Tilannekatsaus 17.6.2020

Sekalaisia muistiinpanoja sekalaisista aiheista

Evolutiivinen psykologia ei taida edes olla mahdollista sellaisena kuin me sen tunnemme. Subrena E. Smithin paperi Is Evolutionary Psychology Possible? (2020) esittää, että alan keskeisiä oletuksia ja löydöksiä ei käytännössä voi todistaa oikeiksi taikka vääriksi, mikä tekee siitä esimerkiksi Popperin kriteereillä epätiedettä. Tarkemmin sanoen: evolutiivista psykologiaa harjoittavien tulisi kyetä osoittamaan, että

  1. Nykyaikaisten ihmisten kognitiiviset mekanismit vastaavat evolutiivisessa historiassa luonnonvalintapaineen alla olleita mekanismeja; ja
  2. nykyaikaiset kognitiiviset mekanismit ovat periytyneet näistä mekanismeista, ja
  3. ne ovat säilyttäneet samat funktiot kuin muinaiset mekanismit.

Smithin varsin vahvan argumentin mukaan tätä ”vastaavuusongelmaa” (Matching Problem) ei ole mahdollista ratkaista niillä keinoin, joita evoluutiopsykologiaa harjoittavilla on käytössään. Emme yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi (ts. kovinkaan paljon) kaukaisten esivanhempiemme käyttäytymisestä. Yksin tämä riittää tekemään nykyihmisten (yleensä vieläpä varsin kapean nykyihmisten joukon, kuten pääasiassa valkoihoisten länsimaisten yliopisto-opiskelijoiden) käyttäytymisestä tehtyjen päätelmien yleistämisestä erittäin ongelmallista: evopsykan tarjoamat selitykset käyttäytymismallien evolutiivisesta perustasta saattavat osua oikeaan, mutta yhtä hyvin ne saattavat olla myös tutkijoiden maailmankuvaan sopivia ns. ”just so”-tarinoita. Tiedämme nimittäin varmaksi, että vähintään osa evopsykan alla julkaistusta tutkimuksesta ja spekulaatiosta on juurikin tällaista. Esimerkiksi teoriat siitä, että naiset olisivat kehittyneet evolutiivisesti havaitsemaan punaisen värin miehiä paremmin, ovat melko todennäköisesti silkkaa sitä ihteään.

Tämä on ikuinen ongelma kaikessa historiallisessa tutkimuksessa: vahvojen päätelmien teko ohuen datan varassa on ihan hiton vaikeaa.. Menneisyydessä on aivan liian helppo nähdä asioita, joita siellä haluaa, tietoisesti tai tiedostamattaan, nähdä. (Kts. päivän toinen muistiinpano alempana.) Ja kun vain kerää tarpeeksi dataa, voi datassa havaita minkä tahansa kuvion hyvänsä. On vain aivan eri asia, onko kuvio missään yhteydessä mihinkään todella tapahtuneeseen.

Smithin argumentti ei tosin ole evopsykan ainoa ongelma. Ala on esimerkiksi erittäin riippuvainen ns. massiivisen modulaarisuuden oletuksesta: tämän (ehkäpä vain sattumalta) alunperin kallonmittauksesta periytyvän oletuksen mukaan aivojen funktionaalisuus nousee toisistaan erillisistä, ns. alakohtaisista (domain specific) moduuleista, jotka ovat kehittyneet evoluution myötä ratkomaan spesifejä, yksilön selviämiseen ja lisääntymiseen liittyviä ongelmia. Valitettavasti nykyaikainen tutkimus ei, kauniisti sanottuna, tue tätä massiivisen modulaarisuuden oletusta sen enempää kuin tietojenkäsittelyteoria tukisi oletusta siitä, että tietokoneissa täytyisi olla erillinen rautatason moduuli Excelille (tai taulukkolaskennalle) ja toinen Wordille (tai tekstinkäsittelylle). Ylipäätään, evoluutiopsykologiassa ja arkisessa kielenkäytössä yleinen metafora aivoista tietokoneena ei mitenkään välttämättä ole sen tarkempi kuva aivoista kuin aikaisemman huipputekniikan synnyttämät metaforat aivoista hydraulisina mekanismeina (1500-luku), kellokoneistona (1700-luku) tai lennättimien verkostona (1800-luvun loppu).

Asiaa ei paranna, että 1) evopsykan harjoittajat ”löytävät” hämmentävän usein ”biologisia” selityksiä tällä hetkellä vallitseville epäoikeudenmukaisuuksille ja hierarkioille, tukien näin poliittisia argumentteja, joiden mukaan epäoikeudenmukaisuuksille ei ”voi” mitään, ja 2) keskeinen vastine evoluutiopsykologian kritiikkeihin on leimata kriitikot mystikoiksi, jotka ”kieltävät evoluution vaikuttavan aivojen rakenteeseen.” Edellinen voi olla vain jännittävä yhteensattuma, mutta jälkimmäinen on täyttä huuhaata: on 100% täydellisen mahdollista nähdä ihminen kokonaisuutena evoluution tuotteena, ja silti epäillä evopsykan käsityksiä siitä, missä määrin evoluutio todella on rautakoodannut käyttäytymismalleja aivojemme rakenteeseen. Tällaisia malleja voi hyvin olla olemassa, mutta evoluutiopsykologian kyky todentaa asia ei ole kehuttava.

Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa oppikirjoihin saakka päässyt käsitys siitä, että käärmeiden ja hämähäkkien pelko olisi evoluution aivojen rakenteeseemme rautakoodaama ominaisuus. Kuten Richardson (2007:28) kirjoittaa, maailman yli 37 000 hämähäkkilajista ehkäpä 16 on ihmiselle edes jotenkin vaarallisia – eikä yksikään näistä esiinny luonnollisena Afrikassa, jossa suurin osa evolutiivista historiaamme on tapahtunut. Suurin osa Afrikan käärmeistäkin on ihmiselle harmittomia.

Mistä pääsemmekin päivän toiseen aiheeseen: myös nykyisiä epäoikeudenmukaisuuksia ja hierarkioita kritisoivilla on toisinaan ongelmia historian kanssa. Iain Taylorin lyhyt kirjanen Convenient Myths: The Axial Age, Dark Green Religion, and the World That Never Was (2013) pyrkii oikomaan erityisesti kahta yleistä historiallista väärinkäsitystä: että maailmassa olisi ollut erityinen ”aksiaalinen aika” (saksalaisen historioitsija Karl Jaspersin termein), noin 800-200 e.a.a., jolloin nykyiset maailmanuskonnot ilmestyivät kuin tyhjästä ja syrjäyttivät aikaisemmat, monien teorioissa esimerkiksi luonnon kanssa paremmin sopusoinnussa olevat uskonnot; ja että ennen maanviljelystä ja sivilisaatiota ihminen osasi elää ”tasapainossa” luonnon kanssa, ja että säilyneiden alkuperäiskansojen perimät uskomukset olisivat ”ympäristöystävällisempiä” kuin esimerkiksi kristinusko. Taylorin erikoisala on Vanhan Testamentin historia, ja hän osoittaa nähdäkseni vakuuttavasti, että Jaspersin käsitys ei yksinkertaisesti ole uskottava tulkinta todistusaineistosta.

Teema on toisin sanoen sama mitä Sixten Korkman käsittelee tuoreessa Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Onko ympäristökriisin taustalla kristinusko, valistus, kapitalismi vai populismi?” (16.6.2020). Korkman esittää, että ympäristökriisin ratkaisun avaimet ovat aatteellisia, ja viittaa Taylorinkin kirjassaan käsittelemään Lynn Whiten teesiin (1967), jonka mukaan juuri nimenomaan kristinusko olisi ympäristölle erityisen tuhoisa uskonto, Jumalan asetettua ihmisen hallitsemaan maata ja merta ja kaikkia niissä eläviä. Kuten Taylor asian seikkaperäisesti osoittaa, Whiten syytös on liioiteltu ja vailla varsinaisia todisteita. Sekä Raamatusta että kristillisestä traditiosta voidaan helposti löytää myös täysin vastakkaisia ohjeita, kuten ohje luomakunnan varjelemisesta. Mikä on totta on se, että Whiten mainitsemia Raamatun kohtia on käytetty esimerkiksi ahneuden oikeuttamiseen: on kuitenkin perusteltu syy uskoa, että jos kristinusko tai jopa kaikki nykyiset maailmanuskonnot olisivat jääneet syntymättä, vastaavat ihmiset hakisivat vastaavat perustelut jostain muualta – kuten vaikka Kanadan Montagnai-intiaanien uskomuksesta, jonka mukaan kaikki tavatut majavat tuli tappaa, jotta ne eivät varoittaisi saaliseläimiä, että Montagnait ovat metsästämässä, tai cherokee-intiaanien uskomuksesta, jonka mukaan jokainen ennenaikaisesti tapettu peura syntyy välittömästi uudelleen, eikä metsästys siis vaikuta peurakantaan.

Taylorin kirjan parasta antia onkin sen lyhyt mutta ansiokas tiivistelmä siitä, mitä alkuperäiskansojen uskontojen luontosuhteesta tiedetään. Jälleen, mitään varsinaista näyttöä siitä, että alkuperäiskansojen tavat ja uskomukset olisivat yleisesti ottaen auttaneet heitä elämään tasapainossa ekosysteeminsä kanssa, ei ole. Monen säilyneen alkuperäiskansan luontosuhde on erinomainen, jos sanalla ”luontosuhde” tarkoitamme tietämystä heitä ympäröivästä luonnosta. Tästä huolimatta, antropologien havainnoimalle käyttäytymiselle yleisesti ottaen paras selitys on se, että tätä tietämystä käytetään ennen kaikkea elinkeinon hankintaan mahdollisimman vähällä vaivalla. (Tämä vastaa tarkasti omia havaintojani isovanhempieni ikäpolven, 1920-luvulla syntyneiden, ajatusmaailmasta. Tässä maailmassa ei varsinaisesti ollut ”luontoa”: pellon jatkeena oli metsä, josta haettiin mitä kulloinkin tarvittiin tai saatiin kiinni. Kun työkalut paranivat, niin metsästä kuin pellostakin haettiin enemmän.)

Osa alkuperäiskansojen elinkeinoista on ympäristöllisesti kestäviä, mutta keskeinen selittäjä on alhainen väestötiheys, jonka ansiosta paine ekosysteemejä kohtaan ei kasva liian suureksi. Kun näin pääsee käymään, osoittautuu, että alkuperäisasukkaatkin ovat ihmisiä, ja käyttäytyvät jokseenkin samoin kuin mekin käyttäydymme nykyään: elannon hankkiminen ohittaa pohdinnan siitä, mahtaako elinkeinon harjoittaminen johtaa elannon loppumiseen. (Kts. myös Low 1996, Behavioral ecology of conservation in traditional societies.)

Olen silti vahvasti samaa mieltä Korkmanin kanssa siitä, että kestävyyskriisimme ratkaisun avaimet ovat ennen kaikkea aatteellisia. Mikään määrä teknologiaa ei auta, jos emme osaa kysyä, miten paljon on tarpeeksi. Emme kuitenkaan voi palata fyysisesti emmekä ajattelussamme mihinkään kulta-aikaan, sillä sellaista ole edes ollut olemassa. Meidän täytyy yhdessä keksiä, miten elää samalla pallolla miljardien muiden ihmisten ja muiden eliöiden kanssa, ilman että tuhoamme tahattomasti elämisen edellytyksiä. Tämä on vaikea ja hidas urakka, ja meidän kannattaa ottaa oppia ajan hammasta kestäneistä viisauksista. Mutta historia ei toista itseään, ja joudumme kehittämään nyt tilanteeseemme uudenlaisen, omaperäisen ratkaisun.

Yhteys: janne (ät) jmkorhonen.fi.

PS. Twitter ei ole sitten kesäkuun alkupuolen suostunut lähettämään 2-vaiheisen tunnistuksen vaatimaa tekstiviestiä ja onnistuin kämmäämään ainoan varakoodini. Koska asiakaspalvelusta vastaa vain automaattinen sähköpostiviesti, pidän toistaiseksi Twitter-vapaata.

Tilannekatsaus 9.6.2020

Sekalaisia muistiinpanoja sekalaisista aiheista

Olisiko “toissijainen” tutkimus laitettava tauolle, kun sivilisaatiomme selviäminen on erittäin epävarmaa? Tähtitieteilijä Mikko Tuomi pohtii asiaa blogissaan. Maailmankaikkeuden tutkiminen loppuu joka tapauksessa, jos sivilisaation olemassaolo ei ole enää mahdollista.

Olen miettinyt samaa asiaa paljon. Teen nykyään tutkimusta, joka tähtää varasuunnitelman rakentamiseen siltä varalta jos oikeasti haluaisimme ratkaista ilmastokriisin. Oikeasti haluaisin kuitenkin tehdä jotain aivan muuta: todennäköisesti kirjoittaa teknologian historiasta. En vain saa perusteltua itselleni, että nyt olisi varaa tehdä jotain muuta kuin edes yrittää vähentää ihmiskunnan holtittoman käyttäytymisen aiheuttamia riskejä.

Toisaalta, samaa kysymystä pohti mielestäni hyvin esimerkiksi C. S. Lewis 22. lokakuuta 1939 pitämässään saarnassa “Learning in War-Time.” Toista maailmansotaa oli tuolloin käyty alle kaksi kuukautta. Natsit olivat murskanneet Puolan lokakuun alussa. Vajaata viikkoa aikaisemmin saksalainen sukellusvene oli upottanut Ison-Britannian laivaston taistelulaiva HMS Royal Oakin röyhkeästi Scapa Flow’n vahvasti suojatussa sotasatamassa, tappaen yli 800 merimiestä. Neuvostoliitto oli juuri aloittanut Viron miehittämisen. Edellisenä päivänä, lauantaina 21. lokakuuta, kaikkien 20-22-vuotiaiden brittimiesten oli täytynyt ilmoittautua armeijan rekisteriin.

Lewis päätyi silti toteamaan, että jos ihmiskunta olisi viivyttänyt tiedon ja kauneuden etsintää kunnes kaikkien kaikki asiat olisivat hyvin, etsintä ei olisi koskaan edes alkanut. (Voidaan toki olla myös sitä mieltä, että tämä olisi saattanut olla hyvä asia.) Tätä argumenttia voidaan käyttää sekä hyvin että huonosti. Nähdäkseni hyvä käyttö argumentille on todeta, että täydellistä aikaa tutkimukselle ei tule koskaan. Huonoa käyttöä on käyttää argumenttia perusteluna sille, että maailman epäoikeudenmukaisuuksille ja ongelmille ei tarvitse tehdä mitään. 

“Plausible reasons have never been lacking for putting off all merely cultural activities until some imminent danger has been averted or some crying injustice put right. But humanity long ago chose to neglect those plausible reasons. They wanted knowledge and beauty now, and would not wait for the suitable moment that never comes. Periclean Athens leaves us not only the Parthenon but, significantly, the Funeral Oration. The insects have ‘chosen’ a different line: they have sought first the material welfare and security of the hive, and presumable they have their reward. Men are different. They propound mathematical theorems in beleaguered cities, conduct metaphysical arguments in condemned cells, make jokes on scaffolds, discuss the last new poem while advancing to the walls of Quebec, and comb their hair at Thermopylae. This is not panache; it is our nature.”

Voimme toki huomioida senkin, että Lewis oli tämän sanoessaan varsin etuoikeutetussa asemassa Oxfordin yliopiston kirjallisuuden opettajana. 

(Törmäsin sattumalta ylläolevaan lainaukseen L. M. Sacasasin erinomaisessa uutiskirjeessä The Convivial Society, Vol 1., No 5. Suosittelen lämpimästi seuraamaan, jos teknologian yhteiskunnalliset ulottuvuudet kiinnostavat. 


Uudessa-Seelannissa poliisi luopuu tuliaseiden kantamisesta, raportoi The Guardian. Uuden-Seelannin poliisit ovat perinteisesti partioineet ilman tuliaseita, mutta 51 ihmisen hengen vaatineen Christchurchin äärioikeistolaisen terrori-iskun jälkeen poliisi kokeili aseistettuja partioita. Nyt tämä kokeilu on lopetettu: lopettamispäätöksen tehneen poliisipäällikön mukaan aseistautuneet poliisit “eivät sovi uusiseelantilaisten odottamaan poliisityön tyyliin.” Jutussa haastatellun entisen poliisin mukaan tuliaseiden kantaminen rutiininomaisesti lähettäisi yhteiskunnallisella ja kulttuurillisella tasolla erilaisen viestin siitä, mitä poliisi on ja mitä varten se on olemassa. 

Pitkään jatkunut ja Suomessakin vahvasti näkynyt trendi poliisin militarisoitumisesta ja yhä raskaampien varusteiden julkisesta kantamisesta – toisin sanoen voimannäytöstä, mikä esimerkiksi rauhanturvaajille annetun koulutuksen mukaan on osa voimankäytön portaikkoa – on siis mahdollista katkaista ja peruuttaa. 

Varustuksen keventäminen ei tietenkään tarkoita, että poliisi luopuisi tuliaseista. Karhuryhmää vastaava Armed Offenders Squad jatkaa valmiuttaan kuten tähänkin saakka.


“Suuret mielet keskustelevat ideoista; keskinkertaiset tapahtumista; pienet ihmisistä.” (Todennäköisesti ei Eleanor Roosevelt.)

Olen viime vuosina kallistunut yhä enemmän sille kannalle, että ymmärtääksemme ja ehkäpä muuttaakseemme maailmaa, meidän kannattaisi oppia enemmän ihmisten maailmankuvista ja niihin sisältyvistä ideoista. Pari mahdollisesti kiinnostavaa aiheeseen liittyvää julkaisua tuli vastaan.

The Economics of Utopia: A Co-Evolutionary Model of Ideas, Citizenship, and Socio-Political Change (Almudi ym. 2015, SSRN Electronic Journal) esittää kiinnostavan teorian ideakeskeisestä historiasta ja simulaatiomallin, jolla ideoiden kilpailua voi havainnollistaa ja tutkia. Kirjoittajat lähtevät Montgomeryn ja Chirot’in (kts. jäljempänä) teoriasta historiaa muovanneista avainideoista ja tästä seuraavasta utopioiden kilpailusta. Keskeistä tässä ideassa on ajatus siitä, että yhteiskuntamme on tulosta erilaisten maailmaa jäsentävien ajatusten – kirjoittajien termillä utopioiden – kilpailusta. Nämä utopiat, joita voitaneen ajatella myös maailmankatsomuksina, kilpailevat resursseista kuten huomiosta niin ihmisten pään sisällä kuin yhteiskunnassakin. Mikä utopia on kulloinkin päällimmäisenä, määrittää suurelta osin yhteiskunnan järjestyksenkin. Esimerkiksi nykyaikana voitaneen sanoa, että markkinautopia on vielä ainakin toistaiseksi alistanut esimerkiksi demokratian ja ympäristöystävällisyyden utopiat toissijaisiksi, joskin nationalismin tai vastavalistuksen utopia on kirimässä.

Kirjoittajat määrittelevät myös sivilisaation mielenkiintoisesti: emergenttinä ominaisuutena tilanteessa, missä yksikään utopia ei ole vallitsevassa asemassa. “Sivilisaatio nousee esiin tässä mallissa kun jokaista utopiaa yritetään (ts. kaikki ideat kilpailevat) mutta jokainen niistä epäonnistuu (ts. ne ovat dynaamisessa tasapainotilassa.” (s. 2) Malli kuitenkin hylkää perinteisen tavan ajatella poliittista taloustiedettä Public Choice-teorian kehyksessä, käyttäen sen sijaan ko-evolutionaarista mallia jossa ryhmien välinen kilpailu johtaa dynaamiseen tasapainoon, ja mallintaen kansalaiset ei kertapäätöksiä tekevinä äänestäjinä vaan resursseja kuten aikaa ja rahaa yhteiskuntaa muokkaavien ja hallitsevien ideoiden edistämiseen (ja toisten vastustamiseen) käyttävinä “jatkuvina” toimijoina. (Ko-evolutionaarisuus eli yhteisevoluutio tarkoittaa tässä sitä, että ideat ja niitä kannattavat ryhmät muokkaavat toisiaan.)

Tämä vaikuttaa minusta intuitiivisesti hyvältä tai ainakin kiinnostavalta ja tuoreelta tavalta ajatella yhteiskuntaa, mutta joudun perehtymään aiheeseen ja tähän paperiin vielä vähän enemmän. Almudin ym. paperissaan käyttämää simulaatiomallia voi tutkia myös itse lataamalla ilmaisen NetLogo-simulaatioalustan ja paperissa käytetyn mallin

Montgomery, S. L. & Chirot, D. (2015). The Shape of the New: Four Big Ideas and How They Made the Modern World. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Yllämainittu malli ideoiden kilpailusta on pitkälti tämän kirjan inspiroima. En ole ehtinyt vielä lukea, mutta nousee lukulistalle. 


Kommentteja? Ajatuksia? Saat minuun yhteyden myös sähköpostitse janne@jmkorhonen.fi .

Mitä design voisi opettaa taloustiedettä lukeneille

Kirjoituksiani lukeville ei taida tulla suurena yllätyksenä, että olen jossain määrin kriittinen monien taloustiedettä lukeneiden ajatuksia ja maailmankuvaa kohtaan. Olen myös aikaisemminkin kirjoittanut prosessista, mikä teki aikaisemmin vahvasti taloustieteen maailmanselitykseen uskoneesta allekirjoittaneesta skeptikon. Äskettäinen Twitter-kommentti sai minut kuitenkin tajuamaan entistä paremmin, mistä kriittisyyteni ehkä oikeastaan kumpuaa.

Jouni kommentoi vastaustani taloustieteellisistä maailmanselityksistään tunnetun kansanedustaja Juhana Vartiaisen (kok.) ihmettelyyn, miksi työttömät eivät edes poikkeusoloissa mene maatiloille korvaamaan saapumatta jääneitä, pienipalkkaisia kausityöläisiä. Vastasin tutkijan kirjoittamalla viestiketjulla, jossa hän selitti rautalangasta vääntäen, että pieni palkka, työn kausiluonteisuus, asumisjärjestelyt, ja yllättävänkin kovat osaamisvaatimukset – maatilankin työ vaatii osaamista, tai esimerkiksi sato voi mennä pilalle – tekevät vaatimuksista pakottaa työttömät pellolle käytännössä kovin epärealistisia. Toisin sanoen, maataloustöitä, tai mitään muitakaan töitä, ei pidä ajatella vain abstraktisti numeroina, vaan ihmisten käytännön tarpeiden kautta.

Jounin vastaus sai minut tajuamaan, missä muualla olen nähnyt vastaavaa abstraktia numeroajattelua, ja missä olen sen aiemmin hylännyt. Satuin ennen tutkijanuraani työskentelemään muotoilualalla, silloisen pienen muotoilutoimiston ainoana insinöörinä. Päädyin alalle käytyäni silloisen TKK:n, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhteisen muotoilujohtamisen sivuaineohjelma IDBM:n. Tämä erinomainen ohjelma (en suoraan sanottuna osaa kehua sitä riittävästi) onnistui teroittamaan minunkin päähäni muutamia hyvän suunnittelun periaatteita ja muutti ratkaisevasti käsitystäni siitä, miten maailman ongelmia kannattaisi lähestyä.

Insinöörin tavoin ajattelevilla on paha taipumus nähdä maailma ennen kaikkea numeroina. Tämä ei ole sinänsä mikään synti: numerot ovat äärimmäisen tärkeitä. Mutta muotoilussa jos missä oppii, että maailman näkeminen yksin numeroina on suorastaan vaarallista. Suurin vaara piilee siinä, että numerot piilottavat sen, mitä varten kaikkia tuotteita, palveluita, politiikkaa, ja muita asioita pitäisi suunnitella: ihmisen.

Jokainen meistä tietää raivostuttavia esimerkkejä huonosti suunnitelluista tuotteista ja typeristä käytännöistä. Kokemus – minun ja tuhansien muiden – on osoittanut, että huonojen suunnitteluratkaisujen taustalta löytyy lähes aina puutteellinen ymmärrys ratkaisujen kanssa elämään joutuvasta ihmisestä. Suunnittelijan kun on äärimmäisen, petollisen helppo sokeutua omaan ajatteluunsa ja omiin abstraktioihinsa. On käsittämättömän helppo unohtaa, että suunnittelijan tekemiä ratkaisuja käyttävä ihminen ei mitenkään välttämättä edes hahmota maailmaa samalla tavalla. (Tämä on erittäin suuri vaara jopa kokeneille suunnittelijoille.) Erityisen suuri vaara ihmisille sokeutumisesta on niillä, jotka ajattelevat suunnitteluongelmia ennen kaikkea numeroiden kautta. Eräällä kurssilla asia esitettiin näin:

Jos suunnittelet hissiä, voit teetättää tuhansien ihmisten käyttäjäkokeita ja saada selville, että esimerkiksi 95 % käyttäjistä ulottuu painamaan oikeita nappuloita. Tai sitten voit tarkkailla itse ja kysyä vaikkapa kuusivuotiaalta ja pyörätuolia käyttävältä, ulottuvatko he.

Havaintojeni mukaan erittäin monella taloustieteellisen koulutuksen saaneilla on vahva taipumus toimia ensinmainitulla tavalla. Jos numerot osoittavat, että vaikkapa 95 prosenttia ihmisistä pitää jotain ratkaisua hyvänä, problem solved. Vaikka esimerkiksi pyörätuolia käyttävä ei välttämättä ulottuisi nappuloihin ollenkaan. (Tämä on muuten erittäin suuri syy siihen, miksi maailmaa ennen kaikkea numeroiden kautta ajattelevat yritetään yleensä pitää kaukana suunnittelun päätöksenteosta. Nokia on hyvä esimerkki yrityksestä, joka päätti toisin.)

Taloustiede on erinomainen oppiala tukemaan päätöksentekoa. Taloudellisilla seikoilla on vaikutusta, ja esimerkiksi kannustinongelmat voivat olla aivan todellisia. Ylipäänsä, jos ongelmat ovat sellaisia, mihin on löydettävissä kaikkien näkökulmasta selkeästi paras ratkaisu, numerot ja matemaattiset menetelmät ovat usein paras tapa löytää tämä ratkaisu. Mutta hyvin monet nykymaailman ongelmat muistuttavat monia tuotesuunnittelun ongelmia: ne ovat komplekseja, ”häijyjä” ongelmia, joihin ei ole edes olemassa mitään yksikäsitteisesti parasta ratkaisua. Tässä tilanteessa maailman abstrahointi minkä tahansa yhden teoria- ja kokemuspohjan läpi on suorastaan vaarallista.

Taloustiede ei siis sinänsä ole ongelma. Ongelma on se, että, kuten hyvin monet ihmiset ovat havainnoineet, taloustiedettä pidetään liian monissa vaikutusvaltaisissa piireissä jonkinlaisena ylimmäisenä yhteiskunnallisena viisautena, jonka tarjoamat maailmanselitykset ovat lähtökohtaisesti pätevämpiä kuin esimerkiksi kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen tuottamat selitykset. Tämä ajattelu on tarkalleen samaa ”insinööriajattelua,” missä tuotekehityksen ongelmat nähdään ennen kaikkea numeroina ja tilastoina. Toisin sanoen, tämä on ajattelua, mikä tuottaa elämäämme raivostuttavia tuotteita ja mistä tuotekehityksessä on pyritty viimeiset 20 vuotta pois.

Ymmärrän toki, mistä nämä preferenssit kumpuavat: olenhan itsekin alunperin insinööri. Pidän numeroista, ja minullakin on vahva taipumus toivoa maailman asettuvan kauniisti numeroiksi. Numerot ovat selkeitä ja yksikäsitteisiä, ja niitä on nopea lukea, siinä missä laadullinen aineisto on hitaampaa sisäistää ja ymmärtää. Numerodataa saa nykyisin muutaman napin painalluksella valtavia määriä; laadullisen datan hankkiminen saattaa vaatia ihmisille puhumista ja heidän toimintansa pidempää tarkkailua. Numerot kertakaikkisesti näyttävät ”tieteellisemmiltä” ja luotettavammilta kuin sanat (tämän tekstin luotettavuus on 91 ± 4 %; eikö vaikutakin heti luotettavammalta?), ja numeroista voi laatia kaikenlaisia havainnollisia kuvioita, keskiarvoja, ja muita tilastotietoja. Kaikki tämä, ehkäpä ennen kaikkea numerodatan keräämisen nopeus ja helppous sekä eräänlainen numeromagia, jossa numerot yhdistyvät luotettavuuteen, ruokkivat hyvin helposti käsitystä siitä, että maailmaa kannattaa ymmärtää nimenomaan numeroiden kautta.

Jos tähän taipumukseen yhdistyy taipumus pitää esimerkiksi laadullista tutkimusta ja laadullisia havaintoja numeroiksi muutettuja havaintoja huonompina, ollaan syvissä ongelmissa. Valitettavasti tämä ei ole ollenkaan harvinaista: hyvin monet taloustiedettä lukeneet ovat kertoneet itsekin minulle, miten opiskeluyhteisössä vallitseva ja siellä helposti tarttuva asenne on suorastaan kvalitatiivista tutkimusta halveksiva. (Sama ongelma on monella perinteisellä insinöörialalla; tästä poisoppiminen oli IDBM-ohjelman teekkariosallistujille monesti aikamoinen prosessi.) Jos näihin taipumuksiin yhdistyy vielä lisäksi edes alitajuinen käsitys siitä, että opittu teoriapohja riittää selittämään kaikki maailman ilmiöt, ollaan suorastaan vaarallisilla vesillä. Ikävä kyllä, myös tätä on havaittavissa: en ole ainoa, joka on suorastaan huvittuneena seurannut, miten monelle taloustiedettä lukeneelle maailman kaikki ongelmat ovat kannustinongelmia.

Äskettäinen esimerkki: kansanedustaja sanoo, aivan oikein, että esimerkiksi työttömyyttä ei oikein ole hyvä selittää yksinomaan taloustieteen ajattelulla. Kokoomuksen ja elinkeinoelämän edustajat pitävät tätä ”tiedevastaisuutena.”

Mitä asialle olisi tehtävissä? En tiedä, mutta voin omasta kokemuksestani ja monen muun kokemukseen vedoten todeta, että IDBM-ohjelman kaltainen poikkitieteellinen, kompleksien ongelmien hyviksi todettuja ratkaisumenetelmiä opettava kurssi oli äärimmäisen hyödyllinen ainakin tämän numeroinsinöörin muuttamisessa maailmaa vähän holistisemmin tarkkailevaksi. Ehkäpä jotain vastaavaa voisi ajatella myös yhteiskunnallisia suunnitteluratkaisuja tekeville.

Lehdistötiedote: Ventilator Crowd Finland joukkoistaa hätävarahengityskoneen rakentamisen

Olen seurannut kyseistä projektia ja julkaisen nyt sellaisenaan sen lähettämän lehdistötiedotteen.

Julkaisuvapaa 1.4.2020

Ventilator Crowd Finland joukkoistaa hätävarahengityskoneen rakentamisen

Uhkaavaa hengityskonepulaa pyritään helpottamaan vapaaehtoisella joukkovoimalla. Viimeiset kaksi viikkoa työskennelleen, yli 40 henkeen kasvaneen joukon tavoitteena on tuottaa kuudessa viikossa tuhat hengitystä avustavaa konetta siltä varalta, että hengityskoneista tulee epidemiahuipun aikana pulaa.

Tekniikan ja lääketieteen ammattilaisista koostuvaa työryhmää vetävän diplomi-insinööri Paavo Heiskasen mukaan ryhmä toivoo, että suunnittelutyö on turhaa eikä laitetta tarvittaisi. 

Ryhmä haluaa korostaa, että näillä näkymin hengityskoneita on Suomessa riittävästi, ja hengityskoneiden käytön hallitsevan henkilökunnan puute on koneiden määrää merkittävämpi pullonkaula. Laskelmissa on kuitenkin aina epävarmuuksia, ja hätävarakoneelle voi tulla tarvetta. 

Koska koneiden valmistus vie aikaa, hätävarakoneita on ryhdyttävä tuottamaan pikaisesti, jos niiden halutaan olevan sairaaloissa arvioidun epidemiahuipun aikana. Ryhmä pyrkii lyömään tärkeimpien toiminnallisuuksien suunnitteluvalinnat lukkoon noin viikossa. Jos suuria muutoksia ei tarvita, tuotanto voidaan aloittaa nopeastikin.

Ryhmän suunnittelema laite on normaalia hengityskonetta yksinkertaisempi ja suunniteltu niin, että se voidaan valmistaa Suomessa nyt saatavissa olevista osista. Laite avustaa potilaan hengittämistä, eikä siten voi korvata täydellisesti hengityskonetta. Sen sijaan laitteen tarkoitus on vapauttaa hengityskoneet kaikkein vakavimpien potilaiden hoitamiseen. Laitteelle pyritään saamaan valvontaviranomaisten poikkeuslupa, sillä normaalissa hyväksyntäprosessissa kestäisi useita vuosia. Lopullisen päätöksen laitteen käytöstä tekisi kuitenkin lääkäri, siinä tapauksessa, että varsinaisia hengityskoneita ei ole tarpeeksi. 

Vastaavia joukkoistushankkeita on käynnissä ympäri maailmaa. Esimerkiksi Ison-Britannian hallitus on julkaissut minimivaatimukset laitteelle ja MIT-yliopisto oman suunnitelmansa. Työryhmä on käyttänyt näitä työnsä pohjana, mutta soveltanut niitä suomalaisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi erikoiskomponenttien pulaa pyritään ratkaisemaan soveltamalla sukelluslaitteiden osia ja tulostamalla osia 3D-tulostuksella. Projektissa on mukana konepajoja ja tuotantolaitoksia, joissa laitteita voitaisiin valmistaa, kunhan valmistuksen rahoitus ja vastuuvapauskysymykset saadaan ratkaistua. 

Projekti on täysin avoin, ja kaikki suunnitelmat tullaan julkaisemaan verkossa. 

Lisätietoja:

Paavo Heiskanen, paavo@ventilatorcrowds.com tai paavo.heiskanen@iki.fi

www.ventilatorcrowds.com (sivujen luonti käynnissä)

Avoin kirje luontojärjestöille ja luonnossa liikkuville: mihin ohjaisitte elvytysrahaa?

Tervehdys!

Koronan laukaiseman talouskriisin jälkihoito on nyt suunnitteilla. Nyt olisi oikea aika vaikuttaa niin, että tulossa olevaa talouselvytystä käytettäisiin mahdollisimman tehokkaasti myös ympäristöllisesti kestävämmän yhteiskunnan rakentamiseen. Olemme rakentamassa yhteistyössä erinäisten tahojen (mm. Sitra) kanssa verkostoa, joka pyrkii kokoamaan tietoa sellaisista kohteista, joihin tätä rahaa kannattaisi käyttää, ja viemään sitten kootun esityksen eteenpäin rahoista päättäville tahoille. Toivoisimme saavamme mm. luonnonsuojelua, lähiluontoa, ja luontomatkailua tuntevilta esityksiä, niin paikallisia, alueellisia, koko maata koskevia ja laajempiakin, miten asiaa voisi parhaiten edistää.

Olemme kiinnostuneet kaikenlaisista ideoista, pienistä parannusehdotuksista suurisuuntaisempiin hankkeisiin. Juuri nyt kaikkein kiireellisin tarve on kuitenkin selvittää, miten ihmisille saataisiin töitä tarvittaessa jo ensi kesänä. Olemme alustavasti pohtineet, että nyt olisi oikea aika esittää esimerkiksi luonnonsuojelullisten töiden, kuten ennallistamisen ja  luonnonpuistojen kunnostuksen kaltaisia töitä. Suomessa on varmasti tällä alalla paljon tekemätöntä työtä ja korjausvelkaa, ja nyt asialle voisi ehkä tehdä jotain.

Jos koronakriisi jatkuu kuten nyt ennustetaan, on myös nähtävissä, että esimerkiksi kotimaan matkailu ja retkeily kasvattavat jo tulevana kesänä suosiotaan. Siksi olisikin toivottavaa, että myös tällaisia kohteita saataisiin mukaan elvytysohjelmaan. Esimerkiksi vaellusreittien ja autiotupien korjaus- ja parannustyöt olisivat nyt oivallisia työkohteita.

Uskomme, että samaan pakettiin kannattaisi sisällyttää myös koulutusta ja valistusta. Esimerkiksi ennallistamistöihin voisi hyvin lisätä koulutusosuuden, jossa kerrottaisiin, lyhyesti ja ytimekkäästi, miksi vaikkapa biodiversiteetin suojelu on tärkeää, ja miksi tehty työ ei ole tyhjänpäiväistä puuhastelua. Tämä parantaisi työn laatua ja sen koettua mielekkyyttä, ja voisi lisätä luontoarvojen arvostusta. Lisäksi se tarjoaisi töitä esimerkiksi biologeille ja ekologeille, joiden työtilanne saattaa nyt heikentyä. Siksi myös tämänkaltaiset ideat olisivat tervetulleita.

Pyytäisimme teiltä kaikilta nyt yhteistyötä ja ideoita siihen, miten elvytysrahaa voisi ja pitäisi käyttää – sekä tietoa siitä, mihin sitä ei ainakaan pitäisi käyttää. Olemme laittaneet tämän projektin liikkeelle nopeasti, ja se varmasti näkyy esimerkiksi siinä, että saatamme toisinaan kysellä tyhmiä. Siksi arvostaisimme myös kaikkia ideoitanne ja apuanne asian edistämiseksi. Toivomme myös, että voisimme myöhemmässä vaiheessa pohtia yhdessä laajemmin, miten nykytilasta päästäisiin kohti ympäristöllisesti ja sosiaalisesti kestävämpää yhteiskuntaa.

Laittakaa siis meille vaikkapa sähköpostitse tietoa ajatuksistanne. Jos tiedätte jonkin konkreettisen työkohteen, ilmoittakaa sen tiedot mahdollisimman yksityiskohtaisesti (tarvitsemme vähintään tiedon siitä, minkä kunnan alueella kohde on, ja mitä siellä tulisi tehdä). Jos teillä on jo arvaus siitä, miten paljon työtä kyseinen kohde tarjoaisi, kertokaa sekin.

Parhain terveisin, isänmaan ja maaäidin etu mielessämme,

Janne M. Korhonen ja Maija Li Raudaskoski

Plan B-hanke

LUT, Turun Kauppakorkeakoulu

elvytys@ilmastomobilisaatio.fi

Voitteko muuttaa työpaikkanne yleishyödylliseen tuotantoon?

Olemme nyt pahan talouskriisin kynnyksellä. Kukaan ei vielä tiedä, miten kauan koronaviruksen aiheuttama kaaos jatkuu, tai miten paha kriisistä tulee, mutta todennäköisesti se ei hellitä nopeasti, ja näyttää varmalta, että kriisistä tulee vakava. Hyväkuntoisia yrityksiä tulee kaatumaan kaikissa maailman maissa, ja ammattitaitoista työvoimaa sekä ajanmukaisia työkoneita tulee jäämään tarpeettomaksi, samaan aikaan kun yhteiskunnassa olisi valtavasti tekemättömiä, tarpeellisia töitä. Koska vakavat kriisit ovat sijoituskapitalismiin olennaisesti kuuluva piirre, näin on käynyt monesti ennenkin, ja siksi kirjoitan nyt levittääkseni erään aikaisemman kriisin aikana syntynyttä ja testattua ideaa.

Vuonna 1974, vuosi etenkin länsimaisia yhteiskuntia perinpohjaisesti järisyttäneen öljykriisin alkamisen jälkeen, brittiläinen lentokoneiden ja aseiden osien valmistajan Lucas Aerospacen johto ilmoitti työntekijöilleen omistajan aikovan ”uudelleenjärjestellä” yrityksen. Yrityksestä oli tätä ennen irtisanottu jo 5000 työntekijää, ja sen pääomistajan, sijoitusyhtiö GEC:n, omistamista yrityksistä oli irtisanottu aikaisempien ”uudelleenjärjestelyjen” yhteydessä yhteensä 60 000 työntekijää, samalla kun GEC:n voitot kasvoivat 75 miljoonasta punnasta 108 miljoonaan puntaan (1). Lucas Aerospacen työntekijät olivat kuitenkin osanneet odottaa uutista. Työntekijöiden 12 ammattijärjestöä perustivat nopeasti ja oma-aloitteisesti yhdistyneen luottamusmiesten komitean edustamaan yhteisesti koko yrityksen työvoimaa sen viidessätoista eri toimipaikassa. Tällä haluttiin ennen kaikkea estää yrityksen johtoa käyttämästä aikaisemmin onnistunutta ”hajota ja hallitse”-taktiikkaa, jolla se oli peluuttanut yrityksen eri osia ja toimipaikkoja toisiaan vastaan ja saanut näin ajettua läpi aikaisemmat irtisanomiset.

Komitea ei kuitenkaan tyytynyt vain vastustamaan irtisanomisia. Se ryhtyi myös toimiin kehittääkseen irtisanomisuhan alaisille tehtaille uutta, yhteiskunnallisesti tarpeellista liiketoimintaa. Komitea kyseli ensin 180 tehtaan ulkopuoliselta taholta ideoita yhteiskunnalliseen tarpeeseen vastaaviksi tuotteiksi, joita tehtaalla olisi voitu valmistaa, mutta sai vain kolme vastausta. Sen jälkeen komitean jäsenet ymmärsivät, että parhaita asiantuntijoita sille, mitä tehtaassa voitaisiin tehdä, olisivat tehtaan työläiset. Tällä kertaa kysely tuotti 150 tuoteideaa. Nämä sisälsivät esimerkiksi munuaisdialyysikoneiden tuotannon lisäämisen, ambulansseihin suunnitellun kannettavan elossapitojärjestelmän, leikkaussaleihin tarkoitetun parannetun verenlämmittimen ja synnynnäisen selkärankahalkion aiheuttamasta halvauksesta kärsiville lapsille tarkoitetun liikkumisen apuvälineen valmistaminen. Dialyysikoneista oli tuolloin pulaa Iso-Britanniassa, ja liikkumisavulle saatiin jo 2000 kappaleen tilaus (2). Muita ideoita olivat esimerkiksi lämpöpumppujen, aurinkoenergiajärjestelmien, tuulivoimaloiden, autojen hybridivoimalinjastojen ja raitiovaunu-bussiyhdistelmän tuottamisen. Ideoita myös kokeiltiin ja kehitettiin edelleen, sekä tehtaan työntekijöiden voimin että yhteistyössä niin potentiaalisten asiakkaiden kuin esimerkiksi paikallisten ammattikoulujen ja yliopistojen kanssa, ja useista tuoteideoista rakennettiin vähintään yksi prototyyppi.

Työntekijät laativat myös yksityiskohtaisen suunnitelman, jossa eriteltiin niin tuoteideat kuin mahdolliset ja jo kiinnostusta osoittaneet asiakkaat. Suunnitelma esitettiin yrityksen omistajille ja Ison-Britannian hallituksen edustajille, joille teroitettiin, että työntekijöillä pitäisi olla oikeus kehittää yhteiskunnallisesti hyödyllisiä tuotteita, ja työttömyysturvan ja sen maksamiseen tarvittavan byrokratian hinnalla yritys voisi sen sijaan työllistää entisen työvoimansa ja tuottaa tuotteita, joiden puutteesta sillä hetkellä kärsittiin.

Koska Lucas Aerospacen liikevaihdosta yli puolet tuli valtion tilauksista, etupäässä sotilaslentokoneiden osista, työntekijöiden mielestä eritoten lama-aikaan olisi ollut kohtuullista, että voittojen kasvattamisen sijaan emoyritys olisi panostanut tuotannon muuttamiseen ja siten työpaikkojen säilyttämiseen. Yritys ei kuitenkaan edes suostunut neuvottelemaan asiasta, osaksi koska teollisuuden työnantajat pelkäsivät vaarallista ennakkotapausta. Kun Iso-Britannian EK:ta vastaavan yhdistyksen painostus sai pääministeri Harold Wilsonin erottamaan työpaikkademokratiaan ja yllämainittuun suunnitelmaan positiivisesti suhtautuneen työministeri Tony Bennin, suunnitelma jouduttiin hautaamaan. Aika ei ollut vielä kypsä.

Kenties tällä kertaa on toisin. Nytkin olisi aivan mahdollista, että työttömyyden uhkaamat yritykset ja niiden työntekijät ryhtyisivät yhteistuumin kehittämään ideoita yhteiskunnallisesti hyödyllisiksi tuotteiksi. Olisi mahdollista, että nyt varmasti tulossa olevaa elvytysrahaa käytettäisiin rakentamaan parempi yhteiskunta kaikille, ja yhä useampi työpaikka tekisi, ainakin väliaikaisesti, töitä, joilla on tarkoitus. Mutta näin ei käy, jos emme yhdessä toimi sen puolesta.

Etenkin te, jotka nyt olette lomautettuina: miettikää ihmeessä, mitä sellaista työpaikallanne osattaisiin tehdä, mikä parantaisi yhteiskuntaamme, eikä vain kasvattaisi omistajien voittoja, usein esimerkiksi ympäristön kustannuksella. Laatikaa yhdessä suunnitelmia ja ajakaa niitä eteenpäin. Pelikortteja jaetaan nyt uudelleen, ja asioihin voisi vaikuttaa. Jos tarvitsette jossain kohdassa minun apuani, olen käytettävissä.

Lisätietoja:

Lucas Plan-verkkosivut. Sisältävät esimerkiksi lyhyen kuvauksen alkuperäisestä suunnitelmasta ja sen syntymisestä, ja ideoita siitä, miten ajatusta voisi soveltaa nykyään.

Dokumentti ”The Plan that came from the Bottom Up” suunnitelmasta ja sen synnystä.

Englanninkieliset Wikipedia-sivut aiheesta, paljon lisälukemista ja linkkejä.

Lähteet

(1): Lucas Aerospace Combine Shop Steward Committee, Corporate Plan. 1974.

(2): Cooley, Mike. Architect or Bee? The Human Price of Technology. Revised Edition. The Hogarth Press, London. 1987.

Tilannekatsaus 3.3.-6.3.2020

Kirjoitan tämän otsikon alla noin kerran viikossa tai tarpeen mukaan lyhyitä koosteita kiinnostavista asioista, joista en ehdi tai viitsi kirjoittaa pidemmälti.

3.3.20

Vice: Deepfake-videoteknologia otettu käyttöön hindunationalistisen BJP-puolueen poliittisessa kampanjoinnissa Intiassa, ilmeisellä menestyksellä. Suomessa näitä nähtäneen viimeistään seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Muualla maailmassa pelkkä epäilys deepfakesta on ilmeisesti aiheuttanut jo ainakin yhden sotilasvallankaappauksen yrityksen, kertoo tämä Mother Jones-lehden juttu. Hyvä muistutus siitä, että valehtelun teknologian leviäminen tekee kaikista asioista epäluotettavampia.

Suosittelen lukemaan myös Evgeni Morozovin aikaisemman kirjoituksen Guardianiin aiheesta, ”Can the US government stem the tide of ’fake news’ in a postmodern world?”.

4.3.20

YLE: Metsäteollisuus voi oman arvionsa mukaan saada suorat hiilidioksidipäästönsä kuriin, mutta suurin ongelma on jo nyt epäsuorissa, hiilinielujen tuhoamisesta aiheutuvissa päästöissä.

Miten rauhan ajan tuhoisin junaonnettomuus Kuurilassa vuonna 1957, ja Valtion Rautatiet, vaikuttivat Nokian nousuun 1990-luvulla? Ylen juttu on vuodelta 2016, mutta se on edelleen hyvä esimerkki siitä, miten keksinnöt vaativat valtavasti pohjatyötä ja jättiläisten hartioita, joille kivuta. Teknologian esittäminen yksittäisten sankareiden urotekoina on suorastaan karikatyyri todellisuudesta. (Hypoteesi: lähdeviitteiden käyttöönotto ja etenkin hypertekstiteknologian arkipäiväistyminen on vaikuttanut siihen, että ihmiset ovat alkaneet ymmärtää paremmin, miten tiede, teknologia, ja ylipäätään hyvinvointi on verkostoissa monen tekijän toimesta syntyvä ilmiö, ei yksittäisten sankarien aikaansaannos.)

Kari Enqvist kirjoittaa Ylen kolumnissaan, että ennen miehen mitta oli vastuun kantaminen, ja se olisi sitä nykyäänkin. Olen hieman eri mieltä. Vastuunkanto on toissijainen hyve: jos kannat vastuuta vääristä asioista etkä tiedä, mistä asioista olisi oikein kantaa vastuuta, voit huonontaa maailmaa aktiivisesti, vaikka olisit omasta ja viiteryhmäsi mielestä kuinka vastuullinen.

Myös Hitlerin kenraalit kantoivat vastuunsa kuin miehet. Ja katsomme nyt sivilisaatiomme tuhoa suoraan piippuun, kun liian moni on tehnyt töitään liian ahkerasti ja tunnollisesti.

Vastuunkannosta tulee sitä huonompi proxymittari hyvyydelle, mitä voimakkaampia käyttämämme työkalut ovat. Jos me plus työkalumme emme voi saada aikaan kovin isoja vahinkoja, sillä, tekeekö asioita oikein vai oikeita asioita, ei ole yhtä paljon väliä kuin nykyään.

HS: Tutkija sanoo työnantajan tentanneen uskonnosta työhaastattelussa. Syrjintä on yksiselitteisesti väärin. Onneksi olemme jo niin pitkällä, että syrjintää pidetään jo laajalti vääryytenä; valitettavasti emme ole vielä niin pitkällä, että hegemonisen ajattelun edustajien syrjintä ei olisi suurempi uutinen kuin vähemmistöjen syrjintä.

(Jutussa on hyviä ohjeita. Jos haluamme luottaa ihmisiin, meidän tulisi jättää ihmisen itsensä päätettäväksi, estääkö hänen vakaumuksensa esimerkiksi jonkin työn tekemisen asianmukaisella tavalla. Ongelmia tosin on luvassa, jos työtehtävä on uusi tai käsiteltävät asiat ovat uudenlaisia, sillä silloin kukaan ei välttämättä voi tietää ennalta, millaisia tehtäviä ihminen joutuu työssä tekemään.)

HS: Kättely on vähän liian tehokas tautien levittäjä hyperyhdistyneessä maailmassa. Jääkö kättely joskus kumartumisen ja niiaamisen tapaan katoavaksi tavaksi tervehtiä?

HS: USA:n keskuspankin hätäratkaisu tussahti: Edessä voi olla tilanne, josta on varoiteltu jo vuosia. Sosioekonominen järjestelmämme kulkee kriisistä toiseen, kun sen turvallinen liikkumatila käy ahtaammaksi.

Selvitäänkö seuraavasta lamasta ilman fasismin nousua ja maailmansotaa? Entä sitä seuraavasta?

5.3.20

”…ratkaisuja pitäisi tehdä nopeasti – samaan aikaan kun vanha poliittinen kartta menee maassa kuin maassa pirstaleiksi ja politiikan päätöksentekokyky heikkenee. … Tässä ei ole kyse epidemiasta itsestään vaan siitä kasvavasta hallitsemattomuuden ja ennustamattomuuden tunteesta, jota …epidemia yhtäkkiä lisäsi.”

Hesarin pääkirjoitustoimittajan kolumni on tuttua tekstiä kaikille yhteiskuntien romahdusten historiaa lukeneille; saman olisi voinut kirjoittaa myöhäisantiikin historioitsija. Yhteiskunnat monimutkaistuvat, kunnes energiavuo ei enää riitä ylläpitämään monimutkaisuutta. Tästä aiheutuvia ongelmia yritetään paikata monimutkaisuudella, mikä johtaa ennustettavasti ennustamattomuuteen ja järjestelmän karkaamiseen (kts. esim. Tainter 1988, The Collapse of Complex Societies). Näin se käy, sanoisi Vonnegut.

Kirjoitin seuraavan kommentin:

Kirjoitus on hyvin tuttua tekstiä kaikille monimutkaisten yhteiskuntien romahdusten historiaa lukeneille. Pienin muutoksin saman olisi voinut kirjoittaa myöhäisantiikin historioitsija.

Kuvio on aina sama: kertaluonteisen jackpotin kuten meidän tapauksessamme fossiilisen energian löytävillä yhteiskunnilla ei ole malttia vaurastua kestävästi, vaan ahneus saa vallan. Eliitit hyötyvät tästä, ja niinpä ahneudesta tehdään mielipidevaikuttajien suosiollisella avulla ensin normi ja sitten hyve – meidän aikanamme emme ole enää edes kansalaisia, vaan ennen kaikkea kuluttajia.

Yhteiskunnista tulee monimutkaisempia, ja tällä on toki hyviäkin vaikutuksia, kuten tieteiden ja taiteiden nousu. Mutta koska yhteiskunta ei elä perintönsä koroilla vaan kestämättömästi perintöään tuhlaten, ennen pitkää tulee tilanne, missä kaikki ymmärtävät, ettei tulevaisuudessa ole enää yhtä paljon jaettavaa.

Tässä kohdassa kasvun aikana syntynyt syvä eriarvoisuus johtaa alueiden sisäisiin ja välisiin riitoihin, eikä korjausliikkeeseen tarvittavia, teoriassa varmasti ihan mahdollisia päätöksiä enää saada tehtyä.

Koska järjestelmän fundamentaaleja kestävyysongelmia ei saada korjattua, järjestelmä ajautuu ennemmin tai myöhemmin kaaoksen reunalle. Lopulta joku itsessään varsin mitätön häiriö keikauttaa sen reunalta alas.

Onko viimeinen niittimme korona vai seuraava virus vai jokin muu tapahtuma, jää nähtäväksi – ja historioitsijoiden riideltäväksi, samaan tapaan kuin kiistelemme edelleen Rooman tuhon syistä.

Tämä kuvio on nähty historiassa vähintään useita kymmeniä kertoja, eikä ole mitään syytä uskoa, että oma yhteiskuntamme olisi poikkeus. (Lukekaapa vaikka Tainter, 1988, Collapse of Complex Societies.) Historia toistaa itseään, hintalappu vain kohoaa kerta kerralta.

Olisi pitänyt valita toisin jo viimeistään 40 vuotta sitten, ymmärtää ahneus ahneudeksi, ja ryhtyä rakentamaan kestävää yhteiskuntaa. Pienessä mittakaavassa sellaisia on jo olemassa, onneksi.

Perussuomalainen kysyi kansalta, kansa vastasi väärin, uutisoi Kansan Uutiset. Näistä tuloksista (huomaa myös Laura Huhtasaaren aikaisemman ”gallupin” tulos) voidaan päätellä ainakin se, että ainakin Twitterissä pyörivä persujen ja rasistien joukko on melko pieni. Normaalisti empatiakykyiset ihmiset eivät nimittäin varmasti ole ainoita, jotka ovat kehottaneet samanmielisiä äänestämään.

PS. Paremmassa maailmassa Veikko Vallin saisi lopettaa isänmaallisuudella ratsastamisen ainakin siihen saakka, kunnes hän lopettaa velvollisuuksiensa välttelyn ja esimerkiksi maksaa veronsa kuten muutkin. Rahaahan hänellä olisi myös oikein tekemiseen, ja jäisi vielä paljon jäljellekin.

PPS. Kiinnittäkääpä tarkemmin huomiota Jussi Halla-ahon tapaan puhua esimerkiksi nyt kosmeettisesti harjatuista persunuorista ja heidän ulostuloistaan. Halla-aho ei ole tietääkseni koskaan tuominnut esimerkiksi fasismia tai rasismia – ja kiemurtelee jos häneltä kysytään asiasta. Hän on ainoastaan todennut, että asian sanominen ääneen vahingoittaa puoluetta. En usko tarkkojen sanavalintojen olevan sattumaa. Vaikka Halla-aho ei itse erityisemmin pitäisi julkifasisteista, hän ei halua menettää heidän ääniään.

Sami Eerolalta hyvä suomenkielinen tiivistelmä Corey Robinin konservatiivisuudesta tekemästä analyysista. (Eerolan keräämä kokoelma kirjojen tiivistelmiä/arvosteluja on muutenkin oikea kultakaivos.) Uskon Robinin olevan aivan oikeassa: konservatismi on aina ollut reaktioliike, joka syntyy vastauksena olemassaolevia hierarkioita haastaville eli käytännössä tasapuolisuutta edistäville liikkeille. Konservatiivisuus ei ole niinkään ideologia, vaan joukko hierarkioita oikeuttavia asenteita. Niinpä konservatiivisuuden ytimessä on aina vahva ajatus siitä, että sillä hetkellä voimassa olevat, toiset alistetumpaan ja toiset etuoikeutetumpaan asemaan asettavat hierarkiat ovat ikiaikaisia, oikeutettuja, ja säilyttämisen arvoisia.

Se, että yhteiskuntamme ovat kehittyneet jopa hierarkian korkeimmalla portailla olevien näkökulmasta valtavasti paremmiksi suurelta osin juuri näitä hierarkioita yksi kerrallaan purkamalla, unohdetaan. Totuus kuitenkin on, ettei yksikään antiikin despootti nauttinut esimerkiksi antibiooteista, eikä nykyistä tekniikan kehitystä voisi kuvitellakaan yksinvaltiuden oloissa. Konservatiivin mieleen ei myöskään ilmeisesti sovi ajatus siitä, että hierarkioiden purkutyö saattaa olla vielä kesken, ja tuleva maailma nykyistä parempi. Kuten ei myöskään ajatus siitä, että toisten ihmisten maailmankuva ei ollenkaan välttämättä perustu samalla tavalla hierarkioiden ja alistamisen näennäisillä väistämättömyydelle kuin konservatiiveilla itsellään – ja että vain autoritaarisuuteen taipuvaiset ihmiset saavat tyydytystä siitä, että näkevät toisten alistuvan.

Taitoa ymmärtää, että toiset ihmiset voivat ajatella hyvin eri tavalla, kutsutaan empatiaksi, ja aidanseipäillekin lienee jo selvää, ettei empatia kuulu konservatiivien vahvuusalueisiin. (Sivumennen sanoen, se, että samoja mekanismeja tarvitaan toisia naurattavien juttujen kehittämisessä, on todennäköisesti parhaita selityksiä sille, miksi konservatiivit ovat hauskaa seuraa lähinnä tahattomasti.)

Lyhyemmin sanottuna: konservatiivit ovat aina olleet, ja tulevat olemaan, historian väärällä puolella. Valitettavasti historia on osoittanut lukuisia kertoja, miten tehokkaasti historian väärä puoli houkuttelee ihmisiä.

Kiinnostavaksi kysymykseksi jää, voiko empatiaa, pluralismia ja hierarkiakriittisyyttä oppia ja opettaa, vai ovatko ne synnynnäisiin piirteisiin vertautuvia ominaisuuksia. Itse uskon ihmisen olevan hyvinkin muuttumiskykyinen, jos vain halu muutokseen on olemassa.

Lopuksi:

Sivistys ei ole saavutuksia, vaan parempaan pyrkimistä

Kaikki me haluamme ajatella olevamme hyviä ihmisiä. Siksi meidän on monesti vaikea hyväksyä sitä, että olemme toimineet väärin. Kun näin kuitenkin toisinaan tapahtuu, turvaudumme äärimmäisen helposti selittelyihin: minähän tarkoitin kuitenkin hyvää, ja yleensä olen kuitenkin ihan hyvä ihminen, ikäänkuin hyvä tarkoitus muuttaisi vääryyden oikeudeksi tai aikaisemmat hyvät teot oikeuttaisivat pahojen tekojen tekemisen.

Olen itsekin syyllistynyt tähän usein, etenkin ihmissuhteissani, ymmärtämättä kunnolla, etteivät hyvät aikomukset ole mikään puolustus. Toisen ihmisen loukkaaminen ei muutu vähemmän loukkaavaksi sillä, jos tarkoituksesi oli hyvä: parhaassakin tapauksessa tulet vähätelleeksi tekoasi. Houkutus vähättelyyn on kuitenkin suuri, sillä harva meistä haluaa oikeasti ajatella tehneensä väärin. Väärin tekemisen myöntäminen nimittäin tarkoittaisi myös vaatimusta siitä, että muuttaa toimintaansa. On paljon miellyttävämpää kertoa ainakin itselleen, ettei oikeasti tehnytkään mitään väärin – koska tarkoitti vain hyvää.

Syyllistymme tähän ajatteluun niin yksilöinä kuin yhteiskuntanakin. Etenkin Euroopassa on ollut jo vuosisatoja muotia puhua ”sivistyksestä” ja ”länsimaiden” erinomaisuudesta. Emme halua vieläkään edes kuulla niistä vääryyksistä, joita esimerkiksi teollisen vallankumouksen ja nykyisen kaltaisen kapitalismin syntyyn merkittävästi vaikuttanut Intian ryöstö, muusta siirtomaiden riistosta puhumattakaan, pitivät sisällään. Emme halua kuulla vääryyksistä, joita elämäntapamme ylläpitäminen aiheuttaa köyhempien maiden asukkaille tai omien maidemme köyhille. Emme halua kuulla vääryyksistä, joita piittaamattomuutemme ympäristöstä tulee aiheuttamaan, etenkin köyhissä maissa, mutta ennen pitkää myös omille jälkeläisillemme. Aivan kuin meemikuvan yksinkertainen SS-upseeri, ihmettelemme vilpittömästi, voimmeko me muka olla pahiksia.

Koska mehän tarkoitamme hyvää! Mehän olemme sivistyksen maanosa! Meillä on oikeusvaltio, ja me kunnioitamme ihmisoikeuksia!

Ainakin siihen asti, kunnes ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei ole enää poliittisesti tarkoituksenmukaista tai kannattavaa. Kuten nyt, kun Kreikka kieltäytyy ottamasta vastaan turvapaikkahakemuksia, ja presidentti Niinistön mukaan koko Euroopan Unioni tukee Kreikan ratkaisua.

Kuten esimerkiksi Saku Timonen aiheellisesti huomauttaa, turvapaikan hakeminen on kansainvälisen oikeuden ja EU-maita velvoittavien sopimusten mukaan ihmisoikeus.

Kunnioitamme ihmisoikeuksia, kunnes yhtenä päivänä emme enää kunnioita niitä. Meillä on oikeusvaltio, kunnes yhtenä päivänä meillä ei enää ole sitä. Jokainen ratkaisu, missä uhraamme yhden yhteisesti sovitun periaatteemme poliittisen tarkoituksenmukaisuuden alttarille, tarkoittaa, että myös muiden periaatteiden uhraaminen on jatkossa helpompaa. Nyt keskeinen ihmisoikeus vietiin yhdeltä ihmisryhmältä; mitä seuraavaksi viedään, ja keneltä?

Ja mitä meille sitten jää? Jos me emme edes yritä puolustaa niitä asioita, joilla kehuskelemme – jos hylkäämme keskeiset periaatteemme tämän pidemmittä puheitta – mikä tekee sivilisaatiostamme mitenkään erityisen hyvän, ansiokkaan, tai säilyttämisen arvoisen? Miten pitkälle aiomme päästä selittelemällä, että mehän sentään tarkoitimme hyvää?

Sivistys ei ole sitä, että on elänyt virheettömästi. Se on sitä, että ymmärtää tehneensä myös virheitä, mutta tekee kaikkensa, ettei tekisi niitä uudelleen. Me emme koskaan pysty saavuttamaan täydellisyyttä, eikä sivistys tarkoita täydellisyyttä. Sivistys tarkoittaa parempaa kohti pyrkimistä. Ja sivistys tarkoittaa toisista ihmisistä välittämistä.

Edessämme on epäilemättä vielä paljon vaikeampiakin päiviä, ja myös Suomen rajoilla saattaa vielä olla tuhansia ihmisiä hakemassa turvapaikkaa epävakaan ilmaston tai konfliktin tehtyä heidän kotiseuduistaan mahdottomia asua. Olemme nykyään rikkaampia kuin koskaan, mutta silti hylkäämme perustavanlaatuiset ihmisoikeudet näinkin nopeasti: tämä ei ole hyvä merkki, eikä se tule olemaan kunniaksi sivilisaatiollemme.

Mitä sopimuksia rikomme seuraavaksi? Mistä oikeuksistasi sinä itse haluaisit luopua?

Länsimainen sivilisaatio: se olisi hyvä idea, kuten Gandhin kerrotaan joskus sanoneen.

(PS. Pakolaiset eivät voi hakea turvapaikkaa Turkista, koska maa ei myönnä Euroopan ulkopuolelta tuleville täyttä pakolaisstatusta. Turkki luopui ihmisoikeuksista jo ajat sitten; haluammeko me tosiaan olla osa samaa arvoyhteisöä?)

Meidän täytyy miettiä, millainen olisi kestävä yhteiskunta

Tämän vuosituhannen politiikan, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen, teknologian ja ylipäänsä kaikkien ihmisiin liittyvien käytäntöjen ja tieteiden suurin haaste tulee olemaan kestävän ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen.

Tätä kirjoittaessa on selvää, että sivilisaatiomme on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa. Ihailemamme kekseliäisyys ja ”edistys” ovat tuoneet meille paljon hyvää, mutta emme malttaneet kehittyä viisaasti, vaan annoimme ahneudelle vallan. Kun työkalujemme voima on laukannut kaukana viisautemme edellä, olemme nyt törmäämässä ensimmäistä kertaa toden teolla planeetanlaajuisiin kestävyysrajoihin – rajoihin, jotka ylitettiin viimeistään noin 40 vuotta sitten (Lin ym. 2018).

Kuva 1: Ihmiskunnan tarinaa voi sanoa suurmenestykseksi, ainakin jos ei tarvitse pohtia, mitä historia kertoo todennäköisistä tulevaisuuksista.

Tilanne ei ole ihmisen historiassa sinänsä uusi. Lähes kaikki aikaisemmat monimutkaiset kulttuurit ovat romahtaneet. Korttitalon luhistumisen välitön syy on voinut olla ympäristökatastrofi, kulkutauti, sisällissota tai invaasio, mutta esihistoriasta saakka yhteiskunnat ovat ajautuneet romahdusherkkään tilaan samanlaisella yhdistelmällä hallitsematonta, kestävyyden rajat ylittävää ”kehitystä”, ja vallanpitäjien kyvyttömyyttä muutokseen (Tainter, 1988). Jokainen monimutkaisempi yhteiskunta on osoittautunut alttiiksi, ja myöhempien polvien rakennukset, hiekka ja viidakko kätkevät alleen kymmeniä aikanaan menestyneitä, monimutkaisia yhteiskuntia, joiden mahti näytti niiden loiston päivinä varmasti vähintään yhtä järkähtämättömältä kuin nykyisen yhteiskuntamme mahti saattaa näyttää niistä, jotka eivät vaivaudu katsomaan kulissien taakse. Dynamiikat ovat aivan samoja kuin kautta historian. Uutta on vain kaksi asiaa: teknologioidemme voiman vuoksi romahdus uhkaa olla maailmanlaajuinen, ei vain paikallinen, ja tuleva romahdus voi hyvin mahdollisesti olla lopullinen. Aikaisempien kulttuurien luhistumisen laukaisemat konfliktit ratkottiin teräasein, kun taas meillä on käytössämme joukkotuhoaseita. Aikaisemmat sivilisaatiot eivät olleet käyttäneet loppuun helposti ja suhteellisen yksinkertaisella teknologialla hyödynnettävissä olevia malmi- ja muita raaka-ainevaroja. Me olemme, ja jos tekninen osaamisemme katoaa edes väliaikaisesti, saatamme menettää lopullisesti kyvyn ylläpitää teknologista sivilisaatiota.

Perimmäinen romahdukseen johtava dynamiikka on sama niin hiivalla kuin ihmisilläkin. Emme ole lajina oppineet toimimaan hiivasientä tai bakteereja älykkäämmin. Aivan kuten yksisoluiset eliöt, kun saamme käyttöömme uuden energianlähteen, käytämme sitä niin ahnaasti, että tuhoamme kasvullamme ja metabolismimme jätteillä melkein huomaamattamme suotuisan ympäristömme. Kun ympäristön kantokyky ylittyy ja kasvu jatkuu, romahdus on ollut toistaiseksi vain ajan kysymys.

On syytä korostaa, että kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta, eikä kyse ole tekniikalla ratkeavasta ongelmasta. Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan onkin vähitellen ryhdytty heräämään, aivan liian hitaasti ja aivan liian myöhään, olemme jo ylittäneet kestävyysrajat myös biodiversiteetin suhteen, ja lähestymme nopeasti typpi- ja fosforikierron vaarallisen häiriintymisen rajoja. Perusongelmamme on se, että talousjärjestelmämme virheellinen kirjanpito ohjaa meitä tekemään paljon enemmän vääriä kuin oikeita asioita, mutta koska väärien asioiden tekemisen lopettaminen tarkoittaisi laajamittaista työttömyyttä, jatkamme oman kuoppamme kaivamista syvemmäksi. Tässä tilanteessa tehokkaampi tekniikka ja ylipäätään ”tehostaminen” auttaa meitä lähinnä kaivamaan kuoppaa nopeammin. Kirjanpitoa ei todennäköisesti saada muutettua realistiseksi ja pidettyä realistisena: kun teknologian voima kasvaa koko ajan, poliittisen päätöksenteon pitäisi nopeutua valtavasti nykyisestä. Valitettavasti yhteiskuntien purkautumisen mekanismit näyttävät olevan jo käynnissä, ja päätöksenteosta näyttää tulevan entistä vaikeampaa ja hitaampaa. Kehityskulku on historiallisten esimerkkien mukainen, ja se osattiin ennustaa jo 1970-luvulla esimerkiksi Kasvun rajat-raportissa – jonka keskeinen sanoma oli, että talouskasvun jatkaminen vaikeuttaa keskeisten kasvuun liittyvien ongelmien ratkaisemista, aivan kuten sittemmin on käynyt (Meadows, 2008).

Kuva 2: Tyypillinen kehityskulku, kun kestävyysrajat on ylitetty. Ihminen, hiiva, bakteeriviljelmä – mikään laji ei ole vielä osoittanut olevansa säännöllisesti tämän viisaampi.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani toin esiin, merkit romahduksen lähestymisestä voimistuvat koko ajan. On hyvin epävarmaa, miten kauan nykyisellä yhteiskuntajärjestyksellä on enää aikaa: kuten kulkutautien mittareilla edelleen kohtuullisen harmiton koronavirusepidemia näyttää, yllätyksiä voi tulla nopeasti, ja kykymme vastata edes suhteellisen vähäisiin globaalin järjestelmän häiriöihin on heikko. Vaikka todennäköisesti selviämmekin yhteiskuntana nykyisestä kriisistä, ennemmin tai myöhemmin eteemme tulee tilanne, josta yhteiskuntajärjestys ei enää selviä. Näin on käynyt ennenkin, ja näin tulee käymään tulevaisuudessa. On itse asiassa hyvät syyt uskoa, että suurin osa koskaan olemassaolleista ihmisyhteisöistä on tuhoutunut jonkinlaisessa ympäristön kestävyysrajoihin liittyneessä mullistuksessa – joko suoraan ravinnon ehdyttyä, tai epäsuorasti jouduttuaan toisen, kotiseuduiltaan lähtemään joutuneen yhteisön saaliiksi.

Kuva 3: Muutamia paikallisen kestävyysrajansa ylittämisen jälkeen romahtaneita kulttuureja. Lisää mm. lähteessä Tainter (1988).

Emme voi ennustaa, milloin oma kulttuurimme sortuu. Korttitalo voi lähteä luhistumaan ensi vuonna tai 50 vuoden kuluttua; ihmisen historiassa satakin vuotta olisi vain lyhyt hetkonen. (Kuinka moni lukijoista muistaa googlaamatta, millä vuosisadalla maya-intiaanien kaupungit autioituivat?) Kehityskulut ovat kuitenkin ilmiselviä, ja on syytä uskoa, että ne ovat kiihtymässä. Tiedämme myös, että uudet ajatukset pitää kehittää ja omaksua ennen kriisiä, sillä kriisitilanteessa uuden ajattelun kehittämiselle ei ole enää aikaa tai voimavaroja. Siksi pidän lähivuosikymmenien keskeisenä projektina vähintäänkin henkistä valmistautumista toisenlaiseen yhteiskuntaan – mieluiten nykyistä parempaan.

On nimittäin niin, että vaikka suurin osa olemassaolleista ihmisyhteisöistä on todennäköisesti käyttänyt luonnonvaroja kestämättömästi, ihmiskunnan historiasta löytyy myös muutamia esimerkkejä kulttuureista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin oppineet elämään ympäristönsä rajoitteiden kanssa. Osa näistä kulttuureista on saattanut oppia rajojen kanssa elämisen ennen kuin rajat ovat tulleet ylitetyksi, mutta itse epäilen, että suurin osa on mennyt, aivan kuten me, selvästi rajojen yli ennen kuin niiden sisällä on opittu elämään. Toisin kuin moni luulee, tilanteemme ei siis suinkaan ole toivoton. Aikaisemmat ihmispolvet ovat olleet vastaavassa tilanteessa, ja vaikka meillä ihmisillä onkin paha tapa toistaa tyhmyyksiämme, voimme todistaa, ettei ole olemassa mitään kiveen hakattua ”ihmisluontoa” joka ehdottomasti pakottaisi meidät toistamaan aina kaikki historian virheet. Pysyvä romahdus on vain todennäköinen: se ei ole väistämätön.

Kuva 4: Onneksi on olemassa myös esimerkkejä yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään jotakuinkin kestävien rajojen sisällä. Todennäköisesti vain harva on kuitenkaan päässyt kestävälle polulle ilman ainakin väliaikaista ”korjausliikettä” – mutta sekin on täydellistä romahdusta parempi.

Nykyisessä tilanteessa niin meillä tutkijoilla, poliitikoilla kuin kansalaisillakin on ensiarvoisen tärkeä ja, pelkään, kiireellinen tehtävä: meidän on nyt opittava, millainen yhteiskuntajärjestys voi olla kestävä. Mitä todennäköisimmin se ei ole ainakaan aivan sama, missä nyt elämme: jos nykyinen järjestelmä voisi välttää kestävyyden rajojen ylittämisen, eikö se olisi jo tehnyt niin? Valtavaksi onneksemme ”edistys” ei ole vielä assimiloinut aivan kaikkia Maapallon kolkkia, ja antropologit ja muut tutkijat ovat voineet kartoittaa kestävyysrajojen sisällä elämään oppineiden kulttuureiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia mekanismeja. Meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia ovat näitä kulttuureja yhdistävät piirteet, sillä nimenomaan ne antavat parasta osviittaa siitä, millaiselta kestävän yhteiskuntajärjestyksen pitäisi näyttää, ja esimerkiksi millaista arvomaailmaa sen tulisi tukea.

Miltä kestävä yhteisö voisi näyttää?

Vaikka tämä työ on vielä alussa ja vaikka en missään nimessä ole alan asiantuntija, uskallan kuitenkin väittää, että kestävissä yhteiskunnissa toistuu muutamia teemoja. Näistä kenties tärkein ja yleismaailmallisin vaikuttaa olevan voimakas, jopa ”raivokas” pyrkimys materiaaliseen tasa-arvoisuuteen (Suzman, 2017). Riippumatta ympäristöstä, pitkään kestäneet, ympäristönsä rajoissa suurinpiirtein pysyneet yhteiskunnat ovat nykyiseen yhteiskuntaamme verrattuna jopa hämmentävän egalitaarisia: niinkin erilaiset yhteisöt kuin Kalaharin aavikon laidalla elävät !Kungit ja Yhdysvaltojen amishit vieroksuvat voimakkaasti yksityisen hyvän keräämistä, äärimmäisissä tapauksissa jopa karkoittamalla parantumattomasta ahneudesta kärsivät keskuudestaan. Monet erilaiset säännöt tukevat jakamista ja yhteistä hyvää painottavaa arvomaailmaa. Joissain uskonnollispohjaisissa yhteisöissä jopa napit saattavat olla paheksuttuja ”pröystäilyn” välikappaleita, ja metsästyksellä elävissä yhteisöissä voi olla esimerkiksi käytäntöjä, joissa saaliin saajaksi ja kiitosten kohteeksi lasketaan se, jonka tekemä nuoli osuu saaliseläimeen – jujun ollessa siinä, että metsästäjät vaihtavat nuolia jatkuvasti keskenään (Wright, 2004).

Toinen silmiinpistävä kestävien yhteisöjen piirre on niiden suhtautumisessa haluihin ja tarpeisiin. Omassa kulttuurissamme on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmisen halut ja tarpeet ovat pohjimmiltaan sama asia, rajattomia, eikä tälle asialle saa eikä edes voi tehdä mitään. Tämä ajatusmalli voi olla yksilön kannalta hyödyllinen, jos saat elantosi valmistamalla tai myymällä jotain halun tai tarpeen (hetkellistä) tyydyttäjää. Valitettavasti se on paitsi yksilön kannalta hyödytön malli, sillä jos halut ja tarpeet ovat loputtomia, mikään ei tule koskaan tyydyttämään sinua, ja myös ennemmin tai myöhemmin yhteisölle tuhoisa malli, kun maailma on rajallinen. Kun emme osaa kunnolla tehdä eroa halujemme ja tarpeidemme välillä, päädymme ostamaan kaikkea, mitä haluamme ja mihin meillä vain on varaa.

Kestävissä yhteisöissä koko ajatusmalli on pitkälti toisin päin. Ympäri maailman on olemassa itsenäisesti kehittyneitä yhteisöjä, joissa olemisen lähtökohtana on tarpeiden rajoittaminen mahdollisuuksien mukaisiksi. Myös oma yhteiskuntamme oli vielä alle sata vuotta sitten hyvin paljon kulutuskriittisempi kuin se on nykyään, ja kaikki suuret maailmanuskonnot pitävät ahneutta syntinä – tuskin sattumalta. Kun tarpeet ovat rajalliset, niiden täyttäminen on helppoa, ja elämä yksinkertaisempaa. Esimerkiksi meidän näkökulmastamme äärimmäisessä köyhyydessä elävien !Kungien ja monien muiden metsästäjä-keräilijäyhteisöjen jäsenet hämmästelevät ajatustakin siitä, että he olisivat ”köyhiä:” heillä on kaikki mitä he tarvitsevat, eikä heiltä puutu mitään, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. (Kts. Suzman, 2017). Kanadalainen kirjailija Ronald Wright kertoo mainiossa kirjassaan A Short History of Progress tarinan metsästäjä-keräilijöistä, jotka saivat idean käydä vastavierailulla Lontoossa tapaamassa heitä Papua-Uudessa Guineassa kuvannutta dokumentintekijää. Vieraat hämmästelivät eniten sitä, miten lontoolaiset olivat niin köyhiä että heidän piti raataa töissä ainakin kahdeksan tuntia päivässä, pitivät brittien elämää yleisesti ottaen hirvittävänä, ja veivät mukanaan kotiinsa kauhujuttujen lisäksi ainoastaan idean siitä, että nuoliin voisi laittaa pyrstösulat, jotta ne lentäisivät tarkemmin. (Tässä kohdassa haluan aina ajatella metsästäjä-keräilijän ihmettelemässä Arman Alizadin äänellä ”nää ihmiset elää näin joka päivä.”)

Kolmas kestäville yhteisöille ominainen piirre liittyykin juuri teknologiaan. Meidät on suorastaan marinoitu ajatuksessa, että teknologian kehitys tarkoittaa edistystä, edistys on aina itseisarvoisesti hyvää, ja siksi kaikki teknologiaan skeptisesti suhtautuvat ovat yhteisölle vihamielisiä edistyksen jarruja. Tämäkin vain vähän yli sata vuotta vanha ajatusmalli palvelee erinomaisesti niitä, jotka voivat hyötyä uuden teknologian kehittämisestä, mutta on hieman vähemmän selvää, miten paljon se tosiasiassa palvelee muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ja ympäristöämme. Kun atomipommista on kulunut jo 75 vuotta, voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, ettei tekniikan kehitys ja edistys ole identtisesti sama asia, mutta näin ei ole käynyt.

Kestävissä yhteisöissä teknologiaan suhtaudutaan paljon vähemmän uskonnollisesti. Uutta tekniikkaa ei pidetä aksiomaattisesti hyvyyden ja edistyksen ruumiillistumana, vaan tekniikka nähdään realistisemmin, ei hyvänä eikä pahana mutta ei myöskään neutraalina ihmisen voiman ja kykyjen vahvistimina (kts. esim. Kranzberg, 1986). Tällöin tekniikalta voidaan kysyä kysymyksiä, joita me emme oikein edes osaa kysyä: esimerkiksi amishit pohtivat tarkasti, edistääkö jokin uusi teknologia yhteisön hyvinä pitämiä arvoja, vai hajottaisiko sen käyttöönotto yhteisöä. (Wetmore, 2007. Tämä myös alleviivaa ongelmaa, joka meidän on ratkaistava: jos yhteisön arvot ovat esimerkiksi naisia tai jotain muita yhteisön jäseniä alistavia, näiden arvojen säilyttäminen tai peräti vahvistaminen, tekniikalla tai muuten, ei ole hyvä asia. Onneksi ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että kestävä yhteiskunta vaatisi eriarvoisuutta – pikemminkin päinvastoin.)

Näiden käytäntöjen olemassaolo on helppo ymmärtää. Tiedämme niin historiasta kuin nykyisiä yhteiskuntiamme koskevasta tutkimuksesta, että suhteelliset varallisuuserot ja loputon halujen ja tarpeiden sekoittaminen keskenään lietsovat yhteisön koheesiota tuhoavaa kilpailuhenkeä ja kannustavat yhteisön jäseniä venyttämään sääntöjä omaksi edukseen. Sama pätee tarpeiden ja uuden tekniikan rajoittamattomuuteen. Jos ja kun ympäristörajoissa pysyminen on yhteisön selviämisen kannalta tärkeää – kuten se on ollut jo pitkään !Kungeilla ja kuten se tulee olemaan omassa kulttuurissamme – kestävä yhteiskunta ei voi tukea tämänkaltaisia mekanismeja, jotka vaarantavat sen olemassaolon perustan. Siksi uskonkin, että tulevaisuuden yhteiskunnat tulevat olemaan nykyistä paljon egalitaarisempia, nykyistä tarkemmin halun ja tarpeen eroa harkitsevia, ja varovaisempia uuden teknologian käyttöönotossa. Ne yhteiskunnat, jotka eivät ole, tulevat katoamaan.

Olen myös vakuuttunut, että kestävän yhteiskunnan täytyy ottaa lähtökohdakseen välittäminen ja empatia kilpailun ja omaneduntavoittelun sijaan. Jos emme osaa välittää edes itsestämme sen vertaa, että arvostaisimme itseämme muutenkin kuin talouskoneen tuotantoyksiköinä, miten osaisimme välittää ympäristöstämme niin paljon kuin meidän tulisi siitä välittää, jotta välttäisimme sen tuhoamista? Mitä voimakkaampia työkalumme ovat, sitä tärkeämpää on, että välitämme kovasti, miten niitä käytämme.

Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu, mutta sitä kirjoitetaan parhaillaan. Nyt kaikkien niiden, jotka toivovat lastemme maailman olevan demokraattinen ja nykyistä parempi, tulisi toimia yhdessä selvittääkseen niin itselleen kuin toisille, millainen kestävä maailma voisi olla. Jos haluamme, että muutos tapahtuu rauhanomaisesti ja kansanvaltaisesti, sen sijaan että olosuhteet sanelevat sen meille, meidän on saatava käyntiin laaja, realistinen kansalaiskeskustelu siitä, millainen maailman tulisi olla. Voi olla, että aika loppuu kesken ja joudumme rakentamaan epätyydyttävän maailman, mutta jos emme edes vaivaudu pohtimaan minkälaisen maailman haluaisimme, on täysin varmaa, että lopputulos on huonompi kuin se voisi olla.

Kuva 5: Mitä nopeammin pääsemme kestävälle pohjalle, sitä yltäkylläisempi yhteiskuntamme voi olla. Jos emme toimi riittävän nopeasti, ihmiskunnan henkiinjääneet joutuvat todennäköisesti elämään tuhotulla planeetalla hyvinkin alkeellisissa oloissa – kenties vailla mahdollisuutta rakentaa sivilisaatiota enää uudelleen, kiroten sukupolvia, jotka eivät toimineet vaikka tiesivät.

Lähteitä ja lisälukemista

Kranzberg, M. (1986). Technology and History: “Kranzberg’s Laws.” Technology and Culture, 27(3), 544.

Lin, D; Hanscom, L; Murthy, A; Galli, A; Evans, M; Neill, E; Mancini, MS; Martindill, J; Medouar, F-Z; Huang, S; Wackernagel, M. (2018). Ecological Footprint Accounting for Countries: Updates and Results of the National Footprint Accounts, 2012–2018. Resources. 7(3): 58.

Meadows, D. H. (2008). Thinking in Systems: A Primer. London & New York: Earthscan.

Ryan, C. (2019). Civilized to Death: The Price of Progress. New York: Simon & Schuster.

Suzman, J. (2017). Affluence without Abundance: The Disappearing World of the Bushmen. London: Bloomsbury.

Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

Wetmore, J. M. (2007). Amish Technology: Reinforcing Values and Building Community. Technology and Society Magazine, 26(2), 10–21.

Wright, R. (2004). A Short History of Progress. Toronto: House of Anansi Press.

Miksi voitontavoittelu sopii paremmin teollisuuteen kuin terveyspalveluihin? Talousteoreettinen vastine Juhana Vartiaiselle

Talouskasvua ja voittoa tavoittelevat talousjärjestelmät ovat aina laajentumishakuisia. Sitä mukaa kun niiden laajeneminen uusille maantieteellisille alueille ja uusiin teknologioihin käy vaikeammaksi, sitä suuremmaksi kasvavat paineet valloittaa yhä uusia ihmiselämän alueita voitontavoittelun areenoiksi. Järjestelmä itsessään synnyttää tähän valtavan paineen: Sijoittajien on saatava sijoitukselleen voittoa, ja johtajien bonukset ja suorastaan työllistyminen riippuu vahvasti ei vain yrityksen voitosta, vaan siitä, miten paljon voittoa on saatu kasvatettua. Tämä paine kanavoituu politiikassa yritysystävällisten puolueiden ja etujärjestöjen kautta vaatimuksiksi avata yhä uusia sektoreita ”kilpailulle” ja ”markkinoille”. Suomessa keskeinen taistelukenttä on nyt, ja tulee jatkossakin olemaan, terveydenhoidon yksityistäminen. Koska kyseessä on toisaalta suunnattoman suuret rahat ja siitä seuraava valtava korruptiopotentiaali, ja toisaalta ideologinen missio niiltä, joiden mielestä talousteorian peruskurssi tarjoaa täydellisimmän maailmanselityksen, juuri mikään empiirinen havainto yksityistettyjen hoivapalveluiden väärinkäytöksistä tai pompsahtaneista kustannuksista ei saa asiaa ajavien mielipiteitä muuttumaan, sen enempää kuin mikään havainto reaalisosialismin ongelmista sai marxisti-leninistejä näkemään teorioissaan mainittavia ongelmia. Viimeksi viikonloppuna nomenklatuuramme vallitsevan ideologian äänekkäimpiin puolustajiin kuuluva Juhana Vartiainen kirjoitti blogissaan ”Miksi Nokia on hyvä ja Attendo paha?” ihmettelevänsä, miksi voitontavoittelua pidetään teollisuudessa hyvänä, mutta hoivapalveluissa pahana. Vaikken uskokaan voivani vakuuttaa ketään, joka on jo päättänyt yksityisen olevan hyvä ja julkisen paha, pyrin silti tarjoamaan talousteoriasta itsestään kumpuavan selityksen, jota Vartiainen ei syystä tai toisesta kirjoituksessaan maininnut.

Lyhyesti sanoen, keskeiset syyt sille, miksi Nokia on ”hyvä” ja Attendo ”paha” ovat tuotteen laadun mittaamisen helppoudessa, informaation asymmetriassa, palvelun vaihtamisen helppoudessa, pääomavaltaisen vs. työvoimavaltaisen toimialan kustannusrakenteen eroissa, ja näistä seuraavissa mahdollisuuksissa väärinkäytöksiin ja rahastukseen. Kulutushyödykkeitä teollisesti valmistava yritys on kaikissa näissä suhteissa täysin erilainen verrattuna terveydenhoidon asiantuntijapalveluja tarjoavaan yritykseen, ja kaupungeissa toimiva terveyspalveluyritys on eri asemassa verrattuna harvemmin asutulla seudulla toimivaan yritykseen. Yhdessä nämä tekijät selittävät Vartiaista paremmin sen, miksi palvelujen ulkoistaminen on yksinkertaisesti paljon vaikeammin järkevästi toteutettavissa oleva idea – jonka yrittäminen tulee suuremmalla varmuudella tuhlaamaan veronmaksajien rahoja. (Sivumennen sanoen, argumenttini ei rajoitu vain kysymykseen ”yksityinen vai julkinen?”. Perehdyin tähän aiheeseen alunperin selvitellessäni sitä, mitä toimintoja yksityisen yrityksen kannattaa ulkoistaa.)

Aloitetaan laadun mittaamisesta. Teollisuustuotteiden ja ylipäänsä tuotannollisemman toiminnan kuten vaikka maansiirtotöiden laatu on paljon helpompi mitata paljon yksikäsitteisemmin kuin käytännössä minkään palvelun laatu. Yksinkertaisimmassa esimerkissä, jos ostat ulkopuoliselta urakoitsijalta kymmenen kuutiometriä hiekkaa tontillesi, sinun on erittäin helppo mitata, toimitettiinko hiekka sovittuun päivään mennessä, ja melko helppo mitata, onko hiekkaa haluttu määrä ja onko sen laatu sovittua. Vastaavaan tapaan kännykän laatu on kohtuullisen suoraviivaista arvioida: pysyvätkö osat toisissaan kiinni, kuinka kauan akku kestää, toimiiko se? Vaikka emme osaisikaan laittaa kännyköitä yksikäsitteiseen paremmuusjärjestykseen, osaamme ainakin selvästi sanoa, milloin kännykän laatu on tarpeisiimme ja kännykän hintaan nähden kelvotonta.

Palvelutuotannossa ja erityisesti asiantuntijapalveluiden kuten terveyspalveluiden tuotannossa laadun mittaaminen on ainakin kertaluokkaa vaikeampaa. Miten mitataan esimerkiksi terveydenhoidon onnistuminen? Emme pääse edes yksimielisyyteen siitä, mitä kaikkia mittareita tähän pitäisi oikeastaan käyttää. Kyllä, kaikenlaisia mittareita laadun mittaamiseen on silti kehitetty; ei, mitkään niistä eivät ole täydellisiä, ja kyllä, kaikkien niiden käyttö synnyttää kannustimen tehdä vain juuri niitä asioita mitä sopimuksessa eksplisiittisesti sovitaan mitattavaksi. Mittarit ovatkin lähtökohtaisesti huonoja luottamuksen korvikkeita: kuten esimerkiksi Goodhartin lakina tunnettu lausahdus toteaa, ”kun mittarista tulee tavoite, se lakkaa olemasta hyvä mittari.”

Mikään määrä sopimustekstiä tai mittareita ei voi tehdä asiantuntijapalveluiden laadun mittaamisesta suoraviivaista. Ja kun laadun mittaaminen ei ole suoraviivaista, potentiaali tahallisille ja tahattomille väärinkäytöksille ja ongelmille lisääntyy. Sama ongelma on olemassa myös julkisella sektorilla, mutta terveyspalveluja tarjoavalla yrityksellä on kaiken hyväksi vahvat kannustimet oikoa mutkia ja tulkita sopimustekstiä omaksi edukseen – ja monesti paljon rahaa käyttää vaikkapa juristien palkkaamiseen.

Laadun mittaamisen vaikeuden aiheuttamat ongelmat kertautuvat informaation asymmetrian vuoksi. Asiantuntijapalvelu on määritelmänsä mukaisesti palvelua, jonka suorittaa asiantuntija, eli ihminen, joka tietää käsiteltävästä asiasta selkeästi asiakasta enemmän. Asiakkaalla ei siksi yksinkertaisesti ole kykyä arvioida asiantuntijapalvelun laatua riittävissä määrin. Siinä missä Nokian kännykän ostanut voi helposti verrata ostostaan kavereiden puhelimiin ja netistä lukemaansa, terveyspalvelua ostanut on käytännössä palveluntuottajan ja musta tuntuu-arvionsa varassa. Asetelma on omiaan suosimaan psykologisesti tyydyttävää palveluntuotantoa, jossa ajanvaraus käy sujuvasti, asiakaskokemus otetaan vakavasti ja asiakkaalle jää käynnistä hyvä mieli, mutta esimerkiksi kalliita ja palveluntuottajalle korkean katteen tuovia kokeita tehdään ”varmuuden vuoksi” aina enemmän kuin olisi tarpeen. Tämä jo yksin vaarantaa yksityistämisen teoreettiset tehokkuussäästöt niin kauan kun julkinen sektori kuitenkin säilyy viime kädessä maksajana. Jos ei säily, siirrymme Yhdysvaltojen malliin, jossa toisaalta vakavasti sairaat toivovat kuolevansa ennen kuin heidän lastensakin omaisuus on mennyt hoitokustannuksiin, ja toisaalta yksityisen sairausvakuutuksen piirissä oleville teetetään valtavasti tarpeettomia toimenpiteitä, koska näin he saadaan tyytyväisiksi, ja vakuutusyhtiö maksaa kuitenkin viulut. Ei ole millään tavalla sattumaa, että Yhdysvaltojen yksityistetty terveydenhoito on järkyttävän kustannustehotonta, siinä missä Suomen julkinen järjestelmä kuuluu maailman tehokkaimpiin. Yleensä maalaisjärki sanoo, että maailman tehokkaimpiin kuuluvan järjestelmän myllääminen täysin uusiksi tuskin lisää tehokkuutta merkittävästi, mutta kuten totesin, korruptoimattomille poliitikoille yksityistäminen on ennen kaikkea ideologinen projekti.

Vastaava informaation asymmetrian ongelma näkyy myös esimerkiksi terveydenhoidon ulkoistamista koskevissa neuvotteluissa, ja ulkoistamisen jälkeen tapahtuvassa valvonnassa. Kun kunnan virkamiehet neuvottelevat terveysjätin kanssa kunnan palvelujen ulkoistamisesta, kyseessä on tilanne, johon kunnan virkamiehet todennäköisesti eivät ole koskaan ennen joutuneet, eivätkä luultavasti joudu uudelleen. Neuvottelupöydän toisella puolella sen sijaan on kokemusta kymmenistä ellei sadoista vastaavanlaisista neuvotteluista, ja todennäköisesti bonukset on sidottu siihen, millainen sopimus saadaan aikaan. Ei olekaan ihme, että monen pienen kunnan päättäjiä on viety lupauksilla ja puolitotuuksilla kuin litran mittaa, veronmaksajien ja palveluja tarvitsevien vahingoksi.

Vaikka sopimus olisikin hyvä, asiantuntijapalvelun ulkoistaminen tarkoittaa pitkällä tähtäimellä sitä, että ulkoistavalta organisaatiolta katoaa osaaminen arvioida ostetun palvelun laatua. Ilmiö nähdään karuimmillaan julkisen sektorin IT-hankinnoissa, mutta terveydenhoidon yksityistäminen tulisi ennen pitkää johtamaan aivan samanlaiseen tilanteeseen myös terveysalalla. Tällöin syntyy tilanne, jossa kustannussäästöjä havitteleva organisaatio joutuu joko palveluntoimittajan vangiksi ja luottamaan siihen, että kyseinen voittoa tavoitteleva organisaatio ei koskaan vähääkään väärinkäyttäisi asemaansa, tai palkkaamaan sekä virkamiehiä että kalliita konsultteja tarkastamaan laadun jälkikäteen. Kuten tavallista, yksityistämistä ajavat eivät mainitse – kenties eivät edes tiedosta – tällaisten ulkoiskustannusten ja muiden ulkoistamisesta aiheutuvien ns. transaktiokustannusten olemassaoloakaan.

Laadun mittaamisen vaikeus ja informaation asymmetria olisivat paljon pienempiä ongelmia, jos terveyspalvelut olisivat kuten kännyköitä: jos puhelin hajoaa tai et ole siihen tyytyväinen, palvelun vaihtoehtona on satoja eri malleja kymmenissä eri kaupoissa. Terveyspalvelujen kohdalla Suomen suurimmat kaupungit ovat kooltaan niin suuria, että niissä voidaan jossain määrin puhua aidosta kilpailusta (joskin, kuten yllä totesin, asiakkaat eivät kykene aidosti arvioimaan palvelun laatua itse), mutta harvemmin asutuilla seuduilla kyseessä on käytännössä luonnollinen monopoli. Asiakaspohja ei riitä ylläpitämään useampia palveluntarjoajia, ja useimmilla kirkonkylillä ei edes ole kuin yksi terveysasemaksi sopiva rakennus. Nämä asiat ovat tietenkin palveluntuottajien tiedossa, ja esimerkiksi juuri Attendo onkin kaikessa hiljaisuudessa ostanut terveyspalveluiden tuottamiseen sopivia rakennuksia jo vuosikymmenen ajan. Koska uuden terveyskeskuksen/vast. rakentaminen on kallista eikä asiakkaita riitä tarpeeksi, terveyskeskuksen omistava tai siihen sopimuksella yksinoikeudet saanut on saanut luotua tehokkaan markkinoilletulon esteen, jonka suojista kuntaa voi rahastaa suunnilleen niin paljon kuin häveliäisyys ja uhka huonosta julkisuudesta sallivat. (Jossain vaiheessa toki kunnankin kärsivällisyys loppuu, kuten muutamasta viime aikojen rahastusyrityksestä huomataan.) Jos huomioidaan lisäksi se, että on olemassa perusteltuja syitä epäillä suurten terveystalojen jakaneen kaikessa hiljaisuudessa Suomen maantieteellisesti omiin läänityksiinsä ja pidättäytyvän kilpailemasta tosissaan toistensa alueilla – tällaisen laittoman kartellin syntymiseen olisi kaikki kannustimet, ja sen todistaminen oikeudessa olisi äärimmäisen vaikeaa, elleivät ”hiljaisen sopimuksen” tekijät ole aivan typeriä – on syytä todeta, että huonostikin sujuvan ja kalliin terveyspalvelun vaihtaminen voi olla käytännössä erittäin vaikeaa ja mitä todennäköisimmin kunnan veronmaksajalle hyvin kallista. Pilottihankkeiden tuomia kustannussäästöjä kannattaakin punnita ylläolevia tosiasioita vasten: miten todennäköistä on, että terveyspalvelujen laajempaa yksityistämistä lobbaavat terveysjätit tarjoavat nyt avokätisiäkin diilejä, jotka sitten myöhemmin, vaihtoehtojen kadottua, muuttuvatkin askel askeleelta hieman vähemmän avokätisiksi?

Yllämainituista syistä, yksityistämisen ideologien teorioissaan tarvitsemia täydellisiä markkinoita ei terveyspalveluissa yksinkertaisesti ole. Tällä ei välttämättä olisi niin suunnattomasti väliä, jos todella olisi niin, että yksityinen olisi aina julkista sektoria valtavan paljon tehokkaampi toimija. Monella yksityistämistä kannattavalla onkin suorastaan liikuttava lapsenusko siihen, että julkinen sektori on aina tehotonta, ja yksityinen sektori aina tehokasta, ja että aivan kaikki lakisääteistenkin palveluiden tuottamisen ongelmat ratkeaisivat, jos kaikki annettaisiin yksityisten yritysten käsiin.

Valitettavasti tälle naivismille ei ole perusteita. Kyllä, yksityisillä yrityksillä on kannustin tuottaa palveluita koko ajan halvemmalla. (Yritysten keskeinen kannustin on kuitenkin voittojen kasvattaminen päätöksentekohorisontin sisällä, ja jos tämä onnistuu kustannussäästöjä helpommin esimerkiksi hyödyntämällä laadun mittaamisen vaikeuksia tai informaation asymmetriaa, rationaalisesti johdettu voittoa tavoitteleva yritys tekee niin.) Samat kannustimet ovat kuitenkin olemassa, tai voidaan rakentaa, myös julkisen sektorin johtamiseen. Ylipäätään, jos voimme kehittää mittariston, jonka perusteella arvioida pörssiyrityksen tuottaman palvelun laatua, tarkalleen samaa mittaristoa voitaisiin käyttää myös julkisomisteisen palvelun johtamiseen: kummassakin tapauksessa johtamisen suorittaa käytännössä kuitenkin palkattu ammattijohtaja, ei yrityksen omistaja.

Toisin kuin teollinen tuotanto, terveyspalveluiden tuottaminen on kustannusrakenteeltaan vahvasti työvoimavaltaista työtä. Jotain säästöjä voidaan varmasti saada toiminnan tehostamisesta, ja tuottavuutta voidaan varmasti nostaa ainakin jonkin verran investoimalla laitteisiin, koulutukseen ja toimitiloihin. Mikään luonnonlaki ei kuitenkaan estä myös julkista sektoria tehostamasta ja investoimasta, varsinkaan nykyisten matalien korkojen aikana. Mutta koska Suomen nykyinen järjestelmä on jo kansainvälisessä vertailussa maailman tehokkaimpia ellei jopa tehokkain, on erittäin hyvät syyt uskoa, että investointien kyky tehostaa toimintaa entisestään on rajallinen. Toisin sanoen, merkittäviä säästöjä saadaan lopunviimein aikaan vain henkilöstöä leikkaamalla. Jos tämä on mahdollista esimerkiksi palvelun laadun tai työehtojen kärsimättä, sama olisi mahdollista myös julkiselle sektorille. (Voidaan tietenkin kysyä, onko julkisen sektorin esimerkiksi mitään järkeä heikentää työehtojaan ja ajaa matalapalkkaisia ihmisiä sosiaalituen piiriin. Yksityiselle yritykselle tämä on ”no brainer” jos se vain sallitaan: mitä enemmän kustannuksia saadaan sosialisoitua, sitä parempi, ja paperilla tämä näkyy ”säästöinä.”) Tämä saattaa tulla nyt osalle ihmisistä yllätyksenä, mutta kerron sen silti: Yksityisillä yrityksillä ei ole mitään julkiselta sektorilta kiellettyä taikapölyä, jota levittelemällä ne voivat ihmeenomaisesti saavuttaa säästöjä tarvitsematta tinkiä yhtään mistään.

Koska palvelun laadun mittaaminen on vaikeaa ja informaation asymmetria suurta, nimellisesti suuriakin kustannussäästöjä on kuitenkin helppo lupailla ja mainostaa. Yksi hyvä esimerkki tästä on yksi niistä harvoista tavoista, millä yhtälöstä ”yksi voittoa tavoitteleva välikäsi lisää” on saatu terveyspalveluissa oikeasti merkittäviä ”säästöjä” ilman, että palveluista on jouduttu tinkimään: kun yksityinen toimija on rakentanut uudet, modernit, vähemmän työvoimaa vaativat toimitilat (monet vanhat sairaalarakennukset esimerkiksi vaativat käytännössä enemmän hoitajia per työvuoro), työvoimakustannuksissa on todellakin säästetty. Mutta yritykset eivät ole hyväntekeväisyyslaitoksia, ja ne tulevat kyllä korjaamaan omansa pois, korkojen kera. Etenkin nykyisten negatiivisten korkojen aikana herääkin suuria kysymyksiä, miksi kunnat tai valtio ei voisi rakentaa samanlaisia toimitiloja aivan itse.

Yksityisellä sektorilla on tärkeä rooli hyvin toimivassa taloudessa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että yksityinen omistus olisi aina parempi valinta. Missään tapauksessa ei voi päätellä niin, että koska yksityinen sektori on pääasiassa parempi valmistamaan kulutushyödykkeitä, se olisi parempi vaihtoehto myös monimutkaisten asiantuntijapalveluiden tuottamiseksi tilanteessa, jossa informaation asymmetria on suurta, palveluntarjoajan vaihtaminen vaikeaa, ja mahdollisuudet väärinkäytöksiin merkittäviä.

Sikäli jos esimerkiksi terveyspalveluiden tuotantoon halutaan enemmän kilpailua, yksi aivan mahdollinen, lähinnä ideologisista syistä poissuljettu vaihtoehto olisi vaikkapa kahden tai kolmen kilpailevan valtio- tai kuntaomisteisen terveyspalveluyhtiön perustaminen. Tällä saataisiin aikaan tarkalleen samat kannustimet toiminnan kehittämiseen mitä pörssissä noteeratulla terveyspalveluyrityksellä on. Pörssiyhtiön johtamisen näkökulmasta sillä, kuka osakkeet omistaa, ei pitäisi olla suurtakaan väliä: käytännön johtamisen tekee kuitenkin palkattu ammattijohtaja, ja johdon kannustimet ovat omistajien kannustimien kanssa samalla tavalla yhteneviä, oli omistajana sitten yksityinen sijoitusrahasto tai Suomen valtio. (Kahden valtio-omisteisen yrityksen perustaminen samalle alalle toki synnyttäisi yhden hankalan kysymyksen: jos ja kun mittakaavalla on vaikutusta kustannuksiin, miksi vielä suurempia säästöjä ei voitaisi saada aikaan ”suurentamalla sarjakokoa” eli karsimalla päällekkäisyyksiä? Ja jos näin, niin miksi kymmenten pienten yksityisten yritysten kilpailu tuottaisi yhtä hyvinjohdettua julkista toimijaa merkittävästi paremman tuloksen?) Suomessa on paljon hyvää kokemusta ”liiketaloudellisin periaattein” johdetuista valtionyhtiöistä, ja kehotan kaikkia lukemaan esimerkiksi professori Markku Kuisman kirjoja aiheesta. Vaikka julkisestikin omistettu terveystalo saattaisi hyvin riistää syrjäseutujen kuntia, julkisomisteisuus ainakin takaisi, että veronmaksaja ei jäisi vain kasvutalouden voitontavoittelun maksajaksi.