Ultima ratio ja Operaatio Punainen kettu

Vuodesta 1624 aina 1800-luvulle saakka useissa Euroopan valtioissa oli tapana valaa tykinputkiin latinankielinen teksti Ultima ratio regum, kuninkaiden viimeinen keino. Jopa aikana, jolloin itsevaltiaiden pienet ammattiarmeijat kävivät säännöllisesti pieniä ja toisinaan liki verettömiä ”kabinettisotia”, aseisiin tarttumisen nähtiin olevan ainakin periaatteessa vihoviimeinen keino ratkaista valtionpäämiesten välisiä erimielisyyksiä.

Näiden armeijoiden alkeellisiin suustaladattaviin mustaruutiaseisiin verrattuna nykypäivän aseiden tuhovoima on jotain aivan käsittämättömän suunnatonta. En nyt edes puhu ydinaseista, joilla aseistettu hävittäjäkone voi helposti kantaa enemmän räjähdysvoimaa kuin kaikki toisessa maailmansodassa käytetyt pommit ja kranaatit yhteensä. Yksinomaan niinsanottujen tavanomaisten aseiden kyky tuhota ja tappaa on enemmän kuin hirvittävä. Kivistä, kepeistä ja pronssitykeistä on ”edistytty” aseisiin, jotka löytävät maalinsa kymmenien tai satojen kilometrien päästä ja iskevät varoittamatta; pelkästään Suomenkin käyttämien raskaiden raketinheittimien patteriston keskitetyn tuli-iskun arvioidaan käytännössä, taistelukentällä, vastaavan ”taktisen” ydinaseen (ts. teholtaan ”vain” Nagasakiin pudotetun pommin tehoisen tai ”enintään” pari-kolme kertaa tehokkaamman aseen) tappotehoa tai jopa ylittävän sen. Nyt, enemmän kuin koskaan, tykkien ja raketinheittimien putkiin ja ohjusten laukaisimiin olisi syytä kirjoittaa ”viimeinen keino.”

Tällaisiä ajatuksia heräsi mieleen luettuani Helena Immosen kirjan Operaatio Punainen kettu. Kirjaa on kehuttu laajalti, ja hyvästä syystä: se on varmasti paras julkisesti saatavilla oleva esitys siitä, miltä mahdollinen sota Suomen ja Kremlin herrojen välillä voisi todellisuudessa näyttää, niin taistelukentällä kuin kotirintamallakin. Jos aihepiiri kiinnostaa, kirja lienee välttämätöntä luettavaa.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole varsinaisesti arvostella kirjaa, paitsi toteamalla, että se on kirjoitettu vähintään riittävän hyvin – luin kirjan yhdessä illassa. Arvostelun sijaan haluaisin kiinnittää huomiota erääseen mielenkiintoiseen ilmiöön. Kirja liikkuu eri tasoilla, yksittäisten sotilaiden ja heidän perheenjäseniensä mielenmaisemasta valtiojohdon neuvonpitoihin. Eräässä kohtauksessa tasavallan presidentti ja hallituksen jäsenet palaveeraavat vakavan sabotaasi-iskun ja kyberhyökkäyksen merkityksestä ja Kremlin aikomuksista. Palaverissa esitetään, kuten todellisissa neuvonpidoissa viime sotien aikana esitettiin, erilaisia näkökantoja siitä, mikä toimintalinja Suomen olisi valittava. Kirjailija on tässä palaverissa antanut marsalkka Mannerheimin syksyllä 1939 nähdyssä todellisuudessa vetämän roolin vasemmiston ja vihreiden poliitikoille: heidän suuhunsa laitetut vuorosanat edustavat varovaisuutta ja harkintaa epäselvän tilanteen edessä, siinä missä toiset poliitikot ovat paljon varmempia käsityksistään.

On äärettömän kiinnostavaa, miten eri arvostelijat ovat kirjan tätä kohtausta tulkinneet. Useammassa kuin yhdessä näkemässäni arviossa annetaan ymmärtää, että ”tietyt poliitikot” olisivat ”odotetusti” ”myönnytyshenkisiä” tai ”Venäjän näkökantoja ymmärtäviä”. Näissä arvioissa esitetään rivien välissä selvä loukkaus: varovaisuus ja rauhanomaisen ratkaisun pienikin priorisoiminen nähdään heikkoutena tai jopa petturuutena. Se, että yksi epäselvässä tilanteessa lisätietojen odottamista muutaman repliikin verran esittävistä poliitikoista on vasemmistoliittoon kuuluva nuorehko nainen, lienee varmasti vaikuttanut kohtausta arvioineiden mielipiteisiin. Mielestäni tällainen asenne, jossa varovaisuus sekavan tilanteen keskellä nähdään heikkoutena, on kuitenkin epäviisas, erittäin valitettava ja Suomen ja suomalaisten etujen kannalta jopa vaarallinen.

Pienelle maalle sota suurvaltaa vastaan on aina hirvittävä katastrofi. Suomelle sota Venäjää vastaan olisi aina häviö, riippumatta sodan kulusta: mikään lopputulos ei voisi olla parempi kuin enintään status quo ante bellum, paluu sotaa edeltäneeseen tilaan. Taistelujen lopputulosta ei saavutettaisi ilman uhrauksia – joita nykyaikaiset aseet tuottaisivat ahnaasti. Kuten kirjassa kouriintuntuvasti ja tehokkaasti tehdään selväksi, uhraukset eivät olisi vain nimiä kivitauluissa, vaan tuhottuja ja särjettyjä ihmiselämiä, kaikista aineellisista vahingoista puhumattakaan.

Ihmisenä ja reserviläisenä odotan ja edellytän, että tosipaikan tullen kaikki suomalaiset poliitikot, viranomaiset, upseerit, ja muut päättäjät tekevät kaikkensa rauhanomaisen ratkaisun löytämiseksi. Sodan kauhujen irtipäästämisen tulee olla ehdottoman viimeinen keino kansallisen itsemääräämisoikeuden, kansalaisten vapauksien ja elämäntapamme säilyttämiseksi. On aivan mahdollista, että jossain tulevaisuuden tilanteessa viisain ratkaisu voisi olla Kremlin ultimaatumiin myöntyminen – mitä Mannerheim syksyllä 1939 suositteli. Tällaistäkin ratkaisua on pakko voida vakavasti harkita, vaikka sitä ei valittaisikaan. Muu olisi yksinkertaisesti vastuutonta, kun vastassa on ydinasevalta. Vasta kun kaikki rauhanomaiset tiet on tutkittu ja mahdottomiksi havaittu, sodan käyminen Suomen maaperällä voi olla mitenkään oikein.

Tilanteessa, missä kaikki muut ovat voimatoimien kannalla, varovaisuuden ja harkinnan korostaminen vaatii hyvin helposti hyvin suurta rohkeutta. Meiltä ja muilta tulisi silti aina löytyä päätöksentekijöitä, tai edes samassa huoneessa olijoita, jotka uskaltavat sanoa ääneen: ”tiedämmekö nyt varmasti tarpeeksi tehdäksemme päätöksen, joka maksaa ihmishenkiä?” Tämä ei ole heikkouden tai naiiviuden, vaan vahvuuden ja viisauden merkki.

Varovaisuutta heikkoutena pitäviltä näyttää unohtuneen, tai jääneen oppimatta, myös se, miten äärettömän sekavien ja puutteellisten tietojen varassa päätöksiä voi joutua tekemään. Oma kiistämättä rajallinen kokemukseni todellisista sotilasoperaatioista Balkanilla pari vuosikymmentä sitten opetti minulle, että kun ”tilanne” on päällä, kaikki on aivan käsittämättömän sekavaa ja epäselvää. Kaukana kotona uutisista tapahtumia seuraavat kuulevat vain uutistoimittajien muotoileman yksinkertaistetun narratiivin, joka on aina paljon selkeämpi ja johdonmukaisempi kuin ne tiedot, joiden varassa ratkaisuja yleensä joudutaan kiireessä tekemään. Todellisuudella ei ole mitään velvoitetta vastata Puolustusvoimien harjoituksia, joissa kaikki tietävät, mitä tulee tapahtumaan: ”harmaata vaihetta” seuraa tilanteen kärjistyminen sotatoimiksi, ja viimeistään toiseksi viimeisenä kertausharjoituspäivänä sota on joko voitettu tai hävitty, jotta viimeisenä päivänä ehditään palauttamaan varusteet. Tositilanne ei vastaa edes kirjaa, josta jo takakannen tekstin perusteella pystyy päättelemään, mikä on kriisipalaveriin osallistuvien ”oikea” valinta.

Kokemuksieni ja esimerkiksi tiedustelun historiasta lukemani perusteella olen toisinaan pohtinut, mitä itse tekisin, jos olisin tosipaikassa päättäjän tuolilla. Rehellisesti sanottuna tiedän vain kolme asiaa: en haluaisi ikinä noilla tuoleilla istua, oksentaisin jännityksestä, ja toivoisin, että olisin niin rohkea, että uskaltaisin silti kysyä: ”tiedämmekö nyt varmasti tarpeeksi? Millä keinoin voimme vielä välttää verenvuodatuksen?”

Neljä argumenttiketjua varallisuuden rajoittamisesta

Miksi olen päätynyt käsitykseen, että varallisuuden rajoittaminen tulee olemaan ennen pitkää välttämätöntä kaikille rajallisissa maailmoissa eläville teollistuneille lajeille?

Seuraavassa neljä mielestäni keskeistä argumenttiketjua lyhyesti ja luonnoksenomaisesti. Näiden mielestäni yleispätevien päätelmien lisäksi uskon vahvasti, että nykyisessä tilanteessamme olisi suorastaan elintärkeää pyrkiä kasvattamaan ihmisten taloudellista turvallisuutta ja itsemääräämisoikeutta. Niin kauan kun esimerkiksi ympäristötoimien toteuttaminen tarkoittaisi työttömyyden uhkaa, ja työttömyys on yksilölle vakava uhka, ympäristötoimia ei todennäköisesti saada toteutettua. Vastaava umpikuja oli yksi osasyistä Neuvostoliiton romahdukselle: Gorbatsov tiesi oikein hyvin, että lukuisia asetehtaita olisi saatava suljettua, jotta uudistukset kyettäisiin rahoittamaan. Sulkeminen jäi kuitenkin tekemättä, koska tehtaat olivat kymmenien tuhansien ihmisten ainoa taloudellinen turva.

Poliittinen valta-argumenttiketju

  1. Valta on kykyä vaikuttaa toisten käyttäytymiseen.
  2. Tiedämme historiasta, että vallalla on taipumus korruptoida, ja absoluuttisella vallalla korruptoida absoluuttisesti.
  3. Kaikki valtaa keskittäneet yhteiskuntajärjestelmät ovat joko puuttuneet vallan keskittymiseen tai päättyneet huonosti, vaikka tarkoitus olisi ollut miten hyvä tahansa.
  4. Tiedämme historiasta ja teoriasta, että on olemassa ns. Matteus-efekti: se, jolla on jo paljon, saa lisää. Tiedämme, että valtaa voi käyttää vallan kasaamiseksi entisestään, niin yksilöille kuin organisaatioille.
  5. Kun jokin taho saa paljon valtaa, se vain harvoin luopuu siitä vapaaehtoisesti.
  6. Kasautuva kehitys on usein epälineaarista: toisin sanoen, on todennäköisesti olemassa etukäteen vaikeasti ennustettavissa oleva raja, jonka jälkeen vallan keskittymiskehitykseen puuttumisesta tulee erittäin vaikeaa, eikä välttämättä enää demokraattisin keinoin mahdollista.
  7. Meillä on siis erinomaiset syyt kavahtaa vallan keskittymiseen johtavia järjestelmiä ja kehityskulkuja.
  8. Tiedämme myös, että on olemassa erilaisia vallan lajeja, ja että vallan eri lajeja voi muuttaa toisiksi lajeiksi.
  9. Taloudellinen valta – valta päättää rahan ja arvokkaiden resurssien käytöstä – on yksi vallan muodoista.
  10. Taloudellisen vallan keskittyminen on vallan keskittymistä, ja siitä on samanlaisia seurauksia kuin muustakin vallan keskittymisestä.

Ympäristörajat-argumenttiketju

  1. Kestävyyskriisin välitön syy on se, että olemme ylittäneet ympäristön kantokyvyn rajat. Käytämme Maapallon ympäristövaroja – niin maa-alaa, raaka-aineita kuin jätteitämme käsitteleviä nieluja – enemmän kuin ne ehtivät uusiutua.
  2. Mikään fysikaalinen takaisinkytkentämekanismi ei automaattisesti rajoita ympäristövarojen käyttöä kestävälle tasolle – ainakaan ilman yhteiskunnallista katastrofia.
  3. Vahingot rajojen ylittämisestä ilmenevät yleensä
    1. viiveellä ja/tai
    2. maantieteellisesti kaukana ja/tai
    3. vahinkojen aiheuttamisesta eniten hyötyviä vähempivaltaisille ihmisille,
    4. samalla kun enemmän hyötyvät kykenevät yleensä käyttämään valtaansa (voimaa, poliittista, taloudellista, ideologista) puskurina suojautuakseen pahimmilta vaikutuksilta.
  4. Siksi sosiaaliset takaisinkytkentämekanismit toimivat parhaimmillaankin huonosti estämään rajojen ylittämistä.
  5. Rajojen ylittämiseen ei ole yksinomaisesti teknologista ratkaisua.
    1. Tehokkuusparannukset johtavat Jevonsin paradoksin mukaisesti resurssin lisääntyvään käyttöön, ellei resurssin käytön tai aiheutuneiden vahinkojen kokonaismäärälle aseteta absoluuttisia rajoja.
    2. Rajallisten resurssien korvaaminen toisilla resursseilla ainoastaan siirtää ongelmaa eteenpäin.
  6. Riippumatta tekniikan kehittymisestä, meidän on siis ennemmin tai myöhemmin asetettava selvät, absoluuttiset enimmäisrajat ympäristövarojen käytölle – ja kyettävä pysymään rajojen sisällä.
  7. Koska fysikaaliset tai sosiaaliset takaisinkytkentämekanismit eivät automaattisesti rajoita ympäristövarojen käyttöä kestävälle tasolle, näiden rajojen on oltava luonteeltaan poliittisia päätöksiä. Toisin sanoen, mikään luonnonlaki tai yhteisöjen dynamiikka ei sinänsä estä ympäristövarojen vaarallisen liiallista käyttöä.
  8. Jos yksilöiden sallitaan hankkia rajattomasti valtaa päättää resurssien käytöstä, mutta resurssit ovat rajallisia, seurauksena on valtava eriarvoisuus resurssien saatavuudessa.
  9. Koska ihminen on sosiaalinen eläinlaji, jolla on selvä alitajuinen käsitys statushierarkioista, meillä on taipumus vertailla itseämme statushierarkiassa ylempiin.
    1. Etenkin suurten eriarvoisuuksien vallitessa, tämä aiheuttaa jatkuvan paineen hankkia lisää valtaa: hierarkiassa ylöspäin pääsemisen palkinnot ovat sitä suurempia, mitä jyrkempiä vallan erot ovat, ja toisaalta hierarkiassa alemmaksi jäämisestä aiheutuvat haitat ovat sitä suurempia, mitä jyrkempi hierarkia on.
    2. Paljon valtaa omaavien elämäntyylistä (nykyisin etenkin materiaalisesta elintasosta) tulee siten väistämättä tavoite heitä alemmilla portailla oleville, kuten Veblen aikanaan huomasi.
  10. Eriarvoisuus resurssien saatavuudessa johtaa siksi paineeseen hankkia lisää resursseja, mukaanlukien paineeseen
    1. olla asettamatta selkeitä rajoja luonnonvarojen käytölle, ja/tai
    2. peruuttaa aikaisemmin tehdyt päätökset ympäristön käytön rajoittamisesta.
  11. Yhteisö voi tässä tilanteessa
    1. jakaa resursseja tasaisemmin kilpailupaineen vähentämiseksi;
    2. sallia ympäristörajojen rikkomisen välittämättä seurauksista, jolloin lopputuloksena on ennemmin tai myöhemmin ympäristön kantokyvyn radikaali heikkeneminen ja joukkotuho;
    3. käyttää valtaa (voimaa, taloudellista, poliittista, ideologista), ennen pitkää lähes varmasti voimakeinoja, suojaamaan vallan eriarvoisuuksia JA ympäristörajoja;
    4. pyrkiä siirtämään statuskilpailun teknisin ja/tai sosiaalisin keinoin areenalle, joka on irroitettu mahdollisimman täydellisesti reaalimaailman luonnonvaroista, kuten virtuaalitodellisuuteen.
  12. Jos yhteiskunta sallii millä tahansa, virtuaalisella tai reaalisella, statuskilpailun areenalla saatujen voittojen loputtoman kasautumisen, ja voittojen käyttämisen reaalimaailman rajallisten resurssien hankkimiseen, ennen pitkää yhteiskunta on takaisin kohdassa 8) riippumatta siitä, miten täydellisesti statuskilpailun areena on irtikytketty reaalitodellisuuden luonnonvaroista.
    1. Toisin sanoen, mikäli statuskilpailun areenan voitoilla saa hankittua mitään reaalimaailmassa arvokasta resurssia (rahaa, tavaraa, toisten ihmisten aikaa, suositussa pelissä käytettäviä tavaroita, jne.), ennen pitkää edessä on väistämättä kysymys kasautumisen tai ostovoiman rajoittamisesta.

Keskussuunnittelun ongelma-argumenttiketju

  1. Hayekin talouslaskun ongelma osoittaa talouden keskussuunnittelun keskeisimmän ongelman: keskussuunnittelija ei voi koskaan tietää yksittäisten ihmisten preferenssejä yhtä hyvin kuin ihmiset itse. Tämä aiheuttaa väistämättä hyvinvointitappioita ja tehotonta resurssien käyttöä.
  2. Hayekin todistus ei riipu siitä, mitä kautta keskussuunnittelija on saanut vallan päättää asioista.
  3. Taloudellisen vallan keskittäminen tuottaa toisin sanoen aina hyvinvointitappioita ja tehottomuutta, riippumatta siitä, keskittyykö valta poliittisten vai ”markkina”mekanismien kautta.
    1. Kuten esimerkiksi Polanyi (1944) ja lukuisat muut ovat osoittaneet, mitään selvää rajaa politiikan ja talouden välille ei ylipäätään voida vetää, ja markkinamekanismien toimintaan, ml. vallan kasautumiseen, vaikuttaa oleellisesti se, millaisiksi nämä mekanismit on poliittisella sääntelyllä viritetty.
    2. Toisin sanoen, ei ole olemassa mitään politiikasta täydellisen irtonaista taloutta, joka toimisi jotenkin puhtaan omalakisesti jos vain poliitikot eivät puuttuisi asioihin.
  4. Niukkojen resurssien maailmassa on entistä tärkeämpää, että saatavilla olevat resurssit käytetään mahdollisimman tehokkaasti tuottamaan hyvinvointia.
  5. Koska keskussuunnittelu on tehottomampi tapa käyttää resursseja, taloudellisen vallan jakaminen tasaisemmin lisäisi hyvinvointia.

Markkinoiden toiminta-argumenttiketju

  1. Markkinamekanismi on erinomainen tapa jakaa niukkoja resursseja etenkin silloin, kun resursseja voidaan verrata toisiinsa yhteismitallisesti ja realistisesti, ja markkinatoimijoilla ei ole suuria eroja markkinoilla kelpaavien pelimerkkien määrässä.
    1. Markkinamekanismi kannattaa säilyttää.
    2. Markkinamekanismi tulee todennäköisesti aina syntymään, vaikka se yritettäisiin tukahduttaa; siksi sitä ei kannata yrittää tukahduttaa.
    3. Markkinamekanismin perusongelma on kuitenkin se, että se jakaa valtaa resurssien käyttöön sillä perusteella, miten paljon ihmisillä on markkinoilla kelpaavia pelimerkkejä.
  2. Jos toimijoilla on kuitenkin merkittäviä eroja pelimerkkien määrässä, paljon pelimerkkejä omistavat voivat käytännössä dominoida resurssienjakoa ja esimerkiksi asettaa kysynnällään resurssien hinnat köyhempien ulottumattomiin.
    1. Kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti tämä johtaa siihen, että resurssia, jolle on kysyntää, tuotetaan lisää.
    2. Tämä puolestaan on useissa tapauksissa ristiriidassa ympäristörajojen ylläpitämisen kanssa.
    3. Joissain tapauksissa, kuten kaupunkien keskustaa lähellä olevan tonttimaan, resurssia ei yksinkertaisesti ole määräänsä enempää.
  3. Markkinat tuottavat hyvin helposti eriarvoisia lopputuloksia ja taloudellisen vallan kasautumista niille, joilla jo on valtaa.
  4. Koska taloudellista valtaa voi muuttaa markkinoiden reunaehtoja muuttavaksi poliittiseksi vallaksi, esimerkiksi haittojen hinnoitteluun vaikuttamiseksi, paljon markkinavaltaa resurssilla X keränneet voivat vaikeuttaa merkittävästi esimerkiksi resurssiin X kohdistuvien haittaverojen säätämistä, vaikka haittaveron säätämiseen olisi mitä parhaimpia syitä.
    1. Vallan kasautumisen sallimisen vuoksi yksittäisillä haittaveroa vastustavilla voi olla käytännössä niin paljon valtaa, että he voivat jyrätä päätöksenteossa niin tutkimuksen tulokset kuin miljoonienkin tavallisten kansalaisten edut.
    2. Tästä syystä liian vähän säädellyt markkinat ja suurten valtaerojen salliminen johtavat ennen pitkää talouden kirjanpidon irtautumiseen todellisuudesta. Resurssien hinnoittelu ei enää vastaa esimerkiksi niiden aiheuttamia haittoja.
    3. Kun talouden kirjanpito erkanee todellisuudesta, seurauksena on aina resurssien tehotonta käyttöä; kts. Neuvostoliitto.
  5. Resurssienjaon eriarvoisuuksia on säännösteltävä jotenkin, etenkin maailman ollessa rajallinen. Vaihtoehtoja rajallisten resurssien jakamiseksi ovat esimerkiksi
    1. niukkojen resurssien jakaminen ihmisten välillä de facto tai de jure poliittisin päätöksin syntyvällä säännöstelyllä. Säännöstelyn ongelmana on mekanismin monimutkaisuus ja syntyvät hyvinvointitappiot;
    2. niukkojen resurssien progressiivinen hinnoittelu. Progressiivisen hinnoittelun ongelmana on mekanismin monimutkaisuus;
    3. pelimerkkien tasaisempi jakaminen, jolloin markkinamekanismia voidaan käyttää periaatteessa sellaisenaan ilman monimutkaista säännöstelyä tai ulkoisia hinnoittelumekanismeja.
  6. Pelimerkkien tasaisempi jakaminen on markkinaystävällisin ja talouden kirjanpidon kannalta yksinkertaisin tapa jakaa niukat resurssit reilusti.

Omaisuusrajat ovat väistämättömiä

Maapallon rajojen ylittämisen ja omaisuuksien kasautumisen aiheuttamien ongelmien kärjistyessä, yhä useampi ymmärtää ilmiselvän totuuden: jos haluamme säilyttää sivilisaation, ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy puhua siitä, kuinka paljon yksi ihminen saa rohmuta Maapallon resursseja itselleen. Vasemmistonuoret on nyt aloittanut Suomessa tämän kauan kaivatun keskustelun ehdottaessaan, että kenenkään omaisuuden arvo ei saisi Suomessa nousta yli viiden miljoonan euron.

Jos sivilisaatiomme ja demokratiamme säilyy, joudumme ennemmin tai myöhemmin ottamaan omaisuusrajat käyttöön. Omaisuus on nimittäin pohjimmiltaan valtaa päättää Maapallon rajallisten resurssien, maa-alan, aineen ja energian, käyttämisestä. Vanha väite, “ei toisen rikkaus ole sinulta pois”, voi olla totta vain ja ainoastaan silloin, jos Maapallon rajat eivät ole vielä tulleet vastaan. Kun ne on nyt ylitetty, yhden rikkaus on todellakin pois muiden mahdollisuuksista käyttää ja nauttia Maapallon rajallisista antimista. Tämä ei voi olla kestävä tilanne: ennemmin tai myöhemmin omaisuuksia joudutaan jakamaan reilummin.

Ongelmaa on helppo havainnollistaa tuolla mainiolla kapitalistisen järjestelmän simulaattorilla, Monopoli-pelillä. Tähän saakka olemme pelanneet peliämme kuvitellen, että pelilaudalla on äärettömän paljon tontteja, niin paljon, että kaikille riittää aina uusia, vaikka joku ostaisikin entiset pois. Nyt olemme kuitenkin huomanneet, että pelilauta on sittenkin äärellinen. Mitä tässä äärellisessä Monopoli-pelissä tapahtuu, jos yhdellä pelaajalla on heti pelin alussa selvästi enemmän – kenties satoja kertoja enemmän – rahaa kuin toisilla?

Oikea maailma on hieman monimutkaisempi, mutta toimii aivan vastaavalla logiikalla. Vaikka yksilön rikkaus olisikin todella peräisin jonkin uuden ja aidosti arvokkaan asian keksimisestä, ja vaikka unohtaisimme tekniikan historiassa toistuvan opetuksen siitä, että todellisuudessa uusien keksintöjen kehittäminen on valtavan suurta joukkuepeliä, rikas yksilö kykenee hallitsemaan valtavan paljon suurempaa määrää rajallisia resursseja. Ilmiselvin esimerkki ovat tontit ja asunnot, joita kumpaakin voi olla esimerkiksi kaupunkien keskustoissa vain rajallinen määrä. Ei olekaan sattumaa, että kaupungeissa, joissa on paljon rikkaita, myös asuntojen hinnat karkaavat säännöllisesti tavallisen palkansaajan ulottumattomiin. Toisin sanoen: rikkaimmiston rikkaus tarkoittaa, että sinunkin tuloistasi menee esimerkiksi asumiseen (ja ennen pitkää omistajien rikastuttamiseen) enemmän kuin reilummassa maailmassa menisi. Koska eräät yksilöt ovat hamstranneet itselleen niin paljon, että he voivat käyttää paljon rahaa verojen välttelyyn ja jäädä silti selvästi voitolle, maksat myös enemmän veroja, ja silti yhteiskunnan rahat eivät tunnu riittävän, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan.

Todellisuudessa ylivoimainen valtaosa rikkaimmiston rikkauksista EI ole peräisin mistään hyödyllisistä palveluista. Kuten esimerkiksi professori Andrew Sayer vakuuttavasti osoittaa palkitussa kirjassaan Why we can’t afford the rich, rikkaimman prosentin omaisuus on enimmäkseen peräisin omistamisesta itsessään – toisin sanoen, ansaitsemattomista tuloista. Rahalla voi tehdä rahaa tarvitsematta tehdä tuntiakaan töitä. Omistaja, joka palkkaa työläisen hoitamaan käytännön juoksevat asiat, voi rikastua ilman mitään ylärajaa vaikka syljeskelisi päivät pitkät kattoon. Monesti tämä olisi jopa kannattavin strategia: esimerkiksi Donald Trump olisi nykyään merkittävästi rikkaampi, jos hän olisi yksinkertaisesti sijoittanut perimänsä rahat osakemarkkinoille tasaisesti ja keskittynyt kiinteistöbisneksen ja elostelun sijaan vain elosteluun.

Jokainen joskus yrittäjänä toiminut tietää oikein hyvin, että työpaikkojakin luo kysyntä, ei omistaja. Esimerkiksi miljardiomaisuuden kerännyt sarjayrittäjä Nick Hanauer ja sijoittajana mainetta niittänyt Henry Blodget ovat jo vuosikymmenen ajan yrittäneet tuoda julki asiaa, minkä pitäisi olla ilmiselvä viimeistään tämän vuoden yt-uutisten jälkeen: ihmisten palkkaaminen on ehdottomasti VIIMEINEN asia mitä yrityksen omistaja tekee. Työpaikkoja luodaan vain jos kysyntää on varmasti tarpeeksi, ja heti jos kysyntä heikkenee, omaisuuttaan maksimoiva kapitalisti tekee kaikkensa lopettaakseen työpaikat.

Kuka sitten luo kysyntää? Tavalliset ihmiset. Rikkain prosentti ihmisistä ei kertakaikkisesti voi kuluttaa niin paljon, että he voisivat kysynnällään paikata keskiluokan rapistuvan ostovoiman jättämän aukon taloudellisessa ekosysteemissämme. Luksusauton valmistaminen ei työllistä juurikaan useampia kuin perheauton valmistaminen, eikä ökyasunnon rakentaminen työllistä juurikaan enemmän kuin samojen rajallisten materiaalien käyttäminen tavallisten perheiden kotien rakentamiseen.

Kysymys siitä, syntyvätkö työpaikat asiakkaiden kysynnästä vai superrikkaiden omaisuudesta, ei ole monimutkainen. Rikkaat eivät vain halua, että tätä kysymystä kysytään: esimerkiksi kun Nick Hanauer esitti asian hyvin tiiviisti viiden minuutin TED Talkissaan 2012, superrikkaiden rahoittama TED-organisaatio ei suostunut julkaisemaan puhetta verkossa. Suosittelen siksi katsomaan sen YouTubesta:

Rikkaimmisto on yhteiskunnalle yhtä välttämätöntä kuin aateliset. Kuten aateliset aikanaan, myös rikkaimmisto ja heidän lakeijansa väittävät, että ilman heitä, yhteiskunta ajautuisi kaaokseen. Argumentit rikkauksien puolesta ovatkin hämmentävän identtisiä aateliston valta-asemaa puolustaneiden väitteiden kanssa, osoittaen lähinnä sen, että suuria eriarvoisuuksia puolustavien ymmärrys historiasta on hyvin rajallinen. Tosiasiassa omaisuusrajan asettaminen edes niin alas kuin miljoonaan euroon tarkoittaisi talouden kannalta vain sitä, että ostovoima jakautuisi tasaisemmin ja kokonaiskysyntä kasvaisi. Suomalaisista 99 prosentilla olisi edelleen taloudellinen kannustin tehdä enemmän töitä, kehittää uusia keksintöjä ja perustaa uusia yrityksiä. Rajan asettaminen viiteen miljoonaan tarkoittaisi, että ehkäpä 99,9 prosenttia suomalaisista voisi omistaa nykyistä enemmän. Samalla superrikkaiden valta politiikkaan heikkenisi, ja kenties voisimme saada vihdoin enemmän lakeja, jotka hyödyttävät tavallisia ihmisiä eivätkä niitä, joilla on jo valtavasti.

Ainoa jotakuinkin kestävä argumentti omaisuusrajoja vastaan on se, että Suomi yksin ei niitä voisi toteuttaa. Tämä on osittain totta, joskin paljon vähemmän kuin monet luulevat. Jos kykenemme vastustamaan rikkaimmiston pyrintöjä säätää lakeja, jotka mahdollistavat omistusten piilottamisen, ja lisäämme omistamisen avoimuutta – mikä olisi ehdottomasti tarpeen yksin korruption kitkemiseksi – meidän olisi mahdollista verottaa esimerkiksi Suomesta ulkomaille suuntautuvia rahavirtoja likimain automaattisesti niin, että omistusten piilottaminen ulkomaille ei olisi enää kovinkaan kannattavaa. Omaisuusrajoja kannattaa silti pyrkiä ajamaan esimerkiksi EU:n laajuisena projektina.

On tietysti ilmiselvää, että omaisuusrajan kaltainen radikaali uudistus ei toteudu nopeasti. Kuten kaikkia muitakin ilmiselviä totuuksia, myös ajatusta omaisuusrajasta vastustetaan raivokkaasti. Pelissä on, kirjaimellisesti, paljon rahaa. Sekä rikkaimmiston hännystelystä palkkansa saavat että vanhaan järjestelmään ehdollistuneet pitävät omaisuusrajan kaltaisten ideoiden esittäjiä kaheleina – aivan kuten aikanaan pidettiin kaheleina ja suorastaan yhteiskunnan vihollisina niitä, jotka kehtasivat ehdottaa, että maaorjan tulisi olla lain edessä tasa-arvoinen aatelisen kanssa, tai niitä, jotka uskalsivat sanoa, että Maa kiertää Aurinkoa. Historia osoittaa kuitenkin sen, että pitkällä tähtäimellä totuus ja logiikka voittavat yleensä sumutuksen ja epäloogisuuden. Matka kohti reilumpia yhteiskuntia etenee silti hitaasti, ja voi hyvin olla, että omaisuusrajoja ei toteuteta omana elinaikanani. Mutta juuri siksi niistä pitää ryhtyä puhumaan viimeistään nyt. Kuten niin monelle muullekin hyvälle idealle, omaisuusrajalle ensiksi nauretaan, pian sitä vastustetaan, ja ennen pitkää enemmistö ihmettelee, miksi näin ilmiselvästi järkevää ideaa ei toteutettu vuosikymmeniä aikaisemmin.

Tilannekatsaus 3.3.-6.3.2020

Kirjoitan tämän otsikon alla noin kerran viikossa tai tarpeen mukaan lyhyitä koosteita kiinnostavista asioista, joista en ehdi tai viitsi kirjoittaa pidemmälti.

3.3.20

Vice: Deepfake-videoteknologia otettu käyttöön hindunationalistisen BJP-puolueen poliittisessa kampanjoinnissa Intiassa, ilmeisellä menestyksellä. Suomessa näitä nähtäneen viimeistään seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Muualla maailmassa pelkkä epäilys deepfakesta on ilmeisesti aiheuttanut jo ainakin yhden sotilasvallankaappauksen yrityksen, kertoo tämä Mother Jones-lehden juttu. Hyvä muistutus siitä, että valehtelun teknologian leviäminen tekee kaikista asioista epäluotettavampia.

Suosittelen lukemaan myös Evgeni Morozovin aikaisemman kirjoituksen Guardianiin aiheesta, ”Can the US government stem the tide of ’fake news’ in a postmodern world?”.

4.3.20

YLE: Metsäteollisuus voi oman arvionsa mukaan saada suorat hiilidioksidipäästönsä kuriin, mutta suurin ongelma on jo nyt epäsuorissa, hiilinielujen tuhoamisesta aiheutuvissa päästöissä.

Miten rauhan ajan tuhoisin junaonnettomuus Kuurilassa vuonna 1957, ja Valtion Rautatiet, vaikuttivat Nokian nousuun 1990-luvulla? Ylen juttu on vuodelta 2016, mutta se on edelleen hyvä esimerkki siitä, miten keksinnöt vaativat valtavasti pohjatyötä ja jättiläisten hartioita, joille kivuta. Teknologian esittäminen yksittäisten sankareiden urotekoina on suorastaan karikatyyri todellisuudesta. (Hypoteesi: lähdeviitteiden käyttöönotto ja etenkin hypertekstiteknologian arkipäiväistyminen on vaikuttanut siihen, että ihmiset ovat alkaneet ymmärtää paremmin, miten tiede, teknologia, ja ylipäätään hyvinvointi on verkostoissa monen tekijän toimesta syntyvä ilmiö, ei yksittäisten sankarien aikaansaannos.)

Kari Enqvist kirjoittaa Ylen kolumnissaan, että ennen miehen mitta oli vastuun kantaminen, ja se olisi sitä nykyäänkin. Olen hieman eri mieltä. Vastuunkanto on toissijainen hyve: jos kannat vastuuta vääristä asioista etkä tiedä, mistä asioista olisi oikein kantaa vastuuta, voit huonontaa maailmaa aktiivisesti, vaikka olisit omasta ja viiteryhmäsi mielestä kuinka vastuullinen.

Myös Hitlerin kenraalit kantoivat vastuunsa kuin miehet. Ja katsomme nyt sivilisaatiomme tuhoa suoraan piippuun, kun liian moni on tehnyt töitään liian ahkerasti ja tunnollisesti.

Vastuunkannosta tulee sitä huonompi proxymittari hyvyydelle, mitä voimakkaampia käyttämämme työkalut ovat. Jos me plus työkalumme emme voi saada aikaan kovin isoja vahinkoja, sillä, tekeekö asioita oikein vai oikeita asioita, ei ole yhtä paljon väliä kuin nykyään.

HS: Tutkija sanoo työnantajan tentanneen uskonnosta työhaastattelussa. Syrjintä on yksiselitteisesti väärin. Onneksi olemme jo niin pitkällä, että syrjintää pidetään jo laajalti vääryytenä; valitettavasti emme ole vielä niin pitkällä, että hegemonisen ajattelun edustajien syrjintä ei olisi suurempi uutinen kuin vähemmistöjen syrjintä.

(Jutussa on hyviä ohjeita. Jos haluamme luottaa ihmisiin, meidän tulisi jättää ihmisen itsensä päätettäväksi, estääkö hänen vakaumuksensa esimerkiksi jonkin työn tekemisen asianmukaisella tavalla. Ongelmia tosin on luvassa, jos työtehtävä on uusi tai käsiteltävät asiat ovat uudenlaisia, sillä silloin kukaan ei välttämättä voi tietää ennalta, millaisia tehtäviä ihminen joutuu työssä tekemään.)

HS: Kättely on vähän liian tehokas tautien levittäjä hyperyhdistyneessä maailmassa. Jääkö kättely joskus kumartumisen ja niiaamisen tapaan katoavaksi tavaksi tervehtiä?

HS: USA:n keskuspankin hätäratkaisu tussahti: Edessä voi olla tilanne, josta on varoiteltu jo vuosia. Sosioekonominen järjestelmämme kulkee kriisistä toiseen, kun sen turvallinen liikkumatila käy ahtaammaksi.

Selvitäänkö seuraavasta lamasta ilman fasismin nousua ja maailmansotaa? Entä sitä seuraavasta?

5.3.20

”…ratkaisuja pitäisi tehdä nopeasti – samaan aikaan kun vanha poliittinen kartta menee maassa kuin maassa pirstaleiksi ja politiikan päätöksentekokyky heikkenee. … Tässä ei ole kyse epidemiasta itsestään vaan siitä kasvavasta hallitsemattomuuden ja ennustamattomuuden tunteesta, jota …epidemia yhtäkkiä lisäsi.”

Hesarin pääkirjoitustoimittajan kolumni on tuttua tekstiä kaikille yhteiskuntien romahdusten historiaa lukeneille; saman olisi voinut kirjoittaa myöhäisantiikin historioitsija. Yhteiskunnat monimutkaistuvat, kunnes energiavuo ei enää riitä ylläpitämään monimutkaisuutta. Tästä aiheutuvia ongelmia yritetään paikata monimutkaisuudella, mikä johtaa ennustettavasti ennustamattomuuteen ja järjestelmän karkaamiseen (kts. esim. Tainter 1988, The Collapse of Complex Societies). Näin se käy, sanoisi Vonnegut.

Kirjoitin seuraavan kommentin:

Kirjoitus on hyvin tuttua tekstiä kaikille monimutkaisten yhteiskuntien romahdusten historiaa lukeneille. Pienin muutoksin saman olisi voinut kirjoittaa myöhäisantiikin historioitsija.

Kuvio on aina sama: kertaluonteisen jackpotin kuten meidän tapauksessamme fossiilisen energian löytävillä yhteiskunnilla ei ole malttia vaurastua kestävästi, vaan ahneus saa vallan. Eliitit hyötyvät tästä, ja niinpä ahneudesta tehdään mielipidevaikuttajien suosiollisella avulla ensin normi ja sitten hyve – meidän aikanamme emme ole enää edes kansalaisia, vaan ennen kaikkea kuluttajia.

Yhteiskunnista tulee monimutkaisempia, ja tällä on toki hyviäkin vaikutuksia, kuten tieteiden ja taiteiden nousu. Mutta koska yhteiskunta ei elä perintönsä koroilla vaan kestämättömästi perintöään tuhlaten, ennen pitkää tulee tilanne, missä kaikki ymmärtävät, ettei tulevaisuudessa ole enää yhtä paljon jaettavaa.

Tässä kohdassa kasvun aikana syntynyt syvä eriarvoisuus johtaa alueiden sisäisiin ja välisiin riitoihin, eikä korjausliikkeeseen tarvittavia, teoriassa varmasti ihan mahdollisia päätöksiä enää saada tehtyä.

Koska järjestelmän fundamentaaleja kestävyysongelmia ei saada korjattua, järjestelmä ajautuu ennemmin tai myöhemmin kaaoksen reunalle. Lopulta joku itsessään varsin mitätön häiriö keikauttaa sen reunalta alas.

Onko viimeinen niittimme korona vai seuraava virus vai jokin muu tapahtuma, jää nähtäväksi – ja historioitsijoiden riideltäväksi, samaan tapaan kuin kiistelemme edelleen Rooman tuhon syistä.

Tämä kuvio on nähty historiassa vähintään useita kymmeniä kertoja, eikä ole mitään syytä uskoa, että oma yhteiskuntamme olisi poikkeus. (Lukekaapa vaikka Tainter, 1988, Collapse of Complex Societies.) Historia toistaa itseään, hintalappu vain kohoaa kerta kerralta.

Olisi pitänyt valita toisin jo viimeistään 40 vuotta sitten, ymmärtää ahneus ahneudeksi, ja ryhtyä rakentamaan kestävää yhteiskuntaa. Pienessä mittakaavassa sellaisia on jo olemassa, onneksi.

Perussuomalainen kysyi kansalta, kansa vastasi väärin, uutisoi Kansan Uutiset. Näistä tuloksista (huomaa myös Laura Huhtasaaren aikaisemman ”gallupin” tulos) voidaan päätellä ainakin se, että ainakin Twitterissä pyörivä persujen ja rasistien joukko on melko pieni. Normaalisti empatiakykyiset ihmiset eivät nimittäin varmasti ole ainoita, jotka ovat kehottaneet samanmielisiä äänestämään.

PS. Paremmassa maailmassa Veikko Vallin saisi lopettaa isänmaallisuudella ratsastamisen ainakin siihen saakka, kunnes hän lopettaa velvollisuuksiensa välttelyn ja esimerkiksi maksaa veronsa kuten muutkin. Rahaahan hänellä olisi myös oikein tekemiseen, ja jäisi vielä paljon jäljellekin.

PPS. Kiinnittäkääpä tarkemmin huomiota Jussi Halla-ahon tapaan puhua esimerkiksi nyt kosmeettisesti harjatuista persunuorista ja heidän ulostuloistaan. Halla-aho ei ole tietääkseni koskaan tuominnut esimerkiksi fasismia tai rasismia – ja kiemurtelee jos häneltä kysytään asiasta. Hän on ainoastaan todennut, että asian sanominen ääneen vahingoittaa puoluetta. En usko tarkkojen sanavalintojen olevan sattumaa. Vaikka Halla-aho ei itse erityisemmin pitäisi julkifasisteista, hän ei halua menettää heidän ääniään.

Sami Eerolalta hyvä suomenkielinen tiivistelmä Corey Robinin konservatiivisuudesta tekemästä analyysista. (Eerolan keräämä kokoelma kirjojen tiivistelmiä/arvosteluja on muutenkin oikea kultakaivos.) Uskon Robinin olevan aivan oikeassa: konservatismi on aina ollut reaktioliike, joka syntyy vastauksena olemassaolevia hierarkioita haastaville eli käytännössä tasapuolisuutta edistäville liikkeille. Konservatiivisuus ei ole niinkään ideologia, vaan joukko hierarkioita oikeuttavia asenteita. Niinpä konservatiivisuuden ytimessä on aina vahva ajatus siitä, että sillä hetkellä voimassa olevat, toiset alistetumpaan ja toiset etuoikeutetumpaan asemaan asettavat hierarkiat ovat ikiaikaisia, oikeutettuja, ja säilyttämisen arvoisia.

Se, että yhteiskuntamme ovat kehittyneet jopa hierarkian korkeimmalla portailla olevien näkökulmasta valtavasti paremmiksi suurelta osin juuri näitä hierarkioita yksi kerrallaan purkamalla, unohdetaan. Totuus kuitenkin on, ettei yksikään antiikin despootti nauttinut esimerkiksi antibiooteista, eikä nykyistä tekniikan kehitystä voisi kuvitellakaan yksinvaltiuden oloissa. Konservatiivin mieleen ei myöskään ilmeisesti sovi ajatus siitä, että hierarkioiden purkutyö saattaa olla vielä kesken, ja tuleva maailma nykyistä parempi. Kuten ei myöskään ajatus siitä, että toisten ihmisten maailmankuva ei ollenkaan välttämättä perustu samalla tavalla hierarkioiden ja alistamisen näennäisillä väistämättömyydelle kuin konservatiiveilla itsellään – ja että vain autoritaarisuuteen taipuvaiset ihmiset saavat tyydytystä siitä, että näkevät toisten alistuvan.

Taitoa ymmärtää, että toiset ihmiset voivat ajatella hyvin eri tavalla, kutsutaan empatiaksi, ja aidanseipäillekin lienee jo selvää, ettei empatia kuulu konservatiivien vahvuusalueisiin. (Sivumennen sanoen, se, että samoja mekanismeja tarvitaan toisia naurattavien juttujen kehittämisessä, on todennäköisesti parhaita selityksiä sille, miksi konservatiivit ovat hauskaa seuraa lähinnä tahattomasti.)

Lyhyemmin sanottuna: konservatiivit ovat aina olleet, ja tulevat olemaan, historian väärällä puolella. Valitettavasti historia on osoittanut lukuisia kertoja, miten tehokkaasti historian väärä puoli houkuttelee ihmisiä.

Kiinnostavaksi kysymykseksi jää, voiko empatiaa, pluralismia ja hierarkiakriittisyyttä oppia ja opettaa, vai ovatko ne synnynnäisiin piirteisiin vertautuvia ominaisuuksia. Itse uskon ihmisen olevan hyvinkin muuttumiskykyinen, jos vain halu muutokseen on olemassa.

Lopuksi:

Meidän täytyy miettiä, millainen olisi kestävä yhteiskunta

Tämän vuosituhannen politiikan, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen, teknologian ja ylipäänsä kaikkien ihmisiin liittyvien käytäntöjen ja tieteiden suurin haaste tulee olemaan kestävän ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen.

Tätä kirjoittaessa on selvää, että sivilisaatiomme on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa. Ihailemamme kekseliäisyys ja ”edistys” ovat tuoneet meille paljon hyvää, mutta emme malttaneet kehittyä viisaasti, vaan annoimme ahneudelle vallan. Kun työkalujemme voima on laukannut kaukana viisautemme edellä, olemme nyt törmäämässä ensimmäistä kertaa toden teolla planeetanlaajuisiin kestävyysrajoihin – rajoihin, jotka ylitettiin viimeistään noin 40 vuotta sitten (Lin ym. 2018).

Kuva 1: Ihmiskunnan tarinaa voi sanoa suurmenestykseksi, ainakin jos ei tarvitse pohtia, mitä historia kertoo todennäköisistä tulevaisuuksista.

Tilanne ei ole ihmisen historiassa sinänsä uusi. Lähes kaikki aikaisemmat monimutkaiset kulttuurit ovat romahtaneet. Korttitalon luhistumisen välitön syy on voinut olla ympäristökatastrofi, kulkutauti, sisällissota tai invaasio, mutta esihistoriasta saakka yhteiskunnat ovat ajautuneet romahdusherkkään tilaan samanlaisella yhdistelmällä hallitsematonta, kestävyyden rajat ylittävää ”kehitystä”, ja vallanpitäjien kyvyttömyyttä muutokseen (Tainter, 1988). Jokainen monimutkaisempi yhteiskunta on osoittautunut alttiiksi, ja myöhempien polvien rakennukset, hiekka ja viidakko kätkevät alleen kymmeniä aikanaan menestyneitä, monimutkaisia yhteiskuntia, joiden mahti näytti niiden loiston päivinä varmasti vähintään yhtä järkähtämättömältä kuin nykyisen yhteiskuntamme mahti saattaa näyttää niistä, jotka eivät vaivaudu katsomaan kulissien taakse. Dynamiikat ovat aivan samoja kuin kautta historian. Uutta on vain kaksi asiaa: teknologioidemme voiman vuoksi romahdus uhkaa olla maailmanlaajuinen, ei vain paikallinen, ja tuleva romahdus voi hyvin mahdollisesti olla lopullinen. Aikaisempien kulttuurien luhistumisen laukaisemat konfliktit ratkottiin teräasein, kun taas meillä on käytössämme joukkotuhoaseita. Aikaisemmat sivilisaatiot eivät olleet käyttäneet loppuun helposti ja suhteellisen yksinkertaisella teknologialla hyödynnettävissä olevia malmi- ja muita raaka-ainevaroja. Me olemme, ja jos tekninen osaamisemme katoaa edes väliaikaisesti, saatamme menettää lopullisesti kyvyn ylläpitää teknologista sivilisaatiota.

Perimmäinen romahdukseen johtava dynamiikka on sama niin hiivalla kuin ihmisilläkin. Emme ole lajina oppineet toimimaan hiivasientä tai bakteereja älykkäämmin. Aivan kuten yksisoluiset eliöt, kun saamme käyttöömme uuden energianlähteen, käytämme sitä niin ahnaasti, että tuhoamme kasvullamme ja metabolismimme jätteillä melkein huomaamattamme suotuisan ympäristömme. Kun ympäristön kantokyky ylittyy ja kasvu jatkuu, romahdus on ollut toistaiseksi vain ajan kysymys.

On syytä korostaa, että kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta, eikä kyse ole tekniikalla ratkeavasta ongelmasta. Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan onkin vähitellen ryhdytty heräämään, aivan liian hitaasti ja aivan liian myöhään, olemme jo ylittäneet kestävyysrajat myös biodiversiteetin suhteen, ja lähestymme nopeasti typpi- ja fosforikierron vaarallisen häiriintymisen rajoja. Perusongelmamme on se, että talousjärjestelmämme virheellinen kirjanpito ohjaa meitä tekemään paljon enemmän vääriä kuin oikeita asioita, mutta koska väärien asioiden tekemisen lopettaminen tarkoittaisi laajamittaista työttömyyttä, jatkamme oman kuoppamme kaivamista syvemmäksi. Tässä tilanteessa tehokkaampi tekniikka ja ylipäätään ”tehostaminen” auttaa meitä lähinnä kaivamaan kuoppaa nopeammin. Kirjanpitoa ei todennäköisesti saada muutettua realistiseksi ja pidettyä realistisena: kun teknologian voima kasvaa koko ajan, poliittisen päätöksenteon pitäisi nopeutua valtavasti nykyisestä. Valitettavasti yhteiskuntien purkautumisen mekanismit näyttävät olevan jo käynnissä, ja päätöksenteosta näyttää tulevan entistä vaikeampaa ja hitaampaa. Kehityskulku on historiallisten esimerkkien mukainen, ja se osattiin ennustaa jo 1970-luvulla esimerkiksi Kasvun rajat-raportissa – jonka keskeinen sanoma oli, että talouskasvun jatkaminen vaikeuttaa keskeisten kasvuun liittyvien ongelmien ratkaisemista, aivan kuten sittemmin on käynyt (Meadows, 2008).

Kuva 2: Tyypillinen kehityskulku, kun kestävyysrajat on ylitetty. Ihminen, hiiva, bakteeriviljelmä – mikään laji ei ole vielä osoittanut olevansa säännöllisesti tämän viisaampi.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani toin esiin, merkit romahduksen lähestymisestä voimistuvat koko ajan. On hyvin epävarmaa, miten kauan nykyisellä yhteiskuntajärjestyksellä on enää aikaa: kuten kulkutautien mittareilla edelleen kohtuullisen harmiton koronavirusepidemia näyttää, yllätyksiä voi tulla nopeasti, ja kykymme vastata edes suhteellisen vähäisiin globaalin järjestelmän häiriöihin on heikko. Vaikka todennäköisesti selviämmekin yhteiskuntana nykyisestä kriisistä, ennemmin tai myöhemmin eteemme tulee tilanne, josta yhteiskuntajärjestys ei enää selviä. Näin on käynyt ennenkin, ja näin tulee käymään tulevaisuudessa. On itse asiassa hyvät syyt uskoa, että suurin osa koskaan olemassaolleista ihmisyhteisöistä on tuhoutunut jonkinlaisessa ympäristön kestävyysrajoihin liittyneessä mullistuksessa – joko suoraan ravinnon ehdyttyä, tai epäsuorasti jouduttuaan toisen, kotiseuduiltaan lähtemään joutuneen yhteisön saaliiksi.

Kuva 3: Muutamia paikallisen kestävyysrajansa ylittämisen jälkeen romahtaneita kulttuureja. Lisää mm. lähteessä Tainter (1988).

Emme voi ennustaa, milloin oma kulttuurimme sortuu. Korttitalo voi lähteä luhistumaan ensi vuonna tai 50 vuoden kuluttua; ihmisen historiassa satakin vuotta olisi vain lyhyt hetkonen. (Kuinka moni lukijoista muistaa googlaamatta, millä vuosisadalla maya-intiaanien kaupungit autioituivat?) Kehityskulut ovat kuitenkin ilmiselviä, ja on syytä uskoa, että ne ovat kiihtymässä. Tiedämme myös, että uudet ajatukset pitää kehittää ja omaksua ennen kriisiä, sillä kriisitilanteessa uuden ajattelun kehittämiselle ei ole enää aikaa tai voimavaroja. Siksi pidän lähivuosikymmenien keskeisenä projektina vähintäänkin henkistä valmistautumista toisenlaiseen yhteiskuntaan – mieluiten nykyistä parempaan.

On nimittäin niin, että vaikka suurin osa olemassaolleista ihmisyhteisöistä on todennäköisesti käyttänyt luonnonvaroja kestämättömästi, ihmiskunnan historiasta löytyy myös muutamia esimerkkejä kulttuureista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin oppineet elämään ympäristönsä rajoitteiden kanssa. Osa näistä kulttuureista on saattanut oppia rajojen kanssa elämisen ennen kuin rajat ovat tulleet ylitetyksi, mutta itse epäilen, että suurin osa on mennyt, aivan kuten me, selvästi rajojen yli ennen kuin niiden sisällä on opittu elämään. Toisin kuin moni luulee, tilanteemme ei siis suinkaan ole toivoton. Aikaisemmat ihmispolvet ovat olleet vastaavassa tilanteessa, ja vaikka meillä ihmisillä onkin paha tapa toistaa tyhmyyksiämme, voimme todistaa, ettei ole olemassa mitään kiveen hakattua ”ihmisluontoa” joka ehdottomasti pakottaisi meidät toistamaan aina kaikki historian virheet. Pysyvä romahdus on vain todennäköinen: se ei ole väistämätön.

Kuva 4: Onneksi on olemassa myös esimerkkejä yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään jotakuinkin kestävien rajojen sisällä. Todennäköisesti vain harva on kuitenkaan päässyt kestävälle polulle ilman ainakin väliaikaista ”korjausliikettä” – mutta sekin on täydellistä romahdusta parempi.

Nykyisessä tilanteessa niin meillä tutkijoilla, poliitikoilla kuin kansalaisillakin on ensiarvoisen tärkeä ja, pelkään, kiireellinen tehtävä: meidän on nyt opittava, millainen yhteiskuntajärjestys voi olla kestävä. Mitä todennäköisimmin se ei ole ainakaan aivan sama, missä nyt elämme: jos nykyinen järjestelmä voisi välttää kestävyyden rajojen ylittämisen, eikö se olisi jo tehnyt niin? Valtavaksi onneksemme ”edistys” ei ole vielä assimiloinut aivan kaikkia Maapallon kolkkia, ja antropologit ja muut tutkijat ovat voineet kartoittaa kestävyysrajojen sisällä elämään oppineiden kulttuureiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia mekanismeja. Meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia ovat näitä kulttuureja yhdistävät piirteet, sillä nimenomaan ne antavat parasta osviittaa siitä, millaiselta kestävän yhteiskuntajärjestyksen pitäisi näyttää, ja esimerkiksi millaista arvomaailmaa sen tulisi tukea.

Miltä kestävä yhteisö voisi näyttää?

Vaikka tämä työ on vielä alussa ja vaikka en missään nimessä ole alan asiantuntija, uskallan kuitenkin väittää, että kestävissä yhteiskunnissa toistuu muutamia teemoja. Näistä kenties tärkein ja yleismaailmallisin vaikuttaa olevan voimakas, jopa ”raivokas” pyrkimys materiaaliseen tasa-arvoisuuteen (Suzman, 2017). Riippumatta ympäristöstä, pitkään kestäneet, ympäristönsä rajoissa suurinpiirtein pysyneet yhteiskunnat ovat nykyiseen yhteiskuntaamme verrattuna jopa hämmentävän egalitaarisia: niinkin erilaiset yhteisöt kuin Kalaharin aavikon laidalla elävät !Kungit ja Yhdysvaltojen amishit vieroksuvat voimakkaasti yksityisen hyvän keräämistä, äärimmäisissä tapauksissa jopa karkoittamalla parantumattomasta ahneudesta kärsivät keskuudestaan. Monet erilaiset säännöt tukevat jakamista ja yhteistä hyvää painottavaa arvomaailmaa. Joissain uskonnollispohjaisissa yhteisöissä jopa napit saattavat olla paheksuttuja ”pröystäilyn” välikappaleita, ja metsästyksellä elävissä yhteisöissä voi olla esimerkiksi käytäntöjä, joissa saaliin saajaksi ja kiitosten kohteeksi lasketaan se, jonka tekemä nuoli osuu saaliseläimeen – jujun ollessa siinä, että metsästäjät vaihtavat nuolia jatkuvasti keskenään (Wright, 2004).

Toinen silmiinpistävä kestävien yhteisöjen piirre on niiden suhtautumisessa haluihin ja tarpeisiin. Omassa kulttuurissamme on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmisen halut ja tarpeet ovat pohjimmiltaan sama asia, rajattomia, eikä tälle asialle saa eikä edes voi tehdä mitään. Tämä ajatusmalli voi olla yksilön kannalta hyödyllinen, jos saat elantosi valmistamalla tai myymällä jotain halun tai tarpeen (hetkellistä) tyydyttäjää. Valitettavasti se on paitsi yksilön kannalta hyödytön malli, sillä jos halut ja tarpeet ovat loputtomia, mikään ei tule koskaan tyydyttämään sinua, ja myös ennemmin tai myöhemmin yhteisölle tuhoisa malli, kun maailma on rajallinen. Kun emme osaa kunnolla tehdä eroa halujemme ja tarpeidemme välillä, päädymme ostamaan kaikkea, mitä haluamme ja mihin meillä vain on varaa.

Kestävissä yhteisöissä koko ajatusmalli on pitkälti toisin päin. Ympäri maailman on olemassa itsenäisesti kehittyneitä yhteisöjä, joissa olemisen lähtökohtana on tarpeiden rajoittaminen mahdollisuuksien mukaisiksi. Myös oma yhteiskuntamme oli vielä alle sata vuotta sitten hyvin paljon kulutuskriittisempi kuin se on nykyään, ja kaikki suuret maailmanuskonnot pitävät ahneutta syntinä – tuskin sattumalta. Kun tarpeet ovat rajalliset, niiden täyttäminen on helppoa, ja elämä yksinkertaisempaa. Esimerkiksi meidän näkökulmastamme äärimmäisessä köyhyydessä elävien !Kungien ja monien muiden metsästäjä-keräilijäyhteisöjen jäsenet hämmästelevät ajatustakin siitä, että he olisivat ”köyhiä:” heillä on kaikki mitä he tarvitsevat, eikä heiltä puutu mitään, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. (Kts. Suzman, 2017). Kanadalainen kirjailija Ronald Wright kertoo mainiossa kirjassaan A Short History of Progress tarinan metsästäjä-keräilijöistä, jotka saivat idean käydä vastavierailulla Lontoossa tapaamassa heitä Papua-Uudessa Guineassa kuvannutta dokumentintekijää. Vieraat hämmästelivät eniten sitä, miten lontoolaiset olivat niin köyhiä että heidän piti raataa töissä ainakin kahdeksan tuntia päivässä, pitivät brittien elämää yleisesti ottaen hirvittävänä, ja veivät mukanaan kotiinsa kauhujuttujen lisäksi ainoastaan idean siitä, että nuoliin voisi laittaa pyrstösulat, jotta ne lentäisivät tarkemmin. (Tässä kohdassa haluan aina ajatella metsästäjä-keräilijän ihmettelemässä Arman Alizadin äänellä ”nää ihmiset elää näin joka päivä.”)

Kolmas kestäville yhteisöille ominainen piirre liittyykin juuri teknologiaan. Meidät on suorastaan marinoitu ajatuksessa, että teknologian kehitys tarkoittaa edistystä, edistys on aina itseisarvoisesti hyvää, ja siksi kaikki teknologiaan skeptisesti suhtautuvat ovat yhteisölle vihamielisiä edistyksen jarruja. Tämäkin vain vähän yli sata vuotta vanha ajatusmalli palvelee erinomaisesti niitä, jotka voivat hyötyä uuden teknologian kehittämisestä, mutta on hieman vähemmän selvää, miten paljon se tosiasiassa palvelee muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ja ympäristöämme. Kun atomipommista on kulunut jo 75 vuotta, voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, ettei tekniikan kehitys ja edistys ole identtisesti sama asia, mutta näin ei ole käynyt.

Kestävissä yhteisöissä teknologiaan suhtaudutaan paljon vähemmän uskonnollisesti. Uutta tekniikkaa ei pidetä aksiomaattisesti hyvyyden ja edistyksen ruumiillistumana, vaan tekniikka nähdään realistisemmin, ei hyvänä eikä pahana mutta ei myöskään neutraalina ihmisen voiman ja kykyjen vahvistimina (kts. esim. Kranzberg, 1986). Tällöin tekniikalta voidaan kysyä kysymyksiä, joita me emme oikein edes osaa kysyä: esimerkiksi amishit pohtivat tarkasti, edistääkö jokin uusi teknologia yhteisön hyvinä pitämiä arvoja, vai hajottaisiko sen käyttöönotto yhteisöä. (Wetmore, 2007. Tämä myös alleviivaa ongelmaa, joka meidän on ratkaistava: jos yhteisön arvot ovat esimerkiksi naisia tai jotain muita yhteisön jäseniä alistavia, näiden arvojen säilyttäminen tai peräti vahvistaminen, tekniikalla tai muuten, ei ole hyvä asia. Onneksi ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että kestävä yhteiskunta vaatisi eriarvoisuutta – pikemminkin päinvastoin.)

Näiden käytäntöjen olemassaolo on helppo ymmärtää. Tiedämme niin historiasta kuin nykyisiä yhteiskuntiamme koskevasta tutkimuksesta, että suhteelliset varallisuuserot ja loputon halujen ja tarpeiden sekoittaminen keskenään lietsovat yhteisön koheesiota tuhoavaa kilpailuhenkeä ja kannustavat yhteisön jäseniä venyttämään sääntöjä omaksi edukseen. Sama pätee tarpeiden ja uuden tekniikan rajoittamattomuuteen. Jos ja kun ympäristörajoissa pysyminen on yhteisön selviämisen kannalta tärkeää – kuten se on ollut jo pitkään !Kungeilla ja kuten se tulee olemaan omassa kulttuurissamme – kestävä yhteiskunta ei voi tukea tämänkaltaisia mekanismeja, jotka vaarantavat sen olemassaolon perustan. Siksi uskonkin, että tulevaisuuden yhteiskunnat tulevat olemaan nykyistä paljon egalitaarisempia, nykyistä tarkemmin halun ja tarpeen eroa harkitsevia, ja varovaisempia uuden teknologian käyttöönotossa. Ne yhteiskunnat, jotka eivät ole, tulevat katoamaan.

Olen myös vakuuttunut, että kestävän yhteiskunnan täytyy ottaa lähtökohdakseen välittäminen ja empatia kilpailun ja omaneduntavoittelun sijaan. Jos emme osaa välittää edes itsestämme sen vertaa, että arvostaisimme itseämme muutenkin kuin talouskoneen tuotantoyksiköinä, miten osaisimme välittää ympäristöstämme niin paljon kuin meidän tulisi siitä välittää, jotta välttäisimme sen tuhoamista? Mitä voimakkaampia työkalumme ovat, sitä tärkeämpää on, että välitämme kovasti, miten niitä käytämme.

Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu, mutta sitä kirjoitetaan parhaillaan. Nyt kaikkien niiden, jotka toivovat lastemme maailman olevan demokraattinen ja nykyistä parempi, tulisi toimia yhdessä selvittääkseen niin itselleen kuin toisille, millainen kestävä maailma voisi olla. Jos haluamme, että muutos tapahtuu rauhanomaisesti ja kansanvaltaisesti, sen sijaan että olosuhteet sanelevat sen meille, meidän on saatava käyntiin laaja, realistinen kansalaiskeskustelu siitä, millainen maailman tulisi olla. Voi olla, että aika loppuu kesken ja joudumme rakentamaan epätyydyttävän maailman, mutta jos emme edes vaivaudu pohtimaan minkälaisen maailman haluaisimme, on täysin varmaa, että lopputulos on huonompi kuin se voisi olla.

Kuva 5: Mitä nopeammin pääsemme kestävälle pohjalle, sitä yltäkylläisempi yhteiskuntamme voi olla. Jos emme toimi riittävän nopeasti, ihmiskunnan henkiinjääneet joutuvat todennäköisesti elämään tuhotulla planeetalla hyvinkin alkeellisissa oloissa – kenties vailla mahdollisuutta rakentaa sivilisaatiota enää uudelleen, kiroten sukupolvia, jotka eivät toimineet vaikka tiesivät.

Lähteitä ja lisälukemista

Kranzberg, M. (1986). Technology and History: “Kranzberg’s Laws.” Technology and Culture, 27(3), 544.

Lin, D; Hanscom, L; Murthy, A; Galli, A; Evans, M; Neill, E; Mancini, MS; Martindill, J; Medouar, F-Z; Huang, S; Wackernagel, M. (2018). Ecological Footprint Accounting for Countries: Updates and Results of the National Footprint Accounts, 2012–2018. Resources. 7(3): 58.

Meadows, D. H. (2008). Thinking in Systems: A Primer. London & New York: Earthscan.

Ryan, C. (2019). Civilized to Death: The Price of Progress. New York: Simon & Schuster.

Suzman, J. (2017). Affluence without Abundance: The Disappearing World of the Bushmen. London: Bloomsbury.

Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

Wetmore, J. M. (2007). Amish Technology: Reinforcing Values and Building Community. Technology and Society Magazine, 26(2), 10–21.

Wright, R. (2004). A Short History of Progress. Toronto: House of Anansi Press.

Olenko poliittinen tutkija?

Sosiaalisessa mediassa on viime aikoina keskusteltu jonkin verran tutkijoiden ”poliittisuudesta” eli käytännössä siitä, saako jonkun tutkijan tekemät johtopäätökset todellisuuden luonteesta jättää huomiotta siksi, että hän edustaa omasta tai muiden mielestä jotain tiettyä poliittista suuntausta.

Keskustelu on paljastanut, että hämmentävän suuri osa yli 30-vuotiaista miehistä uskoo, että 1) tutkijan ei ikinä tulisi olla ”poliittinen” (useimmiten l. ”esittää poliittisen vasemmiston tai vihreiden politiikkaa tukevia tutkimustuloksia tai kannanottoja”) ja 2) arvoista ja politiikasta vapaan tutkimuksen tekeminen on ylipäätään mahdollista muillakin tutkimusaloilla kuin (mahdollisesti) hyvin pienessä osajoukossa luonnontieteitä. Kohta 1 on mielipidekysymys johon ei ole ”oikeita” vastauksia, mutta kohta 2 on melko suurella todennäköisyydellä yksinkertaisesti epätosi luulo. Onkin ihmeteltävää, miten moni jopa akateemisen koulutuksen saanut henkilö silti uskoo näin; näissä tapauksissa herää väkisinkin kysymys, onko vika ollut opetuksessa vai oppilaassa.

Koska olen viimeisen muutaman vuoden aikana ryhtynyt ottamaan aktiivisemmin kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin, olen luonnollisesti saanut osani tästä kritiikistä. Mitä oikeistolaisempiin piireihin mennään, sitä todennäköisemmin minua pidetään ”vassaritutkijana” tai, kuten ainakin yksi taho esitti, ”kommarina”. (En kuulu enkä koskaan ole kuulunut kommunistiseen tai mihinkään muuhunkaan puolueeseen, herra McCarthy. Konmaritusta olen kyllä kokeillut.)

Olenko sitten ”vassaritutkija?” Viime vaaleissa äänestin kyllä ensimmäistä kertaa elämässäni Vasemmistoliittoa. Tämän ratkaisun tein kuitenkin mielestäni hyvin perustein, todettuani, että kyseinen puolue on arvopohjaltaan ja poliittisilta tavoitteiltaan tällä hetkellä lähimpänä omia ajatuksiani.

Kuten kirjoitin Twitteriin 25.6., vietin parikymppisenä 4-5 kk lähinnä sängyssä maaten, ja ehdin ajatella kaikenlaista. Yksi asia, mitä mietin paljon, oli se, mikä oikeastaan on tärkeää ja mikä tekee ihmiskunnasta, tai elämästä ylipäänsä, mitenkään erityisen tai tärkeän. Mitä maailmankaikkeus oikeastaan menettäisi, jos ihmiskunta katoaisi – tai jos Maan elämä tuhoutuisi?

Harkitsin pitkään ja vakavasti erilaisia vastauksia tähän kysymykseen, mutta päädyin kahteen suureen vastaukseen: ihmiskunta lunastaa oikeutuksen olemassaololleen uteliaisuudella ja luovuudella. (Myöhemmin, ymmärrykseni kasvaessa, tajusin lisätä tähän kaksikkoon empatian toisia kohtaan, tai jos asian haluaa sanoa toisin, rakkauden.) Kivi tai eloton asteroidi ei pysty mihinkään näistä, ja sikäli kun tiedämme, muiden elävien olentojen kyvyt kaikilla näillä saroilla ovat ihmiseen verrattuna varsin rajallisia.

Käytännössä luovuus ja uteliaisuus tarkoittavat ennen kaikkea taiteita ja tieteitä. Pidän kumpaakin siis itseisarvoisina hyvinä. Ja koska tajusin jo tuolloin, ettei minusta tulisi maailman parasta kummallakaan saralla, totesin, että järkevää tekemistä olisi luovuuden ja uteliaisuuden sekä (kuten tajusin myöhemmin) empatian säilyttäminen – astronomisessa ajassa.

Toisin sanoen: mielestäni ihmisen kaltaisen älykkyyden ja sen toimintamahdollisuuksien varjelu ja säilyttäminen on Tärkeää, isolla T:llä. Nähdäkseni asia on niin, että jos annamme älykkyytemme sammua, teemme ainakin tuottamuksellisesti hirmuisen ympäristörikoksen: sikäli kun tiedämme, olemme ainakin tässä galaksin kolkassa ainoa teollistunut laji. Esiteolliset lajit saattavat olla hyvinkin uteliaita ja älykkäitä, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuutta suojata Maan elämää ja sen jatkumista säännöllisiltä kosmisilta katastrofeilta.

Jos ihmiskunta siis tuhoutuu jättämättä kyvykkäitä perillisiä, myös Maan elämän päivät ovat luetut.

Käytännössä kaikki uravalintani ja aktivismini noin 22 vuoden iästä lähtien on jollain tasolla juontunut tästä päätelmästä. Myös poliittiset valintani ovat seuranneet siitä, ja olen päivittänyt kantojani sitä myötä kun näyttö on mielestäni ollut riittävää.

En ole suinkaan aina äänestänyt vasemmistoa: kun aloitin tutkijan urani noin 10 vuotta sitten, olin sinivihreä markkinaliberaali yrittäjä. Äänestin tuolloin Kokoomusta tai Vihreiden oikeistosiipeä. Sattuman kaupalla päädyin kuitenkin tutkimaan väitöskirjaani varten valtionyhtiön, kaivosyhtiö Outokummun historiaa. Tämä historia vakuutti minut siitä, että Teknillisen korkeakoulun opetuksesta ja yleisestä ilmapiiristä omaksumani ajatusmaailma – ”yksityinen hyvä, julkinen huono” – oli yksinkertaisesti virheellinen. Outokumpu oli millä tahansa mittarilla loistava menestystarina, ja kaivoksen yksityistäminen olisi lähes varmasti johtanut siihen, että Suomen metalliteollisuuden kehitys olisi jäänyt tyngäksi tai jopa kokonaan tapahtumatta.

Tutkimustyöni ei kuitenkaan keskittynyt valtionyhtiöihin, vaan kysymykseen siitä, miten paljon voimme tai meidän kannattaisi luottaa teknologian kehitykseen ympäristökriisien ratkaisussa. Kun asiaa tutkittuani totesin, että vastuullinen vastaus tähän kysymykseen on ”hyvin vähän, ja ilman poliittista aktivismia ei lainkaan”, jouduin jälleen korjaamaan mielipiteitäni. Olin aikaisemmin uskonut, että ympäristökriisi ratkaistaan nimenomaan teknologialla, ja suorastaan ollut osakkaana perustamassa ekodesigniin keskittynyttä yritystä. Todistusaineisto kuitenkin näytti päinvastaista: teknologiasta ei empirian ja teorian valossa todennäköisesti olisi kestävää ratkaisua nyt päällä olevaan ekokriisiimme. Ratkaisu vaatisi yhteiskunnallista muutosta eli poliittista toimintaa, kaikilla tasoilla ruohonjuuresta kansainväliseen.

Sittemmin olen todennut, jälleen tutkimukseen perehdyttyäni, että mm. taloudellinen eriarvoisuus on ensinnäkin huono idea, jonka yhteiskunnallisista hyödyistä ei ole juurikaan näyttöä mutta jonka haitoista on kirjaimellisesti hyllymetreittäin todistusaineistoa, ja toiseksi, taloudellinen eriarvoisuus on hyvin mahdollisesti yksi merkittävämpiä juurisyitä sille, miksi emme kykene vastaamaan ekokriisiin asian vaatimalla vakavuudella.

Voi hyvin olla, että olen jälleen väärässä. Minulla ei ole monia vahvuuksia, mutta yksi harvoista on se, että kykenen vaihtamaan mielipidettäni hyvinkin nopeasti, jos vain siihen on riittävän hyvät perustelut. Jos siis tulevaisuudessa huomaan olevani väärässä, totean olleeni väärässä, ja korjaan mielipiteitäni. Kuitenkin tällä hetkellä, tämänhetkisen parhaan tietoni valossa, uskon (yleisesti ottaen) vasemmistolaisen politiikan palvelevan parhaiten päätavoitettani: ihmislajin ja älykkyyden säilyttämistä. Jos vasemmiston politiikka muuttuu tai faktat muuttuvat, muutan mielipidettäni.

Tällä tavalla olen ”poliittinen” tutkija. Olen myös aktiivinen etenkin Twitterissä, koska pidän sitä velvollisuutenani: sikäli kun tulkitsen todistusaineistoa oikein, ihmiskunta katsoo nyt maailmanloppua suoraan piippuun. Ekokriisi pahenee kiihtyvällä nopeudella, ja mitä enemmän viivyttelemme sen torjumiseksi tarvittavia muutoksia, sitä enemmän menetämme kaikkea sitä hyvää, mitä tämä planeetta ja sivilisaatio ovat lajillemme antaneet. Tällä hetkellä on jo täysin mahdollista, että olemme jo ”lukinneet” ilmasto- ja ekosysteemeihin niin paljon muutosta, että sivilisaatiomme ja kenties koko lajimme ei selviä niiden nostattamista mullistuksista.

Väitän myös, että hyvin suuri ja todennäköisesti ylivoimainen valtaosa ”poliittisiksi” leimatuista tutkijoista on ”politisoitunut” vastaavista syistä. Olisikin ihme, jos tutkimustietoon tutustuminen ei mitenkään muuttaisi tutkijan mielipiteitä; ja hyvin moni tutkija on todennut, niin julkisesti kuin minulle yksityisestikin, että tutkimustietoon perehtyminen on tehnyt heistä poliittisesti aktiivisia.

Tutkijoita ”poliittisuudesta” eli käytännössä vihervasemmistolaisuudesta syyttävillä onkin edessään mielenkiintoinen dilemma: he voivat joko myöntää, että tiede on vioistaan huolimatta vähiten huono tapa tuottaa luotettavaa tietoa maailmasta, jolloin heidän täytyy vastata ikävään kysymykseen ”miksi sitten kasvava osa tutkijoista on vihervasemmistolaisia?”; tai he voivat pitää tutkijoita irrationaalisen poliittisina ja tutkimustietoa epäluotettavana, jolloin heidän täytyy implisiittisesti hylätä ajatus tieteestä vähiten epäluotettavana tiedon tuottamisen tapana.

Talouspolitiikan rautahäkki kasvattaa fasismia

Vaalit on nyt käyty, ja yli 17 prosenttia suomalaisista ei nähnyt mitään ongelmaa äänestää kansainvälisen äärioikeiston poliittista siipeä ja sen avoimen rasistisia tai ainakin rasismin kanssa flirttailevia ehdokkaita.

Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys. Persuaktiivien keskuudessaan käyttämä retoriikka ei eroa millään tavalla esimerkiksi Uuden-Seelannin 50 ihmistä murhanneen terroristin käyttämästä retoriikasta, ja jopa puolueen vaalivalvojaisissa tallentui videolle kansainvälisen äärioikeistoskenen käyttämiä white power-käsimerkkejä. Vähän aikaa sitten tehdyssä kyselyssä peräti 20 prosenttia suomalaisista olisi ollut valmis äänestämään radikaalin nationalistista puoluetta. Se, että persujen tulos ei ollut tämän parempi, on sinänsä voitto. Sekä ympäristön että ihmisoikeudet vakavasti ottavan vihreän vasemmiston suurmenestys on jo valtava voitto.

Äärioikeiston etenemisestä on tavallisesti ollut tapana syyttää harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa, tai ainakin maahanmuuttajien kasvanutta määrää. Tämä selitys on lähes varmasti väärä. Jos maahanmuuttajien määrä johtaisi äärioikeiston nousuun, eniten maahanmuuttajia vastaanottaneiden maiden tulisi kokea voimakkain äärioikeistovyöry. Eurooppaa pyyhkivä äärioikeistoaalto on kuitenkin voimakkaimmillaan maissa, joissa maahanmuuttoa ei ole käytännössä lainkaan. Hetki sitten äärioikeisto otti vaalivoiton jopa Virossa, jossa turvapaikanhakijoiden yhteismäärä voidaan lukea parissa sadassa.

Maahanmuuttopolitiikkaa lähes varmasti paljon merkittävämpi syy äärioikeiston nousuun löytyy aikaisemmin turvattua elämää eläneen valkoisen keskiluokan ja erityisesti valkoisen miehen kokemasta epävarmuudesta. Kuten nykyinen äärioikeistokin, ilmiö on maailmanlaajuinen: Yhdysvalloista Uuteen-Seelantiin, keskiluokkainen valkoinen mies kokee asemansa uhatuksi toisaalta taloudellisista syistä, toisaalta aiemmin alistetussa asemassa olleiden ryhmien esittäessä oikeutettuja vaatimuksiaan. Osavaikutuksensa on myös ympäristökriisien kriisiytymisellä ja sen vaatimilla, totunnaisiin elämäntyyleihin iskevillä muutoksilla.

Talouden globalisoitumisen myötä keskiluokkaiselle valkoiselle miehelle on jäänyt entistä pienempi pala kakkua, ja sitä jakamassa on paljon useampi. On ymmärrettävää, vaikkei oikein, että aiemmin tunkion kukkona ollut tuntee katkeruutta “uusia tulokkaita” kohtaan.

Jopa niissä maissa, missä maahanmuuttoa on äärimmäisen vähän, uusliberaalin globalisaatioprojektin eteneminen on johtanut siihen, että rikkaampien ja köyhempien maiden työehdot ja työväen elintasot lähestyvät toisiaan. Köyhissä maissa työväen asema paranee – mutta rikkaissa maissa se heikkenee. Vaikka globalisaatio kasvattaakin laskennallista vaurautta, vaurauden lisäys menee kasvavissa määrin rikkaimmille, kun taas globalisaation tuomat, rahassa yleensä mittaamatta jäävät elämän epävarmuudet jäävät keskiluokan ja köyhempien kannettavaksi. Olemme vaihtaneet turvallisen elämän epätasaiseen rikastumiseen.

Ei ole luonnonlaki, että näin pitäisi käydä. Kaupankäynnin ja viimeisen 200 vuoden aikana huikeasti kasvaneen tuottavuuden hedelmät voitaisiin jakaa myös tasaisesti. Niitä ei kuitenkaan jaeta tasaisesti, koska nykyinen jakotapa hyödyttää suuresti kaikkein rikkaimpia. Ja kaikki muutokset nykytilaan törmäävät talouspolitiikan rautahäkin kaltereihin.

Elämme maailmassa, jossa kaikkea politiikkaa rajoittaa talouspolitiikan, talouskurin ja uusliberaalin talouspuheen rautahäkki. Tämä rautahäkki ei jätä politiikalle juuri mitään tilaa: mainiona esimerkkinä Antti Rinteen esitys pienimpien eläkkeiden korottamisesta sadalla eurolla tyrmättiin laajalti täydellisen mahdottomana edesvastuuttomuutena. Tällaisessa maailmassa on täysin mahdotonta edes ajatella niin suuria muutoksia, että niillä voitaisiin tehokkaasti puuttua keskiluokan asemansa menettämisen pelkoon. Tämä näkyy mainiosti etenkin oikeistolaisten taloustieteilijöiden retoriikassa: mitään vaihtoehtoja harjoitetulle politiikalle ei heidän ajattelussaan vain ole.

Niinpä lääkettä äärioikeiston nousulle yritetään epätoivoisesti hakea talouskasvusta. Aikaisemmin talouskasvulla laastaroitiin umpeen yhteiskunnalliset jakolinjat ja estettiin katkeruuden kokemusten lisääntyminen. Ongelma on siinä, että merkittävä talouskasvu ei todennäköisesti enää ole mahdollista.

Etenkin ikääntyvässä Euroopassa talouskasvu törmää jo demografiaan: työikäisten osuus väestöstä vähenee. Samaan aikaan tuottavuuden kasvu hidastuu, kun suuret tuottavuusinvestoinnit on jo tehty. Kolmanneksi, ympäristörajoitteet alkavat nyt toden teolla rajoittaa tuotannon lisäämisen mahdollisuuksia. Tuottavuuden kasvun hidastuminen voi olla jopa hyvä asia, sillä tuotannon lisääminen nykyiseen kestämättömään infrastruktuuriin perustuen vain nopeuttaa elinympäristömme tuhoamista.

Lopputulos on selvä. Tuli uudesta hallituksestamme millainen tahansa, se tulee toimimaan talouspolitiikan uusliberaalissa rautahäkissä, eikä pysty edes ajattelemaan kuin aivan pinnallisia uudistuksia. Näillä uudistuksilla ei kyetä puuttumaan epävarmuutta aiheuttaviin tekijöihin, jotka ovat pohjimmiltaan viimeiset 30 vuotta harjoitetun uusliberaalin politiikan aiheuttamia ongelmia. Keskiluokan epävarmuus jatkuu.

Ja kun turvallisuuden tunne horjuu, pelolle on helppo löytää syntipukkeja.

Näen itse rasismin ja persujen nousun pitkälti sijaistoimintana. Kansa on huomannut viimeisen 20 vuoden aikana, ettei politiikkaan käytännössä pysty vaikuttamaan: talouspolitiikan rautahäkki estää muutokset. Mikä pahinta, kukaan ei oikein ole asiantilasta vastuussa. “Markkinat” ja muut ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella olevat voimat vaativat, ja ihmisen osa on vain hyväksyä nöyrästi epävarmuuden lisääntyminen. Mutta yksi asia, mikä on näkyvillä ja mihin ihmiset kokevat voivansa vaikuttaa, on erilaisuus. Erilaisuus on lisääntynyt samaan aikaan kun uusliberaali politiikka on tuhonnut taloudellisen turvallisuuden, eikä taida olla ihme, että erilaisuudesta on tullut epävarmuuden ja patoutuneen vihan sijaiskohde.

Minkään objektiivisesti mitattavissa olevien tosiasioiden kanssa tällä ei tarvitse olla mitään tekemistä. Persuja äänestävät ovat yleensä edelleen kohtuullisesti toimeentulevia; kysymys on mielikuvista, peloista, ja ihmiselle ominaisesta halusta säilyttää edes jotain kontrollia kaaoottisesta elämästään. Prosessi kokonaisuudessaan muistuttaa minua suuresti Spencer Weartin dokumentoimasta ydinvoiman vastaisen liikkeen varhaishistoriasta. Kattavassa tutkielmassaan Weart osoittaa, kuinka ydinvoiman vastustus sai valtavan lisäpotkun alunperin ydinaseita vastustaneiden turhautumisesta: maailmanlopun estäminen vaikutti hyödyttömältä, kun kaikki protestit ydinaseita vastaan päättyivät tuloksettomina. Mutta ydinvoima tarjosi maalin, joka oli konkreettinen, lähellä, koettiin uhkaavaksi, ja torjuttavissa.

Kaikki nämä adjektiivit sopivat myös erilaisuuteen, esimerkiksi maahanmuuttajiin. Mutta koska he eivät ole ihmisten kokeman epävarmuuden syynä, ei mikään määrä tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa myöskään korjaa ongelmaa. Vaikka ajaisimme Suomesta ulos kaikki muslimit ja eriväriset, persuja nyt äänestävien viha kohdistuisi vain seuraavaan vähemmistöryhmään – todennäköisesti seksuaalivähemmistöihin ja suomenruotsalaisiin. Ja koska koetun epävarmuuden vähentäminen ei ole perussuomalaisten poliitikkojen intresseissä (sikäli kun he asian juurisyyt edes tajuavat), ei heistäkään tule olemaan mitään varsinaista apua äänestäjilleen. Mitään sellaista ei ole ainakaan niin kauan, kunnes muutamme yhteiskuntaamme sellaiseksi, jossa jokaisen meistä ei tarvitse jatkuvasti kilpailla toimeentulostamme toisiamme vastaan.

Itse en näe tästä jumista montaa ulospääsytietä. Ympäristökriisien kärjistyminen tullee ennemmin tai myöhemmin johtamaan jonkinlaiseen laajaan “järjestelmäonnettomuuteen” eli yhdistelmään hupenevia resursseja ja ekosysteemejä, huonoa päätöksentekoa, ja huonoa onnea. Äärioikeiston nousu politiikkaan tulee rampauttamaan ympäristökriisien torjunnassa tarvittavaa päätöksentekoa entisestään (mikäli se on mahdollista). Samalla perinteisten liberaalipuolueiden yritykset torjua äärioikeiston nousu ruoskimalla kuolleesta hevosesta vielä vähän talouskasvua lähinnä kiihdyttävät ekosysteemituhoja. Tämän myrkyllisen kierteen tulee nykyisellään katkaisemaan joko romahdus – tai mahdollisesti äärioikeiston nousu valtaan alastomana fasismina, ja sitä seuraava romahdus ja/tai sota.

En näe mitään toivoa ainakaan niin kauan, kun suuri yleisö ja toimittajat ovat sisäistäneet talousajattelun rautahäkin niin hyvin, etteivät edes osaa kyseenalaistaa sitä. Ihmisten elämänvarmuuden palauttaminen vaatisi valtavan paljon suurempia muutoksia kuin sata euroa lisää eläkkeisiin, ja olisimme tarvinneet niitä jo viime vaalikaudella. Mikään luonnonlaki ei meitä estä: ihmiskunta ja pieni Suomikin kykenee nykyisin tuottamaan aivan suunnattomia määriä materiaalista hyvinvointia, aivan riittävästi tyydyttämään kaikkien tarpeet jopa varsin mukavasti. Rajoitteemme ovat lähinnä itse luomiamme ja perustuvat suurelta osin uskomukseen siitä, että nykyisin harjoitetut talousteoriat olisivat objektiivisia totuuksia.

On kuitenkin täysin kiistämätön tosiasia, että taloustieteestä johdetut talouspoliittiset johtopäätökset perustuvat hyvin suurelta osin lähinnä uskomuksen ja vallitsevien käytäntöjen varassa oleviin taustaoletuksiin, esimerkiksi siitä, millaisia asioita ylipäätään lasketaan kustannuksiksi. Esimerkiksi globalisaation hyödyt näyttäisivät hyvin erilaisilta, mikäli työpaikan menettämisen pelolle tai muuttamisesta lapsille koituvalle ahdistukselle laskettaisiin edes jokin hinta, puhumattakaan mullistuksesta, jonka todellisten ympäristövahinkojen laskeminen aiheuttaisi koko talouselämään.

Olisi täysin mahdollista harjoittaa myös taloustieteellisesti perusteltua mutta hyvin toisenlaista politiikkaa, joka tarjoaisi epävarmuudelle, turhautumiselle ja katkeruudelle muutakin lääkettä kuin erilaisten vihaamisen. Nyt on jokaisen vastuulla haastaa vallitseva konsensus ja osallistua rautahäkin rikkomiseen. Se tapahtuu esimerkiksi opiskelemalla, miksi nykyisin harjoitettu talouspolitiikka on vain yksi mahdollinen talouspolitiikka, eikä minkään väistämättömän luonnonlain tuotos.

Rautahäkin särkeminen tulee sattumaan rikkaimpiin ja siksi vastahyökkäys tulee olemaan armoton: kaikki rautahäkkiä kyseenalaistavat tai ylipäätään sen olemassaolosta puhuvat tullaan kovaäänisesti leimaamaan epärealistisiksi haihattelijoiksi, jotka “eivät ymmärrä talouden tosiasioita” ynnä muuta.

Mutta talouspolitiikan rautahäkki särjettiin viimeksi 1970-luvulla, nykyisen rautahäkin syntyessä. Rautahäkki on mahdollista rikkoa nytkin, ehkä pysyvästi, eikä meillä ole hyviä vaihtoehtojakaan. ”Realismi” on nyt suurinta epärealismia: jos yksi asia on varma, se on se, että nykyinen järjestys ei tule kestämään ikuisesti.

Kirjoittaja on tutkinut ilmastonmuutoksen torjuntaa 12 vuoden ajan. Näissä vaaleissa hän äänesti ensimmäistä kertaa elämässään vasemmistoa.

PS. Jos kiinnostuit aiheesta, hyviä kirjoja opiskella lisää ovat esimerkiksi Kate Raworthin Donitsitalous ja Ha-Joon Changin kirjat 23 tosiasiaa kapitalismista sekä Taloustiede: käyttäjän opas. Mahdollisia suuntaviivoja vaihtoehtoiseen talouteen hahmotellaan mainiosti myös Mikko Jakosen ja Tiina Silvastin toimittamassa kirjassa Talouden uudet muodot. Lukemisen arvoinen on ehdottomasti myös Paavo Järvensivun Rajattomasti rahaa niukkuudessa.

Äärioikeisto harjoittaa stokastista terrorismia

Äärioikeiston tähän saakka enimmäkseen kaikessa rauhassa harjoittama kiihotus kansanryhmiä ja poliittisia vastustajiaan kohtaan tulisi ymmärtää terrorismin nykyaikaisena muotona, niinsanottuna “stokastisena terrorismina”, ja sitä harjoittavat tulisi saattaa vastuuseen toiminnastaan.

Stokastinen terrorismi on alunperin anonyymin yhdysvaltalaisen blogikirjoittajan 2011 keksimä nimi nykyaikaisten terroristien tavalle käyttää joukkotiedotusvälineitä kiihottaakseen satunnaisia toimijoita väkivaltaisiin ja terroristisiin tekoihin. Sana “stokastinen” tarkoittaa ajassa sattumanvaraisesti etenevää prosessia, jonka yksityiskohtia ei ole mahdollista ennustaa tarkasti etukäteen. Stokastiset ilmiöt ovat tilastollisesti ennustettavia, mutta yksilöllisesti ennustamattomia: voimme esimerkiksi ennustaa, että jos kaahailemme liikennesäännöistä välittämättä, joudumme ennen pitkää onnettomuuteen, mutta emme osaa ennustaa, tapahtuuko se jo ensimmäisessä risteyksessä vai 500 kilometrin matkan jälkeen, emmekä pysty ennustamaan kehen törmäämme.

Stokastinen terrorismi on samalla tavalla ennustamatonta terrorismia, tai toisin sanoen, kauko-ohjattua, satunnaisille kahjoille ulkoistettua väkivaltaa. Stokastista terrorismia harjoitetaan aatteesta riippumatta samalla tavoin: julkaisemalla etenkin netissä materiaalia, joka kiihottaa satunnaisia äärikouhoja tekemään väkivallantekoja. Stokastinen terroristi on siis ihminen, joka kiihottaa kouhoja, vaikka hänen pitäisi tietää, että kouhojen kaukokiihottaminen on johtanut jo esimerkiksi sarjaan Al Qaidan ja ISISin terrori-iskuja sekä äärioikeistolaisten kahelien Norjassa ja nyt Uudessa-Seelannissa tekemiin veritekoihin – lukuisista vähemmän julkisuutta saaneita väkivallanteoista puhumattakaan.

Stokastiset terroristit puolustautuvat vetoamalla siihen, etteivät he ole vastuussa siitä, mitä kiihotusmateriaalia lukevat ihmisyksilöt tekevät. Tämä on nykylainsäädännössä totta, mutta se ei vapauta stokastisia terroristeja kuten Anders Breivikin manifestissaan lainaamaa Jussi Halla-ahoa ja muita kansankiihotuksella ratsastavia persuja moraalisesta vastuusta. Stokastinen terroristi saattaa jopa olla aidosti ymmärtämätön siitä, mitä on tekemässä, aivan kuten rattijuoppo saattaa ajaa ihmisen yli ilman että edes tajuaa mitä on tehnyt. On kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä, että esimerkiksi Halla-ahon tasoinen poliitikko ei tietäisi, että hänen kirjoituksiaan lukee hyvin moni henkisesti epävakaa ihminen. Näistä ihmisistä suurin osa ei tee mitään, mutta mitä useampi altistuu kiihotukselle, sitä todennäköisempää on, että jossain pamahtaa.

Stokastinen terrorismi on tilastollisesti ennustettavaa, vaikka etukäteen emme osaakaan sanoa, kuka siihen tarkkaan ottaen syyllistyy. Mitä enemmän sallimme stokastisten terroristien toimia haastamatta, sitä todennäköisemmin myös meillä tapahtuu terrori-iskuja. Ulkoministeri Soinin kimppuun hyökännyt mies antoi paraatiesimerkin stokastisesta terrorista, kuten myös Uudessa-Seelannissa 50 ihmistä murhannut, netissä radikalisoitunut äärioikeistolainen. Tätä ilmiötä ei ole enää mahdollista kiistää tai selitellä yksittäisten höyrypäiden tekosiksi, sillä lähes kaikissa viime vuosien terroriteoissa taustalta löytyy netin vihapuhujien lietsoma radikalisoituminen.

Stokastiseen terrorismiin täytyy ryhtyä puuttumaan viimeistään nyt, esimerkiksi olemalla antamatta mediatilaa sitä harjoittaville. Nykymenolla on käytännössä varmaa, että Suomessakin nähdään äärioikeistolaisen radikaalin suorittama, aidosti verinen terrori-isku. Meillä on tähän kaikki edellytykset, kuten aktiivinen, itse itseään jo radikalisoiva äärioikeisto, tehokkaita kansankiihottajia, äärioikeistoa vähättelevä ellei peräti suojeleva poliisi ja poliitikot, sekä runsaasti itselataavia kiväärejä. On vain ajan kysymys, milloin nämä ainekset yhdistyvät – voimia omaisille jo etukäteen, ja muistakaa, että stokastinen terrorismi ei tule, tai se ei ainakaan saisi tulla, yllätyksenä kenellekään.

Edistys etenee puhuvista päistä huolimatta

Monilla itseään edistyksen ja ”länsimaisen kulttuurin” puolustajina pitävillä on edistyksen suhteen jännittävä sokea piste: He ovat valmiita omimaan omiin nimiinsä kaiken aikaisemmin tapahtuneen moraalisen edistyksen, mutta vastustavat kaikkea omana aikanaan tapahtuvaa edistystä.

Ilmiö on nähtävissä aina, kun jokin tapahtuma kiinnittää yhteisen huomiomme johonkin yhteiskuntamme epäkohtaan. Kun eläinoikeusaktivistit nostavat esille julmuutemme tuntevia eliöitä kohtaan, tai kun ihmisoikeusaktivistit kysyvät, miksi yleiset oikeusvaltioperiaatteet eivät koskekaan kaikkia ihmisiä, julkinen tila täyttyy heitä vähättelevistä kommenteista. Suuri joukko sivistyksen puolustajina itseään pitäviä ihmisiä on nähtävästi sitä mieltä, että aktivismi maailman parantamiseksi on oikein vain jos siitä on vähintään 30 vuotta.

Juuri nyt kyseinen ilmiö on nähtävissä siinä, miten puhuvat päät suhtautuvat pakkopalautuksia kansalaistottelemattomuudella vastustaneeseen Aino Pennaseen. Lentokoneessa pakkopalautuksen havainnut ja sitä seisomalla vastustanut Pennanen selvittää Helsingin Sanomien haastattelussa hyvin selkeästi toimintansa syyt: me emme voi luottaa siihen, että turvapaikanhakijoiden oikeusturva toteutuu, ja siksi pakkopalautusten vastustaminen on epäselvissä tilanteissa moraalinen velvollisuutemme, sikäli mikäli haluamme esittää olevamme oikeusvaltio.

Olen Pennasen kanssa tarkalleen samaa mieltä. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, on vahvoja syitä epäillä, että kiristyneet käytännöt ja turvapaikanhakijoiden oikeudellista avustamista vaikeuttaneet muutokset ovat johtaneet siihen, että palautamme ihmisiä hengenvaaraan ilman, että heidän asiansa olisi käsitelty asiallisesti. Tämä ei tarkoita, että kaikki pakkopalautukset olisivat aina ja ehdottomasti väärin, tai että Suomen pitäisi lopettaa rajavalvonta. Tämä tarkoittaa ainoastaan sitä, että niin kauan kunnes järjestelmän ongelmia ei asiallisesti korjata, jokaista pakkopalautusta on pakko epäillä epäasialliseksi ja jokaista pakkopalautettavaa turvapaikan tarpeessa olevaksi. Näissä olosuhteissa jokaista pakkopalautusta on syytä vastustaa. Kuten vanha tuomarinohje toteaa, parempi että kymmenen syyllistä pääsee vapaaksi kuin että yksi syytön kärsii rangaistuksen. Vaikka Pennasen koneessa ollut pakkopalautettava olisi ollut millainen rikollinen, Pennanen toimi tilanteessa täysin oikein ja suorastaan esimerkillisellä tavalla. On myös syytä huomata, että pakolaispolitiikan kanssa kolme vuotta tekemisissä ollut Pennanen – ja sadat muut aktivistit – ovat yrittäneet puuttua asiaan muita reittejä: kansalaistottelemattomuus on nyt pakollista vain siksi, kun asiaan ei ole vielä saatu ”oikeita reittejä” myöten mitään korjausta.

Konservatiiviselle mielelle, joka muissa yhteyksissä mieluusti esittää ”länsimaisten arvojen” olevan maailman ylivertaisimmat, Pennasen ja muiden aktivistien toiminta yhteisen veneen keikuttamiseksi on tietenkin kauhistus. Näiltä ihmisiltä jää kuitenkin huomaamatta, että heidän ihailemansa arvot ja oikeusvaltioperiaatteet ovat mitä suurimmalta osin syntyneet juuri Pennasen kaltaisten aktivistien kansalaisaktivismin tuloksena – ja että omana aikanaan näitä kansalaisaktivisteja mollattiin aivan samanlaisten ihmisten toimesta aivan samanlaisin sanoin kuin Pennasta ja muita vastaavia länsimaisia arvoja edistäviä ihmisiä mollataan nykyään.

Tässä mielessä esimerkiksi Vihreiden Touko Aalto on oikeassa verratessaan Pennasta ihmisoikeusaktivisti Rosa Parksiin. On aivan totta, että mustien kohtelu 1960-luvun alun Yhdysvalloissa oli monilla mittareilla suurempi ihmisoikeusongelma kuin pakkopalautettavien tilanne Suomessa 2018. Kuitenkin on myös totta, että viidessäkymmenessä vuodessa käsityksemme siitä, mikä on oikein ja kohtuullista, on myös edistynyt. Aktivismia pitää siksi arvioida kuten historiallisia tapahtumia yleensä: oman aikansa eikä jonkin toisen ajan arvoihin ja käytäntöön verraten. Siksi onkin erikoista, että esimerkiksi Turun yliopiston historian professori Vesa Vares vähätteli eilisessä (27.8.) Turun Sanomien kolumnissaan Pennasen osoittamaa kansalaisrohkeutta: historian professorin jos kenen luulisi tietävän, että 50 vuoden takaisia tapahtumia ei voi suoraan verrata nykyisiin. Omana aikanaan Vareksen kaltaiset puhuvat päät pitivät aivan samalla tavoin Parksia hupsuna huomiontavoittelijana.

Kansalaisaktivismi on usein tunteita ja ristiriitoja herättävää. Se on sitä juuri siksi, koska oikeuskäsityksiemme rajojen laajentaminen joutuu pakostakin koettelemaan käsityksiemme rajoja. Mukavuusalueelta poistuminen on tunnetusti kivuliasta, eivätkä yhteiskunnat todennäköisesti juuri poistuisi mukavuusalueiltaan, elleivät urheat aktivistit nostaisi toiminnallaan asioita yleiseksi puheenaiheeksi. Edistystä ei tapahdu, ellei asioiden nykytilaa haasteta mitenkään – ja tämä olisi erityisesti länsimaisten yhteiskuntien edistyksellisyydestä kohkaavien syytä pitää kirkkaasti mielessä.

Turvallisuusviranomaisten valtuuksista ja niiden laajentamisesta Aarnio-jupakan valossa

Turvallisuusviranomaisille ei saa antaa lisää valtaa ennen kuin viranomaisten toimintakulttuuri on perattu perinpohjaisesti. Aarnion tapauksen valossa muu olisi vastuutonta.

Satuin siis ajankuluksi lukemaan Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirjan Keisari Aarnio (2017). Tarina siitä, miten palkitusta huumepoliisin päälliköstä tulikin tuomittu huumerikollinen, on itsessään mielenkiintoinen ja epäilen, että joku tekee vielä joskus kiinnostavan tutkielman niistä johtamiskulttuurin puutteista, jotka mahdollistivat Aarnion omavaltaisen toiminnan. Kyseessä on mitä ilmeisimmin ollut klassinen tilanne, jossa erittäin karismaattinen, ihmisten manipuloinnissa taitava – monen kirjaan haastatellun mielestä “mustan valkoiseksi selittävä” – henkilö pääsee asemaan, johon hän ei missään nimessä saisi päästä, ja ne ihmiset, joiden pitäisi puuttua asioihin, ovat haluttomia näkemään mitään ongelmia vastuullaan olevien ihmisten toiminnassa.

Mielestäni kaikkein mielenkiintoisinta ja ajankohtaisinta kirjassa on kuitenkin sen kuvaus poliisin valtuuksien valvonnasta. Kirjan loppupuolella (sivulta 347 eteenpäin) käsitellään tapaa, jolla poliisin käyttämiä pakkokeinoja, kuten telekuuntelua, tosiasiallisesti valvottiin. Mikäli kirjassa esitetyt asiat ovat edes pintapuolisesti totta, ja kirjan tarkkuus antaa syytä uskoa, että näin voi sanoa, kaikkien kansalaisten olisi syytä suhtautua erittäin kriittisesti kaikkiin esityksiin turvallisuusviranomaisten valtaoikeuksien laajentamiseksi, ennen kuin turvallisuusviranomaisten tähänastisten valtuuksien käytöstä ja viranomaisten toimintakulttuurista on saatu erittäin perusteelliset, ulkopuolisten toteuttamat selvitykset.

Kirjassa kuvataan erinomaisesti, miten turvallisuusviranomaisten valtaoikeuksien, kuten telekuuntelun ja nyttemmin tietoverkkotiedustelun, laajentamista kritisoineiden pahimmat ennusteet ovat tähän mennessä toteutuneet lähes täsmällisesti, ja jopa pahemmin kuin kriitikot edes osasivat pelätä. Julkisessa keskustelussa lähinnä vainoharhaisiksi leimatut kriitikot varoittivat toistuvasti, että kaikkein törkeimpien rikosten torjunnan ja tutkinnan varjolla lobatuilla valtaoikeuksilla on ikävä taipumus liukua jatkuvasti vähäisempien rikkomusten tutkintaan. Tämä on toteutunut telekuuntelun ja -valvonnan (siis puhelimien kuuntelun ja soitto- ja viestitietojen selvittelyn) osalta täydellisesti kriitikoiden ennustuksen mukaan: kuten kirjassa kirjoitetaan, “kun periaate oli saatu läpi, kynnystä valtuuden käyttöön alettiin hilata alemmas jatkuvilla lainmuutoksilla. Asianajaja Markku Fredman on laskenut, että vuosina 1988–2013 pakkokeinolakiin hyväksyttiin eduskunnassa yhteensä 52 muutosta” (s. 347).

Poliisi perusteli kaikkia valtuuksia ja niiden laajennuksia samalla retoriikalla millä nykyisin perustellaan esimerkiksi tietoverkkotiedustelua: tiedonhankintakeinoja valvottaisiin niin tiukasti, että väärinkäytöksien riski olisi olematon. Todellisuudessa esimerkiksi televalvontalupia jakavat tuomioistuimet olivat silkkoja kumileimaisimia, jotka antoivat säännöllisesti lupia rankkoihinkin pakkokeinoihin yhden rivin perusteluilla: “henkilöä on syytä epäillä törkeästä huumerikoksesta” – ilman minkäänlaista kuvausta siitä, mihin rikosepäily perustui (s. 348). Asiaan tuli muutosta enintään hitaasti, vaikka valtakunnan ylimmän laillisuusvalvojan, eduskunnan oikeusasiamiehen, kanslia kiinnitti valvonnan onttouteen huomiotaan vuodesta toiseen. Kirjassa väitetään myös, että tuomioistuimet antoivat suorastaan laittomia lupia: väitetysti tietoja tietyllä alueella olleista puhelimista annettiin parissa tapauksessa jo ennen kuin laki salli tietojen antamista.

Lisäksi poliiseilla oli edes nimellisesti laillisten keinojen ohella omat reittinsä saada tietoja. Esimerkiksi Soneran johtoa tuomittiinkin 2000-luvun alussa poliisin hyödyksi tehdystä urkinnasta ehdollisiin vankeusrangaistuksiin, ja sekä Supon alueyksikön päällikkö että keskusrikospoliisin tutkija saivat asiassa sakkotuomiot (s. 348).

Helsingin Sanomien vuonna 2014 tekemän, kirjassa sivulla 350 käsitellyn selvityksen mukaan poliisi pääsi ainakin huumerikoksissa epäiltyjen puhelinkeskusteluihin ja teletietoihin “höttöisillä” hakemuksilla, ja käräjäoikeuksien päätökset olivat usein niin huonosti perusteltuja, että pakkokeinojen käytön valvonta oli käytännössä mahdotonta. Poliisi myös keksi temppuja, joilla lakeja kyettiin kiertämään pakkokeinojen käytön paljastumisen ehkäisemiseksi. Pakkokeinohakemuksissa väitettiin esimerkiksi puhelinliittymän haltijan olevan tuntematon, jolloin vältyttiin pakkokeinolaissa olevalta ilmoitusvelvollisuudelta: salaisten pakkokeinojen käytöstä olisi lain mukaan ilmoitettava epäillylle vuoden kuluessa, jotta pakkokeinon laillisuus voitaisiin tarvittaessa selvittää. Helsingin Sanomien selvityksen mukaan poliisi väitti liittymän haltijan olevan tuntematon jopa sellaisissa tapauksissa, joissa tiedot olisivat löytyneet julkisista numerohakupalveluista. Yksi tapauksista johti syytteen nostamiseen kahta poliisia vastaan ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä, mutta vaikka tarkkailun kohteella ei ollut mitään muistikuvaa siitä, että hänelle olisi asiasta koskaan ilmoitettu ja pakkokeinojen käytön valvomiseksi pidettävästä pakkokeinodiaarista ei löytynyt edes merkintää lain vaatiman ilmoituksen tekemisestä, oikeus ei voinut sulkea inhimillisen erehdyksen mahdollisuutta sillä kertaa pois.

Pakkokeinojen valvonnan ongelma ei siis ole siinä, millaisia mekanismeja valtaoikeuksien valvontaan kehitetään, vaan siinä, miten valtaa todellisuudessa valvotaan. Jos organisaatiokulttuuri on mätä ja sallii leväperäisen toiminnan, mikään määrä lakiin kirjailtuja kauniita sanoja ei estä valtaoikeuksien väärinkäyttöä. Kokonaisuutena Keisari Aarnio-kirja maalaa erittäin surullisen kuvan maamme turvallisuusviranomaisten toimintakulttuurista ja poliisijohdon naiivista lapsenuskosta siihen, että eihän nyt ainakaan suomalainen poliisimies voisi koskaan käyttää hänelle suotua, varsin huomattavaa valtaansa väärin. Kun ajattelun lähtökohta on tämä, ilmiselvätkin merkit väärinkäytöksistä voidaan helposti jättää huomiotta tai selittää pois.

On myös syytä muistaa, että jos yksi turvallisuusviranomaisistamme on hoitanut asiansa näin huonosti, niin todennäköistä on, että muillakin viranomaisilla olisi peiliinkatsomisen paikka. Suomi on pieni maa, jossa piirit ovat pienet ja toimintakulttuurit etenkin turvallisuusviranomaisten keskuudessa hyvin samantapaiset. Esimerkiksi Suojelupoliisissa on (vähemmän yllättävästi) töissä paljon poliisitaustaisia ihmisiä, ja olisi suoranainen ihme, jos vastaava naiivi luottamus siihen, että väärinkäytöksiä ei vain tapahdu, ei olisi millään tavalla levinnyt myös sinne.

Vielä vähän aikaa sitten hallituksemme väitti tiedusteluviranomaisten ehdottomasti tarvitsevan maamme turvallisuuden vuoksi uusia tiedusteluvaltuuksia niinkin kiireellisesti, että hallitus oli valmis kävelemään asiassa perustuslain yli. Perustuslain hyödyllisyyttä vakavasti loukanneelta ennakkotapaukselta onneksi vältyttiin toistaiseksi, kun itseaiheutetut sote-sotkut veivät hallituksen kaiken ajan, mutta valtuuksien lisääminen on epäilemättä vähintään seuraavan hallituksen asialistalla. Valtuuksien lisäämistä puolustetaan tarkalleen samoin kuin poliisille annettujen pakkokeino-oikeuksien lisäämistä puolustettiin: tarkalla valvonnalla varmistetaan, että mihinkään väärinkäytöksiin ei ole ikinä mahdollisuutta, tai mörökölli minut vieköön.

Aarnio-tapauksen pitäisi nyt ihan viimeistään herättää naiivimmatkin siihen, että pyhät lupaukset valtaoikeuksien valvonnasta ovat vessapaperin arvoisia, jos toimintakulttuuri on mätä. Emmekä me ulkopuoliset todellisuudessa tiedä lainkaan, millainen toimintakulttuuri esimerkiksi uusia tiedusteluvaltuuksia havittelevassa Supossa vallitsee. Voi olla, että Supo on laillisen järjestyksen perikuva: tai voi olla, että sielläkin tarkoitus on pyhittänyt keinot jo vuosikymmenien ajan, ja oikea ja väärä ovat päässet hämärtymään, aivan kuten niin moni tositarina tiedustelupalveluiden toiminnasta on meille kertonut.

Näitä asioita on yksinkertaisesti välttämätöntä miettiä ennen kuin valtuuksia lisätään vain turvallisuusviranomaisten omaan sanaan luottaen. Aarniota ei lähes varmasti olisi koskaan tuomittu mistään, ellei ulkopuolinen taho – “Saara” – olisi lähestynyt oma-aloitteisesti Helsingin Sanomia ja saanut uskottavan kertomuksensa ansiosta syyttäjää tutkimaan asiaa: lukuisista, jälkikäteen ilmeisistä varoitusmerkeistä huolimatta poliisin johdossa tuolloin olleet eivät itse näe toiminnassaan vieläkään mitään ongelmallista. Kun nämä ovat tosiasioita, emme kertakaikkisesti voi tietää, kuinka monta Aarniota ja vähäisempiin oikeudenloukkauksiin syypäätä vaikkapa Suposta saattaisi tarkemmin perattaessa löytyä. Tapahtuneiden tosiasioiden valossa ei kertakaikkisesti ole vastuullista antaa turvallisuusviranomaisille enempää valtuuksia, ennen kuin organisaatioiden toimintakulttuuri on pengottu perin pohjin.

Tiedustelun pakkokeinot eivät ole vähäinen asia. Lähes kaikki meistä kantavat koko ajan mukanaan Internetiin kytkeytynyttä laitetta ja elämämme tapahtuu jo nyt vahvasti tietoverkoissa. Pääsemällä käsiksi tietoliikenteeseen turvallisuusviranomaiset voivat halutessaan valvoa sinunkin elämääsi paljon tarkemmin, helpommin ja halvemmalla kuin mitä edes Neuvostoliiton KGB kykeni Neuvostoliiton asukkaita valvomaan. Moraaliton tarkkailija kykenee tarpeeksi penkomalla ja sopivasti tiedonmuruja yhdistelemällä tekemään vaikka pyhimyksestä julkisuuden silmissä linnatuomion ansaitsevan konnan. (Itse asiassa emme tiedä edes sitä, onko osa Aarnion johtaman Helsingin huumepoliisin paljastamista rikollisista todellisuudessa syyttömiä niihin rikoksiin, joista heidät on tuomittu, puhumattakaan siitä, onko heidän oikeusturvaansa kunnioitettu.) Siksi valtuuksia yksityisyyden ja muiden perusoikeuksien loukkaamiseen ei saisi ikinä antaa olettaen, että kaikki menee aina hyvin. Valtuuksia antaessa ja niiden valvontaa miettiessä on aina pohdittava tarkasti ja suorastaan vainoharhaisen kyynisesti, miten homma toimii sitten, kun kaikki menee pieleen.

Yhteiskuntamme selviää kyllä hetken ilman lisättyjä tiedusteluvaltuuksia, vaikka terveyspalvelujen yksityistämisen aiheuttaman odotuksen lisäksi odottelisimme vielä hetken tarvittavia selvityksiä. (Tälläkään hetkellä ongelmana ei vaikuta olevan tiedon vähyys – esimerkiksi Turun puukottajasta ilmoitettiin useasti viranomaisille – vaan enemmänkin vinkkien paljous.) Mutta jos jaamme turvallisuusviranomaisille valtaa tarkistamatta perinpohjaisesti, millaiset organisaatiot valtaa käyttävät, flirttailemme ihmisoikeuksien polkemisen kanssa. Jos jaamme valtaa enempiä kyselemättä tietoisina siitä, mihin viranomaisten naiivi lapsenusko alaistensa kunnollisuuteen Aarnion tapauksessa johti, olemme suorastaan rikollisen välinpitämättömiä.