Perustimme äskettäin Facebook-ryhmän “Kohti luksusavaruuskommunismia” kohtaamispaikaksi niille, joita kiinnostaa pohtia ihan utooppista tulevaisuutta – sellaista, missä puutetta ei käytännössä ole, eikä kenenkään tarvitse tehdä sellaisia töitä mitä ei halua tehdä. Toisin sanoen, olemme kiinnostuneita miettimään, miten voisimme edetä pikkuhiljaa kohti Star Trek-sarjassa kuvattua puutteenjälkeistä maailmaa.

Tälläinen maailma ei ole riippuvainen teknologian kehityksestä vaan työn tuotosten tasaisemmasta jakamisesta. Ihmiskunnalla on jo nyt riittävästi teknologiaa käytännössä kaikkien ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen, ja pieneen luksukseenkin. Automaation edistyessä tuotantokykymme vain kasvaa. Ongelma on siinä, että työn hedelmät jaetaan hyvin epätasaisesti – ja koska köyhyys on suhteellinen eikä absoluuttinen ilmiö, niin niin kauan kun työn tulokset jaetaan epätasaisesti, mikään määrä teknologista edistystä ei kykene poistamaan taloudellista eriarvoisuutta. Toinen ongelma on se, että vaikka meillä onkin tarpeeksi kaikkien tarpeiden täyttämiseksi, mikään määrä ei tule koskaan riittämään kaiken ahneuden tyydyttämiseksi. Planeettamme rajat ovat tulossa vastaan, ja tarvitsemme melko varmasti suunnanmuutosta koko yhteiskuntajärjestelmässämme.

Tervetuloa mukaan; liittymään pääsee tästä linkistä.

Kiinnostuneille sananen siitä, miten näen utopioiden, esimerkiksi kyseisen ryhmän, tarkoituksen.

Kyllä minä tiedän, että ei ole “realismia” odottaa vallankumousta tapahtuvaksi ihan lähipäivinä ja ihmiskunnan siirtyvän luksusavaruuskommunismin tai minkään muunkaan utopian auvoisaan aikaan.

En ole edes ihan 100% varma, haluaisinko ihan oikeasti totaalista kommunismia, edes luksusavaruussellaista. Utopioilla on paha taipumus muuttua dystopioiksi.

Kuitenkin on niin, että jos mitään tavoitteita ei ole, niin ihan takuulla niitä ei myöskään ikinä saavuteta edes osittain. Minusta se suunta, mitä kohti Pohjoismaat olivat vielä 1980-luvun alussa menossa, oli kohtalaisen hyvä: sekatalous, jossa ihmisten tarpeita harkittiin ainakin yhtä paljon kuin talouselämän tarpeita. Ei tuokaan aika mikään paratiisi ollut, mutta esimerkiksi Ruotsissa harkittiin ihan vakavasti teollisuuden de facto kansallistamista (ja jakamista kansalaisille) 25 vuoden siirtymäajalla ns. Meidnerin suunnitelman kautta. Tämä kaatui täpärästi, ja tavallaan siitä alkoi heilurin heilahtaminen nykyiseen asentoonsa, talouselämän ylivaltaan.

Yksi aivan varmasti selittävä tekijä hyvinvointivaltion rakentamiselle, etenkin Suomessa, oli se, että kommunismi oli vakava vaihtoehto. Suomi on aina ollut konservatiivinen maa jossa on mm. harjoitettu hyvin oikeistolaista talouspolitiikkaa, mutta hyvinvointivaltio rakennettiin siitä pelosta, että kansalaiset joko muuttaisivat tuolloin rakenteilla olleisiin eurooppalaisiin hyvinvointivaltioihin tai pahimmassa tapauksessa kutsuisivat puna-armeijan jakamaan kakun tasaisemmin. Aiheesta on kirjoittanut mainiosti esim. Tommi Uschanov kirjassaan Miksi Suomi on Suomi.

Reaalisosialismin todellisuuden selvittyä ja viimeistään vuodesta 1990 eteenpäin vasemmiston rooliksi näytti sitten jäävän lähinnä vähän kaiken muutoksen vastustaminen, ei enää sen uskottavan vaihtoehdon tarjoaminen. Itsekin pidin pitkään ja pidän osin edelleen perinteistä vasemmistoa ei-puolueena, jonka puolueohjelma tuntui koostuvan lähinnä asioista valittamisesta, ei mistään positiivisesta visiosta. (Ei sillä, valittamistakin tarvitaan. Ja pahoittelut kaikille niille aktivisteille, jotka eivät tästä kuvauksesta tunnista itseään: en tarkoita sanoa, etteikö mitään positiivista ollut, vain sitä, että itselleni ja monelle samanikäiselle vasemmisto näytti tälläiseltä.)

Nykyään on tietysti sitten lisäongelmana, ja toisaalta lisäkiihdyttimenä, myös päälle kaatuva ympäristökatastrofi. Talousjärjestelmämme ei ole vain epäreilu, se on myös yhteensopimaton lajimme säilymisen kanssa.

Tarvittaisiin siis jonkinlainen vaihtoehto, jolla voitaisiin uskottavasti venyttää yhteiskunnallisen keskustelun ns. Overtonin ikkunaa vasemmalle. Suomeksi sanottuna, tarvitsemme vaihtoehdon, jonka puitteissa voimme venyttää julkisessa keskustelussa vakavasti mukana olevien toimintavaihtoehtojen joukkoa solidaarisemman ja reilumpien politiikkaratkaisujen suuntaan, samalla tavalla kuin mouho-oikeisto on jo onnistunut venyttämään keskusteluikkunaa ihmisvihamieliseen suuntaan.

Luksusavaruuskommunismi, tai reilusmi, tai hyvismi, voisi olla sellainen vaihtoehto. Pyydän, etteivät skeptikot nyt takertuisi yksittäisiin sanoihin: täysautomaattinen luksusavaruushomokommunismi on humoristinen nettimeemi, ei vaatimus vallankumouksesta saati proletariaatin diktatuurista.

Tavoitteen toteutumiseen voi mennä kauan. Uskon itse, että puute saadaan nujerrettua ehkä vasta joskus sadan vuoden kuluttua. Toisaalta, tavoitteita pitää olla: vaikka tämä Star Trek-tulevaisuus ei koskaan toteutuisikaan, olisi puutteen poistaminen ainakin selkeä tavoite johon tähdätä. Kannattaa myös muistaa, että aikanaan hyvin monet nykypäivänä enemmän tai vähemmän normaaleina pidetyt asiat olivat aikanaan  ”realistien” laajalti naurunalaisena ja mahdottomina pitämiä utopioita. Näitä olivat esimerkiksi kahdeksan tunnin työpäivä, kaksipäiväinen viikonloppu, loma-ajat, yleinen sairausvakuutus, eläkkeet, yleinen oppivelvollisuus, yhtäläinen peruskoulu, ilmainen koulutus, puhelin jokaisen taskuun, ja rasistisen, vähä-älyisen tositv-tähden valinta Yhdysvaltojen presidentiksi.

Yhteiskunnalliset muutokset keräävät ensin voimia hitaasti ja hiljaa, kunnes ne äkkiä vain tapahtuvat. Utopiat ovat utopioita, kunnes yhtäkkiä ne eivät olekaan. Ja vaikka utopiat jäisivät utopioiksi, tähtään mieluusti vaikka kommunismiin, jos siten sitten lopulta osutaan sosiaalidemokratiaan.

Olen itse tutkinut kriisien ja niukkuuksien vaikutuksia siihen, millaisia teknologioita otetaan käyttöön, ja luulen oppineeni yhden yleistettävän totuuden: suuria uudistuksia tehdään harvoin silloin, kun asiat menevät hyvin – mutta sitten kun asiat menevät huonosti, ei ole enää aikaa käydä keskustelua ja pohdiskella, millaisia uudistuksia tehdään. Jos haluamme muuttaa maailmaa, meillä pitää olla melko lailla valmiina jonkinlaisia uskottavia maailmanselityksiä ja suunnitelmia, joita voimme tarjota toteutettaviksi kun päättäjät etsivät jotain valmista ratkaisua.

Kuten Naomi Klein kuvaa kirjassaan Shokkikapitalismi, tämä on se tapa millä hyvin iso osa talousliberaalien ajatuksista on käytännössä saatu läpi. Talousliberaalin ajattelun oppi-isä Milton Friedman oli joskus todennut, että taloustieteilijöiden elämän tarkoitus on pitää hengissä ideoita, joita sitten kriisiaikana voidaan toteuttaa. Vasemmalle laidalle tarvitaan samanlaisia, tai muuten tulevat kriisit vain pönkittävät oikeistovaltaa entisestään.

Pidetään siis utopiaa hengissä ja yritetään kehittää sitä. Ennustan, että suuri läpimurto tapahtuu sitten, kun pystymme esittämään suureen yleisöön ja asiantuntijoihin vetoavan maailmanselityksen johonkin lähes täysin varmasti tulevaisuudessa toistuvista finanssikriiseistä. Olemme vuoden 2007 jälkilöylyjen myötä luultavasti jo lähellä, sekä selitystä että kriisiä.

Kannattaa muistaa, että nykyisin talouspolitiikkaa hallitseva neoliberaali monetarismi nousi valtaan juuri näin: sen edustajat kykenivät selittämään 1970-lukua riivanneen stagflaatio-ilmiön, kun taas tuohon saakka vallassa olleen keynesiläisen koulukunnan edustajilta ei oikein hyviä vastauksia löytynyt.