(Tämä on hieman editoitu versio pamfletissa Mikä meitä estää? julkaistusta kirjoituksestani. Pamflettia voi tilata esim. täältä.)
Johdanto
Miksi ilmastokriisiä ei ole saatu pysäytettyä, vaikka uhasta on tiedetty ja ainakin teoriassa toimivia ratkaisuvaihtoehtoja on esitetty jo yli puolen vuosisadan ajan?
Äskettäinen laaja katsaus ilmastonmuutoksen torjunnan historiaan viimeisen 30 vuoden ajalta toteaa, että vaikka välillisiä syitä ilmastotoimien hitaudelle on lukuisia, kaikkia syitä yhdistää perimmäisellä tasolla yksi yhteinen lanka: valta ja sen keskittyminen (Stoddard et al., 2021). Yhteiskuntien epäonnistuminen ilmasto- ja muiden ympäristöllisten kestävyyden kriisien eli kestävyyskriisien ennakoinnissa ja torjunnassa johtuu ennen kaikkea epätasaisesti, eriarvoisesti ja epäreilusti jakautuneesta vallasta. Etenkin eriarvoisesti jakautunut taloudellinen ja poliittinen valta tekevät lähes kaikista kestävyyskriisien torjunnan osa-alueista vaikeampia kuin niiden täytyisi olla.
Vallan tasa-arvoisempi jakaminen, toisin sanoen demokratian edistäminen, on siksi olennaisen tärkeä osa kestävyyskriisien torjuntaa. Ongelma on polttava. Ilmastokriisi on vain yksi osa laajempaa kestävyyskriisiä, johon globaali teollinen maailmantalous on planeetan äärellisyyden vuoksi törmännyt. Ilmastokriisi ei jää viimeiseksi kestävyyskriisiksi, ja jo tätä kirjoittaessa tietoisuus esimerkiksi biodiversiteettikriisin merkityksestä on alkanut leviämään myös tutkijapiirien ulkopuolelle. Jos haluamme kasvattaa todennäköisyyttä, että yhteiskunnat selviävät globaalin talouden törmäyksestä maailman rajoihin mahdollisimman vähin vaurioin, joudumme keskustelemaan siitä, millainen yhteiskunta kykenee selviämään kestävyyskriiseistä ja asettamaan toiminnalleen pitäviä rajoja.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena onkin paitsi lisätä tietoisuutta eriarvoisesti jakautuneen vallan turmiollisista vaikutuksista, myös hahmotella eräitä teoreettisia lähtökohtia tällaiselle kestävälle yhteiskunnalle. Lyhyesti ja yksinkertaisesti, tämä kirjoitus ei yritä niinkään vastata kysymykseen “miksi yhteiskuntamme eivät torju kestävyyskriisejä pontevammin,” vaan kysymykseen “millainen yhteiskunta kykenee torjumaan pontevasti kestävyyskriisejä.”
Kestävyyskriisit ovat viime kädessä seurausta niistä rakenteellisista valinnoista, joita teolliset yhteiskunnat tekivät pitkälti tietämättään ja osaksi lyhytnäköisen voitontavoittelun vuoksi aikana, jolloin maailman äärellisyydestä ei tarvinnut välittää. Jos tavoitteena on kestävyyskriisien “ratkaisu” tai ainakin kroonistuvan ongelman helpottaminen, yhteiskunnallisiin rakenteisiin on välttämätöntä vaikuttaa.
Juuri nämä yhteiskuntien rakenteet selittävät nähdäkseni parhaiten sen, miksi esimerkiksi Euroopan unionin toimenpiteet edes ilmastokriisin torjumiseksi etenevät vain hitaasti, vaikka EU:n kansalaisista peräti 93 prosenttia pitää ilmastokriisiä vakavana ongelmana, 90 prosenttia kannattaa hiilineutraaliutta viimeistään 2050, ja 75 prosenttia pitää kansallisten hallitustensa tekemiä toimia ilmastokriisin hillitsemiseksi riittämättöminä (Eurostat, 2021). Kenties yleisin selitys yhteiskuntien hitaalle ja riittämättömälle reagoinnille, jokin versio teoriasta “ihmisiä ei vain kiinnosta”, ei yksinkertaisesti sovi kovinkaan hyvin tosiasioihin. Myöskään yksinkertaisesta talousteoriasta kumpuava selitys, jonka mukaan syynä on ilmastokriisin luonne ongelmana jonka ratkaisemisessa yksittäinen toimija hyötyy muiden panostuksesta vaikkei tekisi omaa osuuttaan, eli niin sanottu vapaamatkustajan ongelma, ei vaikuta empiiristen havaintojen perusteella kovinkaan merkittävältä ongelmalta: todellisuudessa mm. taloudellisen vallan eriarvoisesta jakautumisesta valtioiden sisällä aiheutuvat konfliktit selittävät valtioiden ilmastotoimia vähintään yhtä hyvin tai paremminkin (Aklin & Mildenberger, 2020).
Käyn tässä kirjoituksessa ensin lyhyesti läpi kestävyyskriisien luonteen ensi sijassa niin sanottujen nielujen eikä niinkään raaka-aineiden ongelmana, sekä tästä havainnosta seuraavat välttämättömät vaatimukset kestävälle yhteiskunnalle. Seuraavassa osiossa siirryn käsittelemään vallan olemusta ennen kaikkea sosiologi Michael Mannin kehittämän “neljän valtakeskuksen” mallin kautta ja selvitän, miksi kaikkien vallan loputon lisääminen ei ole todennäköistä. Lopuksi vedän yhteen näiden tekijöiden seuraukset yhteiskuntien kyvylle ratkaista suuria, niin sanottuja komplekseja ongelmia kuten kestävyyskriisejä käyttämällä apunani teoriaa komplekseista järjestelmistä ja ongelmanratkaisusta.
Yhteiskuntien uhkana on rajojen ylittäminen, ei raaka-aineiden vähyys
Ympäristökysymysten murtautuessa yleiseen tietoisuuteen 1960- ja 1970-lukujen aikana julkiseen keskusteluun nousi ennen kaikkea kysymys teollisten yhteiskuntien käyttämien raaka-aineiden riittävyydestä. Keskustelulle antoi lisävauhtia vuoden 1973 öljykriisi, joka osoitti kouriintuntuvasti, miten riippuvaisia yhteiskunnat olivat polttoaineistaan. Kysymys siitä, muodostaisiko öljyn tai jonkin muun kriittisen raaka-aineen riittävyys yhteiskuntien jatkuvuuden kannalta kriittisen pullonkaulan, hallitsikin keskusteluja kestävästä yhteiskunnasta vuosikymmenien ajan. Ikävä kyllä, kyseessä oli jälkikäteen katsottuna väärä pullonkaula.
2000-luvun aikana on tullut selväksi, että teolliset yhteiskunnat kykenevät tuhoamaan “avaruusalus Maan” oleellisen tärkeät elossapitojärjestelmät, eli ekosysteemit, kauan ennen kuin yhteiskunnat ajautuvat vakaviin ongelmiin raaka-aineiden rajallisuuden vuoksi. Maa-alan ja niin sanotun Maan nettoprimäärituottavuuden eli biomassan muodostumisen kasvava omiminen ihmisten käyttöön, yhdessä luonnonvaraisiin eliölajeihin kohdistuneen säälimättömän hyväksikäytön kanssa, ovat jo aiheuttaneet Maan ylläpitämän biomassan vähentymisen noin puoleen verrattuna esihistorialliseen aikaan. Koska biomassan määrällä on selvä yhteys kaikkien elollisten olentojen määrään, voidaan sanoa, että ihmiset ovat jo tuhonneet karkeasti sanoen puolet Maan elämästä (Bar-On et al., 2018). Suurin osa tästä tuhosta on tehty vuoden 1950 jälkeen. Yksin vuoden 1970 jälkeen, ympäristökysymysten tultua jo suuren yleisön tietoisuuteen, muunlajisten villien eläimien määrä väheni arviolta 50-60 prosenttia (WWF, 2018). Muunlajisten joukkotuhon lisäksi olemme häirinneet planeetan luonnollisia kiertoja maankäytöllämme ja teollisen yhteiskunnan jätteillä, joista kasvihuonekaasut kuten hiilidioksidi ovat vain tunnetuin esimerkki.
Elinympäristöjen tuhoutuminen ja luonnollisten kiertojen häiriintyminen ovat ongelmia, jota ei voida ratkaista paremmalla tekniikalla tai levittäytymällä avaruuteen. Tunnetun Jevonsin paradoksin mukaisesti parempi eli resurssitehokkaampi tekniikka itsessään ei vähennä resurssien kulutusta: sen sijaan resurssitehokkaampaa tekniikkaa käytetään enemmän ja/tai säästyneet resurssit käytetään johonkin muuhun tarkoitukseen (Jevons, 1865). Ilmiö näkyy mainiosti vaikkapa resurssitehokkuuden kannalta valtavassa läpimurrossa, valokuvauksen digitalisoitumisessa. Jopa noin kolmannes kaikesta maailmassa kulutetusta hopeasta käytettiin vielä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina valoherkkiin filmeihin. Digitaalikameroiden yleistyminen teki filmeistä harrastajien hupia, mutta hopeaa louhitaan silti maailmassa noin 50 prosenttia enemmän kuin vuonna 2000.
Mitä tapahtui? Kun filmit tarvitsivat vähemmän hopeaa ja hopean saatavuus parani, hopeaa kannatti käyttää enemmän muihin tarkoituksiin.
Vastaavia havaintoja voidaan tehdä lähes jokaisesta kohteesta jota vain välitetään tutkia. Esimerkiksi tutkittaessa, miten tekniikan kehittyminen vaikutti kymmenen tärkeän hyödykkeen tai aktiviteetin energiankulutukseen vuosien 1805 ja 2009 välisenä aikana, havaittiin valtavien teknisten parannusten pitäneen kokonaisenergiankulutuksen edes jotakuinkin samalla tasolla vain yhdessä tapauksessa. Muissa yhdeksässä kokonaiskulutus nousi selvästi (Dahmus, 2014). Vaikka yksittäisiä poikkeuksia voidaan aina löytää, kokonaisuutena katsottuna todistusaineiston välittämä viesti on selvä. Teknisen muutoksen tuomat parannukset resurssitehokkuudessa eivät kykene korvaamaan kokonaiskulutuksen kasvun aiheuttamaa resurssien kulutuksen lisääntymistä (Haberl et al., 2020).
Ironista kyllä, voi hyvin käydä niin, että raaka-aineiden käyttö osoittautuu sittenkin merkittäväksi pullonkaulaksi – mutta ei raaka-aineiden vähyyden vaan niiden hankinnan aiheuttamien ympäristövahinkojen kautta. Esimerkiksi mineraaleista ei todennäköisesti tule varsinaisesti pulaa, mutta rikkaiden malmioiden tultua louhituksi, entistä köyhempien malmien louhinta aiheuttaa liki eksponentiaalisesti kasvavat ympäristövahingot tuotettua raaka-ainekiloa kohden (Bardi, 2013). Niinpä edes materiaalien kulutuksen jäädyttäminen samalle tasolle ei välttämättä pysäytä ympäristövahinkojen kasvua. Ja vaikka louhisimme kaikki mineraalimme asteroideilta, kysymykseksi jää edelleen se, millaisia vahinkoja aiheutamme elinympäristöille käyttämällä näistä mineraaleista valmistettuja tuotteita. Yksinkertaisen esimerkin mainitakseni: vaikka voisimmekin valmistaa jokaiselle ihmiselle auton, missä nämä autot ajaisivat? Olemme jo nyt muuttaneet merkittävästi noin 75 prosenttia planeettamme maapinta-alasta ja noin 66 prosenttia meripinta-alasta, vaikka parhaat tutkimusarviot esittävät, että kolmannes tai puolet pinta-alasta pitäisi jättää luonnontilaan (IPBES, 2019).
Voimme kenties hankkia joskus avaruudesta riittävästi metalleja peittääksemme Maan autoilla ja aurinkopaneeleilla, mutta ekosysteemejä emme voi ulkoavaruudesta tuoda. Kaikille äärellisessä tilassa asuville, eli toisin sanoen kaikille maailmankaikkeudessa asuville, tuleekin ennemmin tai myöhemmin ratkaistavaksi kysymys: miten rajoittaa elossapitojärjestelmälle aiheutettuja vahinkoja? Koska avaruusaluksemme elossapitojärjestelmä muodostuu sen ekosysteemeistä, Maassa asuvat joutuvat vastaamaan kysymykseen, miten rajoittaa ekosysteemeille aiheutettuja vahinkoja?
Ekosysteemeille aiheutettuja vahinkoja voidaan todellisuudessa rajoittaa vain yhdellä tavalla: rajoittamalla ekosysteemeille aiheutettuja vahinkoja. Käytännössä yhteiskuntien täytyy kyetä asettamaan absoluuttiset rajat elinympäristöjen käytölle ja estää niiden hyväksikäyttö. Suhteelliset mittarit, kuten aiheutetut vahingot tuotettua bruttokansantuotteen euroa kohden, eivät riitä. Luonnonlait eivät nimittäin välitä siitä, montako euroa ihmiset ovat ansainneet, vaan vain siitä, paljonko olemme aiheuttaneet vahinkoja. Samasta syystä esimerkiksi pelkät haittaverot, jotka kuitenkin sallivat ympäristön hyväksikäytön kunhan siitä suoritetaan jokin rahallinen maksu, eivät toimi ilman selkeää enimmäismäärää elinympäristöjen käytölle. Ilman tällaista enimmäismäärää, haittaverot vain hidastavat rajojen ylittämistä.
Emme myöskään voi luottaa siihen, että jotkin luonnolliset mekanismit rajoittaisivat ihmisten toimintaa ennen kuin vahingot ovat niin suuria, että niiden seuraukset hävittävät teolliset yhteiskunnat ja kenties ihmislajin. Kuten esimerkiksi Giorgos Kallis on silmiäavaavassa teoksessaan Limits (“Rajat” (2019)) todennut, ihmisillä on käytännössä kyky hävittää itsensä ilman että luonto estää meitä. Tästä seuraa johtopäätös, että ihmisten ja yhteiskuntien on opittava rajoittamaan voimiaan vapaa- ja omaehtoisesti.
Johtopäätökseen on helppo yhtyä. Avaruusaluksemme elossapitojärjestelmien turvaaminen onkin vain yksi syy, miksi ihmisten on opeteltava rajoittamaan voimiaan. Toinen syy on se, että tekniikan kehittyessä yhä pienemmät ihmisryhmät ja jopa yksittäiset ihmiset saavat käsiinsä entistä suurempia voimia. Voimakkaalla tekniikalla on monenlaisia hyviä vaikutuksia, mutta mitä voimakkaampaa tekniikka on, sitä vaarallisempia ovat myös vahingot ja väärinkäytökset. Jo nyt on ajateltavissa esimerkiksi tilanne, missä jopa yksittäisen bionikkarin autotallipajasta pääsee karkuun nikkarin harrastuksekseen muuntelema, vaaralliseksi osoittautuva mikro-organismi. Tutkijaryhmä onnistui esimerkiksi polioviruksen rakentamisessa jo vuonna 2002, ja kokeissa tartuttamiskelpoiseksi osoittautuneen, erittäin vaaralliselle isorokolle läheistä sukua olevan hevosrokkoviruksen syntetisoinnissa onnistuttiin vuonna 2016 noin 100 000 dollarin budjetilla (Lewis, 2018).
Voimme itse asiassa osoittaa matemaattisesti, että yksilöille keskittynyt valta lisää merkittävästi riskiä siitä, että suuria voimia käytetään vahingossa väärin. Ilmiö tunnetaan nimellä unilateralistin eli yksipuolisen päättäjän kirous (Bostrom et al., 2016). Kirous juontuu siitä, että ihmiset eivät kykene arvioimaan tarkasti tekojensa seurauksia. Niinpä hyvääkin tarkoittavat ihmiset saattavat arvioida jonkin suunnittelemansa teon vaikutukset positiivisiksi, vaikka ne tosiasiassa ovatkin negatiivisia. Jos ihmiset voivat päättää suurten voimien käytöstä ilman, että heidän täytyy suostutella puolelleen lukuisia muita ihmisiä, todennäköisyydet suurille vahingoille kasvavat erittäin nopeasti vallakkaiden määrän kasvaessa.
Tekniikan kehittyessä onkin välttämätöntä käydä myös jatkuvaa keskustelua yksilöiden vallan rajoittamisesta, siinäkin tapauksessa että ympäristön käytön rajoittamiselle ei olisi mitään tarvetta. Siksi meidän on seuraavaksi keskusteltava vallasta.
Valta ja sen jakautuminen
Valta on yhteiskuntatieteiden kenties tärkein mutta myös vaikeimmin määriteltävissä oleva käsite. Ohitankin suurimman osan vuosisataista keskustelua vallan olemuksesta ja yksinkertaisesti totean, että tämän tekstin puitteissa riittävän hyvä likiarvo sanalle “valta” on olion kyky saada maailmassa tapahtumaan asioita, joita ei muuten todennäköisesti tapahtuisi. Valta voi näyttäytyä olion kykynä saada jokin asia tapahtumaan, tai estää sitä tapahtumasta.
Menemättä liian syvälle muihinkaan yksityiskohtiin, yhteiskunnissa valta on keskittynyt muutamiin valtakeskuksiin. Esimerkiksi sosiologi Michael Mann on kuuluisissa tutkimuksissaan jakanut yhteiskunnallisen vallan neljään toisistaan riippuvaiseen valtakeskukseen tai vallan muotoon: sotilaalliseen tai pakottavaan, ideologiseen, hallinnolliseen tai poliittiseen, ja taloudelliseen (Mann, 1986).
Tämän tekstin päämäärän, kestävän yhteiskunnan reunaehtojen hahmottelun, kannalta oleellista on ymmärtää kaksi asiaa. Yksi, kaikkia vallan muotoja voidaan käyttää kestämättömien käytäntöjen ylläpitämiseksi ja kestävyyssiirtymien jarruttamiseksi. Kaksi, yhtä vallan muotoa voidaan käyttää tai vaihtaa saman tai toisen vallan muodon hankkimiseksi. Esimerkiksi sotilaallista valtaa on historiassa käytetty taloudellisen, poliittisen ja ideologisen vallan hankkimiseksi, ja nykypäivän onneksi vähemmän väkivaltaisissa demokratioissa poliittisen vallan hankkiminen on monien taloudellista valtaa omaavien tärkeä tavoite taloudellisen vallan lisäämiseksi ja säilyttämiseksi.
Koska vallan muotoja voidaan muuttaa toisiinsa ja vallalla voidaan hankkia lisää valtaa, minkä tahansa valtakeskuksen ylivalta yhteiskunnassa johtaa ajan myötä hyvin helposti kyseistä valtakeskusta hallitsevien ylivaltaan ja myös muiden vallan keskittymien antaman vallan keskittymiseen kyseisen valtakeskuksen valtiaille. Kerran keskittymään päässyt valta on vaikea hajauttaa uudelleen.
Kirjoitushetkellä valta on jakautunut hyvin epätasaisesti. Miljardeja tuotantoeläimiä kyetään alistamaan usein hirvittäviin olosuhteisiin, koska niillä ei ole ihmiseen ja ihmiselle pakottavaa valtaa antaviin työkaluihin verrattuna juuri mitään valtaa. Miljardööri saattaa käyttää yksinään suurempaa taloudellista valtaa kuin kaikki suomalaiset yhteensä, ja supervaltojen johtajilla on edelleen valta lopettaa sivilisaatio ainakin pohjoiselta pallonpuoliskolta yhden “synkän iltapäivän” aikana. Ydinsota onkin ainakin toistaiseksi kenties äärimmäisin esimerkki unilateralistin kirouksessa piilevistä riskeistä.
Äärellisessä tilassa ei ole mahdollista lisätä kenenkään kykyä vaikuttaa maailmaan eli valtaa äärettömän paljon. Valta ei välttämättä ole aina nollasummapeli jossa yhden voitto on aina ja täysimääräisesti toisen häviö, mutta yhden olion vallan lisääntymisellä on aina vaikutuksia johonkin toiseen olioon. Ihmisten vallan lisääntyminen on näkynyt, kuten johdannossa totesin, esimerkiksi niin, että Maan eliöistä kenties puolet on kadonnut. Samaan tapaan yksien äärellisessä tilassa elävien olioiden lisääntynyt kyky päättää taloudellisten resurssien käytöstä, suomeksi siis rikastuminen, vähentää toisten valtaa päättää samoista resursseista – esimerkiksi asunnoista. Koska äärelliseen tilaan mahtuu vain äärellinen määrä vaikkapa asuinneliöitä, yksien rikastuminen on tällä tavalla aina joltain toiselta pois.
Rikkaat teollisuusmaat ovat voineet teeskennellä, että niiden vallan lisääntyminen ei ole keneltäkään pois siirtämällä aina 1600-luvun alusta lähtien valtansa lisääntymisen hinnan enenevässä määrin muunlajisten eliöiden ja horisontin takana asuvien ihmisten kannettavaksi (Ghosh, 2021). Maailman äärellisyys on kuitenkin tullut nyt ilmeiseksi samaan aikaan kun ennen sorrettujen voima on lisääntynyt. Siksi vallan “lisääminen” nollasummapelinä niin, että esimerkiksi rikkaiden maiden köyhien lisääntyvä valta anastetaan ympäristöltä tai vielä köyhemmiltä ihmisiltä, ei voi jatkua loputtomiin. Teoriassa tästä ei aiheudu ongelmaa koska valtaa voidaan lisätä myös ei-nollasummapelinä. Käytännössä vallan lisääminen positiivisen summan pelinä yhteistyötä ja osaamista kasvattamalla on kuitenkin paljon hitaampaa ja vaikeampaa kuin vallan lisääminen sekä yhteistyötä tekemällä että valtaa anastamalla.
Vallan eriarvoisuus pakottaa valtakilpailuun
Miksi yhteiskunnat kaikesta huolimatta kuitenkin pyrkivät haalimaan etenkin taloudellista valtaa, vaikka tietävät hyvin, että Maan elossapitojärjestelmien kantokyky on jo vaarallisesti ylitetty? Yksi merkittävimmistä jatkuvan valtakilpailun moottoreista on eriarvoisuus.
Yhteiskuntamme ovat edelleen ja jopa kasvavissa määrin jakaantuneet niihin, joilla on liikaakin valtaa, ja niihin, joilla on aivan liian vähän valtaa. Samaan aikaan kun rikkaimmat käyvät uudelleen supervaltojen 1960-luvulla käymää avaruuskilpaa, köyhimpien elämä on sinnittelyä päivästä toiseen. Rikkaimmilla on niin paljon valtaa, että he voivat sekä houkutella että pakottaa toisia ihmisiä työskentelemään omaksi hyväkseen, esimerkiksi hankkiakseen lisää valtaa. Samaan aikaan köyhimmillä on niin vähän valtaa, ettei heillä ole varaa sanoa “ei.”
Yhteiskunnassa, jossa osalla ihmisistä on niin paljon valtaa että he voivat alistaa muita, ja osalla niin vähän etteivät he voi vastustaa alistetuksi joutumista, jokaisella ihmisellä on valtavat kannustimet ja jopa suoranainen pakko tavoitella lisää valtaa itselleen. Etenkin jos rikkaimmat rikastuvat koko ajan enemmän, vain varakkailla on mahdollisuus jättäytyä ulos kilpailusta. Kilpailusta ulos jäämisen rangaistus voi ensinnäkin olla kova. Kun eriarvoisuus on suurta eli sosiaalisen eriarvoisuuden rinne on kovin jyrkkä, otteen lipsuminen voi johtaa nopeasti pitkäänkin pudotukseen. Etenkin alemmalla keskiluokalla on aivan aiheellisesti sitä suurempi pelko asemansa säilyttämisestä mitä jyrkemmäksi eriarvoisuus kasvaa.
Eriarvoisuuden rinnettä tai eriarvoisuusgradienttia voi havainnoillistaa vaikkapa alla olevalla kuvalla, jossa punainen viiva kuvaa valtaa, esimerkiksi taloudellista valtaa. Kun eriarvoisuus on vähäistä eli valta on jakautunut melko tasaisesti, heikoimmillakin (kuvassa heikoin viidennes) on kohtuullisen paljon valtaa. Vaikka tällaisessa yhteisössä elävä kohtaisikin epäonnen ja putoaisi heikompaan viidennekseen, hänellä olisi edelleen kohtuullisen paljon valtaa.
Sen sijaan oikeanpuoleisessa kuvassa heikommalla viidenneksellä olisi kenties vain juuri sen verran valtaa, että he pysyvät hengissä, kun taas kaikkein vahvimmilla saattaisi olla valtavan paljon valtaa. Kun valta on jakautunut näin epätasaisesti, etenkin alempaan keskiluokkaan kuuluvilla on jatkuva uhka putoamisesta heikoimpien joukkoon – ja luultavasti hyvin perusteltu pelko siitä, että kerran heikompien joukkoon pudonnut tuskin kykenee enää nousemaan. Tämän kaltainen tai jopa paljon huonompi tilanne on vallinnut esimerkiksi antiikin orjatalouksissa. Esimerkiksi antiikin Ateenan demokratian “kulta-aikana” noin 500-luvulla eaa. Ateenan asukkaista arviolta 30 prosenttia oli orjia (Thorley, 2004).
Valtavat valtaerot eivät kuitenkaan ole tuntemattomia teollisuusmaissakaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kotitalouksien köyhin viidennes sai vuonna 2020 vain noin kolme prosenttia kaikista tuloista, kun rikkain viidennes sai peräti 52,2 prosenttia.
Lopuksi, jos katsomme kaikkia eläviä olioita emmekä vain ihmisiä, voimme havaita jotain seuraavankaltaista – huomioiden, että kyseessä ei ole mikään eksakti tai oikeassa mittakaavassa oleva esitys. Erityisen suuri pudotus vallassa on toisaalta rikkaiden ja köyhien maiden, ja toisaalta taas ihmisten ja “luonnoksi” kutsutun, yleisesti jokseenkin arvottomana raaka-aineena pidettyjen muunlajisten välillä (Patel & Moore, 2017).
Toiseksi, eriarvoisuuden ollessa suurta, suhteellisen pienikin parannus omassa asemassa voi näkyä suurena elintason ja statuksen nousuna. Statuskilpailu vain on kisa, jota ei ole mahdollista voittaa. Kun jokainen yksilö pyrkii parantamaan omaa asemaansa suhteessa toisiin, keskimääräinen kulutus kasvaa, mutta jokaisen asema pysyy jotakuinkin samana.
Ongelmaa havainnollistaa hyvin esimerkki, miten käy jos konsertissa yksi ihminen nousee seisomaan nähdäkseen paremmin. Tällöin myös seisojan takana istuvien kannattaa nousta seisomaan, ja lopputuloksena on ennen pitkää se, että kaikki seisovat – mutta kukaan ei näe paremmin kuin alunperin (Hirsch, 1976). Mitä kovempaa kilpailu on, sitä enemmän ihmisten kannattaa kuluttaa myös oman “tehokkuutensa” kasvattamiseksi (Siemoneit, 2019). Tämä kulutus, kuten lentäminen maata pitkin matkustamisen sijasta “tehokkaan työajan” säästämiseksi tai noutoruoka kotona kokatun ruoan sijasta, on tyypillisesti ympäristöjalanjäljeltään suurta ja hyvinvoinnin tuottajana tehotonta (Schmidt Rivera et al., 2014).
Nämä pelkojen ja porkkanoiden yhdistelmät saavat etenkin yhteiskuntien valtaosan muodostavan keskiluokan kannattamaan talouskilpailua, vaikka he varmasti jollain tasolla tietävät, ettei kisa voi päättyä hyvin. Houkutin “päästä elämässä eteenpäin” ja hankkia yhä uusia, rikkaimman luokan tunnetuksi ja halutuiksi tekemiä hyödykkeitä houkuttelee unohtamaan vaarat, samaan aikaan kun pelko köyhyyteen putoamisesta saa ajatuksenkin tahdin hellittämisestä kuulostamaan pelkältä haihattelulta. Tästä rikkaimpien talouskilpailua kiihdyttävästä vaikutuksesta on kirjoittanut jo Thorstein Veblen 1900-luvun alussa. Nykyään mm. “Varianin sääntönä” tunnettu havainto kertoo, että keskiluokan kulutustottumusten tulevaisuuden voi ennustaa melko luotettavasti katsomalla, mitä rikkaat kuluttavat nykyään. Tutkimusnäyttöä rikkaiden ja rikkauksien vaikutuksista kilpailun ankaruuteen on koottu mm. lähteeseen Wiedmann ym. (2020).
Keskiluokasta velalla ja kulutuksen markkinoinnilla kulutuskoneeksi valjastettu tuhansien miljoonien ihmisten joukko on äärimmäisen tehokas hajautettu etsintäkone kaikkien mahdollisten porsaanreikien löytämiseksi kaikista mahdollisista rajoista ja rajoitteista. Meidän on sitä kiittäminen suuresta osasta tekniikan edistystä, mutta sama rajojenkiertämiskone lähestulkoon varmistaa, ettei ympäristörajoja tulla pitämään, ellei etsintäkonetta kyetä hidastamaan. Vasta jos köyhienkin elämä on elämisen arvoista ja pelko pohjalle putoamisesta siten poistuu, keskiluokkakin saattaisi uskaltautua kyseenalaistamaan jatkuvan kilpailun järkevyyden ja hyväksyä rajojen asettamisen toisten eliöiden hyväksikäytölle.
Teoria ennustaa, että etenkin eriarvoisuus statuskilpailussa oleellisten ns. positionaalisten hyödykkeiden saatavuudessa lisää kulutusta ja ympäristövahinkojen määrää. Kasvava määrä empiriaa antaa syytä uskoa, että asia on juuri näin (Cushing et al., 2015; Farzin & Bond, 2006; Mohai et al., 2009; Richters & Siemoneit, 2019).
Talouskasvu ei voi ratkaista eriarvoisuutta
Käytännössä kaikki demokraattiset yhteiskunnat ovat silti valinneet strategian, jossa ihmisten välisistä eriarvoisuuksista aiheutuvat ongelmat pyritään lakaisemaan maton alle kasvattamalla kaikkien ihmisten taloudellista valtaa jatkuvan talouskasvun avulla. Tämän strategian etuna on se, ettei se vaadi ikäviä keskusteluja vallankahvaan päässeiden vallan jakamisesta.
Strategian mukavuus valtaapitävien näkökulmasta ei valitettavasti tarkoita samaa kuin strategian toimivuus. Kuten yllä totesin, äärellisessä maailmassa ei ole mahdollista kasvattaa loputtomasti edes yhden yksilön saati kaikkien taloudellista valtaa. Taloudellinen valta, käytännössä siis varallisuus ja omistukset, on viime kädessä oikeutta päättää tarpeiden ja halujen tyydyttämiseen käytettyjen hyödykkeiden valmistuksesta ja käytöstä. Hyödykkeiden valmistukseen ja käyttämiseen käytettyjä aineen ja energian virtoja ei voida kasvattaa loputtomasti ilman että ne aiheuttavat elossapitojärjestelmien häiriytymisen, kuten ylempänä kuvasin.
Voimme toki kasvattaa hyödykkeiden arvoa oppimalla tekemään samoista raaka-aineista entistä parempia hyödykkeitä. Tämä tuotannon arvon lisääntyminen teknisen kehityksen myötä eli “aineeton kasvu” on todellista, mutta ainakin neljästä syystä se ei ole sellainen ihmeratkaisu millaisena se julkisessa keskustelussa tavallisesti esitetään.
Ensinnäkin, tuotannon arvon lisääminen ilman lisääntyviä aine- tai energiakustannuksia on jokaisen voittoa maksimoivan yrityksen tavoite jo nyt. Oletus, että aineettomalla kasvulla voitaisiin kasvattaa ihmisten taloudellista valtaa yhtä nopeasti kuin aineettomalla ja aineellisella kasvulla yhteensä, vaatii oletuksen, että yrityksillä olisi runsaasti mahdollisuuksia kasvattaa tuotantonsa arvoa ilman ylimääräisiä kustannuksia, mutta ne eivät jostain syystä ymmärtäisi näin vielä tehdä. Joskus näin voi olla: silti realistisempaa lienee olettaa, että aineeton talouskasvu on mahdollista, mutta sen nopeus on todennäköisemmin paljon pienempi kuin teollisen vallankumouksen valtavan aineellisen kasvun 250 vuotena nähty keskimäärin 1,5 prosentin vuotuinen kasvu henkeä kohden. Kun huomioimme tarpeen ajaa alas suuri osa nyt kestämättömällä pohjalla olevaa tuotantoa sekä kasvavien ympäristötuhojen ja muiden kestämättömän talouden aiheuttamien vahinkojen korjaamiseen kuluvan osan tuotannon lisäyksestä, lähivuosikymmenien nettokasvu voi olla lähempänä talouskasvun historiallista pitkän aikavälin keskiarvoa, noin 0,01 prosenttia henkeä kohden vuodessa (Bank of England, 2019).
Toiseksi, niin kauan kun yhteiskunnat eivät aseta selkeitä rajoja ympäristön kulutukselle, paremman tekniikan tuoma “aineeton” kasvu näkyy ennen pitkää kulutuksen lisääntymisenä Jevonsin paradoksin mukaisesti, kuten aiemmin jo totesin.
Kolmanneksi, suuri osa talouden kasvusta perustuu ihmistyön korvaamiseen koneiden työllä. Tästä aiheutuva niinsanottu teknologinen työttömyys ei ole ongelma jos ja vain jos työttömäksi jääville ihmisille voidaan keksiä uutta työtä tai jokin muu tapa olla osallisena yhteiskunnassa. Kaikki työ edellyttää kuitenkin vähintään energian ja yleensä myös aineen kulutusta. Aineettoman kasvun tulisi siis löytää myös uusia töitä kasvun työttömäksi tekemille, tai yhteiskunnat joutuvat ratkaisemaan osallisuuden ja toimeentulon ongelman jotenkin muuten.
Neljänneksi, jopa täysin puhtaasti ja aineettomasti hankitut äärettömätkin rikkaudet jahtaavat äärellisiä hyödykkeitä ja siten vaikeuttavat ympäristörajojen asettamista. Kun hyödykkeiden määrä ja arvo voivat lisääntyä kestävästi enintäänkin hitaasti, nopean aineettoman vaurastumisen seurauksena on hyödykkeiden hinnan nousu eli inflaatio. Hyödykkeiden hinnan nousu puolestaan asettaa paineita sekä olla asettamatta tiukkoja rajoituksia uusien hyödykkeiden kuten asuntojen tuottamiselle, että purkaa jo asetettuja rajoituksia. Hyvä esimerkki mekanismin toiminnasta saadaan lähes mistä tahansa kaupungista, johon tietotekniikan vallankumous on tuonut paljon lisää “aineetonta” vaurautta. Asuntojen neliöhinnat ovat säännönmukaisesti kohonneet pilviin ja paine rakentaa lisää asuinneliöitä mm. ympäristönormeista joustaen kasvaa. Hyödykkeiden hintojen nousu yksien rikastuessa vaikuttaa myös niin, että köyhimpien mahdollisuudet hankkia edes elämisen perustarpeet hupenevat. Jos taloudellista valtaa ei tasata tarpeeksi, köyhimmille käy kuten San Franciscossa, jossa läheisen Piilaakson vauraus on osaltaan myötävaikuttanut Yhdysvaltojen pahimman kodittomuusongelman syntyyn. Avaruuteen saakka ulottuvien rikkauksien keskellä hökkelikylissä elävien köyhien olot saivat vuonna 2018 maailman köyhimpien maiden köyhimmät slummit tuntevan YK:n asumisen erityislähettilään Leilani Farhan toteamaan, ettei hän usko nähneensä vastaavaa julmuutta missään muualla maailmassa (Gee, 2018).
Kakun kasvattaminen ei auta, mikäli ongelmana ei ole kakkupalan absoluuttinen vaan suhteellinen koko. Mikään määrä miten tahansa aineetonta talouskasvua ja parempaa tekniikkaa ei toisin sanoen voi ratkaista San Franciscon kodittomuuden kaltaisia, suhteellisesta köyhyydestä johtuvia aineellisen maailman ongelmia. Esimerkiksi moni San Franciscon kodittomista on jo töissä, ja kerjäläisetkin saattavat ansaita parhaina päivinä 30-40 dollaria. Tällaiset tulot riittäisivät viemään heidät yläluokkaan suuressa osassa Afrikkaa. San Franciscossa se ei kuitenkaan riitä, koska suhteellisesti mitattuna heillä on niin vähän taloudellista valtaa, etteivät he voi hankkia itselleen edes asuntoa. (Taloudellinen valta ei ole yksinomaan rahaa tai omaisuutta, vaan myös esim. pääsyä luottomarkkinoille.) Vaikka Yhdysvaltojen talous kasvaisi jatkossa Niagaran lailla kohisten, köyhimmät olisivat edelleen köyhimpiä, koska talouskasvun hedelmät jaetaan nykyisin ennen kaikkea taloudellista valtaa kuten osakkeita ja asuntoja omistaville. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuosien 1980 ja 2014 välillä parhaiten ansaitsevan prosentin tulot kasvoivat yli kaksi kertaa nopeammin kuin väestön keskimäärin. Rikkaimman 0,001 prosentin tulot kasvoivat samana aikana jopa yli neljä kertaa keskiarvoa enemmän – ja valtavasti enemmän kuin köyhimmän 25 prosentin, jonka tulot pysyivät lähes ennallaan tai, kaikkein köyhimpien osalta, jopa laskivat. Vastaava kehitys, joskaan ei yhtä äärimmäisenä, on nähtävissä myös Euroopassa (Piketty et al., 2018).
Vaikka tulonjakoa muutettaisiinkin hivenen reilummaksi, suhteellisen köyhyyden “ratkaiseminen” talouskasvulla olisi silti äärimmäisen vaikeaa. Minimimäärä talouskasvua, jolla kaikki maailman ihmiset saataisiin nostettua keskimääräistä vuonna 2017 elänyttä tanskalaista vastaavalle elintasolle ilman, että vaurauden jakautumiseen puututaan, on noin 410 prosenttia, tai 5,1-kertaistuminen nykyisestä (Roser, 2021). On vaikea uskoa, että maailmantalouden toimeliaisuus voitaisiin viisinkertaistaa nykyisestä, kun Maapallon elossapitojärjestelmät ovat jo nyt vaarallisen ylikuormittuneita ja kulutusta pitäisi ennemminkin vähentää kuin lisätä. Lisäksi, teollisen vallankumouksen ajan keskimääräisellä 1,5 prosentin vuosikasvulla tavoitteeseen pääseminen vaatisi yli vuosisadan. Mikäli kyseinen kasvu tulisi saada aikaan yksinomaan aineettomasti, ihmisarvoisen elämän tarjoaminen kaikille maailman ihmisille vaatisi useita vuosisatoja. Toisaalta, kasvava joukko tutkimuksia toteaa, että reilummalla jaolla ihmisarvoisen elämän edellytykset voitaisiin tarjota maailman kaikille ihmisille jopa nykyistä selvästi vähemmällä energian ja ympäristön kulutuksella (Millward-Hopkins et al., 2020; Rao & Min, 2018; Vogel et al., 2021).
Loputon talouskasvu ei olekaan strategia, vaan strategian puutetta. Se on eräänlainen teollisen vallankumouksen huippuvuosilta periytyvä oletusasetus, jonka olemassaolonkin olemme ehtineet unohtaa. Tämä oletusasetus asetettiin aikana, jolloin maailma voitiin likimääräisesti yksinkertaistaa liki äärettömäksi tasoksi, jossa köyhät (valkoiset) voivat aina muuttaa uusiin (siirto)maihin aloittaakseen alusta. Kun nyt ymmärrämme, että maailmamme onkin äärellinen ja rajallinen pallopinta, jossa yhden olion lisääntyvä valta on useimmiten joltain toiselta pois, meidän on syytä ymmärtää myös vaihtoehtojemme rajallisuus.
Ratkaisu: radikaali demokratisaatio
Ainoa tuntemani jatkuvaa väkivaltaa vaatimaton ja siten kestävä ratkaisu äärellisen planeetan ja kestävyyskriisin haasteisiin on demokratian radikaali lisääminen ja eriarvoisuuden ja väkivallan vähentäminen.
Uskon, että vapaus päättää omasta elämästään on eläville olennoille tärkeä arvo. Tästä seuraa, että yhteiskunnat, jotka tarjoavat jäsenilleen enemmän vapauksia päättää omasta elämästään ovat lähtökohtaisesti parempia kuin vähemmän vapauksia tarjoavat yhteiskunnat. Pidän myös itsestäänselvänä tosiasiana, että yksilön vapaudet ovat tosiasiallisesti rajoitetut, mikäli yksilöllä ei tosiasiassa ole kykyä ja toimintamahdollisuuksia käyttää kenties nimellisiä vapauksiaan. Toisin sanoen, pidän Senin ja Nussbaumin alunperin tunnetuksi tekemää käsitystä vapaudesta kyvykkyyksinä ja toimintamahdollisuuksina osuvana teoriana (Sen, 2011). Vaikka emme silti kykenekään asettamaan erilaisia yhteisöjen hallinnan muotoja objektiivisesti paremmuusjärjestykseen edes vapauksien mittarilla, meillä on hyviä syitä uskoa, että yksilönvapauksien turvaamisessa ja toimintamahdollisuuksien takaamisessa demokratia eli mahdollisimman tasaisesti jaettu valta on paras ratkaisu.
Vain jos yksilöillä on tarpeeksi valtaa eli kykyä vaikuttaa maailmaan, on heillä myös mahdollisuus toimia nimellisten vapauksiensa sallimalla tavalla. Toisaalta, yhteisöissä elämiseen sisältyy nimittäin aina riski siitä, että osa yhteisön jäsenistä hyväksikäyttää tai jopa alistaa toisia, aina äärimmäiseen vapaudenriistoon eli tappamiseen saakka. Paras ja luotettavin turva yksilöiden ja pienten ryhmien ylivallan uhkaa vastaan on yhteisö, jonka kaikilla jäsenillä ja ryhmillä on niin paljon valtaa, ettei heitä voida ainakaan helposti alistaa, mutta ei niin paljon valtaa, että he voisivat ainakaan helposti alistaa muita. Vaikka tämäkään ei takaa, että esimerkiksi enemmistö yhteisöä ei ikinä voisi liittoutua vähemmistöä vastaan viedäkseen vähemmistön vapaudet, suhteellisen tasaisesti jaettu valta antaa ainakin mahdollisuuden vastustaa tämänkaltaisia kehityskulkuja ennen kuin ne menevät liian pitkälle. Esimerkiksi hurskas lupaus kunnioittaa kaikkien oikeuksia ei ikinä voi antaa yksilöille tai yhteisöille samanlaista vapautta ja vapauden turvaa kuin konkreettinen kyky vaikuttaa maailmaan.
Suhteellisen tasaisesti jaettu valta on myös ainoa keksimäni kestävä ja rauhanomainen ratkaisu äärellisessä maailmassa elämisen ongelmiin. Tähän on ainakin kaksi syytä.
Ensimmäiseksi, kuten esimerkiksi jo johdannossa mainitussa katsauksessa ilmastokriisin torjunnan epäonnistumisen syistä todettiin, rajojen asettamisen keskeinen este on ollut juuri vallan epätasapainossa (Stoddard et al., 2021). Nykyisiin ongelmiin johtanut maailmanjärjestys on hyödyttänyt pieniä ryhmiä suhteettomasti ja kerännyt heille suhteettoman paljon resursseja ja valtaa, jota he nyt käyttävät hidastaakseen asemaansa uhkaavia muutoksia, silläkin uhalla että pitkän tähtäimen riskinä on jopa tuntemamme maailman loppu. Tätä “nomenklatuuraa” haastavilla on puolestaan ollut niin vähän resursseja ja valtaa, että heidän on ollut vaikea haastaa vallitsevaa tilaa, etenkin vallassa olevien käyttäessä aktiivisesti suurempaa valtaansa muutosten pysäyttämiseksi. Vaikka ilmastokriisi tai joku muu kestävyyskriisin yksittäinen osa-alue saataisiinkin torjuttua, sama vallan epätasapainon ongelma haittaisi yhteiskuntien ketteryyttä myös muissa kriisin osa-alueissa. On hyvä kysymys, kuinka monta luotia yhteiskuntamme onnistuvat väistämään, mikäli reagointi uhkiin on aina yhtä hidasta kuin esimerkiksi ilmastokriisin suhteen.
Toiseksi, jotta kerran asetetuissa rajoissa voitaisiin pysyä, ylempänä kuvattuja yksilöiden pakkoja ja kannustimia kiertää elossapitojärjestelmien ja toisten yksilöiden turvaksi asetettuja rajoituksia on kyettävä vähentämään. Tämä tapahtuu rajoittamalla sekä vähävaltaisuuden haittoja että vallan kahmimisen hyötyjä. Vähävaltaisimmallakin tulisi olla niin paljon valtaa, että hän voi elää arvokasta ja mielekästä elämää. Yhteisöllisillä lajeilla kuten ihmisillä arvokas ja mielekäs elämä edellyttää yhteisöön osallistumista. Yhteisöön osallistuminen puolestaan edellyttää, että yksilöllä on kyky osallistua yhteisön toimintaan. Mikäli esimerkiksi taloudellisten vaikutusmahdollisuuksien puute eli köyhyys estää yksilöä esimerkiksi osallistumasta samoihin tapahtumiin – baari-illasta alkaen – mihin yhteisön jäsenten tavallisesti odotetaan voivan osallistua, yksilö tulee helposti suljetuksi ulos yhteisöstä. Ratkaisu tähän on tarjota kaikille riittävät toiminnan ja vaikuttamisen mahdollisuudet, eli tarpeeksi valtaa. Jos vallan määrää kokonaisuutena ei voida lisätä, valtaa on otettava niiltä, joilla on liikaa valtaa. Liiallisen vallan rajoittaminen on joka tapauksessa välttämätöntä jo yhteisöjen suojelemiseksi unilateralistin kiroukselta.
Vain näin toimimalla voidaan särkeä se pirullinen mekanismi, joka saa asemastaan huolestuneen keskiluokan ja jopa köyhät säännöllisesti liittoutumaan vallitsevasta tilasta eniten hyötyvien kanssa ja estämään muutokset, jotka kenties vaikuttaisivat lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi työpaikkoihin, mutta olisivat pidemmällä tähtäimellä välttämättömiä jopa sivilisaation suojelemiseksi. Esimerkiksi edes perustellusti vaaralliseksi epäiltyä tekniikkaa ei nykyisellään välttämättä kyetä rajoittamaan ennen kuin peruuttamaton vahinko on jo tehty, koska rajoitusten pelätään vievän työpaikkoja jo ennestään ahdingossa olevilta. Kestävyyskriisien kasaantuessa toistensa päälle ja tekniikan kehityksen tuodessa entistä vaarallisempia työkaluja entistä useamman ulottuville on ikävän helppoa ennustaa, että tämä helvetinkone aiheuttaa vielä erittäin suuria ja kenties korjaamattomia vahinkoja.
Jotta kaikilla olisi tarpeeksi mutta ei liikaa kykyä vaikuttaa maailmaan eli valtaa, yhteisöllinen valta on siis jaettava suhteellisen tasaisesti eli demokratisoitava. Koska yhtä vallan muotoa voidaan käyttää toisen vallan muodon hankkimiseen, kestävän demokratisaation tulee ulottua kaikkeen valtaan, ideologisesta sotilaalliseen, poliittisesta taloudelliseen. Koska vallalla on jatkuva taipumus kasaantua, myös demokratisaation on oltava jatkuva prosessi eikä vain yksi vallankumouksellinen tapahtuma.
Täydellisen tasa-arvoista yhteiskuntaa ei välttämättä koskaan saavuteta, mutta sitä voidaan aina lähestyä. Samaan tapaan kuin käytämme Pohjantähteä suunnistusapuna ilman että edes yritämme päästä Pohjantähteen, voimme pitää tavoitteena ajatusta yhteiskunnasta, jossa kellään ei ole niin vähän valtaa että hänet voitaisiin pakottaa tekemään asioita joihin häntä ei saada suostuteltua, eikä niin paljon valtaa, että hän kykenee pakottamaan toisia tekemään asioita joihin hän ei saa heitä suostuteltua. Sanomattakin pitäisi olla selvää, että alistamisesta vapaata yhteiskuntaa ei voida koskaan rakentaa väkivallalla ja pakottamalla, vaan ainoastaan suostuttelemalla.
Lisäksi, kun esimerkiksi tekniikan kehitys tai ympäristön muutokset antavat yksilöille enemmän valtaa vaikuttaa toisiin ihmisiin ja ympäristöön tai muuten muuttavat valtasuhteita, tämä vallan lisääntyminen on huomioitava myös yhteiskunnallisen vallan jaossa. Muuten yhteiskunnille voi käydä kuten Yhdysvalloille, jossa presidentille päätettiin antaa paljon valtaa huolimatta perustuslain laatijoita aidosti huolestuttaneesta vaarasta, että presidentiksi nousee itsevaltaa tavoitteleva demagogi. Yksi keskeisiä perusteluja oli nimittäin se, että yksistään matkustamiseen purjelaivalla tai kärrypolkuja pitkin menee niin paljon aikaa, ettei massojen suosiota hakeva kansankiihottaja kykene kiihottamaan yhtä aikaa ihmisiä niinkin kaukana toisistaan sijaitsevissa paikoissa kuin Boston ja New York (Madison, 1787).
Yli- ja alivallan vaarallisuuden, unilateralistin kirouksen ja rajojen asettamisen välttämättömyyden tulisi riittää demokratisaation perusteeksi vaikka vallan eriarvoisuudet olisivat oikeutettuja. Voimme kuitenkin lisäksi todeta, että mikäli hyväksymme ajatuksen, että vain yksilöiden vapaista, tietoisista ja harkituista elämänvalinnoista seuraavat eriarvoisuudet ovat oikeutettuja, ainakaan vallitsevat vallan eriarvoisuudet eivät ole ainakaan suurimmalta osaltaan oikeutettuja. Vahva tutkimusnäyttö nimittäin osoittaa, että yksilöiden yhteiskunnallinen asema eli yksilöiden valta on suurelta osin seurausta yksilöiden syntymä- ja muusta onnesta (Frank, 2016; Markovits, 2019). Yhteiskunnallinen asema on suurelta osin seurausta siitä, mihin lajiin, maahan, perheeseen, tai sukupuoleen, tai millaisilla synnynnäisillä tai niihin vertautuvilla kyvyillä ja taipumuksilla yksilö syntyy. Yksilö voi toki yrittää parhaansa, mutta kovakaan yritys ei takaa onnistumista, kuten kahta tai kolmeakin työtä raatavat työssäkäyvät köyhät ympäri maailman hyvin tietävät. Koska yhteiskunnallinen asema on niin suurelta osin kiinni tekijöistä, joihin yksilö ei asiallisesti ottaen voi itse vaikuttaa, ei ole myöskään oikeutettua toisaalta rangaista niitä, joilla ei ole ominaisuuksia joita sen hetkinen yhteiskunta arvostaa, tai toisaalta ainakaan ylettömästi palkita niitä, joilla näitä ominaisuuksia on. Esimerkiksi köyhien de facto ulossulkeminen yhteisöstä on kohtuuttoman ankara rangaistus ominaisuuksista ja tekijöistä, joiden juurisyyt ovat mitä todennäköisimmin olleet enimmäkseen köyhien omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. On kiinnostava huonmio, että mikäli ihmiset sulkisivat toisten yhteisöllisten lajien kuten monien apinoiden jäseniä ulos yhteisöistään, tätä pidettäisiin usein rangaistavana eläinrääkkäyksenä.
Valtavat eriarvoisuudet ovat siis paitsi vaarallisia, myös vaikeasti oikeutettavissa. Ne ovat myös kaikille haitallisia: eriarvoisuuksien loukussa ovat myös ne äärimmäisen hyvätuloiset asiantuntijat, joiden työviikot venyvät 80 tai 100 tuntiin tai jopa niiden yli, kun he ja heidän työnantajansa pyrkivät jatkuvasti kisaamaan enemmästä. Vähentämällä kilpailupainetta, myös heidän asemansa helpottuisi (Frank, 1997).
Ehkäpä elegantein demokratian lisäämisen perustelu on kuitenkin kuuluisan filosofin John Rawlsin “tietämättömyyden verhona” tunnettu ajatuskoe: jokaisen meistä olisi syytä miettiä, millaisen yhteiskunnan haluaisi olevan, mikäli ei tietäisi mihin ja millä ominaisuuksilla tulee syntymään, tai miten yhteiskunta yksilön elinaikana arvostaa niitä asioita, missä yksilö on hyvä. Vaikka tätä kirjoitusta lukevista tietoisuuksista suuri osa onkin maailman hyväosaisia, jo siksi etteivät he ole syntyneet tuotantoeläimiksi, todennäköisyys, että satunnainen tietoisuus syntyy olosuhteisiin jotka mahdollistavat sille hyvän elämän on edelleen pieni. Kuten ylempänä esitin, parempien elinolosuhteiden turvaaminen edellyttää yksilöiden vallan lisäämistä. Koska vallan lisääminen äärettömästi ei ole äärellisessä maailmassa mahdollista, yksilöiden valtaa voidaan lisätä kestävästi vain jakamalla valta nykyistä reilummin ja tasapuolisemmin.
Demokratian puolesta puhuu myös tasaisemmin jaetun vallan paremmuus vaikeiden ongelmien kuten kestävyyskriisin tai tehokkaan resurssien jaon ratkaisemisessa. Kuten esimerkiksi Henry Farrell ja Cosma Shalizi esittivät tarkkanäköisessä esseessään Cognitive Democracy (2012), monimuotoinen ja moniääninen demokratia on teoriassakin ylivoimainen ja rauhanomaisista tavoista kenties ainoa luotettava tapa ratkaista yhteisöjen kohtaamia “ilkeitä” ongelmia, joille ei ole mitään objektiivisesti “parasta” ratkaisua. Kun mahdollisia ratkaisuja on paljon eikä etukäteen voida helposti ennustaa, miten hyviä ratkaisut ovat (saati että kyettäisiin ennustamaan, mikä on ehdottomasti “oikea” ratkaisu), ongelmanratkaisun teorian mukaan tehokkain menetelmä parhaiden ratkaisujen etsimiseksi on yhdistelmä ideoiden moninaisuutta ja inkrementaalisia parannuksia olemassaolevaan.
Jos ajattelemme yhteisöjä tietoja käsittelevänä järjestelmänä, jonka yksi tavoite on löytää muuttuvan maailman monimutkaisiin ongelmiin edes kohtuullisen hyviä ratkaisuja, voimme todeta nopeasti, että moniäänisyys on parhaimmillaan valtava etu. Kokeellisesti on voitu osoittaa, että ongelmia ratkaisevat ryhmät ovat pääsääntöisesti aina parempia ratkomaan vaikeita ongelmia kuin yksikään ryhmän yksittäisistä jäsenistä, kunhan tietyt edellytykset täyttyvät (Mercier & Sperber, 2011). Yksilöiden on voitava keskustella keskenään, esittää erilaisia ideoita ja väitellä niistä. Hyvä ongelmanratkaisu edellyttää nimenomaan demokraattista keskustelua ja väittelyä, sillä vaihtoehtoiset koordinaation tavat kuten markkinamekanismi eivät kykene välittämään tietoa yhtä tehokkaasti kuin keskustelut (Knight et al., 2017). Ryhmän jäsenten välinen todellinen tai kuviteltukin eriarvoisuus on kuitenkin äärimmäisen tehokas vapaan keskustelun este. Silloinkin kun kaikilla ryhmän jäsenillä on tarpeeksi valtaa jotta he voivat käyttää esimerkiksi aikaa asiaan perehtymiseen ja siitä väittelyyn, eriarvoisuus johtaa äärimmäisen helposti siihen, että ryhmän jäsenet myötäilevät valtaapitävän näkemyksiä tai ainakaan eivät uskalla kritisoida niitä. Tällöin demokratian ja ryhmän edut ongelmanratkaisussa menetetään. Mikäli ryhmän tavoitteena on myös toteuttaa ratkaisu eikä vain keksiä sellainen, eriarvoisuudesta tulee vielä ylimääräinen lisähaitta: jos osalla yhteisön jäsenistä on niin paljon valtaa, että he kykenevät esimerkiksi estämään itselleen epämieluisat muutokset tai ajamaan läpi vain itseään hyödyttäviä muutoksia, ylivoimaisestakaan kyvystä löytää parempia ratkaisuja ei ole juurikaan hyötyä. Kuten ylempänä todettiin, juuri tällainen ongelma riivaa demokratioita kirjoitushetkellä. Tiedämme hyvin mitä meidän täytyisi tehdä, mutta emme saa sitä käytännössä aikaiseksi. Mitä todennäköisimmin vallan eriarvoisuus on merkittävä syy, miksi.
Viimeiseksi, eräs vaikea ongelma jonka ratkaisemiseksi suhteellisen tasaisesti jaettu valta on välttämätöntä on tehokas resurssienjako. Koska äärellisessä tilassa voidaan käyttää vain äärellinen määrä resursseja, äärellisessä tilassa elävät yhteiskunnat joutuvat ennemmin tai myöhemmin pohtimaan kysymystä, miten nämä äärelliset resurssit jaetaan. Mitä tärkeämpänä tavoitteena yhteiskunnassa pidetään kaikkien eikä vain harvojen hyvää elämää, sitä tärkeämpää on pohtia, mitkä ovat tehokkaimpia mahdollisia keinoja jakaa niukat resurssit niin, että ne tuottavat mahdollisimman paljon hyvinvointia.
Toistaiseksi parhaaksi osoittautunut tapa tuottaa rajallisista resursseista mahdollisimman paljon hyvinvointia on antaa ihmisille (ja muille olioille) itselleen mahdollisimman paljon valtaa päättää resurssien käytöstä. Kuten esimerkiksi Friedrich Hayek vakuuttavasti osoitti, tieto siitä, millaiset asiat tuottavat yksilölle hyvinvointia, on vaikeasti siirrettävissä ja kerättävissä. Siksi edes hyväntahtoinen Keskussuunnittelija ei kykene koskaan tuottamaan samoista resursseista yhtä paljon hyvinvointia kuin yksilöiden vapaa valinta tuottaisi. Mitä Hayekilta ja monelta hänen seuraajaltaan on kuitenkin jäänyt huomaamatta on se, ettei Hayekin erinomaisen oivalluksen totuus riipu siitä, miten Keskussuunnittelija valitaan. Suurta taloudellista valtaa itselleen pörssistä haalineet ovat aivan samalla tavalla Keskussuunnittelijoita kuin vaikkapa Neuvostoliiton taloudellisen suunnittelun virastoihin nimitetyt virkamiehet olivat. Molemmilla on sama ongelma: tiedon kerääminen siitä, mikä lisää parhaiten ihmisten hyvinvointia, on äärimmäisen vaikeaa ellei mahdotonta. Niinpä talousjärjestelmistä tuleekin hyvinvoinnin tuottamisessa automaattisesti sitä huonompia, mitä enemmän taloudellinen valta keskittyy harvojen käsiin. Näin on vaikka järjestelmässä valtaa pitävillä olisi vilpittömänä tavoitteena kaikkien eikä vain harvojen hyvinvointi.
Jos järjestelmän tavoitteena on enemmänkin itselleen valtaa keränneiden hyvinvointi, taloudellisen vallan keskittymisen seuraukset ovat traagisia. Tuotanto ja innovaatiot keskittyvät palvelemaan varakkaita 300 dollarin mehupuristimilla ja yhä suurempien huvijahtien laivastoilla, näihin käytettyjen äärellisten resurssien kuten materiaalien ja työvoiman ollessa poissa esimerkiksi koulujen ja sairaaloiden varustamisesta. Varallisuuden keskittyessä, myös köyhempien tarpeiden tyydyttäminen käy entistä kannattamattomammaksi. Taloudellisen vallan reilumpi jakaminen tekisikin nykyään köyhien ongelmien ratkaisemisesta kannattavampaa. Tämä lisäisi lähes varmasti hyvinvointia enemmän, ja tehokkaammin, kuin mitä kaikki innovaatiopöhinä nykyään (Zweimüller, 2000).
Yhteenveto
Maailman kestävyyskriisit ovat pohjimmiltaan vahvasti keskittyneen, epätasaisesti jakautuneen vallan oire. Juuri eriarvoisuudet tekevät kaikenlaisten rajojen asettamisesta ja rajoissa pysymisestä niin vaikeaa. Siksi kestävyyskriisien ratkaiseminen tai edes merkittävä helpottaminen ei todennäköisesti onnistu, ellei valtaa jaeta nykyistä reilummin. Ellei valtaa jaeta reilummin, tekniikan kehitys aiheuttaa joka tapauksessa yhteiskunnille vakavia riskejä liian voimakkaiden tekniikoiden ja unilateralistin kirouksen muodossa, siinäkin tapauksessa, että voimakkaiden tekniikoiden tahallisesta väärinkäytöstä kyettäisiin pidättäytymään. Vaikka taloudellisen vallan lisääminen voitaisiin tehdä ilman ympäristövahinkojen lisäämistä, talouskasvu tai parempi tekniikka eivät voi olla vaihtoehtoja vallan reilummalle jakamiselle, koska ne eivät kykene ratkaisemaan suhteellisen köyhyyden perusongelmaa tai unilateralistin kirousta. Koska äärellisessä tilassa elävät yhteisöt joutuvat joka tapauksessa ratkaisemaan nämä ongelmat, ratkaisutyöhön kannattaisi ryhtyä mieluummin nopeammin kuin hitaammin.
Todennäköisesti paras ratkaisu ongelmaan olisi vallan radikaali jakaminen eli demokratisaatio. Koska eri vallan muotoja voidaan käyttää muiden vallan muotojen hankkimiseen, demokratisaation tulee ulottua kaikkiin vallan lajeihin. Tavoitteena tulee olla yhteiskunta, jossa ketään ei voitaisi vallan puutteen vuoksi alistaa, eikä kukaan voisi ylivaltansa turvin alistaa toisia. Vaikka tätä tavoitetta ei koskaan saavutettaisikaan, valtaa voidaan aina jakaa tasaisemmin. Todennäköinen vaihtoehto reilummalle vallanjaolle on väkivallan lisääntyminen ja demokratian hupeneminen, kun maailman ääriin törmäävät yhteiskunnat yrittävät säilyttää eliitin etuoikeudet.
Koska vallan kasautuminen ja keskittyminen on jatkuva prosessi, myös demokratisaation tulee olla jatkuva prosessi eikä vain päämäärä, joka saavutettaisiin kerran ja pysyvästi. Prosessi tulee olemaan hidas, mutta se on päässyt jo vauhtiin: demokratian hyvyyttä ei käytännössä enää kyseenalaisteta, vaan synkeimmätkin diktatuurit pyrkivät ainoastaan esittämään hirmuvaltansa “oikeana demokratiana.” Oikeaa demokratiaa on kuitenkin vain vallan jakaminen niin, ettei millään taholla, yhteiskunnalla tai toisilla yksilöillä, ole ylivaltaa kehenkään. Mikään olemassaoleva demokratia ei tätä määritelmää täytä, mutta moni tarjoaa hyvän pohjan lähteä parantamaan. Tämä rakennustyö on tärkeää tehdä itsessään demokraattisesti ja rauhanomaisesti, sillä alistamalla ei voida alistamisesta vapaata yhteiskuntaa rakentaa.
Kiitokset
Anonyymit kommentoijat sekä Panu Kujala, Jussi Mononen, Esko Pettay, Jani Poikela ja Tiina Sandberg ansaitsevat kiitokset tekstin ymmärrettävyyttä selvästi parantaneesta palautteestaan. Mielipiteet ja virheet ovat kirjoittajan.
Viitatut lähteet
Ghosh, A. (2021). The nutmeg’s curse: Parables for a planet in crisis. University of Chicago Press.
Mann, M. (1986). The sources of social power. Cambridge University Press.
Markovits, D. (2019). The meritocracy trap. Allen Lane.
Kirjoituksia 