Poliittinen ekonomismi ja taloustieteen kritiikki

Yksi nykyajan poliittisen retoriikan painavimmista ja eniten väärinkäytetyistä lyömäaseista on “taloustieteen mukaan”.

Viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana niinsanottujen länsimaiden poliittisen retoriikan on kolonisoinut hyvin tietynlainen tapa käyttää yksinkertaista taloustieteellistä päättelyä. Taloustiede, ja vieläpä sen hyvin yksinkertaistettu tulkinta, ovat nykyisin monen poliitikon ja kommentaattorin lopullinen viisauden lähde: oli päätös mikä hyvänsä, sen voi aina perustella taloustieteen peruskurssilla opittujen yleispätevien lainalaisuuksien nojalla. Ja kun päätös on perusteltu yksinkertaistetun talousymmärryksen valossa, se on “tieteellinen”, arvovapaa, ja arvostelun – erityisesti poliittisten vastustajien esittämän – ulkopuolella.

Mainio esimerkki retoriikan käytöstä nähtiin lauantaina, kun Keskustan kansanedustaja ja varapuheenjohtaja Katri Kulmuni twiittasi vastauksena tutkimukseen, jonka mukaan Keskustan ja perussuomalaisten jäsenet luottavat tieteeseen vähiten:

Aika erikoinen tulkinta. Ilman, että olen nähnyt juttua, totean otsikon perusteella, että kaikki vakiintuneet puolueet luottavat tieteeseen. Suomessa luotetaan tieteeseen ja ollaan siitä ylpeitä. Koulutusleikkauksiakin selittää taloustiede. Debatoida siitä kyllä voi. #tiede

(Lihavointi lisätty)

Debatoida siis voi, mutta koulutusleikkauksetkin ovat taloustieteen selittämiä, ja siksi “tieteellisiä”. Haettu arvoasetelma on tietenkin se, että kritiikki on epätieteellistä, ja siksi lähtökohtaisesti väärin.

Kulmunin twiitti on esimerkki, mutta vain yksi esimerkki, poliittista keskustelua hallitsevasta ekonomismista. Ekonomismi ei ole taloustiedettä. Se on taloustieteen, ja vieläpä yksinkertaisen ja hyvin tietynlaisen talousteoreettisen tulkinnan, korottamista jalustalle poliittisten päätösten perustelemiseksi ja nostamiseksi arvostelun yläpuolelle. Kuten James Kwak kirjoittaa termin lanseeranneessa kirjassaan Economism: Bad Economics and the Rise of Inequality (2017), ekonomismi on talousteorian peruskurssin opetusten manaamista kaikenlaisten sosiaalisten ilmiöiden selittämiseen.

Ekonomismi on linssi, jonka läpi ihmiset näkevät todellisuuden. Sen maailmassa ihmiset, yritykset ja markkinat toimivat taloustieteen peruskurssin abstraktien käppyröiden mukaan, ja kun todellinen maailma ei juuri koskaan toteuta abstraktin teorian vaatimuksia, vian oletetaan olevan maailmassa. Kuten kaikki ihmisten ajattelua ohjaavat viitekehykset, myös ekonomismi tuo mukanaan tiettyjä arvoja ja politiikkavalintoja. Vaikka yksinkertaisella, pinnallisella taloustieteellä voidaan periaatteessa selittää maailmaa monin tavoin, käytännössä ekonomismin edustajat selittävät sillä maailman aina niin, että selitys palvelee jo hyvinvoivien etuja. Ekonomismin maailmassa esimerkiksi työllisyyttä selittää yksinkertainen kysynnän ja tarjonnan malli, ja ilmiselvä ratkaisu työttömyyden vähentämiseen on vähentää työttömille maksettavia korvauksia ja leikata työllistyvien palkkoja. Kaikki tämä esitetään “taloustieteen” auktoriteetilla, riippumatta siitä, että varsinaiset taloustieteilijät eivät ollenkaan välttämättä ole likikään kaikista asioista samaa mieltä.

Nähdäkseni nimenomaan ekonomismin yleisyys viime vuosikymmenien markkinaliberaalin politiikan perustelemisessa on perimmäisenä syynä vuoden 2008 pankkikriisistä lähtien paisuneeseen taloustieteen kritiikkiin. Taloustieteen kritiikin ja kritiikin kritiikin seuraaminen onkin jokseenkin tuskastuttavaa, kun kriitikot ja kriitikoiden kriitikot puhuvat niin usein eri asioista: kriitikkojen tosiasiallisena kohteena vaikuttaisi paljon useammin olevan nimenomaan ekonomismi politiikassa, mutta he kohdistavat kritiikkinsä koko tieteenalaa, taloustiedettä, kohtaan.

Tämä on valitettavaa, koska ekonomismin kritiikki on mitä aiheellisinta ja tarpeellisinta, mutta kohdistamalla kritiikin taloustieteeseen, kriitikot antavat kriitikoiden kriitikoille lähinnä helppoja maaleja. Taloustieteen kritiikki on liian helppo ohittaa mm. siksi, koska sitä esittävät lähinnä taloustieteeseen melko pintapuolisesti perehtyneet ei-taloustieteilijät, ja siksi, koska taloustieteilijät voivat oikeutetusti sanoa, että taloustieteen tutkimuksessa huomioidaan kriitikoiden esittämät ongelmat – paremmin tai huonommin. (Harvemmin tosin mainitaan, että vaikka ongelma olisikin huomioitu jossain merkitykseltään ja näkyvyydeltään vähäisessä tutkimuksessa tai tutkimusalassa, se ei vielä tarkoita, että ongelma otettaisiin valtavirtataloustieteessä tosissaan.) Oikeampi ja sattuvampi kohde kritiikille olisikin monessa tapauksessa taloustieteen käyttö retorisena lyömäaseena politiikassa – eli ekonomismi. Ekonomismin kitkemiseen voisi lisäksi saada mukaan myös ainakin osan taloustieteilijöistä: vaikka taloustieteen nykyinen rooli politiikan äidinkielenä onkin omiaan nostamaan taloustieteen arvovaltaa, luulisi olevan myös taloustieteen etu, että sen arvovaltaa ei liudennettaisi löyhällä ajattelulla ja lähinnä rikkaita suosivan politiikan ajamisella.

Vaikka taloustieteilijät ovat yleensä ekonomismista hiljaa, tällä kertaa rajat ylitettiin, kenties koska koulutusleikkaukset sattuivat epäsuorasti myös taloustieteilijöihin itseensä, kenties koska esittäjänä oli nuori nainen: lukuisat taloustieteen harjoittajat ryntäsivät julistamaan Katri Kulmunille, että taloustiede ei kyllä millään lailla koulutusleikkauksia perustele. Tämä on toki hyvä asia, ja soisin näkeväni taloustieteilijöiden puuttuvan useamminkin poliitikkojen ja poliittisten kommentaattoreiden pintapuoliseen taloustieteen käyttöön. Aloittaa voisi vaikkapa popularisoimalla poliittisen luokan keskuudessa tuoreita tutkimustuloksia, joiden mukaan työmarkkinoita olisi syytä käsitellä monopsonina eli tilanteena, jossa työnantajalla on merkittävästi enemmän valtaa, peruskursseilla opetetun täydellisen kilpailun kysyntä-tarjontamallin sijaan.