Kuukausi: heinäkuu 2018

Turvallisuusviranomaisten valtuuksista ja niiden laajentamisesta Aarnio-jupakan valossa

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Turvallisuusviranomaisille ei saa antaa lisää valtaa ennen kuin viranomaisten toimintakulttuuri on perattu perinpohjaisesti. Aarnion tapauksen valossa muu olisi vastuutonta.

Satuin siis ajankuluksi lukemaan Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirjan Keisari Aarnio (2017). Tarina siitä, miten palkitusta huumepoliisin päälliköstä tulikin tuomittu huumerikollinen, on itsessään mielenkiintoinen ja epäilen, että joku tekee vielä joskus kiinnostavan tutkielman niistä johtamiskulttuurin puutteista, jotka mahdollistivat Aarnion omavaltaisen toiminnan. Kyseessä on mitä ilmeisimmin ollut klassinen tilanne, jossa erittäin karismaattinen, ihmisten manipuloinnissa taitava – monen kirjaan haastatellun mielestä “mustan valkoiseksi selittävä” – henkilö pääsee asemaan, johon hän ei missään nimessä saisi päästä, ja ne ihmiset, joiden pitäisi puuttua asioihin, ovat haluttomia näkemään mitään ongelmia vastuullaan olevien ihmisten toiminnassa.

Mielestäni kaikkein mielenkiintoisinta ja ajankohtaisinta kirjassa on kuitenkin sen kuvaus poliisin valtuuksien valvonnasta. Kirjan loppupuolella (sivulta 347 eteenpäin) käsitellään tapaa, jolla poliisin käyttämiä pakkokeinoja, kuten telekuuntelua, tosiasiallisesti valvottiin. Mikäli kirjassa esitetyt asiat ovat edes pintapuolisesti totta, ja kirjan tarkkuus antaa syytä uskoa, että näin voi sanoa, kaikkien kansalaisten olisi syytä suhtautua erittäin kriittisesti kaikkiin esityksiin turvallisuusviranomaisten valtaoikeuksien laajentamiseksi, ennen kuin turvallisuusviranomaisten tähänastisten valtuuksien käytöstä ja viranomaisten toimintakulttuurista on saatu erittäin perusteelliset, ulkopuolisten toteuttamat selvitykset.

Kirjassa kuvataan erinomaisesti, miten turvallisuusviranomaisten valtaoikeuksien, kuten telekuuntelun ja nyttemmin tietoverkkotiedustelun, laajentamista kritisoineiden pahimmat ennusteet ovat tähän mennessä toteutuneet lähes täsmällisesti, ja jopa pahemmin kuin kriitikot edes osasivat pelätä. Julkisessa keskustelussa lähinnä vainoharhaisiksi leimatut kriitikot varoittivat toistuvasti, että kaikkein törkeimpien rikosten torjunnan ja tutkinnan varjolla lobatuilla valtaoikeuksilla on ikävä taipumus liukua jatkuvasti vähäisempien rikkomusten tutkintaan. Tämä on toteutunut telekuuntelun ja -valvonnan (siis puhelimien kuuntelun ja soitto- ja viestitietojen selvittelyn) osalta täydellisesti kriitikoiden ennustuksen mukaan: kuten kirjassa kirjoitetaan, “kun periaate oli saatu läpi, kynnystä valtuuden käyttöön alettiin hilata alemmas jatkuvilla lainmuutoksilla. Asianajaja Markku Fredman on laskenut, että vuosina 1988–2013 pakkokeinolakiin hyväksyttiin eduskunnassa yhteensä 52 muutosta” (s. 347).

Poliisi perusteli kaikkia valtuuksia ja niiden laajennuksia samalla retoriikalla millä nykyisin perustellaan esimerkiksi tietoverkkotiedustelua: tiedonhankintakeinoja valvottaisiin niin tiukasti, että väärinkäytöksien riski olisi olematon. Todellisuudessa esimerkiksi televalvontalupia jakavat tuomioistuimet olivat silkkoja kumileimaisimia, jotka antoivat säännöllisesti lupia rankkoihinkin pakkokeinoihin yhden rivin perusteluilla: “henkilöä on syytä epäillä törkeästä huumerikoksesta” – ilman minkäänlaista kuvausta siitä, mihin rikosepäily perustui (s. 348). Asiaan tuli muutosta enintään hitaasti, vaikka valtakunnan ylimmän laillisuusvalvojan, eduskunnan oikeusasiamiehen, kanslia kiinnitti valvonnan onttouteen huomiotaan vuodesta toiseen. Kirjassa väitetään myös, että tuomioistuimet antoivat suorastaan laittomia lupia: väitetysti tietoja tietyllä alueella olleista puhelimista annettiin parissa tapauksessa jo ennen kuin laki salli tietojen antamista.

Lisäksi poliiseilla oli edes nimellisesti laillisten keinojen ohella omat reittinsä saada tietoja. Esimerkiksi Soneran johtoa tuomittiinkin 2000-luvun alussa poliisin hyödyksi tehdystä urkinnasta ehdollisiin vankeusrangaistuksiin, ja sekä Supon alueyksikön päällikkö että keskusrikospoliisin tutkija saivat asiassa sakkotuomiot (s. 348).

Helsingin Sanomien vuonna 2014 tekemän, kirjassa sivulla 350 käsitellyn selvityksen mukaan poliisi pääsi ainakin huumerikoksissa epäiltyjen puhelinkeskusteluihin ja teletietoihin “höttöisillä” hakemuksilla, ja käräjäoikeuksien päätökset olivat usein niin huonosti perusteltuja, että pakkokeinojen käytön valvonta oli käytännössä mahdotonta. Poliisi myös keksi temppuja, joilla lakeja kyettiin kiertämään pakkokeinojen käytön paljastumisen ehkäisemiseksi. Pakkokeinohakemuksissa väitettiin esimerkiksi puhelinliittymän haltijan olevan tuntematon, jolloin vältyttiin pakkokeinolaissa olevalta ilmoitusvelvollisuudelta: salaisten pakkokeinojen käytöstä olisi lain mukaan ilmoitettava epäillylle vuoden kuluessa, jotta pakkokeinon laillisuus voitaisiin tarvittaessa selvittää. Helsingin Sanomien selvityksen mukaan poliisi väitti liittymän haltijan olevan tuntematon jopa sellaisissa tapauksissa, joissa tiedot olisivat löytyneet julkisista numerohakupalveluista. Yksi tapauksista johti syytteen nostamiseen kahta poliisia vastaan ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä, mutta vaikka tarkkailun kohteella ei ollut mitään muistikuvaa siitä, että hänelle olisi asiasta koskaan ilmoitettu ja pakkokeinojen käytön valvomiseksi pidettävästä pakkokeinodiaarista ei löytynyt edes merkintää lain vaatiman ilmoituksen tekemisestä, oikeus ei voinut sulkea inhimillisen erehdyksen mahdollisuutta sillä kertaa pois.

Pakkokeinojen valvonnan ongelma ei siis ole siinä, millaisia mekanismeja valtaoikeuksien valvontaan kehitetään, vaan siinä, miten valtaa todellisuudessa valvotaan. Jos organisaatiokulttuuri on mätä ja sallii leväperäisen toiminnan, mikään määrä lakiin kirjailtuja kauniita sanoja ei estä valtaoikeuksien väärinkäyttöä. Kokonaisuutena Keisari Aarnio-kirja maalaa erittäin surullisen kuvan maamme turvallisuusviranomaisten toimintakulttuurista ja poliisijohdon naiivista lapsenuskosta siihen, että eihän nyt ainakaan suomalainen poliisimies voisi koskaan käyttää hänelle suotua, varsin huomattavaa valtaansa väärin. Kun ajattelun lähtökohta on tämä, ilmiselvätkin merkit väärinkäytöksistä voidaan helposti jättää huomiotta tai selittää pois.

On myös syytä muistaa, että jos yksi turvallisuusviranomaisistamme on hoitanut asiansa näin huonosti, niin todennäköistä on, että muillakin viranomaisilla olisi peiliinkatsomisen paikka. Suomi on pieni maa, jossa piirit ovat pienet ja toimintakulttuurit etenkin turvallisuusviranomaisten keskuudessa hyvin samantapaiset. Esimerkiksi Suojelupoliisissa on (vähemmän yllättävästi) töissä paljon poliisitaustaisia ihmisiä, ja olisi suoranainen ihme, jos vastaava naiivi luottamus siihen, että väärinkäytöksiä ei vain tapahdu, ei olisi millään tavalla levinnyt myös sinne.

Vielä vähän aikaa sitten hallituksemme väitti tiedusteluviranomaisten ehdottomasti tarvitsevan maamme turvallisuuden vuoksi uusia tiedusteluvaltuuksia niinkin kiireellisesti, että hallitus oli valmis kävelemään asiassa perustuslain yli. Perustuslain hyödyllisyyttä vakavasti loukanneelta ennakkotapaukselta onneksi vältyttiin toistaiseksi, kun itseaiheutetut sote-sotkut veivät hallituksen kaiken ajan, mutta valtuuksien lisääminen on epäilemättä vähintään seuraavan hallituksen asialistalla. Valtuuksien lisäämistä puolustetaan tarkalleen samoin kuin poliisille annettujen pakkokeino-oikeuksien lisäämistä puolustettiin: tarkalla valvonnalla varmistetaan, että mihinkään väärinkäytöksiin ei ole ikinä mahdollisuutta, tai mörökölli minut vieköön.

Aarnio-tapauksen pitäisi nyt ihan viimeistään herättää naiivimmatkin siihen, että pyhät lupaukset valtaoikeuksien valvonnasta ovat vessapaperin arvoisia, jos toimintakulttuuri on mätä. Emmekä me ulkopuoliset todellisuudessa tiedä lainkaan, millainen toimintakulttuuri esimerkiksi uusia tiedusteluvaltuuksia havittelevassa Supossa vallitsee. Voi olla, että Supo on laillisen järjestyksen perikuva: tai voi olla, että sielläkin tarkoitus on pyhittänyt keinot jo vuosikymmenien ajan, ja oikea ja väärä ovat päässet hämärtymään, aivan kuten niin moni tositarina tiedustelupalveluiden toiminnasta on meille kertonut.

Näitä asioita on yksinkertaisesti välttämätöntä miettiä ennen kuin valtuuksia lisätään vain turvallisuusviranomaisten omaan sanaan luottaen. Aarniota ei lähes varmasti olisi koskaan tuomittu mistään, ellei ulkopuolinen taho – “Saara” – olisi lähestynyt oma-aloitteisesti Helsingin Sanomia ja saanut uskottavan kertomuksensa ansiosta syyttäjää tutkimaan asiaa: lukuisista, jälkikäteen ilmeisistä varoitusmerkeistä huolimatta poliisin johdossa tuolloin olleet eivät itse näe toiminnassaan vieläkään mitään ongelmallista. Kun nämä ovat tosiasioita, emme kertakaikkisesti voi tietää, kuinka monta Aarniota ja vähäisempiin oikeudenloukkauksiin syypäätä vaikkapa Suposta saattaisi tarkemmin perattaessa löytyä. Tapahtuneiden tosiasioiden valossa ei kertakaikkisesti ole vastuullista antaa turvallisuusviranomaisille enempää valtuuksia, ennen kuin organisaatioiden toimintakulttuuri on pengottu perin pohjin.

Tiedustelun pakkokeinot eivät ole vähäinen asia. Lähes kaikki meistä kantavat koko ajan mukanaan Internetiin kytkeytynyttä laitetta ja elämämme tapahtuu jo nyt vahvasti tietoverkoissa. Pääsemällä käsiksi tietoliikenteeseen turvallisuusviranomaiset voivat halutessaan valvoa sinunkin elämääsi paljon tarkemmin, helpommin ja halvemmalla kuin mitä edes Neuvostoliiton KGB kykeni Neuvostoliiton asukkaita valvomaan. Moraaliton tarkkailija kykenee tarpeeksi penkomalla ja sopivasti tiedonmuruja yhdistelemällä tekemään vaikka pyhimyksestä julkisuuden silmissä linnatuomion ansaitsevan konnan. (Itse asiassa emme tiedä edes sitä, onko osa Aarnion johtaman Helsingin huumepoliisin paljastamista rikollisista todellisuudessa syyttömiä niihin rikoksiin, joista heidät on tuomittu, puhumattakaan siitä, onko heidän oikeusturvaansa kunnioitettu.) Siksi valtuuksia yksityisyyden ja muiden perusoikeuksien loukkaamiseen ei saisi ikinä antaa olettaen, että kaikki menee aina hyvin. Valtuuksia antaessa ja niiden valvontaa miettiessä on aina pohdittava tarkasti ja suorastaan vainoharhaisen kyynisesti, miten homma toimii sitten, kun kaikki menee pieleen.

Yhteiskuntamme selviää kyllä hetken ilman lisättyjä tiedusteluvaltuuksia, vaikka terveyspalvelujen yksityistämisen aiheuttaman odotuksen lisäksi odottelisimme vielä hetken tarvittavia selvityksiä. (Tälläkään hetkellä ongelmana ei vaikuta olevan tiedon vähyys – esimerkiksi Turun puukottajasta ilmoitettiin useasti viranomaisille – vaan enemmänkin vinkkien paljous.) Mutta jos jaamme turvallisuusviranomaisille valtaa tarkistamatta perinpohjaisesti, millaiset organisaatiot valtaa käyttävät, flirttailemme ihmisoikeuksien polkemisen kanssa. Jos jaamme valtaa enempiä kyselemättä tietoisina siitä, mihin viranomaisten naiivi lapsenusko alaistensa kunnollisuuteen Aarnion tapauksessa johti, olemme suorastaan rikollisen välinpitämättömiä.

Kannustaako ihmisten pelastaminen siirtolaisuuteen?

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Italian ja Maltan viranomaiset ovat EU:n hiljaisella tuella tai hyväksynnällä kieltäneet Välimerellä operoivia pelastuslaivoja lähtemästä satamistaan heinäkuun alusta lähtien. Lähinnä merihätään joutuneita siirtolaisia pelastaneiden alusten toiminnan estäminen on jo nyt aiheuttanut tarpeetonta inhimillistä kärsimystä ja kuolemaa. Kolmekymmentäneljätuhattakolmesataakuusikymmentäyksi – 34 361 – EU:n tiukan siirtolaisuuspolitiikan vuoksi dokumentoidusti kuollutta eivät siis jää viimeisiksi (vertailun vuoksi: Talvisodassa kaatui tai katosi 25 904 suomalaista), mutta ylitysyritysten määrään inhimillisyyden kieltämisellä ei ole ollut juurikaan vaikutusta.

Monen mielestä on silti itsestäänselvää, että pelastusaluksien toiminnan kieltäminen vähentää ylitysten määrää. Tätä uskomusta perustellaan karkealla logiikalla: pelastusalukset tekevät ylittämisestä tilastollisesti hivenen turvallisempaa, ja kun ylittäminen on turvallisempaa, useampi ihminen uskaltautuu ylittämään.

Voidaan toki ajatella, että Afrikan rannoilla ylittämistä harkitsevat siirtolaiset ovat säännönmukaisesti paljon fiksumpia kuin esimerkiksi 99 prosenttia suomalaisista, ja pystyvät siis tekemään päätöksensä etupäässä rationaalisen riski/hyötyanalyysin perusteella. Jos näin olisi, niin olisi mahdollista ajatella, että ylimenoa helpottamalla tai vaikeuttamalla voitaisiin merkittävissä määrin vaikuttaa Eurooppaan loppujen lopuksi päätyvien siirtolaisten määrään. Tällöin ei kuitenkaan ole yhtään mitään perusteltua syytä jättää analyysia puolitiehen ja puhua vain pelastusaluksista vetovoimatekijänä. Yhtenä esimerkkinä, tällaisessa analyysissa pitäisi huomioida myös esimerkiksi se, että jos Eurooppaan tulee vähemmän siirtolaisia, vastaanottokeskuksissa ja siltojen alla on enemmän tilaa ja siirtolaisia hyödyntävissä yrityksissä useammin pulaa työntekijöistä. Jos meripelastus on “vetovoimatekijä,” nämäkin ovat täysin varmasti “vetovoimatekijöitä,” ja jos tulijat ottavat pelastusalukset huomioon laskelmissaan, ei ole mitään syytä luulla, etteivät he huomioisi tällaisia asioita.

“Vetovoimatekijöitä” analysoimalla voisi siis aivan yhtä oikeutetusti ja yhtä hatarin tieteellisin perustein sanoa, että siirtolaisten tapattaminen ei käytännössä vaikuta Eurooppaan tosiasiallisesti päätyvän siirtolaisuuden määrään. Koska “vetovoimatekijöistä” puhuvat kuitenkin vain ne, joiden mielestä Euroopan tulisi sulkea ovensa entistä tiukemmin, riippumatta montako lasta kuolee, he eivät tietenkään puhu kuin sellaisista “vetovoimatekijöistä,” jotka pönkittävät heidän omia väitteitään.

Todellisuudessa emme tiedä kovinkaan hyvin, mitkä kaikki tekijät tarkkaan ottaen vetävät siirtolaisia Eurooppaan, ja mikä näiden tekijöiden suhteellinen tärkeysjärjestys on. Käytännössä vaikuttaa siis todennäköiseltä, että jos tekisimme rehellistä analyysia emmekä vain yrittäisi pönkittää omia luulojamme, vetovoimatekijät yksin eivät voisi kertoa meille juuri mitään siirtolaisuuden määristä, vaikka suuntautumisesta kuten reittivalinnasta ne ehkä voisivatkin kertoa jotain. Siirtolaisuutta ja erityisesti pakolaisuutta ajavat lisäksi selvästi muut syyt kuin rationaalinen riski/hyöty-analyysi: äärettömän harva lähtee näin kalliille ja vaaralliselle matkalle, jos näkevät tulevaisuudessaan muuten mitään toivoa. Osalla toivottomuuden syy voi olla kapeasti katsottuna taloudellinen, mutta taloudellinen toivottomuus on sekin toivottomuutta, ja kun satun asumaan maassa, josta lähti paremman elämän toivossa siirtolaisiksi vielä vain 50 vuotta sitten ainakin 200 000 ihmistä, en katso voivani moralisoida tästä asiasta sen kummemmin.

Joudun hetken harhailemaan pääasiasta vastaukseksi tässä kohdassa niin usein kuultavaan mölähdykseen, “mutta he eivät menneet sosiaaliturvan perässä.” Kenties näin, koska tuohon aikaan missään maassa ei ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa – mutta myös aikakausi oli erilainen ja vastaanottavat valtiot paljon köyhempiä. Sosiaaliturva on nykyään osa yhteiskunnan palveluja, ja nykyistä siirtolaisuutta aivan erilaisena asiana pitävät unohtavat, että siirtolaiset “rasittivat” ennenkin yhteiskuntia tarvitsemalla esimerkiksi asuntoja ja kouluja. Ei ole itse asiassa mitenkään yksinkertaista sanoa, oliko siirtolaisista yhteiskunnalle lyhyellä tähtäimellä koitunut taloudellinen rasitus tuolloin suhteellisesti katsoen suurempi vai pienempi kuin nykyään. On kuitenkin selvää, että myös esimerkiksi Suomesta Ruotsiin aikanaan muuttaneet siirtolaiset nauttivat muutettuaan ruotsalaisen yhteiskunnan tarjoamista palveluista, kuten asuntorakentamisesta. Kaikki eivät myöskään työllistyneet tuolloinkaan, ja “Slussenin sissit” eli sosiaaliturvalla notkuvat ja asunnottomat suomalaiset juopot ja pikkurikolliset olivat tunnettu käsite vielä kun olin lapsi. Nettovaikutus siirtolaisuudesta oli kuitenkin siirtolaisia vastaanottaneille maille pitkällä tähtäimellä positiivinen, kuten se on viimeisen 30 vuoden tutkimuksen perusteella nykyäänkin.

Jos kuitenkin haluamme ymmärtää oikeasti, millaiset tekijät vaikuttavat siirtolaisuuden määrään, meidän on noustava nojatuoleistamme ja selvitettävä asia, sen sijaan että johtaisimme vastaukset jostain teoriasta. Asiaa on onneksi selvitetty. Esimerkiksi Lontoon yliopiston toteuttama tutkimus osoittaa, että kansalaisjärjestöjen pelastusaluksilla ei ole ollut havaittavaa vaikutusta Välimeren ylittämistä yrittäneiden määrään. Muutokset selitti tilanne lähtömaissa ja Afrikassa, kuten esimerkiksi Libyan sisällissota vuonna 2016. Jopa EU:n rajavartiovirasto Frontex joutui myöntämään, että pelastusalusten toiminnalla ei ollut vaikutusta: kun olosuhteet alueella muuttuivat, ylitykset lisääntyivät samassa suhteessa niin keskisellä Välimerellä, jossa pelastusalukset operoivat, kuin Marokon rannikolla, jossa yhtäkään pelastusalusta ei toiminut.

Tutkimus totesi myös, että pelastusjärjestöjen työ ei myöskään vaikuttanut siihen, millaisia veneitä tai millaisia taktiikoita salakuljettajat käyttivät. Salakuljettajat siirtyivät käyttämään huonokuntoisempia, onnettomuusalttiimpia veneitä ja vaarallisempia taktiikoita EU:n rajavalvontaoperaation ja operaation lisääntyneen väkivaltaisuuden vuoksi. EU:n joukkojen tuhottua salakuljettajien veneitä, he yksinkertaisesti siirtyivät käyttämään halvempia, huonokuntoisempia purtiloita.

Tiedämme myös, tai meidän ainakin pitäisi tietää, että Välimerta ylittämään lähtevät lähes varmasti eivät “laske auki” riskejä ja mahdollisuuksia missään sellaisessa mielessä, johon voitaisiin jo valmiiksi vaarallista matkaa vähän enemmän vaaralliseksi tekemällä vaikuttaa. Esimerkiksi siirtolaisia paljon vastaanottaneellla Lampedusan saarella edelleen työskentelevän lääkärin mukaan saarelle hengissä selviäviäkin siirtolaisia on säännönmukaisesti kidutettu karmeilla, keskitysleirit mieleen tuovilla tavoilla. Siirtolaisilta rahaa kiristäneet ovat käyttäneet tulta, hakkaamisia, sähköiskuja päähän ja sukuelimiin, ampumisia, ja partateriä. Sekä naisia, lapsia että miehiä on raiskattu. Vähintään osa, ja mahdollisesti valtaosa kidutuksesta on varmuudella tapahtunut EU:n rahoittamilla, rikollisten pyörittämillä “pakolaisleireillä” Libyassa. (Näillekin veroeuroille saattaisi olla parempaakin käyttöä.)

Ei yksinkertaisesti ole realistista luulla, että pelastuslaivojen toiminnan kieltämisen aiheuttama pieni riskinlisäys vaikuttaisi mitenkään merkittävästi kidutuksen uhrin päätökseen paeta kiduttajiaan, tai että Välimerellä odottavat vaarat pelottaisivat suuresti niitä, jotka tällaisista oloista lähtevät. Ei ole myöskään realistista uskoa, että jättämällä useampi ihminen hukkumaan, siirtolaisten määrää Euroopassa voitaisiin millään mielekkäällä tavalla vähentää.

Kuuluisan sanonnan mukaisesti jokaiseen monimutkaiseen ongelmaan onkin olemassa vähintään yksi vastaus, joka on selvä, yksinkertainen, houkutteleva, ja väärä. Näyttääkin vahvasti siltä, että ajatus meripelastuksen kieltämisestä siirtolaisuutta vähentävänä toimenpiteenä kuuluu näiden vastauksien joukkoon.

Näistä ja mistä tahansa muista esitetyistä tosiasioista huolimatta on kuitenkin aivan varmaa, että suuri joukko ihmisiä tulee kuolemaansa saakka uskomaan pelastusjärjestöjen toiminnan lisäävän siirtolaisuuden määrää ja suorastaan vaarantavan ihmishenkiä. Tutkittuja tosiasioita ja niitä esiin tuovia tullaan myös riepottelemaan kaikin mahdollisin keinoin, pilkunviilauksesta henkilöön kohdistuviin hyökkäyksiin ja valikoivaan tilastojenlukuun, jotta ihmiset voisivat ohittaa uskomuksiaan ja maailmankuvaansa horjuttavat tiedot.

Ilmiö on minulle erittäin tuttu aikaisemmista yhteyksistä: tarkalleen samalla tavalla tutkimustietoon suhtautuvat esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltäjät ja ydinvoimaa tai uusiutuvaa energiaa kiivaimmin vastustavat. Kokemuksen johdosta en siksi edes kuvittele, että kykenisin kääntämään poikkeuksellisen sitkeisiin ennakkoluuloihin tukeutuvien, rasistisen ajattelun ja sitä tukevan yksipuolisen “logiikan” peruketta myöten nielaisseiden päitä, paitsi aivan satunnaisesti. Muukalaisvihassa on kyse vahvasti uskonnon kaltaisesta identiteettikysymyksestä ja ihmisiin mahdollisesti rautakoodattujen “me vastaan muut”-heuristiikkojen oikosulusta, ja kun johonkin johtopäätökseen on ilman todisteita päätynyt, niin mikään todiste ei myöskään kykene ihmistä tästä johtopäätöksestä pois vakuuttamaan. Siksi en aio tuhlata aikaani tätäkään kirjoitusta riepottelemaan ja keskustelua sivuraiteille viemään pyrkivien rasistien vakuuttamiseen, vaikka kysymyksiin muuten mielelläni parhaani mukaan vastaankin. Kuitenkin toivon, että kirjoituksestani on jotain hyötyä niille, jotka saattavat pohtia, mahtaako rasistien argumenteissa sittenkin olla perää.

PS. Henkilökohtaisesti minun on myös vaikea ymmärtää, miten pohjattoman typeriä voivat olla ne suomalaiset, jotka toiminnallaan ajavat siirtolaisuutta käyttämään mieluummin maa- kuin merireittejä. Pitäisi olla tunnettu tosiasia, että Suomella on Venäjän kanssa EU:n pisin yhteinen maaraja – noin 1340 kilometriä. Maarajan ylittämiseen ei tarvitse edes venettä, ja jos Venäjä mistä tahansa syystä päättää sallia Eurooppaan matkaavien siirtolaisten läpikulun, pieni maamme on vielä todellisessa liemessä. Sabotoimalla EU:n yhteistä vastuunkantoa nämä karmean lyhytnäköiset ihmiset lähinnä kasvattavat Venäjän vipuvartta Suomen politiikkaan. Tämä tietysti voi olla tunnetusti Putin-mielisten, melko todennäköisesti Kremlistä salaista rahoitusta ja/tai muuta vetoapua saavien “kansallismielisten” johtajien tarkoituskin, vaikka he itse tai heidän johtamansa hyödylliset hölmöt eivät ilmiselviä yhteyksiä haluaisikaan nähdä.

“Tein vain työtäni:” Pakkopalautuksia toteuttavien vastuusta

~ J. M. Korhonen ~ 11 kommenttia

Satuin eilen tiistaina 3.7.18 kommentoimaan Finnairin Twitterissä antamaa vastausta Niko Ravattisen kysymykseen, miten Finnair kommentoi Virgin Airlinesin päätöstä lopettaa yhteistyö viranomaisten kanssa pakolaisten palauttamiseksi palautuksissa esiintyneiden väärinkäytösten vuoksi. Finnairin asiakaspalvelutililtä vastasi “Mari”, jonka mukaan palautuksissa “Finnair tekee viranomaisyhteistyötä.”

Kommentoin historiaa jonkin verran lukeneena ja yhteiskunnallisia aiheita tutkivana, että historian valossa on todennäköistä, että pakkopalautuksiin osalliset, kuten Finnairin työntekijät, tullaan muistamaan samalla tavalla kuin nykyisin muistamme niitä, jotka 1930- ja 40-luvuilla vain noudattivat lakia, tekivät viranomaisyhteistyötä ja palauttivat juutalaisia Saksaan. Kehotin myös häntä pohtimaan itse, voiko hän jatkaa työskentelyä työpaikassa, joka osallistuu oikeudenloukkausten toteuttamiseen. Tarkoitukseni oli nimenomaan tämä: muistuttaa ensinnäkin siitä, miten aikaisemmin vastaavassa asemassa olleita muistetaan nykyisin, ja toiseksi siitä, että jokainen ihminen voi vaikuttaa juuri siihen, ettei ole henkilökohtaisesti osa oikeudenloukkauksia.

Kommenttini kirvoitti yllättävänkin paljon pulinaa, etenkin huomioiden se, että yksikään ennustettani ”kauheana kiusaamisena” pitänyt ei edes kiistänyt Finnairin todella palauttavan ihmisiä hengenvaaraan. Ihmisten hengenvaara ei siis ollut ongelma, ongelma oli se, että ihmisiä hengenvaaraan toimittavan organisaation vain etunimellään esiintyvälle työntekijälle oli sanottu ääneen, miltä hänen työpaikkansa toiminta näyttää.

Yön yli nukuttuani joudun toteamaan, että olen edelleen samaa mieltä kuin eilen: niillä ihmisillä, jotka osallistuvat työnsä puolesta oikeudenloukkausten toteuttamiseen senkin jälkeen kun heidän olisi kohtuudella katsoen pitänyt tietää toimintansa edesauttavan oikeudenloukkauksien toteutumista, on asiassa vähintään jonkinlainen peiliin katsomisen paikka.

Juhlapuheissa sanomme usein, että olemme oppineet toisen maailmansodan tapahtumista, emmekä anna historian toistua. Todellisuudessa vaikuttaa vahvasti siltä, että mitä olemmekaan menneistä hirmuteoista oppineet, sen olemme unohtaneet, kenties kun sodan aikuisina kokeneet sukupolvet alkavat nyt olla jo haudassa. Yksi keskeisiä keskitysleirien ajan opetuksia kun oli se, että aivan tavalliset ihmiset voivat tehdä käsittämättömän paljon pahaa olematta silti erityisen pahoja ihmisiä. Tarvitaan vain ympäristö, jossa vääryys arkipäiväistyy eikä kukaan ole riittävän epäkohtelias sanoakseen “nyt riittää.”

Suunnaton määrä kirjallisuutta ja tutkimusta on yrittänyt selvittää, mikä tarkalleen ottaen teki mahdolliseksi ihmiskunnan historian kenties synkeimmän luvun, miljoonien juutalaisten ja muiden “epätoivottujen ainesten” systemaattisen, teollisen joukkomurhan. Näin laajamittainen vääryys vaati valtavia organisaatioita pelkästään tapettavien keräämiseksi ja lähettämiseksi kuolemaan. Tappotyöhön osallisten organisaatioiden palveluksessa täytyi olla vähintään tuhansia ellei kymmeniä tuhansia ihmisiä, joiden täytyi tietää vähintään riittävän tarkasti, mitä oli tapahtumassa, ja kaikesta propagandasta huolimatta vähintään osan heistä oli pakko ainakin epäillä, että mitä he tekivät, oli väärin.

Silti he tekivät työtään.

Kenties tunnetuin kysymyksestä kirjoitettu kirja, Hannah Arendtin Eichmann Jerusalemissa (1963) yrittää vastata nimenomaan siihen, miksi näin pääsi käymään. Miksi ihmiset menivät päivä toisensa jälkeen virastoihin suunnittelemaan miljoonien kuljettamista tapettavaksi, mikä sai vartijat nousemaan joka aamu vartiotorneihinsa?

Adolf Eichmann oli vastuussa tuhoamisleirien kuljetusten organisoinnista, ja Israelin tiedustelupalvelun siepattua hänet pakopaikastaan Argentiinasta, hänet kuljetettiin Israeliin, jossa hänet paljon julkisuutta saaneen oikeudenkäynnin päätteeksi tuomittiin rikoksista ihmisyyttä vastaan ja hirtettiin. Kirjassaan Eichmannia tarkkaan seurannut Arendt joutuu toteamaan, että huolimatta miehen suorasta osallisuudesta miljoonien kuolemaan, hän ei ollut sairas sadisti, vaan suorastaan “pelottavan normaali”. Vaikka Eichmann oli niellyt kansallissosialistisen propagandan sellaisenaan, häntä motivoi pääasiallisesti henkilökohtainen eteneminen natsibyrokratiassa. Eichmann teki vain työtään, ja hän pyrki tekemään työnsä niin hyvin kuin osasi. Oikeudenkäynnissä tästä muodostui hänen pääasiallinen puolustuksensa: hän ei ollut vastuussa, vaan vastuullisia olivat ne, jotka antoivat laillisia määräyksiä, joita hän tunnollisena, lainkuuliaisena virkamiehenä vain noudatti.

Arendtin mukaan Eichmann kykeni ajattelemaan näin, koska hän ei ajatellut tarpeeksi. Arendt havaitsi Eichmannin olevan omassa ajattelussaan pinnallinen ja ennen kaikkea kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan. Tämä kyvyttömyys esti Eichmannia ajattelemasta tarkkaan, mitä hänen työnsä oikeastaan sai aikaan. Tuhottavat olivat hänelle numeroita rahtikirjoissa ja juna-aikataulujen haastavaa yhteensovittamista, sinänsä vaativaa ajatus- ja organisaatiotyötä, josta hän oli vielä oikeudenkäynnissäkin ylpeä – kykenemättä edes näkemään, että tuomarit eivät välttämättä näkisi juuri kyseisen työn suorittamisessa mitään ylpeilyn aihetta. Näistä havainnoistaan Arendt sai aiheen teoksensa tunnetulle alaotsikolle, “pahan banaalius”: sopivissa olosuhteissa varsin tavalliset ihmiset kykenevät enempiä ajattelematta tekemään kammottavia hirveyksiä – juuri siksi, etteivät he ajattele, mitä ovat tekemässä.

Arendtin teesiä on toki myöhemmin kritisoitu, ja vaikuttaa siltä, että listaan “sopivista olosuhteista” täytyy lisätä ainakin vahvasti toiseuttava propaganda, joka saa tappotyötä suorittavat ihmiset näkemään uhrinsa epäinhimillisinä vihollisina, joiden tuhoaminen (tai poistaminen) on suorastaan velvollisuus. Mutta pääasiasta aniharva asiaa tutkinut on eri mieltä: vaikka tuhoamisleirien kauhujen toistaminen kenties – toivottavasti – vaatiikin hyvin epätavallisia olosuhteita, aivan tavalliset, itseään kunnollisina, lainkuuliaisina kansalaisina pitävät ihmiset kykenevät tekemään pahoja asioita tekemällä vain työtään. Tämän ajatuksen todellisuus on sittemmin todistettu lukuisissa murhenäytelmissä ympäri maailman, ja pelkään pahoin, että täällä Suomessakin joudumme vielä asian kanssa kasvokkain.

Siksi pyrin nyt varoittamaan asiasta, kun “vasta” muutamia ihmisiä on kuollut.

On nimittäin kiistatonta, että Suomi on käännyttänyt turvaa hakeneita olosuhteisiin, joissa heidät on tapettu. Tunnetuin tapaus lienee irakilainen ex-poliisi Ali, joka ammuttiin 17.12.2017 vain muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli palannut Irakiin tultuaan käännytetyksi. Alin Suomessa käännytystä pienen lapsensa kanssa odottavan tyttären mukaan tappajat olivat samaa ryhmää, jota Ali lähti alunperin pakoon. On myös kiistatonta, että Suomen turvapaikkaprosessissa on vakavia puutteita, suoranaisia laiminlyöntejä ja ennen kaikkea erittäin perusteltu epäilys, että turvapaikanhakijoiden oikeusturva ei todellisuudessa toteudu; lista ongelmista ja väärinkäytöksistä on niin pitkä, ettei sitä kannata liittää tähän, mutta kiinnostuneita suosittelen lämpimästi lukemaan esimerkiksi MigriLeaks-sivuston keräämiä, hyvin huolestuttavia tietoja ihmisoikeuksien tilasta Suomessa.

Juuri siksi, kun emme oikeasti voi luottaa järjestelmämme antavan oikeudenmukaisia päätöksiä, pidän palautusten ja aivan erityisesti pakkopalautusten pysäyttämistä ainoana eettisesti kestävänä ratkaisuna kunnes turvapaikkaa hakevien oikeusturvaa parannetaan merkittävästi. Kun puhutaan ihmisten elämästä ja kuolemasta, hätäilyyn ei ole mitään aihetta; ja vanhan oikeusperiaatteen mukaisesti on parempi olla liian helläkätinen kuin aikaansaada yhdenkään syyttömän kuolema.

Sadat aktivistit ovatkin viime vuosien aikana yrittäneet vedota päätöksentekijöihin, poliitikkoihin, poliiseihin, ja tuomareihin, tehneet kymmeniä kanteluita ja sekä osoittaneet mieltään että pyrkineet estämään palautusten toteuttamisen. Tämä aktivismi onkin mitä kannatettavinta ja sitä tulee jatkaa. Mutta tosiasia on, että Suomen linjaukset eivät ole vielä muuttuneet, eivät edes vaikka jopa Ranskan tuomioistuimet eivät enää palauta ihmisiä Suomeen, koska heidän mukaansa pakolaisten oikeusturvaa ei voi Suomessa taata, ja nytkin kymmenet ihmiset elävät kotimaamme kamaralla pelossa, että poliisit tunkeutuvat heidän asuntoonsa ja toimittavat heidät vasten tahtoaan takaisin sinne, mistä he ovat paenneet.

Näissä olosuhteissa aivan vähintä mitä voimme tehdä on myös kysyä, onko palautuksia konkreettisesti toteuttavilla ihmisillä edes moraalista vastuuta toiminnastaan. Historian ja kansainvälisen oikeuskäytännön antama vastaus on selvä: kyllä on. Organisaation hierarkian alemmilla portailla vastuu on tietenkin alhaisempi ja juridiseen vastuuseen he tuskin koskaan joutuvat, mutta esimerkiksi niin kauan, kun vaikkapa Finnair toteuttaa pakkopalautuksia ja saa siitä korvauksen, jokainen Finnairin työntekijä voi nähdä palkkanauhassaan pienen verijäljen.

Mikään laki ei nimittäin pakota Finnairia tai mitään muutakaan lentoyhtiötä suorittamaan pakkopalautuksia. Keskustelun aloittanut Virgin Airlines lopetti yhteistyön viranomaisten kanssa merkittävästi vähäisemmästä oikeudenloukkauksesta: sen sijaan, että se olisi osallistunut ihmisten palauttamiseen konfliktialueille, Virgin oli “vain” kuljettanut Iso-Britanniassa pitkään asuneita Jamaikan kansalaisia takaisin Jamaikalle.

Me ihmiset olemme tietenkin äärettömän kekseliäitä rationalisoimaan oman toimintamme ja ennen kaikkea löytämään syitä, miksi juuri me emme ole vastuussa mistään. Luulen, että juuri tästä syystä nimellään esiintyneelle asiakaspalvelijalle nimellä osoittamani vastaus herätti niin paljon närää: se toi asian aivan liian lähelle. Ensiapukursseilla opetetaan, että hätätilanteessa ei pidä huutaa yleisesti “soittakaa ambulanssi”, vaan yksilöidä joku tietty henkilö ja vastuuttaa juuri hänet soittamaan apua: “sinä punapaitainen mies, soita ambulanssi.” Tätä opetetaan siksi, koska yleinen hätähuuto jää niin helposti huomioimatta – kun kaikki ajattelevat, että joku toinen hoitakoon ikävän asian.

Suomi valtiona noudattaa nyt politiikkaa, joka jättää hädänalaiset heitteille ja jota suurella todennäköisyydellä joudumme vielä tulevaisuudessa katumaan. Monien mielestä tätä politiikkaa vastaan on nähtävästi hyväksyttyä protestoida, kunhan sen tekee tavalla, joka ei vihjaa, että kukaan yksittäinen ihminen olisi mitenkään vastuussa yhtään mistään: kun olen aikaisemmin kirjoittanut, että “palautamme” tai “Finnair palauttaa” ihmisiä vaaraan, minkäänlaista hälyä ei ole syntynyt. Niin kauan, kun vastuussa on epämääräinen “hallinto” tai “poliitikka,” kukaan ei ole oikeastaan vastuussa mistään, eikä kenenkään ainakaan tarvitse miettiä ikäviä asioita: olenko juuri minä edesauttanut viattomien kuolemaa?

Kuitenkin ihmisyksilöt ovat niitä, jotka konkreettisesti toteuttavat epäinhimillisenkin politiikan. Siksi ihmisyksilön vastuuta ei voi loputtomiin väistää. Vaikka yksilöllä ei olisi suurta vaikutusta työnantajansa politiikkaan, yksilöllä on edelleen valta päättää, haluaako hän olla edes pieni ratas juuri kyseisessä koneistossa. Varsinkin kun muut keinot eivät ole muutosta tuoneet ja on vahvoja syitä epäillä, että ihmishenkiä on edelleen vaarassa, oikeudenloukkauksia toteuttavien ja niistä rahallisesti hyötyvien organisaatioiden palveluksessa olevilta on aivan asiallista kysyä kohteliaasti: “moi, oletko ikinä miettinyt, miltä työpaikkasi touhu saattaa tulevaisuudessa näyttää?”

Pidän nimittäin selvänä, että tulevat polvet tulevat ihmettelemään, mitä maailmassa pääsi 2000-luvun alkupuolella tapahtumaan. Nykyisiä kehityskulkuja ei ehkä toivottavasti jouduta suoraan rinnastamaan kaasukammioihin johtaneeseen kehityskulkuun, mutta olen täysin varma siitä, että historioitsijat tulevat näkemään yhtäläisyyksiä. On myös historiallinen – ja erittäin lohdullinen – tosiasia, että yhteiskuntamme ovat olleet koko ajan herkempiä tuomitsemaan ihmisoikeuksien loukkaukset. Tästä syystä kirjoitin, mitä kirjoitin: ei vaadita Einsteiniä päättelemään, että tulevaisuudessa tulemme todennäköisesti tuomitsemaan entistä vähäisemmät ihmisoikeuksien loukkaukset, ja siksi nyt “vain” muutamia tai kenties satoja ihmisiä vaaraan lähettäneisiin tullaan suurella todennäköisyydellä suhtautumaan jokseenkin samoin kuin nykyisin suhtaudumme vajaat kymmenen juutalaispakolaista silloista lakia noudattaneen päätöksen perusteella kuolemaan lähettäneisiin.

Vuonna 2000, 58 vuotta palautusten jälkeen, Suomen hallitus pyysi viimein virallisesti anteeksi juutalaispakolaisten palautuksia, ja tänä kesänä, 76 vuotta myöhemmin, Munkkiniemeen valettiin juutalaispakolaisten palautusten muistoksi “kompastuskiviä”. Nykymenoa katsellessa vaikuttaa vahvasti siltä, että kompastuskivien valajilla riittää töitä tulevaisuudessakin.