Poliittinen ekonomismi ja taloustieteen kritiikki

28 toukokuun, 201828 toukokuun, 2018 ~ J. M. Korhonen ~ 3 kommenttia

Yksi nykyajan poliittisen retoriikan painavimmista ja eniten väärinkäytetyistä lyömäaseista on “taloustieteen mukaan”.

Viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana niinsanottujen länsimaiden poliittisen retoriikan on kolonisoinut hyvin tietynlainen tapa käyttää yksinkertaista taloustieteellistä päättelyä. Taloustiede, ja vieläpä sen hyvin yksinkertaistettu tulkinta, ovat nykyisin monen poliitikon ja kommentaattorin lopullinen viisauden lähde: oli päätös mikä hyvänsä, sen voi aina perustella taloustieteen peruskurssilla opittujen yleispätevien lainalaisuuksien nojalla. Ja kun päätös on perusteltu yksinkertaistetun talousymmärryksen valossa, se on “tieteellinen”, arvovapaa, ja arvostelun – erityisesti poliittisten vastustajien esittämän – ulkopuolella.

Mainio esimerkki retoriikan käytöstä nähtiin lauantaina, kun Keskustan kansanedustaja ja varapuheenjohtaja Katri Kulmuni twiittasi vastauksena tutkimukseen, jonka mukaan Keskustan ja perussuomalaisten jäsenet luottavat tieteeseen vähiten:

Aika erikoinen tulkinta. Ilman, että olen nähnyt juttua, totean otsikon perusteella, että kaikki vakiintuneet puolueet luottavat tieteeseen. Suomessa luotetaan tieteeseen ja ollaan siitä ylpeitä. Koulutusleikkauksiakin selittää taloustiede. Debatoida siitä kyllä voi. #tiede

(Lihavointi lisätty)

Debatoida siis voi, mutta koulutusleikkauksetkin ovat taloustieteen selittämiä, ja siksi “tieteellisiä”. Haettu arvoasetelma on tietenkin se, että kritiikki on epätieteellistä, ja siksi lähtökohtaisesti väärin.

Kulmunin twiitti on esimerkki, mutta vain yksi esimerkki, poliittista keskustelua hallitsevasta ekonomismista. Ekonomismi ei ole taloustiedettä. Se on taloustieteen, ja vieläpä yksinkertaisen ja hyvin tietynlaisen talousteoreettisen tulkinnan, korottamista jalustalle poliittisten päätösten perustelemiseksi ja nostamiseksi arvostelun yläpuolelle. Kuten James Kwak kirjoittaa termin lanseeranneessa kirjassaan Economism: Bad Economics and the Rise of Inequality (2017), ekonomismi on talousteorian peruskurssin opetusten manaamista kaikenlaisten sosiaalisten ilmiöiden selittämiseen.

Ekonomismi on linssi, jonka läpi ihmiset näkevät todellisuuden. Sen maailmassa ihmiset, yritykset ja markkinat toimivat taloustieteen peruskurssin abstraktien käppyröiden mukaan, ja kun todellinen maailma ei juuri koskaan toteuta abstraktin teorian vaatimuksia, vian oletetaan olevan maailmassa. Kuten kaikki ihmisten ajattelua ohjaavat viitekehykset, myös ekonomismi tuo mukanaan tiettyjä arvoja ja politiikkavalintoja. Vaikka yksinkertaisella, pinnallisella taloustieteellä voidaan periaatteessa selittää maailmaa monin tavoin, käytännössä ekonomismin edustajat selittävät sillä maailman aina niin, että selitys palvelee jo hyvinvoivien etuja. Ekonomismin maailmassa esimerkiksi työllisyyttä selittää yksinkertainen kysynnän ja tarjonnan malli, ja ilmiselvä ratkaisu työttömyyden vähentämiseen on vähentää työttömille maksettavia korvauksia ja leikata työllistyvien palkkoja. Kaikki tämä esitetään “taloustieteen” auktoriteetilla, riippumatta siitä, että varsinaiset taloustieteilijät eivät ollenkaan välttämättä ole likikään kaikista asioista samaa mieltä.

Nähdäkseni nimenomaan ekonomismin yleisyys viime vuosikymmenien markkinaliberaalin politiikan perustelemisessa on perimmäisenä syynä vuoden 2008 pankkikriisistä lähtien paisuneeseen taloustieteen kritiikkiin. Taloustieteen kritiikin ja kritiikin kritiikin seuraaminen onkin jokseenkin tuskastuttavaa, kun kriitikot ja kriitikoiden kriitikot puhuvat niin usein eri asioista: kriitikkojen tosiasiallisena kohteena vaikuttaisi paljon useammin olevan nimenomaan ekonomismi politiikassa, mutta he kohdistavat kritiikkinsä koko tieteenalaa, taloustiedettä, kohtaan.

Tämä on valitettavaa, koska ekonomismin kritiikki on mitä aiheellisinta ja tarpeellisinta, mutta kohdistamalla kritiikin taloustieteeseen, kriitikot antavat kriitikoiden kriitikoille lähinnä helppoja maaleja. Taloustieteen kritiikki on liian helppo ohittaa mm. siksi, koska sitä esittävät lähinnä taloustieteeseen melko pintapuolisesti perehtyneet ei-taloustieteilijät, ja siksi, koska taloustieteilijät voivat oikeutetusti sanoa, että taloustieteen tutkimuksessa huomioidaan kriitikoiden esittämät ongelmat – paremmin tai huonommin. (Harvemmin tosin mainitaan, että vaikka ongelma olisikin huomioitu jossain merkitykseltään ja näkyvyydeltään vähäisessä tutkimuksessa tai tutkimusalassa, se ei vielä tarkoita, että ongelma otettaisiin valtavirtataloustieteessä tosissaan.) Oikeampi ja sattuvampi kohde kritiikille olisikin monessa tapauksessa taloustieteen käyttö retorisena lyömäaseena politiikassa – eli ekonomismi. Ekonomismin kitkemiseen voisi lisäksi saada mukaan myös ainakin osan taloustieteilijöistä: vaikka taloustieteen nykyinen rooli politiikan äidinkielenä onkin omiaan nostamaan taloustieteen arvovaltaa, luulisi olevan myös taloustieteen etu, että sen arvovaltaa ei liudennettaisi löyhällä ajattelulla ja lähinnä rikkaita suosivan politiikan ajamisella.

Vaikka taloustieteilijät ovat yleensä ekonomismista hiljaa, tällä kertaa rajat ylitettiin, kenties koska koulutusleikkaukset sattuivat epäsuorasti myös taloustieteilijöihin itseensä, kenties koska esittäjänä oli nuori nainen: lukuisat taloustieteen harjoittajat ryntäsivät julistamaan Katri Kulmunille, että taloustiede ei kyllä millään lailla koulutusleikkauksia perustele. Tämä on toki hyvä asia, ja soisin näkeväni taloustieteilijöiden puuttuvan useamminkin poliitikkojen ja poliittisten kommentaattoreiden pintapuoliseen taloustieteen käyttöön. Aloittaa voisi vaikkapa popularisoimalla poliittisen luokan keskuudessa tuoreita tutkimustuloksia, joiden mukaan työmarkkinoita olisi syytä käsitellä monopsonina eli tilanteena, jossa työnantajalla on merkittävästi enemmän valtaa, peruskursseilla opetetun täydellisen kilpailun kysyntä-tarjontamallin sijaan.

Mitä täysi-ikäisen pitäisi tietää liberalismista

22 toukokuun, 2018 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Tänä keväänä koulunsa päättää ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella syntynyt ikäluokka. Samalla tulee myös kuluneeksi 18 vuotta siitä, kun itse pääsin lukiosta. Siksi ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen kenties tärkeimmästä asiasta, jota olen tähän mennessä yhteiskunnasta oppinut.

Nyt valmistuvat, olette (todennäköisesti) ensimmäistä kertaa oikeutettuja äänestämään eduskuntavaaleissa ensi vuonna. Osa teistä on saattanut jo miettiä, mitä puoluetta kannattaa. Osa saattaa vielä miettiä, ja osaa varmasti ei voisi vähempää kiinnostaa. Puolueilla ei tunnu olevan juurikaan eroja, ja politiikasta kiinni saaminen on vaikeaa. Mistä juuri sinun pitäisi tietää, mikä on hyvää ja kannatettavaa politiikkaa?

Tämä on aidosti vaikea kysymys, joihin valmiita vastauksia tarjoavat lähinnä teistä hyötymään pyrkivät. Toivoisinkin, että miettisitte joskus aivan itse, millaista yhteiskuntaa pidätte hyvänä. Demokratiassa valta on, ainakin teoriassa, viime kädessä kansalla: ja sitä mukaa kun täysi-ikäistytte, teistäkin tulee äänivaltainen osa kansaa. Siksi sillä, mitä mieltä juuri te olette siitä, millainen olisi hyvä yhteiskunta, on merkitystä.

Mitä yhteiskuntamme sitten näin keskimäärin pitää hyvänä yhteiskuntana? Kenties eniten länsimaisessa perinteessä näihin käsityksiin vaikuttanut ajatus on niinsanottu liberalismi. Sen kantamuoto, klassinen liberalismi on peräisin ennen muuta niinsanotun valistusajan eli 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen filosofeilta. Tässä ajattelussa keskeistä on yksilön vapaus ja vastuu itsestään, sekä ajatus meritokratiasta eli ansioituneimpien vallasta yhteiskunnallisen järjestyksen parhaimpana perusteena. Kun vallitsee mahdollisuuksien tasa-arvo eli jokaisella on yhtäläinen mahdollisuus hyvään elämään, yhteiskunta on liberaalien mielestä järjestetty hyvin. Jos mahdollisuuksien tasa-arvoa noudattava yhteiskunta sitten onkin epäreilu, tämä epäreiluus johtuu vain ihmisten luontaisista ominaisuuksista, kuten ahkeruuseroista, ja on siten hyväksyttävää. Kunhan vain mahdollisuuksien tasa-arvo on olemassa, klassisen liberalismin kannattajien mielestä ihmisillä on henkilökohtainen velvollisuus ja vastuu ”tavoitella onnellisuutta” itse, eikä tätä vastuuta pidä siirtää esimerkiksi valtiolle. Monet liberaalit ovat myös sitä mieltä, että jos yksilö on omalla työllään ansainnut jotain, on lähtökohtaisesti väärin viedä sitä häneltä pois ja antaa niille, jotka eivät ole olleet yhtä ahkeria.

Etenkin perinteisimmän eli klassisen liberalismin kannattajiksi tunnustautuvien määrä on viime vuosina kasvanut, selvänä vastareaktiona vanhoja ajatuksia haastavien aatteiden kuten feminismin ja postmodernismin leviämiseen. Nykyajan klassiset liberaalit pitävät näitä uusia aatteita loukkauksina yksilökeskeistä, meritokraattista ajattelua kohtaan. Klassisen liberalismin mukaan järjestetyssä valtiossa yksilöt ovat mahdollisimman vapaita tekemään omia valintojaan niin kauan kun eivät vahingoita suoranaisesti ketään muita, ja meritokratian ansiosta politiikan ja talouselämän hierarkioissa huipulle nousevat ne, jotka nousun parhaiten ansaitsevat esimerkiksi älynlahjoillaan tai ahkeruudellaan.

Tämän ajatuksen haastajat kuten esimerkiksi feministit huomauttavat, että todellisuudessa yhteiskunnan rakenteet eivät ole niin reiluja kuin perinteisemmän liberalismin kannattajat luulevat, ja siksi näennäisesti liberalismin ideaa vastaan rikkovat toimenpiteet kuten sukupuolikiintiöt tai muu positiivinen syrjintä voivat olla perusteltuja muuttamaan rakenteita. Klassiset liberaalit hyökkäävät säännöllisesti näitä ajatuksia vastaan, syyttäen niitä monin eri sanoin meritokratian ajatuksen hylkäämisestä. Silloinkin kun liberaalit hyväksyvät, että yhteiskunta saattaa olla rakenteellisesti epäreilu, he usein väittävät, että epäreiluuksien korjaamiseksi esitetyt toimenpiteet – kuten juuri sukupuolikiintiöt – ovat mielivaltaisuudessaan suurempi haitta kuin olemassa olevat epäreiluudet. Miksi, he kysyvät usein, yksilöitä pitäisi palkita vain siitä, että he kuuluvat ryhmään, jota kenties onkin kohdeltu joskus epäreilusti?

Perinteisen liberalismin ajatusrakenteessa on kuitenkin merkittävä aukko, joka estää sitä kannattavia hyväksymästä toimia, jota tarvittaisiin paremman yhteiskunnan rakentamiseksi. Aukko piileskelee siinä, miten etuoikeudet ovat todellisuudessa jakautuneet.

Palataan vielä hetkeksi siihen, millaisia hyväksyttäviä syitä liberaalit ovat kautta historian löytäneet yhteiskunnallisille eriarvoisuuksille, kuten tuloeroille. Perinteisesti liberalismin mukaan hyväksyttäviä perusteita eriarvoisuuksille ovat sellaiset ominaisuudet, joihin ihminen voi itse vaikuttaa. Niinpä esimerkiksi ahkeruus, koulutus ja ammatti ovat liberalismissa hyväksyttäviä syitä eriarvoisuuksille, olettaen, että ihmisiä ei suljeta esimerkiksi koulutuksen tai ammattien ulkopuolelle vaikkapa syntyperän, säädyn tai sukupuolen vuoksi. Liberaalin mielestä on epäreilua, jos esimerkiksi maan johtoon pääsee vain syntymällä oikean perheen lapseksi. Tällaisiä etuoikeuksia, joihin ihminen ei voi itse vaikuttaa, pidetään moraalisesti mielivaltaisina. Yksi liberalismin keskeisiä periaatteita onkin se, että mielivaltaiset (ts. ahkeruuteen tai vastaaviin ansioihin perustumattomat) hierarkiat, joissa jotkut ihmiset pääsevät toisia helpommalla synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi, ovat epäreiluja.

Tarkastellaan nyt todellista yhteiskuntaa ja sitä, miten hyvin liberalismin ideat toteutuvat käytännössä. Hyvinkin pintapuolisella tarkastelulla huomaamme nopeasti, että käytännössä yhteiskuntamme eivät todellakaan noudata liberalismin teoriaa kovinkaan tarkasti. Jopa maailman tasa-arvoisimmissa maissa syntyperä vaikuttaa merkittävästi tuloeroihin; sekä empiirinen todistusaineisto että teoria osoittavat vahvasti, että elämässä menestymistä selittää paremmin onni kuin ahkeruus; ja kun maailman vanhimman olemassaolevan demokratian mahtavinta virkaa hoitamaan on valittu funktionaalisesti lukutaidoton, silminnähden vaarallisen tyhmä perintömiljonääri joka on valintansa jälkeen jakanut merkittäviä tehtäviä suvulleen ja lähipiirilleen, vaaditaan melkoista pokkaa väittää, että politiikassa huipulle nousisivat pätevimmät ja sopivimmat.

Todellisuudessa olemme siis kaukana meritokratiasta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta. Kuten liberalismia merkittävästi uudistanut filosofi John Rawls totesi, ihmiset saavat edelleen epäreiluja etuoikeuksia kahdella pohjimmiltaan mielivaltaisella ja siksi moraalittomalla tavalla: sosiaalisilla ja luonnollisilla eduilla.

Sosiaaliset edut ovat sellaisia etuja, joita yksilöt nauttivat pohjimmiltaan mielivaltaisesti valikoitunutta joukkoa suosivien ja siten muita syrjivien poliittisten, rakenteellisten, kulttuuristen ja taloudellisien hierarkioiden vuoksi. Hyvistä oloista tulevalla lapsella on keskimäärin valtavan paljon köyhää enemmän mahdollisuuksia elämässään: vauraus ja taloudellinen vakaus näkyvät konkreettisesti esimerkiksi siinä, millaisia virikkeitä lapselle voidaan tarjota, millaisiin kouluihin hän pääsee, ja miten suuria riskejä hän voi ottaa elämässään. Pahimmillaan eriarvoisuus näkyy jopa siinä, miten hyvää ravintoa lapsi saa. Lapsi ei kuitenkaan ole mitään näitä etujaan ansainnut: hänelle ne koituvat yksinomaan siksi, että hän on sattunut syntymään oikeaan perheeseen. Useassa tapauksessa vanhemmat ovat puolestaan saaneet samat, pohjimmiltaan mielivaltaiset edut lapsina, jolloin sosiaalisista eduista on muodostunut suvuttain periytyvä etuoikeus. Kyseessä onkin vain aste-ero verrattuna syntyperään virallisesti pohjautuviin etuihin, kuten aatelisarvoon tai perinnöllisiin virkoihin.

Jopa monet klassiset liberaalit ovat John Rawlsin kanssa pohjimmiltaan samaa mieltä periytyvistä sosiaalisista eduista, ja pitävät esimerkiksi koulutuksen laajaa saatavuutta tästä syystä tärkeänä vapauksia ja mahdollisuuksien tasa-arvoa lisäävänä arvona. (Konservatiivisempi osa, joka koostuu lähes poikkeuksetta valkoisista keskiluokkaisista miehistä, on tosin sitä mieltä, että yhteiskunta on riittävän tasa-arvoinen, kunhan lakikirjoissa ei ole selkokielisesti ihmisryhmiä syrjiviä pykäliä.) Ratkaiseva ero ennen Rawlsia vallinneeseen liberalismiin syntyy silloin, kun kysymme loogisen jatkokysymyksen:

Jos oikeaan perheeseen syntyminen on yksilön kannalta ansaitsematon sosiaalinen etu, mitä se on, niin entä luonnolliset edut eli synnynnäiset ominaisuudet?

Me ihmiset synnymme erilaisilla ominaisuuksilla ja taipumuksilla varustettuna, ja kokemuksemme ja ympäristömme muokkaavat näitä taipumuksia edelleen. Synnynnäisiin ominaisuuksiimme emme voi vaikuttaa mitenkään, ja ympäristöömmekin vain rajallisesti. Erityisesti kehityksemme kannalta tärkeiden varhaisvuosiemme ympäristöön emme käytännössä pysty itse vaikuttamaan.

Tiedämme myös, että monet väitetysti ihmisten itsensä vaikutuspiirissä olevat ominaisuudet, kuten ahkeruus, ovat tosiasiassa synnynnäisten ominaisuuksiemme ja ympäristömme vaikutteiden yhdistelmiä. Osa ihmisistä on toisia ahkerampia, osa laiskempia: mutta ne ihmiset, jotka kasvavat ja elävät ympäristössä jossa ahkeruutta ei pääse kehittämään tai siitä ei ole hyötyä, ovat keskimäärin vähemmän ahkeria kuin toisenlaisessa ympäristössä kasvavat. Jos olet syntynyt perheeseen, jossa ahkeruutta ei arvosteta, onko todella vain sinun omaa syytäsi, jos et ole ahkera? Todellisuudessa emme voi useinkaan vain ”päättää” olla ahkeria sen enempää kuin voimme vain ”päättää” olla masentumatta tai vain ”päättää” nousta pyörätuolista.

Luonnolliset ja sosiaaliset edut ovat siis jakautuneet ihmiskunnassa epätasaisesti ja moraalisesti mielivaltaisesti. Niitä ei ole jaettu minkään ansioiden perusteella, eivätkä ne siksi voi olla moraalisesti kestävä peruste antaa yhteiskunnan jakautua eriarvoisiin luokkiin. Yhteiskunnan jakautuminen tällä tavoin on kaiken hyväksi juuri sitä, mitä kaikki liberaalit ja eritoten klassiset liberaalit väittävät vastustavansa: kun mahdollisuudet ovat jakautuneet epätasaisesti ja epäreilusti, yhteiskuntamme ottaa pois ansioituneilta yksilöiltä ja antaa ansioitumattomille vain siksi, että jälkimmäiset ovat sattuneet syntymään oikein.

Etuoikeuksien epätasainen jakautuminen voi kenties olla luonnollisten prosessien lopputulos, mutta se ei ole oikeudenmukaista. Jälleen Rawlsia lainatakseni, oikeudenmukaista voi olla vain se, miten ihmisten yhteiskunta suhtautuu epätasaisesti jakautuneisiin etuoikeuksiin. Jos hyväksymme yhteiskunnan jakautumisen epätasaisesti ja moraalisesti mielivaltaisesti jakautuneiden etujen perusteella, olemme vain nimellisesti edistyneempiä kuin yhteiskunnat, joissa aristokraatit ja ylemmän kastin jäsenet pitivät käsissään valtaa ja omaisuutta syntyperänsä perusteella.

Mikään ylläolevasta ei tarkoita, että syntyperä olisi mikään takuu tai varma ennuste tulevaisuudestasi. Ihmiset onnistuvat nousemaan synkeistä lähtökohdista, ns. hyvien perheiden lapset päätyvät toisinaan turmioon, ja parhaimmatkin geenit saaneen ihmisen etuoikeudet voivat murskaantua hetkessä, jos unohtaa katsoa ennen kadun ylittämistä. Ihmisillä on edelleen vastuu yrittää parhaansa, ja menestymistä kannattaisikin mitata suhteessa lähtötasoon, ei saavutuksiin. Jos et ole saanut syntymälahjaksi etuoikeuksien vetoapua, ole ylpeä saavutuksistasi, mutta älä unohda, että kaikki eivät välttämättä kykene samaan; jos olet kotoisin etuoikeuksien keskeltä, muista, että perimäsi etuoikeudet ovat sinun etuoikeuksiasi vain sattuman johdosta, eivät sinun omien ansioidesi vuoksi, eivätkä kaikki ole olleet yhtä onnekkaita.

Kaikki suomalaiset ovat lähtökohtaisesti valtavan etuoikeutettuja kansainvälisesti katsottuna, mutta myös meidän yhteiskuntamme on edelleen jakautunut. Mikä pahempaa, näyttää vahvasti siltä, että jakautuminen pohjimmiltaan perinnöllisistä etuoikeuksista nauttivien ja niistä osattomaksi jäävien kesken on kasvamassa. Klassisiksi liberaaleiksi tunnustautuvat ovat hyväksyneet tämän kehityskulun ja pyrkivät toisinaan jopa kiihdyttämään sitä, ja siksi toivoisinkin kaikkien harkitsevan uudelleen, kannattaako 1700-luvulla eläneiden, orjuuden hyväksyneiden ja orjakaupalla rikastuneiden miesten kehittämiä ajatuksia hyvästä yhteiskunnasta – vaiko kenties 1900-luvun suurimpiin filosofeihin kuuluneen John Rawlsin edistyneempää versiota.

Epäilen, että nämä ajatukset herättävät sinussa epäilyksiä: ainakin omana kouluaikanani kouluissa opetettiin hiljaisesti mutta tehokkaasti perinteistä tai peräti klassista liberalismia ja ajatusta siitä, että Suomi olisi tasa-arvoinen maa. Etenkin kaltaiseni hyviin oloihin syntyneen oli aidosti vaikea ymmärtää, että tämä ei ollutkaan totta kuin enintään suhteellisessa mielessä – Suomi on toki moniin maihin verrattuna jonkin verran tasa-arvoisempi. Siksi saatat tarvita vielä jonkin verran elämänkokemusta ja opiskelua, ennen kuin olet valmis hyväksymään Rawlsin logiikan: itselläni siihen meni yli vuosikymmen.

Mutta sitten kun toteat, että sinunkin mielestäsi synnynnäiset etuoikeudet ovat lähtökohtaisesti väärin, Rawlsilla on sinulle myös mainio nyrkkisääntö politiikan arvioimiseksi. Rawlsin kehittämän periaatteen, ”tietämättömyyden verhon”, mukaan hyvä yhteiskunta on sellainen, johon puolueeton tarkkailija voisi turvallisin mielin syntyä, vaikkei tietäisi, mihin perheeseen, mihin asemaan ja millaisin synnynnäisin kyvyin sattuu syntymään.

Kun nyt mietit, millaista yhteiskuntaa haluat, ja mitä puoluetta sinun tulisi kenties äänestää, suosittelen miettimään asiaa Rawlsin opettamalla tavalla. Kaikki Suomen puolueet ainakin väittävät olevansa liberaaleja ja sitoutuneita tasa-arvoiseen yhteiskuntaan, joten päällisin puolin niiden politiikka ei ehkä eroa suuresti toisistaan. Mutta jos katsot tarkemmin, huomannet, että osa puolueista kannattaa yhteiskuntaa, jossa synnynnäiset etuoikeudet jäävät enemmän tai vähemmän pysyviksi; osa taas pyrkii, enemmän tai vähemmän epätäydellisesti, kohti yhteiskuntaa, johon puolueeton tarkkailija voisi turvallisin mielin syntyä tietämättä, keneksi syntyy.

Tätä kirjoitusta on inspiroinut ja argumenttia terävöittänyt Quillette-verkkolehdessä 5.5.2018 ilmestynyt Matt McManus’in kirjoitus ”Liberalism, Classical and Egalitarian”.

Mihin kapitalismi kuolee

9 toukokuun, 20189 toukokuun, 2018 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Kapitalismin haudan kaivavat kapitalistit itse, jos vain haudan kaivaminen on kannattavaa. Tämän vanhan viisauden todisti jälleen Suomen Yrittäjät kampanjallaan, jossa järjestön jäsenyrityksiä kannustetaan maksamaan työntekijöidensä työttömyyskassamaksut, jos työntekijät liittyvät yksityisiin työttömyyskassoihin ja näin heikentävät ammattiliittoja.

Kapitalismi on talousjärjestelmä, jonka onnistuminen on perustunut tasapainoon yksilön ja yhteisön etujen välillä. Yksittäisille yrittäjille olisi tietysti hyödyllistä, mikäli omanvoitonpyynnille ei olisi mitään pidäkkeitä. Koska yksi keskeisiä pidäkkeitä on ollut työntekijöiden kollektiivinen neuvotteluvoima, tämän neuvotteluvoiman heikentäminen on tietenkin yrittäjien lyhyen tähtäimen etu.

Tästä syystä nimenomaan juuri yrittäjiä ja erikoisesti rikkaita yrittäjiä erityisen tarkalla korvalla kuunteleva poliittinen oikeisto yrittää tuhota ammattiliittojen valtaa esimerkiksi paikallisella sopimisella ja nyt suoraan lahjonnalla. Kaikessa tässä on tietenkin tavoitteena työehtojen heikentäminen, jotta omistajille koituvat voitot saataisiin vielä vähän suuremmiksi: esimerkiksi paikallisesta sopimisesta keuhkoavat eivät ole kokemukseni mukaan kertaakaan maininneet, että mitään estettä työehtosopimusten alarajoja korkeammille palkoille ja paremmille työehdoille ei ole nytkään. Työehtosopimukset asettavat ainoastaan minimin, ja jos työntekijöistä olisi aidosti puutetta, vapaassa markkinataloudessa yritykset korottaisivat palkkoja ja etuja niin kauan kunnes työntekijöitä löytyy.

Ammattiliittojen heikentäminen on osa samaa kuviota. Yksittäisen työntekijän neuvotteluvoima on useimmissa tapauksissa hyvin heikko, ja työnantajat tietävät tämän täydellisen hyvin. Jos työehdoista päätettäisiin paikallisesti ja jokaisen työntekijän kanssa erikseen, palkkojen lasku olisi aivan täydellisen varma lopputulos.

Yksittäisen, lähinnä seuraavaa kvartaalia ajattelevan yrittäjän tai omistajan näkökulmasta voiton lisääminen keinolla millä hyvänsä on tietenkin kannattavaa. Kapitalismia tasapainottavien vastavoimien murskaaminen voi olla hyvää bisnestä yksilöille, vaikka se kaivaisikin kuoppaa koko järjestelmälle. Pitkällä tähtäimellä tämä kehitys kuitenkin tulee vaarantamaan kapitalistisen järjestelmän olemassaolon. Nykyinen, yksityisen voitonteon tärkeyttä korostava talousjärjestelmämme ei nimittäin todellakaan ole ainoa mahdollinen. Se säilyy olemassa lähinnä siksi, kun suurin osa ihmisistä hyväksyy nykymenon jatkamisen eräänlaisena pienempänä pahana.

Tätä hyväntahtoisuutta ei tule riittämään loputtomiin. Vastaliike on jo nähtävissä, etenkin maissa, joissa kapitalismi on saanut mellastaa pidäkkeettä kauemmin: esimerkiksi Yhdysvalloissa jo yli puolet alle 30-vuotiaista eläisi mieluummin sosialistisessa (ei siis sosialidemokraattisessa) maassa. Suomessakin on nähtävissä kyllästyminen jatkuviin vyönkiristyksiin ja leikkauksiin. Emme ole koskaan eläneet rikkaammassa Suomessa, mutta silti kaduillamme on leipäjonoja ja kaikenlaisten yhteiskunnallisten ”talkoiden” taakka lankeaa lähinnä vähätuloisempien harteille. Asiantilaa mahdollistavaa sumutusta voi kenties jatkaa kauan, mutta tuskin loputtomiin.

Vaikka markkinatalous säilyisikin – eikä edes se ole mitenkään kiveen hakattua – on aivan täysin mahdollista, että palaamme 1950-luvun tarkoin säänneltyyn ja suunniteltuun valtiokapitalismiin, jossa yksityisten yritysten voitonpyyntiä rajoitetaan ankarasti. Tämä olisi todennäköisesti myös sekä ihmisten suurelle enemmistölle hyvä että esimerkiksi ympäristösyistä välttämätön kehityssuunta.

Sikäli kun omaa järjestelmäänsä hautaavat ajattelevat tälläisiä asioita, he luultavasti luottavat siihen, että ehtivät eläköityä aurinkorantojen veroparatiiseihin ennen suurempaa mullistusta. Yli 50-vuotiaiden yrittäjien tapauksessa näin voi ollakin, mutta jos olisin edelleen alle 30-vuotias yrittäjä, miettisin tarkasti, millä puolen historiaa haluaisin olla.

Omien merkkien ja tunnuksien käytöstä

2 toukokuun, 20182 toukokuun, 2018 ~ J. M. Korhonen ~ 2 kommenttia

Kun metrin päässä seisonut jääkaappipakastinyhdistelmän kokoinen korsto murahti yllättäen, ”mikä missio”, yllätin itsenikin löytämällä vastauksen poikkeuksellisen nopeasti. ”KFOR 2002-2003”, vastasin, todennäköisesti varsin kimeällä äänellä.

Ihmistankki oli huomannut sormessani kiiluvan erikoisen näköisen sormuksen, eikä selvästikään pitänyt todennäköisenä, että tuolloin kukkakepin ja goottirokkarin epäpyhän suhteen hedelmältä näyttänyt hujoppi olisi ”ansainnut” sen. Nopea ja totuudenmukainen vastaus kuitenkin pelasti tilanteen, ja päädyin kuuntelemaan itseäni noin kolme kertaa suuremman miehen muistoja Libanonista ja Bosniasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA — Salaseuran merkki.

Suomalaisten ja vähemmässä määrin pohjoismaisten rauhanturvaajien epäviralliseksi tunnukseksi noussut älypelisormus, pirunnyrkki, ei ole rauhanturvaajien keksintö. Tämä erikoinen sormusmalli on kotoisin Lähi-Idästä, josta sen löysivät Libanonissa toimineisiin UNIFIL-joukkoihin vuosien 1982-2001 välillä kuuluneet rauhanturvaajat. Selkeästi erottuvan ulkonäkönsä ja lukuisia perheenjäseniä ja tuttavia vuosien varrella turhauttaneen kokoamisensa vaikeuden ansiosta sormuksesta tuli rauhanturvaajien keskuudessa suosittu muisto. Kun itse palvelin rauhanturvaajana Kosovossa, suomalaisten omassa kenttäkaupassa myytiin kattavaa valikoimaa eri kokoisia pirunnyrkkejä. Tuolloin ainakin oman joukkueeni perinne oli, että sormuksen käyttöoikeus piti ansaita: kukaan ei varsinaisesti kieltänyt vain ostamasta sormusta, mutta sitä ”ansaitsematta” kantava tulokas olisi joutunut naurunalaiseksi. (Muistan tapauksen, jossa eräs onneton sovitti ostamaansa sormusta julkisesti ennen aikojaan. Palaute oli välitöntä eikä sen sisältö jäänyt epäselväksi.)

Pirunnyrkki on vain yksi esimerkki asusteista ja tunnuksista, joiden ”asiatonta” käyttöä paheksutaan enemmän tai vähemmän yleisesti. Etenkään Kouvolan suunnalla baareissa liikkuvilla tuskin kävisi mielessäkään laittaa päähänsä viininpunaista barettia tai vielä vähemmän barettia ja laskuvarjojääkärien barettimerkkiä, ellei tätä villakankaan ja prässätyn metallin palasta ole ”hankittu” asianmukaisella tavalla. Suuressa maailmassa etenkin erikoisjoukkojen sotilailla on suorastaan organisaatioita, jotka selvittävät merkkejä ja tunnuksia julkisuudessa käyttävien taustan ja ryhtyvät jopa oikeustoimiin väärinkäyttäjiä vastaan. Isojen poikien kertoman mukaan etenkään tietyissä Yhdysvaltojen laivastokaupungeissa ei ole terveyttä edistävää käyttää edes t-paitaa, jossa on kuvattuna laivaston SEAL-joukkojen tunnuksena käytetty kolmikärkinen atrain, ellei kyseisen tunnuksen käyttöoikeutta ole omalla hiellään lunastanut.

Jostain syystä siis pidämme tietynlaisten, tiettyjä perinteitä symboloivien asusteiden ”väärinkäyttöä” selkeästi paheksuttavana ja saatamme jopa ymmärtää, miksi merkkejä ja tunnuksia väärinkäyttävä saattaa saada luuvitosesta käkättimeensä. Yleisesti ottaen paheksumme, jos joku käyttää hallitsevan väestönosan tai sen tunnustettujen organisaatioiden ja erityisesti väkivaltaorganisaatioiden itselleen tärkeäksi kokemia tunnuksia ”väärin”. Tällä paheksunnalla ei ole juurikaan mitään tekemistä sen kanssa, onko tunnusten väärinkäyttö kriminalisoitu. Vaikka poliisin puvussa julkisesti esiintyminen onkin aivan aiheellisesti kielletty siviileiltä huijausten ja sekaannuksen vähentämiseksi, mikään laki tai asetus ei suoranaisesti kiellä ketään patsastelemasta laskuvarjojääkäreiden baretissa tai ompelemasta takkinsa hihaan kenraalin nauhoja. (Tämänkaltaisten asusteiden käyttöä ei ole sinänsä kriminalisoitu, mutta niiden käyttäminen esimerkiksi rahallisen hyödyn toivossa on tietenkin osa petosta.) Pidämme vain näin toimivaa outona ja yleensä naurettavana, emmekä yleensä näe mitään erikoista näissä sosiaalisissa tuomioissamme.

Siksi minun onkin kovin vaikea ymmärtää niitä, joiden mielestä esimerkiksi saamenpuvun vallattomasta käytöstä loukkaantuneet saamelaiset valittavat turhasta – varsinkin, kun elämänkokemukseni mukaan saamelaisia ja muita alkuperäiskansojen edustajia turhastavalittajina pitävät olisivat keskimäärin ensimmäisenä pöyristymässä, jos vaikkapa itsenäisyyspäivän vastaanotolle ilmaantuisi Mannerheim-ristin kopiota juhlapukunsa rintapielessä kantava henkilö. (Jos joku haluaa testata teoriaani esimerkiksi seuraavissa Linnan juhlissa, seuraan mielenkiinnolla.)

Saamenpuvulla on saamelaisten keskuudessa takuuvarmasti pidemmät perinteet kuin vaikkapa pirunnyrkillä rauhanturvaajien keskuudessa tai toisesta maailmansodasta periytyvällä punaisella baretilla laskuvarjojääkärien merkkinä. Kun nyt sitten alkuperäiskansoilla on Internetin ansiosta ensimmäistä kertaa mahdollisuus tuoda suuren yleisön tietoon suoraan omat mielipiteensä, pitäisin vain asiallisena ja kohteliaana, että näitä mielipiteitä kuunneltaisiin ja kunnioitettaisiin. Varsinkin kun on niin, että toisin kuin kaikesta kritiikistä pöyristyvät oikeiston ammattiloukkaantujat joka ikisessä keskustelussa luulevat, kukaan – toistan: KUKAAN – ei tietääkseni ole missään vaatinut minkään asusteen käyttämisen laillista kieltämistä eli kriminalisointia.

Kriminalisointi olisikin pöhköä; siksi kukaan ei sitä vaadi. En tiedä kenenkään vaativan edes sitä, että alkuperäisväestöön kuulumattomia pitäisi aina ja kaikkialla paheksua, jos he millään tavalla missään olosuhteissa ikinä käyttävät mitään alkuperäiskansojen asusteita. (Kukaan ei vaadi sitäkään, että esimerkiksi historiallisia univormuja ei saisi käyttää vaikkapa elokuvia kuvattaessa.) Keskustelu asusteiden käytöstä on pohjimmiltaan keskustelua kohteliaisuudesta, huomaavaisuudesta ja harkinnasta: vaikka jokin ei olisikaan laitonta, onko se silti kaikissa tilanteissa suotavaa? Miten ihmisten tulisi eri tilanteissa suhtautua ihmisiin, jotka käyttävät jotain tiettyjä merkkejä, jotka eivät liity heidän taustaansa tai ammattiinsa? Miten toimitaan, jos näillä merkeillä on jollekin ihmisryhmälle suuri tunnearvo?

Sotilaallisten merkkien kohdalla tiedämme jo yhteiskunnan vastauksen, ja se on selvä. Niitä saa käyttää ilman julkista paheksuntaa historiallisissa tarkoituksissa, esimerkiksi historian elävöittämiseen tai elokuvien kuvauksissa, kunhan niitä käytetään ”kunnioittavasti”. Koska yhteiskuntamme siis suhtautuu jo tietynlaisiin, tietyille ihmisille tärkeisiin asusteisiin näin kunnioittavasti, minun on erittäin vaikea nähdä, miksi toisenlaisiin, toisille ihmisille tärkeisiin asusteisiin ei voitaisi suhtautua samalla kohteliaisuudella.

Tämän sanon siltikin, vaikka itseäni ei juurikaan kiinnosta, miten ihmiset pukeutuvat: jos joku saa elämäänsä riemua vaikkapa ompelemalla takkinsa hihaan tai vaikka housujensa takapuoleen niinsanotun riemukaaren, niin niitä ja kymmeniä muita merkkejä saa tilattua täältä. Varmasti löytyy myös niitä saamelaisia, joita koko tämä keskustelu ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta selvästi on niin, että osalle tämä asia on tärkeä identiteettikysymys, ja siksi suosittelen muitakin kokeilemaan kohteliaisuutta ja solidaarisuutta, vaikka mikään laki ei tähän pakottaisikaan. Toisten huomioiminen on henkisesti palkitsevaa, ja voi olla niinkin, että joskus tulevaisuudessa juuri sinä tai joku läheisesi saattaa olla kohteliaisuuden tai solidaarisuuden tarpeessa.

PS. Teekkarilakkiakaan ei saa edes ostaa, ellei pysty esittämään todistusta diplomi-insinöörin tai arkkitehdin opinnoista. Tätäkään ei ole pidetty mitenkään kummallisena.

PPS. Palautteen perusteella tekstistä ei ilmene riittävän selvästi, etten nyt puhu alkuperäiskansojen ja muiden historiallisesti vähävaltaisten ryhmien representaatiosta mediassa. Tämä teksti käsittelee pukujen ja asusteiden käytön oikeutusta ja oikeuttamista, ei representaatiota mediassa ja sen yhteyttä yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin. Jälkimmäisestä aiheesta hyviä kirjoituksia ovat esim. nämä:

Ahvenjärvi, K. (2017). Kulttuurinen omiminen on vallankäyttöä. Politiikasta-verkkolehti, 29.6.2017.

Humalajoki, R. (2017). Alkuperäiskansat, kulttuurinen omiminen ja asuttajakolonismi. Antroblogi, 14.11.2017.