Miksi valtio ei puolusta puolustajiaan?

27 lokakuun, 201727 lokakuun, 2017 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Raaseporin traagisessa onnettomuudessa kolme nuorta asevelvollista antoi kalleimman uhrin isänmaalle, samalla kun neljä muuta loukkaantui vakavasti. Vammat voivat jäädä pysyviksi, eikä mikään tuo kuolleita takaisin sureville omaisilleen. Tästä huolimatta Suomen valtio kohtelee asevelvollisiaan toisen luokan kansalaisina, joiden vammautuminen tai kuolema valtiomme ja yhteiskuntajärjestyksemme puolesta kuitataan lähinnä loukkaavan pienellä hautausavustuksella.

Sotilasvahinkojen korvaaminen on Suomessa ollut jo pitkään retuperällä, ja ennen tämän vuoden alussa voimaantullutta lakimuutosta esimerkiksi rauhanturvaajat käytännössä toteuttivat Suomen valtion valitsemaa ulkopolitiikkaa omalla riskillään: vammautumisesta tai kuolemasta maksettavat korvaukset olivat säälittävän pieniä, ja niitäkin saadakseen sotilaan tai hänen omaistensa täytyi jaksaa taistella Valtiokonttorin suorastaan vihamielistä byrokratiaa vastaan. Lakimuutoksen myötä rauhanturvaajien tilanne on nyt hieman parempi, ja rauhanturvaajaksi lähteminen ei ole enää täysin omalla riskillä kulkemista. Jostain käsittämättömästä syystä sama ei kuitenkaan koske palvelukseen käytännössä pakotettuja asevelvollisia. Asevelvollisen kuolema kuitataan valtion puolelta 4810 euron hautauskorvauksella ja mahdollisesti perhe-eläkkeellä. Kontrasti vapaaehtoisena rauhanturvatehtäviin lähteneen kuolemasta maksettavaan 200 000 euron korvaukseen on sanalla sanoen käsittämätön.

Suomen maantieteellinen, väestöllinen ja sotilaallinen asema tekevät asevelvollisuudesta vaikeasti korvattavan järjestelmän ainakin vielä nähtävässä tulevaisuudessa. Mutta koska palvelus on pakollista, asevelvollisten turvallisuuteen on kiinnitettävä aivan poikkeuksellista huomiota. Tavoitteena pitäisi itsestäänselvästi olla nolla vakavaa tapaturmaa.

Onnettomuuksia tulee kuitenkin sattumaan jatkossakin, ja kun niitä sattuu, aivan vähintä mitä valtion tulisi puolustajiensa hyväksi tehdä olisi korvata aiheutuneet vahingot enemmänkin kuin reilusti, ja auttaa muutenkin sekä palveluksessa vammautuneita että vammautuneiden ja etenkin kuolleiden – kaatuneiden – omaisia. Mikään määrä rahaa tai apua ei tietenkään tuo kuolleita takaisin, mutta itse entisenä rauhanturvaajana pidän elämänsä alussa olevan asevelvollisen arvottamista vain reilun kahden prosentin arvoiseksi vapaaehtoiseen rauhanturvaajaan nähden lähinnä törkeänä loukkauksena palveluksessa kuolleita ja kaikkia muitakin maanpuolustajia kohtaan.

Maanpuolustus ja ylipäätään yhteiskuntamme perustuu pohjimmiltaan sanattomaan sopimukseen kansan ja valtionhallinnon välillä. Tähän sopimukseen kuuluu, että valtion puolesta aikansa ja kenties terveytensä tai jopa henkensä antavasta ja hänen omaisistaan pidetään valtion toimesta niin hyvää huolta kuin vain suinkin on mahdollista. Jos näin ei tehdä, on meillä kansalaisilla erinomainen syy kysyä, miksi ylipäätään osallistuisimme maanpuolustukseen tai mihinkään muuhunkaan meiltä vaadittavaan uhraukseen. Palkka-armeijoissa ja orjayhteiskunnissa on saattanut olla mahdollista suhtautua maanpuolustajiin kertakäyttöisinä kulutushyödykkeinä, mutta vapaassa maassa, jonka puolustus perustuu asevelvollisuuteen, tämä ei kertakaikkisesti käy päinsä.

Vaadinkin, että poliittiset päättäjämme laittavat nyt viimeistään vireille tarvittavat lainmuutokset, jotta

Puolustusvoimien toiminnan tavoitteeksi otetaan nolla asevelvollisille sattunutta vakavaa tapaturmaa, ja
Asevelvollisille sattuneet vahingot korvataan vähintään yhtä hyvin kuin vapaaehtoisina palvelleille sattuneet, mielellään paremmin, sekä
Niin maanpuolustajille kuin heidän omaisilleen tarjotaan kaikkea mitenkään tarpeellista apua etenkin vakavien onnettomuuksien ja kuolemantapausten jälkeen, niin pitkään kun apua tarvitaan.

Geeniteknologiasta ja maailmanjärjestyksen kritiikistä

26 lokakuun, 201726 lokakuun, 2017 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Äskettäinen Docventures-ohjelma nosti kissan ruokapöydälle: suuri osa geenitekniikan ja geneettisesti muunneltujen organismien (GMO) vastustuksesta perustuu lähinnä ilmastodenialismiin verrannolliseen tutkimustulosten ja todisteiden kirsikanpoimintaan. Mitään varsinaista näyttöä ei ole esimerkiksi siitä, että geenimuuntelu sinänsä aiheuttaisi uusia terveys- tai ympäristöriskejä. Kokonaisuutena katsoen, geenitekniikan kritisointi on suurelta osin ”epäpuhtaaksi” mielletyn asian pelkoa. ”Puhtaaksi” ja ”luonnolliseksi” mielletty ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”hyvä” tai edes ”turvallinen”.

Valitettavasti geenitekniikan höttöinen ja liiankin helposti perusteettomaksi osoitettava kritiikki hautaa alleen myös aivan asiallista huolta maailmanjärjestyksestä. Maailman ruokahuollon turvaaminen väkiluvun kasvaessa luultavasti noin kymmeneen miljardiin ihmiseen ei ole helppo tehtävä, eikä se todennäköisesti ratkea yksin teknologisen kehityksen avulla, vaikka uusi tekniikka voi joitain ongelmia helpottaakin. Geenimuuntelun kriitikot ovat aivan oikeassa todetessaan, että tähän mennessä geenitekniikkaa on käytetty lähinnä taloudellisten hyötyjen saavuttamiseen, ja että suuryritykset ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita vain voittojen tekemisestä. Esimerkiksi maailman köyhiä auttavien ja paikallisia ravitsemusongelmia helpottavien lajikkeiden kehittäminen ei maatalousjättejä kiinnosta, kuten ei myöskään muuhun kuin rahallisesti kaikkein kannattavimpiin monokulttuureihin perustuvien maatalouden muotojen kehittäminen.

Geenitekniikan tuomitseminen ei kuitenkaan ole oikea tapa puuttua näihin aivan asiallisiin huolenaiheisiin. Vaikka suuryritysten kasvava valta on todellinen ongelma, yksittäiseen tekniikkaan puuttuminen ei tätä kehitystä juurikaan hidasta: tätä kirjoitettaessa markkinoilla on jo esimerkiksi torjunta-aineita paremmin kestävä mutta perinteisin menetelmin jalostettu lajike. Lajikkeen kehittäneen maatalous- ja kemianteollisuusjätti BASF:in liiketoimintamalli on tarkalleen sama kuin (varsin kepein perustein) vastustetun glyfosaatin tapauksessa: suuryritys kehittää lajikkeen, joka sietää hyvin sen markkinoimia torjunta-aineita. Mikään geenimuuntelun kritiikki tai kielto ei tätä lajiketta koske, vaikka sen jalostanut suuryritys tekeekin lajikkeella bisnestä tarkalleen samalla tavoin kuin aktivistien silmätikuksi nostama Monsanto omilla geenimuunnelluilla (tosin nykyisin jo patenttisuojan ulkopuolella olevilla) lajikkeillaan.

Suuryritysten valta ruokaketjussa ei siis ole juuri mitenkään juuri geenitekniikkaan vaan vallitseviin taloudellisiin valtarakenteisiin liittyvä ongelma. Kasvipatentit, joiden nojalla kasvin jalostaja voi kieltää lajikkeen levittämisen, ovat olleet todellisuutta jo vuodesta 1930, ja monokulttuureihin perustuva maanviljelys on vieläkin varhaisempaa perua. Viljelijöitä ei myöskään niinkään ”pakoteta” ostamaan uutta siementä joka vuosi, vaan kyse on biologisesta ilmiöstä (niinsanottu F1-hybridi), jonka ansiosta tiettyjen lajien erityisillä siemenpelloilla erikseen kasvatetut siemenet ovat merkittävästi satoisampia kuin näistä siemenistä versoavista kasveista kerätyt ja säästetyt siemenet. Viljelijät siis ostaisivat siementä melko lailla samaan tapaan vaikka geenimuuntelu kiellettäisiin kokonaan.

Geenitekniikan vastustajat ohittavat myös turhan usein kokonaan sen tosiasian, että silloin kun köyhien maiden viljelijöille on annettu vapaus valita, geenimuunnellut lajikkeet ovat olleet nimenomaan viljelijöiden valinta jopa siinä määrin, että esimerkiksi Intiassa siementuotanto ei riittänyt vastaamaan kysyntään. Myös Afrikasta on kuulunut täysin aitoja puheenvuoroja, joissa kyseenalaistetaan länsimaisten aktivistien taipumus pyrkiä sanelemaan, millaisin keinoin jalostettuja lajikkeita afrikkalaiset saisivat viljellä.

Käytännössä viimeistään nyt olisikin aika tehdä selvä pesäero geenitekniikan ja nykyisen talous- ja ruokajärjestelmän kriitikoiden välille. Vaikka geenitekniikka tulee jatkossakin vaatimaan tiukkaa valvontaa ja kriittistä katsetta, totuus on se, että suurin osa vallitsevasta GMO-kritiikistä ei perustu tosiasioihin vaan mielikuviin. Niin kauan kun täysin asiallinen kritiikki maailman talousjärjestyksestä liitetään tähän höttöiseen taisteluun kuviteltua epäpuhdasta vastaan, kriitikot antavat vain aseita käteen kaikille niille, jotka haluavat syystä tai toisesta vähätellä yleisempää, järjestelmään kohdistuvaa kritiikkiä: kuten äskettäinen Docventures-ohjelma näytti, kun suuri osa kritiikistä on melko helposti osoitettavissa aiheettomaksi tai suoranaiseksi vääristelyksi, samalla pensselillä on aivan liian helppo maalata mustaksi myös se asiallinen kritiikki.

Geenitekniikkakeskustelu osoittaa, millaisia riskejä maailman tilasta huolestuneet ottavat aina, kun he sitovat järjestelmään kohdistuvan kritiikkinsä liian vahvasti johonkin yksittäiseen teknologiaan. Ratkaisu tähän ongelmaan ei ole sormien työntäminen korviin ja maailman tiedeyhteisöjen ylivoimaisen valtaosan vähättely, vaan keskittyminen niihin todellisiin kritiikkiä kaipaaviin aiheisiin: vallitsevaan, suuryritysten valtaa edistävään talousjärjestykseen, ja priorisointeihin joissa rikkaiden etu menee lähes aina köyhien edun edelle. Geenitekniikan demonisointi johtaa vain harhapoluille, ja lähinnä haittaa heikompien asemaa, kun suuryrityksiä vähävaraisemmat julkiset tutkimuslaitokset eivät enää uskalla teknologiaan koskea.

Kaikki työ ei ole tekemisen arvoista

19 lokakuun, 2017 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Vapaaehtoisesti työttömänä oleviin kohdistuvassa moraalipaniikissa on jäänyt lähes täysin käsittelemättä eräs erittäin tärkeä huomio. Kuten esimerkiksi nykyisen kohun aloittanut Ossi Nyman on tajunnut, kaikki työt eivät ole kovinkaan arvokkaita ja osa työpaikoista on jopa aktiivisesti vahingollisia. Tästä syystä töistä kieltäytyminen saattaa monessa tapauksessa olla eettisesti hyvin perusteltu valinta.

Paraatiesimerkki vahingollisista töistä löytyy eilen avatusta Äänekosken biotuotetehtaasta. Suurella tohinalla rakennetun tehtaan luvataan Kauppalehden uutisen mukaan työllistävän suoraan noin 2500 ihmistä ja tuottavan 30 vuoden toiminta-aikanaan kansantalouteen yhteensä noin 12 miljardin euron arvonlisän.

Laskelmissa ei kuitenkaan huomioida käytännössä mitenkään niitä vahinkoja, joita tehdas aiheuttaa. Ylivoimaisesti suurin näistä vahingoista on se, että tehtaan käyttämä puuaines pienentää metsien hiilinieluja. Ilmastonmuutoksen puskiessa päälle metsien rooli hiilen sitojana olisi kriittinen, mutta Suomi on lobannut voimakkaasti sen puolesta, että nielujen pienenemisestä aiheutuvia vahinkoja ei tulisi huomioida.

Mutta vaikka virallisessa kirjanpidossa näitä vahinkoja ei huomioidakaan, luontoa ei voi huijata näin helposti. Voimme varsin helposti arvioida, millaisia vahinkoja Äänekosken tehdas aiheuttaa. Puunkäytön ympäristövaikutuksia tutkineen tohtori Sampo Soimakallion mukaan Äänekosken tehdas pienentää hiilinieluja noin 286 miljoonan hiilidioksiditonnin edestä. Tämän nielun pienenemisen merkitys kansantaloudelle riippuu siitä, miten suureksi hiilidioksiditonnin aiheuttamat vahingot – niinsanottu sosiaalinen kustannus – lasketaan.

Tällä hetkellä hyvin maltillinen arvio hiilidioksidipäästöjen aiheuttamista kustannuksista on noin 40 euroa tonnilta. Tätä arviota käyttävät esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyinen, ilmastonmuutosta epäilevä hallitus ja suuret öljy-yhtiöt sisäisessä kirjanpidossaan. Hiilidioksiditonnin hinta on myös nousussa, ja esimerkiksi Kanadassa ja Saksassa on jo sitouduttu yli 50 euron tonnihintaan. Paljon korkeampiakin arvioita on esitetty: joidenkin arvioiden mukaan hiilidioksidin hinnan pitäisi olla noin 200-220 euroa tonnilta.

äänekosken sellutehtaan vahingot — Äänekosken biotuotetehtaan hyödyt ja haitat puntarissa. Kuvasta kiitos Sampo Soimakalliolle.

Jos hiilidioksiditonnin hinnaksi arvioidaan varovaisesti 40 euroa, Äänekosken tehdas aiheuttaa toiminta-aikanaan kansantaloudelle vahinkoja noin 11,4 miljardin euron edestä.

Jos hinta onkin 50 euroa, vahingot ovat 14,3 miljardia. Ja jos oikeaksi hinnaksi osoittautuukin vaikkapa 100 euroa, tehdas aiheuttaa toiminta-aikanaan 29 miljardin euron vahingot.

Kun vahingoista vähennetään kansantaloudelle koituva hyöty, 12 miljardia, nähdään, että lisäarvon tuottamisen sijaan jokainen tehtaaseen työllistetty aiheuttaisi tällöin kansantaloudelle joka vuosi noin 270 000 euron vahingot. Kolmenkymmenen vuoden ajan, joka vuosi. Ja, kuten todettua, on täysin mahdollista että vahingot osoittautuvat kaksi kertaa tuotakin suuremmaksi.

Tähän verrattuna vapaaehtoisesti työttömän saama noin 500 euroa kuussa – 6000 euroa vuodessa – on varsin pieni ja siedettävä vahinko.

Äänekoski on vain uusin esimerkki siitä, mikä nykyisessä talousjärjestelmässämme on pielessä. Järjestelmämme on rakentunut aikana, jolloin ympäristön rajoitteista ei tarvinnut välittää. Vahvan teollisen kasvun aikana saasteongelmiin oli yksinkertainen ratkaisu: saasteiden levittäminen. Ensin korkeammat savupiiput levittivät saasteet laajemmalle alalle, ja kun savupiiput eivät riittäneet, tehtaat siirtyivät maihin, joita ei oltu vielä saastutettu. Raaka-aineiden riittävyys ei sekään ollut ongelma niin kauan, kun neitseellistä planeettaa oli vielä jäljellä.

Näissä oloissa kukaan ei vaivautunut ottamaan kansantalouden kirjanpidossa huomioon vahinkoja, joita teollistuminen aiheutti. Pitkään vahingot olivatkin hyötyihin nähden vähäisiä, ja tämä yksinkertaistus oli perusteltu. Mutta vahinkojen unohtaminen kirjanpidosta ei perustunut koskaan mihinkään muuhun kuin vakiintuneeseen kirjanpidolliseen käytäntöön, jossa oli sovittu, ettei vahinkoja oteta huomioon.

Jos haluamme, että ihmislajilla on tulevaisuus, meidän on yksinkertaisesti pakko luopua vanhanaikaisista oletuksista ja yksinkertaisuuksista. Meidän on pakko opetella laskemaan töiden hyöty niiden todellisen arvon mukaan, huomioiden myös järjestelmän aiheuttamat vahingot eikä vain harvoille koituvia hyötyjä. Muuten talousjärjestelmämme käytännössä pakottaa meidät tuhoamaan ainoan kotimme. (Laajempi kirjoitus samasta aiheesta löytyy täältä.)

Niin kauan kun näitä todellisia haittoja ei lasketa, työttömäksi jättäytyvillä on erittäin pätevä eettinen peruste kieltäytyä tekemästä töitä, jotka saattavat hyvin aiheuttaa suurempia vahinkoja kuin hyötyjä. Eritoten yksityisellä sektorilla monet työt suorastaan perustuvat siihen, että niiden vahinkoja ei lasketa. (Todellisuus asettaakin vahvasti kyseenalaiseksi vanhan käsityksen siitä, mitkä ovat niitä ”tuottavia” töitä.) Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki työt olisivat tälläisiä; mutta jos henkilökohtaiset mieltymykset ja kyvyt eivät vedä ihmistä esimerkiksi opettajaksi tai hoiva-alalle, töistä kieltäytyminen voi hyvin olla ihmiskunnan kannalta parempi ratkaisu. Tästä syystä kirjoitin aikaisemmin, että työstä kieltäytyvät saatetaan hyvin nähdä vielä joskus tulevaisuudessa samoin kuin Arndt Pekurisen kaltaiset aseistakieltäytyjät nähdään nykyään.

(Suosittelen lukemaan myös samasta aiheesta samalla otsikolla mutta laajemmin kirjoittaneen Matti Hyryläisen viimeiseksi jääneen blogikirjoituksen täältä.)

Turhasta työstä kieltäytyvät ovat nykypäivän aseistakieltäytyjiä

19 lokakuun, 2017 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Keisarin vaateparren kyseenalaistaja on aina joko lapsi tai se tavallista kansaa härnäävä kiusanhenki, ja ankaran protestanttisen työmoraalin omaksunutta kansaa ei voisi juuri paremmin härnätä kuin kyseenalaistamalla, miksi töitä joutuu ylipäätään tekemään maailmassa, jonka yksi keskeisiä ongelmia on nimenomaan ylituotanto.

Tämä nähtiin jälleen Ossi Nymanin haastattelusta (HS 14.10.17) syntyneessä kohussa.

39-vuotias esikoiskirjailija pitää suurinta osaa palkkatöistä turhina. Nyman kyseenalaistaa järjestelmän, jossa ihmiset pakotetaan ja houkutellaan täyttämään ensin elämänsä tarkoituksettomalla työntekemisellä, ja sitten täyttämään syntyvä tyhjä olo tavaralla ja kuluttamisella.

Nyman on täysin oikeassa. Vallitseva talousjärjestelmämme on jo kuollut, vaikka sitä ei vielä yleisesti tunnustetakaan: järjestelmän elävä ruumis kouristelee vielä pankkikriisistä toiseen, mutta mätäneminen on jo alkanut. Pohjimmiltaan kaiken mahdollisen yksityistämiseen perustuneen järjestelmän laajentuminen onnistui niin kauan kun maailmassa riitti yksityistettävää, ja järjestelmän aiheuttamat haitat saatiin tungettua pois silmistä ja pois mielestä. Kumpikaan ei vain enää ole kauaa mahdollista, vaikka yksityiseen omistukseen siirrettävissä olevan omaisuuden vähentyminen onkin saanut Suomessakin rikkaat silmäilemään himokkaasti kaikkia jäljellä olevia julkisia palveluita.

Viimeisen naulan järjestelmämme arkkuun tulee naulaamaan tekoälyn ja automaation yleistyminen. Oppivat koneet pystyvät oppimaan jatkuvasti, eivätkä ne unohda koskaan. Ihminen ei pysty enää kilpailemaan likimainkaan samassa sarjassa. Muutaman vuosikymmenen kuluttua yhä useammalle ammatille käy kuten riksakuskeille on käynyt: taksiauton kanssa on turha kilpailla, paitsi hinnalla.

Seuraavien muutamien vuosikymmenten aikana tulemme siirtymään sekä pikkuhiljaa että suurin rysäyksin kohti yhteiskuntaa, jossa suurella osalla ihmisiä ei ole mitään toivoakaan mielekkäistä palkkatöistä. Samaan aikaan kiihtyvä ekokatastrofi tekee myös yhä useammille entistä selvemmäksi, että monet jäljellä olevat tehtävät ovat eettisesti kyseenalaisia. Kumpikin näistä kehityskuluista, automaatio ja ympäristökatastrofi, riittäisi yksinään muuttamaan perustavanlaatuisesti suhteemme työntekoon ja siihen, mikä oikeastaan on tärkeää.

Kun ne tapahtuvat yhtäaikaa, muutos on käytännössä varma. Kysymys on lähinnä siitä, miten siihen suhtaudumme.

Mitä enemmän kouluttaudun ja näen maailmaa, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että turhien töiden vieroksumiseen pitäisi pikemminkin kannustaa kuin siitä rankaista. Ihmislajin selviäminen on tällä hetkellä epäselvää suurelta osin juuri liiallisen työahkeruuden vuoksi: mitä useampi kilpailee esimerkiksi autonsa koolla, sitä vähemmiksi käyvät planeettamme resurssit.

Myöskään yksikään todella tärkeä työ ei vapaan markkinatalouden oloissa jäisi takuulla tekemättä, vaikka sitä tekemään ei ketään nälkäpalkalla saisikaan. Jos tekijöitä ei meinaa riittää, yritysten ja yhteiskunnan tulisi vain korottaa työstä maksettavaa korvausta kunnes tekijöitä löytyy. Osa nykyisin töistä toki jäisi tekemättä, mutta miten tärkeitä ne olisivat ensinkään? Teollisuusmaissa tehdyissä tutkimuksissa kun on havaittu toistuvasti, että huomattava osa – jopa 40 prosenttia – työntekijöistä pitää töitään lähes tai täysin merkityksettöminä.
Nymanin kaltaiset turhasta työstä kieltäytyvät ovat etujoukkoa. En väitä, että he olisivat parempia ihmisiä saati jotain valveutunutta etujoukkoa – mutta he eivät ole ainakaan sen itsekkäämpiä kuin ne asiantuntijat, jotka palkkion toivossa avustavat yrityksiä siirtohinnoittelussa ja muussa veronmaksajille muutamaa ”sossupummia” huomattavan paljon suurempia vahinkoja aiheuttavassa, rikollisuuden rajoja hipovassa toiminnassa. (Kirjoitin oheisen kirjoituksen liki päivälleen neljä vuotta sitten, mutta valitettavasti se on edelleen ajankohtainen.)

Ja väitänkin, että nyt puhumaan rohkaistuneet työstäkieltäytyjät tullaan muistamaan melko lailla samoin kuin ensimmäiset aseistakieltäytyjät muistetaan nykyään: ei vastuunpakoilijoina, laiskoina, tai vieroksujina kuten heitä aikanaan nimiteltiin, vaan mielestään epäeettisen järjestelmän tukemisesta kieltäytyvinä yksilöinä, jotka uskalsivat tulla julkisuuteen täysin tietoisina siitä verbaalisesta ristiinnaulitsemisesta, minkä aikalaiset aina suuntaavat yleisesti hyväksytyn ideologian kyseenalaistajia kohtaan.