Lääketieteen tohtorin, lääkintöneuvos Mikko Paunion uusimpaan kirjaan Vihreä valhe on vaikea suhtautua. Paunion aiempi samanniminen kirja vuodelta 1991 käsitteli ympäristöliikkeen ydinvoimaväitteitä ja niiden todenperäisyyttä – tai oikeammin sen puutteita. Koska olen itse perehtynyt asiaan jossain määrin, voin ymmärtää tiettyä närkästystä selvästi virheellisten väitteiden äärellä, mutta hänen uusin kirjansa menee närkästyksen tuolle puolen. Kirjassa väitteet ja vihjailut nykyisen “vihreän liikkeen” – puolueiden ja kansalaisjärjestöjen – synkästä, natsismiin ja esoteriaan liittyvästä historiasta käyvät rinta rinnan selvästi asiantuntevan, jätteenkäsittelyä ja ympäristöhygieniaa käsittelevien osuuksien kanssa. Kokonaisuutena lopputulos on hankalaa luettavaa, jossa asiallinen ja tarpeellinen kritiikki hukkuu nopeasti lähinnä vihreitä mustamaalaamaan pyrkivän mollauksen keskelle.

Tämä on sääli, koska terveydenhuollon tehtävissä pitkän uran tehneen Paunion kritiikki esimerkiksi Suomessa noudatettua jätehuoltopolitiikkaa ja maailmalla köyhiä maita koskevaa hygieniapolitiikkaa kohtaan on terävää ja pintapuolisesti katsoen perusteltua. Paunio esittää kirjassaan, että jätteenpolton ja erityisesti jätteen arinapolton hyljeksintä on johtamassa umpikujaan, kun EU:n kaatopaikkadirektiivi kieltää orgaanisen jätteen toimittamisen kaatopaikoille vuoden 2016 alusta. Suomessa on hänen mielestään ajettu pitkälti ympäristöjärjestöjen painostuksesta ja järjestöjen kierrätystä ihannoivan ideologian vuoksi ratkaisuksi jätteen mekaanis-biologista lajittelua kaatopaikoilla; käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaisi maahanmuuttajien palkkaamista kirjaimellisiin paskaduuneihin erittäin huonoissa olosuhteissa, hankaluuksia jätteenkäsittelyyn, terveysriskejä, ja suuria kustannuksia. Paunion mukaan esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa harjoitettu jätteen erottelematon arinapoltto olisi sen sijaan monesta syystä järkevä, turvallinen, edullinen ja loppujen lopuksi ekologisempi vaihtoehto.

 

Paunio kiinnittää kirjassa huomiota myös siihen, miten hygienian merkitys on unohdettu – hänen mukaansa tarkoituksellisesti – puhuttaessa köyhien maiden kehittymisestä. Hän mm. esittää, että maailman 800 miloonan ihmisen aliravitsemus ei johdu niinkään ravinnon puutteesta, vaan huonosta hygieniasta, joka johtaa infektiotautien leviämiseen ja sitä kautta siihen, että jatkuvasti sairaana olevat lapset eivät yksinkertaisesti saa ruoasta tarpeeksi ravintoa. Paunio teroittaa erityisesti puhtaan käyttöveden ja sanitaation merkitystä: hänen mukaansa vain juomaveteen keskittyvä kampanjointi on pahasti hakoteillä, koska “isossa kuvassa” puhtaan juomaveden merkitys esimerkiksi ripuli- ja muiden infektiotautien kierron kannalta on pieni verrattuna pesuveden ja viemäröinnin puutteesta koituviin ongelmiin. Paunion mukaan kehitysmaiden hygieniakäytäntöihin olisi kiinnitettävä runsaampaa huomiota, ja köyhien maiden asukkaille olisi mahdollisimman nopeasti mahdollistettava WHO:n suosittelema 100-300 litran puhtaan veden kulutus vuorokaudessa henkilöä kohden. (Suomessa kulutus on noin 170 litraa/vrk/hlö.) Tällöin vettä riittäisi henkilökohtaiseen peseytymiseen, astioiden ja vaatteiden pesuun, WC-hygieniaan, ja ehkäpä ennen kaikkea ruoan prosessointiin olosuhteissa, joissa vettä kyetään käyttämään runsaasti pintojen ja ruoka-aineiden puhdistamiseksi. Hän huomauttaa, että hygienia on rokotuksia tärkeämmässä roolissa useimpien infektiotautien ehkäisyssä ja hoidossa, ja toteaa, että myös Suomessa kärsittiin ennen hygienian, sanitaation ja vesihuollon kehittymistä hyvin samanlaisista infektiotaudeista kuin köyhissä maissa kärsitään edelleen: esimerkiksi vielä 1920-luvulla Suomessa oli noin 10 000 sokeutta aiheuttavasta silmäpaskotaudista eli trakoomasta (Chlamydia trachomatis) kärsivää potilasta. Tapaukset katosivat, kuten suomalainen malariakin, kun ympäristöhygieniaan saatiin merkittäviä parannuksia.  Paunion mukaan kehitysmaat ovat nyt kuitenkin ajautumassa hygienialoukkuun, kun vallitsevan “vihreän ideologian” mukaisesti niitä vaaditaan suosimaan pienimuotoisia energiaratkaisuja – jotka eivät kykene pyörittämään keskitettyä vesihuoltoa – ja esimerkiksi puuseitä vesivessojen sijaan.

 

Paunion kritiikki sekä jätteidenkäsittelyä että ehkäpä etenkin hygieniakysymyksen unohtamista kohtaan perustuu hänen pitkään työuraansa sekä Sosiaali- ja terveysministeriössä että Maailmanpankissa. Ei-asiantuntijan silmin arvioituna se vaikuttaa myös suurelta osin oikeansuuntaiselta ja vähintäänkin tärkeältä keskustelun avaukselta. Monessa kohtaa voin myös yhtyä kritiikkiin: olemme itse varoittaneet tuoreessa kirjassamme Uhkapeli ilmastolla esimerkiksisiitä, miten vähän ympäristöjärjestöjen energiaskenaarioissa jyvitetään energiaa köyhien maiden asukkaiden käyttöön, ja pelänneet näiden laskelmien olevan siksi aivan liian optimistisia. Paunion esittelemä puhtaan veden huomattavasti minimiarvioita suurempi tarve on vain yksi monista mahdollisista tekijöistä, jotka voivat lisätä energian tarvetta jopa huomattavasti.

 

Siksi on suuri sääli, että kirja pilataan katsoakseni hedelmättömällä ja pahantahtoisella panettelulla vihreän filosofian syntyjuurista. Koulutetulle ihmiselle ei liene suurikaan salaisuus, että esimerkiksi natsit olivat myös ansioituneita luonnonsuojelijoita, tai että ekoromantismissa on selkeitä yhtäläisyyksiä fasististen liikkeiden pastoraali-ideaalien kanssa. Pentti Linkolaa tuskin nimiteltäisiin yleisesti ekofasistiksi, elleivät nämä yhteydet olisi jollain tasolla tiedossa. Samalla tapaa Paunion kritiikki vihreiden puolueiden ja järjestöjen johtohahmojen maailmankatsomusta vastaan menee mielestäni ohi aiheesta: minua ei suoraan sanottuna suuresti kiinnosta, mihin vaikkapa Heidi Hautala tai Pekka Haavisto ovat joskus nuoruudessaan uskoneet, kun palstatilaa voisi käyttää myös heidän konkreettisen politiikkansa kritisointiin. Kaiken “natsit olivat vihreitä, joten nykyvihreät ovat natseja!”-paatoksen seasta paistaa myös käsitys siitä, että Paunio tietää asianosaisia paremmin heidän oman maailmankuvansa, ja teoriaan sopimattomat lausunnot kuitataan helposti selittelyksi tai salailuksi. Tälläistä joutavanaikaista soopaa voi Internetin keskustelupalstoilta lukea mielin määrin, enkä pidä järkevänä tuhlata paperia sen painamiseen. Epäilemättä ekologisen ajattelun yhteydet erilaisiin ääriliikkeisiin ovat mielenkiintoisia tutkimusaiheita, ja Paunion kirjassa onkin joitain kiinnostavia lähdeviitteitä, mutta tälläinen “paljastuskirja” ei ole järkevä formaatti asian käsittelyyn.

 

Ikävä kyllä, etenkin koska kirja alkaa vihreän “ideologian” esittelyllä, skeptisen lukijan on pakko suhtautua myös sitä seuraaviin osioihin jäte- ja hygieniapolitiikasta tietyllä varauksella. Paunio voi hyvin olla kritiikissään oikeassa, mutta kirjan alkuosasta käy varsin selväksi, että hän näkee vikaa lähinnä vain vihreässä liikkeessä ja -poliitikoissa. Vihreä politiikka lytätään johdonmukaisesti, ja kaikessa vihreiden hyväksymässä nähdään pahaa. Luonnollisesti tämä ulottuu myös siihen, että ilmastonmuutoksen ei koeta olevan mikään uhka.

Kirja löytänee kaikesta huolimatta yleisönsä etenkin niistä piireistä, joissa vihreät nähdään osana kansainvälistä salaliittoa länsimaailman, läntisen elintason ja läntisen teollisuuden tukahduttamiseksi. Epäilemättä sitä tullaan myös siteeraamaan väkevänä todistuksena vihreiden ja vihreän politiikan pahuudesta, vaikka Paunio antaakin monista asioista kauniisti sanottuna varsin yksipuolisen kuvan. Tästä huolimatta osiot jätteenpoltosta ja hygieniasta olivat hyvin mielenkiintoisia, ja soisin, että niistä syntyisi keskustelua – mutta se voi olla turha toivo, koska epäilen harvan jaksavan kahlata alkua pidemmälle. Lukemisesta tekee epämiellyttävää myös se, että kirjan oikolukeminen on tainnut jäädä vähemmälle.

Itselleni kirja on mainio muistutus siitä ongelmasta, josta omassa kirjassamme varoitimme ympäristöjärjestöjä: kun hyvääkin asiaa ajetaan kehnoilla argumenteilla, ja etenkin jos huonoa asiaa ajetaan huonoilla argumenteilla, vaarana on se, että pian kaikki muutkin toimet joutuvat epäilyksenalaisiksi ja huonoon valoon.

 

Paunio, Mikko

Vihreä valhe: Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset

Auditorium, Helsinki 2015

255 s.

Arvostelu on julkaistu Uuden Suomen blogissani 25.5.2015.