Kirja-arvostelu: Energian aika

energian aika kansiKun ihmiset lakkaavat miettimästä jotain asiaa ja alkavat suhtautua siihen samanlaisena itsestäänselvyytenä kuin auringon nousuun, kyseisestä asiasta kirjoittaminen vaikeutuu. Toisaalta, jos aiheesta onnistuu kirjoittamaan, voi parhaimmillaan valaista maailmaa aivan uudella tavalla: näkymättömän tekeminen näkyväksi on juuri sitä, mitä hyviltä tietokirjailijoilta odottaa.

Aki Suokon ja Rauli Partasen kirja Energian aika onnistuu todellakin päätavoitteessaan. (Huomautus lukijalle: olen kirjoittanut Partasen kanssa kirjat Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen.) Se vääntää rautalangasta, miten olennaisessa ja aliarvostetussa osassa edullinen, riittoisa, napin painalluksella saatavissa oleva energia on yhteiskunnassamme. Samalla se esittää havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti, miksi edullisen energian hupeneminen voi olla merkittävä ongelma.

Kirjassa esitetään ensin seikkaperäisesti, miksi teollista vallankumousta on hedelmällistä ajatella nimenomaan energiavallankumouksena, ja miksi kestävä talouden ja tuottavuuden kasvu ilman edullisen energian käytön lisääntymistä voi jäädä haaveeksi – digitaalisesta taloudesta ja erilaisista irtikytkentämalleista huolimatta. Tässä yhteydessä kirja käy ansiokkaasti läpi vallitsevaan neoklassiseen talousteoriaan kohdistunutta kritiikkiä erityisesti ns. biofysikaalisen talousteorian taholta. Siinä missä valtavirtainen taloustiede esittää talouskasvun olevan teknologisen kehittymisen ansiota, biofysikaalinen taloustiede kysyy, mitä tuo teknologia oikeastaan on, ja vastaa kysymykseen yksinkertaisesti: teknologinen kehittyminen on suurelta osin työvoiman korvaamista ja lihasvoiman täydentämistä ulkoisella energialla. (Vain hivenen kieli poskessa voisi sanoa, että merkittäviä tuottavuutta parantaneita mutta ilman ulkoista energiaa toimivia keksintöjä vuoden 1800 jälkeen ovat olleet polkupyörä, mekaaninen kirjoituskone, poljettava ompelukone ja astiankuivauskaappi.)

Energian ja ylipäätään luonnonvarojen rooli on kuitenkin valtavirtataloustieteessä vahvan aliarvostettu, mistä parhaita osoituksia ovat vielä edelleenkin toistuvat väitteet siitä, että resurssien ehtyminen ei ole ongelma, koska resurssien nouseva hinta kannustaa kehittämään korvikkeita ehtyville resursseille ja ohjaa kulutusta vähemmän niukkoihin resursseihin. Kirjan myös akateemisessa mielessä ansiokkainta osuutta ovatkin pohdinnat siitä, toimiiko hintamekanismi todella: jos jonkin resurssin hinta nousee voimakkaasti, ihmisten ja yritysten maksukyky ei välttämättä enää riitä, vaikka resurssin käyttämisestä saataisiin miten suurta hyötyä tahansa. Vastaavasti, korvikkeiden kehittämiseen tai käyttöön ottamiseen vaadittavia investointeja voi olla vaikea löytää, jos tarvittavat panostukset ovat kovin suuria. Logiikka näyttää tällä hetkellä pätevän erityisesti ydinvoimateollisuudessa, jonka suurimpia kompastuskiviä on juuri laitosten korkeat investointikustannukset.

Sivuhuomiona voinee mainita, että olen itse tutkinut korvikkeiden kehittämistä, ja tutkimukseni perusteella jaan kirjoittajien huolet siitä, että hintamekanismiin vetoaminen yksinkertaistaa tätä tärkeää kysymystä aivan liian paljon. On myös syytä huomata, että talousteorian tutkijoiden parissa luottamus hintamekanismin toimintaan ei ole aivan yhtä järkkymätöntä kuin talousteoriaa omaehtoisesti tai vain muutaman kurssin lukeneiden keskuudessa se toisinaan on.

Valtavirta-ajattelussa on silti edelleen yleistä arvottaa resurssit sen perusteella, miten suuren osuuden bruttokansantuotteesta niiden tuotanto ja käyttö muodostaa. Kuten kirjassa tuodaan esille, tällä logiikalla sähköverkon täydellinen menettäminen ei olisi isokaan ongelma, sillä sähkön osuus on vain joitain prosentteja taloudesta. Logiikka on siis ilmiselvän mieletön. Silti edelleen on mahdollista löytää vaikutusvaltaisia tahoja, jotka arvottavat luonnonvaroja ja talouden osia tällä tavoin. Edelleen, logiikka ei ole kokemukseni mukaan yleistä alan tutkijoiden keskuudessa – mutta he eivät ole ehkä aina onnistuneet välittämään kaikkia teorian hienouksia talousteoriaa eräänlaisena poliittisena lyömäaseena käyttäville.

Kaiken kaikkiaan kirja on ansiokas ja hatunnoston arvoinen suoritus: nykymenoa ja energiariippuvuuttamme kirkkaasti valottava, paikoin ankarastikin arvosteleva kirja, joka ei silti ole saarnaava. Kirjassa todetaan, miten asiat kirjoittajien mielestä vaikuttavat olevan, ja millaisia valintoja saatamme joutua tekemään. Toinen erityisen ansiokas ja jo itsessään lukemisen arvoinen osuus kirjassa on sen lopun keskustelu talouskasvusta ja sen kriitikoista, kuten niinsanotusta degrowth-liikkeestä. En tiedä yhtään yhtä hyvää ja tasapuolista talouskasvukriitikoiden ajatusten käsittelyä suomeksi tai englanniksi: kirjassa esitetään talouskasvukritiikki pohjimmiltaan suopeassa valossa (kuten syytäkin on), mutta myös kritiikkiä kritisoidaan niissä kohdin kun se aiheellista on.

Yksittäisistä kohdista ja tietyistä johtopäätöksistä on aina mahdollista olla eri mieltä, ja näin valtavan aiheen – oikeastaan maailmanselityksen – kattavassa kirjassa on aina kritisoitavaa. Henkilökohtaisesti en ole aivan yhtä varma, kannattaako esimerkiksi talouskasvu yksinkertaistaa yhtä selvästi energian käytön kasvuksi, ja olen kirjoittajia ehkä hivenen skeptisempi myös energiaylijäämän mittarina usein käytetyn EROIn (Energy Return On Investment) käytöstä. Kirjassa on myös lievää epätasaisuutta, josta häiritsevin osuus on mineraalien riittävyyden pohdinta: kirjoittajat tuntuvat ensin todistelevan, että mineraalien riittävyys on ongelma – mutta sitten esittävät, että uraanin riittävyys ei ole ongelma. Olen itse kaivostoiminnan historiaa hivenen selvitettyäni päätymässä johtopäätökseen, että suuret suunnitelmat paremman maailman rakentamiseksi eivät luultavasti jää kiinni mineraalien riittävyydestä sinänsä, mutta niiden louhinnan ympäristövaikutukset ovat silti huomioimisen arvoinen asia. Johtopäätöksestä huolimatta hieman tasaisempi käsittely olisi silti ollut tässä kohdassa paikallaan – joskin Rauli Partanen totesi minulle yksityisesti otettuani asian esille, että kyseinen epätasaisuus ei ole tarkoituksellista ja se tullaan korjaamaan ainakin suunnitteilla olevaan englanninkieliseen laitokseen.

Mainitut seikat ovat kuitenkin pikkuvirheitä, jotka eivät vähennä olennaisesti kirjan ansioita. Se on ensimmäinen suomenkielinen kirja, jossa energian aivan olennainen rooli yhteiskunnassa ja talouskasvussa tuodaan kädestä pitäen ja viimeisimpään tutkimukseen nojaten johdonmukaisesti ja useimmiten kansantajuisesti esille. Kirja on jopa kansainvälisellä mittapuulla erinomainen teos sekä asiasisältönsä, mutta ennen kaikkea pohdiskelevan otteensa vuoksi, ja sen soisi kuluvan vähintään jokaisen ympäristöstä, taloudesta ja energiasta kiinnostuneen käsissä. Näkisin kirjan tai sen osien olevan myös hyödyllistä oppimateriaalia esimerkiksi (kriittisen) taloustieteen, teollisuushistorian ja ympäristötutkimuksen kursseilla.

Energian aika: Avain talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen

Aki Suokko

Rauli Partanen

WSOY, 2017

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s