Kuukauden kirjat: helmikuu 2018

Muut kiireet, lohkoketjuprojektista Afriniin, aiheuttivat pienen viiveen muistiinpanojen puhtaaksikirjoittamisessa, mutta tässäpä tulee.

8. O’Neil (2016): Weapons of Math Destruction

Ihan ehdottomasti yksi viime aikojen tärkeimpiä kirjoja. O’Neil on matemaatikko ja sisäpiiriläinen, joka kuvaa niitä ongelmia, mitä algoritmien valta on jo aiheuttanut ja aiheuttamassa. Läpinäkymättömillä algoritmeilla – koodatuilla mielipiteillä – on jo nyt suuri valta ihmisten elämään, emmekä osaa vaatia niitä tilille samaan tapaan kuin osaamme vaatia esim. poliittisia päättäjiä ottamaan vastuun huonoista päätöksistä. Algoritmit tarjoavat myös poliitikoille keinon pestä kätensä esimerkiksi syrjivistä päätöksistä, vetoamalla algoritmien koettuun ”reiluuteen”. Tosiasiassa kaikki algoritmit oppivat historiasta ja kuvastavat päätöksissään historiaa: jos historia on esimerkiksi rasistinen tai seksistinen, algoritminen päätöksenteko tulee toisintamaan tätä historiaa, halusimme sitä tai emme.

Ongelma ei ole niinkään siinä, etteikö algoritmeja voisi käyttää hyvien tai jopa tarkempien ratkaisujen tekemiseen. Ongelma on siinä, että läpinäkymätön ”päätöksentekijäkone” tulee tekemään myös hyvin ongelmallisia päätöksiä, joista on ylipäätään vaikea tietää, ovatko päätökset huonoja vai hyviä, ja millä perustein ne on tehty. Päätösten korjaaminen on myös vaikeaa, ja ongelmat iskevät ennen kaikkea yhteiskunnan heikompiosaisiin: on selvä trendi, että rikkaat ja hyväosaiset saavat jatkossakin henkilökohtaista, ihmiskasvoista palvelua, samalla kun köyhien asiat ulkoistetaan tietokoneille.

9. Patomäki (2013): Tulevaisuuden politiikkaa.

Vähän hajanainen mutta luettava kokoelma ajatuksia siitä, miten ja millaista politiikkaa olisi syytä harjoittaa. Kiinnostavin kohta lienee taloustieteen kritiikki ja ajatus siitä, että myös parempaa tulevaisuutta tavoittelevien tulisi luopua ajatuksesta, että ajetulle politiikalle (oli se sitten myönteistä tai kielteistä) ”ei ole vaihtoehtoja.” Olemme nyt kuitenkin sellaisessa tilanteessa, että meillä nimenomaisesti on paljon vaihtoehtoja ja voimme valita harjoittavamme monenlaista politiikkaa; olisi parempi perustella, miksi jotkut vaihtoehdot ovat huonoja ja jotkut parempia, eikä väittää, että esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta on ”ainoa vaihtoehto.” Ei se ole; on täysin mahdollista, että jätämme ilmastonmuutoksen torjumatta, vaikka se sitten tarkoittaisikin sivilisaation tuhoa. Maalaamalla politiikka vaihtoehdottomaksi luodaan nimittäin helposti jopa liian optimistinen kuva asioista, ja ryhdytään kuvittelemaan, että vain tulevaisuuden yksityiskohdat ovat epäselviä. (Olen käsitellyt teemaa ilmastonmuutokseen ja energiapolitiikkaan liittyen esim. täällä.)

10. Dorling (2018): Do we need economic inequality?

Tiivis ja tanakka tietopaketti ja argumentti taloudellisen tasa-arvoisuuden puolesta. Hyvää infoa kumoamaan kaikki väitteet siitä, että eriarvoisuus olisi hyvästä; mikään väitteistä kun ei tutkimustiedon valossa pidä paikkaansa. Tasa-arvoisemmat maat ovat kaikilla mittareilla, jopa taloudellisen toimeliaisuuden kannustamisessa ja innovaatioissa, epätasa-arvoisia parempia.

Hyvä esitys myös mm. kohtuullisista tuloeroista: Dorling esittää, että tuloerojen suuruutta miettiessä olisi hyvä pohtia, miten suuria eroja voi pitää oikeutettuna henkilökohtaisten ominaisuuksien, ahkeruuden, ja työn vaativuuden vuoksi. Hänen mukaansa on vain järkeenkäypää, että kukaan ihminen ei ole yli kahta kertaa arvokkaampi kuin toinen ihminen; kukaan ihminen ei pysty olemaan yli kaksi kertaa ahkerampi kuin normaalia työviikkoa tekevä; eikä mikään työ ole, tai sen ei ainakaan pitäisi olla, yli kaksi kertaa vaativampi tai raskaampi kuin toinen työ. Kun nämä kerrotaan yhteen (2 x 2 x 2), saadaan tulokseksi kahdeksan: järkevästi perusteltavissa olevat tuloerot olisivat siis sellaisia, että parhaiten tienaava ansaitsisi enintään noin kahdeksan kertaa keskimääräistä enemmän. Tarkoista arvoista voidaan toki kiistellä, mutta lienee selvää, että minkäänlaista moraalista oikeutusta sata- tai tuhatkertaisille tuloeroille ei ole olemassa.

11. Berkman (1929): Anarkismin aakkoset.

Anarkismin teorian klassikko. Hyvin kirjoitettu, mutta ajatukset osin ristiriitaisia – ja tietysti myös osin vanhentuneita. Ansiokasta kirjassa on neuvostokommunismin kritiikki, mutta esimerkiksi työn arvo ajatellaan niin, että ”kapitalistien” työllä ei ole mitään arvoa, ja vain ei-omistava luokka tekee arvokasta työtä. Näin ollen esimerkiksi tehtaan johtajan työ nähdään arvokkaaksi, vaikka tosiasiassahan eroa kapitalistin tekemään johtamis- ja resurssien allokointityöhön nähden voi olla hyvin vaikea nähdä. Kirja pitää tietysti ymmärtää aikakautensa tuotteena ja poleemisena pamflettina enemmän kuin tieteellisenä esityksenä.

12. Lahtinen & Salminen (2014): Kakola: Vankilan tarina.

Väliin vähän ”kotiseutuhistoriaa”; satuimme asumaan muutamia vuosia Kakolan vankilan entisessä vartijoiden asuintalossa. Hyvin kirjoitettu kiinnostavasta aiheesta.

13. Gerald (2017): Attack of 50ft Blockchain.

Hyvin kriittinen, hauska, ja varsin hyvin perusteltu katsaus lohkoketju- ja kryptovaluuttahypeen. Ottaa selkeästi kantaa ja esittää, että kyseessä on lähinnä huijaukseen verrannollinen kupla. En ole itse ihan yhtä pessimistinen, mutta kirja kannattaisi kaikkien lohkoketjutekniikasta innostuneiden lukea ja ottaa vakavasti.

14. Isaacson (2017): Leonardo.

Mm. Steve Jobsin elämänkerran kirjoittanut Walter Isaacson kirjoitti uusimman elämänkertansa Leonardo da Vincistä. En osaa ottaa kantaa historialliseen tarkkuuteen mutta uskon sen olevan kohtalainen; kirjana tämä on paras kokeilemistani Leonardo-elämänkerroista ja erittäin mielenkiintoinen opus. Arvostan nyt huomattavasti enemmän renesanssimestareita ja heidän maalauksiaan, kun Isaacson selitti, miten maalaukset syntyivät ja mitä hienoa niissä on aikaisempaan verrattuna. Vähän harmittaa, että ainoan kerran Louvressa käydessäni Mona Lisa oli valtavan ihmisjoukon takana enkä ehtinyt jäädä sitä tutkailemaan.

15. Wall (2017): Elinor Ostrom’s Rules for Radicals.

Lyhyt mutta ytimekäs ja hyvin luettava tiivistelmä taloustieteen Nobel-palkitun Elinor Ostromin ajatteluun. Ostrom kiisti tutkimuksissaan ns. ”yhteismaan tragedian” väistämättömyyden ja osoitti, että ihmiset kykenevät kehittämään yhteiskäytössä oleville resursseille kestäviä hallinto- ja säätelymekanismeja ilman perinteisen taloustieteen ainoaksi ratkaisuksi julistamaa yksityistämistä. Tämä on erittäin tärkeä ja hyödyllinen kirja, sillä uskon Ostromin aloittaman tutkimuksen olevan vielä aivan keskeisessä roolissa, kun joskus saamme aikaiseksi yhteiskunnan, jossa ihmisten perustarpeet tyydytetään ilman rahataloutta.

16. Potter (2016): Digital Gold: Bitcoin and the Inside Story of the Misfits and Millionaires Trying to Reinvent Money

Bitcoinin alkuvaiheiden standardihistoria, johon myöhempiä tutkimuksia tullaan vertaamaan. Erityisen arvokasta ja ajatuksia herättävää ovat kuvaukset Bitcoinin käytöstä ”digitaalikommoditeettina” – kullan korvikkeena – taloudellisesti epävakaissa maissa. Vahvistaa käsitystäni siitä, että kryptovaluuttoja kannattaisi ajatella enemmänkin kryptokommoditeetteina, ja että niille tulee olemaan käyttöä niin kauan, kun taloudellisesti epävakaita maita on. Kryptovaluutta kun on huonoista puolistaan huolimattakin helpompi ja turvallisempi tapa mm. siirtää omaisuuksia pois epävakaista maista kuin esimerkiksi dollarien ostaminen käteisellä.

17. Nummelin (toim.) (2018): On suurten muinaisten aika, 2. täydennetty laitos.

Idealtaan huikein vaalikirja mitä olen ikinä lukenut, nyt paljastuu totuus Paavo Väyrysen liitosta Suurten Muinaisten kanssa. Toteutus vaihtelevan tasoista, novelleista pari on aidosti hauskojakin. Loput vain totta.

Kuukauden kirjat: Tammikuu 2018

Muistin virkistykseksi ja itseäni motivoidakseni ryhdyin pitämään kirjaa lukemistani kirjoista. Miniarvosteluja ja lukuvinkkejä kaipaaville luvassa on siis ainakin tämän vuoden ajan joka kuukausi jotakin!

1. Hemingway: 49 ensimmäistä kertomusta.

Ernest Hemingway ei ollut mitenkään miellyttävä ihminen, mutta kirjallisuuteen hänellä on ollut valtava vaikutus. Mielestäni H. on ollut aina parhaimmillaan lyhyissä tarinoissa, ja 49 ensimmäistä kertomusta on oiva kokoelma juurikin näitä. Jos nykyisin liki parodialta vaikuttavan machoäijäilyn metsästys- ja kalastuskuvastoineen ja viinankittaamisineen sietää, kannattaa lukea.

2. Harari: Homo Deus.

Historioitsija Yuval Hararin ensimmäinen menestyskirja Sapiens: Ihmisen lyhyt historia vaati tietysti jatko-osan, jossa tällä kertaa katsotaan ihmisen tulevaisuuteen ja povataan, että Homo Sapiens muuttaa itsensä liki jumalalliset voimat (meidän näkökulmastamme, tietysti) omaavaksi ihmisjumalaksi, Homo Deus. Harari kirjoittaa hyvin ja kirja herättää monenlaisia ajatuksia, joten siinä mielessä kyseessä on onnistunut teos. En kuitenkaan ole aivan samaa mieltä monestakaan kirjassa esitetystä väitteestä, ja erityisesti pidän ongelmallisena (ja myös jonkin verran heikosti perusteltuna) Hararin tyyliä legitimoida diktatuurit ja autoritaarisuus väittämällä, että yksittäisen ihmisen jakamatonta ihmisarvoa ei voi pohjimmiltaan perustella muuten kuin uskonnolla. Tämä väite häiritsi jo Sapiens-kirjassa, tällä kertaa se on entistä näkyvämpi. (Oman vasta-argumenttini voi lukea täältä.) Kaiken kaikkiaan heikompi teos kuin Sapiens, mutta ihan luettava tiivistys mm. posthumanistisesta ajattelusta.

3. Botsman (2017): Who can you trust?

Kirja luottamuksesta ja sen rakentumisesta nykyaikana; erittäin mielenkiintoinen, jos luottamus sattuu syystä tai toisesta kiinnostamaan. Kun itse tutkin luottamusverkostojen ja uusien luottamusteknologioiden kuten lohkoketjujen vaikutuksia, niin tämä oli pakko lukea. Botsmanin keskeinen väite on, että nykyajan nimeäminen luottamuspulan ajaksi on epätarkka kuvaus: luotamme edelleen ihmisiin, jopa siinä määrin että suostumme menemään ventovieraiden kyytiin tai yöpymään ventovieraiden asunnoissa, mutta emme vain luota enää aikaisemmin luotettuihin instituutioihin siinä määrin kuin aikaisemmin.

Kirjassa on myös hyvä malli luottamuksen rakentamisesta ja siitä, miten ihmiset saadaan tekemään “luottamushyppy” eli luottamaan johonkin uuteen, tuntemattomaan asiaan: ensin täytyy saada ihmiset luottamaan ideaan (esim. yöpyminen vieraiden kotona á la AirBnB); sen jälkeen on rakennettava luottamus alustaan (esim. nettisivuun); ja viimeiseksi ihmiset on saatava luottamaan toiseen yksilöön (esimerkiksi siihen henkilöön, jolta sitten saa avaimet asuntoon). Yksi kirjan tärkeimpiä opetuksia on se, että luottamuspalveluiden rakentaminen on paljon muutakin kuin pelkän tietokannan tarjoamista: esimerkiksi AirBnB tekee kulissien takana valtavasti töitä tehdäkseen käyttökokemuksesta niin luottamusta herättävän kuin mahdollista. Yksi iso osa tätä on asiakaspalvelu, jota tarvitaan erityisesti silloin, kun jokin asia menee pieleen.

Kirjan perusteella voikin ennustaa, että näille alustapalveluille vaihtoehtoja ja kilpailua tarjoavat hajautetut alustat kuten Arcade City ja slock.it tulevat olemaan vaikeuksissa, jolleivat ne rakenna samanlaista infrastruktuuria luottamuksen rakentamiseksi mitä olemassaolevilla alustapalveluilla on jo. Tämä on kylmä suihku itsekin esittämälleni arviolle, että lohkoketjuteknologia voisi haastaa keskitetyt luottamustietokannat kuten juuri AirBnB:n ja Uberin. Kannattaa lukea koko kirja, jos työskentelee joidenkin tämänkaltaisten palvelujen parissa, tai ylipäätään nettipalveluiden kimpussa.

4. Jansson (2007): Otteita kumouksellisista kokouksista.

Nuorena taistolaisissa mukana olleen “muistelmat” – vaikea sanoa, miten paljon kuvauksessa on mukana fiktiota, miten paljon faktaa. Kuitenkin uskottava ja hyvin kirjoitettu kuvaus nuorisosta “ääriliikkeen” pauloissa; toimii mainiona vastalääkkeenä kaikenlaisille huuruisille salaliittoteorioille taistolaisista. Kuten yleensä, ääriliikkeisiin ajaudutaan varsin tavanomaisista syistä, ja toiminta itsessään on varsin kesyä.

5. Uschanov (2012): Miksi Suomi on Suomi?

Aivan loistava, ajatuksia herättävä essee suomalaisuudesta ja suomalaisuuden erityispiirteistä. Täynnänsä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja asioita, joita ei ole tullut pahemmin ajatelleeksi – ehdottoman suositeltavaa luettavaa.

6. Lappalainen (2014): Pohjolan leijona.

Tieto-Finlandialla 2014 palkittu historiateos kuningas Kustaa II Aadolfista ja Suomesta hänen aikanaan. Virkistävää vaihtelua, koska ei keskity taisteluihin vaan yhteiskuntaan; monen yhteiskunnallisen instituutiomme perusta on nimenomaan 1620-luvulla tehdyissä uudistuksissa. Hyvin kirjoitettu ja hyvin luettava.

7. Jackson (2006): PayPal Wars.

Sisäpiiriläisen kuvaus PayPal-yrityksen alkuajoista, päättyen yrityksen myyntiin eBaylle. Netin rahaliikenteestä, startup-yrityksistä ja -historiasta kiinnostuneille mielenkiintoinen; kirjoitettu vähän turhankin jännärin tavoin, jossain vaiheessa alkoi rasittaa, miten jokainen luku päättyi tyylillä “ja sitten tapahtui jotain vielä pahempaa.”

Kirja-arvostelu: Energian aika

energian aika kansiKun ihmiset lakkaavat miettimästä jotain asiaa ja alkavat suhtautua siihen samanlaisena itsestäänselvyytenä kuin auringon nousuun, kyseisestä asiasta kirjoittaminen vaikeutuu. Toisaalta, jos aiheesta onnistuu kirjoittamaan, voi parhaimmillaan valaista maailmaa aivan uudella tavalla: näkymättömän tekeminen näkyväksi on juuri sitä, mitä hyviltä tietokirjailijoilta odottaa.

Aki Suokon ja Rauli Partasen kirja Energian aika onnistuu todellakin päätavoitteessaan. (Huomautus lukijalle: olen kirjoittanut Partasen kanssa kirjat Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen.) Se vääntää rautalangasta, miten olennaisessa ja aliarvostetussa osassa edullinen, riittoisa, napin painalluksella saatavissa oleva energia on yhteiskunnassamme. Samalla se esittää havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti, miksi edullisen energian hupeneminen voi olla merkittävä ongelma.

Kirjassa esitetään ensin seikkaperäisesti, miksi teollista vallankumousta on hedelmällistä ajatella nimenomaan energiavallankumouksena, ja miksi kestävä talouden ja tuottavuuden kasvu ilman edullisen energian käytön lisääntymistä voi jäädä haaveeksi – digitaalisesta taloudesta ja erilaisista irtikytkentämalleista huolimatta. Tässä yhteydessä kirja käy ansiokkaasti läpi vallitsevaan neoklassiseen talousteoriaan kohdistunutta kritiikkiä erityisesti ns. biofysikaalisen talousteorian taholta. Siinä missä valtavirtainen taloustiede esittää talouskasvun olevan teknologisen kehittymisen ansiota, biofysikaalinen taloustiede kysyy, mitä tuo teknologia oikeastaan on, ja vastaa kysymykseen yksinkertaisesti: teknologinen kehittyminen on suurelta osin työvoiman korvaamista ja lihasvoiman täydentämistä ulkoisella energialla. (Vain hivenen kieli poskessa voisi sanoa, että merkittäviä tuottavuutta parantaneita mutta ilman ulkoista energiaa toimivia keksintöjä vuoden 1800 jälkeen ovat olleet polkupyörä, mekaaninen kirjoituskone, poljettava ompelukone ja astiankuivauskaappi.)

Energian ja ylipäätään luonnonvarojen rooli on kuitenkin valtavirtataloustieteessä vahvan aliarvostettu, mistä parhaita osoituksia ovat vielä edelleenkin toistuvat väitteet siitä, että resurssien ehtyminen ei ole ongelma, koska resurssien nouseva hinta kannustaa kehittämään korvikkeita ehtyville resursseille ja ohjaa kulutusta vähemmän niukkoihin resursseihin. Kirjan myös akateemisessa mielessä ansiokkainta osuutta ovatkin pohdinnat siitä, toimiiko hintamekanismi todella: jos jonkin resurssin hinta nousee voimakkaasti, ihmisten ja yritysten maksukyky ei välttämättä enää riitä, vaikka resurssin käyttämisestä saataisiin miten suurta hyötyä tahansa. Vastaavasti, korvikkeiden kehittämiseen tai käyttöön ottamiseen vaadittavia investointeja voi olla vaikea löytää, jos tarvittavat panostukset ovat kovin suuria. Logiikka näyttää tällä hetkellä pätevän erityisesti ydinvoimateollisuudessa, jonka suurimpia kompastuskiviä on juuri laitosten korkeat investointikustannukset.

Sivuhuomiona voinee mainita, että olen itse tutkinut korvikkeiden kehittämistä, ja tutkimukseni perusteella jaan kirjoittajien huolet siitä, että hintamekanismiin vetoaminen yksinkertaistaa tätä tärkeää kysymystä aivan liian paljon. On myös syytä huomata, että talousteorian tutkijoiden parissa luottamus hintamekanismin toimintaan ei ole aivan yhtä järkkymätöntä kuin talousteoriaa omaehtoisesti tai vain muutaman kurssin lukeneiden keskuudessa se toisinaan on.

Valtavirta-ajattelussa on silti edelleen yleistä arvottaa resurssit sen perusteella, miten suuren osuuden bruttokansantuotteesta niiden tuotanto ja käyttö muodostaa. Kuten kirjassa tuodaan esille, tällä logiikalla sähköverkon täydellinen menettäminen ei olisi isokaan ongelma, sillä sähkön osuus on vain joitain prosentteja taloudesta. Logiikka on siis ilmiselvän mieletön. Silti edelleen on mahdollista löytää vaikutusvaltaisia tahoja, jotka arvottavat luonnonvaroja ja talouden osia tällä tavoin. Edelleen, logiikka ei ole kokemukseni mukaan yleistä alan tutkijoiden keskuudessa – mutta he eivät ole ehkä aina onnistuneet välittämään kaikkia teorian hienouksia talousteoriaa eräänlaisena poliittisena lyömäaseena käyttäville.

Kaiken kaikkiaan kirja on ansiokas ja hatunnoston arvoinen suoritus: nykymenoa ja energiariippuvuuttamme kirkkaasti valottava, paikoin ankarastikin arvosteleva kirja, joka ei silti ole saarnaava. Kirjassa todetaan, miten asiat kirjoittajien mielestä vaikuttavat olevan, ja millaisia valintoja saatamme joutua tekemään. Toinen erityisen ansiokas ja jo itsessään lukemisen arvoinen osuus kirjassa on sen lopun keskustelu talouskasvusta ja sen kriitikoista, kuten niinsanotusta degrowth-liikkeestä. En tiedä yhtään yhtä hyvää ja tasapuolista talouskasvukriitikoiden ajatusten käsittelyä suomeksi tai englanniksi: kirjassa esitetään talouskasvukritiikki pohjimmiltaan suopeassa valossa (kuten syytäkin on), mutta myös kritiikkiä kritisoidaan niissä kohdin kun se aiheellista on.

Yksittäisistä kohdista ja tietyistä johtopäätöksistä on aina mahdollista olla eri mieltä, ja näin valtavan aiheen – oikeastaan maailmanselityksen – kattavassa kirjassa on aina kritisoitavaa. Henkilökohtaisesti en ole aivan yhtä varma, kannattaako esimerkiksi talouskasvu yksinkertaistaa yhtä selvästi energian käytön kasvuksi, ja olen kirjoittajia ehkä hivenen skeptisempi myös energiaylijäämän mittarina usein käytetyn EROIn (Energy Return On Investment) käytöstä. Kirjassa on myös lievää epätasaisuutta, josta häiritsevin osuus on mineraalien riittävyyden pohdinta: kirjoittajat tuntuvat ensin todistelevan, että mineraalien riittävyys on ongelma – mutta sitten esittävät, että uraanin riittävyys ei ole ongelma. Olen itse kaivostoiminnan historiaa hivenen selvitettyäni päätymässä johtopäätökseen, että suuret suunnitelmat paremman maailman rakentamiseksi eivät luultavasti jää kiinni mineraalien riittävyydestä sinänsä, mutta niiden louhinnan ympäristövaikutukset ovat silti huomioimisen arvoinen asia. Johtopäätöksestä huolimatta hieman tasaisempi käsittely olisi silti ollut tässä kohdassa paikallaan – joskin Rauli Partanen totesi minulle yksityisesti otettuani asian esille, että kyseinen epätasaisuus ei ole tarkoituksellista ja se tullaan korjaamaan ainakin suunnitteilla olevaan englanninkieliseen laitokseen.

Mainitut seikat ovat kuitenkin pikkuvirheitä, jotka eivät vähennä olennaisesti kirjan ansioita. Se on ensimmäinen suomenkielinen kirja, jossa energian aivan olennainen rooli yhteiskunnassa ja talouskasvussa tuodaan kädestä pitäen ja viimeisimpään tutkimukseen nojaten johdonmukaisesti ja useimmiten kansantajuisesti esille. Kirja on jopa kansainvälisellä mittapuulla erinomainen teos sekä asiasisältönsä, mutta ennen kaikkea pohdiskelevan otteensa vuoksi, ja sen soisi kuluvan vähintään jokaisen ympäristöstä, taloudesta ja energiasta kiinnostuneen käsissä. Näkisin kirjan tai sen osien olevan myös hyödyllistä oppimateriaalia esimerkiksi (kriittisen) taloustieteen, teollisuushistorian ja ympäristötutkimuksen kursseilla.

Energian aika: Avain talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen

Aki Suokko

Rauli Partanen

WSOY, 2017

Kirja-arvostelu: Vihreä valhe (2015)

Lääketieteen tohtorin, lääkintöneuvos Mikko Paunion uusimpaan kirjaan Vihreä valhe on vaikea suhtautua. Paunion aiempi samanniminen kirja vuodelta 1991 käsitteli ympäristöliikkeen ydinvoimaväitteitä ja niiden todenperäisyyttä – tai oikeammin sen puutteita. Koska olen itse perehtynyt asiaan jossain määrin, voin ymmärtää tiettyä närkästystä selvästi virheellisten väitteiden äärellä, mutta hänen uusin kirjansa menee närkästyksen tuolle puolen. Kirjassa väitteet ja vihjailut nykyisen “vihreän liikkeen” – puolueiden ja kansalaisjärjestöjen – synkästä, natsismiin ja esoteriaan liittyvästä historiasta käyvät rinta rinnan selvästi asiantuntevan, jätteenkäsittelyä ja ympäristöhygieniaa käsittelevien osuuksien kanssa. Kokonaisuutena lopputulos on hankalaa luettavaa, jossa asiallinen ja tarpeellinen kritiikki hukkuu nopeasti lähinnä vihreitä mustamaalaamaan pyrkivän mollauksen keskelle.

Tämä on sääli, koska terveydenhuollon tehtävissä pitkän uran tehneen Paunion kritiikki esimerkiksi Suomessa noudatettua jätehuoltopolitiikkaa ja maailmalla köyhiä maita koskevaa hygieniapolitiikkaa kohtaan on terävää ja pintapuolisesti katsoen perusteltua. Paunio esittää kirjassaan, että jätteenpolton ja erityisesti jätteen arinapolton hyljeksintä on johtamassa umpikujaan, kun EU:n kaatopaikkadirektiivi kieltää orgaanisen jätteen toimittamisen kaatopaikoille vuoden 2016 alusta. Suomessa on hänen mielestään ajettu pitkälti ympäristöjärjestöjen painostuksesta ja järjestöjen kierrätystä ihannoivan ideologian vuoksi ratkaisuksi jätteen mekaanis-biologista lajittelua kaatopaikoilla; käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaisi maahanmuuttajien palkkaamista kirjaimellisiin paskaduuneihin erittäin huonoissa olosuhteissa, hankaluuksia jätteenkäsittelyyn, terveysriskejä, ja suuria kustannuksia. Paunion mukaan esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa harjoitettu jätteen erottelematon arinapoltto olisi sen sijaan monesta syystä järkevä, turvallinen, edullinen ja loppujen lopuksi ekologisempi vaihtoehto.

 

Paunio kiinnittää kirjassa huomiota myös siihen, miten hygienian merkitys on unohdettu – hänen mukaansa tarkoituksellisesti – puhuttaessa köyhien maiden kehittymisestä. Hän mm. esittää, että maailman 800 miloonan ihmisen aliravitsemus ei johdu niinkään ravinnon puutteesta, vaan huonosta hygieniasta, joka johtaa infektiotautien leviämiseen ja sitä kautta siihen, että jatkuvasti sairaana olevat lapset eivät yksinkertaisesti saa ruoasta tarpeeksi ravintoa. Paunio teroittaa erityisesti puhtaan käyttöveden ja sanitaation merkitystä: hänen mukaansa vain juomaveteen keskittyvä kampanjointi on pahasti hakoteillä, koska “isossa kuvassa” puhtaan juomaveden merkitys esimerkiksi ripuli- ja muiden infektiotautien kierron kannalta on pieni verrattuna pesuveden ja viemäröinnin puutteesta koituviin ongelmiin. Paunion mukaan kehitysmaiden hygieniakäytäntöihin olisi kiinnitettävä runsaampaa huomiota, ja köyhien maiden asukkaille olisi mahdollisimman nopeasti mahdollistettava WHO:n suosittelema 100-300 litran puhtaan veden kulutus vuorokaudessa henkilöä kohden. (Suomessa kulutus on noin 170 litraa/vrk/hlö.) Tällöin vettä riittäisi henkilökohtaiseen peseytymiseen, astioiden ja vaatteiden pesuun, WC-hygieniaan, ja ehkäpä ennen kaikkea ruoan prosessointiin olosuhteissa, joissa vettä kyetään käyttämään runsaasti pintojen ja ruoka-aineiden puhdistamiseksi. Hän huomauttaa, että hygienia on rokotuksia tärkeämmässä roolissa useimpien infektiotautien ehkäisyssä ja hoidossa, ja toteaa, että myös Suomessa kärsittiin ennen hygienian, sanitaation ja vesihuollon kehittymistä hyvin samanlaisista infektiotaudeista kuin köyhissä maissa kärsitään edelleen: esimerkiksi vielä 1920-luvulla Suomessa oli noin 10 000 sokeutta aiheuttavasta silmäpaskotaudista eli trakoomasta (Chlamydia trachomatis) kärsivää potilasta. Tapaukset katosivat, kuten suomalainen malariakin, kun ympäristöhygieniaan saatiin merkittäviä parannuksia.  Paunion mukaan kehitysmaat ovat nyt kuitenkin ajautumassa hygienialoukkuun, kun vallitsevan “vihreän ideologian” mukaisesti niitä vaaditaan suosimaan pienimuotoisia energiaratkaisuja – jotka eivät kykene pyörittämään keskitettyä vesihuoltoa – ja esimerkiksi puuseitä vesivessojen sijaan.

 

Paunion kritiikki sekä jätteidenkäsittelyä että ehkäpä etenkin hygieniakysymyksen unohtamista kohtaan perustuu hänen pitkään työuraansa sekä Sosiaali- ja terveysministeriössä että Maailmanpankissa. Ei-asiantuntijan silmin arvioituna se vaikuttaa myös suurelta osin oikeansuuntaiselta ja vähintäänkin tärkeältä keskustelun avaukselta. Monessa kohtaa voin myös yhtyä kritiikkiin: olemme itse varoittaneet tuoreessa kirjassamme Uhkapeli ilmastolla esimerkiksisiitä, miten vähän ympäristöjärjestöjen energiaskenaarioissa jyvitetään energiaa köyhien maiden asukkaiden käyttöön, ja pelänneet näiden laskelmien olevan siksi aivan liian optimistisia. Paunion esittelemä puhtaan veden huomattavasti minimiarvioita suurempi tarve on vain yksi monista mahdollisista tekijöistä, jotka voivat lisätä energian tarvetta jopa huomattavasti.

 

Siksi on suuri sääli, että kirja pilataan katsoakseni hedelmättömällä ja pahantahtoisella panettelulla vihreän filosofian syntyjuurista. Koulutetulle ihmiselle ei liene suurikaan salaisuus, että esimerkiksi natsit olivat myös ansioituneita luonnonsuojelijoita, tai että ekoromantismissa on selkeitä yhtäläisyyksiä fasististen liikkeiden pastoraali-ideaalien kanssa. Pentti Linkolaa tuskin nimiteltäisiin yleisesti ekofasistiksi, elleivät nämä yhteydet olisi jollain tasolla tiedossa. Samalla tapaa Paunion kritiikki vihreiden puolueiden ja järjestöjen johtohahmojen maailmankatsomusta vastaan menee mielestäni ohi aiheesta: minua ei suoraan sanottuna suuresti kiinnosta, mihin vaikkapa Heidi Hautala tai Pekka Haavisto ovat joskus nuoruudessaan uskoneet, kun palstatilaa voisi käyttää myös heidän konkreettisen politiikkansa kritisointiin. Kaiken “natsit olivat vihreitä, joten nykyvihreät ovat natseja!”-paatoksen seasta paistaa myös käsitys siitä, että Paunio tietää asianosaisia paremmin heidän oman maailmankuvansa, ja teoriaan sopimattomat lausunnot kuitataan helposti selittelyksi tai salailuksi. Tälläistä joutavanaikaista soopaa voi Internetin keskustelupalstoilta lukea mielin määrin, enkä pidä järkevänä tuhlata paperia sen painamiseen. Epäilemättä ekologisen ajattelun yhteydet erilaisiin ääriliikkeisiin ovat mielenkiintoisia tutkimusaiheita, ja Paunion kirjassa onkin joitain kiinnostavia lähdeviitteitä, mutta tälläinen “paljastuskirja” ei ole järkevä formaatti asian käsittelyyn.

 

Ikävä kyllä, etenkin koska kirja alkaa vihreän “ideologian” esittelyllä, skeptisen lukijan on pakko suhtautua myös sitä seuraaviin osioihin jäte- ja hygieniapolitiikasta tietyllä varauksella. Paunio voi hyvin olla kritiikissään oikeassa, mutta kirjan alkuosasta käy varsin selväksi, että hän näkee vikaa lähinnä vain vihreässä liikkeessä ja -poliitikoissa. Vihreä politiikka lytätään johdonmukaisesti, ja kaikessa vihreiden hyväksymässä nähdään pahaa. Luonnollisesti tämä ulottuu myös siihen, että ilmastonmuutoksen ei koeta olevan mikään uhka.

Kirja löytänee kaikesta huolimatta yleisönsä etenkin niistä piireistä, joissa vihreät nähdään osana kansainvälistä salaliittoa länsimaailman, läntisen elintason ja läntisen teollisuuden tukahduttamiseksi. Epäilemättä sitä tullaan myös siteeraamaan väkevänä todistuksena vihreiden ja vihreän politiikan pahuudesta, vaikka Paunio antaakin monista asioista kauniisti sanottuna varsin yksipuolisen kuvan. Tästä huolimatta osiot jätteenpoltosta ja hygieniasta olivat hyvin mielenkiintoisia, ja soisin, että niistä syntyisi keskustelua – mutta se voi olla turha toivo, koska epäilen harvan jaksavan kahlata alkua pidemmälle. Lukemisesta tekee epämiellyttävää myös se, että kirjan oikolukeminen on tainnut jäädä vähemmälle.

Itselleni kirja on mainio muistutus siitä ongelmasta, josta omassa kirjassamme varoitimme ympäristöjärjestöjä: kun hyvääkin asiaa ajetaan kehnoilla argumenteilla, ja etenkin jos huonoa asiaa ajetaan huonoilla argumenteilla, vaarana on se, että pian kaikki muutkin toimet joutuvat epäilyksenalaisiksi ja huonoon valoon.

 

Paunio, Mikko

Vihreä valhe: Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset

Auditorium, Helsinki 2015

255 s.

Arvostelu on julkaistu Uuden Suomen blogissani 25.5.2015.

Kirja-arvostelu x 3: Ihmiskunnan energiakriisi, Valomerkki, Suomi öljyn jälkeen

Ilmastokysymyksen ratkaisemisen kannalta keskeisessä roolissa on energiantuotannon muuttaminen vähähiiliseksi. Miten tämä tehdään ja mitä rajoituksia eri energianmuotoihin voi liittyä, onkin sitten monimutkaisempi kysymys. Perustietoa voi nyt hakea kolmesta viime vuosina ilmestyneestä suomenkielisestä energiakirjasta.

(Kirjoitus on julkaistu myös ilmastotieto-blogissa sekä Uuden Suomen blogissani.)

Yksi tämän vuosituhannen alkupuolen tärkeimmistä yksittäisistä kysymyksistä on energia. Maailman väkiluvun ennustetaan kasvavan 9–10 miljardiin vuoteen 2050 mennessä, ja kaikki merkit viittaavat siihen, että nämä miljardit ihmiset kaipaavat samoja asioita kuin mekin: edullisen, luotettavan energian mahdollistamaa hyvinvointia. Samaan aikaan maailman energiavarat ovat hupenemassa, kun helposti hyödynnettävät fossiiliset energianlähteet – mitkä nykyisin kattavat jo liki 85% maailman energiankulutuksesta – toisaalta hupenevat, toisaalta pahentavat entisestään liki sietämättömiä ympäristövahinkoja.

 

Tietoisuuden lisääntyminen tästä aikamme kenties tärkeimmästä kysymyksestä on alkanut näkyä ilahduttavasti myös suomenkielisessä tietokirjallisuudessa. Tyydyttävän energiatietoisuuden hankkiminen ei olekaan enää kielitaidosta kiinni, sillä Jorma Keskitalon faktapitoisen, hyvän mutta hieman kuivahkon Ihmiskunnan energiakriisin (Gaudeamus, 2011) jälkeen aihetta on käsitellyt myös Jussi Laitinen kirjassaan Valomerkki (Atena, 2012), ja nyt uusimpana tulokkaana vuorossa on Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen Suomi öljyn jälkeen (Into, 2013).

 

Kaikkien kolmen kirjan perusviesti on sama: ihmiskunnalla on edessään ehkäpä sen kaikkien aikojen suurin haaste, kun yhteiskuntamme perustana ollut edullinen, fossiilinen energia käy vähiin ja samalla sen vähäinenkin käyttäminen vaikeutuu, kun tietoisuus fossiilisten polttoaineiden aiheuttamista ympäristötuhoista leviää. Siinä missä Ihmiskunnan energiakriisi paneutuu laaja-alaisesti ja kriittisesti mutta silti ilahduttavan kiihkottomasti energian tuotantoon ja sen ympäristöongelmiin, Valomerkki ja Suomi öljyn jälkeen keskittyvät tavallista ihmistä lähempänä olevaan ongelmakenttään: miten käy helpon elämän, kun edullinen energia käy syystä tai toisesta vähiin – ja kuinka lähellä loppu on. Yksin tästä syystä niille voi ennustaa merkittävästi laajempaa suosiota kuin ansioistaan huolimatta oppikirjamaiselle Ihmiskunnan energiakriisille, mutta kirjat ovat lukemisen arvoisia myös muista syistä.

 

Tärkein näistä syistä on se, että kirjat vääntävät rautalangasta, miten edullinen energia on yhteydessä talouteen. Nykyaikainen talousjärjestelmä kun perustuu voittopuolisesti ihmisten ja eläinten työpanoksen korvaamiseen ylimääräisellä energialla, ja talouskasvu on käytännössä tämän ylimääräisen energian käytön kasvattamista. Teknologia ja koneet ovat oleellisesti ottaen tapoja muuttaa energiaa ihmisten arvostamiksi hyödykkeiksi; tekniikan kehitys höyrykoneesta eteenpäin onkin tarina siitä, miten ei-ihmisperäistä energiaa käytetään asioihin, joihin sitä ei ole aiemmin käytetty, tai miten enemmän energiaa voidaan muuttaa hyödykkeiksi vähemmässä ajassa. Pankki- ja luottojärjestelmineen talousjärjestelmä muistuttaakin enenevässä määrin pyramidihuijausta, jonka taustalla on luottamus talouskasvun jatkumiseen. Kun energia käy vähiin, talouden kone alkaa yskiä ja voi lopulta tikahtua oman mahdottomuutensa käynnistämään ketjureaktioon. Samaan aikaan pahenevat ympäristöongelmat voivat vain vaikeuttaa sopeutumista, kuten Jussi Laitisen mainio esimerkki havainnollistaa: on kuin joutuisimme vaihtamaan matkustajakoneen polttoaineen lennon aikana, samalla kun vaihdamme moottorit ja lennämme läpi aikaisemman polttoaineen aiheuttaman hirmumyrskyn.

 

Valomerkki käsittelee energian roolia laajemmin, huomioiden öljyn lisäksi periaatteessa tasapuolisesti kaikki muutkin energianlähteet. Tämä on kirjan vahvuus, mutta samalla myös heikkous: energiakysymys on kokonaisuutena monimutkainen eikä sen tiivistäminen yhteen 240-sivuiseen kirjaan ole helppoa. Erityisen ansiokasta kirjassa on kriittinen keskustelu ehdotettujen ratkaisujen kuten uusiutuvan energian sekä energiansäästön rajoista. Huomion ansaitsee etenkin tiettävästi ensimmäinen suomenkielinen ja kansantajuinen selvitys rebound-ilmiöstä, jonka johdosta säästetty energia saatetaan hyvin vain käyttää jossain muualla. Kirjassa myös esitetään hyvin perusteltuja epäilyksiä kunnianhimoisten uusiutuvan energian suunnitelmien toteutumiskelpoisuudesta ja puhkotaan armotta tiettyjä hellittyjä käsityksiä, kuten pienten tekojen merkitys: esimerkiksi kännykän laturin irroittaminen seinästä ei käytännössä auta juuri mitään. Tälläisiä realistisia puheenvuoroja kaivataankin kipeästi keskustelussa, jota ovat tähän saakka hallinneet lähinnä konservatiivisen, fossiilisista luopumista vastustavan teollisuuden business as usual-mielipiteet ja uusiutuviin kritiikittömästi suhtautuvien kansalaisjärjestöjen kannanotot, jotka voisivat usein olla suoraan tuuli- ja aurinkoenergiateollisuuden lobbareiden kirjoittamia. Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä on Greenpeacen energiavallankumous-skenaario, jonka viimeisimmän version kolmesta pääkirjoittajasta kaksi onkin uuden energiateollisuuden etujärjestöjen GWEC:in ja EREC:in työntekijöitä; lisäksi laskelmien ja kustannusarvioiden taustalla olevat pohjatiedot tulevat suoraan kyseisiltä etujärjestöiltä.

 

Hyvässäkin kirjassa on kuitenkin väistämättä puutteita, eikä edes Valomerkki ole poikkeus. Energiakysymystä laajalti käsittelevältä kirjalta toivoisi suurempaa paneutumista uusiutuvien todennäköisesti merkittävimpään ongelmaan, energiantuotannon tasapainottamiseen ja/tai varastointiin. Jos näitä erittäin vaikeita teknisiä ongelmia ei kyetä tyydyttävästi ratkaisemaan jo lähivuosikymmeninä, maailman energiannälkää ei yksinkertaisesti kyetä ratkaisemaan uusiutuvilla riittävän nopeasti ilmastokatastrofin torjumiseksi. Suurin havaitsemani virhe on kuitenkin ydinenergian hyvin yksipuolinen käsittely ja ydinvoimaa lähtökohtaisesti vastustavien kirjoittajien väitteiden nieleminen sellaisinaan. Kirjassa toistetaankin kritiikittä sekä vääriä, harhaanjohtavia että merkityksettömiä väitteitä, kuten Fukushiman uhrien määrä (kirjan mukaan jopa 440 000, kun pessimistisetkin vertaisarvioidut laskelmat pääsevät enintään 1300 ja todennäköisemmin 130 uhriin 50 vuoden kuluessa), uraania tehokkaammin käyttävien hyötöreaktoreiden poikkeuksellinen vaarallisuus (tosiasiassa esitetyt hyötöreaktorit olisivat käytännössä todennäköisesti nykyisiä kevytvesireaktoreita merkittävästi turvallisempia) ja ydinvoiman rakentamisen erityisen suuri aineellinen jalanjälki (tosiasiassa nykyisenkin kaltaisella ydinvoimalla tuotettu yksikkö energiaa vaatii enintäänkin kolmanneksen tuulivoimalla tuotetun vastaavan energiayksikön vaatimasta materiaalista). Vaikka väitteet ovatkin yleisiä, tietokirjalta odottaisi parempaa lähdekritiikkiä. Vastaavia lapsuksia en muita energiamuotoja käsitelleistä osista havainnut, mutta ne heittävät väistämättä epäilyksen varjon muidenkin väitteiden ylle.

 

Valomerkkiin ja Ihmiskunnan energiakriisiin verrattuna Suomi öljyn jälkeen keskittyy tiukasti kolmeen asiaan: Suomi, öljy, ja (edullisen) öljyn loppu. Tämä on kirjan ehdoton vahvuus ja se, mikä tekee juuri tästä kirjasta sen yhden energiakirjan, minkä jokaisen – etenkin jokaisen päättävissä asemissa olevan – soisi lukevan. Kirjassa on paitsi kerrottu yleisellä tasolla öljyhuipusta, myös kartoitettu oman tutkimuksen ja asiantuntijahaastattelujen avulla ennennäkemättömän kattavasti öljyn merkitystä Suomelle ja vaihtoehtojamme öljyn käydessä vähiin. Lyhyesti sanoen, öljy on mahdollisesti tärkein elämäntapaamme vaikuttava yksittäinen raaka-aine, eikä meillä ole juuri mitään hyvää vaihtoehtoa sen tilalle. Ongelmaa mutkistaa se, että vaihtoehtoiset energiamuodot eivät pääsääntöisesti kykene suoraan korvaamaan öljyä, tuota erinomaisen kätevää nestemäistä polttoainetta.

 

Yksi asia on tehtävä selväksi: öljyhuipusta puhuttaessa kysymys on siis edullisen öljyn hupenemisesta, ei öljyn loppumisesta. Kun öljyä joudutaan hankkimaan entistä hankalammista lähteistä, yhä enemmän energiaa ja rahaa kuluu sen hankkimiseen, ja yhä vähemmän öljyn energiasta voidaan käyttää muuhun. Kirjan mukaan tällä hitaasti kroonistuvalla öljykriisillä tulee olemaan vakavia vaikutuksia etenkin teollisuusmaiden talouksiin. Kehittyvät taloudet kärsivät vähemmän: maissa, joissa öljyä käytetään vielä vähän, jokaisesta lisäöljytipasta saadaan irti enemmän iloa kuin täällä pohjoisessa, joten niillä on – kenties intuition vastaisesti – varaa maksaa öljystä enemmän. Öljyn hinta on taas yhteydessä talouden tilaan: hinnan noustessa talous alkaa yskimään.

 

Huono uutinen on siis se, että öljylle ei ole olemassa helppoja korvikkeita ja vaikeidenkin riittävyys on kyseenalainen. Edes metsäisen ja harvaanasutun Suomen kaikesta biomassasta puristettavissa oleva bioöljy ei riittäisi edes oman kulutuksemme korvaamiseen, saati sitten vientiin. Jos samaan aikaan tavoitteena on myös ympäristönsuojelu ja maapallon elinkelpoisuuden säilyttäminen vielä 2100-luvulla, vaihtoehtoja on vielä vähemmän. Lisäksi vaihtoehdot ovat pääasiassa tapoja siirtää muualla tuotettua energiaa kätevämmässä, esimerkiksi nestemäisessä muodossa. Ne siis eivät ole energian lähteitä, kuten öljy on. Kirjan johtopäätös onkin pessimistinen: ellei ihmiskunta koe äkillistä valaistumista, on todennäköistä, että kroonisesti kriisiytyvässä taloudessa ympäristöarvoista tulee ylimääräistä luksusta, ja öljynkorvikkeet – huonotkin – tullaan käyttämään hetkellisen helpotuksen toivossa. Samalla kalliimmat mutta vähäpäästöisemmät vaihtoehdot käyvät entistä hankalammiksi toteuttaa, koska niiden etupainotteisiin investointeihin ei talouskaaoksen oloissa saataisi kerättyä rahoitusta. Tämä tarkoittaisi käytännössä mm. ilmastotalkoiden lopullista loppua.

 

Tätä kohtalonyhteyttä ei näe juuri lainkaan käsiteltävän kotimaisessa energiakeskustelussa, joka on jumiutunut fossiilisten polttoaineiden tuotantohuippua huomioimattomiin sähkönkulutusennusteisiin ja eri energianlähteiden lyhyen tähtäimen hintakehitykseen. Kaiken hyväksi energiakeskustelu on hiilidioksidipäästöjä lukuunottamatta pitkälti irrallaan ympäristönsuojelukeskustelusta, mikä lieneekin taustalla siinä, että samat poliitikot voivat vaatia sekä metsien suojelun vahvistamista että biomassan polton merkittävää lisäämistä – mitkä ovat kaksi keskenään ristiriitaista tavoitetta. Lieneekin todennäköistä, että sekä viralliset strategiat että kansalaisjärjestöjen vaihtoehdot aliarvioivat pahasti tulevan energiapulan; kuten kirjassa todetaan, numeroiden valossa on vaikea ymmärtää, miten meillä tuntuu edelleen olevan varaa vastustaa kaikkia vaihtoehtoisia energianmuotoja tuulivoimasta ydinvoimaan.

Kirjan sanoma tulee varmasti herättämään keskustelua ja vastustustakin, eikä se välttämättä ole viimeinen totuus. Kirjoittajat toteavatkin olevansa tyytyväisiä, mikäli he ovat väärässä. Mutta pelkästään mahdollisuus siitä, että he ovatkin oikeassa, on riittävä syy lukea kirja.

 

Jorma Keskitalo: Ihmiskunnan energiakriisi 

Gaudeamus, 2011 

232 s.

 

Jussi Laitinen: Valomerkki: Energiapula ja makean elämän loppu 

Atena, 2012 

240 s.

 

Rauli Partanen, Harri Paloheimo ja Heikki Waris Suomi öljyn jälkeen 

Into, 2013 

300 s.