Miten niukkuudet tekivät minusta talousteoriaskeptikon

Kirjoituksiani lukeneille ei liene yllätys, että suhtaudun jokseenkin skeptisesti taloustieteessä edelleen vallitsevaan neoklassiseen paradigmaan ja etenkin sen ylisuureen vaikutusvaltaan politiikassa. Aiheesta äskettäin käymäni Twitter-keskustelun innoittamana ajattelin kuitenkin tehdä lyhyehkön yhteenvedon siitä, miksi minusta, taloustieteen peruskurssit lukeneesta ja aiheeseen muutenkin jonkin verran perehtyneestä diplomi-insinööristä, tulikin vallitsevan ajattelutavan kriitikko.

Keskeinen syy kriittisyyteeni on omissa kokemuksissani tutkimuksen tekemisestä. Alkuvuodesta 2017 valmistuneen väitöskirjani (Korhonen 2017) aihe oli niukkuuksien – kuten esimerkiksi energiapulan – vaikutus keksintöjen syntyyn ja käyttöönottoon. Niukkuus on vallitsevassa neoklassisessa talousteoriassa aivan keskeinen käsite: yksi hyvin yleinen taloustieteen määritelmä kertoo taloustieteen olevan “ihmisten käyttäytymisen tutkimista päämäärien ja rajallisten [niukkojen], vaihtoehtoisia käyttökohteita omaavien keinojen välisenä suhteena” (Robbins 1932:15). Toisin sanoen, ajatus perimmäisistä niukkuuksista on suorastaan yksi nykyisin harjoitetun talousteorian ja talousajattelun kulmakivistä (kts. esim Fine 2010). Lyhykäisyydessään teoria esittää, että riippumatta tekniikan ja tuottavuuden kehittymisestä, ihmiskunta on ikuisesti niukkuuden tilassa, koska kehityksen käyttöön tuomille resursseille löydetään aina jotain uusia käyttötapoja.

Niukkuuden käsitteen tärkeys huomioiden olikin yllättävää huomata, että vallitseva talousteoria ei kuitenkaan kyennyt analysoimaan tarkemmin, mitä niukkuudet itse asiassa olivat. Talousteorian kyvyt ja kiinnostus niukkuuksiin käytännössä loppuivat siihen, että niukkuuksien todettiin olevan aina vallitseva asiantila. Toisaalta, samaan aikaan neoklassiset talousajattelijat esittivät – ja esittävät yhä – että oikeasti niukkuuksista ei aiheudu ongelmia, koska hintamekanismi toimii: jos jostain resurssista tulee puutetta, sen hinta nousee, ja tämän seurauksena resurssin käyttö joko vähenee ja/tai sille löydetään korvaajia.

Ajattelusta seuraa myös selkeä johtopäätös: jos niukkuus uhkaa aiheuttaa ongelmia, kuten esimerkiksi ilmakehän “niukkuus” hiilidioksidin kaatopaikkana meille ilmastonmuutoksen muodossa aiheuttaa, oikea ja jopa ainoa oikea ratkaisu on asettaa resurssille hinta. Jos tämän hinnan annetaan määräytyä “markkinoilla” – esimerkiksi hiilidioksidin tapauksessa ostettavien ja myytävien päästökiintiöiden mukaan – teoria ennustaa, että saamme automaattisen ja jopa täydellisen säätelymekanismin.

Tämä ajattelu on sinänsä aivan pätevää. Markkinamekanismi voi todella säädellä resurssien kulutusta ja ohjata resurssit, kuten päästöoikeudet, melko tehokkaasti kulloinkin vallitsevalla hetkellä eniten lisäarvoa tuottaviin kohteisiin. Ajattelutapaan sisältyy kuitenkin myös merkittäviä ongelmia ja sokeita pisteitä, joita esimerkiksi ympäristötaloustieteen tutkimus on vuosikymmenien ajan yrittänyt tuoda julkisuuteen. Yksi keskeisimmistä heikkouksista on oletus resurssien liki täydellisestä korvautuvuudesta: tarkkaan ottaen yksi vallitsevan talousteorian johtopäätös on, että hengitysilman vaihtaminen villasukkiin ei aiheuta hyvinvointitappioita, kunhan vain saisimme tarpeeksi villasukkia. (Niukkuuden käsittelyn ongelmista vallitsevassa taloustieteessä kts. esim. Baumgärtner ym. 2006 ja Fine 2010.)

Toinen, omalle tutkimukselleni huomattavasti relevantimpi ongelma oli kysymys siitä, milloin niukkuuksista “kärsitään”: milloin, ja mistä syistä, talousteorian olettamasta universaalista niukkuudesta tulee käytännön niukkuus, joka ohjaa esimerkiksi teknologiaa kehittävien tekemiä valintoja?

Ainoa vallitsevasta teoriasta löytämäni vastaus tähän kysymykseen oli kustannus/hyöty-analyysi: kun teknologiaa kehittävä kokee (tai peräti laskee), että esimerkiksi vaihtoehtoisen teknologian kehittämisen hyödyt ylittävät kehittämisen arvioidut kustannukset, hän päättää kehittää uutta teknologiaa. Niukkuus vaikuttaa päätökseen esimerkiksi niin, että uuden teknologian kehittämisen hyödyt tai entisessä ratkaisussa pitäytymisen haitat kasvavat.

Entä mistä tiedämme, että jossain historiallisessa tapauksessa kehittäjä on arvioinut, että uuden teknologian hyödyt ovat sen kustannuksia korkeammat?

Siitä, että kehittäjä on päättänyt kehittää uutta teknologiaa.

Toivon, etten ole ainoa, joka näkee tässä tautologian.

Vastaavien tautologioiden ja nollalla jakamisten lisäksi törmäsin ongelmiin empirian kanssa. Kummassakin yksityiskohtaisemmin tutkimassani tapauksessa, Outokummun toisen maailmansodan jälkeen kehittämässä kuparin liekkisulatusteknologiassa ja saksalaisten suihkumoottorikehitystyössä toisen maailmansodan aikana, tarkempi perehtyminen aiheeseen antoi syitä uskoa, että niukkuudet eivät ehkä olleetkaan aivan niin yksikäsitteisen niukkoja mitä aikaisempi tutkimus oli antanyt ymmärtää. Aikaisempi historia oli esittänyt, että Outokummun päätös kehittää vallankumouksellinen liekkisulatusteknologia johtui sodanjälkeisestä sähköpulasta, mikä pakotti sähkösulatusta käyttäneen Outokummun keksimään radikaalisti uudenlaisen vaihtoehdon (esim. Särkikoski 1999, Kuisma 1985, Annala 1960). Samaten suihkumoottoreiden historia esitti, että sodan aikainen pula nikkelistä pakotti saksalaiset kehittämään vain vähän nikkeliä tarvitsevia ilmajäähdytteisiä turbiineja suihkumoottoreihinsa (esim. Gibbert ja Scranton 2009, Schubert 2004).

Kuitenkin arkistoihin perehtyminen paljasti, että esimerkiksi Outokummulle liekkisulatusuunin kehittäminen a) ei ollut likimainkaan ainoa vaihtoehto, b) todennäköisesti ei ollut taloudellisesti tai strategisesti järkevin tai edes järkevä vaihtoehto, ja c) eri vaihtoehtojen vertailua ei todennäköisesti koskaan suoritettu. (Yksityiskohtaisemmin väitöskirjassani tai julkaisussa Korhonen 2018b.) Saksan suihkumoottori-insinöörien kokema nikkelipula puolestaan asettui hieman erilaiseen kontekstiin, kun sodanjälkeisiin inventaarioihin perehtyminen paljasti Saksalla olleen sodan lopussa suuremmat nikkelivarannot kuin sodan alussa – ja tekniikkaan tutustuminen paljasti saksalaistenkin potentiaalisesti sodan ratkaisevana aseena näkemien suihkumoottorien olleen muuhun asetekniikkaan verrattuna mitättömän pieni, pyöristysvirheeseen hukkuva nikkelin tarvitsija, ja että ilman ilmajäähdytteisiä turbiinejakin suihkumoottorit olisivat säästäneet merkittäviä määriä nikkeliä perinteisiin mäntämoottoreihin verrattuna (kts. väitöskirjani).

Outokumpu olisi voinut hyvin käyttää poliittisia kontaktejaan sähkönsaannin turvaamiseksi (reitti, jota toinen sähköpulasta kärsinyt metallitehdas, Vuoksenniskan terässähkösulatto, käytti); se olisi voinut seurata ennen sotaa Taloudelliselle Puolustusneuvostolle linjaamaansa vaihtoehtostrategiaa sähkön korvaamisesta polttopuulla; se olisi voinut vaatia osuuttaan hiilikiintiöistä vedoten kuparintuotannon olennaiseen tärkeyteen sotakorvaustoimituksille; tai se olisi voinut käyttää jotain näiden keinojen yhdistelmää. Mitään näyttöä ei kuitenkaan löytynyt mistään muusta kuin aikanaan erittäin riskipitoisesta suunnitelmasta ottaa käyttöön uudenlainen sulatusmenetelmä ensimmäisenä maailmassa. Kaiken huipuksi varsinaisen sulaton rakentamispäätös tehtiin vasta sen jälkeen, kun pahin sodanjälkeinen sähköpula oli jo hellittänyt.

Vallitsevan talousteorian kannattaja voi tietenkin tässä vaiheessa todeta, että so not – talousteoriahan selittää asian helposti niin, että kussakin vaiheessa kustannus/hyöty-analyysi (minkä ei suinkaan tarvitse olla rationaalista) johti kyseiseen johtopäätökseen. Niukkuuden käsitettä ei tarvitse avata sen syvemmälle: ilman muuta oli aina parempi, mitä vähemmillä resursseilla jokin asia kyettiin hoitamaan. Jos tarpeen, esimerkiksi poliittiset kontaktit voi nähdä resurssina, jota vaikkapa Outokumpu tässä tapauksessa päätti jättää käyttämättä. Pelkkä kustannus/hyöty-analyysi on toki mahdollinen, mutta myös syvästi epätyydyttävä tapa selittää havaitsemani ilmiöt. Se kun ei kerro meille juuri mitään esimerkiksi siitä, millaisissa oloissa niukkuudet voivat osoittautua ongelmiksi (“silloin kun kustannukset ylittävät vaihtoehtojen hyödyt” on tässä yhteydessä melko informaatiovapaa lause), eikä se kerro juuri mitään itse niukkuuksista.

Hakkasin päätäni seinään tämän ongelman kanssa noin vuoden ajan, kun mietin, mitä hyödyllistä tai kiinnostavaa voisin sanoa niukkuuksista talousteoreettisessa mielessä. Niukkuudet olivat kuin singulariteetti fysiikassa: piste, jonka ominaisuuksista ei voi sanoa vallitsevaa fysiikan mallia käyttäen oikeastaan yhtään mitään. Vertauskuvallisesti sanoen, olin kuin olisin ostanut Ikeasta ruuveilla kasattavan hyllykön, mutta ainoa käytössäni ollut työkalu olisi ollut vasara. (Myönnän ensimmäisenä, että on täysin mahdollista, etten vain löytänyt oikeita tutkimuksia, ja arvostan, jos joku aiheeseen paremmin perehtynyt voi korjata virheeni. Toisaalta, olen jo yhden, olennaisesti tämän saman kritiikin sisältävän ympäristötaloustieteen alaan luettavan vertaisarvioidun tutkimuksen julkaissut.)

Läpimurto tuli vasta sitten, kun perehdyin heterodoksiseen talousteoriaan. Aivan erityisesti vaikutuin Amartya Senin “entitlement”-ajattelusta ammentaneesta tutkimustraditiosta, jonka mukaan niukkuuksien ja puutteiden syynä ei useinkaan ole pula resurssista sinänsä, vaan joidenkin toimijoiden puutteelliset oikeudet käyttää kyseistä resurssia. Sen oli kehittänyt teoriansa tutkittuaan nälänhätien syitä ja todettuaan, että vallitsevan talousteorian selitykset olivat syvästi puutteellisia ja pinnallisia. Teoriassa nälänhädän syyksi nähtiin ruoan liian vähäinen tuotanto tai syöjien liian suuri määrä, kun taas historiallinen empiria antoi vahvoja syitä olettaa, että useimmissa tapauksissa ruokaa olisi ollut olemassa, mutta nälkäiset eivät päässeet ruokaresursseihin käsiksi – toisinaan tietoisesti harjoitetun politiikan vuoksi. Toisin sanoen, niukkuuden syynä oli epätasa-arvoisuus.

Sen toi niukkuustutkimukseen olennaisena osana ajatuksen voimasuhteista ja voimasuhteiden epätasapainosta käytännössä koettujen niukkuuksien selittäjänä, ja hän sai tutkimuksistaan Nobelin vuonna 1998. Kun tarkastelin omaa empiriaani Senin ja hänen ajatteluaan kehittäneiden valossa (erityisesti Daoud 2007, 2011), huomasin varsin nopeasti, että vallitsevan talousteorian ajattelukehikolle vaikea ongelma ratkesi yllättävänkin helposti: kummassakin tapauksessa totesin, että teknologiaa kehittävät kokivat teknologiseen kehitykseen vaikuttavaa niukkuutta suurelta osin siksi, että he uskoivat omaavansa ratkaisun niukkuuteen.

Saksalaiset moottori-insinöörit olivat ryhtyneet kehittämään ilmajäähdytettyjä turbiineja aluksi mäntämoottoreiden turboahtimiin jo 1920-luvun puolivälissä. Osasyynä kehitystyölle olivat muistot nikkelipulasta ensimmäisen maailmansodan aikana, osasyynä ymmärrys siitä, että suuremmat tehot vaatisivat ennen pitkää turbiinien jäähdyttämistä vaikka niissä käytettäisiinkin runsaasti lämpöä sietäviä nikkelikomponentteja. Kun suihkumoottoreiden kehitystyö alkoi toden teolla 1930-luvun puolivälissä, turbiiniosaaminen oli luonnollista hakea turboahtimista, ja mukana tuli myös aluillaan ollut kehitystyö ilmajäähdytteisistä, vain vähän nikkeliä vaativista turbiineista.

Oma teoriani on, että nimenomaan koska ilmajäähdytteisten turbiinien kehitystyö eteni niin lupaavasti, nikkeliresursseja hallinnoineet varusteluministeriön virkamiehet eivät katsoneet tarpeelliseksi lisätä suihkumoottoreille varattuja nikkelikiintiöitä, eivätkä esimerkiksi ilmailuministeriön virkamiehet katsoneet tarpeelliseksi käyttää arvovaltaansa kiintiöiden kasvattamiseksi. Tekniset mahdollisuudet kiintiön kasvattamiseen olisivat täysin varmasti olleet olemassa: jopa kaikkein suurisuuntaisimmissa suunnitelmissa suihkumoottorit olisivat joka tapauksessa tarvinneet nikkeliä vain murto-osan vastaavien mäntämoottoreiden vaatimasta määrästä, vaikka ilmajäähdytteisiä turbiineja ei olisi käytetty lainkaan (tosiasiassa yhdessäkään palveluskäytössä olleessa moottorissa näitä ei myöskään ehditty käyttää), sota olisi kestänyt vuoteen 1946 ja suihkumoottorit korvanneet kaikki muut lentokonemoottorityypit. Jos jokin ongelma olisi saanut insinöörit epäileväisiksi ilmajäähdytyksen toimivuutta kohtaan, on erittäin vaikea kuvitella, että varusteluministeriö olisi vastannut yhtä Hitlerin ihmeasetta kehittäville “sori siitä, mutta emme anna nikkeliä lisää tonniakaan.”

Vastaavasti Outokummun tapauksessa on erittäin vaikea kuvitella, että maan hallitus olisi kyennyt tai edes halunnut vastustaa, jos Outokumpu olisi vain ilmoittanut, kuten Vuoksenniskan terästehdas, että he tarvitsevat sähköä sotakorvausteollisuudelle elintärkeään tuotantoon, silläkin uhalla että yksityisten kansalaisten sähkönsaantia joudutaan säännöstelemään vähän enemmän. Outokumpu oli kuitenkin seurannut aktiivisesti uudenlaisen sulatustekniikan kokeiluja 1930-luvulta saakka, ja sodan jälkeen uskoi kykenevänsä rakentamaan aivan uudenlaisen sulatusuunin. Teräksen valmistuksessa vastaavia edistysaskelia ei ollut näköpiirissä, ja luultavasti juuri siksi sähköpula ei saanut aikaan vallankumousta Vuoksenniskan terästehtaalla. Toisin sanoen: teknologiaa kehittävien näkemys teknologian mahdollisuuksista oli mukana synnyttämässä käsitystä siitä, että Outokumpu kärsi erityisen paljon sähköpulasta ja joutui siksi keksimään uudenlaisen sulatusuunin.

Kummassakin tapauksessa kysymys oli Daoudin (2011) termistöllä kvasiniukkuuksista: resurssia olisi ollut olemassa, mutta syystä tai toisesta toimijoilla ei ollut pääsyä siihen. Oma pieni panokseni tieteeseen on ehdottaa, että niukkuuksien käytännön vaikutuksiin vaikuttaa resurssien saannin lisäksi myös se, uskovatko niukkuuksista kärsijät kykenevänsä ratkaisemaan niukan resurssin ongelmat. Jos he eivät usko tälläistä ratkaisua omaavansa, lienee todennäköisempää, että he esimerkiksi kampanjoivat poliittisesti saadakseen paremman pääsyn resursseihin. (Kts. Korhonen 2018a näiden kysymysten tarkemmasta käsittelystä.)

Talousteorian suuressa kuvassa tälläinen hiuksia halkova tutkimus saattaa olla turhaa, joskin maailmassa, jossa jopa hiekasta ennustetaan tulevan pulaa (Gillis 2014), niukkuuksien tutkimus saattaa vielä osoittautua merkitykselliseksi tutkimushaaraksi. Kokemus kuitenkin avasi silmiäni sille mahdollisuudelle, että minulle kolmen kurssin verran opetettu neoklassinen taloustiede ei välttämättä pidäkään sisällään kovin hyviä vastauksia kaikkiin edes talouspolitiikan kannalta merkityksellisiin kysymyksiin. (Ja koska kaikki politiikka on lopunviimein rahanjakoa, vähän kaikenlaista politiikkaa voi pitää talouspolitiikkana.)

Väitöskirjani valmistumisen jälkeen lukemani tekstit ovat vain vahvistaneet uskoani siihen, että nykyisin vielä vallitsevan mutta onneksi koko ajan vahvemmin haastetun neoklassisen taloustieteen hegemonian rinnalle on nostettava muita tapoja ajatella taloutta. Ongelma ei ole siinä, kuten kiihkeimmät kriitikot esittävät, että neoklassinen synteesi olisi väärin. Ongelma on siinä, että kuten kaikkien teoriakehikoiden, myös sen soveltamisala on rajallinen. Jos teoriaa sovelletaan alueella, johon se sopii hyvin, se toimii erinomaisesti: esimerkiksi itse käännyn edelleen neoklassisen analyysin puoleen joka kerta, kun kohtaan tilanteita, joissa kilpailu on täydellistä ja toimijoita on yksi, kaksi, tai äärettömän monta. Mutta mitä kauemmaksi teorialle hyvin sopivista kysymyksistä ja kysymyksenasetteluista mennään, sitä enemmän teoria rajoittaa ajattelua. Jossain vaiheessa käy niin, että teorian käyttämisen hyödyt ovat pienemmät kuin sen vaihtamisen haitat.

Vallitsevan taloustutkimuksen ja havaintojeni mukaan erityisesti suomalaisen taloustutkimuksen piirissä tämä ongelma on ratkaistu ennen kaikkea niin, että sellaisia kysymyksiä, jotka eivät sovi ortodoksiseen teoriaan, ei juuri edes vaivauduta tarkastelemaan. Tämän lähestymistavan ongelmat lienevät ilmeisiä: jos ainoa työkalu on vasara, mutta ongelmien lähestyminen vaatisi ristipääruuvien avaamista, on hyvin mahdollista, että ongelma jää lähestymättä.

Näkisinkin, että etenkin talousteoriaa jotenkin soveltavien – kuten sanotaanpa vaikka poliitikkojen – olisi erittäin hyödyllistä olla jollain tasolla perillä useammista taloustieteen koulukunnista ja lähestymistavoista, jotta heidän älyllinen työkalupakkinsa kasvaa. Tässä ei pitäisi olla yhtään mitään väärää: työkalut kannattaa valita ongelman mukaan eikä ongelmia työkalujen mukaan (paitsi jos sattuu olemaan työkalujen valmistaja). Toistaiseksi paras vastaan tullut yleinen johdanto erilaisiin työkaluihin on Cambridgen yliopistossa vaikuttavan taloustieteilijän Ha-Joon Changin erinomainen teos Taloustiede: Käyttäjän opas (Chang, 2015). Chang esittelee kirjassa yhdeksän taloustieteen alalajia tai koulukuntaa, ja selvittää lyhyesti mutta ytimekkäästi, milloin mitäkin kannattaa käyttää maailman ymmärtämiseen.

Nähdäkseni ja oman kokemukseni mukaan tämä lähestymistapa on erittäin hyvä. Maailma, tai ainakin ihmisten maailma, on liian monimutkainen suurille yhtenäisteorioille (tai ainakin tähän vaadittava suuri yhtenäisteoria olisi liian monimutkainen ihmisille), enkä edes näe järkevänä, että maailmaa kannattaisi yrittää ymmärtää vain yhden teoreettisen kehyksen läpi. Onkin hieman kummallista, miten yhteiskuntatieteissä ja erityisesti taloustieteessä tähän kuitenkin silti pyritään, ja esimerkiksi kritiikki vallitsevaa taloustieteellistä neoklassista paradigmaa (joka on kuitenkin hallinnut vasta 1970-luvulta alkaen, mitä ennen sitä pidettiin homeopatiaan rinnastuvana huurupäisyytenä) pyritään taloustutkijoiden toimesta suorastaan aktiivisesti tukahduttamaan. Tieteessä yksikään fyysikko ei hauku toista fyysikkoa siitä, jos hän käyttää kanuunankuulan lentoradan laskemiseen newtonilaista fysiikkaa, vaikka tarkkaan ottaen elämmekin einsteiniläisessä maailmassa. Olisi ehkä korkea aika, että yhteiskuntatieteissäkin päästäisiin samaan.

Lähteet

Annala, V. (1960). Outokummun historia 1910–1959. Helsinki: SKS.

Baumgärtner, S., Becker, C., Faber, M., & Manstetten, R. (2006). Relative and absolute scarcity of nature. Assessing the roles of economics and ecology for biodiversity conservation. Ecological Economics, 59(4), 487–498. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2005.11.012

Chang, H.-J. (2015). Taloustiede: Käyttäjän opas. Helsinki: Into.

Daoud, A. (2007). (Quasi)Scarcity and Global Hunger: a Sociological Critique of the Scarcity Postulate with an Attempt at Synthesis. Journal of Critical Realism, 6(2).

Daoud, A. (2011). Scarcity, Abundance and Sufficiency: Contribution to social and economic theory. PhD Thesis, University of Gothenburg.

Fine, B. (2010). Economics and Scarcity: With Amartya Sen as Point of Departure? In L. Mehta (Ed.), The Limits to Scarcity: Contesting the Politics of Allocation (pp. 73–92). London: Earthscan.

Gibbert, M., & Scranton, P. (2009). Constraints as sources of radical innovation? Insights from jet propulsion development. Management & Organizational History, 4(4), 1–15. https://doi.org/10.1177/1744935909341781

Gillis, J. R. (2014). Why Sand Is Disappearing. New York Times, (November 5), A19. Retrieved from http://www.nytimes.com/2014/11/05/opinion/why-sand-is-disappearing.html?_r=1

Korhonen, J. M. (2017). Constructed solutions to constructed constraints: Resource scarcities and technological change. PhD thesis, Aalto University School of Business. Online version.

Korhonen, J. M. (2018a). Overcoming Scarcities Through Innovation: What Do Technologists Do When Faced With Constraints? Ecological Economics, 145, 115–125. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2017.08.023

Korhonen, J. M. (2018b). Tolerating the intolerable: Flash smelting of copper and the construction of technological constraints. Technology & Culture, forthcoming in 2018.

Kuisma, M. (1985). Outokumpu 1910–1985: Kuparikaivoksesta suuryhtiöksi. Forssa: Outokumpu.

Robbins, L. (1932). An Essay on the Nature and Significance of Economic Science. London: Macmillan.

Schubert, H. (2004). Turbine – The Hollow Metal Blade as Solution for Material Shortage. In G. Madelung, H. Prem, & E. H. Hirschel (Eds.), Aeronautical Research in Germany: From Lilienthal until Today (pp. 244–252). Berlin and Heidelberg: Springer.

Särkikoski, T. (1999). A Flash of Knowledge. How an Outokumpu innovation became a culture. Espoo and Helsinki: Outokumpu and Finnish Society for History of Technology.

 

Mitä bitcoineihin (ja muihin kryptovaluuttoihin) sijoittavan kannattaa tietää

Kryptovaluutat kuten bitcoin ovat herättäneet viime aikoina paljon kiinnostusta ja monet suomalaisetkin ovat sijoittaneet niihin rahaa. Kriittistä suomenkielistä keskustelua on kuitenkin vähemmän, ja siksi ajattelin jakaa alunperin erääseen Facebook-ryhmään kirjoittamani tekstin laajemmin. Tutkin Aalto-yliopiston leivissä lohkoketjutekniikoiden vaikutuksia ja käyttökohteita, ja osana tätä tutkimusprojektia olen selvitellyt myös kryptovaluuttoihin liittyviä kysymyksiä. (Sanomattakin lienee selvää, että mielipiteeni ovat omiani eivätkä mitenkään edusta Aalto-yliopiston virallista linjaa tai tutkimusryhmämme muiden jäsenten näkökantoja.)

Sanon heti kärkeen, etten ole ”kryptovihaaja.” Pidän vaihtoehtoisia rahajärjestelmiä hyvinä kokeiluina ja jopa toivottavina lisäyksinä, joilla voitaisiin parhaimmillaan lieventää liian monoliittisten rahajärjestelmien kuten euron aiheuttamia ongelmia ja ylipäätään laajentaa ihmisten taloudellisia mahdollisuuksia. On myös selvää, että kryptovaluutat ovat tulleet jäädäkseen, vaikka vielä onkin liian aikaista sanoa, mitkä niistä jäävät käyttöön.

Tällä hetkellä eniten julkisuudessa oleva ja ostetuin kryptovaluutta on ehdottomasti bitcoin, ja lähes kaikki kryptovaluuttoihin rahaa sijoittaneet ovat ainakin aloittaneet sijoittamisensa bitcoineista. Siksi keskityn tässä kirjoituksessa bitcoiniin, mutta kritiikki pätee vaihtelevissa määrin myös muihin kryptovaluuttoihin kuten etheriin.

Bitcoinin käyttöön liittyy tiettyjä etuja, kuten periaatteessa helppo ja sensuroimaton rahansiirto ulkomaille. Kyseessä on kuitenkin ensimmäinen koskaan lanseerattu kryptovaluutta, ja osaksi siksi, osaksi kaikille kryptovaluutoille yhteisten teknisten ratkaisujen vuoksi siinä on myös omat varjopuolensa. Nähdäkseni kryptovaluuttoihin sijoittavien ja alaikäisten sijoittajien tapauksissa heidän lähipiirinsä olisikin hyvä ymmärtää ainakin seuraavat asiat:

  1. Kryptovaluutat ovat tällä hetkellä spekulatiivisessa kuplassa, niiden arvostus perustuu toiveisiin niiden arvon nousemisesta, ja todennäköisyys sijoitusten menettämiselle on merkittävä.
  2. On olemassa vahvoja syitä uskoa, että etenkin bitcoinin kurssia manipuloidaan tahallisesti suursijoittajien toimesta tavalla, joka normaalimarkkinoilla johtaisi vankilatuomioihin.
  3. Bitcoinien keskeinen käyttökohde on edelleen laiton kauppa ja veronkierto. Nämä ovat myös spekulaation ohella ainoat todelliset käyttökohteet, joissa bitcoin selvästi päihittää perinteiset ratkaisut. Kumpaankin käyttökohteeseen on kuitenkin nykyisin bitcoinia parempia vaihtoehtoja.
  4. Bitcoinin kehittäjien ydinjoukolla on vakavia ongelmia toteuttaa uudistuksia, joita bitcoinin käytön merkittävä laajentaminen vaatisi, ja osalla keskeisiä sidosryhmiä on itse asiassa intresseissä estää tärkeiden muutosten tekeminen.
  5. Bitcoiniin ja muihin kryptovaluuttoihin sijoittaneilla on omissa intresseissään sekä mainostaa sijoituskohdetta muillekin, että vähätellä kaikkea sijoitukseen kohdistuvaa kritiikkiä. Tästä syystä tähänkin kirjoitukseen tullaan suhtautumaan hyvin vähättelevästi.

Tarkemmat perustelut

1. Kryptovaluutat ovat spekulatiivinen sijoituskupla.

Tällä hetkellä kryptovaluuttoihin liittyy aivan ilmiselviä spekulatiivisen sijoituskuplan piirteitä, eli valuuttoihin sijoitetaan voittopuolisesti äkkirikastumisen toivossa ja siinä uskossa, että kurssi jatkaa kohoamistaan. Tämä näkyy esim. siinä, että Bitcoin-transaktioiden määrä on laskenut huipusta (400 000/päivä, mikä on sen verran mitä yksi isohko kauppakeskus tekee) noin puoleen (200 000/päivä).

Toisin sanoen, ihmiset eivät enää käytä bitcoineja maksuvälineenä, vaan odottavat ja toivovat bitcoinin kurssin nousevan myydäkseen bitcoinit voitolla. Myös useat aikaisemmin bitcoineja hyväksyneet kauppapaikat ovat lopettaneet bitcoinin käytön, syinä bitcoinin heikkoudet käytännön maksuvälineenä. Bitcoin-transaktiot ovat päivittäiskauppaan varsin hitaita, transaktiokustannukset ovat korkeita (tällä hetkellä keskimäärin noin kolme dollaria per transaktio, mutta huippuaikoina jopa yli 30 dollaria), ja valuutan arvon nopea vaihtelu yhdistettynä transaktioiden hitauteen tarkoittaa, että ostajat ja myyjät eivät voi olla varmoja, kuinka paljon tulevat todellisuudessa maksaneeksi tai saaneeksi.

Bitcoin on myös rakenteellisesti sen käyttämisestä rankaiseva valuutta: sen kehittäjä Satoshi Nakamoto teki valuutasta ideologisista syistä tietoisesti deflatorisen, jolloin rahan arvo periaatteessa kasvaa koko ajan. Tälläistä rahaa ei koskaan kannata käyttää maksamiseen, mikäli vain muita vaihtoehtoja on – koska huomenna samalla rahalla saisi taas enemmän.

Kyseessä siis ei ole asiallisesti ottaen valuutta vaan spekulatiivinen sijoitusinstrumentti, joka – toisin kuin osakkeet – ei edes anna mitään juridisesti tunnustettua omistusoikeutta mihinkään tuleviin tulovirtoihin. Vastaavia kuplia on toki kommoditeettimarkkinoilla (esim. kulta ja muut metallit) ollut ennenkin, joskin perinteisten kommoditeettien kuten metallien tapauksessa itse sijoituskohteellakin on yleensä ainakin jotain käyttöarvoa. Bitcoineilla ei itsessään ole mitään muuta arvoa kuin se, mitä toiset ihmiset ovat niistä valmiita maksamaan.

Vastaavat sijoituskuplat, joista hyvä esimerkki on 1990-luvun lopun IT-huuma, ovat aina päättyneet siihen, että riittävän ajoissa karusellista hypänneet tekevät suuriakin voittoja, mutta peliin loppuvaiheessa tullut suuri ”tuulipukujen” enemmistö jää maksamaan laskun. Kuuluisalla ”taksikuski-indikaattorilla” mitaten olisimme nyt kuplan loppuvaiheessa, joskin maailmassa voi hyvin riittää äkkirikastumisen toivossa eläviä vuosiksikin eteenpäin. Kuplan puhkeamisen ajankohdan ennustaminen onkin tästä syystä mahdotonta.

Mikäli kupla puhkeaa, on olemassa myös riski koko bitcoin-järjestelmän kaatavasta hakkeroinnista. Tällä hetkellä bitcoin-verkoston turvallisuus perustuu siihen, että yhdenkään yksittäisen toimijan ei kannata rakentaa niin tehokasta supertietokoneiden verkkoa, että se yksinään vastaisi suurimmasta osasta bitcoinin turvallisuuden varmentamiseksi tarvittavasta ”louhintatehosta.” Tälläinen keskittymä kun voisi toteuttaa niinsanotun 51%-hyökkäyksen ja korvata bitcoinin tilitiedot tallentavan lohkoketjun omalla versiollaan.

Bitcoinin kurssinousu on kuitenkin houkutellut etenkin kiinalaisia toimijoita sijoittamaan runsaasti rahaa erikoistuneisiin ”louhintakoneisiin”. Nämä koneet on rakennettu vain ja ainoastaan bitcoinin louhintaa varten, eikä niitä voida käyttää esimerkiksi tieteelliseen laskentaan tai muihin vaihtoehtoisiin käyttötarkoituksiin. Jos bitcoinin kurssi laskee voimakkaasti, osa näistä koneista jää kannattamattomiksi, samalla kun bitcoin-verkon kokonaislouhintateho laskee. Tällöin on olemassa riski, että kannattamattoman louhintasijoituksen tehnyt taho keksii käyttää muuten hyödyttömiksi jääneitä koneitaan bitcoinin lohkoketjun väärentämiseen tarvittavan 51%-hyökkäyksen toteuttamiseen. Tässä tilanteessa hyökkääjä voisi teoriassa tehdä nopeat pikavoitot, joskin haittapuolena olisi mitä todennäköisemmin bitcoinin tuho hyökkäyksen paljastuttua.

2. Bitcoinin kurssia manipuloidaan tietoisesti suursijoittajien toimesta.

Bitcoin-maailmassa kurssimanipulaatio erilaisilla pörssimaailmasta hyvin tunnetuilla ja reaalimaailmassa rikollisilla tekniikoilla (esim. niinsanottu wash trade, painting the tape ja niin edelleen) on paitsi täysin mahdollista, myös säätelyelimien puuttumisen vuoksi rikollisille käytännössä täysin riskitöntä. Tällä hetkellä suurimmat epäilykset kohdistuvat Tether-nimiseen yritykseen, jonka epäillään (varsin hyvistä syistä) käytännössä ostavan bitcoineja itse keksimillään ”dollareilla.” 

Vastaava manipulaatio johtaisi ”oikeassa maailmassa” vankilatuomioihin, mutta bitcoin-maailmassa sille ei voida tehdä oikeastaan mitään. Tämä on yksi niistä laskuista, jotka joudutaan maksamaan, kun rakennetaan sääntelystä vapaa valuutta.

Manipulaation ja bitcoin-markkinoiden likviditeetin puutteen vuoksi on itse asiassa mahdotonta sanoa, miten paljon bitcoin-omistuksilla on tosiasiassa arvoa. Käytännössä on varmaa, että bitcoinien myynti usein mainittuihin kurssihuippuhintoihin on laajassa mitassa mahdotonta.

3. Bitcoinin keskeinen käyttökohde on edelleen huumekauppa.

Spekulaation ohella bitcoinin keskeinen käyttökohde on laittomissa transaktioissa, käytännössä huumekaupassa ja veronkierrossa. Viimeisimmän tutkimustiedon mukaan vähintään 25 prosenttia kaikista bitcoin-transaktioista liittyy edelleen niinsanotun pimeän verkon kauppapaikkoihin, joissa myydään käytännössä yksinomaan laittomia tuotteita.

Tämän lisäksi vähintään osa muista transaktioista on erittäin todennäköisesti tehty veronkiertotarkoituksissa. Nämä ovat myös niitä harvoja käyttökohteita, joissa bitcoin päihittää selvästi ominaisuuksillaan perinteiset rahansiirron muodot. (Alunperin bitcoinilla oli lupausta myös mikromaksuissa, mutta korkeat transaktiomaksut ja transaktioiden hitaus ovat romuttaneet tämän unelman.) Valitettavasti poliisi ja oikeuslaitos ovat perillä bitcoinien käyttökohteista, eivätkä ne ole ollenkaan niin hampaattomia kuin monet bitcoin-intoilijat kuvittelevat: todennäköisesti edessä on ratsioita järjestelmän heikkoihin kohtiin, eli kryptovaluuttoja oikeaksi rahaksi vaihtaviin välittäjiin.

On myös syytä muistaa, että laittomassa kaupassa bitcoin ei ole enää paras ratkaisu, eikä se ole niin anonyymi kuin monet luulevat: kaikista bitcoin-transaktioista jää jälki, ja modernilla tietoliikenneanalyysilla on monissa tapauksissa täysin mahdollista yhdistää transaktiot todellisiin ihmisiin jopa siinä tapauksessa, että esim. huumekauppiaiden ratsioiden yhteydessä ei löydy listoja ostajista. Teoriassa huumekauppiaiden ei kannattaisi tälläisiä listoja pitää, mutta käytännössä näitä listoja on jäänyt viranomaisten haaviin yllättävänkin usein. Yhdysvalloissa syyttäjäpiireissä bitcoinia kutsutaankin nimellä ”syyttämisfutuurit” (”prosecution futures”), koska siellä tiedetään, että transaktiohistoriasta saadaan jatkossa kaiveltua paljon muhevia, syyttäjien uraa edistäviä laittomuuksia. Tästä syystä, ja siksi kun bitcoinin korkea volatiliteetti, hitaus, ja siirtomaksut ovat tehneet siitä epäkäytännöllisen valuuttana, pimeän verkon huumekauppapaikat ovat siirtymässä muiden kryptovaluuttojen kuten paremman anonymiteetin tarjoavan Moneron käyttöön.

Erityisesti alaikäisten bitcoin- ja kryptovaluuttaharrastajien vanhempien on syytä tiedostaa, että bitcoinilla on vähenevässä määrin muita käyttötarkoituksia kuin spekulaatio ja huumekauppa, ja esimerkiksi Monero-nimisen kryptovaluutan keskeinen käyttökohde on nimenomaan laittomien tavaroiden anonyymi kauppa. Erityisellä Tor-selaimella saavutettavan Tor-verkon huumekauppapaikat ovat yhtä helppoja käyttää kuin mikä tahansa nettikauppa, ja huumeet toimitetaan huomaamattomasti ostajan ilmoittamaan postiosoitteeseen. Henkilökohtaisesti suosittelisin vanhempia keskustelemaan vakavasti jälkikasvunsa kanssa siitä, mihin hän tarkalleen ottaen aikoo bitcoineja tai muita kryptovaluuttoja käyttää. Sama keskustelu huumeiden ja huumekaupan riskeistä on syytä käydä myös silloin, jos lapsen tietokoneelta löytyy Tor-selain (esim. Tor Browser).

4. Bitcoinin kehittäminen on osoittautunut vaikeaksi

Bitcoin-järjestelmän kehittäminen siinä tällä hetkellä olevien ongelmien kuten hitaiden ja kalliiden transaktioiden ja louhinnan aiheuttaman valtavan energiankulutuksen helpottamiseksi on mahdollista, mutta kehitystyötä vaivaa kehittäjien eripuraisuus. Bitcoin-kehittäjillä on selviä vaikeuksia tulla toimeen keskenään ja sopia tarvittavista muutoksista, ja tarvittavien päivitysten läpivienti on osoittautunut hyvin vaikeaksi, kuten esimerkiksi taannoisesta Segwit-päivityksestä ja sen vaiheista nähdään. Kaikki suuret muutokset järjestelmässä sattuisivat järjestelmään paljon investoineisiin, ja esimerkiksi kiinalaisten bitcoin-louhijoiden intresseissä on itse asiassa estää esimerkiksi bitcoinin käytettävyyttä parantavien muutosten tekeminen. Kiinan Internet-yhteydet muualle maailmaan ovat Kiinan ”Suuren Palomuurin” vuoksi suhteellisen hitaita, ja mm. transaktiokustannuksia pienentävä lohkokoon kasvattaminen vaikuttaisi epäedullisesti kiinalaisten louhijoiden kilpailuasemaan. Koska muutokset bitcoin-järjestelmässä käytännössä vaativat kiinalaisten louhijoiden hyväksynnän, tälläisiä muutoksia on hankala saada aikaan.

5. Kryptovaluutoista innostuneet pyrkivät vaientamaan kritiikin

Useimmat kryptovaluutat eivät ole pohjimmiltaan huijauksia (joskin myös aivan ilmeisiä huijauksia on ollut jo lukuisia). Suurin osa kryptovaluuttoihin sijoittaneista on myös mitä todennäköisimmin liikkeellä vilpittömin mielin, ja vähintään osa uskoo varmasti aidosti, että nämä uudet järjestelmät ovat rahajärjestelmän tulevaisuus. Näin voi jopa olla, mutta kryptovaluuttakeskustelussa on syytä huomioida, että etenkin kryptovaluuttoihin sijoittaneiden omissa intresseissä on vähätellä kaikkea kritiikkiä ja suorastaan houkutella lisää ihmisiä sijoittamaan enemmän rahaa kryptovaluuttaan. Tällöin näiden aikaisempien sijoittajien sijoitusten arvo nousee ja todennäköisyys siitä, että juuri kyseiset sijoittajat jäävät musiikin loppuessa ilman tuolia, laskee. Monet bitcoin-intoilijoista ovat myös sitoutuneet bitcoiniin vahvasti ideologisista syistä, ja he luultavasti kokevat kaiken kritiikin hyökkäyksenä itselleen tärkeitä arvoja vastaan.

Tätäkin kirjoitusta tullaan täysin varmasti vähättelemään ja pilkkaamaan monenlaisista syistä, alkaen arvailuilla kirjoittajan katkeruudesta (”kun ei ymmärtänyt rikastua itse”), väitteillä asiantuntemattomuudesta, näkemyksen puutteesta, pankkien palveluksessa olemisesta, vääristä väitteistä ja yksinkertaisesti huonosta kirjoittamisesta. Kaikkia pieniäkin virheitä, puutteita ja käsittelemättä jääneitä asioita tullaan myös käyttämään minua vastaan (”ei maininnut asiaa X, ei tuo voi tietää mitään”).

Kritiikkiä tullaan myös laimentamaan whataboutismilla, kuten kyselemällä, että entäs pörssisijoitukset, eikö ne ole spekulaatiota kans (eivät samassa määrin, vaikka spekulatiivisia kuplia esiintyy sielläkin), tai esittämällä, että keskuspankit tai ”fiat-raha” ts. normaali valuutta ne vasta suurta huijausta ovatkin (teoria, jonka ensimmäisiä merkittäviä äänenkannattajia oli juomaveden fluorilisäystä kommunistien aivopesusalajuonena pitänyt äärioikeistolainen John Birch Society 1950-luvulla, ja joka juontaa juurensa 1950-luvun juutalaisvastaisiin kirjoituksiin, joissa sattuneesta syystä sana ”juutalainen” piti korvata koodisanalla ”pankkiiri” ja ”juutalaisten salaliitto” sanalla ”keskuspankki.”)

En tietenkään edes väitä kirjoitukseni edustavan viimeistä sanaa kryptovaluutoista, mutta toivon kirjoituksesta välittyvän, että olen tutkinut kyseisiä tekniikoita työkseni syyskuusta 2016 lähtien. Palkkaukseeni tai töihini ei vaikuta se, mitä mieltä olen kryptovaluutoista, joten pidän itseäni kykenevänä sanomaan mitä ajattelen sen sijaan, että sanoisin mitä minun kannattaisi sanoa.

Toivon myös lukijoiden huomioivan, että kriitikoiden vähättely ja vihamielisyys kritiikkiä kohtaan on erittäin tyypillistä myös perinteisille pyramidihuijauksille: edelleen löytyy niitäkin, joiden mielestä WinCapitan kaatumisen syynä ei ollut sen kehittäjän pyramidihuijaus vaan ikävät kriitikot, jotka kehtasivat kyseenalaistaa järjestelmän.

Bitcoin ei ole pyramidihuijaus, mutta nähdäkseni yksi selvä syy bitcoinin menestykselle on sama millä niin monet pyramidihuijaukset ovat menestyneet. Se on vedonnut ihmisten toiveisiin äkkirikastumisesta, ja sitä jopa mainostetaan pyramidihuijauksista erittäin tutuilla mainoslauseilla: pankit ovat meitä tavallisia ihmisiä vastaan, mutta tässä on aivan uusi talousjärjestelmä, jossa sinäkin voit rikastua! Ja koska taloustieteilijät ovat olleet joskus väärässä, niin he ovat väärässä nytkin, kun sanovat, että bitcoin ei oikein toimi rahana!

Aika näyttää, missä määrin nämä lupaukset pitävät paikkansa. On tietenkin selvää, että bitcoiniin sen alkuvaiheessa sijoittaneista monet ovat tehneet sijoituksillaan valtavat voitot – mutta on yhtä selvää, että historiassa tälläiset kuplat ovat aina ennen päättyneet niin, että peliin viimeiseksi tulleet maksavat koko laskun.

Yhteenveto

Bitcoin on mielenkiintoinen kokeilu ja kryptovaluutat ja lohkoketjuun perustuvat arvonvälitysmenetelmät kuten suomalainen Arvotakomo tulevat olemaan tulevaisuudessa kasvavissa määrin vaihtoehto esimerkiksi euroille. Sijoittajien kannattaa kuitenkin omien etujensa nimissä pohtia tarkasti, miten ja mihin sijoittavat, ja tiedostaa, että tälläisenään kryptovaluuttoihin sijoittamisen riskit ovat hyvin suuria. Jokaisella on tietenkin vapaus tehdä huonojakin ratkaisuja, mutta suosittelisin erittäin vakavasti harkitsemaan useampaankin kertaan omaan varallisuuteensa nähden merkittävien sijoitusten tekemistä, saati todellisia tyhmyyksiä kuten lainarahan tai lähipiirin omaisuuden sijoittamista.

On myös syytä huomata, että vastaavia ongelmia liittyy kaikkiin muihinkin lainsäädännön ulkopuolella oleviin kryptovaluuttoihin. Esimerkiksi tällä hetkellä toiseksi suosituimman kryptovaluutan Etherin henkinen isä Vitalik Buterin on itsekin todennut äskettäin, että käyttäjien ja sijoittajien tulee tiedostaa riski siitä, että kaikkien kryptovaluuttojen arvo voi pudota äkillisesti nollaan.

Tulen myöhemmin kirjoittamaan vastaavan kirjoituksen muista lohkoketjutekniikkaan liittyvistä ongelmallisista sijoituskohteista, Initial Coin Offeringeista eli ICOista, jotka ovat käytännössä suurelta osin yritys kiertää osakeanteja koskevaa lainsäädäntöä.

Bitcoinin ja lohkoketjubisneksen tilanne, 22.12.17

Ensimmäisen menestyneen täysin sähköisen rahan Bitcoinin hurja kurssinousu on nostanut sen jälleen otsikoihin ja yleiseksi puheenaiheeksi. Asiaan perehtyneitä on kuitenkin vain suhteellisen vähän, ja esimerkiksi kryptovaluuttojen ja muiden niinsanottujen lohkoketjujärjestelmien herättämiin juridisiin kysymyksiin perehtyneitä vielä vähemmän. Siksi käsittelenkin seuraavassa hieman yksinkertaistaen mutta toivottavasti ymmärrettävästi ja riittävän tarkasti joitain havaintoja, joita olemme ns. luottamustekniikoita, mukaanlukien lohkoketjuja ja Bitcoinia, seuraavassa ReCon-tutkimusprojektissamme tähän mennessä tehneet.

Lyhyesti sanoen, huikeasta kurssinoususta huolimatta ja osin sen vuoksi Bitcoinin tulevaisuus ei ole missään nimessä varmaa; se on tällä hetkellä käytännössä huonosti toimiva valuutta, jonka arvonnousu perustuu spekulaatioon eli siihen, että ihmiset luottavat muiden ihmisten sijoittavan siihen rahaa, ja se voi kohdata yllättäviäkin juridisia ongelmia – ehkä erityisesti yksityisyyden suojaan liittyviä. Yksityisyydensuojavaatimukset saattavat olla myös merkittävä este tai ainakin hidaste lohkoketjutekniikoiden yleistymiselle muutenkin.

Aloitetaan kuitenkin Bitcoinista. Huikean, useiden satojen prosenttien kurssinousun takana vaikuttavia ilmiöitä on vaikea analysoida tarkasti, mutta on erittäin vahvoja syitä epäillä, että suurin osa kurssinoususta johtuu puhtaasta spekulaatiosta. Bitcoin on mitä ilmeisimmin ylittänyt jonkinlaisen psykologisen kynnyksen ja tullut suurten kansanjoukkojen kiinnostuksen kohteeksi. Tätä kiinnostusta ruokkivat tarinat ”jatkuvasti” nousevasta hinnasta ja potentiaalisista suurvoitoista. On myös mahdollista, että Bitcoinin käyttö rikollisin keinoin hankitun rahan pesemisessä on lisääntynyt. Tätä kirjoittaessa on selvää, että Bitcoiniin sijoittajat ovat koko ajan vähemmän perillä Bitcoinin luonteesta ja heikommin perehtyneitä sekä itse valuuttaan että sen riskeihin. Selkeitä merkkejä tästä on mm. tekniikasta heikosti perillä olevien määrän nopea lisääntyminen aihetta käsittelevillä foorumeilla, että esimerkiksi lisääntyvät Google-haut ”miten ostaa Bitcoinia luottokortilla.”

Mitään varsinaista fundamentaalia syytä Bitcoinin arvonnousulle ei ole. Bitcoinit ovat pelkästään hyvin suojattuja jonoja nollia ja ykkösiä, eikä niillä itsellään ole mitään arvoa sen lisäksi, mitä käyttäjät ovat niistä valmiita maksamaan. On itse asiassa jopa niin, että Bitcoinin arvonnousu heikentää sen käytettävyyttä mihinkään muuhun kuin spekulaatioon. Kun Bitcoinin kurssi nousee, myös varojen siirtoon kuluvat ns. transaktiomaksut kasvavat. Mitä korkeampi kurssi, sitä korkeammat transaktiomaksut, ja tällä hetkellä yksittäinen transaktio, eli yksittäinen rahansiirto maksaa reaalirahassa jo 28 dollaria. Bitcoin-verkko on myös pahasti ruuhkautunut, ja transaktioissa kestää nykyisin helposti jo 12 tuntia. Transaktiokustannusten, viiveiden ja Bitcoinin arvon nopean nousun vuoksi Bitcoineja aiemmin hyväksyneet kauppapaikat, kuten verkkopelikauppa Steam, ovatkin lopettaneet Bitcoinien hyväksymisen toistaiseksi – tehden näin Bitcoinista entistä enemmän vain spekulaation välineen. Useiden eri maiden hallitukset ovat myös viimein alkaneet toimia Bitcoinin ja sillä käytävien kauppojen valvomiseksi, ja esimerkiksi EU edellyttää jatkossa käyttäjien tunnistamista samaan tapaan kuin muissakin pankkipalveluissa. Tämä tulee osaltaan näkymään Bitcoinin suosiossa, kun sen käyttö helppona veronkierron ja laittoman tavaran kaupan välineenä tulee vaikeutumaan.

 

Transaktiokustannusten lisäksi Bitcoin-verkkoa vaivaa toinen fundamentaali ongelma – sähkönkulutus. Tällä hetkellä sähkön kulutus on melko suorassa yhteydessä Bitcoinin arvoon. Kun arvo kaksinkertaistuu, myös sähkön kulutus karkeasti sanoen kaksinkertaistuu. Ongelma on Bitcoinin perusrakenteessa. Bitcoinista haluttiin valuutta, joka ei tarvitsisi ketään luotettua ”kolmatta tahoa” kuten pankkia pitämään kirjaa siitä, kuinka paljon kunkin ihmisen tilillä on rahaa. Tällöin kuitenkin ongelmaksi jää se, kuka saa päättää, mitä tilikirjaan kirjoitetaan. Bitcoinin kehittäjien tapa ratkaista tämä ongelma oli rakentaa järjestelmästä sellainen, että ”tilikirjaan” saa tehdä lisäyksen vain jos onnistuu ratkaisemaan eräänlaisen vaikean matemaattisen arvoituksen.

Arvoituksen ratkaiseminen vaatii käytännössä tehokkaita, paljon sähkövirtaa kuluttavia tietokoneita. Tuhannet ihmiset ympäri maailmaa ovat silti sijoittaneet rahaa näihin tietokoneisiin ja maksavat sähkölaskunsa, koska kunkin, keskimäärin kymmenen minuutin välein ratkaistavaksi tulevan arvoituksen ensimmäisenä ratkaiseva – ja siten tilikirjan lisäyksen kirjoittaja – saa palkkioksi järjestelmän luomia uusia Bitcoineja. Tätä prosessia kutsutaan louhinnaksi, ja työtä tekeviä louhijoiksi.

Kun käyttäjät näin kilpailevat arvoituksen ratkaisemisesta, ja kun arvoitusten tehokas ratkaiseminen vaatii paljon kalliita tietokoneita ja arvokasta sähköä, tilikirja pysyy rehellisenä. Bitcoinin tilikirjan väärentäminen olisi mahdollista, jos epärehellinen toimija pystyisi hallitsemaan keskimäärin 51 prosenttia kaikesta Bitcoin-verkon arvoituksia ratkovasta laskentatehosta (ei siis välttämättä yksittäisistä tietokoneista). Mutta koska arvoitukset ovat vaikeita, tälläisen tietokonemäärän hankkiminen maksaisi enemmän kuin mitä huijauksesta saatava hyöty olisi.

Tämä niinsanottu työvarmistuksen (Proof of Work) logiikka on toimiva, mutta siitä seuraa, että kun Bitcoinin arvo kasvaa, myös arvoitusten täytyy muuttua vaikeammiksi. Jos näin ei kävisi, verkon kaappaamiseksi vaadittavan laskentatehon hankkiminen olisi jossain vaiheessa kannattavaa. Siksi Bitcoinin taustalla oleva ohjelmisto säätää automaattisesti ja säännöllisesti arvoitusten vaikeustasoa sen mukaan, miten nopeasti arvoituksia ratkaistaan. Koska Bitcoinin arvonnousu houkuttelee peliin yhä uusia louhijoita kilpailemaan arvoitusten ratkaisemiseksi jaetuista Bitcoineista, arvon noustessa arvoitukset ratkaistaan keskimäärin nopeammin – ja reaktiona järjestelmä säätää vaikeustasoa ylöspäin, entistä enemmän laskutoimituksia ja siten sähkövirtaa vaativiksi.

Toisin sanoen, Bitcoinin turvallisuus perustuu siihen, että verkon pyörittäminen tehdään tahallaan tarpeellista vaikeammaksi, jolloin kenenkään ei ole taloudellisesti järkevää hankkia sellaista määrää tietokoneita, jotka tarvittaisiin verkon kaappaamiseksi yhden käyttäjän haltuun.

Tietokonetehon ja sähkönkulutuksen ongelmaan on olemassa teoreettisia ratkaisuja, mutta niiden käyttöönotto on vasta suunnitteluvaiheessa. Ei ole myöskään mitään takeita siitä, että näitä ratkaisuja edes saadaan käyttöön ajoissa: koska Bitcoinilla ei ole mitään keskitettyä hallintamekanismia, uudistusten käyttöönotto vaatii käytännössä järjestelmää pyörittävien enemmistön hyväksynnän. Tämän hyväksynnän saaminen voi olla vaikeaa, sillä kaikki uudistukset vaikuttavat jollain tavoin olemassaolevien käyttäjien asemaan. Viimeksi syksyllä paljon odotettu mutta myös paljon vastustusta herättänyt, Bitcoin-verkon suorituskykyongelmia helpottamaan tarkoitettu SegWit-uudistus jäi toteutumatta, kun riittävä määrä käyttäjiä ei tukenutkaan hanketta.

 

Perusongelma ei myöskään ole kierrettävissä: kaikki ratkaisut, mitkä tehostavat Bitcoin-verkon toimintaa, helpottavat myös järjestelmän murtamista ja tekevät siitä vähemmän hajautetun. Koska hajauttaminen vaikuttaa olevan monille Bitcoin-kehittäjille itseisarvo, alkuperäisten ratkaisujen korvaaminen tehokkuutta parantavilla mutta keskittymistä lisäävillä ratkaisuilla kuten ns. Lightning-verkolla voi olla vaikeaa.

Jos suorituskykyongelmia ei ratkaista, on mahdollista, että Bitcoin romahtaa kokonaan. Nykyinen kurssinousu on saanut tuhannet ihmiset ympäri maailmaa sijoittamaan rahaa erikoisrakenteisiin ”louhijoihin.” Nämä erikoistuneet supertietokoneet on tehty vain yhtä tarkoitusta varten: laskemaan auki Bitcoin-järjestelmän tarjoamia matemaattisia arvoituksia. Jos Bitcoinin arvo romahtaa nykyisestä liki 20 000 dollarista vaikkapa 2000 dollariin, arviolta noin kaksi kolmasosaa nykyisistä louhijoista joutuisi lopettamaan kannattamattomina, koska louhintakoneiden käyttämä sähkö maksaisi enemmän kuin niiden louhimien Bitcoinien arvo on. Tällöin on täysin mahdollista, että jollekin yhdelle toimijalle jää käsiin suuri määrä äkkiä liki arvottomiksi muuttuneita laskentakoneita. Kun romahduksen myötä verkosta samalla poistuu suuri määrä laskentakapasiteettia, jokin yksittäinen toimija saattaa huomata omistavansa yli puolet verkon laskentatehosta ja kykenevänsä kaappaamaan koko Bitcoin-verkon. Kiusaus tähän olisi ilmeinen, ja vaikka ennen pitkää väistämätön paljastuminen todennäköisesti romahduttaisi yleisön uskon Bitcoiniin totaalisesti, koneisiin paljon sijoittaneella ei välttämättä olisi paljon menetettävää.

Kaiken kaikkiaan Bitcoinia on syytä pitää uusimpana esimerkkinä säännöllisesti toistuvista investointikuplista. Kurssinousu on vielä hyvinkin mahdollista, mutta viimeistään nyt kaikille tulisi olla selvää, että nousu johtuu lähinnä WinCapitan tapaisen pyramidihuijauksen kaltaisesta ilmiöstä, jossa viimeiseksi jäänyt maksaa kaiken. Bitcoiniin liittyy myös runsaasti epäterveitä lieveilmiöitä, alkaen juuri avautuneista johdannaismarkkinoista (jotka tarjoavat väylän, jota kautta Bitcoin-romahdus voisi johtaa laajempaankin taloudelliseen kaaokseen) aina siihen, että yhdysvaltalaisten raporttien mukaan pankit ovat alkaneet myöntää lainoja Bitcoinien ostamiseen.

Tällä hetkellä luultavasti uhkaavin ilmiö on se, että eri raporttien mukaan Bitcoineihin sijoitetun rahan kotiuttaminen on vaikeaa: ostot onnistuvat edelleen, mutta kurssinousun oloissa suhteellisen harva on edes kokeillut myydä omistuksiaan. Kuten sijoituskuplien historian olisi meille pitänyt opettaa, pitkäänkin jatkunut nousukauden huuma voi kääntyä hyvin nopeasti ja ilman mitään varsinaista yksittäistä syytä paniikiksi, kun riittävän monen usko musiikin jatkumiseen loppuu.

Muut lohkoketjusovellukset: ongelmana yksityisyys

Bitcoin ei kuitenkaan ole ainoa lohkoketju- tai yleisemmin luottamusteknologia. Pitkälti Bitcoinin innoittamana ja vanavedessä on kehitetty sekä lukuisia vaihtoehtoisia virtuaalivaluuttoja että muita sovelluskohteita Bitcoinin taustalla olevalle ns. lohkoketjuteknologialle (blockchain). Lohkoketjuteknologian rajoitteet ovat myös kannustaneet koodareita kehittämään sille vaihtoehtoja, kuten ns. suunnatut asykliset graafit (Directed Acyclic Graph eli DAG, sovelluksena mm. IOTA).

Yhteistä näille kaikille on se, että oikein toteutettuna nämä ns. luottamusteknologiat mahdollistavat luotettavan kirjanpidon ilman tarvetta yhdelle keskitetylle luotetulle kirjanpitäjälle. Sovelluskohteet eivät rajoitu vain rahaan, vaan kaikenlaisen arvokkaan tiedon – arvopaperirekistereistä terveysdataan ja käyttäjäarvosteluihin – säilyttämiseen.

Monet näistä teknologioista ovat erittäin kiinnostavia ja on lähes varmaa, että joistain niistä tulee suuria menestyksiä. Liki kaikkia näitä teknologioita yhdistää kuitenkin yksi, aivan liian vähän puhuttu tai edes tunnettu ongelma: yksityisyys.

Yksi lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden keskeisiä arvolupauksia on muuttamattomuus. Kerran lohkoketjuun tallennettua tietoa ei periaatteessa voi muuttaa tai poistaa, jos järjestelmä on suunniteltu ja hajautettu oikein. Puolestapuhujien mukaan tämä lisää avoimuutta ja varmennettavuutta, ja datan varmentaminen onkin luultavasti jatkossa yksi keskeisiä luottamusteknologioiden käyttökohteita. Valitettavasti muuttamattomuus on kuitenkin ristiriidassa yksityisyyden suojan ja ns. unohdetuksi tulemisen oikeuden kanssa.

EU:n alueella tulee vuoden 2018 aikana käyttöön uusi, vaikutuksiltaan mittava yksityisten tietojen käsittelyä koskeva lainsäädäntö (General Data Protection Regulations, GDPR). Uusissa säännöksissä painotetaan vahvasti ihmisten yksityisyyden suojaa ja oikeutta tulla unohdetuksi, ja asetetaan tiukkoja vaatimuksia kaikenlaisten henkilötietojen käsittelylle. Tätä kirjoittaessa ei ole vielä kovinkaan selvää, miten uusia säännöksiä tullaan tarkkaan ottaen tulkitsemaan – oikeudellisia ennakkotapauksia ei juuri ole – mutta periaate on selvä: tietoja, joita voi käyttää ihmisten yksityiselämän selvittämiseen, on säilytettävä erityisen huolellisesti, ja tarpeen vaatiessa tiedot on kyettävä tuhoamaan. Tietojen salaus ei riitä, vaan tietoja on voitava hallita myös muuten.

Nämä vaatimukset ovat vaikeasti yhteensovitettavissa ns. avoimen lohkoketjun ideologian kanssa. Jos uusia säännöksiä tulkitaan esimerkiksi niin, että julkisuuteen ei saa päästää edes sellaisia tietoja, joista jonkin ihmisen henkilöllisyys voidaan päätellä yhdistämällä kyseiset tiedot johonkin toiseen tietokantaan, Bitcoinin ja muiden kryptovaluuttojen lohkoketjun hallussapito voi ainakin teoriassa olla itsessään laitonta EU-alueella. Lohkoketju nimittäin sisältää kaikkien käyttäjien kaikki transaktiotiedot, ja Bitcoinin tapauksessa vain pseudonyymisesti: jos käytetyt tilit kyetään yhdistämään johonkin henkilöön esimerkiksi vertaamalla käytön aikaleimoja johonkin toiseen tietokantaan, henkilön kaikki transaktiot voidaan jäljittää.

Ongelmat vain korostuvat, jos lohkoketjuun tallennetaan vahingossa tai tahallaan jotakuta loukkaavaa tai lakeja rikkovaa materiaalia. Oikeusistuimilla on valta määrätä tälläinen materiaali poistettavaksi verkosta. Koska materiaalia ei kuitenkaan voi poistaa lohkoketjusta, jää nähtäväksi, tullaanko pykäliä tulkitsemaan niin, että loukkaavaa tietoa sisältävän lohkoketjun hallussapito ja/tai ladattavaksi tarjoaminen ovat itsessään rikollisia tekoja. Kysymys ei ole vain teoreettinen: on hyvin tiedossa, että esimerkiksi Bitcoinin lohkoketjuun on tallennettu mm. linkkejä lapsipornosivustoille, ja Bitcoinin tekninen toteutus mahdollistaa vaikkapa lapsipornokuvien tallentamisen suoraan itse lohkoketjuun, joskin Bitcoinin korkea hinta tekee tiedostojen tallentamisesta nykyisin kallista.

 

Tätä dataa ei voi poistaa, eikä pääsyä siihen rajoittaa: kaikki Bitcoinin lohkoketjutietokannan koneelleen lataavat joutuvat lataamaan myös kaiken epäilyttävän tai laittoman materiaalin, mitä lohkoketjuun on tallennettu. (Selvyyden vuoksi sanottakoon, että Bitcoinin käyttäminen ei vaadi lohkoketjun lataamista omalle koneelle, eikä suurin osa Bitcoinin käyttäjistä näin myöskään tee. Bitcoinia ”louhivat” käyttäjät ja sovelluksia kehittävät joutuvat lohkoketjun kuitenkin lataamaan.)

Yksityisyydensuojan ja unohdettavuuden ongelmaan ei ole nähtävissä helppoa ratkaisua. Jotkut kehittäjät, kuten konsulttiyhtiö Accenture, ovat esitelleet lohkoketjuteknologioita, jotka mahdollistavat tietojen valikoidun poistamisen ”pääkäyttäjien” toimesta. Tietojen poistamisen tai muuttamisen mahdollisuus sotii kuitenkin lohkoketjuteknologian kenties tärkeintä arvolupausta, muuttamattomuutta, vastaan. Toinen mahdollinen vaihtoehto voisi olla kaiken lohkoketjuun tallennetun datan automaattinen tuhoaminen tietyn ajan kuluttua. Teknisesti tämä on mahdollista, mutta tällöin joudutaan tuhoamaan myös transaktioiden historia. On myös mahdollista rajoittaa lohkoketjuun tallennettavaa tietoa niin, että esimerkiksi vain transaktiotietoja on mahdollista tallentaa, mutta tällöin lohkoketjutietokannan käyttökohteet jäävät rajallisiksi. Uusia lohkoketju- ja luottamusteknologiasovelluksia kehittävien olisi kaikesta huolimatta syytä ottaa yksityisyydensuojavaatimukset vakavasti, sillä kerran käyttöönotetun sovelluksen muuttaminen jälkikäteen vaatimuksia vastaavaksi voi olla vaikeaa. Ajattelemattomuus nyt voi kostautua myöhemmin, erityisesti jos lohkoketjutekniikkaa käytetään liiketoimintaan: uusia säännöksiä rikkovat yritykset voidaan tuomita jopa 20 miljoonan euron sakkoihin.

 

Lopuksi

Yhteenvetona, Bitcoinin ja luottamusteknologioiden tämänhetkinen tilanne on kiinnostava, mutta epävarma. Teknologian leviäminen on saanut hallitukset reagoimaan ja vaatimaan kryptovaluuttoja tarjoavia tahoja toimimaan samoilla pelisäännöillä kuin esimerkiksi pankit on jo kauan velvoitettu toimimaan. Veronkiertoon, rahanpesuun ja kryptovaluuttojen käyttöön laittoman toiminnan rahoittamisessa tullaan jatkossa puuttumaan entistä tiukemmin ja tepsivämmillä työkaluilla. On aivan mahdollista, että ne kryptovaluutat ja niitä tarjoavat tahot, jotka näitä vaatimuksia eivät voi tai halua täyttää, tehdään käytännössä lainsuojattomiksi. Niiden käyttöä ei tietenkään voida kokonaan estää, mutta se ei ole edes tarkoituksena: missään oikeusvaltiossa ei tulla koskaan edes yrittämään lakien ja asetusten täytäntöönpanoa täysin aukottomasti, sillä yhteiskunnan toimivuuden kannalta riittää, kunhan porsaanreikien käyttö on hankalaa, epäsuosittua, ja riskialtista. Nämä tavoitteet on saavutettavissa suhteellisen yksinkertaisin toimin, esimerkiksi seuraamalla tarkemmin kryptovaluuttojen muuttamista reaaliomaisuudeksi. Ei ole mitään väliä, vaikka jokin kryptovaluutta pysyisi täysin anonyymina, jos Tulli ja verottaja kykenevät seuraamaan tarkasti, mitä sillä ostetaan. Toisin kuin kryptovaluutasta innostuneiden parissa usein kuvitellaan, valtiovalta ei ole hampaaton, eikä reaktioiden vähyys toistaiseksi johdu kyvyttömyydestä vaan siitä, että kryptovaluutat ovat toistaiseksi olleet valtioiden kannalta äärimmäisen marginaalinen ilmiö. Ennen äskettäistä kurssinousua, maailmassa oli yksittäisiä yhtiöitä jotka olivat arvokkaampia kuin kaikki kryptovaluutat yhteensä. Toisaalta, kryptovaluuttoihin kohdistetut toimenpiteet eivät myöskään johdu mistään pankkien salaliitoista, vaan yksinkertaisesti siitä, että teknologian avaamat porsaanreiät veronkierrolle ja rahanpesulle tullaan tukkimaan ennen pitkää, tavalla tai toisella.

Luottamusteknologioiden kokeilu muihin tarkoituksiin on myös lisääntymässä nopeasti. Hyvin suuri osa näistä kokeiluista päättynee tarkoituksettomina, kun sijoittajille ja suurelle yleisölle selviää, että kaikki mitä voisi olla teoriassa mahdollista tehdä lohkoketjuilla ei ole välttämättä järkevää tai tarpeellista. Hypekupla on kuitenkin vielä paisumassa, ja jotkut yritykset ovat moninkertaistaneet osakkeidensa arvon pelkästään ottamalla sanan ”lohkoketju” (blockchain) osaksi nimeään. (Emme ole ensimmäisiä, jotka näkevät ilmiössä monenlaisia yhtäläisyyksiä 1990-luvun lopun IT-kuplaan.)

Kestävämpiä tuloksia saavuttavat kuitenkin todennäköisesti ne hankkeet, joissa pohditaan tarkasti, mitä käytännön hyötyä lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden mahdollistama hajautus tuo tavallisille käyttäjille. Intoilijoiden kaikukammion ulkopuolella varsin harvaa ihmistä edes kiinnostaa, montako välikättä tarvitaan hoitamaan vaikkapa maksuliikenne: useimpia kiinnostaa enemmän palvelun toimivuus ja helppokäyttöisyys, ei se, että palvelu poistaa tarpeen välikädelle, jonka olemassaoloa vastaavan perinteisen palvelun käyttäjät eivät ole suuremmin edes ajatelleet. Vastaavasti, luottamusteknologioilla on myös omat haittapuolensa, joista tällä hetkellä kenties suurimman epävarmuuden aiheuttaa tuleva yksityisyyslainsäädäntö.

Jatkamme Tekes-rahoitteisen ReCon-projektin puitteissa lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden ja niiden sovellusten kuten IOTA:n vaikutusten ja mahdollisuuksien selvittämistä vielä vuoden 2018 syyskuuhun saakka. Mikäli sinulla on jotain kysyttävää tai kommentoitavaa, tai haluaisit saada tutkimuksestamme lisätietoja tai kenties osallistua siihen, ota rohkeasti yhteyttä!

jmkorhonen@gmail.com

Twitter: luottamusteknologioihin erikoisesti keskittyvä tilini @BlockchainJanne, @jmkorhonen yleisemmin

Kommentti raporttiin Lohkoketjuteknologia – Luottamuksen koodi hajautuneessa yhteiskunnassa

Lohkoketjuteknologia eli ns. blockchain on mahdollisesti www:n jälkeen seuraava merkittävä ”yleiskäyttöinen” teknologia, mutta suomenkielinen keskustelu lohkoketjuista ja muista niinsanotuista luottamusteknologioista on vasta alkamassa. VTT Petri Honkanen on nyt tehnyt arvokkaan työn kirjoittamalla selkeän ja mielenkiintoisen raportin teknologian perusteista ja sen mahdollisista yhteiskunnallisista vaikutuksista; suurkiitos sekä Honkaselle että raportin julkaisseelle Kalevi Sorsa-säätiölle.

Seuraavassa on muutama huomioni lohkoketjutekniikan yhteiskunnallisia ja liiketoiminnallisia vaikutuksia viime syksystä saakka tutkineen Recon-tutkimusryhmän jäsenen ominaisuudessa.

Suosittelen jokaista lukemaan ensin Honkasen raportin (linkki), ja palaamaan sitten tähän tekstiin. Kiireisiä varten lyhyesti tiivistäen, raportti tarjoaa tiiviin katsauksen lohkoketjutekniikan perusteisiin, sen nykyisiin käyttökohteisiin, ja esitettyihin tulevaisuusvisioihin. Raportin johtopäätöksiin on yleisellä tasolla helppo yhtyä: lohkoketjutekniikka voi olla varsin voimakas ”yleiskäyttöinen” teknologia, mutta vielä toistaiseksi on liian aikaista tehdä luotettavia ennusteita teknologian käyttökohteista tai yhteiskunnallisista vaikutuksista. Ehdottomasti selvää on kuitenkin se, että teknologiaan on syytä perehtyä raportin peräänkuuluttamalla tavalla nimenomaan yhteiskunnallisessa mielessä, ja yhteiskunnallista keskustelua teknologian mahdollisista vaikutuksista on syytä edistää. Tarvitsemme paitsi kertomuksia tekniikan mahdollisuuksista, myös kriittistä pohdintaa sen vaikutuksista.

Kuten Honkanen tuo raportin alkusivuilla esille, lohkoketjuteknologian juuret ovat hyvin vahvasti libertaristisessa ja anarkokapitalistisessa ajattelussa. Tässä oikeistoradikalismiin kuuluvassa ajatussuunnassa ja etenkin sen äärimmäisissä versioissa esimerkiksi keskuspankit ja valtioiden liikkeelle laskema ns. ”fiat”-raha nähdään usein epämääräisten (mutta usein esim. juutalaisten) ”toisten” salajuonena ihmisten omaisuuden takavarikoimiseksi ja markkinoiden manipuloimiseksi salaliittolaisia hyödyttävään suuntaan. Lohkoketjutekniikka syntyi ratkaisuksi tähän ”ongelmaan”, teknisenä ratkaisuna aikaisempia virtuaalivaluuttoja riivanneen kaksoismaksamisen (double spending) ongelman selättämiseksi. Kuten esimerkiksi Golumbia (2016) esittää, Bitcoinin suunnittelussa tehdyt valinnat, kuten valuutan deflatorinen luonne (ts. valuuttaa omistavat rikastuvat vaikkeivat sijoittaisi rahojaan mihinkään), heijastelevat vahvasti sen taustaa leimallisesti anarkokapitalistisena ja äärilibertaristisena projektina – uuden kultakannan digitaalisena toteutuksena. (Bitcoinin esiversion nimi, BitGold, teki tämän yhteyden vielä selvemmäksi.) Seurauksena Bitcoin onkin käytännössä aikaisia käyttäjiä palkitseva, epädemokraattisesti hallittu järjestelmä, jossa muutama prosentti käyttäjistä omistaa lähes kaiken vaurauden ja jonka tärkeät päätökset tekee lähinnä itselleen vastuussa oleva joukko järjestelmän kehittämisen kannalta keskeisessä roolissa olevia teknologisteja. Onkin lähinnä ideologinen uskonkappale, että kyseinen järjestelmä olisi sen ”avoimempi” tai ”demokraattisempi” tai edes arvonsäilyttäjänä vakaampi kuin keskuspankkiraha: todistusaineisto puhuu käytännössä päinvastaista. On myös perusteltuja epäilyjä siitä, voiko lohkoketjutekniikka anonymiteettia ja valtiovastaisuutta korostavine elementteineen koskaan olla sosiaalisesti inklusiivisen kehityksen työkalu. (Kts. esim. lohkoketjun ideologisen taustan kritiikki lähteessä Golumbia, 2016, tai Scott, 2016.)

Teknologian kehittäjien ideologinen tausta ei tietenkään itsessään määrää teknologian käyttökohteita, ja lohkoketjutekniikalla voi olla myös sosiaalisesti toivottavampia sovelluksia. Virtuaaliraha voidaan suunnitella myös tukemaan esimerkiksi tasaisempaa vaurauden jakoa omaisuuksien keskittymisen sijaan, ja rahan sijoittamista tuottavasti ja kenties jopa ympäristöystävällisesti sen päällä istumisen sijaan. Pitkän linjan belgialainen vaihtoehtovaluutta-aktivisti Bernard Lietaer esittääkin (eikä aivan ilman perusteluja), että mitä tahansa sosiaalista ongelmaa helpottamaan olisi mahdollista suunnitella oma rahajärjestelmänsä (kirjassa Raworth, 2017:200). Positiivisten järjestelmien suunnittelu vaatii kuitenkin paitsi tekniikan, myös yhteiskuntatieteiden osaamista.

Yksi tärkeimmistä huomioista on se, että lohkoketjutekniikat eivät – joistain yltiöpäisistä väitteistä huolimatta – poista tarvetta ihmisten väliselle luottamukselle, tai edes luotetuille kolmansille osapuolille. Lohkoketjujärjestelmien peruuttamattomuus on hyvä ominaisuus vain niin kauan kun mikään ei mene vikaan. Mutta jos lohkoketjuun tallentuu virheellistä tietoa, lohkoketjun muuttamattomuudesta tuleekin ongelma. Yhtenä esimerkkinä, rahansiirrot Bitcoin-järjestelmässä vaativat monimutkaisen, numeroista ja kirjaimista koostuvan lompakko-osoitteen virheetöntä syöttämistä. Pienikin virhe tarkoittaa, että bittirahat siirtyvät peruuttamattomasti väärälle tilille tai katoavat kokonaan. Vaikka bitcoin-järjestelmien käyttöliittymissä onkin pyritty vähentämään virheen mahdollisuuksia, tälläinen peruuttamattomuus tulee varmasti aiheuttamaan ongelmia, jos lohkoketjutekniikkaa ryhdytään käyttämään todella laajassa mittakaavassa. (Yksi selkeästi lohkoketjutekniikassa aliedustetuista osaamisaloista onkin käyttöliittymien suunnitteluosaaminen; tällä saralla suomalaisilla yrityksillä saattaisi olla paljonkin annettavaa.)

Toinen esimerkki tiedon pysyvyyden aiheuttamista ongelmista liittyy tietosuojaan. Jos lohkoketjuun talletetaan esimerkiksi arkaluonteista tai henkilökohtaista tietoa kenen hyvänsä toimijan toimesta, tietoa ei enää saada pois nollaamatta koko lohkoketjua. Tietoturvaan liittyvät juridiset ja käytännölliset ongelmat ovatkin erittäin todennäköisesti merkittävimpiä lohkoketjutekniikan laajempaa käyttöä (esim. potilastietosovelluksissa) hankaloittavista esteistä, ja sekä teknologiaan perehtyneiden juristien että oikeudellisten ennakkotapausten vähyys tekevät kehitystyöstä väkisinkin epävarmaa ja riskialtista. On todennäköistä, että näemme vielä tilanteen, missä lupaavasti alkanut lohkoketjuhanke joudutaan ajamaan alas tietosuoja- ja yksityisyysongelmien vuoksi. Samassa yhteydessä on syytä muistaa myös se, että vaikka lohkoketjuun tallennetun, asiallisesti salatun tiedon uskotaankin olevan nykyisin turvassa murtoyrityksiltä, on aina olemassa mahdollisuus, että tekniikan kehitys tuo käyttöön keinoja nyt luotettavana pidetyn salauksen helpoksi murtamiseksi. Tällöin on täysin mahdollista, että lohkoketjuun luottaneiden ihmisten ja organisaatioiden kaikki arkaluonteinen tieto paljastuu väistämättömästi kerralla. Tietomurto voi olla mahdollinen myös nykytekniikalla, mikäli lohkoketjun ohjelmointiin on jäänyt jokin huomaamaton (ja lohkoketjun pysyvän luonteen vuoksi mahdollisesti vaikeasti korjattavissa oleva) virhe.

Näistä syistä on vaikea nähdä, että joidenkin lohkoketjuaktivistien ennustukset kolmansien osapuolien korvaamisesta tekniikalla toteutuisivat laajassa mitassa. Kolmannet osapuolet ovat edelleen hyödyllisiä etenkin virhe- ja riitatilanteissa (mistä osoituksena esim. lohkoketjutekniikan pohjalle rakennetun avoimen kaupankäyntiprotokollan Open Bazaar 2.0:n sisältämä ”kaupanvahvistajan” rooli), ja suurin osa ihmisistä ei mitenkään erityisesti koe kolmannen osapuolen olemassaolon haittaavan heidän käytännön elämäänsä. Suuri osa lohkoketjutekniikkaan perustuvista sovellusideoista vaikuttaakin tällä hetkellä ratsastavan lähinnä lupauksella poistaa kolmas osapuoli välistä, kyseenalaistamatta sitä, haluavatko ihmiset sen poistuvan.

Voikin olla, että lohkoketjutekniikan (ja yleisemmin ns. luottamusteknologioiden, kts. esim. lohkoketjun kilpailijaksi suunniteltu Hashgraph, http://www.hashgraph.com) tulevaisuus ei olekaan uusien luottamuspalveluiden teknisenä perustana, vaan niiden synnyttämistä auttavina rakennustelineinä. Aikaisemmin luottamuspalveluiden (ts. kaikki järjestelmät, jossa käyttäjät joutuvat luottamaan arvokkaiden tietojen säilyttämisessä ja käsittelyssä toisiinsa tai kolmanteen osapuoleen; esimerkkinä vaikkapa raha, AirBnB tai maarekisterit) rakentaminen alusta saakka on ollut vaikeaa ja kallista, koska kaikki aloittelevat luottamuspalvelut kärsivät vakavasta muna-kana-ongelmasta: käyttäjien hyväksymää luotettua kolmatta osapuolta on vaikea löytää ennen kuin järjestelmällä on tarpeeksi käyttäjiä, ja käyttäjiä on vaikea motivoida liittymään järjestelmään, jota ei pyöritä riittävän luotettava kolmas osapuoli. Uudet luottamusteknologiat mahdollistavat uusien luottamuspalvelujen kokeilemisen suhteellisen vähin investoinnein ja ilman tarvetta löytää tai kehittää luotettu kolmas osapuoli. Jos järjestelmälle on tarvetta ja sen käyttö vakiintuu, on luultavaa, että luotetun kolmannen osapuolen tarjoamat palvelut tulevat ennen pitkää tarpeellisiksi. Nämä luotetut osapuolet nousevat todennäköisimmin käyttäjien keskuudesta, ja voivat siten johtaa aivan uusien luottamusta välittävien tahojen syntymiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä kehityksestä on Bitcoin-verkkoon sen suorituskyvyn lisäämiseksi kaavailtu Lightning-päivitys, joka käytännössä jakaisi Bitcoin-verkon anonyymeihin ja vähän vähemmän anonyymeihin – mutta enemmän luotettaviin – noodeihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Luottamusteknologiat voivat toimia rakennustelineinä luottamukselle.

Toinen esimerkki mahdollisesti syntyvästä uudenlaisesta, sosiaalisesti positiivisesta palvelusta on Suomessa käynnistyvä Arvotakomo-kokeilu, jonka avulla käyttäjät voivat käytännössä rakentaa pienimuotoisia velkasuhteita tuntemiinsa ihmisiin. Uutuudelllista järjestelmässä on se, että se mahdollistaa automatisoidun ”maksujen” välittämisen myös sellaisten ihmisten välillä, jotka eivät tunne toisiaan. Jos esimerkiksi henkilöt A ja C luottavat molemmat henkilöön B mutta A ja C eivät luota toisiinsa, henkilö C voisi silti siirtää jotain arvokasta henkilölle A käyttämällä välikätenä henkilöä B. Järjestelmä hoitaa tälläisen ”luottamusketjun” rakentamisen automaattisesti, jos se vain on suinkin mahdollista. Velat voivat olla paitsi rahaa, myös tavaraa tai vaikkapa aikaa. Koska nykyisen näkemyksen mukaan raha syntyi alunperin ihmisten välisten velkasuhteiden hallintaan (kts. esim. Graeber 2011), kokeilu voi parhaassa tapauksessa tuottaa toimivan rinnakkaisvaluutan pienimuotoisen ja paikallisen talouden tarpeisiin. Parhaassa tapauksessa Arvotakomon kaltaiset järjestelyt ja muut, nykyisin helposti käyttöön otettavat paikallisvaluutat voisivat esimerkiksi vähentää paikallistalouksien riippuvuutta eurosta ja siten helpottaa yhteisvaluutan mukanaan tuomia ongelmia.

Lohkoketjun valjastaminen positiivisen, sosiaalisesti inklusiivisen kehityksen työkaluksi on siis ainakin periaatteessa mahdollista. Tämä kuitenkin vaatii valveutuneisuutta niin lohkoketjutekniikkaa kehittäviltä – joiden soisi pohtivan kehittämiensä järjestelmien sosiaalisia implikaatioita nykyistä laajemmin – kuin tekniikan kehitykseen muuten vaikuttaviltakin. Regulaatio on kehityksen ohjaamisen luultavasti tärkein työkalu; valitettavasti meiltä puuttuu vielä ymmärrys siitä, millaisella regulaatiolla lohkoketjutekniikan yhteiskuntaa hajauttavat taipumukset saataisiin minimoitua ja sen sosiaalisesti hyödylliset taipumukset maksimoitua. Tekniikasta olisikin syytä herättää keskustelua erityisesti juridiikan ja lainvalmistelun ammattilaisten keskuudessa. Juristien tuominen teknologiakeskusteluun olisi toivottavaa myös siksi, että monien lohkoketjutekniikan potentiaalisten sovellusten tiellä on – kuten ylempänä todettiin – monimutkaisia lainsäädännöllisiä kysymyksiä, joihin teknologiakehittäjät eivät pysty itsenäisesti vastaamaan. Niin kauan kun kysymykset esimerkiksi palveluntarjoajien vastuista ovat avoimia, lohkoketjutekniikan kehitystyötä hidastaa kehittäjien pelko siitä, että he rikkovat vahingossa jotain heille tuntematonta lakia.

Kiitos vielä kerran sekä Petri Honkaselle että Sorsa-säätiölle; jatkamme mielellämme keskustelua. Olemme myös ihan ”viran puolesta” käytettävissä, jos esimerkiksi tiedotusvälineet, puolueet, yritykset tai järjestöt haluavat keskustella luottamustekniikoista tai kuulla esityksen aiheesta – ottakaa rohkeasti yhteyttä esim. sähköpostilla, jmkorhonen@gmail.com !

Terveisin,

Janne M. Korhonen
Recon-tutkimusryhmä, Aalto-yliopisto

Lähteet

Golumbia, D. (2016). The Politics of Bitcoin: Software as Right-Wing Extremism. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Graeber, D. (2011). Debt: The First 5,000 Years. New York: Melville House.

Honkanen, P. (2017). Lohkoketjuteknologia – Luottamuksen koodi avoimessa yhteiskunnassa. Helsinki: Kalevi Sorsa-säätiö. http://sorsafoundation.fi/fi/lohkoketjuteknologia/

Raworth, K. (2017). Doughnut Economics: Seven Ways to Think Like a 21st-Century Economist. White River Junction, VT: Chelsea Green Publishing.

Scott, B. (2016). How Can Cryptocurrency and Blockchain Technology Play a Role in Building Social and Solidarity Finance? UNRISD Workshop Social and Solidarity Finance: Tensions, Opportunities and Transformative Potential, (February), 1–25. https://doi.org/10.1007/s10273-011-1262-2

Mielipide: Malmiesiintymiä ei ole pakko luovuttaa sijoittajille

RAUTALAMMIN Kiviniemeltä äskettäin löytynyt skandium­esiintymä tullee päätymään yksityisten kaivosyhtiöiden haltuun, mutta kansallisaarteitamme olisi mahdollista hallita toisinkin.

VALLITSEVAN poliittisen ideologian mukaan Kiviniemen kenties kymmenien miljardien eurojen arvoinen esiintymä täytyy luovuttaa kaivosyritykselle, joka ehtii apajille ensimmäisenä. Jos ja kun esiintymän hyödyntämiseen tarvittava tekniikka saadaan kehitettyä, kaivos tulee tarjoamaan töitä muutamille kymmenille ihmisille, mutta varsinaiset voitot valuvat veroparatiiseihin.

Kun esiintymä on tyhjennetty, sen hyödyntämistä varten perustetun suomalaisen tytäryhtiön varallisuus lienee huvennut emoyhtiöltä veronkierto­tarkoituksessa otettujen lainojen hoitoon. Jälkien korjaaminen jää veronmaksajalle.

Sama näytelmä on näytelty ennenkin. Mutta historia opettaa, että kansallisvarallisuuttamme voisi hallinnoida niinkin, että malmi hyödyttäisi kaikkien suomalaisten hyvinvointia.

Pohjois-Karjalan Outokummusta löydettiin vuonna 1910 Euroopan rikkain kupariesiintymä. Erinäisten vaiheiden jälkeen esiintymä jäi valtion omistaman Outokumpu oy:n haltuun.

Seuraavina vuosikymmeninä Outokummun rooli suomalaisen metalliteollisuuden ja korkean teknologian osaamisen kehittämisessä oli kiistaton, ja sen menestyksekäs teknologiavienti avasi tietä esimerkiksi Nokian menestykselle.

Mitään tästä ei olisi tapahtunut, jos Outokummun aarre olisi yksityistetty.

NYKYISIN vierastamme valtionyrityksiä lähinnä ideologisista syistä: uskomme, että valtionyritykset ovat tehottomia mutta yksityinen raha ei voi tehdä virhesijoituksia.

Esimerkiksi professori Markku Kuisma on kuitenkin toistuvasti osoittanut, että yleiset käsitykset valtionyhtiöistä kankeina, epäinnovatiivisina dinosauruksina eivät yksinkertaisesti perustu tosiasioihin.

Saman havainnon on tehnyt esimerkiksi Cambridgen yli­opiston kehitystaloustieteilijä Ha-Joon Chang, joka on osoittanut valtionyhtiöiden tärkeyden rikkaiden valtioiden vaurastumisessa.

Voi olla, että esimerkiksi Euroopan unionin käytännöt tekevät Outokummun kaltaisista valtionyhtiöistä juuri nyt mahdottomia. Poliittisesti tehtyjä päätöksiä voidaan kuitenkin muuttaa toisenlaisella politiikalla.

SUOMESSA olisi syytä selvittää ennakkoluulottomasti, miten kansallisvarallisuuttamme hyödynnettäisiin ottaen huomioon maamme pitkän aikavälin etu. Kansallisaarteidemme luovuttaminen yksityisille sijoittajille nimellistä korvausta vastaan ei ole luonnonlakien määräämä pakko vaan vahvasti ideologinen valinta.

Janne M. Korhonen

diplomi-insinööri

Outokummun historiasta väittelevä tutkija, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu

Turku

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla 5.7.2017.

Voisiko lohkoketjukronikka ennaltaehkäistä Totuuskuution?

wp-content_uploads_2015_03_totuuskuutio_300_211Erikoinen otsikko viittaa tällä kertaa Esa Mäkisen dystopiaromaaniin Totuuskuutio (Otava, 2015), ja lienee suotavaa aloittaa pienellä kirja-arvostelulla.

Totuuskuutio kuvaa yhtä mahdollista maailmaa joskus vuoden 2050 tienoilla. Romaanin päähenkilö Tero Lilja työskentelee Internet-hakukonejätti ”Celciuksen” Suomen-konttorissa eräällä yrityksen vähemmän julkisuutta saaneella osastolla. Teron tehtävä on huolehtia siitä, että yrityksilläkin on oikeus tulla unohdetuksi Internetissä: jos netissä liikkuu maksavan asiakkaan kannalta epämieluisia uutisia, Tero ja hänen työtoverinsa korjaavat uutiset tai ainakin estävät niiden näkymisen suurelle yleisölle.

Tämä ei tietenkään ole sensuuria; se on ”täsmäyttämistä.”

En mene tässä kirjoituksessa enempää juonen yksityiskohtiin. Totean vain, että kirjassa on tavoiteltu Orwellin klassikoiden henkeä, ja paikoin siinä on myös onnistuttu. Kokonaisuutena kirja on oikein mainiota dystooppista fiktiota, ja varmasti lukemisen arvoinen kenelle hyvänsä spekulatiivisen fiktion ystävälle.

Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee kuitenkin se, että siinä vuosisadan puolenvälin tienoille sijoitettu maailma olisi teknisesti mahdollinen jo nykyään. Käyttäytymistämme ja mielipiteitämme ohjaa jo nyt vahvasti se, millaisia uutisia esimerkiksi Facebookin salaiset algoritmit meille syötteeseemme tarjoavat. Vaikka algoritmeja ei peukaloitaisi tarkoitushakuisesti, kuten Tero Lilja ja hänen toverinsa kirjassa tekevät, niiden toiminta jo itsessään estää meitä näkemästä kenties merkityksellisiäkin uutisia. Facebook tarjoaa meille sellaisia viestejä ja linkkejä, jotka algoritmi arvioi meitä eniten kiinnostaviksi, ja Googlen harjoittama hakutulosten kustomointi aikaisemman selailuhistorian mukaan johtaa huomaamatta kuplaan, jossa vaihtoehtoisia näkemyksiä ei löydä edes etsimällä. Tämä ei voi olla vaikuttamatta mielipiteisiin.

Meille näkyvän informaation valikointi on jo sinänsä ongelmallista, ja informaatiokuplien eriytymistä pidetäänkin usein yhtenä syynä yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristymiseen. Kuplia on käytetty tehokkaasti hyväksi syöttämällä niihin yksipuolista tai suorastaan valheellista informaatiota – valeuutisia. Kun riittävä määrä ihmisiä jakaa valeuutisen, on vähänlaisesti väliä sillä, onko itse uutinen totuudenmukainen vai ei: mielipiteisiin on jo ehditty vaikuttaa, ja totuudesta tulee vain yksi mielipide muiden joukossa.

Toistaiseksi on kuitenkin ollut ainakin periaatteessa mahdollista tarkistaa, pitävätkö valeuutiset paikkansa. Tiedonvälityksen luotettavuudesta huolestuneet tahot, Suomessa esimerkiksi Faktabaari, ovat tehneet parhaansa seuloakseen jyvät akanoista ja tarkistaakseen, ovatko kohutuimmissa uutisissa kerrotut asiat yhteneviä esimerkiksi arkistoitujen uutisten kanssa. Mutta entä jos tämä ei olisi mahdollista? Entä jos emme voisi luottaa digitaalisten arkistojen sisällön vastaavan todella sitä, mitä vaikkapa arkistoidussa lehtijutussa on joskus – kenties vuosia sitten – kirjoitettu?

Informaatiosodankäynnin varustelukilvassa on vain todennäköistä, että seuraava askel valeuutisisten saralla otetaan hyökkäämällä suoraan uutisarkistoja vastaan. Arkistojen peukaloinnilla voisi konkreettisesti muuttaa menneisyyttä, ja kuten Orwell aikanaan totesi, se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta. Uutisarkistot eivät todennäköisesti ole yhtä hyvin suojattuja kuin esimerkiksi pankkien tietoliikenne, ja tietomurtoa voisi olla vaikea edes huomata: ovela hyökkääjä voisi muutella arkistoja ja poistaa tietoja niin valikoiden, että hyökkäyksen havaitseminen vaatisi käytännössä yksityiskohtaista vertailua tunnettuun, luotettavaan aineistoon. Niin kauan kun esimerkiksi lehtien paperiarkistot ovat vielä olemassa, tämä on ainakin teoriassa mahdollista – joskin jotain sellaista, mikä jää käytännössä tavalliselta netinkäyttäjältä tekemättä. Mutta mitä tehdään sitten, kun kaikki arkistot ovat digitaalisia, ja arkisto ja sen varmuuskopio eroavat toisistaan? Miten todennetaan luotettavasti, mikä on peukaloitu ja mikä peukaloimaton versio?

Hyökkääjän tarkoituksiin voi riittää, että esimerkiksi uutisarkistojen luotettavuus joutuu kyseenalaiseksi. Tällöin vaikkapa menneisyyttään kaunistelemaan pyrkivä poliitikko voi väittää, että arkistomurron tarkoituksena oli syöttää arkistoihin hänet väärinkäytöksiin yhdistäviä valeuutisia. Väitteen todistaminen vääräksi voisi hyvin olla mahdotonta, ja kun arkiston luotettavuus on kerran joutunut vakavasti epäilyksen alaiseksi, sen luotettavuus voi olla ikuisesti mennyttä.

Arkistojen luotettavuuden varmistamisen ongelmasta on tulossa erityisen akuutti kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että ainakin tietomurroille vähemmän alttiiden paperiarkistojen aika alkaa olla ohi. Uutta materiaalia niihin ei enää juurikaan synny, kun koko yhteiskunnallinen elämämme on jo tietoverkoissa. Toinen syy on se, että kybersodankäynnin työkalujen kehittyminen voi antaa jo lähivuosina erittäin voimakkaita työkaluja kohdennettuun tietojen vääristelyyn. Tehokkaat algoritmit ja alkeelliset tekoälyt kykenevät jo nykyisin kirjoittamaan ymmärrettäviä uutisia; ne saattavat jo piakkoin kyetä vääristelemään arkistoituja uutisia puoli- tai jopa täysautomaattisesti, niin hyvin että väärennöksen toteaminen vaatii tarkkaavaisuutta.

Ongelmaan on pakko löytää ratkaisu, mieluiten ennen kuin ensimmäinen massiivinen historian vääristely pääsee tapahtumaan. Haaste on teoriassa suhteellisen yksinkertainen: on kehitettävä menetelmä, jolla voidaan taata digitaalisen historian aitous jälkikäteen. Olisi myös toivottavaa, jos käytetty menetelmä mahdollistaisi arkistojen hajauttamisen: näin arkiston luotettavuus ei olisi yhden ainoan toimijan varassa.

Ratkaisu: lohkoketjukronikka

Onneksi juuri tälläinen teknologia on nyt olemassa. Bittiraha Bitcoinin tarpeisiin alunperin keksitty lohkoketjutekniikka mahdollistaa luotettavien, hajautettujen tietokantojen rakentamisen. (Yksinkertaistettu esitys lohkoketjutekniikasta löytyy vaikkapa täältä.) Tarkoitusta varten laadittuun lohkoketjuun olisi teknisesti mahdollista tallentaa kokonaisia digitaalisia arkistoja tai niiden aitouden osoittavia tarkistussummia niin, että arkiston väärentäminen jälkikäteen olisi hyvin vaikeaa. Kun uutinen on tallennettu lohkoketjuun, sen aitoudesta voidaan periaatteessa olla varmoja niin kauan, kun maailmasta löytyy tietokoneita, jotka kykenevät kyseistä lohkoketjua lukemaan. Periaatteessa nyt olisi siis sekä mahdollista, että tarpeen, ryhtyä laatimaan arkistoa, jossa ihmiskunnan yhteinen digitaalinen muisti voisi säilyä vaikkapa sadan tuhannen vuoden ajan.

Käytännössä lohkoketjuarkisto voisi toimia esimerkiksi kansallisten arkistojen ja yliopistojen yhteistyönä pyörittämänä palveluna, johon tallennettaisiin säännöllisesti alueellisesti ja kielellisesti edustava otos uutisia ja muita ajankohtaisia aineistoja. Toisin kuin esimerkiksi Wikipediassa, arkiston tarkoitus ei olisi tallentaa narratiivisia tarinoita, vaan toimia primäärilähteiden arkistona – universaalina kronikkana. (Sana kronikka tarkoittaa aikakirjaa, johon historialliset tapahtumat kirjataan aikajärjestykseen. Kronikat ovat yksi tärkeimmistä lähdeaineistoista esimerkiksi keskiajan historiaa tutkittaessa.) Kustannussyistä kronikkaan ei edes pyrittäisi tallentamaan kaikkea Internetin sisältöä, ja samasta syystä alkuvaiheessa tallennettaisiin lähinnä raakateksti, mutta säilytystilan ja tiedonsiirtokapasiteetin halpenemisen ja/tai käytössä olevien resurssien kasvamisen myötä kronikka voisi laajentua kattamaan myös ”raskaampaa” aineistoa ja muutenkin laajentaa kattavuuttaan.

Jokaisella kronikkaa pyörittävällä ”noodilla” olisi tallennettuna koko kronikan sisältö, ja muutokset siihen vaatisivat esimerkiksi määräenemmistön hyväksynnän; näin kronikan muuttaminen tai tuhoaminen vaatisi koordinoitua hyökkäystä useisiin noodeihin yhtä aikaa. Kronikka siis eroaisi olemassaolevista Internet-arkistoista paitsi tässä suhteessa (esim. Internet Archive on vasta rakentamassa peilipalvelinta), myös siten, että tiedot pyrittäisiin tallentamaan kronikkaan pääosin pysyvästi. Tällä hetkellä suuri osa arkistoista noudattaa niinsanottua Oaklandin arkistointipolitiikkaa, jonka mukaan arkistoista on poistettava pyydettäessä esimerkiksi tiettyä henkilöä tai yritystä koskevat tiedot. Tämä on jo johtanut erikoisiin tilanteisiin, sillä esimerkiksi eniten käytetty nettiarkisto Internet Archive poistaa näkyvistä kaikki domain-nimen alasivut, jos päädomainin (esimerkiksi tällä blogilla jmkorhonen.fi) nykyinen haltija niin haluaa. Poistaminen tapahtuu automaattisesti, ja ratkaisevaa on vain se, kuka hallitsee päädomainia: vaikka materiaalin tuottanut aladomainin omistaja olisi nimenomaisesti toivonut sivujensa arkistointia, päädomainin haltijan niin pyytäessä myös aladomain-arkistot poistetaan näkyvistä.

Keskeinen syy tälläiselle, digitaalisen historian väärentämistä suorastaan kutsuvalle politiikalle on oikeusjuttujen pelko. Arkistojen keräämistä säännellään varsin tarkasti mm. henkilörekisterilailla, ja esimerkiksi kunniaa loukkaavan materiaalin päätyminen arkistoon kaikkien nähtäväksi altistaa myös arkiston ylläpitäjän syytteelle kunniaa loukkaavan materiaalin levittämisestä. Kronikassa ongelma voitaisiin ratkaista useammalla eri tavalla tai niiden yhdistelmillä. Yksi tärkeä lähtökohta olisi kronikan ylläpitäjien (noodien) rajoittaminen kansallisiin arkistoihin ja muihin viranomaisiin rinnastettaviin tahoihin, joilla on jo nyt mahdollisuus ja jopa velvoite kerätä digitaalisiakin arkistoja, sekä säädellä tarvittaessa pääsyä arkistoihin niin, että arkaluonteinen materiaali ei pääse julkiseen levitykseen. Toinen, selvästi virheellisten tietojen kronikointia ehkäisevä sääntö voisi olla tietojen tallentaminen viiveellä esimerkiksi uutisten julkaisusta. Näin selvästi virheelliset uutiset ehdittäisiin todennäköisesti korjata ennen kuin ne tallentuvat kronikkaan.

Kronikkaan tallennettava tieto tai osa siitä voitaisiin myös lähtökohtaisesti salata tietyksi ns. embargo-ajaksi. Teknisesti olisi mahdollista salata arkistomateriaali esimerkiksi niin, että salatut tiedot voidaan avata vain, jos enemmistö noodeista äänestää avaamisen puolesta. Avaaminen voitaisiin hoitaa rutiininomaisesti sovitun ajan kuluttua, tai se voitaisiin tehdä erikoistapauksissa enemmistöpäätöksellä aikaisemmin, mikäli olisi syytä epäillä esimerkiksi avoimiin arkistoihin kohdistunutta väärennöstapausta. Epäilysten todentamiseksi kronikkaan tallennettaisiin jokaista sinne tallennettua tiedostoa kohden myös niinsanottu tarkistussumma. Vertaamalla kronikkaan tallennettua tarkistussummaa avoimessa arkistossa (esimerkiksi sanomalehden omassa arkistossa) säilytetystä tiedostosta samalla kaavalla laskettuun tarkistussummaan on mahdollista tarkastaa, vastaako avoimen arkiston tiedosto edelleen kronikkaan tallennettua vastinettaan. Jos tarkistussummat eivät täsmää ja peukalointia on syytä epäillä, prosessi kronikkaan salatun tiedoston avaamiseksi voitaisiin tarvittaessa aloittaa. Tarkistussumma voi myöskin olla avoin kaikkien luettavaksi, sillä se ei paljasta mitään itse tiedoston sisällöstä, eikä siten voi loukata esim. henkilötietolakia tai johtaa syytteisiin kunnianloukkauksesta – joskin ratkaistavaksi jää vielä ongelma, miten mahdollisesti muuttuvat nettiosoitteet ja muut vastaavat ongelmat huomioidaan.

Epävirallisten tiedustelujeni ja esimerkiksi Museoviraston henkilökunnan kanssa käymieni keskustelujen perusteella uskon, että yllä ja tässä englanninkielisessä esityksessä kuvattu kronikka olisi paitsi kipeästi tarpeen, myös teknisesti täysin mahdollinen toteuttaa. Eräs Suomen johtavista lohkoketjuasiantuntijoista arvioi alustavasti järjestelmän kehittämisen kustannusarvion olevan noin viisi miljoonaa euroa. Tämä on varsin pieni raha potentiaalisesti sadan tuhannen vuoden arkistosta. Olemmekin nyt edistämässä kronikkaa lohkoketjun mahdollisuuksia tutkivassa ReCon-tutkimushankkeessa, jossa nykyisin työskentelen. Jos olet kiinnostunut kronikan mahdollisuuksista tai sen toteuttamisesta tai haluat kuulla lisää ReCon-hankkeesta, ota yhteyttä – sähköpostilla minut saa kiinni esimerkiksi osoitteesta blockchain.janne@gmail.com.

Lohkoketjun palikkaselitys: luottamuksen siirtoa viestintäkanavien yli

Kirjoitus on julkaistu alunperin Aalto Leader’s Insight-blogissa 4.10.2016.
aalto-leaders-insight-blockchain

Mikä ihme on lohkoketju? Viime aikoina sana tai sen englanninkielinen alkujuuri ”blockchain” on vilahdellut taajaan suomalaisissakin tiedotusvälineissä. Otsikot kertovat, että lohkoketju muuttaa maailman, on megatrendi, ja yhtä iso asia kuin Internet. Mutta mistä oikeastaan onkaan kyse?

Pohjimmiltaan lohkoketju tarkoittaa näppärää keksintöä, jonka avulla voimme siirtää luottamusta sähköisten viestintäkanavien kuten Internetin yli. Tähän saakka Internetin yli on voinut siirtää lähinnä informaatiota: uutissivun informaatio kertoo mitä maailmalla on tapahtunut, Uberin applikaatio ohjaa lähellesi Uber-taksin ja laskuttaa luottokorttiasi, ja verkkopankkisi ilmoittaa, kuinka paljon tililläsi on rahaa. Mutta mistä tiedät, onko tämä informaatio luotettavaa?

Tähän saakka luotettava informaatio Internetissä on aina vaatinut jotain luotettua osapuolta. Luet uutisesi sivulta, jonka luotat näyttävän sinulle vain kohtuullisen luotettavia uutisia.  Uber ei myy niinkään kuljetuspalvelua, vaan luottamusta siihen, että auto tulee pyydettäessä, kuljettaja ei ryöstä sinua, ja luottokorttiasi ei laskuteta turhaan. Luotat verkkopankin näyttämän lukeman vastaavan tilisi todellista tilannetta, koska luotat pankkiin ja sen tietojärjestelmään.

aalto-leaders-insight-blockchain1

Kuva 1: Henkilöllä on arvokasta tietoa, jonka hän haluaisi tallettaa jonnekin jotta tieto pysyy tallessa ja jotta hän voi todistaa, että tieto todella kuuluu hänelle.

Näille kaikille esimerkeille yhteistä on se, että luottamus informaatioon edellyttää keskitettyä tietovarastoa. Luotat uutissivuun, koska luotat siihen, että uutisten käpälöinti ei ole helppoa. Luotat Uberiin, koska luotat siihen, että epärehellinen kuljettaja ei pysty muokkaamaan Uberin tietokannassa olevaa arvosanaansa kovinkaan helposti. Luotat verkkopankkiin, koska luotat siihen, että pankin tilitietojen muuttamisesta ainakin jää jälki.

aalto-leaders-insight-blockchain2

Kuva 2: Tähän saakka henkilön on täytynyt antaa tieto jonkin luotetun tahon keskitettyyn tietovarastoon.

Maailma toki toimii näinkin, mutta kaikesta tästä seuraa, että tietovarastoa hallinnoivilla on hallussaan paljon valtaa. Vaikka he eivät edes syyllistyisi epärehellisyyteen, suuri tietokanta on jo sinällään arvokas. Se myös tekee kilpailusta vaikeampaa: Uberin kanssa voi olla vaikea kilpailla, koska Uberilla on valtava tietokanta, johon ihmiset luottavat. Eivätkä keskitettyjen tietokantojen ongelmat edes pääty tähän.

aalto-leaders-insight-blockchain3

Kuva 3: Muutkin henkilöt joutuvat luottamaan samaan palveluntarjoajaan. Mutta käyttääkö hän asemaansa väärin?

Tähän saakka ihmisillä ei vain ole ollut mitään vaihtoehtoa. Muut ratkaisut eivät ole olleet luotettavia, sillä kaikille avoin tietokanta on aina ollut altis väärinkäytöksille. Lohkoketjutekniikka kuitenkin muuttaa kaiken tämän. Nyt on mahdollista, jopa helppoa, rakentaa kaikille avoin, hajautettu transaktioiden lokikirja tai tietokanta, jonka sisältö voidaan kuitenkin todentaa, ja jonka väärentäminen jälkikäteen on vaikeaa tai mahdotonta.

Lohkoketjuun tallennetut tiedot voidaan salata niin, että niitä pääsee lukemaan vain oikeuksien haltija. Tietoja ei välttämättä tarvitse edes tallentaa itse lohkoketjuun; joissain tapauksissa riittää, että tiedostosta laskettu tarkistussumma talletetaan. Tästä huolimatta tietojen haltija voi tarvittaessa todistaa lohkoketjun ja tarkistussumman avulla, että esimerkiksi hänen oikeudessa esittämänsä sopimus tai todistus on todella sama kuin lohkoketjuun talletettu.

Kuvat 4 ja 5: Nyt henkilö tallentaakin tiedon salattuun “lohkoon,” johon vain hänellä on avaimet.

Tällä hetkellä lohkoketjutekniikan tunnetuin käyttökohde on bittiraha Bitcoin ja muut virtuaalivaluutat. Tekniikka kuitenkin mahdollistaa lähes kaikkien aikaisemmin keskitettyjen tietokantojen luotettavan hajauttamisen. Sellaisena tämä uusi tekniikka – protokolla luottamuksen siirtämistä varten – voikin mullistaa tapamme toimia aivan vastaavasti kuin tiedonsiirtoprotokollien kehittäminen mullisti elämämme Internetin myötä.

Olemme tällä hetkellä lohkoketjun suhteen samassa vaiheessa kuin olimme Internetin kanssa 1980-luvun lopulla. Kysymykseen ”mitä sillä voi tehdä” Internetin puolestapuhujat joutuivat tuolloin vastaamaan: ”no, sillä voi lähettää sähköisiä posteja.”

Aivan vastaavasti emme vielä tiedä kovinkaan hyvin, mihin kaikkeen ja miten lohkoketjutekniikka saattaa vielä vaikuttaa. Todennäköisiä esimerkkejä ovat mm. rahaliikenne, kaikki arvopaperit ja sopimukset, arkistot, pilvipalvelut, ja kenties tapamme organisoida yrityksiä. Lohkoketjutekniikkaan perustuvia hajautettuja startuppeja kilpailee jo mm. Uberin ja AirBnB:n kanssa, ja hurjimmissa visioissa siintää ”rahaliikenteen Google,” joka toisi halvan ja helpon tavan siirtää ja säilyttää arvoa kaikkien maailman ihmisten ulottuville. Nyt jo näyttää kuitenkin varmalta, että lohkoketjutekniikka on tulossa kovaa vauhtia, ja jos yrityksesi hyödyntää millään tavoin mitään tietokantoja tai tarvitsee luotettavia arkistoja mihinkään, lohkoketju saattaa jo lähitulevaisuudessa olla sinulle arkipäivää.  

aalto-leaders-insight-blockchain6_0

Kuva 6: Kun henkilön lohko on osa lohkoketjua, hän pääsee lukemaan sitä milloin tahansa, mutta tietoa ei voi poistaa kaatamatta koko ketjua.

Syyskuussa käynnistynyt ReCon-hankkeemme tutkii lohkoketjun mahdollisuuksia erityisesti suomalaisten yritysten näkökulmasta. Ota yhteyttä, jos kiinnostuit asiasta!