Tasaisempi valta: kitkattoman talousmallin kirous

Yhteiskunnallisen ajattelumme perimmäiset oletukset ovat historian läpikotaisin kyllästämiä, ja niiden muutokset hitaita. Ne ajatukselliset mallit, joiden avulla ymmärrämme maailman toimintaa, pohjautuvat usein kymmeniä tai jopa satoja vuosia vanhoihin oppeihin ja metaforiin. Tämä johtuu yksinkertaisesti jo siitä, että kouluissa ja populaareissa teksteissä opetettavat mallit maailmasta ovat useimmiten yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, ja totuudet tulevat yleisesti hyväksytyiksi vain ajan myötä: ihmiskunnan ajattelu kun edistyy pääsääntöisesti hautajaisista hautajaisiin, kun nuoruudessaan jonkin tietyn ajattelumallin omaksuneet poistuvat keskuudestamme.

(Tämä kirjoitus on luonnos tulevan kirjan ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” yhdestä osiosta. Kommentit ja palaute ovat tervetulleita.)

Käyttämämme ajatusmallit maailmasta ovat aina yksinkertaistuksia todellisuudesta. Yksinkertaisuus onkin kiistämättä hyödyllistä: ilman yksinkertaistuksia, asioiden ja niiden välisten yhteyksien ymmärtäminen on erittäin vaikeaa. Kaikki yksinkertaistaminen perustuu kuitenkin yksityiskohtien vähentämiseen, ja siksi yksinkertaistettuja ajatusmalleja käyttäessä on tärkeää muistaa pohtia, kadottaako yksinkertaistaminen jotain oleellisia yksityiskohtia.

Erityisesti silloin kun ajatusmallimme ovat vanhoja, koeteltuja ja hyviksi havaittuja, meidän olisi syytä olla erittäin kiinnostuneita siitä, ovatko malleja aikanaan luotaessa tehdyt yksinkertaistukset enää järkeviä. Vuosia sitten erilaisessa ympäristössä tehdyt, tuolloin järkevät yksinkertaistukset voivat ympäristön hitaasti muuttuessa käydä vuosi vuodelta ongelmallisemmiksi, mutta niin hitaasti, ettei mikään yksittäinen tapahtuma pakota ihmisiä tarkastelemaan kriittisesti käyttämäänsä mallia maailmasta. Juuri näin on käynyt kirjoitushetkellä vallitseville malleille maailman toiminnasta. Mikäli tätä kirjoitusta luetaan vuosisatojen kuluttua, epäilemättä myös silloin ihmisillä on käytössään maailman muutoksen vanhanaikaisiksi tekemiä ajatusmalleja – kenties juuri tässä kirjassa esitetyt.

Tätä kirjoittaessa edelleen vallitseva ajatusmalli yhteiskuntien toiminnasta perustuu vahvasti hiljaiseen oletukseen siitä, että fysikaaliset rajoitteet eivät rajoita talouden toimintaa. Oletuksen taustalla on satoja vuosia vanha taloustieteellinen ajatteluperinne, jossa yhteiskuntien ja talouden toimintaa on pyritty ymmärtämään mahdollisimman yksinkertaisilla malleilla ja teorioilla. Ajan kuluessa näiden mallien luonne on kuitenkin muuttunut. Varhaisimmat taloudesta kirjoittaneet ajattelijat kirjoittivat eksplisiittisesti talousjärjestelmän muistuttavan elollisia olentoja ja olevan riippuvainen luonnosta peräisin olevista rajallisista aineen ja energian virroista. Jo Thomas Hobbes (1651) hyödynsi aikanaan vallinneita lääketieteellisiä teorioita verratessaan valtakuntien taloutta verenkiertojärjestelmään, jossa maasta ja merestä – ”kahdesta yhteisen äitimme rinnasta” – peräisin oleva eläinten, kasvien ja mineraalien aine kiersi työnteon muuttaessa niitä välttämättömyyksiksi ja kaupankäynnin perustana olevaksi ylijäämäksi (Christensen 2001). Nykyaikaisen taloustieteen perustajiin laskettu David Ricardo puolestaan inspiroitui Joseph Priestleyn ja muiden tutkijoiden 1700-luvun loppupuolella tekemistä fotosynteesiä koskevista havainnoista ja esitti, että talouskasvua rajoittaisi ennen kaikkea taloudessa toimivia eläimiä ja ihmisiä ruokkivan viljan rajallisuus. Jo silloin kun Ricardo kirjoitti teoksiaan, tehtailijat olivat kuitenkin ottamassa käyttöön uutta, mielikuvissa rajatonta taloudellisen voiman lähdettä – kivihiiltä. Puoli vuosisataa myöhemmin J. S. Mill huomautti kuuluisassa teoksessaan (1848) ”liikevoiman” tärkeydestä tuotannolle, mutta ”välttääkseen tieteellisesti merkityksettömien luokkien lisääntymistä” hän sisällytti polttoaineen luonnon tarjoamien raaka-aineiden joukkoon. Millin esimerkkiä seuraten toinen kuuluisa varhainen taloustieteilijä Marshall jätti energian erottelematta (Christensen 2001).

Ennen pitkää malleista yksinkertaistettiin pois viimeisetkin yhteydet luonnollisiin rajoitteisiin. Kirjoitushetkellä vallitsevan neoklassisen taloustieteen paradigman perustajiin kuuluneen Léon Walrasin mukaan tuotannontekijöitä oli kolme: maa, työvoima, ja pääoma, ja kaikki nämä olivat loppujen lopuksi erilaisia pääoman muotoja. Koska pääoman määritelmä oli hänen mukaansa siinä, että sitä voitiin käyttää useammin kuin kerran, esimerkiksi koneet ja työkalut tuottivat Walrasin mukaan tuloja samalla tavalla kuin pelto tuottaa viljaa vuosi toisensa perään (Christensen 2001). Sitä, että pellon vilja vaatii kasvaakseen auringon valoa, vettä, ja ravinteita, ja että Liebigin minimilain mukaisesti pellon tuotanto on nolla, mikäli yksikin näistä oleellisista vaatimuksista puuttuu, Walras ja useimmat hänen seuraajansa eivät huomioineet. Vaikutusvaltaisen taloustieteilijän Piero Sraffan tekemän kuuluisan jaottelun mukaan valtavirtataloustieteeseen olennaisesti kuuluvan ”marginalistisen” teorian ja klassisen taloustieteen ero olikin juuri siinä, miten tuotanto ymmärrettiin: klassisessa taloustieteessä tuotanto ymmärrettiin kiertona, jossa hyödykkeitä käytettiin tuottamaan toisia hyödykkeitä, kun taas vallitsevaan asemaan nousseessa marginalismissa tuotanto oli yksisuuntainen prosessi tuotannontekijöistä lopputuotteisiin. Loogiseen päätepisteeseensä tämän kehityksen vei niinsanotun modernin kasvuteorian isänä pidetty Robert Solow, jonka vuonna 1956 lanseeraama malli yksinkertaisti pois viimeisenkin rajallisen tuotannontekijän jättämällä jäljelle vain työvoiman ja pääoman. Kaikki ei-inhimilliset resurssit, maa-alasta uusiutumattomiin luonnonvaroihin, olivat nyt osa pääomaa; Solowin itsensä mukaan ”tämä vaikutti luontevalta oletukselta” (Solow 1956, 67).

Tämä malli, jossa tuotanto perustuu työhön ja pääomaan, on se malli, joka minullekin taloustieteen peruskursseilla opetettiin. Toisissa malleissa kansantalouden toiminta esitettiin yksinkertaisena kiertona, jossa ihmiset vaihtavat työpanostaan rahaan, jolla he ostavat yritysten valmistamia tuotteita ja palveluita. Tämäkin malli esitettiin täysin ilman mitään kiinnekohtaa rajalliseen maailmaan. Muistan edelleen, miten mallia havainnoillistettiin puhumalla leipomosta, joka työllistää leipojia ja myy heille leipää. Siitä, että leipä vaatii aineellisia raaka-aineita ja sen paistamiseen tarvitaan energiaa, joka ei ole kierrätettävissä, ei puhuttu lainkaan.

Yksi seuraus näistä kaikista yksinkertaistuksista oli se, että taloustieteen peruskursseilla yleisesti opetetussa ja siten useimpien ihmisten tuntemassa ajatusmallissa työvoima ja pääoma, sekä pääoman eri lajit, kuten raha tai pilaamaton ympäristö, ovat keskenään täysin vaihtokelpoisia. Näin ollen taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamat vahingot ja positionaalisten hyödykkeiden aiheuttamat kasvun sosiaaliset rajat ovat enintäänkin pieniä ongelmia. Jos vain taloudellinen toiminta tuottaa rahassa mitattuna enemmän ”arvoa” kuin mitä se aiheuttaa rahassa mitattuja vahinkoja, yksioikoinen johtopäätös on, että toiminta kannattaa: koska pääoman lajit ovat keskenään täysin tai ainakin lähes täysin vaihtokelpoisia, rahallisen pääoman lisääntyminen korvaa luonnollisen pääoman tuhon aiheuttamat vahingot. Jos taas jostain positionaalisesta hyödykkeestä tuleekin kilpailua kiristävää puutetta, teoriassa se voidaan aina korvata jollain toisella. Näistä oletuksista on hyvin lyhyt matka siihen, että esimerkiksi ekosysteemien rahallisen arvon uskotaan kuvaavan niiden todellista arvoa. Eikä siinä vielä kaikki: luonnon rahallinen arvo määritellään tavallisesti suoraan tai epäsuorasti sen perusteella, miten paljon ihmiset ovat valmiita maksamaan luonnontilaisten ekosysteemien säilyttämisestä. Samaan aikaan suuri osa läntistä ajattelua ja esimerkiksi taloustieteen peruskurssien teoria antaa olettaa, että luonto on aina korvattavissa ”tekniikalla” eli pääomalla. Tämän hiljaisen oletuksen vaikutuksia ihmisten arvioihin luonnon arvosta voi vain arvailla.

Toisin sanoen, vuosikymmenien ajan peruskursseilla opetetuissa ja yksinkertaistetuissa esityksissä käytetyissä taloustieteellisissä malleissa oletetaan hiljaisesti, että talous ei ole termodynamiikan lakien alaista toimintaa. Taloustieteen peruskurssin maailma on kitkaton ja häviötön. Muunnokset ovat aina palautettavissa (reversiibeleitä) ja kaikelle voidaan aina löytää korvikkeita ilman, että yhteenlaskettu ”hyvinvointi” heikkenee. Taloustieteen peruskurssien teoriassa ihmiskunta ei ainoastaan voisi tuhota vaikkapa kaikki happea tuottavat kasvit vaan meidän suorastaan pitäisi tehdä niin, jos vain saisimme vaihdossa niin paljon villasukkia, että laskennallinen kokonaishyvinvointi kasvaisi. Vaikka tämä esimerkki onkin venytetty naurettavuuteen saakka, se havainnollistaa ongelmia, mitä hiljainen oletus täydellisestä korvattavuudesta ja pääoman lajien vaihtokelpoisuudesta aiheuttaa. Taloustieteen opetuksessa yleisesti käytettyihin malleihin piiloutuneita (ja piilotettuja) oletuksia kritisoineen Eric Beinhockerin mukaan oletus täydellisestä korvattavuudesta johtuu ennen kaikkea siitä, että matemaattisen taloustieteen perusteet luonut Leon Walras käytännössä kopioi käyttämänsä yhtälöt 1800-luvun puolivälissä yleisesti käytössä olleesta fysiikan oppikirjasta, joka oli kirjoitettu ennen kuin entropian käsitettä tunnettiin (Beinhocker 2006). Kuten termodynamiikkaa käsittelevässä luvussa totesin, ilman entropiaa ikiliikkujat – kuten täydellinen korvattavuus ja loputon talouskasvu – olisivat triviaalin helppoja.

On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että taloustieteen peruskurssien mallit olivat aikanaan käyttökelpoisia ja ymmärrettäviä yksinkertaistuksia. Luonnon rajat olivat Walrasin aikaan kaukana horisontin takana, ja Solowin kirjoittaessa teoriaansa 1950-luvun puolivälissä, läntisessä maailmassa ja erityisesti Solowin kotimaassa Yhdysvalloissa elettiin ehkäpä teknologiaoptimistisinta aikaa koskaan. Sodan jälkeinen vaurastuminen ja tekniikan kehitys toivat tavalliselle kuluttajalle joka vuosi jotain uutta ja ihmeellistä televisioista ja sähkötoimisista kodinkoneista suihkumatkustajakoneisiin. Sotaa edeltäneen lama-ajan muistot hälvenivät, ja vaikka ydinsodan uhka kummittelikin taustalla, ydinaseiden kehitys ja lisääntyminen ei ollut vielä saavuttanut tasoa, jossa ydinsota olisi tarkoittanut sivilisaation loppua ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla. Avaruusmatkailun aika oli alkamassa, sodan aikana massavalmistukseen tuodut antibiootit nujersivat taianomaisesti ihmiskuntaa vuosisatoja riivanneet taudit, ja poliorokotteen keksiminen oli saanut kirkot ympäri maailmaa soittamaan kellojaan kiitollisuudesta. Ruostumattomat, lahoamattomat ”plastiikit” korvasivat luonnonmateriaaleja kiihtyvällä nopeudella. Uudet lajikkeet, ehtymättömältä näyttävän öljyn voimalla kulkeneet työkoneet ja keinotekoiset lannoitteet saivat maatilojen tuottavuuden niin räjähtävään kasvuun, että nopeasti kasvavan väestön ruokkimiseen tarvittiin enää pieni murto-osa vielä 1900-luvun alussa tarvitusta työvoimasta. Tässä ympäristössä Solowin yksinkertaistus epäilemättä olikin luonteva oletus.

Ihmisten määrän ja ennen kaikkea tekniikkamme voiman lisääntyminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että ”tyhjän Maan” aikoina tehdyt yksinkertaistukset ja oletukset eivät ole niinkään hyödyllisiä vaan vaarallisia. Maailma on muuttunut, ja myös ajatusmalliemme täytyy muuttua. Emme osaa vieläkään rakentaa teknisiä korvikkeita useimmille ekosysteemipalveluille, emmekä välttämättä opi tätä taitoa koskaan: ekosysteemejä kun ei voi niinkään rakentaa, vaan ne täytyy kasvattaa. Olemme vielä huonompia korjaamaan kiihtyvän taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia yhteiskunnallisia vahinkoja, kuten yhteisöjen pirstaloitumista ja yksinäisyyttä. Vaikka menetykset korvattaisiinkin ”täysimääräisesti” niitä kärsiville sen sijaan että kasvun hyödyt valuvat useimmiten toisille, raha ei yksinkertaisesti kykene korvaamaan kaikkia menetyksiä, eikä kaikkia asioita edes voi mitata rahassa millään yksinkertaisella saati yksikäsitteisellä tavalla. Sellaisia yleispäteviä ja yhteismitallisia mittareita, mitä taloustieteen peruskurssien teoria olettaa, ei ole olemassa, eikä sellaisia todennäköisesti tule olemaan. Yksinkertaistetun teorian kyky tarjota toimivia ratkaisumalleja kasvavan teknisen voiman ja ohenevien ympäristöllisten turvamarginaalien maailmassa tuleekin vain heikkenemään entisestään.

Lähteet

Beinhocker, Eric D. (2006). The Origin of Wealth: Evolution, Complexity, and the Radical Remaking of Economics. Harvard Business School Press.

Christensen, Paul P. (2001). Early links between sciences of nature and economics: historical perspectives for ecological and social economics. Kirjassa Cleveland, Cutler J.; Stern, David I.; Costanza, Robert (eds.) The Economics of Nature and the Nature of Economics, 15-33.

Solow, R. M. (1956). A contribution to the theory of economic growth. The Quarterly Journal of Economics, 70(1), 65–94.

Kaikki käytetään mikä kaivetaan

Kaivoksista keskusteltaessa yleinen ajatusvirhe on, että meidän täällä Suomessa täytyy antaa kaivosyhtiöiden paskoa luontomme koska vähähiilisyys tai peräti elämä tarvitsee jotain malmia. Tämä ajatusvirhe on yleinen ja itsekin uskoin joskus siihen, mutta se on silti ajatusvirhe.

Ajatusvirhe perustuu logiikkaan, jossa kullekin kaivannaiselle olisi tietty rajallinen määrä käyttökohteita, ja kun näihin vaaditut malmit on kaivettu, kaivaminen loppuu siihen. Maailma ei vaan toimi näin. Oikeasti kaikki mitä kaivetaan, myös käytetään. Kaivannaisten käyttöä kun säätelee ennen kaikkea niiden hinta, ja hintaan vaikuttaa tarjonta.

Kun jotain ainetta tuotetaan enemmän, sen hinta laskee. Silloin sitä kannattaa käyttää useammassa asiassa, ja seurauksena on pitkällä tähtäimellä kokonaiskäytön lisääntyminen. (Uusien tuotteiden suunnittelu ja valmistus vie vähän aikaa, joten lyhyellä tähtäimellä tämä ei näy.) Ilmiötä kutsutaan esimerkiksi Jevonsin paradoksiksi, ja kirjoitin siitä aiemmin.

Jos taas ainetta tuotetaan vähemmän, sen hinta nousee. Silloin osa sen käyttäjistä, ne joille aineesta on vähemmän hyötyä kuin mitä se kustantaa, lopettavat sen käyttämisen, tai kehittää tilalle korvikkeita. Näiden tarve on kautta historian ollut merkittävä teknisen kehityksen veturi.

Tässä asiassa markkinat toimivat pääsääntöisesti hyvin. 1800-luvulta saakka on silti peloteltu, miten sen tai tuon resurssin väheneminen tulee johtamaan sivilisaation romahdukseen.

Ikinä ei näin ole käynyt. (Mikä ei tietenkään todista, etteikö niin voisi silti joskus käydä.)

Tein itse väitöskirjan aiheesta ”niukkuuksien vaikutus innovaatioihin”. Sen työn vuoksi uskon, että minkään mineraalin tai kaivannaisen vähyys ei tule olemaan ohittamaton pullonkaula kestävään yhteiskuntaan siirtymisessä, eikä sivilisaatio romahda minkään raaka-aineen vähyyteen. Meillä on myös aitoja niukkuuksia asioista joille emme kykene kehittämään korvikkeita, kuten koostumukseltaan suotuisalle ilmakehälle ja ekosysteemeille. Nämä ovat niitä niukkuuksia mitkä voivat pahimmassa tapauksessa laittaa sivilisaatiolle pisteen – tai ainakin puolipisteen.

Mutta mineraalit eivät tällaisia ole. Esimerkiksi paljon puhuttu koboltti, mitä nykyään käytetään mm. sähköautojen akuissa, saattaa käydä tuossa tarkoituksessa teknisessä mielessä tarpeettomaksi viiden vuoden sisällä. Esimerkiksi Panasonic aikoo lopettaa koboltin käytön 2-3 vuoden sisällä. Myös Tesla on ilmoittanut lopettavansa koboltin käytön, ja muut akkujen ja autojen valmistajat seuraavat perässä.

Mitä tapahtuisi jos markkinoille tulisi lisää kobolttia?

Sen hinta laskisi, ja tämä kehitys hidastuisi. Kaikki mitä kaivetaan, myös käytetään.

Toisin sanoen: vaikka antaisimme kaivosyhtiöiden myllätä Suomemme jokaisen neliömetrin, niin se ei säästäisi kaivamista toisaalla. Mikään määrä kaivoksia Suomessa ei tule vähentämään esim. lapsityövoiman käyttöä Kongossa.

Kaikki käytetään mitä kaivetaan.

Esimerkiksi koboltin kaivamisen lopettaa se, kun hinta, tekniikka ja lainsäädäntö tekevät koboltista liian kallista, tarpeetonta ja hankalaa.

Useimpien nykyään käytettyjen metallien käytön merkittävä rajoittaminen on joka tapauksessa joskus edessä. Vain hyvin harvoja metalleja on saatavissa sellaisin määrin että niitä voidaan käyttää huoletta ikuisesti. Joskus koittaa päivä, jolloin etupäässä rautaa ja alumiinia lukuunottamatta suurin osa metalleista täytyy kaivaa kaatopaikoilta ja niiden loppuessa eristää merivedestä, tai hankkia muilla vaivalloisilla ratkaisuilla.

Tähän voi mennä vuosisatoja, tai vuosikymmeniä. Mutta tuo päivä koittaa.

Lastemme kannalta olisi viisasta pyrkiä siihen, että mahdollisimman paljon asioita tehtäisiin jo nyt uusiutuvista ja riittoisista raaka-aineista. Toisin sanoen, harvinaisempien aineiden kaivamista olisi viisasta rajoittaa.

Voimme siis hyvillä mielin säästää oman luontomme ja puolustaa omaa tonttiamme, tarvitsematta tuntea vähääkään syyllisyyttä tästä asiasta. Ennemmin tai myöhemmin muidenkin maiden asukkaat liittyvät joukkoon.

Siirtymäaikana aidosti kestävään yhteiskuntaan näille malmeille on tietysti ottajia. Jonkin verran kaivoksia on hyvä olla olemassa. Mutta mitään järkeä ei ole siinä, että ryntäämme lahjoittamaan ainutkertaiset malmiomme niille jotka ensinnä ovat jonossa.

Jos malmeja louhitaan, yhteiskunnalle koituvien hyötyjen pitää ylittää aiheutuvat haitat. Koska haitat ovat käytännössä ikuisia ja voivat olla toistaiseksi tuntemattomia, ylityksen pitää olla erittäin selvä. Jos louhinta ei näillä ehdoin kannata, niin sitten ei pidä louhia. Tämä on juuri niin yksinkertaista.

Ei kannata mennä elinkeinoelämän ja kaivoslobbareiden lankaan. Näistä suunnista on 200 vuoden ajan vollotettu ihan. jokaisesta. rajoituksesta ja peloteltu, että mikä vain yritystoiminnan rajoittaminen johtaa tuhoon, heinäsirkkaparviin ja maakuoppiin muuttoon.

Ikinä ei näin ole käynyt. Eikä käy.

Yritysten omistajien ja heidän palkkaamiensa PR-ihmisten intresseissä on tietenkin aina esittää asiat niin, että vaikkapa nyt sille koboltille tai kaivosten tarjoamille muutamille työpaikoille ei ole korvikkeita ja nyt! on! pakko! kaivaa! heti! HETI! HETI! Sananvapaus heille suotakoon, mutta siitä ei seuraa velvollisuutta uskoa saati totella.

Nykyisin Suomessa harjoitettu kaivostoiminta on isolta osin samanlaista bisnestä kuin jos minä perustaisin autojen varaosakaupan ja saisin oikeuden hankkia myytäväni purkamalla kadulle pysäköityjä autoja – ja valittaisin julkisesti suureen ääneen, miten ”synnyttämäni” työpaikat ovat vaarassa mikäli tätä oikeuttani jotenkin rajoitettaisiin. Synnytysvaiheessa olevat investointisuojasopimukset lisäävät vielä entisestään kaivosyhtiöiden oikeuksia jopa vaatia korvauksia, jos heidän tätä vastaaviin läänityksiinsä puututtaisiin.

Suomalaisten veronmaksajien kannalta kaivosbisneksessä ei ole juuri mitään järkeä. Pahimmassa tapauksessa sitoudumme ensin rakentamaan kaivosten vaatiman infrastruktuurin, kuten tiet ja voimalinjat, ja sitten siivoamaan jäljet, kun kansainvälisen kaivosjätin Suomeen perustama tytäryhtiö osoittautuu varattomaksi.

Väliaikana yritys kiertää veroja minkä ehtii esimerkiksi niin, että tytäryhtiö ottaa emoyhtiöltä paljon lainaa kalliilla korolla, ja vähentää korot verotuksessa jolloin verotettavaa voittoa syntyy lähinnä silloin, kun bisnes kannattaa niin poskettoman hyvin ettei kaikkia voittoja ehditä kikkailuin nollaamaan. (Koittakaapa joskus löytää Suomessa toimiva kaivosjätti, joka olisi kaivoksen osallisena suoraan eikä tytäryhtiönsä kautta.)

Meille jää tuhottu luonto ja muutamien kymmenten ihmisten verotulot. Yksin ainutkertaisten kansallisaarteiden ja luontoarvojen menetys ilman kunnon korvausta on paha juttu; kun tähän yhdistetään se, miten kaivosten lähellä maan ja asuntojen arvo laskee, ja kestävämpi käyttö kuten matkailu käy mahdottomaksi, on pakko todeta, ettei meillä ole varaa enempään kaivostoimintaan.

Jevonsin paradoksi, eli miksi tekniikka ei pelasta ympäristöä

Miksi tekniikan kehitys ei pelasta ympäristöä? Koska resurssien tehostunut käyttö johtaa lähes poikkeuksetta siihen, että resursseja käytetään kokonaisuutena enemmän.

Eräs taloustieteen uranuurtajista, englantilainen William Stanley Jevons, esitti jo vuonna 1865, että tekniikan kehitys ei voi vähentää resurssien kulutusta. Resurssitaloustieteen klassikoihin kuuluvassa kirjassaan The Coal Question hän kiinnitti huomiota yksinkertaiseen epäkohtaan: vaikka höyrykoneiden polttoainetehokkuus oli kasvanut huikeasti 1700-luvun lopusta, Englannissa poltettiin silti hiiltä noin sata kertaa enemmän kuin 1800-luvun alussa. Jevons päätteli, aivan oikein, että tämä johtui nimenomaan tekniikan ja tehokkuuden kehittymisestä. Entistä tehokkaampia ja halvempia höyrykoneita kannatti käyttää useammassa paikassa, jolloin hiilen kulutus kokonaisuutena lisääntyi, vaikka yhden hevosvoiman tuottamiseksi tarvittavan hiilen määrä olikin vähentynyt dramaattisesti.

Jevonsin paradoksiksi nimetty ilmiö on sittemmin havaittu ja todistettu lukemattomissa eri kohteissa – käytännössä kaikkialla, missä sitä on voitu ja viitsitty tutkia. Erityisen vahvoja todisteita sen puolesta löytyy autoilusta ja valaistuksesta, jossa kummassakin tehokkuusparannukset ovat näkyneet ajosuoritteen ja valaistuksen määrän selvänä lisääntymisenä. Silloinkin, kun tekniikka todella vähentää resurssien tarvetta jossain tarkoituksessa, säästyneet resurssit käytetään lähes poikkeuksetta muihin tarkoituksiin. Mainio nykyajan esimerkki löytyy hopeasta. Vielä vuosituhannen vaihteessa hopean tärkein yksittäinen käyttökohde oli valoherkkien filmien valmistaminen. Maailman hopeantuotannosta valokuvauksen tarpeisiin meni enimmillään 42 prosenttia vuonna 2002. Kun digitaalikamerat yleistyivät, muistan itsekin kuulleeni niitä kehuttavan ympäristöteoiksi: nyt hopean tuotanto varmasti vähenisi.

Vaan miten kävikään? Kuten kuva 1 osoittaa, mullistava tekninen parannus, joka teki yhden tärkeän ja merkittäviä ympäristövahinkoja aiheuttavan raaka-aineen nopeasti liki kokonaan tarpeettomaksi sen tärkeimmässä käyttökohteessa – ei näkynyt kulutuksessa yhtään mitenkään. Hopean louhinnan nouseva trendi jatkui ilman että valokuvauksen murros olisi vaikuttanut siihen millään tavoin. Nykyään maailmassa louhitaan lähes 50 prosenttia enemmän hopeaa kuin vuonna 2000. Ympäristömielessä digikamera oli täydellinen floppi.

KUVA 1. Maailman hopeantuotanto ja valokuvauksessa käytetyn hopean määrä 1996-2019.

Jos tämä yksittäinen esimerkki ei vakuuta, kehotan selvittämään asiaa itse. Esimerkiksi tässä tutkimuksessa (PDF-linkki) käytiin läpi kymmenen tärkeää hyödykettä tai aktiviteettia ja tekniikan kehittymisen vaikutus niiden energiankulutukseen vuosien 1805 ja 2009 välisenä aikana. Vain yhdessä tapauksessa tehokkuusparannukset pitivät energiankulutuksen edes suunnilleen samalla tasolla; kaikissa muissa tapauksissa kokonaiskulutus nousi selvästi. Jos muu kuin energiankulutus huomioitaisiin, huomattaisiin, että kaikkien aktiviteettien kokonaisvaikutukset ovat kasvaneet huikeasti. Esimerkiksi ainoa aktiviteetti jonka energiatehokkuusparannukset ovat melkein riittäneet kompensoimaan aktiviteetin yleistymisen, tavaran kuljetus raiteilla, kuljetti tarkastelujakson lopussa kaksi kertaa enemmän tavaraa kuin jakson alussa. Missään kohteessa tehokkuusparannukset eivät vähentäneet kokonaiskulutusta paitsi enintään hyvin väliaikaisesti. Tulos ei ollut mikään yllätys, eikä poikkeus sääntöön.

Ainoa mitenkään luotettava tapa rajoittaa luonnon riistoa on rajoittaa luonnon riistoa. Usein kuultu väite siitä, että parasta ympäristötyötä olisi tekniikan kehittäminen, ei kertakaikkisesti ole totta. Tarkalla pöyhimisellä voisi varmasti löytyä kohteita, joissa kokonaiskulutus on vähentynyt tekniikan kehityksestä huolimatta, mutta kokonaiskuva on selvä ja tosiasiat kirkkaita. Tekniikka voi auttaa ympäristötyössä mahdollistamalla samojen asioiden tekemisen vähemmällä kulutuksella, mutta jos emme vaadi selkeitä rajoja kulutukselle, mikään määrä tekniikkaa ei tee mitään muuta kuin varmistaa, että kulutamme luonnon entistä tehokkaammin loppuun. Ottaen huomioon, että tämä on tiedetty yli 150 vuotta ja todistettu paikkansapitäväksi kerta toisensa jälkeen, on hyvin hämmentävää, että asia on silti vain aniharvan tiedossa. Toivottavasti tämä lyhyt selostus auttaa levittämään tietoa laajemmalle ja auttaa ymmärtämään, miksi ympäristötyön keskiössä on ja pitää olla yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja aktivismi, ei teknisten ihmeiden toivominen.

Lisää luettavaa

Jevons, W. S. (1866). The Coal Question, 2nd Revised Edition. MacMillan and Co. https://www.econlib.org/library/YPDBooks/Jevons/jvnCQ.html

Nykyisin Jevonsin paradoksia tutkitaan myös termien ”rebound effect” ja ”Khazzoom-Brookes postulate” alla; kts. Saunders, H. D. (2000). A view from the macro side: rebound, backfire, and Khazzoom–Brookes. Energy Policy 28, 439–449. doi:10.1016/S0301-4215(00)00024-0

Mineraalien korvaamisesta ja kasvavasta ”energiaseinästä” mm. Bardi, Ugo (2013). The Mineral Question: how energy and technology will determine the future of mining. Frontiers in Energy Research 1(9). https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fenrg.2013.00009/full




Tasaisempi valta: Miksi eriarvoisuus lietsoo kestävyyskriisiä

Viimeiset vuodet olen tutkinut ja pohtinut, miksi emme kykene asettamaan sivilisaation selviämisen kannalta olennaisen tärkeitä rajoja ympäristön kulutukselle, vaikka tiedämme hyvin niiden tarpeen. Päädyn päätelmissäni aina samaan lopputulokseen: ympäristörajojen ylittäminen on pohjimmiltaan seurausta kilpailusta vallasta ja statuksesta, ja rajojen asettamisen pelko on seurausta vallan tai statuksen menettämisen ja statuskilpailun vaikeutumisen pelosta. Jos haluamme asettaa kestävät rajat, ja pysyä niiden sisällä, tätä kilpailua pitää voida hillitä tavalla tai toisella. Vaihtoehtoja sivilisaation olemassaolon edellytysten turvaamiseksi on nähdäkseni kaksi: vallan ja statuksen nykyistä reilumpi ja tasaisempi jako, tai suurten valta- ja statuserojen ja tiukkojen ympäristörajojen valvonta väkivallalla, toisin sanoen fasismi. Olen nyt ryhtynyt koostamaan havaintojani kirjaksi, työnimellä ”Tasaisempi valta”; alla luonnos osasta johdantolukua. Lopulliseen kirjaan tulee mm. enemmän lähteitä ja esimerkkejä. Kaikki kommentit ja parannusehdotukset ovat enemmän kuin tervetulleita!

Kestävyyskriisimme välitön syy on se, että olemme ylittäneet ympäristön kantokyvyn rajat. Käytämme Maapallon ympäristövaroja – niin maa-alaa, raaka-aineita kuin ekosysteemien tuotteita sekä niiden muodostamia, jätteitämme käsitteleviä niinsanottuja nieluja enemmän kuin ne ehtivät uusiutua.

Tämä jälkimmäinen rajoite, nielujen rajallisuus, on myös syy, miksi avaruudesta ei ole löydettävissä rajattoman kasvun taikakeinoa. Vaikka louhisimme kaikki materiaalimme asteroideilta ja muilta taivaankappaleilta, vaikka tekisimme kaiken valmistuksen Maapallon ulkopuolella, niin silti Maapallolla voitaisiin käyttää vain rajallinen määrä energiaa ja ainetta ilman, että ekosysteemien eli elossapitojärjestelmämme toiminta häiriytyy.[1] Toisin sanoen, meillä Maa-planeetalle elämään jäävillä ei ole niinkään pulaa raaka-aineista, vaan ekosysteemeistä. Ja jälkimmäisiä mahtuu rajatun kokoisen liki pallomaisen planeetan pinnalle vain rajattu määrä. Tästä rajatusta määrästä voimme ottaa käyttöömme turvallisesti vain osan.

Mikään fysikaalinen tai taloudellinen takaisinkytkentämekanismi ei automaattisesti rajoita näiden ympäristövarojen käyttöä turvalliselle tasolle. Fysikaaliset takaisinkytkennät toimivat liian hitaasti ja niiden aiheuttamat vahingot kohdistuvat yleensä eri tahoon kuin resurssien käytöstä hyötyjään. Esimerkiksi ilmastokriisi, jonka pääsyynä ovat Maapallon pohjoisosien rikkaiden maiden kestämättömän suuret historialliset ja nykyiset kasvihuonekaasupäästöt, aiheuttaa eniten vahinkoja päiväntasaajan seudun köyhissä maissa. Samasta syystä pelkkä resurssien niukkuuteen perustuva hintamekanismi ei riitä estämään resurssien käytön ylilyöntiä: nykyisellään useimpia kriittisiä resursseja, kuten ilmakehän kykyä käsitellä ja sitoa kasvihuonekaasuja, on täysin mahdollista käyttää vaarallisesti liikaa, pysyviä vahinkoja aiheuttaen, ennen kuin liikakäytön seuraukset alkavat toden teolla näkyä.

Mikään sosiaalinenkaan takaisinkytkentämekanismi, kuten yksittäisten kuluttajien valveutuneisuus tai ihmisten paheksunta luonnonvaroja ylikuluttavia kohtaan, ei riitä rajoittamaan vahinkoja kestävälle tasolle. Yhteys hyödyistä vahinkoihin ei ole useinkaan suoraviivainen tai intuitiivinen. Vahingot aiheutuvat usein viiveellä, maantieteellisesti eri paikassa kuin hyödyt, ja eri ihmisille kuin hyödyt. On hyvin tyypillistä, että ympäristövarojen kulutuksesta eniten hyötyvät ovat eri ihmisiä kuin ne, joihin varojen ylikulutuksen haitat osuvat, ja on vielä tyypillisempää, että hyötyjillä on varaa suojata itsensä välittömiltä haitoilta, siinä missä haitoista eniten kärsivät ovat köyhiä ja vailla vastaavaa mahdollisuutta.

Ympäristörajoissa pysymiseen ei ole myöskään olemassa mitään yksinomaisesti teknistä ratkaisua. Vaikka parempi tekniikka voi auttaa meitä tekemään vähemmällä enemmän ja siten teoriassa helpottaa rajojen sisällä pysyttelyä, tekniikan kehittymisen tuoma luonnonvarojen hyödyntämisen tehokkuuden paraneminen johtaa pitkällä tähtäimellä vain siihen, että luonnonvarat käytetään tehokkaammin joko politiikan tai todellisuuden asettamaan rajaan saakka, aivan kuten Stanley Jevonsin jo vuonna 1865 havaitsema Jevonsin paradoksi ennustaa. Jos rajoja joko luonnonvaran käytölle tai siitä aiheutuville vahingoille ei aseteta poliittisesti tai todellisuus ei niitä aseta esimerkiksi sukupuuttojen ja tekniikkaa käyttämään kykenevien yhteiskuntien tuhoutumisen muodossa, tehokkuusparannukset johtavat siis resurssin lisääntyvään käyttöön. Toinen tekniikan toisinaan mahdollistama vaihtoehto, rajallisten resurssien korvaaminen toisilla rajallisilla resursseilla, ei poista ongelmaa, vaan vain siirtää sitä eteenpäin.

Lyhyesti yhteenvetäen, mikään luonnonlaki, ihmisyhteisöjen dynamiikka tai tekninen kehitys ei siis sinänsä estä ympäristövarojen vaarallisen liiallista käyttöä.

Meidän on toisin sanoen ennemmin tai myöhemmin asetettava selvät, absoluuttiset enimmäisrajat ympäristövarojen käytölle – ja kyettävä pysymään rajojen sisällä. Koska fysikaaliset, taloudelliset, sosiaaliset tai tekniset takaisinkytkentämekanismit eivät voi yksinään luotettavasti rajoittaa resurssien käyttöä turvalliselle tasolle, rajojen on oltava luonteeltaan poliittisia päätöksiä.

Pitävien ympäristörajojen asettaminen tarkoittaisi käytännössä sitä, että ympäristön hyödyntäminen ihmisen tarkoituksiin täytyisi rajata jotenkin. Tämä on käytännössä osoittautunut erittäin vaikeaksi, koska ihmisten elanto ja vauraus perustuvat luonnon suoraan tai epäsuoraan hyödyntämiseen. Rajojen asettaminen ja niissä pysyminen tarkoittaa siis konkreettisesti sitä, että joillekin ihmisille on sanottava, etteivät he voi hankkia elantoaan tai rikastua tavalla, jolla he olisivat halunneet.

Tämä ei sinänsä ole suurikaan ongelma. Olemme onnistuneesti kyenneet rajoittamaan monenlaisia haitalliseksi katsottuja elinkeinoja, orjakaupasta asekauppaan. Olemme myös onnistuneet sääntelemään monia muita elinkeinoja niiden haittojen vähentämiseksi. Tähän saakka elinkeinojen rajoittamisen vaikutukset ovat kuitenkin ennen pitkää korvautuneet sillä, että olemme voineet kehittää uusia taloudellisen toimeliaisuuden tapoja.

Kun maailmamme rajat tulevat vastaan, myös mahdollisuutemme kehittää uusia taloudellisen toimeliaisuuden tapoja rajoittuvat. Kaikki toimeliaisuus nimittäin vaatii vähintään energiaa, ja yleensä myös ainetta. Kumpaakin voimme käyttää täällä Maa-planeetalla turvallisesti vain rajallisen määrän, osaksi koska näiden resurssien hankkiminen aiheuttaa vahinkoja, ja osaksi koska resurssien käyttäminen tuottaa jätteitä, joita ekosysteemimme kykenevät käsittelemään vain rajallisen määrän.

Tämä rajallinen määrä ekosysteemejä ja niiden antimia eli niinsanottuja ekosysteemipalveluita on niinsanottu niukka resurssi. Enempää ei ole. Ja vaikka voimmekin löytää avaruudesta lisää raaka-aineita, emme saa sieltä lisää ekosysteemejä. Tästä seuraa väistämättömästi, että meillä Maa-planeetalla elävillä on olemassa jokin suuri mutta siltikin rajallinen määrä ainetta mitä voimme ympäristöstämme ottaa, energiaa jota voimme pallollamme käyttää, ja jätteitä joita uskallamme ympäristöön laskea.

Rajallisten resurssien kuten syntymäpäiväkakun tai ekosysteemipalveluiden tapauksessa keskeiseksi kysymykseksi nousee aina se, miten kakku jaetaan. Jos kakku jaetaan kovin epäreilusti, vähemmän saavat ovat tuskin tyytyväisiä osaansa, ja haluavat enemmän kakkua. Jos kakkua voidaan kasvattaa, ongelma voidaan ratkaista ilman, että kakku jaetaan uudelleen. Mutta kun kakkua tai ekosysteemipalveluiden määrää ei voida määräänsä enempää kasvattaa (tosiasiassa voisimme korjata jonkin verran tuhoamiamme ekosysteemejä, vaikka emme niin juurikaan tee), kakusta vain murusia jos sitäkään saaneet joutuvat joko tyytymään osaansa tai etsimään jotain muuta hyvää.

Ihmiset, joille yhteisestä kakusta jää vain murusia, tyytyvät murusiinsa vain harvoin. Niin rikkaissa kuin köyhissäkin maissa on lukumääräisesti mitattuna yhä enemmän niitä, joilla on muihin verrattuna vähän tai ei mitään, samalla kun kaikkialla on myös enemmän niitä, joilla on useimpiin verrattuna valtavasti. Kiitos modernin tiedonvälityksen, lähestulkoon kaikki ihmiset ympäri maailman tietävät, mitä kakusta heitä enemmän kahmineilla on. He myös tietävät, että vaikka he eivät ehkä saa enempää juuri kyseistä kakkua, he voivat muuttaa ympäristöään uusiksi kakuiksi.

Siksi ympäristörajojen asettaminen ja niissä pysyminen on niin hirvittävän vaikeaa. Rajojen asettaminen tarkoittaa käytännössä, että uusien kakkujen leipominen rajallisista ekosysteemipalveluista vaikeutuu tai loppuu kokonaan. Tämä herättää ymmärrettävästi suurta tyytymättömyyttä kaikissa niissä, joilla on omasta mielestään liian vähän. Koska me ihmiset emme arvioi omaa tilannettamme millään absoluuttisilla mittareilla vaan suhteessa toisiin ihmisiin, hyvin suuri osa ihmisistä on sitä mieltä, että heillä on liian vähän. Heitä ei lohduta tieto vaikkapa siitä, että rikkaissa maissa köyhäkin elää keskimäärin pidempään kuin monet muinaiset kuninkaat. Köyhä on edelleen köyhä vaikka asuisi rikkaassa maassa: koska rikkaassa maassa kaikki myös maksaa enemmän, hänellä ei ole samanlaisia vapauksia tai mahdollisuuksia kuin keskituloisella, saati muinaisella kuninkaalla. Eikä keskituloisella ole samanlaisia mahdollisuuksia tai vapauksia kuin rikkailla – joista rikkaimmilla on monessa suhteessa suuremmat mahdollisuudet kuin monilla antiikin jumalilla kuviteltiin olevan.

Tätä ongelmaa ei ole mahdollista ratkaista kasvattamalla kakun kokoa, vaikka se olisikin ympäristömielessä mahdollista, koska suhteellinen köyhyys ei poistu lisäämällä tuotannon kokonaismäärää. Suhteelliseen köyhyyteen, mikä on rikkaissa maissa yleensä ainoa ja maailmanlaajuisesti kasvavan tärkeä köyhyyden laji, ei ole mahdollista puuttua, jos vaurauden jakautumiseen ei puututa. Tämä ei ole mielipide vaan yksinkertainen looginen tosiasia. Samasta syystä tekniikan kehitys voi absoluuttisen köyhyyden voittamisen jälkeen vähentää köyhyyttä vain jos uusi tekniikka jostain syystä tasaa tulonjakoa. Ongelmaa ei ole mahdollista ratkaista edes ”aineettomalla” taloudella, sillä niin kauan kun ihmiset ovat aineellisia olentoja joilla on aineellisia haluja ja tarpeita, kaikki ansiot, oli ne hankittu aineellisesti tai ”aineettomasti”, kilpailevat samoista rajallisista aineellisista resursseista. Raha ei nimittäin ole itsessään arvokasta: se on vain tapa ohjata resursseja – joita on siis rajoitettu määrä. Omaisuus taas on viime kädessä valtaa luonnon yli, ja tätä valtaa voi olla vain rajallisesti. Yksi konkreettinen esimerkki: tonttimaata on aina rajallinen määrä, ja halutuissa paikoissa kuten kaupunkien keskustan lähellä olevan maan hinta määräytyy käytännössä sen mukaan, miten paljon ihmiset kykenevät maasta maksamaan. Esimerkiksi San Franciscossa on käynyt niin, että läheisen Piilaakson ”aineettomalla taloudella” vaurastuneet IT-miljonäärit ovat nostaneet asumisen hinnan niin korkeaksi, että suuri osa kaupungin asukkaista toivoisi Piilaakson häipyvän. Lieveilmiöinä asumisen hinnan noususta on ollut myös kodittomien määrän valtava kasvu. (Käytän lainausmerkkejä, koska tosiasiassa termodynamiikan lait osoittavat, että ”aineetonta” taloutta ei voi olla edes teoriassa. Käytännössä moni ”aineettoman” talouden osanen, kuten tietokoneiden valmistus ja palveluiden tuottaminen, on jopa yllättävänkin aineellista ja luontoa kuluttavaa.)

Yksittäinen ihminen voi tietenkin pyrkiä parantamaan omaa asemaansa esimerkiksi rehkimällä ahkerasti, keksimällä jonkin mullistavan keksinnön, kirjoittamalla menestyskirjan, perimällä rahaa tai olemalla muuten onnekas. Mutta on loogisesti mahdotonta, että kaikki voisivat parantaa suhteellista asemaansa yhtä aikaa. Toisin sanoen, yhden onnistuminen suhteellisen asemansa parantamisessa tarkoittaa toisten tappiota. Rajallisessa maailmassa ne rajalliset resurssit, joita asemaansa parantanut hankkia, ovat joltakulta muulta pois. Tämä tosiasia on ehtinyt hämärtyä, sillä satojen vuosien ajan tärkein osapuoli, jolta ihmiskunnan vaurastuminen on ollut pois, on ollut epäinhimillinen, puhumaan kykenemätön luonto.

Jos eriarvoisuuden rinne on jyrkkä, suhteellisen aseman heikkeneminen voi tarkoittaa hyvin suurta pudotusta koetussa elintasossa. Vastaavasti, eriarvoisuuden ollessa suurta, esimerkiksi tulotasossa ylöspäin pääsemisen palkinto suhteellisessa asemassa mitattuna on suurempi. Suurempi eriarvoisuus siis toisaalta kannustaa kilpailemaan resursseista, ja toisaalta pakottaa siihen, koska kilpailusta pois jättäytymisen haitat ovat eriarvoisemmassa maassa suurempia. Tämä nähdään hyvin esimerkiksi eriarvoistumiskehityksen ns. rikkaista maista ehkäpä pisimmälle päästäneessä Yhdysvalloissa, jossa yksi työpaikkakilpailussa epäonnistumisen hinta voi olla sairasvakuutuksen menettäminen. Tämä voi tarkoittaa käytännössä sekä työttömäksi jäävän että hänen perheensä putoamista kaiken muun paitsi akuutin terveydenhoidon ulkopuolelle.

Vähemmänkin eriarvoisissa maissa putoaminen esimerkiksi perustoimeentulotuen varaan pidemmäksi aikaa tarkoittaa useimmille ankeaa köyhyyttä ja sulkemista yhteiskunnan ulkopuolelle. Kun yhä useampi yhteisöllinen aktiviteetti baari-illoista harrastuksiin vaatii rahaa, niin ne, joilla rahaa on vähän ja joiden täytyy käyttää vähät rahansa elämisen välttämättömyyksiin, jäävät helposti koko yhteisön ulkopuolelle. Tämä on sosiaaliselle eläimelle ankara rangaistus. Jos tämän kohtalon voi välttää joustamalla vähän jostakin näennäisesti ”turhasta” rajoituksesta, tai jos jonkin lähinnä tutkijoiden ymmärtämän syy-seuraussuhteen vuoksi esitetty rajoitus ympäristövarojen käyttöön koetaan uhaksi, josta voi seurata vaikkapa työttömyyttä ja sitä kautta uhka yhteisön ulkopuolelle putoamisesta, on aivan selvää, että hyvin suuri osa ihmisistä tulee vastustamaan rajoituksia. Toisaalta, jos rajoituksia rikkomalla voi saada suurta taloudellista tai muuta hyötyä, kannustin rikkoa niitä kasvaa entisestään.

Eriarvoisuuden rinteet. Vasemmalla matalan eriarvoisuuden vallitessa oman aseman heikkeneminen ei ole valtava katastrofi, eikä toisaalta kannustin kilpailla resursseista ole kovin suuri. Tässä tilanteessa kilpailumahdollisuuksien rajoittaminen esimerkiksi ympäristörajoilla on pienempi ongelma. Oikealla suuren eriarvoisuuden vallitessa oman aseman heikkeneminen voi olla suunnaton katastrofi, ja toisaalta kilpailussa onnistumisen palkinto voi olla valtava. Kilpailun rajoittamisesta millään keinoin tulee vaikeaa, ja kannustin rikkoa rajoja on erittäin suuri.

Taloudellisen eriarvoisuuden kasvun salliminen siis lisää kilpailupainetta resursseista, mikä lisää maailman kulutusta ja tekee ympäristörajoista vaikeampia asettaa ja pitää. Kirjassaan ”Miten rikkaat tuhoavat Maan” ranskalainen Hervé Kempf esittää aiheesta esimerkkejä ja teorian, miksi näin tapahtuu. Keskiössä on kuuluisan taloustieteilijän ja sosiologin Thorstein Veblenin jo 1899 kuvailema yhteiskunnallinen mekanismi nimeltä kerskakulutus: ihmiset tavoittelevat sosiaalista statusta pyrkimällä elämään ja aivan erityisesti kuluttamaan kuin heitä ylemmässä sosiaalisessa luokassa elävät. Köyhät pyrkivät elämään kuin keskiluokka, keskiluokka yrittää elää kuin rikkaat, ja rikkaat yrittävät elää kuin superrikkaat. Rikkaissa yhteiskunnissa kulutuksesta on jo ajat sitten tullut erottamaton osa oman identiteetin rakentamista, ja niinpä rakennamme identiteettiämme kuluttamalla rajallista maailmaamme tavoitellen jotain sellaista, mitä vain harva voi koskaan saavuttaa.

Lyhyesti sanoen, elämme rajallisessa maailmassa, johon mahtuu turvallisesti rajallinen määrä niinsanottua reaalista vaurautta, eli niitä konkreettisia asioita joita me ihmiset fyysisinä olentoina tarvitsemme ja arvostamme. Tekniikan kehitys lisää reaalista vaurautta siinä mielessä, että opimme tekemään vähemmästä enemmän. Voimme jopa luoda virtuaalista vaurautta esimerkiksi rakentamalla virtuaalimaailmoja omine talousjärjestelmineen. Mutta niin kauan kun olemme fyysisiä olentoja, tulemme sekä tarvitsemaan että haluamaan myös fyysisiä asioita. Ja sillä, miten paljon voimme näitä fyysisiä asioita turvallisesti käyttää, on rajansa.


Alaviitteet

[1] Teoriassa olisi tietenkin mahdollista, että ainakin muutamat tuhannet ihmiset muuttaisivat avaruuteen. Tämä on kuitenkin toistaiseksi pelkkää fiktiota. Olemme Maa-planeetalla elämiseen sopeutunut laji, ja on hyvin epävarmaa, pystyisivätkö ihmiset edes asumaan pysyvästi avaruusasemilla tai muilla planeetoilla. Elimistömme ei ole sopeutunut painottomuuteen, ja avaruussiirtokunnille muuten kenties mahdolliset Kuu ja Mars ovat äärimmäisen vihamielisiä ympäristöjä tuntemamme kaltaiselle elämälle. Esimerkiksi Kuun pintaa peittävä hienojakoinen, avaruuspukuihin erittäin helposti tarttuva ja niiden mukana väistämättä asuintiloihin kulkeutuva hienojakoinen pöly voi alustavien tutkimusten mukaan olla pidempään hengitettynä mahdollisesti jopa vaarallisempaa kuin asbesti, ja vaarallisen altistumisen välttäminen voi vaatia Kuussa asumisen rajoittamista esimerkiksi puoleen vuoteen (Linnarsson ym. 2012, Lam ym. 2013). Myös Marsin pintaa peittää hienojakoinen pöly, jonka mineraalit muodostaisivat keuhkoihin päätyessään vaarallisia kemikaaleja ja todennäköisesti aiheuttaisivat pidempään altistuville pölykeuhkon kaltaisia vakavia sairauksia; tutkijoiden mukaan käytännössä ei ole mahdollista kokonaan estää pölyn pääsyä asuintilojen ilmaan Jaggard 2013). Kaiken hyväksi Mars-perä vaikuttaa olevan myös pullollaan reaktiivisia perkloraatteja, jotka vahingoittavat ihmisten kilpirauhasta ja tekevät esimerkiksi ruoan viljelystä Marsin hiekassa mahdotonta, ellei hiekkaa ensin puhdisteta monimutkaisella operaatiolla (Jaggard 2013, Wadsworth ja Cockell 2017). Emme myöskään ole kyenneet osoittamaan edes Maan pinnalla, että osaisimme rakentaa suljetun ekosysteemin, jota voitaisiin ylläpitää pitkäaikaisesti ja joka kykenisi elättämään edes muutamia ihmisiä. Yritykset rakentaa tällaisia suljettuja ekosysteemejä ovat tähän saakka epäonnistuneet surkeasti.

Vaikka näistä ongelmista selvittäisiinkin, tai etenkin jos planeettojen pinta jätettäisiin rauhaan ja avaruusasutus keskittyisi avaruusasemille, avaruussiirtokuntien asukkaat joutuisivat elämään koko todennäköisesti lyhyeksi jäävän elämänsä sotilaallisessa kurissa laivan kaltaisessa pienessä, ahtaassa ja suljetussa ympäristössä ankarien rajoitusten alaisina, jotta heidän pienet ja herkät ekosysteeminsä ja elossapitojärjestelmänsä eivät vahingossa tuhoutuisi. Toisin sanoen, ekosysteemin rajoja avaruuteen pakenevat joutuisivat, ironista kyllä, opettelemaan miten elää kestäviä rajoja rikkomatta, paljon tiukempien ekosysteemirajojen sisällä mitä he Maan päällä edes pahassa tapauksessa joutuisivat. Siltikin jokainen avaruussiirtokunta olisi yhden isomman virheen tai mielipuolen oikun päässä täystuhosta. Vaikka näillä tosiasioilla ei näytäkään olevan vaikutusta miljardöörien avaruusfantasioihin, on aivan selvää, että ainakin 99,999 prosenttia Maapallon asukkaista joutuu ratkaisemaan ongelman resurssirajojen sisällä elämisestä ilman mahdollisuutta vaihtaa planeettaa. Epäilemättä muutamat harvat tulevat silti yrittämään elämää planeetan ulkopuolella, ja joskus tulevaisuudessa jokin ihmisistä polveutuva mutta avaruuden oloihin sopeutunut älykkyys saattaa hyvin asuttaa tähtiä, mutta nykyisin tuntemamme kaltaisten ihmisten asuttamista avaruussiirtokunnista tulee hyvin todennäköisesti avaruushautoja. Kaiken kaikkiaan, olisi huomattavasti helpompaa opetella ekosysteemien rajojen sisäpuolella eläminen ensin Maan päällä, ennen kuin edes yritämme sitä paljon vaikeammassa ympäristössä.

Jaggard, Victoria (2013). Toxic Mars dust could hamper planned human missions. New Scientist, 8 May 2013. https://www.newscientist.com/article/dn23505-toxic-mars-dust-could-hamper-planned-human-missions/

Lam, C. W., Scully, R. R., Zhang, Y., Renne, R. A., Hunter, R. L., McCluskey, R. A., Chen, B. T., Castranova, V., Driscoll, K. E., Gardner, D. E., McClellan, R. O., Cooper, B. L., McKay, D. S., Marshall, L., & James, J. T. (2013). Toxicity of lunar dust assessed in inhalation-exposed rats. Inhalation toxicology 25(12), 661–678.

Linnarsson, Dag; Carpenter, James; Fubini, Bice; Gerde, Per; Karlsson, Lars L.; Loftus, David J.; Prisk, G. Kim; Staufer, Urs; Tranfield, Erin M. ;van Westrenen, Wim (2012). Toxicity of lunar dust. Planetary and Space Science 74(1), 57-71. doi:10.1016/j.pss.2012.05.023

Wadsworth, J. & Cockell, C.S. (2017). Perchlorates on Mars enhance the bacteriocidal effects of UV light. Scientific Reports 7, 4662. https://doi.org/10.1038/s41598-017-04910-3

Ultima ratio ja Operaatio Punainen kettu

Vuodesta 1624 aina 1800-luvulle saakka useissa Euroopan valtioissa oli tapana valaa tykinputkiin latinankielinen teksti Ultima ratio regum, kuninkaiden viimeinen keino. Jopa aikana, jolloin itsevaltiaiden pienet ammattiarmeijat kävivät säännöllisesti pieniä ja toisinaan liki verettömiä ”kabinettisotia”, aseisiin tarttumisen nähtiin olevan ainakin periaatteessa vihoviimeinen keino ratkaista valtionpäämiesten välisiä erimielisyyksiä.

Näiden armeijoiden alkeellisiin suustaladattaviin mustaruutiaseisiin verrattuna nykypäivän aseiden tuhovoima on jotain aivan käsittämättömän suunnatonta. En nyt edes puhu ydinaseista, joilla aseistettu hävittäjäkone voi helposti kantaa enemmän räjähdysvoimaa kuin kaikki toisessa maailmansodassa käytetyt pommit ja kranaatit yhteensä. Yksinomaan niinsanottujen tavanomaisten aseiden kyky tuhota ja tappaa on enemmän kuin hirvittävä. Kivistä, kepeistä ja pronssitykeistä on ”edistytty” aseisiin, jotka löytävät maalinsa kymmenien tai satojen kilometrien päästä ja iskevät varoittamatta; pelkästään Suomenkin käyttämien raskaiden raketinheittimien patteriston keskitetyn tuli-iskun arvioidaan käytännössä, taistelukentällä, vastaavan ”taktisen” ydinaseen (ts. teholtaan ”vain” Nagasakiin pudotetun pommin tehoisen tai ”enintään” pari-kolme kertaa tehokkaamman aseen) tappotehoa tai jopa ylittävän sen. Nyt, enemmän kuin koskaan, tykkien ja raketinheittimien putkiin ja ohjusten laukaisimiin olisi syytä kirjoittaa ”viimeinen keino.”

Tällaisiä ajatuksia heräsi mieleen luettuani Helena Immosen kirjan Operaatio Punainen kettu. Kirjaa on kehuttu laajalti, ja hyvästä syystä: se on varmasti paras julkisesti saatavilla oleva esitys siitä, miltä mahdollinen sota Suomen ja Kremlin herrojen välillä voisi todellisuudessa näyttää, niin taistelukentällä kuin kotirintamallakin. Jos aihepiiri kiinnostaa, kirja lienee välttämätöntä luettavaa.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole varsinaisesti arvostella kirjaa, paitsi toteamalla, että se on kirjoitettu vähintään riittävän hyvin – luin kirjan yhdessä illassa. Arvostelun sijaan haluaisin kiinnittää huomiota erääseen mielenkiintoiseen ilmiöön. Kirja liikkuu eri tasoilla, yksittäisten sotilaiden ja heidän perheenjäseniensä mielenmaisemasta valtiojohdon neuvonpitoihin. Eräässä kohtauksessa tasavallan presidentti ja hallituksen jäsenet palaveeraavat vakavan sabotaasi-iskun ja kyberhyökkäyksen merkityksestä ja Kremlin aikomuksista. Palaverissa esitetään, kuten todellisissa neuvonpidoissa viime sotien aikana esitettiin, erilaisia näkökantoja siitä, mikä toimintalinja Suomen olisi valittava. Kirjailija on tässä palaverissa antanut marsalkka Mannerheimin syksyllä 1939 nähdyssä todellisuudessa vetämän roolin vasemmiston ja vihreiden poliitikoille: heidän suuhunsa laitetut vuorosanat edustavat varovaisuutta ja harkintaa epäselvän tilanteen edessä, siinä missä toiset poliitikot ovat paljon varmempia käsityksistään.

On äärettömän kiinnostavaa, miten eri arvostelijat ovat kirjan tätä kohtausta tulkinneet. Useammassa kuin yhdessä näkemässäni arviossa annetaan ymmärtää, että ”tietyt poliitikot” olisivat ”odotetusti” ”myönnytyshenkisiä” tai ”Venäjän näkökantoja ymmärtäviä”. Näissä arvioissa esitetään rivien välissä selvä loukkaus: varovaisuus ja rauhanomaisen ratkaisun pienikin priorisoiminen nähdään heikkoutena tai jopa petturuutena. Se, että yksi epäselvässä tilanteessa lisätietojen odottamista muutaman repliikin verran esittävistä poliitikoista on vasemmistoliittoon kuuluva nuorehko nainen, lienee varmasti vaikuttanut kohtausta arvioineiden mielipiteisiin. Mielestäni tällainen asenne, jossa varovaisuus sekavan tilanteen keskellä nähdään heikkoutena, on kuitenkin epäviisas, erittäin valitettava ja Suomen ja suomalaisten etujen kannalta jopa vaarallinen.

Pienelle maalle sota suurvaltaa vastaan on aina hirvittävä katastrofi. Suomelle sota Venäjää vastaan olisi aina häviö, riippumatta sodan kulusta: mikään lopputulos ei voisi olla parempi kuin enintään status quo ante bellum, paluu sotaa edeltäneeseen tilaan. Taistelujen lopputulosta ei saavutettaisi ilman uhrauksia – joita nykyaikaiset aseet tuottaisivat ahnaasti. Kuten kirjassa kouriintuntuvasti ja tehokkaasti tehdään selväksi, uhraukset eivät olisi vain nimiä kivitauluissa, vaan tuhottuja ja särjettyjä ihmiselämiä, kaikista aineellisista vahingoista puhumattakaan.

Ihmisenä ja reserviläisenä odotan ja edellytän, että tosipaikan tullen kaikki suomalaiset poliitikot, viranomaiset, upseerit, ja muut päättäjät tekevät kaikkensa rauhanomaisen ratkaisun löytämiseksi. Sodan kauhujen irtipäästämisen tulee olla ehdottoman viimeinen keino kansallisen itsemääräämisoikeuden, kansalaisten vapauksien ja elämäntapamme säilyttämiseksi. On aivan mahdollista, että jossain tulevaisuuden tilanteessa viisain ratkaisu voisi olla Kremlin ultimaatumiin myöntyminen – mitä Mannerheim syksyllä 1939 suositteli. Tällaistäkin ratkaisua on pakko voida vakavasti harkita, vaikka sitä ei valittaisikaan. Muu olisi yksinkertaisesti vastuutonta, kun vastassa on ydinasevalta. Vasta kun kaikki rauhanomaiset tiet on tutkittu ja mahdottomiksi havaittu, sodan käyminen Suomen maaperällä voi olla mitenkään oikein.

Tilanteessa, missä kaikki muut ovat voimatoimien kannalla, varovaisuuden ja harkinnan korostaminen vaatii hyvin helposti hyvin suurta rohkeutta. Meiltä ja muilta tulisi silti aina löytyä päätöksentekijöitä, tai edes samassa huoneessa olijoita, jotka uskaltavat sanoa ääneen: ”tiedämmekö nyt varmasti tarpeeksi tehdäksemme päätöksen, joka maksaa ihmishenkiä?” Tämä ei ole heikkouden tai naiiviuden, vaan vahvuuden ja viisauden merkki.

Varovaisuutta heikkoutena pitäviltä näyttää unohtuneen, tai jääneen oppimatta, myös se, miten äärettömän sekavien ja puutteellisten tietojen varassa päätöksiä voi joutua tekemään. Oma kiistämättä rajallinen kokemukseni todellisista sotilasoperaatioista Balkanilla pari vuosikymmentä sitten opetti minulle, että kun ”tilanne” on päällä, kaikki on aivan käsittämättömän sekavaa ja epäselvää. Kaukana kotona uutisista tapahtumia seuraavat kuulevat vain uutistoimittajien muotoileman yksinkertaistetun narratiivin, joka on aina paljon selkeämpi ja johdonmukaisempi kuin ne tiedot, joiden varassa ratkaisuja yleensä joudutaan kiireessä tekemään. Todellisuudella ei ole mitään velvoitetta vastata Puolustusvoimien harjoituksia, joissa kaikki tietävät, mitä tulee tapahtumaan: ”harmaata vaihetta” seuraa tilanteen kärjistyminen sotatoimiksi, ja viimeistään toiseksi viimeisenä kertausharjoituspäivänä sota on joko voitettu tai hävitty, jotta viimeisenä päivänä ehditään palauttamaan varusteet. Tositilanne ei vastaa edes kirjaa, josta jo takakannen tekstin perusteella pystyy päättelemään, mikä on kriisipalaveriin osallistuvien ”oikea” valinta.

Kokemuksieni ja esimerkiksi tiedustelun historiasta lukemani perusteella olen toisinaan pohtinut, mitä itse tekisin, jos olisin tosipaikassa päättäjän tuolilla. Rehellisesti sanottuna tiedän vain kolme asiaa: en haluaisi ikinä noilla tuoleilla istua, oksentaisin jännityksestä, ja toivoisin, että olisin niin rohkea, että uskaltaisin silti kysyä: ”tiedämmekö nyt varmasti tarpeeksi? Millä keinoin voimme vielä välttää verenvuodatuksen?”

Neljä argumenttiketjua varallisuuden rajoittamisesta

Miksi olen päätynyt käsitykseen, että varallisuuden rajoittaminen tulee olemaan ennen pitkää välttämätöntä kaikille rajallisissa maailmoissa eläville teollistuneille lajeille?

Seuraavassa neljä mielestäni keskeistä argumenttiketjua lyhyesti ja luonnoksenomaisesti. Näiden mielestäni yleispätevien päätelmien lisäksi uskon vahvasti, että nykyisessä tilanteessamme olisi suorastaan elintärkeää pyrkiä kasvattamaan ihmisten taloudellista turvallisuutta ja itsemääräämisoikeutta. Niin kauan kun esimerkiksi ympäristötoimien toteuttaminen tarkoittaisi työttömyyden uhkaa, ja työttömyys on yksilölle vakava uhka, ympäristötoimia ei todennäköisesti saada toteutettua. Vastaava umpikuja oli yksi osasyistä Neuvostoliiton romahdukselle: Gorbatsov tiesi oikein hyvin, että lukuisia asetehtaita olisi saatava suljettua, jotta uudistukset kyettäisiin rahoittamaan. Sulkeminen jäi kuitenkin tekemättä, koska tehtaat olivat kymmenien tuhansien ihmisten ainoa taloudellinen turva.

Poliittinen valta-argumenttiketju

  1. Valta on kykyä vaikuttaa toisten käyttäytymiseen.
  2. Tiedämme historiasta, että vallalla on taipumus korruptoida, ja absoluuttisella vallalla korruptoida absoluuttisesti.
  3. Kaikki valtaa keskittäneet yhteiskuntajärjestelmät ovat joko puuttuneet vallan keskittymiseen tai päättyneet huonosti, vaikka tarkoitus olisi ollut miten hyvä tahansa.
  4. Tiedämme historiasta ja teoriasta, että on olemassa ns. Matteus-efekti: se, jolla on jo paljon, saa lisää. Tiedämme, että valtaa voi käyttää vallan kasaamiseksi entisestään, niin yksilöille kuin organisaatioille.
  5. Kun jokin taho saa paljon valtaa, se vain harvoin luopuu siitä vapaaehtoisesti.
  6. Kasautuva kehitys on usein epälineaarista: toisin sanoen, on todennäköisesti olemassa etukäteen vaikeasti ennustettavissa oleva raja, jonka jälkeen vallan keskittymiskehitykseen puuttumisesta tulee erittäin vaikeaa, eikä välttämättä enää demokraattisin keinoin mahdollista.
  7. Meillä on siis erinomaiset syyt kavahtaa vallan keskittymiseen johtavia järjestelmiä ja kehityskulkuja.
  8. Tiedämme myös, että on olemassa erilaisia vallan lajeja, ja että vallan eri lajeja voi muuttaa toisiksi lajeiksi.
  9. Taloudellinen valta – valta päättää rahan ja arvokkaiden resurssien käytöstä – on yksi vallan muodoista.
  10. Taloudellisen vallan keskittyminen on vallan keskittymistä, ja siitä on samanlaisia seurauksia kuin muustakin vallan keskittymisestä.

Ympäristörajat-argumenttiketju

  1. Kestävyyskriisin välitön syy on se, että olemme ylittäneet ympäristön kantokyvyn rajat. Käytämme Maapallon ympäristövaroja – niin maa-alaa, raaka-aineita kuin jätteitämme käsitteleviä nieluja – enemmän kuin ne ehtivät uusiutua.
  2. Mikään fysikaalinen takaisinkytkentämekanismi ei automaattisesti rajoita ympäristövarojen käyttöä kestävälle tasolle – ainakaan ilman yhteiskunnallista katastrofia.
  3. Vahingot rajojen ylittämisestä ilmenevät yleensä
    1. viiveellä ja/tai
    2. maantieteellisesti kaukana ja/tai
    3. vahinkojen aiheuttamisesta eniten hyötyviä vähempivaltaisille ihmisille,
    4. samalla kun enemmän hyötyvät kykenevät yleensä käyttämään valtaansa (voimaa, poliittista, taloudellista, ideologista) puskurina suojautuakseen pahimmilta vaikutuksilta.
  4. Siksi sosiaaliset takaisinkytkentämekanismit toimivat parhaimmillaankin huonosti estämään rajojen ylittämistä.
  5. Rajojen ylittämiseen ei ole yksinomaisesti teknologista ratkaisua.
    1. Tehokkuusparannukset johtavat Jevonsin paradoksin mukaisesti resurssin lisääntyvään käyttöön, ellei resurssin käytön tai aiheutuneiden vahinkojen kokonaismäärälle aseteta absoluuttisia rajoja.
    2. Rajallisten resurssien korvaaminen toisilla resursseilla ainoastaan siirtää ongelmaa eteenpäin.
  6. Riippumatta tekniikan kehittymisestä, meidän on siis ennemmin tai myöhemmin asetettava selvät, absoluuttiset enimmäisrajat ympäristövarojen käytölle – ja kyettävä pysymään rajojen sisällä.
  7. Koska fysikaaliset tai sosiaaliset takaisinkytkentämekanismit eivät automaattisesti rajoita ympäristövarojen käyttöä kestävälle tasolle, näiden rajojen on oltava luonteeltaan poliittisia päätöksiä. Toisin sanoen, mikään luonnonlaki tai yhteisöjen dynamiikka ei sinänsä estä ympäristövarojen vaarallisen liiallista käyttöä.
  8. Jos yksilöiden sallitaan hankkia rajattomasti valtaa päättää resurssien käytöstä, mutta resurssit ovat rajallisia, seurauksena on valtava eriarvoisuus resurssien saatavuudessa.
  9. Koska ihminen on sosiaalinen eläinlaji, jolla on selvä alitajuinen käsitys statushierarkioista, meillä on taipumus vertailla itseämme statushierarkiassa ylempiin.
    1. Etenkin suurten eriarvoisuuksien vallitessa, tämä aiheuttaa jatkuvan paineen hankkia lisää valtaa: hierarkiassa ylöspäin pääsemisen palkinnot ovat sitä suurempia, mitä jyrkempiä vallan erot ovat, ja toisaalta hierarkiassa alemmaksi jäämisestä aiheutuvat haitat ovat sitä suurempia, mitä jyrkempi hierarkia on.
    2. Paljon valtaa omaavien elämäntyylistä (nykyisin etenkin materiaalisesta elintasosta) tulee siten väistämättä tavoite heitä alemmilla portailla oleville, kuten Veblen aikanaan huomasi.
  10. Eriarvoisuus resurssien saatavuudessa johtaa siksi paineeseen hankkia lisää resursseja, mukaanlukien paineeseen
    1. olla asettamatta selkeitä rajoja luonnonvarojen käytölle, ja/tai
    2. peruuttaa aikaisemmin tehdyt päätökset ympäristön käytön rajoittamisesta.
  11. Yhteisö voi tässä tilanteessa
    1. jakaa resursseja tasaisemmin kilpailupaineen vähentämiseksi;
    2. sallia ympäristörajojen rikkomisen välittämättä seurauksista, jolloin lopputuloksena on ennemmin tai myöhemmin ympäristön kantokyvyn radikaali heikkeneminen ja joukkotuho;
    3. käyttää valtaa (voimaa, taloudellista, poliittista, ideologista), ennen pitkää lähes varmasti voimakeinoja, suojaamaan vallan eriarvoisuuksia JA ympäristörajoja;
    4. pyrkiä siirtämään statuskilpailun teknisin ja/tai sosiaalisin keinoin areenalle, joka on irroitettu mahdollisimman täydellisesti reaalimaailman luonnonvaroista, kuten virtuaalitodellisuuteen.
  12. Jos yhteiskunta sallii millä tahansa, virtuaalisella tai reaalisella, statuskilpailun areenalla saatujen voittojen loputtoman kasautumisen, ja voittojen käyttämisen reaalimaailman rajallisten resurssien hankkimiseen, ennen pitkää yhteiskunta on takaisin kohdassa 8) riippumatta siitä, miten täydellisesti statuskilpailun areena on irtikytketty reaalitodellisuuden luonnonvaroista.
    1. Toisin sanoen, mikäli statuskilpailun areenan voitoilla saa hankittua mitään reaalimaailmassa arvokasta resurssia (rahaa, tavaraa, toisten ihmisten aikaa, suositussa pelissä käytettäviä tavaroita, jne.), ennen pitkää edessä on väistämättä kysymys kasautumisen tai ostovoiman rajoittamisesta.

Keskussuunnittelun ongelma-argumenttiketju

  1. Hayekin talouslaskun ongelma osoittaa talouden keskussuunnittelun keskeisimmän ongelman: keskussuunnittelija ei voi koskaan tietää yksittäisten ihmisten preferenssejä yhtä hyvin kuin ihmiset itse. Tämä aiheuttaa väistämättä hyvinvointitappioita ja tehotonta resurssien käyttöä.
  2. Hayekin todistus ei riipu siitä, mitä kautta keskussuunnittelija on saanut vallan päättää asioista.
  3. Taloudellisen vallan keskittäminen tuottaa toisin sanoen aina hyvinvointitappioita ja tehottomuutta, riippumatta siitä, keskittyykö valta poliittisten vai ”markkina”mekanismien kautta.
    1. Kuten esimerkiksi Polanyi (1944) ja lukuisat muut ovat osoittaneet, mitään selvää rajaa politiikan ja talouden välille ei ylipäätään voida vetää, ja markkinamekanismien toimintaan, ml. vallan kasautumiseen, vaikuttaa oleellisesti se, millaisiksi nämä mekanismit on poliittisella sääntelyllä viritetty.
    2. Toisin sanoen, ei ole olemassa mitään politiikasta täydellisen irtonaista taloutta, joka toimisi jotenkin puhtaan omalakisesti jos vain poliitikot eivät puuttuisi asioihin.
  4. Niukkojen resurssien maailmassa on entistä tärkeämpää, että saatavilla olevat resurssit käytetään mahdollisimman tehokkaasti tuottamaan hyvinvointia.
  5. Koska keskussuunnittelu on tehottomampi tapa käyttää resursseja, taloudellisen vallan jakaminen tasaisemmin lisäisi hyvinvointia.

Markkinoiden toiminta-argumenttiketju

  1. Markkinamekanismi on erinomainen tapa jakaa niukkoja resursseja etenkin silloin, kun resursseja voidaan verrata toisiinsa yhteismitallisesti ja realistisesti, ja markkinatoimijoilla ei ole suuria eroja markkinoilla kelpaavien pelimerkkien määrässä.
    1. Markkinamekanismi kannattaa säilyttää.
    2. Markkinamekanismi tulee todennäköisesti aina syntymään, vaikka se yritettäisiin tukahduttaa; siksi sitä ei kannata yrittää tukahduttaa.
    3. Markkinamekanismin perusongelma on kuitenkin se, että se jakaa valtaa resurssien käyttöön sillä perusteella, miten paljon ihmisillä on markkinoilla kelpaavia pelimerkkejä.
  2. Jos toimijoilla on kuitenkin merkittäviä eroja pelimerkkien määrässä, paljon pelimerkkejä omistavat voivat käytännössä dominoida resurssienjakoa ja esimerkiksi asettaa kysynnällään resurssien hinnat köyhempien ulottumattomiin.
    1. Kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti tämä johtaa siihen, että resurssia, jolle on kysyntää, tuotetaan lisää.
    2. Tämä puolestaan on useissa tapauksissa ristiriidassa ympäristörajojen ylläpitämisen kanssa.
    3. Joissain tapauksissa, kuten kaupunkien keskustaa lähellä olevan tonttimaan, resurssia ei yksinkertaisesti ole määräänsä enempää.
  3. Markkinat tuottavat hyvin helposti eriarvoisia lopputuloksia ja taloudellisen vallan kasautumista niille, joilla jo on valtaa.
  4. Koska taloudellista valtaa voi muuttaa markkinoiden reunaehtoja muuttavaksi poliittiseksi vallaksi, esimerkiksi haittojen hinnoitteluun vaikuttamiseksi, paljon markkinavaltaa resurssilla X keränneet voivat vaikeuttaa merkittävästi esimerkiksi resurssiin X kohdistuvien haittaverojen säätämistä, vaikka haittaveron säätämiseen olisi mitä parhaimpia syitä.
    1. Vallan kasautumisen sallimisen vuoksi yksittäisillä haittaveroa vastustavilla voi olla käytännössä niin paljon valtaa, että he voivat jyrätä päätöksenteossa niin tutkimuksen tulokset kuin miljoonienkin tavallisten kansalaisten edut.
    2. Tästä syystä liian vähän säädellyt markkinat ja suurten valtaerojen salliminen johtavat ennen pitkää talouden kirjanpidon irtautumiseen todellisuudesta. Resurssien hinnoittelu ei enää vastaa esimerkiksi niiden aiheuttamia haittoja.
    3. Kun talouden kirjanpito erkanee todellisuudesta, seurauksena on aina resurssien tehotonta käyttöä; kts. Neuvostoliitto.
  5. Resurssienjaon eriarvoisuuksia on säännösteltävä jotenkin, etenkin maailman ollessa rajallinen. Vaihtoehtoja rajallisten resurssien jakamiseksi ovat esimerkiksi
    1. niukkojen resurssien jakaminen ihmisten välillä de facto tai de jure poliittisin päätöksin syntyvällä säännöstelyllä. Säännöstelyn ongelmana on mekanismin monimutkaisuus ja syntyvät hyvinvointitappiot;
    2. niukkojen resurssien progressiivinen hinnoittelu. Progressiivisen hinnoittelun ongelmana on mekanismin monimutkaisuus;
    3. pelimerkkien tasaisempi jakaminen, jolloin markkinamekanismia voidaan käyttää periaatteessa sellaisenaan ilman monimutkaista säännöstelyä tai ulkoisia hinnoittelumekanismeja.
  6. Pelimerkkien tasaisempi jakaminen on markkinaystävällisin ja talouden kirjanpidon kannalta yksinkertaisin tapa jakaa niukat resurssit reilusti.

Innovaatiot ja eriarvoisuus

Nykyistä paljon reilumpi resurssien jakaminen melko todennäköisesti lisäisi ihmiskunnan innovatiivisuutta valtavasti ja saattaisi johtaa suoranaiseen kulta-aikaan.

”Innovaatio” on edelleen talouden taikasana. Ajatus siitä, että niin yritykset kuin kansantaloudetkin saadaan kasvukiitoon keksimällä enemmän ja parempia asioita on hallinnut talouspoliittista keskustelua kohta 30 vuoden ajan. Tähän on hyviä syitä. Elämme tekniikan ja keksintöjen maailmassa, ja viimeisen kahdensadan vuoden aikana useimmat yhteiskuntia merkittävästi muuttaneet tapahtumat ovat tavalla tai toisella liittyneet tekniikan kehitykseen. Jokainen tekninen vallankumous, kuten tietotekniikan läpitunkeva läpimurto, näytti kouriintuntuvasti, miten suuri taloudellinen merkitys uusien keksintöjen ja niistä kaupallistettujen innovaatioiden luomisella on. Nykyään, kun planeetan rajat ovat tulleet yhä ilmeisemmiksi, tekniikan kehityksen varaan lasketaan suorastaan lajimme jatkuminen. Ne, joiden mielestä jatkuvan talouskasvun tavoittelusta ei voi tai pidä luopua, uskovat vakaasti, että ”uudet tekniikat” tulevat ratkaisemaan kaikki ympäristöongelmamme, jos vain niin haluamme.

Vaikka pelkkä tekniikka ei voikaan ratkaista ympäristöongelmien perimmäisiä syitä, ja vaikka tekniikan kehityksessä piilee myös vaaroja, on selvää, että uusilla keksinnöillä voi olla erittäin suuria positiivisia vaikutuksia. Nimenomaan uudet keksinnöt ovat tehneet mahdolliseksi käyttää aikaisempaa paljon enemmän ainetta ja energiaa elämänlaadun kohentamiseen. Suurin osa ainakin rikkaiden maiden asukkaista elää paljon helpompaa elämää, paljon terveempänä ja pidempään, kuin edes rikkaimmat vielä vain 200 vuotta sitten. Entisaikoina kaikkien elämään säännöllisenä osana kuuluneista murhenäytelmistä, kuten lasten kuolemasta ja tappavista, parannuskeinojen tuolla puolen olleista kulkutaudeista, on tullut pääasiassa historiaa. Niinkin äsken kuin 1950-luvun lopulla hyvin paljon koronaviruksen kaltaisen ”aasialaisen” annettiin yksinkertaisesti levitä ja tappaa miljoonia, koska sen torjuminen eristäytymällä koteihin ei yksinkertaisesti ollut mahdollista. Vaikka uusi tekniikka ja muut uudet innovaatiot, kulttuurista politiikkaan, eivät ehkä enää mullistakaan maailmaa samalla nopeudella ja perusteellisuudella kuin sata vuotta sitten, ei ole mitään syytä uskoa, että olisimme saavuttaneet nyt jonkin kehityksen huipun.

Tekniikan ja yhteiskunnan kehitys teknisten ja sosiaalisten innovaatioiden myötä voidaan kuitenkin saada palvelemaan ihmisiä vielä nykyistä tehokkaamminkin jakamalla innovatiivisuuteen tarvittavat resurssit nykyistä paljon tasaisemmin. Innovaatioiden synty ja innovatiivisuuteen vaikuttavat toimet ovat aiheita, joita on tutkittu valtavasti. Tutkijoilla alkaa olla jo varsin hyvä käsitys siitä, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että joissain maissa ja joissain paikoissa syntyy paljon jopa maailmaa muuttavia keksintöjä. Tiedämme ensinnäkin sen, että sattumalla on hyvin suuri merkitys. En tiedä kenenkään osanneen ennustaa esimerkiksi sitä, miten San Franciscon nouseminen 1960-luvun lopulla konservatiivista maailmaa ravisuttaneen hippiliikkeen ja tajuntaa laajentavien aineiden yhdeksi keskukseksi näkyisi reilun vuosikymmenen kuluttua siinä, että halpoihin kommuuniasuntoihin jääneet entiset hipit löytäisivät alueelle toisen maailmansodan jälkeen asettuneen ase- ja elektroniikkateollisuuden insinöörit ja kehittäisivät yhdessä, usein tolkuttomia määriä kannabista, LSDtä ja sieniä nautittuaan, esimerkiksi nykyaikaiset kotitietokoneet, graafiset käyttöliittymät ja Internetiä edeltäneen BBS-kulttuurin. (San Franciscon alueen, Piilaakson, kotitietokoneiden ja 1960-luvun vastakulttuurin kiinteät yhteydet selviävät viihdyttävällä tavalla esimerkiksi kirjoista Markoff 2006, What the Dormouse Said, ja Turner 2006, From Counterculture to Cyberculture. Aihetta sivutaan toistuvasti myös esimerkiksi Steve Jobsin elämänkerrassa, Isaacson 2011.)

Tiedämme kuitenkin myös sen, että kohtalon noppiin voi vaikuttaa. Uusien asioiden kehittäminen on erittäin vahvasti tilastopeliä. Karkeasti sanoen, mitä useampi voi yrittää, sitä useampia onnistumisia saadaan. Mitä useamman saatavilla on keksintöihin tarvittavia resursseja, niin aikaa, rahaa, tietoa, energiaa kuin raaka-aineitakin, sitä enemmän saamme keksintöjä. Tiedämme tutkimuksen ansiosta erittäin hyvin, että luotettavimmat tavat lisätä valtion innovatiivisuutta ovat 1) tarjota mahdollisimman monille mahdollisimman korkeatasoista koulutusta, jotta he osaisivat vertauskuvallisesti sanoen kivuta jättiläisten olkapäille ja saada käyttöönsä ihmiskunnan kasautuneen tietopääoman, 2) tarjota potentiaalisten keksijöiden ja uuden kehittäjien käyttöön mahdollisimman laajalti heidän tarvitsemiaan resursseja, tiedosta ja raaka-aineista osaaviin tekijöihin, jotta henkilöt pääsevät käyttämään kykyjään, ja 3) jakaa vaurautta niin tasaisesti, että uusille keksinnöille riittää maksukykyisiä ostajia, ja useammat ihmiset uskaltavat ottaa riskin ja kehittää jotain uutta, tarvitsematta pelätä henkilökohtaista katastrofia jos heidän keksintönsä kuuluu siihen 95 tai 99 prosenttiin ideoista, joista ei tule mitään. (Baumol 2005, Zweimüller 2000, Kerr ja Nanda 2014, Huo 2015, Hargadon 2015).

Kaikki keskeisimmät keinot keksinnöllisyyden lisäämiseksi vaativat resurssien reilua jakamista. Asiasta puhuttaessa kuulee silti usein väitettävän, että eriarvoisuus olisi tärkeää keksinnöille: teorian mukaan nimenomaan toive valtavista palkinnoista on se, mikä keksijöitä ajaa eteenpäin. Eriarvoisuutta puolustellaan tässä yhteydessä usein myös sillä, että ilman superrikkaita, potentiaalisesti tärkeiden innovaatioiden tarvitseman rahoituksen hankkiminen olisi vaikeaa tai mahdotonta. Näistä kahdesta teoriassa epäilemättä pätevästä väitteestä on kuitenkin pääasiassa ristiriitaisia käytännön havaintoja. Ennen muinoin superrikkaiden rooli uusien sijoitusten rahoittajina oli todellakin keskeinen, mutta tähän pääomien keräämisen ongelmaan kehitettiin ratkaisuksi jo 1860-luvulla julkinen osakeyhtiö. Julkinen osakeyhtiö syntyi nimenomaan tarpeesta rahoittaa hankkeita, joihin edes viktoriaanisen Englannin rikkaimmat rikkaat eivät kyenneet edes yhteistyössä keskenään keräämään riittäviä pääomia: tarkemmin sanottuna, julkinen osakeyhtiö kehitettiin keräämään rautateiden rakentamiseen tarvittavat varat. Nykypäivänä rahoituksen ongelma on helpottunut entisestään. Rahoituksen löytäminen on oleellisesti ottaen tiedonkulun ongelma. Rahaa tai muita resursseja tarvitsevan keksijän tulisi löytää jostain kyseisiä resursseja hallitseva taho, jonka voisi suostutella jakamaan omastaan. Joskus muinoin rahoitusta ei käytännössä voinut saada tuntematta joko raharikkaita tai joitain kolmansia henkilöitä, jotka kykenivät yhdistämään keksijän rikkauksiin.

Nykyään Internetin myötä ja innovaatioiden tultua korkeimpien poliittisten päättäjien kiinnostuksen kohteeksi, resurssien hankkimiseen on paljon enemmän mahdollisuuksia, ja rahoituksen löytäminen voi onnistua jopa mahdollisia sijoittajia lainkaan tapaamatta. Pelkästään tätä kirjoittaessa suurin yksittäinen, täysin netissä uuden tekniikan kehittämiseksi kerätty joukkorahoituspotti on yli neljä miljardia dollaria (EOS, kesäkuu 2018). Yhdeksän projektia on kerännyt yli sata miljoonaa, ja sadoista tuhansista miljooniin dollareihin nousseita potteja on lukemattomia. On myös syytä muistaa, että jos resursseja jaettaisiin tasaisemmin, mahdollisia joukkorahoittajia ja piensijoittajia olisi enemmän. Joukkorahoitus ei tietenkään tarjoa esimerkiksi samanlaisia kokemuksella hankitun osaamisen ja kontaktiverkoston resursseja kuin vaikkapa niinsanotut ”bisnesenkelit” eli omaa rahaansa yleensä enintään satoja tuhansia sijoittavat, usein aikaisemmin itse onnistuneet yrittäjät. Silti on ilmeistä, että 1800-luvun rahoitusongelmat eivät ole kovinkaan hyvä peruste 2000-luvun eriarvoisuuksille. (Katso myös Kregor 2016 modernien ja historiallisten talouksien eroista.)

Ainoa suuremman keksinnöllisyyden suurempaan eriarvoisuuteen liittävä argumentti, jonka puolesta on selvää näyttöä, on niinsanottu kannustinvaikutus. Teoriassa suurempien palkkioiden pitäisi kannustaa useampia ihmisiä ottamaan suurempia riskejä ja tekemään kovemmin töitä. Myös käytännössä toive taloudellisesta palkkiosta on selvästi yksi niistä syistä, miksi ihmiset käyttävät aikaansa epävarmoihin projekteihin. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että tässäkin tapauksessa näyttö on ristiriitaista. Kun tutkijat ovat selvittäneet keksintöjen syntyyn ja keksinnöllisyyteen liittyviä tekijöitä, keksinnöistä mahdollisesti saatava taloudellinen hyöty ja muut kannustimet ovat vain yksi keksinnöllisyyteen vaikuttavista tekijöistä. Ennen kaikkea, mikään tutkimus ei anna syytä uskoa, että tekniikan tai yhteiskuntien kehitys vaatisi mahdollisuutta kerätä rajattomia omaisuuksia.

Sarjayrittäjiä ja merkittäviä keksintöjä tehneitä tutkittaessa havaitaan toistuvasti, että rahan merkitys keksinnöllisyyden kannustimena on parhaimmillaankin rajallinen. Ansiokkaan uran teollisuusjätti General Electricin tutkimus- ja johtotehtävissä tehneen ja sen jälkeen menestyneitä sarjayrittäjiä 1980-luvulta saakka tutkineen, lukuisten suomalaistenkin yritysten neuvonantajana toimineen professori Pier A. Abettin mukaan raha on ylipäätään väärä syy ryhtyä keksimään mitään uutta: kuten hän kokemuksen kautta oppimansa asian toistuvasti ilmaisi Suomessakin liki 20 vuoden ajan pitämillään yrittäjyyskursseilla, ”jos teette tätä rahan vuoksi, tulette epäonnistumaan.” Abettin mukaan menestyvien keksijöiden ja sarjayrittäjien mielessä rahalliset ansiot ovat, ainakin jonkin rajan jälkeen, lähinnä ”tulostaulu”, tärkeä vain samassa mielessä kuin kantakuppilan flipperin high score-lista on toisille. (Lähteenä omat muistiinpanot Abettin kurssilta ”Creation of Innovative Small and Medium Enterprises”. Helsingin kauppakorkeakoulu, 2006.)

Vastaavaan johtopäätökseen ovat tulleet lukuisat muutkin asiaan käytännössä perehtyneet. Esimerkiksi innovaatioista edelleen klassisen teoksen vuonna 1934 julkaissut Josef Schumpeter piti tärkeimpänä syynä keksimiseen puhdasta luomisen iloa. Nykyään psykologit pitävät niinsanottuja sisäisiä motivaatiotekijöitä, kuten älyllistä haastetta ja sen ratkaisemisesta seuraavaa sisäistä saavutuksen tunnetta, rahaa parempina ja luotettavampina motivaattorina kestävään keksinnöllisyyteen (Mullins ja Gill 2016). Taloudelliset kannustimet ovat vain pieni ja sisäisen motivaation rinnalla melko vähämerkityksellinen osa innovatiivisen käyttäytymisen kannustimia jopa voimakkaan eriarvoisessa Intiassa (Bhaduri ja Kumar 2009). Myöskään muutoksilla kannustimien suuruudessa ei näytä olevan suurtakaan vaikutusta. Eriarvoisuudesta paljon kirjoittaneen Thomas Pikettyn tutkimusten mukaan suurimmassa osassa maita verojen korottaminen ei näy minkäänlaisena hyvin tienaavien ja innovaattoreiden työmotivaation heikkenemisenä, ellei kertakorotus ole hyvin suuri (Piketty 2015); toisten tutkimusten mukaan veronkorotuksilla ei ole juurikaan vaikutusta teollisuusmaiden innovatiivisuuteen tai talouskasvuun: jos veronkorotukset kohdistuvat varallisuuteen ja omaisuuteen, maan taloudellinen suorituskyky voi suorastaan kasvaa, kun harvoille kertynyt omaisuus pääsee tehokkaampaan käyttöön.

Kannustimien ja sitä kautta eriarvoisuuden oletettua keskeisyyttä vastaan puhuvat myös suhteellisten tasa-arvoisten maiden käytännön kokemukset. Vaikka 1990-luvun Suomessa eriarvoisuus oli selvästi nykyistä vähäisempää, maamme oli useimmilla mittareilla jopa maailman ykkönen innovatiivisuudessaan – sijoitus, jolle emme ole enää päässeet takaisin, vaikka eriarvoisuus on lisääntynyt ja kannustinteorian mukaan innovatiivisuuden olisi siis pitänyt kasvaa. Äärimmäisenä esimerkkinä, Neuvostoliitto, maa jossa siivooja sai 80 ruplaa ja huippuinsinööri 120 ruplaa viikossa, onnistui nousemaan muutamassa vuosikymmenessä liki keskiaikaisesta feodalismista maailman mahtavinta kapitalistista valtiota vakavasti uhanneeksi teollisuusmahdiksi ja monella alalla tekniikan edelläkävijäksi. Koska se teki näin huolimatta paranoidin diktaattorin, tiedonkulkua pakonomaisesti hidastaneen poliisivaltion ja sisällissodan sekä toisen maailmansodan aiheuttamista suunnattomista vahingoista maan aineelliselle ja henkiselle pääomalle, pidän ajatusta kannustimien ja eriarvoisuuden keskeisyydestä keksinnöllisyydelle jokseenkin yhtä kuolleena kuin Neuvostoliittoa itse.(Neuvostoliiton ja Venäjän kokemuksista tieteen ja tekniikan saralla kertoo tiiviisti ja valaisevasti esimerkiksi Graham 1998.)

Ylipäätään, se, että erittäin runsaasta ja tässä vain pintapuolisesti käsitellystä tutkimuksesta huolimatta rahallisten kannustimien tehosta on vain ristiriitaista näyttöä, kertoo siitä, että rahalliset kannustimet eivät sinänsä voi olla kovin merkittäviä tekijöitä innovatiivisuudelle. Jos niillä olisi selvää merkitystä, näyttö ei olisi näin epäselvää. Toisin sanoen, mikäli ne tekijät, joiden todella tiedetään vaikuttavan merkittävästi ihmisten ja yritysten innovatiivisuuteen, ovat kunnossa, rajojen asettaminen rahallisille kannustimille ei todennäköisesti näkyisi kuin enintään pienenä kehityksen hidasteena.

Tiedämme myös eriarvoisuuden olevan itsessään valtava kehityksen jarru. Tärkein yksittäinen syy näyttää olevan se, että eriarvoinen varallisuuden jako johtaa ennen pitkää myös eriarvoistuvaan ja hapertuvaan koulutukseen (Stiglitz 2012, Davidson 2009). Eriarvoisuudella on kansainvälisesti katsoen erittäin negatiivinen vaikutus valtion koulutustasoon kokonaisuutena, ja koulutustaso puolestaan on aivan keskeinen innovatiivisuutta selittävä tekijä (Stiglitz 2012, Baumol 2005). Eriarvoisuus ei myöskään vaikuta vain koulujen laatuun ja siihen, millaisiin kouluihin väestön enemmistöllä on varaa, vaan se lisää myös monenlaisia oppimista vaikeuttavia ja riskinottokykyä vähentäviä ongelmia, kuten köyhyyttä, turvattomuutta, lasten yksinoloa ja traumatisoitumista. Eriarvoisimmat yhteiskunnat ovatkin vain harvoin innovatiivisuuden huippumaita, yksittäisiä poikkeuksia kuten muilla tekijöillä eriarvoisuuden haitat korvannutta Yhdysvaltoja lukuunottamatta. Kuten kuuluisa biologi Stephen Jay Gould asian joskus muotoili, yksittäisten huippujen kuten Einsteinin aivoja ja kykyjä paljon merkittävämpää on käytännössä täysi varmuus siitä, että vähintään yhtä kyvykkäitä ihmisiä on elänyt ja kuollut puuvillapelloilla ja hikipajoissa raataen.

Nykyistä reilumpi jako antaisi paljon useammille mahdollisuuden ottaa riskejä ja saada käyttöönsä innovaatioihin tarvittavia resursseja. Jos ja kun reilusta jaosta saadaan globaali, jättiläisten olkapäille saadaan tähyilemään helposti miljardi tai kaksikin miljardia ihmistä enemmän. Siksi reilumman jaon vaikutuksesta kansakuntien innovatiivisuuteen voidaan tehdä valistunut arvaus: reilu jako lisäisi innovatiivisuutta selvästi enemmän, mahdollisesti jopa hyvin paljon enemmän, mitä mikään reilun jaon edellyttämä omaisuuksien rajoittaminen sitä vähentäisi.

Lähteet

Kirjoitus perustuu suurelta osin Joel Hiltusen mainioon englanninkieliseen kandidaatintyöhön The Relationship Between Economic Inequality and Innovation. Suosittelen lukemaan!

Baumol, W. (2005). Education for Innovation: Entrepreneurial Breakthroughs versus Corporate Incremental Improvements. Chicago: Innovation Policy and the Economy 5.

Bhaduri, S. & Kumar, H. (2009). Tracing the motivation to innovate: A study of grassroot innovators in India. Econstor: Papers on Economics and Evolution.

Davidson, P. (2009). The Keynes Solution: The Path to Global Economic Prosperity. Hampshire: Palgrave Macmillan.

Graham, Loren R. (1998). What Have We Learned About Science and Technology from the Russian Experience? Stanford: Stanford University Press.

Hargadon, A. (2015) Sustainable Innovation. Stanford University Press.

Huo, J. (2015) How Nations Innovate. Oxford: Oxford University Press.

Isaacson, Walter (2011). Steve Jobs. Simon & Schuster.

Kerr, W. & Nanda, R. (2014) Financing Innovation. Boston: Harvard Business School.

Kregor, E. (2016) Innovation and Inequality: Conservative and Libertarian Perspectives. Harvard Journal of Law and Public Policy, Issue 39, pp. 39-46.

Markoff, John (2006). What the Dormouse Said: How the Sixties Counterculture Shaped the Personal Computer Industry. Penguin Random House.

Mullins, L. & Gill, C. (2016). Management and Organisational Behaviour. Harlow: Pearson.

Piketty, T. (2015) The Economics of Inequality. New York: Belknap Press.

Schumpeter, J. (1934) The Theory of Economic Development. Cambridge, MA: Harvard Economic Studies.

Stiglitz, J. (2012). The Price of Inequality: How Today’s Divided Society Endangers Our Future. 2nd ed. New York: W.W. Norton & Company.

Turner, Fred (2006). From Counterculture to Cyberculture: Stewart Brand, the Whole Earth Network, and the rise of digital utopianism. Chicago: University of Chicago Press.

Zweimüller, J. (2000) Schumpeterian Entrepreneurs Meet Engel’s Law: The Impact of Inequality on Innovation-Driven Growth. Journal of Economic Growth, 5(2), pp. 185-205.

Oma wiki toisina aivoina – esittelyssä Zettelkasten ja Zim

Ihminen on yksi niistä eläinlajeista, jotka ulkoistavat suuren osan ajatteluaan ja älykkyyttään ympäristöönsä ja työkaluilleen. Ilman esimerkiksi kirjoitustaitoa, emme voisi ajatella lainkaan niin laajasti kuin nykyään, ja parhaimmillaan tietokoneet voivat olla Steve Jobsin vision mukaisia ”polkupyöriä mielelle”: työkaluja, joiden ansiosta hitaasta ja energiaa hukkaavasta liikkumisesta ajatuksesta toiseen voi tulla hyvinkin nopeaa ja tehokasta. Jos haluaa parantaa ajatteluaan, yksi toimiva tapa tehdä niin on oppia käyttämään ajattelun työkaluja tehokkaammin.

Esittelen nyt lyhyesti omaan työskentelyyni suuresti vaikuttaneen idean ja työkalun siinä toivossa, että kokemuksistani olisi apua etenkin nuoremmille tutkijoille ja tietotyöläisille. Idea tunnetaan nimellä ”Zettelkasten”, työkalu on henkilökohtainen wiki, tässä tapauksessa toteutettuna ohjelmalla nimeltä ZimWiki. Olen käyttänyt kumpaakin säännöllisen epäsäännöllisesti useita vuosia, ja siirtynyt niiden systemaattisempaan käyttöön viimeisen puolen vuoden aikana. Tänä aikana olen esimerkiksi saanut muiden töiden ohessa kirjoitettua 30 000 sanan käsikirjoituksen uudeksi kirjaksi, ja mielestäni lisännyt selvästi kiinnostavien ideoiden ja aihioiden määrää.

Ensin lyhyesti ideasta. ”Zettelkasten”, suomeksi yksinkertaisesti ”muistilaatikko” tai ”muistilappu”, on saksalaisen professori Niklas Luhmannin nimitys menetelmälle, jota hän piti huikean tuottavuutensa salaisuutena. Luhmann kirjoitti 40 vuoden aikana yli 70 kirjaa ja yli 400 tieteellistä artikkelia, useimmat niistä yksin ja ilman apulaisia. Monet kirjoista ovat edelleen sosiologian klassikoita, ja Luhmannia pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä sosiologeista.

Menetelmän ytimessä on lyhyiden muistiinpanojen yhdistäminen toisiinsa ajatusten ja ideoiden ketjuiksi ja verkostoiksi. Tämä (todennäköisesti) imitoi aivojen tapaa varastoida muistoja ja ajatuksia, ja ehkäpä siksi esimerkiksi Luhmann nimitti menetelmää ”toisiksi aivoiksi,” joiden kanssa hän voi käydä mielenkiintoisia keskusteluja. Menetelmän keskeinen hyöty muihin muistiinpanomenetelmiin nähden on nähdäkseni siinä, että tällainen järjestely ja ideoiden yhdistäminen, niinsanottu rekombinaatio, on useiden tutkimusten ja anekdoottien mukaan tärkeä uusien ideoiden lähde (kts. esim. Johnson 2010).

”Perinteisissä” menetelmissä kuten muistikirjan pitämisessä ongelmana on juuri se, että ideat ovat yhdessä pötkössä, erossa toisistaan. Tarkemman kuvauksen Zettelkasten-menetelmästä ja sen hyödyistä saa esimerkiksi Sönke Ahrensin kirjasta How to Take Smart Notes tai menetelmää selostavasta artikkelista Writing Cooperativen sivuilla. (Varoitus: kaikki merkit viittaavat siihen, että Zettelkastenista on tulossa uusin tuottavuusvillitys, kaikkine lieveilmiöineen. Mikään menetelmä ei sovi kaikille, ja ajattelulle on menetelmää tärkeämpää nähdäkseni se, että kirjoittaa ja ylipäätään tekee muistiinpanoja.)

Työkalu

Menetelmän käyttäminen on sinänsä hyvin helppoa: keskeinen sääntö on yksi ajatus per muistilappu, ja muistilappujen yhdistäminen ketjuiksi ja verkostoiksi, jotka todennäköisesti jäljittelevät tapaa, millä aivot varastoivat muistoja. Suositeltavaa on tehdä ensin karkeat muistiinpanot, ja sitten käyttää hieman aikaa niiden jalostamiseen arkistoitaviksi ajatuksiksi. Miten tämän tekee, on toissijaista. Luhmann käytti A5-kokoisia paperilappuja, joita hänelle kertyi elämänsä aikana noin 90 000 kappaletta. (Bielefeldin yliopiston tutkijat ovat digitoineet koko arkiston, ja siihen voi tutustua täällä.) Itse olen käyttänyt paljon A6-kokoisia lappuja, jotka sopivat mainiosti vanhoihin arkistolaatikoihin.

Paperisissa muistilapuissa on yllättävän paljon hyviä puolia. Ne kannustavat käsin kirjoittamiseen, ja niitä on helppo selata ja levitellä vaikkapa pöydälle yleiskuvan saamiseksi. Niissä ei kuitenkaan ole hakutoimintoa, ne vievät paljon tilaa, ja nykyaikana monet kiinnostavat asiat pitäisi arkistoida niin, että nettiosoite tulee talteen. Siksi olen nykyään siirtymässä luultavasti kokonaan sähköisiin työkaluihin.

Zettelkastenin kaltaisen puumaisista ja verkostorakenteista koostuvan muistion rakentaminen on sinänsä yksinkertaista, ja siihen sopivia ohjelmia on monia: saatavilla on jopa nimenomaisesti menetelmän käyttöä varten tarkoitettuja ohjelmistoja. Olen käyttänyt tai ainakin testannut varmasti kymmeniä erilaisia muistiinpanojen tekemiseen tarkoitettuja ohjelmistoja, mutta viimeisen seitsemän vuoden ajan olen käyttänyt lähes yksinomaan henkilökohtaisen wiki-muistikirjan rakentamiseen tarkoitettua ohjelmaa nimeltä Zim.

Kokemuksen perusteella voin pitää muistio-ohjelman kriteereinä ainakin seuraavia:

  • Muistiinpanojen on oltava siirrettävissä toisiin ohjelmiin, ja luettavissa ilman erityisiä ohjelmistoja.
  • Muistiinpanot on voitava säilyttää paikallisesti, ei vain jonkin toimijan pilvessä, joka saattaa olla olemassa vuosien päästä tai sitten ei.
  • Muistiinpanoja pitää voida linkittää toisiinsa.
  • Muistiinpanoihin tulee voida tallentaa tekstin lisäksi kuvia, ja on hyvä, jos siihen voi suoraan esim. linkittää tiedostoja.
  • Ohjelman tulee toimia sujuvasti hyvin suurella määrällä muistiinpanoja (>10 000).
  • Ohjelman käytettävyyden tulee olla niin hyvä, ja käytön niin nopeaa, että se ei haittaa itse asiaa, muistiinpanojen tekemistä ja niistä hyötymistä.
  • On hyvä, jos ohjelmisto toimii eri käyttöjärjestelmissä (Win, Mac, Linux) ja sillä on laaja käyttäjäkunta, jotta ohjelmaa ylläpidetään pitkään.
  • On hyvä, jos ohjelma perustuu avoimeen lähdekoodiin.

Zim täyttää nämä kriteerit, ja on ominaisuuksiltaan minulle riittävä. Alun perin otin sen käyttöön siksi, että kaikki tieto on tallennettuna raakatekstinä, .txt-muodossa, ja tarvittava puurakenne tulee kansiorakenteesta. Toisin sanoen, vaikka joskus kävisi niin että mikään tietokone ei enää pyörittäisi Zimiä, niin tiedot saisi vähintään luettua, ja melkein minunkin osaamisellani automaattisesti siirrettyä johonkin toiseen vastaavaan ohjelmaan. Olen aiemmin menettänyt esimerkiksi lähes kaikki opiskeluaikaiset muistiinpanoni, koska niiden siirtäminen mihinkään muuhun formaattiin oli niin vaikeaa, että se jäi tekemättä ennen kuin kiintolevy hajosi.

Zim ei sinänsä sanele mitään tapaa tehdä tai säilyttää muistiinpanoja: tämä on yksi ohjelman ehdottomista vahvuuksista. Muistiinpanoista voi tehdä juuri niin yksityiskohtaisia ja yhteenlinkitettyjä kuin haluaa tai ehtii, ja niiden muokkaaminen on helppoa. Jokaisen kannattaa kehittää oma, omiin tarkoituksiin toimiva järjestelmä. Vuosien saatossa olen kuitenkin kehittänyt itselleni toimivan järjestelmän, joka voi toimia esimerkkinä. (Huom. kuvat ovat ohjelman vanhemmasta versiosta 0.69.1.)

Järjestelmä perustuu yksinkertaiseen ja joustavaan sivujen luokitteluun. Vasemman laidan Index-paneelissa näkyvät ”pääalat”, kuten ARKisto vanhoille kirjoituksille ja REFerenSit, johon tallennan kirjallisuuslähteiden viitetiedot, niistä tekemäni muistiinpanot, ja itse artikkelit PDF-muodossa. (Näin artikkelin lukeminen on nopeampaa: minun ei tarvitse avata erillistä viitteidenhallintaohjelmaa vaan voin vain klikata muistiinpanossa olevaa linkkiä tiedostoon.) Viimeisenä aakkosjärjestyksessä on ”ZK”, Zettelkasten. Sininen, alaviivattu teksti on linkkejä toisille sivuille, tiedostoihin, tai nettisivuille; oranssit @-merkin jälkeiset ovat tägejä. Kaiken saa luotua kirjoittamalla, ja Zim tunnistaa linkit linkeiksi ja tägit tägeiksi ilman hiiren heilutusta.


Pyrin siihen, että muistiinpanosivuja ei pitäisi joutua vierittämään alaspäin, koska se pakottaa keskittymään pääasioihin ja mahdollistaa tarkemman linkkaamisen itse ajatukseen, eikä vain massaan tekstiä. Kun teen pidempiä muistiinpanoja esimerkiksi jostain kirjasta, suosin alasivuja, kuten tässä. (Tekstiä voi lihavoida ja korostaa keskeisten asioiden hoksaamisen helpottamiseksi. Kannattaa aina miettiä, mihin ajatukseen haluaisi törmätä nopeasti.)

Mikään sääntö ei kuitenkaan saa olla rikkomaton, ja pidempiä juttuja saa myös pätkittyä hyvin väliotsikoilla, kuten tässä syntymäisillään olevassa hakemistossa teknologiantutkimusta käsitteleviin teoksiin. Ohjelma rakentaa sitten sisällysluettelon jonka saa napin painalluksella näkyviin, ja jonka avulla voi hyppiä otsikosta toiseen.

Yksi wiki-ohjelman hyvä ominaisuus on mahdollisuus luoda automaattisesti paluulinkit, eli linkit niihin sivuihin, mitkä linkkaavat kullekin sivulle. Sen ansiosta on kätevää tehdä kaikennäköisiä omia hakemistoja, kuten tässä. Oikealla oleva BackLinks-paneeli näyttää mitä sivuja lukiessani on käynyt mielessä, että kyseisen artikkelin tai ajatuksen murun voisi linkittää esim. tähän hakemistosivuun.

Linkittäminen tapahtuu joko näppäinoikotiellä CTRL-L ja etsimällä oikea sivu, tai yksinkertaisemmin kirjoittamalla polku linkitettävään sivuun. Esimerkiksi nyt näkyvään sivuun, jota käytän eräänlaisena hakemistona teknologian tutkimusta käsittelevistä teoksista, saan luotua linkin kirjoittamalla minne tahansa tekstiin NB:INDEX-Technology. Paluulinkki ilmestyisi sitten nyt näkyvälle sivulle automaattisesti.

Jos linkattua sivua ei ole, sekin luodaan automaattisesti. Hakemistossa harmaalla kursiivilla merkityt ”haamusivut” ovat sellaisia, mihin en ole itse lisännyt yhtään tekstiä. Ne on Zim luonut automaattisesti havaitessaan linkin kyseiselle sivulle. Yleensä tämä tapahtuu silloin, kun olen jotain juttua lukiessani ajatellut, että asiasta herää mieleen jokin toinen asia, millä voisi olla yleisempää merkitystä.

Sivuja joutuu tietenkin aika ajoin nimeämään paremmin tai siirtämään niille paremmin sopiviin paikkoihin. Mikäli sivuja nimeää uudelleen tai siirtää, Zim yrittää korjata automaattisesti kaikki sivuun viittaavat linkit, ja yleensä onnistuu siinä aika hyvin. ”Haamulinkkejä” jää silloin tällöin, mutta ne näkyvät nopeasti: kaikki linkit synnyttävät haamusivun ja jos Zim ei saa korjattua rikkoontuvia linkkejä, vasemman laidan hakemistoon ilmaantuu harmaalla kursiivilla merkittyjä haamusivuja paluulinkkeineen. Kun nämä linkit käy korjaamassa, tyhjät haamusivut katoavat automaattisesti – kunhan niihin ei ole kirjoittanut itse mitään.

Itselleni tärkeä asia on myös hyvin toimivat näppäinoikotiet. Voin liikkua nopeasti edes takaisin puurakennetta pelkällä näppäimistöllä. Kun kursori on linkin päällä, Enterin painallus avaa linkin, ja nuolet sekä Page Up- ja Page Down-näppäimet yhdessä ALT-näppäimen kanssa liikkuvat pitkin sivuhistoriaa (mikä näkyy myös yläpalkissa) ja puurakennetta. Hiirtä ei edes tarvitse paljonkaan, jos ei halua.

Ohjelmassa on myös sisäänrakennettu HTML-generaattori, jonka avulla koko wikin voi halutessaan tallentaa yksinkertaisina verkkosivuina ja vaikkapa julkaista netissä. Olen itse miettinyt, että koodaisin yksinkertaisen ajastimen, joka puskisi muistiinpanoni muiden hyödyksi nettiin mikäli en ole nollaamassa ajastinta vaikkapa kerran kuukaudessa.

Zim toimii myös kohtuullisen hyvänä tekstieditorina; esimerkiksi tämä blogikirjoitus on kirjoitettu sen avulla.

Ainoa lievä vastaantullut rajoite on se, että vasemman laidan palkissa on automaattinen numero- ja aakkosjärjestys, mutta kun sitä oppii kiertämään (huomaa esimerkiksi nolla sivun nimen alussa, minkä ansiosta kyseinen sivu nousee kärkeen), ohjelma toimii aika hyvin. Tässä esimerkiksi automaattisen järjestyksen hyväksikäyttöä muistiinpanojen numeroinnilla.

Suosittelen ihan jokaiselle ajattelua huviksi tai harrastukseksi tekevälle ja erityisesti ajattelutöihin suuntaavalle jonkinlaisen linkitetyn ”kakkosaivon” keräämisen aloittamista mahdollisimman pian. Tällainen arkisto on sitä arvokkaampi, mitä enemmän siinä on hyviä ajatuksia, ja aion pikku hiljaa siirtää Zimiin esimerkiksi keskeisimmät ideat vanhoista paperisista muistikirjoistani. Kannattaa kuitenkin huomata, että muistiinpanojen määrä ei ole itsetarkoitus, ja että turhan sälän kerääminen, jalostettujen ajatusten sijaan, todennäköisemmin vaikeuttaa kuin helpottaa ajattelua.

PS. Entäpä mobiili? Zimistä ei ole mobiiliversiota enkä sitä tarvitse. Käytän kännykässä jotain ohjelmaa, minkä avulla saan esim. tallennettua linkit ja ideat, ja siirrän ne sitten Zimiin. Tällä hetkellä käytössä on Simplenote.

Lähteet

Ahrens, Sönke (2017). How to Take Smart Notes: One Simple Technique to Boost Writing, Learning and Thinking – for Students, Academics and Nonfiction Book Writers.

Johnson, S. (2010). Where Good Ideas Come From: The Natural History of Innovation. New York: Riverhead Books.

Omaisuusrajat ovat väistämättömiä

Maapallon rajojen ylittämisen ja omaisuuksien kasautumisen aiheuttamien ongelmien kärjistyessä, yhä useampi ymmärtää ilmiselvän totuuden: jos haluamme säilyttää sivilisaation, ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy puhua siitä, kuinka paljon yksi ihminen saa rohmuta Maapallon resursseja itselleen. Vasemmistonuoret on nyt aloittanut Suomessa tämän kauan kaivatun keskustelun ehdottaessaan, että kenenkään omaisuuden arvo ei saisi Suomessa nousta yli viiden miljoonan euron.

Jos sivilisaatiomme ja demokratiamme säilyy, joudumme ennemmin tai myöhemmin ottamaan omaisuusrajat käyttöön. Omaisuus on nimittäin pohjimmiltaan valtaa päättää Maapallon rajallisten resurssien, maa-alan, aineen ja energian, käyttämisestä. Vanha väite, “ei toisen rikkaus ole sinulta pois”, voi olla totta vain ja ainoastaan silloin, jos Maapallon rajat eivät ole vielä tulleet vastaan. Kun ne on nyt ylitetty, yhden rikkaus on todellakin pois muiden mahdollisuuksista käyttää ja nauttia Maapallon rajallisista antimista. Tämä ei voi olla kestävä tilanne: ennemmin tai myöhemmin omaisuuksia joudutaan jakamaan reilummin.

Ongelmaa on helppo havainnollistaa tuolla mainiolla kapitalistisen järjestelmän simulaattorilla, Monopoli-pelillä. Tähän saakka olemme pelanneet peliämme kuvitellen, että pelilaudalla on äärettömän paljon tontteja, niin paljon, että kaikille riittää aina uusia, vaikka joku ostaisikin entiset pois. Nyt olemme kuitenkin huomanneet, että pelilauta on sittenkin äärellinen. Mitä tässä äärellisessä Monopoli-pelissä tapahtuu, jos yhdellä pelaajalla on heti pelin alussa selvästi enemmän – kenties satoja kertoja enemmän – rahaa kuin toisilla?

Oikea maailma on hieman monimutkaisempi, mutta toimii aivan vastaavalla logiikalla. Vaikka yksilön rikkaus olisikin todella peräisin jonkin uuden ja aidosti arvokkaan asian keksimisestä, ja vaikka unohtaisimme tekniikan historiassa toistuvan opetuksen siitä, että todellisuudessa uusien keksintöjen kehittäminen on valtavan suurta joukkuepeliä, rikas yksilö kykenee hallitsemaan valtavan paljon suurempaa määrää rajallisia resursseja. Ilmiselvin esimerkki ovat tontit ja asunnot, joita kumpaakin voi olla esimerkiksi kaupunkien keskustoissa vain rajallinen määrä. Ei olekaan sattumaa, että kaupungeissa, joissa on paljon rikkaita, myös asuntojen hinnat karkaavat säännöllisesti tavallisen palkansaajan ulottumattomiin. Toisin sanoen: rikkaimmiston rikkaus tarkoittaa, että sinunkin tuloistasi menee esimerkiksi asumiseen (ja ennen pitkää omistajien rikastuttamiseen) enemmän kuin reilummassa maailmassa menisi. Koska eräät yksilöt ovat hamstranneet itselleen niin paljon, että he voivat käyttää paljon rahaa verojen välttelyyn ja jäädä silti selvästi voitolle, maksat myös enemmän veroja, ja silti yhteiskunnan rahat eivät tunnu riittävän, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan.

Todellisuudessa ylivoimainen valtaosa rikkaimmiston rikkauksista EI ole peräisin mistään hyödyllisistä palveluista. Kuten esimerkiksi professori Andrew Sayer vakuuttavasti osoittaa palkitussa kirjassaan Why we can’t afford the rich, rikkaimman prosentin omaisuus on enimmäkseen peräisin omistamisesta itsessään – toisin sanoen, ansaitsemattomista tuloista. Rahalla voi tehdä rahaa tarvitsematta tehdä tuntiakaan töitä. Omistaja, joka palkkaa työläisen hoitamaan käytännön juoksevat asiat, voi rikastua ilman mitään ylärajaa vaikka syljeskelisi päivät pitkät kattoon. Monesti tämä olisi jopa kannattavin strategia: esimerkiksi Donald Trump olisi nykyään merkittävästi rikkaampi, jos hän olisi yksinkertaisesti sijoittanut perimänsä rahat osakemarkkinoille tasaisesti ja keskittynyt kiinteistöbisneksen ja elostelun sijaan vain elosteluun.

Jokainen joskus yrittäjänä toiminut tietää oikein hyvin, että työpaikkojakin luo kysyntä, ei omistaja. Esimerkiksi miljardiomaisuuden kerännyt sarjayrittäjä Nick Hanauer ja sijoittajana mainetta niittänyt Henry Blodget ovat jo vuosikymmenen ajan yrittäneet tuoda julki asiaa, minkä pitäisi olla ilmiselvä viimeistään tämän vuoden yt-uutisten jälkeen: ihmisten palkkaaminen on ehdottomasti VIIMEINEN asia mitä yrityksen omistaja tekee. Työpaikkoja luodaan vain jos kysyntää on varmasti tarpeeksi, ja heti jos kysyntä heikkenee, omaisuuttaan maksimoiva kapitalisti tekee kaikkensa lopettaakseen työpaikat.

Kuka sitten luo kysyntää? Tavalliset ihmiset. Rikkain prosentti ihmisistä ei kertakaikkisesti voi kuluttaa niin paljon, että he voisivat kysynnällään paikata keskiluokan rapistuvan ostovoiman jättämän aukon taloudellisessa ekosysteemissämme. Luksusauton valmistaminen ei työllistä juurikaan useampia kuin perheauton valmistaminen, eikä ökyasunnon rakentaminen työllistä juurikaan enemmän kuin samojen rajallisten materiaalien käyttäminen tavallisten perheiden kotien rakentamiseen.

Kysymys siitä, syntyvätkö työpaikat asiakkaiden kysynnästä vai superrikkaiden omaisuudesta, ei ole monimutkainen. Rikkaat eivät vain halua, että tätä kysymystä kysytään: esimerkiksi kun Nick Hanauer esitti asian hyvin tiiviisti viiden minuutin TED Talkissaan 2012, superrikkaiden rahoittama TED-organisaatio ei suostunut julkaisemaan puhetta verkossa. Suosittelen siksi katsomaan sen YouTubesta:

Rikkaimmisto on yhteiskunnalle yhtä välttämätöntä kuin aateliset. Kuten aateliset aikanaan, myös rikkaimmisto ja heidän lakeijansa väittävät, että ilman heitä, yhteiskunta ajautuisi kaaokseen. Argumentit rikkauksien puolesta ovatkin hämmentävän identtisiä aateliston valta-asemaa puolustaneiden väitteiden kanssa, osoittaen lähinnä sen, että suuria eriarvoisuuksia puolustavien ymmärrys historiasta on hyvin rajallinen. Tosiasiassa omaisuusrajan asettaminen edes niin alas kuin miljoonaan euroon tarkoittaisi talouden kannalta vain sitä, että ostovoima jakautuisi tasaisemmin ja kokonaiskysyntä kasvaisi. Suomalaisista 99 prosentilla olisi edelleen taloudellinen kannustin tehdä enemmän töitä, kehittää uusia keksintöjä ja perustaa uusia yrityksiä. Rajan asettaminen viiteen miljoonaan tarkoittaisi, että ehkäpä 99,9 prosenttia suomalaisista voisi omistaa nykyistä enemmän. Samalla superrikkaiden valta politiikkaan heikkenisi, ja kenties voisimme saada vihdoin enemmän lakeja, jotka hyödyttävät tavallisia ihmisiä eivätkä niitä, joilla on jo valtavasti.

Ainoa jotakuinkin kestävä argumentti omaisuusrajoja vastaan on se, että Suomi yksin ei niitä voisi toteuttaa. Tämä on osittain totta, joskin paljon vähemmän kuin monet luulevat. Jos kykenemme vastustamaan rikkaimmiston pyrintöjä säätää lakeja, jotka mahdollistavat omistusten piilottamisen, ja lisäämme omistamisen avoimuutta – mikä olisi ehdottomasti tarpeen yksin korruption kitkemiseksi – meidän olisi mahdollista verottaa esimerkiksi Suomesta ulkomaille suuntautuvia rahavirtoja likimain automaattisesti niin, että omistusten piilottaminen ulkomaille ei olisi enää kovinkaan kannattavaa. Omaisuusrajoja kannattaa silti pyrkiä ajamaan esimerkiksi EU:n laajuisena projektina.

On tietysti ilmiselvää, että omaisuusrajan kaltainen radikaali uudistus ei toteudu nopeasti. Kuten kaikkia muitakin ilmiselviä totuuksia, myös ajatusta omaisuusrajasta vastustetaan raivokkaasti. Pelissä on, kirjaimellisesti, paljon rahaa. Sekä rikkaimmiston hännystelystä palkkansa saavat että vanhaan järjestelmään ehdollistuneet pitävät omaisuusrajan kaltaisten ideoiden esittäjiä kaheleina – aivan kuten aikanaan pidettiin kaheleina ja suorastaan yhteiskunnan vihollisina niitä, jotka kehtasivat ehdottaa, että maaorjan tulisi olla lain edessä tasa-arvoinen aatelisen kanssa, tai niitä, jotka uskalsivat sanoa, että Maa kiertää Aurinkoa. Historia osoittaa kuitenkin sen, että pitkällä tähtäimellä totuus ja logiikka voittavat yleensä sumutuksen ja epäloogisuuden. Matka kohti reilumpia yhteiskuntia etenee silti hitaasti, ja voi hyvin olla, että omaisuusrajoja ei toteuteta omana elinaikanani. Mutta juuri siksi niistä pitää ryhtyä puhumaan viimeistään nyt. Kuten niin monelle muullekin hyvälle idealle, omaisuusrajalle ensiksi nauretaan, pian sitä vastustetaan, ja ennen pitkää enemmistö ihmettelee, miksi näin ilmiselvästi järkevää ideaa ei toteutettu vuosikymmeniä aikaisemmin.

Yhteinen kartta Suomen tulevaisuuteen? Hiski Haukkala (2020), Suuren pelin paluu

Olipa kerran, joskus kauan ennen Google Mapsia, joukko Itävalta-Unkarin sotilaita harjoituksissa Karpaattien vuoristossa, kun lumimyrsky yllätti heidät. Yksi ryhmä eksyi joukostaan ja pelästyi pahanpäiväisesti, mutta onneksi eräällä sotilaalla oli mukanaan vanha turistikartta. Karttaa seuraten koko ryhmä pääsi ennen pitkää takaisin laaksoon. Kun he esittelivät heidät pelastanutta karttaa esimiehelleen, hän tyrmistyi: “Tämähän on Sveitsin Alppien kartta.”

Tämä mitä todennäköisimmin keksitty tarina on toistettu lukemattomissa strategian ja johtamisen oppikirjoissa, ei siksi, että se olisi kirjaimellisesti totta, vaan siksi, että siinä piilee vahva opetus. Epäselvissä tilanteissa keskeinen kysymys ei ole useinkaan se, onko malli todellisuudesta ehdottoman realistinen tai edes oikea; tärkeintä on kysymys siitä, onko se hyödyllinen. Tämä kysymys, ja mainitun tarinan opetus, ovat asioita, joita olen viime vuosina tullut pohtineeksi enemmänkin. Monimutkaisessa ja monista syistä mitä ilmeisimmin kriisiytyvässä maailmassa ei välttämättä ole varaa odottaa niin kauan, että jokin malli todellisuudesta osoitettaisiin tarkasti oikeaksi: usein oikeaksi osoittaminen on ylipäätään mahdollista vasta jälkikäteen, kauan sen jälkeen kun mahdollisuus toimia on jo menetetty.

Tarvitsisimme silti jonkin yhteisen tilannekuvan. Ihmisten supervoima on nimittäin yhteistyö. Yksittäisinä olioina olemme heikkoja ja haavoittuvia lihasäkkejä luonnonvoimien ja voimakkaampien petojen armoilla. Yhteistyötä tekemällä olemme nykyisin voimiltamme heikomman jumalan kaltainen. Yhteistyö yhteisten tavoitteiden hyväksi ei kuitenkaan ole mahdollista, jos emme jaa yhteistä kuvaa todellisuudesta – yhteistä karttaa, joka kertoo, mistä olemme tulleet, missä olemme, minne olemme menossa, ja miten voisimme päästä sinne.

Kuten esimerkiksi Jon Stewart kirjoittaa esseessään The Subjective Turn, tällaisten yhteisten totuuksien tavoittelu on mahdotonta yhteiskunnassa, joka palvoo yksilöä. On kuitenkin olemassa merkkejä siitä, että yksilönpalvonta on ohittanut lakipisteensä. Suuri heiluri on ehkä kääntymässä takaisin kohti suurempaa yhteisöllisyyttä, toivottavasti toki niin, että liiallisen yhdenmukaisuuden ongelmat osataan tällä kertaa väistää. Nähdäkseni yksi esimerkki tästä suuresta liikkeestä on professori Hiski Haukkalan kirja Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa (Otava, 2020). Kirjassa tasavallan presidentin neuvonantajanakin toiminut professori Haukkala pyrkii piirtämään Suomelle ja suomalaisille yhteisen kartan viitoittamaan ennen kaikkea polkua, jota kulkien kykenemme säilyttämään ja kehittämään itsenäisyyttämme ja toimijuuttamme.

Pidän Haukkalan analyysia maailman tilasta erittäin hyvänä, todennäköisesti ennen kaikkea koska olen itse lähes kaikista kirjassa käsitellyistä asioista likimain täysin samaa mieltä. Niinsanottu “Suuri peli” on tehnyt paluun, historia ei olekaan loppunut, ja jos ajassamme on jotain ennennäkemätöntä, se on enemmänkin tapahtumien nopeus ja muutoksen laajuus. Teknologian historiaa jonkin verran penkoneena voisin tietysti sanoa, että aikaväli noin vuosien 1875 ja 1920 välillä saattoi olla vieläkin suurempi epäjatkuvuuskohta – esimerkiksi Vaclav Smil on esittänyt, että sitä edeltänyt maailma olisi ollut pääpiirteittäin tuttu muinaiselle roomalaisellekin, mutta sen jälkeinen olisi ollut käsittämätön – mutta se, elämmekö nyt kaikkein suurinta vai toiseksi suurinta myllerryskautta, on toissijainen yksityiskohta.

Ei pelkkiä politiikkasuosituksia

Kirja tarjoaa katsauksen Suomen ulkopolitiikan historiaan kuin kansainvälisen politiikan nykytilaan, ja antaa niitä haluaville myös suoria ja epäsuoria politiikkasuosituksia. Haukkalan mielestä Suomen tulee pitää NATO-kortti avoimena, mutta ei liittyä; olen aivan samaa mieltä, samoista syistä kuin Haukkala esittää. NATO-kortti on Suomelle pelikortti, jonka pelaamisella uhkaamisella on meille todennäköisesti nykytilanteessa enemmän arvoa kuin sen pelaamisella olisi. Jos pelaamme sen, meistä tulee selkeästi sotilaallinen uhka Venäjälle; ja kuten Haukkala toteaa, vaikka maanpuolustus on pidettävä kunnossa ja Suomen oltava jatkossakin kuin siili, jota on paha nielaista, pieni maa ei voi rakentaa turvallisuuttaan vain aseiden varaan. Suhteet Venäjään tulee säilyttää hyvinä ja molemminpuolisesti hyödyllisinä, niin, että meillä on jotakin, mitä voimme myydä tai vaihtaa. Samaan aikaan Suomen asemasta ja toimintavapauksista on pidettävä järjestelmällisesti kiinni, niin ulko- kuin sisäpolitiikankin keinoin. Erityisesti korruptioon ja venäläisen rahan liialliseen vaikutukseen talouselämässä on kiinnitettävä huomiota. Suomen talous pitää ylipäätään saada kestävälle ja tasapainoiselle uralle, väestökehityksen ongelma ratkaistava, ja kaikki suomalaiset pidettävä mukana yhteiskunnassa, jos ei muusta syystä niin vähintään yhteiskuntarauhan varmistamiseksi. Näistä periaatteista on hankala olla kovin eri mieltä.

Haukkala analysoi myös EU:n ongelmia, todeten juurisyyn löytyvän liiallisesta uskosta siihen, että syventyvän integraation synnyttämät ongelmat korjaantuvat syventämällä integraatiota. EU on silti edelleen välttämätön ja pohjimmiltaan vahva, ja se on “sääntelyn supervalta”, kuten professori Anu Bradford kirjassaan The Brussels Effect toteaa. EU:n ehkäpä suurin voima on siinä, että se toimii monenlaisen sääntelyn ja parhaiden käytäntöjen kirittäjänä vaatiessaan unionin alueella toimivilta yrityksiltä sitoutumista tiukkoihin ja yleensä tiukkeneviin (vaikkei vielä monellakaan alueella riittävän tiukkoihin) normeihin. Koska useimmista tuotteista ei kannata valmistaa erillistä versiota Euroopan markkinoille, tämä “kilpajuoksu huipulle” parantaa elämää kautta maailman.

Analyysiparalyysin sijaan toimijuus

Politiikkasuosituksia keskeisemmässä osassa kirjassa on kuitenkin toimijuuden käsite. Yksi kirjan keskeisiä ja mielestäni parhaita oivalluksia on se, että pelkkä maailman tilan analysointi lamauttaa. Ongelmat ovat suuria, ja ne voivat tuntua yksilölle ylivoimaisilta. Historiaa ei kuitenkaan ole vielä kirjoitettu, ja jopa yksilöillä on vaikutusta, sillä asioiden liikkeelle laittamiseen tarvitaan aina historiallisia toimijoita. Toimintaa ja toimijuutta rajoittavat monenlaiset rakenteet ja lopunviimein luonnonlait, mutta asiat voivat silti mennä monella tapaa. Toimijuus, määriteltynä esimerkiksi “kyvyksi tekoihin, joilla on vaikutusta toimijan, tässä tapauksessa Suomen ja suomalaisten, turvallisuuteen ja kansainväliseen asemaan” (s. 20) on aina sidoksissa toimintaympäristöön, eikä se ole itsestäänselvää, mutta sitä voidaan tietoisesti ylläpitää ja kehittää.

Onnistunut toimijuus vaatii ennen kaikkea uskoa. Elämme monimutkaisessa ja epälineaarisessa maailmassa, jossa aktivismin tuloksia on usein vaikea nähdä, mutta jossa aktivismi on silti kannattavaa. “Muuttamattomat realiteetit ja “tosiasiat” ovat harvoin itsestään selvästi tosia asioita, ja vaikka realisteiksi tunnustautuvat politiikan kommentaattorit muistuttavat tosiasioiden tunnustamisen tärkeydestä, vielä olennaisempaa olisi tunnistaa oikeat tosiasiat. Maailma ei muutu ainoastaan tasaisesti, vaan joskus jokin asia saattaa olla ehdottoman totta siihen hetkeen asti kunnes se ei enää yhtäkkiä olekaan. Tätä muutosta on hankala nähdä, jos kaikki aika kuluu päivittäisten rutiiniasioiden hoitamiseen: yksin tämän vuoden historia antaa hyvän esimerkin tilanteesta, jossa päivänpolitiikan rutiinikiireet sallivat vakavan ja täysin ennustettavissa olleen ongelman kasvaa liian suureksi, ennen kuin siihen ryhdyttiin puuttumaan.

Olen tosin hieman eri mieltä Haukkalan arviosta niinsanotuista “mustista elefanteista”, eli vakavan pandemian tai ilmastokriisin kaltaisista, sinänsä tiedossa olevista ilmiöistä, jotka ovat liian hankalia ratkaista tai vaikeita hahmottaa. Haukkala selittää toiminnan puutteen oleellisesti ottaen “ihmisluonnolla” ja biologialla, mitä pidän tosiasioihin sopimattomana ja eritoten valtasuhteet ohittavana yksinkertaistuksena. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnasta on erittäin laaja kansalaiskonsensus, EU:n asukkaista 92 prosentin vaatiessa hiilineutraaliutta viimeistään 2050 (yli puolet kannattaa tavoitteen asettamista vuoteen 2030) ja jopa kahden kolmasosan yhdysvaltalaisista kannattaessa voimaperäisiä toimia ongelman ratkaisemiseksi. On myös vahvaa näyttöä siitä, että ongelman ratkaiseminen ei olisi lainkaan niin kallista kuin pelätään, että kyseessä ei ole niinkään vapaamatkustajan ongelma vaan maiden sisäisen talouspolitiikan heijastuma, ja että ilmastokriisin torjunta saattaisi olla jopa suunnaton piristysruiske taloudelle. Se, että toimiin ei silti tartuta, kertoo enemmän siitä, että ongelmaan puuttuminen uhkaisi voimakkaita intressipiirejä, kuin siitä, että ongelmaa ei kyettäisi ratkaisemaan tai hahmottamaan.

Osavaikutus voi tietenkin olla sillä, että esimerkiksi ilmastokriisin ratkaiseminen vaatii nyt toimia, jotka ovat historiasta tuttuja mutta jotka eivät ole kuuluneet länsimaiden keinovalikoimaan vuosikymmeniin: käytännössä valtioiden tulisi painaa rahaa, jota käytettäisiin infrastruktuurin uudelleenrakentamiseksi, samalla kun ylimääräinen likviditeetti imuroitaisiin verotuksella inflaation kurissa pitämiseksi. Mikäli tapahtumat tähän tapaan sovi aikaisemmin hyväksyttyihin tosiasioihin, mikä koitui myös Ukrainan kriisin yhteydessä monien läntisten turvallisuuspoliittisten asiantuntijoiden ongelmaksi, tilanteen tajuaminen ajoissa voi olla mahdotonta. Haukkalan osuvan havainnon mukaan toimijuus onkin usein käytännössä kykyä “nähdä ilmeisen tosiasian ylitse sen takana olevaan potentiaaliin ja sitten toimia sen puolesta, että asiat menisivät toivotulla tavalla” (s. 49).

Tätä toimijuutta voi olla sekä yksittäisillä suomalaisilla, että Suomella valtiona. Kuten Haukkala kirjoittaa, olemme nykyisin luultavasti paremmassa asemassa ja vapaampia toimimaan kuin koskaan historiamme aikana. Suomella, ja yleisemmin pohjoismailla ja Euroopalla, olisi myös maailmalle paljon annettavaa. Meillä on hyvät syyt uskoa, että olemme onnistuneet kehittämään historian parhaimman ja reiluimman, tai ainakin vähiten huonon ja epäreilun yhteiskuntamallin. Olemme onnistuneet niin taloudessa, koulutuksessa kuin kulttuurissakin, ja olemme jotakuinkin kaikissa kansainvälisissä vertailuissa säännöllisesti viiden ja lähes aina kymmenen parhaan maan joukossa. Ulkomaisissa keskusteluissa Suomea ja pohjoismaita pidetään säännöllisesti esimerkkeinä siitä, miten hyvin ja järkevästi asiat olisi mahdollista hoitaa. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että yhteiskuntamme on valmis emmekä voisi sitä enää parantaa. Jonkun on näytettävä tietä; miksi ei meidän?

Nationalismi on kesytettävä

Yhdessä eteenpäin meneminen vaatii kuitenkin sitä, että opimme kesyttämään yhden voimakkaan eli potentiaalisesti hyödyllisen mutta myös potentiaalisesti vaarallisen ideologian: nationalismin. Olen joskus taannoin todennutkin olevani suomalainen nationalisti, siinä mielessä kuin esimerkiksi Haukkalan kirjassaan lainaama, Suomen itsenäisyysjulistuksen kirjoittanut senaattori E. N. Setälä asian muotoili. Setälän toive oli, että maamme voisi itsenäisenä kansakuntana edistää ja rikastuttaa ihmiskunnan yhteisiä pyrkimyksiä, ei lietsomalla kansalliskiihkoa tai ahdasmielisyyttä vaan luomalla “kansallinen mieli, joka tajuaa, että kaiken kansallisen työn korkeimpana mittana ja määränä on ihmisyys” (kirjassa s. 79). Väitän olevani tietoinen niistä hirveyksistä, mihin nationalismi on johtanut, mutta olen tietoinen myös siitä, että nationalismin synnyttämät kansallisvaltiot ovat olleet, ja ovat edelleen, aivan keskeisiä toimijoita ihmisten ja ihmiskunnan asioissa. Vain yhden esimerkin mainitakseni, ylikansallisten suuryritysten aikakaudella vain valtiot ja niiden yhteenliittymät voivat olla riittävän vahvoja laittamaan kampoihin omalakisille, voiton maksimointiin pyrkiville, keskikokoisten valtioiden veroisia resursseja hallitseville yrityksille.

En näe mitään syytä, miksemme voisi oppia kesyttämään nationalismin samoin kuin olemme oppineet kesyttämään muitakin ideologioita, ehkäpä merkittävimpänä esimerkkinä uskonnot. Aivan kuin nationalismi, uskontokin on edelleen yllättävänkin vahva voima, mutta on lähinnä hourupäisyyttä luulla, että uskonto olisi nyt nähtävissä olevassa tulevaisuudessa kansoja uhkaava eksistentiaalinen uhka samaan tapaan kuin kieroutunut nationalismi voi vielä olla. Nationalismi on myös ainoita voimia, joilla on nykyisellään mahdollista yhdistää edes jotenkin kokonaisia kansakuntia. Reuna-alueen maana Suomelle olisi monia muita Euroopan maita tärkeämpää, että kykenisimme viljelemään juurikin tervettä, suoraselkäistä, ja ulospäinkääntynyttä nationalismia, ylpeyttä siitä, mitä kykenemme yhdessä saamaan aikaan, ja halua osallistua yhteiseen tekemiseen. Mitään patenttilääkettä tällaisen terveen nationalismin lietsomiseen ei ole, eikä maailman ongelmiin ylipäätään ole mitään patenttiratkaisuja: utopia ei ole jokin päämäärä jollain kartalla, vaan jatkuva, usein vaikea ja epätäydellinen prosessi. Työtä on kuitenkin helpompi tehdä yhdessä, ja kuten tämän esseen alussa totesin, yhdessä tekeminen vaatii yhteistä tilannekuvaa.

Sikäli kun puhumme Suomesta kansainvälisenä toimijana ja Suomen turvallisuuspolitiikasta, Haukkalan teos on nähdäkseni parhaita ja realistisimpia mahdollisia yhteisen tilannekuvan luojia, mitä suurella yleisöllä voi olla saatavilla. Yllä olevat huomiot vasta raapaisivat kirjan pintaa, ja suosittelen lämpimästi jokaista Suomen tulevaisuudesta kiinnostunutta lukemaan sen. Vastaaville tilannekuvaa ja toimintamahdollisuuksia kartoittaville teoksille olisi tilaa enemmänkin: tarvitsisimme yhden esimerkiksi sisäpolitiikasta, ja aion itse yrittää saada joskus valmiiksi hahmottelemani teoksen yhteiskunnallisen elämän luonnontieteellisestä perustasta, joskin toivon, että joku muu ehtisi ensin ja säästäisi minut tältä vaivalta.

Haukkalan käsittelemät kysymykset eivät ehkä ole uusia, eikä ongelmiin ole mitään selkeitä vastauksia, mutta kuten hänen kirjan lopussa lainaamansa akateemikko Paavo Haavikko toteaa, vain ne ongelmat, joihin ei ole vastauksia tai ratkaisuja, ovat lopunviimein merkittäviä. Näitä kysymyksiä on käsiteltävä jatkuvasti, ja jokaisen sukupolven on kehitettävä omia ratkaisuhahmotelmiaan – ja toivottava, että hahmotelmat eivät ole aivan typeriä. Tällaisessä hahmottelussa nyt käsitelty kirja on erinomainen lähtökohta.

Haukkala, Hiski (2020). Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa. Helsinki: Otava.