Suomen täytyy tukea palestiinalaisia ja asettaa Israel kauppasaartoon

12 toukokuun, 202112 toukokuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Suomalaisten tulisi muistaa millaista on olla pieni, yksinäinen kansa suuren vihollisen hyökkäyksen kohteena, ja tukea palestiinalaisia heidän vastarinnassaan Israelin apartheid-hallintoa vastaan.

Viime päivien tapahtumat ovat vain viimeisin muistutus Israelin vuosikymmeniä kestäneen miehityksen palestiinalaisille aiheuttamasta epäreiluudesta. On ilmiselvää, että Israelin toimintaa ohjaa nykyään ennen kaikkea äärinationalistinen, ääriuskonnollinen suur-Israel-ajattelu. Palestiinalaisille, joista aniharva oli edes syntynyt silloin kun Israel turvallisuussyihin vedoten miehitti valloittamansa alueet, se tarkoittaa rotusortoa ja hidasta kansantuhontaa.

Kun jopa arvostettu mutta kannanotoissaan varovainen ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch pitää Israelin systemaattisesti juutalaisia suosivaa ja palestiinalaisia syrjivää politiikkaa apartheidinä eli rotusortona – kansainvälisessä laissa rikos ihmisyyttä vastaan – on selvää, että vastuu sorron lopettamisesta kuuluu ennen kaikkea Israelille. Palestiinalaisten hyökkäykset israelilaisia vastaan ovat myös väkivaltaa ja siten lähtökohtaisesti väärin, mutta miehityksen ja etenkin laittoman miehityksen vastustaminen on sekä moraalisesti että sodan oikeussääntöjen mukaan täysin sallittua. Suomalaisena reserviläisenä, jonka sukulaisia on kaatunut puolustaessaan tätä maata miehitykseltä, ymmärrän hyvin, että vuosikymmeniä jatkunut sorto ja maan ryöstö aiheuttavat katkeruutta, jota mikään maallinen hallinto ei kykene täysin estämään purkautumasta väkivaltaisina iskuina. Olemme olleet itsekin suurvallan “turvallisuutensa varmistamiseksi” tekemän sotilaallisen hyökkäyksen ja maananastuksen kohteena, ja vain aseellisen taistelun ansiosta vältyimme koko maan miehitykseltä. Jos taistelumme olisi päättynyt toisin ja Suomen kansa ajettu maanpakoon ja Käsivarren Lapin kokoiselle alueelle jatkuvan miehityksen ja mielivallan alaisiksi, ymmärtäisin niitä, jotka pyrkisivät iskemään sortajiaan vastaan niillä keinoilla millä voivat. Mikäli laillinen hallitus niin määräisi, olisin velvoitettu osallistumaan iskuihin.

Israelin harjoittamalle sorrolle löytyy tietenkin ymmärtäjiä eritoten voimaa kumartavista piireistä, aivan kuten kautta historian on löytynyt niitä, jotka “ymmärtävät” vahvojen oikeutta sortaa heikkoja. Samanlaiset ihmiset, jotka nykyään puolustelevat Israelin toimia, selittivät 1939 Neuvostoliiton turvallisuushuolet oikeutetuiksi ja sodan suomalaisten uppiniskaisuuden sekä ”valkobandiittien” sotaisuuden syyksi. En ole koskaan pitänyt tällaisiä selittelyjä uskottavina, enkä pidä niitä nytkään. Israel on ydinasemahti ja alueellinen suurvalta, joka käyttää bruttokansantuotteestaan asevoimiin selvästi enemmän kuin Venäjä tai Yhdysvallat, ja saa lisäksi merkittävää, likimain varauksetonta tukea Yhdysvalloilta. Sikäli kun valtiottomat, Israelin sotilasvallan alla elävät palestiinalaiset voivat uhata sen turvallisuutta, kyseessä on ennen kaikkea itseaiheutettu ongelma. Sorrolle ja maananastukselle se antaa oikeutuksen enintään yhtä hyvin kuin Neuvostoliiton huoli Leningradin turvallisuudesta antoi sille oikeutuksen vallata Karjala. Jos ongelmana ovat palestiinalaisten vastaiskuissa aiheutuneet siviiliuhrit, ratkaisut ovat yksinkertaisia: myykäämme palestiinalaisille tarkempia aseita, ja vaatikaamme israelilaisia tyhjentämään strategisten kohteiden ympäristö siviileistä sen sijaan että he käyttävät siviilejä ihmiskilpinä kansainvälisen yhteisön myötätunnon herättämiseksi.

Israelin asukkailla on täysi oikeus olemassaoloon, mutta tämä oikeus ei anna mitään oikeutta sortaa toisia. Kun miehitys pitkittyy vuosikymmenestä toiseen ja israelilaiset siirtolaiset valtaavat talo talolta palestiinalaisille kuuluvia alueita, palestiinalaisten aiheuttamat turvallisuusuhat ovat asiallisesti ottaen israelilaisten itse synnyttämiä, samalla tavalla kuin Israel auttoi 1980-luvulla islamistisen ääriliikkeen Hamasin nousua horjuttaakseen maltillisempaa palestiinalaishallintoa. Kun ahneuden ja väkivallan seuraukset tulevat nyt näpeille, israelilaiset voivat syyttää enää vain itseään. Jotta väkivallan kierre saadaan katkaistua, Suomen ja Euroopan unionin täytyy lopettaa Israelin tukeminen kunnes sen sortava politiikka on tosiasiallisesti päättynyt, ja palestiinalaisilla on samat oikeudet kuin Israelin muillakin asukkailla. Israelin asettaminen samanlaiseen kauppasaartoon mihin Etelä-Afrikan apartheidhallinto aikanaan asetettiin on vähintä, mitä voimme tehdä. Pienten, suurvallan naapurissa asuvien kansojen intresseissä ei missään tapauksessa ole hyväksyä periaatteeksi, että voimakkaammalla on oikeus alistaa heikompaa.

Tasaisempi valta: miksi sukupolvialuksen resurssit täytyy jakaa reilusti

7 toukokuun, 20219 kesäkuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Miksi planeettamme rajat vaativat reilumpaa jakoa? Asian hahmottamiseksi on hyödyllistä ajatella yksinkertaistettua esimerkkiä. Valtava sylinterinmuotoinen avaruusalus on lähetetty sukupolvien mittaiselle matkalle tutkimaan avaruutta. Tämän niinsanotun “sukupolvialuksen” asukkaiden tarvitseman hapen ja ravinnon tuottamiseksi, asukkaiden tuottamien jätteiden käsittelemiseksi ja tähtienvälisen yksinäisyyden aluksen asukkaille tuottaman mielenkuohun rauhoittamiseksi avaruusaluksen sisätilaan on rakennettu kokonainen ekosysteemi. Aluksen fuusioreaktorin tuottaman energiavirran varassa toimiva ekosysteemi peittää suurimman osan aluksen paineistetun ja asumiskelpoisen osan pinta-alasta, mutta aluksen suunnittelijat ovat laskeneet, että aluksen asukkaat voivat käyttää omia tarkoituksiaan varten turvallisesti ja elossapitojärjestelmänsä vakautta vaarantamatta tietyn rajallisen määrän sylinterin asuttavasta sisäpinta-alasta.

Miten tämä maa-ala tulisi jakaa aluksen asukkaiden kesken? Yksi tapa olisi jakaa hehtaarit tasaisesti niin, että jokaisella asukkaalla olisi samankokoinen tontti, jolle hän voisi esimerkiksi rakentaa asumuksensa tai vaikkapa tenniskentän. Tasaisen jaon ongelma on kuitenkin siinä, että asukkaat todennäköisesti arvostaisivat erilaisia asioita. Yksi asukas saattaisi haluta tehdä asioita, jotka vaativat enemmän pinta-alaa; toinen saattaisi olla tyytyväinen pieneenkin pinta-alaan, kunhan hänellä olisi tarpeeksi luettavaa. Vaikka maa-ala jaettaisiinkin alunperin tasaisesti, ennen pitkää asukkaiden välillä todennäköisesti syntyisi jonkinlaista vaihtokauppaa: pienempään maa-alaan tyytyvä asukas saattaisi antaa toiselle asukkaalle oikeudet osaan maapalastaan, jos toinen asukas vaikkapa pesisi hänen likapyykkinsä. Voisi myös olla, että tontteja ei pidettäisi yhtä hyvinä: joltain tontilta saattaisi olla kaunis näkymä alukseen rakennetulle järvelle, tai toinen saattaisi sijaita pitkän matkan päässä aluksen sosiaalisen elämän keskuksesta.

Talousteorian mukaan optimaalinen ratkaisu maapalstan kaltaisen niukan resurssin jakamiseksi on jakaa resurssi markkinoilla. Markkinoilla esimerkiksi huutokaupalla “myyty” eli johonkin toiseen arvossa pidettyyn asiaan tai palveluun vaihdettu maa päätyisi niille, jotka kokevat saavansa maasta eniten iloa itselleen. Kuten todettua, tonteille todennäköisesti syntyisi joka tapauksessa jonkinlaiset epäviralliset markkinat, joilla pinta-alaa vaihdettaisiin johonkin hyödykkeeseen tai palvelukseen. Virallistaminen tekisi tästä järjestelystä ainakin avoimemman, mahdollisesti myös reilumman.

Mutta mikä olisi sitten reilu tapa jakaa ne resurssit, joita käytetään markkinoilla vaihtokaupan välineenä? Jos tämä “valuutta”, oli se sitten mikä hyvänsä, jakautuisi kovin epätasaisesti, osalla avaruusaluksen asukkaita olisi varaa ostaa hallintaansa suuria maa-alueita vaikka he eivät oikeastaan edes niitä tarvitsisi. He voisivat rakentaa maalleen vaikkapa useita suuria huviloita, joiden välillä he muuttaisivat kyllästyttyään yhteen, tai yksinkertaisesti varata maan yksityiseksi puistokseen. Samaan aikaan köyhemmät asukkaat joutuisivat tyytymään paljon pienempiin maapalasiin. Jos asukkaiden tulisi esimerkiksi tuottaa oma ruokansa omilla maapalasillaan, osa asukkaista saattaisi jopa nähdä nälkää. Nälkäkuoleman välttämiseksi he saattaisivat antaa itsensä rikkaimpien palvelukseen: vastineena pienestä palasta maata tai sen antimia, he lupaisivat esimerkiksi viljellä maata sen omistajan puolesta tai jopa kolhia kepeillä toisia köyhiä, jos he uskaltavat vaatia maan reilumpaa jakoa. Lienee todennäköistä, että aluksen alkuperäiset asukkaat eivät suostuisi tällaiseen resurssien jakoon, vaan vaatisivat rajallisen maa-alan reilua ja vähintään melko tasapuolista jakamista ehtona sille, että suostuvat viettämään loppuikänsä tähtien välillä risteilevässä avaruusaluksessa.

On silti hyvin helppo kuvitella, että vuosisatojen saatossa aluksen asumiskelpoinen maa-ala kasautuisi yhä harvempiin käsiin. Tiedämme esimerkiksi tietokonesimulaatioiden ansiosta, että täysin tasa-arvoisesta lähtötilanteestakin päädytään ennen pitkää äärimmäisen eriarvoiseen lopputulokseen, jos edes pienten ja satunnaisten erojen annetaan kasautua riittävän kauan. Kuvitellaan vaikka, että jossain vaiheessa pitkää avaruusmatkaa kaksi tylsistynyttä ruoantuotannossa työskentelevää asukasta päättää lyödä vetoa vaikkapa kolikonheiton tuloksesta, ja voittaja saa puolet häviäjän maa-alueesta. Kumpi voittaa, on täysin satunnaista (ellei kumpikaan huijaa). Voittaja keksii, että hänhän voisi hankkia kasvaneiden peltojensa tuotolla lisää maa-alueita, ja siten viljellä entistä enemmän viljaa – kenties palkaten myös apulaisia. Kenties hän myös siirtää kasvaneen bisneksensä lapselleen.

Jos mikään, kuten huono onni, jälkeläisten kyvyttömyys, tai muiden asukkaiden vastarinta ei pysäytä tätä kehitystä, ennen pitkää kolikonheitossa voittaneen jälkeläiset omistaisivat kaiken asumiskelpoisen pinta-alan. Mitä todennäköisemmin aluksen muut asukkaat eivät olisi kehitykseen tyytyväisiä – ja yksin tästä syystä alus tuskin päätyisi yksityisomistukseen. Maa-alan keskittyminen harvojen, perinnöllisten aristokraattisukujen käsiin olisi sen sijaan todennäköistä, elleivät aluksella vallitsevat lait ja tavat tätä estäisi.

Ajatellaapa nyt, että esimerkkimme sukupolvialukselle käy kuten sukupolvialuksista kertovissa tieteistarinoissa usein käy, ja sen asukkaat ennen pitkää unohtavat ylipäätään asuvansa avaruusaluksessa. (Tämä on esimerkiksi Gene Wolfen Long Sun-kirjasarjan lähtökohta.) Ajan kuluessa asukkaat saattavat unohtaa, että osa aluksesta on jätettävä asukkaita elossapitävän ekosysteemin käyttöön. Jos tätä ekosysteemirajaa ei valvota, ja etenkin jos asumiskelpoinen maa-ala on sillä välin keskittynyt harvojen käsiin, on hyvin helppo kuvitella, miten joku tyytymätön päättää raivata itselleen tilkun maata siitä osasta alusta, jonka piti olla varattuna ekosysteemeille. Kenties rikkaat jopa kannustavat maan raivaamiseen: sehän tarkoittaa muun ohessa sitä, että paineet jakaa maata tasaisemmin vähenevät. Raivaaja saattaa puolustella tekoaan toteamalla, ettei yksi pieni tilkku mitään haittaa, ja että rikkaammat aiheuttavat joka tapauksessa enemmän vahinkoa. Todennäköistä onkin, että ekosysteemi kestää pienet ja vähän isommatkin vahingot. Mutta jos maatilkkujen raivaaminen jatkuu, ennemmin tai myöhemmin ekosysteemin tasapaino horjuu.

Kuvitelkaamme, että elossapitojärjestelmän toiminnan heikkeneminen havaitaan, ja asian syitä ryhdytään tutkimaan. Ehkäpä ennen pitkää havaitaan, että ekosysteemit tarvitsevat jonkin tietyn määrän maata toimiakseen kunnolla. Havaitaan myös, että aluksen asukkaat ovat ylittäneet selvästi tämän turvallisen rajan. Mitä sitten tapahtuu?

Melko varmasti kaksi asiaa: yksi, etenkin köyhemmät vaativat rajallisen maan tasaisempaa jakamista, ja kaksi, etenkin rikkaimmat – ja ne rikkaiden palkkalaiset, joiden omaa asemaa tasajako uhkaisi – yrittävät epätoivoisesti keksiä syitä, miksi tasaisempi jako olisi tarpeetonta tai suorastaan huono idea. Jos mikään muu ei auta, kenties rikkaammat turvautuvat palkkaamiensa korstojen ylläpitämään pakkovaltaan. Voi olla, että ennen pitkää joku rikkaista tai heidän palkkalaisistaan keksii, että yksi tapa vähentää sekä aluksen elossapitojärjestelmiin että sen valtahierarkiaan kohdistuvia paineita on kierrättää köyhät lannoitteeksi. Kenties tällainen hirmuteko onnistutaankin tekemään, ja köyhät suostuvat kuolemaan rauhallisesti sen sijaan että he esimerkiksi keksisivät jonkin keinon tuhota koko alus kostaakseen murhaajilleen vielä haudan takaakin. Asukkaiden harventaminen ei kuitenkaan lisää käytettävissä olevan maan määrää. Jäljelle jääneet asukkaat ovat maa-alassa mitattuna kenties rikkaampia, mutta mekanismit, jotka johtivat maa-alan loppumiseen, jatkavat toimintaansa. Jos näihin mekanismeihin ei puututa, viimeistään muutaman sukupolven kuluttua edessä on sama tilanne, jopa siinä tapauksessa, että aluksella ryhdyttäisiin noudattamaan ankaraa syntyvyyden säännöstelyä asukasluvun pitämiseksi pysyvästi pienempänä. Kenties tälläkin kertaa köyhiksi ajautuneet suostuvat kuolemaan; tai kenties asukkaat keksivät jotain muuta.

Onneksi kaikki tämä on vain tieteiskuvitelmaa, ja todellisuudessa avaruusaluksemme matkustajat epäilemättä päättäisivät ennen pitkää sekä jakaa rajallisen maa-alueen reilummin, että korjata ne mekanismit, jotka johtivat vaurauden epätasaiseen ja aluksen yhteiskunnan vakautta uhanneeseen keskittymiseen.

Tämäkin on osa luonnosta kirjasta Tasaisempi valta. Kommentit ovat tervetulleita!

Miksi yritykset haluavat esittää maailmanparannuksen yksilön valintoina?

4 toukokuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ 2 kommenttia

Vuonna 2021 on jo hyvin tiedossa, että yritykset ja liike-elämän sekä rikkaimmiston etujärjestöt pyrkivät usein esittämään maailmanparannuksen yksilön valintoina hidastaakseen liiketoimintaa haittaavan sääntelyn ja rajoitusten voimaantuloa. Esimerkiksi henkilökohtaisen hiilijalanjäljen konseptin kehittivät öljy-yhtiö BP:n markkinointikonsultit, tarkoituksenaan kiinnittää huomio nimenomaan yksilöiden omaan käyttäytymiseen eikä aidosti toimiviin, kollektiivisella poliittisella yhteistyöllä aikaansaataviin rajoihin fossiilisten polttoaineiden käytölle.

Mutta miksi yritykset ja niiden etujärjestöt tekevät näin, ja milloin ne tekevät näin? Vastausta tähän kysymykseen voidaan hahmotella esimerkiksi peliteorian avulla, hieman muuntelemalla kenties tunnetuinta peliteorian esimerkkiä: vangin dilemmaa.

Vangin dilemma on alunperin ajatusharjoitus, jossa kahta henkilöä, kuvitteellisesti vankia, epäillään vakavasta rikoksesta. Poliisilla ei kuitenkaan ole tarpeeksi todisteita heitä vastaan, joten kuulustelija yrittää saada heistä irti tunnustuksen. Hän kertoo kummallekin vangille erikseen, että jos vanki tunnustaa rikoksen ja todistaa toisen vangin olleen rikoksen päätekijä, tunnustaja selviää yhdellä vuodella vankilaa mutta syyllisyytensä kiistävä tuomitaan kahdeksaksi vuodeksi. Jos taas molemmat tunnustavat, molemmat tuomitaan viideksi vuodeksi. Vangit, paatuneita rikoksentekijöitä kun ovat, tietävät myös, että jos molemmat heistä pysyvät vaiti, poliisin on todisteiden puuttuessa vapautettava heidät. Vangeille olisi tietenkin optimaalista, jos molemmat heistä pysyisivät hiljaa. Silti, niin kauan kun kumpikin vanki pysyy tietämättömänä siitä, mitä toinen tekee, kummankin vangin kannattaa tunnustaa: hän ei voi tietää, onko toinen kielinyt ja vierittänyt rikoksen yksin hänen niskoilleen. Vangin dilemma onkin tunnetuin havainnollistus, miksi kahden täysin rationaalisesti toimivan tahon kannattaa tietyissä tilanteissa toimia tavalla, joka ei ole kummallekaan osapuolelle optimaalinen.

Vangin dilemma-nelikenttä — *Klassinen vangin dilemma. Kummankin kannattaisi pitää suu supussa, mutta vain jos molemmat pitävät.*

Pienin muutoksin voimme havainnollistaa vangin dilemmalla myös sitä, miksi voimakkaat tahot haluavat esittää maailmanpelastamisen yksilöiden valintoina. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi maailma, jossa on kaksi kansalaista, rikas ja köyhä, ja yritys, jonka kannattava myrkkyvoidebisnes on uhattuna outojen iho-oireiden herätettyä kansalaiset puhumaan myrkkyvoidebisneksen sääntelyn kiristämisestä. Kumpikin kansalaisista joutuu nyt miettimään, mitä tehdä: yrittääkö rakentaa kansanliikettä politiikkaan vaikuttamiseksi, vai tehdäkö yksilövalintoja? Tässä leikkikalumaailmassa, aivan kuten meidänkin maailmassamme, rikkaalla on enemmän vaihtoehtoja kuin köyhällä. Toisin kuin meidän maailmassamme, rikkaalla ja köyhällä on kuitenkin yhtä paljon poliittista vaikutusvaltaa. Olettakaamme nyt, esimerkin vuoksi, että eri vaihtoehtojen kustannukset ja hyödyt ovat alla olevan kuvan mukaiset. Kansanliikkeen rakentaminen yhdessä toimimalla on hidasta puuhaa ja vie paljon aikaa, esimerkiksi tässä tapauksessa viisi yksikköä kultakin osallistujalta. Jos vain rikas tai vain köyhä pyrkii vaikuttamaan politiikkaan, poliitikot säätävät joitain pieniä rajoituksia, jotka parantavat tilannetta hieman. Toisaalta, jos riittävän suuri kansanliike saadaan aikaan, leikkikalumaan eduskunta voi säätää lain, joka kieltää myrkyn käytön kaikissa voiteissa. Tällöin kaikki hyötyvät paljon: niin köyhät kuin rikkaatkin.

Kumpikin voi myös tehdä yksilön valintoja ja äänestää kukkarollaan yrittämällä löytää vähemmän myrkyllisiä voiteita. Tämäkin vie vähän aikaa (yhden yksikön), mutta selvästi vähemmän kuin kansanliikkeen rakentaminen. Hyötykään ei tosin ole kovin suuri, joskin rikkaalla on kuitenkin vaihtoehtona myös kalliimpien luomuvoiteiden ostaminen. Rikas siis hyötyy yksin toimimisesta suhteellisesti enemmän kuin köyhä. (Huomaa, että nelikentässä ei ole yksinkertaisuuden vuoksi vaihtoehtoa “älä tee mitään.” Tämäkin olisi kuitenkin todellisuudessa vaihtoehto.)

Vangin dilemma-nelikenttä, optimitilanne molempien yhteistyö — *Rikkaan ja köyhän dilemma. Rikkaalla on enemmän vaihtoehtoja ja hän todennäköisesti kokee aikansa olevan kalliimpaa.*

Mikä nelikentän ruuduista tulee valituksi? Se riippuu ennen kaikkea siitä, miten arvokkaaksi kansalaiset mieltävät aikansa. Jos yhdessä vaikuttaminen vie paljon aikaa, ja aika on rahaa, on todennäköistä, että ainakaan rikas ei lähde mukaan kansanliikkeeseen. Mitä suuremmat tulot, sitä kalliimpaa myös aika on; niinpä rikkaiden ei kannata lähteä mukaan mihinkään yhteistyöhön, mikä vie kovinkaan paljon heidän aikaansa. Toisaalta, köyhällä ei välttämättä ole varaa käyttää kovinkaan paljon aikaansa vaikuttamiseen: muuten pöydästä voi loppua leipä. Todennäköistä siis on, että köyhä pyrkii vaikuttamaan poliittisesti (jos lainkaan), rikas tekemällä yksilövalintoja. Tämä on parempi kuin ei mitään, mutta todennäköisesti ei optimaalinen tilanne kummallekaan.

Lisäkierre kuvioon tulee siitä, että myrkkyvoidetta valmistava yritys tuskin vain odottaa, mitä tuleman pitää. Olettakaamme yksinkertaisuuden vuoksi, että kaikki kansalaisten saama hyöty vastaa sitä, montako killinkiä myrkkyvoiteen valmistaja kussakin tapauksessa menettäisi. Tällöin myrkkyvoiteen valmistajan kannattaisi käyttää lobbaamiseen, mielipidevaikuttamiseen, lahjuksiin tai mihin tahansa muuhun enintään 20 killinkiä, jos sillä voitaisiin estää rikasta ja köyhää tekemästä yhteistyötä sääntelyn kiristämiseksi. Sen sijaan muiden lopputulosten haitat olisivat selvästi vähäisempiä, ja niiden estämisen kannustimet paljon pienempiä. Rationaalisesti toimivan yrityksen kannattaisi siis käyttää useita killinkejä kaikenlaisiin toimiin – kuvassa yleistermillä “lobbaus” – joilla ainakin toinen kansalaisista saataisiin ajattelemaan, että paras tapa vaikuttaa on yksilön valinnoilla. Hajota ja hallitse, kuten jo muinaiset roomalaiset tiesivät.

Vangin dilemma-nelikenttä, lisätty miten paljon yrityksen kannattaa käyttää lobbaamiseen — *Jos uhkana on sääntely, yritykselle kannattavin strategia voi usein olla mielipidevaikuttaminen.*

Nelikenttä näyttää myös yhden selityksen sille, miksi rationaalisesti toimivan yrityksen ei suinkaan välttämättä kannata kehittää uutta, myrkytöntä voidetekniikkaa. Kyse on yksinkertaisesti kustannus-hyötyarviosta: jos yritys arvioi, että se maksimoi voittonsa pyrkimällä jarruttamaan sääntelyä tai uskottelemalla kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun, se jarruttaa sääntelyä tai uskottelee kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun. Koska uuden tekniikan kehittäminen on aina epävarmaa riskinottoa, ja koska ihmisillä on taipumus pitäytyä vanhassa ja tunnetussa, kynnys uuden tekniikan kehittämiselle ja käyttöönotolle on usein korkea. Jotta yritykset saadaan potkittua tämän kynnyksen yli, tarvitaan yhteistyötä, kollektiivista toimintaa joka kiristää sääntelyä tai vähintään aiheuttaa uskottavan uhan sääntelyn selvästä kiristämisestä, ellei muutosta tapahdu muuten. (Kirjoitin aiheesta enemmän mm. SSAB:n vetyterästekniikan tiimoilta.)