Ydinaseiden käyttö huolestuttaa nyt monia. Koska ydinasestrategia on ollut hyvin suuri kiinnostuksen kohteeni yli kahden vuosikymmenen ajan, päätin kirjoittaa lyhyen arvion ydinaseista ja niiden käytöstä Ukrainassa. Arvio on silti tällä hetkellä jo 30-sivuinen. Niinpä esittelen tässä lyhyesti sen pääkohdat ja johdannon. Koko arvion löydät pdf-versiona täältä, ja kommentoitavissa olevana Google Docs-documenttina täältä.
Raportin päähuomiot ovat lyhyesti seuraavat.
Rajoitettu ydinaseiden (tai muiden joukkotuhoaseiden) käyttö ei antaisi Kremlille sotilaallista etua Ukrainassa.
Sotaa tuskin saataisiin lopetettua siviilejä tappamalla.
Vastatoimet olisivat todennäköisesti musertavia, vaikka länsivallat eivät käyttäisi ydinaseita.
Kreml voi silti käyttää ydinaseita esimerkiksi päästäkseen häviämään Yhdysvalloille.
Käyttö voi alkaa ydinkokeella Venäjän alueella, meren alla, tai Venäjän miehittämillä alueilla.
Rajoitetun ydinaseiden käytön aiheuttama radioaktiivinen laskeuma voi olla paikallisesti vakava, mutta suhteessa muihin vahinkoihin todennäköisesti vain pieni ongelma.
Ydin- tai muiden joukkotuhoaseiden käyttöön liittyy aina eskalaation riski. Sodan laajentuminen laajemmaksi ydinsodaksi ei ole todennäköistä, mutta mahdollisuutta ei voida koskaan sulkea pois.
Suomeen ei kohdistu välitöntä vaaraa.
Putin on häviämässä aloittamansa sodan Ukrainassa. Venäjän vaivalla rakentama ”puoliammattimainen” armeija on suurelta osin lyöty. Yksin kaatuneita on vähintään neljännes siitä vahvuudesta, millä Venäjän joukot hyökkäsivät 24. helmikuuta. Kaluston ja etenkin modernin kaluston menetykset ovat niin suuria, että Venäjän aseteollisuus tarvitsisi hyvissäkin olosuhteissa vuosikymmenen niiden korvaamiseen. Talouspakotteet ja niistä johtuva komponenttien puute ovat johtaneet siihen, että maa joutuu modernien aseiden valmistamisen sijaan tyytymään jatkuvasti enemmän vanhentuneeseen, huonosti huollettuun neuvostoaikaiseen kalustoon.
Lähestulkoon kouluttamattomat, pitkälti haluttomat, huonosti varustetut reserviläiset, joita johtavat lähinnä toiset reserviläiset, eivät kykene sellaisiin operaatioihin, jotka voisivat ratkaista sodan Putinin eduksi Ukrainan saadessa jatkuvasti enemmän modernia kalustoa ja Yhdysvaltojen lend-lease-aseavun vasta alkaessa 1. lokakuuta. Venäjän ilmiselvät tappiot ja Kremlin edustajien uhkaukset ovat herättäneet huolta, käyttäisikö Kreml ydinaseita ratkaistakseen sodan jollain sille vähemmän epäedullisella tavalla.
Arvioin tässä katsauksessa, että uhkauksistaan huolimatta Kreml ei voi saavuttaa sotilaallista ratkaisua edes ydinaseilla, ellei se käytä niitä massamaisesti. Yritykset käyttää ydinaseita (tai muita joukkotuhoaseita) poliittisen ratkaisun luomiseen esimerkiksi säikäyttämällä Ukrainaa tukevat länsivallat lopettamaan apunsa eivät todennäköisesti onnistu. Todennäköinen seuraus olisi mm. Yhdysvaltojen hallinnon edustajien julkisesti varoittama vastaisku tavanomaisin asein. Tällainen puuttuminen sodan kulkuun heikentäisi Venäjän asevoimien asemaa entisestään.
Yhdysvaltojen ja NATOn mahdollisuus suorittaa vakava vastaisku tavanomaisin asein, mahdollisesti aseet ensin ukrainalaisille luovuttaen, todennäköisesti nostaa ydinaseiden käytön kynnystä: Kreml voi laskelmoida, että länsivallat eivät uskaltaisi vastata ydinaseisiin ydinasein pelätessään eskalaatiota, mutta kynnys tavanomaisin asein suoritettuun vastaiskuun on selvästi pienempi. Ukrainaa tukevien länsivaltojen olisi todennäköisesti vaikea pidättäytyä reagoimasta sotilaallisesti, mikäli “ydinasetabu” rikotaan.
Eskalaatiota laajemmaksi ydinsodaksi voidaankin pitää epätodennäköisenä. Länsivalloilla ei ole mitään välttämätöntä tarvetta iskeä takaisin ydinasein tai välttämättä ylipäätään suoraan aseellisesti, vaikka Putin aloittaisi ydinaseiden käytön.
On silti mahdollista, että Kreml päättäisi käyttää ydinaseita virhearvion tai toiveajattelun seurauksena, tai yksinkertaisesti häviön kostaakseen. Kuten myöhemmin esitän, tällainen käyttö voisi johtaa vastaaviin tai suurempiinkin siviilitappioihin kuin Mariupolin piiritys aiheutti. Sotilaallinen vaikutus olisi siltikin vähäinen.
Ukrainaa tukevat valtiot voivat myös nostaa ydinaseiden käyttökynnystä entisestään esimerkiksi ilmoittamalla, että niitä ei voi pelotella ja Ukrainalle annettava tuki vain lisääntyy, mikäli Kreml turvautuu ydinaseisiin. Vahva tuki olisi edullista myös siksi, koska mitä nopeammin Ukraina voittaa sodan, sitä vähemmän aikaa Kremlille jää esimerkiksi ydinaseiden poliittisen hyödyntämisen tarvitsemien pelikuvioiden rakenteluun.
Tämä arvio perustuu avoimiin lähteisiin ja n. 20 vuoden aikana lukuisista eri lähteistä karttuneeseen tietämykseen ydinaseista, niiden vaikutuksista ja ydinasestrategioista. Uskon sen olevan oikeansuuntainen ja perusteltu, mutta huomautan, että olemme kartoittamattomilla vesillä. Erilaisia teorioita voidaan esittää, eikä kenelläkään ole “oikeaa” tietoa tapahtumaketjuista, joihin ensimmäinen ydinaseiden sotilaallinen käyttö sitten vuoden 1945 voisi johtaa. Historiallisilla esimerkeillä voidaan perustella jokseenkin yhtä hyvin sekä pessimistisiä että optimistisia arvioita ja monenlaisia eri kehityspolkuja.
Kirjoituksen tarkoitus ei ole millään tavalla vähätellä ydinaseita tai niiden vahinkoja. Ydinaseiden käyttö niin sotilas- kuin siviilikohteitakin vastaan tarkoittaisi suuria henkilövahinkoja. Vuodesta 1945 pitäneen “ydinasetabun” murtamisella olisi arvaamattomia seurauksia. Radioaktiivinen laskeuma ja palavien kaupunkien ilmakehään nostattama, lämpötiloja väliaikaisesti viilentävä ja satovahinkoja aiheuttava noki olisivat todennäköisesti suhteellisen pieniä ongelma mikäli ydinaseiden käyttö jäisi muutamiin melko pieniin aseisiin.
Totuus kuitenkin on, että varmaa tietoa ei ole olemassa, eikä ole lainkaan varmaa, että käyttö rajoittuisi muutamiin aseisiin. Kirjoituksen tarkoitus ei ole vähätellä, vaan antaa mahdollisimman realistinen kuva ydinaseiden käyttöön liittyvistä ongelmista ja siitä, mitä voi tapahtua, mikäli niitä kuitenkin käytetään.
Kirjoituksessa käytetään “pienistä”, enintään noin sadan kilotonnin tehoisista, suhteellisen lyhyen matkan aseisiin kuten Iskander-ohjuksiin asennetuista ydinkärjistä termiä “taktinen” ydinase. Todellisuudessa tällaista selkeää rajanvetoa ei ole. Kaikki ydinaseet ovat strategisia: yhdenkin ydinaseen käyttämisen vaikutukset ulottuisivat paljon taistelukenttää ja “taktista” ympäristöä laajemmalle. Termi “taktinen” on kuitenkin yleisessä käytössä, ja sitä käytetään yksinkertaisuuden vuoksi tässäkin.
Raportin sisältö (linkit vievät suoraan dokumenttiin) on seuraava:
PS. Jos tämä kirjoitus oli mielestäsi hyödyllinen, toivoisin että luet vielä tämän pienen pätkän.
Nykyään on yleistä kritisoida tutkimustyötä ja tutkijoita ”hyödyttömästä” tutkimuksesta. Kritiikissä nostetaan usein esiin yksittäisiä tutkimuksia tai hankkeita, ja kyseenalaistetaan niiden arvo esimerkiksi ”kansantaloudelle” tai ”tieteelle.” Kritiikki perustuu kuitenkin syvälliseen väärinymmärrykseen siitä, mitä kaikkea tutkimus ja mahdollisuus tehdä tutkimusta tuottavat, ja miksi tutkijat joutuvat tuottamaan julkaisuja, joita etenkään he itse eivät erehdy luulemaan maailmaa ravisteleviksi.
Maailmassa on jo valtavasti tietoa. Yksittäisen tutkijan mahdollisuudet löytää jotain radikaalisti uutta ovat aina pienet. Suurin osa tutkijoista ei koskaan löydä maailmaa mullistavaa uutta tietoa. Mutta jos kukaan ei edes pyrkisi löytämään jotain uutta sanottavaa, kuka sitten pyrkisi todella ymmärtämään kaikkea sitä, mitä on jo sanottu?
Tutkijan ”tuotos” on ennen kaikkea ymmärryksen ja asiantuntijuuden lisääntyminen. Tutkija, joka tekee tutkimusta omalla alallaan, joutuu perehtymään nimenomaan aikaisemmin hankittuun ja hyväksi havaittuun tietoon. Hän ymmärtää juuri kyseisen alan syvällisesti – vaikka yksikään hänen oma tutkimuksensa ei ikinä tekisi läpimurtoa alalla. Tämä asiantuntemus sekä mahdollistaa ihmisten sekä yleistajuisen että erikoistuneen kouluttamisen kyseisellä alalla, että on yhteisön ja yhteiskunnan käytettävissä, jos sitä tarvitaan.
Koska emme osaa ennustaa etukäteen kovinkaan hyvin, milloin ja missä saattaisimme tarvita vaikkapa Venäjän kieltä ja kulttuuria syvällisesti ymmärtäviä, asiantuntijuutta kannattaa vaalia ja kehittää koko ajan. Myös yllä oleva kirjoitus oli ylipäätään mahdollinen vain, koska minulla on ollut etuoikeus perehtyä monenlaisiin asioihin – ja aikaa kirjoittaa siitä.
Tutkimuksen ja yliopistojen rahoitusmekanismit käytännössä edellyttävät, että tutkijat julkaisevat jonkinlaisia kirjoituksia tutkimusjulkaisuissa. Moni tieteelliseltä kontribuutioltaan vaatimattomalta tutkimusjulkaisu selittyy puhtaasti tällä paineella. Tutkijat tietävät itsekin, että vain harvat uudet julkaisut ovat läpimurtoja, ja että moni heidän omakin paperinsa olisi voitu jättää kirjoittamatta. Mutta jos tietäisimme tutkimusta aloittaessa, miten läpimurto syntyy, emme tarvitsisi tutkimusta ylipäätään. Tutkimusta tehdään siksi, koska emme tiedä vielä.
Jos rahoitusmekanismit olisivat toisenlaisia, paine julkaista ihan mitä tahansa vähenisi, ja ”signaalin” suhde ”kohinaan” kasvaisi. Mutta niin kauan kun vallitseva järjestelmä on vallitseva, tutkimusjulkaisuissa tullaan julkaisemaan paljon myös sutta ja sekundaa.
Jos siis pidit tätä kirjoitusta hyödyllisenä, pyydän, että seuraavan kerran kun joku lähtee revittelemään ”hyödyttömillä” tutkijoilla tai tutkimuksilla, sanoisit esimerkiksi ”asia ei ole ihan noin yksinkertainen.”
Tiedot osittaisesta liikekannallepanosta Venäjällä herättävät kysymyksen, voisiko Kremlin regiimi saada poikkeuslakien avulla Venäjän sotateollisuuden tuottamaan merkittävän määrän aseita ja muuta sotakalustoa. Lyhyesti sanottuna, Venäjän teollisuuden tämän hetkisen tilan ja aikaisempien teollisten mobilisaatioiden historian perusteella todennäköisin vastaus on “ei.” Venäjä tulee häviämään sodan: kysymys on enää siitä, miten pian.
Venäjän sotateollisuus on vaikeuksissa jo nyt, eikä siviiliteollisuuden muuttaminen edes vanhentuneiden aseiden tuotantoon onnistu nopeasti tai helposti, vaikka Venäjä kykenisi hankkimaan riittävästi aseiden valmistukseen tarvittavia työstökoneita, komponentteja ja materiaaleja. Sanktiot ovat kuitenkin rajoittaneet nykyaikaisten työstökoneiden ja muiden komponenttien vientiä jo vuoden 2014 jälkeen, eikä edes Venäjän aseteollisuus ole saanut niitä tarpeeksi.
Vaikka yksittäisiä pieniä sarjoja aseita voidaan kyetä tuottamaan nopeastikin ja tuotannon lavastaminen propagandaa varten on vielä helpompaa, on erittäin epätodennäköistä, että Venäjän suhteellisen vähäinen siviiliteollisuus kykenisi tuottamaan mainittavia määriä mitään käyttökelpoisia aseita ennen vuoden 2023 loppua, vaikka koko teollisuus yritettäisiin nyt pakottaa asetuotantoon. Tämäkin tuotanto rajoittuisi lähinnä yksinkertaisiin, tavallisen konepajan työkaluilla valmistettavissa oleviin kevyisiin aseisiin kuten toisen maailmansodan Sten- ja PPS-43-konepistoolien kaltaisiin massasulkuisiin konepistooleihin, miinoihin, ja kevyisiin kranaatinheittimiin.
Näiden lisäksi tai sijaan voitaisiin kenties tuottaa enemmän tai vähemmän improvisoituja ja taisteluarvoltaan kyseenalaisia aseita, kuten enintäänkin toisen maailmansodan panssarinyrkkiä vastaavia panssarintorjunta-aseita ja siviiliautoista panssarilevyjä hitsaamalla tehtyjä “panssariautoja.” Nykyaikaisella taistelukentällä ehdottoman tärkeiden raskaiden aseiden (tykistö, taistelupanssarivaunut, ohjukset, rynnäkkövaunut jne.) tuotanto siviiliteollisuuden työkaluin on käytännössä mahdotonta. Palaan myöhemmin vielä tarkemmin ongelmiin, joita siviilituotannon muuttaminen sotatuotantoon on aina kohdannut, ja joita Venäjä todennäköisesti ei kykene ratkaisemaan.
Venäjän aseteollisuus oli vaikeuksissa jo ennen sotaa
Nykyaikaisten tai edes yksinkertaistettujen raskaiden aseiden ja niiden ampumatarvikkeiden tuottaminen edes Venäjän aseteollisuudessa sellaisissa määrin, että niillä olisi vaikutusta sodan kulkuun, on hyvin epätodennäköistä niin kauan kun sanktiot rajoittavat mm. työstökoneiden ja elektroniikan komponenttien saatavuutta. Venäjän kehittyneemmät aseet ovat lähes täysin riippuvaisia läntisestä tekniikasta. Tämän korvaaminen kotimaisella tekniikalla ei ainakaan ole helppoa, eikä välttämättä edes mahdollista. Esimerkiksi Venäjän tärkein panssarivaunutehdas Uralvagonzavod joutui tiettävästi rajoittamaan panssarivaunujen tuotantoa tai jopa lopettamaan sen kokonaan jo maaliskuussa komponenttipulan vuoksi.
Todennäköisesti suurelta osin työstökoneiden kulumisen ja mm. modernien lämpötähtäinten ja muiden modernien aseiden tarvitsemien komponenttien puutteen vuoksi niin Uralvagonzavodin kuin muunkin Venäjän sotateollisuuden tuotanto on ollut rajoitettua ja laskussa jo ennen sotaa. Alla olevissa, kansainvälisessä tutkimuskonferenssissa vuonna 2021 julkaistuissa kuvaajissa esitetään, että asetuotannon kannalta olennaisten teollisuudenalojen tuotanto nousi hiukan vuoteen 2016 saakka, mutta on sen jälkeen laskenut tasaisesti. Sama lähde, jonka tarkkuudesta en valitettavasti voi mennä takuuseen, selittää laskun etenkin työkoneiden ja tuotantolaitosten kulumisella ja riittämättömillä korvaavilla investoinneilla – mikä puolestaan selittyy suurelta osin esimerkiksi työstökoneiden viennin rajoituksilla.
Kirjoittajat toteavat, että venäläiset puolustusalan yritykset käyttävät vanhoja ja kuluneita laitteita, korvaavien investointien nopeus ei ole muuttunut kymmeneen vuoteen, ja niiden poistuma on vain hidastunut hieman. Tehtaiden koneita ja testauslaitteistoja ei korvata. Tuotannon infrastruktuuri kuten rakennukset sekä sähkö-, vesi-, ja kaasulinjat rapistuvat ja viat haittaavat jo tuotantoa. Infrastruktuurin korjaaminen vaatisi suuria remontteja. Kaiken hyväksi puolustusteollisuus kärsii työvoimapulasta. Nyt Venäjälle asetetut sanktiot eivät ainakaan helpota tilannetta, etenkin kun jopa kiinalaiset valmistajat ovat todenneet länsimaiden markkinoille pääsyn olevan Venäjän pieniä tilauksia tärkeämpää. Vaikka vientikiellot eivät koskaan ole täydellisen pitäviä, ne vaikeuttavat merkittävästi minkään edistyneemmän tekniikan tuottamista sellaisissa määrissä, mitä moderni sota nielee.
Yhden tiedon mukaan esimerkiksi Uralvagonzavodin suurin tehdas Nizhni Tagilissa toimitti vuonna 2021 Venäjän asevoimille vain 34 modernisoitua T-72B3/B3M-vaunua, eikä sen tuotanto vuosien 2011-2020 välillä ollut kuin noin 160-170 taistelupanssarivaunua vuosittain. Lisäksi pienemmät tehtaat tuottivat ennen sotaa vuosittain tiettävästi muutamia pääasiassa Neuvostoliiton aikana valmistetuista T-80-panssarivaunuista modernisoituja T-80BMV-vaunuja. Yhteensä modernisoituja tai uusia taistelupanssarivaunuja toimitettiin armeijalle vuosittain ehkä enintään 180. Tällä hetkellä Uralvagonzavod on tiettävästi täystyöllistetty Ukrainassa vaurioituneiden taisteluajoneuvojen korjaamiseksi, eikä kykene tuottamaan uutta kalustoa.
Yhteensä erilaisia taisteluajoneuvoja kyettiin Venäjällä tuottamaan ennen sotaa keskimäärin noin 650 kappaletta vuosittain. Näistä suurin osa oli kunnostettuja ja modernisoituja neuvostoaikaisia ajoneuvoja, joskin myös uusia malleja on otettu tuotantoon. Tähän mennessä Venäjä on valokuvatodisteista laskettuna menettänyt vähintään 1155 taistelupanssarivaunua, 1280 rynnäkkövaunua, 924 panssaroitua kuljetusvaunua tai -ajoneuvoa, 464 tukevien aselajien ja komentopaikka-ajoneuvoa ja 1611 panssaroimatonta ajoneuvoa. Todelliset menetykset ovat todennäköisesti selvästi suuremmat.
Tehtaiden kapasiteetti ei riitä edes kaluston perushuoltoihin
Tuhoutumatonkin kalusto vaatii myös säännöllistä huoltoa ja varaosia. Vaikka kalustoa käytettäisiin huolellisesti, varaosia olisi tarpeeksi ja huolto suoritettu asianmukaisesti, esimerkiksi T-72- ja T-90-taistelupanssarivaunuissa käytetyt dieselmoottorit on käytännössä rakennettava uudelleen 1000 käyttötunnin jälkeen. Venäjän armeijan yleinen alennustila, kurittomuus ja massiivinen korruptio antavat hyviä syitä uskoa, että kalustoa ei käytetä huolellisesti, varaosia ei ole tarpeeksi eikä huoltoja suoriteta asianmukaisesti.
Suurin osa Venäjän asevoimien Ukrainassa nyt käyttämästä kalustosta onkin todennäköisesti palautettava tehtaalle uudelleenrakennusta varten tämän vuoden loppuun mennessä, tai niitä voidaan käyttää enintään kiinteinä pesäkkeinä. Tämä voi selittää osittain sen, miksi Ukraina sai vastahyökkäyksessään yksinomaan sotasaaliiksi enemmän raskasta kalustoa mitä monen keskikokoisen maan armeijoilla yhteensä on: todennäköisesti merkittävä osa tästä ei ollut todellisuudessa taistelukuntoista.
Vastaavista ongelmista on raportoitu myös esimerkiksi tykistön suhteen. Tykin putkien kuluminen ammuttaessa, valmistettujen putkien heikko laatu ja uusien putkien valmistamisen vaikeudet mm. työstökonepulan vuoksi ovat johtamassa siihen, että Venäjän armeijan ykkösnyrkki tykistö hapertuu. Ennen pitkää sen kyky tukea taistelua romahtaa, vaikka Venäjä kykenisikin hankkimaan ja toimittamaan rintamalle riittävästi ammuksia. Venäjän teollisuus ei ole kuitenkaan kyennyt toimittamaan edes tarpeeksi ammuksia, ja Kremlin edustajien ilmoitetaan ostavan niitä nyt Pohjois-Koreasta.
Ukraina puolestaan on jo kyennyt vaikeuttamaan merkittävästi etenkin tykistön ammushuoltoa tuhoamalla lukuisia ammusvarikoita. Varikot on nyt jouduttu siirtämään paljon kauemmaksi etulinjasta, minkä seurauksena jäljellä olevilla kuljetusajoneuvoilla kyetään siirtämään päivittäin paljon vähemmän materiaalia etulinjan joukkojen käytettäväksi. Sitä mukaa kun Ukrainan kyky iskeä kauemmaksi kasvaa ja kuljetusajoneuvoja tuhoutuu, Venäjän jo nyt massiiviset huolto-ongelmat vain pahenevat entisestään.
Ottaen huomioon, että venäläisten asetehtaiden kapasiteetti ei näytä riittävän edes Ukrainassa vaurioituneen ja kuluneen kaluston korjaamiseen, on hyvä kysymys, miten paljon Venäjän Neuvostoliitolta perimästä raskaasta kalustosta voidaan saada minkäänlaiseen käyttöön, ja kuinka nopeasti. Suurinta osaa on säilytetty vuosikymmeniä ulkosalla, ja tiedetään, että jopa Venäjän ydinaseista päävastuullisten strategisten rakettijoukkojen ydinsodan komentopaikkalentokoneesta varastettiin osia myytäväksi vielä 2019.
Venäjän pääministeri allekirjoitti äskettäin määräyksen kahden panssari- ja taisteluvaunuja korjaamaan ja kunnostamaan tarkoitetun tehtaan rakentamisesta Ramenskojeen Moskovan lähellä ja Kamensk-Shaktinskyyn Rostovin lähellä. Määräyksessä annetun aikataulun mukaan pelkästään tehtaiden johtajien löytämiseen ja tehtaiden rekisteröimiseen yritysrekisteriin kuluu viisi kuukautta, ja sen jälkeen tarvitaan neljä kuukautta yritysten siirtämiseen puolustusministeriön organisaatioon ennen kuin tehtaiden rakentamista edes päästään aloittamaan. Ainakin yllä olevan lähteen haastattelemien asiantuntijoiden mukaan kyseessä on todennäköisemmin yritys peitellä aukkoja valtion kassassa, eikä tehtaita luultavasti rakenneta koskaan.
Ukrainassa onkin nyt nähty ja saatu sotasaaliiksi jopa modernisoimattomia mutta tekniikaltaan yksinkertaisia T-62-panssarivaunuja ja huhujen mukaan jopa 1940-luvulla rakennettuja tykkejä ollaan kunnostamassa käyttökuntoon. Tätä modernimman ja “varastoinnissa” todennäköisesti enemmän kärsineen kaluston kunnostaminen suurissa määrin on vähintäänkin epätodennäköistä. Erään arvion mukaan varastoidun T-62-panssarivaunun kunnostaminen jotakuinkin sotakelpoiseksi vaatii asiansa osaavalta varikolta noin kaksi viikkoa, kun taas modernimpien T-72- ja T-90-vaunujen kunnostaminen vaatii 1-2 kuukautta. Monimutkaisempien T-80-vaunujen korjaaminen vaatii jopa 3 kuukautta. Tämäkin olettaa, että tarvittavia korjausvarikoita ja varaosia on ylipäätään olemassa.
Vielä monimutkaisempien aseiden kuten lentokoneiden ja ohjusten valmistaminen ei ole ainakaan helpompaa. Ei olekaan liioittelua todeta, että parhaassakin tapauksessa Venäjän teollisuus tarvitsee vuosikymmenen edes korvatakseen nyt kulutetut ja menetetyt aseet ja materiaalin.
Siviiliteollisuutta ei noin vain muuteta sotatuotantoon
Aseteollisuuden puutteiden korvaaminen muuttamalla siviiliteollisuus sotatuotantoon ei käytännössä ole Venäjän mahdollisuuksien rajoissa. Toisen maailmansodan teollisen mobilisaation kokemuksista tiedetään, että siviilituotantoa ei voida noin vain muuttaa tuottamaan kuin enintään yksinkertaisimpia aseita. Siviilituotannossa käytetyt työkalut ja työstökoneet eivät useimmissa tapauksissa sovi asetuotantoon, ja vaikka esimerkiksi modernit tietokoneohjatut työstökoneet ovatkin 1940-luvulla käytettyjä joustavampia, aseista on myös tullut monimutkaisempia. Niinpä siviilituotannon merkittävä muuttaminen sotatuotantoon vaatisi käytännössä suurta määrää uusia työstökoneita. Esimerkiksi kun Studebackerin autotehdas muutettiin v. 1941 tuottamaan lentokoneen moottoreita, sen noin kolmesta tuhannesta työstökoneesta vain 414 voitiin ottaa edes muokattuna käyttöön. Näistäkin 350 oli yksinkertaisia penkkiporakoneita.
Paljon puhuttu Yhdysvaltojen autoteollisuuden muuttaminen sotatuotantoon tarkoittikin käytännössä sitä, että autoteollisuuden tuotantolinjat purettiin ja varastoitiin rauhaa odottamaan, ja tyhjiin tehtaisiin rakennettiin täysin uudet tuotantolinjat. Venäjän kyky rakentaa omin voimin mitään vastaavaa teollista asetuotantoa on, kuten ylempänä todettiin, enintäänkin heikko.
Vaikka työstökoneita ja muita tarvittavia materiaaleja olisikin saatavilla, ja vaikka Venäjä ei kärsisi korruptiosta siinä määrin kuin se kärsii, muutostyöt ja työvoiman uudelleenkouluttaminen vaativat myös aikaa. Yhdysvaltojen sotakokemusten opettama nyrkkisääntö on, että niin täysin uuden sotatarviketehtaan rakentaminen kuin olemassaolevan muuttaminenkin vaatii säännönmukaisesti noin 18 kuukautta: tuotantolinjojen rakentamiseen menee noin vuosi, ja sen jälkeen tarvitaan vielä noin puoli vuotta, ennen kuin tuotantolinja on sisäänajettu ja työntekijöiden osaaminen on sillä tasolla, että mainittavaa tuotantoa saadaan aikaan. Tätä prosessia on vaikea nopeuttaa merkittävästi, ja 18 kuukautta lienee kohtuullisen hyvä nyrkkisääntö nykypäiväänkin, ottaen huomioon nykyaikaisen tekniikan suuremman monimutkaisuuden. Esimerkiksi tuulivoimaloita tuottavien tehtaiden rakentaminen ja käyttöönotto vaatii 1-2 vuotta.
Onkin äärimmäisen epätodennäköistä, että mikään määrä ukaaseja saisi Venäjän teollisuuden tuottamaan asevoimille juuri mitään uutta kalustoa ennen ensi vuoden loppua. Edes kyky korjata vaurioitunutta kalustoa ei välttämättä pysy entisellään. Tuotantomäärät, joilla olisi ratkaisevaa vaikutusta sodan kulkuun, ovat käytännössä kaiken todennäköisyyden tuolla puolen.
Ukrainan nopea voitto on kaikkien etu
Nyt onkin syytä siirtää katse siitä, mitä Putin ja Kremlin kleptokraatit voivat tehdä, siihen, mitä me voimme tehdä heille. Tämä inhimillisestä kärsimyksestä täysin piittaamaton, läpeensä kyyninen hallinto tulee varmasti tekemään kaiken mitä se voi viivyttääkseen väistämätöntä kaatumistaan. Jos se arvelee voivansa ostaa edes vähän lisää aikaa heittämällä liikekannalle pantuja, käytännössä kouluttamattomia reserviläisiä taistelemaan 1960-luvun hädin tuskin toimivilla aseilla, tukeutuen huoltoon joka ei kykene edes ruokkimaan kunnolla edes Venäjän tällä hetkellä kentällä olevia joukkoja, se epäilemättä tekee niin. Sodan lopputulosta se ei muuta.
Venäjä ei kyennyt ratkaisuun edes parhailla aseillaan ja joukoillaan, ja karaistuneet, voitontahtoiset, tiedustelukyvyiltään (osin NATOn avun ansiosta) ylivertaiset ukrainalaiset saavat jatkuvasti entistä modernimpaa aseistusta. Liikekannalle pannut reserviläiset, joiden johtajiksi ajatellut kaaderiupseerit ovat kärsineet valtavia tappioita Ukrainassa, olisivat tuskin paljonkaan paremmassa asemassa kuin Saddam Husseinin sotilaat Persianlahden sodissa Yhdysvaltoja vastaan.
Onkin mielenkiintoista nähdä, toistuvatko vuoden 1917 tapahtumat. Tsaarinvallan kukistanut vallankumous sai merkittävästi voimaa pääkaupunkiin Pietariin majoitetuista sadoista tuhansista asevelvollisista, jotka tiesivät joutuvansa ennen pitkää tykinruoaksi huonosti sujuneeseen sotaan. Venäjä on äärimmäisen keskitetty maa, ja esimerkiksi kaikki raideliikenne – Venäjän asevoimien logistiikan ydin – kulkee Moskovan kautta. Liikekannallepanon myötä Moskovan läpi tulee varmasti kulkemaan tuhansittain reserviläisiä, ja ottaen huomioon Venäjän asevoimien kyvyn huolehtia sotilaistaan, kuljetuksia odottamassa saattaa olla kerrallaan tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia, kenties likimain taivasalle majoitettuja, aiheellisesti rintamalle joutumista pelkääviä reserviläisiä. Kenties Kremlin pamputtajat kykenevät pitämään heidät kurissa; kenties eivät.
Kaikille parasta olisi nyt auttaa Ukraina mahdollisimman nopeaan voittoon. Ukraina tulee voittamaan sodan, mutta mitä nopeammin se voittaa, sitä vähemmän aikaa Kremlin ja Venäjän armeijan ryöväreillä on tappaa niin ukrainalaisia kuin liikekannalle pantuja venäläisiäkin. Nopea voitto olisi myös muun Euroopan etu. Mitä nopeammin Venäjä häviää, sitä nopeammin pääsemme takaisin kohti normaalimpia aikoja, ja sitä pienemmiksi jäävät kaikenlaiset vahingot. Kyse ei ole enää vain Putinin vallasta, koska myös Putinin todennäköinen seuraaja hyvin mahdollisesti jatkaisi sotaa. Venäjän häviö edellyttää siksi sen asevoimien tekemistä kyvyttömiksi jatkamaan taistelua.
Toisin sanoen, kunnes Venäjän hallinto osoittaa todellisia muutoksen merkkejä, lähtökohtana on oltava, että Venäjän asevoimat on lyötävä. Näin myös tulee ennemmin tai myöhemmin käymään. Kaluston yllä mainittu, korvaavaa tuotantoa ja korjauskykyä suurempi tuhoutuminen ja kuluminen tulevat ennemmin tai myöhemmin johtamaan Venäjän asevoimien taistelukyvyn romahtamiseen.
NATOn tai lähestulkoon yksin Suomenkin ilmavoimat ja korkeimmassa valmiudessa olevat joukot ovat nyt enemmän kuin tarpeeksi Venäjän jäljellä olevan sotilaallisen uhan torjumiseen. Suomenkin tulisi siksi lähettää nyt Ukrainalle niin paljon kaikkea apua kuin ukrainalaiset voivat käyttää, niin nopeasti kuin mahdollista. Uusimpiakin aseita kannattaisi lähettää vaikkapa lainaksi, sopien niiden palauttamisesta sen jälkeen kun Venäjä on lyöty. Aseet on taottu juuri tätä hetkeä varten.
Venäjän uhkailuja eskalaatiosta on turha suuremmin pelätä. Putin tulee kaatumaan, ja jos hän aikoo ikinä käyttää esimerkiksi ydinaseita yrittäessään estää oman tuhonsa, hän tulee niin myös tekemään. Tähän me emme voi vaikuttaa, mutta onneksi ei ole myöskään hyviä syitä uskoa, että Putin koskaan ydinaseita käyttäisi. Sotilaallista ratkaisua ei niilläkään saada aikaan, eikä siviilien pommittaminen ole vielä ratkaissut yhtään sotaa. Yhdysvallat ei voisi mitenkään jättää ydinaseiden käyttöä huomiotta, ja se voisi iskeä tuhoisasti takaisin jopa käyttämättä yhtään ydinasetta. Kiinakaan ei varmasti katsoisi asiaa hyvällä.
Venäjän häviö on varma. Mitä nopeammin Venäjä kaatuu, sitä vähemmän Putinilla tai kellään muullakaan Kremlin roistolla on aikaa likaisten temppujen valmisteluun ja toteuttamiseen. Keskittykäämme nyt siihen, että Ukrainan voitto koittaa niin pian kuin mahdollista.
PS. Tämäkin kirjoitus oli mahdollinen vain koska olen tutkijana, Koneen säätiön ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston rahoituksella, tutkinut mm. sotamobilisaatioiden historiaa vuodesta 2020. Tutkimusta ja tutkijoita kohtaan esitetään nykyisin kaikenlaista, yleensä vähemmän asiantuntevaa kritiikkiä esimerkiksi “höpötutkimusten” tekemisestä. Siksi totean, että tutkimusten ja etenkin niistä kirjoitettujen julkaisujen tarkoitus nykyisessä akateemisessa maailmassa on enemmänkin poliittisesti asetettujen tuotantotavoitteiden täyttäminen kuin niinkään uuden tiedon tuottaminen. Nämä kannustimet käytännössä pakottavat julkaisemaan myös sellaista tutkimusta, minkä arvo itsessään on vähäinen. Tutkimuksen tekemisen todellinen hyöty yhteiskunnalle ei kuitenkaan yleensä synny uuden tiedon tuottamisesta. Suurin hyöty saadaan useimmiten siitä, että tutkijat voivat (ja heidän itse asiassa täytyy) perehtyä esimerkiksi alansa kirjallisuuteen ja historiaan. Näin he kasvattavat omaansa ja siten myös koko yhteiskunnan käytössä olevaa asiantuntemusta. Tästä asiantuntemuksesta on muuttuvassa maailmassa usein yllättävääkin apua – esimerkiksi Venäjän kieltä ja kulttuuria tutkineilla on nyt ollut paljonkin kysyntää. Asiantuntijat osaavat myös kommentoida ajankohtaisia asioita esimerkiksi siten, kuin nyt teen, ja opettaa uusia opiskelijoita paremmin kuin ne, jotka eivät tee minkäänlaista tutkimusta ja siten joudu perehtymään uusimpaan tutkimukseen.
Jos haluat lukea esimerkiksi tässä tekstissä kertaalleen jo viittaamani selvityksen Yhdysvaltojen sotamobilisaation käytännön toteutuksesta, löydät sen tämän linkin takaa.
Olemassaoleva ja suunniteltu aurinkopaneelien keskeisen raaka-aineen polypiin (polysilicon) vuotuinen tuotanto riittäisi vuonna 2025, vain kolmen vuoden kuluttua, nimelliskapasiteetiltaan 940 gigawatin aurinkopaneeliasennuksiin. Eikä tuotannon kasvu näytä pysähtyvän. Näin suuria numeroita ja niiden merkitystä voi olla vaikea hahmottaa. Ehkä siksi uutinen onkin ohittanut ne, jotka eivät aktiivisesti seuraa energia-alaa.
Uutisen historiallisuuden ymmärtämiseksi on katsottava koko maailman energiantuotantoa. Tällä hetkellä koko ihmiskunta tuottaa kaikissa sähkövoimaloissaan yhteensä sähköä noin kahdeksan terawatin eli 8000 gigawatin teholla. Kaikki muutkin energianlähteet ynnäämällä, ihmiskunnan tuottama keskiteho on noin 15 terawattia tai 15 000 gigawattia.
Aurinkopaneelien todellinen tuotanto ei tietenkään vastaa niiden nimellistehoa, koska paneelit tuottavat sähköä vain päiväsaikaan. Mutta vaikka tämä huomioidaan, vain kolmen vuoden kuluttua olisi periaatteessa mahdollista asentaa joka ikinen vuosi yksinomaan polypiihin perustuvia aurinkopaneeleita kattamaan 5,8 prosenttia koko maailman kaikesta nykyisestä sähkönkulutuksesta. Korostan vielä: numero ei tarkoita kaiken käytössä olevan aurinkovoiman yhteenlaskettua tuotantoa vuonna 2025. Se tarkoittaa sitä määrää sähköntuotantoa, jonka voisimme ainakin tärkeimmän raaka-aineen puolesta lisätä tuosta eteenpäin joka vuosi. Vaikka polypiin tuotanto ei sen jälkeen kasvaisi kiloakaan.
Toinen tapa hahmottaa asia on verrata sitä maailman ydinvoimaloiden tuotantoon. Yllä mainittu aurinkopaneelituotanto lisäisi sähkön tuotantoa maailman 438 ydinvoimalan yhteistuotannon verran 20 kuukaudessa. Ja sitten seuraavan 20 kuukauden aikana uudelleen. Ja tämä vain yhdellä aurinkopaneelien tyypillä: muunkinlaisia paneeleita tuotetaan kasvavia määriä, muista tuotantomuodoista kuten tuulivoimasta puhumattakaan.
Aurinkopaneelituotanto voisi nyt niinsanotusti heittämällä ylittää sen, mitä fossiilisten polttoaineiden ajan lopettamiseksi tarvittaisiin. Esimerkiksi kansainvälinen energiajärjestö IEA on laskenut, että kasvihuonekaasupäästöjen nollaamiseksi vuoteen 2050 mennessä aurinkopaneelitehtaiden olisi vuodesta 2030 alkaen kyettävä rakentamaan ja maailman asentamaan vuosittain 0,63 TW eli 630 GW uusia paneeleja. Nyt tämä lukema voitaisiin ylittää liki 50 prosentilla jo 2025.
On äärimmäisen tärkeä huomata, että tämä tuotantoennuste ei perustu toiveisiin, vaan todellisuudessa tehtyihin sijoituksiin. Ficklingin arvion mukaan uusia sijoituksia polypiin tuotantoon on tehty todennäköisesti yli 20 miljardin dollarin edestä. Sijoituksia tehneet eivät tule jättämään uusia tehtaitaan koristeiksi – vaikka osa sijoituksista onkin osa Kiinan peliä maailman energiateknologioiden hallitsemiseksi.
Kaikki raaka-aineen tuotantokapasiteetti myöskään ei näy ainakaan heti aurinkopaneelien tuotannossa. Tällä hetkellä pullonkaula on piikiekkojen tuotanto, joka kykenee tukemaan Bloombergin arvion mukaan 431 gigawatin vuosituotantoa. (Tämäkin lukema on jo mukavan lähellä IEA:n tavoitetta vuodelle 2030.) Investointeja tehdään kuitenkin läpi koko tuotantoketjun, ja olemassaolevakin valmistuskapasiteetti riittää mainiosti esimerkiksi vuodelle 2023 ennustettuihin 318,8 gigawatin asennuksiin. Suuremmiksi pullonkauloiksi voikin osoittautua esimerkiksi kaavoituksen hitaus ja asentajien vähyys.
Aurinkopaneeleissa on tietenkin omat ongelmansa, eikä kaikkien fossiilittoman energiajärjestelmän rakentamiseksi tarvittavien osasten tuotanto ole vielä sillä tasolla mitä sen pitäisi olla. Näitä ongelmia ei pidä vähätellä, mutta niitä ei myöskään kannata liioitella. Teollisen vallankumouksen suurin vasara, teollinen suursarjatuotanto, on nyt ryhtynyt toden teolla paukuttamaan kaiken tarvittavan energiateknologian hintoja alaspäin. Esimerkiksi norjalainen NEL ilmoitti aikaisemmin yhden keskeisimmän komponentin, vetyä sähkön avulla vedestä tuottavien elektrolyysereiden, hinnan tippuvan 75 prosenttia, kunhan sen Norjaan rakentama tehdas pääsee suunniteltuun 2 GW sarjatuotantoon vuoden 2025 aikana. Elokuussa tulleen uutisen mukaan nyt 0,5 GW vuodessa tuottava tehdas pyörii jo viidessä vuorossa, ja laajennus 1 GW tuotantokapasiteettiin valmistuu huhtikuussa 2024. (Mainittakoon, että omistan 520 kpl NELin osakkeita, arvoltaan tänään yhteensä 717,39 €. En ole aikeissa myydä.)
Fossiilisten aikakauden lopettamiseksi tarvittavan tekniikan hinta mitä todennäköisimmin putoaa tämän vuosikymmenen aikana erittäin paljon. Pienistä, usein liki käsityönä valmistetuista kokeiluista on nyt päästy suursarjatuotantoon. Kaikkiin tuotteisiin pätee sama sääntö: mitä enemmän niitä valmistetaan, sitä paremmin niiden tekeminen osataan, ja sitä suurempia ja tehokkaampia koneita kannattaa rakentaa niiden rakentamiseen. Tämä insinöörien ”oppimiskäyränä” tuntema ilmiö tulee nyt yllättämään monet, jopa monet niistä, jotka silloin tällöin seuraavat energia-alaa.
Esimerkiksi Suomessa pitäisi tapahtua lähestulkoon ihme, että tuulivoima EI olisi vuonna 2030 tärkein sähköntuotannon muotomme. Sähköverkosta ja sen luotettavasta toiminnasta vastuussa oleva Fingrid ennakoi tuulivoimatuotannon olevan vuonna 2030 peräti 63 terawattituntia, lähestulkoon 80 prosenttia nykyisestä yhteenlasketusta sähköntuotannosta. Kiinnostusta on paljon enemmänkin: kiinnostuneilta sijoittajilta on Fingridille tullut kyselyitä yhteensä hillittömän 500 TWh (!!!) tuotannon rakentamiseksi.
Tästä huolimatta moni poliitikkokin uskoo edelleen tuulivoiman olevan pelkkää puuhastelua tai jopa haitaksi. Samana päivänä kun Bloombergin uutinen julkaistiin, eräskin oikeiston nouseva tähti julisti, että ”vihreä siirtymä johtaa vihreään taantumaan.” Epäilemättä – niissä maissa, jotka nyt putoavat tai hyppäävät kelkasta. Uskonvapaus kaikille suotakoon, mutta etenkin toisten rahoista ja Suomen talouden tulevaisuudesta päättävien soisi seuraavan tarkasti, mitä energiasektorilla ja sen lähellä todellisuudessa tapahtuu ja mitä asiantuntijat ennustavat. Oleellista ei ole esimerkiksi sähkön tuotanto nyt, vaan tuotannon tuotanto ja sen huikea kasvu. Päätösten tekeminen edes joitain vuosia vanhan tiedon perusteella, saati sitten uusiutuvia vähättelevän ideologian pohjalta, voi nyt johtaa kalliisiin virheisiin. Suosittelenkin kaikkia aiheesta kiinnostuneita lukemaan vähintäänkin Lappeenrannan-Lahden teknilllisen yliopiston kesällä julkistaman Energiaselonteon.
Yllä mainitut kehityskulut ja niiden pohjalla olevat sijoitukset on vieläpä enimmäkseen tehty ennen nykyistä energiakriisiä. Vaikka Venäjä ei olisikaan yrittänyt kiristää Eurooppaa kaasuaseellaan, muutos tulisi silti huimaavalla vauhdilla. Kuten energiakriisit aina, myös tämä kriisi tulee vain kiihdyttämään muutosta. Tällä vuosikymmenellä vähintäänkin lasketaan perusta suurimmalle energiamurrokselle sen jälkeen, kun yhteiskunnat siirtyivät hevospeleistä ja purjelaivoista fossiiliseen voimaan.
Eikä siinä vielä kaikki. Kuten aluksi mainitsin, tämä viikko jää vielä historiaan. Kalifornian vahvasti uusiutuviin nojaava sähköverkko selviytyi suurimmasta tulikokeestaan tähän saakka, kun ennennäkemätön helleaalto sai kaikki kynnelle kykenevät vääntämään ilmastoinnin täysille. Verkko nitisi ja natisi, ja verkonvalvoja joutui lähettämään kaikille kalifornialaisille tekstiviestin, jossa pyydettiin välttämään sähkölaitteiden käyttöä huippukulutuksen hetkinä. Mutta verkko selvisi koitoksesta. Yhtäkään sähkökatkoa ei syntynyt, eivätkä kuormittuneet muuntajat sytyttäneet yhtäkään tulipaloa. Etenkin aurinkopaneelit tuottivat voimaa juuri sopivasti kun tarvekin oli suurin, ja energiavarastojen kuten akkujen panos oli jo huomattava. Toisin kuin fossiiliteollisuuden edustajat ja muut skeptikot ovat jo vuosia toitottaneet, uusiutuviin panostaminen ei edelleenkään johtanut romahdukseen. Enemmänkin päin vastoin: näyttää epätodennäköiseltä, että Kalifornian verkko olisi kyennyt selviämään helleaallosta ilman kiertäviä sähkökatkoja, ellei osavaltiossa olisi panostettu uusiutuvaan energiaan ja verkon joustavuuteen. (Muistan itse lukeneeni vielä 1990-luvulla kirjoitettuja, ehdottomalla varmuudella esitettyjä ennusteita, joiden mukaan sähköverkko romahtaisi väistämättä, jos tuulivoiman tuotanto joskus ylittäisi n. 5 prosenttia kulutuksesta. Väitteisiin sähköverkon tuhosta uusiutuvien lisääntyessä kannattaakin suhtautua suurella varauksella.)
Samaan aikaan Ukrainan odotettu vastahyökkäys Kremlin rosvojoukkojen ajamiseksi maasta etenee odotuksiakin paremmin. Sota voi jatkua vielä pitkään, mutta kotejaan, vapauksiaan ja demokratiaansa uljaasti puolustavat ukrainalaiset eivät varmasti tule häviämään sitä. Kysymys on enää siitä, saavatko he vapautettua koko maansa. Mikäli Eurooppa pysyy yhtenäisenä eikä säiky Kremlin herrojen viimeistä epätoivoista yritystä saada demokratioiden rintama murtumaan kaasuasettaan heiluttamalla, Ukrainankin voitto on vain ajan kysymys.
Niin, ja eräs aikakausi tuli päätökseen, kun kuningatar Elisabeth II kuoli. Uskonkin, että kun tulevaisuuden historioitsijat kirjoittavat, miten demokratiat selättivät toisen vuosituhannen alussa sekä fossiiliset polttoaineet että niiden varaan valtansa rakentaneet diktatuurit, tämä viikko tullaan vielä mainitsemaan usein.
Sähkön hinnan voimakas nousu vaatii hallitukselta nopeita toimenpiteitä suomalaisten tukemiseksi ja yksilöille kohtuuttomien seurausten välttämiseksi. Talven 2022-2023 aikana edes teoreettisesti vaikuttamaan ehtivistä toimista kokonaistaloudellisesti tehokkain, joustavin, vähiten odottamattomia vaikutuksia aiheuttava ja kokonaisuutena todennäköisesti paras auttamiskeino olisi kotitalouksien ja yritysten suora rahallinen tuki.
Tuen jakaminen vaatisi todennäköisesti väliaikaista lainanottoa, mutta koska sähkön hinnan nousu Suomessa ei käytännössä johdu sähkön tuotantokustannusten kasvusta, suurin osa kustannuksista saataisiin takaisin sähköntuottajien ansiottomia windfall-voittoja verottamalla. Niinpä suoran tuen nettovaikutus valtion budjettiin, valtion velkaan ja velkaantumisasteeseen jäisi pieneksi.
Suora rahallinen tuki apua tarvitseville on osoittautunut sadoissa tutkimuksissa säännöllisesti erittäin hyväksi, usein tehokkaimmaksi keinoksi auttaa etenkin akuuteissa hätätilanteissa (Bastagli ym. 2018). Tämä johtuu siitä, että markkinatalouden perusperiaatteiden mukaisesti ihmiset itse tietävät poliitikkoja ja viranomaisia paremmin, millainen hyödykkeiden kuten sähkön kulutus hyödyttää heitä itseään eniten (Hayek 1945). Hyödykkeen kuten sähkön hinnan nousu puolestaan on markkinatalouden toiminnalle olennaisen tärkeä signaali niukkuudesta. Tähän hintasignaaliin puuttuminen esimerkiksi verotuksen, hintakaton tai sähkömarkkinoiden “korjaamisen” keinoin aiheuttaa lähes väistämättä odottamattomia sivuvaikutuksia. Näin on erityisesti silloin, kun hintasignaaliin puututaan epävarmoina aikoina ja kiireessä, ilman että toimenpiteiden seurauksia kyetään tarkasti arvioimaan.
Esimerkiksi sähkön hintakatto johtaisi niukkuuden vallitessa jompaan kumpaan kahdesta tilanteesta: joko valtio joutuisi maksamaan sähkön tuottajille hintakaton ja tuottajien vaatiman hinnan erotuksen, tai hintakattoa kalliimpi tuotanto jäisi syntymättä. Ensimmäisessä tapauksessa sähköntuottajilla olisi suuri kiusaus avata veronmaksajan laskuun avoin piikki voittojen maksimoimiseksi, toisessa tapauksessa seurauksena olisi kiertäviä sähkökatkoja kun tuotanto ei riitä kattamaan kysyntää. Sähkön verotuksen alentaminen puolestaan valuisi helposti vähintään osin sähkömarkkinoille: niukkuuden vallitessa sähköä myyvillä on kannustin nostaa hinnat tasolle, jonka ostajat kykenevät maksamaan. Siksi veronalennusten hyöty jäisi väliaikaiseksi, ja ilman windfall-veroja, hyödyttäisi helposti enemmän sähkön myyjiä kuin kuluttajia.
Suoran rahallisen tuen jakaminen kuluttajille olisi kaikkein paras tapa välttää kiireessä tehtyjen päätösten odottamattomat vaikutukset ja tukea niitä, jotka apua eniten tarvitsevat. Kuluttajat tietävät itse parhaiten, miten heidän tulisi saamansa tuki käyttää. Suora tuki kannustaisi kulutuksen säästöön kaikkia niitä, jotka voivat vähentää kulutustaan. Samanaikaisesti se tukisi niitä, jotka syystä tai toisesta eivät voi. Koska suora tuki ei vaikuttaisi hintasignaaliin, kannusteet kulutuksen vähentämiselle olisivat kaikkein suurimmat juuri niinä ajanhetkinä, kun kulutusta pitäisi eniten vähentää. Esimerkiksi esitetty tuki tietyn summan ylittävälle sähkölaskulle sen sijaan vähentää kannustimia säästää sähköä silloin kun sitä pitäisi säästää. Tuensaajien mahdollisesti säästämä raha palaisi myös suurimmalta osin paikalliseen ja kotimaiseen kulutukseen, toimien näin ylimääräisenä tukena pandemiasta ja sodasta kärsiville yrityksille.
Tuki voitaisiin jakaa esimerkiksi kuukausittain tai tarvittaessa jopa viikottain suoraan kuluttajien tileille. Tuen määrä voisi näin seurata energian (ja muiden elinkustannusten) kasvua, ja siihen olisi helppo puuttua mikäli kriisi päättyy tai odottamattomia vaikutuksia kaikesta huolimatta ilmenee. Toisin kuin esimerkiksi verovähennykset tai muut joskus myöhemmin maksettavat korvaukset, suora tuki auttaisi kaikkia ihmisiä nyt eikä joskus tulevaisuudessa. Sähkön hinnan nousun vuoksi kaatuvat yritykset ja kadonnut hyvinvointi eivät palaa jälkikäteisillä korvauksilla. Siksi yleisen hyvinvoinnin kannalta olisi parempi tukea ihmisiä heti eikä myöhemmin. Suora tuki auttaisi myös köyhimpiä, joilla on muutenkin vähiten varaa selvitä kriisistä, joita vain suurimpiin sähkönkuluttajiin kohdistuvat tuet kuten esitetty tuki yli 500 euron sähkölaskulle ei auta, ja joille verovähennyksistä ei olisi myöhemminkään juuri hyötyä.
Tuen määrä voidaan päättää monella eri tavalla. Suora rahallinen tuki on erityisen tehokas tukimuoto silloin, kun tukea tarvitsevat voidaan tunnistaa luotettavasti (Henderson 2021). Kotitalouksien ja yritysten sähkön kulutus normaaliaikoina tunnetaan hyvin, ja siksi tukea tarvitsevat voitaisiin nyt tunnistaa helposti. Koska sähkön hinnan nousu haittaa kaikkien elämää, periaatteessa tukea tulisi maksaa kaikille kuluttajille. Tuen määrä voitaisiin kuitenkin yksilöidä esimerkiksi kriisiä edeltäneen tai arvioidun “normaalikulutuksen” mukaisesti. Tuen määrään voisi myös vaikuttaa tuensaajan tulotaso, tai tuki voisi olla suorastaan progressiivinen. Näin esimerkiksi vähätuloinen, sähkölämmitteisessä omakotitalossa asuva saisi enemmän tukea kuin hyvätuloinen, kaukolämpöverkkoon liitetyssä kerrostalossa asuva.
Suoran tuen kustannukset valtiolle riippuvat tuen määrästä ja kriisin kestosta. On kuitenkin tärkeää huomata, että sähkön hinnan nousu Suomessa ei johdu juurikaan sähkön tuotantokustannusten noususta, vaan sähköpörssin toimintalogiikasta. Väliaikainenkin tuotannon vähyys korottaa siksi pörssihintoja merkittävästi. Kuluttajien maksama korkeampi hinta ei katoa savuna ilmaan, vaan päätyy sähkön tuottajille. Näitä sodasta aiheutuneita ansiottomia voittoja voidaan ja tulee verottaa windfall-verolla. Koska korkeammat hinnat päätyvät Suomessa suurimmaksi osaksi sähköntuottajien voittoihin, suuri osa kaikesta maksettavasta suorasta tuesta voitaisiinkin saada jälkikäteen takaisin windfall-verotuksella. Niinpä suurenkin tuen nettovaikutus valtion velkaantumiseen voisi jäädä pieneksi, vaikka velkaa todennäköisesti joudutaankin ottamaan väliaikaisesti.
Tarkemmat laskelmat aiheesta ovat tarpeen, mutta teoriassa voisi olla mahdollista, että riittävän tiukkoihin windfall-veroihin yhdistyvällä suoralla tuella voitaisiin korvata sähkön hinnan nousun vaikutukset lähes kokonaan ilman, että valtion velka kasvaa merkittävästi tai valtion puuttuminen markkinoiden toimintaan aiheuttaa odottamattomia vahinkoja. Näin on etenkin silloin, jos windfall-veroista kyetään päättämään koko sähköpörssin tai EU:n laajuisesti, ja myös Suomeen ulkomailta tuodun sähkön tuottajien windfall-voittoja kyetään verottamaan.
Suora tuki voidaan myös yhdistää muihin toimenpiteisiin, vaikka riittävän suuri suora tuki tekisikin periaatteessa muut väliaikaistoimet tarpeettomiksi. Jos tarpeeksi suurta suoraa tukea ei kuitenkaan syystä tai toisesta voida tai haluta maksaa, pienikin suora tuki auttaisi tehokkaasti etenkin niitä, jotka apua eniten tarvitsevat.
Ehdotamme, että hallitus ryhtyy kiireellisiin toimenpiteisiin suoran tuen maksamiseksi suomalaisille kuluttajille. Meneillään oleva energiakriisi tuskin jää viimeiseksi kriisiksi jolloin vastaavaa, markkinaehtoista, byrokratialtaan kevyttä, odottamattomilta vaikutuksiltaan vähäistä ja automaattisesti tehokkaasti kohdentuvaa tukea voitaisiin tarvita. Suoran tuen maksamisen mahdollisuudet kannattaisi siksi selvittää tarkasti siinäkin tapauksessa, että esimerkiksi lainsäädännön hitaus estää suoran tuen jakamisen talven 2022-2023 aikana.
Bastagli, F., Hagen-Zanker, J., Harman, L., Barca, V., Sturge, G., & Schmidt, T. (2019). The Impact of Cash Transfers: A Review of the Evidence from Low- and Middle-income Countries. Journal of Social Policy, 48(3), 569–594. https://doi.org/10.1017/S0047279418000715
Hayek, F. A. (1945). The Use of Knowledge in Society. The American Economic Review, 35(4), 519–530.
Saksa teki virheen päättäessään sulkea ydinvoiman ennen fossiilisia voimalaitoksia. Olen tätä mieltä ollut vuodesta 2010, jo ennen kuin Fukushiman onnettomuus sai Angela Merkelin luopumaan ydinvoimaloille jo luvatusta mutta kansan laajalti vastustamasta jatkoajasta ja palaamaan alunperin vuonna 2000 päätettyyn aikatauluun sulkea ydinvoima vuoteen 2022 mennessä.
Vuoden 2011 jälkeen käytin kirjaimellisesti tuhansia tunteja väitöskirjani tekemiseen tarkoitettua aikaa kirjoittaakseni aiheesta kriittisiä kirjoituksia ja väitellen päätöstä puolustaneiden kanssa. Kaksi Rauli Partasen kanssa kirjoittamaani, ydinvoimaa vahvasti puolustanutta kirjaa (Uhkapeli ilmastolla, 2015, ja Musta hevonen, 2016) syntyivät nimenomaan näistä keskusteluista. Samat keskustelut myötävaikuttivat merkittävästi siihen, että olimme perustamassa ydinvoimaan myönteisesti suhtautuvaa ympäristöliikettä, Ekomodernisteja.
Silti, mitä enemmän olen Saksan ydinvoimapäätöksen taustoihin perehtynyt, sitä paremmin ymmärrän miksi päätöksellä oli saksalaisten vankka, puoluerajat ylittänyt tuki. Esimerkiksi vuonna 2011 ydinvoimasta luopumisen puolesta äänesti 513 valtiopäivien kuudestasadasta kansanedustajasta (yli 85 %). Vasemmiston 76 edustajaa vastustivat päätöstä vain, koska ydinvoimasta ei luovuttu heti eikä ydinvoiman kieltoa kirjoitettu perustuslakiin (The Local 2011).
Ydinvoimaan eurooppalaisittain poikkeuksellisenkin myönteisesti suhtautuvassa Suomessa tällaista tulosta on vaikea käsittää. Kaikki, jotka vain välittivät aiheeseen vähääkään perehtyä, olivat jo vuonna 2011 tietoisia ilmastokriisin vakavuudesta. Merkittävän vähäpäästöisen energianlähteen tietoinen sulkeminen ennen fossiilisen energian käytön alasajoa oli, ja on, riskinottoa etenkin maailman köyhimpien tulevaisuudella. Päätöksen ymmärtämiseksi onkin perehdyttävä niin Saksan kuin ydinenergiankin historiaan.
1. Ydinenergia ja kylmä sota
Ydinenergia nousi maailmanhistorian kauheimman sodan tuhkasta. Vain totaalinen sota natsien kaltaista, propagandaakin hirveämmäksi osoittautunutta tyranniaa vastaan sai maailman rikkaimman valtion tekemään ne suunnattomat sijoitukset, mitä ydinpolttoaineiden valmistaminen ja ydinenergian vapauttaminen teollisessa mittakaavassa alunperin vaativat. Fysiikka tekee myös väistämättömäksi, että ydinenergia on aina myös suurvaltapoliittinen kysymys ja kaksiteräinen miekka: ydinaseita ja ydinvoimaa ei voi koskaan täysin luotettavasti erottaa toisistaan.
Ydinpommi rakennettiin Saksan voittamiseksi, ja ensimmäisen atomipommin alkuperäinen maali oli Berliini. Natsit kukistettiin ennen pommin valmistumista, mutta Saksa oli jo raunioina. Liittoutuneiden pommitukset ja Puna-armeijan maahyökkäys olivat tuhonneet lähestulkoon jokaisen Saksan kaupungin vastaavalla perusteellisuudella kuin Venäjän raakalaismainen pommitus Mariupolin. Sodan jälkeen Saksa jaettiin kahtia. Kun supervaltojen suhteet viilenivät nopeasti sodan partaalle, jokaiselle saksalaiselle kävi selväksi, että kolmas maailmansota sodittaisiin juuri Saksassa.
Viimeistään 1960-luvulla kaikille oli myös selvää, että seuraava sota saisi toisen maailmansodan näyttämään pieneltä nujakalta. Yksittäiset hävittäjäpommittajatkin varustettiin asein, joiden räjähdysvoima ylitti maailmansodissa yhteensä käytettyjen räjähteiden voiman. Näin tehtiin varsinkin siksi, koska Neuvostoliiton ja sen alusmaiden muodostaman Varsovan liiton maavoimilla oli Euroopassa länsiliittoutuneisiin verrattuna valtava ylivoima. Yhdelläkään NATOn jäsenmaalla ollut halua käyttää asevoimiin niin paljon rahaa, että tähän ylivoimaan olisi voitu vastata tavanomaisin asein.
Niinpä kaikille oli selvää, että sodan syttyessä NATO saattaisi tehdä hetken symbolista vastarintaa tavanomaisin asein, mutta tarttuisi sitten ydinmiekkaan. Varsovan liitto saattaisi käyttää ydin- ja kemiallisia aseita jo ennaltaehkäistäkseen iskun, mutta viimeistään NATOn iskut saisivat aikaan vastaiskun. Nämä johtaisivat todennäköisesti uusiin iskuihin, kunnes iskun ja vastaiskun kierre eskaloituisi kaupunkeja tuhoavien strategisten aseiden käyttöön ja pohjoisen pallonpuoliskon tuhoon.
Kaikkein rajoitetuimmankin sodan todennäköinen seuraus olisi ollut Saksan ja saksalaisten lähes totaalinen tuho. Yksinomaan ”maltillisetkin” ydiniskut sodan ensi tuntien aikana olisivat todennäköisesti peittäneet suurimman osan Saksaa tappavan säteilypilven alle. Kemialliset aseet olisivat myrkyttäneet suuren osan Saksan maaperää kenties sadoiksi vuosiksi.
Osa saksalaisista epäilikin, että suurvallat eivät välttämättä vuodattaisi kyyneleitä, jos kaksi maailmansotaa aloittanut Saksa pyyhittäisiin lopullisesti maailmankartalta. Epäily ei liene ollut aivan perusteeton. Esimerkiksi ranskalaisten taktisten ydinohjusten kantomatka oli niin lyhyt, ettei niillä edes voinut iskeä muihin kuin Saksan maaperällä sijainneisiin maaleihin. Legenda kertoo toisen maailmansodan kokeneiden ranskalaisten upseereiden puhuneen aseiden käytön saksalaisille mahdollisesti aiheuttamista vahingoista ”bonuksena.”
Arvioitu laskeuma ”rajatuista” sodan ensi tuntien ydiniskuista sotilaallisiin kohteisiin Länsi- ja Itä-Saksan alueilla 1980-luvun alussa. Vaalealla vyöhykkeellä laskeuma olisi suojautumattomille ”vain” hengenvaarallista. Tummilla vyöhykkeillä (>600 radin annos) suurin osa suojautumattomista ihmisistä kuolisi kauhistuttavalla tavalla akuuttiin säteilysairauteen. Suojautuneetkin voisivat saada vaarallisen suuria, jopa tappavia annoksia. Lähteestä Arkin ym. (1982).
Ydinenergian vastustuksen historiaa tutkinut Spencer Weart (2012) pitää juuri ydinsodan erittäin todellista uhkaa yhtenä keskeisenä ydinvoiman vastustukseen myötävaikuttaneena tekijänä. Ydinaseita erittäin hyvistä syistä vastustaneet kansalaiset ja aktivistit ympäri maailman joutuivat kuitenkin 1970-luvulle tultaessa toteamaan, ettei vastustuksella vaikuttanut olevan edes demokratioissa minkäänlaista vaikutusta. Päättäjät ja kilpavarusten logiikka kävelivät tavallisen kansan tahdon yli, ja ydinaseiden määrä pikemminkin vain lisääntyi.
Samaan aikaan modernin yhteiskunnan kysymysmerkit, kuten ympäristövahingot, olivat kasvaneet niin suuriksi, että keskustelua niistä ei enää voitu välttää. Mitä pidemmälle teollistuminen oli edennyt, sitä suurempia myös vahingoista oli ehtinyt tulla. Monikaan maa ei ollut teollistumisessa tai sen vahingoissa yhtä pitkällä kuin sodan jälkeen vimmaisesti jälleenrakentanut Saksa. Moderni vauraiden länsimaiden ympäristöliike syntyi 1960-luvulla osana vastareaktiota sodanjälkeiselle yhteiskunnalle, jonka keskeisenä tavoitteena vaikutti olevan vain kulutuksen kasvattaminen, seurauksista välittämättä.
Teollisuuden, poliitikkojen, valtamedian, asevoimien, yliopistojen ja ylipäätään yhteiskunnan instituutioiden koettiin olevan vain saman ”systeemin” osia. Uusien tekniikoiden aiheuttamat onnettomuudet ja riskit, ydinsodan riski kenties päällimmäisenä, ja teollisuuden ja valtaapitävien säännölliset yritykset enemmänkin peitellä ongelmia niiden ehkäisemisen sijaan rapauttivat vakavasti luottamusta yhteiskunnan kykyyn hallita kasvavia voimiaan. Etenkin nuoremman polven keskuudessa skeptisyys oli suurta. Saksalaisilla nuorilla oli vieläpä poikkeuksellisen hyvät syyt epäillä eliittiään. Moni 1960-luvullakin Länsi-Saksan yhteiskunnan johtavissa tehtävissä olleista oli nimittäin ollut maailmansodan loppuun saakka aktiivinen natsi. Miksi nuoren polven olisikaan pitänyt luottaa samoihin ihmisiin, jotka olivat jo aiheuttaneet suunnattoman katastrofin?
Vuonna 1973 öljyntuottajamaiden julistaman boikotin laukaisema öljykriisi näytti vain todistavan tekniikkaan luottaneiden yhteiskuntien haavoittuvuuden ja onttouden. Tämä kehitys toistui lähes kaikissa länsimaissa. Suomi, edelleen köyhänä ja edelleen vasta teollistuvana, oli enemmänkin poikkeus: meillä edelleen vallitseva vahva luottamus tekniikkaan ja viranomaisiin on tietyssä mielessä jäänne.
Monessa maassa juuri 1960-luvulla alkanut ja vuoden 1973 energiakriisistä vauhtia saanut ydinvoiman rakentaminen osui tässä mielessä epäonniseen ajankohtaan. Ydinenergian kaltaisia suurprojekteja kuten patoja oli aiemmin yksinkertaisesti runnottu läpi kansalaisten tahtoa juuri kyselemättä. Kasvava kriittisyys koko yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, kenties yhdistettynä kokemuksiin päättäjien ja teollisuuden ylimielisyydestä aikaisemmissa hankkeissa, löysi kuitenkin ydinvoimaloista oivallisen ukkosenjohdattimen. Ydinvoimaan sisältyi samanlainen säteilyn pelko kuin ydinaseisiin, ja vielä 1970-luvullakin ydinvoimateollisuus oli käytännössä sama asia kuin ydinaseteollisuus. Protestit eivät olleet juuri vaikuttaneet ydinaseisiin, mutta ydinvoiman vastustaminen oli ainakin keskisormen näyttämistä myös ydinaseille (Weart, 2012). Suurista laitoshankkeista tuli ylipäätään symboleita kaikelle sille, mikä teollisessa yhteiskunnassa oli vialla.
Jos ydinvoimaa rakentaneet olisivat ottaneet kansalaisten huolet vakavasti, moni ongelma olisi kenties kyetty ratkaisemaan. Tavallisin asenne oli kuitenkin ylimielisyys. Lähes kaikkialla laitokset sijoitettiin kaukaisten virastojen mahtipäätöksin. (Suomessa toteutettua, kansalaiset osallistanutta loppusijoituspaikan valintaprosessia on käytetty suorastaan esimerkkinä siitä, miten asia olisi pitänyt hoitaa kaikkialla alun alkaenkin.) Ydinvoimaa kyseenalaistaneita lähinnä pilkattiin, ja aiheellisetkin kysymykset esimerkiksi laitosten turvajärjestelyistä ohitettiin. Tekniikan vakuutettiin olevan täysin turvallista ja asiantuntijoiden ottaneen ongelmat huomioon jo etukäteen, vaikka laitosten rakentaminen oli vasta alkamassa.
Nyt tiedämme, että optimismi oli pahasti ennenaikaista. Kuten vaikkapa Yhdysvaltojen laivaston ydinvoimaohjelman primus motor amiraali Rickover oli varoittanut jo vuonna 1953, ydinreaktorit olivat suunnitelmissa aina yksinkertaisia, suoraviivaisia rakentaa, ja edullisia. Todellisuudessa rakennettavat reaktorit sen sijaan vaativat valtavasti insinöörityötä näennäisesti mitättömienkin ongelmien ratkaisemiseksi, niistä tuli hyvin monimutkaisia, ja niiden rakentaminen oli sekä hidasta että kallista (Rickover 1953). Vain aniharva ydinvoimahanke pysyikin aikataulussa ja budjetissa. Käytännössä vain keskusjohtoisesti ydinvoimaa rakentanut Ranska onnistui rakentamaan niin paljon samanlaisia voimaloita, että odotetut kustannussäästöt toteutuivat.
2. Kun Harrisburgissa täytyi ikkunat sulkea
Turvamääräysten kiristymisestä huolimatta, 1970-luvulla rakennetut niinsanotut ensimmäisen sukupolven ydinvoimalat olivat silti monilta turvallisuusominaisuuksiltaan puutteellisia. Ydinonnettomuuden riski oli todellinen. Läheltä piti-tilanteita oli lukuisia. Viimein vuonna 1979 Harrisburgin kaupungin lähellä Yhdysvalloissa sijainneessa Three Mile Islandin voimalassa pieni mekaaninen vika yhdessä venttiilissä riitti aiheuttamaan ytimen sulamisonnettomuuden. Sulaneen reaktorin sisälle kertyi suuri vetykupla, ja reaktorin paineastian ja suojarakennuksen hajottava räjähdys jäi tapahtumatta vain koska paineastiaan ei onneksi päässyt ilmaa. Niinpä vaikutukset ympäristöön jäivät vähäisiksi. Viranomaiset kuitenkin suosittelivat kaikkien 20 mailin (32 km) säteellä voimalasta asuneiden raskaana olleiden naisten ja alle kouluikäisten lasten evakuointia. Noin 140 000 ihmistä noudattikin kehotusta.
Huolestuttavinta onnettomuudessa oli kuitenkin se, että se ei oikeastaan ollut kenenkään vika. Turvallisuussääntöjä ei rikottu. Reaktori oli aivan uusi, se oli suunniteltu selviämään venttiilivian kaltaisesta häiriöstä, ja käyttöhenkilökunta toimi koulutuksensa mukaan oikein. Kaiken piti olla kunnossa. Monimutkainen tekniikan ja ihmisten muodostama järjestelmä kuitenkin karkasi asiantuntijoiden hallinnasta – juuri kuten monet kriitikot olivat varoittaneet (Perrow, 1999).
Tiheästi asutussa Saksassa ydinonnettomuus on uhka aivan eri tavalla kuin harvaan asutuissa maissa, kuten Suomessa tai Yhdysvalloissa. Yksinomaan viiden kilometrin säteellä Saksaan rakennetuista ydinvoimaloista, alueella joissa väliaikaista oleskeluakin rajoitetaan Suomessa voimakkaasti, asui vuonna 2011 pysyvästi yli 400 000 ihmistä. Koska voimalat tarvitsevat jäähdytysvettä, ne oli pakko sijoittaa jokien varsille ja meren rannoille. Koska joet ja meret ovat olleet ammoisista ajoista saakka tärkeitä kulkuväyliä, myös asutus on keskittynyt niiden lähelle.
Niinpä 20 kilometrin säteellä ydinvoimaloista asuukin noin 7 miljoonaa saksalaista. 16 miljoonaa saksalaista asuu enintään 40 kilometrin päässä ydinvoimalasta, ja 38 miljoonaa – lähes puolet koko kansasta – enintään 80 kilometrin etäisyydellä (Fekete, 2022). (Etäisyyksiä voi verrata esimerkiksi siihen, että Fukushimassa jouduttiin evakuoimaan yli 40 km päässä voimalasta olleita alueita, vaikka suuri osa laskeumasta kulkeutui tuulen mukana merelle.) Vaikka onnettomuus ei edes aiheuttaisi pysyviä haittoja, mikä tahansa evakuointi koskettaisi kymmeniä tai satoja tuhansia.
Ydinvoima onkin vesivoiman ohella ainoa energiatuotannon muoto, jonka onnettomuus voi hajottaa kerralla kokonaisia kaupunkiyhteisöjä. Tämän ”onnettomuusmoodin” vaikutus yhteisöllisen lajin yksilöiden tekemiin arvioihin eri aktiviteettien vaarallisuudesta unohtuu usein, kun ydinvoiman aiheuttamien kuolemantapausten pientä määrää verrataan esimerkiksi hiilivoiman aiheuttamien tapausten suureen määrään. Hiilivoima tappaa normaalisti toimiessaan paljon useampia kuin ydinvoima pahoissakaan onnettomuuksissa, mutta yksittäisten ihmisten sairastuminen ja kuolema ei tuhoa yhteisöjä. (Näin on niin kauan, kun emme huomioi fossiilisten polttoaineiden synnyttämän ilmastonmuutoksen aiheuttamia riskejä. Tätä kirjoittaessa Kiinaa koettelee ennätysmäinen helleaalto ja kolmasosa Pakistania on veden alla vuoriston lämpenevien jäätiköiden aiheutettua suurtulvan.)
Saksaan ja sen naapurimaihin rakennetut ydinvoimalat ja Saksan asukastiheys niiden lähellä. Ympyröiden säde on 40 km. Lähteestä Fekete (2022).
Suuria teollisuushankkeita juntattiin koko 1900-luvun ajan läpi lähiseutujen asukkaita edes kuulematta. Moni ydinvoimalan tai jätteenkäsittelylaitoksen naapurikseen saanut onkin varmasti kokenut, ettei häneltä ole edes vaivauduttu kysymään, haluaako hän ottaa kannettavakseen edes minimaalisen pientä riskiä ydinonnettomuudesta. Voimaloiden tuottaman energian hyötyjä on vaikea silminnähden havaita, ja kaikissa maissa voimaloita (kuten muitakin vaarallisia laitoksia) rakennetaan sinne, missä maa on halpaa. Tämä tarkoittaa, että ne sijoittuvat usein alueille, jotka eivät ole hyötyneet esimerkiksi modernista yhteiskunnasta läheskään siinä määrin kuin vaikkapa kauempana kaupungeissa asuvat.
Kaikki tämä huomioiden, vastareaktio ydinvoimaa kohtaan olikin käytännössä väistämätön. Vastaliike nousi kaikkialla, jopa Neuvostoliitossa (Plokhy 2018). Saksassa vastustus levisi vain poikkeuksellisen laajalle. Syitä siihen, miksi vastustus oli niin voimakasta juuri Saksassa, on haettu mm. saksalaisesta kansanluonteesta ja romanttisesta luontokäsityksestä.
En tunne saksalaista yhteiskuntaa tai ajatusmaailmaa likikään niin hyvin, että osaisin sanoa, onko näissä arveluissa perää. Uskallan kuitenkin väittää, että ottaen huomioon Saksan asukastiheyden, sen nopean teollistumisen ja jälleenrakennuksen aiheuttamat mittavat ympäristövahingot, maan aseman ydinsodan todennäköisimpänä taistelukenttänä ja muistot sekä piittaamattomista vallanpitäjistä että tuhoutuneista kaupungeista, mitään epämääräisiä kansallisia ominaisuuksia vaativia selityksiä ei edes tarvita. Kaiken muun lisäksi Saksassa oli myös vahva hiilikaivosteollisuus, jolle ydinvoima oli suora uhka. Esimerkiksi Ranskassa hiiliesiintymiä ja kaivoksia oli vain vähän.
3. Rikkailla oli varaa vain halvimpaan
Yleinen mielipide oli kuitenkin vain yksi tekijä. Ilman ydinvoiman vastustajiakin, öljykriisin lietsoma ydinvoimabuumi olisi hiipunut 1980-luvun puolivälissä. Kuten amiraali Rickover oli varoittanut, todellisuudessa rakennettavat reaktorit olivat aina kalliimpia, monimutkaisempia ja hitaampia rakentaa kuin ne reaktorit, joita esitettiin rakennettavaksi. Todellisuudessa rakennetut reaktorit eivät yksinkertaisesti kyenneet kilpailemaan hinnalla fossiilisen energian kanssa kuin lähinnä niissä maissa, joiden omat fossiilisen energian varat olivat pieniä. Samaan aikaan tekniikan kehitys paransi esimerkiksi hiilivoimaloiden tuottavuutta ja sitä kautta kilpailukykyä.
Jos fossiilisten hinnat olisivat pysyneet korkeina, uudet voimalat olisivat voineet olla kannattavia. Mutta vuoden 1973 öljykriisin aiheuttama fossiilisten polttoaineiden hinnan nousu kääntyi 1980-luvun alussa nopeaan laskuun. Uudet öljy- ja kaasulähteet Pohjanmerellä ja Siperiassa saatiin 1980-luvun alussa tuotantokäyttöön, ja vuonna 1984 valmistui ensimmäinen Neuvostoliiton maakaasua Länsi-Eurooppaan toimittanut kaasuputki.
Kustannusten nousu ajoi jo ennen Tshernobylia vaikeuksiin myös Neuvostoliiton kunnianhimoisen ydinenergiaprojektin, vaikka julkisella mielipiteellä saati ydinvoiman vastustajilla ei ollut juuri mitään vaikutusvaltaa (Plokhy 2018). Esimerkiksi vuonna 1979, hiilen maailmanmarkkinahinnan ollessa huipussaan, ydinsähkö oli Neuvostoliitossa virallisenkin optimistisen arvion mukaan kalliimpaa kuin perinteisin keinoin tuotettu sähkö (Semenov 1983).
Kustannuksien leikkaamisella oli myös seurauksensa. Esimerkiksi RBMK-reaktorin suunnittelijat olivat halunneet rakentaa reaktorin, joka kykenisi käyttämään edullista matalasti väkevöityä uraania ja jota ei tarvitsisi pysäyttää polttoaineen lataamista varten. Matalasti väkevöidyn uraanin käyttö onnistui mukavasti suuressa, tulenarasta grafiitista rakennetussa reaktorissa. Suuren reaktorin sulkeminen lännessä vaadittuun paineen ja räjähdyksen kestävään suojarakennukseen olisi kuitenkin tullut hyvin kalliiksi ja vaikeuttanut reaktorin lataamista sen käytön aikana. Niinpä tällaista suojarakennusta ei rakennettu RBMK-voimaloihin, kuten Tshernobyliin. Sen ei pitänyt olla ongelma: teoriassa RBMK ei tarvinnut suojarakennusta, kunhan jokainen nippeli ja rööri oli kunnossa ja laitosta käytettiin oikein.
Kivihiilen (antrasiitin) ja ruskohiilen (ligniitin) inflaatiokorjattu hinta Yhdysvalloissa, 1949-2011. Lähde: EIA
Pian energiakriisiä ja vaihtoehtoisia energianlähteitä ei enää haluttu muistellakaan. Yhdysvalloissa 1981 virkaan astunut presidentti Reagan poistatti ensi töikseen energiaitsenäisyyden puolesta puhuneen Jimmy Carterin Valkoisen talon katolle asennuttamat aurinkopaneelit, ja lopetti lähes kokonaan liittovaltion rahoituksen vaihtoehtoisten energianlähteiden kehitystyölle. Euroopassa vain Ranskan kunnianhimoinen, vahvan keskusjohtoinen ja kymmenien tuhansienkin ihmisten protesteista lähes piittaamaton ydinvoimahanke eteni edes jotakuinkin suunnitellusti, mutta sekin jäi puolitiehen. Esimerkiksi tavallisten ydinvoimaloiden käytettyä polttoainetta uudeksi polttoaineeksi muuttavia hyötöreaktoreita oli suunniteltu rakennettavaksi jopa 20, mutta vain yksi valmistui. Kun tämä Superphénix-reaktori suljettiin huoltoa varten vuonna 1996, sitä ei enää koskaan käynnistetty uudelleen.
Ydinvoima oli jo henkitoreissaan, kun Tshernobylin grafiittireaktori räjähti ja syttyi palamaan huhtikuussa 1986. Uudet reaktorihankkeet eivät yksinkertaisesti kyenneet kilpailemaan hinnalla halvan hiilen ja halpenevan maakaasun kanssa, ja sekä teollisuuden että veronmaksajien halu kirjoittaa avoimia shekkejä epävarmoiksi osoittautuneille projekteille oli huvennut. 1970-luvun kriisitunnelmista ja vaihtoehtoisista elämäntavoista oli 1980-luvulla siirrytty kerskakulutukseen, juppeihin ja kasinopeleihin. Yhteiskunnat olivat valinneet talouskasvun maksimoinnin, ja talouskasvun maksimointi edellytti halvinta mahdollista energiaa.
Sähkömarkkinoiden vapauttaminen eli deregulaatio oli yksi niistä toimenpiteistä, millä mahdollisimman halpaa energiaa tavoiteltiin. Euroopan aiemmin monopolinomaiset sähkölaitokset ja valtionyhtiöt purettiin ja yksityistettiin 1980-luvun puolivälistä alkaen. Yksityisten toimijoiden intresseissä oli tehdä mahdollisimman paljon ja varmaa tuottoa mahdollisimman nopeasti. Niitä ei kiinnostanut ryhtyä pitkäkestoisiin ja epävarmoihin hankkeisiin, joiden tuottoa jouduttaisiin odottelemaan jopa vuosikymmeniä. Ydinvoimalat olivat kuitenkin 40-60 vuoden sijoituksia, joiden suunnittelussa ja rakentamisessa kesti hyvinkin vuosikymmenen tai enemmänkin. Voittoa sijoitukselle saattoi joutua odottelemaan 20-30 vuotta. Energian kysyntä ei ollut kasvanut ennusteiden mukaisesti, ja markkinoiden vapauttaminen teki sähkön hinnan ennakoinnista paljon vaikeampaa. Vapautetuilla sähkömarkkinoilla ei yksinkertaisesti ollut juurikaan toimijoita, joilla olisi ollut mahdollisuuksia tai edes kiinnostusta ydinvoiman kaltaisiin pitkiin sijoituksiin. Hiili ja maakaasu vaativat pienemmät investoinnit ja tuottivat varmemman tuoton nopeammin.
Juuri deregulaatio, ei niinkään Tshernobyl, oli viimeinen naula ydinvoiman arkkuun. Jos ydinvoima olisi ollut selvästi hiilivoimaa tuottavampaa bisnestä, ja jos tarpeeksi suuri yhtiö olisi ryhtynyt ydinvoimaa rakentamaan, ”ituhippien” vastustus olisi ollut vain hidaste.
Tämä nähtiin esimerkiksi Suomessa. Maaliskuussa 1986 Eduskunnalle jätettiin käsiteltäväksi periaatepäätös viidennestä ydinvoimalasta. Vain paria kuukautta myöhemmin tapahtunut Tshernobylin onnettomuus ja öljyn hinnan romahdus hautasivat hankkeen hetkeksi, mutta asiaan palattiin 1991. Kun päätös eteni Eduskuntaan 1993, Suomi oli kuitenkin ajautunut syvälle lamaan. Ennusteet sähkön kulutuksesta olivat muuttuneet vähintäänkin epävarmoiksi, ja valtion kassa ammotti tyhjyyttään. Presidentti Koiviston muistelmien mukaan valtiolla ei kertakaikkisesti ollut rahaa hankkeen vaatimiin valtiontakauksiin, ja tämä olisi paljastunut kiusallisesti mikäli muutenkin epävarmalla pohjalla ollut hanke olisi edennyt (Koivisto 2017). Hallituspuolue Keskustan nuori kansanedustaja Matti Vanhanen esittelikin ponnen, jolla hanke loppujen lopuksi kaadettiin. Viides ydinvoimalupa myönnettiin silti vuonna 2002. Voimalan oli tarkoitus valmistua neljässä vuodessa, mutta tätä kirjoittaessa rakentaminen on kestänyt jo 17 vuotta. Kuten amiraali Rickover liki 70 vuotta sitten totesi, reaktoreiden rakentaminen on paperilla aina helppoa mutta käytännössä aina vaikeaa.
4. Loppupeli
Viimeinen Saksassa rakennettu ydinvoimala valmistui 1989. Seuraavana vuonna paljastui, että itäsaksalainen Lubminin ydinvoimala oli käynyt vuonna 1976 hyvin lähellä ytimen sulamisonnettomuutta ja kenties merkittävää radioaktiivista päästöä. Kuudesta jäähdytyspumpusta viisi oli pettänyt tulipalon seurauksena, mutta viimeinen toimiva pumppu oli onneksi riittänyt reaktorin jäähdytykseen (Protzman, 1990). Itä-Saksan neuvostovalmisteiset voimalat suljettiinkin nopeasti Saksojen yhdistymisen jälkeen, mutta läntisten voimaloiden käyttöä jatkettiin. Hiilen asema energianlähteenä vahvistui myös siksi, koska ruskohiili oli köyhyydestä ja äärioikeiston noususta kärsivillä entisen Itä-Saksan alueilla harvoja suuria työllistäjiä. Kuten eräs sanonta kuului, mieluummin ruskea hiili kuin ruskeat paidat. (Ylipäätään, saksalaisten muistoja 1930-luvusta ei kannata aliarvioida. Taloudellinen toivottomuus ja vyönkiristyspolitiikka ajoivat miljoonat saksalaiset äänestämään natseja, ja pelko saman toistumisesta on edelleen vahva voima.)
Vasta vuonna 2000 koalitio vihreitä ja ydinvoimakannaltaan pitkään kahden vaiheilla olleita sosialidemokraatteja teki loppujen lopuksi päätöksen luopua ydinvoimasta kokonaan. Sähköyhtiöiden kanssa tehdyn päätöksen mukaisesti voimalat suljettaisiin tietyn sähkömäärän tultua tuotetuksi tai viimeistään 32 vuoden käytön jälkeen (Appunn 2015). Samalla etenkin uusiutuvan energian osuutta lisättäisiin voimakkaasti. Oppositiossa olleet kristillisdemokraatit ja heidän puheenjohtajansa Angela Merkel vastustivat päätöstä, mutta Saksan nouseva uusiutuvan energian teollisuus tuki sitä voimakkaasti. Esimerkiksi tuulivoima oli jo vuonna 2000 1,7 miljardin euron bisnestä ja työllisti suoraan tai epäsuorasti jo 25 000 ihmistä (Scheurs 2012). Päätökseen vaikutti myös se, että ydinjätteen loppusijoitusongelma oli, ja on Saksassa edelleen ratkaisematta: sanelupolitiikalla päätetyt ydinjätteen loppusijoituspaikat ovat osoittautuneet huonoiksi, eikä niitä todennäköisesti tulla koskaan ottamaan käyttöön.
Saksan päätöstä on hyvin helppo kritisoida, mutta tosiasia on, että vuonna 2000 tai vielä vuosia sen jälkeenkään ilmastokriisiä ei pidetty mainittavana ongelmana missään teollisuusmaassa, eikä energiasiirtymälle nähty minkäänlaista kiirettä. Uusiutuva energia ottaisi ydinvoiman ja fossiilisen voiman paikan aikanaan. Sekä uusiutuvan energian tuotantoon että energiatehokkuuden parantamiseen panostettiin Saksassa paljon. Saksan kansan vahva tahtotila luopua ydinvoimasta onkin merkittävä syy siihen, miksi edullinen tuuli- ja aurinkovoima helpottaa nykyistäkin energiakriisiä: ilman Saksan merkittäviä tukiaisia, uusiutuvan energian sarjatuotanto olisi alkanut selvästi myöhemmin, jos lainkaan. En itse usko, että näitä tukiaisia olisi saatu käytännössä aikaan ilman päätöstä luopua ydinvoimasta.
Siirtymäajan polttoaineissa, kivihiilessä ja maakaasussa, näkivät riskejä vain ilmastosta ja ympäristöstä huolestuneet – eivätkä kaikki heistäkään. Politiikan ja talouden eliittiä tai näitä tahoja lähellä olevia poliittisia puolueita asia ei suoraan sanottuna kiinnostanut – missään maassa.
Ydinvoiman alasajo ei silti suoraan aiheuttanut Saksan riippuvuutta Kremlin maakaasusta. Mutta kun alasajo yhdistyi Saksan politiikassa vahvana vallinneeseen käsitykseen Venäjän ”sitomisesta” Eurooppaan kaupallisin sitein ja liki kaikkialla Euroopassa vallinneeseen optimismiin ellei peräti sinisilmäisyyteen Venäjän kehityksestä, Putin kykeni rakentamaan kaasusta itselleen koko Euroopan turvallisuutta uhkaavan energia-aseen. Monien muiden joukossa yritin itsekin varoitella uhasta jo 2010-luvun alussa, aikana jolloin Itämeren kaasuputket olivat esimerkiksi Suomen hallitukselle vain ympäristötekninen, viranomaisten harkintavaltaan kuuluva kysymys. Kaupalliset intressit olivat kuitenkin vielä tuolloinkin turvallisuuspoliittisia ja ympäristöllisiä näkökohtia tärkeämpiä.
Myös ydinvoiman alasajoa vastustaneen Angela Merkelin toiminta Fukushiman jälkeen on mielestäni edellä esitettyä taustaa vasten ymmärrettävää. Vaikka Fukushiman onnettomuuden välitön syy olikin tsunami, jollaiset ovat Euroopassa harvinaisia, se osoitti, että vakava ydinonnettomuus on mahdollinen myös läntisin normein rakennetussa reaktorissa, jota käytetään laadukkaista tuotteista tunnetussa valtiossa. Onnettomuuden vaikutukset jäivät ”suhteellisen” vähäisiksi – terveysvaikutukset jäävät pieniksi tai olemattomiksi – mutta suhteellinen on suhteellista. Käytännössä evakuointi tuhosi tiheästi asutun maan yhden maakunnan talouden ja hajotti pysyvästi kokonaisia yhteisöjä. Tämä ei jäänyt tiheästi asutussa Saksassa huomaamatta, vaikka Suomessa, jossa ydinvoimalat ovat kauempana kaupungeista, asiaan ei juuri kiinnitettykään huomiota. Jos Merkel ei olisi pyörtänyt päätöstään jatkaa ydinvoimaloiden käyttöikää, vuonna 2011 käydyissä vaaleissa olisi mitä todennäköisimmin noussut valtaan vihreiden koalitio, joka olisi voinut jopa sulkea reaktorit saman tien kokonaan, kuten vasemmisto vuonna 2011 vaati.
Pidän silti Saksan päätöstä virheenä. Saksa ja muut rikkaat teollisuusmaat ovat nyt kiihtyvän ilmastokriisin pääsyyllisiä. Pakistanissa ja monessa muussa maassa tälläkin hetkellä ilmastokriisistä kärsivät ihmiset eivät ole päässeet nauttimaan Saksan etupäässä fossiilisella energialla rakentamasta vauraudesta. Saksalaiset ovat, ja heidän olisi mielestäni tullut ottaa kohtuullinenkin riski ydinonnettomuudesta, jos niin tekemällä olisi voitu vähentää merkittävästi kasvihuonekaasupäästöjä. Mitä todennäköisimmin tämä olisi ollutkin mahdollista. Tällä hetkellä hinnan Saksan valinnoista maksavat taas ennen kaikkea ukrainalaiset. Meille ja saksalaisille kyse on vain rahasta, Ukrainalle verestä.
Uskon kuitenkin, että kovin moni suomalainenkaan ei jaa ajatusmaailmaani, eikä olisi valmis itse ottamaan riskejä tai kärsimään edes pientä taloudellista menetystä, jotta köyhien maiden asukkailla olisi mahdollisuus vaurastua, tai ylipäätään elää. Mikäli tähän ei ole valmis, Saksan pitkälti itsekkäistä syistä tekemien päätösten kritisointi on mielestäni jokseenkin tekopyhää.
Näin on varsinkin siksi, koska Suomessakin on tehty yllin kyllin myös ilmasto- ja energiamielessä erittäin outoja valintoja. Turve oli meille pitkään vastaava ”kotimaisen energian” lähde ja änkyröinnin keskus kuin hiili Saksalle. Nykyään suomalainen metsäteollisuus jalostaa mm. vessapaperiksi pohjoisten metsien hitaasti kasvavaa puuta, piittaamatta siitä, että hakkuiden lisääminen on jo tehnyt maankäyttösektoristamme hiilidioksidin lähteen hiilinielun sijaan. Tätäkään valintaa ei voi ympäristö- tai ilmastonäkökulmasta perustella sen enempää kuin Saksan päätöstä ajaa alas ydinvoima.
Saksalaiset ajoivat ydinvoiman alas, koska pelkäsivät siinä piileviä, usein liioiteltuja mutta silti todellisia riskejä; suomalaiset hakkaavat metsiään vessapaperiksi, koska uskovat että hitaasti kasvavalla, lannoittamatta tiheäsyisellä, potentiaalisesti maailman parhaalla huonekalupuulla ei ole parempaakaan käyttöä. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.
Lähteet
Arkin, W., von Hippel, F., & Levi, B. G. (1982). The Consequences of a “Limited” Nuclear War in East and West Germany. Ambio, 11(2/3), 163–173.
Fekete, A. (2022). Phasing out of nuclear – Phasing out of risk? Spatial assessment of social vulnerability and exposure to nuclear power plants in Germany. Progress in Disaster Science, 15, 100242. https://doi.org/10.1016/j.pdisas.2022.100242
Koivisto, M. (2017). Kaksi kautta I: Muistikuvia ja merkintöjä 1982-1994. Tammi.
Korhonen, J. M., & Partanen, R. (2015). Uhkapeli ilmastolla: Vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden? Omakustanne.
Partanen, R., & Korhonen, J. M. (2016). Musta hevonen: Ydinvoima ja ilmastonmuutos. Kosmos.
Perrow, C. (1999). Normal accidents: Living with high-risk technologies. Princeton University Press.
Plokhy, S. (2018). Chernobyl: The history of a nuclear catastrophe (First edition). Basic Books.
Kaikissa maissa on ihmisiä, joilla on ideologinen, suorastaan irrationaalinen viha kaikkea ympäristönsuojeluksi jotenkin laskettavaa kohtaan. Siksi meilläkin moni ulvoo nyt, että sähkön hinnan nousun syynä olisi vihreä siirtymä. Kriisin taustoihin ja muiden maiden tilanteeseen perehtyminen kertoo kuitenkin aivan toista.
Eurooppaa koettelevan energiakriisin välittömänä syynä on maakaasu. Siksi kriisi iskee erityisen kovana maissa, jotka käyttävät paljon kaasua, ja joissa kulutus on heikon energiatehokkuuden vuoksi suurta. Maissa, joissa fossiilista voimaa on vähemmän ja energiatehokkuus suurta, kriisi on pienempi.
Paraatiesimerkki erityisen paljon kriisistä kärsivästä maasta on Iso-Britannia. Vaikka talvi siellä ei ole suomalaisella mittapuulla erityisen kylmä, keskimääräinen kotitalouden sähkö- ja lämpölasku tulee tänä vuonna olemaan 3549 puntaa (4205 euroa). Ensi vuoden laskuksi ennustetaan 6616 puntaa. Näin on siitä huolimatta, että käytössä on jo hintakatto kotitalouksien energianlaskulle, ja veronmaksaja tukee jokaista kodinomistajaa 400 punnalla. Ilman energiakattoa, lasku olisi jo hyvin paljon suurempi.
Hintakaton seurauksena energiayhtiöitä on jo ajautunut konkurssiin, kun ne eivät ole voineet siirtää kustannusten nousua hintoihin. (Laskun tästäkin maksaa ennen pitkää kuluttaja ja veronmaksaja.) Yrityksillä hintakattoa ei ole. Pubit joutunevat sulkemaan oviaan, kun tulossa on kymppitonnien lisälaskuja.
Syy tähän kaaokseen on viime kädessä se, että britit ovat riippuvaisia maakaasusta ja vieläpä pahasti jäljessä energiatehokkuudessa. Lämpö tuotetaan tehottomasti ja vuotaa harakoille.
Asuinhuoneiston lämpötilan lasku 5 tunnissa, kun sisälämpötila on 20 ja ulkolämpötila 0 celcius-astetta.
Entä mikä on syy siihen, että tehokkuudessa ollaan jäljessä ja kaasusta niin riippuvaisia?
Briteissä tehtiin se mitä moni Suomessakin on toivonut. David Cameronin konservatiivihallitus nimitti energiatehokkuuden parantamiseen ja fossiiliriippuvuuden vähentämiseen tähdänneet hankkeet ”viherhumpaksi” ja lopetti ne 2013 – ”cut the green crap,” Cameronin kerrottiin sanoneen. Esimerkiksi lisäeristyksen asennusten määrä putosi päätösten jälkeen jopa 92 % eikä enää siitä noussut. Myös maatuulivoiman, kaikkein halvimman uuden sähköntuotannon, rakentaminen romahti, kun tuet lopetettiin ja markkinaehtoinenkin rakentaminen käytännössä estettiin kaavoitusmuutoksilla.
Lisäeristysten ja maatuulivoiman asennukset Iso-Britanniassa. Kuvien lähde: Carbon Brief
Jo alkuvuodesta laskettiin, että Cameronin päätös lopettaa ”viherhumppa” on tullut maksamaan brittiläisille 2,5 miljardia puntaa vuodessa – kun tämän vuoden energialaskun arveltiin vielä jäävän 2000 puntaan. Cameronin leikkaama ohjelma ei edes ollut kovinkaan kunnianhimoinen, eikä se olisi pelastanut kovilta laskuilta nyt. Sekin olisi silti näkynyt satasia keskimääräisessä laskussa. Ne, jotka olisivat eristäneet talojaan, olisivat säästäneet selvästi enemmän. Jos ohjelmaa olisi lopettamisen sijaan kiihdytetty, säästöä olisi voinut tulla jopa huomattavan paljon enemmän.
Arvioidut säästöt, mikäli 2013 lopetettu ”viherhumppa” olisi jatkunut sellaisenaan. Kunnianhimoisemmat toimet olisivat näkyneet suurempina säästöinä. Kuvan lähde: Carbon Brief
Entä miten muualla Euroopassa hurisee? Useimmat maat ovat joutuneet jo käyttämään kansalaisten tukemiseen suhteessa paljon enemmän veronmaksajan rahaa kuin Suomi. Suomessa tarvitaan uusia tukitoimia, mutta niitä tarvitaan myös muualla Euroopassa. Kokonaisuutena Suomi selviää silti vähällä.
Energiatukien osuus bruttokansantuotteesta. Kuvan lähde: Helsingin Sanomat
Kuten tästäkin kuvaajasta nähdään, fossiilisista luopumisessa ja energiatehokkuudessa – eli parjatussa vihreässä siirtymässä – pidemmällä olevat maat ovat keskimäärin myös selviämässä selvästi vähemmällä tästäkin kriisistä. Ranska on poikkeus sääntöön, osaksi Saksan ja Euroopan yhteisten sähkömarkkinoiden vuoksi, mutta osaksi siksi, koska kaikkien munien laittaminen yhteen koriin ei ole energiaturvallisuudessakaan viisasta. Ydinvoimaan vahvasti satsanneessa Ranskassa realisoitui yksi ydinvoiman riskeistä, kun peräti 12 uudehkoa voimalaa jouduttiin sulkemaan yhtäaikaa korroosio-ongelmien vuoksi. Samaan aikaan Eurooppaa koetellut kuumuus ja kuivuus suorastaan kuivattivat jokia ja lämmittivät niiden vettä niin paljon, että lukuisten muiden jokivettä jäähdytykseen tarvinneiden voimaloiden tehoa jouduttiin alentamaan. Tuotanto onkin 40 prosenttia normaalitasoa alempana, ja tilanteeseen odotetaan helpotusta aikaisintaan marraskuussa.
(Totean tässä kohdassa lukijoille, jotka eivät minua tunne, että olen suorastaan osoittanut mieltä ydinvoiman puolesta sekä Suomessa että Ranskassa, ja kirjoittanut Rauli Partasen kanssa aiheesta kaksi paljon käännettyä kirjaa. Tunnen ydinvoiman edut ja kannatan vahvasti sen lisärakentamista, mutta tosiasiat ovat tosiasioita: ydinvoima ei ole ihmelääke, vaikka siitä voisikin olla paljon apua.)
Ranskan ydinvoimatuotanto 2022 (sininen paksu viiva) verrattuna aikaisempiin vuosiin. Kuvan lähde Lion Hirth, Twitter.
Kokonaisuutena on kuitenkin selvää, että fossiilienergian hinnannousun aiheuttamasta kriisistä selviävät helpoimmalla ne, joilla on vähiten tarvetta fossiilienergialle. Tämä yksinkertainen tosiasia on jostain syystä päässyt lukuisilta suomalaisilta, poliitikkoja myöten, tyystin unohtumaan.
Itsestäänselvyyttä tukevat myös anekdotaaliset havainnot. Todettuani Twitterissä, että toistaiseksi voimassa olleen Ekosähkö-sopimuksemme hinta nousi vain 29,3 senttiin kilowattitunnilta, siinä missä joidenkin muiden yhtiöiden asiakkaat joutuvat pulittamaan jopa yli 60 senttiä, moni muukin ympäristöystävällisempää sähköä ostanut kommentoi hinnankorotusten jääneen paljon pienemmiksi kuin uutisissa.
Talvesta voi silti tulla meilläkin vaikea, etenkin jos säästä tulee kylmä. Talven haasteisiin voidaan kuitenkin vaikuttaa. Suhteellisen pienetkin kulutuksen leikkaukset, kunhan ne ajoitetaan oikein, voivat pudottaa sähkölaskua erittäin paljon. Tämä johtuu siitä, miten sähköpörssi toimii. Sähköpörssissä hinta määräytyy aina kalleimman hetkellisesti tarvittavan tuotantomuodon mukaan. Ajatuksena on ohjata käytön vähentämiseen silloin kun sähköstä on pulaa. (Tämä toimiikin normaalioloissa varsin hyvin.) Tätä kalleinta tuotantoa on yleensä aika vähän. Siksi pienikin leikkaus kulutuksessa silloin kun kulutus on suurinta voi näkyä todella isona pudotuksena sähkön pörssihinnassa. (Helsingin Sanomien tilaajat voivat lukea erinomaisen selostuksen sähköpörssistä täältä.)
Sähkön hintaan tänä talvena voidaan siis vaikuttaa peräti paljon yksinkertaisesti jo sillä, jos voimme siirtämää sähkön huippukulutuksen hetkeä joitain tunteja. Sähkönkulutuksen vähentäminen auttaa vielä enemmän. On myös syytä muistaa, että pörssihinta – joka voi ajoittain nousta todella korkeaksi – ei tarkoita samaa asiaa kuin sähkön keskihinta.
Sen sijaan sähkön hintaan EI voida vaikuttaa käytännössä lainkaan monen vaatimalla keinolla eli keskeyttämällä päästökauppa. Päästöoikeuden osuus sähkön hinnasta on tällä hetkellä vain n. 20 €/MWh (2 c/kWh). Vaikka tämä kustannus puolitettaisiin tai poistettaisiin kokonaan, sähkön hinta ei juurikaan muuttuisi. Tämä ei ole mielipide, vaan matematiikkaa.
Päästökaupan romuttaminen olisi myös isku Suomen teollisuuden kilpailukyvylle. Korkea päästöoikeuksien hinta suosii Suomea, koska tuotamme jo nyt sähkön enimmäkseen vähäpäästöisesti. Mikäli suomalaiset poliitikot nyt myötävaikuttavat päästökaupan jäädyttämiseen tai romuttamiseen, he antavat vapaaehtoisesti kilpailuetua esimerkiksi saksalaiselle teollisuudelle. Vaikka saksalaiset epäilemättä olisivatkin tällaisesta höveliydestä mielissään, en itse pidä hyvänä ideana antaa energiaturvallisuutensa itse rampauttaneille merkittävää kilpailuetua kosmeettisen pienen hinnanalennuksen tai ”viherhumpan” lopettamisen vuoksi.
Päästökaupan romuttamista parempi keino olisi sähköveron laskeminen, mutta senkin vaikutus sähkön hintaan on rajallinen, eikä veroa voida laskea alle nollan. Ainoa oikeasti sähkön hintaan tänä talvena vaikuttava keino onkin kulutuksen vähentäminen ja sen siirtäminen ajallisesti.
Myöskään huutelu ”turve takaisin!” ei tuo kenenkään sähkölaskuun mitään helpotusta. Suomessa ei vain ole voimaloita, jotka voisivat jauhaa enemmän sähköä vaikka turvetta olisi pihat pullollaan. Ne voimalat, jotka turvetta voisivat polttaa, eivät parhaan tietoni mukaan kärsi polttoainepulasta. Vaikka ne kärsisivätkin, turvetta ei myöskään voida enää nostaa lisää täksi talveksi, ja tänäkin kesänä turpeen nostoa rajoitti kaikkea politiikkaa enemmän sää. Vaikka nyt tehtäisiin mitä, turpeesta voisi olla edes teoriassa apua aikaisintaan ensi syksynä – eikä todennäköisesti silloinkaan.
Sähköfutuurimarkkinat, jotka tarjoavat parhaan arvauksen sähkön hintakehityksestä, ennustavat sähkön hinnan tippuvan Suomessa voimakkaasti ensi keväänä. Tuotanto kasvaa sekä Olkiluoto 3:n valmistumisen että tuuli- ja aurinkovoiman lisärakentamisen myötä. Sähkökriisi kannustaa nyt tehokkuuden ja kulutuksen joustavuuden lisäämiseen, ja nämä parannukset jäävät suurimmaksi osaksi pysyviksi. Moni yritys ja kotitalous on jo ostanut esimerkiksi sähkön käyttöä halvan sähkön ajalle automaattisesti siirtäviä järjestelmiä, ja nämä sijoitukset tuottavat hyötyä tästä eteenpäin.
Sähkön toteutunut hinta ja futuurien ennakoima hinta Suomessa. Kuvan lähde: Yle
Asiantuntijoiden viesti on jokseenkin yhtäpitävä. Kuten Ylen haastattelema Fingridin toimitusjohtaja Jukka Ruusunen toteaa,
…sähkön hintakehitys näyttää ”isossa kuvassa” valoisalta. Sähkön tuotannon – etenkin tuulivoiman – rakentaminen on kiihtynyt ja siitä hyötyvät myös sähkönkuluttajat.
– Kaikki lisätuotanto alentaa sähkön hintaa, Ruusunen sanoo.
– Merkittävät investoinnit tuulivoimaan ovat juuri se tie, joka vie meidät edulliseen sähkön hintaan.
Kaiken kaikkiaan voimme todeta, että paljon ja aiheetta parjattu vihreä siirtymä ei ole tämän kriisin syy. Päin vastoin, siirtymän hitaus on merkittävästi kriisin syntyyn myötävaikuttanut tekijä. Nyt siirtymä kuitenkin kiihtyy. Investoinnit fossiilittomaan tuotantoon ja tehokkuuteen kasvavat huomattavasti koko Euroopassa.
Energiakriisejä tulee luultavasti vielä lisää, mutta mitä pidemmälle kestävä siirtymä etenee, sitä vaimeammin ne iskevät. Näin käy ainakin niissä maissa, jotka ottavat siirtymän tosissaan eivätkä kuuntele populistien – eritoten konservatiivien – tyhjää huutelua.
Kuten aiemmin kirjoitin, siirtymä olisi Suomelle suorastaan mahdollisuus rakentaa esimerkiksi mineraali- ja kemianteollisuuden keskittymä edullisen vähäpäästöisen sähkön ja vedyn tuotannon sekä maamme runsaiden biomassa- ja mineraalivarojen hyödyntämiseen. Suomella olisi tässä pelissä harvinaisen hyvät kortit, mutta vihreän siirtymän jarruttelu tarkoittaisi, että jättäisimme ne vapaaehtoisesti pelaamatta, ja antaisimme voittomahdollisuudet jollekin muulle. Pahimmassa tapauksessa ideologinen, tosiasioista piittaamaton vihreän siirtymän vastustus voisi johtaa Suomen taantumiseen alkutuotantotaloudeksi, käytännössä suuryhtiöiden siirtomaaksi, joka tuottaisi halpaa sähköä, vetyä, mineraaleja ja sellua muiden maiden jalostettavaksi.
Lopuksi on vielä todettava, että vaikka tällä pilvellä on hopeareunus, niin talvesta voi tulla vaikea. Hallituksen tulee tukea etenkin vähemmän maksukykyisiä, ja uskon että näin tehdäänkin. Olemme toistaiseksi selvinneet kriisistä vähällä, kiitos jo pitkällä olleen siirtymän pois fossiilisista. Siksi meillä on vielä käyttämättä monta sellaista temppua, mitkä esimerkiksi Iso-Britanniassa on jouduttu jo pelaamaan.
Olemme teollisuus- ja taloushistorian taitekohdassa, kenties suurimmassa sitten teollisen vallankumouksen. Ukrainan sodan aiheuttama energiakriisi, yhdessä voimistuvan ympäristöllisen kestävyyskriisin kanssa, jakaa nyt maailmantalouden pelikortit uudelleen. Etenkin riippuvuus fossiilisesta energiasta kuten maakaasusta on nyt paljastanut yhden monista kääntöpuolistaan, tehtaiden sulkeutuessa ympäri Eurooppaa. Kriisi on kuitenkin aina myös mahdollisuus. Suomella olisi nyt erinomaiset edellytykset voittaa isosti ja saada maahan paljon korkean lisäarvon tuotantoa esimerkiksi Saksan kärsiessä. Mutta se vaatii panostuksia.
Suomella on monia vahvuuksia. Vain muutamia esimerkkejä mainitakseni, meillä on erinomaista osaamista ja ylipäätään korkealle koulutettu väestö. Meillä on jo melko vähäpäästöistä ja fossiilisista riippumatonta energiantuotantoa, ja lisää on rakenteilla. Meillä on jäähdytysvettä, ja niin viileä ilmasto, että jäähdytyksen tarve on vähäisempää. Meillä on kotimaisia mineraaliesiintymiä. Meillä on biomassaa.
Fysikaalisista syistä on selvää, että tulevaisuuden valmistava teollisuus tulee perustumaan sähkön, vedyn, syntetisoitujen lähtöaineiden (mm. ammoniakki, metanoli), kestävästi kasvatetun biomassan ja kohtuudella kaivettujen mineraalien käyttöön. Suomella, ja yleisemmin Pohjoismailla, olisi erinomaiset edellytykset tarjota kaikkea näitä. Voisimme esimerkiksi pyrkiä houkuttelemaan kemian teollisuutta puhtaalla vetytuotannolla ja rakentaa aidosti kestävää biotaloutta. Voisimme myös pyrkiä kehittämään omaa osaamista mineraaliteollisuudessa, jotta mahdollisimman suuri osa maamme ainutkertaisten kansallisaarteiden arvosta jäisi hyödyttämään Suomea, suomalaisia ja suomalaista teollisuutta – kuten Outokummun kupariesiintymän ympärille koko suomalaista metalliteollisuutta kohottaneen osaamiskeskittymän jääräpäisesti rakentanut vuorineuvos Eero Mäkinenaikanaan johtoajatuksensa tiivisti.
Suuria voittoja ei kuitenkaan voida saada, ellemme ole valmiita ottamaan lainkaan riskejä. Suomen kortit ovat nyt erittäin hyvät, paremmat kuin lähes millään muulla Euroopan maalla. Ne pitää kuitenkin uskaltaa pelata. Tämä tarkoittaa rohkeaa teollisuuspolitiikkaa ja valtion väliintuloa. Riskinotto puolestaan tarkoittaa, että osa riskeistä realisoituu, ja osa hankkeista epäonnistuu.
Mikäli poliitikot nyt pelkäävät esimerkiksi velanottoa tai epäonnistumisista seuraavia kohuja niin paljon, että kieltäytyvät sijoittamasta tulevaisuuteen, Suomen tulevaisuus voi olla synkkä. Tuotannon lisäarvon kasvattaminen on vaikeaa; ajautuminen matalan lisäarvon alkutuotantoon onnistuu tekemättä mitään. On olemassa todellinen vaara, että Suomi ajautuu de facto siirtomaaksi, tuottamaan muihin maihin sijoittuneelle ja niissä lisäarvoa tuottavalle teollisuudelle edullisia raaka-aineita kuten sähköä, vetyä, puuta ja mineraaleja. Sellaisessakin Suomessa varmasti elettäisiin, mutta siirtomaiden osa on aina ollut karu. Pyrinnöt kasvattaa elintasoa tai edes säilyttää nykyinen elintaso johtaisivat lähes varmasti kiihtyvään luonnonvarojen riistoon – ja romahdukseen, kun seinä ennemmin tai myöhemmin tulisi vastaan.
Rohkea teollisuuspolitiikka ei tarkoita teollisuuden summittaista tukemista tai teollisuuden edustajien kaikkien toiveiden täyttämistä. Meneillään oleva suuri murros, kenties suurin murros sitten teollisen vallankumouksen, tarkoittaa väistämättä joidenkin olemassaolevien alojen kutistumista ja alasajoa. Toimialat, jotka ovat olemassa vain koska esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden tai puun hinta ei vastaa käytöstä aiheutuneiden vahinkojen kustannuksia, tulevat väistämättä kuolemaan. Näitä aloja ei pidä tekohengittää veronmaksajan kukkaroilla, vaikka kuinka moni populisti sitä vaatisi. Sen sijaan on huolehdittava siitä, että niillä työskentelevät ihmiset ovat turvassa ja siirtymä on myös heille oikeudenmukainen.
Uuteen tulee sijoittaa rohkeasti, hyväksyen tosiasiaksi, että kenties jopa suurin osa sijoituksista tulee epäonnistumaan – ainakin lyhyellä tähtäimellä. Sijoituksissa tulee painottaa aloja, joilla on tosiasialliset mahdollisuudet menestyä maailmassa, jonka tuotanto perustuu yllämainittuihin energian ja raaka-aineiden lähteisiin. Apuna arvioinnissa tulee käyttää luonnontieteellisin ja teknis-taloudellisin perustein tehtyjä laskelmia esimerkiksi kulutuksen suhteesta tuotettuun lisäarvoon. Poliitikot yksin eivät todennäköisesti osaa tehdä parhaita ratkaisuja, mutta yhteistyö esimerkiksi isänmaan edun henkilökohtaisen hyödyn edelle asettavien teollisuuden edustajien kanssa voi auttaa kehittämään hyviä strategioita. Tarvitsemme nyt kymmeniä tai satoja uusia Eero Mäkisiä, rautaisia osaajia joiden ohjenuorana on maamme aarteiden käyttäminen kestävästi meitä kaikkia reilusti ja oikeudenmukaisesti hyödyttävillä tavoilla.
En ole itse teollisuuden johtohahmo enkä poliitikko, mutta jos vain voin jotenkin auttaa ja kasvattaa todennäköisyyttä, että Suomen asukkaat voittavat tulevassa siirtymässä, olen valmis auttamaan kaikkia aiheesta kiinnostuneita, olitte sitten politiikasta muuten kanssani mitä mieltä tahansa.
Olen myös tehnyt yhden väitöskirjan Suomen teollisuuden historiasta. Siksi tiedän, että sata vuotta sitten päättäväinen, oman osaamisen kasvattamiseen luottanut aktivismi esti erään kansallisaarteen myynnin halpaan hintaan ulkomaille, ja sen sijaan loi sen ympärille kotimaisen osaamiskeskittymän, jonka kokonaisarvoa on hankala mitata. Mainittakoon kuitenkin, että jos Outokumpu ei olisi pysynyt kotimaisissa käsissä, esimerkiksi kaivostekniikan vientiä ei Suomessa todennäköisesti olisi juuri lainkaan, eikä esimerkiksi eräskään Nokia Electronics olisi voinut aloittaa liiketoimintaansa tekemällä kaapeleita Outokummun kaivamasta ja laadukkaaksi sähkökupariksi jalostamasta malmista.
Mikään luonnonlaki ei estä meitä toimimasta samoin kuin sata vuotta sitten, kasvattaen Suomesta lisäarvon tuottajan raaka-aineiden viejän sijaan. Osa yrityksistä tulee epäonnistumaan, mutta näillä korteilla on hyvin epätodennäköistä, että kaikki epäonnistuisivat. Nyt olisi aika mennä ”all in.”
Puolustusvoimat on hankkimassa keskeisen tärkeää asejärjestelmää maasta, jonka intresseissä on lisääntyvästi Venäjän myötäily. On olemassa todellinen riski siitä, että tämä vaarantaisi tosipaikassa suomalaisten turvallisuuden. On myös hyviä syitä epäillä, että hankintaa suunnitelleet eivät ole ottaneet riskiä niin vakavasti kuin se pitäisi ottaa. Kansanedustajien tulisi kysyä aiheesta paljon tiukempia kysymyksiä; seuraavassa esitän muutamia esimerkkejä.
Ensin kuitenkin hieman taustaa. Puolustusvoimien ITSUKO-hankkeen tarkoituksena on hankkia korkealle ulottuva ilmatorjuntaohjusjärjestelmä. Kyseessä on puolustuksellisesti tärkeä ja vähintäänkin miljardiluokan hankinta, jonka käyttöikä tulee olemaan luultavasti noin 30 vuotta tai enemmänkin. Jotta järjestelmä pysyy käyttökunnossa, se tulee tarvitsemaan jatkuvaa huoltoa, päivityksiä ja uusia komponentteja vanhenevien tilalle. Esimerkiksi ilmatorjuntaohjusten elinkaari on tyypillisesti n. 10-20 vuotta, jonka jälkeen mm. rakettimoottorien vanheneminen tekee niistä suorastaan vaarallisia laukaista. Koko järjestelmää on myös päivitettävä jatkuvasti vastaamaan esimerkiksi Venäjän käyttämien häirintäjärjestelmien kehitystä. Lisäksi Suomen asehankinnoille on tyypillistä, että sekä järjestelmiä että ampumatarvikkeita hankitaan vähemmän kuin sodan ajan tarpeeksi arvioidaan, oletuksen ollessa, että kumpiakin voidaan hankkia lisää mikäli uhkatilanne pahenee. Koska kyseessä on huipputekninen järjestelmä jonka toimivuus riippuu suuresti käyttäjien osaamisesta, järjestelmän korvaaminen toisella kriisin sattuessa olisi vaikeaa, jopa vaarallista.
Asejärjestelmän tärkeys huomioiden huoltovarmuuden olisi oltava hankinnassa jopa suorituskykyä tärkeämpi kriteeri. Puolustusvoimien alustavan arvion mukaan sopivia järjestelmiä tarjoaa viisi valmistajaa, joista kaksi oli Israelista, ja yksi Saksasta, Norjasta ja Britanniasta kustakin. Jatkoon pääsivät kuitenkin vain kaksi israelilaista yritystä.
Suomi on tehnyt asekauppaa Israelin kanssa jo pitkään. Tämä on voinut osaltaan vääristää käsityksiä siitä, miten Israelin politiikka on kehittynyt etenkin viime vuosikymmenten aikana. Israel on jatkanut kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laitonta miehitystään ja siirtokuntien rakentamista palestiinalaisalueille. Siitä on myös tullut entistä leimallisemmin rotusortoa palestiinalaisia kohtaan harjoittava valtio, siinä määrin, että jopa kannanotoissaan tavallisesti varovainen Human Rights Watch ilmoitti 2021 pitävänsä Israelia apartheid-valtiona. Samaan tulokseen ovat päätyneet myös Amnesty ja jopa Israelin entinen oikeusministeri ja korkeimman oikeuden tuomari Michael Benyair.
Samaan aikaan palestiinalaisten ääni on päässyt kuuluville kansainvälisessä mediassa entistä paremmin. Viimeistään vuoden 2014 sota Gazan kaistalla osoitti, että Israelin aiemmin erinomainen kyky hallita tiedonvälityksen narratiivia oli murtunut. Kriitiikkiä Israelia kohtaan esitettiin jopa jokseenkin täysin kritiikittömästi Israelia pitkään tukeneen Yhdysvaltojen poliittisen eliitin taholta. Koska palestiinalaisalueiden laiton miehitys ja miehitettyjen alistaminen enintäänkin toisen luokan kansalaisiksi on niin ilmiselvästi väärin, seurauksena on pikku hiljaa ollut aiemmin länsimaiden lähes varauksetonta tukea nauttineen Israelin kasvava eristyminen demokratioista.
Kuten aiempien apartheid-valtioiden Rhodesian ja Etelä-Afrikan, myös Israelin ulkopolitiikka on siksi hitaasti kääntynyt kohti niitä valtioita, jotka eivät välitä ihmisoikeuksien toteutumisesta. Yksi nykypäivänä ilmeisistä liittolaisista tällaisille regiimeille on Venäjä. Israelin tapauksessa kääntymistä Venäjän suuntaan selittää sekin, että Venäjältä ja entisestä Neuvostoliitosta muuttaneet juutalaiset ovat merkittävä ryhmittymä: noin 15 prosenttia Israelin kansalaisista puhuu venäjää. Toinen syy Venäjä-mieliseen ulkopolitiikkaan on Venäjän rooli Syyrian sodassa, ja tästä seuraavat komplikaatiot Israelin tavoitteille. Israelin ja Venäjän aseteollisuuden yrityksillä on myös merkittävää yhteistyötä. Israel onkin ollut Venäjälle yksi tärkeimmistä länsimaisen aseteknologian lähteistä.
Ottaen huomioon mihin tarkoitukseen Suomi on aseita hankkimassa, tämän kehityksen tulisi soittaa paljon enemmän hälytyskelloja kuin se on tähän saakka soittanut. Kyse ei ole niinkään edes toteutuneista tapahtumista, kuin selvästä trendistä: lyhyesti,
Israelin ajautuminen kauppasaartoon Etelä-Afrikan apartheid-regiimin tavoin on todellinen mahdollisuus, ja riskin realisoitumisen vaara ilmatorjuntaohjusten käyttöiän aikana on merkittävä, ja
Vaikka näin ei kävisi, Israelin lähentyvät suhteet diktatuurien kanssa herättävät kysymyksen, kuinka sitoutunut Israel olisi tosipaikassa tukemaan Suomen puolustustaistelua Venäjää vastaan.
Täysin kuviteltavissa oleviin skenaarioihin kuuluu jopa se, että Israel toimittaisi, tai yhteistyön kautta vahingossa vuotaisi, Venäjän asevoimille tiedot siitä, miten ohjusjärjestelmä voitaisiin tehdä esimerkiksi häirinnällä käyttökelvottomaksi.
”Maariskin” toteutuminen aliarvioidaan säännöllisesti; vielä muutama vuosi sitten asiantuntijat olivat lähes liikuttavan yksimielisiä siitä, että bisneksen teko Venäjällä tulee jatkumaan normaalisti. On syytä epäillä, että maariskiä aliarvioidaan nytkin.
Kansanedustajien ja erityisesti Puolustusvaliokunnan jäsenten tulisi siksi perata nyt erittäin tarkasti ne perusteet, millä Puolustusvoimat ovat päätyneet ehdottamaan juuri israelilaisten asejärjestelmien hankintaa. Heidän tulisi osata kysyä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:
Miten pitkä ostettavan järjestelmän elinkaari tulee olemaan,
Miten pitkä järjestelmän kriittisten komponenttien kuten ohjusten elinikä on,
Kuinka paljon ostettava asejärjestelmä vaatii huoltoa ja päivityksiä pysyäkseen uskottavana pelotteena sen elinkaaren ajan,
Miten paljon ampumatarvikkeita ja kriittisiä varaosia aiotaan hankkia nyt, ja kuinka paljon luotetaan siihen, että näitä saadaan tarvittaessa lisää,
Miten järjestelmän suorituskykyyn vaikuttaisi se, jos sen toimittaja ei kykene tai halua toimittaa päivityksiä ja huoltoa,
Kuinka kauan vaihtoehtoisen järjestelmän hankinta, sen kouluttaminen ja integroiminen sekä Puolustusvoimien tietojärjestelmiin että taktiikkaan kestäisi, ja mitä se maksaisi,
Miten suuri suorituskyky- tai hintaero israelilaisilla järjestelmillä on verrattuna esimerkiksi norjalaisiin,
Miksi Ruotsi valitsi vastaavaan tehtävään yhdysvaltalaiset Patriot-ohjukset.
Yksi Ukrainan sodan huvittavia ja odotettavissa olleita seurauksia on se, miten nopeasti aiemmin suomettumista kritisoineet ovat ryhtyneet vaatimaan vapaan keskustelun hiljentämistä Kremlin reaktioiden pelossa. Onneksi tällä kertaa Suomi on hakemassa liittolaisia: ilman turvallista selkänojaa, suomettuminen 2.0 olisi vain ajan kysymys.
Kirjoitin itse jo ennen sodan syttymistä kannattavani Suomen NATO-jäsenyyttä osaksi siksi, koska liittoutumattoman Suomen uhkana olisi suomettumisen uusi tuleminen. Liittouman ulkopuolella Suomen tulisi myötäillä entistä varovaisemmin Kremlin näkökantoja. Koska Kremliä hallitsee fasistinen juntta, myös Suomessa autokraattinen laitaoikeisto ja heidän myötäjuoksijansa saisivat väistämättä enemmän vaikutusvaltaa, kun heidän kriitikkonsa vaiennettaisiin ”ulkopoliittisista” tai, suomettumisen 1.0 aikaista kiertoilmaisua käyttääkseni, ”yleisistä syistä.”
Laitaoikeiston ja heidän myötäjuoksijoidensa reaktioissa ei tietenkään ole mitään yllättävää. Varsinkin aiemmin Putiniin hyvinkin ymmärtäväisesti suhtautuneella laitaoikeistolla, jotka Moskovan pääesikunta laskee ”strategiseksi kumppaniksi” myyräntyössä Euroopan Unionia, länttä ja demokratiaa vastaan, on ollut kiire peittää jälkensä ja suunnata huomio muualle. He myös täydellisen odotettavasti käyttävät kaikki tilaisuudet mustamaalata vastustajiaan. Mitä väliä sillä, että mm. ihmisoikeuksia ja ympäristökysymyksiä vuosikaudet korostaneet äärioikeiston kriitikot ovat yrittäneet saada Suomen lopettamaan venäläisen energian tuonnin jo ajat sitten, tai että he ovat kritisoineet Putinia ja hänen diktatuuriaan silloinkin, kun poliittinen oikeisto olisi halunnut vain tehdä bisnestä kenenkään häiritsemättä?
Huolestuttavampaa, joskaan ei kovinkaan yllättävää, on se, miten helposti monet ”tolkun ihmiset” ovat olleet hyppäämässä samaan kelkkaan. Näemmekin nyt pikakelauksena saman prosessin, mikä aikoinaan johti suomettumiseen 1.0.
Tosiasiassa on niin, että Kremlin propaganda natseista ja fasisteista on suunnattu ensi sijassa kotimaiselle yleisölle. Tosiasiassa on niin, että tällä propagandalla ei ole juuri minkäänlaista yhteyttä tosiasioihin: kotimaan kulutukseen suunnatussa Ruotsin vastaisessa kampanjassa esitettiin juuri lastenkirjailija Astrid Lindgren natsina. Suomessa jos missä tulisi ymmärtää, että mikäli Kreml haluaa hyökätä, se keksii tekosyyt: tämän olisi pitänyt tulla selväksi jo Mainilan laukauksista. Tätä kirjoittaessa Kremlin propaganda esittää jo Ukrainan käyttävän mustaa magiaa puolustautuakseen, mutta moni keskitien kulkija näyttää silti uskovan, että jos vain emme puhuisi fasismista tai uusnatseista Suomessa, Kreml ei voisi tänne hyökätä.
Hiljentämällä jopa fasismia tutkivien käymä julkinen keskustelu suomalaisen äärioikeiston toiminnasta ja yhteyksistä jopa uusnatseihin ei vaikutettaisi mitenkään Kremlin syihin vahingoittaa Suomea. Sillä saavutettaisiin vain äärioikeiston vahvistuminen: mitä vähemmän esimerkiksi Perussuomalaisten lukuisista hyvin dokumentoiduista yhteyksistä vaikkapa Putinin asiaa nykyisin ajavaan uusnatsiliikkeeseen puhutaan, sitä useampi pitää Perussuomalaisia ihan vain puolueena muiden joukossa. (Oma mielipiteeni on, että Perussuomalaisten tulee tehdä erittäin paljon nykyistä selvempi pesäero uusnatseihin, fasisteihin ja rasisteihin, jos he haluavat joskus tulla kohdelluksi ”normaalina” puolueena.)
Onneksi nyt näyttää siltä, että Suomesta tulee suhteellisen nopealla aikataululla NATOn jäsen. Turvallisuusselkänoja toivottavasti tarkoittaa, ettemme enää joudu rajoittamaan sananvapauttamme Kremlin pelossa, yhden poliittisen suunnan hyödyksi.
Sen jälkeen kun aloitimme hankkeen alkuvuonna 2020, kansainväliset tapahtumat ovat nyt monelta osin marssineet tutkimusprojektimme ohi, ja muutos etenkin energiasektorilla on nopeaa. Uskon siksi tulosten lanseeraamisen näin blogimuodossa olevan yleisesti ottaen hyödyllisempää kuin tutkimusraporttien arviointisyklin odottelu ja havaintojen julkistaminen vasta sitten. Näin toimimalla uskon myös kykeneväni kirjoittamaan parempia julkaisuja :).
Tämä ensimmäinen teksti tarkastelee Suomen tilannetta kokonaisuutena, perustuen tuoreeseen GTK:n ja BIOS-tutkimusryhmän laatimaan katsaukseen, jonka tekemisessä olin pintapuolisesti mukana. Raportissa tarkastellaan kuuden skenaarion avulla, varovaisia oletuksia tehden, mitä fossiilisista polttoaineista luopuminen viimeisen “normaalin” vuoden (2019) kulutuksen perusteella vaatisi. Tuolloin kulutimme niinsanotussa primäärienergiassa eli vastaavassa lämpöarvossa mitattuna 305,6 terawattituntia (TWh) energiaa, jakautuen seuraavasti:
Öljyä ja öljytuotteita 35,5 % (108,3 TWh)
Ydinenergiaa 18,2 % (55,6 TWh, huomaa että tässä laskelmassa on muutettu ydinsähkö vastaavaksi lämpöarvoksi. Sähkönä mitaten kulutus oli 22,9 TWh.)
Vesivoimaa (sähköä) 10 % (30,6 TWh, jälleen muutettuna lämpöarvoksi)
Maakaasua 6,4 % (19,4 TWh).
Näistä polttoaineista tuotimme ennen kaikkea kolmea asiaa: sähköä, lämpöä (suoraan polttamalla, ja sähkölämmityksellä sekä sähköllä toimivilla lämpöpumpuilla), ja liikevoimaa. Kun haluamme korvata fossiiliset polttoaineet, meidän on siis kyettävä tuottamaan riittävä määrä näitä välihyödykkeitä ilman fossiilisten polttamista. Tarkastelen seuraavaksi, mitä vaadittaisiin, mikäli haluaisimme säilyttää vuoden 2019 energiankulutustason. Huomautan, että saman tai paremmankin elintason säilyttäminen ei mitä todennäköisimmin vaadi läheskään näin suurta energiankulutusta (kts. esim. Millward-Hopkins ym. 2020).
Sähkö
Sähköntuotannon osalta olemme jo suhteellisen pitkällä. Vuonna 2019 kulutettiin sähköenergiaa noin 86 TWh, josta
Teollisuudessa yhteensä 40,28 TWh, josta
Metsäteollisuudessa 19,23, josta omaa jätevirtoihin perustuvaa tuotantoa n. 9 TWh
Metalliteollisuudessa 8,96
Kemianteollisuudessa 6,89
Muussa teollisuudessa 5,2 TWh
Kodeissa ja maatiloilla 24,02 TWh
Palveluissa ja julkisella sektorilla 18,7 TWh
Siirto- ja muihin häviöihin 3,06 TWh.
Mikäli haluamme korvata myös tuonnin, tarvitsemme yllämainittujen lisäksi 20,04 TWh uutta tuotantoa.
Raportissa (Michaux ym. 2022) arvioitiin, että mikäli nykyinen kulutus halutaan ylläpitää samalla kun koko talous dekarbonisoidaan sähköistämällä, sähkön varastointikapasiteettia tarvittaisiin enintään n. 13,11 TWh – riittävästi kattamaan raportin skenaariossa 1 arvioidun tuulisähkökannan puskuroinnin neljän viikon ajaksi. Lukuun on syytä suhtautua suuntaa-antavana, sillä varsinaista sähköjärjestelmän mallinnusta ei raportissa tehty. Todellisuudessa tarvittavan energiavaraston koko tullee olemaan tätä pienempi.
Lämpö
Myös lämpö tuotetaan suurelta osin fossiilivapaasti. Sitä käytettiin vuonna 2019 seuraavasti:
Teollisuus tuotti lämpöä 55,4 TWh, josta 10.29 TWh tuotettiin fossiilisilla ja turpeella
Kaukolämpöä tuotettiin 38,1 TWh, josta 18.9 TWh fossiilisilla ja turpeella
Kotitaloudet tuottivat 17,7 TWh lämpöä (poislukien lämpöpumput ja passiivinen lämmitys), josta n. 3,4 TWh fossiilisilla, pääasiassa kevyellä polttoöljyllä ja pienellä määrällä maakaasua; vertailun vuoksi, puun pienkäytöllä (takat, uunit, kiukaat, yksityisasuntojen pellettikattilat) tuotettiin n. 14,3 TWh.
Yhteensä lämpöä tarvittiin (lämpöpumput poislukien) siis noin 111,7 TWh, josta noin 32,5 TWh fossiilisilla ja turpeella. Vuonna 2019 Suomessa oli noin 975 000 pientä (alle 26 kW) lämpöpumppua ja noin 8700 suurta lämpöpumppua; pienet lämpöpumput tuottivat noin 10,42 TWh ja suuret noin 1,62 TWh lämpöä. Lisäksi kaukolämpöä tuotettiin lämpöpumpuilla n. 3,4 TWh. (Ohrling ym. 2020)
Karkeasti voidaan sanoa, että mikäli kaikki asuin- ja liikehuoneistojen fossiilisiin perustuva lämmitys haluttaisiin hoitaa lämpöpumpuilla, uusia lämpöpumppuja tarvittaisiin noin 1…1,2 miljoonaa kappaletta (1 145 000). Tämä on kunnianhimoinen, mutta ei missään nimessä mahdoton tavoite. Lämpöpumput ovat myös taloudellisesti järkevä ratkaisu (kts. esim. Baldino ym. 2021, s. 12) Teollisuuden lämmöntarpeista osa voidaan tyydyttää suurilla lämpöpumpuilla, mutta korkeampia lämpötiloja varten tarvitaan esimerkiksi sähkölämmitystä tai elektrolyysillä tuotetun vedyn, vedystä tehdyn synteettisen metaanin, tai biomassapohjaisten polttoaineiden polttamista.
Liikenne
Jäljelle jääkin kenties vaikein osuus: liikenne. Tätä kirjoittaessa näyttää vahvasti siltä, että akkukäyttöinen sähköauto tulee 2030-luvulle tultaessa olemaan hallitseva käyttövoima kaikissa henkilöautoluokissa ja todennäköisesti myös pakettiautoissa. Tämä johtuu paitsi polttoaineiden hinnan noususta, myös siitä, että sähköinen voimalinja on mekaanisesti merkittävästi yksinkertaisempi kuin mikään polttoaineiden liikutteluun perustuva voimalinja. Niinpä sähkövoimalinjan valmistaminen sarjatuotantona tulee mitä todennäköisimmin olemaan halvempaa, aivan samaan tapaan kuin kvartsikellon rakentaminen on paljon halvempaa kuin mekaanisen rannekellon. Varsinkin kun samaan aikaan kiristyvät päästönormit huomioidaan, polttomoottoriautoista on tulossa kalliimpia samaan aikaan kun sähköautoista tulee halvempia. Useissa arvioissa ennustetaankin täyssähköisten henkilöautojen olevan ostohinnaltaan halvimpia uusia henkilöautoja kaikissa hintaluokissa jo selvästi ennen vuotta 2030. Tästä syystä mm. Volkswagen, Renault, Ford, Opel, Fiat, Peugeot, Volvo, Alfa Romeo, DS, Lancia, Porsche, ja Jaguar ovat jo ilmoittaneet lopettavansa polttomoottoriautojen valmistuksen viimeistään vuoteen 2035 mennessä. Ilman erillisiä politiikkatoimiakin arviolta 55 prosenttia kaikista maailmassa myydyistä uusista henkilöautoista tulee olemaan täyssähköisiä jo vuonna 2030 (ICCT 2022).
Raskaammassa kalustossa tilanne on epäselvempi, ja niin kaasukäyttöiset polttomoottoriautot kuin vetypolttokennot voivat pitää pintansa pitkään. Joissain erikoistarkoituksissa tällaiset voimalinjat tulevat todennäköisesti säilymään vuosikymmeniä. On kuitenkin täysin mahdollista, että akkujen ja latausmenetelmien (esim. ajon aikana lataus) kehitys johtaa täyssähköisen voimalinjan yllättävänkin hyvään ja ennakoitua nopeampaan menestykseen myös raskaammissa ajoneuvoissa.
Raporttiin sisältyy alustava laskelma siitä, mitä tarvittaisiin Suomen liikenteen fossiiliriippuvuuden lopettamiseen. Olettaen, yksinkertaisuuden vuoksi, että kaikki henkilö- ja pakettiautot sekä linja-autot olisivat sähköisiä ja kaikki kuorma-autot toimisivat vetypolttokennoilla, fossiilisten liikennepolttoaineiden korvaaminen vaatisi yllä mainittujen lisäksi uutta sähköntuotantoa noin 30 TWh/a, josta hieman alle puolet täyssähköisten autojen lataamiseen ja hieman yli puolet polttokennoautojen tarvitseman vedyn tuottamiseen elektrolyysillä vedestä. Elektrolyysireitin ongelmana on se, että sekä elektrolyysivety että polttokennoajoneuvot ovat vielä toistaiseksi kalliita. Etenkin elektrolyysillä tuotetun vedyn hinta on kuitenkin nopeassa laskussa tekniikan kehittyessä ja sarjavalmistuksen päästessä vauhtiin.
Liikenteen sähköistäminen olisi pitkällä tähtäimellä huomattavasti järkevämpää kuin yritykset tuottaa polttonesteitä biomassasta. Suomessa 2019 käytetyn bensiinin ja dieselin korvaaminen täysimääräisesti biopolttoaineilla vaatisi hakkuiden lisäämistä yli 40 miljoonalla kuutiometrillä vuosittain, kun arvio hakkuiden kestävästä enimmäismäärästä yhteensä on noin 83 miljoonaa kuutiometriä. Biopolttoaineiden tuottaminen vaatii biomassan lisäksi myös merkittävän määrän sähköä: lähtöaineesta ja prosessista riippuen jokainen terawattitunti tuotettua biopolttoainetta vaatii jopa 2 TWh sähköä.
Olisikin yksinkertaisempaa ja mitä todennäköisimmin halvempaa ohittaa tällaiset energiaa, rahaa ja raaka-aineita haaskaavat välivaiheet ja siirtyä täyssähköiseen liikenteeseen kaikkialla missä se on vain suinkin mahdollista. Biopolttoaineita tullaan todennäköisesti kuitenkin tarvitsemaan mm. lentokoneiden ja mahdollisesti laivojen polttoaineeksi; jälkimmäiseen käyttöön on EU:ssa suunniteltu myös elektrolyysillä tuotetusta vedystä tehtyä ammoniakkia, joka olisi nestemäisiä biopolttoaineita selvästi edullisempaa.
Biokaasusta voidaan puolestaan odottaa jonkin verran apua liikenteen ja erityisesti raskaamman ja maatalouskaluston fossiiliriippuvuuden vähentämiseen. Optimististen arvioiden mukaan biokaasua voitaisiin tuottaa Suomessa ehkäpä noin 15 TWh, jolla voitaisiin kattaa ehkä noin 30 prosenttia nykyisestä bensiinin (n. 17,2 TWh) ja dieselin (n. 31,15 TWh) yhteiskulutuksesta. Maaliikenteessä käytettyä kaasua ei kuitenkaan voitaisi käyttää esim. laivojen polttoaineeksi tai sähkön tuotantoon aikoina jolloin esim. tuulivoimasta on pulaa.
Koko fossiilisen energiajärjestelmän korvaaminen liikenteessä on mitä todennäköisimmin niin vaikeaa ja kallista, että täydellistä korvaamista järkevämpi ratkaisu olisi pyrkiä vähentämään liikkumisen ja erityisesti autoilun ja lentämisen tarvetta aina kun se vain on mahdollista. Pyöräilyn, sähköpyöräilyn ja muun kevyen liikenteen edistäminen, julkisen liikenteen kehittäminen, etätyöskentelyn helpottaminen ja yhdyskuntarakenteen tiivistäminen ovat vähintään yhtä tärkeitä toimenpiteitä kuin korvikkeiden valmistaminen.
Näiden lisäksi fossiilisia polttoaineita käytetään kemianteollisuuden raaka-aineena ja, erityisesti, typpilannoitteiden raaka-aineina. Näiden raaka-aineiden korvaaminen on oma, erillinen haasteensa. Kemianteollisuuden raaka-aineista suurin osa voidaan pidemmällä tähtäimellä todennäköisesti korvata eri yhdistelmillä elektrolyysillä tuotettua vetyä ja biomassasta peräisin olevia jalosteita. Typpilannoitetta voidaan tuottaa esimerkiksi elektrolyysillä tuotettua vetyä käyttäen tai apilanurmesta, kuten hyvinkääläisellä Palopuron tilalla (Vairimaa 2020). Vallitseva maatalousjärjestelmä ei kuitenkaan kokonaisuutena ole kestävällä pohjalla esimerkiksi fosforiesiintymien hupenemisen ja viljelysmaan tuhoutumisen myötä. Täydellistä korvaamista todennäköisesti parempi, halvempi ja luotettavampi ratkaisu on siirtyminen vähemmän fossiilisperäisiä syötteitä vaativaan, nykyistä kasvispainotteisempaan maatalousjärjestelmään.
Yhteenveto
Suomen energiaitsenäisyyden saavuttaminen vaatii kokonaisuutena vähäpäästöisen sähköntuotannon lisäämistä Olkiluoto 3:n käynnistymisen jälkeen karkeasti sanoen vähintään noin 50 TWh, todennäköisesti enemmänkin kun teollisuuden tarpeet huomioidaan. Myös siirtoyhteyksiä muihin EU-maihin ja erityisesti samaan sähköverkkoon kuuluviin Nordpool-maihin on kehitettävä. Samaan aikaan fossiilivapaata lämmöntuotantoa on lisättävä yhteensä noin 33 TWh, tai lämmön tarvetta on mm. eristyksiä parantamalla vähennettävä vastaavasti. Kaukolämmön tuotanto on suurin yksittäinen ongelma, sillä fossiiliset polttoaineet vastasivat noin 18,9 TWh tuotannosta vuonna 2019. Teollisuuden lämmöntuotannosta fossiilisilla tehtiin noin 10,3 TWh. Kaukolämmön korvaaminen ja täydentäminen mm. lämpöpumpuilla ja ylijäävää tuulisähköä hyödyntävillä sähkökattiloilla ja lämpövarastoilla on teknisesti suhteellisen suoraviivaista, mutta teollisuuden tarvitsemien korkeiden lämpötilojen tuottaminen tulee vaatimaan myös polttoaineiden käyttöä. Näiden polttoaineiden ja liikenteessä tarvittavan vedyn ja metaanin tuottamiseksi on ryhdyttävä rakentamaan vedyn, biokaasun ja synteettisen metaanin tuotantoon, varastointiin ja jakeluun sopivaa infrastruktuuria. Olemassaoleva maakaasuverkosto kelpaa sellaisenaan metaanin ja biokaasun jakeluun. Näihin kaasuihin voidaan syöttää lisäksi pieniä määriä (n. 5 %) vetyä. Elektrolyysillä tuotetun vedyn ja biokaasun tuotantoa on ryhdyttävä tukemaan voimaperäisesti vastaavanlaisilla tukiaisilla joilla tuulivoimateollisuus saatiin rakennettua.
Tarvittava rakennusprojekti on suuri, mutta täysin tehtävissä. Mikäli sähköntuotannon lisäys tehtäisiin yksinomaan halvimmalla tavalla eli tuulivoimalla, tarvittaisiin vähintään noin 2 600 (todennäköisemmin yli 3000) uutta 6 megawatin tuuliturbiinia olemassa olevan noin 1000 tuuliturbiinin lisäksi. Kokonaismäärä on pieni verrattuna esimerkiksi maantieteellisesti samankokoisen Saksan jo yli 28 230 maalle ja 1501 merelle rakennettuun tuuliturbiiniin (BWE 2021).
Todennäköisesti merkittävin pullonkaula tuulivoiman rakentamisessa on hankekehityksen hallitsevien toimijoiden vähäisyys. Siirtymä uusiutuvaan energiaan asettaa myös tuuli- ja aurinkovoimaloiden toimitusketjut koetukselle, mutta toistaiseksi tuotantoa on onnistuttu laajentamaan. Sen sijaan projektien rahoittaminen on todennäköisesti pienempi ongelma: maailmalla on enemmän pulaa hyvistä sijoituskohteista kuin rahasta.
Suunnitteilla, rakenteilla ja tuotannossa olevat tuulivoimalat Suomen tuulivoimayhdistyksen mukaan tammikuussa 2021. Kartta antaa hyvän kuvan siitä, miten voimalat todennäköisesti sijoittuisivat. Kuva: https://tuulivoimayhdistys.fi/tuulivoima-suomessa/kartta
Lämmön tuottamiseksi lämpöpumppujen määrä on vähintään kaksinkertaistettava nykyisestä. Lämpöpumppujen tuotannon suurimmat pullonkaulat globaalisti ovat tällä hetkellä piirilevyjen ja täyttöaineiden tuotannossa, ja lämpöpumppujen asentajien vähyydessä. Yhteistyössä muiden EU-jäsenmaiden kanssa Suomi voi ryhtyä toimenpiteisiin tuotannon kasvattamiseksi, ja kotimaisin toimin voidaan tukea esim. asentajien koulutusta.
Liikenteen suhteen on tuettava kevyen ja julkisen liikenteen kehittämistä ja siirtymää sähköautoiluun. Sekä sähköpyörien että sähköautojen hankintaa tulee tukea esimerkiksi valtion takaaman energiaomavaraisuuslainan avulla. Samaa lainaa tulee saada myös mm. energiatehokkuusinvestointeihin ja lämpöpumppujen hankintaan. Tavoitteena tulee olla Suomen autokannan mahdollisimman nopea ja täydellinen sähköistäminen. Niiltä osin kuin sähköistäminen ei ole mahdollista eikä esim. ajon aikana lataamiseen tarvittava tekniikka kehity riittävän nopeasti, on tuettava esimerkiksi biokaasun ja polttokennojen käyttöä voimanlähteenä. Siirtymää on tuettava.
Maatalous on irroitettava riippuvuudestaan fossiilipohjaisista ja muuten rajallisista lannoitteista samaan aikaan kun maatalouskoneiden riippuvuus fossiilisista polttoaineista katkaistaan. Siirtymää pois fossiilisesta ja kestämättömästä maataloudesta kohti fossiilitonta ja kestävää tulee tukea, huomioiden tukien rakenteissa esimerkiksi huoltovarmuusnäkökohdat nykyistä paljon pontevammin. Fossiilisista polttoaineista luopuminen on joka tapauksessa väistämätöntä. Siirtymän kiireellisyyttä vain alleviivaavat Ukrainan sota ja uutiset Intiaa ravisuttavista helleaalloista.
ICCT (2022). Internal combustion engine phase-outs, through March 2022. The International Council on Clean Transportation. https://theicct.org/ice-phase-outs/
Millward-Hopkins, J., Steinberger, J. K., Rao, N. D., & Oswald, Y. (2020). Providing decent living with minimum energy: A global scenario. Global Environmental Change, 65, 102168. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2020.102168
Kirjoituksia 