Tasaisempi valta: Atomipommi ja teknisen vallan keskittyminen

Heinäkuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1942 Kalifornian Berkeleyn yliopiston lukitussa luokkahuoneessa, atomipommin rakentanutta Manhattan-ohjelmaa valmistelleessa tapaamisessa, unkarilaissyntyinen fyysikko Edward Teller peitti liitutaulua laskelmillaan. Hän esitti tapaamiseen kokoontuneelle joukolle maailman tunnetuimpiin kuuluneita fyysikoita teoriansa prosessista, joka voisi saada Maan päällä käyntiin Aurinkomme energianlähteen, atomiydinten lämpöydin- eli fuusioreaktion.

(Tämäkin on osa luonnosta työnimellä ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” kulkevaan kirjaan. Kommentit ovat tervetulleita!)

Tellerin tavoite oli näyttää, että mikäli perusteilla ollut atomipommiohjelma onnistuisi tavoitteessaan, se tuottaisi Maan päälle hetkellisesti lämpötilan, jossa veden vetyatomit ja ilmakehän typpiatomit voisivat yhtyä toisiinsa – ja mahdollisesti käynnistää ketjureaktion, joka tuottaisi suunnattomasti energiaa niin kauan kun yhtymiskelposia atomeja oli saatavilla. Toisin sanoen, kuten Teller nopeasti ja tarpeettomasti huomautti yleisölleen, joka oli jo ymmärtänyt taululle piirrettyjen numeroiden sanoman, atomipommin räjäyttäminen saattaisi sytyttää käytännössä välittömästi kaiken valtamerten veden ja ilmakehän ilman. Pommin räjähtäessä Maapallo välähtäisi vajaan sekunnin ajan Aurinkoa kirkkaampana, ja jatkaisi sen jälkeen radallaan aurinkokunnan loppuun saakka kylmänä ja kuolleena kivipallona.[1]

Huoneeseen kokoontunut fyysikoiden kerma tiesi jo, että atomipommin rakentaminen oli täysin mahdollista; ainoa kysymys oli se, ehtisikö pommi käynnissä olevaan vai vasta seuraavaan sotaan. Mutta taululle piirrettyjen laskelmien mukaan atomipommi saattaisi olla ihmiskunnan viimeinen keksintö. Tellerin yhtälöitä ryhdyttiin kiireen vilkkaa tarkastamaan, ja ennen pitkää niistä löytyikin yksi virhe: Teller oli aliarvioinut nopeuden, millä pommin tuottama lämpö hajaantuisi ilmakehään. Korjattu laskelma teki silti maailmanlopusta vain vähemmän todennäköisen. Yksikään fyysikoista, edes Tellerin tulosta intuitiivisesti mahdottomana pitänyt ja myöhemmin Auringon lämpöydinreaktioiden teoreettisesta selittämisestä Nobelin saanut Hans Bethe, ei kyennyt varmistamaan, että atomipommin räjäyttäminen ei sytyttäisi ilmakehää tai suurta osaa siitä tuleen. Monet muut paikallaolleet olivat paljon vähemmän varmoja kuin teoreettisesta taituruudestaan tunnettu Bethe. Etenkin Enrico Fermi, joka hallitsi erinomaisesti sekä teoreettisen että kokeellisen fysiikan, piti Bethen vakuutteluja epäuskottavina. Yhtenä kaikkien aikojen nerokkaimmista kokeellisista fyysikoista pidetty Fermi oli oppinut kantapään kautta, että fysiikan eturintamassa teoreettiset laskelmat osoittautuivat säännöllisesti virheellisiksi: lähes kaikissa kokeissa ilmeni ilmiöitä, joita teoria ei osannut ennakoida, ja vain neljä vuotta aikaisemmin hän itse oli Nobelin palkintoa vastaanottaessaan pitänyt atomiydinten hajoamiseen perustuvaa ketjureaktiota teoreettisesti mahdottomana tai ainakin epätodennäköisenä. Vain viisi kuukautta Berkeleyn kokouksen jälkeen, joulukuun toisena päivänä vuonna 1942, Fermin johtama ryhmä käynnisti Chicagon yliopiston squash-hallissa maailman ensimmäisen itseään ylläpitävän atomiydinten hajoamiseen perustuvan ketjureaktion – ydinreaktorin.

Pitkällisen keskustelun ja väittelyn jälkeen muotoutumassa olleen Manhattan-ohjelman tieteellistä puolta johtanut Robert Oppenheimer päätti, että koko hanketta johtanutta Arthur H. Comptonia oli välittömästi varoitettava Tellerin esittämästä riskistä, ja kaikki työ keskeytettävä toistaiseksi. Asia oli liian salainen puhelimessa selvitettäväksi, joten Oppenheimer hyppäsi seuraavaan junaan ja matkusti Kaliforniasta tapaamaan Michiganissa lomaillutta Comptonia. Muistelmiensa mukaan Compton järkyttyi kuulemastaan, ja oli samaa mieltä Oppenheimerin kanssa: tutkijoiden täytyi tehdä raudanlujat laskelmat, ja elleivät he pääsisi luotettavaan lopputulokseen, että atomipommit eivät voisi aiheuttaa katastrofaalista ketjureaktiota, pommiprojekti oli pysäytettävä. Atomipommihankkeen tarkoitus oli pelastaa maailma natseilta, mutta nyt näytti mahdolliselta, että se tuhoaisikin maailman.

Ironista kyllä, vain muutamaa viikkoa aikaisemmin natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speer oli kertonut Adolf Hitlerille, ettei Saksan atomiohjelmaa johtanut Werner Heisenberg voinut taata, että atomipommi ei käynnistäisi koko maailmaa tuhoavaa ketjureaktiota. Speerin mukaan Hitler ei ilahtunut ajatuksesta, että Maapallo muuttuisi hänen vallan allaan hehkuvaksi tähdeksi. Koska Heisenberg ei myöskään voinut luvata minkäänlaista pommia ainakaan kolmeen tai neljään vuoteen, Hitler ja Speer päättivät jättää atomipommihankkeen sikseen.[2]

Mutta Yhdysvalloissa atomipommihanke jatkui Comptonin ja Oppenheimerin epäilyksistä huolimatta – ei siksi, että jatkotutkimukset olisivat osoittaneet Tellerin ja Fermin huolet turhiksi, vaan huolimatta siitä, etteivät ne kyenneet osoittamaan ketjureaktiota mahdottomaksi. Osa fyysikoista luotti Bethen intuitioon ja piti ketjureaktiota mahdottomana, tai ainakin epätodennäköisenä. Mutta läheskään kaikki eivät olleet vakuuttuneita. Kun fyysikot eivät päässeet edes lähelle yksimielisyyttä, Compton asetti hankkeen jatkamisen ehdoksi, että laskelmien tulisi osoittaa maailmanlopun todennäköisyydeksi enintään kolme miljoonasta. Laskelmat tehtiin, ja todennäköisyydeksi saatiin karvan verran alle kolme miljoonasta – olettaen, ettei mitään yllättävää tapahtuisi. Toisin kuin Saksassa, Yhdysvalloissa tutkijat eivät missään vaiheessa edes kysyneet poliittisilta päättäjiltä, pitäisikö riskiä ottaa.

Useimmat atomipommin historiat esittävät asian niin, että laskelmat olisivat osoittaneet ilmakehän ja valtamerten syttymisen mahdottomaksi kauan ennen ensimmäistä ydinkoetta. Asiaa 1980-luvun alusta saakka penkoneen, aikanaan huippusalaisiin ydinaseita koskeviin tietoihin käsiksi päässeen Daniel Ellsbergin mukaan tämä ei ollut koskaan totta.[1] Ellsbergin haastattelema Manhattan-projektin virallisen ja alunperin salaisen historian kirjoittanut David Hawkins kertoi tehneensä juuri kyseisestä aiheesta enemmän haastatteluja kuin mistään muusta projektin yksityiskohdasta – sekä ennen ensimmäistä pommikoetta että sen jälkeen. Vaikka hän olikin kirjoittanut viralliseen historiaan, että ilmakehän syttymistä pidettiin mahdottomana, hän tarkensi Ellsbergille, että ”mahdoton” tarkoitti tässä yhteydessä ”käytännössä riittävän pientä todennäköisyyttä.” Suurin osa atomipommihankkeen vanhemmista tutkijoista piti maailmanloppua epätodennäköisenä, mutta koeräjäytykseen saakka kukaan ei kyennyt sanomaan asiaa edes teoriassa varmaksi. Ja, kuten Fermi ja muut projektin kokeelliset fyysikot hyvin tiesivät, kokeellista fysiikkaa jouduttiin tekemään nimenomaan siksi, koska teoria ei aina kertonut kaikkea. Fermin kerrotaankin ottaneen vuoden 1945 heinäkuun 17. päivän aamuna, Trinity-koetta edeltäneinä tunteina, vastaan vetoja siitä, tuhoaisiko koe Uuden-Meksikon osavaltion, tai koko maailman. Jälkipolville ei ole säilynyt tietoa Fermin tarjoamista vedonlyöntikertoimista, mutta Ellsberg uskoo muiden lähteiden perusteella Fermin pitäneen hallitsemattoman ketjureaktion todennäköisyyden olleen niinkin suuri kuin yksi kymmenestä. Koetta edeltäneinä viikkoina Fermi oli laittanut tutkimusryhmänsä tarkastamaan ketjureaktiota koskevat laskelmat kerta toisensa jälkeen, ja vaikka laskelmat totesivatkin riskin vähäiseksi, Fermiä huolestutti kaksi asiaa: laskelmat vaativat runsaasti yksinkertaistavia oletuksia, ja hän tiesi, että pommi loisi hetkellisesti olosuhteet, jollaisia Maan päällä ei oltu koskaan nähty. Millaisia tuntemattomia ilmiöitä Auringon ydintä suurempi kuumuus ja paine saattaisivat saada aikaan? Lukuisten eri lähteiden mukaan monet pommikokeesta tietoiset fyysikot valvoivatkin ahdistuneina koko koetta edeltäneen yön. Osa heistä oli itsenäisesti keksinyt samat laskelmat mitkä Teller oli kolme vuotta aikaisemmin esittänyt, vain kuullakseen vanhemmilta tutkijoilta, että asia oli hoidossa. Erästä heistä ohjeistettiin varautumaan riskeihin hankkimalla pullo viskiä; toinen, jonka vastuulla oli keskeyttää räjäytyksen automaattinen ajastin jos hän havaitsisi mitään erikoista, kysyi vielä muutamia sekunteja ennen H-hetkeä Oppenheimeriltä, pitäisikö hänen vain sanoa ettei koetta saisi tehdä. Oppenheimer kysyi häneltä kylmästi, oliko hänellä kaikki hyvin.

Noin kello 05:29:21, 15 sekuntia suuntaan tai toiseen, automaattinen ajastin lähetti sähköimpulssin 30-metrisen tornin huipulle nostetun ”Vekottimen” sytytyspiireihin. Tavanomaisista räjähdysaineista tarkasti muotoiltujen alkupanosten paineaalto puristi pommin ytimessä olleen appelsiinin kokoisen plutoniumpallon jotakuinkin golfpallon kokoiseksi. Samalla plutoniumpallon keskellä olleesta neutronilähteestä purskahti miljoonia neutroneja. Useimmat näistä kiisivät atomien välisessä tyhjyydessä valon nopeudella avaruuteen, mutta muutamat törmäsivät plutoniumatomeihin juuri sopivalla tavalla, hajottaen atomin. Jokainen hajonnut atomi lähetti ympäristöönsä lisää neutroneja. Kokoon puristuneessa pallossa riittävän monet näistä neutroneista löysivät uuden plutoniumatomin, joka taas hajotessaan lähetti ympäristöönsä lisää neutroneja. Ketjureaktio käynnistyi. Seuraavan muutaman millisekunnin aikana noin 0,1 prosenttia – 0,9 grammaa – plutoniumytimen ja sitä ympäröineen uraanikuoren atomeista hajosi, luovuttaen neutronien lisäksi energiaa Einsteinin kaavan E = mc2 mukaisesti, kunnes valtava energiamäärä hajotti pommin kaasuksi.

Koetta 16 kilometrin päästä seuranneen Harvardin yliopiston rehtorin James Conantin ensimmäinen reaktio hirvittävään, suojalasien ja silmäluomien läpikin tunkeutuvaan, loppumattomalta tuntuneeseen valoon oli ajatus, että jokin oli sittenkin mennyt pieleen ja ilmakehä oli syttynyt lämpöydinreaktioon.[3] Conantin vieressä olleen tutkijan tytär kertoi myöhemmin Ellsbergille, että Conantin ensimmäinen ajatus oli ollut ”Fermi oli oikeassa.” Lähempänä, noin yhdeksän kilometrin päässä räjähdyksestä, Oppenheimerin mieleen tulivat intialaisen eepoksen sanat: ”Minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja.” Hänen vieressään koetta seurannut fyysikko Kenneth Bainbridge totesi asian suorasukaisemmin: ”Me kaikki olemme nyt nartun penikoita.

Hitler oli tappanut itsensä kymmenen viikkoa aikaisemmin. Se sota, jota varten atomipommiohjelma oli luotu ja maailmanlopun riski otettu, oli jo ohi. Uhka, jonka vuoksi vannoutunut pasifisti Albert Einstein oli kirjoittanut presidentti Rooseveltille ja kehottanut häntä kiirehtimään ydinaseen valmistamista, ja joka oli saanut Manhattan-projektin sadat tutkijat tekemään vuosien ajan työtä yötä päivää, oli jo kadonnut. Jäljellä oli enää Japani: sitkeä vihollinen, mutta maa jonka kansa näki merisaarron vuoksi jo nälkää ja jonka harvat lentokoneet hädin tuskin kykenivät polttoainepulan vuoksi enää edes yrittämään torjuntaa, kun suunnattomat pommikonelaivueet polttivat kaupungin toisensa jälkeen. Maaliskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä 334 pommikonetta oli käyttänyt uusia napalmipommeja sytyttääkseen Tokion tulimyrskyksi, tappaen luultavasti satatuhatta ihmistä maailmanhistorian kaikkien aikojen tuhoisimmassa ilmahyökkäyksessä. Perheitä ja kokonaisia sukuja toisensa jälkeen kuoli tuleen, tukehtumalla, jäämällä jalkoihin, talojen romahtaessa, juuttumalla jaloistaan sulaneeseen asfalttiin ja syttymällä soihdun lailla palamaan, tai keittyen elävältä pitkälle seuraavaan iltaan raivonneen tulimyrskyn kuumentaessa liekeiltä pakopaikan tarjonneiden kanavien veden kiehumispisteeseen. Palavan lihan katku oli vielä puolentoista kilometrin korkeudessa niin voimakas, että viimeisten pommikoneiden sodan kovettamien miehistöjen täytyi käyttää koneidensa varahappilaitteita välttyäkseen oksentamasta. Poliisin valokuvaaja Ishikawa Koyo kuvasi myöhemmin Tokion katuja ”tulisina jokina … liekehtiviä huonekalujen kappaleita räjähteli kuumuudessa, kun taas ihmiset syttyivät kuin tulitikut kun heidän puusta ja paperista rakennetut kotinsa räjähtivät liekkeihin. Tuulen ja tulen hirviömäisen puhalluksen lietsomina syntyi hehkuvia pyörremyrskyjä, jotka nousivat kieppuen, murskaten, imien kokonaisia kortteleita tuliseen kurimukseensa.”[4]

Tuon yön jälkeen 250 000 muuta ihmistä oli jo menettänyt henkensä pommikoneiden iskiessä kahtena yönä viikossa neljään kaupunkiin kerrallaan. Atomipommien viimein saapuessa Tyynellemerelle, Japanin merkittävistä, pommikoneiden toimintasäteen sisällä olleista kaupungeista oli poltettu kaikki muut paitsi poliittisista syistä säästetty vanha pääkaupunki Kioto ja neljä muuta kaupunkia: Niigata, Kokura, Hiroshima ja Nagasaki.[4] Nämä neljä oli jätetty ehjiksi vain ja ainoastaan siksi, koska Yhdysvaltojen ilmavoimien johto halusi nähdä ja näyttää maailmalle, mitä kaksi miljardia silloista dollaria (n. 23 miljardia vuoden 2019 dollaria) maksanut atomipommi saisi aikaan. Kaikissa hyökkäyksen kohteeksi joutuneissa kaupungeissa oli ennen Hiroshimaa palanut vähintään yli puolet kaupunkialueesta; seitsemästätoista oli palanut 60-88 prosenttia, ja epäonnisimmasta Toyamasta oli onnistuttu tuhoamaan peräti 98,6 prosenttia.[4] Yhdysvaltojen ilmavoimien ongelmana oli, että maalitaulut alkoivat loppua. Yli sadantuhannen asukkaan kaupunkien ollessa joko pommituskiellossa tai lentokoneiden kantomatkan ulkopuolella, ilmavoimat olikin ryhtynyt hävittämään systemaattisesti jo 30 000 asukkaan kaupunkeja, hädin tuskin suurta kylää suurempia.[5]

Jopa Japanin kaupungit hävittäneen palopommitusstrategian kehittänyt kenraali Curtis E. LeMay, jonka mielestä valtioiden välisissä sodissa ei ollut viattomia sivullisia ja joka myöhemmin urallaan suorastaan pyrki provosoimaan ydinsotaa Neuvostoliiton kanssa, piti atomipommeja tarpeettomina ja Japania muutenkin voitettuna. Yhdysvaltojen asevoimien kahdeksasta korkeimmasta upseerista seitsemän oli samaa mieltä. Samaan lopputulokseen päätyi myös sodan jälkeen tehty yksityiskohtaisin selvitys, Yhdysvaltojen strategisen pommituksen tutkimus, jonka mukaan Japani olisi varmasti antautunut ennen vuoden 1945 loppua, todennäköisesti viimeistään lokakuussa, vaikka atomipommeja ei olisi käytetty ja vaikka Neuvostoliitto ei olisi julistanut sotaa Japanille kaksi päivää Hiroshiman pommituksen jälkeen.[6] Japanin sodanjohdon kokousten pöytäkirjat osoittavat samaan suuntaan. Kahden keskikokoisen kaupungin tuho oli 66 kaupunkia jo menettäneelle imperiumille yhdentekevää: kolmena Hiroshimaa edeltäneenä viikkona pommittajat olivat hyökänneet 26 kaupunkiin, joista kahdeksan oli tuhoutunut vähintään yhtä täydellisesti kuin Hiroshima. Vuoden 1945 ilmahyökkäyksistä Hiroshima oli ihmishenkien menetyksessä mitattuna vasta toiseksi pahin, ja kaupungille aiheutuneessa tuhossa mitattuna vasta sijalla 17.[5] Meille ydinase on jotain laadullisesti erilaista, mutta Japanin johdolle kyseessä oli vain yksi uusi eikä edes erityisen tehokas tapa raunioittaa raunioita. Kun ulkoministeri Togo Shigenori viimein pyysi elokuun 8. päivänä pääministeriä kutsumaan koolle ylimmän sodanjohdon kokouksen keskustelemaan kaksi päivää aikaisemmin tapahtuneesta Hiroshiman pommituksesta, pääministeri kieltäytyi: hän oli jo saanut kaupungin johdolta tiedon, että kaupunki oli joutunut ilmahyökkäyksen kohteeksi ja kolmannes sen asukkaista oli kuollut. Kaupunkiin lähetetyn erikoisryhmän raportti, joka vahvisti kyseessä olleen uudenlaisen aseen, saapui Tokioon vasta elokuun kymmenentenä, päivä sen jälkeen kun antautumisesta oli jo päätetty.[5]

Vasta Neuvostoliiton julistettua sodan elokuun 9. päivänä, sattumalta samaan aikaan Nagasakin pommituksen kanssa, Japanin hallitsijoiden viimeinen uhkapeli – pyrkiä aiheuttamaan tappioita Japanin pääsaarille hyökkääville liittoutuneille ja käyttää Neuvostoliittoa välittäjänä ehdotonta antautumista parempien rauhanehtojen aikaan saamiseksi – muuttui epätodennäköisestä mahdottomaksi. Jo heinäkuussa 1945 pidetyssä ylimmän sodanjohdon kokouksessa oli todettu, että Neuvostoliiton liittyminen sotaan ”ratkaisisi imperiumin kohtalon” ja rauhan säilyminen Neuvostoliiton kanssa olisi välttämätön ehto sodan jatkamiselle.[5] Vaikka sodan viimeisten kokousten päiväkirjoissa viitattiinkin ohimennen kaupunkien palopommitukseen, niissä käsiteltiin pääasiassa Neuvostoliiton sodanjulistusta ja sitä, että kun jäljellä olleet armeijan joukot oli siirretty Japanin etelä- ja kaakkoisosiin vastustamaan odotettua liittoutuneiden maihinnousua, Neuvostoliiton lähestulkoon marssinopeudella pohjoisesta ja luoteesta Mantsuriaan ja Koreaan edenneet joukot saattaisivat olla pääsaarilla ja Tokiossa muutamissa viikoissa, ilman että Japanin armeija kykenisi muuhun kuin symboliseen vastarintaan. Siinä missä Yhdysvallat saattaisi suostua edes joihinkin myönnytyksiin, Neuvostoliiton miehitys olisi täysin varmasti tarkoittanut Japanin valtiojärjestelmän ja palvotun keisari-instituution loppua. Onkin todennäköistä, että jos Yhdysvallat olisi tarkentanut jo keväällä 1945 hyväksyvänsä ne rauhanehdot, jotka Japani lopulta allekirjoitti, sota olisi päättynyt jo ennen kesää. Vaikka täyttä varmuutta ei voida koskaan saada, on hyvät syyt uskoa atomipommin osuuden sodan lopettamisessa rajoittuneen lähinnä siihen, että se antoi kansalaisilleen vuosikausia valehdelleen maan hallitukselle kätevän tekosyyn sodan lopettamiseksi, ja maata vuoteen 1952 miehittäneiden ja sen jälkeen Japanin turvallisuuden Neuvostoliittoa vastaan taanneiden yhdysvaltalaisten itsetuntoa hiveli kuulla, että sodan oli lopettanut ehta amerikkalainen kekseliäisyys eikä kommunistivaltion uhka.

Lähteet

[1] Ellsberg 2017, The Doomsday Machine
[2] Speer 1970, Inside the Third Reich
[3] James B. Conant on Trinity. http://blog.nuclearsecrecy.com/2012/07/16/conant-on-trinity-1945/
[4] Selden, Mark (2007). A Forgotten Holocaust: US Bombing Strategy, the Destruction of Japanese Cities & the American Way of War from World War II to Iraq. The Asia-Pacific Journal 5(5), 2414. https://apjjf.org/-Mark-Selden/2414/article.html
[5] Wilson, Ward (2013). The Bomb Didn’t Beat Japan… Stalin Did. Foreign Policy, May 30. https://foreignpolicy.com/2013/05/30/the-bomb-didnt-beat-japan-stalin-did/
[6] United States Strategic Bombing Survey, Pacific War, July 1, 1946, s. 26

Tasaisempi valta: kitkattoman talousmallin kirous

Yhteiskunnallisen ajattelumme perimmäiset oletukset ovat historian läpikotaisin kyllästämiä, ja niiden muutokset hitaita. Ne ajatukselliset mallit, joiden avulla ymmärrämme maailman toimintaa, pohjautuvat usein kymmeniä tai jopa satoja vuosia vanhoihin oppeihin ja metaforiin. Tämä johtuu yksinkertaisesti jo siitä, että kouluissa ja populaareissa teksteissä opetettavat mallit maailmasta ovat useimmiten yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, ja totuudet tulevat yleisesti hyväksytyiksi vain ajan myötä: ihmiskunnan ajattelu kun edistyy pääsääntöisesti hautajaisista hautajaisiin, kun nuoruudessaan jonkin tietyn ajattelumallin omaksuneet poistuvat keskuudestamme.

(Tämä kirjoitus on luonnos tulevan kirjan ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” yhdestä osiosta. Kommentit ja palaute ovat tervetulleita.)

Käyttämämme ajatusmallit maailmasta ovat aina yksinkertaistuksia todellisuudesta. Yksinkertaisuus onkin kiistämättä hyödyllistä: ilman yksinkertaistuksia, asioiden ja niiden välisten yhteyksien ymmärtäminen on erittäin vaikeaa. Kaikki yksinkertaistaminen perustuu kuitenkin yksityiskohtien vähentämiseen, ja siksi yksinkertaistettuja ajatusmalleja käyttäessä on tärkeää muistaa pohtia, kadottaako yksinkertaistaminen jotain oleellisia yksityiskohtia.

Erityisesti silloin kun ajatusmallimme ovat vanhoja, koeteltuja ja hyviksi havaittuja, meidän olisi syytä olla erittäin kiinnostuneita siitä, ovatko malleja aikanaan luotaessa tehdyt yksinkertaistukset enää järkeviä. Vuosia sitten erilaisessa ympäristössä tehdyt, tuolloin järkevät yksinkertaistukset voivat ympäristön hitaasti muuttuessa käydä vuosi vuodelta ongelmallisemmiksi, mutta niin hitaasti, ettei mikään yksittäinen tapahtuma pakota ihmisiä tarkastelemaan kriittisesti käyttämäänsä mallia maailmasta. Juuri näin on käynyt kirjoitushetkellä vallitseville malleille maailman toiminnasta. Mikäli tätä kirjoitusta luetaan vuosisatojen kuluttua, epäilemättä myös silloin ihmisillä on käytössään maailman muutoksen vanhanaikaisiksi tekemiä ajatusmalleja – kenties juuri tässä kirjassa esitetyt.

Tätä kirjoittaessa edelleen vallitseva ajatusmalli yhteiskuntien toiminnasta perustuu vahvasti hiljaiseen oletukseen siitä, että fysikaaliset rajoitteet eivät rajoita talouden toimintaa. Oletuksen taustalla on satoja vuosia vanha taloustieteellinen ajatteluperinne, jossa yhteiskuntien ja talouden toimintaa on pyritty ymmärtämään mahdollisimman yksinkertaisilla malleilla ja teorioilla. Ajan kuluessa näiden mallien luonne on kuitenkin muuttunut. Varhaisimmat taloudesta kirjoittaneet ajattelijat kirjoittivat eksplisiittisesti talousjärjestelmän muistuttavan elollisia olentoja ja olevan riippuvainen luonnosta peräisin olevista rajallisista aineen ja energian virroista. Jo Thomas Hobbes (1651) hyödynsi aikanaan vallinneita lääketieteellisiä teorioita verratessaan valtakuntien taloutta verenkiertojärjestelmään, jossa maasta ja merestä – ”kahdesta yhteisen äitimme rinnasta” – peräisin oleva eläinten, kasvien ja mineraalien aine kiersi työnteon muuttaessa niitä välttämättömyyksiksi ja kaupankäynnin perustana olevaksi ylijäämäksi (Christensen 2001). Nykyaikaisen taloustieteen perustajiin laskettu David Ricardo puolestaan inspiroitui Joseph Priestleyn ja muiden tutkijoiden 1700-luvun loppupuolella tekemistä fotosynteesiä koskevista havainnoista ja esitti, että talouskasvua rajoittaisi ennen kaikkea taloudessa toimivia eläimiä ja ihmisiä ruokkivan viljan rajallisuus. Jo silloin kun Ricardo kirjoitti teoksiaan, tehtailijat olivat kuitenkin ottamassa käyttöön uutta, mielikuvissa rajatonta taloudellisen voiman lähdettä – kivihiiltä. Puoli vuosisataa myöhemmin J. S. Mill huomautti kuuluisassa teoksessaan (1848) ”liikevoiman” tärkeydestä tuotannolle, mutta ”välttääkseen tieteellisesti merkityksettömien luokkien lisääntymistä” hän sisällytti polttoaineen luonnon tarjoamien raaka-aineiden joukkoon. Millin esimerkkiä seuraten toinen kuuluisa varhainen taloustieteilijä Marshall jätti energian erottelematta (Christensen 2001).

Ennen pitkää malleista yksinkertaistettiin pois viimeisetkin yhteydet luonnollisiin rajoitteisiin. Kirjoitushetkellä vallitsevan neoklassisen taloustieteen paradigman perustajiin kuuluneen Léon Walrasin mukaan tuotannontekijöitä oli kolme: maa, työvoima, ja pääoma, ja kaikki nämä olivat loppujen lopuksi erilaisia pääoman muotoja. Koska pääoman määritelmä oli hänen mukaansa siinä, että sitä voitiin käyttää useammin kuin kerran, esimerkiksi koneet ja työkalut tuottivat Walrasin mukaan tuloja samalla tavalla kuin pelto tuottaa viljaa vuosi toisensa perään (Christensen 2001). Sitä, että pellon vilja vaatii kasvaakseen auringon valoa, vettä, ja ravinteita, ja että Liebigin minimilain mukaisesti pellon tuotanto on nolla, mikäli yksikin näistä oleellisista vaatimuksista puuttuu, Walras ja useimmat hänen seuraajansa eivät huomioineet. Vaikutusvaltaisen taloustieteilijän Piero Sraffan tekemän kuuluisan jaottelun mukaan valtavirtataloustieteeseen olennaisesti kuuluvan ”marginalistisen” teorian ja klassisen taloustieteen ero olikin juuri siinä, miten tuotanto ymmärrettiin: klassisessa taloustieteessä tuotanto ymmärrettiin kiertona, jossa hyödykkeitä käytettiin tuottamaan toisia hyödykkeitä, kun taas vallitsevaan asemaan nousseessa marginalismissa tuotanto oli yksisuuntainen prosessi tuotannontekijöistä lopputuotteisiin. Loogiseen päätepisteeseensä tämän kehityksen vei niinsanotun modernin kasvuteorian isänä pidetty Robert Solow, jonka vuonna 1956 lanseeraama malli yksinkertaisti pois viimeisenkin rajallisen tuotannontekijän jättämällä jäljelle vain työvoiman ja pääoman. Kaikki ei-inhimilliset resurssit, maa-alasta uusiutumattomiin luonnonvaroihin, olivat nyt osa pääomaa; Solowin itsensä mukaan ”tämä vaikutti luontevalta oletukselta” (Solow 1956, 67).

Tämä malli, jossa tuotanto perustuu työhön ja pääomaan, on se malli, joka minullekin taloustieteen peruskursseilla opetettiin. Toisissa malleissa kansantalouden toiminta esitettiin yksinkertaisena kiertona, jossa ihmiset vaihtavat työpanostaan rahaan, jolla he ostavat yritysten valmistamia tuotteita ja palveluita. Tämäkin malli esitettiin täysin ilman mitään kiinnekohtaa rajalliseen maailmaan. Muistan edelleen, miten mallia havainnoillistettiin puhumalla leipomosta, joka työllistää leipojia ja myy heille leipää. Siitä, että leipä vaatii aineellisia raaka-aineita ja sen paistamiseen tarvitaan energiaa, joka ei ole kierrätettävissä, ei puhuttu lainkaan.

Yksi seuraus näistä kaikista yksinkertaistuksista oli se, että taloustieteen peruskursseilla yleisesti opetetussa ja siten useimpien ihmisten tuntemassa ajatusmallissa työvoima ja pääoma, sekä pääoman eri lajit, kuten raha tai pilaamaton ympäristö, ovat keskenään täysin vaihtokelpoisia. Näin ollen taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamat vahingot ja positionaalisten hyödykkeiden aiheuttamat kasvun sosiaaliset rajat ovat enintäänkin pieniä ongelmia. Jos vain taloudellinen toiminta tuottaa rahassa mitattuna enemmän ”arvoa” kuin mitä se aiheuttaa rahassa mitattuja vahinkoja, yksioikoinen johtopäätös on, että toiminta kannattaa: koska pääoman lajit ovat keskenään täysin tai ainakin lähes täysin vaihtokelpoisia, rahallisen pääoman lisääntyminen korvaa luonnollisen pääoman tuhon aiheuttamat vahingot. Jos taas jostain positionaalisesta hyödykkeestä tuleekin kilpailua kiristävää puutetta, teoriassa se voidaan aina korvata jollain toisella. Näistä oletuksista on hyvin lyhyt matka siihen, että esimerkiksi ekosysteemien rahallisen arvon uskotaan kuvaavan niiden todellista arvoa. Eikä siinä vielä kaikki: luonnon rahallinen arvo määritellään tavallisesti suoraan tai epäsuorasti sen perusteella, miten paljon ihmiset ovat valmiita maksamaan luonnontilaisten ekosysteemien säilyttämisestä. Samaan aikaan suuri osa läntistä ajattelua ja esimerkiksi taloustieteen peruskurssien teoria antaa olettaa, että luonto on aina korvattavissa ”tekniikalla” eli pääomalla. Tämän hiljaisen oletuksen vaikutuksia ihmisten arvioihin luonnon arvosta voi vain arvailla.

Toisin sanoen, vuosikymmenien ajan peruskursseilla opetetuissa ja yksinkertaistetuissa esityksissä käytetyissä taloustieteellisissä malleissa oletetaan hiljaisesti, että talous ei ole termodynamiikan lakien alaista toimintaa. Taloustieteen peruskurssin maailma on kitkaton ja häviötön. Muunnokset ovat aina palautettavissa (reversiibeleitä) ja kaikelle voidaan aina löytää korvikkeita ilman, että yhteenlaskettu ”hyvinvointi” heikkenee. Taloustieteen peruskurssien teoriassa ihmiskunta ei ainoastaan voisi tuhota vaikkapa kaikki happea tuottavat kasvit vaan meidän suorastaan pitäisi tehdä niin, jos vain saisimme vaihdossa niin paljon villasukkia, että laskennallinen kokonaishyvinvointi kasvaisi. Vaikka tämä esimerkki onkin venytetty naurettavuuteen saakka, se havainnollistaa ongelmia, mitä hiljainen oletus täydellisestä korvattavuudesta ja pääoman lajien vaihtokelpoisuudesta aiheuttaa. Taloustieteen opetuksessa yleisesti käytettyihin malleihin piiloutuneita (ja piilotettuja) oletuksia kritisoineen Eric Beinhockerin mukaan oletus täydellisestä korvattavuudesta johtuu ennen kaikkea siitä, että matemaattisen taloustieteen perusteet luonut Leon Walras käytännössä kopioi käyttämänsä yhtälöt 1800-luvun puolivälissä yleisesti käytössä olleesta fysiikan oppikirjasta, joka oli kirjoitettu ennen kuin entropian käsitettä tunnettiin (Beinhocker 2006). Kuten termodynamiikkaa käsittelevässä luvussa totesin, ilman entropiaa ikiliikkujat – kuten täydellinen korvattavuus ja loputon talouskasvu – olisivat triviaalin helppoja.

On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että taloustieteen peruskurssien mallit olivat aikanaan käyttökelpoisia ja ymmärrettäviä yksinkertaistuksia. Luonnon rajat olivat Walrasin aikaan kaukana horisontin takana, ja Solowin kirjoittaessa teoriaansa 1950-luvun puolivälissä, läntisessä maailmassa ja erityisesti Solowin kotimaassa Yhdysvalloissa elettiin ehkäpä teknologiaoptimistisinta aikaa koskaan. Sodan jälkeinen vaurastuminen ja tekniikan kehitys toivat tavalliselle kuluttajalle joka vuosi jotain uutta ja ihmeellistä televisioista ja sähkötoimisista kodinkoneista suihkumatkustajakoneisiin. Sotaa edeltäneen lama-ajan muistot hälvenivät, ja vaikka ydinsodan uhka kummittelikin taustalla, ydinaseiden kehitys ja lisääntyminen ei ollut vielä saavuttanut tasoa, jossa ydinsota olisi tarkoittanut sivilisaation loppua ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla. Avaruusmatkailun aika oli alkamassa, sodan aikana massavalmistukseen tuodut antibiootit nujersivat taianomaisesti ihmiskuntaa vuosisatoja riivanneet taudit, ja poliorokotteen keksiminen oli saanut kirkot ympäri maailmaa soittamaan kellojaan kiitollisuudesta. Ruostumattomat, lahoamattomat ”plastiikit” korvasivat luonnonmateriaaleja kiihtyvällä nopeudella. Uudet lajikkeet, ehtymättömältä näyttävän öljyn voimalla kulkeneet työkoneet ja keinotekoiset lannoitteet saivat maatilojen tuottavuuden niin räjähtävään kasvuun, että nopeasti kasvavan väestön ruokkimiseen tarvittiin enää pieni murto-osa vielä 1900-luvun alussa tarvitusta työvoimasta. Tässä ympäristössä Solowin yksinkertaistus epäilemättä olikin luonteva oletus.

Ihmisten määrän ja ennen kaikkea tekniikkamme voiman lisääntyminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että ”tyhjän Maan” aikoina tehdyt yksinkertaistukset ja oletukset eivät ole niinkään hyödyllisiä vaan vaarallisia. Maailma on muuttunut, ja myös ajatusmalliemme täytyy muuttua. Emme osaa vieläkään rakentaa teknisiä korvikkeita useimmille ekosysteemipalveluille, emmekä välttämättä opi tätä taitoa koskaan: ekosysteemejä kun ei voi niinkään rakentaa, vaan ne täytyy kasvattaa. Olemme vielä huonompia korjaamaan kiihtyvän taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia yhteiskunnallisia vahinkoja, kuten yhteisöjen pirstaloitumista ja yksinäisyyttä. Vaikka menetykset korvattaisiinkin ”täysimääräisesti” niitä kärsiville sen sijaan että kasvun hyödyt valuvat useimmiten toisille, raha ei yksinkertaisesti kykene korvaamaan kaikkia menetyksiä, eikä kaikkia asioita edes voi mitata rahassa millään yksinkertaisella saati yksikäsitteisellä tavalla. Sellaisia yleispäteviä ja yhteismitallisia mittareita, mitä taloustieteen peruskurssien teoria olettaa, ei ole olemassa, eikä sellaisia todennäköisesti tule olemaan. Yksinkertaistetun teorian kyky tarjota toimivia ratkaisumalleja kasvavan teknisen voiman ja ohenevien ympäristöllisten turvamarginaalien maailmassa tuleekin vain heikkenemään entisestään.

Lähteet

Beinhocker, Eric D. (2006). The Origin of Wealth: Evolution, Complexity, and the Radical Remaking of Economics. Harvard Business School Press.

Christensen, Paul P. (2001). Early links between sciences of nature and economics: historical perspectives for ecological and social economics. Kirjassa Cleveland, Cutler J.; Stern, David I.; Costanza, Robert (eds.) The Economics of Nature and the Nature of Economics, 15-33.

Solow, R. M. (1956). A contribution to the theory of economic growth. The Quarterly Journal of Economics, 70(1), 65–94.

Tasaisempi valta: Miksi eriarvoisuus lietsoo kestävyyskriisiä

Viimeiset vuodet olen tutkinut ja pohtinut, miksi emme kykene asettamaan sivilisaation selviämisen kannalta olennaisen tärkeitä rajoja ympäristön kulutukselle, vaikka tiedämme hyvin niiden tarpeen. Päädyn päätelmissäni aina samaan lopputulokseen: ympäristörajojen ylittäminen on pohjimmiltaan seurausta kilpailusta vallasta ja statuksesta, ja rajojen asettamisen pelko on seurausta vallan tai statuksen menettämisen ja statuskilpailun vaikeutumisen pelosta. Jos haluamme asettaa kestävät rajat, ja pysyä niiden sisällä, tätä kilpailua pitää voida hillitä tavalla tai toisella. Vaihtoehtoja sivilisaation olemassaolon edellytysten turvaamiseksi on nähdäkseni kaksi: vallan ja statuksen nykyistä reilumpi ja tasaisempi jako, tai suurten valta- ja statuserojen ja tiukkojen ympäristörajojen valvonta väkivallalla, toisin sanoen fasismi. Olen nyt ryhtynyt koostamaan havaintojani kirjaksi, työnimellä ”Tasaisempi valta”; alla luonnos osasta johdantolukua. Lopulliseen kirjaan tulee mm. enemmän lähteitä ja esimerkkejä. Kaikki kommentit ja parannusehdotukset ovat enemmän kuin tervetulleita!

Kestävyyskriisimme välitön syy on se, että olemme ylittäneet ympäristön kantokyvyn rajat. Käytämme Maapallon ympäristövaroja – niin maa-alaa, raaka-aineita kuin ekosysteemien tuotteita sekä niiden muodostamia, jätteitämme käsitteleviä niinsanottuja nieluja enemmän kuin ne ehtivät uusiutua.

Tämä jälkimmäinen rajoite, nielujen rajallisuus, on myös syy, miksi avaruudesta ei ole löydettävissä rajattoman kasvun taikakeinoa. Vaikka louhisimme kaikki materiaalimme asteroideilta ja muilta taivaankappaleilta, vaikka tekisimme kaiken valmistuksen Maapallon ulkopuolella, niin silti Maapallolla voitaisiin käyttää vain rajallinen määrä energiaa ja ainetta ilman, että ekosysteemien eli elossapitojärjestelmämme toiminta häiriytyy.[1] Toisin sanoen, meillä Maa-planeetalle elämään jäävillä ei ole niinkään pulaa raaka-aineista, vaan ekosysteemeistä. Ja jälkimmäisiä mahtuu rajatun kokoisen liki pallomaisen planeetan pinnalle vain rajattu määrä. Tästä rajatusta määrästä voimme ottaa käyttöömme turvallisesti vain osan.

Mikään fysikaalinen tai taloudellinen takaisinkytkentämekanismi ei automaattisesti rajoita näiden ympäristövarojen käyttöä turvalliselle tasolle. Fysikaaliset takaisinkytkennät toimivat liian hitaasti ja niiden aiheuttamat vahingot kohdistuvat yleensä eri tahoon kuin resurssien käytöstä hyötyjään. Esimerkiksi ilmastokriisi, jonka pääsyynä ovat Maapallon pohjoisosien rikkaiden maiden kestämättömän suuret historialliset ja nykyiset kasvihuonekaasupäästöt, aiheuttaa eniten vahinkoja päiväntasaajan seudun köyhissä maissa. Samasta syystä pelkkä resurssien niukkuuteen perustuva hintamekanismi ei riitä estämään resurssien käytön ylilyöntiä: nykyisellään useimpia kriittisiä resursseja, kuten ilmakehän kykyä käsitellä ja sitoa kasvihuonekaasuja, on täysin mahdollista käyttää vaarallisesti liikaa, pysyviä vahinkoja aiheuttaen, ennen kuin liikakäytön seuraukset alkavat toden teolla näkyä.

Mikään sosiaalinenkaan takaisinkytkentämekanismi, kuten yksittäisten kuluttajien valveutuneisuus tai ihmisten paheksunta luonnonvaroja ylikuluttavia kohtaan, ei riitä rajoittamaan vahinkoja kestävälle tasolle. Yhteys hyödyistä vahinkoihin ei ole useinkaan suoraviivainen tai intuitiivinen. Vahingot aiheutuvat usein viiveellä, maantieteellisesti eri paikassa kuin hyödyt, ja eri ihmisille kuin hyödyt. On hyvin tyypillistä, että ympäristövarojen kulutuksesta eniten hyötyvät ovat eri ihmisiä kuin ne, joihin varojen ylikulutuksen haitat osuvat, ja on vielä tyypillisempää, että hyötyjillä on varaa suojata itsensä välittömiltä haitoilta, siinä missä haitoista eniten kärsivät ovat köyhiä ja vailla vastaavaa mahdollisuutta.

Ympäristörajoissa pysymiseen ei ole myöskään olemassa mitään yksinomaisesti teknistä ratkaisua. Vaikka parempi tekniikka voi auttaa meitä tekemään vähemmällä enemmän ja siten teoriassa helpottaa rajojen sisällä pysyttelyä, tekniikan kehittymisen tuoma luonnonvarojen hyödyntämisen tehokkuuden paraneminen johtaa pitkällä tähtäimellä vain siihen, että luonnonvarat käytetään tehokkaammin joko politiikan tai todellisuuden asettamaan rajaan saakka, aivan kuten Stanley Jevonsin jo vuonna 1865 havaitsema Jevonsin paradoksi ennustaa. Jos rajoja joko luonnonvaran käytölle tai siitä aiheutuville vahingoille ei aseteta poliittisesti tai todellisuus ei niitä aseta esimerkiksi sukupuuttojen ja tekniikkaa käyttämään kykenevien yhteiskuntien tuhoutumisen muodossa, tehokkuusparannukset johtavat siis resurssin lisääntyvään käyttöön. Toinen tekniikan toisinaan mahdollistama vaihtoehto, rajallisten resurssien korvaaminen toisilla rajallisilla resursseilla, ei poista ongelmaa, vaan vain siirtää sitä eteenpäin.

Lyhyesti yhteenvetäen, mikään luonnonlaki, ihmisyhteisöjen dynamiikka tai tekninen kehitys ei siis sinänsä estä ympäristövarojen vaarallisen liiallista käyttöä.

Meidän on toisin sanoen ennemmin tai myöhemmin asetettava selvät, absoluuttiset enimmäisrajat ympäristövarojen käytölle – ja kyettävä pysymään rajojen sisällä. Koska fysikaaliset, taloudelliset, sosiaaliset tai tekniset takaisinkytkentämekanismit eivät voi yksinään luotettavasti rajoittaa resurssien käyttöä turvalliselle tasolle, rajojen on oltava luonteeltaan poliittisia päätöksiä.

Pitävien ympäristörajojen asettaminen tarkoittaisi käytännössä sitä, että ympäristön hyödyntäminen ihmisen tarkoituksiin täytyisi rajata jotenkin. Tämä on käytännössä osoittautunut erittäin vaikeaksi, koska ihmisten elanto ja vauraus perustuvat luonnon suoraan tai epäsuoraan hyödyntämiseen. Rajojen asettaminen ja niissä pysyminen tarkoittaa siis konkreettisesti sitä, että joillekin ihmisille on sanottava, etteivät he voi hankkia elantoaan tai rikastua tavalla, jolla he olisivat halunneet.

Tämä ei sinänsä ole suurikaan ongelma. Olemme onnistuneesti kyenneet rajoittamaan monenlaisia haitalliseksi katsottuja elinkeinoja, orjakaupasta asekauppaan. Olemme myös onnistuneet sääntelemään monia muita elinkeinoja niiden haittojen vähentämiseksi. Tähän saakka elinkeinojen rajoittamisen vaikutukset ovat kuitenkin ennen pitkää korvautuneet sillä, että olemme voineet kehittää uusia taloudellisen toimeliaisuuden tapoja.

Kun maailmamme rajat tulevat vastaan, myös mahdollisuutemme kehittää uusia taloudellisen toimeliaisuuden tapoja rajoittuvat. Kaikki toimeliaisuus nimittäin vaatii vähintään energiaa, ja yleensä myös ainetta. Kumpaakin voimme käyttää täällä Maa-planeetalla turvallisesti vain rajallisen määrän, osaksi koska näiden resurssien hankkiminen aiheuttaa vahinkoja, ja osaksi koska resurssien käyttäminen tuottaa jätteitä, joita ekosysteemimme kykenevät käsittelemään vain rajallisen määrän.

Tämä rajallinen määrä ekosysteemejä ja niiden antimia eli niinsanottuja ekosysteemipalveluita on niinsanottu niukka resurssi. Enempää ei ole. Ja vaikka voimmekin löytää avaruudesta lisää raaka-aineita, emme saa sieltä lisää ekosysteemejä. Tästä seuraa väistämättömästi, että meillä Maa-planeetalla elävillä on olemassa jokin suuri mutta siltikin rajallinen määrä ainetta mitä voimme ympäristöstämme ottaa, energiaa jota voimme pallollamme käyttää, ja jätteitä joita uskallamme ympäristöön laskea.

Rajallisten resurssien kuten syntymäpäiväkakun tai ekosysteemipalveluiden tapauksessa keskeiseksi kysymykseksi nousee aina se, miten kakku jaetaan. Jos kakku jaetaan kovin epäreilusti, vähemmän saavat ovat tuskin tyytyväisiä osaansa, ja haluavat enemmän kakkua. Jos kakkua voidaan kasvattaa, ongelma voidaan ratkaista ilman, että kakku jaetaan uudelleen. Mutta kun kakkua tai ekosysteemipalveluiden määrää ei voida määräänsä enempää kasvattaa (tosiasiassa voisimme korjata jonkin verran tuhoamiamme ekosysteemejä, vaikka emme niin juurikaan tee), kakusta vain murusia jos sitäkään saaneet joutuvat joko tyytymään osaansa tai etsimään jotain muuta hyvää.

Ihmiset, joille yhteisestä kakusta jää vain murusia, tyytyvät murusiinsa vain harvoin. Niin rikkaissa kuin köyhissäkin maissa on lukumääräisesti mitattuna yhä enemmän niitä, joilla on muihin verrattuna vähän tai ei mitään, samalla kun kaikkialla on myös enemmän niitä, joilla on useimpiin verrattuna valtavasti. Kiitos modernin tiedonvälityksen, lähestulkoon kaikki ihmiset ympäri maailman tietävät, mitä kakusta heitä enemmän kahmineilla on. He myös tietävät, että vaikka he eivät ehkä saa enempää juuri kyseistä kakkua, he voivat muuttaa ympäristöään uusiksi kakuiksi.

Siksi ympäristörajojen asettaminen ja niissä pysyminen on niin hirvittävän vaikeaa. Rajojen asettaminen tarkoittaa käytännössä, että uusien kakkujen leipominen rajallisista ekosysteemipalveluista vaikeutuu tai loppuu kokonaan. Tämä herättää ymmärrettävästi suurta tyytymättömyyttä kaikissa niissä, joilla on omasta mielestään liian vähän. Koska me ihmiset emme arvioi omaa tilannettamme millään absoluuttisilla mittareilla vaan suhteessa toisiin ihmisiin, hyvin suuri osa ihmisistä on sitä mieltä, että heillä on liian vähän. Heitä ei lohduta tieto vaikkapa siitä, että rikkaissa maissa köyhäkin elää keskimäärin pidempään kuin monet muinaiset kuninkaat. Köyhä on edelleen köyhä vaikka asuisi rikkaassa maassa: koska rikkaassa maassa kaikki myös maksaa enemmän, hänellä ei ole samanlaisia vapauksia tai mahdollisuuksia kuin keskituloisella, saati muinaisella kuninkaalla. Eikä keskituloisella ole samanlaisia mahdollisuuksia tai vapauksia kuin rikkailla – joista rikkaimmilla on monessa suhteessa suuremmat mahdollisuudet kuin monilla antiikin jumalilla kuviteltiin olevan.

Tätä ongelmaa ei ole mahdollista ratkaista kasvattamalla kakun kokoa, vaikka se olisikin ympäristömielessä mahdollista, koska suhteellinen köyhyys ei poistu lisäämällä tuotannon kokonaismäärää. Suhteelliseen köyhyyteen, mikä on rikkaissa maissa yleensä ainoa ja maailmanlaajuisesti kasvavan tärkeä köyhyyden laji, ei ole mahdollista puuttua, jos vaurauden jakautumiseen ei puututa. Tämä ei ole mielipide vaan yksinkertainen looginen tosiasia. Samasta syystä tekniikan kehitys voi absoluuttisen köyhyyden voittamisen jälkeen vähentää köyhyyttä vain jos uusi tekniikka jostain syystä tasaa tulonjakoa. Ongelmaa ei ole mahdollista ratkaista edes ”aineettomalla” taloudella, sillä niin kauan kun ihmiset ovat aineellisia olentoja joilla on aineellisia haluja ja tarpeita, kaikki ansiot, oli ne hankittu aineellisesti tai ”aineettomasti”, kilpailevat samoista rajallisista aineellisista resursseista. Raha ei nimittäin ole itsessään arvokasta: se on vain tapa ohjata resursseja – joita on siis rajoitettu määrä. Omaisuus taas on viime kädessä valtaa luonnon yli, ja tätä valtaa voi olla vain rajallisesti. Yksi konkreettinen esimerkki: tonttimaata on aina rajallinen määrä, ja halutuissa paikoissa kuten kaupunkien keskustan lähellä olevan maan hinta määräytyy käytännössä sen mukaan, miten paljon ihmiset kykenevät maasta maksamaan. Esimerkiksi San Franciscossa on käynyt niin, että läheisen Piilaakson ”aineettomalla taloudella” vaurastuneet IT-miljonäärit ovat nostaneet asumisen hinnan niin korkeaksi, että suuri osa kaupungin asukkaista toivoisi Piilaakson häipyvän. Lieveilmiöinä asumisen hinnan noususta on ollut myös kodittomien määrän valtava kasvu. (Käytän lainausmerkkejä, koska tosiasiassa termodynamiikan lait osoittavat, että ”aineetonta” taloutta ei voi olla edes teoriassa. Käytännössä moni ”aineettoman” talouden osanen, kuten tietokoneiden valmistus ja palveluiden tuottaminen, on jopa yllättävänkin aineellista ja luontoa kuluttavaa.)

Yksittäinen ihminen voi tietenkin pyrkiä parantamaan omaa asemaansa esimerkiksi rehkimällä ahkerasti, keksimällä jonkin mullistavan keksinnön, kirjoittamalla menestyskirjan, perimällä rahaa tai olemalla muuten onnekas. Mutta on loogisesti mahdotonta, että kaikki voisivat parantaa suhteellista asemaansa yhtä aikaa. Toisin sanoen, yhden onnistuminen suhteellisen asemansa parantamisessa tarkoittaa toisten tappiota. Rajallisessa maailmassa ne rajalliset resurssit, joita asemaansa parantanut hankkia, ovat joltakulta muulta pois. Tämä tosiasia on ehtinyt hämärtyä, sillä satojen vuosien ajan tärkein osapuoli, jolta ihmiskunnan vaurastuminen on ollut pois, on ollut epäinhimillinen, puhumaan kykenemätön luonto.

Jos eriarvoisuuden rinne on jyrkkä, suhteellisen aseman heikkeneminen voi tarkoittaa hyvin suurta pudotusta koetussa elintasossa. Vastaavasti, eriarvoisuuden ollessa suurta, esimerkiksi tulotasossa ylöspäin pääsemisen palkinto suhteellisessa asemassa mitattuna on suurempi. Suurempi eriarvoisuus siis toisaalta kannustaa kilpailemaan resursseista, ja toisaalta pakottaa siihen, koska kilpailusta pois jättäytymisen haitat ovat eriarvoisemmassa maassa suurempia. Tämä nähdään hyvin esimerkiksi eriarvoistumiskehityksen ns. rikkaista maista ehkäpä pisimmälle päästäneessä Yhdysvalloissa, jossa yksi työpaikkakilpailussa epäonnistumisen hinta voi olla sairasvakuutuksen menettäminen. Tämä voi tarkoittaa käytännössä sekä työttömäksi jäävän että hänen perheensä putoamista kaiken muun paitsi akuutin terveydenhoidon ulkopuolelle.

Vähemmänkin eriarvoisissa maissa putoaminen esimerkiksi perustoimeentulotuen varaan pidemmäksi aikaa tarkoittaa useimmille ankeaa köyhyyttä ja sulkemista yhteiskunnan ulkopuolelle. Kun yhä useampi yhteisöllinen aktiviteetti baari-illoista harrastuksiin vaatii rahaa, niin ne, joilla rahaa on vähän ja joiden täytyy käyttää vähät rahansa elämisen välttämättömyyksiin, jäävät helposti koko yhteisön ulkopuolelle. Tämä on sosiaaliselle eläimelle ankara rangaistus. Jos tämän kohtalon voi välttää joustamalla vähän jostakin näennäisesti ”turhasta” rajoituksesta, tai jos jonkin lähinnä tutkijoiden ymmärtämän syy-seuraussuhteen vuoksi esitetty rajoitus ympäristövarojen käyttöön koetaan uhaksi, josta voi seurata vaikkapa työttömyyttä ja sitä kautta uhka yhteisön ulkopuolelle putoamisesta, on aivan selvää, että hyvin suuri osa ihmisistä tulee vastustamaan rajoituksia. Toisaalta, jos rajoituksia rikkomalla voi saada suurta taloudellista tai muuta hyötyä, kannustin rikkoa niitä kasvaa entisestään.

Eriarvoisuuden rinteet. Vasemmalla matalan eriarvoisuuden vallitessa oman aseman heikkeneminen ei ole valtava katastrofi, eikä toisaalta kannustin kilpailla resursseista ole kovin suuri. Tässä tilanteessa kilpailumahdollisuuksien rajoittaminen esimerkiksi ympäristörajoilla on pienempi ongelma. Oikealla suuren eriarvoisuuden vallitessa oman aseman heikkeneminen voi olla suunnaton katastrofi, ja toisaalta kilpailussa onnistumisen palkinto voi olla valtava. Kilpailun rajoittamisesta millään keinoin tulee vaikeaa, ja kannustin rikkoa rajoja on erittäin suuri.

Taloudellisen eriarvoisuuden kasvun salliminen siis lisää kilpailupainetta resursseista, mikä lisää maailman kulutusta ja tekee ympäristörajoista vaikeampia asettaa ja pitää. Kirjassaan ”Miten rikkaat tuhoavat Maan” ranskalainen Hervé Kempf esittää aiheesta esimerkkejä ja teorian, miksi näin tapahtuu. Keskiössä on kuuluisan taloustieteilijän ja sosiologin Thorstein Veblenin jo 1899 kuvailema yhteiskunnallinen mekanismi nimeltä kerskakulutus: ihmiset tavoittelevat sosiaalista statusta pyrkimällä elämään ja aivan erityisesti kuluttamaan kuin heitä ylemmässä sosiaalisessa luokassa elävät. Köyhät pyrkivät elämään kuin keskiluokka, keskiluokka yrittää elää kuin rikkaat, ja rikkaat yrittävät elää kuin superrikkaat. Rikkaissa yhteiskunnissa kulutuksesta on jo ajat sitten tullut erottamaton osa oman identiteetin rakentamista, ja niinpä rakennamme identiteettiämme kuluttamalla rajallista maailmaamme tavoitellen jotain sellaista, mitä vain harva voi koskaan saavuttaa.

Lyhyesti sanoen, elämme rajallisessa maailmassa, johon mahtuu turvallisesti rajallinen määrä niinsanottua reaalista vaurautta, eli niitä konkreettisia asioita joita me ihmiset fyysisinä olentoina tarvitsemme ja arvostamme. Tekniikan kehitys lisää reaalista vaurautta siinä mielessä, että opimme tekemään vähemmästä enemmän. Voimme jopa luoda virtuaalista vaurautta esimerkiksi rakentamalla virtuaalimaailmoja omine talousjärjestelmineen. Mutta niin kauan kun olemme fyysisiä olentoja, tulemme sekä tarvitsemaan että haluamaan myös fyysisiä asioita. Ja sillä, miten paljon voimme näitä fyysisiä asioita turvallisesti käyttää, on rajansa.


Alaviitteet

[1] Teoriassa olisi tietenkin mahdollista, että ainakin muutamat tuhannet ihmiset muuttaisivat avaruuteen. Tämä on kuitenkin toistaiseksi pelkkää fiktiota. Olemme Maa-planeetalla elämiseen sopeutunut laji, ja on hyvin epävarmaa, pystyisivätkö ihmiset edes asumaan pysyvästi avaruusasemilla tai muilla planeetoilla. Elimistömme ei ole sopeutunut painottomuuteen, ja avaruussiirtokunnille muuten kenties mahdolliset Kuu ja Mars ovat äärimmäisen vihamielisiä ympäristöjä tuntemamme kaltaiselle elämälle. Esimerkiksi Kuun pintaa peittävä hienojakoinen, avaruuspukuihin erittäin helposti tarttuva ja niiden mukana väistämättä asuintiloihin kulkeutuva hienojakoinen pöly voi alustavien tutkimusten mukaan olla pidempään hengitettynä mahdollisesti jopa vaarallisempaa kuin asbesti, ja vaarallisen altistumisen välttäminen voi vaatia Kuussa asumisen rajoittamista esimerkiksi puoleen vuoteen (Linnarsson ym. 2012, Lam ym. 2013). Myös Marsin pintaa peittää hienojakoinen pöly, jonka mineraalit muodostaisivat keuhkoihin päätyessään vaarallisia kemikaaleja ja todennäköisesti aiheuttaisivat pidempään altistuville pölykeuhkon kaltaisia vakavia sairauksia; tutkijoiden mukaan käytännössä ei ole mahdollista kokonaan estää pölyn pääsyä asuintilojen ilmaan Jaggard 2013). Kaiken hyväksi Mars-perä vaikuttaa olevan myös pullollaan reaktiivisia perkloraatteja, jotka vahingoittavat ihmisten kilpirauhasta ja tekevät esimerkiksi ruoan viljelystä Marsin hiekassa mahdotonta, ellei hiekkaa ensin puhdisteta monimutkaisella operaatiolla (Jaggard 2013, Wadsworth ja Cockell 2017). Emme myöskään ole kyenneet osoittamaan edes Maan pinnalla, että osaisimme rakentaa suljetun ekosysteemin, jota voitaisiin ylläpitää pitkäaikaisesti ja joka kykenisi elättämään edes muutamia ihmisiä. Yritykset rakentaa tällaisia suljettuja ekosysteemejä ovat tähän saakka epäonnistuneet surkeasti.

Vaikka näistä ongelmista selvittäisiinkin, tai etenkin jos planeettojen pinta jätettäisiin rauhaan ja avaruusasutus keskittyisi avaruusasemille, avaruussiirtokuntien asukkaat joutuisivat elämään koko todennäköisesti lyhyeksi jäävän elämänsä sotilaallisessa kurissa laivan kaltaisessa pienessä, ahtaassa ja suljetussa ympäristössä ankarien rajoitusten alaisina, jotta heidän pienet ja herkät ekosysteeminsä ja elossapitojärjestelmänsä eivät vahingossa tuhoutuisi. Toisin sanoen, ekosysteemin rajoja avaruuteen pakenevat joutuisivat, ironista kyllä, opettelemaan miten elää kestäviä rajoja rikkomatta, paljon tiukempien ekosysteemirajojen sisällä mitä he Maan päällä edes pahassa tapauksessa joutuisivat. Siltikin jokainen avaruussiirtokunta olisi yhden isomman virheen tai mielipuolen oikun päässä täystuhosta. Vaikka näillä tosiasioilla ei näytäkään olevan vaikutusta miljardöörien avaruusfantasioihin, on aivan selvää, että ainakin 99,999 prosenttia Maapallon asukkaista joutuu ratkaisemaan ongelman resurssirajojen sisällä elämisestä ilman mahdollisuutta vaihtaa planeettaa. Epäilemättä muutamat harvat tulevat silti yrittämään elämää planeetan ulkopuolella, ja joskus tulevaisuudessa jokin ihmisistä polveutuva mutta avaruuden oloihin sopeutunut älykkyys saattaa hyvin asuttaa tähtiä, mutta nykyisin tuntemamme kaltaisten ihmisten asuttamista avaruussiirtokunnista tulee hyvin todennäköisesti avaruushautoja. Kaiken kaikkiaan, olisi huomattavasti helpompaa opetella ekosysteemien rajojen sisäpuolella eläminen ensin Maan päällä, ennen kuin edes yritämme sitä paljon vaikeammassa ympäristössä.

Jaggard, Victoria (2013). Toxic Mars dust could hamper planned human missions. New Scientist, 8 May 2013. https://www.newscientist.com/article/dn23505-toxic-mars-dust-could-hamper-planned-human-missions/

Lam, C. W., Scully, R. R., Zhang, Y., Renne, R. A., Hunter, R. L., McCluskey, R. A., Chen, B. T., Castranova, V., Driscoll, K. E., Gardner, D. E., McClellan, R. O., Cooper, B. L., McKay, D. S., Marshall, L., & James, J. T. (2013). Toxicity of lunar dust assessed in inhalation-exposed rats. Inhalation toxicology 25(12), 661–678.

Linnarsson, Dag; Carpenter, James; Fubini, Bice; Gerde, Per; Karlsson, Lars L.; Loftus, David J.; Prisk, G. Kim; Staufer, Urs; Tranfield, Erin M. ;van Westrenen, Wim (2012). Toxicity of lunar dust. Planetary and Space Science 74(1), 57-71. doi:10.1016/j.pss.2012.05.023

Wadsworth, J. & Cockell, C.S. (2017). Perchlorates on Mars enhance the bacteriocidal effects of UV light. Scientific Reports 7, 4662. https://doi.org/10.1038/s41598-017-04910-3

Oma wiki toisina aivoina – esittelyssä Zettelkasten ja Zim

Ihminen on yksi niistä eläinlajeista, jotka ulkoistavat suuren osan ajatteluaan ja älykkyyttään ympäristöönsä ja työkaluilleen. Ilman esimerkiksi kirjoitustaitoa, emme voisi ajatella lainkaan niin laajasti kuin nykyään, ja parhaimmillaan tietokoneet voivat olla Steve Jobsin vision mukaisia ”polkupyöriä mielelle”: työkaluja, joiden ansiosta hitaasta ja energiaa hukkaavasta liikkumisesta ajatuksesta toiseen voi tulla hyvinkin nopeaa ja tehokasta. Jos haluaa parantaa ajatteluaan, yksi toimiva tapa tehdä niin on oppia käyttämään ajattelun työkaluja tehokkaammin.

Esittelen nyt lyhyesti omaan työskentelyyni suuresti vaikuttaneen idean ja työkalun siinä toivossa, että kokemuksistani olisi apua etenkin nuoremmille tutkijoille ja tietotyöläisille. Idea tunnetaan nimellä ”Zettelkasten”, työkalu on henkilökohtainen wiki, tässä tapauksessa toteutettuna ohjelmalla nimeltä ZimWiki. Olen käyttänyt kumpaakin säännöllisen epäsäännöllisesti useita vuosia, ja siirtynyt niiden systemaattisempaan käyttöön viimeisen puolen vuoden aikana. Tänä aikana olen esimerkiksi saanut muiden töiden ohessa kirjoitettua 30 000 sanan käsikirjoituksen uudeksi kirjaksi, ja mielestäni lisännyt selvästi kiinnostavien ideoiden ja aihioiden määrää.

Ensin lyhyesti ideasta. ”Zettelkasten”, suomeksi yksinkertaisesti ”muistilaatikko” tai ”muistilappu”, on saksalaisen professori Niklas Luhmannin nimitys menetelmälle, jota hän piti huikean tuottavuutensa salaisuutena. Luhmann kirjoitti 40 vuoden aikana yli 70 kirjaa ja yli 400 tieteellistä artikkelia, useimmat niistä yksin ja ilman apulaisia. Monet kirjoista ovat edelleen sosiologian klassikoita, ja Luhmannia pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä sosiologeista.

Menetelmän ytimessä on lyhyiden muistiinpanojen yhdistäminen toisiinsa ajatusten ja ideoiden ketjuiksi ja verkostoiksi. Tämä (todennäköisesti) imitoi aivojen tapaa varastoida muistoja ja ajatuksia, ja ehkäpä siksi esimerkiksi Luhmann nimitti menetelmää ”toisiksi aivoiksi,” joiden kanssa hän voi käydä mielenkiintoisia keskusteluja. Menetelmän keskeinen hyöty muihin muistiinpanomenetelmiin nähden on nähdäkseni siinä, että tällainen järjestely ja ideoiden yhdistäminen, niinsanottu rekombinaatio, on useiden tutkimusten ja anekdoottien mukaan tärkeä uusien ideoiden lähde (kts. esim. Johnson 2010).

”Perinteisissä” menetelmissä kuten muistikirjan pitämisessä ongelmana on juuri se, että ideat ovat yhdessä pötkössä, erossa toisistaan. Tarkemman kuvauksen Zettelkasten-menetelmästä ja sen hyödyistä saa esimerkiksi Sönke Ahrensin kirjasta How to Take Smart Notes tai menetelmää selostavasta artikkelista Writing Cooperativen sivuilla. (Varoitus: kaikki merkit viittaavat siihen, että Zettelkastenista on tulossa uusin tuottavuusvillitys, kaikkine lieveilmiöineen. Mikään menetelmä ei sovi kaikille, ja ajattelulle on menetelmää tärkeämpää nähdäkseni se, että kirjoittaa ja ylipäätään tekee muistiinpanoja.)

Työkalu

Menetelmän käyttäminen on sinänsä hyvin helppoa: keskeinen sääntö on yksi ajatus per muistilappu, ja muistilappujen yhdistäminen ketjuiksi ja verkostoiksi, jotka todennäköisesti jäljittelevät tapaa, millä aivot varastoivat muistoja. Suositeltavaa on tehdä ensin karkeat muistiinpanot, ja sitten käyttää hieman aikaa niiden jalostamiseen arkistoitaviksi ajatuksiksi. Miten tämän tekee, on toissijaista. Luhmann käytti A5-kokoisia paperilappuja, joita hänelle kertyi elämänsä aikana noin 90 000 kappaletta. (Bielefeldin yliopiston tutkijat ovat digitoineet koko arkiston, ja siihen voi tutustua täällä.) Itse olen käyttänyt paljon A6-kokoisia lappuja, jotka sopivat mainiosti vanhoihin arkistolaatikoihin.

Paperisissa muistilapuissa on yllättävän paljon hyviä puolia. Ne kannustavat käsin kirjoittamiseen, ja niitä on helppo selata ja levitellä vaikkapa pöydälle yleiskuvan saamiseksi. Niissä ei kuitenkaan ole hakutoimintoa, ne vievät paljon tilaa, ja nykyaikana monet kiinnostavat asiat pitäisi arkistoida niin, että nettiosoite tulee talteen. Siksi olen nykyään siirtymässä luultavasti kokonaan sähköisiin työkaluihin.

Zettelkastenin kaltaisen puumaisista ja verkostorakenteista koostuvan muistion rakentaminen on sinänsä yksinkertaista, ja siihen sopivia ohjelmia on monia: saatavilla on jopa nimenomaisesti menetelmän käyttöä varten tarkoitettuja ohjelmistoja. Olen käyttänyt tai ainakin testannut varmasti kymmeniä erilaisia muistiinpanojen tekemiseen tarkoitettuja ohjelmistoja, mutta viimeisen seitsemän vuoden ajan olen käyttänyt lähes yksinomaan henkilökohtaisen wiki-muistikirjan rakentamiseen tarkoitettua ohjelmaa nimeltä Zim.

Kokemuksen perusteella voin pitää muistio-ohjelman kriteereinä ainakin seuraavia:

  • Muistiinpanojen on oltava siirrettävissä toisiin ohjelmiin, ja luettavissa ilman erityisiä ohjelmistoja.
  • Muistiinpanot on voitava säilyttää paikallisesti, ei vain jonkin toimijan pilvessä, joka saattaa olla olemassa vuosien päästä tai sitten ei.
  • Muistiinpanoja pitää voida linkittää toisiinsa.
  • Muistiinpanoihin tulee voida tallentaa tekstin lisäksi kuvia, ja on hyvä, jos siihen voi suoraan esim. linkittää tiedostoja.
  • Ohjelman tulee toimia sujuvasti hyvin suurella määrällä muistiinpanoja (>10 000).
  • Ohjelman käytettävyyden tulee olla niin hyvä, ja käytön niin nopeaa, että se ei haittaa itse asiaa, muistiinpanojen tekemistä ja niistä hyötymistä.
  • On hyvä, jos ohjelmisto toimii eri käyttöjärjestelmissä (Win, Mac, Linux) ja sillä on laaja käyttäjäkunta, jotta ohjelmaa ylläpidetään pitkään.
  • On hyvä, jos ohjelma perustuu avoimeen lähdekoodiin.

Zim täyttää nämä kriteerit, ja on ominaisuuksiltaan minulle riittävä. Alun perin otin sen käyttöön siksi, että kaikki tieto on tallennettuna raakatekstinä, .txt-muodossa, ja tarvittava puurakenne tulee kansiorakenteesta. Toisin sanoen, vaikka joskus kävisi niin että mikään tietokone ei enää pyörittäisi Zimiä, niin tiedot saisi vähintään luettua, ja melkein minunkin osaamisellani automaattisesti siirrettyä johonkin toiseen vastaavaan ohjelmaan. Olen aiemmin menettänyt esimerkiksi lähes kaikki opiskeluaikaiset muistiinpanoni, koska niiden siirtäminen mihinkään muuhun formaattiin oli niin vaikeaa, että se jäi tekemättä ennen kuin kiintolevy hajosi.

Zim ei sinänsä sanele mitään tapaa tehdä tai säilyttää muistiinpanoja: tämä on yksi ohjelman ehdottomista vahvuuksista. Muistiinpanoista voi tehdä juuri niin yksityiskohtaisia ja yhteenlinkitettyjä kuin haluaa tai ehtii, ja niiden muokkaaminen on helppoa. Jokaisen kannattaa kehittää oma, omiin tarkoituksiin toimiva järjestelmä. Vuosien saatossa olen kuitenkin kehittänyt itselleni toimivan järjestelmän, joka voi toimia esimerkkinä. (Huom. kuvat ovat ohjelman vanhemmasta versiosta 0.69.1.)

Järjestelmä perustuu yksinkertaiseen ja joustavaan sivujen luokitteluun. Vasemman laidan Index-paneelissa näkyvät ”pääalat”, kuten ARKisto vanhoille kirjoituksille ja REFerenSit, johon tallennan kirjallisuuslähteiden viitetiedot, niistä tekemäni muistiinpanot, ja itse artikkelit PDF-muodossa. (Näin artikkelin lukeminen on nopeampaa: minun ei tarvitse avata erillistä viitteidenhallintaohjelmaa vaan voin vain klikata muistiinpanossa olevaa linkkiä tiedostoon.) Viimeisenä aakkosjärjestyksessä on ”ZK”, Zettelkasten. Sininen, alaviivattu teksti on linkkejä toisille sivuille, tiedostoihin, tai nettisivuille; oranssit @-merkin jälkeiset ovat tägejä. Kaiken saa luotua kirjoittamalla, ja Zim tunnistaa linkit linkeiksi ja tägit tägeiksi ilman hiiren heilutusta.


Pyrin siihen, että muistiinpanosivuja ei pitäisi joutua vierittämään alaspäin, koska se pakottaa keskittymään pääasioihin ja mahdollistaa tarkemman linkkaamisen itse ajatukseen, eikä vain massaan tekstiä. Kun teen pidempiä muistiinpanoja esimerkiksi jostain kirjasta, suosin alasivuja, kuten tässä. (Tekstiä voi lihavoida ja korostaa keskeisten asioiden hoksaamisen helpottamiseksi. Kannattaa aina miettiä, mihin ajatukseen haluaisi törmätä nopeasti.)

Mikään sääntö ei kuitenkaan saa olla rikkomaton, ja pidempiä juttuja saa myös pätkittyä hyvin väliotsikoilla, kuten tässä syntymäisillään olevassa hakemistossa teknologiantutkimusta käsitteleviin teoksiin. Ohjelma rakentaa sitten sisällysluettelon jonka saa napin painalluksella näkyviin, ja jonka avulla voi hyppiä otsikosta toiseen.

Yksi wiki-ohjelman hyvä ominaisuus on mahdollisuus luoda automaattisesti paluulinkit, eli linkit niihin sivuihin, mitkä linkkaavat kullekin sivulle. Sen ansiosta on kätevää tehdä kaikennäköisiä omia hakemistoja, kuten tässä. Oikealla oleva BackLinks-paneeli näyttää mitä sivuja lukiessani on käynyt mielessä, että kyseisen artikkelin tai ajatuksen murun voisi linkittää esim. tähän hakemistosivuun.

Linkittäminen tapahtuu joko näppäinoikotiellä CTRL-L ja etsimällä oikea sivu, tai yksinkertaisemmin kirjoittamalla polku linkitettävään sivuun. Esimerkiksi nyt näkyvään sivuun, jota käytän eräänlaisena hakemistona teknologian tutkimusta käsittelevistä teoksista, saan luotua linkin kirjoittamalla minne tahansa tekstiin NB:INDEX-Technology. Paluulinkki ilmestyisi sitten nyt näkyvälle sivulle automaattisesti.

Jos linkattua sivua ei ole, sekin luodaan automaattisesti. Hakemistossa harmaalla kursiivilla merkityt ”haamusivut” ovat sellaisia, mihin en ole itse lisännyt yhtään tekstiä. Ne on Zim luonut automaattisesti havaitessaan linkin kyseiselle sivulle. Yleensä tämä tapahtuu silloin, kun olen jotain juttua lukiessani ajatellut, että asiasta herää mieleen jokin toinen asia, millä voisi olla yleisempää merkitystä.

Sivuja joutuu tietenkin aika ajoin nimeämään paremmin tai siirtämään niille paremmin sopiviin paikkoihin. Mikäli sivuja nimeää uudelleen tai siirtää, Zim yrittää korjata automaattisesti kaikki sivuun viittaavat linkit, ja yleensä onnistuu siinä aika hyvin. ”Haamulinkkejä” jää silloin tällöin, mutta ne näkyvät nopeasti: kaikki linkit synnyttävät haamusivun ja jos Zim ei saa korjattua rikkoontuvia linkkejä, vasemman laidan hakemistoon ilmaantuu harmaalla kursiivilla merkittyjä haamusivuja paluulinkkeineen. Kun nämä linkit käy korjaamassa, tyhjät haamusivut katoavat automaattisesti – kunhan niihin ei ole kirjoittanut itse mitään.

Itselleni tärkeä asia on myös hyvin toimivat näppäinoikotiet. Voin liikkua nopeasti edes takaisin puurakennetta pelkällä näppäimistöllä. Kun kursori on linkin päällä, Enterin painallus avaa linkin, ja nuolet sekä Page Up- ja Page Down-näppäimet yhdessä ALT-näppäimen kanssa liikkuvat pitkin sivuhistoriaa (mikä näkyy myös yläpalkissa) ja puurakennetta. Hiirtä ei edes tarvitse paljonkaan, jos ei halua.

Ohjelmassa on myös sisäänrakennettu HTML-generaattori, jonka avulla koko wikin voi halutessaan tallentaa yksinkertaisina verkkosivuina ja vaikkapa julkaista netissä. Olen itse miettinyt, että koodaisin yksinkertaisen ajastimen, joka puskisi muistiinpanoni muiden hyödyksi nettiin mikäli en ole nollaamassa ajastinta vaikkapa kerran kuukaudessa.

Zim toimii myös kohtuullisen hyvänä tekstieditorina; esimerkiksi tämä blogikirjoitus on kirjoitettu sen avulla.

Ainoa lievä vastaantullut rajoite on se, että vasemman laidan palkissa on automaattinen numero- ja aakkosjärjestys, mutta kun sitä oppii kiertämään (huomaa esimerkiksi nolla sivun nimen alussa, minkä ansiosta kyseinen sivu nousee kärkeen), ohjelma toimii aika hyvin. Tässä esimerkiksi automaattisen järjestyksen hyväksikäyttöä muistiinpanojen numeroinnilla.

Suosittelen ihan jokaiselle ajattelua huviksi tai harrastukseksi tekevälle ja erityisesti ajattelutöihin suuntaavalle jonkinlaisen linkitetyn ”kakkosaivon” keräämisen aloittamista mahdollisimman pian. Tällainen arkisto on sitä arvokkaampi, mitä enemmän siinä on hyviä ajatuksia, ja aion pikku hiljaa siirtää Zimiin esimerkiksi keskeisimmät ideat vanhoista paperisista muistikirjoistani. Kannattaa kuitenkin huomata, että muistiinpanojen määrä ei ole itsetarkoitus, ja että turhan sälän kerääminen, jalostettujen ajatusten sijaan, todennäköisemmin vaikeuttaa kuin helpottaa ajattelua.

PS. Entäpä mobiili? Zimistä ei ole mobiiliversiota enkä sitä tarvitse. Käytän kännykässä jotain ohjelmaa, minkä avulla saan esim. tallennettua linkit ja ideat, ja siirrän ne sitten Zimiin. Tällä hetkellä käytössä on Simplenote.

Lähteet

Ahrens, Sönke (2017). How to Take Smart Notes: One Simple Technique to Boost Writing, Learning and Thinking – for Students, Academics and Nonfiction Book Writers.

Johnson, S. (2010). Where Good Ideas Come From: The Natural History of Innovation. New York: Riverhead Books.

Meidän täytyy miettiä, millainen olisi kestävä yhteiskunta

Tämän vuosituhannen politiikan, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen, teknologian ja ylipäänsä kaikkien ihmisiin liittyvien käytäntöjen ja tieteiden suurin haaste tulee olemaan kestävän ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen.

Tätä kirjoittaessa on selvää, että sivilisaatiomme on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa. Ihailemamme kekseliäisyys ja ”edistys” ovat tuoneet meille paljon hyvää, mutta emme malttaneet kehittyä viisaasti, vaan annoimme ahneudelle vallan. Kun työkalujemme voima on laukannut kaukana viisautemme edellä, olemme nyt törmäämässä ensimmäistä kertaa toden teolla planeetanlaajuisiin kestävyysrajoihin – rajoihin, jotka ylitettiin viimeistään noin 40 vuotta sitten (Lin ym. 2018).

Kuva 1: Ihmiskunnan tarinaa voi sanoa suurmenestykseksi, ainakin jos ei tarvitse pohtia, mitä historia kertoo todennäköisistä tulevaisuuksista.

Tilanne ei ole ihmisen historiassa sinänsä uusi. Lähes kaikki aikaisemmat monimutkaiset kulttuurit ovat romahtaneet. Korttitalon luhistumisen välitön syy on voinut olla ympäristökatastrofi, kulkutauti, sisällissota tai invaasio, mutta esihistoriasta saakka yhteiskunnat ovat ajautuneet romahdusherkkään tilaan samanlaisella yhdistelmällä hallitsematonta, kestävyyden rajat ylittävää ”kehitystä”, ja vallanpitäjien kyvyttömyyttä muutokseen (Tainter, 1988). Jokainen monimutkaisempi yhteiskunta on osoittautunut alttiiksi, ja myöhempien polvien rakennukset, hiekka ja viidakko kätkevät alleen kymmeniä aikanaan menestyneitä, monimutkaisia yhteiskuntia, joiden mahti näytti niiden loiston päivinä varmasti vähintään yhtä järkähtämättömältä kuin nykyisen yhteiskuntamme mahti saattaa näyttää niistä, jotka eivät vaivaudu katsomaan kulissien taakse. Dynamiikat ovat aivan samoja kuin kautta historian. Uutta on vain kaksi asiaa: teknologioidemme voiman vuoksi romahdus uhkaa olla maailmanlaajuinen, ei vain paikallinen, ja tuleva romahdus voi hyvin mahdollisesti olla lopullinen. Aikaisempien kulttuurien luhistumisen laukaisemat konfliktit ratkottiin teräasein, kun taas meillä on käytössämme joukkotuhoaseita. Aikaisemmat sivilisaatiot eivät olleet käyttäneet loppuun helposti ja suhteellisen yksinkertaisella teknologialla hyödynnettävissä olevia malmi- ja muita raaka-ainevaroja. Me olemme, ja jos tekninen osaamisemme katoaa edes väliaikaisesti, saatamme menettää lopullisesti kyvyn ylläpitää teknologista sivilisaatiota.

Perimmäinen romahdukseen johtava dynamiikka on sama niin hiivalla kuin ihmisilläkin. Emme ole lajina oppineet toimimaan hiivasientä tai bakteereja älykkäämmin. Aivan kuten yksisoluiset eliöt, kun saamme käyttöömme uuden energianlähteen, käytämme sitä niin ahnaasti, että tuhoamme kasvullamme ja metabolismimme jätteillä melkein huomaamattamme suotuisan ympäristömme. Kun ympäristön kantokyky ylittyy ja kasvu jatkuu, romahdus on ollut toistaiseksi vain ajan kysymys.

On syytä korostaa, että kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta, eikä kyse ole tekniikalla ratkeavasta ongelmasta. Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan onkin vähitellen ryhdytty heräämään, aivan liian hitaasti ja aivan liian myöhään, olemme jo ylittäneet kestävyysrajat myös biodiversiteetin suhteen, ja lähestymme nopeasti typpi- ja fosforikierron vaarallisen häiriintymisen rajoja. Perusongelmamme on se, että talousjärjestelmämme virheellinen kirjanpito ohjaa meitä tekemään paljon enemmän vääriä kuin oikeita asioita, mutta koska väärien asioiden tekemisen lopettaminen tarkoittaisi laajamittaista työttömyyttä, jatkamme oman kuoppamme kaivamista syvemmäksi. Tässä tilanteessa tehokkaampi tekniikka ja ylipäätään ”tehostaminen” auttaa meitä lähinnä kaivamaan kuoppaa nopeammin. Kirjanpitoa ei todennäköisesti saada muutettua realistiseksi ja pidettyä realistisena: kun teknologian voima kasvaa koko ajan, poliittisen päätöksenteon pitäisi nopeutua valtavasti nykyisestä. Valitettavasti yhteiskuntien purkautumisen mekanismit näyttävät olevan jo käynnissä, ja päätöksenteosta näyttää tulevan entistä vaikeampaa ja hitaampaa. Kehityskulku on historiallisten esimerkkien mukainen, ja se osattiin ennustaa jo 1970-luvulla esimerkiksi Kasvun rajat-raportissa – jonka keskeinen sanoma oli, että talouskasvun jatkaminen vaikeuttaa keskeisten kasvuun liittyvien ongelmien ratkaisemista, aivan kuten sittemmin on käynyt (Meadows, 2008).

Kuva 2: Tyypillinen kehityskulku, kun kestävyysrajat on ylitetty. Ihminen, hiiva, bakteeriviljelmä – mikään laji ei ole vielä osoittanut olevansa säännöllisesti tämän viisaampi.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani toin esiin, merkit romahduksen lähestymisestä voimistuvat koko ajan. On hyvin epävarmaa, miten kauan nykyisellä yhteiskuntajärjestyksellä on enää aikaa: kuten kulkutautien mittareilla edelleen kohtuullisen harmiton koronavirusepidemia näyttää, yllätyksiä voi tulla nopeasti, ja kykymme vastata edes suhteellisen vähäisiin globaalin järjestelmän häiriöihin on heikko. Vaikka todennäköisesti selviämmekin yhteiskuntana nykyisestä kriisistä, ennemmin tai myöhemmin eteemme tulee tilanne, josta yhteiskuntajärjestys ei enää selviä. Näin on käynyt ennenkin, ja näin tulee käymään tulevaisuudessa. On itse asiassa hyvät syyt uskoa, että suurin osa koskaan olemassaolleista ihmisyhteisöistä on tuhoutunut jonkinlaisessa ympäristön kestävyysrajoihin liittyneessä mullistuksessa – joko suoraan ravinnon ehdyttyä, tai epäsuorasti jouduttuaan toisen, kotiseuduiltaan lähtemään joutuneen yhteisön saaliiksi.

Kuva 3: Muutamia paikallisen kestävyysrajansa ylittämisen jälkeen romahtaneita kulttuureja. Lisää mm. lähteessä Tainter (1988).

Emme voi ennustaa, milloin oma kulttuurimme sortuu. Korttitalo voi lähteä luhistumaan ensi vuonna tai 50 vuoden kuluttua; ihmisen historiassa satakin vuotta olisi vain lyhyt hetkonen. (Kuinka moni lukijoista muistaa googlaamatta, millä vuosisadalla maya-intiaanien kaupungit autioituivat?) Kehityskulut ovat kuitenkin ilmiselviä, ja on syytä uskoa, että ne ovat kiihtymässä. Tiedämme myös, että uudet ajatukset pitää kehittää ja omaksua ennen kriisiä, sillä kriisitilanteessa uuden ajattelun kehittämiselle ei ole enää aikaa tai voimavaroja. Siksi pidän lähivuosikymmenien keskeisenä projektina vähintäänkin henkistä valmistautumista toisenlaiseen yhteiskuntaan – mieluiten nykyistä parempaan.

On nimittäin niin, että vaikka suurin osa olemassaolleista ihmisyhteisöistä on todennäköisesti käyttänyt luonnonvaroja kestämättömästi, ihmiskunnan historiasta löytyy myös muutamia esimerkkejä kulttuureista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin oppineet elämään ympäristönsä rajoitteiden kanssa. Osa näistä kulttuureista on saattanut oppia rajojen kanssa elämisen ennen kuin rajat ovat tulleet ylitetyksi, mutta itse epäilen, että suurin osa on mennyt, aivan kuten me, selvästi rajojen yli ennen kuin niiden sisällä on opittu elämään. Toisin kuin moni luulee, tilanteemme ei siis suinkaan ole toivoton. Aikaisemmat ihmispolvet ovat olleet vastaavassa tilanteessa, ja vaikka meillä ihmisillä onkin paha tapa toistaa tyhmyyksiämme, voimme todistaa, ettei ole olemassa mitään kiveen hakattua ”ihmisluontoa” joka ehdottomasti pakottaisi meidät toistamaan aina kaikki historian virheet. Pysyvä romahdus on vain todennäköinen: se ei ole väistämätön.

Kuva 4: Onneksi on olemassa myös esimerkkejä yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään jotakuinkin kestävien rajojen sisällä. Todennäköisesti vain harva on kuitenkaan päässyt kestävälle polulle ilman ainakin väliaikaista ”korjausliikettä” – mutta sekin on täydellistä romahdusta parempi.

Nykyisessä tilanteessa niin meillä tutkijoilla, poliitikoilla kuin kansalaisillakin on ensiarvoisen tärkeä ja, pelkään, kiireellinen tehtävä: meidän on nyt opittava, millainen yhteiskuntajärjestys voi olla kestävä. Mitä todennäköisimmin se ei ole ainakaan aivan sama, missä nyt elämme: jos nykyinen järjestelmä voisi välttää kestävyyden rajojen ylittämisen, eikö se olisi jo tehnyt niin? Valtavaksi onneksemme ”edistys” ei ole vielä assimiloinut aivan kaikkia Maapallon kolkkia, ja antropologit ja muut tutkijat ovat voineet kartoittaa kestävyysrajojen sisällä elämään oppineiden kulttuureiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia mekanismeja. Meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia ovat näitä kulttuureja yhdistävät piirteet, sillä nimenomaan ne antavat parasta osviittaa siitä, millaiselta kestävän yhteiskuntajärjestyksen pitäisi näyttää, ja esimerkiksi millaista arvomaailmaa sen tulisi tukea.

Miltä kestävä yhteisö voisi näyttää?

Vaikka tämä työ on vielä alussa ja vaikka en missään nimessä ole alan asiantuntija, uskallan kuitenkin väittää, että kestävissä yhteiskunnissa toistuu muutamia teemoja. Näistä kenties tärkein ja yleismaailmallisin vaikuttaa olevan voimakas, jopa ”raivokas” pyrkimys materiaaliseen tasa-arvoisuuteen (Suzman, 2017). Riippumatta ympäristöstä, pitkään kestäneet, ympäristönsä rajoissa suurinpiirtein pysyneet yhteiskunnat ovat nykyiseen yhteiskuntaamme verrattuna jopa hämmentävän egalitaarisia: niinkin erilaiset yhteisöt kuin Kalaharin aavikon laidalla elävät !Kungit ja Yhdysvaltojen amishit vieroksuvat voimakkaasti yksityisen hyvän keräämistä, äärimmäisissä tapauksissa jopa karkoittamalla parantumattomasta ahneudesta kärsivät keskuudestaan. Monet erilaiset säännöt tukevat jakamista ja yhteistä hyvää painottavaa arvomaailmaa. Joissain uskonnollispohjaisissa yhteisöissä jopa napit saattavat olla paheksuttuja ”pröystäilyn” välikappaleita, ja metsästyksellä elävissä yhteisöissä voi olla esimerkiksi käytäntöjä, joissa saaliin saajaksi ja kiitosten kohteeksi lasketaan se, jonka tekemä nuoli osuu saaliseläimeen – jujun ollessa siinä, että metsästäjät vaihtavat nuolia jatkuvasti keskenään (Wright, 2004).

Toinen silmiinpistävä kestävien yhteisöjen piirre on niiden suhtautumisessa haluihin ja tarpeisiin. Omassa kulttuurissamme on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmisen halut ja tarpeet ovat pohjimmiltaan sama asia, rajattomia, eikä tälle asialle saa eikä edes voi tehdä mitään. Tämä ajatusmalli voi olla yksilön kannalta hyödyllinen, jos saat elantosi valmistamalla tai myymällä jotain halun tai tarpeen (hetkellistä) tyydyttäjää. Valitettavasti se on paitsi yksilön kannalta hyödytön malli, sillä jos halut ja tarpeet ovat loputtomia, mikään ei tule koskaan tyydyttämään sinua, ja myös ennemmin tai myöhemmin yhteisölle tuhoisa malli, kun maailma on rajallinen. Kun emme osaa kunnolla tehdä eroa halujemme ja tarpeidemme välillä, päädymme ostamaan kaikkea, mitä haluamme ja mihin meillä vain on varaa.

Kestävissä yhteisöissä koko ajatusmalli on pitkälti toisin päin. Ympäri maailman on olemassa itsenäisesti kehittyneitä yhteisöjä, joissa olemisen lähtökohtana on tarpeiden rajoittaminen mahdollisuuksien mukaisiksi. Myös oma yhteiskuntamme oli vielä alle sata vuotta sitten hyvin paljon kulutuskriittisempi kuin se on nykyään, ja kaikki suuret maailmanuskonnot pitävät ahneutta syntinä – tuskin sattumalta. Kun tarpeet ovat rajalliset, niiden täyttäminen on helppoa, ja elämä yksinkertaisempaa. Esimerkiksi meidän näkökulmastamme äärimmäisessä köyhyydessä elävien !Kungien ja monien muiden metsästäjä-keräilijäyhteisöjen jäsenet hämmästelevät ajatustakin siitä, että he olisivat ”köyhiä:” heillä on kaikki mitä he tarvitsevat, eikä heiltä puutu mitään, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. (Kts. Suzman, 2017). Kanadalainen kirjailija Ronald Wright kertoo mainiossa kirjassaan A Short History of Progress tarinan metsästäjä-keräilijöistä, jotka saivat idean käydä vastavierailulla Lontoossa tapaamassa heitä Papua-Uudessa Guineassa kuvannutta dokumentintekijää. Vieraat hämmästelivät eniten sitä, miten lontoolaiset olivat niin köyhiä että heidän piti raataa töissä ainakin kahdeksan tuntia päivässä, pitivät brittien elämää yleisesti ottaen hirvittävänä, ja veivät mukanaan kotiinsa kauhujuttujen lisäksi ainoastaan idean siitä, että nuoliin voisi laittaa pyrstösulat, jotta ne lentäisivät tarkemmin. (Tässä kohdassa haluan aina ajatella metsästäjä-keräilijän ihmettelemässä Arman Alizadin äänellä ”nää ihmiset elää näin joka päivä.”)

Kolmas kestäville yhteisöille ominainen piirre liittyykin juuri teknologiaan. Meidät on suorastaan marinoitu ajatuksessa, että teknologian kehitys tarkoittaa edistystä, edistys on aina itseisarvoisesti hyvää, ja siksi kaikki teknologiaan skeptisesti suhtautuvat ovat yhteisölle vihamielisiä edistyksen jarruja. Tämäkin vain vähän yli sata vuotta vanha ajatusmalli palvelee erinomaisesti niitä, jotka voivat hyötyä uuden teknologian kehittämisestä, mutta on hieman vähemmän selvää, miten paljon se tosiasiassa palvelee muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ja ympäristöämme. Kun atomipommista on kulunut jo 75 vuotta, voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, ettei tekniikan kehitys ja edistys ole identtisesti sama asia, mutta näin ei ole käynyt.

Kestävissä yhteisöissä teknologiaan suhtaudutaan paljon vähemmän uskonnollisesti. Uutta tekniikkaa ei pidetä aksiomaattisesti hyvyyden ja edistyksen ruumiillistumana, vaan tekniikka nähdään realistisemmin, ei hyvänä eikä pahana mutta ei myöskään neutraalina ihmisen voiman ja kykyjen vahvistimina (kts. esim. Kranzberg, 1986). Tällöin tekniikalta voidaan kysyä kysymyksiä, joita me emme oikein edes osaa kysyä: esimerkiksi amishit pohtivat tarkasti, edistääkö jokin uusi teknologia yhteisön hyvinä pitämiä arvoja, vai hajottaisiko sen käyttöönotto yhteisöä. (Wetmore, 2007. Tämä myös alleviivaa ongelmaa, joka meidän on ratkaistava: jos yhteisön arvot ovat esimerkiksi naisia tai jotain muita yhteisön jäseniä alistavia, näiden arvojen säilyttäminen tai peräti vahvistaminen, tekniikalla tai muuten, ei ole hyvä asia. Onneksi ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että kestävä yhteiskunta vaatisi eriarvoisuutta – pikemminkin päinvastoin.)

Näiden käytäntöjen olemassaolo on helppo ymmärtää. Tiedämme niin historiasta kuin nykyisiä yhteiskuntiamme koskevasta tutkimuksesta, että suhteelliset varallisuuserot ja loputon halujen ja tarpeiden sekoittaminen keskenään lietsovat yhteisön koheesiota tuhoavaa kilpailuhenkeä ja kannustavat yhteisön jäseniä venyttämään sääntöjä omaksi edukseen. Sama pätee tarpeiden ja uuden tekniikan rajoittamattomuuteen. Jos ja kun ympäristörajoissa pysyminen on yhteisön selviämisen kannalta tärkeää – kuten se on ollut jo pitkään !Kungeilla ja kuten se tulee olemaan omassa kulttuurissamme – kestävä yhteiskunta ei voi tukea tämänkaltaisia mekanismeja, jotka vaarantavat sen olemassaolon perustan. Siksi uskonkin, että tulevaisuuden yhteiskunnat tulevat olemaan nykyistä paljon egalitaarisempia, nykyistä tarkemmin halun ja tarpeen eroa harkitsevia, ja varovaisempia uuden teknologian käyttöönotossa. Ne yhteiskunnat, jotka eivät ole, tulevat katoamaan.

Olen myös vakuuttunut, että kestävän yhteiskunnan täytyy ottaa lähtökohdakseen välittäminen ja empatia kilpailun ja omaneduntavoittelun sijaan. Jos emme osaa välittää edes itsestämme sen vertaa, että arvostaisimme itseämme muutenkin kuin talouskoneen tuotantoyksiköinä, miten osaisimme välittää ympäristöstämme niin paljon kuin meidän tulisi siitä välittää, jotta välttäisimme sen tuhoamista? Mitä voimakkaampia työkalumme ovat, sitä tärkeämpää on, että välitämme kovasti, miten niitä käytämme.

Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu, mutta sitä kirjoitetaan parhaillaan. Nyt kaikkien niiden, jotka toivovat lastemme maailman olevan demokraattinen ja nykyistä parempi, tulisi toimia yhdessä selvittääkseen niin itselleen kuin toisille, millainen kestävä maailma voisi olla. Jos haluamme, että muutos tapahtuu rauhanomaisesti ja kansanvaltaisesti, sen sijaan että olosuhteet sanelevat sen meille, meidän on saatava käyntiin laaja, realistinen kansalaiskeskustelu siitä, millainen maailman tulisi olla. Voi olla, että aika loppuu kesken ja joudumme rakentamaan epätyydyttävän maailman, mutta jos emme edes vaivaudu pohtimaan minkälaisen maailman haluaisimme, on täysin varmaa, että lopputulos on huonompi kuin se voisi olla.

Kuva 5: Mitä nopeammin pääsemme kestävälle pohjalle, sitä yltäkylläisempi yhteiskuntamme voi olla. Jos emme toimi riittävän nopeasti, ihmiskunnan henkiinjääneet joutuvat todennäköisesti elämään tuhotulla planeetalla hyvinkin alkeellisissa oloissa – kenties vailla mahdollisuutta rakentaa sivilisaatiota enää uudelleen, kiroten sukupolvia, jotka eivät toimineet vaikka tiesivät.

Lähteitä ja lisälukemista

Kranzberg, M. (1986). Technology and History: “Kranzberg’s Laws.” Technology and Culture, 27(3), 544.

Lin, D; Hanscom, L; Murthy, A; Galli, A; Evans, M; Neill, E; Mancini, MS; Martindill, J; Medouar, F-Z; Huang, S; Wackernagel, M. (2018). Ecological Footprint Accounting for Countries: Updates and Results of the National Footprint Accounts, 2012–2018. Resources. 7(3): 58.

Meadows, D. H. (2008). Thinking in Systems: A Primer. London & New York: Earthscan.

Ryan, C. (2019). Civilized to Death: The Price of Progress. New York: Simon & Schuster.

Suzman, J. (2017). Affluence without Abundance: The Disappearing World of the Bushmen. London: Bloomsbury.

Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

Wetmore, J. M. (2007). Amish Technology: Reinforcing Values and Building Community. Technology and Society Magazine, 26(2), 10–21.

Wright, R. (2004). A Short History of Progress. Toronto: House of Anansi Press.

Pelastaako tekniikka ilmastokriisiltä? SSAB:n vetyteräs ja teknologisen muutoksen logiikka

Tiukentuneen ilmastonmuutoskeskustelun säikäyttämänä/kannustamana ruotsalainen teräsvalmistaja SSAB on kiirehtimässä aikaisempia suunnitelmiaan ottaa n. 80 vuotta vanha, niinsanottu vetypelkistystekniikka käyttöön raudan valmistuksessa. Nyt SSAB kaavailee ottavansa tekniikan tuotantokäyttöön vuoteen 2026 mennessä ja tuottavansa kaiken teräkseensä käyttämänsä raudan kyseisellä tekniikalla vuonna 2040. Uutinen on merkittävä, koska raudan ja teräksen tuotanto perinteisin menetelmin on vaatinut kivihiilestä jalostetun koksin käyttöä, ja aiheuttanut siksi merkittävät ilmastopäästöt. Maailman kaikista hiilidioksidipäästöistä raakateräksen valmistus aiheuttaa noin 8 prosenttia. Suomessa menetelmäkokeiluun nyt mukaan tuleva Raahen terästehdas yksin aiheuttaa noin 7 prosenttia maamme päästöistä, ja Ruotsissa teräksen valmistus vastaa peräti kymmentä prosenttia Ruotsin kaikista päästöistä. Siksi SSAB:n hanke ja sen kiirehtiminen ovat erittäin hyviä uutisia: jos teräksen tuotantoa ei saada vähäpäästöiseksi, ilmastotavoitteisiin ei ole mahdollista päästä.

Uutista käytetään kuitenkin jo nyt myös todistuskappaleena ajatuksesta, jonka mukaan sivilisaatiotamme uhkaava kestävyyskriisi tulisi ratkaista, ja ylipäätään voitaisiin ratkaista, vain kehittämällä uutta teknologiaa. Hölmöimmissä kannanotoissa uutista on käytetty lyömäaseena ilmastoaktivisteja vastaan, ilkkuen heille ”hyödyttömästä” aktivismista samalla kun ”tasapainoiset henkilöt” tekevät ”oikeita asioita” kuten kehittävät teknologiaa. Kumpikin ajatus on vaarallisesti virheellinen; yritän lyhyesti selittää, miksi.

Tekniikoiden käyttöönotto riippuu politiikasta

Aivan ensimmäiseksi on syytä ymmärtää, että SSAB:n kehittämä tekniikka ei todellakaan ole mikään uusi keksintö. Nopea, ylimalkainen patenttihakuni löysi raudan vetypelkistysmenetelmälle myönnetyn lukuisia patentteja ainakin vuodesta 1939 saakka (U.S. Patent 2236474A), ja muistan itse, miten juuri kyseistä tekniikkaa käsiteltiin vanhana, toimivana, mutta kannattamattomana menetelmänä Teknillisen korkeakoulun valutuotetekniikan laboratoriossa vuonna 2006, kun itse opiskelin siellä. Harkitsin tuolloin diplomityön tekemistä kyseisestä tekniikasta, mutta minua varoitettiin, ettei menetelmä ole likimainkaan kannattava, eikä sen tutkimiseen saati käyttöönottoon ole siksi saatavissa rahoitusta. Perussyy oli selvä ja helposti yksittäisen teekkarinkin laskettavissa: vetypelkistys vaatii suuria määriä kallista vetyä, kun taas hiilellä pelkistäminen perinteisin menetelmin on halpaa – ellei esimerkiksi hiilidioksidipäästöille aseteta poliittisin toimin kovaa hintaa. Vuonna 2006 tiukka ilmastopolitiikka oli vielä kaukaisuudessa, eikä ketään siksi kiinnostanut sijoittaa jopa satoja miljoonia euroja, mitä teollisen mittakaavan laitoksen rakentaminen vaatisi.

Menetelmään tutustuminen tuolloin oli kuitenkin itselleni merkittävää, sillä siihen ja muihin vähähiilisiin valmistusmenetelmiin perehtyminen johtivat epäilyksiin tuolloin ympäristöliikkeessä vallinnutta, sähkön hinnan välttämätöntä nousua ja sen tarpeen vähentymistä uskonkappaleena pitänyttä liturgiaa kohtaan. Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen sähköllä on isossa mittakaavassa ainoa tuntemamme tapa nitistää päästöt myös teollisuudessa, ja mittakaavat olivat suunnattomia. Yksin vetypelkistyksen ympäristökestävä toteutus vaatisi valtavia määriä vähäpäästöistä sähköä – Raahen tehdas yksin söisi yhden ydinreaktorin koko tuotannon tai puolet kaikesta Tanskaan rakennetusta tuulivoimasta – ja jotta tekniikoita kannattaisi kehittää, sähkön pitäisi olla melko halpaa. Nämä olivat keskeisiä syitä sille, miksi ryhdyin vuonna 2010 kirjoittamaan ydinvoiman puolesta ja päädyin kirjoittamaan aiheesta yhdessä Rauli Partasen kanssa kaksi kirjaa; voisi siis sanoa, että ilman vetypelkistystekniikkaa, en tekisi nykyään niitä töitä mitä teen.

Mikään ylläolevasta ei vähennä vetypelkistystä nyt kehittäville oikeutetusti kuuluvaa kunniaa menetelmän edelleenkehittämisestä ja ennen kaikkea riskinotosta sen käyttöön ottamisessa. Yllä kuvattu prosessi, jossa tekniikka tunnetaan jopa vuosikymmeniä ennen kuin toimintaympäristön muutos tekee sen käyttöönotosta kannattavaa, on äärimmäisen tyypillistä teknologialle. Tutkin itse väitöskirjassani hyvin vastaavaa tapausta, Outokummun ja kanadalaisen Incon 1940-luvun lopulla kehittämää kuparin ns. liekkisulatusmenetelmää ja sen kehittymistä. Laskutavasta riippuen, kyseinen menetelmä oli kuparimetallurgien tuntema vähintään 10-50 vuotta ennen kuin Outokumpu ja Inco rakensivat, itsenäisesti, ensimmäiset pilottiuuninsa vuonna 1947. Hyvin samalla tavalla kuin nyt SSAB:n tapauksessa, toimintaympäristön muutos aiheutti paineen tehdä asioita toisella tavalla: Outokummun tapauksessa sodanjälkeiset alueluovutukset, mukaanlukien Enson ja Rouhialan suurten vesivoimalaitosten luovutus, ja sulaton siirto Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alta Imatralta Harjavaltaan aiheuttivat sähköpulan ja kannustivat yritystä kehittämään vaihtoehdon tuolloin käytössä olleelle sähkösulatukselle.

Tekniikka ei ole taikalaatikko

Yllä olevasta voisi helposti erehtyä luulemaan, että tekniikan kehitys ratkaisee koko lailla automaattisesti kaikki elämäämme rajoittavat ongelmat, kuten nyt kohtaamamme ilmastokriisin. Tämä on selvästi monen teknologian parissa työskentelevän lähtöoletus, ja se oli myös oma ”oletusasetukseni” kun ryhdyin tutkimaan juurikin tätä kysymystä väitöskirjassani. Työn edetessä ja todisteiden kasautuessa jouduin kuitenkin vaihtamaan mielipidettäni: kuulemme kyllä monesti siitä, miten jokin niukkuus tai rajoite ylitetään teknologialla, mutta emme kuule niistä paljon tyypillisemmistä tapauksista, joissa näin ei käy. Esimerkiksi Outokummun liekkisulatusmenetelmästä tuli kuuluisa, suorastaan sankaritarina sähköpulan aiheuttamasta radikaalista keksinnöstä; mutta samaan aikaan aivan saman sähköpulan kanssa paininut, vastaavanlaista sähköuunia käyttänyt Vuoksenniskan terässulatto ei kehittänyt mitään vastaavaa ulospääsyä omasta tilanteestaan.

Miksi ei? Mielestäni paras selitys löytyy teknologian luonteesta niinsanottuna rekombinatorisena ilmiönä. On jo intuitiivisesti selvää, ja empiirisesti toteennäytettyä, että kaikki uudet teknologiat ovat välttämättömästi yhdistelmä olemassaolevia teknologioita ja ideoita. Jos uuden teknologian toteuttamiseksi tarvittavia osia ei ole olemassa, uutta teknologiaa ei ole mahdollista toteuttaa.

Rekombinatorista teoriaa käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa puhutaan usein ”komponenteista”, joilla tarkoitetaan sekä fyysisiä komponentteja, kuten muttereita, palkkeja ja prosessoreja, ja henkisiä ”komponentteja”, kuten Outokummun tapauksessa alunperin hiilivoimaloita koskevasta tutkimuksesta saatua ymmärrystä siitä, miten palamisreaktiot etenevät hienojakoisen aineksen muodostamassa leijupedissä. Uudet keksinnöt syntyvät yhdistelemällä olemassaolevia komponentteja, ja näistä keksinnöistä tulee mahdollisia komponentteja jälleen uusiin keksintöihin. (Paras yhteenveto ideasta löytyy kirjasta Teknologian luonne. Kannattaa tukea tietokirjallisuuden suomentamista ja ostaa kyseinen teos.) Teoria on paitsi intuitiivisesti järkeenkäypä, se myös selittää erittäin hyvin monenlaisia innovaatiotutkimuksessa empiirisesti havaittuja ilmiöitä. Yksi näistä on se, miksi Outokumpu kehitti sähköpulan seurauksena radikaalin teknologian, mutta Vuoksenniska ei: kuparirikasteen sulattamiseen rikasteen omalla energiasisällöllä oli olemassa valmis, olennaiselta osaltaan jo vuonna 1897 patentoitu idea, mutta teräksen valmistuksessa vastaavia, Suomen oloissa soveltamiskelpoisia ideoita ei ollut.

Teoria auttaa myös ymmärtämään, miksi mikään määrä tarvetta ei mitenkään välttämättä johda tekniseen ratkaisuun. Vaikka emme yleensä ajattele tietoisesti asiaa, maailmassa olisi suunnattomat taloudelliset kannustimet esimerkiksi halvan, kestävän akkuteknologian tai antipainovoiman kehittämiseen. Yli 150 vuoden yrityksistä huolimatta ensimmäisessä on kuitenkin onnistuttu vain puolinaisesti, ja jälkimmäisessä emme tiedä edes mistä aloittaa. Meillä kun ei yksinkertaisesti ole tarvittavia henkisiä ja fyysisiä komponentteja, millä antigravitaatioteknologia voitaisiin edes teoriassa valmistaa – vaikka sen kehittäjälle lankeaisi automaattisesti paitsi valtavasti rahaa, myös varma Nobelin palkinto. Vastaavasti, emme itse asiassa edes tiedä, onko nykyisiä ratkaisuja radikaalin paljon parempia akkukemioita ylipäätään edes olemassa. Vaikka niitä olisi, ei ole mitään takeita siitä, että löydämme ne. Toisin sanoen: teknologia ei ole taikalaatikko, jonne riittävästi rahaa kaatamalla saamme ratkaisun mihin tahansa ongelmaan. (Ja kuka kaataisi taikalaatikkoon rahaa, ellei esimerkiksi politiikka siihen pakottaisi?)

Tämä on luultavasti väitöskirjani (Korhonen 2017) eniten politiikkarelevantti löydös: teknisten ratkaisujen löytymistä kaikkiin kestävyyskriisin ongelmiin ei voi sulkea pois, mutta sitä ei myöskään voi pitää mitenkään todennäköisenä eikä varsinkaan siihen luottamista vastuullisena politiikkana. Järkähtämätön usko teknologisiin ihmeisiin onkin enemmän uskontoa kuin rationaalista ajattelua, ollen yksi esimerkki ilmiöstä, johon esimerkiksi Tommi Melender viittaa mainiossa kirjoituksessaan Suomen Kuvalehdessä (SK 3/2020). Melenderin sanoin, ”Tapoimme Jumalan edistyksellä, mutta emme tappaneet uskonnollisuutta, siirsimme vain uskonnollisuuden perspektiivin taivaallisesta maalliseksi. Kun ahdistumme Australian metsäpaloista kertovan kuvavirran äärellä, emme rukoile pelastusta Jumalalta, vaan lujitamme toivoamme siihen, että edistys tekee kyllä tehtävänsä ja lahjoittaa meille teknologiat, joilla ilmastonmuutokseen kytkeytyvät sään ääri-ilmiöt saadaan kuriin.”

Ymmärrän kyllä, mistä tämä luja usko kumpuaa ja miksi se on yleistä etenkin oikeiston piirissä. Teknologinen ihme on nyt ainoa jäljellä oleva polku, joka ei vaadi mittavia muutoksia esimerkiksi yhteiskunnalliseen ajatteluumme tai vallitseviin valtarakenteisiin. Jos pitää, hyvistä tai huonoista syistä, sosiaalisia, tasa-arvoisuutta lisääviä muutoksia mahdottomina, mitään muuta sivilisaation säilymisen turvaavaa tietä ei ole enää olemassa, ja jäljelle jää ihmeiden toivominen.

Valitettavasti aritmetiikka on ihmeitä vastaan. Vetypelkistystekniikka on erittäin tervetullut edistysaskel, mutta vaikka kaikki maailman teräs tuotettaisiin kyseisellä tekniikalla – huolimatta sen noin 20 % hintaerosta perinteisiin menetelmiin nähden – se ratkaisisi vain pienen osan kestävyyskriisiä. Edes hiilidioksidipäästöjen täydellinen nollaaminen ei enää riitä, sillä ilmastokriisin rinnalle ja ehkä jopa vakavuudessaan sen ohi on nyt, varoituksista huolimatta, kaikessa hiljaisuudessa hiipinyt esimerkiksi luonnonkato eli biodiversiteettikriisi. Biodiversiteettikriisissä keskeinen syypää on ihmiskunnan jatkuvasti kasvava tilan ja aineen tarve, ja esimerkiksi niinsanotut materiaalijalanjälkimittarit ovat kohtuullisen hyvä mittari myös biodiversiteettivahinkojen määrälle. Päästäksemme kestävälle uralle, esimerkiksi Suomen tulisi vähentää nykyistä materiaalijalanjälkeään noin neljäsosaan. Jokainen voi itse arvioida esimerkiksi alla olevasta kuvaajasta, miten todennäköistä tämä on yksin teknologisella nerokkuudella: kuvaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että voittoa tavoitteleva yritys pyrkii jo nykyään tekemään bisnestä keskimäärin niin vähällä materiaalin ja energian kulutuksella kuin on kannattavasti mahdollista. Jos siis teknologisia ihmeitä vihreälle käyrälle pääsemiseksi on olemassa, herää valtava kysymys: miksi voittoja tavoittelevat yritykset eivät jo käytä niitä?

Kestävyyskriisin selättäminen vaatii sekä tekniikkaa että politiikkaa

Tästä päästään teknologisiin ihmeisiin luottavien noloimpaan ja vaarallisimpaan harhaluuloon: poliittisen aktivismin vähättelyyn ja jopa vastustamiseen. Kuten teknologian tutkijat, allekirjoittanut mukaanlukien, ovat toistuvasti yrittäneet kertoa, teknologia ei kehity umpiossa vaan yhteiskunnassa. Mikä on kannattavaa ja mikä ei riippuu erittäin vahvasti, joskus jopa yksinomaan, yhteiskunnassa harjoitetusta politiikasta. Esimerkiksi vetypelkistys ei tule koskaan olemaankaan kannattavaa, ellei hiilidioksidipäästöille asetettaisi poliittisin keinoin tiukkoja ja nykyistä tiukempiakin rajoja. Tekniikan yleistyminen tulee myös todennäköisesti vaatimaan hiilitullien käyttöönottoa, sillä bulkkituotteessa kuten teräksessä 20 prosentin hintaero on merkittävä, eikä vetypelkistystä käyttävä tehdas pysty siksi kilpailemaan suoraan perinteisin menetelmin terästä tuottavien tehtaiden kanssa. Vetypelkistystä kehittävien yhtiöiden edustajat ovatkin esimerkiksi MEP Ville Niinistön mukaan tuttuja vieraita europarlamentissa: ilman EU:n ilmasto-ohjauksen kiristymistä, investointi uusiin laitoksiin olisi äärimmäisen riskialtista.

Miten ja miksi politiikka sitten muuttuu? Tähän on monia teitä, mutta ilmastopolitiikan ja aiheesta keskustelun viimeaikaista kiristymistä on mahdotonta selittää viittaamatta ympäristöaktivistien toimintaan. SSAB aloitti vetypelkistyksen kehitystyön toden teolla vuonna 2016 – vajaa vuosi sen jälkeen kun Pariisin ilmastokokouksessa sovittiin 1,5 asteen tavoitteesta, ja täydet kymmenen vuotta sen jälkeen kun itse löysin tekniikan ensimmäistä kertaa – perustamalla Hybrit-yhteisyrityksen Vattenfallin ja Bolidenin kanssa. Tuolloin tavoitteena oli ottaa tekniikka käyttöön vuoteen 2036 mennessä ja ajaa fossiilisiin perustuva raudantuotanto alas vuoteen 2050 mennessä. Nyt aikataulua kiristetiin vuosikymmenellä.

On täysin posketonta luulla, että esimerkiksi nuorison ilmastoaktivismilla ei olisi ollut näihin päätöksiin minkäänlaista vaikutusta. Oma, asian melko tiiviiseen seuraamiseen perustuva käsitykseni on, että viimeisen 15 vuoden aikana nähdyistä toimista, nuorison lakkoilu on ollut merkittävin yksittäinen toimi tiukemman ilmastopolitiikan puolesta – maailmanlaajuisesti. Kaikesta aktivismista on kuitenkin ollut apua. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, epälineaarisessa, kompleksisessa maailmassa ei ole mahdollista tarkasti erotella, mikä aktivistinen teko tarkkaan ottaen aiheutti muutoksen, aivan kuten ei ole mahdollista erotella, mikä yksittäisistä lumihiutaleista on ”syypää” lumivyöryyn.

Greta Thunbergille, Atte Ahokkaalle ja muille tulevaisuudestaan ihan syystä huolestuneille nuorille lapsellisesti ilkkuvat ovatkin joko ymmärtämättömiä tai epärehellisiä: aktivismia vähättelevät ovat kyllä tuottaneet miljoonia ala-arvoisia kommentteja, mutta he eivät ole edes yhdessä saaneet aikaan edes yhtä YK:n ylimääräistä, erityisesti ilmastokriisin torjumiseen ja ilmastopolitiikan kiristämiseen keskittynyttä yleiskokousta. Aktivismin vähättely perustuneekin suurelta osin alitajuiseen pelkoon siitä, että sekä aktivistien että ilmastotutkijoiden ylivoimaisen valtaosan ymmärtämät realiteetit tajutaan laajemmin: me emme enää voi ratkaista kestävyyskriisiä kestävällä tavalla ja turvata sivilisaatiomme tulevaisuutta ilman, että puutumme ainakin jotenkin globaaliin ja maiden sisäiseen eriarvoisuuteen. Tarvittavat toimenpiteet ovat nyt kertakaikkisesti niin mittavia, että niitä on käytännössä mahdoton saada aikaan, ellei esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden kieltämisestä kärsiville keski- ja pienituloisille kompensoida jotenkin aiheutuvaa haittaa. Samalla on jo puhtaasti alkeellisen laskuopin valossa erittäin vaikea nähdä, miten talouskasvu voisi jatkua tasaisen monotonisesti myös jo nyt rikkaissa ja ympäristöä tuhoisan paljon ylikuluttavissa maissa, ilman että kasvun kasvattama materiaalien kulutus aiheuttaisi vaarallisia haittavaikutuksia.

Pidän ylläolevaa varmemmin osoitettuna tosiasiana kuin pidin vuonna 2010 sitä, että ydinvoimaakin luultavasti tarvitaan, jos haluamme päästä kestävyystavoitteisiin aikataulussa. Mutta vaikka ei jakaisi käsitystäni tarvittavan muutoksen luonteesta, on äärimmäisen vaikea ymmärtää, miksi kukaan sivilisaation tulevaisuudesta aidosti välittävä haluaisi käyttää aikaansa vähätelläkseen ympäristöaktivisteja. On aivan selvää, että uudet, puhtaammat teknologiat tulevat laajaan käyttöön vain jos politiikka muuttuu ja esimerkiksi likaisempia teknologioita verotetaan poliittisin päätöksin enemmän. Siksi politiikan kiristämistä ajava aktivismi on vähintään yhtä tärkeää kuin tekniikan kehittäminen. Ja kun tekniikka ottaa edistysaskeleen ja ihmiset siirtyvät vähemmän fossiilisia vaativan tekniikan käyttäjiksi, esimerkiksi päästökiintiöiden kiristäminen on jälleen poliittisesti vähän helpompaa – mutta mikäli sitä ei vaadita, sitä ei myöskään todennäköisesti tapahdu. Teknologia ja aktivismi ovatkin tässä asiassa liittolaisia, eivät vihollisia. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava aritmetiikka ja ne suunnattomat haasteet, mitä kasvun jatkuminen tulee aiheuttamaan kestävyysrajoihin pääsemiselle ja niissä pysyttelylle, kehittyi tekniikka miten taianomaisesti hyvänsä.

Jos vaikka haluaisimme pelastaa maailman: PLAN B

Sivilisaatiomme on kohdannut uhan, joka vaarantaa sen olemassaolon perusteet. Tilanteemme on vakava, mutta ei toivoton.

Näillä sanoilla voisi tiivistää demokratioiden kohtaaman uhan sekä vuonna 1939 että vuonna 2019. Kahdeksan vuosikymmentä sitten totalitaristen diktatuurien uhka konkretisoitui maailmansodaksi, jonka voittamisesta demokratioilla ei ollut mitään takeita. Tällä vuosikymmenellä ilmastonmuutoksen uhka on konkretisoitumassa, kun yhä useammalle selviää, mitä tieteelliset tutkimukset käytännössä tarkoittavat: merkittävästi nollasta poikkeavaa mahdollisuutta, että nyt jo elävät ihmiset tulevat näkemään demokratioiden ja sivilisaation lopun. Kuten Potsdam-instituutin professori Joachim Schellnhuber, yksi maailman johtavista ilmastotutkijoista, asian syyskuun 2018 lopussa totesi, nykymenoa jatkamalla on noin 10 % riski sivilisaation tuhosta. Schellnhuber totesi myös, että tilanteen korjaaminen vie ainakin 20 vuotta, ja että aikaa toimia on enää enintään 30 vuotta.

Edessämme olevan urakan voi tiivistää hyvin lyhyesti. Meidän on saatava maailman hiilidioksidipäästöt laskemaan nykyisestä merkittävästi. Tämä on toteutettava sähköistämällä käytännössä kaikki ne yhteiskunnan toiminnot, mitä voimme sähköistää. Niitä toimintoja, jotka vaativat edelleen polttamista, on rajoitettava vähäpäästöisten polttoaineiden kuten elektrolyysilla tuotetun vedyn ja synteettisen metaanin riittävyyden mukaan, tai ne on lopetettava. Samaan aikaan meidän tulee lisätä maailman metsittämistä, ja vähennettävä materiaalien kulutusta nykyisestä lopettaaksemme yhä vakavammaksi käyvän elonkirjon kadon. Meidän on myös muutettava maatalousjärjestelmämme kestävälle pohjalle nykyisestä, erittäin vahvasti fossiiliseen energiaan perustuvasta, monin tavoin kestämättömästä järjestelystä.

Kasvihuonekaasupäästöt 2015, päästöt nykyisellä politiikalla 2050, ja tavoitteet: tieteen suosittelema tavoite olisi 1,5 astetta.

Kun johtajamme ovat viivytelleet vuosikymmeniä, monille tulee nyt yllätyksenä, että meillä ei olekaan enää vuosikymmeniä aikaa viivytellä. Nyt tarvitsemme radikaalejakin ratkaisuja. Käytän seuraavassa esimerkkinä energiantuotantoa. Sähköistääksemme käytännössä koko maailman energiantuotannon, mikä on yksi välttämättömistä mutta ei yksinään riittävistä toimenpiteistä, meidän täytyisi moninkertaistaa vähähiilisten energianlähteiden tuotanto. Olen hahmotellut alla olevassa viitteellisessä kaaviossa, miltä tulevaisuuden kestävä energiajärjestelmä saattaisi suunnilleen näyttää. Kaaviossa oletan maailman tuottavan energiaa 30 terawatin (TW) keskiteholla, jolloin myös maailman köyhimmillä on varmasti riittävästi energiaa. (Nykyinen maailman keskiteho on n. 18 TW.) Lukema ei perustu varsinaisesti mihinkään laskelmaan, vaan on valittu vain esimerkin vuoksi. Oletan, että tuulivoima tuottaa maailman energiasta noin puolet, aurinkovoima noin kolmanneksen, ja loppu jakautuu vesivoiman, ydinvoiman, ja muiden energianlähteiden kesken. Tämäkään jako ei ole minkään laskelman tulos, vaan karkea valistunut arvaus, joka auttaa meitä hahmottamaan mittaluokkia.

Tässä tapauksessa meidän tulisi rakentaa esimerkiksi tuulivoimaloita joka ikinen vuosi noin 400 000 – 700 000 kappaletta, riippuen tuotettujen voimaloiden keskimääräisestä tehosta. Tällä tuotantomäärällä saisimme rakennettua, ja ylläpidettyä, noin 9 – 15 miljoonaa tuulivoimalaa koko maailmassa (voimaloiden keskimääräisestä tehosta ja eliniästä riippuen; oletan varovaisesti tuulivoimalan eliniän olevan 25 vuotta).

Vuonna 2018 maailmassa valmistettiin ja asennettiin noin 20 000 keskimääräiseltä teholtaan noin 2,5 megawatin tuulivoimalaa. Tuulivoimaloiden tuotanto- ja asennusnopeus olisi siis karkeasti sanoen 20- tai 30-kertaistettava. (Jos maailman energiankulutus pysyy nykytasolla ja oletukset ovat muuten samat, 11-kertaistaminen voisi riittää.) Tuulivoimala täytyisi rakentaa ja asentaa noin minuutin välein, yötä päivää. Tämä voi kuulostaa hirmuiselta urakalta, ja sitä se onkin.

Tiedämme silti, että se on tehtävissä oleva urakka. Vuosien 1939 ja 1944 välillä yksin Yhdysvallat kasvatti pelkästään lentokonetuotantoaan peräti 32-kertaiseksi, alle 3000 lentokoneesta 96 300 lentokoneeseen vuodessa. Valmistusmäärät eivät kerro edes koko totuutta, sillä siinä missä vuonna 1939 valmistetut koneet olivat pääasiassa 1- ja 2-moottorisia liki harrastekoneita, vuonna 1944 rakennetut lentokoneet olivat huikean monimutkaisia, tekniikan huippua edustaneita, jopa nelimoottorisia sotakoneita. Samaan aikaan Yhdysvaltojen teollisuus tuotti myös mm. 50 rahtilaivaa päivässä, kaksi täysin varusteltua lentotukialusta viikossa, ja panssarivaunun noin 26 minuutin välein. Kaikki tämä saavutettiin sodan aiheuttamista materiaalipuutoksista huolimatta, vaikka yli 12 miljoonaa parhaassa työiässä olevaa nuorta (n. 8,6 prosenttia koko väestöstä) oli – erinomaisesti, peräti yltäkylläisesti varustettuna – taistelemassa ympäri maailmaa.

B-24 Liberator-pommikoneita Willow Run’in tehtaalla. Vuonna 1941 rakennetun, Fordin operoiman tehtaan mailin mittaiselta liukuhihnalta valmistui parhaimmillaan lentovalmis kone 59 minuutin välein.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun tehtaat pääsivät tuottamaan suunnattoman suuria sarjoja standardoituja tuotteita, niitä valmistamaan kannatti rakentaa kalliimpia koneita ja työväki oppi tuottamaan niitä nopeammin. Sodan alussa esimerkiksi B-24 Liberator-pommikoneen valmistamiseen kului noin 200 000 – 300 000 työtuntia. Sodan lopussa kone valmistui 18 000 työtunnissa. (Vertailun vuoksi, Liberator-pommikone maksoi nykyrahassa suunnilleen saman verran kuin 2-3 megawatin tuulivoimala nykyään, ja siinä oli selvästi enemmän osia, noin 25 000 verrattuna tuulivoimalan noin 8000 osaan.) Vuoden 1941 alussa ensimmäisiä yksinkertaistettuja Liberty-rahtilaivoja pidettiin nopeasti rakennettavina, kun ne saatiin valmiiksi 230 päivässä; sodan lopussa keskimääräinen Liberty-alus valmistui noin 11 päivässä, ja ennätys kölinlaskusta vesillelaskuun oli neljä päivää, 15 tuntia, ja 30 minuuttia.

Muutamia huomioita tuuli- ja ilmavoimasta.

Tämä suunnaton teollisen tuotannon ihme saavutettiin järjestelmällä, jossa liittovaltio toimi tilaajana ja asiakkaana, säännösteli hintoja spekulaation ehkäisemiseksi, ja ratkaisi ajoittaiset kiistat harvinaisempien raaka-aineiden ja työvoiman jakamisesta. Varsinaisen työn tekivät kuitenkin yksityiset yritykset, käypää korvausta ja tervettä voittoa vastaan. Yritykset saivat liittovaltiolta suoraa tukea tuotannon laajentamiseen, ja sotateollisuuteen tehdyt sijoitukset sai vähentää verotuksessa viidessä vuodessa (20% poisto).

Yksittäisten ihmisten kannalta sota näkyi ennen kaikkea niin, että töitä riitti kaikille, ja palkat nousivat noin 70 prosenttia. Koska vain noin 47 prosenttia taloudesta mobilisoitiin sotatuotantoon, elämä kotirintamalla jatkui varsin samaan tapaan kuin ennen sotaa. Ainoastaan muutamat tuotteet, tärkeimpinä kumi ja bensiini, laitettiin säännöstelyn alaiseksi, ja uusien henkilöautojen valmistus lopetettiin reilun kahden vuoden ajaksi.

Suunnitelma, joka on parempi olla olemassa ja tarpeeton, kuin tarpeellinen mutta ei olemassa.

Mikään luonnonlaki ei estä meitä toteuttamasta vastaavaa mobilisaatiota nyt. Jos haluaisimme, voisimme hyvin 30- tai vaikka 40-kertaistaa tuulivoiman ja muun vähähiilisen infrastruktuurimme tuotantonopeuden. On jopa mahdollista, että näin tuotettu infrastruktuuri olisi nykyistä infrastruktuuria edullisempaa, ennen kuin hiilidioksidipäästöjen vahinkoja edes huomioidaan. Nykyisin rakennamme vähähiilistä infrastruktuuria tipoittain. Sarjakoot ovat pieniä, ja eri malleja on valtavasti. Tämä on yksi syy siihen, miksi vähähiilinen infrastruktuuri on fossiilista infrastruktuuria selvästi kalliimpaa. Jos standardoimme tuotannon muutamiin perusmalleihin ja keskitymme niiden tuotantoon eeppisissä mittakaavoissa, sarjatuotannon ja tekemällä oppimisen kiistämättömät edut pääsevät jylläämään toden teolla.

Maailman teollinen kapasiteetti vs. Yhdysvaltojen teollinen kapasiteetti vuonna 1944.

Suursarjatuotannon ei nimittäin tarvitse rajoittua vain voimaloihin, vaikka käytinkin niitä esimerkkinä. Aivan samoin kuin Yhdysvaltojen sotatalous tuotti lentokoneiden lisäksi myös laivoja, panssarivaunuja, aseita ja varusteita, voimme nyt tuottaa voimaloiden lisäksi myös suunnattomia määriä vaikkapa yksinkertaistettuja sähkötraktoreita, sähköautoja, ja sähköpyöriä, sähköistäen sekä liikenteemme että maataloutemme. Vetyä polttoaineeksi ja teollisuuden tarpeisiin tuottavia elektrolyysilaitoksia voitaisiin hyvin rakentaa massiivisena suursarjatyönä, painaen tämän elintärkeän investoinnin hintaa alaspäin. Sähköjunat ovat ilmeinen esimerkki, ja lähitulevaisuudessa voi olla mahdollista tuottaa myös suhteellisen edullisia sähkölentokoneita korvaamaan lyhyen matkan lentoliikenne. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä niistä tuotteista, joita ilmastomobilisaatio voisi koskea.

Valtava, valtioiden koordinoima sarjatuotanto on myös ainoa merkittävämpi kortti, jonka pelaamista emme ole vielä edes kokeilleet. Ilmastokriisin torjunta on nimittäin epäonnistunut pahasti. Kolmen vuosikymmenen ajan olemme lähinnä puhuneet ja ihmetelleet, antaen kallisarvoisen ajan valua sormiemme lävitse. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus jatkaa tasaista marssiaan vaarallisesta kohti todella vaarallista. Vaikka viime aikojen pienet päästövähennykset herättävätkin vähän toivoa, nykypolitiikan voi hyvin tiivistää näin: aivan liian vähän, aivan liian myöhään.

Tästä syystä ryhdyn tammikuussa selvittämään ja suunnittelemaan ilmastomobilisaation käytännön toteutusta. Emme tiedä, missä määrin sotamobilisaation opit olisivat sovellettavissa nykyiseen hätäämme. Siksi asia on selvitettävä ennakkoluulottomasti. Yhdysvaltojen mobilisaatio on ainakin niinsanottu ”existence proof” siitä, että yksityisyritteliäisyyteen perustuva, nykyistä muistuttava (enimmäkseen) kansanvaltainen yhteiskunta kykenee halutessaan suuntaamaan teollisen tuotantonsa eksistentiaalisen uhan torjumiseen. Yhdysvaltojen sotaponnistelujen historia voi toimia myös esimerkkinä poliitikoille. Toisin kuin usein luullaan, Yhdysvaltojen sotamobilisaatio alkoi liki kaksi vuotta ennen Pearl Harbouria. Ennen kuin maahan hyökättiin, presidentti Roosevelt joutui käyttämään kaiken taitonsa ja vaikutusvaltansa ajaakseen tuotannon lisäykset läpi. Kun hän toukokuussa 1940 pyysi edustajainhuoneelta rahoitusta valmistelemaan 50 000 lentokoneen vuosituotantoa, hänen pyyntöään kommentoitiin sanoin, jotka ovat tuttuja myös nykyisestä keskustelusta: ”ei tuo ole mahdollista,” ”aivan liian kallista,” ”miksi meidän pitäisi maksaa toisella puolella maailmaa asuvien ongelmista?” Neljä vuotta myöhemmin nuo 50 000 lentokonetta valmistuivat reilussa puolessa vuodessa.

Me tiedämme, että edessämme on urakka joka meidän on pakko tehdä; urakka, jonka tiedämme olevan tehtävissä; ja urakka, jonka tulemme ennemmin tai myöhemmin tekemään. Tällä hetkellä rakenteilla oleva suomalaisten ja ulkomaalaisten asiantuntijoiden verkosto tulee siksi valmistelemaan seuraavien vuosien aikana mahdollisimman kattavan ja konkreettisen suunnitelman, miten ainakin EU voisi ohjata teollisuutensa uudelleen. Toisin sanoen, laadimme suunnitelman, jolla voisimme torjua tuntemamme maailman lopun, mikäli kansaa edustavat poliitikkomme päättävät tämän lähestyvän uhan torjua. Emme tietenkään kuvittele, että toimeen päästäisiin heti, vaan oletamme aloitusvuodeksi 2030. Tällöin nykyisellä, lähinnä haittaveroihin keskittyneellä ympäristöpolitiikalla on vielä vuosikymmen aikaa parantaa merkittävästi suoritustaan, mutta ihmiskunnalla olisi ainakin jonkinlainen, edes jossain määrin valmisteltu varasuunnitelma, jos nyt 30 vuotta epäonnistunut mutta edelleen useissa piireissä ainoana mahdollisena pidetty politiikka onkin perustavanlaatuisesti viallinen.

On silti syytä muistaa, että mikäli emme rakenna samaan aikaan myös yhteiskuntiamme uudelle pohjalle, mikään määrä tuulivoimaloita ja sähköautoja ei voi tarjota kuin väliaikaisen helpotuksen. Jos ympäristön kulutukselle ei saada pitäviä rajoja, tulemme ennen pitkää ylittämään ne uudelleen. Jotta rajoja ei tulla tulevaisuudessa ylittämään, meidän on luovuttava käytännössä kaikista sellaisista yhteiskunnallisista mekanismeista, joiden vuoksi ainoan elossapitojärjestelmämme tuhoaminen on yksilölle rationaalinen vaihtoehto. Muussa tapauksessa jäämme vain muiden kestävyyskriisien uhriksi, vaikka onnistuisimmekin selättämään ilmastokriisin. Jo tällä hetkellä akuutteja ja potentiaalisesti sivilisaation tulevaisuutta uhkaavia kestävyyskriisejä ovat ilmastokriisin lisäksi elonkirjon kato ja typen kierron häiriöt, sekä paikallisesti makean veden vähyys. Fosforikierron häiriöt ovat uhkaavalla tasolla, ja lähestymme neljää muutakin kriittisen tärkeää ympäristörajaa. Siksi tulemme näkemään tulevaisuudessa varmasti myös yhteiskunnallisen muutoksen: miten ison, riippuu lähinnä siitä, kuinka kauan vielä viivyttelemme.

Kaikki tuottamani materiaali on vapaasti käytettävissä kaikkiin ympäristönsuojelua, yhdenvertaisuutta ja tutkimustyötä edistäviin tarkoituksiin. CC-BY.

Ympäristörealistin käsikirja: vähän realismia, paljon käsienheiluttelua

Suomen kaikkiin kouluihin Suomalaisiin kouluihin on jaettu Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perustan tuottamaa kirjasta ”Ympäristörealistin käsikirja” (toim. Hamilo & Grönroos). Mutta miten realistinen tämä artikkelikokoelma tutkimustiedon valossa oikeastaan on?

Käyn seuraavassa läpi kirjan luvut yksityiskohtaisesti ja järjestyksessä. Jos et ehdi tai jaksa lukea koko kirjoitusta, tiivistelmänä arvioni kirjasta on seuraava:

Kirjassa esitetään, että ympäristötoimien varjolla tehdään politiikkaa, ja sitten esitetään ympäristötoimien varjolla tehtäväksi oikeistolaista politiikkaa. Kirjan unelmamaailmassa ympäristöongelmat ratkeavat jo teollisuuden lobbareilta tutulla politiikalla, jossa ongelmien ratkomista on se, että toistetaan kerta toisensa jälkeen mantraa siitä, miten hiilivero on teoriassa paras ratkaisu ja sitä paitsi Kiina ja väestönkasvu. Tämän ns. politiikan empiirinen tehottomuus ei ole kirjoittajien mielestä ongelma, sillä he eivät juurikaan käytä empiiristä aineistoa havainnollistaessaan ajatuksiaan. Silloin kun he näin tekevät, he yleensä kaivavat maata juuri esittämänsä argumentin alta.

Kirjan artikkeleissa sekoitetaan tunnettuja faktoja ja aiemmin esitettyjä huomioita vaihtelevaan mutta keskimäärin suureen määrään harhaanjohtavia puolitotuuksia ja suoranaista harhailua siten, että asiantuntijalle kirjassa ei ole mitään uutta, mutta maallikko ei välttämättä kykene erottamaan, mitkä kirjan väitteistä perustuvat tosiasioihin, ja mitkä fantasiaan – ellei hän käy epäileväiseksi esimerkiksi kirjassa kiusallisen usein toistuvia oman argumentin alasampumisia havaittuaan.

Sellaisenaan teos on käytännössä peilikuva monien ympäristöjärjestöjen ydinvoimaa koskevasta raportoinnista, ollen nettohyödyllisyydeltään negatiivinen. Kokonaisuutena kirja tulisikin arvioida poliittisen retoriikan eikä luonnontieteellisen tutkimuksen genreen kuuluvana; nähdäkseni kirjasen keskeinen retorinen viesti on, että irrationaalinen ”vihervasemmisto” pakottaa hyvää tarkoittavat yritykset ja puhtaan rationaaliset oikeistohallitukset tekemään huonoja ratkaisuja, mutta jos vain ympäristönsuojelijoista päästäisiin eroon, maailman ympäristöongelmat ratkeaisivat liki itsestään. Esitän käytetystä retoriikasta joitain huomioita, mutta jätän teoksen tarkemman ruotimisen tältä kannalta aihetta paremmin tunteville.

Ympäristörealistin käsikirja
toim. Hamilo, M. ja Grönroos, S.
Suomen Perusta, Helsinki
2019

PS. tämän arvostelun kirjoittaminen vei muulta tutkimukselta aikaa noin yhden työpäivän. Tämänkaltainen hukkaan heitetty aika tulisi nähdäkseni laskea osaksi ympäristönsuojelun vastustamisen kustannuksia.

Esipuhe (Simo Grönroos)

Esipuheessa todetaan, että ”ympäristökeskustelua käydään liikaa tunteella” (s. 4). Tämä on melko osuvaa, ottaen huomioon, että kirjassa ei juuri vaivauduta esittämään varsinaisia tutkimuslähteitä, ja keskeisten johtopäätösten keskeinen peruste on se, että kirjoittajasta tuntuu siltä.

Ympäristöpolitiikan onnistumisia ja epäonnistumisia (Marko Hamilo)

Hamilo esittää johdantona toimivassa luvussa, että keskeinen syy kansainvälisen ilmastopolitiikan epäonnistumiselle olisi ”uusi vihreä fundamentalismi”, jonka nousun hän ajoittaa 1990-luvulle. Todisteena tästä hän esittää Montrealin sopimuksen vuodelta 1987, jossa otsonikerrosta tuhoavien CFC-yhdisteiden asteittaisesta käyttökiellosta kyettiin sopimaan, Hamilon mukaan ”maltilla, tieteellä ja teknologialla,” siinä missä ”tämän ajan paniikkihäiriöiset ympäristöpoliitikot … olisivat varmaan ehdottaneet jääkaappien kieltämistä ja palaamista maakellareihin” (s. 9).

Sattumalta satuin tutkimaan juuri tätä tapausta ja sen yhtäläisyyksiä nykyiseen tilanteeseemme valmistautuessani kirjoittamaan väitöskirjaa. Ajattelin alunperin, että tapauksesta saisi hyvän tapaustutkimuksen valaisemaan nykyisen politiikan kohtaamia ongelmia. Totesin kuitenkin varsin pian, että tilanteet olivat niin erilaisia, että vertailu olisi ollut lähinnä harhaanjohtavaa. Mainitsen kuitenkin CFC-ongelman ja sen ratkaisun lyhyesti myös omassa tutkimuksessani (Korhonen, 2018).

CFC-yhdisteiden kiellossa oli kyse käytännössä kuuden suuren ja noin 14 pienemmän valmistajan tuottaman kemikaalin kieltämisestä. Aineelle oli jo olemassa tunnettuja, teknisesti hyvin toimivia vaihtoehtoja, eikä sen kieltäminen siis vaatinut juuri minkäänlaisia muutoksia mihinkään muuhun kuin noin 20 sitä valmistaneen yrityksen liiketoimintamalleihin. CFC-yhdisteiden käyttö oli myös voimakkaassa laskussa jo vuosia ennen Montrealin sopimusta, mm. Yhdysvaltojen yksinkertaisesti kiellettyä CFC-yhdisteiden käytön useimmissa kohteissa jo 1978, vain neljä (!!!) vuotta otsonikadon ensimmäisenä todenneen tutkimuksen julkaisun jälkeen. (Yhdysvalloissa ei tietääkseni vieläkään ole korvattu jääkaappeja maakellareilla.) Toisin kuin Hamilo ja kirjasen muut kirjoittajat toistuvasti esittävät, kielloilla on todellakin vaikutusta; keskeinen ongelma kielloissa ei ole niiden tehottomuus vaan teollisuuden niitä vastaan käyttämä valta. Kun rahalla on mahdollista vaikuttaa politiikkaan, teollisuus käyttää valtavasti rahaa kieltoja vastaan lobbaamiseen ja porsaanreikien aukomiseen (kts. esim. Shnayerson, 1996; Hoogma, 2000; Roediger-Schluga, 2004). Kiellot ovat toimineet hienosti aikaisemminkin, esimerkiksi PCB-yhdisteiden, elohopean ja lyijyn kohdalla (mm. Ashford ym. 1985): mutta kiellot ovat aina olleet inhottavia suurille valmistajille.

Niinpä CFC:n suurimmat valmistajat onnistuivat viivyttämään lobbauksella ja omia tutkijoitaan palkkaamalla CFC-kieltoa tehokkaasti useilla vuosilla, vaikka tieteellinen todistusaineisto otsonikadon potentiaalisesti katastrofaalisista vaikutuksista oli erittäin selvää. Edetessään otsonikato olisi johtanut jo muutamassa vuosikymmenessä esimerkiksi siihen, että Suomessakin olisi ulkona kulkiessa ollut pakko käyttää suojalaseja. Montrealin sopimukseen johtanut prosessi ja sen viivytykset on dokumentoitu yksityiskohtaisesti esimerkiksi tunnetussa denialismin historiassa Oreskes & Conway, Merchants of Doubt (2010). Etunojassa sopimuksen tuloon varautuneet edelläkävijäyritykset menestyivät hyvin: esimerkiksi ensimmäisen CFC-vapaan jääkaapin Saksan markkinoille tuonut dkk Scharfenstein pystyi pyytämään jääkaapistaan 25 % ylihintaa, eikä se silti kyennyt valmistamaan riittävästi jääkaappeja vastatakseen kysyntään. Vastaavasti CFC-vapaita teollisuusliuottimia käyttämään siirtyneet elektroniikkatehtaat säästivät liuotinkustannuksissa jopa 80 %; CFC-vapaita elektroniikkaliuottimia ei olisi kehitetty yhtä nopeasti ilman kieltoa (Bonifant ym. 1994; Kemp, 1995). Ylipäätään, kuten tavallista, CFC-yhdisteiden kieltämisen taloudellisia kustannuksia liioiteltiin (Oreskes ja Conway 2010; Hammit, 2000).

Hamilo, tai kukaan muukaan kirjan kirjoittajista, ei mainitse sanallakaan nykyisen ympäristöhistorian tutkimuksen parissa yleisesti hyväksyttyä teoriaa, jonka mukaan ilmastonmuutoksen torjunnan heikkoon onnistumiseen on vaikuttanut selvästi läntisten teollisuusmaiden politiikan siirtymä oikealle 1980-luvun alusta lähtien. Etenkin Reaganin ja Thatcherin myötä tapahtunut politiikan siirtymä oikealle ja siitä seurannut ympäristöviranomaisten vallan vähentäminen ja teollisuuden ja talouselämän vallan lisääntyminen, sekä etenkin fossiiliyritysten valtava lobbaaminen, ovat olleet merkittävässä roolissa siinä, miksi ilmastonmuutoksen torjuminen on ollut niin onnettoman hidasta (yksi yleiskatsaus mm. Heynen ym., 2007). Sivullinen voisi ajatella, että tämä olisi vain loogista: jos ympäristöongelmia vähättelevä ideologia nousee valtaan, niin ympäristönsuojelun tulokset todennäköisesti heikkenevät. Tämä looginen ajatus vain olisi ristiriidassa kirjan keskeisen viestin, kovan markkinaliberalismin, kanssa.

Tiedetoimittajana mielellään esiintyvän Hamilon varsin valikoiva suhtautuminen tutkimukseen ja osatotuuksien esittäminen retoriikan tukena jatkuu teoksessa muutenkin. Johdantoluvussa hän esimerkiksi esittää, lopunviimein blogikirjoitusta hyödyntävään lähteeseen viitaten, että ladattava hybridi on täyssähköautoa vähäpäästöisempi, retorisen implikaation ollessa, että ”vihreä ympäristöajattelu” olisi mustavalkoista ja tuhoisaa (s. 13). Vastaus on tietysti erittäin vahvasti riippuvainen tehdyistä oletuksista, kuten ajokilometreistä; siitä, missä sähköauton akku (sen eniten hiilidioksidipäästöjä aiheuttava yksittäinen osa) on valmistettu; ja miten likaisella sähköllä sähköautoa ladataan. Kuten alunperin lähteenä toiminutta blogikirjoitusta oli laskuvirheen vuoksi jouduttu korjaamaan, täyssähköauto on paljon ajavalle jo nyt puhtaampi valinta, ja yksistään Suomen sähköntuotannon vääjäämätön puhdistuminen tulee muuttamaan laskelmia radikaalisti sähköauton eduksi. (On aivan totta, että vähän ajavalle hybridi tai jopa bensa-auto on parempi vaihtoehto vielä toistaiseksi – jos palamisen muita saasteita ei huomioida. Sähköauto kun on hiilidioksidipäästöjen ohella myös mm. kaupunkiympäristöä vähemmän saastuttava valinta.)

Keskeistä osuutta kirjassa onkin tämäntapainen, puolitotuuksia viljelevä ja mustavalkoista ajattelua toisiin projisoiva retoriikka siitä, miten todellisia syyllisiä ympäristökriisiin ovat mahdottomia vaativat ympäristöliikkeet ja vasemmisto. Tyylilleen uskollisena Hamilo esimerkiksi ohittaa kaiken vuosien varrella esitetyn kritiikin nykyistä talousjärjestystä kohtaan yhdellä kappaleella (s. 10) antamalla ymmärtää, että ainoa vaihtoehto on – Neuvostoliitto. Hamilon teksteissä on siis hyviä esimerkkejä mustavalkoisesta ajattelusta, mutta ei juurikaan sellaisia, mitä hän itse kuvittelee.

Mainittakoon tämän osuuden lopuksi, että huolimatta Hamilon positiivisesta kuvauksesta ekomodernistisestä liikkeestä, sanoudun ainakin itse Suomen ekomodernistien perustajajäsenenä jyrkästi irti kirjasen vihjailuista ja kehotan muitakin samaan. Olin mukana perustamassa Ekomodernisteja nimenomaan siksi, ettei niistä tulisi tämän kirjasen kaltaista peilikuvaa vanhoille ympäristöjärjestöille, vaan vaihtoehto niille. Ympäristöliike on tehnyt virheitä, ja näitä tulee kritisoida; mutta lasta ei pidä heittää pesuveden mukana, kuten Hamilo et al haluaisivat.

Ilmastonmuutos – tieteellistä taustaa (Tiera Laitinen)

Tämä on yksi kirjan parhaita osuuksia, kerraten ilmastonmuutoksen tieteellisen perustan. Se voisi toimia johdantona aiheeseen perehtymättömälle, mikäli siinä ei esitettäisi olkiukkomaisia väitteitä, kuten ajatusta siitä, että ilmaston tilasta huolestuneet väittävät maailman tuhoutuvan 10 vuoden kuluttua (s. 21). Mitä ylivoimainen valtaosa väittää, aivan oikein, on se, että suuret muutokset tulee saada hyvään vauhtiin seuraavan vuosikymmenen aikana, tai vaarallisen ilmastonmuutoksen torjunta ei ole enää aritmeettisesti mahdollista. Jännittävää kyllä, Laitinen toteaa itse tämän saman asian aivan oikein sivulla 32.

Vihreän energian mahdollisuudet – ja rajat (Matti Hukari)

Hukari aloittaa lupaavasti toteamalla, että fossiilisten polttoaineiden korvaaminen hiilettömillä energianlähteillä ei ole edennyt lainkaan suunnitelmien mukaisesti. Valitettavasti hän ei vedä tästä johtopäätöstä, että pitäisi varmaan tehdä enemmän, vaan hän siirtyy kirjasen yleiselle retoriselle linjalle kappaleella, jonka otsikossa jo lukee ”ympäristöpelottelun ylilyöntejä on nähty ennenkin” (s. 38). Hukari toistaa jo vuosikymmeniä sitten kuullut kritiikit niinsanotusta Kasvun rajat-raportista (1973). Hän tosin ei vaikuta lukeneen itse raporttia, sillä hän toistaa kritiikittä mm. väitteet siitä, että raportti olisi ennustanut öljyn ja kuparin loppuvan jo vuonna 2000 (s. 38; todellisuudessa väitteet raaka-aineiden loppumisesta eivät ole peräisin raportista vaan sen arvostelusta The New York Timesissä.).

Kasvun rajat-raportissa tutkittiin maailmanjärjestelmässä vaikuttavia takaisinkytkentöjä ja niiden pitkän tähtäimen mahdollisia seurauksia erilaisia lähtöoletuksia hyödyntäneillä tietokonesimulaatioilla. Käytetyn simulaatiomallin lähtöoletuksia ja sen toteutusta on helppo kritisoida, ja olen niin tehnyt itsekin. Tästä huolimatta sen perusviesti, jonka ymmärtämiseen ei tarvita tietokonemallia vaan vain eksponenttiyhtälö muotoa x^y, on edelleen riidaton: rajaton kasvu rajallisessa tilassa ei ole mahdollista, ja kasvu tulee loppumaan ennemmin tai myöhemmin jonkin raaka-aineen tai niinsanotun nielun (kuten planeetan kyvyn absorboida hiilidioksidia) hupenemiseen. Mitään päivämääriä öljyn, kuparin tai minkään muunkaan raaka-aineen loppumiselle ei raportissa ole, eikä itse asiassa edes yhtä sanaa niiden rajoista vuoteen 2000 mennessä (Nørgård ym, 2010; ainoat mainitut päivämäärät ovat projektioita sen hetkisistä varannoista, mikä itse raportin tekstissä todetaan pelkiksi havainnollistaviksi ekstrapolaatioiksi). Raportissa todettiin, että raaka-aineet eivät lopu mutta niiden hankkiminen tulee aiheuttamaan suurempia rahallisia ja ympäristökustannuksia. Voimme havaita väitteen pitävän paikkansa esimerkiksi öljyn hinnan kehityksestä ja öljynporaamisen siirtymisestä yhä herkemmille seuduille, kuten Arktikselle.

Raportin yleistoteamus, että ilman merkittäviä muutoksia teollinen sivilisaatio tulee olemaan vakavissa ongelmissa 2000-luvun puolivälissä eikä talouskasvu voi jatkua vuoden 2100 jälkeen, on itse asiassa toteutunut vähän liiankin tarkasti. Sekä tekijöiden omissa että useissa itsenäisissä selvityksissä on todettu, että Kasvun rajojen ”business as usual”-skenaarion malliajo kuvaa mallin yksinkertaisuuteen nähden suorastaan yllättävän hyvin viimeisen 30-40 vuoden aikana toteutunutta todellisuutta (mm. Turner, 2008; Hall & Day, 2009). Yksikään ympäristötutkija ei väitä, etteikö raaka-aineiden ja ehkä eritoten nielujen vähyys voisi aiheuttaa vakavia ongelmia. Teknologian kehitys ei kykene ratkaisemaan tätä ongelmaa, vaan ainoastaan ostamaan vähän lisäaikaa lopettaa kulutuksen kasvu: yksinkertaisella matematiikalla on helppo osoittaa, että vaikka teknologia onnistuisi puolittamaan ympäristövahingot nykyisestä, olisimme takaisin lähtöpisteessä vain reilun 30 vuoden kuluttua. (Toisin kuin usein kuulee väitettävän, Kasvun rajat-raportissa huomioitiin teknologian kehitys. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös paljon todellisuudessa toteutunutta huikeampaa teknologista kehitystä mallintaneita malliajoja; tulokset eivät kuitenkaan muuttuneet oleellisesti, ja teollinen sivilisaatio ainoastaan joutui vakaviin ongelmiin vähän myöhemmin.)

Mutta tällaisia ongelmia syntyy, jos pääasiallisena lähteenä käyttää Ronald ”Star Wars” Reaganin tieteellistä neuvonantajaa, kuten Hukari oman ilmoituksensa mukaan tekee (s. 37). Hukari toistaa Kasvun rajojen ”kritiikin” lisäksi monia muitakin väsymykseen saakka kuultuja väitteitä, kuten väitteen Kiinan päästöjen jatkuvasta kasvusta (todellisuudessa Kiina on saavuttamassa päästöhuipun 5-10 vuotta lupaamaansa aikaisemmin; Wang ym. 2019), ja väitteet tuuli- ja aurinkovoiman epätasaisen tuotannon aiheuttamista piilokustannuksista – väite on sinänsä oikein, mutta kustannusten suuruusluokka on valtavasti väärin.

Sivuhuomiona, tällä hetkellä halvin ja ainoa Suomessa nykyisin ilman valtion panosta eli markkinaehtoisesti rakennettava energiantuotanto on tuulivoimaa, ja vähän aikaa sitten Iso-Britanniasta kuului uutisia, joiden mukaan aurinkopaneeleita ja akkujärjestelmiä myydään nyt ilman tukiaisia, niiden hinnan pudottua tarpeeksi. Ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa ryhdytään rakentamaan nykyistä selvästi enemmän aurinkosähköä siksi, koska sen rakentaja säästää rahaa. Tämä täysin ennustettavissa ollut kehitys on syy siihen, miksi itse olen vuosien ajan ennustanut hiilettömän energiajärjestelmän olevan enimmäkseen aurinko- ja tuulivoimaan perustuva, ydinvoiman ollessa tärkeässä tukevassa roolissa.

Hukari myös toistaa uudelleen Hamilon jo esittämät väitteet sähköautojen ympäristövahingoista. On tälle teokselle tyypillistä, mutta silti melko huvittavaa, että kun hän edellisellä sivulla (s. 42) aivan oikein todennut niinsanotun rebound-ilmiön olemassaolon, eli ilmiön, jossa esimerkiksi lentokoneiden energiatehokkuuden parantuminen ei kuitenkaan automaattisesti vähennä lentoliikennettä kokonaisuutena (Jevonsin paradoksin mukaisesti edullisempia lentoja lennetään enemmän), hän seuraavalla sivulla (s. 43) esittää, että ”oikea” ratkaisu autoilun päästöjen vähentämiseen olisi – polttomoottorien energiatehokkuuden parantaminen. Hukarin mukaan mahdollisuuksia tähän olisi paljon, sillä hänen mukaansa polttomoottorin ”Carnot Efficiency Limit” olisi 80 % kun taas nykyisin saavutettu suurin tehokkuus on noin 60 % (s. 43). Valitettavasti en osaa kommentoida tätä ajatusta oikein mitenkään, koska minulle poloiselle opetettiin Teknillisen korkeakoulun termodynamiikan kursseilla, että lämpövoimakoneen ehdottomasti suurin teoreettinen maksimitehokkuus eli Carnot-tehokkuus määritellään yksinomaan suurimman saavutettavissa olevan lämpötilaeron kautta. Meidän aikanamme polttomoottorit sitä paitsi noudattivat niin sanottua Otto-kiertoa eivätkä teoriassa ideaalia mutta vain erittäin pieniä kierroslukuja tuottamaan kykenevää Carnot-kiertoa. Uskon, että näin oli myös Reaganin aikana.

Carnot-tehokkuudesta voidaan kyllä päätellä, että mikäli polttomoottorien käyntilämpötilaa voitaisiin nostaa eli lämpötilaeroa kasvattaa, energiatehokkuus paranisi. Valitettavasti korkeammassa lämpötilassa palaminen tuottaa esimerkiksi selvästi enemmän haitallisia ja vahvasti säädeltyjä typen oksideja, ja lyhentää moottorin käyttöikää jopa merkittävästi. Hukarin mainitsema 80 % Carnot-tehokkuus vaatisi – olettaen, että autolla autoillaan esimerkiksi 22 Celsius-asteen lämpötilassa eikä vaikkapa Pluton pimeällä puolella – käyntilämpötilaksi ehdottomasti vähintään noin 1200 astetta. Koska täydellisen tehokasta konetta on mahdotonta valmistaa todellisuudessa, 80 % tehokkuus vaatisi luultavammin vähintään 1500 asteen lämpötiloja, mikä aiheuttaisi koneenrakentajille tiettyjä haasteita: teräs kun sulaa noin 1370 asteessa. (Jos haluat kokeilla laskutoimitusta itse, tämä laskuri tekee sen helpoksi, ja opettaa samalla luonnontieteistä enemmän hyödyllisiä asioita kuin tämä kirja.)

Hyvä arvaus energiatehokkuuden teoreettiselle ylärajalle Maan ilmakehässä bensiinillä kompressiosuhteella 10 toimivalle moottorille on noin 46 %. Käytännön maksimi on suuruusluokkaa 35 % – ja parhaimmat oikeasti olemassaolevat moottorit yltävät optimiolosuhteissa 37 prosenttiin. Polttomoottorien kohdalla oikeassa elämässä oikeasti saavutettavissa olevat, kustannuksiltaan järkevät ja vaikutuksiltaan merkittävät tehokkuusparannukset on jo tehty, ja nykyiset parannukset lisäävät energiatehokkuutta joitain prosentin osia kerrallaan.

Hukarin mainitsemat akkujen ynnä muiden vähähiilisen infrastruktuurin tarvitsemien materiaalien louhinnan ongelmat ovat kyllä todellisia, ja myös rebound-ilmiö on todellinen. Molempiin voidaan puuttua lähinnä tiukemmalla regulaatiolla. Oletankin, että tämän kirjasen lukeneet perussuomalaiset ryhtyvät viimein suojelemaan suomalaista luontoa ja ainutkertaisia kansallisvarantojamme maamme 1700-luvulta peräisin olevan kaivoslain hyväksikäyttäjiltä. Tällä hetkellä Perussuomalaiset r.p. on nimittäin ainoa eduskuntapuolue, joka edelleen vastustaa kyseisen lain kauan odotettuja tiukennuksia.

Energiewende – Saksan umpikujaan päätyneen energiakäänteen opetukset (Heikki Koskenkylä)

Tässä luvussa Koskenkylä kertaa pintapuolisesti ja varsin yksioikoisesta näkökulmasta Saksan niinsanotun energiakäänteen eli Energiewenden opetukset. Energiewende oli suunnitelmana hyvin huono, kuten asiasta varoiteltiin jo 2011, ainakin jos tavoitteena pidettiin hiilidioksidipäästöjen vähentämistä eikä ydinvoimaloiden sulkemista. Silti Koskenkylänkin käyttämistä numeroista selviää, että Saksa on aidosti kyennyt lisäämään merkittävästi uusiutuvan energian tuotantoa ja leikkaamaan kasvihuonekaasupäästöjään. Vähennys olisi suurempi ja se olisi saavutettu nopeammin, jos Saksa ei olisi myös sulkenut ydinvoimaansa, mutta tämä ei ollut Saksassa valitettavasti poliittista realismia Fukushiman jälkeen.

Silti, on tosiasia, että vaikka Energiewende oli huono suunnitelma, se on kyetty toteuttamaan, ja suurin osa saksalaisista on edelleen sen takana. Saksa ei myöskään ole köyhtynyt takapajulaksi eivätkä sen asukkaat asu maakuopissa, vaikka sähkö onkin selvästi muuta Eurooppaa kalliimpaa. Päin vastoin, Saksa on edelleen Euroopan mahtavin talousmahti, ja Berliini se suunta, jonne Euroopan muut poliitikot kumartavat. Oli Energiewendestä mitä mieltä hyvänsä, aivan ilmeisesti se ei ole raunioittanut Saksaa.

Sinänsä asiallisen aikaisemman materiaalin tiivistelmänä toimivan katsauksen lomassa Koskenkylä tosin tekee aasinsillan, jota en ole kuullut yhdenkään energia-analyytikon koskaan tehneen. Koskenkylä nimittäin yhdistää Energiewenden epäonnistumisen Saksan ”epäonnistuneeseen” pakolaispolitiikkaan. Aasinsillan vetäminen maahanmuuttoon näyttää olevan Perussuomalaisten kannanotoille jonkinlainen vaatimus, mutta mitään sen kummempia perusteita asialle ei nytkään esitetä, Koskenkylästä nyt vain tuntuu että yhteys on selvä.

Koskenkylästä tuntuu myös, että turve on ”osittain uusiutuva energianlähde” (s. 54), että sen polttamisen päästöjä voidaan vähentää olennaisesti (miten, sitä ei kerrota), ja että ”punavihreät puolueet” ovat alkaneet ehdottaa ”aivan liian epärealistisia aikatauluja ja kansalle sekä yrityksille kalliiksi käyviä energianhuollon ratkaisuja” (kts. aikaisemman luvun kritiikki). ”Musta tuntuu” onkin Koskenkylän omien pohdintojen keskeistä lähdeaineistoa.

Ydinvoima on tehokkain työkalu ilmastonmuutoksen hillintään (Rauli Partanen)

Disclaimer: olen kirjoittanut kaksi kirjaa yhdessä Rauli Partasen kanssa.

Tämä luku on lähinnä tiivistelmä kirjoistamme Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen. Sikäli kun tiedän, esitetyt tiedot pitävät edelleen paikkansa, ja toisin kuin muut kirjoittajat antavat ymmärtää, Partanen mainitsee myös tosiasian, että ydinvoimalla historiallisesti saavutettujen päästövähennysten keskeinen tekijä oli kyseisten hankkeiden toteuttaminen valtiovetoisina, valtionyhtiöiden tai niihin rinnastuvien puolimonopolien projekteina – ja että niiden toteuttaminen nykyisillä dereguloiduilla energiamarkkinoilla olisi vaikeaa (s. 59). Tämä tosiasia on, ikävä kyllä, pahassa ristiriidassa kaikkien muiden kirjoittajien vankkumattoman markkinauskon kanssa.

Hiilivuoto ja ilmastotullit (Marko Hamilo)

Hamilo aloittaa tämän luvun julistamalla yhteismaan tragediaa ja yksityisomistuksen siunauksellisia vaikutuksia. Jätän nyt käsittelemättä tähän teoriaan kohdistuneen seikkaperäisen, kattavaan empiiriseen aineistoon perustuvan kritiikin, josta mm. eräs Elinor Ostrom sai muun ohessa taloustieteen Nobelin (mistä ”talousasioiden perusteiden” onnettomasta opettamisesta suomalaisia kouluja syyttävä Hamilo ei ilmeisesti ole kuullut; s. 67) ja lukuisat muut käsitteeseen liittyvät ongelmat, jotka selviävät suhteellisen vähäisellä googlaamisella. Koko luku perustuu kuitenkin puhtaaseen teoriaan, jonka perusteella Hamilo arvioi, että ”maantieteellisesti rajattuna kunnianhimoinen ilmastopolitiikka voi siis johtaa ”hiilivuotoon” päästökauppajärjestelmän ulkopuolelle ja päästöjen globaaliin lisääntymiseen.”

Kuten jo aiemmin todettiin, empiria ei ole Hamilon vahvuuksia. Jos olisi, hän olisi luultavasti huomannut paitsi yhteismaan tragedian empiriaan vahvasti pohjaavan kritiikin, myös empiiriset tutkimukset hiilivuodosta. Hiilivuoto on teoriassa mahdollinen ongelma, ja sen mahdollisuus tulee huomioida päätöksenteossa, mutta empiria ei ole kyennyt vahvistamaan Hamilon ja muiden poliittisen oikeiston edustajien pelotteluja: jopa teollisuusmaiden etujärjestö OECD toteaa katsauksessaan, että ympäristörajojen tiukkuudella ei ole ollut juuri mitään vaikutusta maailmankaupan koostumukseen (Kozluk ym, 2016). Edes sellaiset yritykset, jotka ovat joutuneet maksamaan päästöistään ja joilla olisi jo tuotantolaitokset valimina EU:n ulkopuolella, eivät todellisuudessa ole siirtäneet tuotantoaan (kts. VATT:in päätutkija Marita Laukkasen haastattelu Helsingin Sanomissa). On tietenkin totta, että saastuttavimmat teollisuuden alat kärsivät kunnianhimoisesta ilmastopolitiikasta, samalla kun vähemmän saastuttavat alat hyötyvät: tämä on koko ilmastopolitiikan tarkoitus.

Hiilivuoto voi siis olla ongelma tulevaisuudessa, kun päästömaksut nousevat. Todellisuudessa teollisuuden ja tuotannon sijoittumispäätöksiin vaikuttaa kuitenkin niin moni muu asia kuin energian hinta, että on lähes varmaa, että ongelma on paljon pienempi kuin pelotellaan. On myös syytä muistaa, että oikeistolla on kohta 200 vuoden historia pahasti ylimenneestä pelottelusta aina, kun joku esittää yritysten toimintaa millään tavalla rajoittavaa lainsäädäntöä.

Ilmastopakolaiset (Simo Grönroos)

Luku alkaa vahvasti esittämällä, että ”Suomea voidaan pitää pohjoisena maana yhtenä harvoista ilmastonmuutoksen hyötyjistä” (s. 75), mikä tietenkin pitää paikkansa, jos emme laske esimerkiksi tuhohyönteisten, tautien, satokatojen, metsätuhojen, hellekausien, lisääntyvien myrskyjen tai muiden ikävien mutta tulevaisuudessa yleistyvien ilmiöiden kaltaisten ongelmien kustannuksia. Pääasiallisesti luvun tavoitteena on kuitenkin – perussuomalaisille jokseenkin yllätyksellisesti – vähätellä pakolaisongelmaa.

Grönroos on löytänyt lainausmerkeistä päätellen jostain katsauksesta osan virkkeestä, jossa todetaan, että ilmastonmuutoksen myötä ”suuria alueita muuttuu asuinkelvottomiksi” (s. 76). Tämä on aivan todellinen riski. Nyt jo asfaltti sulaa kesäisin Intian suurkaupungeissa, ja mikäli nykymeno jatkuu, esimerkiksi tiheästi asuttujen Indusin ja Gangesin jokilaaksoissa tulee todennäköisesti olemaan viimeistään vuosisadan loppupuolella alueita, joilla lämpötila ja ilmankosteus nousevat niin korkealle, että kaikki suojattomat ihmiset kuolevat lämpöstressin vuoksi (Im ym. 2017). Pahasti heikentyneiden elinolojen riski koskettaa koko Etelä-Aasiaa, toisin sanoen aluetta, jolla elää noin viidesosa maailman kaikista ihmisistä. Monilla muilla alueilla etenkin suurkaupungit tulevat lämpenemään ja kärsimään vakavasti lämpöaalloista, lisäten etenkin heikompien ryhmien kuten vanhusten ja lasten kuolleisuutta selvästi (Oleson ym., 2013). Kuumuuden vuoksi ulkona työtä tekevien tuottavuus tulee putoamaan selvästi, mahdollisesti jopa alle puoleen (Dunne ym., 2013), ja ylipäätään asumisesta tulee entistä inhottavampaa ja vaikeampaa.

Grönroos ratkaisee pulman kieltämättä ennennäkemättömällä tavalla: hänen mielestään ongelmaa ei oikeastaan ole olemassa, koska ilmaston lämpeneminen ei suoranaisesti tapa ihmisiä (tosin katso esimerkiksi yllä mainittu Im ym. 2017), vaan vain tekee aiemmin harjoitetuista elinkeinoista mahdottomia. Lukijalle jää melko epäselväksi, miten tämä oikeastaan ratkaisee ongelman, mutta kun Grönroos vielä lisää, että kokonaisia alueita ei ole muuttumassa asuinkelvottomaksi ”lähitulevaisuudessa”, niin asia onkin hänen mielestään käsitelty, eikä ainakaan Suomen tarvitse kantaa mitään vastuuta yhtään mistään. Omalle argumentilleen valitettavasti hän kuitenkin viittaa Maailmanpankin ja Norwegian Refugee Councilin arvioihin ja ennusteisiin, joiden mukaan luonnonmullistukset ovat jo nyt ajaneet pakosalle noin 20 miljoonaa ihmistä, ja reilut 143 miljoonaa on vaarassa (s. 77). Mutta ei hätää! Tämän muuttoliikkeen ”luonnollinen suunta” on köyhien maiden kaupunkeihin, joten tämäkään ei ole meidän ongelmamme, eikä sen ”tarvitse välttämättä aiheuttaa erityisiä toimenpiteitä länsimaissa”.

Turve paha, puu hyvä, vai miten se menikään? (Marko Hamilo)

Tässä luvussa Hamilo mätkii jo joitain vuosia sitten kuoliaaksi mätkittyä puu-ukkoa esittäessään, että turpeen polttoa vastustavat tahot ovat kuitenkin hyväksyneet puun polton – mikä ei välttämättä ole yhtään sen parempaa. Tämä on jopa oikein, mutta ei nyt varsinaisesti mikään suomalaisten hurraahuutojen paikka, eikä mitään, mitä ei olisi jo käyty läpi viimeistään noin vuonna 2016. (Olemme kirjoittaneet Atte Harjanteen (vihr.) kanssa aiheesta tutkimusjulkaisunkin, Harjanne & Korhonen 2019.) Tällä hetkellä puunpolton vaikutukset ovat havaintojeni mukaan laajalti ympäristöjärjestöjen keskustelussa, ja nimenomaan nämä järjestöt, ei kukaan Hamilon viiteryhmästä, myös vastustavat metsien hakkuita ja puun polttamista tehokkaimmin. Luvun loppukaneettiin on helppo yhtyä – bioenergia ei näytä olevan suuren mittaluokan ratkaisu ilmastokysymykseen – mutta valistus kannattaisi suunnata ensi sijassa perussuomalaisten omien äänestäjien ja Keskustan suuntaan.

Muovihysteria (Mikko Paunio)

Mikko Paunio on tehnyt pitkän ja jollain mittarilla epäilemättä ansiokkaan uran ympäristönsuojelijoiden haukkumisessa, alkaen kirjallaan Vihreä valhe (1990) ja sen uudistetulla laitoksella (2015). (Olen arvostellut jälkimmäisen teoksen taiemmin.) Paunion tavaramerkistä, ympäristöliikkeen ja erityisesti vihreiden syyttäminen natseiksi koska Saksan vihreässä liikkeessä on ollut mukana entisiä natseja ja esoteeriseksi uskonlahkoksi, koska osa Suomen vihreiden perustajista on käynyt Steiner-koulun, on onneksi tässä luvussa vain vähän viitteitä, ja epäilemättä osa vuolaasta kritiikistä osuu maaliin. (On aivan totta, että muovipillien kieltäminen sai suhteetonta mediahuomiota, mutta tämänkaltaisia asioita arvostelevilta unohtuu aina, että ihminen voi vastustaa useaa asiaa samaan aikaan.) Valitettavasti tarvittaisiin todella aiheeseen perehtynyt asiantuntija ruotimaan, mitkä kauniisti sanoen kärjekkäistä kommenteista ovat totta, mitkä ovat liioittelua, ja mitkä ovat enemmänkin fantasiaa. Tässä asiassa en sellainen ole, joten jätän työn jollekin muulle – totean vain, että tämänkin luvun keskeinen kontribuutio on retoriikan eikä ympäristön tutkimukselle.

Ympäristöveroja ja keltaliivejä (Simo Grönroos)

Tässä luvussa Grönroos tekee asiallisen mutta noin viisi vuotta ajastaan jäljessään olevan huomion siitä, että haittaverojen kiristäminen tulee kompensoida etenkin köyhemmille. Tämä on tarkalleen mitä esimerkiksi Vasemmistoliitto esittää, ja mitä Perussuomalaiset puolestaan vastustaa. Mutta Grönroosin tavoite artikkelissa ei olekaan edistää reilua siirtymää talouteen, joka ei tuhoaisi maailmaamme, vaan käyttää haittaverojen kompensointia keppihevosena haittaverojen vastustamiseen.

Paha liha? Henkilökohtaisten valintojen merkityksestä (Tiera Laitinen)

Kyseessä on yksi kirjan hämmentävimmistä luvuista. Kirjoittaja antaa ensin ymmärtää, että esitykset kasvisruoan osuuden lisäämisestä ja lihan vähentämisestä eivät oikeasti olisi ympäristölle hyväksi, mutta sitten hän joutuu esittelemään varsinaisia tutkimustuloksia. Kun täysin mielivaltainen vertailu pihvin ja salaatin välillä on saatu alta pois (kirjoittajalle on kunniaksi, että hän huomaa itsekin vertailun olevan pöljä), esimerkiksi kuvat 2b ja 3 näyttävät melko vastaansanomattomasti, yhdellä vilkaisulla, että kyllä, kasvisruokaan siirtyminen olisi todellakin ihan jo ilmaston kannalta hyvä juttu.

Luvussa myös odotetusti kritisoidaan luomutuotantoa, koska Vihreät kannattavat sitä. On aivan totta, että luomutuotannossa tarvitaan enemmän peltopinta-alaa, mutta tällaiset vertailut unohtavat aina, että nykyiset teolliset viljelymenetelmät perustuvat suunnattoman suureen ”energiatukeen” teollisten lannoitteiden, torjunta-aineiden ja fossiilisella polttoaineella käyvien koneiden kautta. Tämä järjestely ei ole kestävä, yksin jo siksi, että suurin osa lannoitteista valmistetaan maakaasua käyttäen (mm. Smil, 2017), eikä myöskään ravinnevalumien, maaperän köyhtymisen ja joillain seuduin maan eroosion vuoksi. Luomuviljelyssä on edelleen vakavia ongelmia, mutta se on ainakin askel oikeaan suuntaan.

Tässäkin luvussa esitetään, että yhteiskunnan ohjaus pitäisi kohdistaa vain hintaan, ei mihinkään muuhun, jolloin ”vapaat markkinat huolehtivat sitten parhaiten päästöille asetetun hinnan välittymisestä lopputuotteiden hintoihin”. Olen itsekin kritisoinut tätä kaunista mutta syvästi ongelmallista teoriaa esimerkiksi omassa väitöskirjassani (Korhonen, 2017), joten ei siitä sen enempää, todettakoon vain, etten tiedä yhtäkään ympäristötutkijaa, joka ostaisi tämän teoreettisesti puhdasoppisen ajatuksen.

Lapsi, joka komensi paavia – järki ja tunteet ilmastokeskustelussa (Matias Turkkila)

Tämä on kokoelman hämmentävin osuus: maalaileva, kirjallisia sävyjä tavoitteleva tunteenpurskaus Greta Thunbergista. Turkkila toistaa kaikki oikeistoänkyröiden Thunbergistä esittämät kliseet ja maalaa hänestä pahantahtoisten voimien sätkynuken. En ota tähän pahan olon purkaukseen enempää kantaa kuin toteamalla, että katsokaapa rinnakkain Thunbergin ja Turkkilan tallennettuja esiintymisiä, ja miettikää, kumpi heistä on todennäköisemmin sätkynukke. Muuten koko luku on perussuomalaisen aktiivin sekavaa projisointia siitä, miten Vihreitä hallitsee laskelmoiva, kyyninen, kannattajiaan pettävä eliitti ja miten kaikki muut – erityisesti vihervasemmistolaiset – ajattelevat vain tunteella ja tekevät politiikkaa tunnepohjaisesti. Nämä ovat kovia sanoja mieheltä, joka on toiminut vuosikausia puolueessa, jonka kontribuutio Suomen politiikkaan on täysin faktavapaan tunnepuheen ottaminen politiikan teon keskiöön ja jonka edustajien mukaan tärkeintä on se, ”miten nämä asiat koetaan.”

Mainittakoon, että Turkkilan mielestä vihreällä liikkeellä ”on koko sen historian aikana ollut vain kaksi loppuun saakka periaatteellista toimijaa” (s. 127), Eero Paloheimo ja Pentti Linkola. Äärioikeiston ideologista liikehdintää seuraaville tämä toteamus ei ole yhtään minkäänlainen yllätys.

Se isoin asia – Maapallon väestö ja ympäristön kestävyys (Eero Paloheimo)

Muista kirjan kirjoittajista poiketen Paloheimolla on pitkä tausta ympäristöliikkeessä, ja sen huomaa myös kirjoituksesta. Alkuosa kirjoituksesta on suorastaan kiinnostavaa, joskaan ei mitenkään uutta: Paloheimo on esittänyt samat ajatukset jo vuosikymmenien ajan.

Paloheimo on myös säilyttänyt käsityksensä ongelmien perussyystä: se on ihmislajin lisääntyminen. Kuten tälle genrelle on tyypillistä, Paloheimo esittää Maapallon kestäväksi väkimääräksi kaksi miljardia ihmishenkeä, ja kuten genrelle on tyypillistä, tämä pitäisi saavuttaa puuttumalla rankasti perusoikeuksiin jossain muissa maissa. Paloheimo esittää pakollista yhden lapsen politiikkaa yhdeksään väkirikkaaseen Aasian maahan, ja tietysti syntyvyyden säännöstelyä myös Afrikkaan. (Yhden lapsen politiikan lukuisille ongelmille ei riitä yhtäkään lausetta.) Koska Suomessa on historiallisten sattumien seurauksena paljon tilaa mutta vähän ihmisiä, meidän ei tietysti tarvitse tehdä mitään, paitsi antaa apua muille maille näiden tavoitteiden saavuttamisessa. ”Ole huoletta,” Paloheimo rohkaisee yksittäistä kansalaista (s. 149). Joku muu maksaa laskun!

Väestömäärää kauhistelevien ajattelussa on muutamakin looginen ongelma. Ensimmäinen näistä on se, että nykyisen kriisin ratkaiseminen syntyvyyttä vähentämällä ei enää onnistu, sillä väestönkasvu tulee etupäässä eliniän pitenemisestä. Koska väestömäärään puuttuminen ympäristöongelmien hillitsemiseksi ei enää oikein onnistu syntyvyyttä vähentämällä, meidän tulisi puuttua ihmisten elinikään. Suomeksi sanottuna, meidän tulisi lyhentää ihmisten elinikää, eli käytännössä jättää sairaat hoitamatta ja murhata ihmisiä.

Vaaditun tappamisen määrä olisi hirmuinen. Toinen maailmansota kaikkine sivuvaikutuksineen tappoi arviolta 100 miljoonaa ihmistä noin yhdeksässä vuodessa (jos sodan lasketaan alkaneen Japanin hyökkäyksestä Kiinaan). Tällainen teurastus olisi täysin riittämätöntä, paitsi jos se kohdistuisi kaikkein rikkaimpiin eli eniten kuluttaviin ihmisiin. Tätähän väestön vaikutuksesta huolestuneet eivät kuitenkaan koskaan esitä, vaikka esimerkiksi ympäristövaikutusten hahmottamiseen käytetty niinsanottu Kaya-identiteetti

I = PAT,

jossa I on vaikutus, P on populaation koko, A varakkuus, ja T teknologia, sisältää selkeästi yhtenä terminä (A) varakkuuden: jos vaikutusta I halutaan pienentää puuttumalla populaatioon P, tehokkaimmin se onnistuu puuttumalla niihin alapopulaatioihin, joiden varakkuus A on korkein.

Todellisuudessa tietysti jokainen täyspäinen ihminen yrittää välttää massamurhat, ja yksin siitä syystä väestönkasvusta puhuminen on hivenen turhaa. Tämän puheen keskeinen tarkoitus onkin se, että väkiluvusta ja sen kasvusta puhumalla yritetään kierittää vastuu rikkaan maailman aiheuttamien ympäristöongelmien ratkaisemista maailman köyhien harteille. Mitään realistista suunnitelmaa, miten väestönkasvua voitaisiin nykytilanteessa merkittävästi rajoittaa, ei ole olemassa, ja asiasta puhuminen Paloheimon tapaan on mitä syvintä epärealismia. Ihmiskunnan lukumäärä vuosisadan puolivälissä tulee olemaan jotain 9 ja 11 miljardin välillä, ja tämä on yksinkertaisesti lukittu vastaus, joka on huomioitava yhtälöissä.

Ylläoleva ei tietenkään tarkoita, että väestönkasvulle ei voisi tai pitäisi tehdä yhtään mitään. Maailman väestönkasvuun on hyvä ja tarpeen puuttua, ja tutkitusti tehokkaimmin se tapahtuu naisten kouluttamisella – keinolla, jonka Paloheimo tyrmää ”tempuksi” (s. 148). Käytännössä tilanne on se, että syntyvyys kautta maailman on jo voimakkaassa laskussa, ja tätä kehitystä on hankala merkittävästi nopeuttaa. Niille, jotka silti vaativat saada jankuttaa väestönkasvun ongelmallisuudesta, minulla on yksi, selkeä, jokaisen yksilökeskeisen oikeistolibertaarin ympäristöajatteluun varmasti sopiva ohje: aloita muutos itsestäsi.

Editoitu hieman 19.9. luettavuuden parantamiseksi.

Lähteet

Ashford, N. A., Ayers, C., & Stone, R. F. (1985). Using Regulation to Change the Market for Innovation. Harvard Environmental Law Review, 9, 419–466.

Bonifant, B., Ratcliffe, I., & van der Linde, C. (1994). Competitive Implications of Environmental Regulation: A Study of Six lndustries (Vol. 20036). Washington DC: Management Institute for Environment and Business / Environmental Protection Agency.

Dunne, J. P., Stouffer, R. J., & John, J. G. (2013). Reductions in labour capacity from heat stress under climate warming. Nature Climate Change, 3(6), 563–566. https://doi.org/10.1038/nclimate1827

Hall, C. A. S., & Day, J. W. (2009). Revisiting the Limits to Growth After Peak Oil. American Scientist, 97(3), 230–237.

Hammit, J. K. (2000). Are the costs of proposed environmental regulation overestimated? Evidence from the CFC phaseout. Environmental and Resource Economics, 16, 281–301.

Harjanne, A., & Korhonen, J. M. (2019). Abandoning the concept of renewable energy. Energy Policy, 127(April), 330–340. https://doi.org/10.1016/j.enpol.2018.12.029

Heynen, N., McCarthy, J., Prudham, S., & Robbins, P. (2007). Neoliberal Environments: False promises and unnatural consequences. Abingdon: Routledge.

Hoogma, R. (2000). Exploiting Technological Niches: Strategies for Experimental Introduction of Electric Vehicles. Enschede: Twente University Press.

Im, E.-S., Pal, J. S., & Eltahir, E. A. B. (2017). Deadly heat waves projected in the densely populated agricultural regions of South Asia. Science Advances, 3(8), e1603322. https://doi.org/10.1126/sciadv.1603322

Kemp, R. (1995). Environmental Policy and Technical Change: A Comparison of the Technological Impact of Policy Instruments. Väitöskirja. University of Maastrich.

Korhonen, J. M. (2017). Constructed solutions to constructed constraints: Resource scarcities and technological change. Väitöskirja, Aalto University School of Business.

Korhonen, J. M. (2018). Overcoming Scarcities Through Innovation: What Do Technologists Do When Faced With Constraints? Ecological Economics, 145, 115–125. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2017.08.023

Kozluk, T., Timiliotis, C., & OECD. (2016). Do environmental policies affect global value chains? A new perspective on the pollution haven hypothesis (OECD Economics Department Working Papers No. 1282). Paris. https://doi.org/10.1787/18151973

Nørgård, J. S., Peet, J., & Ragnarsdóttir, K. V. (2010). The History of The Limits to Growth. The Solutions Journal, 1(2), 59–63. Retrieved from https://www.thesolutionsjournal.com/article/the-history-of-the-limits-to-growth/

Oleson, K. W., Monaghan, A., Wilhelmi, O., Barlage, M., Brunsell, N., Feddema, J., … Steinhoff, D. F. (2015). Interactions between urbanization, heat stress, and climate change. Climatic Change, 129(3–4), 525–541. https://doi.org/10.1007/s10584-013-0936-8

Oreskes, N., & Conway, E. M. (2010). Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming. New York: Bloomsbury.

Roediger-Schluga, T. (2004). The Porter Hypothesis And The Economic Consequences Of Environmental Regulation: A Neo-Schumpeterian Approach. Cheltenham and Northampton: Edward Elgar.

Shnayerson, M. (1996). The Car That Could: The Inside Story of GM’s Revolutionary Electric Vehicle. New York: Random House.

Smil, V. (2017). Energy and Civilization: A History. Cambridge, MA: MIT Press.

Turner, G. M. (2008). A comparison of The Limits to Growth with 30 years of reality. Global Environmental Change, 18(3), 397–411. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2008.05.001

Wang, H., Lu, X., Deng, Y., Sun, Y., Nielsen, C. P., Liu, Y., … McElroy, M. B. (2019). China’s CO2 peak before 2030 implied from characteristics and growth of cities. Nature Sustainability, 2(8), 748–754. https://doi.org/10.1038/s41893-019-0339-6

Olenko poliittinen tutkija?

Sosiaalisessa mediassa on viime aikoina keskusteltu jonkin verran tutkijoiden ”poliittisuudesta” eli käytännössä siitä, saako jonkun tutkijan tekemät johtopäätökset todellisuuden luonteesta jättää huomiotta siksi, että hän edustaa omasta tai muiden mielestä jotain tiettyä poliittista suuntausta.

Keskustelu on paljastanut, että hämmentävän suuri osa yli 30-vuotiaista miehistä uskoo, että 1) tutkijan ei ikinä tulisi olla ”poliittinen” (useimmiten l. ”esittää poliittisen vasemmiston tai vihreiden politiikkaa tukevia tutkimustuloksia tai kannanottoja”) ja 2) arvoista ja politiikasta vapaan tutkimuksen tekeminen on ylipäätään mahdollista muillakin tutkimusaloilla kuin (mahdollisesti) hyvin pienessä osajoukossa luonnontieteitä. Kohta 1 on mielipidekysymys johon ei ole ”oikeita” vastauksia, mutta kohta 2 on melko suurella todennäköisyydellä yksinkertaisesti epätosi luulo. Onkin ihmeteltävää, miten moni jopa akateemisen koulutuksen saanut henkilö silti uskoo näin; näissä tapauksissa herää väkisinkin kysymys, onko vika ollut opetuksessa vai oppilaassa.

Koska olen viimeisen muutaman vuoden aikana ryhtynyt ottamaan aktiivisemmin kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin, olen luonnollisesti saanut osani tästä kritiikistä. Mitä oikeistolaisempiin piireihin mennään, sitä todennäköisemmin minua pidetään ”vassaritutkijana” tai, kuten ainakin yksi taho esitti, ”kommarina”. (En kuulu enkä koskaan ole kuulunut kommunistiseen tai mihinkään muuhunkaan puolueeseen, herra McCarthy. Konmaritusta olen kyllä kokeillut.)

Olenko sitten ”vassaritutkija?” Viime vaaleissa äänestin kyllä ensimmäistä kertaa elämässäni Vasemmistoliittoa. Tämän ratkaisun tein kuitenkin mielestäni hyvin perustein, todettuani, että kyseinen puolue on arvopohjaltaan ja poliittisilta tavoitteiltaan tällä hetkellä lähimpänä omia ajatuksiani.

Kuten kirjoitin Twitteriin 25.6., vietin parikymppisenä 4-5 kk lähinnä sängyssä maaten, ja ehdin ajatella kaikenlaista. Yksi asia, mitä mietin paljon, oli se, mikä oikeastaan on tärkeää ja mikä tekee ihmiskunnasta, tai elämästä ylipäänsä, mitenkään erityisen tai tärkeän. Mitä maailmankaikkeus oikeastaan menettäisi, jos ihmiskunta katoaisi – tai jos Maan elämä tuhoutuisi?

Harkitsin pitkään ja vakavasti erilaisia vastauksia tähän kysymykseen, mutta päädyin kahteen suureen vastaukseen: ihmiskunta lunastaa oikeutuksen olemassaololleen uteliaisuudella ja luovuudella. (Myöhemmin, ymmärrykseni kasvaessa, tajusin lisätä tähän kaksikkoon empatian toisia kohtaan, tai jos asian haluaa sanoa toisin, rakkauden.) Kivi tai eloton asteroidi ei pysty mihinkään näistä, ja sikäli kun tiedämme, muiden elävien olentojen kyvyt kaikilla näillä saroilla ovat ihmiseen verrattuna varsin rajallisia.

Käytännössä luovuus ja uteliaisuus tarkoittavat ennen kaikkea taiteita ja tieteitä. Pidän kumpaakin siis itseisarvoisina hyvinä. Ja koska tajusin jo tuolloin, ettei minusta tulisi maailman parasta kummallakaan saralla, totesin, että järkevää tekemistä olisi luovuuden ja uteliaisuuden sekä (kuten tajusin myöhemmin) empatian säilyttäminen – astronomisessa ajassa.

Toisin sanoen: mielestäni ihmisen kaltaisen älykkyyden ja sen toimintamahdollisuuksien varjelu ja säilyttäminen on Tärkeää, isolla T:llä. Nähdäkseni asia on niin, että jos annamme älykkyytemme sammua, teemme ainakin tuottamuksellisesti hirmuisen ympäristörikoksen: sikäli kun tiedämme, olemme ainakin tässä galaksin kolkassa ainoa teollistunut laji. Esiteolliset lajit saattavat olla hyvinkin uteliaita ja älykkäitä, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuutta suojata Maan elämää ja sen jatkumista säännöllisiltä kosmisilta katastrofeilta.

Jos ihmiskunta siis tuhoutuu jättämättä kyvykkäitä perillisiä, myös Maan elämän päivät ovat luetut.

Käytännössä kaikki uravalintani ja aktivismini noin 22 vuoden iästä lähtien on jollain tasolla juontunut tästä päätelmästä. Myös poliittiset valintani ovat seuranneet siitä, ja olen päivittänyt kantojani sitä myötä kun näyttö on mielestäni ollut riittävää.

En ole suinkaan aina äänestänyt vasemmistoa: kun aloitin tutkijan urani noin 10 vuotta sitten, olin sinivihreä markkinaliberaali yrittäjä. Äänestin tuolloin Kokoomusta tai Vihreiden oikeistosiipeä. Sattuman kaupalla päädyin kuitenkin tutkimaan väitöskirjaani varten valtionyhtiön, kaivosyhtiö Outokummun historiaa. Tämä historia vakuutti minut siitä, että Teknillisen korkeakoulun opetuksesta ja yleisestä ilmapiiristä omaksumani ajatusmaailma – ”yksityinen hyvä, julkinen huono” – oli yksinkertaisesti virheellinen. Outokumpu oli millä tahansa mittarilla loistava menestystarina, ja kaivoksen yksityistäminen olisi lähes varmasti johtanut siihen, että Suomen metalliteollisuuden kehitys olisi jäänyt tyngäksi tai jopa kokonaan tapahtumatta.

Tutkimustyöni ei kuitenkaan keskittynyt valtionyhtiöihin, vaan kysymykseen siitä, miten paljon voimme tai meidän kannattaisi luottaa teknologian kehitykseen ympäristökriisien ratkaisussa. Kun asiaa tutkittuani totesin, että vastuullinen vastaus tähän kysymykseen on ”hyvin vähän, ja ilman poliittista aktivismia ei lainkaan”, jouduin jälleen korjaamaan mielipiteitäni. Olin aikaisemmin uskonut, että ympäristökriisi ratkaistaan nimenomaan teknologialla, ja suorastaan ollut osakkaana perustamassa ekodesigniin keskittynyttä yritystä. Todistusaineisto kuitenkin näytti päinvastaista: teknologiasta ei empirian ja teorian valossa todennäköisesti olisi kestävää ratkaisua nyt päällä olevaan ekokriisiimme. Ratkaisu vaatisi yhteiskunnallista muutosta eli poliittista toimintaa, kaikilla tasoilla ruohonjuuresta kansainväliseen.

Sittemmin olen todennut, jälleen tutkimukseen perehdyttyäni, että mm. taloudellinen eriarvoisuus on ensinnäkin huono idea, jonka yhteiskunnallisista hyödyistä ei ole juurikaan näyttöä mutta jonka haitoista on kirjaimellisesti hyllymetreittäin todistusaineistoa, ja toiseksi, taloudellinen eriarvoisuus on hyvin mahdollisesti yksi merkittävämpiä juurisyitä sille, miksi emme kykene vastaamaan ekokriisiin asian vaatimalla vakavuudella.

Voi hyvin olla, että olen jälleen väärässä. Minulla ei ole monia vahvuuksia, mutta yksi harvoista on se, että kykenen vaihtamaan mielipidettäni hyvinkin nopeasti, jos vain siihen on riittävän hyvät perustelut. Jos siis tulevaisuudessa huomaan olevani väärässä, totean olleeni väärässä, ja korjaan mielipiteitäni. Kuitenkin tällä hetkellä, tämänhetkisen parhaan tietoni valossa, uskon (yleisesti ottaen) vasemmistolaisen politiikan palvelevan parhaiten päätavoitettani: ihmislajin ja älykkyyden säilyttämistä. Jos vasemmiston politiikka muuttuu tai faktat muuttuvat, muutan mielipidettäni.

Tällä tavalla olen ”poliittinen” tutkija. Olen myös aktiivinen etenkin Twitterissä, koska pidän sitä velvollisuutenani: sikäli kun tulkitsen todistusaineistoa oikein, ihmiskunta katsoo nyt maailmanloppua suoraan piippuun. Ekokriisi pahenee kiihtyvällä nopeudella, ja mitä enemmän viivyttelemme sen torjumiseksi tarvittavia muutoksia, sitä enemmän menetämme kaikkea sitä hyvää, mitä tämä planeetta ja sivilisaatio ovat lajillemme antaneet. Tällä hetkellä on jo täysin mahdollista, että olemme jo ”lukinneet” ilmasto- ja ekosysteemeihin niin paljon muutosta, että sivilisaatiomme ja kenties koko lajimme ei selviä niiden nostattamista mullistuksista.

Väitän myös, että hyvin suuri ja todennäköisesti ylivoimainen valtaosa ”poliittisiksi” leimatuista tutkijoista on ”politisoitunut” vastaavista syistä. Olisikin ihme, jos tutkimustietoon tutustuminen ei mitenkään muuttaisi tutkijan mielipiteitä; ja hyvin moni tutkija on todennut, niin julkisesti kuin minulle yksityisestikin, että tutkimustietoon perehtyminen on tehnyt heistä poliittisesti aktiivisia.

Tutkijoita ”poliittisuudesta” eli käytännössä vihervasemmistolaisuudesta syyttävillä onkin edessään mielenkiintoinen dilemma: he voivat joko myöntää, että tiede on vioistaan huolimatta vähiten huono tapa tuottaa luotettavaa tietoa maailmasta, jolloin heidän täytyy vastata ikävään kysymykseen ”miksi sitten kasvava osa tutkijoista on vihervasemmistolaisia?”; tai he voivat pitää tutkijoita irrationaalisen poliittisina ja tutkimustietoa epäluotettavana, jolloin heidän täytyy implisiittisesti hylätä ajatus tieteestä vähiten epäluotettavana tiedon tuottamisen tapana.

Teknologia ei ratkaise ympäristökriisejä

Historiaan jäävän ilmastomarssin jälkimainingeissa monen etenkin ilmastotutkimusta heikosti tuntevan reaktio on ollut joko vähätellä tulevaisuudestaan aivan aiheellisesti huolestuneita nuoria, tai esittää, että marssien ja politiikan sijaan ilmastonmuutos ratkaistaan ”paremmalla teknologialla.” Näin sanoville on tyypillistä, etteivät he osaa sanoa kovinkaan tarkasti, mitä nämä teknologiat olisivat, miten ne saataisiin otettua käyttöön, ja kuinka nopeasti ne pitäisi ottaa käyttöön. On vain ”teknologia,” joka on aina ennenkin ”pelastanut” meidät ja varmasti pelastaa nytkin.

Olemme toki eläneet aikaa, jolloin teknologiasta ja sen vääjäämättömästä kehityksestä on tullut liki uskonto. Usko – lujakin – ja perusteltu tieto ovat kuitenkin eri asioita, ja ne jotka tietävät, eivät ole ollenkaan yhtä optimistisia.

Kokemukseni mukaan suurin osa ilmastonmuutoksen torjuntaa ja teknologiaa työkseen tutkivista on asiasta harvinaisen yksimielisiä: teknologia ei ole vaihtoehto järjestelmämuutokselle. Pelkillä teknologisilla muutoksilla emme ensinnäkään enää ehdi vähentää päästöjä tarpeeksi nopeasti, ja toiseksi spekulatiivisiin teknologioihin luottaminen on kirjaimellisesti ihmeisiin luottamista. Ihmeisiin luottamista ei ole tavattu pitää vastuullisena politiikkana, eikä se sitä ole nytkään.

Lisäksi, vaikka ”teknologiseen ratkaisuun” tarvittavia teknologioita 1) olisi ylipäätään löydettävissä (epävarmaa) ja 2) voitaisiin ottaa käyttöön niin nopeasti että niillä olisi merkittävää vaikutusta ilmastokriisin hillinnässä (äärimmäisen epävarmaa), ne voisivat ainoastaan ostaa meille vähän lisäaikaa muuttaa talousjärjestelmäämme. Edes ihmeenkaltaiset parannukset teknologian ekotehokkuudessa eivät tee yhtään mitään muuta kuin ostavat tälle pakolliselle muutokselle jonkun vuosikymmenen lisää.

Tämän voi itse kukin todeta tutkimalla eksponenttiyhtälön käyttäytymistä, mutta tarkempaa tutkimusta haluavat voivat lukea esim. julkaisut Dittrich et al. 2012, Schandl et al 2016, tai UNEP 2017. Suosittelen kaikkia tutustumaan myös vaikkapa BIOS-tutkimusyksikön katsauksiin ns. irtikytkennän vaatimuksista.

Teknologisen tehokkuuden ja talouskasvun matematiikka on riidatonta, selvää ja yksinkertaista. Meidän on pakko saada aikaan järjestelmämuutos, sillä teknologia itsessään ei pysty vaikuttamaan ympäristökriisien juurisyyhyn, jatkuvaan kulutuksen kasvuun. Esimerkiksi ilmastotoimien puolesta Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (18.3.2019) vedonnut yhdeksäsluokkalainen Anna Colussi on mainiossa vetoomuksessaan aivan oikeassa todetessaan, että usko teknologiaan on vastuunpakoilua. Kuten niin moni perjantaina kuuntelemani lakkolainen, hänkin on ymmärtänyt ympäristöongelmien ja talousjärjestelmämme dynamiikan useimpia aikuisia paremmin. Järjestelmää on pakko muuttaa ennemmin tai myöhemmin – ja olisi kaikille parempi, mitä nopeampi muutos olisi.

Kiitos, Anna, ja kaikki muut nuoret aktivistit, jotka niin hienolla tavalla olette jälleen kerran osoittaneet tajuavanne maailman tilasta paljon enemmän kuin teitä vähättelevät. Sanon tämän kysymyksestä ”missä määrin voimme luottaa teknologiaan ympäristökriisien ratkaisussa” väitelleenä ja aiheesta kansainvälisesti julkaisseena teknologiantutkijana, jolle ympäristökysymyksistä ja teknologiasta vääntäminen ei ole aivan vieras aihe. Parhaan tutkimustiedon ja yksinkertaisen matemaattisen tarkastelun nojalla te olette oikeassa, ja teknologisia ”ratkaisuja” tai paremminkin laastareita edelleen tarjoavat väärässä.

Janne M. Korhonen
FT, DI
Turku

LÄHTEET

Dittrich, M., Giljum, S., Lutter, S., & Polzin, C. (2012). Green economy around the world? Implications of resource use for development and the environment. Vienna: SERI.

Schandl, H., Hatfield-Dodds, S., et al. (2016). Decoupling global environmental pressure and economic growth: scenarios for energy use, materials use and carbon emissions. J. of Cl. Prod, 132, 45–56.

UNEP. (2017). Resource Efficiency: Potential and Economic Implication. (P. Ekins, N. Hughes, & et al, Eds.).

(Ylläoleva perustuu kommenttiin, jonka kirjoitin vastaukseksi Anna Colussin mielipidekirjoitukseen Helsingin Sanomissa 18.3.2019.)