Optimismi on itsessään toivottava luonteenpiirre. Mutta kun optimismi yhdistyy suureen valtaan, ja varsinkin kun suuresta vallasta seuraa käsitys omasta erinomaisuudesta, optimismista seuraa helposti suuria ongelmia. Syynä tähän on niinsanottu unilateralismin kirous: se, että yksittäinen ihminen voi toisinaan tehdä päätöksiä, joilla on suuria vaikutuksia moniin muihin ihmisiin, johtaa hyvin usein keskimäärin huonoihin päätöksiin.

Ajatellaan yksinkertaisen esimerkin vuoksi, että joukko ihmisiä on järjestämässä yhdelle ystävälleen yllätysjuhlia. Yksi järjestäjistä kuitenkin ajattelee, että juhlien kohdetta pitäisi varoittaa, ettei hän suunnittele samalle päivälle muita menoja. Tämä on tietenkin aivan ymmärrettävä huoli. Niinpä hän päättää kertoa juhlien kohteelle, että hänen täytyy olla tiettynä päivänä tietyssä paikassa – ja tulee joko tarkoituksella tai vahingossa lipsauttaneeksi, että hänelle ollaan suunnittelemassa juhlia. Yksi ihminen omalla päätöksellään tuli siis pilanneeksi koko joukon järjestämän yllätyksen. Voi hyvin olla, että kyseisellä ihmisellä oli esimerkiksi muita järjestäjiä parempaa tietoa siitä, ettei juhlien kohde pidä yllätyksistä. Mutta voi myös olla, että tieto oli väärä: kenties yllätyksen paljastanut on luullut virheellisesti, kenties hyvistä tai kenties huonoista syistä, että juhlakalu ei pidä yllätyksistä, ja paljastuksellaan tulee pahoittaneeksi sekä järjestäjien että juhlien kohteen mielen.

Vastaavanlaiset tilanteet ovat elämässä yleisiä. Ihmiset eivät ole aina kovinkaan hyviä arvioimaan tekojensa seurauksia tai varsinkaan niiden vaikutuksia toisiin ihmisiin. Niinpä voimme lukea säännöllisesti, miten hyvissä aikomuksissa tehty teko osoittautuikin katastrofiksi. (Näiden tarinoiden yleisyys johtuu tosin myös siitä, että “hyvää tarkoittava tekikin pahaa” on tarina, joka on konservatiiveille ja toimittajille kuin kissanminttu kissoille.) Kun tämä ilmiö johtuu siitä, että päätöksen teon tekemisestä on tehnyt yksittäinen ihminen tai suhteellisen pieni ihmisjoukko, joka on arvioinut teon seuraukset väärin, kutsumme ilmiötä yksipuolisen toiminnan eli unilateralismin kiroukseksi. (Bostrom et al. 2016, Lewis 2018, Ord 2020)

Unilateralismin kirous syntyy, kun monilla toimijoilla on mahdollisuus tehdä omin päin jotakin, jolla voisi olla suuria vaikutuksia toisiin toimijoihin, riippumatta siitä, kuka tämän toimenpiteen – kutsuttakoon sitä vaikka nimellä vallankäyttö X – varsinaisesti tekee. Haluan korostaa, että unilateralismin kirouksessa kyse ei ole siitä, että X olisi itsestäänselvästi huono asia. Unilateralismin kirous tarkoittaa sitä, että mitä useammalla ihmisellä on valta tehdä suuria päätöksiä joiden seurauksia ei voida arvioida tarkasti, sitä todennäköisempää on, että jopa täysin pelkkää hyvää haluavat ihmiset tulevat tehneeksi päätöksiä, jotka ovat kaikille keskimäärin huonompia kuin ne voisivat olla.

Ensimmäinen esimerkkimme yllätysjuhlista on suhteellisen harmiton. Niin kauan kun yksilöiden valta vaikuttaa ympäristöönsä tai toisiin ihmisiin on rajallinen, unilateralismin kirous on enemmänkin harmin kuin huolen aihe. Mutta mitä tapahtuu, kun tekniikka kehittyy niin pitkälle, että jonkin teknisen järjestelmän käyttöönotto uhkaa kaataa demokratian tai vapauttaa maailmaan tappavan taudin?

Tämä ei ole valitettavasti pelkkää teoriaa. Vuonna 2002 joukko New Yorkin valtionyliopiston tutkijoita onnistui rakentamaan keinotekoisen polioviruksen. Vähän myöhemmin, vuonna vuonna 2016 ryhmä kanadalaisia tutkijoita käytti tieteellisessä julkaisussa julkaistua, 40 vuotta aiemmin sukupuuttoon kuolleen hevosrokkoviruksen DNA-koodia tilatakseen DNA-synteesiin erikoistuneelta yritykseltä hevosrokkoviruksen geneettisen koodin rakentamiseksi tarvittavat DNA-pätkät. Kokoamalla näistä pätkistä kokonaisen DNA-ketjun ja ruiskuttamalla sen soluihin, jotka oli tartutettu toisella rokkoviruksella, solut saatiin tuottamaan tartuttamiskykyisiä hevosrokkoviruksia. Toisin sanoen, tutkijat onnistuivat herättämään henkiin taudin, joka oli jo onnistuttu hävittämään maailmasta.

Eikä siinä vielä kaikki: hevosrokko on läheistä sukua isorokolle, yhdelle tappavimmista tartuntataudeista koskaan. Jos hevosrokon henkiinherättäminen onnistuu, on lähes varmaa, että myös isorokon herättäminen henkiin onnistuisi (Kupferschmidt 2017). Potentiaalisesti vaarallisten taudinaiheuttajien tutkimuksen ja erityisesti niiden henkiinherättämisen piti olla tarkoin säänneltyä, mutta mikään valvontaelin ei kiinnittänyt kanadalaisten työhön mitään huomiota ennen kuin he julkaisivat tuloksensa. Tutkijaryhmä tarvitsi hevosrokon henkiinherättämiseen yhteensä noin 100 000 dollaria, ja esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO:n tapauksesta laatimassa raportissa todettiin, ettei suoritukseen tarvittu “erityisiä biokemiallisia tietoja tai taitoja, merkittävää rahoitusta tai kovin paljon aikaa” (WHO 2017). WHO oli todennut jo 2015, että isorokon rakentaminen keinotekoisesti olisi tekniikan kehityksen ansiosta tästedes täysin mahdollista, ja isorokon hävittäminen, yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista koskaan, saattaisi koska tahansa osoittautua väliaikaiseksi helpotukseksi. Hevosrokon henkiinherättäneet tutkijat puolustivat tekoaan sillä, että synteettinen biologia voisi pian mahdollistaa täysin uudenlaisten, isorokkoa paljon vaarallisempienkin taudinaiheuttajien rakentamisen, että joku tekisi ennen pitkää saman kokeen joka tapauksessa, ja että synteettisten virusten tutkiminen helpottaisi vastalääkkeiden ja rokotteiden kehittämistä.

Tekivätkö tutkijat oikein? On ilmeistä, että pelkkä tieto siitä, että synteettisellä biologialla voidaan luoda isorokon kaltaisia viruksia, lisää houkutusta siihen, että joku ryhmittymä yrittää käyttää tekniikkaa esimerkiksi “tuomiopäivän aseen” rakentamiseen. Toisaalta, kuten kanadalaista ryhmää johtanut David Evans puolusti työtään, virusten toiminnan parempi ymmärtäminen voisi auttaa kehittämään parempia rokotteita ja kenties joskus jopa uusia hoitoja syöpään. Tätä kirjoittaessa, vuonna 2021, on vielä aivan liian aikaista sanoa, oliko päätös viruksen henkiinherättämisestä oikea. On kuitenkin selvää, että henkiinherättäjät ottivat valtavan riskin – kysymättä keneltäkään.

Vastaavia tilanteita voidaan kuvitella kymmenittäin. Tiedämme esimerkiksi, että ilmastokriisin kärjistyessä ja maapallonmuokkaustekniikoiden kehittyessä kymmenet maat, ja jopa yksittäiset miljardöörit, voisivat halutessaan alentaa Maapallon keskilämpötilaa ruiskuttamalla yläilmakehään auringon säteitä heijastavia rikkiaerosoleja. Tällaisellä toimenpiteellä olisi mitä todennäköisimmin laajakantoisia vaikutuksia, mutta olisi silti erittäin vaikea, käytännössä mahdoton arvioida etukäteen, mitä ja kuinka vakavia ne olisivat. Voimme pitää myös päätöstä aloittaa sota tai tehdä terrori-isku unilateralismin kirouksina: tällaisiä päätöksiä tekevät puolustavat tavallisesti päätöstään itselleen ja aateveljilleen sillä, että he tavoittelevat toisille parempaa maailmaa.

Voimme itse asiassa osoittaa matemaattisesti, että unilateralismin kirous puree jo varsin pienissä ihmisjoukoissa. Bostromin ym. (2016) esittämän esimerkin mukaisesti, ajatellaan että vain viisi toimijaa on päättänyt, että tekee asian X mikäli sen vaikutukset ovat hänen mielestään positiivisia, mutta heidän arvionsa X:n positiivisuudesta ovat vähintään jossain määrin virheellisiä: he voivat sekä yli- että aliarvioida X:n hyödyt. Bostromin esimerkissä X:n hyödyt voivat olla jotain miinus kolmen ja plus kolmen välillä ja toimijoiden arvioissaan tekemä virhe voi olla enintään ± 1; todennäköisyys sille, että vähintään yksi viidestä toimijasta tekee X:n, on 50 prosenttia jo silloin jos X:n todelliset hyödyt ovat miinus yksi. On tietenkin selvää, että jos X:n haitat ovat kovin suuret, todennäköisyys sille, että kukaan tekisi X:ää, ovat pienet. Mutta kuten esimerkki osoittaa, on täysin mahdollista, että ihmisjoukot tekevät keskimäärin huonoja valintoja vaikka kaikki yrittäisivät tehdä parhaansa.

Unilateralismin kirouksen inhottavimpiin piirteisiin kuuluu se, että se riivaa erityisesti optimisteja. Optimisti yliarvioi paljon todennäköisemmin X:n hyviä puolia ja aliarvioi sen haittoja. Erityisesti jos kyseinen henkilö on jollain tavalla vahvasti sitoutunut X:ään, esimerkiksi tekemällä työuransa X:n parissa tai sijoittamalla siihen omaisuuttaan, hänellä on luonnollinen taipumus uskoa tehneensä oikeita valintoja ja X:n olevan hyvä idea. Vastaavasti, hänellä on suuri motiivi aliarvioida X:n haitat ja olla uskomatta niitä, jotka kenties yrittävät varoittaa X:n voivan aiheuttaa ongelmia. Hän ei kuitenkaan tarkoita pahaa, päin vastoin: mitä todennäköisimmin hän uskoo, että X on hyväksi kaikille, kenties jopa paras keksintö sitten valmiiksi viipaloidun leivän. Unilateralismin kirous on juuri siinä, että toimijan motiivit saattavat olla tahrattoman puhtaat ja hän saattaa ajatella täysin epäitsekkäästi vain yhteistä parasta. Mutta koska hän ei voi tietää tarkasti, mitä seurauksia teolla X on, voi käydä niin, että hyvissä aikomuksissa tehty teko aiheuttaakin vakavia ongelmia.

Mitä suurempi voima yksilöillä on, eli mitä suurempia X:n vaikutukset voivat olla, sitä enemmän tämä niinsanottu unilateralismin kirous voi aiheuttaa ongelmia muille ihmisille. Ja tästä pääsemme takaisin tämän kirjan aiheeseen: maailmassamme eniten valtaa käyttävät ihmiset ovat tyypillisesti optimisteja ja usein myös niin varmoja omasta erinomaisuudestaan, että heidän voi olla äärimmäisen vaikea kuunnella kriitikoita ja uusien ideoiden ongelmista varoittavia.

Kuunnellaanpa vaikka Facebookin perustajiin kuuluvaa Mark Zuckerbergiä, jonka perustama yritys on ehkä enemmän kuin yksikään toinen vastuussa 2010-luvulla nähdystä demokratian rapautumisesta ja äärioikeiston noususta.

“Yksi suosikkisanontojani on että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: optimisteja ja pessimistejä. Ja sanonta kuuluu, että optimistit ovat yleensä menestyviä, ja pessimistit oikeassa. … Ajatus on, että jos uskot että jokin tulee olemaan kauheaa ja tulee epäonnistumaan, yrität löytää todisteita jotka todistavat sinun olevan oikeassa. Tämä on sitä mitä pessimistit tekevät. Mutta jos ajattelet että jokin on mahdollista, niin yrität keksiä tapoja, millä se saataisiin toimimaan. Ja vaikka teet matkan varrella virheitä ja vaikka ihmiset epäilevät sinua, pusket vain eteenpäin kunnes löydät jonkin tavan saada asiat tapahtumaan.” (Mark Zuckerberg 2017, lähteessä Clifford 2017)

Zuckerbergin viesti on oikein hyvä ja inspiroiva – jos matkan varrella sattuvat virheet eivät ole luokkaa “hupsis, tuhosimme demokratian” tai ”oho, annoimme työkalut kansanmurhan toteuttamiseksi.” Eikä Zuckerberg, joka lanseerasi Facebookille sisäiseksi motoksi “liiku nopeasti ja särje asioita” (emme tiedä, tarkoittiko hän asioilla demokratioita tai kansanryhmiä), ole yksin. Viisivuotisessa, tuhat ihmistä käsittäneessä tutkimuksessaan Olga Stavrova ja Daniel Ehlebracht totesivat, että kaksi kolmesta rikastuneesta sanoi optimismin olleen kriittisen tärkeää heidän menestykselleen (Stavrova & Ehlebracht 2015). Vastaavasti, tutkimuksessa on havaittu, että masentuneet ihmiset – ne Zuckerbergin mainitsemat pessimistit – saattavat itse asiassa tehdä keskimäärin paljon realistisempia arvioita todellisuudesta (Feltham 2016). Kenties optimistit ovatkin itse asiassa harhaisia? Kuulemme silti jatkuvasti, miten optimistinen asenne ja riskien ottaminen ovat tärkeää elämässä menestymiselle. Näin epäilemättä onkin. Mutta ajatelkaamme nyt tätä kuviota systeemiteorian kannalta.

Mitä unilateralismin kirous ennustaa todennäköisiksi seurauksiksi, kun optimistiset, omasta erinomaisuudestaan vakuuttuneet, usein johonkin tekniikkaan henkistä arvovaltaansa tai konkreettista omaisuuttaan sijoittajeet ihmiset keräävät vuosi vuodelta aina vähän enemmän valtaa, samalla kun tekniikan voima kasvaa?

Onneksi unilateralismin kirouksen ei tarvitse olla kohtalo. Esimerkiksi Bostrom ym. (2016) esittävät muutamia teoriassa toimivia ratkaisuja ongelmaan. Ensimmäinen teoreettinen puolustuslinja unilateralismin kirousta vastaan on “rationaalisempi” päätöksenteko. Jos vallankäytön X hyödyt ja haitat voidaan arvioida tarkemmin ja yksikäsitteisemmin, riski huonoista valinnoista vähenee – teoriassa. Käytännössä tämä voi kuitenkin olla hyvin vaikeaa saavuttaa. Siksi käytännössä tärkeämpi puolustuslinja on keskusteleva, deliberatiivinen päätöksenteko. Mitä enemmän ihmiset keskustelevat toisten ihmisten – ja eritoten erimielisten ihmisten – kanssa ennen päätöksen tekemistä, sitä realistisempia heidän arvionsa vallankäytön X hyödyistä ja haitoista (yleensä) ovat. Tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista, tai keskustelukumppaneita ei välttämättä ole tarpeeksi. Siksi kolmas puolustuslinja kirousta vastaan on siirtää vastuu päätöksistä suuremmalle joukolle ihmisiä. Kollektiivinen päätöksenteko ei ole vailla omia ongelmiaan, mutta esimerkiksi suurista päätöksistä äänestäminen on monesti viisaampaa kuin yksilöiden yksipuoliset toimenpiteet. Voimme myös ajatella, että säädämme lakeja tai rakennamme teknisiä esteitä estämään yksipuolisen päätöksenteon: esimerkiksi ydinaseiden laukaisu vaatii yleensä sitä, että kaksi tai useampi henkilö kääntää itsenäisesti laukaisuavainta. (Järjestely ei tosin poista sitä ongelmaa, että esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentti voi tiettävästi yksinään päättää, että ydinaseet laukaiseville lähetetään käsky laukaista aseet.) Voimme myös esimerkiksi sopia, että unilateralistisessa tilanteessa vallankäyttö X tehdään vain jos tekijä voi olla varma, että enemmistö niistä, jotka voisivat tehdä päätöksen, olisivat samaa mieltä.

Lopuksi, voimme rakentaa maailman, jossa yksipuolisen vallankäytön mahdollisuudet ovat rajallisia, ja yksilöillä on riittävästi valtaa suojautuakseen, edes kollektiivisesti, yksipuolisen vallankäytön riskeiltä. Tämä tapahtuu jakamalla resursseja reilummin.

Mikään näistä ja muista strategioista ei ole ehdottoman luotettava lääke unilateralismin kiroukseen. Mutta yhdessä uskon niiden kykenevän pienentämään todella vakavien seurausten todennäköisyyttä niin paljon, että lajillamme on aikaa saavuttaa täysi potentiaalimme.

Lähteet

Bostrom, Nick; Douglas, Thomas; Sandberg, Anders (2016). The Unilateralist’s Curse and the Case for a Principle of Conformity. Social Epistemology 30(4), 350-371. http://dx.doi.org/10.1080/02691728.2015.1108373

Feltham, Colin (2016). Depressive Realism: Interdisciplinary perspectives (Explorations in Mental Health). Routledge.

Kupferschmidt, Kai (2017). How Canadian researchers reconstituted an extinct poxvirus for $100,000 using mail-order DNA. Science, July 6, 2017. doi:10.1126/science.aan7069 https://www.sciencemag.org/news/2017/07/how-canadian-researchers-reconstituted-extinct-poxvirus-100000-using-mail-order-dna

Lewis, Gregory (2018). Horsepox synthesis: A case of the unilateralist’s curse? Bulletin of the Atomic Scientists February 19, 2018. https://thebulletin.org/2018/02/horsepox-synthesis-a-case-of-the-unilateralists-curse/

Ord, Toby (2020). The Precipice: Existential Risk and the Future of Humanity. New York: Hachette Books.

Stavrova, Olga & Ehlebracht, Daniel (2015). Cynical Beliefs About Human Nature and Income: Longitudinal and Cross-Cultural Analyses.Journal of Personality and Social Psychology 110:1, 116-132. http://dx.doi.org/10.1037/pspp0000050

WHO (2017). Advisory Committee on Variola Virus Research: Report of the Eighteenth Meeting. Geneva, Switzerland: World Health Organization.