Ultima ratio ja Operaatio Punainen kettu

5 tammikuun, 20215 tammikuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Vuodesta 1624 aina 1800-luvulle saakka useissa Euroopan valtioissa oli tapana valaa tykinputkiin latinankielinen teksti Ultima ratio regum, kuninkaiden viimeinen keino. Jopa aikana, jolloin itsevaltiaiden pienet ammattiarmeijat kävivät säännöllisesti pieniä ja toisinaan liki verettömiä ”kabinettisotia”, aseisiin tarttumisen nähtiin olevan ainakin periaatteessa vihoviimeinen keino ratkaista valtionpäämiesten välisiä erimielisyyksiä.

Näiden armeijoiden alkeellisiin suustaladattaviin mustaruutiaseisiin verrattuna nykypäivän aseiden tuhovoima on jotain aivan käsittämättömän suunnatonta. En nyt edes puhu ydinaseista, joilla aseistettu hävittäjäkone voi helposti kantaa enemmän räjähdysvoimaa kuin kaikki toisessa maailmansodassa käytetyt pommit ja kranaatit yhteensä. Yksinomaan niinsanottujen tavanomaisten aseiden kyky tuhota ja tappaa on enemmän kuin hirvittävä. Kivistä, kepeistä ja pronssitykeistä on ”edistytty” aseisiin, jotka löytävät maalinsa kymmenien tai satojen kilometrien päästä ja iskevät varoittamatta; pelkästään Suomenkin käyttämien raskaiden raketinheittimien patteriston keskitetyn tuli-iskun arvioidaan käytännössä, taistelukentällä, vastaavan ”taktisen” ydinaseen (ts. teholtaan ”vain” Nagasakiin pudotetun pommin tehoisen tai ”enintään” pari-kolme kertaa tehokkaamman aseen) tappotehoa tai jopa ylittävän sen. Nyt, enemmän kuin koskaan, tykkien ja raketinheittimien putkiin ja ohjusten laukaisimiin olisi syytä kirjoittaa ”viimeinen keino.”

Tällaisiä ajatuksia heräsi mieleen luettuani Helena Immosen kirjan Operaatio Punainen kettu. Kirjaa on kehuttu laajalti, ja hyvästä syystä: se on varmasti paras julkisesti saatavilla oleva esitys siitä, miltä mahdollinen sota Suomen ja Kremlin herrojen välillä voisi todellisuudessa näyttää, niin taistelukentällä kuin kotirintamallakin. Jos aihepiiri kiinnostaa, kirja lienee välttämätöntä luettavaa.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole varsinaisesti arvostella kirjaa, paitsi toteamalla, että se on kirjoitettu vähintään riittävän hyvin – luin kirjan yhdessä illassa. Arvostelun sijaan haluaisin kiinnittää huomiota erääseen mielenkiintoiseen ilmiöön. Kirja liikkuu eri tasoilla, yksittäisten sotilaiden ja heidän perheenjäseniensä mielenmaisemasta valtiojohdon neuvonpitoihin. Eräässä kohtauksessa tasavallan presidentti ja hallituksen jäsenet palaveeraavat vakavan sabotaasi-iskun ja kyberhyökkäyksen merkityksestä ja Kremlin aikomuksista. Palaverissa esitetään, kuten todellisissa neuvonpidoissa viime sotien aikana esitettiin, erilaisia näkökantoja siitä, mikä toimintalinja Suomen olisi valittava. Kirjailija on tässä palaverissa antanut marsalkka Mannerheimin syksyllä 1939 nähdyssä todellisuudessa vetämän roolin vasemmiston ja vihreiden poliitikoille: heidän suuhunsa laitetut vuorosanat edustavat varovaisuutta ja harkintaa epäselvän tilanteen edessä, siinä missä toiset poliitikot ovat paljon varmempia käsityksistään.

On äärettömän kiinnostavaa, miten eri arvostelijat ovat kirjan tätä kohtausta tulkinneet. Useammassa kuin yhdessä näkemässäni arviossa annetaan ymmärtää, että ”tietyt poliitikot” olisivat ”odotetusti” ”myönnytyshenkisiä” tai ”Venäjän näkökantoja ymmärtäviä”. Näissä arvioissa esitetään rivien välissä selvä loukkaus: varovaisuus ja rauhanomaisen ratkaisun pienikin priorisoiminen nähdään heikkoutena tai jopa petturuutena. Se, että yksi epäselvässä tilanteessa lisätietojen odottamista muutaman repliikin verran esittävistä poliitikoista on vasemmistoliittoon kuuluva nuorehko nainen, lienee varmasti vaikuttanut kohtausta arvioineiden mielipiteisiin. Mielestäni tällainen asenne, jossa varovaisuus sekavan tilanteen keskellä nähdään heikkoutena, on kuitenkin epäviisas, erittäin valitettava ja Suomen ja suomalaisten etujen kannalta jopa vaarallinen.

Pienelle maalle sota suurvaltaa vastaan on aina hirvittävä katastrofi. Suomelle sota Venäjää vastaan olisi aina häviö, riippumatta sodan kulusta: mikään lopputulos ei voisi olla parempi kuin enintään status quo ante bellum, paluu sotaa edeltäneeseen tilaan. Taistelujen lopputulosta ei saavutettaisi ilman uhrauksia – joita nykyaikaiset aseet tuottaisivat ahnaasti. Kuten kirjassa kouriintuntuvasti ja tehokkaasti tehdään selväksi, uhraukset eivät olisi vain nimiä kivitauluissa, vaan tuhottuja ja särjettyjä ihmiselämiä, kaikista aineellisista vahingoista puhumattakaan.

Ihmisenä ja reserviläisenä odotan ja edellytän, että tosipaikan tullen kaikki suomalaiset poliitikot, viranomaiset, upseerit, ja muut päättäjät tekevät kaikkensa rauhanomaisen ratkaisun löytämiseksi. Sodan kauhujen irtipäästämisen tulee olla ehdottoman viimeinen keino kansallisen itsemääräämisoikeuden, kansalaisten vapauksien ja elämäntapamme säilyttämiseksi. On aivan mahdollista, että jossain tulevaisuuden tilanteessa viisain ratkaisu voisi olla Kremlin ultimaatumiin myöntyminen – mitä Mannerheim syksyllä 1939 suositteli. Tällaistäkin ratkaisua on pakko voida vakavasti harkita, vaikka sitä ei valittaisikaan. Muu olisi yksinkertaisesti vastuutonta, kun vastassa on ydinasevalta. Vasta kun kaikki rauhanomaiset tiet on tutkittu ja mahdottomiksi havaittu, sodan käyminen Suomen maaperällä voi olla mitenkään oikein.

Tilanteessa, missä kaikki muut ovat voimatoimien kannalla, varovaisuuden ja harkinnan korostaminen vaatii hyvin helposti hyvin suurta rohkeutta. Meiltä ja muilta tulisi silti aina löytyä päätöksentekijöitä, tai edes samassa huoneessa olijoita, jotka uskaltavat sanoa ääneen: ”tiedämmekö nyt varmasti tarpeeksi tehdäksemme päätöksen, joka maksaa ihmishenkiä?” Tämä ei ole heikkouden tai naiiviuden, vaan vahvuuden ja viisauden merkki.

Varovaisuutta heikkoutena pitäviltä näyttää unohtuneen, tai jääneen oppimatta, myös se, miten äärettömän sekavien ja puutteellisten tietojen varassa päätöksiä voi joutua tekemään. Oma kiistämättä rajallinen kokemukseni todellisista sotilasoperaatioista Balkanilla pari vuosikymmentä sitten opetti minulle, että kun ”tilanne” on päällä, kaikki on aivan käsittämättömän sekavaa ja epäselvää. Kaukana kotona uutisista tapahtumia seuraavat kuulevat vain uutistoimittajien muotoileman yksinkertaistetun narratiivin, joka on aina paljon selkeämpi ja johdonmukaisempi kuin ne tiedot, joiden varassa ratkaisuja yleensä joudutaan kiireessä tekemään. Todellisuudella ei ole mitään velvoitetta vastata Puolustusvoimien harjoituksia, joissa kaikki tietävät, mitä tulee tapahtumaan: ”harmaata vaihetta” seuraa tilanteen kärjistyminen sotatoimiksi, ja viimeistään toiseksi viimeisenä kertausharjoituspäivänä sota on joko voitettu tai hävitty, jotta viimeisenä päivänä ehditään palauttamaan varusteet. Tositilanne ei vastaa edes kirjaa, josta jo takakannen tekstin perusteella pystyy päättelemään, mikä on kriisipalaveriin osallistuvien ”oikea” valinta.

Kokemuksieni ja esimerkiksi tiedustelun historiasta lukemani perusteella olen toisinaan pohtinut, mitä itse tekisin, jos olisin tosipaikassa päättäjän tuolilla. Rehellisesti sanottuna tiedän vain kolme asiaa: en haluaisi ikinä noilla tuoleilla istua, oksentaisin jännityksestä, ja toivoisin, että olisin niin rohkea, että uskaltaisin silti kysyä: ”tiedämmekö nyt varmasti tarpeeksi? Millä keinoin voimme vielä välttää verenvuodatuksen?”

Yhteinen kartta Suomen tulevaisuuteen? Hiski Haukkala (2020), Suuren pelin paluu

3 marraskuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Olipa kerran, joskus kauan ennen Google Mapsia, joukko Itävalta-Unkarin sotilaita harjoituksissa Karpaattien vuoristossa, kun lumimyrsky yllätti heidät. Yksi ryhmä eksyi joukostaan ja pelästyi pahanpäiväisesti, mutta onneksi eräällä sotilaalla oli mukanaan vanha turistikartta. Karttaa seuraten koko ryhmä pääsi ennen pitkää takaisin laaksoon. Kun he esittelivät heidät pelastanutta karttaa esimiehelleen, hän tyrmistyi: “Tämähän on Sveitsin Alppien kartta.”

Tämä mitä todennäköisimmin keksitty tarina on toistettu lukemattomissa strategian ja johtamisen oppikirjoissa, ei siksi, että se olisi kirjaimellisesti totta, vaan siksi, että siinä piilee vahva opetus. Epäselvissä tilanteissa keskeinen kysymys ei ole useinkaan se, onko malli todellisuudesta ehdottoman realistinen tai edes oikea; tärkeintä on kysymys siitä, onko se hyödyllinen. Tämä kysymys, ja mainitun tarinan opetus, ovat asioita, joita olen viime vuosina tullut pohtineeksi enemmänkin. Monimutkaisessa ja monista syistä mitä ilmeisimmin kriisiytyvässä maailmassa ei välttämättä ole varaa odottaa niin kauan, että jokin malli todellisuudesta osoitettaisiin tarkasti oikeaksi: usein oikeaksi osoittaminen on ylipäätään mahdollista vasta jälkikäteen, kauan sen jälkeen kun mahdollisuus toimia on jo menetetty.

Tarvitsisimme silti jonkin yhteisen tilannekuvan. Ihmisten supervoima on nimittäin yhteistyö. Yksittäisinä olioina olemme heikkoja ja haavoittuvia lihasäkkejä luonnonvoimien ja voimakkaampien petojen armoilla. Yhteistyötä tekemällä olemme nykyisin voimiltamme heikomman jumalan kaltainen. Yhteistyö yhteisten tavoitteiden hyväksi ei kuitenkaan ole mahdollista, jos emme jaa yhteistä kuvaa todellisuudesta – yhteistä karttaa, joka kertoo, mistä olemme tulleet, missä olemme, minne olemme menossa, ja miten voisimme päästä sinne.

Kuten esimerkiksi Jon Stewart kirjoittaa esseessään The Subjective Turn, tällaisten yhteisten totuuksien tavoittelu on mahdotonta yhteiskunnassa, joka palvoo yksilöä. On kuitenkin olemassa merkkejä siitä, että yksilönpalvonta on ohittanut lakipisteensä. Suuri heiluri on ehkä kääntymässä takaisin kohti suurempaa yhteisöllisyyttä, toivottavasti toki niin, että liiallisen yhdenmukaisuuden ongelmat osataan tällä kertaa väistää. Nähdäkseni yksi esimerkki tästä suuresta liikkeestä on professori Hiski Haukkalan kirja Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa (Otava, 2020). Kirjassa tasavallan presidentin neuvonantajanakin toiminut professori Haukkala pyrkii piirtämään Suomelle ja suomalaisille yhteisen kartan viitoittamaan ennen kaikkea polkua, jota kulkien kykenemme säilyttämään ja kehittämään itsenäisyyttämme ja toimijuuttamme.

Pidän Haukkalan analyysia maailman tilasta erittäin hyvänä, todennäköisesti ennen kaikkea koska olen itse lähes kaikista kirjassa käsitellyistä asioista likimain täysin samaa mieltä. Niinsanottu “Suuri peli” on tehnyt paluun, historia ei olekaan loppunut, ja jos ajassamme on jotain ennennäkemätöntä, se on enemmänkin tapahtumien nopeus ja muutoksen laajuus. Teknologian historiaa jonkin verran penkoneena voisin tietysti sanoa, että aikaväli noin vuosien 1875 ja 1920 välillä saattoi olla vieläkin suurempi epäjatkuvuuskohta – esimerkiksi Vaclav Smil on esittänyt, että sitä edeltänyt maailma olisi ollut pääpiirteittäin tuttu muinaiselle roomalaisellekin, mutta sen jälkeinen olisi ollut käsittämätön – mutta se, elämmekö nyt kaikkein suurinta vai toiseksi suurinta myllerryskautta, on toissijainen yksityiskohta.

Ei pelkkiä politiikkasuosituksia

Kirja tarjoaa katsauksen Suomen ulkopolitiikan historiaan kuin kansainvälisen politiikan nykytilaan, ja antaa niitä haluaville myös suoria ja epäsuoria politiikkasuosituksia. Haukkalan mielestä Suomen tulee pitää NATO-kortti avoimena, mutta ei liittyä; olen aivan samaa mieltä, samoista syistä kuin Haukkala esittää. NATO-kortti on Suomelle pelikortti, jonka pelaamisella uhkaamisella on meille todennäköisesti nykytilanteessa enemmän arvoa kuin sen pelaamisella olisi. Jos pelaamme sen, meistä tulee selkeästi sotilaallinen uhka Venäjälle; ja kuten Haukkala toteaa, vaikka maanpuolustus on pidettävä kunnossa ja Suomen oltava jatkossakin kuin siili, jota on paha nielaista, pieni maa ei voi rakentaa turvallisuuttaan vain aseiden varaan. Suhteet Venäjään tulee säilyttää hyvinä ja molemminpuolisesti hyödyllisinä, niin, että meillä on jotakin, mitä voimme myydä tai vaihtaa. Samaan aikaan Suomen asemasta ja toimintavapauksista on pidettävä järjestelmällisesti kiinni, niin ulko- kuin sisäpolitiikankin keinoin. Erityisesti korruptioon ja venäläisen rahan liialliseen vaikutukseen talouselämässä on kiinnitettävä huomiota. Suomen talous pitää ylipäätään saada kestävälle ja tasapainoiselle uralle, väestökehityksen ongelma ratkaistava, ja kaikki suomalaiset pidettävä mukana yhteiskunnassa, jos ei muusta syystä niin vähintään yhteiskuntarauhan varmistamiseksi. Näistä periaatteista on hankala olla kovin eri mieltä.

Haukkala analysoi myös EU:n ongelmia, todeten juurisyyn löytyvän liiallisesta uskosta siihen, että syventyvän integraation synnyttämät ongelmat korjaantuvat syventämällä integraatiota. EU on silti edelleen välttämätön ja pohjimmiltaan vahva, ja se on “sääntelyn supervalta”, kuten professori Anu Bradford kirjassaan The Brussels Effect toteaa. EU:n ehkäpä suurin voima on siinä, että se toimii monenlaisen sääntelyn ja parhaiden käytäntöjen kirittäjänä vaatiessaan unionin alueella toimivilta yrityksiltä sitoutumista tiukkoihin ja yleensä tiukkeneviin (vaikkei vielä monellakaan alueella riittävän tiukkoihin) normeihin. Koska useimmista tuotteista ei kannata valmistaa erillistä versiota Euroopan markkinoille, tämä “kilpajuoksu huipulle” parantaa elämää kautta maailman.

Analyysiparalyysin sijaan toimijuus

Politiikkasuosituksia keskeisemmässä osassa kirjassa on kuitenkin toimijuuden käsite. Yksi kirjan keskeisiä ja mielestäni parhaita oivalluksia on se, että pelkkä maailman tilan analysointi lamauttaa. Ongelmat ovat suuria, ja ne voivat tuntua yksilölle ylivoimaisilta. Historiaa ei kuitenkaan ole vielä kirjoitettu, ja jopa yksilöillä on vaikutusta, sillä asioiden liikkeelle laittamiseen tarvitaan aina historiallisia toimijoita. Toimintaa ja toimijuutta rajoittavat monenlaiset rakenteet ja lopunviimein luonnonlait, mutta asiat voivat silti mennä monella tapaa. Toimijuus, määriteltynä esimerkiksi “kyvyksi tekoihin, joilla on vaikutusta toimijan, tässä tapauksessa Suomen ja suomalaisten, turvallisuuteen ja kansainväliseen asemaan” (s. 20) on aina sidoksissa toimintaympäristöön, eikä se ole itsestäänselvää, mutta sitä voidaan tietoisesti ylläpitää ja kehittää.

Onnistunut toimijuus vaatii ennen kaikkea uskoa. Elämme monimutkaisessa ja epälineaarisessa maailmassa, jossa aktivismin tuloksia on usein vaikea nähdä, mutta jossa aktivismi on silti kannattavaa. “Muuttamattomat realiteetit ja “tosiasiat” ovat harvoin itsestään selvästi tosia asioita, ja vaikka realisteiksi tunnustautuvat politiikan kommentaattorit muistuttavat tosiasioiden tunnustamisen tärkeydestä, vielä olennaisempaa olisi tunnistaa oikeat tosiasiat. Maailma ei muutu ainoastaan tasaisesti, vaan joskus jokin asia saattaa olla ehdottoman totta siihen hetkeen asti kunnes se ei enää yhtäkkiä olekaan. Tätä muutosta on hankala nähdä, jos kaikki aika kuluu päivittäisten rutiiniasioiden hoitamiseen: yksin tämän vuoden historia antaa hyvän esimerkin tilanteesta, jossa päivänpolitiikan rutiinikiireet sallivat vakavan ja täysin ennustettavissa olleen ongelman kasvaa liian suureksi, ennen kuin siihen ryhdyttiin puuttumaan.

Olen tosin hieman eri mieltä Haukkalan arviosta niinsanotuista “mustista elefanteista”, eli vakavan pandemian tai ilmastokriisin kaltaisista, sinänsä tiedossa olevista ilmiöistä, jotka ovat liian hankalia ratkaista tai vaikeita hahmottaa. Haukkala selittää toiminnan puutteen oleellisesti ottaen “ihmisluonnolla” ja biologialla, mitä pidän tosiasioihin sopimattomana ja eritoten valtasuhteet ohittavana yksinkertaistuksena. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnasta on erittäin laaja kansalaiskonsensus, EU:n asukkaista 92 prosentin vaatiessa hiilineutraaliutta viimeistään 2050 (yli puolet kannattaa tavoitteen asettamista vuoteen 2030) ja jopa kahden kolmasosan yhdysvaltalaisista kannattaessa voimaperäisiä toimia ongelman ratkaisemiseksi. On myös vahvaa näyttöä siitä, että ongelman ratkaiseminen ei olisi lainkaan niin kallista kuin pelätään, että kyseessä ei ole niinkään vapaamatkustajan ongelma vaan maiden sisäisen talouspolitiikan heijastuma, ja että ilmastokriisin torjunta saattaisi olla jopa suunnaton piristysruiske taloudelle. Se, että toimiin ei silti tartuta, kertoo enemmän siitä, että ongelmaan puuttuminen uhkaisi voimakkaita intressipiirejä, kuin siitä, että ongelmaa ei kyettäisi ratkaisemaan tai hahmottamaan.

Osavaikutus voi tietenkin olla sillä, että esimerkiksi ilmastokriisin ratkaiseminen vaatii nyt toimia, jotka ovat historiasta tuttuja mutta jotka eivät ole kuuluneet länsimaiden keinovalikoimaan vuosikymmeniin: käytännössä valtioiden tulisi painaa rahaa, jota käytettäisiin infrastruktuurin uudelleenrakentamiseksi, samalla kun ylimääräinen likviditeetti imuroitaisiin verotuksella inflaation kurissa pitämiseksi. Mikäli tapahtumat tähän tapaan sovi aikaisemmin hyväksyttyihin tosiasioihin, mikä koitui myös Ukrainan kriisin yhteydessä monien läntisten turvallisuuspoliittisten asiantuntijoiden ongelmaksi, tilanteen tajuaminen ajoissa voi olla mahdotonta. Haukkalan osuvan havainnon mukaan toimijuus onkin usein käytännössä kykyä “nähdä ilmeisen tosiasian ylitse sen takana olevaan potentiaaliin ja sitten toimia sen puolesta, että asiat menisivät toivotulla tavalla” (s. 49).

Tätä toimijuutta voi olla sekä yksittäisillä suomalaisilla, että Suomella valtiona. Kuten Haukkala kirjoittaa, olemme nykyisin luultavasti paremmassa asemassa ja vapaampia toimimaan kuin koskaan historiamme aikana. Suomella, ja yleisemmin pohjoismailla ja Euroopalla, olisi myös maailmalle paljon annettavaa. Meillä on hyvät syyt uskoa, että olemme onnistuneet kehittämään historian parhaimman ja reiluimman, tai ainakin vähiten huonon ja epäreilun yhteiskuntamallin. Olemme onnistuneet niin taloudessa, koulutuksessa kuin kulttuurissakin, ja olemme jotakuinkin kaikissa kansainvälisissä vertailuissa säännöllisesti viiden ja lähes aina kymmenen parhaan maan joukossa. Ulkomaisissa keskusteluissa Suomea ja pohjoismaita pidetään säännöllisesti esimerkkeinä siitä, miten hyvin ja järkevästi asiat olisi mahdollista hoitaa. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että yhteiskuntamme on valmis emmekä voisi sitä enää parantaa. Jonkun on näytettävä tietä; miksi ei meidän?

Nationalismi on kesytettävä

Yhdessä eteenpäin meneminen vaatii kuitenkin sitä, että opimme kesyttämään yhden voimakkaan eli potentiaalisesti hyödyllisen mutta myös potentiaalisesti vaarallisen ideologian: nationalismin. Olen joskus taannoin todennutkin olevani suomalainen nationalisti, siinä mielessä kuin esimerkiksi Haukkalan kirjassaan lainaama, Suomen itsenäisyysjulistuksen kirjoittanut senaattori E. N. Setälä asian muotoili. Setälän toive oli, että maamme voisi itsenäisenä kansakuntana edistää ja rikastuttaa ihmiskunnan yhteisiä pyrkimyksiä, ei lietsomalla kansalliskiihkoa tai ahdasmielisyyttä vaan luomalla “kansallinen mieli, joka tajuaa, että kaiken kansallisen työn korkeimpana mittana ja määränä on ihmisyys” (kirjassa s. 79). Väitän olevani tietoinen niistä hirveyksistä, mihin nationalismi on johtanut, mutta olen tietoinen myös siitä, että nationalismin synnyttämät kansallisvaltiot ovat olleet, ja ovat edelleen, aivan keskeisiä toimijoita ihmisten ja ihmiskunnan asioissa. Vain yhden esimerkin mainitakseni, ylikansallisten suuryritysten aikakaudella vain valtiot ja niiden yhteenliittymät voivat olla riittävän vahvoja laittamaan kampoihin omalakisille, voiton maksimointiin pyrkiville, keskikokoisten valtioiden veroisia resursseja hallitseville yrityksille.

En näe mitään syytä, miksemme voisi oppia kesyttämään nationalismin samoin kuin olemme oppineet kesyttämään muitakin ideologioita, ehkäpä merkittävimpänä esimerkkinä uskonnot. Aivan kuin nationalismi, uskontokin on edelleen yllättävänkin vahva voima, mutta on lähinnä hourupäisyyttä luulla, että uskonto olisi nyt nähtävissä olevassa tulevaisuudessa kansoja uhkaava eksistentiaalinen uhka samaan tapaan kuin kieroutunut nationalismi voi vielä olla. Nationalismi on myös ainoita voimia, joilla on nykyisellään mahdollista yhdistää edes jotenkin kokonaisia kansakuntia. Reuna-alueen maana Suomelle olisi monia muita Euroopan maita tärkeämpää, että kykenisimme viljelemään juurikin tervettä, suoraselkäistä, ja ulospäinkääntynyttä nationalismia, ylpeyttä siitä, mitä kykenemme yhdessä saamaan aikaan, ja halua osallistua yhteiseen tekemiseen. Mitään patenttilääkettä tällaisen terveen nationalismin lietsomiseen ei ole, eikä maailman ongelmiin ylipäätään ole mitään patenttiratkaisuja: utopia ei ole jokin päämäärä jollain kartalla, vaan jatkuva, usein vaikea ja epätäydellinen prosessi. Työtä on kuitenkin helpompi tehdä yhdessä, ja kuten tämän esseen alussa totesin, yhdessä tekeminen vaatii yhteistä tilannekuvaa.

Sikäli kun puhumme Suomesta kansainvälisenä toimijana ja Suomen turvallisuuspolitiikasta, Haukkalan teos on nähdäkseni parhaita ja realistisimpia mahdollisia yhteisen tilannekuvan luojia, mitä suurella yleisöllä voi olla saatavilla. Yllä olevat huomiot vasta raapaisivat kirjan pintaa, ja suosittelen lämpimästi jokaista Suomen tulevaisuudesta kiinnostunutta lukemaan sen. Vastaaville tilannekuvaa ja toimintamahdollisuuksia kartoittaville teoksille olisi tilaa enemmänkin: tarvitsisimme yhden esimerkiksi sisäpolitiikasta, ja aion itse yrittää saada joskus valmiiksi hahmottelemani teoksen yhteiskunnallisen elämän luonnontieteellisestä perustasta, joskin toivon, että joku muu ehtisi ensin ja säästäisi minut tältä vaivalta.

Haukkalan käsittelemät kysymykset eivät ehkä ole uusia, eikä ongelmiin ole mitään selkeitä vastauksia, mutta kuten hänen kirjan lopussa lainaamansa akateemikko Paavo Haavikko toteaa, vain ne ongelmat, joihin ei ole vastauksia tai ratkaisuja, ovat lopunviimein merkittäviä. Näitä kysymyksiä on käsiteltävä jatkuvasti, ja jokaisen sukupolven on kehitettävä omia ratkaisuhahmotelmiaan – ja toivottava, että hahmotelmat eivät ole aivan typeriä. Tällaisessä hahmottelussa nyt käsitelty kirja on erinomainen lähtökohta.

Haukkala, Hiski (2020). Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa. Helsinki: Otava.

Kirja-arvostelu: More from Less (McAfee, 2019)

15 marraskuun, 201915 marraskuun, 2019 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Ympäristökeskustelut tulevat jatkossa varmasti törmäämään Andrew McAfeen kirjaan ”More from Less” (2019) ja väitteeseen, että kirja ”todistaa” 1) talouskasvun ja luonnon kulutuksen irtikytkennän tapahtuneen jo, ja 2) tapahtuvan nimenomaan jatkamalla nykymenoa. Valitettavasti kirja ei perustu niinkään aiheen tutkimukseen vaan olemassa olevan tutkimuksen lukematta jättämiseen.

Yleisesti ottaen, kirja on ihan hyvin kirjoitettu polemiikki teoreettisen täydellisen kapitalismin puolesta. Ongelma on siinä, että sen keskeinen väite on optimistisesti ja hyväntahtoisesti tulkittunakin harhaanjohtava.

Kirjan keskeinen väite on, että koska USA:n talous käyttää nykyisin hieman vähemmän monia materiaaleja kuin ennen finanssikriisiä, niinsanottu irtikytkentä eli koko ajan paremmaksi kehittyvä teknologia onnistuu ratkaisemaan ympäristöongelmamme, ja paras strategia on siksi jatkaa nykyisellä polulla. Tätä väitettä perustellaan yhdellä (1) vertaisarvioidulla tutkimuksella, ja kirjoittajan omilla laskelmilla pääasiassa Yhdysvaltojen geologisen tutkimuskeskuksen (USGS) keräämästä datasta.

Tämä on kova väite, ja kova väite vaatisi kovat todisteet.

Irtikytkentä, englanniksi ”decoupling”, ei nimittäin todellakaan ole tutkimatta jäänyt aihe. Irtikytkentä on suorastaan kriittisen tärkeä kysymys, ja niinpä yksin tällä vuosisadalla tutkimuksia on ilmestynyt satoja. En kuitenkaan löydä kirjasta näyttöä, että sen kirjoittaja olisi perehtynyt tähän tutkimukseen ollenkaan. Kirja jopa käyttää irtikytkennästä etupäässä vanhempaa termiä ”dematerialization” eikä nykyisin kurantimpaa ”decoupling”. Ja kirjan väite USA:n talouden irtikytkeytymisestä materiaaliresursseista, kun koko arvoketju huomioidaan, hajoaa tarkemmalla metodologialla kokonaan.

Esimerkiksi Wiedmann ym (2015) selvittivät ei vain materiaalien kulutusta maan sisällä + maahan tuotujen tuotteiden materiasisältöä (jonka McAfee arveli merkityksettömän pieneksi) vaan koko arvoketjun materiaalivirtoja. Tulos: kun huomioidaan ei vain tuotujen tuotteiden materiaalisisältö, vaan myös näiden tuotteiden valmistamisen ja valmistamisen infrastruktuurin (tehtaat eivät rakennu pilvenhattaroista!) materiaalijalanjälki, teollisuusmaiden irtikytkentä on enintäänkin merkityksettömän vähäistä. Tätäkään VARSIN KESKEISTÄ, vapaasti saatavilla olevaa tutkimusta en kuitenkaan löydä edes sähkökirjan etsi-toiminnolla. Enkä mitään muutakaan irtikytkentää tarkemmin ja kriittisemmin tarkastellutta tutkimusta.

Mitään merkkiä siitä, että näitä olisi edes luettu, ei löydy.

Jos haluatte saada erinomaisen kuvan irtikytkentätutkimuksen nykytilasta, paras yhteenveto löytyy kesällä ilmestyneestä katsauksesta Decoupling Debunked (Parrique ym 2019). Voitte lukea tätä rinnan McAfeen kirjan kanssa ja päättää itse, kumpi on uskottavampi. McAfeen kirjassa on tosin muitakin vähäisempiä ongelmia, kuten melko ruusuinen kuva teollisesta vallankumouksesta ja Jevonsin paradoksin lievä mutta ongelmallinen väärinymmärrys (jos osaamme tehdä vähemmän alumiinia kuluttavia juomatölkkejä, Jevons ei ennusta että joisimme enemmän tölkkijuomia, vaan että ceteris paribus, säästettyä alumiinia käytetään jossain muualla).

Kirjan ehdottomaksi ansioksi tulee kuitenkin mainita, ettei se väitä ollenkaan sitä mitä kirjaa ympäristötutkijoiden naaman edessä heiluttavat väittävät: kirja nimenomaisesti toteaa, että tarvitsemme paljon, paljon nykyistä tiukempaa sääntelyä ja kapitalismin ylilyöntien aktiivista rajoittamista – toisin sanoen, paljon vahvempaa ja aktiivisempaa valtiota. Monessa kohtaa kirjan argumentaatioon onkin helppo yhtyä, varsinkin koska esimerkiksi ”kapitalismista” puhutaan niin epämääräisesti. McAfeen mielestä n. kaikki valtiot ovat kapitalistisia, ja teoreettinen täydellinen kapitalismi + haittaverot olisi oivallinen ratkaisu kaikkeen. Teoriassa näin onkin, ja McAfee on oikeassa antaessaan ymmärtää, että skandinaavinen malli, jossa valtio osallistuu määrätietoisesti talouden ohjaamiseen, sääntelyyn, ja ulkoisvaikutuksien korjaamiseen, mutta varsinainen tuotanto ja jakelu jätetään yksityisille yrityksille, on historiallisesti parhaiten hyvinvointia tuottanut ja sitä reiluimmin levittänyt yhteiskuntajärjestys.

McAfee ei kuitenkaan käsittele juuri lainkaan mm. sitä, että omaisuuksien kasaantuminen tuo valtaa. McAfeen kapitalismin vääristymiksi kuvaamat ilmiöt, kuten kaverikapitalismi (cronyism) ja lainsäädännön kaappaaminen (regulatory capture) ovatkin itse asiassa nimenomaan omaisuuden kasautumisen väistämättömän sivuvaikutuksen eli vallan kasautumisen ominaisuuksia. Sinällään kirja olisikin hyvä argumentti varallisuuksien nykyistä paljon suuremman tasaamisen puolesta: tällöin taloudellinen valta jakaantuisi tasaisemmin, suunnitelmatalouden määrä vähenisi nykyisestä n. 60 prosentista maailmantaloutta (yritysten sisäinen taloussuunnittelu on lähes aina suunnitelmataloutta), ja kapitalismin lieveilmiöt todennäköisesti pysyisivät paremmin kurissa. Kirja esittääkin vaurauseroihin puuttumista ja sosiaalisia turvaverkkoja, mutta kokonaisuutena kirjan versio kapitalismista on melko täydellinen peilikuva vakaumuksellisen marxisti-leninistin käsityksestä kommunismista joskus vuoden 1988 tienoilla. Sekä kapitalismi että kommunismi ovat teoriassa jopa hyvinkin toimivia järjestelmiä, mutta valitettavasti me emme elä täydellisessä vaan reaalikapitalismissa.

Olisikin varmaan liikaa vaadittu, että tällä tasolla liikkuva kirja osaisi erotella vaikkapa vähähiilisen infrastruktuurin rakentamisessa mahdollisia ratkaisuja (esim. liiketaloudellisin periaattein johdetut valtionyhtiöt, public-private partnerships, ym) enemmän kuin viiden teoreettisen yhteiskuntajärjestyksen ( markkinafundamentalismi, sosiaalidemokratia, demokraattinen sosialismi, sosialismi, kommunismi ) kautta, mutta olisi silti kiva nähdä vähän enemmän älyllistä uteliaisuutta. McAfee onneksi sentään toteaa suoraan, että markkinafundamentalismi eli usko markkinoiden ja pelkän kapitalismin kykyyn ratkaista ympäristön ja yhteiskunnan ongelmat on naiivia, ja että paljon tiukempaa sääntelyä tarvitaan välttämättä. Hän ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten tämä saadaan käytännössä aikaan ilman esimerkiksi uskottavaa uhkaa vielä suuremmasta kurssinmuutoksesta.

Kirjassa on siis hyviäkin kohtia ja jos ei ole ikinä lukenut mitään irtikytkennästä, siitä kai voisi oppia jotain hyödyllistä. Valitettavasti tutkimukseen perehtymättömyys näkyy niin pahasti, että kirja ei toimi niinkään johdantona vaan harhaanjohdantona. Kirja onkin enemmänkin oppikirjaesimerkki vahvistusvinoumasta, eli siitä, mitä tapahtuu, kun älykäs ihminen haluaa kovasti uskoa jonkin asian olevan totta, eikä käytä tarpeeksi aikaa etsiäkseen omaa kantaansa vastustavia todisteita. Kehuteksteistä päätellen, tällä tavalla saa kuitenkin toisilta tutkimusten johtopäätöksiin luovasti suhtautuvilta ja nykyiseen talousjärjestelmään järkähtämättä uskovilta valtavia kehuja, joten ilmeisesti lähestyminen toimii. Me ihmiset kun haluamme niin kovasti uskoa, että minkään ei tarvitsisi muuttua koskaan; tämä todennäköisesti selittää enemmän kuin mikään muu, miksi esimerkiksi tätäkin kirjaa kehuneen ja sitä epäilemättä tulevaisuudessa lyömäaseena käyttävän Steven Pinkerin ruusuisen optimistiset mutta todistusaineistoa vähintäänkin luovasti esittävät teokset ovat myyntimenestyksiä. Myös tämän kirjan on helppo ennustaa tulevan myyntimenestykseksi.

Varsinaiseen irtikytkennän tutkimukseen kirja ei tuo mitään uutta, eikä sen keskeistä väitettä todennäköisesti saisi julkaistua yhdessäkään vakavammin otettavassa tieteellisessä julkaisussa: käytetty yksinkertainen metodologia on vuosia ajastaan jäljessä, ja asia on jo tutkittu yksityiskohtaisemmin ja paljon yhtä maata kattavammin. Tulokset ovat selviä: irtikytkentää tapahtuu jossain määrin ja osalla luonnonvaroja, ja se on hyvä asia, mutta talouskasvun jatkaminen totutulla tasolla edellyttää nyt 1) riittävän kattavaa, 2) riittävän nopeaa, 3) pysyvää ja 4) globaalia irtikytkentää. Mistään näistä ei ole olemassa kestävää näyttöä.

Siksi irtikytkentään luottaminen ympäristöstrategiana on parhaimmillaankin uhkapeliä. Jos irtikytkentään ja teknologiaan luottaminen yhdistyy haluttomuuteen säätää McAfeenkin vaatimia tiukkoja ympäristörajoja, kuten yleensä yhdistyy, kyseessä on joko typerä vastuuttomuus tai vastuuton typeryys. McAfee onneksi tuomitsee tämän selvin sanoin, ja jos tätä kirjaa käytetään perusteluina vastustaa ympäristösääntelyn tiukentamista, se kertoo lähinnä siitä, että vastustaja ei ole lukenut itse kirjaa.

McAfee, Andrew (2019). More from Less: The surprising story of how we learned to prosper using fewer resources – and what happens next. New York: Scribner

Mainitut lähteet

Parrique T., Barth J., Briens F., C. Kerschner, Kraus-Polk A., Kuokkanen A., Spangenberg J.H. (2019). Decoupling debunked: Evidence and arguments against green growth as a sole strategy for sustainability. European Environmental Bureau. https://eeb.org/library/decoupling-debunked/

Wiedmann, T. O., Schandl, H., Lenzen, M., Moran, D., Suh, S., West, J., & Kanemoto, K. (2015). The material footprint of nations. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, 112(20), 6271–6276. https://doi.org/10.1073/pnas.1220362110

Ympäristörealistin käsikirja: vähän realismia, paljon käsienheiluttelua

18 syyskuun, 201919 syyskuun, 2019 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

~~Suomen kaikkiin kouluihin~~ Suomalaisiin kouluihin on jaettu Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perustan tuottamaa kirjasta ”Ympäristörealistin käsikirja” (toim. Hamilo & Grönroos). Mutta miten realistinen tämä artikkelikokoelma tutkimustiedon valossa oikeastaan on?

Käyn seuraavassa läpi kirjan luvut yksityiskohtaisesti ja järjestyksessä. Jos et ehdi tai jaksa lukea koko kirjoitusta, tiivistelmänä arvioni kirjasta on seuraava:

Kirjassa esitetään, että ympäristötoimien varjolla tehdään politiikkaa, ja sitten esitetään ympäristötoimien varjolla tehtäväksi oikeistolaista politiikkaa. Kirjan unelmamaailmassa ympäristöongelmat ratkeavat jo teollisuuden lobbareilta tutulla politiikalla, jossa ongelmien ratkomista on se, että toistetaan kerta toisensa jälkeen mantraa siitä, miten hiilivero on teoriassa paras ratkaisu ja sitä paitsi Kiina ja väestönkasvu. Tämän ns. politiikan empiirinen tehottomuus ei ole kirjoittajien mielestä ongelma, sillä he eivät juurikaan käytä empiiristä aineistoa havainnollistaessaan ajatuksiaan. Silloin kun he näin tekevät, he yleensä kaivavat maata juuri esittämänsä argumentin alta.

Kirjan artikkeleissa sekoitetaan tunnettuja faktoja ja aiemmin esitettyjä huomioita vaihtelevaan mutta keskimäärin suureen määrään harhaanjohtavia puolitotuuksia ja suoranaista harhailua siten, että asiantuntijalle kirjassa ei ole mitään uutta, mutta maallikko ei välttämättä kykene erottamaan, mitkä kirjan väitteistä perustuvat tosiasioihin, ja mitkä fantasiaan – ellei hän käy epäileväiseksi esimerkiksi kirjassa kiusallisen usein toistuvia oman argumentin alasampumisia havaittuaan.

Sellaisenaan teos on käytännössä peilikuva monien ympäristöjärjestöjen ydinvoimaa koskevasta raportoinnista, ollen nettohyödyllisyydeltään negatiivinen. Kokonaisuutena kirja tulisikin arvioida poliittisen retoriikan eikä luonnontieteellisen tutkimuksen genreen kuuluvana; nähdäkseni kirjasen keskeinen retorinen viesti on, että irrationaalinen ”vihervasemmisto” pakottaa hyvää tarkoittavat yritykset ja puhtaan rationaaliset oikeistohallitukset tekemään huonoja ratkaisuja, mutta jos vain ympäristönsuojelijoista päästäisiin eroon, maailman ympäristöongelmat ratkeaisivat liki itsestään. Esitän käytetystä retoriikasta joitain huomioita, mutta jätän teoksen tarkemman ruotimisen tältä kannalta aihetta paremmin tunteville.

Ympäristörealistin käsikirja
toim. Hamilo, M. ja Grönroos, S.
Suomen Perusta, Helsinki
2019

PS. tämän arvostelun kirjoittaminen vei muulta tutkimukselta aikaa noin yhden työpäivän. Tämänkaltainen hukkaan heitetty aika tulisi nähdäkseni laskea osaksi ympäristönsuojelun vastustamisen kustannuksia.

Esipuhe (Simo Grönroos)

Esipuheessa todetaan, että ”ympäristökeskustelua käydään liikaa tunteella” (s. 4). Tämä on melko osuvaa, ottaen huomioon, että kirjassa ei juuri vaivauduta esittämään varsinaisia tutkimuslähteitä, ja keskeisten johtopäätösten keskeinen peruste on se, että kirjoittajasta tuntuu siltä.

Ympäristöpolitiikan onnistumisia ja epäonnistumisia (Marko Hamilo)

Hamilo esittää johdantona toimivassa luvussa, että keskeinen syy kansainvälisen ilmastopolitiikan epäonnistumiselle olisi ”uusi vihreä fundamentalismi”, jonka nousun hän ajoittaa 1990-luvulle. Todisteena tästä hän esittää Montrealin sopimuksen vuodelta 1987, jossa otsonikerrosta tuhoavien CFC-yhdisteiden asteittaisesta käyttökiellosta kyettiin sopimaan, Hamilon mukaan ”maltilla, tieteellä ja teknologialla,” siinä missä ”tämän ajan paniikkihäiriöiset ympäristöpoliitikot … olisivat varmaan ehdottaneet jääkaappien kieltämistä ja palaamista maakellareihin” (s. 9).

Sattumalta satuin tutkimaan juuri tätä tapausta ja sen yhtäläisyyksiä nykyiseen tilanteeseemme valmistautuessani kirjoittamaan väitöskirjaa. Ajattelin alunperin, että tapauksesta saisi hyvän tapaustutkimuksen valaisemaan nykyisen politiikan kohtaamia ongelmia. Totesin kuitenkin varsin pian, että tilanteet olivat niin erilaisia, että vertailu olisi ollut lähinnä harhaanjohtavaa. Mainitsen kuitenkin CFC-ongelman ja sen ratkaisun lyhyesti myös omassa tutkimuksessani (Korhonen, 2018).

CFC-yhdisteiden kiellossa oli kyse käytännössä kuuden suuren ja noin 14 pienemmän valmistajan tuottaman kemikaalin kieltämisestä. Aineelle oli jo olemassa tunnettuja, teknisesti hyvin toimivia vaihtoehtoja, eikä sen kieltäminen siis vaatinut juuri minkäänlaisia muutoksia mihinkään muuhun kuin noin 20 sitä valmistaneen yrityksen liiketoimintamalleihin. CFC-yhdisteiden käyttö oli myös voimakkaassa laskussa jo vuosia ennen Montrealin sopimusta, mm. Yhdysvaltojen yksinkertaisesti kiellettyä CFC-yhdisteiden käytön useimmissa kohteissa jo 1978, vain neljä (!!!) vuotta otsonikadon ensimmäisenä todenneen tutkimuksen julkaisun jälkeen. (Yhdysvalloissa ei tietääkseni vieläkään ole korvattu jääkaappeja maakellareilla.) Toisin kuin Hamilo ja kirjasen muut kirjoittajat toistuvasti esittävät, kielloilla on todellakin vaikutusta; keskeinen ongelma kielloissa ei ole niiden tehottomuus vaan teollisuuden niitä vastaan käyttämä valta. Kun rahalla on mahdollista vaikuttaa politiikkaan, teollisuus käyttää valtavasti rahaa kieltoja vastaan lobbaamiseen ja porsaanreikien aukomiseen (kts. esim. Shnayerson, 1996; Hoogma, 2000; Roediger-Schluga, 2004). Kiellot ovat toimineet hienosti aikaisemminkin, esimerkiksi PCB-yhdisteiden, elohopean ja lyijyn kohdalla (mm. Ashford ym. 1985): mutta kiellot ovat aina olleet inhottavia suurille valmistajille.

Niinpä CFC:n suurimmat valmistajat onnistuivat viivyttämään lobbauksella ja omia tutkijoitaan palkkaamalla CFC-kieltoa tehokkaasti useilla vuosilla, vaikka tieteellinen todistusaineisto otsonikadon potentiaalisesti katastrofaalisista vaikutuksista oli erittäin selvää. Edetessään otsonikato olisi johtanut jo muutamassa vuosikymmenessä esimerkiksi siihen, että Suomessakin olisi ulkona kulkiessa ollut pakko käyttää suojalaseja. Montrealin sopimukseen johtanut prosessi ja sen viivytykset on dokumentoitu yksityiskohtaisesti esimerkiksi tunnetussa denialismin historiassa Oreskes & Conway, Merchants of Doubt (2010). Etunojassa sopimuksen tuloon varautuneet edelläkävijäyritykset menestyivät hyvin: esimerkiksi ensimmäisen CFC-vapaan jääkaapin Saksan markkinoille tuonut dkk Scharfenstein pystyi pyytämään jääkaapistaan 25 % ylihintaa, eikä se silti kyennyt valmistamaan riittävästi jääkaappeja vastatakseen kysyntään. Vastaavasti CFC-vapaita teollisuusliuottimia käyttämään siirtyneet elektroniikkatehtaat säästivät liuotinkustannuksissa jopa 80 %; CFC-vapaita elektroniikkaliuottimia ei olisi kehitetty yhtä nopeasti ilman kieltoa (Bonifant ym. 1994; Kemp, 1995). Ylipäätään, kuten tavallista, CFC-yhdisteiden kieltämisen taloudellisia kustannuksia liioiteltiin (Oreskes ja Conway 2010; Hammit, 2000).

Hamilo, tai kukaan muukaan kirjan kirjoittajista, ei mainitse sanallakaan nykyisen ympäristöhistorian tutkimuksen parissa yleisesti hyväksyttyä teoriaa, jonka mukaan ilmastonmuutoksen torjunnan heikkoon onnistumiseen on vaikuttanut selvästi läntisten teollisuusmaiden politiikan siirtymä oikealle 1980-luvun alusta lähtien. Etenkin Reaganin ja Thatcherin myötä tapahtunut politiikan siirtymä oikealle ja siitä seurannut ympäristöviranomaisten vallan vähentäminen ja teollisuuden ja talouselämän vallan lisääntyminen, sekä etenkin fossiiliyritysten valtava lobbaaminen, ovat olleet merkittävässä roolissa siinä, miksi ilmastonmuutoksen torjuminen on ollut niin onnettoman hidasta (yksi yleiskatsaus mm. Heynen ym., 2007). Sivullinen voisi ajatella, että tämä olisi vain loogista: jos ympäristöongelmia vähättelevä ideologia nousee valtaan, niin ympäristönsuojelun tulokset todennäköisesti heikkenevät. Tämä looginen ajatus vain olisi ristiriidassa kirjan keskeisen viestin, kovan markkinaliberalismin, kanssa.

Tiedetoimittajana mielellään esiintyvän Hamilon varsin valikoiva suhtautuminen tutkimukseen ja osatotuuksien esittäminen retoriikan tukena jatkuu teoksessa muutenkin. Johdantoluvussa hän esimerkiksi esittää, lopunviimein blogikirjoitusta hyödyntävään lähteeseen viitaten, että ladattava hybridi on täyssähköautoa vähäpäästöisempi, retorisen implikaation ollessa, että ”vihreä ympäristöajattelu” olisi mustavalkoista ja tuhoisaa (s. 13). Vastaus on tietysti erittäin vahvasti riippuvainen tehdyistä oletuksista, kuten ajokilometreistä; siitä, missä sähköauton akku (sen eniten hiilidioksidipäästöjä aiheuttava yksittäinen osa) on valmistettu; ja miten likaisella sähköllä sähköautoa ladataan. Kuten alunperin lähteenä toiminutta blogikirjoitusta oli laskuvirheen vuoksi jouduttu korjaamaan, täyssähköauto on paljon ajavalle jo nyt puhtaampi valinta, ja yksistään Suomen sähköntuotannon vääjäämätön puhdistuminen tulee muuttamaan laskelmia radikaalisti sähköauton eduksi. (On aivan totta, että vähän ajavalle hybridi tai jopa bensa-auto on parempi vaihtoehto vielä toistaiseksi – jos palamisen muita saasteita ei huomioida. Sähköauto kun on hiilidioksidipäästöjen ohella myös mm. kaupunkiympäristöä vähemmän saastuttava valinta.)

Keskeistä osuutta kirjassa onkin tämäntapainen, puolitotuuksia viljelevä ja mustavalkoista ajattelua toisiin projisoiva retoriikka siitä, miten todellisia syyllisiä ympäristökriisiin ovat mahdottomia vaativat ympäristöliikkeet ja vasemmisto. Tyylilleen uskollisena Hamilo esimerkiksi ohittaa kaiken vuosien varrella esitetyn kritiikin nykyistä talousjärjestystä kohtaan yhdellä kappaleella (s. 10) antamalla ymmärtää, että ainoa vaihtoehto on – Neuvostoliitto. Hamilon teksteissä on siis hyviä esimerkkejä mustavalkoisesta ajattelusta, mutta ei juurikaan sellaisia, mitä hän itse kuvittelee.

Mainittakoon tämän osuuden lopuksi, että huolimatta Hamilon positiivisesta kuvauksesta ekomodernistisestä liikkeestä, sanoudun ainakin itse Suomen ekomodernistien perustajajäsenenä jyrkästi irti kirjasen vihjailuista ja kehotan muitakin samaan. Olin mukana perustamassa Ekomodernisteja nimenomaan siksi, ettei niistä tulisi tämän kirjasen kaltaista peilikuvaa vanhoille ympäristöjärjestöille, vaan vaihtoehto niille. Ympäristöliike on tehnyt virheitä, ja näitä tulee kritisoida; mutta lasta ei pidä heittää pesuveden mukana, kuten Hamilo et al haluaisivat.

Ilmastonmuutos – tieteellistä taustaa (Tiera Laitinen)

Tämä on yksi kirjan parhaita osuuksia, kerraten ilmastonmuutoksen tieteellisen perustan. Se voisi toimia johdantona aiheeseen perehtymättömälle, mikäli siinä ei esitettäisi olkiukkomaisia väitteitä, kuten ajatusta siitä, että ilmaston tilasta huolestuneet väittävät maailman tuhoutuvan 10 vuoden kuluttua (s. 21). Mitä ylivoimainen valtaosa väittää, aivan oikein, on se, että suuret muutokset tulee saada hyvään vauhtiin seuraavan vuosikymmenen aikana, tai vaarallisen ilmastonmuutoksen torjunta ei ole enää aritmeettisesti mahdollista. Jännittävää kyllä, Laitinen toteaa itse tämän saman asian aivan oikein sivulla 32.

Vihreän energian mahdollisuudet – ja rajat (Matti Hukari)

Hukari aloittaa lupaavasti toteamalla, että fossiilisten polttoaineiden korvaaminen hiilettömillä energianlähteillä ei ole edennyt lainkaan suunnitelmien mukaisesti. Valitettavasti hän ei vedä tästä johtopäätöstä, että pitäisi varmaan tehdä enemmän, vaan hän siirtyy kirjasen yleiselle retoriselle linjalle kappaleella, jonka otsikossa jo lukee ”ympäristöpelottelun ylilyöntejä on nähty ennenkin” (s. 38). Hukari toistaa jo vuosikymmeniä sitten kuullut kritiikit niinsanotusta Kasvun rajat-raportista (1973). Hän tosin ei vaikuta lukeneen itse raporttia, sillä hän toistaa kritiikittä mm. väitteet siitä, että raportti olisi ennustanut öljyn ja kuparin loppuvan jo vuonna 2000 (s. 38; todellisuudessa väitteet raaka-aineiden loppumisesta eivät ole peräisin raportista vaan sen arvostelusta The New York Timesissä.).

Kasvun rajat-raportissa tutkittiin maailmanjärjestelmässä vaikuttavia takaisinkytkentöjä ja niiden pitkän tähtäimen mahdollisia seurauksia erilaisia lähtöoletuksia hyödyntäneillä tietokonesimulaatioilla. Käytetyn simulaatiomallin lähtöoletuksia ja sen toteutusta on helppo kritisoida, ja olen niin tehnyt itsekin. Tästä huolimatta sen perusviesti, jonka ymmärtämiseen ei tarvita tietokonemallia vaan vain eksponenttiyhtälö muotoa x^y, on edelleen riidaton: rajaton kasvu rajallisessa tilassa ei ole mahdollista, ja kasvu tulee loppumaan ennemmin tai myöhemmin jonkin raaka-aineen tai niinsanotun nielun (kuten planeetan kyvyn absorboida hiilidioksidia) hupenemiseen. Mitään päivämääriä öljyn, kuparin tai minkään muunkaan raaka-aineen loppumiselle ei raportissa ole, eikä itse asiassa edes yhtä sanaa niiden rajoista vuoteen 2000 mennessä (Nørgård ym, 2010; ainoat mainitut päivämäärät ovat projektioita sen hetkisistä varannoista, mikä itse raportin tekstissä todetaan pelkiksi havainnollistaviksi ekstrapolaatioiksi). Raportissa todettiin, että raaka-aineet eivät lopu mutta niiden hankkiminen tulee aiheuttamaan suurempia rahallisia ja ympäristökustannuksia. Voimme havaita väitteen pitävän paikkansa esimerkiksi öljyn hinnan kehityksestä ja öljynporaamisen siirtymisestä yhä herkemmille seuduille, kuten Arktikselle.

Raportin yleistoteamus, että ilman merkittäviä muutoksia teollinen sivilisaatio tulee olemaan vakavissa ongelmissa 2000-luvun puolivälissä eikä talouskasvu voi jatkua vuoden 2100 jälkeen, on itse asiassa toteutunut vähän liiankin tarkasti. Sekä tekijöiden omissa että useissa itsenäisissä selvityksissä on todettu, että Kasvun rajojen ”business as usual”-skenaarion malliajo kuvaa mallin yksinkertaisuuteen nähden suorastaan yllättävän hyvin viimeisen 30-40 vuoden aikana toteutunutta todellisuutta (mm. Turner, 2008; Hall & Day, 2009). Yksikään ympäristötutkija ei väitä, etteikö raaka-aineiden ja ehkä eritoten nielujen vähyys voisi aiheuttaa vakavia ongelmia. Teknologian kehitys ei kykene ratkaisemaan tätä ongelmaa, vaan ainoastaan ostamaan vähän lisäaikaa lopettaa kulutuksen kasvu: yksinkertaisella matematiikalla on helppo osoittaa, että vaikka teknologia onnistuisi puolittamaan ympäristövahingot nykyisestä, olisimme takaisin lähtöpisteessä vain reilun 30 vuoden kuluttua. (Toisin kuin usein kuulee väitettävän, Kasvun rajat-raportissa huomioitiin teknologian kehitys. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös paljon todellisuudessa toteutunutta huikeampaa teknologista kehitystä mallintaneita malliajoja; tulokset eivät kuitenkaan muuttuneet oleellisesti, ja teollinen sivilisaatio ainoastaan joutui vakaviin ongelmiin vähän myöhemmin.)

Mutta tällaisia ongelmia syntyy, jos pääasiallisena lähteenä käyttää Ronald ”Star Wars” Reaganin tieteellistä neuvonantajaa, kuten Hukari oman ilmoituksensa mukaan tekee (s. 37). Hukari toistaa Kasvun rajojen ”kritiikin” lisäksi monia muitakin väsymykseen saakka kuultuja väitteitä, kuten väitteen Kiinan päästöjen jatkuvasta kasvusta (todellisuudessa Kiina on saavuttamassa päästöhuipun 5-10 vuotta lupaamaansa aikaisemmin; Wang ym. 2019), ja väitteet tuuli- ja aurinkovoiman epätasaisen tuotannon aiheuttamista piilokustannuksista – väite on sinänsä oikein, mutta kustannusten suuruusluokka on valtavasti väärin.

Sivuhuomiona, tällä hetkellä halvin ja ainoa Suomessa nykyisin ilman valtion panosta eli markkinaehtoisesti rakennettava energiantuotanto on tuulivoimaa, ja vähän aikaa sitten Iso-Britanniasta kuului uutisia, joiden mukaan aurinkopaneeleita ja akkujärjestelmiä myydään nyt ilman tukiaisia, niiden hinnan pudottua tarpeeksi. Ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa ryhdytään rakentamaan nykyistä selvästi enemmän aurinkosähköä siksi, koska sen rakentaja säästää rahaa. Tämä täysin ennustettavissa ollut kehitys on syy siihen, miksi itse olen vuosien ajan ennustanut hiilettömän energiajärjestelmän olevan enimmäkseen aurinko- ja tuulivoimaan perustuva, ydinvoiman ollessa tärkeässä tukevassa roolissa.

Hukari myös toistaa uudelleen Hamilon jo esittämät väitteet sähköautojen ympäristövahingoista. On tälle teokselle tyypillistä, mutta silti melko huvittavaa, että kun hän edellisellä sivulla (s. 42) aivan oikein todennut niinsanotun rebound-ilmiön olemassaolon, eli ilmiön, jossa esimerkiksi lentokoneiden energiatehokkuuden parantuminen ei kuitenkaan automaattisesti vähennä lentoliikennettä kokonaisuutena (Jevonsin paradoksin mukaisesti edullisempia lentoja lennetään enemmän), hän seuraavalla sivulla (s. 43) esittää, että ”oikea” ratkaisu autoilun päästöjen vähentämiseen olisi – polttomoottorien energiatehokkuuden parantaminen. Hukarin mukaan mahdollisuuksia tähän olisi paljon, sillä hänen mukaansa polttomoottorin ”Carnot Efficiency Limit” olisi 80 % kun taas nykyisin saavutettu suurin tehokkuus on noin 60 % (s. 43). Valitettavasti en osaa kommentoida tätä ajatusta oikein mitenkään, koska minulle poloiselle opetettiin Teknillisen korkeakoulun termodynamiikan kursseilla, että lämpövoimakoneen ehdottomasti suurin teoreettinen maksimitehokkuus eli Carnot-tehokkuus määritellään yksinomaan suurimman saavutettavissa olevan lämpötilaeron kautta. Meidän aikanamme polttomoottorit sitä paitsi noudattivat niin sanottua Otto-kiertoa eivätkä teoriassa ideaalia mutta vain erittäin pieniä kierroslukuja tuottamaan kykenevää Carnot-kiertoa. Uskon, että näin oli myös Reaganin aikana.

Carnot-tehokkuudesta voidaan kyllä päätellä, että mikäli polttomoottorien käyntilämpötilaa voitaisiin nostaa eli lämpötilaeroa kasvattaa, energiatehokkuus paranisi. Valitettavasti korkeammassa lämpötilassa palaminen tuottaa esimerkiksi selvästi enemmän haitallisia ja vahvasti säädeltyjä typen oksideja, ja lyhentää moottorin käyttöikää jopa merkittävästi. Hukarin mainitsema 80 % Carnot-tehokkuus vaatisi – olettaen, että autolla autoillaan esimerkiksi 22 Celsius-asteen lämpötilassa eikä vaikkapa Pluton pimeällä puolella – käyntilämpötilaksi ehdottomasti vähintään noin 1200 astetta. Koska täydellisen tehokasta konetta on mahdotonta valmistaa todellisuudessa, 80 % tehokkuus vaatisi luultavammin vähintään 1500 asteen lämpötiloja, mikä aiheuttaisi koneenrakentajille tiettyjä haasteita: teräs kun sulaa noin 1370 asteessa. (Jos haluat kokeilla laskutoimitusta itse, tämä laskuri tekee sen helpoksi, ja opettaa samalla luonnontieteistä enemmän hyödyllisiä asioita kuin tämä kirja.)

Hyvä arvaus energiatehokkuuden teoreettiselle ylärajalle Maan ilmakehässä bensiinillä kompressiosuhteella 10 toimivalle moottorille on noin 46 %. Käytännön maksimi on suuruusluokkaa 35 % – ja parhaimmat oikeasti olemassaolevat moottorit yltävät optimiolosuhteissa 37 prosenttiin. Polttomoottorien kohdalla oikeassa elämässä oikeasti saavutettavissa olevat, kustannuksiltaan järkevät ja vaikutuksiltaan merkittävät tehokkuusparannukset on jo tehty, ja nykyiset parannukset lisäävät energiatehokkuutta joitain prosentin osia kerrallaan.

Hukarin mainitsemat akkujen ynnä muiden vähähiilisen infrastruktuurin tarvitsemien materiaalien louhinnan ongelmat ovat kyllä todellisia, ja myös rebound-ilmiö on todellinen. Molempiin voidaan puuttua lähinnä tiukemmalla regulaatiolla. Oletankin, että tämän kirjasen lukeneet perussuomalaiset ryhtyvät viimein suojelemaan suomalaista luontoa ja ainutkertaisia kansallisvarantojamme maamme 1700-luvulta peräisin olevan kaivoslain hyväksikäyttäjiltä. Tällä hetkellä Perussuomalaiset r.p. on nimittäin ainoa eduskuntapuolue, joka edelleen vastustaa kyseisen lain kauan odotettuja tiukennuksia.

Energiewende – Saksan umpikujaan päätyneen energiakäänteen opetukset (Heikki Koskenkylä)

Tässä luvussa Koskenkylä kertaa pintapuolisesti ja varsin yksioikoisesta näkökulmasta Saksan niinsanotun energiakäänteen eli Energiewenden opetukset. Energiewende oli suunnitelmana hyvin huono, kuten asiasta varoiteltiin jo 2011, ainakin jos tavoitteena pidettiin hiilidioksidipäästöjen vähentämistä eikä ydinvoimaloiden sulkemista. Silti Koskenkylänkin käyttämistä numeroista selviää, että Saksa on aidosti kyennyt lisäämään merkittävästi uusiutuvan energian tuotantoa ja leikkaamaan kasvihuonekaasupäästöjään. Vähennys olisi suurempi ja se olisi saavutettu nopeammin, jos Saksa ei olisi myös sulkenut ydinvoimaansa, mutta tämä ei ollut Saksassa valitettavasti poliittista realismia Fukushiman jälkeen.

Silti, on tosiasia, että vaikka Energiewende oli huono suunnitelma, se on kyetty toteuttamaan, ja suurin osa saksalaisista on edelleen sen takana. Saksa ei myöskään ole köyhtynyt takapajulaksi eivätkä sen asukkaat asu maakuopissa, vaikka sähkö onkin selvästi muuta Eurooppaa kalliimpaa. Päin vastoin, Saksa on edelleen Euroopan mahtavin talousmahti, ja Berliini se suunta, jonne Euroopan muut poliitikot kumartavat. Oli Energiewendestä mitä mieltä hyvänsä, aivan ilmeisesti se ei ole raunioittanut Saksaa.

Sinänsä asiallisen aikaisemman materiaalin tiivistelmänä toimivan katsauksen lomassa Koskenkylä tosin tekee aasinsillan, jota en ole kuullut yhdenkään energia-analyytikon koskaan tehneen. Koskenkylä nimittäin yhdistää Energiewenden epäonnistumisen Saksan ”epäonnistuneeseen” pakolaispolitiikkaan. Aasinsillan vetäminen maahanmuuttoon näyttää olevan Perussuomalaisten kannanotoille jonkinlainen vaatimus, mutta mitään sen kummempia perusteita asialle ei nytkään esitetä, Koskenkylästä nyt vain tuntuu että yhteys on selvä.

Koskenkylästä tuntuu myös, että turve on ”osittain uusiutuva energianlähde” (s. 54), että sen polttamisen päästöjä voidaan vähentää olennaisesti (miten, sitä ei kerrota), ja että ”punavihreät puolueet” ovat alkaneet ehdottaa ”aivan liian epärealistisia aikatauluja ja kansalle sekä yrityksille kalliiksi käyviä energianhuollon ratkaisuja” (kts. aikaisemman luvun kritiikki). ”Musta tuntuu” onkin Koskenkylän omien pohdintojen keskeistä lähdeaineistoa.

Ydinvoima on tehokkain työkalu ilmastonmuutoksen hillintään (Rauli Partanen)

Disclaimer: olen kirjoittanut kaksi kirjaa yhdessä Rauli Partasen kanssa.

Tämä luku on lähinnä tiivistelmä kirjoistamme Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen. Sikäli kun tiedän, esitetyt tiedot pitävät edelleen paikkansa, ja toisin kuin muut kirjoittajat antavat ymmärtää, Partanen mainitsee myös tosiasian, että ydinvoimalla historiallisesti saavutettujen päästövähennysten keskeinen tekijä oli kyseisten hankkeiden toteuttaminen valtiovetoisina, valtionyhtiöiden tai niihin rinnastuvien puolimonopolien projekteina – ja että niiden toteuttaminen nykyisillä dereguloiduilla energiamarkkinoilla olisi vaikeaa (s. 59). Tämä tosiasia on, ikävä kyllä, pahassa ristiriidassa kaikkien muiden kirjoittajien vankkumattoman markkinauskon kanssa.

Hiilivuoto ja ilmastotullit (Marko Hamilo)

Hamilo aloittaa tämän luvun julistamalla yhteismaan tragediaa ja yksityisomistuksen siunauksellisia vaikutuksia. Jätän nyt käsittelemättä tähän teoriaan kohdistuneen seikkaperäisen, kattavaan empiiriseen aineistoon perustuvan kritiikin, josta mm. eräs Elinor Ostrom sai muun ohessa taloustieteen Nobelin (mistä ”talousasioiden perusteiden” onnettomasta opettamisesta suomalaisia kouluja syyttävä Hamilo ei ilmeisesti ole kuullut; s. 67) ja lukuisat muut käsitteeseen liittyvät ongelmat, jotka selviävät suhteellisen vähäisellä googlaamisella. Koko luku perustuu kuitenkin puhtaaseen teoriaan, jonka perusteella Hamilo arvioi, että ”maantieteellisesti rajattuna kunnianhimoinen ilmastopolitiikka voi siis johtaa ”hiilivuotoon” päästökauppajärjestelmän ulkopuolelle ja päästöjen globaaliin lisääntymiseen.”

Kuten jo aiemmin todettiin, empiria ei ole Hamilon vahvuuksia. Jos olisi, hän olisi luultavasti huomannut paitsi yhteismaan tragedian empiriaan vahvasti pohjaavan kritiikin, myös empiiriset tutkimukset hiilivuodosta. Hiilivuoto on teoriassa mahdollinen ongelma, ja sen mahdollisuus tulee huomioida päätöksenteossa, mutta empiria ei ole kyennyt vahvistamaan Hamilon ja muiden poliittisen oikeiston edustajien pelotteluja: jopa teollisuusmaiden etujärjestö OECD toteaa katsauksessaan, että ympäristörajojen tiukkuudella ei ole ollut juuri mitään vaikutusta maailmankaupan koostumukseen (Kozluk ym, 2016). Edes sellaiset yritykset, jotka ovat joutuneet maksamaan päästöistään ja joilla olisi jo tuotantolaitokset valimina EU:n ulkopuolella, eivät todellisuudessa ole siirtäneet tuotantoaan (kts. VATT:in päätutkija Marita Laukkasen haastattelu Helsingin Sanomissa). On tietenkin totta, että saastuttavimmat teollisuuden alat kärsivät kunnianhimoisesta ilmastopolitiikasta, samalla kun vähemmän saastuttavat alat hyötyvät: tämä on koko ilmastopolitiikan tarkoitus.

Hiilivuoto voi siis olla ongelma tulevaisuudessa, kun päästömaksut nousevat. Todellisuudessa teollisuuden ja tuotannon sijoittumispäätöksiin vaikuttaa kuitenkin niin moni muu asia kuin energian hinta, että on lähes varmaa, että ongelma on paljon pienempi kuin pelotellaan. On myös syytä muistaa, että oikeistolla on kohta 200 vuoden historia pahasti ylimenneestä pelottelusta aina, kun joku esittää yritysten toimintaa millään tavalla rajoittavaa lainsäädäntöä.

Ilmastopakolaiset (Simo Grönroos)

Luku alkaa vahvasti esittämällä, että ”Suomea voidaan pitää pohjoisena maana yhtenä harvoista ilmastonmuutoksen hyötyjistä” (s. 75), mikä tietenkin pitää paikkansa, jos emme laske esimerkiksi tuhohyönteisten, tautien, satokatojen, metsätuhojen, hellekausien, lisääntyvien myrskyjen tai muiden ikävien mutta tulevaisuudessa yleistyvien ilmiöiden kaltaisten ongelmien kustannuksia. Pääasiallisesti luvun tavoitteena on kuitenkin – perussuomalaisille jokseenkin yllätyksellisesti – vähätellä pakolaisongelmaa.

Grönroos on löytänyt lainausmerkeistä päätellen jostain katsauksesta osan virkkeestä, jossa todetaan, että ilmastonmuutoksen myötä ”suuria alueita muuttuu asuinkelvottomiksi” (s. 76). Tämä on aivan todellinen riski. Nyt jo asfaltti sulaa kesäisin Intian suurkaupungeissa, ja mikäli nykymeno jatkuu, esimerkiksi tiheästi asuttujen Indusin ja Gangesin jokilaaksoissa tulee todennäköisesti olemaan viimeistään vuosisadan loppupuolella alueita, joilla lämpötila ja ilmankosteus nousevat niin korkealle, että kaikki suojattomat ihmiset kuolevat lämpöstressin vuoksi (Im ym. 2017). Pahasti heikentyneiden elinolojen riski koskettaa koko Etelä-Aasiaa, toisin sanoen aluetta, jolla elää noin viidesosa maailman kaikista ihmisistä. Monilla muilla alueilla etenkin suurkaupungit tulevat lämpenemään ja kärsimään vakavasti lämpöaalloista, lisäten etenkin heikompien ryhmien kuten vanhusten ja lasten kuolleisuutta selvästi (Oleson ym., 2013). Kuumuuden vuoksi ulkona työtä tekevien tuottavuus tulee putoamaan selvästi, mahdollisesti jopa alle puoleen (Dunne ym., 2013), ja ylipäätään asumisesta tulee entistä inhottavampaa ja vaikeampaa.

Grönroos ratkaisee pulman kieltämättä ennennäkemättömällä tavalla: hänen mielestään ongelmaa ei oikeastaan ole olemassa, koska ilmaston lämpeneminen ei suoranaisesti tapa ihmisiä (tosin katso esimerkiksi yllä mainittu Im ym. 2017), vaan vain tekee aiemmin harjoitetuista elinkeinoista mahdottomia. Lukijalle jää melko epäselväksi, miten tämä oikeastaan ratkaisee ongelman, mutta kun Grönroos vielä lisää, että kokonaisia alueita ei ole muuttumassa asuinkelvottomaksi ”lähitulevaisuudessa”, niin asia onkin hänen mielestään käsitelty, eikä ainakaan Suomen tarvitse kantaa mitään vastuuta yhtään mistään. Omalle argumentilleen valitettavasti hän kuitenkin viittaa Maailmanpankin ja Norwegian Refugee Councilin arvioihin ja ennusteisiin, joiden mukaan luonnonmullistukset ovat jo nyt ajaneet pakosalle noin 20 miljoonaa ihmistä, ja reilut 143 miljoonaa on vaarassa (s. 77). Mutta ei hätää! Tämän muuttoliikkeen ”luonnollinen suunta” on köyhien maiden kaupunkeihin, joten tämäkään ei ole meidän ongelmamme, eikä sen ”tarvitse välttämättä aiheuttaa erityisiä toimenpiteitä länsimaissa”.

Turve paha, puu hyvä, vai miten se menikään? (Marko Hamilo)

Tässä luvussa Hamilo mätkii jo joitain vuosia sitten kuoliaaksi mätkittyä puu-ukkoa esittäessään, että turpeen polttoa vastustavat tahot ovat kuitenkin hyväksyneet puun polton – mikä ei välttämättä ole yhtään sen parempaa. Tämä on jopa oikein, mutta ei nyt varsinaisesti mikään suomalaisten hurraahuutojen paikka, eikä mitään, mitä ei olisi jo käyty läpi viimeistään noin vuonna 2016. (Olemme kirjoittaneet Atte Harjanteen (vihr.) kanssa aiheesta tutkimusjulkaisunkin, Harjanne & Korhonen 2019.) Tällä hetkellä puunpolton vaikutukset ovat havaintojeni mukaan laajalti ympäristöjärjestöjen keskustelussa, ja nimenomaan nämä järjestöt, ei kukaan Hamilon viiteryhmästä, myös vastustavat metsien hakkuita ja puun polttamista tehokkaimmin. Luvun loppukaneettiin on helppo yhtyä – bioenergia ei näytä olevan suuren mittaluokan ratkaisu ilmastokysymykseen – mutta valistus kannattaisi suunnata ensi sijassa perussuomalaisten omien äänestäjien ja Keskustan suuntaan.

Muovihysteria (Mikko Paunio)

Mikko Paunio on tehnyt pitkän ja jollain mittarilla epäilemättä ansiokkaan uran ympäristönsuojelijoiden haukkumisessa, alkaen kirjallaan Vihreä valhe (1990) ja sen uudistetulla laitoksella (2015). (Olen arvostellut jälkimmäisen teoksen taiemmin.) Paunion tavaramerkistä, ympäristöliikkeen ja erityisesti vihreiden syyttäminen natseiksi koska Saksan vihreässä liikkeessä on ollut mukana entisiä natseja ja esoteeriseksi uskonlahkoksi, koska osa Suomen vihreiden perustajista on käynyt Steiner-koulun, on onneksi tässä luvussa vain vähän viitteitä, ja epäilemättä osa vuolaasta kritiikistä osuu maaliin. (On aivan totta, että muovipillien kieltäminen sai suhteetonta mediahuomiota, mutta tämänkaltaisia asioita arvostelevilta unohtuu aina, että ihminen voi vastustaa useaa asiaa samaan aikaan.) Valitettavasti tarvittaisiin todella aiheeseen perehtynyt asiantuntija ruotimaan, mitkä kauniisti sanoen kärjekkäistä kommenteista ovat totta, mitkä ovat liioittelua, ja mitkä ovat enemmänkin fantasiaa. Tässä asiassa en sellainen ole, joten jätän työn jollekin muulle – totean vain, että tämänkin luvun keskeinen kontribuutio on retoriikan eikä ympäristön tutkimukselle.

Ympäristöveroja ja keltaliivejä (Simo Grönroos)

Tässä luvussa Grönroos tekee asiallisen mutta noin viisi vuotta ajastaan jäljessään olevan huomion siitä, että haittaverojen kiristäminen tulee kompensoida etenkin köyhemmille. Tämä on tarkalleen mitä esimerkiksi Vasemmistoliitto esittää, ja mitä Perussuomalaiset puolestaan vastustaa. Mutta Grönroosin tavoite artikkelissa ei olekaan edistää reilua siirtymää talouteen, joka ei tuhoaisi maailmaamme, vaan käyttää haittaverojen kompensointia keppihevosena haittaverojen vastustamiseen.

Paha liha? Henkilökohtaisten valintojen merkityksestä (Tiera Laitinen)

Kyseessä on yksi kirjan hämmentävimmistä luvuista. Kirjoittaja antaa ensin ymmärtää, että esitykset kasvisruoan osuuden lisäämisestä ja lihan vähentämisestä eivät oikeasti olisi ympäristölle hyväksi, mutta sitten hän joutuu esittelemään varsinaisia tutkimustuloksia. Kun täysin mielivaltainen vertailu pihvin ja salaatin välillä on saatu alta pois (kirjoittajalle on kunniaksi, että hän huomaa itsekin vertailun olevan pöljä), esimerkiksi kuvat 2b ja 3 näyttävät melko vastaansanomattomasti, yhdellä vilkaisulla, että kyllä, kasvisruokaan siirtyminen olisi todellakin ihan jo ilmaston kannalta hyvä juttu.

Luvussa myös odotetusti kritisoidaan luomutuotantoa, koska Vihreät kannattavat sitä. On aivan totta, että luomutuotannossa tarvitaan enemmän peltopinta-alaa, mutta tällaiset vertailut unohtavat aina, että nykyiset teolliset viljelymenetelmät perustuvat suunnattoman suureen ”energiatukeen” teollisten lannoitteiden, torjunta-aineiden ja fossiilisella polttoaineella käyvien koneiden kautta. Tämä järjestely ei ole kestävä, yksin jo siksi, että suurin osa lannoitteista valmistetaan maakaasua käyttäen (mm. Smil, 2017), eikä myöskään ravinnevalumien, maaperän köyhtymisen ja joillain seuduin maan eroosion vuoksi. Luomuviljelyssä on edelleen vakavia ongelmia, mutta se on ainakin askel oikeaan suuntaan.

Tässäkin luvussa esitetään, että yhteiskunnan ohjaus pitäisi kohdistaa vain hintaan, ei mihinkään muuhun, jolloin ”vapaat markkinat huolehtivat sitten parhaiten päästöille asetetun hinnan välittymisestä lopputuotteiden hintoihin”. Olen itsekin kritisoinut tätä kaunista mutta syvästi ongelmallista teoriaa esimerkiksi omassa väitöskirjassani (Korhonen, 2017), joten ei siitä sen enempää, todettakoon vain, etten tiedä yhtäkään ympäristötutkijaa, joka ostaisi tämän teoreettisesti puhdasoppisen ajatuksen.

Lapsi, joka komensi paavia – järki ja tunteet ilmastokeskustelussa (Matias Turkkila)

Tämä on kokoelman hämmentävin osuus: maalaileva, kirjallisia sävyjä tavoitteleva tunteenpurskaus Greta Thunbergista. Turkkila toistaa kaikki oikeistoänkyröiden Thunbergistä esittämät kliseet ja maalaa hänestä pahantahtoisten voimien sätkynuken. En ota tähän pahan olon purkaukseen enempää kantaa kuin toteamalla, että katsokaapa rinnakkain Thunbergin ja Turkkilan tallennettuja esiintymisiä, ja miettikää, kumpi heistä on todennäköisemmin sätkynukke. Muuten koko luku on perussuomalaisen aktiivin sekavaa projisointia siitä, miten Vihreitä hallitsee laskelmoiva, kyyninen, kannattajiaan pettävä eliitti ja miten kaikki muut – erityisesti vihervasemmistolaiset – ajattelevat vain tunteella ja tekevät politiikkaa tunnepohjaisesti. Nämä ovat kovia sanoja mieheltä, joka on toiminut vuosikausia puolueessa, jonka kontribuutio Suomen politiikkaan on täysin faktavapaan tunnepuheen ottaminen politiikan teon keskiöön ja jonka edustajien mukaan tärkeintä on se, ”miten nämä asiat koetaan.”

Mainittakoon, että Turkkilan mielestä vihreällä liikkeellä ”on koko sen historian aikana ollut vain kaksi loppuun saakka periaatteellista toimijaa” (s. 127), Eero Paloheimo ja Pentti Linkola. Äärioikeiston ideologista liikehdintää seuraaville tämä toteamus ei ole yhtään minkäänlainen yllätys.

Se isoin asia – Maapallon väestö ja ympäristön kestävyys (Eero Paloheimo)

Muista kirjan kirjoittajista poiketen Paloheimolla on pitkä tausta ympäristöliikkeessä, ja sen huomaa myös kirjoituksesta. Alkuosa kirjoituksesta on suorastaan kiinnostavaa, joskaan ei mitenkään uutta: Paloheimo on esittänyt samat ajatukset jo vuosikymmenien ajan.

Paloheimo on myös säilyttänyt käsityksensä ongelmien perussyystä: se on ihmislajin lisääntyminen. Kuten tälle genrelle on tyypillistä, Paloheimo esittää Maapallon kestäväksi väkimääräksi kaksi miljardia ihmishenkeä, ja kuten genrelle on tyypillistä, tämä pitäisi saavuttaa puuttumalla rankasti perusoikeuksiin jossain muissa maissa. Paloheimo esittää pakollista yhden lapsen politiikkaa yhdeksään väkirikkaaseen Aasian maahan, ja tietysti syntyvyyden säännöstelyä myös Afrikkaan. (Yhden lapsen politiikan lukuisille ongelmille ei riitä yhtäkään lausetta.) Koska Suomessa on historiallisten sattumien seurauksena paljon tilaa mutta vähän ihmisiä, meidän ei tietysti tarvitse tehdä mitään, paitsi antaa apua muille maille näiden tavoitteiden saavuttamisessa. ”Ole huoletta,” Paloheimo rohkaisee yksittäistä kansalaista (s. 149). Joku muu maksaa laskun!

Väestömäärää kauhistelevien ajattelussa on muutamakin looginen ongelma. Ensimmäinen näistä on se, että nykyisen kriisin ratkaiseminen syntyvyyttä vähentämällä ei enää onnistu, sillä väestönkasvu tulee etupäässä eliniän pitenemisestä. Koska väestömäärään puuttuminen ympäristöongelmien hillitsemiseksi ei enää oikein onnistu syntyvyyttä vähentämällä, meidän tulisi puuttua ihmisten elinikään. Suomeksi sanottuna, meidän tulisi lyhentää ihmisten elinikää, eli käytännössä jättää sairaat hoitamatta ja murhata ihmisiä.

Vaaditun tappamisen määrä olisi hirmuinen. Toinen maailmansota kaikkine sivuvaikutuksineen tappoi arviolta 100 miljoonaa ihmistä noin yhdeksässä vuodessa (jos sodan lasketaan alkaneen Japanin hyökkäyksestä Kiinaan). Tällainen teurastus olisi täysin riittämätöntä, paitsi jos se kohdistuisi kaikkein rikkaimpiin eli eniten kuluttaviin ihmisiin. Tätähän väestön vaikutuksesta huolestuneet eivät kuitenkaan koskaan esitä, vaikka esimerkiksi ympäristövaikutusten hahmottamiseen käytetty niinsanottu Kaya-identiteetti

I = PAT,

jossa I on vaikutus, P on populaation koko, A varakkuus, ja T teknologia, sisältää selkeästi yhtenä terminä (A) varakkuuden: jos vaikutusta I halutaan pienentää puuttumalla populaatioon P, tehokkaimmin se onnistuu puuttumalla niihin alapopulaatioihin, joiden varakkuus A on korkein.

Todellisuudessa tietysti jokainen täyspäinen ihminen yrittää välttää massamurhat, ja yksin siitä syystä väestönkasvusta puhuminen on hivenen turhaa. Tämän puheen keskeinen tarkoitus onkin se, että väkiluvusta ja sen kasvusta puhumalla yritetään kierittää vastuu rikkaan maailman aiheuttamien ympäristöongelmien ratkaisemista maailman köyhien harteille. Mitään realistista suunnitelmaa, miten väestönkasvua voitaisiin nykytilanteessa merkittävästi rajoittaa, ei ole olemassa, ja asiasta puhuminen Paloheimon tapaan on mitä syvintä epärealismia. Ihmiskunnan lukumäärä vuosisadan puolivälissä tulee olemaan jotain 9 ja 11 miljardin välillä, ja tämä on yksinkertaisesti lukittu vastaus, joka on huomioitava yhtälöissä.

Ylläoleva ei tietenkään tarkoita, että väestönkasvulle ei voisi tai pitäisi tehdä yhtään mitään. Maailman väestönkasvuun on hyvä ja tarpeen puuttua, ja tutkitusti tehokkaimmin se tapahtuu naisten kouluttamisella – keinolla, jonka Paloheimo tyrmää ”tempuksi” (s. 148). Käytännössä tilanne on se, että syntyvyys kautta maailman on jo voimakkaassa laskussa, ja tätä kehitystä on hankala merkittävästi nopeuttaa. Niille, jotka silti vaativat saada jankuttaa väestönkasvun ongelmallisuudesta, minulla on yksi, selkeä, jokaisen yksilökeskeisen oikeistolibertaarin ympäristöajatteluun varmasti sopiva ohje: aloita muutos itsestäsi.

Editoitu hieman 19.9. luettavuuden parantamiseksi.

Lähteet

Ashford, N. A., Ayers, C., & Stone, R. F. (1985). Using Regulation to Change the Market for Innovation. Harvard Environmental Law Review, 9, 419–466.

Bonifant, B., Ratcliffe, I., & van der Linde, C. (1994). Competitive Implications of Environmental Regulation: A Study of Six lndustries (Vol. 20036). Washington DC: Management Institute for Environment and Business / Environmental Protection Agency.

Dunne, J. P., Stouffer, R. J., & John, J. G. (2013). Reductions in labour capacity from heat stress under climate warming. Nature Climate Change, 3(6), 563–566. https://doi.org/10.1038/nclimate1827

Hall, C. A. S., & Day, J. W. (2009). Revisiting the Limits to Growth After Peak Oil. American Scientist, 97(3), 230–237.

Hammit, J. K. (2000). Are the costs of proposed environmental regulation overestimated? Evidence from the CFC phaseout. Environmental and Resource Economics, 16, 281–301.

Harjanne, A., & Korhonen, J. M. (2019). Abandoning the concept of renewable energy. Energy Policy, 127(April), 330–340. https://doi.org/10.1016/j.enpol.2018.12.029

Heynen, N., McCarthy, J., Prudham, S., & Robbins, P. (2007). Neoliberal Environments: False promises and unnatural consequences. Abingdon: Routledge.

Hoogma, R. (2000). Exploiting Technological Niches: Strategies for Experimental Introduction of Electric Vehicles. Enschede: Twente University Press.

Im, E.-S., Pal, J. S., & Eltahir, E. A. B. (2017). Deadly heat waves projected in the densely populated agricultural regions of South Asia. Science Advances, 3(8), e1603322. https://doi.org/10.1126/sciadv.1603322

Kemp, R. (1995). Environmental Policy and Technical Change: A Comparison of the Technological Impact of Policy Instruments. Väitöskirja. University of Maastrich.

Korhonen, J. M. (2017). Constructed solutions to constructed constraints: Resource scarcities and technological change. Väitöskirja, Aalto University School of Business.

Korhonen, J. M. (2018). Overcoming Scarcities Through Innovation: What Do Technologists Do When Faced With Constraints? Ecological Economics, 145, 115–125. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2017.08.023

Kozluk, T., Timiliotis, C., & OECD. (2016). Do environmental policies affect global value chains? A new perspective on the pollution haven hypothesis (OECD Economics Department Working Papers No. 1282). Paris. https://doi.org/10.1787/18151973

Nørgård, J. S., Peet, J., & Ragnarsdóttir, K. V. (2010). The History of The Limits to Growth. The Solutions Journal, 1(2), 59–63. Retrieved from https://www.thesolutionsjournal.com/article/the-history-of-the-limits-to-growth/

Oleson, K. W., Monaghan, A., Wilhelmi, O., Barlage, M., Brunsell, N., Feddema, J., … Steinhoff, D. F. (2015). Interactions between urbanization, heat stress, and climate change. Climatic Change, 129(3–4), 525–541. https://doi.org/10.1007/s10584-013-0936-8

Oreskes, N., & Conway, E. M. (2010). Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming. New York: Bloomsbury.

Roediger-Schluga, T. (2004). The Porter Hypothesis And The Economic Consequences Of Environmental Regulation: A Neo-Schumpeterian Approach. Cheltenham and Northampton: Edward Elgar.

Shnayerson, M. (1996). The Car That Could: The Inside Story of GM’s Revolutionary Electric Vehicle. New York: Random House.

Smil, V. (2017). Energy and Civilization: A History. Cambridge, MA: MIT Press.

Turner, G. M. (2008). A comparison of The Limits to Growth with 30 years of reality. Global Environmental Change, 18(3), 397–411. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2008.05.001

Wang, H., Lu, X., Deng, Y., Sun, Y., Nielsen, C. P., Liu, Y., … McElroy, M. B. (2019). China’s CO2 peak before 2030 implied from characteristics and growth of cities. Nature Sustainability, 2(8), 748–754. https://doi.org/10.1038/s41893-019-0339-6

Kuukauden kirjat: helmikuu 2018

21 maaliskuun, 2018 ~ J. M. Korhonen ~ 4 kommenttia

Muut kiireet, lohkoketjuprojektista Afriniin, aiheuttivat pienen viiveen muistiinpanojen puhtaaksikirjoittamisessa, mutta tässäpä tulee.

8. O’Neil (2016): Weapons of Math Destruction

Ihan ehdottomasti yksi viime aikojen tärkeimpiä kirjoja. O’Neil on matemaatikko ja sisäpiiriläinen, joka kuvaa niitä ongelmia, mitä algoritmien valta on jo aiheuttanut ja aiheuttamassa. Läpinäkymättömillä algoritmeilla – koodatuilla mielipiteillä – on jo nyt suuri valta ihmisten elämään, emmekä osaa vaatia niitä tilille samaan tapaan kuin osaamme vaatia esim. poliittisia päättäjiä ottamaan vastuun huonoista päätöksistä. Algoritmit tarjoavat myös poliitikoille keinon pestä kätensä esimerkiksi syrjivistä päätöksistä, vetoamalla algoritmien koettuun ”reiluuteen”. Tosiasiassa kaikki algoritmit oppivat historiasta ja kuvastavat päätöksissään historiaa: jos historia on esimerkiksi rasistinen tai seksistinen, algoritminen päätöksenteko tulee toisintamaan tätä historiaa, halusimme sitä tai emme.

Ongelma ei ole niinkään siinä, etteikö algoritmeja voisi käyttää hyvien tai jopa tarkempien ratkaisujen tekemiseen. Ongelma on siinä, että läpinäkymätön ”päätöksentekijäkone” tulee tekemään myös hyvin ongelmallisia päätöksiä, joista on ylipäätään vaikea tietää, ovatko päätökset huonoja vai hyviä, ja millä perustein ne on tehty. Päätösten korjaaminen on myös vaikeaa, ja ongelmat iskevät ennen kaikkea yhteiskunnan heikompiosaisiin: on selvä trendi, että rikkaat ja hyväosaiset saavat jatkossakin henkilökohtaista, ihmiskasvoista palvelua, samalla kun köyhien asiat ulkoistetaan tietokoneille.

9. Patomäki (2013): Tulevaisuuden politiikkaa.

Vähän hajanainen mutta luettava kokoelma ajatuksia siitä, miten ja millaista politiikkaa olisi syytä harjoittaa. Kiinnostavin kohta lienee taloustieteen kritiikki ja ajatus siitä, että myös parempaa tulevaisuutta tavoittelevien tulisi luopua ajatuksesta, että ajetulle politiikalle (oli se sitten myönteistä tai kielteistä) ”ei ole vaihtoehtoja.” Olemme nyt kuitenkin sellaisessa tilanteessa, että meillä nimenomaisesti on paljon vaihtoehtoja ja voimme valita harjoittavamme monenlaista politiikkaa; olisi parempi perustella, miksi jotkut vaihtoehdot ovat huonoja ja jotkut parempia, eikä väittää, että esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta on ”ainoa vaihtoehto.” Ei se ole; on täysin mahdollista, että jätämme ilmastonmuutoksen torjumatta, vaikka se sitten tarkoittaisikin sivilisaation tuhoa. Maalaamalla politiikka vaihtoehdottomaksi luodaan nimittäin helposti jopa liian optimistinen kuva asioista, ja ryhdytään kuvittelemaan, että vain tulevaisuuden yksityiskohdat ovat epäselviä. (Olen käsitellyt teemaa ilmastonmuutokseen ja energiapolitiikkaan liittyen esim. täällä.)

10. Dorling (2018): Do we need economic inequality?

Tiivis ja tanakka tietopaketti ja argumentti taloudellisen tasa-arvoisuuden puolesta. Hyvää infoa kumoamaan kaikki väitteet siitä, että eriarvoisuus olisi hyvästä; mikään väitteistä kun ei tutkimustiedon valossa pidä paikkaansa. Tasa-arvoisemmat maat ovat kaikilla mittareilla, jopa taloudellisen toimeliaisuuden kannustamisessa ja innovaatioissa, epätasa-arvoisia parempia.

Hyvä esitys myös mm. kohtuullisista tuloeroista: Dorling esittää, että tuloerojen suuruutta miettiessä olisi hyvä pohtia, miten suuria eroja voi pitää oikeutettuna henkilökohtaisten ominaisuuksien, ahkeruuden, ja työn vaativuuden vuoksi. Hänen mukaansa on vain järkeenkäypää, että kukaan ihminen ei ole yli kahta kertaa arvokkaampi kuin toinen ihminen; kukaan ihminen ei pysty olemaan yli kaksi kertaa ahkerampi kuin normaalia työviikkoa tekevä; eikä mikään työ ole, tai sen ei ainakaan pitäisi olla, yli kaksi kertaa vaativampi tai raskaampi kuin toinen työ. Kun nämä kerrotaan yhteen (2 x 2 x 2), saadaan tulokseksi kahdeksan: järkevästi perusteltavissa olevat tuloerot olisivat siis sellaisia, että parhaiten tienaava ansaitsisi enintään noin kahdeksan kertaa keskimääräistä enemmän. Tarkoista arvoista voidaan toki kiistellä, mutta lienee selvää, että minkäänlaista moraalista oikeutusta sata- tai tuhatkertaisille tuloeroille ei ole olemassa.

11. Berkman (1929): Anarkismin aakkoset.

Anarkismin teorian klassikko. Hyvin kirjoitettu, mutta ajatukset osin ristiriitaisia – ja tietysti myös osin vanhentuneita. Ansiokasta kirjassa on neuvostokommunismin kritiikki, mutta esimerkiksi työn arvo ajatellaan niin, että ”kapitalistien” työllä ei ole mitään arvoa, ja vain ei-omistava luokka tekee arvokasta työtä. Näin ollen esimerkiksi tehtaan johtajan työ nähdään arvokkaaksi, vaikka tosiasiassahan eroa kapitalistin tekemään johtamis- ja resurssien allokointityöhön nähden voi olla hyvin vaikea nähdä. Kirja pitää tietysti ymmärtää aikakautensa tuotteena ja poleemisena pamflettina enemmän kuin tieteellisenä esityksenä.

12. Lahtinen & Salminen (2014): Kakola: Vankilan tarina.

Väliin vähän ”kotiseutuhistoriaa”; satuimme asumaan muutamia vuosia Kakolan vankilan entisessä vartijoiden asuintalossa. Hyvin kirjoitettu kiinnostavasta aiheesta.

13. Gerald (2017): Attack of 50ft Blockchain.

Hyvin kriittinen, hauska, ja varsin hyvin perusteltu katsaus lohkoketju- ja kryptovaluuttahypeen. Ottaa selkeästi kantaa ja esittää, että kyseessä on lähinnä huijaukseen verrannollinen kupla. En ole itse ihan yhtä pessimistinen, mutta kirja kannattaisi kaikkien lohkoketjutekniikasta innostuneiden lukea ja ottaa vakavasti.

14. Isaacson (2017): Leonardo.

Mm. Steve Jobsin elämänkerran kirjoittanut Walter Isaacson kirjoitti uusimman elämänkertansa Leonardo da Vincistä. En osaa ottaa kantaa historialliseen tarkkuuteen mutta uskon sen olevan kohtalainen; kirjana tämä on paras kokeilemistani Leonardo-elämänkerroista ja erittäin mielenkiintoinen opus. Arvostan nyt huomattavasti enemmän renesanssimestareita ja heidän maalauksiaan, kun Isaacson selitti, miten maalaukset syntyivät ja mitä hienoa niissä on aikaisempaan verrattuna. Vähän harmittaa, että ainoan kerran Louvressa käydessäni Mona Lisa oli valtavan ihmisjoukon takana enkä ehtinyt jäädä sitä tutkailemaan.

15. Wall (2017): Elinor Ostrom’s Rules for Radicals.

Lyhyt mutta ytimekäs ja hyvin luettava tiivistelmä taloustieteen Nobel-palkitun Elinor Ostromin ajatteluun. Ostrom kiisti tutkimuksissaan ns. ”yhteismaan tragedian” väistämättömyyden ja osoitti, että ihmiset kykenevät kehittämään yhteiskäytössä oleville resursseille kestäviä hallinto- ja säätelymekanismeja ilman perinteisen taloustieteen ainoaksi ratkaisuksi julistamaa yksityistämistä. Tämä on erittäin tärkeä ja hyödyllinen kirja, sillä uskon Ostromin aloittaman tutkimuksen olevan vielä aivan keskeisessä roolissa, kun joskus saamme aikaiseksi yhteiskunnan, jossa ihmisten perustarpeet tyydytetään ilman rahataloutta.

16. Potter (2016): Digital Gold: Bitcoin and the Inside Story of the Misfits and Millionaires Trying to Reinvent Money

Bitcoinin alkuvaiheiden standardihistoria, johon myöhempiä tutkimuksia tullaan vertaamaan. Erityisen arvokasta ja ajatuksia herättävää ovat kuvaukset Bitcoinin käytöstä ”digitaalikommoditeettina” – kullan korvikkeena – taloudellisesti epävakaissa maissa. Vahvistaa käsitystäni siitä, että kryptovaluuttoja kannattaisi ajatella enemmänkin kryptokommoditeetteina, ja että niille tulee olemaan käyttöä niin kauan, kun taloudellisesti epävakaita maita on. Kryptovaluutta kun on huonoista puolistaan huolimattakin helpompi ja turvallisempi tapa mm. siirtää omaisuuksia pois epävakaista maista kuin esimerkiksi dollarien ostaminen käteisellä.

17. Nummelin (toim.) (2018): On suurten muinaisten aika, 2. täydennetty laitos.

Idealtaan huikein vaalikirja mitä olen ikinä lukenut, nyt paljastuu totuus Paavo Väyrysen liitosta Suurten Muinaisten kanssa. Toteutus vaihtelevan tasoista, novelleista pari on aidosti hauskojakin. Loput vain totta.

Kuukauden kirjat: Tammikuu 2018

6 helmikuun, 2018 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Muistin virkistykseksi ja itseäni motivoidakseni ryhdyin pitämään kirjaa lukemistani kirjoista. Miniarvosteluja ja lukuvinkkejä kaipaaville luvassa on siis ainakin tämän vuoden ajan joka kuukausi jotakin!

1. Hemingway: 49 ensimmäistä kertomusta.

Ernest Hemingway ei ollut mitenkään miellyttävä ihminen, mutta kirjallisuuteen hänellä on ollut valtava vaikutus. Mielestäni H. on ollut aina parhaimmillaan lyhyissä tarinoissa, ja 49 ensimmäistä kertomusta on oiva kokoelma juurikin näitä. Jos nykyisin liki parodialta vaikuttavan machoäijäilyn metsästys- ja kalastuskuvastoineen ja viinankittaamisineen sietää, kannattaa lukea.

2. Harari: Homo Deus.

Historioitsija Yuval Hararin ensimmäinen menestyskirja Sapiens: Ihmisen lyhyt historia vaati tietysti jatko-osan, jossa tällä kertaa katsotaan ihmisen tulevaisuuteen ja povataan, että Homo Sapiens muuttaa itsensä liki jumalalliset voimat (meidän näkökulmastamme, tietysti) omaavaksi ihmisjumalaksi, Homo Deus. Harari kirjoittaa hyvin ja kirja herättää monenlaisia ajatuksia, joten siinä mielessä kyseessä on onnistunut teos. En kuitenkaan ole aivan samaa mieltä monestakaan kirjassa esitetystä väitteestä, ja erityisesti pidän ongelmallisena (ja myös jonkin verran heikosti perusteltuna) Hararin tyyliä legitimoida diktatuurit ja autoritaarisuus väittämällä, että yksittäisen ihmisen jakamatonta ihmisarvoa ei voi pohjimmiltaan perustella muuten kuin uskonnolla. Tämä väite häiritsi jo Sapiens-kirjassa, tällä kertaa se on entistä näkyvämpi. (Oman vasta-argumenttini voi lukea täältä.) Kaiken kaikkiaan heikompi teos kuin Sapiens, mutta ihan luettava tiivistys mm. posthumanistisesta ajattelusta.

3. Botsman (2017): Who can you trust?

Kirja luottamuksesta ja sen rakentumisesta nykyaikana; erittäin mielenkiintoinen, jos luottamus sattuu syystä tai toisesta kiinnostamaan. Kun itse tutkin luottamusverkostojen ja uusien luottamusteknologioiden kuten lohkoketjujen vaikutuksia, niin tämä oli pakko lukea. Botsmanin keskeinen väite on, että nykyajan nimeäminen luottamuspulan ajaksi on epätarkka kuvaus: luotamme edelleen ihmisiin, jopa siinä määrin että suostumme menemään ventovieraiden kyytiin tai yöpymään ventovieraiden asunnoissa, mutta emme vain luota enää aikaisemmin luotettuihin instituutioihin siinä määrin kuin aikaisemmin.

Kirjassa on myös hyvä malli luottamuksen rakentamisesta ja siitä, miten ihmiset saadaan tekemään “luottamushyppy” eli luottamaan johonkin uuteen, tuntemattomaan asiaan: ensin täytyy saada ihmiset luottamaan ideaan (esim. yöpyminen vieraiden kotona á la AirBnB); sen jälkeen on rakennettava luottamus alustaan (esim. nettisivuun); ja viimeiseksi ihmiset on saatava luottamaan toiseen yksilöön (esimerkiksi siihen henkilöön, jolta sitten saa avaimet asuntoon). Yksi kirjan tärkeimpiä opetuksia on se, että luottamuspalveluiden rakentaminen on paljon muutakin kuin pelkän tietokannan tarjoamista: esimerkiksi AirBnB tekee kulissien takana valtavasti töitä tehdäkseen käyttökokemuksesta niin luottamusta herättävän kuin mahdollista. Yksi iso osa tätä on asiakaspalvelu, jota tarvitaan erityisesti silloin, kun jokin asia menee pieleen.

Kirjan perusteella voikin ennustaa, että näille alustapalveluille vaihtoehtoja ja kilpailua tarjoavat hajautetut alustat kuten Arcade City ja slock.it tulevat olemaan vaikeuksissa, jolleivat ne rakenna samanlaista infrastruktuuria luottamuksen rakentamiseksi mitä olemassaolevilla alustapalveluilla on jo. Tämä on kylmä suihku itsekin esittämälleni arviolle, että lohkoketjuteknologia voisi haastaa keskitetyt luottamustietokannat kuten juuri AirBnB:n ja Uberin. Kannattaa lukea koko kirja, jos työskentelee joidenkin tämänkaltaisten palvelujen parissa, tai ylipäätään nettipalveluiden kimpussa.

4. Jansson (2007): Otteita kumouksellisista kokouksista.

Nuorena taistolaisissa mukana olleen “muistelmat” – vaikea sanoa, miten paljon kuvauksessa on mukana fiktiota, miten paljon faktaa. Kuitenkin uskottava ja hyvin kirjoitettu kuvaus nuorisosta “ääriliikkeen” pauloissa; toimii mainiona vastalääkkeenä kaikenlaisille huuruisille salaliittoteorioille taistolaisista. Kuten yleensä, ääriliikkeisiin ajaudutaan varsin tavanomaisista syistä, ja toiminta itsessään on varsin kesyä.

5. Uschanov (2012): Miksi Suomi on Suomi?

Aivan loistava, ajatuksia herättävä essee suomalaisuudesta ja suomalaisuuden erityispiirteistä. Täynnänsä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja asioita, joita ei ole tullut pahemmin ajatelleeksi – ehdottoman suositeltavaa luettavaa.

6. Lappalainen (2014): Pohjolan leijona.

Tieto-Finlandialla 2014 palkittu historiateos kuningas Kustaa II Aadolfista ja Suomesta hänen aikanaan. Virkistävää vaihtelua, koska ei keskity taisteluihin vaan yhteiskuntaan; monen yhteiskunnallisen instituutiomme perusta on nimenomaan 1620-luvulla tehdyissä uudistuksissa. Hyvin kirjoitettu ja hyvin luettava.

7. Jackson (2006): PayPal Wars.

Sisäpiiriläisen kuvaus PayPal-yrityksen alkuajoista, päättyen yrityksen myyntiin eBaylle. Netin rahaliikenteestä, startup-yrityksistä ja -historiasta kiinnostuneille mielenkiintoinen; kirjoitettu vähän turhankin jännärin tavoin, jossain vaiheessa alkoi rasittaa, miten jokainen luku päättyi tyylillä “ja sitten tapahtui jotain vielä pahempaa.”

Kirja-arvostelu: Energian aika

29 maaliskuun, 201729 maaliskuun, 2017 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

energian aika kansi Kun ihmiset lakkaavat miettimästä jotain asiaa ja alkavat suhtautua siihen samanlaisena itsestäänselvyytenä kuin auringon nousuun, kyseisestä asiasta kirjoittaminen vaikeutuu. Toisaalta, jos aiheesta onnistuu kirjoittamaan, voi parhaimmillaan valaista maailmaa aivan uudella tavalla: näkymättömän tekeminen näkyväksi on juuri sitä, mitä hyviltä tietokirjailijoilta odottaa.

Aki Suokon ja Rauli Partasen kirja Energian aika onnistuu todellakin päätavoitteessaan. (Huomautus lukijalle: olen kirjoittanut Partasen kanssa kirjat Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen.) Se vääntää rautalangasta, miten olennaisessa ja aliarvostetussa osassa edullinen, riittoisa, napin painalluksella saatavissa oleva energia on yhteiskunnassamme. Samalla se esittää havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti, miksi edullisen energian hupeneminen voi olla merkittävä ongelma.

Kirjassa esitetään ensin seikkaperäisesti, miksi teollista vallankumousta on hedelmällistä ajatella nimenomaan energiavallankumouksena, ja miksi kestävä talouden ja tuottavuuden kasvu ilman edullisen energian käytön lisääntymistä voi jäädä haaveeksi – digitaalisesta taloudesta ja erilaisista irtikytkentämalleista huolimatta. Tässä yhteydessä kirja käy ansiokkaasti läpi vallitsevaan neoklassiseen talousteoriaan kohdistunutta kritiikkiä erityisesti ns. biofysikaalisen talousteorian taholta. Siinä missä valtavirtainen taloustiede esittää talouskasvun olevan teknologisen kehittymisen ansiota, biofysikaalinen taloustiede kysyy, mitä tuo teknologia oikeastaan on, ja vastaa kysymykseen yksinkertaisesti: teknologinen kehittyminen on suurelta osin työvoiman korvaamista ja lihasvoiman täydentämistä ulkoisella energialla. (Vain hivenen kieli poskessa voisi sanoa, että merkittäviä tuottavuutta parantaneita mutta ilman ulkoista energiaa toimivia keksintöjä vuoden 1800 jälkeen ovat olleet polkupyörä, mekaaninen kirjoituskone, poljettava ompelukone ja astiankuivauskaappi.)

Energian ja ylipäätään luonnonvarojen rooli on kuitenkin valtavirtataloustieteessä vahvan aliarvostettu, mistä parhaita osoituksia ovat vielä edelleenkin toistuvat väitteet siitä, että resurssien ehtyminen ei ole ongelma, koska resurssien nouseva hinta kannustaa kehittämään korvikkeita ehtyville resursseille ja ohjaa kulutusta vähemmän niukkoihin resursseihin. Kirjan myös akateemisessa mielessä ansiokkainta osuutta ovatkin pohdinnat siitä, toimiiko hintamekanismi todella: jos jonkin resurssin hinta nousee voimakkaasti, ihmisten ja yritysten maksukyky ei välttämättä enää riitä, vaikka resurssin käyttämisestä saataisiin miten suurta hyötyä tahansa. Vastaavasti, korvikkeiden kehittämiseen tai käyttöön ottamiseen vaadittavia investointeja voi olla vaikea löytää, jos tarvittavat panostukset ovat kovin suuria. Logiikka näyttää tällä hetkellä pätevän erityisesti ydinvoimateollisuudessa, jonka suurimpia kompastuskiviä on juuri laitosten korkeat investointikustannukset.

Sivuhuomiona voinee mainita, että olen itse tutkinut korvikkeiden kehittämistä, ja tutkimukseni perusteella jaan kirjoittajien huolet siitä, että hintamekanismiin vetoaminen yksinkertaistaa tätä tärkeää kysymystä aivan liian paljon. On myös syytä huomata, että talousteorian tutkijoiden parissa luottamus hintamekanismin toimintaan ei ole aivan yhtä järkkymätöntä kuin talousteoriaa omaehtoisesti tai vain muutaman kurssin lukeneiden keskuudessa se toisinaan on.

Valtavirta-ajattelussa on silti edelleen yleistä arvottaa resurssit sen perusteella, miten suuren osuuden bruttokansantuotteesta niiden tuotanto ja käyttö muodostaa. Kuten kirjassa tuodaan esille, tällä logiikalla sähköverkon täydellinen menettäminen ei olisi isokaan ongelma, sillä sähkön osuus on vain joitain prosentteja taloudesta. Logiikka on siis ilmiselvän mieletön. Silti edelleen on mahdollista löytää vaikutusvaltaisia tahoja, jotka arvottavat luonnonvaroja ja talouden osia tällä tavoin. Edelleen, logiikka ei ole kokemukseni mukaan yleistä alan tutkijoiden keskuudessa – mutta he eivät ole ehkä aina onnistuneet välittämään kaikkia teorian hienouksia talousteoriaa eräänlaisena poliittisena lyömäaseena käyttäville.

Kaiken kaikkiaan kirja on ansiokas ja hatunnoston arvoinen suoritus: nykymenoa ja energiariippuvuuttamme kirkkaasti valottava, paikoin ankarastikin arvosteleva kirja, joka ei silti ole saarnaava. Kirjassa todetaan, miten asiat kirjoittajien mielestä vaikuttavat olevan, ja millaisia valintoja saatamme joutua tekemään. Toinen erityisen ansiokas ja jo itsessään lukemisen arvoinen osuus kirjassa on sen lopun keskustelu talouskasvusta ja sen kriitikoista, kuten niinsanotusta degrowth-liikkeestä. En tiedä yhtään yhtä hyvää ja tasapuolista talouskasvukriitikoiden ajatusten käsittelyä suomeksi tai englanniksi: kirjassa esitetään talouskasvukritiikki pohjimmiltaan suopeassa valossa (kuten syytäkin on), mutta myös kritiikkiä kritisoidaan niissä kohdin kun se aiheellista on.

Yksittäisistä kohdista ja tietyistä johtopäätöksistä on aina mahdollista olla eri mieltä, ja näin valtavan aiheen – oikeastaan maailmanselityksen – kattavassa kirjassa on aina kritisoitavaa. Henkilökohtaisesti en ole aivan yhtä varma, kannattaako esimerkiksi talouskasvu yksinkertaistaa yhtä selvästi energian käytön kasvuksi, ja olen kirjoittajia ehkä hivenen skeptisempi myös energiaylijäämän mittarina usein käytetyn EROIn (Energy Return On Investment) käytöstä. Kirjassa on myös lievää epätasaisuutta, josta häiritsevin osuus on mineraalien riittävyyden pohdinta: kirjoittajat tuntuvat ensin todistelevan, että mineraalien riittävyys on ongelma – mutta sitten esittävät, että uraanin riittävyys ei ole ongelma. Olen itse kaivostoiminnan historiaa hivenen selvitettyäni päätymässä johtopäätökseen, että suuret suunnitelmat paremman maailman rakentamiseksi eivät luultavasti jää kiinni mineraalien riittävyydestä sinänsä, mutta niiden louhinnan ympäristövaikutukset ovat silti huomioimisen arvoinen asia. Johtopäätöksestä huolimatta hieman tasaisempi käsittely olisi silti ollut tässä kohdassa paikallaan – joskin Rauli Partanen totesi minulle yksityisesti otettuani asian esille, että kyseinen epätasaisuus ei ole tarkoituksellista ja se tullaan korjaamaan ainakin suunnitteilla olevaan englanninkieliseen laitokseen.

Mainitut seikat ovat kuitenkin pikkuvirheitä, jotka eivät vähennä olennaisesti kirjan ansioita. Se on ensimmäinen suomenkielinen kirja, jossa energian aivan olennainen rooli yhteiskunnassa ja talouskasvussa tuodaan kädestä pitäen ja viimeisimpään tutkimukseen nojaten johdonmukaisesti ja useimmiten kansantajuisesti esille. Kirja on jopa kansainvälisellä mittapuulla erinomainen teos sekä asiasisältönsä, mutta ennen kaikkea pohdiskelevan otteensa vuoksi, ja sen soisi kuluvan vähintään jokaisen ympäristöstä, taloudesta ja energiasta kiinnostuneen käsissä. Näkisin kirjan tai sen osien olevan myös hyödyllistä oppimateriaalia esimerkiksi (kriittisen) taloustieteen, teollisuushistorian ja ympäristötutkimuksen kursseilla.

Energian aika: Avain talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen

Aki Suokko

Rauli Partanen

WSOY, 2017

Kirja-arvostelu: Vihreä valhe (2015)

25 toukokuun, 201528 maaliskuun, 2017 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Lääketieteen tohtorin, lääkintöneuvos Mikko Paunion uusimpaan kirjaan Vihreä valhe on vaikea suhtautua. Paunion aiempi samanniminen kirja vuodelta 1991 käsitteli ympäristöliikkeen ydinvoimaväitteitä ja niiden todenperäisyyttä – tai oikeammin sen puutteita. Koska olen itse perehtynyt asiaan jossain määrin, voin ymmärtää tiettyä närkästystä selvästi virheellisten väitteiden äärellä, mutta hänen uusin kirjansa menee närkästyksen tuolle puolen. Kirjassa väitteet ja vihjailut nykyisen “vihreän liikkeen” – puolueiden ja kansalaisjärjestöjen – synkästä, natsismiin ja esoteriaan liittyvästä historiasta käyvät rinta rinnan selvästi asiantuntevan, jätteenkäsittelyä ja ympäristöhygieniaa käsittelevien osuuksien kanssa. Kokonaisuutena lopputulos on hankalaa luettavaa, jossa asiallinen ja tarpeellinen kritiikki hukkuu nopeasti lähinnä vihreitä mustamaalaamaan pyrkivän mollauksen keskelle.

Tämä on sääli, koska terveydenhuollon tehtävissä pitkän uran tehneen Paunion kritiikki esimerkiksi Suomessa noudatettua jätehuoltopolitiikkaa ja maailmalla köyhiä maita koskevaa hygieniapolitiikkaa kohtaan on terävää ja pintapuolisesti katsoen perusteltua. Paunio esittää kirjassaan, että jätteenpolton ja erityisesti jätteen arinapolton hyljeksintä on johtamassa umpikujaan, kun EU:n kaatopaikkadirektiivi kieltää orgaanisen jätteen toimittamisen kaatopaikoille vuoden 2016 alusta. Suomessa on hänen mielestään ajettu pitkälti ympäristöjärjestöjen painostuksesta ja järjestöjen kierrätystä ihannoivan ideologian vuoksi ratkaisuksi jätteen mekaanis-biologista lajittelua kaatopaikoilla; käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaisi maahanmuuttajien palkkaamista kirjaimellisiin paskaduuneihin erittäin huonoissa olosuhteissa, hankaluuksia jätteenkäsittelyyn, terveysriskejä, ja suuria kustannuksia. Paunion mukaan esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa harjoitettu jätteen erottelematon arinapoltto olisi sen sijaan monesta syystä järkevä, turvallinen, edullinen ja loppujen lopuksi ekologisempi vaihtoehto.

Paunio kiinnittää kirjassa huomiota myös siihen, miten hygienian merkitys on unohdettu – hänen mukaansa tarkoituksellisesti – puhuttaessa köyhien maiden kehittymisestä. Hän mm. esittää, että maailman 800 miloonan ihmisen aliravitsemus ei johdu niinkään ravinnon puutteesta, vaan huonosta hygieniasta, joka johtaa infektiotautien leviämiseen ja sitä kautta siihen, että jatkuvasti sairaana olevat lapset eivät yksinkertaisesti saa ruoasta tarpeeksi ravintoa. Paunio teroittaa erityisesti puhtaan käyttöveden ja sanitaation merkitystä: hänen mukaansa vain juomaveteen keskittyvä kampanjointi on pahasti hakoteillä, koska “isossa kuvassa” puhtaan juomaveden merkitys esimerkiksi ripuli- ja muiden infektiotautien kierron kannalta on pieni verrattuna pesuveden ja viemäröinnin puutteesta koituviin ongelmiin. Paunion mukaan kehitysmaiden hygieniakäytäntöihin olisi kiinnitettävä runsaampaa huomiota, ja köyhien maiden asukkaille olisi mahdollisimman nopeasti mahdollistettava WHO:n suosittelema 100-300 litran puhtaan veden kulutus vuorokaudessa henkilöä kohden. (Suomessa kulutus on noin 170 litraa/vrk/hlö.) Tällöin vettä riittäisi henkilökohtaiseen peseytymiseen, astioiden ja vaatteiden pesuun, WC-hygieniaan, ja ehkäpä ennen kaikkea ruoan prosessointiin olosuhteissa, joissa vettä kyetään käyttämään runsaasti pintojen ja ruoka-aineiden puhdistamiseksi. Hän huomauttaa, että hygienia on rokotuksia tärkeämmässä roolissa useimpien infektiotautien ehkäisyssä ja hoidossa, ja toteaa, että myös Suomessa kärsittiin ennen hygienian, sanitaation ja vesihuollon kehittymistä hyvin samanlaisista infektiotaudeista kuin köyhissä maissa kärsitään edelleen: esimerkiksi vielä 1920-luvulla Suomessa oli noin 10 000 sokeutta aiheuttavasta silmäpaskotaudista eli trakoomasta (Chlamydia trachomatis) kärsivää potilasta. Tapaukset katosivat, kuten suomalainen malariakin, kun ympäristöhygieniaan saatiin merkittäviä parannuksia. Paunion mukaan kehitysmaat ovat nyt kuitenkin ajautumassa hygienialoukkuun, kun vallitsevan “vihreän ideologian” mukaisesti niitä vaaditaan suosimaan pienimuotoisia energiaratkaisuja – jotka eivät kykene pyörittämään keskitettyä vesihuoltoa – ja esimerkiksi puuseitä vesivessojen sijaan.

Paunion kritiikki sekä jätteidenkäsittelyä että ehkäpä etenkin hygieniakysymyksen unohtamista kohtaan perustuu hänen pitkään työuraansa sekä Sosiaali- ja terveysministeriössä että Maailmanpankissa. Ei-asiantuntijan silmin arvioituna se vaikuttaa myös suurelta osin oikeansuuntaiselta ja vähintäänkin tärkeältä keskustelun avaukselta. Monessa kohtaa voin myös yhtyä kritiikkiin: olemme itse varoittaneet tuoreessa kirjassamme Uhkapeli ilmastolla esimerkiksisiitä, miten vähän ympäristöjärjestöjen energiaskenaarioissa jyvitetään energiaa köyhien maiden asukkaiden käyttöön, ja pelänneet näiden laskelmien olevan siksi aivan liian optimistisia. Paunion esittelemä puhtaan veden huomattavasti minimiarvioita suurempi tarve on vain yksi monista mahdollisista tekijöistä, jotka voivat lisätä energian tarvetta jopa huomattavasti.

Siksi on suuri sääli, että kirja pilataan katsoakseni hedelmättömällä ja pahantahtoisella panettelulla vihreän filosofian syntyjuurista. Koulutetulle ihmiselle ei liene suurikaan salaisuus, että esimerkiksi natsit olivat myös ansioituneita luonnonsuojelijoita, tai että ekoromantismissa on selkeitä yhtäläisyyksiä fasististen liikkeiden pastoraali-ideaalien kanssa. Pentti Linkolaa tuskin nimiteltäisiin yleisesti ekofasistiksi, elleivät nämä yhteydet olisi jollain tasolla tiedossa. Samalla tapaa Paunion kritiikki vihreiden puolueiden ja järjestöjen johtohahmojen maailmankatsomusta vastaan menee mielestäni ohi aiheesta: minua ei suoraan sanottuna suuresti kiinnosta, mihin vaikkapa Heidi Hautala tai Pekka Haavisto ovat joskus nuoruudessaan uskoneet, kun palstatilaa voisi käyttää myös heidän konkreettisen politiikkansa kritisointiin. Kaiken “natsit olivat vihreitä, joten nykyvihreät ovat natseja!”-paatoksen seasta paistaa myös käsitys siitä, että Paunio tietää asianosaisia paremmin heidän oman maailmankuvansa, ja teoriaan sopimattomat lausunnot kuitataan helposti selittelyksi tai salailuksi. Tälläistä joutavanaikaista soopaa voi Internetin keskustelupalstoilta lukea mielin määrin, enkä pidä järkevänä tuhlata paperia sen painamiseen. Epäilemättä ekologisen ajattelun yhteydet erilaisiin ääriliikkeisiin ovat mielenkiintoisia tutkimusaiheita, ja Paunion kirjassa onkin joitain kiinnostavia lähdeviitteitä, mutta tälläinen “paljastuskirja” ei ole järkevä formaatti asian käsittelyyn.

Ikävä kyllä, etenkin koska kirja alkaa vihreän “ideologian” esittelyllä, skeptisen lukijan on pakko suhtautua myös sitä seuraaviin osioihin jäte- ja hygieniapolitiikasta tietyllä varauksella. Paunio voi hyvin olla kritiikissään oikeassa, mutta kirjan alkuosasta käy varsin selväksi, että hän näkee vikaa lähinnä vain vihreässä liikkeessä ja -poliitikoissa. Vihreä politiikka lytätään johdonmukaisesti, ja kaikessa vihreiden hyväksymässä nähdään pahaa. Luonnollisesti tämä ulottuu myös siihen, että ilmastonmuutoksen ei koeta olevan mikään uhka.

Kirja löytänee kaikesta huolimatta yleisönsä etenkin niistä piireistä, joissa vihreät nähdään osana kansainvälistä salaliittoa länsimaailman, läntisen elintason ja läntisen teollisuuden tukahduttamiseksi. Epäilemättä sitä tullaan myös siteeraamaan väkevänä todistuksena vihreiden ja vihreän politiikan pahuudesta, vaikka Paunio antaakin monista asioista kauniisti sanottuna varsin yksipuolisen kuvan. Tästä huolimatta osiot jätteenpoltosta ja hygieniasta olivat hyvin mielenkiintoisia, ja soisin, että niistä syntyisi keskustelua – mutta se voi olla turha toivo, koska epäilen harvan jaksavan kahlata alkua pidemmälle. Lukemisesta tekee epämiellyttävää myös se, että kirjan oikolukeminen on tainnut jäädä vähemmälle.

Itselleni kirja on mainio muistutus siitä ongelmasta, josta omassa kirjassamme varoitimme ympäristöjärjestöjä: kun hyvääkin asiaa ajetaan kehnoilla argumenteilla, ja etenkin jos huonoa asiaa ajetaan huonoilla argumenteilla, vaarana on se, että pian kaikki muutkin toimet joutuvat epäilyksenalaisiksi ja huonoon valoon.

Paunio, Mikko

Vihreä valhe: Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset

Auditorium, Helsinki 2015

255 s.

Arvostelu on julkaistu Uuden Suomen blogissani 25.5.2015.

Kirja-arvostelu x 3: Ihmiskunnan energiakriisi, Valomerkki, Suomi öljyn jälkeen

16 huhtikuun, 201328 maaliskuun, 2017 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Ilmastokysymyksen ratkaisemisen kannalta keskeisessä roolissa on energiantuotannon muuttaminen vähähiiliseksi. Miten tämä tehdään ja mitä rajoituksia eri energianmuotoihin voi liittyä, onkin sitten monimutkaisempi kysymys. Perustietoa voi nyt hakea kolmesta viime vuosina ilmestyneestä suomenkielisestä energiakirjasta.

(Kirjoitus on julkaistu myös ilmastotieto-blogissa sekä Uuden Suomen blogissani.)

Yksi tämän vuosituhannen alkupuolen tärkeimmistä yksittäisistä kysymyksistä on energia. Maailman väkiluvun ennustetaan kasvavan 9–10 miljardiin vuoteen 2050 mennessä, ja kaikki merkit viittaavat siihen, että nämä miljardit ihmiset kaipaavat samoja asioita kuin mekin: edullisen, luotettavan energian mahdollistamaa hyvinvointia. Samaan aikaan maailman energiavarat ovat hupenemassa, kun helposti hyödynnettävät fossiiliset energianlähteet – mitkä nykyisin kattavat jo liki 85% maailman energiankulutuksesta – toisaalta hupenevat, toisaalta pahentavat entisestään liki sietämättömiä ympäristövahinkoja.

Tietoisuuden lisääntyminen tästä aikamme kenties tärkeimmästä kysymyksestä on alkanut näkyä ilahduttavasti myös suomenkielisessä tietokirjallisuudessa. Tyydyttävän energiatietoisuuden hankkiminen ei olekaan enää kielitaidosta kiinni, sillä Jorma Keskitalon faktapitoisen, hyvän mutta hieman kuivahkon Ihmiskunnan energiakriisin (Gaudeamus, 2011) jälkeen aihetta on käsitellyt myös Jussi Laitinen kirjassaan Valomerkki (Atena, 2012), ja nyt uusimpana tulokkaana vuorossa on Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen Suomi öljyn jälkeen (Into, 2013).

Kaikkien kolmen kirjan perusviesti on sama: ihmiskunnalla on edessään ehkäpä sen kaikkien aikojen suurin haaste, kun yhteiskuntamme perustana ollut edullinen, fossiilinen energia käy vähiin ja samalla sen vähäinenkin käyttäminen vaikeutuu, kun tietoisuus fossiilisten polttoaineiden aiheuttamista ympäristötuhoista leviää. Siinä missä Ihmiskunnan energiakriisi paneutuu laaja-alaisesti ja kriittisesti mutta silti ilahduttavan kiihkottomasti energian tuotantoon ja sen ympäristöongelmiin, Valomerkki ja Suomi öljyn jälkeen keskittyvät tavallista ihmistä lähempänä olevaan ongelmakenttään: miten käy helpon elämän, kun edullinen energia käy syystä tai toisesta vähiin – ja kuinka lähellä loppu on. Yksin tästä syystä niille voi ennustaa merkittävästi laajempaa suosiota kuin ansioistaan huolimatta oppikirjamaiselle Ihmiskunnan energiakriisille, mutta kirjat ovat lukemisen arvoisia myös muista syistä.

Tärkein näistä syistä on se, että kirjat vääntävät rautalangasta, miten edullinen energia on yhteydessä talouteen. Nykyaikainen talousjärjestelmä kun perustuu voittopuolisesti ihmisten ja eläinten työpanoksen korvaamiseen ylimääräisellä energialla, ja talouskasvu on käytännössä tämän ylimääräisen energian käytön kasvattamista. Teknologia ja koneet ovat oleellisesti ottaen tapoja muuttaa energiaa ihmisten arvostamiksi hyödykkeiksi; tekniikan kehitys höyrykoneesta eteenpäin onkin tarina siitä, miten ei-ihmisperäistä energiaa käytetään asioihin, joihin sitä ei ole aiemmin käytetty, tai miten enemmän energiaa voidaan muuttaa hyödykkeiksi vähemmässä ajassa. Pankki- ja luottojärjestelmineen talousjärjestelmä muistuttaakin enenevässä määrin pyramidihuijausta, jonka taustalla on luottamus talouskasvun jatkumiseen. Kun energia käy vähiin, talouden kone alkaa yskiä ja voi lopulta tikahtua oman mahdottomuutensa käynnistämään ketjureaktioon. Samaan aikaan pahenevat ympäristöongelmat voivat vain vaikeuttaa sopeutumista, kuten Jussi Laitisen mainio esimerkki havainnollistaa: on kuin joutuisimme vaihtamaan matkustajakoneen polttoaineen lennon aikana, samalla kun vaihdamme moottorit ja lennämme läpi aikaisemman polttoaineen aiheuttaman hirmumyrskyn.

Valomerkki käsittelee energian roolia laajemmin, huomioiden öljyn lisäksi periaatteessa tasapuolisesti kaikki muutkin energianlähteet. Tämä on kirjan vahvuus, mutta samalla myös heikkous: energiakysymys on kokonaisuutena monimutkainen eikä sen tiivistäminen yhteen 240-sivuiseen kirjaan ole helppoa. Erityisen ansiokasta kirjassa on kriittinen keskustelu ehdotettujen ratkaisujen kuten uusiutuvan energian sekä energiansäästön rajoista. Huomion ansaitsee etenkin tiettävästi ensimmäinen suomenkielinen ja kansantajuinen selvitys rebound-ilmiöstä, jonka johdosta säästetty energia saatetaan hyvin vain käyttää jossain muualla. Kirjassa myös esitetään hyvin perusteltuja epäilyksiä kunnianhimoisten uusiutuvan energian suunnitelmien toteutumiskelpoisuudesta ja puhkotaan armotta tiettyjä hellittyjä käsityksiä, kuten pienten tekojen merkitys: esimerkiksi kännykän laturin irroittaminen seinästä ei käytännössä auta juuri mitään. Tälläisiä realistisia puheenvuoroja kaivataankin kipeästi keskustelussa, jota ovat tähän saakka hallinneet lähinnä konservatiivisen, fossiilisista luopumista vastustavan teollisuuden business as usual-mielipiteet ja uusiutuviin kritiikittömästi suhtautuvien kansalaisjärjestöjen kannanotot, jotka voisivat usein olla suoraan tuuli- ja aurinkoenergiateollisuuden lobbareiden kirjoittamia. Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä on Greenpeacen energiavallankumous-skenaario, jonka viimeisimmän version kolmesta pääkirjoittajasta kaksi onkin uuden energiateollisuuden etujärjestöjen GWEC:in ja EREC:in työntekijöitä; lisäksi laskelmien ja kustannusarvioiden taustalla olevat pohjatiedot tulevat suoraan kyseisiltä etujärjestöiltä.

Hyvässäkin kirjassa on kuitenkin väistämättä puutteita, eikä edes Valomerkki ole poikkeus. Energiakysymystä laajalti käsittelevältä kirjalta toivoisi suurempaa paneutumista uusiutuvien todennäköisesti merkittävimpään ongelmaan, energiantuotannon tasapainottamiseen ja/tai varastointiin. Jos näitä erittäin vaikeita teknisiä ongelmia ei kyetä tyydyttävästi ratkaisemaan jo lähivuosikymmeninä, maailman energiannälkää ei yksinkertaisesti kyetä ratkaisemaan uusiutuvilla riittävän nopeasti ilmastokatastrofin torjumiseksi. Suurin havaitsemani virhe on kuitenkin ydinenergian hyvin yksipuolinen käsittely ja ydinvoimaa lähtökohtaisesti vastustavien kirjoittajien väitteiden nieleminen sellaisinaan. Kirjassa toistetaankin kritiikittä sekä vääriä, harhaanjohtavia että merkityksettömiä väitteitä, kuten Fukushiman uhrien määrä (kirjan mukaan jopa 440 000, kun pessimistisetkin vertaisarvioidut laskelmat pääsevät enintään 1300 ja todennäköisemmin 130 uhriin 50 vuoden kuluessa), uraania tehokkaammin käyttävien hyötöreaktoreiden poikkeuksellinen vaarallisuus (tosiasiassa esitetyt hyötöreaktorit olisivat käytännössä todennäköisesti nykyisiä kevytvesireaktoreita merkittävästi turvallisempia) ja ydinvoiman rakentamisen erityisen suuri aineellinen jalanjälki (tosiasiassa nykyisenkin kaltaisella ydinvoimalla tuotettu yksikkö energiaa vaatii enintäänkin kolmanneksen tuulivoimalla tuotetun vastaavan energiayksikön vaatimasta materiaalista). Vaikka väitteet ovatkin yleisiä, tietokirjalta odottaisi parempaa lähdekritiikkiä. Vastaavia lapsuksia en muita energiamuotoja käsitelleistä osista havainnut, mutta ne heittävät väistämättä epäilyksen varjon muidenkin väitteiden ylle.

Valomerkkiin ja Ihmiskunnan energiakriisiin verrattuna Suomi öljyn jälkeen keskittyy tiukasti kolmeen asiaan: Suomi, öljy, ja (edullisen) öljyn loppu. Tämä on kirjan ehdoton vahvuus ja se, mikä tekee juuri tästä kirjasta sen yhden energiakirjan, minkä jokaisen – etenkin jokaisen päättävissä asemissa olevan – soisi lukevan. Kirjassa on paitsi kerrottu yleisellä tasolla öljyhuipusta, myös kartoitettu oman tutkimuksen ja asiantuntijahaastattelujen avulla ennennäkemättömän kattavasti öljyn merkitystä Suomelle ja vaihtoehtojamme öljyn käydessä vähiin. Lyhyesti sanoen, öljy on mahdollisesti tärkein elämäntapaamme vaikuttava yksittäinen raaka-aine, eikä meillä ole juuri mitään hyvää vaihtoehtoa sen tilalle. Ongelmaa mutkistaa se, että vaihtoehtoiset energiamuodot eivät pääsääntöisesti kykene suoraan korvaamaan öljyä, tuota erinomaisen kätevää nestemäistä polttoainetta.

Yksi asia on tehtävä selväksi: öljyhuipusta puhuttaessa kysymys on siis edullisen öljyn hupenemisesta, ei öljyn loppumisesta. Kun öljyä joudutaan hankkimaan entistä hankalammista lähteistä, yhä enemmän energiaa ja rahaa kuluu sen hankkimiseen, ja yhä vähemmän öljyn energiasta voidaan käyttää muuhun. Kirjan mukaan tällä hitaasti kroonistuvalla öljykriisillä tulee olemaan vakavia vaikutuksia etenkin teollisuusmaiden talouksiin. Kehittyvät taloudet kärsivät vähemmän: maissa, joissa öljyä käytetään vielä vähän, jokaisesta lisäöljytipasta saadaan irti enemmän iloa kuin täällä pohjoisessa, joten niillä on – kenties intuition vastaisesti – varaa maksaa öljystä enemmän. Öljyn hinta on taas yhteydessä talouden tilaan: hinnan noustessa talous alkaa yskimään.

Huono uutinen on siis se, että öljylle ei ole olemassa helppoja korvikkeita ja vaikeidenkin riittävyys on kyseenalainen. Edes metsäisen ja harvaanasutun Suomen kaikesta biomassasta puristettavissa oleva bioöljy ei riittäisi edes oman kulutuksemme korvaamiseen, saati sitten vientiin. Jos samaan aikaan tavoitteena on myös ympäristönsuojelu ja maapallon elinkelpoisuuden säilyttäminen vielä 2100-luvulla, vaihtoehtoja on vielä vähemmän. Lisäksi vaihtoehdot ovat pääasiassa tapoja siirtää muualla tuotettua energiaa kätevämmässä, esimerkiksi nestemäisessä muodossa. Ne siis eivät ole energian lähteitä, kuten öljy on. Kirjan johtopäätös onkin pessimistinen: ellei ihmiskunta koe äkillistä valaistumista, on todennäköistä, että kroonisesti kriisiytyvässä taloudessa ympäristöarvoista tulee ylimääräistä luksusta, ja öljynkorvikkeet – huonotkin – tullaan käyttämään hetkellisen helpotuksen toivossa. Samalla kalliimmat mutta vähäpäästöisemmät vaihtoehdot käyvät entistä hankalammiksi toteuttaa, koska niiden etupainotteisiin investointeihin ei talouskaaoksen oloissa saataisi kerättyä rahoitusta. Tämä tarkoittaisi käytännössä mm. ilmastotalkoiden lopullista loppua.

Tätä kohtalonyhteyttä ei näe juuri lainkaan käsiteltävän kotimaisessa energiakeskustelussa, joka on jumiutunut fossiilisten polttoaineiden tuotantohuippua huomioimattomiin sähkönkulutusennusteisiin ja eri energianlähteiden lyhyen tähtäimen hintakehitykseen. Kaiken hyväksi energiakeskustelu on hiilidioksidipäästöjä lukuunottamatta pitkälti irrallaan ympäristönsuojelukeskustelusta, mikä lieneekin taustalla siinä, että samat poliitikot voivat vaatia sekä metsien suojelun vahvistamista että biomassan polton merkittävää lisäämistä – mitkä ovat kaksi keskenään ristiriitaista tavoitetta. Lieneekin todennäköistä, että sekä viralliset strategiat että kansalaisjärjestöjen vaihtoehdot aliarvioivat pahasti tulevan energiapulan; kuten kirjassa todetaan, numeroiden valossa on vaikea ymmärtää, miten meillä tuntuu edelleen olevan varaa vastustaa kaikkia vaihtoehtoisia energianmuotoja tuulivoimasta ydinvoimaan.

Kirjan sanoma tulee varmasti herättämään keskustelua ja vastustustakin, eikä se välttämättä ole viimeinen totuus. Kirjoittajat toteavatkin olevansa tyytyväisiä, mikäli he ovat väärässä. Mutta pelkästään mahdollisuus siitä, että he ovatkin oikeassa, on riittävä syy lukea kirja.

Jorma Keskitalo: Ihmiskunnan energiakriisi

Gaudeamus, 2011

232 s.

Jussi Laitinen: Valomerkki: Energiapula ja makean elämän loppu

Atena, 2012

240 s.

Rauli Partanen, Harri Paloheimo ja Heikki Waris Suomi öljyn jälkeen

Into, 2013

300 s.