Kuukausi: heinäkuu 2020

Lisää ilmastotaloustieteen vaikeuksista

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Lyhyt muistiinpanoni ilmastonmuutoksen taloustieteestä herätti hieman keskustelua. Opin tästä ainakin sen, etten enää laita muistiinpanojani nähtäville; lyhyt bullet point-lista keskeisistä pointeista ei anna oikeaa kuvaa esim. siitä, mitä ajattelen.

Olen sanonut vuosia ja sanon edelleen, että iso osa taloustieteen kritiikistä on hieman harhaan osuvaa: taloustiede tieteenalana on aivan yhtä validi tutkimusala kuin muutkin yhteiskuntatieteet, ja parhaimmillaan alalla tuotetaan erittäin tärkeää ja relevanttia tutkimusta. Suurin osa taloustieteen kritiikistä kohdistuukin tosiasiassa niihin tapoihin, millä ”taloustieteellistä” ajattelua ja logiikkaa, yleensä melko pinnallista, harvoin itse taloustieteilijöiden esittämää, käytetään poliittisena lyömäaseena ennen kaikkea oikeistolaisen politiikan ajamisessa. Tälle ilmiölle on nimikin: ekonomismi. (Suosittelen lukemaan vaikkapa Kwakin kirjan aiheesta.) Kriitikoiden olisikin hyvä osata erottaa taloustiede (tieteenala) ja ekonomismi (yksinkertaisten talousteorian inspiroimien ajatusten käyttö poliittisina lyömäaseina); toisaalta, taloustieteilijöiltä toivoisi vähän enemmän panostusta hölmöjen ”talousteorialla” perusteltujen väitteiden torppaamiseen myös silloin kun väitteen esittäjän puoluekanta ja arvot miellyttävät taloustieteilijöitä.

Yllä oleva ei kuitenkaan muuta käsitystäni siitä, että neoklassinen ajattelukehys ei ole kovin hyödyllinen tapa lähestyä ilmastokriisin (tai laajemman kestävyyskriisin) kaltaista eksistentiaalista riskiä. Tämä ei ole taloustieteen tuomio, kuten huomio siitä, että skalpelli ei ole optimaalisin ruokailuväline ja metsätöissä se on suorastaan huono, ei ole skalpellin tai kirurgian tuomitsemista. Tieteelliset teoriat ovat työkaluja. Kuten muillakin työkaluilla, kaikilla tieteen tuntemilla teorioilla on oma optimaalinen soveltamisalansa, ja mitä kauemmaksi kuljemme tästä alueesta, sitä huonompi työkalu teoria yleensä on.

Vallitsevan talousteorian ajattelukehys on sitä parempi työkalu, mitä useampia mallien parametreja voidaan ottaa annettuina ja muuttumattomina. Esimerkiksi perinteinen kustannus-hyötylaskelma on parhaimmillaan erinomainen työkalu arvioimaan investointien kannattavuutta tilanteessa, missä vaikkapa korkotasoksi voidaan olettaa esimerkiksi euribor-korko, ja jossa tarkasteltava päätös ei käytännössä vaikuta korkotasoon.

Mutta entä jos keskeisten parametrien arviointi ei ole näin helppoa?

Nyt saavumme niihin ongelmiin, mitä ilmastonmuutoksen taloustieteessä piilee. Ilmastonmuutoksen kustannuksia arvioivat mallit ovat riippuvaisia useista hyvinkin subjektiivisista oletuksista. Näistä kaksi tärkeintä ovat diskonttokorko ja vahinkofunktio. Pelkästään näiden kahden muuttujan valinnoilla on niin suuri vaikutus laskelman lopputulokseen, että ne sopivasti valitsemalla mallit saadaan tuottamaan lähes mitä tuloksia tahansa.

Jokainen tätä sarkaa kyntänyt tietää, että esimerkiksi hiilidioksidin ”oikeaksi” hinnaksi esitettyjen arvioiden vaihteluväli on noin 10x, tai jopa suurempi. Useimmat tietävät myös, että esimerkiksi käsitys siitä, että hiilidioksidin hinnan ts. hiiliverojen tulisi alkaa matalalta tasolta ja nousta tasaisesti, perustuu tiettyihin subjektiivisiin oletuksiin – jotka saattavat jopa olla täysin väärin. Toisenlaisella, matemaattisesti ja talousteoreettisesti täysin loogisella ja perustellulla tavalla ajatella asiaa, yksinkertaisesti mallintamalla epävarmuutta toisin, saisimme tulokseksi, että hiiliverojen tulisi olla ensin erittäin korkeita ja laskea sitten tasaisesti.

Toisin sanoen: samaa teoriapohjaa käyttäen, puhtaasti eri tavalla arvottamalla asioita, voimme päätellä mm. että

  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla hyvin korkea
  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla melko matala
  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla aluksi matala ja kohota tasaisesti
  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla aluksi korkea ja laskea tasaisesti.

Tämä ei ole kovin paljon hyödyllisempää kuin ennuste ”sataa, tai sitten paistaa.” Asia tunnustetaan kyllä tutkimuksissa avoimesti, kuten esimerkiksi hyvänä yhteenvetona tutkimuksen nykytilasta esitetyssä yhteenvetokatsauksessa (Heal 2017). Keskeinen, ratkaisematon ja todennäköisesti ratkeamaton ongelma on kuitenkin se, että etenkään ”oikean” diskonttokoron määräämiseen ei ole olemassa mitään objektiivista ja arvoneutraalia tapaa. Hyvin erilaisia valintoja voidaan perustella loogisesti, mutta kyseessä on aina lopunviimein arvovalinta: jos haluamme turvata tulevaisuuden, löydämme kyllä resurssit sen tekemiseen. Ongelma ei tietenkään ole asiaa tutkivissa, vaan siinä, että tätä ongelmaa ei yksinkertaisesti ole mahdollista lähestyä arvovapaasti.

Koska mallien tuloksiin aivan keskeisesti vaikuttavat parametrit ovat pohjimmiltaan arvovalintoja, myös mallien tulokset ovat arvovalintojen seurausta. Ne siis eivät ole missään nimessä mitään objektiivisia ”totuuksia”. Missään tapauksessa ei ole mahdollista sanoa (ainakaan ilman muita perusteluja), että mallien tuloksiin perustuva politiikka olisi ”oikein” ja joku muu politiikka ”väärin.” Loppujen lopuksi ilmastokriisikin on siis arvokysymys: haluammeko käyttää tarvittavan määrän resursseja poistamaan sen mahdollisuuden, että sivilisaatio romahtaa?

Sama subjektiivisuuden ongelma on toki läsnä muissakin taloustieteen laskelmissa: kaikki taloustieteen laskelmat perustuvat pohjimmiltaan subjektiivisiin arvovalintoihin esimerkiksi siitä, mitä oikeastaan lasketaan kustannuksiksi, ja miten nämä kustannukset arvioidaan. (Asiaa on avattu seikkaperäisesti esim. teoksessa Nelson 2001, Economics as Religion.) Se, että nämä arvovalinnat on piilotettu runsaan matematiikan taakse, tai se, että taloustieteilijät itse eivät välttämättä ole aina edes tietoisia siitä, että nämä oletukset ovat arvovalintoja, ei tee niistä arvovapaita. Vaikka ongelma onkin ehkä selvimmin nähtävissä juuri ilmastonmuutoksen taloustieteessä, se ulottuu myös muihin talousteoriasta johdettuihin politiikkasuosituksiin. Ja juuri tässä piilee ekonomismin kritiikin kärki: vallitsevan taloustieteen teoriat eivät ole mikään arvoneutraali tapa edes talouden hahmottamiseen. Ne ovat yksi laajalle levinnyt ja monissa piireissä hyväksytty tapa tulkita maailmaa ja kertoa tietynlaisia tarinoita taloudesta, politiikasta ja maailmasta; mutta ne eivät ole ainoa mahdollinen, saati millään varmuudella mikään ehdottomasti ”oikea” tapa. Ja sillä, millaisten linssien läpi tulkitsemme maailmaa ja millaisia tarinoita kerromme, on merkitystä. Taloustieteen tarinat voivat olla toisinaan hyödyllisiä, mutta se, ettei usko niitä kriitikittömästi, ei tee ihmisestä mitenkään irrationaalista tai tieteenvastaista – päin vastoin.

Kts. myös äskettäin Phys.orgissa ilmestynyt mainio ja yksityiskohtaisempi kirjoitus ilmastonmuutoksen taloustieteen ongelmista ja vallitsevien mallien taipumuksesta vähätellä kustannuksia: Climate economics Nobel may do more harm than good.

20-07-06 Keinotekoisista niukkuuksista, narratiiveista

~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

(Aiemmat tilannekatsaukset löydät täältä.)

Filed under: @dystopia , @scarcity , @capitalism

Miten kapitalismi toimii? Yksi hyvin keskeinen mekanismi on niukkuuden luominen. Esimerkiksi aiemmin yhteisessä käytössä olleiden resurssien ”aitaaminen” (enclosure) ja siirtäminen rahatalouden piiriin on suorastaan malliesimerkki siitä, miten kapitalismissa luodaan niukkuuksia, joiden avulla resursseja hallitseva ts. kapitalisti voi sitten ansaita rahaa.

Elämme nyt aikaa, jolloin kapitalismi ei voi enää laajentua merkittävästi maantieteellisesti (OK, Etelänapamanner on vielä enimmäkseen kapitalismin ulkopuolella), ja kapitalismin laajentuminen tuotantoa laajentamalla alkaa kohdata vakavaa vastarintaa niin aktivistien kuin luonnonkin taholta. Mutta koska yrityksillä on lainoja ja kasvutavoitteita, yritysten pitää yrittää tiristää kuolevistakin hevosista vielä vähän enemmän kassavirtaa. Keinotekoiset niukkuudet ovat yksi keino, ja kuten teoria ennustaa, kapitalismi on nyt enenevässä määrin laajenemassa tällä keinolla. (Toinen keino on aiemmin julkisesti tuotettujen palveluiden yksityistäminen, jonka ongelmista kirjoitinkin joskus taannoin.)

Joten autovalmistaja BMW pohtii, laittaisiko se auton lisävarusteet toimimaan vain jos niistä maksaa erikseen. Esimerkiksi penkin lämmityksestä pitäisi maksaa erikseen kuukausimaksua.

Kannattaa lukea samasta aiheesta myös Cory Doctorowin novelli ”Unauthorized Bread”. Kun ymmärtää, miten kapitalismi toimii, reaalikapitalistisen tulevaisuuden ennakoiminen ei ole kovinkaan vaikeaa.

Filed under: @narratives

Jussi Alhroth, HS 6.7.2020: Keskustelu örkeistä ja rasismista on saanut kohtuuttomat mittasuhteet, kun asian ottavat liian vakavasti he, jotka eivät halua tarinoihin muutoksia

Hyvä juttu, ja tämä on niin erinomaisesti sanottu, että ansaitsee tulla luetuksi maksumuurin ulkopuolellakin:

”Kriittisyytemme on osoitus rakkaudestamme, jota ristiriitaisuus ei heikennä. Ristiriitojen sietäminen ja hyväksyminen sekä ristiriitaisten asioiden arvostaminen ovat mielestäni terveen elämän perusedellytyksiä.

Kulttuurisista ristiriidoista käydään nyt jatkuvasti kitkerää keskustelua. Rajoja puretaan ja piirretään samaan tahtiin. Tässä asiassa kyse on tarinoiden asemasta. Jos sanotaan, ettei fantasian kuvastolla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, ei tarinoita pidetä tärkeinä.

Monen suomalaisen lukema Yuval Noah Harari on todennut, että ihmisen keskeisimmät keksinnöt perustuvat mielikuvitukseen. Yhteiskunta, valtio, valuutta, lait ja demokratia ovat kuvitteellisia olentoja, joiden yhdessä sovimme olevan todellisia. Ne ovat tarinoita, ja tarinat ovat vain mielessämme.

Kaikki toiveet ja pelot, kaikki unet ja tarinat ovat vain kuvitelmia, jolle annetaan tietty arvo ja merkitys. Sen jälkeen ne alkavat vaikuttaa meihin. Kun sanotaan, että on jotenkin kyseenalaista tai pelkkää parodiaa tutkia tarinoita, sanotaan, ettei tarinoilla ole väliä.”

Maailma pyörii yhteisesti hyväksyttyjen tarinoiden varassa, ja itse asiassa on olemassa jonkin verran näyttöä sen puolesta, että tietoisuutemme suorastaan perustuu ”tarinankerrontaan”. Se, millaisia tarinoita kerrotaan, ja kuka niitä kertoo, ei todellakaan ole merkityksetöntä saati parodiaa; ja joka näin väittää, on yleensä joko ymmärtämätön ja/tai puolustamassa juuri nyt vallassa olevia tarinoita ja tarinankertojia.

Se, että valkoista ylivaltaa kannattava äärioikeisto puolustaa mustavalkoisia tarinoita, ei tietenkään ole mikään yllätys.

Tarinoiden osuudesta kognitiossa kts. esim.

Young, K., & Saver, J. L. (2001). The Neurology of Narrative. SubStance, 30(1), 72–84. https://doi.org/10.1353/sub.2001.0020

Lewis, P. J. (2011). Storytelling as Research/ Research as Storytelling. Qualitative Inquiry, 17(6), 505–510. https://doi.org/10.1177/1077800411409883

20-07-02 Neoklassiset mallit ilmastonmuutoksesta ovat älyllinen itsemurha

~ J. M. Korhonen ~ 4 kommenttia

Neoklassisen taloustieteen mallit ilmastonmuutoksesta ovat älyllinen itsemurha.

(Aiemmat tilannekatsaukset löydät täältä.)

  • Ilmastonmuutoksen taloudellisten vaikutusten arvioinnissa käytettävät IAM-mallit sisältävät runsaasti ongelmallisia oletuksia
    • Tyypillinen oletus: talous jatkaa kasvuaan ja ilmastonmuutos aiheuttaa jonkin ennaltamäärätyn ”vahinkofunktion” verran vahinkoja
    • Vahinkofunktiot ovat tyypillisesti hyvinkin maltillisia eivätkä huomioi mahdollisuutta, että järjestelmässä voi olla keikahduspisteitä
    • Esim. Ackerman et al. (2010) huomauttavat, että nobelisti William Nordhausin DICE-mallissa 6 asteen lämpenemisen aiheuttamat vahingot olisivat vain 4,7 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta; tämä on lievästi sanottuna täysin naurettava tulos:
  • Arviot ilmastonmuutoksen vahingoista perustuvat mm. arvioihin, että koska esim. Yhdysvaltojen taloudesta 87 prosenttia tapahtuu sisätiloissa, ilmastolla ei ole niihin vaikutusta. (Sic!)
    • Tämä vastaa oletusta, että koska ihmisten virukset eivät tartu pääomaan, pandemialla ei voi olla juurikaan taloudellisia vaikutuksia
  • Toinen vahinkofunktioita ohjaava ajatus on se, että ilmaston muuttumisen vaikutukset talouteen voidaan päätellä tarkastelemalla talouden toimintaa maissa, jotka ovat nyt niin lämpimiä mitä esim. pohjoisemmasta Euroopasta on tulossa
    • Jätän lukijan mietittäväksi, mitä ongelmia tässä lähestymistavassa voisi olla
  • Taustalla oleva ideologia on neoklassisen taloustieteen ajatus siitä, että ihmiskunta on adaptiivinen kapitalismi ts. ”talous” korjaa aina itse itsensä ja palaa tasapainotilaan ulkopuolisten shokkien jälkeen.
    • Mahdollisuus siitä, että adaptaatio saattaa tarkoittaa käytännössä keskiajan paluuta tai jotain vielä pahempaa – kuten maailman köyhien murhaamista – ohitetaan näissä malleissa täysin
    • Nordhaus ja häneen viittaavat ohittavat keikahduspisteiden mahdollisuuden käytännössä täysin, jopa vääristellen viittaamiensa tutkimusten tuloksia
    • Mikä onkin pakollista, jos haluaa jatkaa uskomista neoklassiseen näkemykseen taloudesta ja kapitalismista: jos hyväksyy, että ilmastokriisi voi aiheuttaa sivilisaation tai jopa lajin tuhoutumisen eli loputtoman suuren vahingon, rationaalinen ihminen joutuu hyväksymään, että uhan torjumiseksi olisi rationaalista käyttää hyvin paljon enemmän resursseja kuin nykyisin vallitsevassa maailmanjärjestyksessä käytetään
  • Temppu tehdään niin, että kasvuteorioista häivytetään kaikki rajalliset resurssit kuten maa-ala tai ilmakehän ja ekosysteemien kyky käsitellä hiilidioksidia. Sitten voidaan sanoa, että teoria mahdollistaa loputtoman kasvun.
    • Toinen temppu: katsotaan, kuten yllä, esimerkiksi maatalouden (tai energian) osuutta bruttokansantuotteesta ja todetaan, että koska osuus on niin kovin pieni, taloudelle ei aiheutuisi suuriakaan ongelmia vaikka esimerkiksi kaikki energiantuotanto katoaisi.
      • Tähän Steve Keen on antanut parhaan vastauksen: ”Ilman energiaa, pääoma on patsaita, ja työvoima ruumiita.”
  • Sitten kun rajalliset resurssit on häivytetty teoriasta, voidaan helposti unohtaa, että teorioiden tarjoaman loputtoman talouskasvun teoreettinen mahdollisuus ei olekaan sama asia kuin se, että tämä mahdollisuus toteutuisi missään tosiolevaisessa maailmassa.

Kts.
Steve Keenin luonnos artikkelista Economics and the Climate Crisis

Lisää asiasta: The Neoclassical Economics of Climate Change

Ja

Miksi taloustieteessä kuvitellaan, että pärjäisimme ilman aineellisia resursseja? Blair Fix

Kannattaa myös lukea Fixin kritiikki neoklassisesta kasvuteoriasta.

(Olen joskus itsekin kiinnittänyt huomiota siihen, että kaikkien hyödykkeiden olettaminen yhteismitalliseksi on ongelmallista, että tätä ei voida tehdä millään yksikäsitteisellä saati arvovapaalla ”objektiivisella tavalla”, ja olettaminen, että näin voidaan tehdä, tuppaa johtamaan käytäntöihin jotka arvottavat kyllä rahassa helposti mitattavat likvidit resurssit kohtuullisen hyvin, mutta voivat olla katastrofaalisen huonoja arvottamaan vaikeammin arvotettavissa olevia resursseja. Tämä on yksi syy siihen, miksi luonnontuhon ehkäiseminen klassisen talousteorian opeilla tulee epäonnistumaan.)