Olen pitkään vastustanut Suomen NATO-jäsenyyttä. Tapahtumat ovat nyt kuitenkin ylittäneet ne rajat, joita olen pitänyt ehtoina mielipiteeni muuttamiselle. Yritän nyt tässä kirjoituksessa avata joitain näkökohtia jäsenyyden puolesta.

1. NATO-jäsenyys olisi selvä viesti jees-miesten ympäröimälle diktaattorillekin.

Luultavasti keskeisin syy, miksi nyt kannatan NATO-jäsenyyttä, on haluni estää sota. Historia on toistuvasti osoittanut, että sodat syttyvät harvoin neutraalin hyötyjen ja haittojen punnitsemisen perusteella. Yleensä, ellei jopa aina, sota syttyy virhelaskelmien vuoksi, kun osapuolet aliarvioivat, yliarvioivat, tai muuten ymmärtävät väärin toisiaan. Viimeksi tämä nähtiin Ukrainassa: lienee selvää, että Putin aloitti sodan arvioituaan pahasti väärin ukrainalaiset ja oman armeijansa.

Kyseessä on kaikelle harvainvallalle tyypillinen ongelma. Kun valtiaat eristävät itsensä yhteiskunnasta ja ennen pitkää ympäröivät itsensä ihmisillä, joiden etujen mukaista on kertoa valtiaille asioita joita he haluavat kuulla, he eristävät itsensä myös tuoreesta ja tarkasta informaatiosta. Jopa kaikkein älykkäinkin ihminen päätyy virhepäätelmiin, mikäli hän tekee päätelmänsä vanhentuneen tiedon perusteella. Juuri näin näyttää käyneen Putinille. Kuten eräs ukrainanalaissyntyinen toimittaja sodan alkupäivinä arveli, Putinin käsitys Ukrainasta keinotekoisena valtiona, jonka kansa haluaa Venäjän yhteyteen, vaikuttaa jumittuneen 1990-luvulle – aikaan ennen kuin Putin nousi Venäjän kiistattomaksi valtiaaksi. Putin ei mitä todennäköisimmin ole ”hullu”: hän vain uskoo omaa propagandaansa.

Samanlainen todellisuuden ja todellisuuskäsitysten erkaneminen toisistaan voi joskus vaarantaa myös suomalaisten turvallisuuden. Tällä hetkellä Suomi on monella tavalla osa läntisiä liittoumia. Erilaisten sopimusten ja yhteistyökuvioiden sekamelska on kuitenkin sellainen, että edes asiaa jonkin verran seuraavana en todellakaan ymmärrä, mikä Suomen asema todellisuudessa on. Ymmärtääkö nykyinen tai tuleva Kremlin herra sen tarkemmin?

Suomen tämänhetkiset suhteet ja yhteistyökuviot todennäköisesti takaisivat esimerkiksi aseavun, JOS Suomi on jo joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Tämä on tietenkin hyvä asia, mutta, kuten Ukrainasta näemme, sotiminen omalla maaperällä on hirvittävä katastrofi. Voitettukaan sota ei ole koskaan yhtä hyvä kuin vältetty sota.

Haluan painottaa äärimmäisen vakavasti: sodan jo sytyttyä saatu apu on täydellisen toisarvoista verrattuna järjestelyihin, jotka estävät sotaa syttymästä.

Ainakin tällä hetkellä Euroopassa ei näytä olevan parempaa sotaa ehkäisevää turvaa kuin NATO ja sen Artikla 5. Esimerkiksi Baltian maat ovat olleet niin kauan piikkinä Putinin lihassa, että on vaikea selittää, mistä muusta syystä kuin NATOn pelosta venäläiset panssarivaunut eivät jo möyri niiden pelloilla. Tästä päästään kohtaan kaksi:

2. Liittouman ei tarvitse olla 100% varma ehkäistäkseen sodan.

NATO-keskustelussa arvaillaan paljon sitä, auttaisiko liittouma tai sen pääasiallinen sotilaallinen takaaja Yhdysvallat Suomea tosipaikan tullen. Tähän ei ole olemassa mitään ehdotonta vastausta. Riippuisi täysin tilanteesta, saisimmeko apua, ja millaista apua saisimme. Puolustusliittojen jäsenille ei ole olemassa mitään raastuvanoikeutta, jossa toimituksiin tyytymätön voisi saada korvauksia sopimusrikkomuksesta. Suurvallat ovat säännöllisesti jopa pettäneet pieniä liittolaisiaan, jos tilanne tai suurvallan oma etu on niin vaatinut. Tällä ei ole välttämättä mitään käytännön vaikutusta suurvallan ”uskottavuuteen”, toisin kuin usein haluaisimme uskoa. Esimerkiksi Tshekkoslovakialla oli suoranainen sotilasliitto Ranskan kanssa vuonna 1938, kun Ranska, yhdessä Iso-Britannian kanssa, pakotti sen suostumaan sudeettialueiden (ja keskeisimmän puolustuslinjansa) anastukseen ja siten avasi portit maan natsimiehitykselle. Kymmentä vuotta myöhemmin Ranska oli yksi NATOn perustajajäseniä, eikä kukaan vastustanut. Suurvaltojen kanssa halutaan liittoutua siksi, koska niillä on voimaa; ei siksi, että ne pitäisivät aina kirjaimellisesti kiinni lupauksistaan.

Liittoutuminen antaa silti suojaa niin kauan, kun hyökkäystä suunnitteleva ei varmuudella tiedä tai lujasti luule, että hyökkäys ei aktivoi liittoumaa. NATOn antama suoja ei perustu varmuuteen siitä, että kaikkien NATO-maiden johtajat muuttuvat Tshingis-kaaneiksi sillä sekunnilla jos yhteenkin jäsenmaahan hyökätään. Se perustuu tietoon siitä, että NATO-maahan hyökkääjä ottaa riskin maailmansodasta. Tällaista sotaa ei yksikään maailman valtio voi millään mielekkäällä tavalla ”voittaa.” Ja voimien keskittäminen vain yhtä liittolaismaata vastaan on hankalaa. Mikä tuokin meidät kohtaan kolme:

3. Puolustuspolitiikkamme keskeisin oletus osoittautui vääräksi. Jälleen.

Suomen puolustuspolitiikan perustavanlaatuisimpiin oletuksiin kuuluu oletus siitä, että Venäjä ei pysty keskittämään suurinta osaa sotavoimastaan minkään yksittäisen valtion kimppuun. Näin, ja vain näin, 5,5-miljoonaisen kansan itsenäinen puolustus riittäisi ydinasesuurvallan hyökkäystä vastaan.

Suomen puolustuspolitiikka on itse asiassa perustunut tähän oletukseen jo 1920-luvulta alkaen. Talvisotaa pidettiin epätodennäköisenä vielä sotaa edeltäneenä päivänä, osaksi juuri koska uskottiin, että eurooppalaisen suursodan uhatessa Neuvostoliitto tuskin voisi käyttää kovinkaan suurta voimaa Suomea vastaan. Oletus osoittautui vääräksi, ja oletus, että nykyinen Venäjä ei kykenisi keskittämään joukkojaan yhtä valtiota vastaan kerrallaan, on osoittautunut vääräksi.

Näkemieni itsenäisten laskelmien mukaan Venäjän armeija keskitti Ukrainan rajalle ennen hyökkäystä noin 125 noin 168 niinsanotusta pataljoonan taisteluosastostaan, ja tätä kirjoittaessa on merkkejä siitä, että kenties jopa 40 taisteluosastoa on matkalla kohti Ukrainaa. Venäjä siis keskitti häikäilemättä kolme neljännestä maavoimistaan yhden puolueettoman maan kimppuun, ja on nyt keskittämässä lähes kaikki voimansa saadakseen sodassa aikaan ratkaisun.

Tämä näyttää onnistuvan ilman pelkoa siitä, että muut maat käyttäisivät hetkellistä heikkoutta hyväkseen. Kremlin ei ole vielä edes tarvinnut käyttää reservejään, vaikka huhuja liikekannallepanosta liikkuukin. NATO-maat ja erityisesti Yhdysvallat kieltäytyvät jyrkästi puuttumasta asioihin omilla sotavoimillaan, ja jopa vanhojen MiG-hävittäjien siirtäminen Puolasta Ukrainalle näyttää käsittämättömän vaikealta NATO-maiden pelätessä konfliktin laajenemista jopa ydinaseiden käyttöön. Oman ydinasesateenvarjonsa alla Putinia ei todellisuudessa uhkaa mikään sotilaallinen hyökkäys. Mikään ei estäisi tarkalleen samanlaista uhkaa kohdistumasta joskus Suomeen; saisimmeko silloin muuta kuin aseapua, on äärimmäisen hyvä kysymys.

4. NATO-jäsenyys vahvistaisi koko Itämeren alueen demokratioita.

Kun joutuu tekemisiin koulukiusaajan kaltaisen henkilön kanssa, neuvottelu ja vetoomukset toimivat vain heikosti. Kiusaajalla on taipumus nähdä kaikki muu paitsi voima hyväksikäytettävänä heikkouden merkkinä. Mutta riittävän jämäkkä yhteinen rintama lopettaa kiusaamisen säännöllisesti. Suomen NATO-jäsenyys tarkoittaisi, että Kremlin hyökkäykset myös Baltian maita vastaan olisivat Kremlille suurempia uhkapelejä. Näin ollen olisi epätodennäköisempää, että hyökkäyksiä ylipäänsä tapahtuisi.

Suurin osa suomalaisista ja ylipäätään läntisistä sotilasasiantuntijoista pitää joka tapauksessa jo nyt hyvin epätodennäköisenä, että Suomi voisi edes halutessaan pysyä erossa mistään Baltian maita koskettavasta sotilaallisesta konfliktista. (Olemme asetoimitusten myötä osapuoli Ukrainassakin.) Suomen aluetta haluttaisiin käyttää sotatoimiin tai niiden tukemiseen, ja Kreml haluaisi pitää auki merireitin Pietariin ja sen edustalla olevaan Kronstadin laivastotukikohtaan. Venäjän asevoimien ylimmät upseerit ovat toistuvasti todenneet, että he pitävät Suomea konfliktin sattuessa osana läntistä liittoumaa, eikä meillä ole mitään syytä epäillä heidän sanojaan tai odottaa erikoiskohtelua. Meiltä kuitenkin puuttuu NATOn Artikla 5:n kaltainen suoja. Kuten useampi sotilasasiantuntija niin Suomessa kuin ulkomailla on toistuvasti sanonut, meillä on jo kaikki NATO-jäsenyyden haitat, mutta ei sen hyötyjä.

(Tässä kohdassa moni saattaa huomauttaa, ”entäpä EU:n puolustusyhteistyö?” EU:lla on oma yhteisen puolustuksen sopimuksensa, artikla 42.7, mikä velvoittaa jäsenmaat auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa jäsenmaata sopiviksi katsomillaan tavoilla. Tämä on Suomen kannalta tietenkin hyvä, mutta sotavoimat eivät liiku maasta toiseen pelkästään sormia napsauttamalla: siihen vaaditaan yksityiskohtaista ennakkosuunnittelua, varautumista, ja harjoituksia. NATOlla on kaikkea näitä, EU:lla ilman NATOa käytännössä ei. Eroa voi verrata lupaukseen auttaa tulipalojen sammuttamisessa, ja varusteltuun, koulutettuun, ja harjoitelleeseen palokuntaan. Ja koska lähes kaikki EU-maat ovat myös NATO-maita, niillä ei ole kiinnostusta rahoittaa päällekkäisiä toimielimiä sen enempää kuin meillä olisi kiinnostusta rahoittaa erikseen ”palolaitoksen” ja ”palokunnan” byrokratiaa vain siksi, koska joku kunta ei halua olla mukana ”palokunnan” toiminnassa mutta haluaisi olla ”palolaitoksen” suojaama.)

5. Oikea aika on ”mahdollisimman pian.”

Tätä kirjoittaessa vaikuttaa uskottavalta, että Yhdysvallat ja muut NATO-maat ovat todenneet Suomen valtiojohdolle, ettei juuri nyt ole oikea aika aloittaa NATOn jäsenyysprosessi. On totta, että hakeminen juuri nyt voisi kärjistää kriisiä, ja NATOn henkilökunnalla ja jäsenmailla on varmasti nyt paljon muitakin kiireitä jäsentensä turvallisuuden varmistamisessa. Jäsenyyden hakemiselle otollisin aika on kuitenkin mahdollisimman pian, Ukrainan sodan kulusta riippuen kenties jopa lähiviikkoina.

Kreml on nyt osoittanut toistuvasti, että asevoiman käyttö pienempiä naapureita kohtaan kuuluu hyvinkin vahvasti sen keinovalikoimiin, jos se auttaa Kremlin herran ja häntä tukevien oligarkkipiirien vallan säilyttämistä. Suomi ei todennäköisesti ole millään Putinin ”to do”-listalla, mutta emme voi enää pitää likimain mahdottomana ajatusta, että joskus näin olisi.

Kuten Venäjän ulkoministeriö viimeksi äskettäin varoitti, Suomen NATO-jäsenyydestä aiheutuisi sotilaallisia ja poliittisia seurauksia. Tällä hetkellä sotilaalliset seuraukset ovat kuitenkin sidottuja Ukrainaan ja ottavat siellä suuria tappioita. Vaikka sota Ukrainassa loppuisi huomenna, kestäisi aivan vähintäänkin kuukausia, että siellä sotinut kalusto saataisiin kuljetettua Suomen rajalle. Tappioiden korvaaminen kestäisi pidempään, varsinkin koska pakotteet tekevät sekä uusien sotakoneiden maksamisesta että jopa niiden rakentamisesta vaikeaa. Mutta jos Venäjä ei jälleen kerran romahda, ennen pitkää sen sotakone tulee jälleen olemaan meille vaarallisessa kunnossa. Mitä pidemmällä yhteiseen puolustukseen liittyvät suunnitelmat ja varautuminen tuolloin ovat, sitä epätodennäköisempää on, että meihin kohdistuu ennaltaehkäisevä hyökkäys. Myös poliittiset ja taloudelliset seuraukset on nyt oleellisesti ottaen kärsitty.

On myös niin, että jos suomalaisessa keskustelussa hellittyä ”NATO-optiota” ei käytetä nyt, kun Kreml käy sotaa eurooppalaista puolueetonta valtiota vastaan, kenenkään – Suomessa, lännessä, tai Kremlissä – ei kannata enää uskoa, että sellaista enää onkaan. On täysin mahdollista ellei jopa todennäköistä, että Ukrainan sodan lopettamiseksi ilman eskalaatiota NATO tai joku sen tärkeä jäsenmaa antaa julkisen tai salaisen lupauksen estää NATO:n laajeneminen itään. Jos näin käy, emmekä ole edes aloittaneet jäsenyysprosessia, emme todennäköisesti tule enää NATOn jäseneksi pääsemäänkään. Uuden kylmän sodan ja rautaesiripun laskeutuessa Eurooppaan, jäisimme jälleen hieman samanlaiseen tilanteeseen mistä yritimme koko edellisen kylmän sodan ajan pois: kiistellyksi alueeksi, nimellisesti liittoutumattomaksi maaksi arvaamattoman ydinasesuurvallan vieressä.

EU-jäsenyys ja erilaiset kahdenväliset järjestelyt todennäköisesti takaisivat tuossa tilanteessa meille jonkinlaista ase- ja materiaaliapua mikäli joutuisimme suoranaisen hyökkäyksen kohteeksi, mutta pelkkää sotilaallista painostusta ne tuskin auttaisivat torjumaan. Kuten kohdassa 1 toin esille, olisi myös hyvä kysymys, miten Kremlin herra tämän sopimusviidakon ymmärtäisi. Sodan riski, ja sitä kautta jopa ydinsodaksi leimahtavan eskalaation riski, mitä todennäköisimmin kasvaisi, ei vähenisi.

Kaikkein parasta niin meille kuin kaikille muillekin, Putinia ja hänen lähipiiriään lukuunottamatta, olisi tietenkin se, että valta Venäjällä vaihtuisi ja maa lähtisi aidosti ja kestävästi kulkemaan kohti rauhallista ja vakaata demokratiaa. Uskon että ennen pitkää näin käy, mutten luota eläväni niin kauan, että näkisin lopputuloksen. Tässä tapauksessa Suomen NATO-jäsenyyden ei pitäisi olla rauhanomaiselle Venäjälle minkäänlainen ongelma, sen enempää kuin Norjan jäsenyys on Suomelle.

Voi myös olla, että Putinin klikki tai vastaava oligarkkien ja turvallisuuselimien epäpyhä liitto jatkaa Venäjällä tulevaisuudessakin. Tällaiset johtajat vaikuttavat varovan suoria hyökkäyksiä NATOn jäsenmaihin: jälleen, suosittelen katsomaan, miten vähän panssarivaunuja vaikkapa Tallinnaan johtavilla teillä on. Tässä tapauksessa Suomen NATO-jäsenyys mitä todennäköisimmin ehkäisisi hyökkäykset ylipäänsä.

Ja, on myös mahdollista, että Kremlissä valtaan nousee aidosti vaarallinen ajattelu, ja Ukrainassa nöyryytetyt asevoimat uudistetaan tehokkaaksi sotavoimaksi samaan tapaan kuin Talvisodassa nöyryytetty puna-armeija nousi vain kahdessa vuodessa paljon sitkeämmäksi viholliseksi kuin Hitler ja hänen kenraalinsa uskoivat. Jos näin käy, NATO:n sotilaallista apua saatettaisiin todella tarvita.