Käytännönläheiset miehet, jotka uskovat olevansa riippumattomia mistään älyllisistä vaikutteista, ovat yleensä jonkin ikälopun taloustieteilijän orjia. (John Maynard Keynes, The General Theory of Employment, Interest and Money. London: Macmillan, 1961. p. 383)
…(taloustieteen) Nobel-palkinto antaa yksilölle uskottavuuden mitä yksikään ihminen ei taloustieteissä saisi omata […] taloustieteilijän vaikutusvalta on ennen kaikkea vaikutusvaltaa maallikoihin: poliitikkoihin, journalisteihin, virkamiehiin ja yleisemmin yleisöön. (Friedrich von Hayek Nobel-gaalan illallisilla vastaanotettuaan taloustieteen Nobel-muistopalkinnon, 1974.)
Tämä kirjoitussarja on suomenkielinen yhteenveto Kate Raworthin kirjassaan ”Doughnut Economics: 7 ways to think like a 21st century economist” esittämistä argumenteista. Raworthin mukaan tarvitsemme uudenlaista talousajattelua täydentämään vallitsevaa, vahvasti ideologista ja monilta osin vanhentuneisiin oletuksiin perustuvaa taloustiedettä. Tässä ensimmäisessä osassa perustelen lyhyesti, miksi vallitseva talousajattelu on ongelmallista; seuraavissa seitsemässä osassa pyrin tiivistämään Raworthin ideat paremmasta ajatusmallista.
Maailmassa, jossa lentoyhtiön pörssikurssi romahtaa jos se joutuu maksamaan työntekijöilleen parempaa palkkaa, mutta kärsii tuskin lainkaan jos se pahoinpitelee asiakkaansa, on lähtökohtaisesti jotain mätää. Suuri, joskaan ei tietenkään yksinomainen syy näihin ongelmiin on vallitsevassa tavassa ajatella taloutta ja maailmaa ennen kaikkea yhden, pohjimmiltaan hyvin ideologisen taloustieteen tulkinnan kautta. Vallitsevalle ajattelutavalle tarvitaan vaihtoehto, koska taloustiede on käytännössä politiikan äidinkieli ja yhteiskunnallista mielentilaa vahvasti muovaava ajattelutapa; jos jotain ei tällä äidinkielellä kyetä ilmaisemaan, sitä ei käytännöllisesti katsoen ole olemassa. Valitettavasti on kuitenkin niin, että sinänsä järkevistä ja ymmärrettävistä lähtökohdista 1800-luvun lopulla kasvaneen nykyisen valtavirtataloustieteen lähtöoletukset ja ajattelutapa ovat 2000-luvun maailmassa enemmänkin osa ongelmaa kuin osa ratkaisua. Näin ei tarvitsisi olla, ja tarkemmassa tarkastelussa hyvin suuri osa taloustieteen rikkumattomina pidetyistä totuuksista osoittautuukin enemmän tai vähemmän näkökulmasta tai lähtöoletuksista – toisinaan hyvinkin kyseenalaisista lähtöoletuksista – riippuvaisiksi.
Kuten monet muutkin yhteiskunnallisia ilmiöitä seuranneet, myös itse olen viimeisen vuosikymmenen aikana tullut kasvavassa määrin vakuuttuneeksi siitä, että talouskielen ylivalta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on vakava ongelma. Ongelman syynä ei tosin mielestäni ole talousteoria tieteenalana sinänsä: lähes kaikki valtavirtateoriaa kohtaan esitetty kritiikki on kyllä otettu taloustieteen teoriassa huomioon, joskus, jossain. (On sitten eri asia, huomioidaanko kritiikkejä taloustutkimuksen käytännössä, vai riittääkö tutkijoille se, että ongelmat on mainittu jossain muinaisessa teoriapaperissa. Rahalliset ja muut eksplisiittiset kannustimet motivoivat tutkitusti tehokkaimmin juuri taloustieteilijöitä, ja tällä hetkellä akateemisessa ympäristössä vallitseva kannustinjärjestelmä kannustaa tuottamaan julkaisuja, ei kyseenalaistamaan vallitsevan teorian peruslähtökohtia.)
Nähdäkseni keskeinen ongelma on siinä, että talousteorian status politiikan äidinkielenä ja taloustiedettä lukeneiden taipumus nähdä talousteoria ikuisia totuuksia ihmisten käyttäytymisestä tarjoavana tieteenalana johtavat toisinaan hyvinkin yksinkertaistettuun ja yksinkertaistavaan tapaan nähdä maailma. Havaintojeni perusteella ongelma vaikuttaa olevan erityisen näkyvä niissä, jotka eivät ole taloustieteilijöitä: tutkijat ovat yleensä perillä myös teorioiden aukkokohdista ja tulosten rajoitteista, mutta talousteoriaa vain muutamia kursseja lukeneet tai Internetistä itseopiskelleet eivät välttämättä koskaan törmää taloustieteen universaalisuutta kyseenalaistaviin yksityiskohtiin. Keskustelu aiheesta on kuitenkin hankalaa, koska useimmat taloustieteen yksinkertaistuksia ja ideologisia lähtökohtia kyseenalaistavat hyökkäävät koko tieteenalaa vastaan; tällöin sydämistyneiden taloustutkijoiden on helppo vastata sinänsä asialliseenkin kritiikkiin toteamalla, että kritiikki on kyllä huomioitu alan sisällä, vaikkakin ehkä vain jossain konferenssissa 25 vuotta sitten. Todellisuudessa suurin osa julkisesta kritiikistä vaikuttaa kuitenkin kohdistuvan talousteorian käyttöön sosiaalis-poliittisena lyömäaseena teorian pintapuolisesti tuntevien taholta, ei niinkään itse tutkimukseen. Tästä syystä haluan alleviivata, että kritiikkini koskee ennen kaikkea talouskielen käyttöä näennäisen vaihtoehdottoman politiikan edistämiseen, tai ”talousajattelua”, kuten asian väitöskirjassani ilmaisen.
Nähdäkseni keskeinen ongelma ”talousajattelussa” on se, että pieni määrä viisautta voi olla vaarallista, jos se johtaa liialliseen varmuuteen siitä, miten asiat ovat. Taloustiede on harkitsemattoman käsissä kuin Voiman pimeä puoli: se vaikuttaa tarjoavan yksinkertaisen ja houkuttelevan oikopolun monimutkaisten ilmiöiden syvälliseen ymmärtämiseen.
Mainio esimerkki aiheesta löytyy useiden taloustieteilijöiden suosittelemasta kirjasta ”Armchair Economist,” joka taloustieteilijöiden itsensä mukaan kuvaa erinomaisesti taloustieteilijöiden tapaa ajatella. Kirjan johdannossa sen kirjoittaja, taloustieteen professori Steven E. Landsburg, kertoo paljonpuhuvan anekdootin. Pian hänen aloitettuaan taloustieteen jatko-opinnot Chicagon yliopistossa 1970-luvun lopussa, hän ja hänen ystävänsä naureskelivat illanvietossa eräälle lehtijutulle, jossa esitettiin kysymyksiä, joihin kirjoittajan mielestä taloustiede ei kyennyt vastaamaan. Kysymykset olivat pettävän yksinkertaisia: miksi automaatista ostettu tupakka-aski maksoi enemmän kuin kaupasta ostettu? Miksi raviradalla ei käytetty 20 senttiä pienempiä vaihtorahoja? Miksi limsan litrahinta oli paljon suurempi kuin bensiinin?
Iltaa viettävien ensimmäisen vuoden jatko-opiskelijoiden mielestä kaikki artikkelissa esitetyt kysymykset olivat naurettavan helppoja. Landsburg muistelee jälkikäteen, että kaikki illan aikana esitetyt vastaukset perustuivat saman mantran toisteluun: kysyntä ja tarjonta, kysyntä ja tarjonta. Mitä nämä erittäin terävät taloustieteen opiskelijat tuolla fraasilla tarkoittivatkin, he olivat varmoja, että taloustiede teki monimutkaisista ihmisten käyttäytymistä koskevista kysymyksistä jopa pettävän helppoja. Taloustieteen opiskelija Landsburgille nämä vastaukset kelpasivat, tai olivat jopa ilmiselviä; taloustieteen professori Landsburgin mielestä tuolloiset vastaukset olivat vain osoitus siitä, etteivät opiskelijat ottaneet näitä mielenkiintoisia ja vaikeita kysymyksiä alkuunkaan vakavasti. Landsburgin kunniaksi on todettava, että vaikka hän kirjoittaa jopa kirjan päivitetyssä painoksessa (2012), ettei edelleenkään ymmärrä miksi ihmiset koskaan vaivautuvat äänestämään, hän sentään on oppinut kyseenalaistamaan yksinkertaiset vastaukset – joskin koko kirja on täynnä yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin ilman vakavampaa pohdintaa siitä, ovatko nämä taloustieteellisesti epäilemättä uskottavat ja talousteorian lähtöoletusten rajaamassa maailmassa täysin loogiset ”juuri näin”-tarinat se oikea selitys käsitellyille ilmiöille, vai kenties vain selityksiä, jotka sattuvat mahtumaan talousteorian kehikkoon.
Valitettavasti kaikki keskustelijat ja taloustieteeseen viehättyneet eivät ole taloustieteen professoreja, eivätkä kaikki professorit kykene edes samanlaiseen itsereflektioon. Omien havaintojeni perusteella väitän, että Landsburgin kuvaama ilmiö on mitä tyypillisintä erityisesti ”kovia tieteitä” opiskelleiden, pintapuolisesti tai enintään perustutkintotasolla talousteoriaa (usein Internetistä) lukeneiden keskuudessa. Puhuttiin lähes mistä yhteiskunnallisesta ilmiöstä hyvänsä, keskustelusta löytää ennen pitkää lähes varmasti vähintään yhden ihmisen, jonka mielestä ilmiön taustalla on jokin yksinkertainen talousteoreettinen mekanismi. Tämä mekanismi paitsi riittää selittämään kyseisen ilmiön, on ilmiselvästi paras ja ainoa selitys.
Itsekin teknistieteellisen koulutuksen saaneena ja talousteoriaa muutaman kurssin yliopistotasolla lukeneena ymmärrän kyllä teorian houkutuksen. Insinöörimielelle on yksinkertaisesti paljon miellyttävämpää, jos sottaisen ja monimutkaisen maailman voi yksinkertaistaa selkeiksi, muuttumattomiksi luonnonlaeiksi. Maailman näkeminen paikkana, jota hallitsevat yksinkertaiset vetovoimat (kannustimet) on kertakaikkisesti houkuttelevaa, ja haluaisin itsekin usein ajatella näin. Talousteoria on myös monessa asiassa oikeassa, ja sen perusoppi – ihmiset reagoivat kannustimiin – on syvällisessä mielessä totta.
Ei myöskään ole syytä väheksyä ihmisten halua ymmärtää maailmaa. Mielestäni yksi keskeisiä syitä taloustieteen houkuttelevuudelle ihmisten käyttäytymisen selittäjänä on sen viekoitteleva lupaus: nämä yksinkertaiset kaavat ymmärtämällä ymmärrät kaiken tarvittavan ihmisten käyttäytymisestä. Kokemus sekavan maailman sekavien ilmiöiden ymmärtämisestä tuo vallan ja voimaantumisen tunteen – koko lailla riippumatta siitä, miten vakaalla pohjalla ymmärryksen premissit todellisuudessa ovat. Osa ihmisistä hakee tätä voimaantumisen tunnetta salaliittoteorioista, osa toisenlaisista maailmanselityksistä. Mitä kattavampi selitys, sitä houkuttelevampi se vaikuttaa olevan. (Henkilökohtaisesti epäilen, että maailma on lyhyesti sanoen paljon hallitsemattomampi, kaoottisempi ja ennustamattomampi paikka kuin logiikkaa, syitä ja kuvioita janoava mielemme haluaisi ajatella, tai mitä poliittisen järjestelmämme säilyvyyden kannalta ehkä on hyödyllistä myöntää.)
Mutta maailman näkeminen paikkana, missä ihmisten käyttäytymistä määrittävät kannustimet, johtaa liian usein yksinkertaistavaan oletukseen: ihmisten käyttäytymistä määrittävät vain tai enimmäkseen loogiset, mitattavissa olevat kannustimet (plus jokin ”irrationaalinen” tai sattumanvarainen residuaali). Se johtaa myös toiseen hienovaraiseen yksinkertaistukseen. Jos teoreettinen ”rationaalinen” ihminen reagoisi eksplisiittisiin kannustimiin, kannustimiin reagoiminen on rationaalista. Koska rationaalisuutta pidetään (sekä hyvistä että huonoista syistä) hyveenä, tästä on hyvin lyhyt matka toiseen virhepäätelmään: vain eksplisiittisiin kannustimiin reagoiminen on rationaalista, eli vain eksplisiittisiin kannustimiin reagoiminen on hyve. Jos ainoa työkalu on vasara, ongelmat tunnetusti näyttävät nauloilta; ja jos maailmaa katsoo taloustieteen kannustinlogiikan läpi, maailman ongelmat näyttävät kannustinongelmilta – aivan samalla tavalla kuin kovalle marxilaiselle maailman ongelmat näyttäytyvät riistokapitalismin ja hallitsevan luokan aiheuttamilta.
Maailman ilmiöiden ja ongelmien näkeminen taloudellisina ilmiöinä ja kannustinongelmina ei ole sinänsä väärin, ja osa maailmasta on varmasti hyödyllistä nähdä niin. Taloudella on merkitystä, ja kannustimia muuttamalla moniin ongelmiin on myös varmasti mahdollista vaikuttaa. Mutta on aivan oikeasti ongelma, että yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmiöt ja ongelmat nähdään etupäässä taloudellisina. Tällöin esimerkiksi niinsanotun yhteismaan hallinnointiin liittyvät, ilmastonmuutoksen ja ympäristötuhojen myötä koko ajan keskeisemmiksi nousevat ongelmat nähdään lähinnä puutteellisina kannustinongelmina, joihin ainoa lääke on yhteismaan yksityistäminen ja sopivan hinnan asettaminen ”ulkoisvaikutuksille” kuten esimerkiksi hiilidioksidipäästöille.
Epäilemättä tälläisilläkin keinoilla olisi vaikutuksensa, ja esimerkiksi hiilidioksidipäästöille olisi todellakin syytä saada kunnollinen hinta. Asiassa on kuitenkin niinsanotusti pari muuttujaa. Erityisesti jos yhteismaan hallintaan on jo ollut jonkinlainen epävirallinen, hiljaisesti hyväksytty, mutta useimmiten talousteorialle näkymätön järjestely, järjestelyn muuttaminen eksplisiittiseksi ja rahalliseen arvoon perustuvaksi johtaa hyvin usein siihen, että resurssin väärinkäyttö muuttuu hyväksytyksi. Ilmiö on todennettu lukuisissa tutkimuksissa: esimerkiksi päiväkodin lanseeraama sakkomaksu yli kymmenen minuuttia sovitusta noutoajasta myöhästyville vanhemmille lisäsi selvästi myöhästymisten määrää, ja lukuisia tunnettuja taloustieteilijöitäkin on askarruttanut havainto, jonka mukaan rahan tarjoaminen veren luovutuksesta johtaa luovuttajien määrän vähenemiseen ja huonompaan veren laatuun verrattuna järjestelyihin, joissa luovuttamisesta ei saa rahallista korvausta. Talousteoreettisesti epäintuitiivisten seurausten lisäksi on vakavia syitä epäillä, että teoriassa toimiva ratkaisu – yhteisen resurssin käytön tekeminen riittävän kalliiksi, jotta sen käyttöä saadaan rajoitettua kestävälle tasolle – ei välttämättä ole käytännössä saavutettavissa monessakaan tapauksessa. (Esimerkiksi hiilidioksidipäästömaksut ovat toistaiseksi aivan naurettavan pieniä, ja niiden korottaminen vaikuttaa olevan erittäin työlästä ja hidasta.) Jos talousajattelijat tästä huolimatta tarjoavat nimenomaan hintamekanismia ”parhaaksi” tai jopa ”ainoaksi” ratkaisuksi ongelmaan, on vakava vaara siitä, että muunlaiset ongelmaa mahdollisesti helpottamaan kykenevät toimet unohdetaan tätä ”teoriassa parasta” ratkaisua odotellessa. (Hyvien ratkaisujen hyljeksintä teoriassa parasta odotellessa sopii myös erinomaisesti olemassaolevasta järjestyksestä ja päästömaksujen alhaisuudesta hyötyville, mikä osaltaan selittänee teorian kannatusta.)
Päivitys: Taloustieteen Nobel-muistopalkinnon saanut Paul Krugman selittää yhden osan hiilen hinnoittelun ongelmasta mainiosti täällä.
Mahdollisesti vielä vaarallisempi seuraus yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkastelusta etupäässä talouslinssin läpi voi olla ylipäänsä yhteiskunnallisten arvojen koventuminen ja hyvinvoivalle yhteiskunnalle niin olennaisten, ei-markkinapohjaisen työn ja interaktioiden vähättely. Vain yhtenä esimerkkinä, kotitalouksissa tapahtuvaa työtä ei historiallisista syistä lasketa bruttokansantuotteeseen, joten sen arvosta ei juurikaan keskustella. Kun ”kovat ajat” koittavat, poliitikkojen on sitten helppo hakea ”säästöjä” vyöryttämällä kotitalouksien – käytännössä hyvin usein naisten – palkattomalle vastuulle entistä enemmän aiemmin yhteiskunnallisen rahatalouden piirissä olleita tehtäviä esimerkiksi päivähoidon määrärahoja leikkaamalla. Hoitotyön tarve sinänsä tuskin kuitenkaan vähenee: sen sijaan yhä useampi vanhempi, yleensä äiti, joutuu käyttämään lasten hoitamiseen enemmän omaa aikaansa. Tälläkin työllä on arvonsa, ja jos sen arvo laskettaisiin kunnollisesti, saattaisimme huomata sen olevan jopa rahallisin mittarein erittäin merkittävä. (Näkymättömän hoitotyön arvoa on toisinaan yritetty arvioida, ja esimerkiksi Yhdysvalloissa kotiäidin tekemän työn käyväksi palkaksi on arvioitu noin 10 000 dollaria kuukaudessa.) On myös mielenkiintoista miettiä, miten paljon kansantaloudellemme onkaan arvoa esimerkiksi sillä, että jokainen työntekijä on joskus opetettu käyttämään pottaa. Mutta koska kotityön rahallisen arvon mittaaminen on kovin hankalaa (ja mittaaminen voisi haastaa vakavasti vallitsevat käsitykset siitä, mitkä asiat ovat talouspolitiikassa tärkeitä), kotityön arvo sivuutetaan lähes kaikessa talouspoliittisessa keskustelussa. Kotityön arvo ei tietenkään ole ainoa asia, mikä sivuutetaan nykyisessä poliittisessa keskustelussa: lähes kaikki vaikeasti (rahalla) mitattava jää talousajattelun hallitsemassa keskustelussa likimain näkymättömäksi tai enintäänkin sivulauseissa huomioitavaksi. Ja kun arvoille ei ole rahallista mittaria, keskustelu arvoista ja arvovalinnoista jää hyvin helposti pois julkisuudesta.
Yksinkertaistusten tekeminen on tietenkin paitsi väistämätöntä, myös normaalia toimintaa kaikilla tieteenaloilla. Maailman ymmärtäminen vaatii aina yksinkertaistuksia, sillä ainoa todella tarkka malli maailmasta on maailma itse. Mutta luonnontieteissä ja taloustieteissä on yksi, turhan usein unholaan painuva ero: jos tutkit ilmastojärjestelmää tai planeettojen liikkeitä ja rakennat niistä yksinkertaisen mallin, ilmastojärjestelmä tai planeettojen liike ei muutu mallin seurauksena. Taloustiede, ikävä kyllä, tutkii ihmisten toimintaa; ja ihmiset voivat muuttaa, ja muuttavat, toimintaansa taloustieteen mallien seurauksena. Luonnontieteissä väärätkään yksinkertaistukset eivät muuta todellisuutta, ja ainoa riski väärien yksinkertaistusten tekemisestä on se, että todellisuutta tarkkailemalla keksitään myöhemmin parempi yksinkertaistus. Taloustieteessä näin ei aina ole.
Klassinen esimerkki mallien vaikutuksesta todellisuuteen löytyy Black-Scholes-mallin historiasta. Kun kyseinen optioiden hinnoittelua kuvaava malli lanseerattiin vuonna 1973, sen ennusteet erosivat historiallisesta toteumasta jopa 30-40 prosenttia. Mutta muutaman vuoden päästä sama malli ennusti optioiden hinnan kahden prosentin tarkkuudella. Black-Scholes-mallia juhlistettiin yhtenä taloustieteen tarkimmista malleista, ja sen kehittäjät, Fischer Black ja Myron Scholes, saivat pian Nobelin muistopalkinnot.
Tarina päättyy yleensä tähän, mutta kaksi taloussosiologia, Donald MacKenzie ja Yuval Millo, päättivät selvittää tarkemmin, mitä oikeastaan tapahtui. Haastattelemalla optioilla kauppaa käyneitä heille selvisi, että mallin tarkkuus parani siksi, koska pörssimeklarit alkoivat käyttäytyä aivan kuin malli pitäisi paikkansa, ja käyttivät mallin ennusteita nyrkkisääntönä omassa hinnoittelussaan. Malli siis auttoi luomaan todellisuudessa sellaiset markkinat, mitä se ennusti teoriassa: toisin kuin planeettojen, yritysten kurssi muuttui mallin ja ajattelutavan muutosten mukaan. (Ylläoleva perustuu kuvaukseen Doughnut Economics-kirjan sivulla 87.)
Ja jos käyttäytymismuutosten pohjalla oleva malli tai ajattelutapa on puutteellinen tai peräti perusteiltaan hienovaraisesti väärässä, miten mahtaakaan käyttäytyminen muuttua?
Päivitys 17.5.2017: Lisää mielenkiintoista, pääasiassa taloustieteilijöiden itsensä kirjoittamaa luettavaa aiheesta löytyy esimerkiksi näistä linkeistä. Kuvaamalleni ilmiölle, taloustieteen perusteista kaikenkattavat maailmanselitykset johtavalle ”talousajattelulle,” on nähtävästi jo nimikin: ”ekonomismi.”
101ism (toinen termi ekonomismille tai talousajattelulle)
Kirjan ”Economism: Bad Economics and the Rise of Inequality arvostelu
Using and Abusing Economics: kirjan Economics Rules arvostelu
Kirjoituksia 