiikkamme keskeisin oletus osoittautui vääräksi. Jälleen.

Suomen puolustuspolitiikan perustavanlaatuisimpiin oletuksiin kuuluu oletus siitä, että Venäjä ei pysty keskittämään suurinta osaa sotavoimastaan minkään yksittäisen valtion kimppuun. Näin, ja vain näin, 5,5-miljoonaisen kansan itsenäinen puolustus riittäisi ydinasesuurvallan hyökkäystä vastaan.

Suomen puolustuspolitiikka on itse asiassa perustunut tähän oletukseen jo 1920-luvulta alkaen. Talvisotaa pidettiin epätodennäköisenä vielä sotaa edeltäneenä päivänä, osaksi juuri koska uskottiin, että eurooppalaisen suursodan uhatessa Neuvostoliitto tuskin voisi käyttää kovinkaan suurta voimaa Suomea vastaan. Oletus osoittautui vääräksi, ja oletus, että nykyinen Venäjä ei kykenisi keskittämään joukkojaan yhtä valtiota vastaan kerrallaan, on osoittautunut vääräksi.

Näkemieni itsenäisten laskelmien mukaan Venäjän armeija keskitti Ukrainan rajalle ennen hyökkäystä noin 125 noin 168 niinsanotusta pataljoonan taisteluosastostaan, ja tätä kirjoittaessa on merkkejä siitä, että kenties jopa 40 taisteluosastoa on matkalla kohti Ukrainaa. Venäjä siis keskitti häikäilemättä kolme neljännestä maavoimistaan yhden puolueettoman maan kimppuun, ja on nyt keskittämässä lähes kaikki voimansa saadakseen sodassa aikaan ratkaisun.

Tämä näyttää onnistuvan ilman pelkoa siitä, että muut maat käyttäisivät hetkellistä heikkoutta hyväkseen. Kremlin ei ole vielä edes tarvinnut käyttää reservejään, vaikka huhuja liikekannallepanosta liikkuukin. NATO-maat ja erityisesti Yhdysvallat kieltäytyvät jyrkästi puuttumasta asioihin omilla sotavoimillaan, ja jopa vanhojen MiG-hävittäjien siirtäminen Puolasta Ukrainalle näyttää käsittämättömän vaikealta NATO-maiden pelätessä konfliktin laajenemista jopa ydinaseiden käyttöön. Oman ydinasesateenvarjonsa alla Putinia ei todellisuudessa uhkaa mikään sotilaallinen hyökkäys. Mikään ei estäisi tarkalleen samanlaista uhkaa kohdistumasta joskus Suomeen; saisimmeko silloin muuta kuin aseapua, on äärimmäisen hyvä kysymys.

4. NATO-jäsenyys vahvistaisi koko Itämeren alueen demokratioita.

Kun joutuu tekemisiin koulukiusaajan kaltaisen henkilön kanssa, neuvottelu ja vetoomukset toimivat vain heikosti. Kiusaajalla on taipumus nähdä kaikki muu paitsi voima hyväksikäytettävänä heikkouden merkkinä. Mutta riittävän jämäkkä yhteinen rintama lopettaa kiusaamisen säännöllisesti. Suomen NATO-jäsenyys tarkoittaisi, että Kremlin hyökkäykset myös Baltian maita vastaan olisivat Kremlille suurempia uhkapelejä. Näin ollen olisi epätodennäköisempää, että hyökkäyksiä ylipäänsä tapahtuisi.

Suurin osa suomalaisista ja ylipäätään läntisistä sotilasasiantuntijoista pitää joka tapauksessa jo nyt hyvin epätodennäköisenä, että Suomi voisi edes halutessaan pysyä erossa mistään Baltian maita koskettavasta sotilaallisesta konfliktista. (Olemme asetoimitusten myötä osapuoli Ukrainassakin.) Suomen aluetta haluttaisiin käyttää sotatoimiin tai niiden tukemiseen, ja Kreml haluaisi pitää auki merireitin Pietariin ja sen edustalla olevaan Kronstadin laivastotukikohtaan. Venäjän asevoimien ylimmät upseerit ovat toistuvasti todenneet, että he pitävät Suomea konfliktin sattuessa osana läntistä liittoumaa, eikä meillä ole mitään syytä epäillä heidän sanojaan tai odottaa erikoiskohtelua. Meiltä kuitenkin puuttuu NATOn Artikla 5:n kaltainen suoja. Kuten useampi sotilasasiantuntija niin Suomessa kuin ulkomailla on toistuvasti sanonut, meillä on jo kaikki NATO-jäsenyyden haitat, mutta ei sen hyötyjä.

(Tässä kohdassa moni saattaa huomauttaa, ”entäpä EU:n puolustusyhteistyö?” EU:lla on oma yhteisen puolustuksen sopimuksensa, artikla 42.7, mikä velvoittaa jäsenmaat auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa jäsenmaata sopiviksi katsomillaan tavoilla. Tämä on Suomen kannalta tietenkin hyvä, mutta sotavoimat eivät liiku maasta toiseen pelkästään sormia napsauttamalla: siihen vaaditaan yksityiskohtaista ennakkosuunnittelua, varautumista, ja harjoituksia. NATOlla on kaikkea näitä, EU:lla ilman NATOa käytännössä ei. Eroa voi verrata lupaukseen auttaa tulipalojen sammuttamisessa, ja varusteltuun, koulutettuun, ja harjoitelleeseen palokuntaan. Ja koska lähes kaikki EU-maat ovat myös NATO-maita, niillä ei ole kiinnostusta rahoittaa päällekkäisiä toimielimiä sen enempää kuin meillä olisi kiinnostusta rahoittaa erikseen ”palolaitoksen” ja ”palokunnan” byrokratiaa vain siksi, koska joku kunta ei halua olla mukana ”palokunnan” toiminnassa mutta haluaisi olla ”palolaitoksen” suojaama.)

5. Oikea aika on ”mahdollisimman pian.”

Tätä kirjoittaessa vaikuttaa uskottavalta, että Yhdysvallat ja muut NATO-maat ovat todenneet Suomen valtiojohdolle, ettei juuri nyt ole oikea aika aloittaa NATOn jäsenyysprosessi. On totta, että hakeminen juuri nyt voisi kärjistää kriisiä, ja NATOn henkilökunnalla ja jäsenmailla on varmasti nyt paljon muitakin kiireitä jäsentensä turvallisuuden varmistamisessa. Jäsenyyden hakemiselle otollisin aika on kuitenkin mahdollisimman pian, Ukrainan sodan kulusta riippuen kenties jopa lähiviikkoina.

Kreml on nyt osoittanut toistuvasti, että asevoiman käyttö pienempiä naapureita kohtaan kuuluu hyvinkin vahvasti sen keinovalikoimiin, jos se auttaa Kremlin herran ja häntä tukevien oligarkkipiirien vallan säilyttämistä. Suomi ei todennäköisesti ole millään Putinin ”to do”-listalla, mutta emme voi enää pitää likimain mahdottomana ajatusta, että joskus näin olisi.

Kuten Venäjän ulkoministeriö viimeksi äskettäin varoitti, Suomen NATO-jäsenyydestä aiheutuisi sotilaallisia ja poliittisia seurauksia. Tällä hetkellä sotilaalliset seuraukset ovat kuitenkin sidottuja Ukrainaan ja ottavat siellä suuria tappioita. Vaikka sota Ukrainassa loppuisi huomenna, kestäisi aivan vähintäänkin kuukausia, että siellä sotinut kalusto saataisiin kuljetettua Suomen rajalle. Tappioiden korvaaminen kestäisi pidempään, varsinkin koska pakotteet tekevät sekä uusien sotakoneiden maksamisesta että jopa niiden rakentamisesta vaikeaa. Mutta jos Venäjä ei jälleen kerran romahda, ennen pitkää sen sotakone tulee jälleen olemaan meille vaarallisessa kunnossa. Mitä pidemmällä yhteiseen puolustukseen liittyvät suunnitelmat ja varautuminen tuolloin ovat, sitä epätodennäköisempää on, että meihin kohdistuu ennaltaehkäisevä hyökkäys. Myös poliittiset ja taloudelliset seuraukset on nyt oleellisesti ottaen kärsitty.

On myös niin, että jos suomalaisessa keskustelussa hellittyä ”NATO-optiota” ei käytetä nyt, kun Kreml käy sotaa eurooppalaista puolueetonta valtiota vastaan, kenenkään – Suomessa, lännessä, tai Kremlissä – ei kannata enää uskoa, että sellaista enää onkaan. On täysin mahdollista ellei jopa todennäköistä, että Ukrainan sodan lopettamiseksi ilman eskalaatiota NATO tai joku sen tärkeä jäsenmaa antaa julkisen tai salaisen lupauksen estää NATO:n laajeneminen itään. Jos näin käy, emmekä ole edes aloittaneet jäsenyysprosessia, emme todennäköisesti tule enää NATOn jäseneksi pääsemäänkään. Uuden kylmän sodan ja rautaesiripun laskeutuessa Eurooppaan, jäisimme jälleen hieman samanlaiseen tilanteeseen mistä yritimme koko edellisen kylmän sodan ajan pois: kiistellyksi alueeksi, nimellisesti liittoutumattomaksi maaksi arvaamattoman ydinasesuurvallan vieressä.

EU-jäsenyys ja erilaiset kahdenväliset järjestelyt todennäköisesti takaisivat tuossa tilanteessa meille jonkinlaista ase- ja materiaaliapua mikäli joutuisimme suoranaisen hyökkäyksen kohteeksi, mutta pelkkää sotilaallista painostusta ne tuskin auttaisivat torjumaan. Kuten kohdassa 1 toin esille, olisi myös hyvä kysymys, miten Kremlin herra tämän sopimusviidakon ymmärtäisi. Sodan riski, ja sitä kautta jopa ydinsodaksi leimahtavan eskalaation riski, mitä todennäköisimmin kasvaisi, ei vähenisi.

Kaikkein parasta niin meille kuin kaikille muillekin, Putinia ja hänen lähipiiriään lukuunottamatta, olisi tietenkin se, että valta Venäjällä vaihtuisi ja maa lähtisi aidosti ja kestävästi kulkemaan kohti rauhallista ja vakaata demokratiaa. Uskon että ennen pitkää näin käy, mutten luota eläväni niin kauan, että näkisin lopputuloksen. Tässä tapauksessa Suomen NATO-jäsenyyden ei pitäisi olla rauhanomaiselle Venäjälle minkäänlainen ongelma, sen enempää kuin Norjan jäsenyys on Suomelle.

Voi myös olla, että Putinin klikki tai vastaava oligarkkien ja turvallisuuselimien epäpyhä liitto jatkaa Venäjällä tulevaisuudessakin. Tällaiset johtajat vaikuttavat varovan suoria hyökkäyksiä NATOn jäsenmaihin: jälleen, suosittelen katsomaan, miten vähän panssarivaunuja vaikkapa Tallinnaan johtavilla teillä on. Tässä tapauksessa Suomen NATO-jäsenyys mitä todennäköisimmin ehkäisisi hyökkäykset ylipäänsä.

Ja, on myös mahdollista, että Kremlissä valtaan nousee aidosti vaarallinen ajattelu, ja Ukrainassa nöyryytetyt asevoimat uudistetaan tehokkaaksi sotavoimaksi samaan tapaan kuin Talvisodassa nöyryytetty puna-armeija nousi vain kahdessa vuodessa paljon sitkeämmäksi viholliseksi kuin Hitler ja hänen kenraalinsa uskoivat. Jos näin käy, NATO:n sotilaallista apua saatettaisiin todella tarvita.

Miksi yksilöiden rikastuminen on aina jollain tavalla joltain pois?

8 helmikuun, 20229 helmikuun, 2022 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Yritän seuraavassa selittää lyhyesti, miksi äärellisessä maailmassa on aina niin, että jos yhden toimijan taloudellinen valta kasvaa, se tarkoittaa jonkin toisen toimijan vallan vähenemistä. (Kirjoitus perustuu osittain Twitter-ketjuuni, jossa lähestyn asiaa hieman toisesta näkökulmasta..)

Miksi yksien rikastuminen on aina jollain tavalla muilta pois?

Yritän nyt selittää lyhyesti, miksi äärellisessä maailmassa on aina niin, että jos yhden toimijan taloudellinen valta kasvaa, se tarkoittaa jonkin toisen toimijan vallan vähenemistä.
— Janne M. Korhonen 🇫🇮🇪🇺🐟🇺🇦 (@jmkorhonen) February 4, 2022

Ongelmaa kannattaa lähestyä miettimällä ensin yksinkertaista kysymystä. Oletetaan, että kaikki muu säilyy muuttumattomana (“ceteris paribus”), mutta yhden henkilön kyky päättää siitä, miten paljon hän käyttää jotain resurssia – esimerkiksi asuinpinta-alaa – kasvaa.

Jos hän käyttää kykyään, mitä tapahtuu muiden kyvylle käyttää samaa resurssia, esimerkiksi asuinneliöitä?

Jos vastaat, että muiden henkilöiden kyky käyttää samaa resurssia vähenee, onnittelut! Olet jo puolimatkassa ymmärtämään, miksi yksilöiden rikastuminen eli taloudellisen vallan eriarvoinen kasautuminen on aina joltain pois.

Eräs sitkeimmistä yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyvistä harhaväitteistä on “ei yhden rikastuminen ole mitenkään toisilta pois.” Tätä väitettä perustellaan yleisesti sanoen, että talous ei ole nollasummapeli. Ainakin teoriassa taloudellinen vaihdanta hyödyttääkin vaihdannan kaikkia osapuolia. Jos esimerkiksi minä keskityn kirjoittamiseen ja joku toinen keskittyy kasvattamaan minulle ruokaa, todennäköisesti me molemmat voitamme: minä olen parempi kirjoittamaan kuin kasvattamaan ruokaa, ja joku toinen voi olla parempi kasvattamaan ruokaa kuin kirjoittamaan. Niin kauan kun taloudellinen vaihdanta todella tapahtuu vapaaehtoisesti, vaihdannan osapuolet voivat todellakin hyötyä siitä niin, ettei kyseessä ole nollasummapeli. Minä hyödyn, ja se joka kasvattaa minulle ruokaa, hyötyy.

Mutta unohdimmekohan jotakin? Yllä olevassa esimerkissä minulle tuotettu ruoka vain “kasvatetaan” ja ilmaantuu olevaksi. Todellisuudessahan on niin, että esimerkiksi ruoan kasvattaminen vaatii vähimmilläänkin jonkinlaista maa-alaa tai vastaavaa ratkaisua. Kun kylvämme tälle maa-alalle siemeniä, torjumme siltä muut eliöt (“tuholaiset” ja “rikkakasvit”), ja keräämme sadon itsellemme, onko edelleen totta, että kukaan tai mikään ei häviä yhtään mitään?

Ei tietenkään ole. On ilmiselvää, että maa-ala, jota vaikkapa ruoan kasvattamiseen käytetään, on poissa jostain muusta mahdollisesta käytöstä. Pelloksi raivattu maa-ala ei voi samanaikaisesti olla esimerkiksi ketoniittyä tai metsää. Se on monokulttuuri, joka saattaa ruokkia ihmisten lisäksi jonkin verran tuholaisten ja rikkaruohojen torjunnalta selviytyviä eliöitä, mutta se ei ole enää muunlajisten käytettävissä samalla tavalla kuin se rauhaan jätettynä olisi.

Teoria, jonka mukaan taloudellinen vaihdanta ei ole keneltäkään pois, vaatii ja olettaa, että vaihdanta on täydellisesti vapaaehtoista. Mutta kuka edes kysyi pelloksi raivatussa metsässä asuneilta, mihin hintaan he olisivat olleet valmiita luopumaan kodeistaan ja elämästään? Ei kukaan. Todellisuudessa ihmiset käyttivät tekniikan ja osaamisemme meille tuomaa valtaa ja yksinkertaisesti ottivat maan itselleen.

Samanlainen kuvio toistuu käytännössä aivan kaikissa niissä resursseissa ja raaka-aineissa, mitä hyperkiihtynyt taloutemme omii planeetan äärelliseltä pallopinnalta. Osa resursseista “tuotetaan” – paremminkin “otetaan” – vähemmin vahingoin, osa isommin. Mutta kaikkien niiden ottoon ja käyttöön liittyy vähintään joitain prosesseja, jotka vahingoittavat muunlajista elämää. Jokainen neliömetri, jonka omimme tavalla tai toisella omaan käyttöömme, joko rakentaaksemme sille jotain, tehdäksemme sillä jotain, tai tuottaaksemme sen avulla raaka-aineita tai energiaa, on poissa muunlajisten mahdollisuuksista elää tällä planeetalla.

Uskomus, että taloudellinen vaihdanta ei ole keneltäkään pois vaan vain kaikille lisää, vaatii tosiasioiden valikoivaa unohtamista. Esimerkiksi oppikirjoissa edelleenkin usein näkyvä ja klassisen talousajattelun ytimessä oleva malli tuotannon ja kulutuksen kiertokulusta näkee talouden suljettuna järjestelmänä, jossa kotitaloudet tuottavat tuotannontekijöitä, kuten työntekijöitä, ja ostavat tuotteita ja palveluita, ja yritykset käyttävät tuotannontekijöitä tuottaakseen kotitalouksille myytäviä tuotteita ja palveluita. Osa taloustieteilijöistä jopa väittää, kuten Lester Thurow ja Robert Heilbroner kirjassaan The Economic Problem, että tuotannon virta on suljettu, itsestään uusiutuva ja itseään ruokkiva, koska “järjestelmän tuotteet palautuvat uusina syötteinä”.

Tämä on puhdasta kukkupuhetta. Mikä tahansa järjestelmä, joka voi ottaa syötteeksi oman tuotteensa ja toimia ilman häviöitä on ikiliikkuja, ja termodynamiikan toinen laki – epäjärjestyksen määrä suljetussa järjestelmässä lisääntyy aina – määrää, että ikiliikkuja on mahdoton. Kuten kuuluisan fyysikon Arthur Eddingtonin vuonna 1915 kirjoittaman tokaisun mukaan nimetty Eddingtonin sääntö sanoo, “jos teoriasi on vastoin termodynamiikan toista lakia, sillä ei ole toivoa; se ei voi kuin sortua syvimpään nöyryytykseen.”

Todellisuudessa myös talous on termodynamiikan sääntöjen alla toimiva järjestelmä, jonka toimeliaisuus on mahdollista vain riittävän hyvälaatuisten aineen ja energian virtojen ansiosta. Termodynamiikka osoittaa myös, että aivan kaikki toimeliaisuus vaatii vähintään energiaa. Kuten valtavirtataloustieteen kriitikko professori Steve Keen on sanonut, ilman energiaa hienoimmatkin koneet ovat patsaita, ja työntekijöiden armeijat ruumiskasoja. Tämä hyvälaatuinen eli matalaentrooppinen energian ja aineen virta on saatava jostakin. Maailmaan ei voida luoda uutta ainetta eikä uutta energiaa, joten sitä ei voida vain nyhjäistä tyhjästä. Koska taloudellinen toimeliaisuus ei olisi mahdollista ilman tätä virtaa, otamme sen sieltä, mistä sen helpoimmin saamme. Tämä tarkoittaa niitä, jotka ovat liian heikkoja vastustamaan: sekä muunlajisia, että esimerkiksi horisontin takana asuvia, usein toisen värisiä ihmisiä.

Vuosikymmenien ajan olemme voineet kuvitella, että talous todella on peli, jossa on vain voittajia. Tämä on ollut mahdollista niin kauan kun olemme voineet vaivatta ottaa aina vain enemmän muunlajisilta ja toisilta ihmisiltä. Tämä tie on nyt kuitenkin kuljettu loppuun. Maailma on täynnä. Tarkkaan ottaen, maailma oli täynnä jo ennen kuin ihmisen ensimmäiset edeltäjät vaelsivat maan päällä. Maailma ei ole koko ihmisen historian aikana ollutkaan tyhjä.

Kun maailma on täynnä, yhden yksilön valta ei voi lisääntyä ilman että se on jonkun toisen vallasta poissa. Kyseessä on pohjimmiltaan yksinkertainen tosiasia: taloudellisilla resursseilla on vaihtoehtoiskustannus. Jos resurssi A käytetään asiaan X, samaa resurssia ei voi käyttää asiaan Y. Tämäkin on itsestäänselvyys, jonka ymmärtäminen näyttää olevan käsittämättömän vaikeaa. Oikeustoimikelpoinen ihminen toisensa jälkeen on protestoinut, ettei näin voi olla, vaan miljardöörien rikastuminen ja heidän valtavat huvilaivastonsa tuottavat vain kaikille hyvää.

Asiaa kannattaakin kenties miettiä aluksi hypoteettisen esimerkin kautta. Ajatellaan, että eläisimme yhteiskunnassa, missä rahatalous olisi lopetettu, ja kaikki taloudellinen resurssienjako päätettäisiin poliittisesti Eduskunnassa. Eduskunnassa toisin sanoen äänestettäisiin, miten paljon vaikkapa asuntoja rakennettaisiin minnekin, kuka saisi niissä asua, ja millaisia tuotteita kukin yksilö mistäkin kaupoista saisi. (Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestys ei ollut kovin kaukana tästä esimerkistä.)

Mitä nyt tapahtuisi yhden puolueen vallalle päättää taloudellisten resurssien jakamisesta, jos toinen puolue saisi vaaleissa enemmän ääniä?

Jos vastaat “valta vähenisi”, onnittelut! Jälleen oikein.

Kun valta päättää resurssien käytöstä perustuu seteleihin eikä äänestyslippuihin, vallan jakautuminen ei ole aivan yhtä ilmiselvää, mutta periaate on sama. Markkinataloudessa taloudellinen valta tarkoittaa käytännössä samaa asiaa kuin ostovoima. Jos yhden tahon ostovoima lisääntyy, hänen kykynsä päättää jaettavien, tavalla tai toisella ympäristöstä peräisin olevien resurssien käytöstä kasvaa. Jos ympäristöstä peräisin olevien resurssien määrä tai laatu ei muutu, tämä tarkoittaa välttämättä sitä, että toisten kyky päättää samojen resurssien käytöstä vähenee. Jotta kaikkien ostovoimaa kaikkiin resursseihin nähden voitaisiin kasvattaa, resurssien ottoa ympäristöstä on välttämättömästi kasvatettava.

Viimeistään tässä kohdassa taloustiedettä lukeneet kärräävät esille Paul Romerin ja hänen kehittämänsä niinsanotun endogeenisen kasvun teorian. Tämän teorian mukaan on mahdollista, että tuotteiden ja palveluiden arvo lisääntyy ilman, että aineen ja energian käyttö lisääntyy. Taloustieteen Nobelin 2018 saaneen Romerin mukaan voimme “järjestellä ainetta” loputtoman monin tavoin entistä paremmin, entistä arvokkaammiksi tuotteiksi, ilman että aineen tai energian käytön kokonaismäärän täytyy välttämättä kasvaa. Talouskasvu voi siis olla puhtaan aineetonta ja periaatteessa kestää kauemmin kuin maailmankaikkeudella on tietojemme mukaan elinikää.

Teoria on toki sinänsä totta: aineen “parempi” järjestely ei riko mitään luonnonlakeja. Teoriassa on siis mahdollista, että talous voisi kasvaa loputtomasti mutta aineettomasti. Se, että jokin asia on mahdollista ei tarkoita, että asia todella toteutuu, ei ole haitannut niitä, jotka vakaasti uskovat talouskasvun muuttuvan aineettomaksi itsestään vain koska se olisi kovin mukavaa. Valitettavasti pelkän kasvun muuttuminen aineettomaksi ei riitä, kun käytämme jo aivan liian paljon aineellisia resursseja. Ihmiset ovat myös edelleen aineellisia olentoja, jotka tarvitsevat ja kaipaavat aineellisia resursseja, kuten asuinpinta-alaa. (Myös virtuaalimaailmassa elävät oliot olisivat aineellisia olentoja: he tarvitsisivat vähintään energiaa, ja riittävästi ainetta tietokoneiden ja tietoverkkojen rakentamiseen. Kumpaakin on maailmankaikkeudessa rajallisesti, ja itse asiassa yllättävän vähän, jos haluamme kasvattaa toimeliaisuuttamme samaa tahtia kuin se on viime vuosikymmeninä kasvanut.)

Voimmekin jättää nyt huomiotta sen tosiasia, että suurin osa talouskasvusta ei ole aineetonta, ja sen, että hyvinkin aineelliseen talouteen perustuvan rikastumisen puolustelu teorialla, jonka mukaan täysin puhdas aineeton talouskasvu saattaisi teoriassa olla joskus mahdollista, on vähintäänkin maalitolppien siirtelemistä. On nimittäin niin, että jopa kaikkein puhtaimmin aineettomasti rikastuneet käyttävät rikkauksiaan hankkiakseen hyvinkin aineellisia asioita. Hyvä esimerkki nähdään vaikkapa San Franciscon alueen asuntojen hintakehityksestä. Tietotekniikan läpimurron synnyttämä nousukausi teki 1990-luvulla San Franciscon kupeessa sijainneesta Piilaaksosta yhden maailmantalouden polttopisteistä ja nosti “aineettoman” talouden kuumaksi puheenaiheeksi. Piilaaksossa ohjelmistoilla ja muulla tekniikalla rikastuneet ryhtyivät jo 1990-luvulla käyttämään uutta vaurauttaan hankkiakseen, muun ohessa, hyvinkin aineellisia asuntoja läheisestä suurkaupungista. Tuoreilla miljonääreillä oli rahaa, ja koska uusia asuntoja kyettiin rakentamaan vain rajoitetusti, harvojen rikastuminen näkyi nopeasti asuntojen hinnoissa. Kun vuonna 1993 San Franciscossa sekä omakotitalojen että kerrostalohuoneistojen keskihinta oli vielä noin 300 000 dollaria – hyvinkin keskituloisen perheen saavutettavissa – vuonna 2018 omakotitalosta joutui maksamaan keskimäärin 1,2 miljoonaa dollaria, ja huoneistojen keskihinta oli kohonnut jo 1,6 miljoonaan. Samaan aikaan koko Kalifornian osavaltiossa myytyjen omakotitalojen keskihinta kohosi noin 200 000 dollarista vain noin 365 000 dollariin, ja koko Yhdysvalloissa keskihinnat nousivat reilusta 100 000 dollarista noin 260 000 dollariin.

“Friscolaisten” keskimääräiset ansiot eivät tietenkään nousseet samassa tahdissa. Kaupungissa pidempään asuneille, vähemmän rakettimaisesti ansioitaan kasvattaneille kuten vaikkapa opettajina tai sairaanhoitajina työskenteleville Piilaakson ja teknologiateollisuuden menestys onkin näkynyt niin, ettei heillä ole enää varaa asua lähellä keskustaa. Tuhansille epäonnisemmille harvojen suunnattomasta vaurastumisesta johtunut asuntojen hintojen nousu on tarkoittanut kodittomuutta, huolimatta siitä, että San Franciscossa arvioidaan olevan viisi tyhjää kotia jokaista asunnotonta kohden. Kun Piilaakson rikkaat hankkivat toisia tai kolmansia asuntoja ja sijoittajat ostavat asuntoja AirBnB-huoneiksi, vuokratasot ovat nousseet niin korkeiksi, ettei köyhillä ole niihin enää varaa. Tätä kirjoittaessa San Franciscossa onkin valtavien “aineettomien” rikkauksien keskellä asukaslukuun suhteutettuna eniten kodittomia koko Yhdysvalloissa. Heidän olonsa ovat niin huonot, että vuonna 2018 YK:n erityistarkkailija Leilani Farha joutui vaatimaan kaupunkia puuttumaan asiaan ponnekkaammin, verraten köyhien hökkelileireissä näkemiään oloja Intian Mumbain slummien oloihin.

San Franciscon alueen erityispiirteisiin perehtynyt saattaisi tässä kohtaa sanoa, että kaupungin ongelma on sen tiukoissa kaavoitussäännöissä, joiden höllentämistä paikalliset asukkaat NIMBY-ilmiön parhaiden perinteiden mukaisesti vieläpä ankarasti vastustavat. Jos näitä rajoitteita höllennettäisiin, kenties asuntoja voitaisiin rakentaa kaikille tarpeeksi?

Ja tästäpä tulemmekin rikkauksien epätasaisen keskittymisen kenties suurimpaan ongelmaan. Kyllä, rajoitusten purkaminen saattaisi helpottaa hieman San Franciscon asuntopulaa – hetken aikaa. Mutta mitä jos rajoitteiden pitäisi olla tiukkoja esimerkiksi siksi, koska ne suojelevat jäljellä olevia ekosysteemejä, “avaruusalus Maan” ainoaa elossapitojärjestelmää?

Kun omaisuudet karttuvat ihmisille epätasaisesti, ja yksien rikastuminen johtaa jopa siihen, että toisilla ei ole varaa kattoon päänsä päällä, paineet ja kannustimet ottaa enemmän resursseja sieltä mistä niitä vain saadaan kasvavat. Kun asuinneliöiden hinta nousee, aiemmin rakentamatta ja luonnontilaan jätetyt alueet tulevat entistä houkuttelevammiksi rakentaa; kun asumisen hinta nousee, niitä, jotka haluaisivat suojella luontoa, kuunnellaan entistä vähemmän. Samanlainen mekanismi toimii myös kaikissa muissakin äärellisissä resursseissa, joista rikkaat ja köyhät kisaavat.

Tämä on se helvetinkone, joka on meidät tuonut nyt vallitsevaan tilanteeseen. Ihmiset ovat muuttaneet merkittävästi n. 75% planeetan maa- ja 66% meripinta-alasta (IPBES 2019). Kaappaamme jo nyt n. 25% Maan biologisesta primäärituotannosta, ja olemme tuhonneet maatalouteen siirtymisen jälkeen n. puolet kaikesta Maan elämästä (Bar-On ym. 2018). Suurin osa kaikesta tuhosta on tehty vuoden 1900 jälkeen; noin kolmannes tai jopa puolet muunlajisten tuhosta on tapahtunut viimeisen 50 vuoden aikana, eli aikakautena, jolloin ympäristötuhot ovat olleet jo ihmisten tietoisuudessa.

Ihmiskunnan vauraus on toki lisääntynyt suunnattomasti. Mutta se on ostettu “järjestelemällä uudelleen” ainetta ja energiaa, josta suurin osa olisi muuten ollut muunlajisten käytössä. Uusi järjestely oli “parempi”, kun meiltä kysytään. Mutta muunlajisten näkökulmasta seurauksena on joukkotuho, jolle on vaikea löytää mitään vertailukohtaa koko planeettamme elämän miljardien vuosien historian aikana. Tällä hetkellä tuhoamme nimittäin muunlajisia sukupuuttoon nopeammin kuin nykyiselle Jukatanin niemimaalle noin 66 miljoonaa vuotta sitten tömähtänyt, dinosaurusten ajan lopettanut asteroidi. Mikäli kysyisimme muunlajisilta, olisiko ihmisten talouden voittokulku silkkaa kaikkia hyödyttävän uudelleenjärjestelyn riemujuhlaa?

Emme tietenkään ole säästelleet ihmisiäkään. Länsimaiden vauraus perustuu hyvin vahvasti siirtomaakauden ajalla haalittujen aineellisten resurssien ”järjestelemiseen uudelleen” eli niiden riistämiseen siirtomaista ja sijoittamiseen esimerkiksi teollisuusmaiden teollistamiseen. Näiden vaurauksien hankkimisessa käytettiin surutta samoja keinoja, joilla hankimme vaurautta muunlajisilta, ja joita ihmisiin kohdistettaessa kutsumme nykyään kansanmurhaksi. Lähestulkoon kaikki kansat, jotka eivät kyenneet riittävän tehokkaaseen vastarintaan, alistettiin vähintään vuosikymmeniksi ja pakotettiin luovuttamaan vähintään maansa, usein myös työpanoksensa ja henkensä, siirtomaaherrojen rikastuttamiseksi. Teollisuusmaista edelleen tärkein (joskaan ei enää tuotannoltaan suurin), Yhdysvallat, on suorastaan rakennettu tapetuilta alkuperäiskansoilta ryöstetylle – vai pitäisikö sanoa ”uudelleen järjestellylle” – maalle. Nykyaikana riisto ei ole aina aivan yhtä ilmiselvää, mutta esimerkiksi maailmantalouden rakenteet ovat edelleen räikeän eriarvoisia ja rikkaita maita hyödyttämään viritettyjä. Myös rikkaiden maiden sisällä teollistuminen ostettiin köyhien hiellä ja verellä (kts. esim. Wood 2017). Vuosikymmenien ajan köyhien elintaso vain laski, kunnes 1900-luvun alkuun mennessä työväenliikkeen voimistuminen voitti työläisillekin suuremman osan fossiilisilla polttoaineilla kasvatetusta kakusta. Sitä mukaa kun talouskasvuprosenttien ylläpitäminen luonnon aineksia uudelleen järjestelemällä käy vaikeammaksi, paineet ja kannustimet siirtää riistoa ihmisiin luonnollisesti kasvavat: tämä nähdään esimerkiksi yrityksistä heikentää työväestön jo saavuttamia etuja “kasvun” ja “vaurastumisen” (kenen vaurastumisen?) nimissä.

Talousteoriat antaisivat kaikki mahdollisuudet kasvattaa hyvinvointia myös niin, että kasvava hyvinvointi jaettaisiin reilummin. Mikään tuntemani taloustieteen teoria ei väitä esimerkiksi parempien tuotteiden ja palveluiden kehittämisen ehdottomasti edellyttävän, että kourallinen ihmisiä hallitsee suurempaa taloudellista valtaa kuin maailman ihmisten köyhin puolisko yhteensä. Mikään tuntemani teoria ei vaadi, että meidän on ehdottomasti hyväksyttävä taloudellisen vallan hillitön kasautuminen hintana siitä, että tekniikka tai yhteiskunta tai mikään tavoiteltava asia menee eteenpäin. Päinvastoin, on jopa erinomaisia syitä uskoa, että reilumpi jako kiihdyttäisi tekniikan kehitystä. On myös selvää, että hyvinvointi kokonaisuutena lisääntyisi selvästi enemmän, jos rikkaiden rikastamisen sijaan vaurautta jaettaisiin tasaisemmin.

Voisimme halutessamme siirtyä yhteiskuntaan, jossa talouskasvu olisi aidosti laadun parantumista, ei määrien lisääntymistä. Ongelmana on kuitenkin se, että tällaisessa yhteiskunnassa talous kasvaisi mitä todennäköisimmin niin hitaasti, että pienen eliitin rakettimainen rikastuminen näkyisi kiusallisen selvästi muiden ihmisten kyvyssä päättää taloudellisten resurssien käytöstä. Siksi onkin äärimmäisen epätodennäköistä, että kykenemme tällaiseen kestävään yhteiskuntaan siirtymään, ennen kuin hylkäämme nauraen termodynaamisesti mahdottoman ajatuksen rikastumisesta, joka ei ole keltään tai miltään millään tavalla ikinä pois, ja annamme sen sortua siihen nöyryytykseen, jonka näin hupsu ajatus on jo kauan sitten ansainnut.

Viitatut lähteet

Bar-On, Y. M., Phillips, R., & Milo, R. (2018). The biomass distribution on Earth. Proceedings of the National Academy of Sciences, 115(25), 6506–6511. https://doi.org/10.1073/pnas.1711842115

IPBES. (2019). Global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services (Version 1). Zenodo. https://doi.org/10.5281/ZENODO.3831673

Wood, E. M. (2017). The origin of capitalism: A longer view (New, revised and expanded edition). Verso.

Energiaomavaraisuuslainasta ratkaisu maaseudun autoiluun

13 tammikuun, 202213 tammikuun, 2022 ~ J. M. Korhonen ~ 3 kommenttia

Sähköautojen vallankumous kiihtyy nyt niin nopeasti, että muutoksen seuraukset tulevat todennäköisesti yllättämään monet. Yksi näistä seurauksista tulee luultavasti olemaan se, että bensiinin ja dieselin saatavuus erityisesti haja-asutusalueilla heikkenee radikaalisti ja yllättävän nopeasti. Tähän muutokseen varautuminen niin, että myös haja-asutusalueiden asukkaiden mahdollisuus liikkua turvataan, onnistuisi veronmaksajalle edullisesti valtion takaamilla ja tukemilla erityislainoilla sähköautojen ja -pyörien hankkimista varten.

Suomessa oletetaan yleisesti, että sähköautot yleistyvät ensin kaupungeissa ja polttomoottoriautojen käyttöä jatketaan pisimpään haja-asutusalueilla, joissa kuljettavat matkat ovat pidempiä. Tämä oletus ei mitenkään välttämättä pidä paikkaansa. Syynä on se, että polttoaineiden myynnin kannattavuus romahtaa nopeimmin juuri haja-asutusalueilla. Kun asiakaskuntaa on vähemmän, suhteellisen pienikin polttoaineen kysynnän pieneneminen näkyy nopeasti polttoaineen myynnin jo nyt heikohkossa kannattavuudessa. Polttoaineen kysyntä pienenee sekä sähköautojen yleistymisen että kiristyvien päästörajoitusten vuoksi. Kumpikin näistä kehityskuluista on suomalaisten näkökulmasta väistämättömiä. Sen lisäksi että ne ovat kokonaisuuden kannalta järkeviä, Suomen hallitus ei edes halutessaan voisi tehdä kummallekaan asialle juuri mitään. Polttoainepumppujen ylläpito ei myöskään ole ilmaista. Niinpä jo tällä vuosikymmenellä moni huoltoasemayrittäjä todennäköisesti lopettaa polttoaineen jakelun. Vanhan ajan tilatankit tuskin tekevät laajaa paluuta, sillä tiukentuvat ympäristömääräykset tekevät bensiinin kaltaisten myrkkyjen kuljettamisesta, säilyttämisestä ja jakelusta entistä kalliimpaa.

Haja-asutusalueilla tämä voi tarkoittaa jo varsin pian sitä, että lähimmälle polttoainepumpulle on kolminumeroinen määrä kilometrejä. Tämä puolestaan saa yhä useammat hankkimaan kotona ladattavissa olevan sähköauton, mikä taas heikentää entisestään polttoaineen myynnin kannattavuutta. Seurauksena on mitä todennäköisimmin ensin hitaasti ja sitten yllättävän nopeasti etenevä polttoaineiden saatavuuden romahdus syrjäisimmiltä seuduilta alkaen.

Konkreettinen varoitus tulevista muutoksista saatiin joulukuun alussa, kun Teboil varoitti, että syrjäseutujen polttoaineasemat voivat joutua laittamaan lapun luukulle, kun polttoaineen kysyntä vähenee ja sen hinta nousee. Nyt ABC-ketju on ryhtynyt avaamaan huoltoasemia, joissa bensiinin tai dieselin tankkausmahdollisuutta ei ole lainkaan. Kyseessä on sadan prosentin varmuudella yleistyvä ilmiö, joka voi hankaloittaa haja-asutusalueiden asukkaiden elämää ikävällä tavalla jo yllättävänkin pian.

Liikkumisen sähkövallankumous on välttämätön ja hyvä asia, jota vastaan ei kannata taistella yrittämällä pönkittää suomalaisen veronmaksajan rahoin kuolevaa, Kremlin sotakoneiston päätulonlähteen muodostavaa fossiilibisnestä. Haja-asutusalueiden asukkaiden kannalta ongelma on kuitenkin vakava. Moni hoitaa liikkumistarpeensa vanhalla, käyttökustannuksiltaan edullisella autolla, eikä monellakaan ole varaa uuteen sähköautoon. Tämä ja muut vastaavat välttämättömän kestävyyssiirtymän ongelmat on otettava vakavasti ja niitä on helpotettava niin paljon kuin mahdollista.

Ongelmaan on onneksi olemassa näppärä ja veronmaksajalle edullinen ratkaisu: tuettu sähköliikkuvuuslaina. Sopivalla rahoitusinstrumentilla, suomeksi siis lainalla, sähköliikkumisen – niin autoilun kuin monessa tapauksessa auton korvaamiseen hyvin riittävän sähköpyörän tai sähkörahtipyörän – kuukausikustannus saadaan haluttaessa jopa pienemmäksi kuin mitä polttomoottoriautolla liikkumisen kuukausikustannukset ovat nyt. Lähivuosina voisimmekin olla tilanteessa, missä siirtymä sähköautoiluun tarkoittaisi kaikille autoileville suomalaisille sitä, että taskuun jäisi joka kuukausi enemmän rahaa.

Sähköautojen hinta laskee tuotannon sarjakokojen kasvaessa ja tekniikan kehittyessä nopeasti. Koska sähköautojen tekniikka on polttomoottoritekniikkaa yksinkertaisempaa, halvemman hintaluokan sähköautot tulevat mitä todennäköisimmin jo tällä vuosikymmenellä olemaan hankintahinnaltaan halvimpiakin uusia polttomoottoriautoja halvempia. (Tästä syystä suuret autovalmistajat ovat jo ilmoittaneet yksinkertaisesti lopettavansa polttomoottoriautojen valmistuksen 2030-luvulla.) Sähköautojen käyttökustannukset ovat selvästi polttomoottoriautojen kustannuksia pienempiä. Sähköllä ajetut kilometrit ovat jo nyt paljon edullisempia kuin jatkuvasti kallistuvalla bensiinillä tai dieselillä ajetut, ja yksinkertaisemman tekniikan ansiosta sähköautojen huoltokustannusten arvioidaan jäävän vähintään kolmanneksen polttomoottoriautojen huoltokustannuksia alhaisemmiksi. Koska nämä elinkaarikulut muodostavat vähintään puolet autoilun hinnasta, sähköauto on etenkin paljon autoilevalle jo nyt kokonaisuutena halvin kulkupeli. Kun sähköautojen hankintahintakin laskee, hinta yksin tulee varmistamaan polttomoottorin katoamisen ainakin henkilöliikenteestä.

Muutokseen menee kuitenkin aikaa. Monilla ei ole varaa uuteen autoon, ja siihen, että uutena ostettu auto tulee myyntiin käytettynä, kuluu useita vuosia. Ellei muutosta nopeuteta tukemalla sähköliikkuvuutta (ja moottoriliikenteen tarpeen vähentämistä), edessä on vuosikymmeniä, jolloin varakkaat nauttivat edullisesta ja helposta sähköliikkumisesta mutta köyhät joutuvat maksamaan vuosi vuodelta enemmän entistä hankalammiksi osoittautuvista polttomoottoriautoistaan. Köyhyys on jo nykyisinkin kallista: varakkailla on varaa hankkia laadukkaita, kokonaiskustannuksiltaan pienemmiksi jääviä tuotteita, kun taas köyhien on ostettava hankintahinnaltaan halpoja mutta käytössä kalliita tuotteita. Tämä on kestämätöntä ja väärin.

Olemassa olevat autorahoitustavat eivät kykene ratkaisemaan ongelmaa. Autolaina on suhteellisen lyhytaikainen ja tavallisesti olettaa, että melko suuri loppusumma kuitataan vaihtamalla auto uuteen jo muutaman vuoden kuluttua. Vaikka edullisempi sähkö tarkoittaakin, että sähköauton kuukausikulut jäävät vastaavan polttomoottoriauton kuluja vähäisemmiksi, kuukaudessa maksettavaksi jäävä hinta on silti etenkin monen haja-asutusalueilla autoa tarvitsevan pieni- ja keskipalkkaisenkin ulottumattomissa. Asiaa ei auta riittävästi edes sähköauton hankintaan annettu hankintatuki. Auton hintaan nähden suhteellisen pieni tuki lisää kyllä hieman sähköauton houkuttelevuutta, mutta sillä ei saada hankintahintaa niin alas, että esimerkiksi autolainan kuukausierät olisivat autoa tarvitsevan köyhän maksettavissa. Suurempaan suoraan tukeen tarvittaisiin paljon verorahoja, ja riskinä olisi, että tuki valuisi vain sähköautojen hintoihin. Nykyinen hankintatuki auttaakin lähinnä niitä, joilla olisi varaa sähköautoon muutenkin.

Sama kuukausituloihin nähden liian suurten kuukausikulujen ongelma vaivaa myös leasingia, ja auton vuokraus tai yhteiskäyttö ei useinkaan ole maaseudulla käytännössä mahdollinen vaihtoehto. Pitkällä tähtäimellä yhteiskuntasuunnittelua on tehtävä niin, että yksityisautoilun pakko vähenee, mutta tämän mittaluokan muutokset ovat hitaita, ja Suomessa tulee luultavasti aina olemaan vähävaraisia, jotka tarvitsevat omaa autoa.

Juuri tähän ongelmaan lainan kaltainen rahoitusinstrumentti olisi oivallinen ratkaisu. Siinä missä jokainen ottaa suoran hankintatuen jos sitä tarjotaan, tarvitsi sitä tai ei, lainan ottamista joutuu harkitsemaan ainakin jonkin verran ja miettimään, pärjäisikö ilmankin. Tuettukin laina olisi veronmaksajalle hankintatukiin verrattuna lähes ilmainen, sillä suurin osa lainansaajista maksaa lainan korkoineen takaisin. (Tällä hetkellä valtio saa rahaa niin alhaisella korolla, että tuettu laina saattaisi jopa tuottaa valtion kassaan enemmän rahaa kuin se vie.) Finanssialan osaajat kykenevät räätälöimään lainojen yksityiskohdat sellaisiksi, että ne tukevat nimenomaan niitä, jotka tukea eniten tarvitsevat. Jos lainaa voisi käyttää sähköauton lisäksi myös esimerkiksi sähköpyörän tai rahtipyörän hankintaan, vähintäänkin kakkosautosta luopuminen olisi monelle varmasti mahdollista. Vastaavalla lainalla voitaisiin hyvin auttaa rahoittamaan, kokonaan tai osaksi, kaikkia muitakin investointeja, joita yksityistaloudet joutuvat edessä olevan kestävyyssiirtymän vuoksi välttämättömästi tekemään.

Juuri tuetut lainat olivat se keino, millä esimerkiksi Yhdysvaltojen suuren maaseudun sähköistys ja polttomoottoriautojen yleistyminen alunperin saatiin tapahtumaan. Vastaava keino toimisi nytkin, ja onkin ilahduttavaa, että Vihreiden, Vasemmistoliiton, ja Kokoomuksenkin kansanedustajat ovat jo jättäneet Eduskunnassa aloitteen ”energiaomavaraisuuslainasta”, ja aloite on edennyt Valtiovarainvaliokuntaan. Energiaomavaraisuuslaina ansaitsisi kuitenkin enemmän julkisuutta ja aktivismia. Kyseisenlaisen lainan tulisi ehdottomasti kuulua viimeistään seuraavaan hallitusohjelmaan, enkä näe mitään syytä miksei se siihen voisi kuulua: kyseessä on parhaimmillaan erittäin tehokas, veronmaksajalle suorastaan halpa, vahvasti markkinaehtoinen tapa kiihdyttää kiireellistä muutosta ja tukea etenkin niitä, jotka yhteiskunnan tukea eniten tarvitsevat. Jos ja kun laina saadaan aikaiseksi noin vuoden 2025 tienoilla, se ehtisi juuri ajoissa, kun etenkin maaseudun polttoainejakelu alkaa heikentymään ja uusien sähköautojen hinta laskee niin alas, että sopivalla lainalla kaikilla autoa tarvitsevilla olisi mahdollisuus vaihtaa sähköön.

Mistä kryptovaluutoissa ja lohkoketjussa on kyse

2 marraskuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ 3 kommenttia

Yritän seuraavassa selittää lyhyesti ja ymmärrettävästi, mistä kryptovaluutoissa ja lohkoketjuissa on kyse, ja miksi pidän epätodennäköisenä, että ne olisivat kovin paljon muuta kuin kasinoita tulevaisuudessakaan. (Tämä kirjoitus julkaistiin alunperin Twitterissä.)

Taustaksi on syytä kertoa, että olen seurannut kryptoskeneä noin vuodesta 2010 ja 2016-2018 selvitin lohkoketjutekniikan käyttömahdollisuuksia Tekesin rahoittamassa projektissa työkseni. Tavoitteemme oli löytää lohkoketjuille jotain todellista käyttöä. Tämä osoittautui kauniisti sanoen hankalaksi. (Vanhempia kirjoituksiani samasta aiheesta löytää esim. täältä.)

Ensinnäkin on syytä ymmärtää, miten ja miksi koko kryptovaluutta- ja lohkoketjuskene syntyi. Kaikki alkoi Bitcoinista, joka kehitettiin anarkokapitalististen ns. kryptoanarkistien tai ”cypherpunk”ien piirissä ratkaisuksi ongelmaan, joka kosketti lähinnä kryptoanarkisteja. (Kts. esim. kirja ”Digital Gold,” Potter.)

Tämä ongelma oli se, miten rakentaa digitaalinen raha joka ei vaatisi sitä, että mikään yksittäinen tunnettu taho pitää kirjaa siitä, kuinka paljon käyttäjillä on rahaa.

Tällainen hajautettu raha haluttiin, koska aikaisemmat yritykset rakentaa digitaalista rahaa olivat päättyneet säännöllisesti siihen, että rahaa oli ryhdytty käyttämään veronkierron, huumekaupan ja rahanpesun välineenä, ja viranomaiset olivat sulkeneet rahan ylläpitäjän. En tarkoita tällä, että rahan kehittäjät olisivat varsinaisesti olleet liikkeellä rikollisin aikomuksin: he olivat enimmäkseen anarkokapitalistisia idealisteja, jotka halusivat rahan, jota ”hallitukset” eivät voisi kontrolloida mitenkään.

Hajautettu, anonyymi (tai pseudonyyminen) digitaalinen raha ei kuitenkaan ole helppo toteuttaa. Perusongelma on siinä, miten varmistaa, ettei kukaan yksittäinen käyttäjä pysty vääristelemään sitä tietokantaa, joka pitää kirjaa siitä, miten paljon kullakin on rahaa.

Koko tätä ongelmaa ei ole, jos voidaan luottaa johonkin tai joihinkin tahoihin. Nämä luotetut tahot voivat pitää yllä tilikirjoja. Tavallisessa maailmassa kutsumme näitä ”pankeiksi.” Luottamusta varten tahojen täytyy olla tunnettuja ja esim. laillisessa vastuussa vahingoista.

Kryptoanarkisteille pankit tai muut tunnetut tahot olivat kuitenkin mahdottomia, koska he olivat havainneet, että kun he käyttivät rahaa tavoilla joilla he halusivat sitä käyttää, viranomaisilla oli tapana kiinnostua ja viheltää ennen pitkää peli poikki.

Bitcoin oli ensimmäinen tekniikka, mikä onnistui ratkaisemaan tämän ongelman. Koska ongelma oli vaikea, ratkaisu ei ollut ihan yksinkertainen ja ratkaisun mukana tuli omia ongelmiaan.

Bitcoinin ja lohkoketjun kantava idea on tehdä tietokannan vääristelystä kannattamatonta jollain sellaisella tavalla, mikä pakottaa tietokantaan kirjoitusoikeuksia haluavat tuhlaamaan tai vaarantamaan jotain arvokasta. Ajatus on, että jos tietokannan vääristely on kalliimpaa kuin hyödyt mitä tietokannan vääristelystä voi saada, kukaan ei tämmöistä tee.

Bitcoin toteuttaa tämän niin, että ”kirjoitusoikeuden” tietokantaan saa ratkomalla mielivaltaisia matemaattisia ongelmia. Nämä ongelmat ovat niin vaikeita, että niiden ratkomiseen tarvitaan paljon laskentatehoa – eli tietokoneita ja sähköä.

Palkinnoksi ratkoja saa Bitcoineja. Kun Bitcoinin markkinakurssi suhteessa oikeaan rahaan kasvaa, ja sitä kautta tietokannan vääristelyn hyödyt kasvaisivat, myös tämän ns. ”louhinnan” kannattavuus kasvaa. Bitcoinia ylläpitävään verkostoon tulee silloin enemmän tietokoneita. Systeemi on viritetty niin, että kun yhteenlaskettu laskentateho kasvaa, myös ongelmien vaikeustaso lisääntyy, tai jos laskentateho vähenee, vaikeustaso laskee. Taustalla on siis tavoite tehdä tietokannan vääristelystä aina kannattamatonta.

Jos jotain tämmöistä oikeasti arvokkaiden resurssien tuhlaamiseen pakottavaa systeemiä ei olisi, ja koska käyttäjiä ei vaadita mitenkään tunnistautumaan, niin hakkeri voisi käyttää esim. tuhansien koneiden bottiverkkoa ”ylikirjoittaakseen” tietokannan omaksi hyödykseen.

(Sama kuluttamis- tai vaarantamisvaatimus on kaikissa hajautetuissa kryptovaluutoissa, koska muuten valuutta ei ole turvallinen. Yllämainitun ”Proof of Workin” eli PoWin vaihtoehtona on vaarantaa esim. oman kukkaronsa sisältö; tähän perustuu ns. Proof of Stake, PoS.)

Tätäkään ongelmaa ei tietenkään olisi, jos käyttäjiltä tai edes kirjoitusoikeuksia haluavilta vaadittaisiin luotettavaa tunnistautumista ja väärinkäytöksistä olisi esim. lakiin perustuvia sanktioita. Mutta tämä taas olisi vaatinut jonkun luotettavan tahon hoitamaan tunnistamisen.

Teknisenä ratkaisuna tähän ongelmaan Bitcoin oli erinomaisen näppärä. Ongelma on vain siinä, että ratkaisussa on omat ongelmansa: esim. systeemin on pakko kuluttaa tai vaarantaa jotain arvokasta. Tämän määrä riippuu siitä, kuinka suuri palkinto hakkeroimalla voitaisiin saada. Toisin sanoen, kun esimerkiksi Bitcoinin arvo kasvaa, sen ylläpitoon on tuhlattava enemmän arvokasta sähköä ja tietokoneita niin, että sähkön + tietokoneiden arvo on enemmän kuin kynnysarvo, jonka jälkeen bottiverkon rakentaminen hakkerointia varten olisi kannattavaa.

Bitcoinin energian- ja elektroniikankulutus – jälkimmäinen noin kahden iPhonen verran per transaktio – ei siis riipu teknisistä edistysaskeleista esim. tietokonetekniikassa. Tämmöiset edistysaskeleet vain johtavat pienellä viiveellä siihen, että louhinnan vaikeusaste kasvaa. Bitcoin onkin ihan paraatiesimerkki ns. Jevonsin paradoksista: tehokkuusparannukset eivät vähennä ympäristövahinkoja. Kts. https://jmkorhonen.fi/2021/02/03/jevonsin-paradoksi-eli-miksi-tekniikka-ei-pelasta-ymparistoa/

Toinen sudenkuoppa on se, että Bitcoinin ja yleisemmin lohkoketjujen tekniikka tekee tietokantaan lipsahtavien virheiden korjaamisesta vaikeaa. Tätä mainostetaan usein ominaisuutena sanomalla, että transaktioita ei voi perua eikä tietokantaa muuttaa jälkikäteen.

Mutta tämä meinaa myös esim. sitä, että vaikkapa huijarikauppiailta ei saa mitenkään rahoja takaisin ja käyttäjän tai ohjelmistobugien tekemät virheet ovat lopullisia.

Mitään asiakastukea joka voisi vaikka palauttaa kadotetut salasanat ei myöskään ole, joten jos kadotat salasanasi, rahasi menivät sitten siinä.

Taannoin paljon puhutut, kaiken kuulemma mullistavat ”älysopimukset” kärsivät samasta ongelmasta: jos älysopimukseen sattui jäämään bugi, niin se oli voi voi. (Älysopimuksista on käytetty myös nimeä ”hacker pinata”: ensimmäinen joka löytää bugin saa karkit.)

Mitään näistä kryptovaluuttojen monimutkaisesti ratkaisemisista ongelmista ei tarvitsisi ylipäätään ratkaista, jos voidaan lähteä siitä, että on olemassa joku kohtuullisen luotettava taho joka pitää tilikirjoja tai tunnistaa asiakkaat.

Koska monet kuitenkin haluavat jonkinlaista varmuutta, että esim. tulipalo joka tuhoaa kaikki muistiinpanot ei lukitse samalla elinikäisiä säästöjä pysyvästi käyttökelvottomiksi, niin kryptovaluuttoihinkin on ilmaantunut ”luotettavien tahojen” palveluita esim. tilien ylläpitoon.

Käytännössä on siis niin, että jos halutaan palveluita, varmuutta ja virheenkorjaavuutta mitä keskitetyt ratkaisut kykenevät nykyään helposti tarjoamaan, niin hajautetuista ratkaisuista on tehtävä vähemmän hajautettuja. Nämä eivät tietysti eroa pankeista esimerkiksi riskien suhteen mitenkään, paitsi että niitä koskeva sääntely on olematonta. Tyypillisin tapa miten kryptovaluuttoja varastetaan onkin näiden kolmansien tahojen hakkerointi, tai suoraan huijaustarkoituksessa perustetut ”välittäjät.”

Vastaavanlaisia ongelmia tulee vastaan sitten kun ryhdytään puhumaan lohkoketjujen käytöistä muissa tarkoituksissa: lohkoketjut ratkaisevat monimutkaisella ja hienostuneella tavalla ongelmia, joita useimmissa tapauksissa ei ole olemassa.

Lyhyesti sanoen, lohkoketju on hidas tietokanta. Se voi ratkoa kaikkia sellaisia ongelmia mitä tietokannalla voidaan ratkoa. Jos ongelma on sen luonteinen, ettei se ratkea rakentamalla uusi tietokanta, niin lohkoketjukaan ei voi sitä ratkaista.

Jos taas ongelma on sellainen, että uusi tietokanta voisi sitä helpottaa, niin lähes aina on helpompaa ja järkevämpää käyttää jotain muuta tekniikkaa kuin lohkoketjua ja luottaa esim. käyttäjien tunnistamiseen.

Vain jos tilanne on se, että tietokannan kirjoitusoikeudet pitää jakaa monelle taholle, eikä näitä tahoja voida luotettavasti tunnistaa, lohkoketju saattaa haukkua hintansa takaisin. Tämmöisiä tarpeita on, mutta ne eivät ole yleisiä.

Ylipäätään lohkoketju- ja kryptovaluuttahypessä on vahvasti kyse siitä, että teknisesti ”siisti” ratkaisu etsii ongelmaa. Kun tähän yhdistyy se, että kryptovaluuttojen arvonnousulla spekulointi on tehnyt joistain ihmisistä todella rikkaita, niin kannustimet hypeen ovat valtavat.

Taustalla on implisiittinen ajatus, että sosiaalisia ja poliittisia ongelmia kuten maailman vallan ja vaurauden hyvin epätasainen jakautuminen voitaisiin ratkaista yksittäisillä ihmeratkaisuilla, joiden käyttöönoton jälkeen kyseinen ongelma olisi pysyvästi ratkaistu.

Bitcoin esimerkiksi on ratkaisu ongelmaan ”vihaamme valtiota, verotusta ja keskuspankkeja.” Sen ei olisi ollut pakko olla juuri sellainen, mutta sen kehittäjät sattuivat olemaan libertaareja anarkokapitalisteja.

Tekniikka on aina politiikan ilmentymä, ja Bitcoin on anarkokapitalistisen politiikan ilmentymä. Siksi Bitcoin esimerkiksi perustuu idealle kultakannasta nykyistä ”fiat-rahaa” parempana valuutan pohjana. (Mikään tekninen syy ei edellytä että Bitcoinin pitäisi toimia juuri näin.)

Tässä ajattelussa keskuspankkien kyky painaa rahaa on aina paha koska on mahdollisuus, että kykyä käytetään väärin. Se, että keskuspankeista on hyötyäkin, tai että valtiot ovat pääsääntöisesti kykeneet olemaan käyttämättä tätä kykyä pahasti väärin vuosikymmeniä, on toissijaista.

Bitcoinin taustalla oleva taloustiede ja muu ajattelu on monessa muussakin suhteessa samanlaista dogmaattista äärimmäisyysajattelua. Esimerkiksi jos Bitcoinista todella tulisi, tekniset ongelmat unohtaen, maailman johtava valuutta, todennäköisiä seurauksia olisi esim. valuutan deflatorisuudesta johtuva talouslama.(Deflatorisuus meinaa sitä, että valuutan arvo nousee. Tällöin ihmiset eivät halua käyttää rahaa esim. sijoituksiin vaan jemmaavat sitä, mikä ajaa talouden juntturaan. Vaikka olen sympaattinen ajatukselle talouskasvun hillinnästä, en kannata seinään ajamista.)

Ei olekaan ihme, että suuri osa kryptovaluuttojen puolesta puhuvia on talouspoliittisesti äärimmäisessä päässä muutenkin ja pitää esimerkiksi verotusta varkautena. Jos ideologia on tämä niin krypto on varmasti se oma juttu.

Jos taas sitten on enempi pragmaattinen kuten pyrin olemaan, ja näkee että kaikista ongelmista huolimatta esim. valtioissa ja keskitetyissä ratkaisuissa on joskus joitain etuja, ja aktiivinen finanssipolitiikka on esim. lama-aikana tarpeen, niin kryptot ovat vähemmän hyvä juttu.

Esimerkiksi Bitcoin ei ole ”demokraattinen raha” vaan pienen, teknokraattisen, demokraattisen valvonnan ulkopuolella toimivan eliitin projekti.

Must read @nberpubs paper on #BTC market. Key findings: 1.) 90% of transaction volume is NOT tied to economically meaningful activity 2.) Top 10% of miners control 90% of mining capacity, & 3.) Top 1,000 investors control 3 million BTC. https://t.co/wUvbfdMz8j
— Lee Reiners (@leereiners) October 26, 2021

Kryptovaluuttojen omistus on myös äärimmäisen keskittynyttä – m/Pohjois-Korea – ja ylivoimainen valtaosa käytöstä on spekulaatiota. Tässä spekulaatiossa, kuten kasinoissa yleensä, varmimpia voittajia ovat kasinon pyörittäjät ja pelimerkkejä sekä rulettipöytiä valmistavat.

Kryptoja oikeaan rahaan vaihtavat ja suuromistajat manipuloivat kurssia säännöllisesti omaksi edukseen, koska mitään valvontaa ei käytännössä ole. Esim. wash trading ja muut temput, jotka rahamarkkinalainsäädäntö on kokemuksen kautta kieltänyt, ovat normimenoa kryptomaailmassa.

Väitteet kuten ”niin moni on laittanut rahaa tähän ettei se voi olla huijaus” ovat myös onttoja. Se, että yksittäisestä tulppaaninsipulista maksettiin joskus tuhansia guldeneita, ei tarkoittanut, että tulppaanit olivat 1600-luvun kaikkein hyödyllisimpiä kasviksia tai kasvisten vallankumous.

Ja, loppujen lopuksi, rahan arvo ei perustu siihen minkälainen numero siihen liitetään tai kuinka harvinaista se on, vaan siihen, mitä rahalla saa. Sillä paljon parjatulla ”fiat”-rahalla saa maksettua verot ja ostettua kaikenlaista maailmassa tuotettua asiaa.

Keskusteluissa kryptovaluutoista ja lohkoketjuista on kuitenkin se ongelma, että miljoonat ihmiset ovat laittaneet paljon rahaa kiinni siihen, että kryptovaluuttojen arvo nousisi. Heillä on kaikki kannustimet uskoa, että kyseessä on maailmanmullistus. Kenties tästä syystä kryptovaluuttojen kannattajilla on taipumus suhtautua kaikkeen kritiikkiin hyvin torjuvasti ja hyökkäävästi, ja tätäkin kirjoitusta kommentoimaan yrittää varmasti lukuisia kryptovaluuttoihin sijoittaneita.

On mahdollista että he ovat oikeassa ja kryptovaluutat tai lohkoketjut mullistavat maailman perusteellisesti. Toisaalta, kryptovaluutat tai lohkoketjut eivät ole lunastaneet oikeastaan mitään lupauksistaan 12 vuodessa. Lupaukset muuttuvat, mutta usko maailmanvalloitukseen (ja, kenties vain sattumalta, siitä seuraavaan äkkirikastumiseen) pysyy silti.

Yksi tyypillinen keino kryptovaluuttojen ja lohkoketjujen puolesta puhuttaessa on käyttää monimutkaisten termien sekametelisoppaa. Tämä toimii hyvin vakuuttamaan kuulijat siitä, ettei heidän kannata näyttää tyhmiltä vaan sen sijaan ymmärtää kehua keisarin uusia vaatteita.

Tähän peliin ei kuitenkaan kannata lähteä mukaan. Jos jonkin asian ymmärtää oikeasti, sen hyödyt ja haitat pystyy selvittämään selkokielellä. Tällaista selkokielistä selostusta kannattaa siis aina vaatia.

PS. suosittelen lukemaan myös alunperin vitsinä kehitetyn mutta valtavan arvokkaaksi spekulaatioinstrumentiksi nousseen Dogecoinin kehittäjän arvion kryptovaluutta-alasta. Yhdyn suunnilleen jokaiseen huomioon.

I am often asked if I will “return to cryptocurrency” or begin regularly sharing my thoughts on the topic again. My answer is a wholehearted “no”, but to avoid repeating myself I figure it might be worthwhile briefly explaining why here…
— Jackson Palmer (@ummjackson) July 14, 2021

Elokapinasta ja aktivismista: mitä tutkimus sanoo?

29 syyskuun, 20211 lokakuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ 26 kommenttia

Elokapinan syksyisen kampanjan alkaessa alkoi jälleen myös keskustelu siitä, onko aktivismista ja ”kaduilla istumisesta” mitään hyötyä. Olen itse tutkinut ilmastokriisin torjuntaa työkseni pian 15 vuoden ajan ja uskon tuntevani kohtuullisen hyvin torjunnasta ja sen keinoista käydyn tutkimuskeskustelun. Tältä pohjalta uskallan sanoa ammatillisena mielipiteenäni, että tiedeyhteisön relevantit asiantuntijat ovat lähestulkoon yksimielisesti aktivismin puolella ja pitävät sitä jopa tehokkaimpana keinona, mihin yksityisellä ihmisellä on tavallisesti mahdollisuus.

Sosiologian ja etenkin ympäristösosiologian piirissä on jo pitkään vallinnut laaja yksimielisyys siitä, että yhteiskunnallinen aktivismi on keskeisen tärkeä ilmastonmuutoksen torjunnan voima (esim. Aronoff ym. 2019, Foster ym 2011, York ym 2003). Yhteiskunnallista liikehdintää tarvitaan tuottamaan poliitiikkaan kohdistuvaa painetta muuttaa asioita, ja yleisemmin muuttamaan yhteiskunnallisia asenteita tarvittavat muutokset mahdollistavaan suuntaan. Aikaisempi tutkimus ja poliittinen historia ovat näyttäneet jokseenkin kiistattomasti, että protestit todellakin kykenevät muuttamaan päätöksentekijöiden ja suuren yleisön mielipidettä ja että tällä on suorastaan kriittisen tärkeä vaikutus aktivistien tavoitteiden saavuttamisessa (esim. Andrews et al. 2016, Engler & Engler 2016, Agnone 2007, Schell 2003, Burstein & Linton 2002, Rochon 2000, Gamson & Modigliani 1989, Gamson 1975).

Vaikka ilmastoaktivismin uusimman aallon, johon ilmastolakot ja Elokapina kuuluvat, vaikutuksesta on vielä ilmiön tuoreuden vuoksi vähemmän tutkimustietoa, tutkimustieto antaa vahvoja syitä uskoa, että vaikutus on todellinen. Esimerkiksi Dietz ym. (2015) ja Muñoz ym. (2018) ovat osoittaneet, että ympäristömielenosoituksilla ja aktivismilla on tilastollisesti havaittavissa oleva yhteys pienempiin kasvihuonekaasupäästöihin. Grant ja Vasi (2017) löysivät yhteyden paikallisten ympäristöjärjestöjen ja energiantuotannon CO2-päästöjen vähenemisen välillä. Budgen (2020) havaitsi, että sekä mielenilmaukset että kansalaistottelemattomuus kasvattivat kansalaisten hyväksyntää ilmastotoimille, ilman että aktivismi näkyi mitenkään negatiivisten tunteiden lisääntymisenä – päin vastoin kuin usein teoretisoidaan väitettäessä, että aktivismista olisi enemmän haittaa kuin hyötyä sen ”karkottaessa” potentiaalisesti kiinnostuneita. Swim ym. (2019) mittasivat mielipiteiden muutosta Yhdysvalloissa vuonna 2017 pidettyjen ilmastoprotestien jälkeen, havaiten että protestit lisäsivät selvästi ilmastoaktivismin hyväksyttävyyttä, vähensivät polarisaatiota – päin vastoin kun lähes kaikki ennustivat – ja kasvattivat ihmisten uskoa siihen, että ihmiskunta voi ratkaista ilmastokriisin. Ramelli ym. (2021) tutkivat ensimmäisen maailmanlaajuisen ilmastolakon (15.3.2019) vaikutuksia eurooppalaisten yritysten pörssikursseihin, ja havaitsivat lakon vaikuttaneen selvästi hiili-intensiivisten yritysten pörssikursseihin sekä johtaneen näiden yritysten pidemmän aikavälin tuotto-odotusten heikentymiseen – molemmat selkeitä merkkejä siitä, että markkinat pitävät ilmastoaktivismia toimivana tapana vähentää fossiilisten polttoaineiden ja saastuttavien toimialojen kysyntää ja tarjontaa.

On myös tunnettua, että EU:n käyttöön ottamat standardit ja sääntely leviävät tehokkaasti ympäri maailmaa, koska suurin osa yrityksistä ja maailman maista haluaa säilyttää pääsyn Euroopan markkinoille eikä erillisten versioiden tai lainsäädännön tekeminen ole yleensä kannattavaa. Tämän ”Bryssel-efektinä” tunnetun ilmiön vaikutusten suuruuden tarkka laskeminen on vaikeaa, mutta ilmiöstä itsessään ei ole epäilystä (Bradford, 2012). Ilmastokysymyksessä viimeisin voitto eurooppalaiselle aktivismille saavutettiin, kun jopa Venäjä suunnittelee hiiliveron käyttöönottoa, jotta sen vienti ei täysin romahda EU:n tulevan hiilitullin vuoksi. Yksittäiset venäläiset yritykset ovatkin jo ryhtyneet toimenpiteisiin vähentääkseen päästöjään, jotta ne voivat jatkossakin viedä tuotteitaan Eurooppaan (Ferreira Marques, 2021).

Yleisemmin, ilmastonmuutoksen torjuntaa eli mitigaatiota tutkivien keskuudessa on viimeisen noin kymmenen vuoden aikana vahvistunut käsitys siitä, että ilmastokriisi on pohjimmiltaan poliittinen ja rakenteellinen ongelma johon on puututtava ensi sijassa rakenteita muuttavalla politiikalla, teknisten ratkaisujen ollessa tärkeitä mutta kuitenkin toissijaisia. Esimerkiksi Pirgmaier ja Steinberger (2019) toteavat, että tutkimustietoa ilmastokriisistä ja sen torjunnan keinoista on jo enemmän kuin tarpeeksi: puutetta ei ole tiedoista tai keinoista, vaan poliittisesta halusta ottaa tieto ja keinot käyttöön. Politiikkaan vaikuttamiseksi useat mitigaatiotutkijat, kuten Gardner ym. (2021), Green (2020), McCowan (2020), Gardner ja Wordley (2019) sekä Frid ja Quarmby (2012) esittävät, että ilmastokysymyksen kriittisen tärkeyden ja kiireyden vuoksi jopa yliopistojen ja yliopistojen tutkijoiden tulisi keskittyä tutkimusten ja julkaisujen sijaan politiikkaan vaikuttamiseen ja aktivismiin. Ilmastolakkoja kannattavia tutkijoiden julkilausumia on allekirjoittanut arviolta lähes 40 000 tutkijaa eri puolilta maailmaa, ja 11 000 tutkijaa 153 maasta vaati jo 2019 maailman valtioita julistamaan ilmastohätätilan ja ryhtymään hätätilan mukaisiin toimenpiteisiin. Kuten kenties maailman arvostetuimman tieteellisen julkaisun Naturen asiaa käsitelleessä artikkelissa todettiin, ilmastolakkoilu sai tutkijoilta poikkeuksellisen laajaa tukea, eikä yksikään asiantuntija kritisoinut lakkoa tai pitänyt sitä tehottomana keinona (Warren, 2019). Aktivismin väitetystä ”tehottomuudesta” puhuminen on sen sijaan ilmastokriisin torjuntaa hidastamaan ja estämään pyrkivien denialistien retorisen strategian keskeinen osa, kuten ilmastodenialismin retoriikkaa tutkineet Lamb ym. (2020) toteavat.

Ilmastokriisi on maailmanlaajuinen hätätila ja siihen on vaikutettava kaikkialla maailmassa. Vaikka Suomi on väestöllisesti pieni maa, olemme osa EU:ta, ja on selvää, että EU:n ilmastotoimet – joilla on vaikutusta jopa Venäjään – ovat sitä tehokkaampia, mitä enemmän jäsenvaltiot toimia kannattavat. Ilmastoaktivistit eivät taistele yksin, vaan osana maailmanlaajuista liikettä joka pyrkii, ja kykenee, vaikuttamaan asioihin kaikkialla maailmassa. Tilannetta voidaan verrata sotaan siinä mielessä, että rintaman täytyy pitää kaikkialla, myös pienissä maissa ja vähäpätöisillä rintamilla. Ilmastokriisiä torjutaan siis myös Mannerheimintiellä aivan samalla tavalla kuin Suomen miehittämistä torjuttiin joskus myös Raatteen tiellä, sen sijaan että pohjoisessa taistelleet olisivat vain heittäneet hanskat tiskiin ja voivotelleet, että se tulee sieltä etelästä läpi kumminkin.

Lisäys 1.10.2021: Kollektiivista käyttäytymistä tutkiva tri Roope Kaaronen huomautti, että ”tutkimustiedon perusteella on ihan selkeä kuvio, että pieni ja tiivis määrätietoinen aktiivijoukko voi saada paljonkin muutosta aikaan.” Hän myös nosti esille seuraavat lähdeviitteet: Science-lehdessä julkaistu tutkijoiden kannanotto ilmastolakkojen ja muun suoran aktivismin puolesta (Hagedorn et al. 2019, Concerns of young protesters are justified, Science 364(6436), 139-140); Damon Centolan ja kollegoiden työ kompleksisen käyttäytymisen leviämisen tutkimisessa, esim. https://www.science.org/doi/abs/10.1126/science.aas8827 ja laajemmin kirjoissa Centola 2018, How Behavior Spreads, ja Centola 2021, Change; kansantajuinen tiivistelmä https://penntoday.upenn.edu/news/damon-centola-tipping-point-large-scale-social-change Centola esittää, että uudet normit tulevat ryhmissä säännöllisesti voimaan kun noin neljännes ryhmän jäsenistä on sitoutunut muutokseen. Kaarosen mukaan on haastavaa sanoa miten suuri joukko tarkkaan ottaen saa muutosta aikaan, mutta mekanistisesti ottaen on selkeää, että omistautunut, ”itseään vahvistava” joukko voi kääntää keskitien kulkijoiden suunnan.

Lähteet

Agnone, Jon (2007). Amplifying Public Opinion: The Policy Impact of the U.S. Environmental Movement. Social Forces 85(4):1593–1620. https://doi.org/10.1353/sof.2007.0059

Andrews, Kenneth T.; Beyerlein, Kraig; Tucker Farnum, Tuneka (2016). The Legitimacy of Protest: Explaining White Southerners’ Attitudes toward the Civil Rights Movement. Social Forces 94(3):1021–44. https://doi.org/10.1093/sf/sov097

Aronoff, Kate; Battistoni, Alyssa; Cohen, Daniel Aldana; Riofrancos, Thea (2019). A Planet to Win: Why We Need a Green New Deal. New York: Verso.

Bradford, Anu (2012). ”The Brussels Effect”. Northwestern University Law Review. 107 (1). SSRN 2770634, Columbia Law and Economics Working Paper No. 533.

Budgen, Dylan (2020). Does Climate Protest Work? Partisanship, Protest, and Sentiment Pools. Socius: Sociological Research for a Dynamic World 6. https://doi.org/10.1177/2378023120925949

Burstein, Paul; Linton, April (2002). The Impact of Political Parties, Interest Groups, and Social Movement Organizations on Public Policy: Some Recent Evidence and Theoretical Concerns. Social Forces 81(2):380–408. https://doi.org/10.1353/sof.2003.0004

Dietz, Thomas; Frank, Kenneth A.; Whitley, Cameron T.; Kelly, Jennifer; Kelly, Rachel (2015). Political influences on greenhouse gas emissions from US states. PNAS 112(27), 8254-8259. https://doi.org/10.1073/pnas.1417806112

Engler, Mark & Engler, Paul (2016). This is an uprising: How nonviolent revolt is shaping the 21st Century. Nation Books.

Ferreira Marques, Clara (2021). Economic Reality is Dragging Russia Toward Climate Acceptance. Bloomberg Opinion, August 13, 2021. https://www.bloomberg.com/opinion/articles/2021-08-13/russia-s-economic-reality-is-dragging-it-toward-climate-acceptance

Foster, John Bellamy; Clark, Brett; York, Richard (2011). The Ecological Rift: Capitalism’s War on the Earth. New York: NYU Press.

Frid, A., & Quarmby, L. (2012). Take direct action on climate inaction. Nature 487(38). https://doi.org/10.1038/487038a

Gamson, William A. (1975). The Strategy of Social Protest. Homewood, IL: Dorsey.

Gamson, William A.; Modigliani, Andre (1989). Media Discourse and Public Opinion on Nuclear Power: A Constructionist Approach. American Journal of Sociology 95(1):1–37. https://doi.org/10.1086/229213

Gardner, C. J., & Wordley, C. F. R. (2019). Scientists must act on our own warnings to humanity. Nature Ecology & Evolution 3, 1271–1272. https://doi.org/10.1038/s41559-019-0979-y

Gardner, Charlie J.; Thierry, Aaron; Rowlandson, William; Steinberger, Julia K. (2021). From Publications to Public Actions: The Role of Universities in Facilitating Academic Advocacy and Activism in the Climate and Ecological Emergency. Frontiers in Sustainability 2:679019. https://doi.org/10.3389/frsus.2021.679019

Grant, Don; Vasi, Ion Bogdan (2017). Civil Society in an Age of Environmental Accountability: How Local Environmental Nongovernmental Organizations Reduce U.S. Power Plants’ Carbon Dioxide Emissions. Sociological Forum 32(1):94–115. https://doi.org/10.1111/socf.12318

Green, Jessica F. (2020). Less talk, more walk: why climate change demands activism in the academy. Daedalus 149(4), 151–162. https://doi.org/10.1162/daed_a_01824

Lamb, W. F., Mattioli, G., Levi, S., Roberts, J. T., Capstick, S., Creutzig, F., … Steinberger, J. K. (2020). Discourses of climate delay. Global Sustainability, 3, e17. https://doi.org/10.1017/sus.2020.13

McCowan, T. (2020). The Impact of Universities on Climate Change: A Theoretical Framework. London: Institute of Education.

Muñoz, John; Olzak, Susan; Soule, Sarah A. (2018). Going Green: Environmental Protest, Policy, and CO2 Emissions in U.S. States, 1990–2007. Sociological Forum 33(2):403–21. https://doi.org/10.1111/socf.12422

Pirgmaier, Elke & Steinberger, Julia K. (2019). Roots, Riots and Radical Change – A Road Less Travelled for Ecological Economics. Sustainability 11(7), 2001. https://doi.org/10.3390/su11072001

Ramelli, Stefano; Ossola, Elisa; Rancan, Michela (2021). Stock Price Effects of Climate Activism: Evidence from the First Global Climate Strike. Journal of Corporate Finance, painossa. https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=3544669

Rochon, Thomas R. (2000). Culture Moves: Ideas, Activism, and Changing Values. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Schell, Jonathan (2003). The Unconquerable World: Why peaceful protest is stronger than war. London: Penguin.

Swim, Janet K.; Geiger, Nathaniel; Lengieza, Michael L. (2019). Climate Change Marches as Motivators for Bystander Collective Action. Frontiers in Communication 4:4. https://doi.org/10.3389/fcomm.2019.00004

Warren, Matthew (2019). Thousands of scientists are backing the kids striking for climate change. Nature 567, 291-291. https://doi.org/10.1038/d41586-019-00861-z

York, Richard; Rosa, Eugene A.; Dietz, Thomas (2003). Footprints on the Earth: The Environmental Consequences of Modernity. American Sociological Review 68(2):279–300. https://doi.org/10.2307/1519769

Puheeni ilmastolakossa Turussa 24.9.2021

24 syyskuun, 202124 syyskuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

234 vuotta sitten, 22. toukokuuta 1787, kaksitoista idealistia kokoontui Lontoossa korjatakseen suuren ja muinaisen vääryyden. Jo yli kahdensadan vuoden ajan englantilaiset kauppiaat ja laivanomistajat olivat rikastuneet valtavasti kuljettamalla Afrikasta vangittuja ihmisiä pakkotyöhön Amerikkaan. Vaikka orjuus oli jo tuolloin Ison-Britannian saarilla virallisesti laitonta, orjakauppa oli tuonut suuria vaurauksia etenkin rikkaimmille ja vaurastuttanut myös lukuisia satamakaupunkeja. Orjuuden pahuudesta oli toki puhuttu jo vuosisatojen ajan, mutta bisnes oli bisnestä. Uuden Orjakaupan poistamisen seuran oli tarkoitus laittaa tälle häpeälliselle liiketoiminnalle viimeinkin loppu.

Kuten heitä edeltäneitä orjuuden vastustajia, myös näitä kahtatoista idealistia pilkattiin ankarasti. Piinkovina realisteina itseään pitävät totesivat, että orjuus oli ollut osa ihmiselämää vähintään antiikin ajoista saakka, monen kaupungin ellei peräti koko Ison-Britannian talous oli orjakaupasta riippuvaista, ja sitäpaitsi, sehän kosketti vain ihonväriltään erilaisia kaukana Lontoosta. Miten muutama hupsu aktivisti maassa, jossa orjuus oli jo laitonta, voisi vaikuttaa maailmaan?

Menestys ei ollutkaan välitöntä. Vaikka aktivistien joukko kasvoi tasaisesti, tarvittiin 20 vuotta ennen kuin parlamentti kielsi edes orjakaupan. Vasta 46 vuotta Orjakaupan poistamisen seuran perustamisen jälkeen orjuudesta itsestään tehtiin laitonta koko Ison-Britannian imperiumin alueella. Vasta 78 vuotta seuran perustamisen jälkeen orjuus lopetettiin myös Yhdysvalloissa, Yhdysvaltojen ja orjuuden vastustajien sodittua ja voitettua verisen sodan orjuuden säilyttämiseksi unionista eronneita Etelävaltoja vastaan. Vasta vuonna 1981 viimeinenkin maailman valtio kielsi virallisesti orjuuden. Orjuuden pahuutta ei ole saatu vieläkään täysin kitkettyä, mutta idealististen maailmanparantajien suurtyö muutti silti maailmaa – paljon paremmaksi.

Maailma ei ole kuitenkaan tullut valmiiksi. Nyt elävien sukupolvien suuri työ on toisen vuosisataisen mutta moraalittoman energianlähteen, fossiilisten polttoaineiden, käytön lopettaminen. Fossiilisten polttoaineiden polttaminen ja laajemmin katsottuna luonnon orjuuttaminen ja tuhonta eivät ole ihmisten orjuuttamiseen verrannollisia vääryyksiä, mutta vääryyksiä ne silti ovat.

Onneksi aktivismin historia kertoo, että juuri vääryyksien korjaaminen on yksi ihmisiä kaikkein voimakkaimmin motivoiva voima. Suuret, maailmaa paremmaksi muuttaneet kansanliikkeet ovat aina pohjautuneet moraalisiin eivätkä taloudellisiin kysymyksiin. Orjuus ei loppunut parempien orjien keksimiseen: se loppui, kun riittävän moni ymmärsi, ettei orjuus ollut luonnonlaki vaan suuri vääryys.

Orjakaupan vastustajat haastoivat ajatuksen siitä, että orjuus olisi luonnolliseen järjestykseen kuuluva ilmiö ja ihmiset olisivat omaisuutta jota voisi muitta mutkitta ostaa, myydä tai omistaa. Tarvitsemme nyt vastaavaa ajattelun muutosta meitä ympäröivien ekosysteemien suhteen. Kestävyyskriisimme juurisyynä kun on luonnon rutiininomaiseen hyväksikäyttöön ja kaupallistamiseen perustuva talousjärjestelmä, joka orjuuttaa Maapallon luonnon globaalin talouden palvelukseen hieman samalla tavalla kuin orjuus orjuutti orjat. Yhteiskuntamme eivät tule olemaan kestävällä pohjalla ennen kuin osaamme suhtautua tätä ainoaa kotiamme kanssamme jakaviin lajeihin kumppaneina eikä palvelijoina.

Olen äärimmäisen iloinen nähdessäni teidät kaikki täällä. Teitä on jo nyt enemmän kuin Orjakaupan poistamisen seuran perustajajäseniä, ja tänään ihmiset ympäri maailman yhdistyvät vaatimaan oikeudenmukaisempaa maailmaa. Uskallan luvata, että sellaisen myös tulemme saamaan. Kun jonkin asian perimmäinen vääryys ymmärretään, on vain ajan kysymys, milloin vääryys korjataan.

Siihen saakka kunnes vääryys saadaan korjattua, voi näyttää siltä, ettei aktivismi aiheuta muutosta. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys. Yhteiskunnallinen muutos ei tapahdu tasaisesti vaan pyrähdyksittäin. Kun muutosten perustukset on saatu rakennettua, muutoksen nopeus itsessään yllättää aina tarkkailijat. Kuten talon perustukset, muutoksenkin perustukset ovat kuitenkin enimmäkseen näkymättömissä.

Olen itse tutkinut työkseni kestävyyskriisin ratkaisuja pian 15 vuoden ajan. Tämä aika ei ole ollut helppoa optimismille, ja olen usein tuskaillut, ettei mitään muutosta kuitenkaan tule. Olen nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa tutkijan urani aikana aidosti optimistinen. Monet kehityskulut, sähköautojen valtavan paljon odotuksia nopeammasta yleistymisestä alkaen, ovat nyt niinsanotusti kiihtymisvaiheessa. Se ei vielä näy tilastoissa, mutta voimme jo nyt sanoa, että esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden polttaminen tulee loppumaan tällä vuosisadalla: kysymys on enää tarkasta vuodesta. Kaikista masentavistakin uutisista huolimatta uskon, että elämme nyt kaikkein pimeintä hetkeä: hetkeä juuri ennen auringonnousua.

Tähän hetkeen ei olisi päästy, eikä muutosta tapahtuisi, ilman juuri teitä. Suuret muutokset vaativat sitä, että ihan tavalliset ihmiset toteavat: vääryys on korjattava. Ammatillinen mielipiteeni on, että ilmastolakko ja muu viime vuosien aktivismi on kiihdyttänyt muutosta jo nyt ratkaisevalla tavalla. Ne, jotka väittävät, ettei lakkoilu tai mielenosoittaminen auta itse asiaan, eivät yksinkertaisesti tiedä tai ymmärrä asiasta tai yhteiskunnallisista muutoksista.

En tietenkään tarkoita, että ongelmat olisi jo ratkaistu ja vääryys poistettu. Ilmastokysymyksessä kyseessä ei ole ehkä vielä edes lopun alku, vaan vasta alun loppu. Edessämme on vielä monta vuotta ankaraa kamppailua muutosta hidastavia voimia vastaan, ja uskon, että vielä seuraavalla vuosisadallakin eläville aktivisteille riittää paljon työtä maailman parantamisessa. Maailmasta kun ei tule valmista vielä tälläkään vuosisadalla. Meidän tehtävämme on tehdä kaikki se mitä voimme, ja antaa seuraaville sukupolville paremmat lähtöasemat rakentaa vielä parempi maailma, aivan kuten meitä edeltäneet sukupolvet meille antoivat. Me täällä tänään olemme yksi lenkki satojen ellei tuhansien vuosien ketjussa.

Tämä aktivismin ketju on jo saavuttanut suuria asioita, ja se tulee saavuttamaan niitä lisää. Meillä täällä tänään on suorastaan etuoikeus olla osa ketjua. Sillä, mietin usein, mikä oikeastaan edes voisi olla parempi tapa käyttää ainutkertainen elämänsä, kuin vaatia ja rakentaa parempaa maailmaa kaikille?

Kiitos vielä kerran kaikille teille, jotka käytätte ja olette käyttäneet aikaanne maailman parantamiseen.

Mitä yhteistä on ihmisuhreilla, flunssarohdoilla ja työllisyyspolitiikalla?

22 syyskuun, 202122 syyskuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Helsingin Sanomat uutisoi 21.9. yllättävän tiedon: hallitus on lähellä saavuttaa työllisyysasteen, jollaista ei ole nähty sitten 1980-luvun ja jota hallitukset ovat tuloksetta tavoitelleet vuodesta 2003. Suomen puhuvat päät olivat olleet aikaisemmin lähes liikuttavan yksimielisiä siitä, että edes lähelle tavoitetta ei mitenkään voitaisi päästä ellei tehtäisi lukuisia ”kipeitä päätöksiä” ja ”rakenteellisia uudistuksia,” toisin sanoen leikattaisi köyhimpienkin sosiaaliturvaa ja heikennettäisi työehtoja.

Tavoitetta ei kuitenkaan saavutettu hallituksen toimilla eikä työttömiä kurittamalla, vaan sen syiksi arvellaan ennen kaikkea maailmantalouden odotettua nopeampi palautumisen koronakriisistä ja EU-maiden tällä kertaa vyönkiristyspolitiikan tilalle valitsema elvyttävämpi politiikka. Jää nähtäväksi, ovatko asiantuntijoiden arviot tässä suhteessa tarkempia kuin mitä arviot tavoitteen mahdottomuudesta olivat. Uutinen kuitenkin havainnollistaa hyvin erästä epämiellyttävää totuutta: työllisyyden kaltaisissa ilmiöissä hyvin suuri osa muuttujista on sellaisia, joihin esimerkiksi Suomen hallitus ei voi mitenkään vaikuttaa.

Uutinen ja työllisyyskeskustelu kelpaavat hyvin myös esimerkiksi ilmiöstä, jonka epäilen yhdistävän sekä ihmisuhreja vaatineita uskontoja, flunssarohtoja, että työllisyyspolitiikkaa. Ilmiön nimi on korrelaation sekoittaminen kausaliteettiin.

Ihmisten uhraaminen ei nimittäin ole aina kuulunut ihmisten uskonnollisiin menoihin. Kivikauden keräilijäyhteisöillä oli mitä todennäköisimmin pitkälle kehittyneitä uskomusjärjestelmiä, joiden jäljiltä olemme löytäneet esimerkiksi lukuisia luolamaalauksia ja Venus-figuriineja. Ihmisuhrit olivat silti parhaan tiedon valossa täysin tuntemattomia, kun taas jo ensimmäiset sivilisaatiot harjoittivat ihmisten uhraamista laajalti.

Kenties johtava teoria siitä, miksi ympäri maailmaa on voitu löytää merkkejä ihmisuhreja vaatineista uskonnollisista menoista, selittää ihmisuhrit pidemmän kehityksen huipentumina.[1] Jo varhaisimmat ihmisyhteisöt olivat erinomaisen hyvin perillä luonnon rytmeistä, vuodenaikojen vaihteluista, ja esimerkiksi niiden vaikutuksista saatavissa oleviin ravinnonlähteisiin. Mutta miten selittää, miksi esimerkiksi syksy seurasi aina kesää tai yö päivää? Elävien olentojen täyttämässä maailmassa eläneille kenties kaikkein loogisin selitys oli pitää myös luonnonilmiöitä joko elollisina olentoina – henkinä – tai elollisten olentojen toiminnan seurauksina. Tästä johtopäätöksestä on lyhyt matka ajatukseen, että hengillä voisi olla tunteita kuin ihmisilläkin, ja että esimerkiksi saalista tai sadetta tuovan hengen voisi joko suututtaa väärällä tai lepyttää oikealla käytöksellä.

Uhraaminen kehittyi melko varmasti yrityksenä lepyttää tärkeitä henkiä. Koska suuttunutta ihmistä tai eläintä saattoi lepyttää lahjoilla, oli varmasti vain loogista ajatella, että lahja voisi lepyttää myös suuttuneen hengen, tai ennaltaehkäistä sen suuttumisen. Uhraaja saattoi myös huomata, että uhrilahjat toimivat: jokin aika uhrauksen jälkeen säät selkenivät tai saaliseläimet palasivat. Uhrauksella ei tietysti ollut asiaan mitään vaikutusta, vaan kyseessä oli luonnolle ominainen syklinen ilmiö. Aivan kuten flunssaan lääkkeitä ottava huomaa, että muutaman päivän päästä olo jo paraneekin ja päättelee lääkkeiden auttaneen, samoin niin keräilijät, metsästäjät kuin maanviljelijätkin huomasivat, että jonkin ajan kuluttua uhrauksesta asiat yleensä palasivat enemmän tai vähemmän normaaleiksi. Kenties he eivät olleet aivan varmoja oliko syynä todella ollut hengen vihastuminen ja leppyminen, mutta miksi ottaa riskiä?

Uhrilahjat olivat epäilemättä pitkään pienimuotoisia, kuten esimerkiksi Norjasta Balkanille saakka ulottuneessa perinteessä sitoa pellon viimeiseksi korjatuista vehnäntähkistä ihmishahmo, joka saatettiin esimerkiksi heittää seuraavalle pellolle tai säästää seuraavaan kevääseen, polttaa, ja ripotella tuhka pellolle ennen kylvöä maan hedelmällisyyden varmistamiseksi. Ihmisten siirtyessä keräilystä maanviljelykseen uhreista tuli kuitenkin suhteellisen nopeasti entistä suurempia ja verisempiä. Miksi näin tapahtui?

Teorian mukaan selitys löytyy siitä, että maata viljelevä yhteisö oli erittäin riippuvainen vuodentulosta. Siinä missä keräilijöillä yhden ruoanlähteen hupeneminen oli harvoin katastrofi, maanviljelijöillä sadon epäonnistuminen tarkoitti hyvin luultavasti nälkiintymistä ja kuolemaa. Satoa ja säätä hallitsevista hengistä tuli keskeisen tärkeitä palvonnan kohteita, eikä liene sattumaa, että historiallisella ajalla tunnetut jumalat aloittivat useimmiten uransa taivaan, sään tai sadon jumalina.

Voimme vain kuvitella, millaisia reaktioita vaikkapa kuivuus on varhaisissa maanviljelijöissä herättänyt. Pelissä on ollut oma, lasten, ja kenties koko kylän elämä. Tilanne yksinkertaisesti piti saada normaaliksi; jos henget tai jumalat olivat vihastuneet, heidät piti lepyttää. Luultavasti alkuun uhraukset sään tai sadon jumalille ovat olleet pienimuotoisia. Monesti ne ovatkin ”auttaneet”: kuten flunssa, myös kuivuus loppuu aina ennen pitkää.

Mutta entä kun iskee pidempi kuiva kausi ja uhraukset eivät toistettunakaan tehoa? Ennen pitkää joku on keksinyt, että jumalat ovat niin vihaisia, ettei tavallinen uhri enää riitä. Kenties jumalat janoavat… verta? Kuivuuden vain jatkuessa härkä, sika tai lammas uhrataan – ja katso, pian tämän uuden keksinnön jälkeen kuivuus hellittääkin.

Entä kun vaikkapa kerran vuosisadassa-tason kuivuus iskee, eikä se lopu eläinuhreistakaan huolimatta? Ennen pitkää lähes kaikista kulttuureissa on löytynyt riittävän monta, joiden mielestä nyt tarvitaan vieläkin kipeämpiä päätöksiä. Ja – halleluujaa – huonot ajat loppuvat!

Työllisyyden ja talouskasvun kaltaiset kysymykset ovat niin suuressa määrin yksittäisten maiden politiikasta riippumattomien tekijöiden tuottamia, usein syklisiä ilmiöitä, että esimerkiksi lamaa ja suurtyöttömyyttä voi hyvin verrata kuivuuteen tai tulvaan. Kun lama tai heikko työllisyystilanne pitkittyy, jokaisesta maasta löytyy kasvava joukko ihmisiä, joiden mielestä asioiden korjaamiseksi ja ”markkinoiden”, tuon nykyaikana palvotuimmaksi kohonneen hengen, lepyttämiseksi tarvitaan kovempia toimia ja kipeämpiä päätöksiä. Ennen pitkää näitä päätöksiä saatetaan kokeilla, ja usein talous tai työllisyys ovatkin lähteneet jonkin aikaa päätösten jälkeen nousuun. Poliitikot ja puhuvat päät voivat esitellä tilastoja, joissa näkyy selvä muutos, ja seurakunta nyökyttelee: uhraukset olivat ehkä kovia, ainakin uhratuille jos ei ehkä henkilökohtaisesti juuri minulle, mutta ne auttoivat.

Mutta onko päätöksillä ja muutoksilla yhteys, vai sekoitetaanko korrelaatio kausaliteettiin? Lienee luultavaa, että vähintään osa toimista toimii vähintään osittain. Mutta sen perusteella mitä tiedämme esimerkiksi politiikkatoimien tosiasiallisista työllisyysvaikutuksista, vaikkapa paljon puhutun kiky-sopimuksen tai työttömiä tarkoituksettomasti pompottaneen ”aktiivimallin” kohdalla, ”kipeidenkin” päätösten vaikutukset voivat jäädä hyvin paljon toivottua vähäisemmiksi, vaikka niiden kipeys ei siitä vähenekään. Tästä huolimatta kipeiden päätösten – joillekin muille kipeiden, siis – vaatijoita löytyy aina. Epäilemättä taustalla on vähintään osin sama ihmismielen atavistinen piirre, mikä joskus sai esivanhempamme vaatimaan alttareille verta jumalten lepyttämiseksi.

Uskon silti, että tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä opimme ennen pitkää palvomaan myös jumalia, jotka eivät vaadi ihmisten uhraamista laisinkaan.

Abraham uhraamassa poikaansa — *Lisäys: ”Abraham uhraa tulevat sukupolvet ja muun lajiset eläimet kapitalismin jumalalle.” Kuva Philippe de Champaigne (1602-1624), kuvateksti Tom Pesch.*

Lähteet

[1] Watson, Peter (2005). Ideas: A History from Fire to Freud. Weidenfeld & Nicolson, erityisesti luku 5.

Tasaisempi valta: ”Tasajakoa kokeiltiin Neuvostoliitossa”

3 syyskuun, 20213 syyskuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Luultavasti keskeisin perustelu suurten taloudellisten eriarvoisuuksien sallimiselle on niiden oletettu kannustava vaikutus. Eriarvoisuuksia puolustavien mielestä eriarvoisuuksia tarvitaan motivoimaan ihmisiä tekemään työnsä paremmin ja kehittämään uusia keksintöjä. Väite on pinnallisesti uskottava, ainakin jos syyllistytään loogiseen virheeseen ja pidetään suurten ja kasvavien eriarvoisuuksien ainoana mahdollisena vaihtoehtona täydellistä tasajakoa. Ihmiskunnan historiasta voidaan myös löytää ainakin pintapuolisesti katsoen vakuuttavia esimerkkejä siitä, miten epäreiluksi koettu tulonjako on johtanut tyytymättömyyteen ja työmotivaation hupenemiseen. Kysymystä siitä, millainen tulonjako koetaan epäreiluksi, ja millaisia vaikutuksia eriarvoisuudella todellisuudessa voidaan havaita olevan, käsitellään kuitenkin julkisessa keskustelussa selvästi vähemmän. Vielä tätä kirjoittaessa luultavasti yleisin yksittäinen argumentti eriarvoisuuksien aktiivista rajoittamista vastaan on niinsanottu Neuvostoliitto-kortti: “tasaista jakoa kokeiltiin Neuvostoliitossa, eikä se toiminut.” Näin siitä huolimatta, että tasaisen jaon todellisistakaan ongelmista ei voida millään loogisella tavalla vetää johtopäätöstä, että eriarvoisuuksia ei pitäisi pyrkiä rajoittamaan.

Koska Neuvostoliitto on kuitenkin niin tärkeä osa eriarvoisuuksien rajoittamista vastustamaan mobilisoitua retoriikkaa ja mytologiaa, on syytä katsastaa lyhyesti, miten tulonjako ja talous Neuvostoliitossa todellisuudessa toimivat, ja millainen yhteys nykyisiä teollisuusmaita selvästi vähäisemmällä taloudellisella eriarvoisuudella oli maan talouden kiistämättömiin ja lopulta tuhoisiksi osoittautuneisiin ongelmiin.

Neuvostoliiton talouden ongelma ei nimittäin ollut eriarvoisuuden vähäisyys vaan suunnitelmatalouden jäykkyys ja kyvyttömyys uudistua. Neuvostoliiton taloutta johdettiin hyvin samalla tavalla kuin valtavaa kapitalistista yritystä, ja moni läntinen tarkkailija kutsuikin järjestelmää nimellä “Neuvostoliitto Oy” (Hanson 2003). Käytännössä kaikki aikuiset asukkaat olivat valtion työntekijöitä, ja työn ja tuotannon tavoitteet asetettiin Moskovasta käsin sekä tärkeillä vuotuisilla että kuuluisilla mutta enemmänkin viitteellisillä viisivuotissuunnitelmilla. Vielä 1970- ja 1980-luvuilla arviolta 90 prosenttia Neuvostoliiton bruttokansantuotteesta syntyi keskussuunnitteluvirastojen ohjaamassa tuotannossa, sallitun yksityisen, sormien läpi katsotun harmaan ja laittoman liiketoiminnan ollessa mitättömän pienessä roolissa (Hanson 2003, s. 13). Työn samapalkkaisuutta oli kokeiltu lyhyesti heti vallankumouksen jälkeen, mutta järjestelystä luovuttiin nopeasti. Tulospalkkaus, kuten urakkapalkat ja suunniteltujen tavoitteiden saavuttamiseen sidotut bonukset, olivat Neuvostoliitossa tosiasiassa keskimäärin suuremmassa roolissa kuin samaan aikaan lännessä: esimerkiksi työyksikön johtajilla oli käytännössä aina tulospalkka, ja johtajan vuotuisesta palkasta peräti 40 prosenttia saattoi koostua esimerkiksi tuotanto-, toimitusaikataulu-, tai myyntitavoitteiden saavuttamisesta riippuvista bonuksista (Hanson 2003, s. 19). Työmarkkinat olivat muutamia rajoituksia lukuunottamatta hyvinkin vapaat ja työvoiman vaihtuvuus suurempaa kuin esimerkiksi Japanissa. Parempaa tai paremmin palkattua työtä kaipaava saattoi siis sellaista tavoitella. Rahapalkan lisäksi kannustimina toimivat monenlaiset edut, kuten pääsy parempiin asuntoihin tai etuoikeus harvinaisten tuotteiden ostamiseen. Jos ahkeruuden ja tulosten mukaan palkitseminen riittäisi toimivaan talousjärjestelmään, Neuvostoliitolla ei olisi pitänyt olla mitään ongelmia.

Vuosikymmenien ajan Neuvostoliiton talous toimikin itse asiassa suhteellisen hyvin. Parhaiden jälkikäteisten arvioiden mukaan maan bruttokansantuotetta melko hyvin vastaava mittari nousi vielä 1970-luvun puoliväliin saakka ripeää tahtia, ja etenkin Stalinin kuoleman jälkeen maan johtajaksi nousseen Nikita Hruštšovin valtakaudella (1953-64) tavallisten kansalaisten elintaso nousi niin selvästi, että läntisetkin tarkkailijat pitivät täysin mahdollisena, että Neuvostoliiton kansalaisten elintaso ohittaa ennen pitkää kapitalististen maiden elintason.

Saavutuksia tarkastellessa on tärkeää huomioida myös lähtötaso: Neuvostoliitto oli syntynyt feodalismista teollisuusmaaksi vasta siirtymässä olleen Venäjän vallankumouksesta, raunioitunut kertaalleen vallankumousta seuranneessa sisällissodassa ja joutunut kehittämään esimerkiksi teollisuutensa pääasiassa omin voimin länsimaiden taloussaarron vuoksi, kärsinyt valtavia taloudellisen ja inhimillisen pääoman menetyksiä Stalinin vainoharhaisen hirmuvallan alla, ja lopuksi lähestulkoon tuhoutunut apokalyptisessa sodassa natsi-Saksaa vastaan. Kaikesta tästä huolimatta Neuvostoliitto nousi vain parissa vuosikymmenessä maailman ylivoimaisesti rikkaimman maan, toisesta maailmansodasta vain vahvistuneen Yhdysvaltojen koko historian suurimmaksi uhaksi ja voitti avaruuskilvan kaksi ensimmäistä erää lähettämällä sekä ensimmäisen satelliitin että ensimmäisen ihmisen avaruuteen. (Matala lähtötaso on toki syytä ottaa huomioon myös talouskasvulukemia arvioitaessa: nollapisteestä aloittaessa kasvuprosentit voivat olla hyvinkin suuria.)

Kuten esimerkiksi Neuvostoliiton taloushistorian kirjoittanut Philip Hanson totesi, Neuvostoliiton talousjärjestelmässä merkillepantavaa ei ole niinkään sen tehottomuus vaan se, että kaikista keskusjohtoisen jäykkyyden, korruption, ja ideologisen dogmaattisuuden aiheuttamista valtavista ongelmista huolimatta se toimi yli puoli vuosisataa. Suunnitelmatalous osoittautui toimivaksi maatalousvaltaisen ja takapajuisen maan teollistamisessa ja tuotannon kasvattamisessa, ja se tuotti järjestelmän, jossa talouskriisit ja työttömyys olivat käytännössä tuntemattomia ongelmia.

Neuvostoliiton kansantuotteen kehitys (Hanson 2003, s. 5).

Järjestelmän rakenteelliset heikkoudet olivat silti valtavia ja jälkikäteen ilmiselviä. Tuotanto suunniteltiin ennen kaikkea keskussuunnittelijoiden ja tuotantolaitosten johtajien välisenä neuvotteluna, jossa tehtaanjohtajilla oli erittäin suuri – ironista kyllä – rahallinen kannustin saada läpi suunnitelmia, jotka olisi mahdollisimman helppo toteuttaa, sen sijaan että heillä olisi ollut kannustimia tuottaa tuotteita joita ihmiset halusivat tai tarvitsivat. Talouden keskussuunnittelu vaati suunnatonta byrokratiaa ja piinallista mikromanageerausta: vaikkapa terästehtaiden tuotantosuunnitelmaa laatiessa keskussuunnittelijoiden tuli kyetä arvioimaan tarkasti ei vain tuotannon vaadittua kokonaismäärää, vaan myös se, kuinka paljon minkäkinlaista teräslevyä, putkea tai muuta tuotetta terästä raaka-aineenaan käyttävät tehtaat kaiken kaikkiaan seuraavana vuonna tarvitsivat. Kaiken suunnitteluun tarvittavan tiedon keskitetty kerääminen ja käsittely oli mahdoton ongelma, kuten tämän suunnitelmatalouden keskeisen heikkouden havainnut Friedrich Hayek jo vuonna 1945 osoitti. Mitä enemmän taloudellista valtaa keskitettiin pois yksittäisiltä ihmisiltä ja työntekijöiltä, mitä enemmän tietoa käsiteltiin, kerättiin ja koostettiin keskussuunnittelijoiden käyttämiksi tilastoiksi ja tunnusluvuiksi, sitä enemmän tärkeää informaatiota menetettiin.

Paperilla suunnitelmat saatiin toimimaan, mutta käytännössä tuloksena oli samanaikaisesti sekä puutetta että haaskausta. Ongelmia pahensi entisestään poliittisista syistä tehty päätös määrätä keskitetysti sekä tuotantomääristä että tuotteiden hinnoista: kun hinta ei välittänyt tuottajille tietoa tuotteiden kysynnästä, eikä se muuttunut tuotteiden saatavuuden mukaan, kauppojen hyllyt olivat toistuvasti tyhjiä ja tuote-erän saapuessa kaupan ovelle muodostui pitkiä jonoja. Kuten esimerkiksi virolainen Lauri Vahtre kertoo neuvostoelämän monia absurdiuksia valottavassa kirjassaan, ihmisillä oli tapana hamstrata mahdollisuuden tullen kaikkia niitä tuotteita, jotka tiedettiin harvinaisiksi, ja käydä sitten niillä vaihtokauppaa saadakseen oikeasti haluamiaan asioita. Kadulla kiemurtelevaan jonoon kannatti liittyä, vaikkei edes tiennyt mitä jonotti: todennäköisesti tarjolla oli jotain harvinaista, minkä kenties voisi vaihtaa johonkin hyödylliseen. (Vahtre 2010)

Ongelma ei kuitenkaan ollut kannustimien saati eriarvoisuuden vähäisyys, kuten Neuvostoliittoon liitetty mytologia antaa usein ymmärtää. Neuvostoliiton taloushistoria onkin esimerkki ennen kaikkea siitä, että kannustimet, tulospalkkiot ja muut teoriassa ahkeruudesta ja suorituksista palkitsevat järjestelmät voivat johtaa myös hyvin huonoihin lopputuloksiin. Kannustinjärjestelmät kun olivat Neuvostoliitossa tavallisia, mutta ne eivät kannustaneet kilpailemaan uusilla tuotteilla tai paremmalla laadulla. Tuotantotavoitteiden täyttämisen ja sitä kautta tuotantolaitosten johtajien bonusten kannalta esimerkiksi uuden tekniikan käyttöönotto tai parannuksen toivossa tehdyn muutoksen tekeminen tuotantoprosessiin oli lähinnä riski. Palkkapussin kannalta järkevintä oli tuottaa tuotteita, jotka oli mahdollisimman helppo ja halpa valmistaa, mutta jotka silti täyttivät vuotuisen tuotantosuunnitelman vaatimukset. Uutta tekniikkaa otettiin käyttöön lähinnä uusia tuotantolaitoksia rakennettaessa, keskusjohdon rajallisen huomiokyvyn suuntautuessa johonkin asiaan, tai asevarustelukilvan paineessa (Hanson 2003, s. 21). Neuvostoliitossa taloudelliset kannustimet kannustivat tekemään asioita talouden kirjanpidon silmissä oikein, mutta ne eivät kannustaneet tekemään oikeita asioita. Yhtäläisyydet kirjoitushetkellä vallitsevaan järjestelmään, jossa esimerkiksi luonnon tuhoaminen on useimmiten talouden kirjanpidossa oikein, ja luonnon säästämisestä eli oikean asian tekemisestä enemmänkin rangaistaan, ovat silmiinpistäviä.

Neuvostoliiton talousjärjestelmän keskeinen ja lopulta kohtalokkaaksi osoittautunut vika oli ihmisten taloudellisen vallan ja vapauksien lähes täydellinen puute. Ihmisillä oli merkittäviäkin kannustimia täyttää Neuvostoliitto Oy:n johtajien määräämät urakat ja työtavoitteet, mutta taloudellista valtaa lähinnä sen verran, että he saivat päättää, mitä saatavilla olleista tuotteista he palkkioillaan hankkivat. Työtä oli pakko tehdä huolimatta siitä, miten ilmiselvästi typerää se oli, mutta yritteliäisyys oli lähes mahdotonta: uusien tuotteiden tuotannon aloittaminen ilman ylemmän tahon hyväksyntää saattoi olla suorastaan rikollista, kuten useimmissa tapauksissa oli myös oman yrityksen perustaminen jotain tarpeelliseksikin tiedettyä tuotetta valmistamaan. Keskusjohtoisuus ja marxismi-leninismin ideologia, joka edellytti “tuotantovälineiden” pitämistä valtion monopolina, tarkoitti, ettei valtio voinut sallia yksityisten ihmisten kilpailevan valtion omistamien tuotantovälineiden kuten tehtaiden kanssa.

Mikään näistä todellisista ja Neuvostoliiton talouden ja diktatuurin sortumiseen johtaneista ongelmista ei aiheutunut “liian suuresta tasa-arvoisuudesta.” On täysin mahdollista kuvitella järjestelmä, jossa ihmisille taataan ihmisarvoiseen elämään riittävä määrä taloudellista valtaa ja laaja-alainen taloudellinen vapaus samaan aikaan kun vapauksien seurauksina syntyviä eriarvoisuuksia rajoitetaan aktiivisesti. Koska tällaisessä järjestelmässä useammalla ihmisellä olisi riittävästi taloudellista valtaa esimerkiksi kouluttautua pidemmälle, kehittää uusia keksintöjä tai perustaa oma yritys, tuloerot hyväksyvä mutta niitä voimakkaasti rajoittava järjestelmä olisi ainakin teoriassa innovatiivisempi ja ketterämpi kuin teollisuusmaissa vallitseva, suuret ja periaatteessa rajattomatkin eriarvoisuudet ja taloudellisen vallan keskittymisen hyväksyvä järjestely. Myös käytännössä näin näyttää olevan: suuremman tasa-arvoisuuden tuoma laajemmalle levinnyt taloudellinen valta ja vapaus on hyvin todennäköisesti merkittävä syy siihen, miksi tasaisemman tulonjaon maat pärjäävät lähes poikkeuksetta useimpia epätasaisemman tulonjaon maita paremmin talouden dynaamisuutta ja innovatiivisuutta mittaavissa tutkimuksissa. Niinpä Neuvostoliiton käyttäminen vasta-argumenttina eriarvoisuuden rajoittamiselle kertoo lähinnä argumentin esittäjän tietämättömyydestä tai luottamuksesta siihen, ettei Neuvostoliitto-argumentin kuulija kykene ottamaan historiasta selvää.

Tämä kirjoitus on osa Tasaisempi valta-kirjaprojektin luonnosta.

Mainitut lähteet

Hanson, Philip (2003). The Rise and Fall of the Soviet Economy: An Economic History of the USSR from 1945. London: Routledge.

Vahtre, Lauri (2010). Absurdin suurvalta: Elämää neuvostojärjestelmässä. Juva: WSOY.

Tasaisempi valta: Unilateralismin kirous, eli miksi tekno-optimismi voi olla vaarallista (ja vaatii reilumpaa jakoa)

9 kesäkuun, 20219 kesäkuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Optimismi on itsessään toivottava luonteenpiirre. Mutta kun optimismi yhdistyy suureen valtaan, ja varsinkin kun suuresta vallasta seuraa käsitys omasta erinomaisuudesta, optimismista seuraa helposti suuria ongelmia. Syynä tähän on niinsanottu unilateralismin kirous: se, että yksittäinen ihminen voi toisinaan tehdä päätöksiä, joilla on suuria vaikutuksia moniin muihin ihmisiin, johtaa hyvin usein keskimäärin huonoihin päätöksiin.

Ajatellaan yksinkertaisen esimerkin vuoksi, että joukko ihmisiä on järjestämässä yhdelle ystävälleen yllätysjuhlia. Yksi järjestäjistä kuitenkin ajattelee, että juhlien kohdetta pitäisi varoittaa, ettei hän suunnittele samalle päivälle muita menoja. Tämä on tietenkin aivan ymmärrettävä huoli. Niinpä hän päättää kertoa juhlien kohteelle, että hänen täytyy olla tiettynä päivänä tietyssä paikassa – ja tulee joko tarkoituksella tai vahingossa lipsauttaneeksi, että hänelle ollaan suunnittelemassa juhlia. Yksi ihminen omalla päätöksellään tuli siis pilanneeksi koko joukon järjestämän yllätyksen. Voi hyvin olla, että kyseisellä ihmisellä oli esimerkiksi muita järjestäjiä parempaa tietoa siitä, ettei juhlien kohde pidä yllätyksistä. Mutta voi myös olla, että tieto oli väärä: kenties yllätyksen paljastanut on luullut virheellisesti, kenties hyvistä tai kenties huonoista syistä, että juhlakalu ei pidä yllätyksistä, ja paljastuksellaan tulee pahoittaneeksi sekä järjestäjien että juhlien kohteen mielen.

Vastaavanlaiset tilanteet ovat elämässä yleisiä. Ihmiset eivät ole aina kovinkaan hyviä arvioimaan tekojensa seurauksia tai varsinkaan niiden vaikutuksia toisiin ihmisiin. Niinpä voimme lukea säännöllisesti, miten hyvissä aikomuksissa tehty teko osoittautuikin katastrofiksi. (Näiden tarinoiden yleisyys johtuu tosin myös siitä, että “hyvää tarkoittava tekikin pahaa” on tarina, joka on konservatiiveille ja toimittajille kuin kissanminttu kissoille.) Kun tämä ilmiö johtuu siitä, että päätöksen teon tekemisestä on tehnyt yksittäinen ihminen tai suhteellisen pieni ihmisjoukko, joka on arvioinut teon seuraukset väärin, kutsumme ilmiötä yksipuolisen toiminnan eli unilateralismin kiroukseksi. (Bostrom et al. 2016, Lewis 2018, Ord 2020)

Unilateralismin kirous syntyy, kun monilla toimijoilla on mahdollisuus tehdä omin päin jotakin, jolla voisi olla suuria vaikutuksia toisiin toimijoihin, riippumatta siitä, kuka tämän toimenpiteen – kutsuttakoon sitä vaikka nimellä vallankäyttö X – varsinaisesti tekee. Haluan korostaa, että unilateralismin kirouksessa kyse ei ole siitä, että X olisi itsestäänselvästi huono asia. Unilateralismin kirous tarkoittaa sitä, että mitä useammalla ihmisellä on valta tehdä suuria päätöksiä joiden seurauksia ei voida arvioida tarkasti, sitä todennäköisempää on, että jopa täysin pelkkää hyvää haluavat ihmiset tulevat tehneeksi päätöksiä, jotka ovat kaikille keskimäärin huonompia kuin ne voisivat olla.

Ensimmäinen esimerkkimme yllätysjuhlista on suhteellisen harmiton. Niin kauan kun yksilöiden valta vaikuttaa ympäristöönsä tai toisiin ihmisiin on rajallinen, unilateralismin kirous on enemmänkin harmin kuin huolen aihe. Mutta mitä tapahtuu, kun tekniikka kehittyy niin pitkälle, että jonkin teknisen järjestelmän käyttöönotto uhkaa kaataa demokratian tai vapauttaa maailmaan tappavan taudin?

Tämä ei ole valitettavasti pelkkää teoriaa. Vuonna 2002 joukko New Yorkin valtionyliopiston tutkijoita onnistui rakentamaan keinotekoisen polioviruksen. Vähän myöhemmin, vuonna vuonna 2016 ryhmä kanadalaisia tutkijoita käytti tieteellisessä julkaisussa julkaistua, 40 vuotta aiemmin sukupuuttoon kuolleen hevosrokkoviruksen DNA-koodia tilatakseen DNA-synteesiin erikoistuneelta yritykseltä hevosrokkoviruksen geneettisen koodin rakentamiseksi tarvittavat DNA-pätkät. Kokoamalla näistä pätkistä kokonaisen DNA-ketjun ja ruiskuttamalla sen soluihin, jotka oli tartutettu toisella rokkoviruksella, solut saatiin tuottamaan tartuttamiskykyisiä hevosrokkoviruksia. Toisin sanoen, tutkijat onnistuivat herättämään henkiin taudin, joka oli jo onnistuttu hävittämään maailmasta.

Eikä siinä vielä kaikki: hevosrokko on läheistä sukua isorokolle, yhdelle tappavimmista tartuntataudeista koskaan. Jos hevosrokon henkiinherättäminen onnistuu, on lähes varmaa, että myös isorokon herättäminen henkiin onnistuisi (Kupferschmidt 2017). Potentiaalisesti vaarallisten taudinaiheuttajien tutkimuksen ja erityisesti niiden henkiinherättämisen piti olla tarkoin säänneltyä, mutta mikään valvontaelin ei kiinnittänyt kanadalaisten työhön mitään huomiota ennen kuin he julkaisivat tuloksensa. Tutkijaryhmä tarvitsi hevosrokon henkiinherättämiseen yhteensä noin 100 000 dollaria, ja esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO:n tapauksesta laatimassa raportissa todettiin, ettei suoritukseen tarvittu “erityisiä biokemiallisia tietoja tai taitoja, merkittävää rahoitusta tai kovin paljon aikaa” (WHO 2017). WHO oli todennut jo 2015, että isorokon rakentaminen keinotekoisesti olisi tekniikan kehityksen ansiosta tästedes täysin mahdollista, ja isorokon hävittäminen, yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista koskaan, saattaisi koska tahansa osoittautua väliaikaiseksi helpotukseksi. Hevosrokon henkiinherättäneet tutkijat puolustivat tekoaan sillä, että synteettinen biologia voisi pian mahdollistaa täysin uudenlaisten, isorokkoa paljon vaarallisempienkin taudinaiheuttajien rakentamisen, että joku tekisi ennen pitkää saman kokeen joka tapauksessa, ja että synteettisten virusten tutkiminen helpottaisi vastalääkkeiden ja rokotteiden kehittämistä.

Tekivätkö tutkijat oikein? On ilmeistä, että pelkkä tieto siitä, että synteettisellä biologialla voidaan luoda isorokon kaltaisia viruksia, lisää houkutusta siihen, että joku ryhmittymä yrittää käyttää tekniikkaa esimerkiksi “tuomiopäivän aseen” rakentamiseen. Toisaalta, kuten kanadalaista ryhmää johtanut David Evans puolusti työtään, virusten toiminnan parempi ymmärtäminen voisi auttaa kehittämään parempia rokotteita ja kenties joskus jopa uusia hoitoja syöpään. Tätä kirjoittaessa, vuonna 2021, on vielä aivan liian aikaista sanoa, oliko päätös viruksen henkiinherättämisestä oikea. On kuitenkin selvää, että henkiinherättäjät ottivat valtavan riskin – kysymättä keneltäkään.

Vastaavia tilanteita voidaan kuvitella kymmenittäin. Tiedämme esimerkiksi, että ilmastokriisin kärjistyessä ja maapallonmuokkaustekniikoiden kehittyessä kymmenet maat, ja jopa yksittäiset miljardöörit, voisivat halutessaan alentaa Maapallon keskilämpötilaa ruiskuttamalla yläilmakehään auringon säteitä heijastavia rikkiaerosoleja. Tällaisellä toimenpiteellä olisi mitä todennäköisimmin laajakantoisia vaikutuksia, mutta olisi silti erittäin vaikea, käytännössä mahdoton arvioida etukäteen, mitä ja kuinka vakavia ne olisivat. Voimme pitää myös päätöstä aloittaa sota tai tehdä terrori-isku unilateralismin kirouksina: tällaisiä päätöksiä tekevät puolustavat tavallisesti päätöstään itselleen ja aateveljilleen sillä, että he tavoittelevat toisille parempaa maailmaa.

Voimme itse asiassa osoittaa matemaattisesti, että unilateralismin kirous puree jo varsin pienissä ihmisjoukoissa. Bostromin ym. (2016) esittämän esimerkin mukaisesti, ajatellaan että vain viisi toimijaa on päättänyt, että tekee asian X mikäli sen vaikutukset ovat hänen mielestään positiivisia, mutta heidän arvionsa X:n positiivisuudesta ovat vähintään jossain määrin virheellisiä: he voivat sekä yli- että aliarvioida X:n hyödyt. Bostromin esimerkissä X:n hyödyt voivat olla jotain miinus kolmen ja plus kolmen välillä ja toimijoiden arvioissaan tekemä virhe voi olla enintään ± 1; todennäköisyys sille, että vähintään yksi viidestä toimijasta tekee X:n, on 50 prosenttia jo silloin jos X:n todelliset hyödyt ovat miinus yksi. On tietenkin selvää, että jos X:n haitat ovat kovin suuret, todennäköisyys sille, että kukaan tekisi X:ää, ovat pienet. Mutta kuten esimerkki osoittaa, on täysin mahdollista, että ihmisjoukot tekevät keskimäärin huonoja valintoja vaikka kaikki yrittäisivät tehdä parhaansa.

Unilateralismin kirouksen inhottavimpiin piirteisiin kuuluu se, että se riivaa erityisesti optimisteja. Optimisti yliarvioi paljon todennäköisemmin X:n hyviä puolia ja aliarvioi sen haittoja. Erityisesti jos kyseinen henkilö on jollain tavalla vahvasti sitoutunut X:ään, esimerkiksi tekemällä työuransa X:n parissa tai sijoittamalla siihen omaisuuttaan, hänellä on luonnollinen taipumus uskoa tehneensä oikeita valintoja ja X:n olevan hyvä idea. Vastaavasti, hänellä on suuri motiivi aliarvioida X:n haitat ja olla uskomatta niitä, jotka kenties yrittävät varoittaa X:n voivan aiheuttaa ongelmia. Hän ei kuitenkaan tarkoita pahaa, päin vastoin: mitä todennäköisimmin hän uskoo, että X on hyväksi kaikille, kenties jopa paras keksintö sitten valmiiksi viipaloidun leivän. Unilateralismin kirous on juuri siinä, että toimijan motiivit saattavat olla tahrattoman puhtaat ja hän saattaa ajatella täysin epäitsekkäästi vain yhteistä parasta. Mutta koska hän ei voi tietää tarkasti, mitä seurauksia teolla X on, voi käydä niin, että hyvissä aikomuksissa tehty teko aiheuttaakin vakavia ongelmia.

Mitä suurempi voima yksilöillä on, eli mitä suurempia X:n vaikutukset voivat olla, sitä enemmän tämä niinsanottu unilateralismin kirous voi aiheuttaa ongelmia muille ihmisille. Ja tästä pääsemme takaisin tämän kirjan aiheeseen: maailmassamme eniten valtaa käyttävät ihmiset ovat tyypillisesti optimisteja ja usein myös niin varmoja omasta erinomaisuudestaan, että heidän voi olla äärimmäisen vaikea kuunnella kriitikoita ja uusien ideoiden ongelmista varoittavia.

Kuunnellaanpa vaikka Facebookin perustajiin kuuluvaa Mark Zuckerbergiä, jonka perustama yritys on ehkä enemmän kuin yksikään toinen vastuussa 2010-luvulla nähdystä demokratian rapautumisesta ja äärioikeiston noususta.

“Yksi suosikkisanontojani on että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: optimisteja ja pessimistejä. Ja sanonta kuuluu, että optimistit ovat yleensä menestyviä, ja pessimistit oikeassa. … Ajatus on, että jos uskot että jokin tulee olemaan kauheaa ja tulee epäonnistumaan, yrität löytää todisteita jotka todistavat sinun olevan oikeassa. Tämä on sitä mitä pessimistit tekevät. Mutta jos ajattelet että jokin on mahdollista, niin yrität keksiä tapoja, millä se saataisiin toimimaan. Ja vaikka teet matkan varrella virheitä ja vaikka ihmiset epäilevät sinua, pusket vain eteenpäin kunnes löydät jonkin tavan saada asiat tapahtumaan.” (Mark Zuckerberg 2017, lähteessä Clifford 2017)

Zuckerbergin viesti on oikein hyvä ja inspiroiva – jos matkan varrella sattuvat virheet eivät ole luokkaa “hupsis, tuhosimme demokratian” tai ”oho, annoimme työkalut kansanmurhan toteuttamiseksi.” Eikä Zuckerberg, joka lanseerasi Facebookille sisäiseksi motoksi “liiku nopeasti ja särje asioita” (emme tiedä, tarkoittiko hän asioilla demokratioita tai kansanryhmiä), ole yksin. Viisivuotisessa, tuhat ihmistä käsittäneessä tutkimuksessaan Olga Stavrova ja Daniel Ehlebracht totesivat, että kaksi kolmesta rikastuneesta sanoi optimismin olleen kriittisen tärkeää heidän menestykselleen (Stavrova & Ehlebracht 2015). Vastaavasti, tutkimuksessa on havaittu, että masentuneet ihmiset – ne Zuckerbergin mainitsemat pessimistit – saattavat itse asiassa tehdä keskimäärin paljon realistisempia arvioita todellisuudesta (Feltham 2016). Kenties optimistit ovatkin itse asiassa harhaisia? Kuulemme silti jatkuvasti, miten optimistinen asenne ja riskien ottaminen ovat tärkeää elämässä menestymiselle. Näin epäilemättä onkin. Mutta ajatelkaamme nyt tätä kuviota systeemiteorian kannalta.

Mitä unilateralismin kirous ennustaa todennäköisiksi seurauksiksi, kun optimistiset, omasta erinomaisuudestaan vakuuttuneet, usein johonkin tekniikkaan henkistä arvovaltaansa tai konkreettista omaisuuttaan sijoittajeet ihmiset keräävät vuosi vuodelta aina vähän enemmän valtaa, samalla kun tekniikan voima kasvaa?

Onneksi unilateralismin kirouksen ei tarvitse olla kohtalo. Esimerkiksi Bostrom ym. (2016) esittävät muutamia teoriassa toimivia ratkaisuja ongelmaan. Ensimmäinen teoreettinen puolustuslinja unilateralismin kirousta vastaan on “rationaalisempi” päätöksenteko. Jos vallankäytön X hyödyt ja haitat voidaan arvioida tarkemmin ja yksikäsitteisemmin, riski huonoista valinnoista vähenee – teoriassa. Käytännössä tämä voi kuitenkin olla hyvin vaikeaa saavuttaa. Siksi käytännössä tärkeämpi puolustuslinja on keskusteleva, deliberatiivinen päätöksenteko. Mitä enemmän ihmiset keskustelevat toisten ihmisten – ja eritoten erimielisten ihmisten – kanssa ennen päätöksen tekemistä, sitä realistisempia heidän arvionsa vallankäytön X hyödyistä ja haitoista (yleensä) ovat. Tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista, tai keskustelukumppaneita ei välttämättä ole tarpeeksi. Siksi kolmas puolustuslinja kirousta vastaan on siirtää vastuu päätöksistä suuremmalle joukolle ihmisiä. Kollektiivinen päätöksenteko ei ole vailla omia ongelmiaan, mutta esimerkiksi suurista päätöksistä äänestäminen on monesti viisaampaa kuin yksilöiden yksipuoliset toimenpiteet. Voimme myös ajatella, että säädämme lakeja tai rakennamme teknisiä esteitä estämään yksipuolisen päätöksenteon: esimerkiksi ydinaseiden laukaisu vaatii yleensä sitä, että kaksi tai useampi henkilö kääntää itsenäisesti laukaisuavainta. (Järjestely ei tosin poista sitä ongelmaa, että esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentti voi tiettävästi yksinään päättää, että ydinaseet laukaiseville lähetetään käsky laukaista aseet.) Voimme myös esimerkiksi sopia, että unilateralistisessa tilanteessa vallankäyttö X tehdään vain jos tekijä voi olla varma, että enemmistö niistä, jotka voisivat tehdä päätöksen, olisivat samaa mieltä.

Lopuksi, voimme rakentaa maailman, jossa yksipuolisen vallankäytön mahdollisuudet ovat rajallisia, ja yksilöillä on riittävästi valtaa suojautuakseen, edes kollektiivisesti, yksipuolisen vallankäytön riskeiltä. Tämä tapahtuu jakamalla resursseja reilummin.

Mikään näistä ja muista strategioista ei ole ehdottoman luotettava lääke unilateralismin kiroukseen. Mutta yhdessä uskon niiden kykenevän pienentämään todella vakavien seurausten todennäköisyyttä niin paljon, että lajillamme on aikaa saavuttaa täysi potentiaalimme.

Lähteet

Bostrom, Nick; Douglas, Thomas; Sandberg, Anders (2016). The Unilateralist’s Curse and the Case for a Principle of Conformity. Social Epistemology 30(4), 350-371. http://dx.doi.org/10.1080/02691728.2015.1108373

Feltham, Colin (2016). Depressive Realism: Interdisciplinary perspectives (Explorations in Mental Health). Routledge.

Kupferschmidt, Kai (2017). How Canadian researchers reconstituted an extinct poxvirus for $100,000 using mail-order DNA. Science, July 6, 2017. doi:10.1126/science.aan7069 https://www.sciencemag.org/news/2017/07/how-canadian-researchers-reconstituted-extinct-poxvirus-100000-using-mail-order-dna

Lewis, Gregory (2018). Horsepox synthesis: A case of the unilateralist’s curse? Bulletin of the Atomic Scientists February 19, 2018. https://thebulletin.org/2018/02/horsepox-synthesis-a-case-of-the-unilateralists-curse/

Ord, Toby (2020). The Precipice: Existential Risk and the Future of Humanity. New York: Hachette Books.

Stavrova, Olga & Ehlebracht, Daniel (2015). Cynical Beliefs About Human Nature and Income: Longitudinal and Cross-Cultural Analyses.Journal of Personality and Social Psychology 110:1, 116-132. http://dx.doi.org/10.1037/pspp0000050

WHO (2017). Advisory Committee on Variola Virus Research: Report of the Eighteenth Meeting. Geneva, Switzerland: World Health Organization.

Suomen täytyy tukea palestiinalaisia ja asettaa Israel kauppasaartoon

12 toukokuun, 202112 toukokuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Suomalaisten tulisi muistaa millaista on olla pieni, yksinäinen kansa suuren vihollisen hyökkäyksen kohteena, ja tukea palestiinalaisia heidän vastarinnassaan Israelin apartheid-hallintoa vastaan.

Viime päivien tapahtumat ovat vain viimeisin muistutus Israelin vuosikymmeniä kestäneen miehityksen palestiinalaisille aiheuttamasta epäreiluudesta. On ilmiselvää, että Israelin toimintaa ohjaa nykyään ennen kaikkea äärinationalistinen, ääriuskonnollinen suur-Israel-ajattelu. Palestiinalaisille, joista aniharva oli edes syntynyt silloin kun Israel turvallisuussyihin vedoten miehitti valloittamansa alueet, se tarkoittaa rotusortoa ja hidasta kansantuhontaa.

Kun jopa arvostettu mutta kannanotoissaan varovainen ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch pitää Israelin systemaattisesti juutalaisia suosivaa ja palestiinalaisia syrjivää politiikkaa apartheidinä eli rotusortona – kansainvälisessä laissa rikos ihmisyyttä vastaan – on selvää, että vastuu sorron lopettamisesta kuuluu ennen kaikkea Israelille. Palestiinalaisten hyökkäykset israelilaisia vastaan ovat myös väkivaltaa ja siten lähtökohtaisesti väärin, mutta miehityksen ja etenkin laittoman miehityksen vastustaminen on sekä moraalisesti että sodan oikeussääntöjen mukaan täysin sallittua. Suomalaisena reserviläisenä, jonka sukulaisia on kaatunut puolustaessaan tätä maata miehitykseltä, ymmärrän hyvin, että vuosikymmeniä jatkunut sorto ja maan ryöstö aiheuttavat katkeruutta, jota mikään maallinen hallinto ei kykene täysin estämään purkautumasta väkivaltaisina iskuina. Olemme olleet itsekin suurvallan “turvallisuutensa varmistamiseksi” tekemän sotilaallisen hyökkäyksen ja maananastuksen kohteena, ja vain aseellisen taistelun ansiosta vältyimme koko maan miehitykseltä. Jos taistelumme olisi päättynyt toisin ja Suomen kansa ajettu maanpakoon ja Käsivarren Lapin kokoiselle alueelle jatkuvan miehityksen ja mielivallan alaisiksi, ymmärtäisin niitä, jotka pyrkisivät iskemään sortajiaan vastaan niillä keinoilla millä voivat. Mikäli laillinen hallitus niin määräisi, olisin velvoitettu osallistumaan iskuihin.

Israelin harjoittamalle sorrolle löytyy tietenkin ymmärtäjiä eritoten voimaa kumartavista piireistä, aivan kuten kautta historian on löytynyt niitä, jotka “ymmärtävät” vahvojen oikeutta sortaa heikkoja. Samanlaiset ihmiset, jotka nykyään puolustelevat Israelin toimia, selittivät 1939 Neuvostoliiton turvallisuushuolet oikeutetuiksi ja sodan suomalaisten uppiniskaisuuden sekä ”valkobandiittien” sotaisuuden syyksi. En ole koskaan pitänyt tällaisiä selittelyjä uskottavina, enkä pidä niitä nytkään. Israel on ydinasemahti ja alueellinen suurvalta, joka käyttää bruttokansantuotteestaan asevoimiin selvästi enemmän kuin Venäjä tai Yhdysvallat, ja saa lisäksi merkittävää, likimain varauksetonta tukea Yhdysvalloilta. Sikäli kun valtiottomat, Israelin sotilasvallan alla elävät palestiinalaiset voivat uhata sen turvallisuutta, kyseessä on ennen kaikkea itseaiheutettu ongelma. Sorrolle ja maananastukselle se antaa oikeutuksen enintään yhtä hyvin kuin Neuvostoliiton huoli Leningradin turvallisuudesta antoi sille oikeutuksen vallata Karjala. Jos ongelmana ovat palestiinalaisten vastaiskuissa aiheutuneet siviiliuhrit, ratkaisut ovat yksinkertaisia: myykäämme palestiinalaisille tarkempia aseita, ja vaatikaamme israelilaisia tyhjentämään strategisten kohteiden ympäristö siviileistä sen sijaan että he käyttävät siviilejä ihmiskilpinä kansainvälisen yhteisön myötätunnon herättämiseksi.

Israelin asukkailla on täysi oikeus olemassaoloon, mutta tämä oikeus ei anna mitään oikeutta sortaa toisia. Kun miehitys pitkittyy vuosikymmenestä toiseen ja israelilaiset siirtolaiset valtaavat talo talolta palestiinalaisille kuuluvia alueita, palestiinalaisten aiheuttamat turvallisuusuhat ovat asiallisesti ottaen israelilaisten itse synnyttämiä, samalla tavalla kuin Israel auttoi 1980-luvulla islamistisen ääriliikkeen Hamasin nousua horjuttaakseen maltillisempaa palestiinalaishallintoa. Kun ahneuden ja väkivallan seuraukset tulevat nyt näpeille, israelilaiset voivat syyttää enää vain itseään. Jotta väkivallan kierre saadaan katkaistua, Suomen ja Euroopan unionin täytyy lopettaa Israelin tukeminen kunnes sen sortava politiikka on tosiasiallisesti päättynyt, ja palestiinalaisilla on samat oikeudet kuin Israelin muillakin asukkailla. Israelin asettaminen samanlaiseen kauppasaartoon mihin Etelä-Afrikan apartheidhallinto aikanaan asetettiin on vähintä, mitä voimme tehdä. Pienten, suurvallan naapurissa asuvien kansojen intresseissä ei missään tapauksessa ole hyväksyä periaatteeksi, että voimakkaammalla on oikeus alistaa heikompaa.