Tilannekatsaus 3.3.-6.3.2020

Kirjoitan tämän otsikon alla noin kerran viikossa tai tarpeen mukaan lyhyitä koosteita kiinnostavista asioista, joista en ehdi tai viitsi kirjoittaa pidemmälti.

3.3.20

Vice: Deepfake-videoteknologia otettu käyttöön hindunationalistisen BJP-puolueen poliittisessa kampanjoinnissa Intiassa, ilmeisellä menestyksellä. Suomessa näitä nähtäneen viimeistään seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Muualla maailmassa pelkkä epäilys deepfakesta on ilmeisesti aiheuttanut jo ainakin yhden sotilasvallankaappauksen yrityksen, kertoo tämä Mother Jones-lehden juttu. Hyvä muistutus siitä, että valehtelun teknologian leviäminen tekee kaikista asioista epäluotettavampia.

Suosittelen lukemaan myös Evgeni Morozovin aikaisemman kirjoituksen Guardianiin aiheesta, ”Can the US government stem the tide of ’fake news’ in a postmodern world?”.

4.3.20

YLE: Metsäteollisuus voi oman arvionsa mukaan saada suorat hiilidioksidipäästönsä kuriin, mutta suurin ongelma on jo nyt epäsuorissa, hiilinielujen tuhoamisesta aiheutuvissa päästöissä.

Miten rauhan ajan tuhoisin junaonnettomuus Kuurilassa vuonna 1957, ja Valtion Rautatiet, vaikuttivat Nokian nousuun 1990-luvulla? Ylen juttu on vuodelta 2016, mutta se on edelleen hyvä esimerkki siitä, miten keksinnöt vaativat valtavasti pohjatyötä ja jättiläisten hartioita, joille kivuta. Teknologian esittäminen yksittäisten sankareiden urotekoina on suorastaan karikatyyri todellisuudesta. (Hypoteesi: lähdeviitteiden käyttöönotto ja etenkin hypertekstiteknologian arkipäiväistyminen on vaikuttanut siihen, että ihmiset ovat alkaneet ymmärtää paremmin, miten tiede, teknologia, ja ylipäätään hyvinvointi on verkostoissa monen tekijän toimesta syntyvä ilmiö, ei yksittäisten sankarien aikaansaannos.)

Kari Enqvist kirjoittaa Ylen kolumnissaan, että ennen miehen mitta oli vastuun kantaminen, ja se olisi sitä nykyäänkin. Olen hieman eri mieltä. Vastuunkanto on toissijainen hyve: jos kannat vastuuta vääristä asioista etkä tiedä, mistä asioista olisi oikein kantaa vastuuta, voit huonontaa maailmaa aktiivisesti, vaikka olisit omasta ja viiteryhmäsi mielestä kuinka vastuullinen.

Myös Hitlerin kenraalit kantoivat vastuunsa kuin miehet. Ja katsomme nyt sivilisaatiomme tuhoa suoraan piippuun, kun liian moni on tehnyt töitään liian ahkerasti ja tunnollisesti.

Vastuunkannosta tulee sitä huonompi proxymittari hyvyydelle, mitä voimakkaampia käyttämämme työkalut ovat. Jos me plus työkalumme emme voi saada aikaan kovin isoja vahinkoja, sillä, tekeekö asioita oikein vai oikeita asioita, ei ole yhtä paljon väliä kuin nykyään.

HS: Tutkija sanoo työnantajan tentanneen uskonnosta työhaastattelussa. Syrjintä on yksiselitteisesti väärin. Onneksi olemme jo niin pitkällä, että syrjintää pidetään jo laajalti vääryytenä; valitettavasti emme ole vielä niin pitkällä, että hegemonisen ajattelun edustajien syrjintä ei olisi suurempi uutinen kuin vähemmistöjen syrjintä.

(Jutussa on hyviä ohjeita. Jos haluamme luottaa ihmisiin, meidän tulisi jättää ihmisen itsensä päätettäväksi, estääkö hänen vakaumuksensa esimerkiksi jonkin työn tekemisen asianmukaisella tavalla. Ongelmia tosin on luvassa, jos työtehtävä on uusi tai käsiteltävät asiat ovat uudenlaisia, sillä silloin kukaan ei välttämättä voi tietää ennalta, millaisia tehtäviä ihminen joutuu työssä tekemään.)

HS: Kättely on vähän liian tehokas tautien levittäjä hyperyhdistyneessä maailmassa. Jääkö kättely joskus kumartumisen ja niiaamisen tapaan katoavaksi tavaksi tervehtiä?

HS: USA:n keskuspankin hätäratkaisu tussahti: Edessä voi olla tilanne, josta on varoiteltu jo vuosia. Sosioekonominen järjestelmämme kulkee kriisistä toiseen, kun sen turvallinen liikkumatila käy ahtaammaksi.

Selvitäänkö seuraavasta lamasta ilman fasismin nousua ja maailmansotaa? Entä sitä seuraavasta?

5.3.20

”…ratkaisuja pitäisi tehdä nopeasti – samaan aikaan kun vanha poliittinen kartta menee maassa kuin maassa pirstaleiksi ja politiikan päätöksentekokyky heikkenee. … Tässä ei ole kyse epidemiasta itsestään vaan siitä kasvavasta hallitsemattomuuden ja ennustamattomuuden tunteesta, jota …epidemia yhtäkkiä lisäsi.”

Hesarin pääkirjoitustoimittajan kolumni on tuttua tekstiä kaikille yhteiskuntien romahdusten historiaa lukeneille; saman olisi voinut kirjoittaa myöhäisantiikin historioitsija. Yhteiskunnat monimutkaistuvat, kunnes energiavuo ei enää riitä ylläpitämään monimutkaisuutta. Tästä aiheutuvia ongelmia yritetään paikata monimutkaisuudella, mikä johtaa ennustettavasti ennustamattomuuteen ja järjestelmän karkaamiseen (kts. esim. Tainter 1988, The Collapse of Complex Societies). Näin se käy, sanoisi Vonnegut.

Kirjoitin seuraavan kommentin:

Kirjoitus on hyvin tuttua tekstiä kaikille monimutkaisten yhteiskuntien romahdusten historiaa lukeneille. Pienin muutoksin saman olisi voinut kirjoittaa myöhäisantiikin historioitsija.

Kuvio on aina sama: kertaluonteisen jackpotin kuten meidän tapauksessamme fossiilisen energian löytävillä yhteiskunnilla ei ole malttia vaurastua kestävästi, vaan ahneus saa vallan. Eliitit hyötyvät tästä, ja niinpä ahneudesta tehdään mielipidevaikuttajien suosiollisella avulla ensin normi ja sitten hyve – meidän aikanamme emme ole enää edes kansalaisia, vaan ennen kaikkea kuluttajia.

Yhteiskunnista tulee monimutkaisempia, ja tällä on toki hyviäkin vaikutuksia, kuten tieteiden ja taiteiden nousu. Mutta koska yhteiskunta ei elä perintönsä koroilla vaan kestämättömästi perintöään tuhlaten, ennen pitkää tulee tilanne, missä kaikki ymmärtävät, ettei tulevaisuudessa ole enää yhtä paljon jaettavaa.

Tässä kohdassa kasvun aikana syntynyt syvä eriarvoisuus johtaa alueiden sisäisiin ja välisiin riitoihin, eikä korjausliikkeeseen tarvittavia, teoriassa varmasti ihan mahdollisia päätöksiä enää saada tehtyä.

Koska järjestelmän fundamentaaleja kestävyysongelmia ei saada korjattua, järjestelmä ajautuu ennemmin tai myöhemmin kaaoksen reunalle. Lopulta joku itsessään varsin mitätön häiriö keikauttaa sen reunalta alas.

Onko viimeinen niittimme korona vai seuraava virus vai jokin muu tapahtuma, jää nähtäväksi – ja historioitsijoiden riideltäväksi, samaan tapaan kuin kiistelemme edelleen Rooman tuhon syistä.

Tämä kuvio on nähty historiassa vähintään useita kymmeniä kertoja, eikä ole mitään syytä uskoa, että oma yhteiskuntamme olisi poikkeus. (Lukekaapa vaikka Tainter, 1988, Collapse of Complex Societies.) Historia toistaa itseään, hintalappu vain kohoaa kerta kerralta.

Olisi pitänyt valita toisin jo viimeistään 40 vuotta sitten, ymmärtää ahneus ahneudeksi, ja ryhtyä rakentamaan kestävää yhteiskuntaa. Pienessä mittakaavassa sellaisia on jo olemassa, onneksi.

Perussuomalainen kysyi kansalta, kansa vastasi väärin, uutisoi Kansan Uutiset. Näistä tuloksista (huomaa myös Laura Huhtasaaren aikaisemman ”gallupin” tulos) voidaan päätellä ainakin se, että ainakin Twitterissä pyörivä persujen ja rasistien joukko on melko pieni. Normaalisti empatiakykyiset ihmiset eivät nimittäin varmasti ole ainoita, jotka ovat kehottaneet samanmielisiä äänestämään.

PS. Paremmassa maailmassa Veikko Vallin saisi lopettaa isänmaallisuudella ratsastamisen ainakin siihen saakka, kunnes hän lopettaa velvollisuuksiensa välttelyn ja esimerkiksi maksaa veronsa kuten muutkin. Rahaahan hänellä olisi myös oikein tekemiseen, ja jäisi vielä paljon jäljellekin.

PPS. Kiinnittäkääpä tarkemmin huomiota Jussi Halla-ahon tapaan puhua esimerkiksi nyt kosmeettisesti harjatuista persunuorista ja heidän ulostuloistaan. Halla-aho ei ole tietääkseni koskaan tuominnut esimerkiksi fasismia tai rasismia – ja kiemurtelee jos häneltä kysytään asiasta. Hän on ainoastaan todennut, että asian sanominen ääneen vahingoittaa puoluetta. En usko tarkkojen sanavalintojen olevan sattumaa. Vaikka Halla-aho ei itse erityisemmin pitäisi julkifasisteista, hän ei halua menettää heidän ääniään.

Sami Eerolalta hyvä suomenkielinen tiivistelmä Corey Robinin konservatiivisuudesta tekemästä analyysista. (Eerolan keräämä kokoelma kirjojen tiivistelmiä/arvosteluja on muutenkin oikea kultakaivos.) Uskon Robinin olevan aivan oikeassa: konservatismi on aina ollut reaktioliike, joka syntyy vastauksena olemassaolevia hierarkioita haastaville eli käytännössä tasapuolisuutta edistäville liikkeille. Konservatiivisuus ei ole niinkään ideologia, vaan joukko hierarkioita oikeuttavia asenteita. Niinpä konservatiivisuuden ytimessä on aina vahva ajatus siitä, että sillä hetkellä voimassa olevat, toiset alistetumpaan ja toiset etuoikeutetumpaan asemaan asettavat hierarkiat ovat ikiaikaisia, oikeutettuja, ja säilyttämisen arvoisia.

Se, että yhteiskuntamme ovat kehittyneet jopa hierarkian korkeimmalla portailla olevien näkökulmasta valtavasti paremmiksi suurelta osin juuri näitä hierarkioita yksi kerrallaan purkamalla, unohdetaan. Totuus kuitenkin on, ettei yksikään antiikin despootti nauttinut esimerkiksi antibiooteista, eikä nykyistä tekniikan kehitystä voisi kuvitellakaan yksinvaltiuden oloissa. Konservatiivin mieleen ei myöskään ilmeisesti sovi ajatus siitä, että hierarkioiden purkutyö saattaa olla vielä kesken, ja tuleva maailma nykyistä parempi. Kuten ei myöskään ajatus siitä, että toisten ihmisten maailmankuva ei ollenkaan välttämättä perustu samalla tavalla hierarkioiden ja alistamisen näennäisillä väistämättömyydelle kuin konservatiiveilla itsellään – ja että vain autoritaarisuuteen taipuvaiset ihmiset saavat tyydytystä siitä, että näkevät toisten alistuvan.

Taitoa ymmärtää, että toiset ihmiset voivat ajatella hyvin eri tavalla, kutsutaan empatiaksi, ja aidanseipäillekin lienee jo selvää, ettei empatia kuulu konservatiivien vahvuusalueisiin. (Sivumennen sanoen, se, että samoja mekanismeja tarvitaan toisia naurattavien juttujen kehittämisessä, on todennäköisesti parhaita selityksiä sille, miksi konservatiivit ovat hauskaa seuraa lähinnä tahattomasti.)

Lyhyemmin sanottuna: konservatiivit ovat aina olleet, ja tulevat olemaan, historian väärällä puolella. Valitettavasti historia on osoittanut lukuisia kertoja, miten tehokkaasti historian väärä puoli houkuttelee ihmisiä.

Kiinnostavaksi kysymykseksi jää, voiko empatiaa, pluralismia ja hierarkiakriittisyyttä oppia ja opettaa, vai ovatko ne synnynnäisiin piirteisiin vertautuvia ominaisuuksia. Itse uskon ihmisen olevan hyvinkin muuttumiskykyinen, jos vain halu muutokseen on olemassa.

Lopuksi:

Meidän täytyy miettiä, millainen olisi kestävä yhteiskunta

Tämän vuosituhannen politiikan, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen, teknologian ja ylipäänsä kaikkien ihmisiin liittyvien käytäntöjen ja tieteiden suurin haaste tulee olemaan kestävän ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen.

Tätä kirjoittaessa on selvää, että sivilisaatiomme on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa. Ihailemamme kekseliäisyys ja ”edistys” ovat tuoneet meille paljon hyvää, mutta emme malttaneet kehittyä viisaasti, vaan annoimme ahneudelle vallan. Kun työkalujemme voima on laukannut kaukana viisautemme edellä, olemme nyt törmäämässä ensimmäistä kertaa toden teolla planeetanlaajuisiin kestävyysrajoihin – rajoihin, jotka ylitettiin viimeistään noin 40 vuotta sitten (Lin ym. 2018).

Kuva 1: Ihmiskunnan tarinaa voi sanoa suurmenestykseksi, ainakin jos ei tarvitse pohtia, mitä historia kertoo todennäköisistä tulevaisuuksista.

Tilanne ei ole ihmisen historiassa sinänsä uusi. Lähes kaikki aikaisemmat monimutkaiset kulttuurit ovat romahtaneet. Korttitalon luhistumisen välitön syy on voinut olla ympäristökatastrofi, kulkutauti, sisällissota tai invaasio, mutta esihistoriasta saakka yhteiskunnat ovat ajautuneet romahdusherkkään tilaan samanlaisella yhdistelmällä hallitsematonta, kestävyyden rajat ylittävää ”kehitystä”, ja vallanpitäjien kyvyttömyyttä muutokseen (Tainter, 1988). Jokainen monimutkaisempi yhteiskunta on osoittautunut alttiiksi, ja myöhempien polvien rakennukset, hiekka ja viidakko kätkevät alleen kymmeniä aikanaan menestyneitä, monimutkaisia yhteiskuntia, joiden mahti näytti niiden loiston päivinä varmasti vähintään yhtä järkähtämättömältä kuin nykyisen yhteiskuntamme mahti saattaa näyttää niistä, jotka eivät vaivaudu katsomaan kulissien taakse. Dynamiikat ovat aivan samoja kuin kautta historian. Uutta on vain kaksi asiaa: teknologioidemme voiman vuoksi romahdus uhkaa olla maailmanlaajuinen, ei vain paikallinen, ja tuleva romahdus voi hyvin mahdollisesti olla lopullinen. Aikaisempien kulttuurien luhistumisen laukaisemat konfliktit ratkottiin teräasein, kun taas meillä on käytössämme joukkotuhoaseita. Aikaisemmat sivilisaatiot eivät olleet käyttäneet loppuun helposti ja suhteellisen yksinkertaisella teknologialla hyödynnettävissä olevia malmi- ja muita raaka-ainevaroja. Me olemme, ja jos tekninen osaamisemme katoaa edes väliaikaisesti, saatamme menettää lopullisesti kyvyn ylläpitää teknologista sivilisaatiota.

Perimmäinen romahdukseen johtava dynamiikka on sama niin hiivalla kuin ihmisilläkin. Emme ole lajina oppineet toimimaan hiivasientä tai bakteereja älykkäämmin. Aivan kuten yksisoluiset eliöt, kun saamme käyttöömme uuden energianlähteen, käytämme sitä niin ahnaasti, että tuhoamme kasvullamme ja metabolismimme jätteillä melkein huomaamattamme suotuisan ympäristömme. Kun ympäristön kantokyky ylittyy ja kasvu jatkuu, romahdus on ollut toistaiseksi vain ajan kysymys.

On syytä korostaa, että kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta, eikä kyse ole tekniikalla ratkeavasta ongelmasta. Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan onkin vähitellen ryhdytty heräämään, aivan liian hitaasti ja aivan liian myöhään, olemme jo ylittäneet kestävyysrajat myös biodiversiteetin suhteen, ja lähestymme nopeasti typpi- ja fosforikierron vaarallisen häiriintymisen rajoja. Perusongelmamme on se, että talousjärjestelmämme virheellinen kirjanpito ohjaa meitä tekemään paljon enemmän vääriä kuin oikeita asioita, mutta koska väärien asioiden tekemisen lopettaminen tarkoittaisi laajamittaista työttömyyttä, jatkamme oman kuoppamme kaivamista syvemmäksi. Tässä tilanteessa tehokkaampi tekniikka ja ylipäätään ”tehostaminen” auttaa meitä lähinnä kaivamaan kuoppaa nopeammin. Kirjanpitoa ei todennäköisesti saada muutettua realistiseksi ja pidettyä realistisena: kun teknologian voima kasvaa koko ajan, poliittisen päätöksenteon pitäisi nopeutua valtavasti nykyisestä. Valitettavasti yhteiskuntien purkautumisen mekanismit näyttävät olevan jo käynnissä, ja päätöksenteosta näyttää tulevan entistä vaikeampaa ja hitaampaa. Kehityskulku on historiallisten esimerkkien mukainen, ja se osattiin ennustaa jo 1970-luvulla esimerkiksi Kasvun rajat-raportissa – jonka keskeinen sanoma oli, että talouskasvun jatkaminen vaikeuttaa keskeisten kasvuun liittyvien ongelmien ratkaisemista, aivan kuten sittemmin on käynyt (Meadows, 2008).

Kuva 2: Tyypillinen kehityskulku, kun kestävyysrajat on ylitetty. Ihminen, hiiva, bakteeriviljelmä – mikään laji ei ole vielä osoittanut olevansa säännöllisesti tämän viisaampi.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani toin esiin, merkit romahduksen lähestymisestä voimistuvat koko ajan. On hyvin epävarmaa, miten kauan nykyisellä yhteiskuntajärjestyksellä on enää aikaa: kuten kulkutautien mittareilla edelleen kohtuullisen harmiton koronavirusepidemia näyttää, yllätyksiä voi tulla nopeasti, ja kykymme vastata edes suhteellisen vähäisiin globaalin järjestelmän häiriöihin on heikko. Vaikka todennäköisesti selviämmekin yhteiskuntana nykyisestä kriisistä, ennemmin tai myöhemmin eteemme tulee tilanne, josta yhteiskuntajärjestys ei enää selviä. Näin on käynyt ennenkin, ja näin tulee käymään tulevaisuudessa. On itse asiassa hyvät syyt uskoa, että suurin osa koskaan olemassaolleista ihmisyhteisöistä on tuhoutunut jonkinlaisessa ympäristön kestävyysrajoihin liittyneessä mullistuksessa – joko suoraan ravinnon ehdyttyä, tai epäsuorasti jouduttuaan toisen, kotiseuduiltaan lähtemään joutuneen yhteisön saaliiksi.

Kuva 3: Muutamia paikallisen kestävyysrajansa ylittämisen jälkeen romahtaneita kulttuureja. Lisää mm. lähteessä Tainter (1988).

Emme voi ennustaa, milloin oma kulttuurimme sortuu. Korttitalo voi lähteä luhistumaan ensi vuonna tai 50 vuoden kuluttua; ihmisen historiassa satakin vuotta olisi vain lyhyt hetkonen. (Kuinka moni lukijoista muistaa googlaamatta, millä vuosisadalla maya-intiaanien kaupungit autioituivat?) Kehityskulut ovat kuitenkin ilmiselviä, ja on syytä uskoa, että ne ovat kiihtymässä. Tiedämme myös, että uudet ajatukset pitää kehittää ja omaksua ennen kriisiä, sillä kriisitilanteessa uuden ajattelun kehittämiselle ei ole enää aikaa tai voimavaroja. Siksi pidän lähivuosikymmenien keskeisenä projektina vähintäänkin henkistä valmistautumista toisenlaiseen yhteiskuntaan – mieluiten nykyistä parempaan.

On nimittäin niin, että vaikka suurin osa olemassaolleista ihmisyhteisöistä on todennäköisesti käyttänyt luonnonvaroja kestämättömästi, ihmiskunnan historiasta löytyy myös muutamia esimerkkejä kulttuureista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin oppineet elämään ympäristönsä rajoitteiden kanssa. Osa näistä kulttuureista on saattanut oppia rajojen kanssa elämisen ennen kuin rajat ovat tulleet ylitetyksi, mutta itse epäilen, että suurin osa on mennyt, aivan kuten me, selvästi rajojen yli ennen kuin niiden sisällä on opittu elämään. Toisin kuin moni luulee, tilanteemme ei siis suinkaan ole toivoton. Aikaisemmat ihmispolvet ovat olleet vastaavassa tilanteessa, ja vaikka meillä ihmisillä onkin paha tapa toistaa tyhmyyksiämme, voimme todistaa, ettei ole olemassa mitään kiveen hakattua ”ihmisluontoa” joka ehdottomasti pakottaisi meidät toistamaan aina kaikki historian virheet. Pysyvä romahdus on vain todennäköinen: se ei ole väistämätön.

Kuva 4: Onneksi on olemassa myös esimerkkejä yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään jotakuinkin kestävien rajojen sisällä. Todennäköisesti vain harva on kuitenkaan päässyt kestävälle polulle ilman ainakin väliaikaista ”korjausliikettä” – mutta sekin on täydellistä romahdusta parempi.

Nykyisessä tilanteessa niin meillä tutkijoilla, poliitikoilla kuin kansalaisillakin on ensiarvoisen tärkeä ja, pelkään, kiireellinen tehtävä: meidän on nyt opittava, millainen yhteiskuntajärjestys voi olla kestävä. Mitä todennäköisimmin se ei ole ainakaan aivan sama, missä nyt elämme: jos nykyinen järjestelmä voisi välttää kestävyyden rajojen ylittämisen, eikö se olisi jo tehnyt niin? Valtavaksi onneksemme ”edistys” ei ole vielä assimiloinut aivan kaikkia Maapallon kolkkia, ja antropologit ja muut tutkijat ovat voineet kartoittaa kestävyysrajojen sisällä elämään oppineiden kulttuureiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia mekanismeja. Meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia ovat näitä kulttuureja yhdistävät piirteet, sillä nimenomaan ne antavat parasta osviittaa siitä, millaiselta kestävän yhteiskuntajärjestyksen pitäisi näyttää, ja esimerkiksi millaista arvomaailmaa sen tulisi tukea.

Miltä kestävä yhteisö voisi näyttää?

Vaikka tämä työ on vielä alussa ja vaikka en missään nimessä ole alan asiantuntija, uskallan kuitenkin väittää, että kestävissä yhteiskunnissa toistuu muutamia teemoja. Näistä kenties tärkein ja yleismaailmallisin vaikuttaa olevan voimakas, jopa ”raivokas” pyrkimys materiaaliseen tasa-arvoisuuteen (Suzman, 2017). Riippumatta ympäristöstä, pitkään kestäneet, ympäristönsä rajoissa suurinpiirtein pysyneet yhteiskunnat ovat nykyiseen yhteiskuntaamme verrattuna jopa hämmentävän egalitaarisia: niinkin erilaiset yhteisöt kuin Kalaharin aavikon laidalla elävät !Kungit ja Yhdysvaltojen amishit vieroksuvat voimakkaasti yksityisen hyvän keräämistä, äärimmäisissä tapauksissa jopa karkoittamalla parantumattomasta ahneudesta kärsivät keskuudestaan. Monet erilaiset säännöt tukevat jakamista ja yhteistä hyvää painottavaa arvomaailmaa. Joissain uskonnollispohjaisissa yhteisöissä jopa napit saattavat olla paheksuttuja ”pröystäilyn” välikappaleita, ja metsästyksellä elävissä yhteisöissä voi olla esimerkiksi käytäntöjä, joissa saaliin saajaksi ja kiitosten kohteeksi lasketaan se, jonka tekemä nuoli osuu saaliseläimeen – jujun ollessa siinä, että metsästäjät vaihtavat nuolia jatkuvasti keskenään (Wright, 2004).

Toinen silmiinpistävä kestävien yhteisöjen piirre on niiden suhtautumisessa haluihin ja tarpeisiin. Omassa kulttuurissamme on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmisen halut ja tarpeet ovat pohjimmiltaan sama asia, rajattomia, eikä tälle asialle saa eikä edes voi tehdä mitään. Tämä ajatusmalli voi olla yksilön kannalta hyödyllinen, jos saat elantosi valmistamalla tai myymällä jotain halun tai tarpeen (hetkellistä) tyydyttäjää. Valitettavasti se on paitsi yksilön kannalta hyödytön malli, sillä jos halut ja tarpeet ovat loputtomia, mikään ei tule koskaan tyydyttämään sinua, ja myös ennemmin tai myöhemmin yhteisölle tuhoisa malli, kun maailma on rajallinen. Kun emme osaa kunnolla tehdä eroa halujemme ja tarpeidemme välillä, päädymme ostamaan kaikkea, mitä haluamme ja mihin meillä vain on varaa.

Kestävissä yhteisöissä koko ajatusmalli on pitkälti toisin päin. Ympäri maailman on olemassa itsenäisesti kehittyneitä yhteisöjä, joissa olemisen lähtökohtana on tarpeiden rajoittaminen mahdollisuuksien mukaisiksi. Myös oma yhteiskuntamme oli vielä alle sata vuotta sitten hyvin paljon kulutuskriittisempi kuin se on nykyään, ja kaikki suuret maailmanuskonnot pitävät ahneutta syntinä – tuskin sattumalta. Kun tarpeet ovat rajalliset, niiden täyttäminen on helppoa, ja elämä yksinkertaisempaa. Esimerkiksi meidän näkökulmastamme äärimmäisessä köyhyydessä elävien !Kungien ja monien muiden metsästäjä-keräilijäyhteisöjen jäsenet hämmästelevät ajatustakin siitä, että he olisivat ”köyhiä:” heillä on kaikki mitä he tarvitsevat, eikä heiltä puutu mitään, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. (Kts. Suzman, 2017). Kanadalainen kirjailija Ronald Wright kertoo mainiossa kirjassaan A Short History of Progress tarinan metsästäjä-keräilijöistä, jotka saivat idean käydä vastavierailulla Lontoossa tapaamassa heitä Papua-Uudessa Guineassa kuvannutta dokumentintekijää. Vieraat hämmästelivät eniten sitä, miten lontoolaiset olivat niin köyhiä että heidän piti raataa töissä ainakin kahdeksan tuntia päivässä, pitivät brittien elämää yleisesti ottaen hirvittävänä, ja veivät mukanaan kotiinsa kauhujuttujen lisäksi ainoastaan idean siitä, että nuoliin voisi laittaa pyrstösulat, jotta ne lentäisivät tarkemmin. (Tässä kohdassa haluan aina ajatella metsästäjä-keräilijän ihmettelemässä Arman Alizadin äänellä ”nää ihmiset elää näin joka päivä.”)

Kolmas kestäville yhteisöille ominainen piirre liittyykin juuri teknologiaan. Meidät on suorastaan marinoitu ajatuksessa, että teknologian kehitys tarkoittaa edistystä, edistys on aina itseisarvoisesti hyvää, ja siksi kaikki teknologiaan skeptisesti suhtautuvat ovat yhteisölle vihamielisiä edistyksen jarruja. Tämäkin vain vähän yli sata vuotta vanha ajatusmalli palvelee erinomaisesti niitä, jotka voivat hyötyä uuden teknologian kehittämisestä, mutta on hieman vähemmän selvää, miten paljon se tosiasiassa palvelee muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ja ympäristöämme. Kun atomipommista on kulunut jo 75 vuotta, voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, ettei tekniikan kehitys ja edistys ole identtisesti sama asia, mutta näin ei ole käynyt.

Kestävissä yhteisöissä teknologiaan suhtaudutaan paljon vähemmän uskonnollisesti. Uutta tekniikkaa ei pidetä aksiomaattisesti hyvyyden ja edistyksen ruumiillistumana, vaan tekniikka nähdään realistisemmin, ei hyvänä eikä pahana mutta ei myöskään neutraalina ihmisen voiman ja kykyjen vahvistimina (kts. esim. Kranzberg, 1986). Tällöin tekniikalta voidaan kysyä kysymyksiä, joita me emme oikein edes osaa kysyä: esimerkiksi amishit pohtivat tarkasti, edistääkö jokin uusi teknologia yhteisön hyvinä pitämiä arvoja, vai hajottaisiko sen käyttöönotto yhteisöä. (Wetmore, 2007. Tämä myös alleviivaa ongelmaa, joka meidän on ratkaistava: jos yhteisön arvot ovat esimerkiksi naisia tai jotain muita yhteisön jäseniä alistavia, näiden arvojen säilyttäminen tai peräti vahvistaminen, tekniikalla tai muuten, ei ole hyvä asia. Onneksi ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että kestävä yhteiskunta vaatisi eriarvoisuutta – pikemminkin päinvastoin.)

Näiden käytäntöjen olemassaolo on helppo ymmärtää. Tiedämme niin historiasta kuin nykyisiä yhteiskuntiamme koskevasta tutkimuksesta, että suhteelliset varallisuuserot ja loputon halujen ja tarpeiden sekoittaminen keskenään lietsovat yhteisön koheesiota tuhoavaa kilpailuhenkeä ja kannustavat yhteisön jäseniä venyttämään sääntöjä omaksi edukseen. Sama pätee tarpeiden ja uuden tekniikan rajoittamattomuuteen. Jos ja kun ympäristörajoissa pysyminen on yhteisön selviämisen kannalta tärkeää – kuten se on ollut jo pitkään !Kungeilla ja kuten se tulee olemaan omassa kulttuurissamme – kestävä yhteiskunta ei voi tukea tämänkaltaisia mekanismeja, jotka vaarantavat sen olemassaolon perustan. Siksi uskonkin, että tulevaisuuden yhteiskunnat tulevat olemaan nykyistä paljon egalitaarisempia, nykyistä tarkemmin halun ja tarpeen eroa harkitsevia, ja varovaisempia uuden teknologian käyttöönotossa. Ne yhteiskunnat, jotka eivät ole, tulevat katoamaan.

Olen myös vakuuttunut, että kestävän yhteiskunnan täytyy ottaa lähtökohdakseen välittäminen ja empatia kilpailun ja omaneduntavoittelun sijaan. Jos emme osaa välittää edes itsestämme sen vertaa, että arvostaisimme itseämme muutenkin kuin talouskoneen tuotantoyksiköinä, miten osaisimme välittää ympäristöstämme niin paljon kuin meidän tulisi siitä välittää, jotta välttäisimme sen tuhoamista? Mitä voimakkaampia työkalumme ovat, sitä tärkeämpää on, että välitämme kovasti, miten niitä käytämme.

Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu, mutta sitä kirjoitetaan parhaillaan. Nyt kaikkien niiden, jotka toivovat lastemme maailman olevan demokraattinen ja nykyistä parempi, tulisi toimia yhdessä selvittääkseen niin itselleen kuin toisille, millainen kestävä maailma voisi olla. Jos haluamme, että muutos tapahtuu rauhanomaisesti ja kansanvaltaisesti, sen sijaan että olosuhteet sanelevat sen meille, meidän on saatava käyntiin laaja, realistinen kansalaiskeskustelu siitä, millainen maailman tulisi olla. Voi olla, että aika loppuu kesken ja joudumme rakentamaan epätyydyttävän maailman, mutta jos emme edes vaivaudu pohtimaan minkälaisen maailman haluaisimme, on täysin varmaa, että lopputulos on huonompi kuin se voisi olla.

Kuva 5: Mitä nopeammin pääsemme kestävälle pohjalle, sitä yltäkylläisempi yhteiskuntamme voi olla. Jos emme toimi riittävän nopeasti, ihmiskunnan henkiinjääneet joutuvat todennäköisesti elämään tuhotulla planeetalla hyvinkin alkeellisissa oloissa – kenties vailla mahdollisuutta rakentaa sivilisaatiota enää uudelleen, kiroten sukupolvia, jotka eivät toimineet vaikka tiesivät.

Lähteitä ja lisälukemista

Kranzberg, M. (1986). Technology and History: “Kranzberg’s Laws.” Technology and Culture, 27(3), 544.

Lin, D; Hanscom, L; Murthy, A; Galli, A; Evans, M; Neill, E; Mancini, MS; Martindill, J; Medouar, F-Z; Huang, S; Wackernagel, M. (2018). Ecological Footprint Accounting for Countries: Updates and Results of the National Footprint Accounts, 2012–2018. Resources. 7(3): 58.

Meadows, D. H. (2008). Thinking in Systems: A Primer. London & New York: Earthscan.

Ryan, C. (2019). Civilized to Death: The Price of Progress. New York: Simon & Schuster.

Suzman, J. (2017). Affluence without Abundance: The Disappearing World of the Bushmen. London: Bloomsbury.

Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

Wetmore, J. M. (2007). Amish Technology: Reinforcing Values and Building Community. Technology and Society Magazine, 26(2), 10–21.

Wright, R. (2004). A Short History of Progress. Toronto: House of Anansi Press.

Olenko poliittinen tutkija?

Sosiaalisessa mediassa on viime aikoina keskusteltu jonkin verran tutkijoiden ”poliittisuudesta” eli käytännössä siitä, saako jonkun tutkijan tekemät johtopäätökset todellisuuden luonteesta jättää huomiotta siksi, että hän edustaa omasta tai muiden mielestä jotain tiettyä poliittista suuntausta.

Keskustelu on paljastanut, että hämmentävän suuri osa yli 30-vuotiaista miehistä uskoo, että 1) tutkijan ei ikinä tulisi olla ”poliittinen” (useimmiten l. ”esittää poliittisen vasemmiston tai vihreiden politiikkaa tukevia tutkimustuloksia tai kannanottoja”) ja 2) arvoista ja politiikasta vapaan tutkimuksen tekeminen on ylipäätään mahdollista muillakin tutkimusaloilla kuin (mahdollisesti) hyvin pienessä osajoukossa luonnontieteitä. Kohta 1 on mielipidekysymys johon ei ole ”oikeita” vastauksia, mutta kohta 2 on melko suurella todennäköisyydellä yksinkertaisesti epätosi luulo. Onkin ihmeteltävää, miten moni jopa akateemisen koulutuksen saanut henkilö silti uskoo näin; näissä tapauksissa herää väkisinkin kysymys, onko vika ollut opetuksessa vai oppilaassa.

Koska olen viimeisen muutaman vuoden aikana ryhtynyt ottamaan aktiivisemmin kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin, olen luonnollisesti saanut osani tästä kritiikistä. Mitä oikeistolaisempiin piireihin mennään, sitä todennäköisemmin minua pidetään ”vassaritutkijana” tai, kuten ainakin yksi taho esitti, ”kommarina”. (En kuulu enkä koskaan ole kuulunut kommunistiseen tai mihinkään muuhunkaan puolueeseen, herra McCarthy. Konmaritusta olen kyllä kokeillut.)

Olenko sitten ”vassaritutkija?” Viime vaaleissa äänestin kyllä ensimmäistä kertaa elämässäni Vasemmistoliittoa. Tämän ratkaisun tein kuitenkin mielestäni hyvin perustein, todettuani, että kyseinen puolue on arvopohjaltaan ja poliittisilta tavoitteiltaan tällä hetkellä lähimpänä omia ajatuksiani.

Kuten kirjoitin Twitteriin 25.6., vietin parikymppisenä 4-5 kk lähinnä sängyssä maaten, ja ehdin ajatella kaikenlaista. Yksi asia, mitä mietin paljon, oli se, mikä oikeastaan on tärkeää ja mikä tekee ihmiskunnasta, tai elämästä ylipäänsä, mitenkään erityisen tai tärkeän. Mitä maailmankaikkeus oikeastaan menettäisi, jos ihmiskunta katoaisi – tai jos Maan elämä tuhoutuisi?

Harkitsin pitkään ja vakavasti erilaisia vastauksia tähän kysymykseen, mutta päädyin kahteen suureen vastaukseen: ihmiskunta lunastaa oikeutuksen olemassaololleen uteliaisuudella ja luovuudella. (Myöhemmin, ymmärrykseni kasvaessa, tajusin lisätä tähän kaksikkoon empatian toisia kohtaan, tai jos asian haluaa sanoa toisin, rakkauden.) Kivi tai eloton asteroidi ei pysty mihinkään näistä, ja sikäli kun tiedämme, muiden elävien olentojen kyvyt kaikilla näillä saroilla ovat ihmiseen verrattuna varsin rajallisia.

Käytännössä luovuus ja uteliaisuus tarkoittavat ennen kaikkea taiteita ja tieteitä. Pidän kumpaakin siis itseisarvoisina hyvinä. Ja koska tajusin jo tuolloin, ettei minusta tulisi maailman parasta kummallakaan saralla, totesin, että järkevää tekemistä olisi luovuuden ja uteliaisuuden sekä (kuten tajusin myöhemmin) empatian säilyttäminen – astronomisessa ajassa.

Toisin sanoen: mielestäni ihmisen kaltaisen älykkyyden ja sen toimintamahdollisuuksien varjelu ja säilyttäminen on Tärkeää, isolla T:llä. Nähdäkseni asia on niin, että jos annamme älykkyytemme sammua, teemme ainakin tuottamuksellisesti hirmuisen ympäristörikoksen: sikäli kun tiedämme, olemme ainakin tässä galaksin kolkassa ainoa teollistunut laji. Esiteolliset lajit saattavat olla hyvinkin uteliaita ja älykkäitä, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuutta suojata Maan elämää ja sen jatkumista säännöllisiltä kosmisilta katastrofeilta.

Jos ihmiskunta siis tuhoutuu jättämättä kyvykkäitä perillisiä, myös Maan elämän päivät ovat luetut.

Käytännössä kaikki uravalintani ja aktivismini noin 22 vuoden iästä lähtien on jollain tasolla juontunut tästä päätelmästä. Myös poliittiset valintani ovat seuranneet siitä, ja olen päivittänyt kantojani sitä myötä kun näyttö on mielestäni ollut riittävää.

En ole suinkaan aina äänestänyt vasemmistoa: kun aloitin tutkijan urani noin 10 vuotta sitten, olin sinivihreä markkinaliberaali yrittäjä. Äänestin tuolloin Kokoomusta tai Vihreiden oikeistosiipeä. Sattuman kaupalla päädyin kuitenkin tutkimaan väitöskirjaani varten valtionyhtiön, kaivosyhtiö Outokummun historiaa. Tämä historia vakuutti minut siitä, että Teknillisen korkeakoulun opetuksesta ja yleisestä ilmapiiristä omaksumani ajatusmaailma – ”yksityinen hyvä, julkinen huono” – oli yksinkertaisesti virheellinen. Outokumpu oli millä tahansa mittarilla loistava menestystarina, ja kaivoksen yksityistäminen olisi lähes varmasti johtanut siihen, että Suomen metalliteollisuuden kehitys olisi jäänyt tyngäksi tai jopa kokonaan tapahtumatta.

Tutkimustyöni ei kuitenkaan keskittynyt valtionyhtiöihin, vaan kysymykseen siitä, miten paljon voimme tai meidän kannattaisi luottaa teknologian kehitykseen ympäristökriisien ratkaisussa. Kun asiaa tutkittuani totesin, että vastuullinen vastaus tähän kysymykseen on ”hyvin vähän, ja ilman poliittista aktivismia ei lainkaan”, jouduin jälleen korjaamaan mielipiteitäni. Olin aikaisemmin uskonut, että ympäristökriisi ratkaistaan nimenomaan teknologialla, ja suorastaan ollut osakkaana perustamassa ekodesigniin keskittynyttä yritystä. Todistusaineisto kuitenkin näytti päinvastaista: teknologiasta ei empirian ja teorian valossa todennäköisesti olisi kestävää ratkaisua nyt päällä olevaan ekokriisiimme. Ratkaisu vaatisi yhteiskunnallista muutosta eli poliittista toimintaa, kaikilla tasoilla ruohonjuuresta kansainväliseen.

Sittemmin olen todennut, jälleen tutkimukseen perehdyttyäni, että mm. taloudellinen eriarvoisuus on ensinnäkin huono idea, jonka yhteiskunnallisista hyödyistä ei ole juurikaan näyttöä mutta jonka haitoista on kirjaimellisesti hyllymetreittäin todistusaineistoa, ja toiseksi, taloudellinen eriarvoisuus on hyvin mahdollisesti yksi merkittävämpiä juurisyitä sille, miksi emme kykene vastaamaan ekokriisiin asian vaatimalla vakavuudella.

Voi hyvin olla, että olen jälleen väärässä. Minulla ei ole monia vahvuuksia, mutta yksi harvoista on se, että kykenen vaihtamaan mielipidettäni hyvinkin nopeasti, jos vain siihen on riittävän hyvät perustelut. Jos siis tulevaisuudessa huomaan olevani väärässä, totean olleeni väärässä, ja korjaan mielipiteitäni. Kuitenkin tällä hetkellä, tämänhetkisen parhaan tietoni valossa, uskon (yleisesti ottaen) vasemmistolaisen politiikan palvelevan parhaiten päätavoitettani: ihmislajin ja älykkyyden säilyttämistä. Jos vasemmiston politiikka muuttuu tai faktat muuttuvat, muutan mielipidettäni.

Tällä tavalla olen ”poliittinen” tutkija. Olen myös aktiivinen etenkin Twitterissä, koska pidän sitä velvollisuutenani: sikäli kun tulkitsen todistusaineistoa oikein, ihmiskunta katsoo nyt maailmanloppua suoraan piippuun. Ekokriisi pahenee kiihtyvällä nopeudella, ja mitä enemmän viivyttelemme sen torjumiseksi tarvittavia muutoksia, sitä enemmän menetämme kaikkea sitä hyvää, mitä tämä planeetta ja sivilisaatio ovat lajillemme antaneet. Tällä hetkellä on jo täysin mahdollista, että olemme jo ”lukinneet” ilmasto- ja ekosysteemeihin niin paljon muutosta, että sivilisaatiomme ja kenties koko lajimme ei selviä niiden nostattamista mullistuksista.

Väitän myös, että hyvin suuri ja todennäköisesti ylivoimainen valtaosa ”poliittisiksi” leimatuista tutkijoista on ”politisoitunut” vastaavista syistä. Olisikin ihme, jos tutkimustietoon tutustuminen ei mitenkään muuttaisi tutkijan mielipiteitä; ja hyvin moni tutkija on todennut, niin julkisesti kuin minulle yksityisestikin, että tutkimustietoon perehtyminen on tehnyt heistä poliittisesti aktiivisia.

Tutkijoita ”poliittisuudesta” eli käytännössä vihervasemmistolaisuudesta syyttävillä onkin edessään mielenkiintoinen dilemma: he voivat joko myöntää, että tiede on vioistaan huolimatta vähiten huono tapa tuottaa luotettavaa tietoa maailmasta, jolloin heidän täytyy vastata ikävään kysymykseen ”miksi sitten kasvava osa tutkijoista on vihervasemmistolaisia?”; tai he voivat pitää tutkijoita irrationaalisen poliittisina ja tutkimustietoa epäluotettavana, jolloin heidän täytyy implisiittisesti hylätä ajatus tieteestä vähiten epäluotettavana tiedon tuottamisen tapana.

Talouspolitiikan rautahäkki kasvattaa fasismia

Vaalit on nyt käyty, ja yli 17 prosenttia suomalaisista ei nähnyt mitään ongelmaa äänestää kansainvälisen äärioikeiston poliittista siipeä ja sen avoimen rasistisia tai ainakin rasismin kanssa flirttailevia ehdokkaita.

Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys. Persuaktiivien keskuudessaan käyttämä retoriikka ei eroa millään tavalla esimerkiksi Uuden-Seelannin 50 ihmistä murhanneen terroristin käyttämästä retoriikasta, ja jopa puolueen vaalivalvojaisissa tallentui videolle kansainvälisen äärioikeistoskenen käyttämiä white power-käsimerkkejä. Vähän aikaa sitten tehdyssä kyselyssä peräti 20 prosenttia suomalaisista olisi ollut valmis äänestämään radikaalin nationalistista puoluetta. Se, että persujen tulos ei ollut tämän parempi, on sinänsä voitto. Sekä ympäristön että ihmisoikeudet vakavasti ottavan vihreän vasemmiston suurmenestys on jo valtava voitto.

Äärioikeiston etenemisestä on tavallisesti ollut tapana syyttää harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa, tai ainakin maahanmuuttajien kasvanutta määrää. Tämä selitys on lähes varmasti väärä. Jos maahanmuuttajien määrä johtaisi äärioikeiston nousuun, eniten maahanmuuttajia vastaanottaneiden maiden tulisi kokea voimakkain äärioikeistovyöry. Eurooppaa pyyhkivä äärioikeistoaalto on kuitenkin voimakkaimmillaan maissa, joissa maahanmuuttoa ei ole käytännössä lainkaan. Hetki sitten äärioikeisto otti vaalivoiton jopa Virossa, jossa turvapaikanhakijoiden yhteismäärä voidaan lukea parissa sadassa.

Maahanmuuttopolitiikkaa lähes varmasti paljon merkittävämpi syy äärioikeiston nousuun löytyy aikaisemmin turvattua elämää eläneen valkoisen keskiluokan ja erityisesti valkoisen miehen kokemasta epävarmuudesta. Kuten nykyinen äärioikeistokin, ilmiö on maailmanlaajuinen: Yhdysvalloista Uuteen-Seelantiin, keskiluokkainen valkoinen mies kokee asemansa uhatuksi toisaalta taloudellisista syistä, toisaalta aiemmin alistetussa asemassa olleiden ryhmien esittäessä oikeutettuja vaatimuksiaan. Osavaikutuksensa on myös ympäristökriisien kriisiytymisellä ja sen vaatimilla, totunnaisiin elämäntyyleihin iskevillä muutoksilla.

Talouden globalisoitumisen myötä keskiluokkaiselle valkoiselle miehelle on jäänyt entistä pienempi pala kakkua, ja sitä jakamassa on paljon useampi. On ymmärrettävää, vaikkei oikein, että aiemmin tunkion kukkona ollut tuntee katkeruutta “uusia tulokkaita” kohtaan.

Jopa niissä maissa, missä maahanmuuttoa on äärimmäisen vähän, uusliberaalin globalisaatioprojektin eteneminen on johtanut siihen, että rikkaampien ja köyhempien maiden työehdot ja työväen elintasot lähestyvät toisiaan. Köyhissä maissa työväen asema paranee – mutta rikkaissa maissa se heikkenee. Vaikka globalisaatio kasvattaakin laskennallista vaurautta, vaurauden lisäys menee kasvavissa määrin rikkaimmille, kun taas globalisaation tuomat, rahassa yleensä mittaamatta jäävät elämän epävarmuudet jäävät keskiluokan ja köyhempien kannettavaksi. Olemme vaihtaneet turvallisen elämän epätasaiseen rikastumiseen.

Ei ole luonnonlaki, että näin pitäisi käydä. Kaupankäynnin ja viimeisen 200 vuoden aikana huikeasti kasvaneen tuottavuuden hedelmät voitaisiin jakaa myös tasaisesti. Niitä ei kuitenkaan jaeta tasaisesti, koska nykyinen jakotapa hyödyttää suuresti kaikkein rikkaimpia. Ja kaikki muutokset nykytilaan törmäävät talouspolitiikan rautahäkin kaltereihin.

Elämme maailmassa, jossa kaikkea politiikkaa rajoittaa talouspolitiikan, talouskurin ja uusliberaalin talouspuheen rautahäkki. Tämä rautahäkki ei jätä politiikalle juuri mitään tilaa: mainiona esimerkkinä Antti Rinteen esitys pienimpien eläkkeiden korottamisesta sadalla eurolla tyrmättiin laajalti täydellisen mahdottomana edesvastuuttomuutena. Tällaisessa maailmassa on täysin mahdotonta edes ajatella niin suuria muutoksia, että niillä voitaisiin tehokkaasti puuttua keskiluokan asemansa menettämisen pelkoon. Tämä näkyy mainiosti etenkin oikeistolaisten taloustieteilijöiden retoriikassa: mitään vaihtoehtoja harjoitetulle politiikalle ei heidän ajattelussaan vain ole.

Niinpä lääkettä äärioikeiston nousulle yritetään epätoivoisesti hakea talouskasvusta. Aikaisemmin talouskasvulla laastaroitiin umpeen yhteiskunnalliset jakolinjat ja estettiin katkeruuden kokemusten lisääntyminen. Ongelma on siinä, että merkittävä talouskasvu ei todennäköisesti enää ole mahdollista.

Etenkin ikääntyvässä Euroopassa talouskasvu törmää jo demografiaan: työikäisten osuus väestöstä vähenee. Samaan aikaan tuottavuuden kasvu hidastuu, kun suuret tuottavuusinvestoinnit on jo tehty. Kolmanneksi, ympäristörajoitteet alkavat nyt toden teolla rajoittaa tuotannon lisäämisen mahdollisuuksia. Tuottavuuden kasvun hidastuminen voi olla jopa hyvä asia, sillä tuotannon lisääminen nykyiseen kestämättömään infrastruktuuriin perustuen vain nopeuttaa elinympäristömme tuhoamista.

Lopputulos on selvä. Tuli uudesta hallituksestamme millainen tahansa, se tulee toimimaan talouspolitiikan uusliberaalissa rautahäkissä, eikä pysty edes ajattelemaan kuin aivan pinnallisia uudistuksia. Näillä uudistuksilla ei kyetä puuttumaan epävarmuutta aiheuttaviin tekijöihin, jotka ovat pohjimmiltaan viimeiset 30 vuotta harjoitetun uusliberaalin politiikan aiheuttamia ongelmia. Keskiluokan epävarmuus jatkuu.

Ja kun turvallisuuden tunne horjuu, pelolle on helppo löytää syntipukkeja.

Näen itse rasismin ja persujen nousun pitkälti sijaistoimintana. Kansa on huomannut viimeisen 20 vuoden aikana, ettei politiikkaan käytännössä pysty vaikuttamaan: talouspolitiikan rautahäkki estää muutokset. Mikä pahinta, kukaan ei oikein ole asiantilasta vastuussa. “Markkinat” ja muut ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella olevat voimat vaativat, ja ihmisen osa on vain hyväksyä nöyrästi epävarmuuden lisääntyminen. Mutta yksi asia, mikä on näkyvillä ja mihin ihmiset kokevat voivansa vaikuttaa, on erilaisuus. Erilaisuus on lisääntynyt samaan aikaan kun uusliberaali politiikka on tuhonnut taloudellisen turvallisuuden, eikä taida olla ihme, että erilaisuudesta on tullut epävarmuuden ja patoutuneen vihan sijaiskohde.

Minkään objektiivisesti mitattavissa olevien tosiasioiden kanssa tällä ei tarvitse olla mitään tekemistä. Persuja äänestävät ovat yleensä edelleen kohtuullisesti toimeentulevia; kysymys on mielikuvista, peloista, ja ihmiselle ominaisesta halusta säilyttää edes jotain kontrollia kaaoottisesta elämästään. Prosessi kokonaisuudessaan muistuttaa minua suuresti Spencer Weartin dokumentoimasta ydinvoiman vastaisen liikkeen varhaishistoriasta. Kattavassa tutkielmassaan Weart osoittaa, kuinka ydinvoiman vastustus sai valtavan lisäpotkun alunperin ydinaseita vastustaneiden turhautumisesta: maailmanlopun estäminen vaikutti hyödyttömältä, kun kaikki protestit ydinaseita vastaan päättyivät tuloksettomina. Mutta ydinvoima tarjosi maalin, joka oli konkreettinen, lähellä, koettiin uhkaavaksi, ja torjuttavissa.

Kaikki nämä adjektiivit sopivat myös erilaisuuteen, esimerkiksi maahanmuuttajiin. Mutta koska he eivät ole ihmisten kokeman epävarmuuden syynä, ei mikään määrä tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa myöskään korjaa ongelmaa. Vaikka ajaisimme Suomesta ulos kaikki muslimit ja eriväriset, persuja nyt äänestävien viha kohdistuisi vain seuraavaan vähemmistöryhmään – todennäköisesti seksuaalivähemmistöihin ja suomenruotsalaisiin. Ja koska koetun epävarmuuden vähentäminen ei ole perussuomalaisten poliitikkojen intresseissä (sikäli kun he asian juurisyyt edes tajuavat), ei heistäkään tule olemaan mitään varsinaista apua äänestäjilleen. Mitään sellaista ei ole ainakaan niin kauan, kunnes muutamme yhteiskuntaamme sellaiseksi, jossa jokaisen meistä ei tarvitse jatkuvasti kilpailla toimeentulostamme toisiamme vastaan.

Itse en näe tästä jumista montaa ulospääsytietä. Ympäristökriisien kärjistyminen tullee ennemmin tai myöhemmin johtamaan jonkinlaiseen laajaan “järjestelmäonnettomuuteen” eli yhdistelmään hupenevia resursseja ja ekosysteemejä, huonoa päätöksentekoa, ja huonoa onnea. Äärioikeiston nousu politiikkaan tulee rampauttamaan ympäristökriisien torjunnassa tarvittavaa päätöksentekoa entisestään (mikäli se on mahdollista). Samalla perinteisten liberaalipuolueiden yritykset torjua äärioikeiston nousu ruoskimalla kuolleesta hevosesta vielä vähän talouskasvua lähinnä kiihdyttävät ekosysteemituhoja. Tämän myrkyllisen kierteen tulee nykyisellään katkaisemaan joko romahdus – tai mahdollisesti äärioikeiston nousu valtaan alastomana fasismina, ja sitä seuraava romahdus ja/tai sota.

En näe mitään toivoa ainakaan niin kauan, kun suuri yleisö ja toimittajat ovat sisäistäneet talousajattelun rautahäkin niin hyvin, etteivät edes osaa kyseenalaistaa sitä. Ihmisten elämänvarmuuden palauttaminen vaatisi valtavan paljon suurempia muutoksia kuin sata euroa lisää eläkkeisiin, ja olisimme tarvinneet niitä jo viime vaalikaudella. Mikään luonnonlaki ei meitä estä: ihmiskunta ja pieni Suomikin kykenee nykyisin tuottamaan aivan suunnattomia määriä materiaalista hyvinvointia, aivan riittävästi tyydyttämään kaikkien tarpeet jopa varsin mukavasti. Rajoitteemme ovat lähinnä itse luomiamme ja perustuvat suurelta osin uskomukseen siitä, että nykyisin harjoitetut talousteoriat olisivat objektiivisia totuuksia.

On kuitenkin täysin kiistämätön tosiasia, että taloustieteestä johdetut talouspoliittiset johtopäätökset perustuvat hyvin suurelta osin lähinnä uskomuksen ja vallitsevien käytäntöjen varassa oleviin taustaoletuksiin, esimerkiksi siitä, millaisia asioita ylipäätään lasketaan kustannuksiksi. Esimerkiksi globalisaation hyödyt näyttäisivät hyvin erilaisilta, mikäli työpaikan menettämisen pelolle tai muuttamisesta lapsille koituvalle ahdistukselle laskettaisiin edes jokin hinta, puhumattakaan mullistuksesta, jonka todellisten ympäristövahinkojen laskeminen aiheuttaisi koko talouselämään.

Olisi täysin mahdollista harjoittaa myös taloustieteellisesti perusteltua mutta hyvin toisenlaista politiikkaa, joka tarjoaisi epävarmuudelle, turhautumiselle ja katkeruudelle muutakin lääkettä kuin erilaisten vihaamisen. Nyt on jokaisen vastuulla haastaa vallitseva konsensus ja osallistua rautahäkin rikkomiseen. Se tapahtuu esimerkiksi opiskelemalla, miksi nykyisin harjoitettu talouspolitiikka on vain yksi mahdollinen talouspolitiikka, eikä minkään väistämättömän luonnonlain tuotos.

Rautahäkin särkeminen tulee sattumaan rikkaimpiin ja siksi vastahyökkäys tulee olemaan armoton: kaikki rautahäkkiä kyseenalaistavat tai ylipäätään sen olemassaolosta puhuvat tullaan kovaäänisesti leimaamaan epärealistisiksi haihattelijoiksi, jotka “eivät ymmärrä talouden tosiasioita” ynnä muuta.

Mutta talouspolitiikan rautahäkki särjettiin viimeksi 1970-luvulla, nykyisen rautahäkin syntyessä. Rautahäkki on mahdollista rikkoa nytkin, ehkä pysyvästi, eikä meillä ole hyviä vaihtoehtojakaan. ”Realismi” on nyt suurinta epärealismia: jos yksi asia on varma, se on se, että nykyinen järjestys ei tule kestämään ikuisesti.

Kirjoittaja on tutkinut ilmastonmuutoksen torjuntaa 12 vuoden ajan. Näissä vaaleissa hän äänesti ensimmäistä kertaa elämässään vasemmistoa.

PS. Jos kiinnostuit aiheesta, hyviä kirjoja opiskella lisää ovat esimerkiksi Kate Raworthin Donitsitalous ja Ha-Joon Changin kirjat 23 tosiasiaa kapitalismista sekä Taloustiede: käyttäjän opas. Mahdollisia suuntaviivoja vaihtoehtoiseen talouteen hahmotellaan mainiosti myös Mikko Jakosen ja Tiina Silvastin toimittamassa kirjassa Talouden uudet muodot. Lukemisen arvoinen on ehdottomasti myös Paavo Järvensivun Rajattomasti rahaa niukkuudessa.

Äärioikeisto harjoittaa stokastista terrorismia

Äärioikeiston tähän saakka enimmäkseen kaikessa rauhassa harjoittama kiihotus kansanryhmiä ja poliittisia vastustajiaan kohtaan tulisi ymmärtää terrorismin nykyaikaisena muotona, niinsanottuna “stokastisena terrorismina”, ja sitä harjoittavat tulisi saattaa vastuuseen toiminnastaan.

Stokastinen terrorismi on alunperin anonyymin yhdysvaltalaisen blogikirjoittajan 2011 keksimä nimi nykyaikaisten terroristien tavalle käyttää joukkotiedotusvälineitä kiihottaakseen satunnaisia toimijoita väkivaltaisiin ja terroristisiin tekoihin. Sana “stokastinen” tarkoittaa ajassa sattumanvaraisesti etenevää prosessia, jonka yksityiskohtia ei ole mahdollista ennustaa tarkasti etukäteen. Stokastiset ilmiöt ovat tilastollisesti ennustettavia, mutta yksilöllisesti ennustamattomia: voimme esimerkiksi ennustaa, että jos kaahailemme liikennesäännöistä välittämättä, joudumme ennen pitkää onnettomuuteen, mutta emme osaa ennustaa, tapahtuuko se jo ensimmäisessä risteyksessä vai 500 kilometrin matkan jälkeen, emmekä pysty ennustamaan kehen törmäämme.

Stokastinen terrorismi on samalla tavalla ennustamatonta terrorismia, tai toisin sanoen, kauko-ohjattua, satunnaisille kahjoille ulkoistettua väkivaltaa. Stokastista terrorismia harjoitetaan aatteesta riippumatta samalla tavoin: julkaisemalla etenkin netissä materiaalia, joka kiihottaa satunnaisia äärikouhoja tekemään väkivallantekoja. Stokastinen terroristi on siis ihminen, joka kiihottaa kouhoja, vaikka hänen pitäisi tietää, että kouhojen kaukokiihottaminen on johtanut jo esimerkiksi sarjaan Al Qaidan ja ISISin terrori-iskuja sekä äärioikeistolaisten kahelien Norjassa ja nyt Uudessa-Seelannissa tekemiin veritekoihin – lukuisista vähemmän julkisuutta saaneita väkivallanteoista puhumattakaan.

Stokastiset terroristit puolustautuvat vetoamalla siihen, etteivät he ole vastuussa siitä, mitä kiihotusmateriaalia lukevat ihmisyksilöt tekevät. Tämä on nykylainsäädännössä totta, mutta se ei vapauta stokastisia terroristeja kuten Anders Breivikin manifestissaan lainaamaa Jussi Halla-ahoa ja muita kansankiihotuksella ratsastavia persuja moraalisesta vastuusta. Stokastinen terroristi saattaa jopa olla aidosti ymmärtämätön siitä, mitä on tekemässä, aivan kuten rattijuoppo saattaa ajaa ihmisen yli ilman että edes tajuaa mitä on tehnyt. On kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä, että esimerkiksi Halla-ahon tasoinen poliitikko ei tietäisi, että hänen kirjoituksiaan lukee hyvin moni henkisesti epävakaa ihminen. Näistä ihmisistä suurin osa ei tee mitään, mutta mitä useampi altistuu kiihotukselle, sitä todennäköisempää on, että jossain pamahtaa.

Stokastinen terrorismi on tilastollisesti ennustettavaa, vaikka etukäteen emme osaakaan sanoa, kuka siihen tarkkaan ottaen syyllistyy. Mitä enemmän sallimme stokastisten terroristien toimia haastamatta, sitä todennäköisemmin myös meillä tapahtuu terrori-iskuja. Ulkoministeri Soinin kimppuun hyökännyt mies antoi paraatiesimerkin stokastisesta terrorista, kuten myös Uudessa-Seelannissa 50 ihmistä murhannut, netissä radikalisoitunut äärioikeistolainen. Tätä ilmiötä ei ole enää mahdollista kiistää tai selitellä yksittäisten höyrypäiden tekosiksi, sillä lähes kaikissa viime vuosien terroriteoissa taustalta löytyy netin vihapuhujien lietsoma radikalisoituminen.

Stokastiseen terrorismiin täytyy ryhtyä puuttumaan viimeistään nyt, esimerkiksi olemalla antamatta mediatilaa sitä harjoittaville. Nykymenolla on käytännössä varmaa, että Suomessakin nähdään äärioikeistolaisen radikaalin suorittama, aidosti verinen terrori-isku. Meillä on tähän kaikki edellytykset, kuten aktiivinen, itse itseään jo radikalisoiva äärioikeisto, tehokkaita kansankiihottajia, äärioikeistoa vähättelevä ellei peräti suojeleva poliisi ja poliitikot, sekä runsaasti itselataavia kiväärejä. On vain ajan kysymys, milloin nämä ainekset yhdistyvät – voimia omaisille jo etukäteen, ja muistakaa, että stokastinen terrorismi ei tule, tai se ei ainakaan saisi tulla, yllätyksenä kenellekään.

Edistys etenee puhuvista päistä huolimatta

Monilla itseään edistyksen ja ”länsimaisen kulttuurin” puolustajina pitävillä on edistyksen suhteen jännittävä sokea piste: He ovat valmiita omimaan omiin nimiinsä kaiken aikaisemmin tapahtuneen moraalisen edistyksen, mutta vastustavat kaikkea omana aikanaan tapahtuvaa edistystä.

Ilmiö on nähtävissä aina, kun jokin tapahtuma kiinnittää yhteisen huomiomme johonkin yhteiskuntamme epäkohtaan. Kun eläinoikeusaktivistit nostavat esille julmuutemme tuntevia eliöitä kohtaan, tai kun ihmisoikeusaktivistit kysyvät, miksi yleiset oikeusvaltioperiaatteet eivät koskekaan kaikkia ihmisiä, julkinen tila täyttyy heitä vähättelevistä kommenteista. Suuri joukko sivistyksen puolustajina itseään pitäviä ihmisiä on nähtävästi sitä mieltä, että aktivismi maailman parantamiseksi on oikein vain jos siitä on vähintään 30 vuotta.

Juuri nyt kyseinen ilmiö on nähtävissä siinä, miten puhuvat päät suhtautuvat pakkopalautuksia kansalaistottelemattomuudella vastustaneeseen Aino Pennaseen. Lentokoneessa pakkopalautuksen havainnut ja sitä seisomalla vastustanut Pennanen selvittää Helsingin Sanomien haastattelussa hyvin selkeästi toimintansa syyt: me emme voi luottaa siihen, että turvapaikanhakijoiden oikeusturva toteutuu, ja siksi pakkopalautusten vastustaminen on epäselvissä tilanteissa moraalinen velvollisuutemme, sikäli mikäli haluamme esittää olevamme oikeusvaltio.

Olen Pennasen kanssa tarkalleen samaa mieltä. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, on vahvoja syitä epäillä, että kiristyneet käytännöt ja turvapaikanhakijoiden oikeudellista avustamista vaikeuttaneet muutokset ovat johtaneet siihen, että palautamme ihmisiä hengenvaaraan ilman, että heidän asiansa olisi käsitelty asiallisesti. Tämä ei tarkoita, että kaikki pakkopalautukset olisivat aina ja ehdottomasti väärin, tai että Suomen pitäisi lopettaa rajavalvonta. Tämä tarkoittaa ainoastaan sitä, että niin kauan kunnes järjestelmän ongelmia ei asiallisesti korjata, jokaista pakkopalautusta on pakko epäillä epäasialliseksi ja jokaista pakkopalautettavaa turvapaikan tarpeessa olevaksi. Näissä olosuhteissa jokaista pakkopalautusta on syytä vastustaa. Kuten vanha tuomarinohje toteaa, parempi että kymmenen syyllistä pääsee vapaaksi kuin että yksi syytön kärsii rangaistuksen. Vaikka Pennasen koneessa ollut pakkopalautettava olisi ollut millainen rikollinen, Pennanen toimi tilanteessa täysin oikein ja suorastaan esimerkillisellä tavalla. On myös syytä huomata, että pakolaispolitiikan kanssa kolme vuotta tekemisissä ollut Pennanen – ja sadat muut aktivistit – ovat yrittäneet puuttua asiaan muita reittejä: kansalaistottelemattomuus on nyt pakollista vain siksi, kun asiaan ei ole vielä saatu ”oikeita reittejä” myöten mitään korjausta.

Konservatiiviselle mielelle, joka muissa yhteyksissä mieluusti esittää ”länsimaisten arvojen” olevan maailman ylivertaisimmat, Pennasen ja muiden aktivistien toiminta yhteisen veneen keikuttamiseksi on tietenkin kauhistus. Näiltä ihmisiltä jää kuitenkin huomaamatta, että heidän ihailemansa arvot ja oikeusvaltioperiaatteet ovat mitä suurimmalta osin syntyneet juuri Pennasen kaltaisten aktivistien kansalaisaktivismin tuloksena – ja että omana aikanaan näitä kansalaisaktivisteja mollattiin aivan samanlaisten ihmisten toimesta aivan samanlaisin sanoin kuin Pennasta ja muita vastaavia länsimaisia arvoja edistäviä ihmisiä mollataan nykyään.

Tässä mielessä esimerkiksi Vihreiden Touko Aalto on oikeassa verratessaan Pennasta ihmisoikeusaktivisti Rosa Parksiin. On aivan totta, että mustien kohtelu 1960-luvun alun Yhdysvalloissa oli monilla mittareilla suurempi ihmisoikeusongelma kuin pakkopalautettavien tilanne Suomessa 2018. Kuitenkin on myös totta, että viidessäkymmenessä vuodessa käsityksemme siitä, mikä on oikein ja kohtuullista, on myös edistynyt. Aktivismia pitää siksi arvioida kuten historiallisia tapahtumia yleensä: oman aikansa eikä jonkin toisen ajan arvoihin ja käytäntöön verraten. Siksi onkin erikoista, että esimerkiksi Turun yliopiston historian professori Vesa Vares vähätteli eilisessä (27.8.) Turun Sanomien kolumnissaan Pennasen osoittamaa kansalaisrohkeutta: historian professorin jos kenen luulisi tietävän, että 50 vuoden takaisia tapahtumia ei voi suoraan verrata nykyisiin. Omana aikanaan Vareksen kaltaiset puhuvat päät pitivät aivan samalla tavoin Parksia hupsuna huomiontavoittelijana.

Kansalaisaktivismi on usein tunteita ja ristiriitoja herättävää. Se on sitä juuri siksi, koska oikeuskäsityksiemme rajojen laajentaminen joutuu pakostakin koettelemaan käsityksiemme rajoja. Mukavuusalueelta poistuminen on tunnetusti kivuliasta, eivätkä yhteiskunnat todennäköisesti juuri poistuisi mukavuusalueiltaan, elleivät urheat aktivistit nostaisi toiminnallaan asioita yleiseksi puheenaiheeksi. Edistystä ei tapahdu, ellei asioiden nykytilaa haasteta mitenkään – ja tämä olisi erityisesti länsimaisten yhteiskuntien edistyksellisyydestä kohkaavien syytä pitää kirkkaasti mielessä.

Turvallisuusviranomaisten valtuuksista ja niiden laajentamisesta Aarnio-jupakan valossa

Turvallisuusviranomaisille ei saa antaa lisää valtaa ennen kuin viranomaisten toimintakulttuuri on perattu perinpohjaisesti. Aarnion tapauksen valossa muu olisi vastuutonta.

Satuin siis ajankuluksi lukemaan Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirjan Keisari Aarnio (2017). Tarina siitä, miten palkitusta huumepoliisin päälliköstä tulikin tuomittu huumerikollinen, on itsessään mielenkiintoinen ja epäilen, että joku tekee vielä joskus kiinnostavan tutkielman niistä johtamiskulttuurin puutteista, jotka mahdollistivat Aarnion omavaltaisen toiminnan. Kyseessä on mitä ilmeisimmin ollut klassinen tilanne, jossa erittäin karismaattinen, ihmisten manipuloinnissa taitava – monen kirjaan haastatellun mielestä “mustan valkoiseksi selittävä” – henkilö pääsee asemaan, johon hän ei missään nimessä saisi päästä, ja ne ihmiset, joiden pitäisi puuttua asioihin, ovat haluttomia näkemään mitään ongelmia vastuullaan olevien ihmisten toiminnassa.

Mielestäni kaikkein mielenkiintoisinta ja ajankohtaisinta kirjassa on kuitenkin sen kuvaus poliisin valtuuksien valvonnasta. Kirjan loppupuolella (sivulta 347 eteenpäin) käsitellään tapaa, jolla poliisin käyttämiä pakkokeinoja, kuten telekuuntelua, tosiasiallisesti valvottiin. Mikäli kirjassa esitetyt asiat ovat edes pintapuolisesti totta, ja kirjan tarkkuus antaa syytä uskoa, että näin voi sanoa, kaikkien kansalaisten olisi syytä suhtautua erittäin kriittisesti kaikkiin esityksiin turvallisuusviranomaisten valtaoikeuksien laajentamiseksi, ennen kuin turvallisuusviranomaisten tähänastisten valtuuksien käytöstä ja viranomaisten toimintakulttuurista on saatu erittäin perusteelliset, ulkopuolisten toteuttamat selvitykset.

Kirjassa kuvataan erinomaisesti, miten turvallisuusviranomaisten valtaoikeuksien, kuten telekuuntelun ja nyttemmin tietoverkkotiedustelun, laajentamista kritisoineiden pahimmat ennusteet ovat tähän mennessä toteutuneet lähes täsmällisesti, ja jopa pahemmin kuin kriitikot edes osasivat pelätä. Julkisessa keskustelussa lähinnä vainoharhaisiksi leimatut kriitikot varoittivat toistuvasti, että kaikkein törkeimpien rikosten torjunnan ja tutkinnan varjolla lobatuilla valtaoikeuksilla on ikävä taipumus liukua jatkuvasti vähäisempien rikkomusten tutkintaan. Tämä on toteutunut telekuuntelun ja -valvonnan (siis puhelimien kuuntelun ja soitto- ja viestitietojen selvittelyn) osalta täydellisesti kriitikoiden ennustuksen mukaan: kuten kirjassa kirjoitetaan, “kun periaate oli saatu läpi, kynnystä valtuuden käyttöön alettiin hilata alemmas jatkuvilla lainmuutoksilla. Asianajaja Markku Fredman on laskenut, että vuosina 1988–2013 pakkokeinolakiin hyväksyttiin eduskunnassa yhteensä 52 muutosta” (s. 347).

Poliisi perusteli kaikkia valtuuksia ja niiden laajennuksia samalla retoriikalla millä nykyisin perustellaan esimerkiksi tietoverkkotiedustelua: tiedonhankintakeinoja valvottaisiin niin tiukasti, että väärinkäytöksien riski olisi olematon. Todellisuudessa esimerkiksi televalvontalupia jakavat tuomioistuimet olivat silkkoja kumileimaisimia, jotka antoivat säännöllisesti lupia rankkoihinkin pakkokeinoihin yhden rivin perusteluilla: “henkilöä on syytä epäillä törkeästä huumerikoksesta” – ilman minkäänlaista kuvausta siitä, mihin rikosepäily perustui (s. 348). Asiaan tuli muutosta enintään hitaasti, vaikka valtakunnan ylimmän laillisuusvalvojan, eduskunnan oikeusasiamiehen, kanslia kiinnitti valvonnan onttouteen huomiotaan vuodesta toiseen. Kirjassa väitetään myös, että tuomioistuimet antoivat suorastaan laittomia lupia: väitetysti tietoja tietyllä alueella olleista puhelimista annettiin parissa tapauksessa jo ennen kuin laki salli tietojen antamista.

Lisäksi poliiseilla oli edes nimellisesti laillisten keinojen ohella omat reittinsä saada tietoja. Esimerkiksi Soneran johtoa tuomittiinkin 2000-luvun alussa poliisin hyödyksi tehdystä urkinnasta ehdollisiin vankeusrangaistuksiin, ja sekä Supon alueyksikön päällikkö että keskusrikospoliisin tutkija saivat asiassa sakkotuomiot (s. 348).

Helsingin Sanomien vuonna 2014 tekemän, kirjassa sivulla 350 käsitellyn selvityksen mukaan poliisi pääsi ainakin huumerikoksissa epäiltyjen puhelinkeskusteluihin ja teletietoihin “höttöisillä” hakemuksilla, ja käräjäoikeuksien päätökset olivat usein niin huonosti perusteltuja, että pakkokeinojen käytön valvonta oli käytännössä mahdotonta. Poliisi myös keksi temppuja, joilla lakeja kyettiin kiertämään pakkokeinojen käytön paljastumisen ehkäisemiseksi. Pakkokeinohakemuksissa väitettiin esimerkiksi puhelinliittymän haltijan olevan tuntematon, jolloin vältyttiin pakkokeinolaissa olevalta ilmoitusvelvollisuudelta: salaisten pakkokeinojen käytöstä olisi lain mukaan ilmoitettava epäillylle vuoden kuluessa, jotta pakkokeinon laillisuus voitaisiin tarvittaessa selvittää. Helsingin Sanomien selvityksen mukaan poliisi väitti liittymän haltijan olevan tuntematon jopa sellaisissa tapauksissa, joissa tiedot olisivat löytyneet julkisista numerohakupalveluista. Yksi tapauksista johti syytteen nostamiseen kahta poliisia vastaan ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä, mutta vaikka tarkkailun kohteella ei ollut mitään muistikuvaa siitä, että hänelle olisi asiasta koskaan ilmoitettu ja pakkokeinojen käytön valvomiseksi pidettävästä pakkokeinodiaarista ei löytynyt edes merkintää lain vaatiman ilmoituksen tekemisestä, oikeus ei voinut sulkea inhimillisen erehdyksen mahdollisuutta sillä kertaa pois.

Pakkokeinojen valvonnan ongelma ei siis ole siinä, millaisia mekanismeja valtaoikeuksien valvontaan kehitetään, vaan siinä, miten valtaa todellisuudessa valvotaan. Jos organisaatiokulttuuri on mätä ja sallii leväperäisen toiminnan, mikään määrä lakiin kirjailtuja kauniita sanoja ei estä valtaoikeuksien väärinkäyttöä. Kokonaisuutena Keisari Aarnio-kirja maalaa erittäin surullisen kuvan maamme turvallisuusviranomaisten toimintakulttuurista ja poliisijohdon naiivista lapsenuskosta siihen, että eihän nyt ainakaan suomalainen poliisimies voisi koskaan käyttää hänelle suotua, varsin huomattavaa valtaansa väärin. Kun ajattelun lähtökohta on tämä, ilmiselvätkin merkit väärinkäytöksistä voidaan helposti jättää huomiotta tai selittää pois.

On myös syytä muistaa, että jos yksi turvallisuusviranomaisistamme on hoitanut asiansa näin huonosti, niin todennäköistä on, että muillakin viranomaisilla olisi peiliinkatsomisen paikka. Suomi on pieni maa, jossa piirit ovat pienet ja toimintakulttuurit etenkin turvallisuusviranomaisten keskuudessa hyvin samantapaiset. Esimerkiksi Suojelupoliisissa on (vähemmän yllättävästi) töissä paljon poliisitaustaisia ihmisiä, ja olisi suoranainen ihme, jos vastaava naiivi luottamus siihen, että väärinkäytöksiä ei vain tapahdu, ei olisi millään tavalla levinnyt myös sinne.

Vielä vähän aikaa sitten hallituksemme väitti tiedusteluviranomaisten ehdottomasti tarvitsevan maamme turvallisuuden vuoksi uusia tiedusteluvaltuuksia niinkin kiireellisesti, että hallitus oli valmis kävelemään asiassa perustuslain yli. Perustuslain hyödyllisyyttä vakavasti loukanneelta ennakkotapaukselta onneksi vältyttiin toistaiseksi, kun itseaiheutetut sote-sotkut veivät hallituksen kaiken ajan, mutta valtuuksien lisääminen on epäilemättä vähintään seuraavan hallituksen asialistalla. Valtuuksien lisäämistä puolustetaan tarkalleen samoin kuin poliisille annettujen pakkokeino-oikeuksien lisäämistä puolustettiin: tarkalla valvonnalla varmistetaan, että mihinkään väärinkäytöksiin ei ole ikinä mahdollisuutta, tai mörökölli minut vieköön.

Aarnio-tapauksen pitäisi nyt ihan viimeistään herättää naiivimmatkin siihen, että pyhät lupaukset valtaoikeuksien valvonnasta ovat vessapaperin arvoisia, jos toimintakulttuuri on mätä. Emmekä me ulkopuoliset todellisuudessa tiedä lainkaan, millainen toimintakulttuuri esimerkiksi uusia tiedusteluvaltuuksia havittelevassa Supossa vallitsee. Voi olla, että Supo on laillisen järjestyksen perikuva: tai voi olla, että sielläkin tarkoitus on pyhittänyt keinot jo vuosikymmenien ajan, ja oikea ja väärä ovat päässet hämärtymään, aivan kuten niin moni tositarina tiedustelupalveluiden toiminnasta on meille kertonut.

Näitä asioita on yksinkertaisesti välttämätöntä miettiä ennen kuin valtuuksia lisätään vain turvallisuusviranomaisten omaan sanaan luottaen. Aarniota ei lähes varmasti olisi koskaan tuomittu mistään, ellei ulkopuolinen taho – “Saara” – olisi lähestynyt oma-aloitteisesti Helsingin Sanomia ja saanut uskottavan kertomuksensa ansiosta syyttäjää tutkimaan asiaa: lukuisista, jälkikäteen ilmeisistä varoitusmerkeistä huolimatta poliisin johdossa tuolloin olleet eivät itse näe toiminnassaan vieläkään mitään ongelmallista. Kun nämä ovat tosiasioita, emme kertakaikkisesti voi tietää, kuinka monta Aarniota ja vähäisempiin oikeudenloukkauksiin syypäätä vaikkapa Suposta saattaisi tarkemmin perattaessa löytyä. Tapahtuneiden tosiasioiden valossa ei kertakaikkisesti ole vastuullista antaa turvallisuusviranomaisille enempää valtuuksia, ennen kuin organisaatioiden toimintakulttuuri on pengottu perin pohjin.

Tiedustelun pakkokeinot eivät ole vähäinen asia. Lähes kaikki meistä kantavat koko ajan mukanaan Internetiin kytkeytynyttä laitetta ja elämämme tapahtuu jo nyt vahvasti tietoverkoissa. Pääsemällä käsiksi tietoliikenteeseen turvallisuusviranomaiset voivat halutessaan valvoa sinunkin elämääsi paljon tarkemmin, helpommin ja halvemmalla kuin mitä edes Neuvostoliiton KGB kykeni Neuvostoliiton asukkaita valvomaan. Moraaliton tarkkailija kykenee tarpeeksi penkomalla ja sopivasti tiedonmuruja yhdistelemällä tekemään vaikka pyhimyksestä julkisuuden silmissä linnatuomion ansaitsevan konnan. (Itse asiassa emme tiedä edes sitä, onko osa Aarnion johtaman Helsingin huumepoliisin paljastamista rikollisista todellisuudessa syyttömiä niihin rikoksiin, joista heidät on tuomittu, puhumattakaan siitä, onko heidän oikeusturvaansa kunnioitettu.) Siksi valtuuksia yksityisyyden ja muiden perusoikeuksien loukkaamiseen ei saisi ikinä antaa olettaen, että kaikki menee aina hyvin. Valtuuksia antaessa ja niiden valvontaa miettiessä on aina pohdittava tarkasti ja suorastaan vainoharhaisen kyynisesti, miten homma toimii sitten, kun kaikki menee pieleen.

Yhteiskuntamme selviää kyllä hetken ilman lisättyjä tiedusteluvaltuuksia, vaikka terveyspalvelujen yksityistämisen aiheuttaman odotuksen lisäksi odottelisimme vielä hetken tarvittavia selvityksiä. (Tälläkään hetkellä ongelmana ei vaikuta olevan tiedon vähyys – esimerkiksi Turun puukottajasta ilmoitettiin useasti viranomaisille – vaan enemmänkin vinkkien paljous.) Mutta jos jaamme turvallisuusviranomaisille valtaa tarkistamatta perinpohjaisesti, millaiset organisaatiot valtaa käyttävät, flirttailemme ihmisoikeuksien polkemisen kanssa. Jos jaamme valtaa enempiä kyselemättä tietoisina siitä, mihin viranomaisten naiivi lapsenusko alaistensa kunnollisuuteen Aarnion tapauksessa johti, olemme suorastaan rikollisen välinpitämättömiä.

Kannustaako ihmisten pelastaminen siirtolaisuuteen?

Italian ja Maltan viranomaiset ovat EU:n hiljaisella tuella tai hyväksynnällä kieltäneet Välimerellä operoivia pelastuslaivoja lähtemästä satamistaan heinäkuun alusta lähtien. Lähinnä merihätään joutuneita siirtolaisia pelastaneiden alusten toiminnan estäminen on jo nyt aiheuttanut tarpeetonta inhimillistä kärsimystä ja kuolemaa. Kolmekymmentäneljätuhattakolmesataakuusikymmentäyksi – 34 361 – EU:n tiukan siirtolaisuuspolitiikan vuoksi dokumentoidusti kuollutta eivät siis jää viimeisiksi (vertailun vuoksi: Talvisodassa kaatui tai katosi 25 904 suomalaista), mutta ylitysyritysten määrään inhimillisyyden kieltämisellä ei ole ollut juurikaan vaikutusta.

Monen mielestä on silti itsestäänselvää, että pelastusaluksien toiminnan kieltäminen vähentää ylitysten määrää. Tätä uskomusta perustellaan karkealla logiikalla: pelastusalukset tekevät ylittämisestä tilastollisesti hivenen turvallisempaa, ja kun ylittäminen on turvallisempaa, useampi ihminen uskaltautuu ylittämään.

Voidaan toki ajatella, että Afrikan rannoilla ylittämistä harkitsevat siirtolaiset ovat säännönmukaisesti paljon fiksumpia kuin esimerkiksi 99 prosenttia suomalaisista, ja pystyvät siis tekemään päätöksensä etupäässä rationaalisen riski/hyötyanalyysin perusteella. Jos näin olisi, niin olisi mahdollista ajatella, että ylimenoa helpottamalla tai vaikeuttamalla voitaisiin merkittävissä määrin vaikuttaa Eurooppaan loppujen lopuksi päätyvien siirtolaisten määrään. Tällöin ei kuitenkaan ole yhtään mitään perusteltua syytä jättää analyysia puolitiehen ja puhua vain pelastusaluksista vetovoimatekijänä. Yhtenä esimerkkinä, tällaisessa analyysissa pitäisi huomioida myös esimerkiksi se, että jos Eurooppaan tulee vähemmän siirtolaisia, vastaanottokeskuksissa ja siltojen alla on enemmän tilaa ja siirtolaisia hyödyntävissä yrityksissä useammin pulaa työntekijöistä. Jos meripelastus on “vetovoimatekijä,” nämäkin ovat täysin varmasti “vetovoimatekijöitä,” ja jos tulijat ottavat pelastusalukset huomioon laskelmissaan, ei ole mitään syytä luulla, etteivät he huomioisi tällaisia asioita.

“Vetovoimatekijöitä” analysoimalla voisi siis aivan yhtä oikeutetusti ja yhtä hatarin tieteellisin perustein sanoa, että siirtolaisten tapattaminen ei käytännössä vaikuta Eurooppaan tosiasiallisesti päätyvän siirtolaisuuden määrään. Koska “vetovoimatekijöistä” puhuvat kuitenkin vain ne, joiden mielestä Euroopan tulisi sulkea ovensa entistä tiukemmin, riippumatta montako lasta kuolee, he eivät tietenkään puhu kuin sellaisista “vetovoimatekijöistä,” jotka pönkittävät heidän omia väitteitään.

Todellisuudessa emme tiedä kovinkaan hyvin, mitkä kaikki tekijät tarkkaan ottaen vetävät siirtolaisia Eurooppaan, ja mikä näiden tekijöiden suhteellinen tärkeysjärjestys on. Käytännössä vaikuttaa siis todennäköiseltä, että jos tekisimme rehellistä analyysia emmekä vain yrittäisi pönkittää omia luulojamme, vetovoimatekijät yksin eivät voisi kertoa meille juuri mitään siirtolaisuuden määristä, vaikka suuntautumisesta kuten reittivalinnasta ne ehkä voisivatkin kertoa jotain. Siirtolaisuutta ja erityisesti pakolaisuutta ajavat lisäksi selvästi muut syyt kuin rationaalinen riski/hyöty-analyysi: äärettömän harva lähtee näin kalliille ja vaaralliselle matkalle, jos näkevät tulevaisuudessaan muuten mitään toivoa. Osalla toivottomuuden syy voi olla kapeasti katsottuna taloudellinen, mutta taloudellinen toivottomuus on sekin toivottomuutta, ja kun satun asumaan maassa, josta lähti paremman elämän toivossa siirtolaisiksi vielä vain 50 vuotta sitten ainakin 200 000 ihmistä, en katso voivani moralisoida tästä asiasta sen kummemmin.

Joudun hetken harhailemaan pääasiasta vastaukseksi tässä kohdassa niin usein kuultavaan mölähdykseen, “mutta he eivät menneet sosiaaliturvan perässä.” Kenties näin, koska tuohon aikaan missään maassa ei ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa – mutta myös aikakausi oli erilainen ja vastaanottavat valtiot paljon köyhempiä. Sosiaaliturva on nykyään osa yhteiskunnan palveluja, ja nykyistä siirtolaisuutta aivan erilaisena asiana pitävät unohtavat, että siirtolaiset “rasittivat” ennenkin yhteiskuntia tarvitsemalla esimerkiksi asuntoja ja kouluja. Ei ole itse asiassa mitenkään yksinkertaista sanoa, oliko siirtolaisista yhteiskunnalle lyhyellä tähtäimellä koitunut taloudellinen rasitus tuolloin suhteellisesti katsoen suurempi vai pienempi kuin nykyään. On kuitenkin selvää, että myös esimerkiksi Suomesta Ruotsiin aikanaan muuttaneet siirtolaiset nauttivat muutettuaan ruotsalaisen yhteiskunnan tarjoamista palveluista, kuten asuntorakentamisesta. Kaikki eivät myöskään työllistyneet tuolloinkaan, ja “Slussenin sissit” eli sosiaaliturvalla notkuvat ja asunnottomat suomalaiset juopot ja pikkurikolliset olivat tunnettu käsite vielä kun olin lapsi. Nettovaikutus siirtolaisuudesta oli kuitenkin siirtolaisia vastaanottaneille maille pitkällä tähtäimellä positiivinen, kuten se on viimeisen 30 vuoden tutkimuksen perusteella nykyäänkin.

Jos kuitenkin haluamme ymmärtää oikeasti, millaiset tekijät vaikuttavat siirtolaisuuden määrään, meidän on noustava nojatuoleistamme ja selvitettävä asia, sen sijaan että johtaisimme vastaukset jostain teoriasta. Asiaa on onneksi selvitetty. Esimerkiksi Lontoon yliopiston toteuttama tutkimus osoittaa, että kansalaisjärjestöjen pelastusaluksilla ei ole ollut havaittavaa vaikutusta Välimeren ylittämistä yrittäneiden määrään. Muutokset selitti tilanne lähtömaissa ja Afrikassa, kuten esimerkiksi Libyan sisällissota vuonna 2016. Jopa EU:n rajavartiovirasto Frontex joutui myöntämään, että pelastusalusten toiminnalla ei ollut vaikutusta: kun olosuhteet alueella muuttuivat, ylitykset lisääntyivät samassa suhteessa niin keskisellä Välimerellä, jossa pelastusalukset operoivat, kuin Marokon rannikolla, jossa yhtäkään pelastusalusta ei toiminut.

Tutkimus totesi myös, että pelastusjärjestöjen työ ei myöskään vaikuttanut siihen, millaisia veneitä tai millaisia taktiikoita salakuljettajat käyttivät. Salakuljettajat siirtyivät käyttämään huonokuntoisempia, onnettomuusalttiimpia veneitä ja vaarallisempia taktiikoita EU:n rajavalvontaoperaation ja operaation lisääntyneen väkivaltaisuuden vuoksi. EU:n joukkojen tuhottua salakuljettajien veneitä, he yksinkertaisesti siirtyivät käyttämään halvempia, huonokuntoisempia purtiloita.

Tiedämme myös, tai meidän ainakin pitäisi tietää, että Välimerta ylittämään lähtevät lähes varmasti eivät “laske auki” riskejä ja mahdollisuuksia missään sellaisessa mielessä, johon voitaisiin jo valmiiksi vaarallista matkaa vähän enemmän vaaralliseksi tekemällä vaikuttaa. Esimerkiksi siirtolaisia paljon vastaanottaneellla Lampedusan saarella edelleen työskentelevän lääkärin mukaan saarelle hengissä selviäviäkin siirtolaisia on säännönmukaisesti kidutettu karmeilla, keskitysleirit mieleen tuovilla tavoilla. Siirtolaisilta rahaa kiristäneet ovat käyttäneet tulta, hakkaamisia, sähköiskuja päähän ja sukuelimiin, ampumisia, ja partateriä. Sekä naisia, lapsia että miehiä on raiskattu. Vähintään osa, ja mahdollisesti valtaosa kidutuksesta on varmuudella tapahtunut EU:n rahoittamilla, rikollisten pyörittämillä “pakolaisleireillä” Libyassa. (Näillekin veroeuroille saattaisi olla parempaakin käyttöä.)

Ei yksinkertaisesti ole realistista luulla, että pelastuslaivojen toiminnan kieltämisen aiheuttama pieni riskinlisäys vaikuttaisi mitenkään merkittävästi kidutuksen uhrin päätökseen paeta kiduttajiaan, tai että Välimerellä odottavat vaarat pelottaisivat suuresti niitä, jotka tällaisista oloista lähtevät. Ei ole myöskään realistista uskoa, että jättämällä useampi ihminen hukkumaan, siirtolaisten määrää Euroopassa voitaisiin millään mielekkäällä tavalla vähentää.

Kuuluisan sanonnan mukaisesti jokaiseen monimutkaiseen ongelmaan onkin olemassa vähintään yksi vastaus, joka on selvä, yksinkertainen, houkutteleva, ja väärä. Näyttääkin vahvasti siltä, että ajatus meripelastuksen kieltämisestä siirtolaisuutta vähentävänä toimenpiteenä kuuluu näiden vastauksien joukkoon.

Näistä ja mistä tahansa muista esitetyistä tosiasioista huolimatta on kuitenkin aivan varmaa, että suuri joukko ihmisiä tulee kuolemaansa saakka uskomaan pelastusjärjestöjen toiminnan lisäävän siirtolaisuuden määrää ja suorastaan vaarantavan ihmishenkiä. Tutkittuja tosiasioita ja niitä esiin tuovia tullaan myös riepottelemaan kaikin mahdollisin keinoin, pilkunviilauksesta henkilöön kohdistuviin hyökkäyksiin ja valikoivaan tilastojenlukuun, jotta ihmiset voisivat ohittaa uskomuksiaan ja maailmankuvaansa horjuttavat tiedot.

Ilmiö on minulle erittäin tuttu aikaisemmista yhteyksistä: tarkalleen samalla tavalla tutkimustietoon suhtautuvat esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltäjät ja ydinvoimaa tai uusiutuvaa energiaa kiivaimmin vastustavat. Kokemuksen johdosta en siksi edes kuvittele, että kykenisin kääntämään poikkeuksellisen sitkeisiin ennakkoluuloihin tukeutuvien, rasistisen ajattelun ja sitä tukevan yksipuolisen “logiikan” peruketta myöten nielaisseiden päitä, paitsi aivan satunnaisesti. Muukalaisvihassa on kyse vahvasti uskonnon kaltaisesta identiteettikysymyksestä ja ihmisiin mahdollisesti rautakoodattujen “me vastaan muut”-heuristiikkojen oikosulusta, ja kun johonkin johtopäätökseen on ilman todisteita päätynyt, niin mikään todiste ei myöskään kykene ihmistä tästä johtopäätöksestä pois vakuuttamaan. Siksi en aio tuhlata aikaani tätäkään kirjoitusta riepottelemaan ja keskustelua sivuraiteille viemään pyrkivien rasistien vakuuttamiseen, vaikka kysymyksiin muuten mielelläni parhaani mukaan vastaankin. Kuitenkin toivon, että kirjoituksestani on jotain hyötyä niille, jotka saattavat pohtia, mahtaako rasistien argumenteissa sittenkin olla perää.

PS. Henkilökohtaisesti minun on myös vaikea ymmärtää, miten pohjattoman typeriä voivat olla ne suomalaiset, jotka toiminnallaan ajavat siirtolaisuutta käyttämään mieluummin maa- kuin merireittejä. Pitäisi olla tunnettu tosiasia, että Suomella on Venäjän kanssa EU:n pisin yhteinen maaraja – noin 1340 kilometriä. Maarajan ylittämiseen ei tarvitse edes venettä, ja jos Venäjä mistä tahansa syystä päättää sallia Eurooppaan matkaavien siirtolaisten läpikulun, pieni maamme on vielä todellisessa liemessä. Sabotoimalla EU:n yhteistä vastuunkantoa nämä karmean lyhytnäköiset ihmiset lähinnä kasvattavat Venäjän vipuvartta Suomen politiikkaan. Tämä tietysti voi olla tunnetusti Putin-mielisten, melko todennäköisesti Kremlistä salaista rahoitusta ja/tai muuta vetoapua saavien “kansallismielisten” johtajien tarkoituskin, vaikka he itse tai heidän johtamansa hyödylliset hölmöt eivät ilmiselviä yhteyksiä haluaisikaan nähdä.

“Tein vain työtäni:” Pakkopalautuksia toteuttavien vastuusta

Satuin eilen tiistaina 3.7.18 kommentoimaan Finnairin Twitterissä antamaa vastausta Niko Ravattisen kysymykseen, miten Finnair kommentoi Virgin Airlinesin päätöstä lopettaa yhteistyö viranomaisten kanssa pakolaisten palauttamiseksi palautuksissa esiintyneiden väärinkäytösten vuoksi. Finnairin asiakaspalvelutililtä vastasi “Mari”, jonka mukaan palautuksissa “Finnair tekee viranomaisyhteistyötä.”

Kommentoin historiaa jonkin verran lukeneena ja yhteiskunnallisia aiheita tutkivana, että historian valossa on todennäköistä, että pakkopalautuksiin osalliset, kuten Finnairin työntekijät, tullaan muistamaan samalla tavalla kuin nykyisin muistamme niitä, jotka 1930- ja 40-luvuilla vain noudattivat lakia, tekivät viranomaisyhteistyötä ja palauttivat juutalaisia Saksaan. Kehotin myös häntä pohtimaan itse, voiko hän jatkaa työskentelyä työpaikassa, joka osallistuu oikeudenloukkausten toteuttamiseen. Tarkoitukseni oli nimenomaan tämä: muistuttaa ensinnäkin siitä, miten aikaisemmin vastaavassa asemassa olleita muistetaan nykyisin, ja toiseksi siitä, että jokainen ihminen voi vaikuttaa juuri siihen, ettei ole henkilökohtaisesti osa oikeudenloukkauksia.

Kommenttini kirvoitti yllättävänkin paljon pulinaa, etenkin huomioiden se, että yksikään ennustettani ”kauheana kiusaamisena” pitänyt ei edes kiistänyt Finnairin todella palauttavan ihmisiä hengenvaaraan. Ihmisten hengenvaara ei siis ollut ongelma, ongelma oli se, että ihmisiä hengenvaaraan toimittavan organisaation vain etunimellään esiintyvälle työntekijälle oli sanottu ääneen, miltä hänen työpaikkansa toiminta näyttää.

Yön yli nukuttuani joudun toteamaan, että olen edelleen samaa mieltä kuin eilen: niillä ihmisillä, jotka osallistuvat työnsä puolesta oikeudenloukkausten toteuttamiseen senkin jälkeen kun heidän olisi kohtuudella katsoen pitänyt tietää toimintansa edesauttavan oikeudenloukkauksien toteutumista, on asiassa vähintään jonkinlainen peiliin katsomisen paikka.

Juhlapuheissa sanomme usein, että olemme oppineet toisen maailmansodan tapahtumista, emmekä anna historian toistua. Todellisuudessa vaikuttaa vahvasti siltä, että mitä olemmekaan menneistä hirmuteoista oppineet, sen olemme unohtaneet, kenties kun sodan aikuisina kokeneet sukupolvet alkavat nyt olla jo haudassa. Yksi keskeisiä keskitysleirien ajan opetuksia kun oli se, että aivan tavalliset ihmiset voivat tehdä käsittämättömän paljon pahaa olematta silti erityisen pahoja ihmisiä. Tarvitaan vain ympäristö, jossa vääryys arkipäiväistyy eikä kukaan ole riittävän epäkohtelias sanoakseen “nyt riittää.”

Suunnaton määrä kirjallisuutta ja tutkimusta on yrittänyt selvittää, mikä tarkalleen ottaen teki mahdolliseksi ihmiskunnan historian kenties synkeimmän luvun, miljoonien juutalaisten ja muiden “epätoivottujen ainesten” systemaattisen, teollisen joukkomurhan. Näin laajamittainen vääryys vaati valtavia organisaatioita pelkästään tapettavien keräämiseksi ja lähettämiseksi kuolemaan. Tappotyöhön osallisten organisaatioiden palveluksessa täytyi olla vähintään tuhansia ellei kymmeniä tuhansia ihmisiä, joiden täytyi tietää vähintään riittävän tarkasti, mitä oli tapahtumassa, ja kaikesta propagandasta huolimatta vähintään osan heistä oli pakko ainakin epäillä, että mitä he tekivät, oli väärin.

Silti he tekivät työtään.

Kenties tunnetuin kysymyksestä kirjoitettu kirja, Hannah Arendtin Eichmann Jerusalemissa (1963) yrittää vastata nimenomaan siihen, miksi näin pääsi käymään. Miksi ihmiset menivät päivä toisensa jälkeen virastoihin suunnittelemaan miljoonien kuljettamista tapettavaksi, mikä sai vartijat nousemaan joka aamu vartiotorneihinsa?

Adolf Eichmann oli vastuussa tuhoamisleirien kuljetusten organisoinnista, ja Israelin tiedustelupalvelun siepattua hänet pakopaikastaan Argentiinasta, hänet kuljetettiin Israeliin, jossa hänet paljon julkisuutta saaneen oikeudenkäynnin päätteeksi tuomittiin rikoksista ihmisyyttä vastaan ja hirtettiin. Kirjassaan Eichmannia tarkkaan seurannut Arendt joutuu toteamaan, että huolimatta miehen suorasta osallisuudesta miljoonien kuolemaan, hän ei ollut sairas sadisti, vaan suorastaan “pelottavan normaali”. Vaikka Eichmann oli niellyt kansallissosialistisen propagandan sellaisenaan, häntä motivoi pääasiallisesti henkilökohtainen eteneminen natsibyrokratiassa. Eichmann teki vain työtään, ja hän pyrki tekemään työnsä niin hyvin kuin osasi. Oikeudenkäynnissä tästä muodostui hänen pääasiallinen puolustuksensa: hän ei ollut vastuussa, vaan vastuullisia olivat ne, jotka antoivat laillisia määräyksiä, joita hän tunnollisena, lainkuuliaisena virkamiehenä vain noudatti.

Arendtin mukaan Eichmann kykeni ajattelemaan näin, koska hän ei ajatellut tarpeeksi. Arendt havaitsi Eichmannin olevan omassa ajattelussaan pinnallinen ja ennen kaikkea kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan. Tämä kyvyttömyys esti Eichmannia ajattelemasta tarkkaan, mitä hänen työnsä oikeastaan sai aikaan. Tuhottavat olivat hänelle numeroita rahtikirjoissa ja juna-aikataulujen haastavaa yhteensovittamista, sinänsä vaativaa ajatus- ja organisaatiotyötä, josta hän oli vielä oikeudenkäynnissäkin ylpeä – kykenemättä edes näkemään, että tuomarit eivät välttämättä näkisi juuri kyseisen työn suorittamisessa mitään ylpeilyn aihetta. Näistä havainnoistaan Arendt sai aiheen teoksensa tunnetulle alaotsikolle, “pahan banaalius”: sopivissa olosuhteissa varsin tavalliset ihmiset kykenevät enempiä ajattelematta tekemään kammottavia hirveyksiä – juuri siksi, etteivät he ajattele, mitä ovat tekemässä.

Arendtin teesiä on toki myöhemmin kritisoitu, ja vaikuttaa siltä, että listaan “sopivista olosuhteista” täytyy lisätä ainakin vahvasti toiseuttava propaganda, joka saa tappotyötä suorittavat ihmiset näkemään uhrinsa epäinhimillisinä vihollisina, joiden tuhoaminen (tai poistaminen) on suorastaan velvollisuus. Mutta pääasiasta aniharva asiaa tutkinut on eri mieltä: vaikka tuhoamisleirien kauhujen toistaminen kenties – toivottavasti – vaatiikin hyvin epätavallisia olosuhteita, aivan tavalliset, itseään kunnollisina, lainkuuliaisina kansalaisina pitävät ihmiset kykenevät tekemään pahoja asioita tekemällä vain työtään. Tämän ajatuksen todellisuus on sittemmin todistettu lukuisissa murhenäytelmissä ympäri maailman, ja pelkään pahoin, että täällä Suomessakin joudumme vielä asian kanssa kasvokkain.

Siksi pyrin nyt varoittamaan asiasta, kun “vasta” muutamia ihmisiä on kuollut.

On nimittäin kiistatonta, että Suomi on käännyttänyt turvaa hakeneita olosuhteisiin, joissa heidät on tapettu. Tunnetuin tapaus lienee irakilainen ex-poliisi Ali, joka ammuttiin 17.12.2017 vain muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli palannut Irakiin tultuaan käännytetyksi. Alin Suomessa käännytystä pienen lapsensa kanssa odottavan tyttären mukaan tappajat olivat samaa ryhmää, jota Ali lähti alunperin pakoon. On myös kiistatonta, että Suomen turvapaikkaprosessissa on vakavia puutteita, suoranaisia laiminlyöntejä ja ennen kaikkea erittäin perusteltu epäilys, että turvapaikanhakijoiden oikeusturva ei todellisuudessa toteudu; lista ongelmista ja väärinkäytöksistä on niin pitkä, ettei sitä kannata liittää tähän, mutta kiinnostuneita suosittelen lämpimästi lukemaan esimerkiksi MigriLeaks-sivuston keräämiä, hyvin huolestuttavia tietoja ihmisoikeuksien tilasta Suomessa.

Juuri siksi, kun emme oikeasti voi luottaa järjestelmämme antavan oikeudenmukaisia päätöksiä, pidän palautusten ja aivan erityisesti pakkopalautusten pysäyttämistä ainoana eettisesti kestävänä ratkaisuna kunnes turvapaikkaa hakevien oikeusturvaa parannetaan merkittävästi. Kun puhutaan ihmisten elämästä ja kuolemasta, hätäilyyn ei ole mitään aihetta; ja vanhan oikeusperiaatteen mukaisesti on parempi olla liian helläkätinen kuin aikaansaada yhdenkään syyttömän kuolema.

Sadat aktivistit ovatkin viime vuosien aikana yrittäneet vedota päätöksentekijöihin, poliitikkoihin, poliiseihin, ja tuomareihin, tehneet kymmeniä kanteluita ja sekä osoittaneet mieltään että pyrkineet estämään palautusten toteuttamisen. Tämä aktivismi onkin mitä kannatettavinta ja sitä tulee jatkaa. Mutta tosiasia on, että Suomen linjaukset eivät ole vielä muuttuneet, eivät edes vaikka jopa Ranskan tuomioistuimet eivät enää palauta ihmisiä Suomeen, koska heidän mukaansa pakolaisten oikeusturvaa ei voi Suomessa taata, ja nytkin kymmenet ihmiset elävät kotimaamme kamaralla pelossa, että poliisit tunkeutuvat heidän asuntoonsa ja toimittavat heidät vasten tahtoaan takaisin sinne, mistä he ovat paenneet.

Näissä olosuhteissa aivan vähintä mitä voimme tehdä on myös kysyä, onko palautuksia konkreettisesti toteuttavilla ihmisillä edes moraalista vastuuta toiminnastaan. Historian ja kansainvälisen oikeuskäytännön antama vastaus on selvä: kyllä on. Organisaation hierarkian alemmilla portailla vastuu on tietenkin alhaisempi ja juridiseen vastuuseen he tuskin koskaan joutuvat, mutta esimerkiksi niin kauan, kun vaikkapa Finnair toteuttaa pakkopalautuksia ja saa siitä korvauksen, jokainen Finnairin työntekijä voi nähdä palkkanauhassaan pienen verijäljen.

Mikään laki ei nimittäin pakota Finnairia tai mitään muutakaan lentoyhtiötä suorittamaan pakkopalautuksia. Keskustelun aloittanut Virgin Airlines lopetti yhteistyön viranomaisten kanssa merkittävästi vähäisemmästä oikeudenloukkauksesta: sen sijaan, että se olisi osallistunut ihmisten palauttamiseen konfliktialueille, Virgin oli “vain” kuljettanut Iso-Britanniassa pitkään asuneita Jamaikan kansalaisia takaisin Jamaikalle.

Me ihmiset olemme tietenkin äärettömän kekseliäitä rationalisoimaan oman toimintamme ja ennen kaikkea löytämään syitä, miksi juuri me emme ole vastuussa mistään. Luulen, että juuri tästä syystä nimellään esiintyneelle asiakaspalvelijalle nimellä osoittamani vastaus herätti niin paljon närää: se toi asian aivan liian lähelle. Ensiapukursseilla opetetaan, että hätätilanteessa ei pidä huutaa yleisesti “soittakaa ambulanssi”, vaan yksilöidä joku tietty henkilö ja vastuuttaa juuri hänet soittamaan apua: “sinä punapaitainen mies, soita ambulanssi.” Tätä opetetaan siksi, koska yleinen hätähuuto jää niin helposti huomioimatta – kun kaikki ajattelevat, että joku toinen hoitakoon ikävän asian.

Suomi valtiona noudattaa nyt politiikkaa, joka jättää hädänalaiset heitteille ja jota suurella todennäköisyydellä joudumme vielä tulevaisuudessa katumaan. Monien mielestä tätä politiikkaa vastaan on nähtävästi hyväksyttyä protestoida, kunhan sen tekee tavalla, joka ei vihjaa, että kukaan yksittäinen ihminen olisi mitenkään vastuussa yhtään mistään: kun olen aikaisemmin kirjoittanut, että “palautamme” tai “Finnair palauttaa” ihmisiä vaaraan, minkäänlaista hälyä ei ole syntynyt. Niin kauan, kun vastuussa on epämääräinen “hallinto” tai “poliitikka,” kukaan ei ole oikeastaan vastuussa mistään, eikä kenenkään ainakaan tarvitse miettiä ikäviä asioita: olenko juuri minä edesauttanut viattomien kuolemaa?

Kuitenkin ihmisyksilöt ovat niitä, jotka konkreettisesti toteuttavat epäinhimillisenkin politiikan. Siksi ihmisyksilön vastuuta ei voi loputtomiin väistää. Vaikka yksilöllä ei olisi suurta vaikutusta työnantajansa politiikkaan, yksilöllä on edelleen valta päättää, haluaako hän olla edes pieni ratas juuri kyseisessä koneistossa. Varsinkin kun muut keinot eivät ole muutosta tuoneet ja on vahvoja syitä epäillä, että ihmishenkiä on edelleen vaarassa, oikeudenloukkauksia toteuttavien ja niistä rahallisesti hyötyvien organisaatioiden palveluksessa olevilta on aivan asiallista kysyä kohteliaasti: “moi, oletko ikinä miettinyt, miltä työpaikkasi touhu saattaa tulevaisuudessa näyttää?”

Pidän nimittäin selvänä, että tulevat polvet tulevat ihmettelemään, mitä maailmassa pääsi 2000-luvun alkupuolella tapahtumaan. Nykyisiä kehityskulkuja ei ehkä toivottavasti jouduta suoraan rinnastamaan kaasukammioihin johtaneeseen kehityskulkuun, mutta olen täysin varma siitä, että historioitsijat tulevat näkemään yhtäläisyyksiä. On myös historiallinen – ja erittäin lohdullinen – tosiasia, että yhteiskuntamme ovat olleet koko ajan herkempiä tuomitsemaan ihmisoikeuksien loukkaukset. Tästä syystä kirjoitin, mitä kirjoitin: ei vaadita Einsteiniä päättelemään, että tulevaisuudessa tulemme todennäköisesti tuomitsemaan entistä vähäisemmät ihmisoikeuksien loukkaukset, ja siksi nyt “vain” muutamia tai kenties satoja ihmisiä vaaraan lähettäneisiin tullaan suurella todennäköisyydellä suhtautumaan jokseenkin samoin kuin nykyisin suhtaudumme vajaat kymmenen juutalaispakolaista silloista lakia noudattaneen päätöksen perusteella kuolemaan lähettäneisiin.

Vuonna 2000, 58 vuotta palautusten jälkeen, Suomen hallitus pyysi viimein virallisesti anteeksi juutalaispakolaisten palautuksia, ja tänä kesänä, 76 vuotta myöhemmin, Munkkiniemeen valettiin juutalaispakolaisten palautusten muistoksi “kompastuskiviä”. Nykymenoa katsellessa vaikuttaa vahvasti siltä, että kompastuskivien valajilla riittää töitä tulevaisuudessakin.

Ei palvelua fasisteille

cadbury urges jews good will to nazis
New York Times vuonna 1934. Tämähän toimi hienosti!

Yhdysvalloissa kohistaan tällä hetkellä yhden ravintolanomistajan urheasta päätöksestä pyytää Trumpin lehdistösihteeriä Sarah Huckabee Sandersia poistumaan ravintolastaan. Koska Suomessakin asiat todennäköisesti muuttuvat hullummiksi ennen kuin ne muuttuvat paremmiksi, kirjoitan muutaman sanasen siitä, miksi palvelun ja ylipäätään yhteistyön epääminen fasisteilta, rasisteilta ja muilta vapaan yhteiskunnan vihollisilta on erinomainen väkivallattoman vastarinnan strategia, jonka soisi yleistyvän Suomessakin.

Aloitetaan kertaamalla tosiasiat. Kaikissa läntisissä demokratioissa on viimeisen vuosikymmenen ajan ollut selvästi nähtävissä, että politiikka luisuu hullumpaan suuntaan. Ajatuksille, joille ennen ei olisi annettu tuumaakaan tilaa, kuten hätää kärsivien ihmisten tunkeminen keskitysleireihin, ovat nykyään esityksiä, joita ”kunnialliset” poliitikot pääministeriä myöten voivat avoimesti kannattaa. Aikaisemmat sukupolvet muistivat, mihin tämänkaltaisten ajatusten hyväksyminen oli johtanut, mutta historiallinen muisti ei näköjään anna pysyvää suojaa, ja rokotus on näemmä uusittava muutaman sukupolven välein.

Keskitysleirejä ja pahempiakin asioita kannattavat ovat rohkaistuneet esittämään mielipiteensä julkisesti, koska mielipiteen esittämisestä ei ole aiheutunut heille minkäänlaisia seurauksia. Heille ei ole tehty riittävän selväksi, että heidän toiveensa eivät ole yhteensopivia vapaan yhteiskunnan kanssa. Tästä on seurannut fasismin ja rasismin hidas mutta vääjäämätön normalisointi. Koska normalisointi on tapahtunut hitaasti, emme edes huomaa, että puhuvat päät keskustelevat nykyään ajatuksista, jotka vielä 20 vuotta sitten olisi laajalti tunnistettu sairaiksi ja yhteiskunnalle vahingollisiksi.

Liberaalina itseään pitävä media on kehitykseen osasyyllinen: hakiessaan ”tasapainoa”, media antaa kuvan, että rasismi, fasismi ja ihmisviha ovat vain poliittisia mielipiteitä muiden joukossa, ja sellaisina ihan yhtä hyviä kuin vapauksien kannattaminen tai tasa-arvon edistäminen. Samalla median edustajat ja muut omasta mielestään vastuulliset keskitien kulkijat heristävät sormiaan niille, jotka tekevät konkreettisesti jotain leviävän fasismin patoamiseksi ja sen normalisoinnin kyseenalaistamiseksi.

Meidän pitäisi ihan aidosti tietää, mihin tämä johtaa. Tarkalleen vastaava kehityskulku nähtiin 1930-luvulla useissa maissa, ja oli lähinnä historiallinen sattuma, että se saavutti karmean huipentumansa juuri Saksassa. Tuolloinkin ”tolkun ihmiset” heristivät sormeaan niille, jotka yrittivät konkreettisesti tehdä jotain tehdäkseen selväksi, että fasismi ei saa voittaa; tuolloinkin tolkun ihmiset julistivat norsunluutorneistaan, että ”oikea” strategia oli hyväksyä natsit ja rasistit osaksi yhteiskuntaa ja olla kohtelias ideologiansa ja tavoitteensa selväksi tehneille tuleville joukkomurhaajille.

 

Tämä oli väärä strategia tuolloin, ja tämä on väärä strategia tänään. Lajimme oppii historiastaan lähinnä sen, ettemme opi historiastamme, mutta historianharrastajana toivon, että poikkeus vahvistaa säännön. Siksi kannustankin nyt ihmisiä toimimaan konkreettisesti ja käyttämään väkivallatonta, tehokasta keinoa protestoida:

älkää olko tekemisissä fasistien ja rasistien kanssa niin kauan, kun he ovat fasisteja tai rasisteja.

Ihminen on sosiaalinen laji, ja sosiaaliselle lajille lajitoverien seura ja hyväksyntä on erittäin tärkeä osa onnellisuutta. Niin kauan kun fasistit ja rasistit eivät kohtaa minkäänlaisia seuraamuksia mielipiteistään, heillä ei ole juurikaan syytä harkita mielipiteitään uudelleen. Mutta mitä useammin heille tehdään selväksi, että heidän seuransa ei ole tervetullutta, sitä useammin he joutuvat harkitsemaan: ovatko ihmisvihamieliset mielipiteet todella hyljeksinnän arvoisia?

Meidän täytyy opetella sanomaan ”nyt riittää”. Meidän täytyy opetella sanomaan ja näyttämään fasisteille ja rasisteille ”ei, et voi olla rasisti ja fasisti ja silti kuvitella, että kohtelisin sinua normaalina, kunnollisena ihmisenä, koska mielipiteesi paljastavat, ettet ole sellainen.”

Meidän täytyy päästä irti joukkohypnoosistamme, jossa kuvittelemme, että etnisistä puhdistuksista ja etnisesti puhtaasta Suomesta haaveilevat fasistit olisivat jonkin legitiimin poliittisen ideologian edustajia, joiden kanssa saatamme olla eri mieltä mutta voimme silti olla ystäviä. Tämä ”tolkun ihmisten” suosima lähestymistapa, jossa keskiluokkainen kohteliaisuus on korkein arvo ja fasismia vastaan taistellaan parhaiten alistumalla, ei ole koskaan onnistunut yhtään missään, enkä löisi vetoa, että se onnistuisi nytkään. Fasismin hyväksyminen on se aito kalteva pinta, jota pitkin kansat luisuvat pakkovaltaan ja tekoihin, joita joudutaan häpeämään vielä sukupolvien päästä. Olemme jo pitkällä tällä tiellä, kun epäämme byrokraattisella kikkailulla hengenvaarassa olevilta turvapaikan ja lähetämme heitä takaisin kuolemaan; erot juutalaispakolaisten karkotuksiin 1930- ja 1940-luvulla ovat lähinnä kosmeettisia.

Nyt on mainio tilaisuus näyttää, millainen ihminen olisi ollut 1930-luvulla. Tuolloinkin fasismin nousua vastustaneita pilkattiin kiihkoilijoiksi ja ”tolkun ihmiset” nyrpistivät heille nenäänsä.

Vuoden 1945 jälkeen samat tolkun ihmiset eivät voineet tarpeeksi ylistää kymmenen vuotta aiemmin halveksimiaan aktivisteja yrittäessään kirjoittaa historian uudelleen ja selittää, että kyllä hekin oikein kovasti fasismia vastustivat, mutta…

Vastustakaa siis fasismia vastustamalla fasisteja. Mihin he menevätkin, evätkää heiltä heidän rauhansa luulla, että modernin ajan synkintä ja epäinhimillisintä aatetta kannattava, toisilta ihmisiltä heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi ihmisarvon epäävä voi odottaa tulevansa kohdelluksi jotenkin muuten kuin ihmiskunnan vihollisena ja hylkiönä. Kun näette fasismia tai rasismia julkisesti kannattavan – hyvä lista kannattajista löytyy esimerkiksi nykyisen Perussuomalaisen puolueen aktiiveista ja muista ns. haittaisänmaallisten, ihmisoikeuksia vastustavien organisaatioiden jäsenlistoista – tehkää hänelle rauhanomaisesti mutta jämerästi selväksi, ettei hän ole tervetullut saman katon alle. Tehkää hänen puolestaan vain se, minkä laki, työnantajanne nimenomaiset määräykset ja hänen muilta ihmisiltä epäämänsä perusinhimillisyys ehdottomasti edellyttävät teitä tekemään. Mutta tehkää myös tiettäväksi, että jos hän luopuu ihmiskunnalle vihamielisestä aatteestaan, hän on jälleen tervetullut ihmisyhteisöön. Fasistien ja rasistien hyljeksintä on perusteltua nimenomaan siksi, koska näistä mielipiteistä on täysin mahdollista ja jopa helppoa luopua.

Fasistilla on siis täysi vapaus olla sitä mieltä mitä on, ja tämän mielipiteenvapauden on oltava jatkossakin ehdoton; mutta niin kauan kun pysyttelemme lain puitteissa, meillä muilla on myös yhtä ehdoton mielipiteenvapaus kertoa, sanalla ja teolla, mitä mieltä me olemme hänestä. Eikä mikään laki taikka tapaoikeus edellytä, että olisimme kohteliaita ja ystävällisiä niille, jotka tietoisesti ajavat vapaan yhteiskuntamme tuhoa.

En kuvittele, että hyljeksintä kääntäisi yhdenkään vannoutuneen rasistin pään. Uskovaisten uskomuksiin on vaikea ulkopuolisen vaikuttaa. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten houkuttelevaa rasismi ja fasismi ovat, ja miten helppoa heidän on rekrytoida muita mukaan toimintaansa. Ja voimme ainakin tehdä selväksi, etteivät kaikki hyväksy heidän ajatuksiaan. Voimme itse kukin tehdä valintamme ja halutessamme tehdä selväksi, etteivät kaikki ihmiset ole rasismin ja fasismin nousua kohteliaasti alistumalla ”vastustavia” tolkun ihmisiä – niitä, joista niin monet ovat kautta historian joutuneet vanhemmiten selittelemään lapsilleen, miksi eivät tehneet mitään, vaikka heidän olisi pitänyt tietää.