Jos vaikka haluaisimme pelastaa maailman: PLAN B

Sivilisaatiomme on kohdannut uhan, joka vaarantaa sen olemassaolon perusteet. Tilanteemme on vakava, mutta ei toivoton.

Näillä sanoilla voisi tiivistää demokratioiden kohtaaman uhan sekä vuonna 1939 että vuonna 2019. Kahdeksan vuosikymmentä sitten totalitaristen diktatuurien uhka konkretisoitui maailmansodaksi, jonka voittamisesta demokratioilla ei ollut mitään takeita. Tällä vuosikymmenellä ilmastonmuutoksen uhka on konkretisoitumassa, kun yhä useammalle selviää, mitä tieteelliset tutkimukset käytännössä tarkoittavat: merkittävästi nollasta poikkeavaa mahdollisuutta, että nyt jo elävät ihmiset tulevat näkemään demokratioiden ja sivilisaation lopun. Kuten Potsdam-instituutin professori Joachim Schellnhuber, yksi maailman johtavista ilmastotutkijoista, asian syyskuun 2018 lopussa totesi, nykymenoa jatkamalla on noin 10 % riski sivilisaation tuhosta. Schellnhuber totesi myös, että tilanteen korjaaminen vie ainakin 20 vuotta, ja että aikaa toimia on enää enintään 30 vuotta.

Edessämme olevan urakan voi tiivistää hyvin lyhyesti. Meidän on saatava maailman hiilidioksidipäästöt laskemaan nykyisestä merkittävästi. Tämä on toteutettava sähköistämällä käytännössä kaikki ne yhteiskunnan toiminnot, mitä voimme sähköistää. Niitä toimintoja, jotka vaativat edelleen polttamista, on rajoitettava vähäpäästöisten polttoaineiden kuten elektrolyysilla tuotetun vedyn ja synteettisen metaanin riittävyyden mukaan, tai ne on lopetettava. Samaan aikaan meidän tulee lisätä maailman metsittämistä, ja vähennettävä materiaalien kulutusta nykyisestä lopettaaksemme yhä vakavammaksi käyvän elonkirjon kadon. Meidän on myös muutettava maatalousjärjestelmämme kestävälle pohjalle nykyisestä, erittäin vahvasti fossiiliseen energiaan perustuvasta, monin tavoin kestämättömästä järjestelystä.

Kasvihuonekaasupäästöt 2015, päästöt nykyisellä politiikalla 2050, ja tavoitteet: tieteen suosittelema tavoite olisi 1,5 astetta.

Kun johtajamme ovat viivytelleet vuosikymmeniä, monille tulee nyt yllätyksenä, että meillä ei olekaan enää vuosikymmeniä aikaa viivytellä. Nyt tarvitsemme radikaalejakin ratkaisuja. Käytän seuraavassa esimerkkinä energiantuotantoa. Sähköistääksemme käytännössä koko maailman energiantuotannon, mikä on yksi välttämättömistä mutta ei yksinään riittävistä toimenpiteistä, meidän täytyisi moninkertaistaa vähähiilisten energianlähteiden tuotanto. Olen hahmotellut alla olevassa viitteellisessä kaaviossa, miltä tulevaisuuden kestävä energiajärjestelmä saattaisi suunnilleen näyttää. Kaaviossa oletan maailman tuottavan energiaa 30 terawatin (TW) keskiteholla, jolloin myös maailman köyhimmillä on varmasti riittävästi energiaa. (Nykyinen maailman keskiteho on n. 18 TW.) Lukema ei perustu varsinaisesti mihinkään laskelmaan, vaan on valittu vain esimerkin vuoksi. Oletan, että tuulivoima tuottaa maailman energiasta noin puolet, aurinkovoima noin kolmanneksen, ja loppu jakautuu vesivoiman, ydinvoiman, ja muiden energianlähteiden kesken. Tämäkään jako ei ole minkään laskelman tulos, vaan karkea valistunut arvaus, joka auttaa meitä hahmottamaan mittaluokkia.

Tässä tapauksessa meidän tulisi rakentaa esimerkiksi tuulivoimaloita joka ikinen vuosi noin 400 000 – 700 000 kappaletta, riippuen tuotettujen voimaloiden keskimääräisestä tehosta. Tällä tuotantomäärällä saisimme rakennettua, ja ylläpidettyä, noin 9 – 15 miljoonaa tuulivoimalaa koko maailmassa (voimaloiden keskimääräisestä tehosta ja eliniästä riippuen; oletan varovaisesti tuulivoimalan eliniän olevan 25 vuotta).

Vuonna 2018 maailmassa valmistettiin ja asennettiin noin 20 000 keskimääräiseltä teholtaan noin 2,5 megawatin tuulivoimalaa. Tuulivoimaloiden tuotanto- ja asennusnopeus olisi siis karkeasti sanoen 20- tai 30-kertaistettava. (Jos maailman energiankulutus pysyy nykytasolla ja oletukset ovat muuten samat, 11-kertaistaminen voisi riittää.) Tuulivoimala täytyisi rakentaa ja asentaa noin minuutin välein, yötä päivää. Tämä voi kuulostaa hirmuiselta urakalta, ja sitä se onkin.

Tiedämme silti, että se on tehtävissä oleva urakka. Vuosien 1939 ja 1944 välillä yksin Yhdysvallat kasvatti pelkästään lentokonetuotantoaan peräti 32-kertaiseksi, alle 3000 lentokoneesta 96 300 lentokoneeseen vuodessa. Valmistusmäärät eivät kerro edes koko totuutta, sillä siinä missä vuonna 1939 valmistetut koneet olivat pääasiassa 1- ja 2-moottorisia liki harrastekoneita, vuonna 1944 rakennetut lentokoneet olivat huikean monimutkaisia, tekniikan huippua edustaneita, jopa nelimoottorisia sotakoneita. Samaan aikaan Yhdysvaltojen teollisuus tuotti myös mm. 50 rahtilaivaa päivässä, kaksi täysin varusteltua lentotukialusta viikossa, ja panssarivaunun noin 26 minuutin välein. Kaikki tämä saavutettiin sodan aiheuttamista materiaalipuutoksista huolimatta, vaikka yli 12 miljoonaa parhaassa työiässä olevaa nuorta (n. 8,6 prosenttia koko väestöstä) oli – erinomaisesti, peräti yltäkylläisesti varustettuna – taistelemassa ympäri maailmaa.

B-24 Liberator-pommikoneita Willow Run’in tehtaalla. Vuonna 1941 rakennetun, Fordin operoiman tehtaan mailin mittaiselta liukuhihnalta valmistui parhaimmillaan lentovalmis kone 59 minuutin välein.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun tehtaat pääsivät tuottamaan suunnattoman suuria sarjoja standardoituja tuotteita, niitä valmistamaan kannatti rakentaa kalliimpia koneita ja työväki oppi tuottamaan niitä nopeammin. Sodan alussa esimerkiksi B-24 Liberator-pommikoneen valmistamiseen kului noin 200 000 – 300 000 työtuntia. Sodan lopussa kone valmistui 18 000 työtunnissa. (Vertailun vuoksi, Liberator-pommikone maksoi nykyrahassa suunnilleen saman verran kuin 2-3 megawatin tuulivoimala nykyään, ja siinä oli selvästi enemmän osia, noin 25 000 verrattuna tuulivoimalan noin 8000 osaan.) Vuoden 1941 alussa ensimmäisiä yksinkertaistettuja Liberty-rahtilaivoja pidettiin nopeasti rakennettavina, kun ne saatiin valmiiksi 230 päivässä; sodan lopussa keskimääräinen Liberty-alus valmistui noin 11 päivässä, ja ennätys kölinlaskusta vesillelaskuun oli neljä päivää, 15 tuntia, ja 30 minuuttia.

Muutamia huomioita tuuli- ja ilmavoimasta.

Tämä suunnaton teollisen tuotannon ihme saavutettiin järjestelmällä, jossa liittovaltio toimi tilaajana ja asiakkaana, säännösteli hintoja spekulaation ehkäisemiseksi, ja ratkaisi ajoittaiset kiistat harvinaisempien raaka-aineiden ja työvoiman jakamisesta. Varsinaisen työn tekivät kuitenkin yksityiset yritykset, käypää korvausta ja tervettä voittoa vastaan. Yritykset saivat liittovaltiolta suoraa tukea tuotannon laajentamiseen, ja sotateollisuuteen tehdyt sijoitukset sai vähentää verotuksessa viidessä vuodessa (20% poisto).

Yksittäisten ihmisten kannalta sota näkyi ennen kaikkea niin, että töitä riitti kaikille, ja palkat nousivat noin 70 prosenttia. Koska vain noin 47 prosenttia taloudesta mobilisoitiin sotatuotantoon, elämä kotirintamalla jatkui varsin samaan tapaan kuin ennen sotaa. Ainoastaan muutamat tuotteet, tärkeimpinä kumi ja bensiini, laitettiin säännöstelyn alaiseksi, ja uusien henkilöautojen valmistus lopetettiin reilun kahden vuoden ajaksi.

Suunnitelma, joka on parempi olla olemassa ja tarpeeton, kuin tarpeellinen mutta ei olemassa.

Mikään luonnonlaki ei estä meitä toteuttamasta vastaavaa mobilisaatiota nyt. Jos haluaisimme, voisimme hyvin 30- tai vaikka 40-kertaistaa tuulivoiman ja muun vähähiilisen infrastruktuurimme tuotantonopeuden. On jopa mahdollista, että näin tuotettu infrastruktuuri olisi nykyistä infrastruktuuria edullisempaa, ennen kuin hiilidioksidipäästöjen vahinkoja edes huomioidaan. Nykyisin rakennamme vähähiilistä infrastruktuuria tipoittain. Sarjakoot ovat pieniä, ja eri malleja on valtavasti. Tämä on yksi syy siihen, miksi vähähiilinen infrastruktuuri on fossiilista infrastruktuuria selvästi kalliimpaa. Jos standardoimme tuotannon muutamiin perusmalleihin ja keskitymme niiden tuotantoon eeppisissä mittakaavoissa, sarjatuotannon ja tekemällä oppimisen kiistämättömät edut pääsevät jylläämään toden teolla.

Maailman teollinen kapasiteetti vs. Yhdysvaltojen teollinen kapasiteetti vuonna 1944.

Suursarjatuotannon ei nimittäin tarvitse rajoittua vain voimaloihin, vaikka käytinkin niitä esimerkkinä. Aivan samoin kuin Yhdysvaltojen sotatalous tuotti lentokoneiden lisäksi myös laivoja, panssarivaunuja, aseita ja varusteita, voimme nyt tuottaa voimaloiden lisäksi myös suunnattomia määriä vaikkapa yksinkertaistettuja sähkötraktoreita, sähköautoja, ja sähköpyöriä, sähköistäen sekä liikenteemme että maataloutemme. Vetyä polttoaineeksi ja teollisuuden tarpeisiin tuottavia elektrolyysilaitoksia voitaisiin hyvin rakentaa massiivisena suursarjatyönä, painaen tämän elintärkeän investoinnin hintaa alaspäin. Sähköjunat ovat ilmeinen esimerkki, ja lähitulevaisuudessa voi olla mahdollista tuottaa myös suhteellisen edullisia sähkölentokoneita korvaamaan lyhyen matkan lentoliikenne. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä niistä tuotteista, joita ilmastomobilisaatio voisi koskea.

Valtava, valtioiden koordinoima sarjatuotanto on myös ainoa merkittävämpi kortti, jonka pelaamista emme ole vielä edes kokeilleet. Ilmastokriisin torjunta on nimittäin epäonnistunut pahasti. Kolmen vuosikymmenen ajan olemme lähinnä puhuneet ja ihmetelleet, antaen kallisarvoisen ajan valua sormiemme lävitse. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus jatkaa tasaista marssiaan vaarallisesta kohti todella vaarallista. Vaikka viime aikojen pienet päästövähennykset herättävätkin vähän toivoa, nykypolitiikan voi hyvin tiivistää näin: aivan liian vähän, aivan liian myöhään.

Tästä syystä ryhdyn tammikuussa selvittämään ja suunnittelemaan ilmastomobilisaation käytännön toteutusta. Emme tiedä, missä määrin sotamobilisaation opit olisivat sovellettavissa nykyiseen hätäämme. Siksi asia on selvitettävä ennakkoluulottomasti. Yhdysvaltojen mobilisaatio on ainakin niinsanottu ”existence proof” siitä, että yksityisyritteliäisyyteen perustuva, nykyistä muistuttava (enimmäkseen) kansanvaltainen yhteiskunta kykenee halutessaan suuntaamaan teollisen tuotantonsa eksistentiaalisen uhan torjumiseen. Yhdysvaltojen sotaponnistelujen historia voi toimia myös esimerkkinä poliitikoille. Toisin kuin usein luullaan, Yhdysvaltojen sotamobilisaatio alkoi liki kaksi vuotta ennen Pearl Harbouria. Ennen kuin maahan hyökättiin, presidentti Roosevelt joutui käyttämään kaiken taitonsa ja vaikutusvaltansa ajaakseen tuotannon lisäykset läpi. Kun hän toukokuussa 1940 pyysi edustajainhuoneelta rahoitusta valmistelemaan 50 000 lentokoneen vuosituotantoa, hänen pyyntöään kommentoitiin sanoin, jotka ovat tuttuja myös nykyisestä keskustelusta: ”ei tuo ole mahdollista,” ”aivan liian kallista,” ”miksi meidän pitäisi maksaa toisella puolella maailmaa asuvien ongelmista?” Neljä vuotta myöhemmin nuo 50 000 lentokonetta valmistuivat reilussa puolessa vuodessa.

Me tiedämme, että edessämme on urakka joka meidän on pakko tehdä; urakka, jonka tiedämme olevan tehtävissä; ja urakka, jonka tulemme ennemmin tai myöhemmin tekemään. Tällä hetkellä rakenteilla oleva suomalaisten ja ulkomaalaisten asiantuntijoiden verkosto tulee siksi valmistelemaan seuraavien vuosien aikana mahdollisimman kattavan ja konkreettisen suunnitelman, miten ainakin EU voisi ohjata teollisuutensa uudelleen. Toisin sanoen, laadimme suunnitelman, jolla voisimme torjua tuntemamme maailman lopun, mikäli kansaa edustavat poliitikkomme päättävät tämän lähestyvän uhan torjua. Emme tietenkään kuvittele, että toimeen päästäisiin heti, vaan oletamme aloitusvuodeksi 2030. Tällöin nykyisellä, lähinnä haittaveroihin keskittyneellä ympäristöpolitiikalla on vielä vuosikymmen aikaa parantaa merkittävästi suoritustaan, mutta ihmiskunnalla olisi ainakin jonkinlainen, edes jossain määrin valmisteltu varasuunnitelma, jos nyt 30 vuotta epäonnistunut mutta edelleen useissa piireissä ainoana mahdollisena pidetty politiikka onkin perustavanlaatuisesti viallinen.

On silti syytä muistaa, että mikäli emme rakenna samaan aikaan myös yhteiskuntiamme uudelle pohjalle, mikään määrä tuulivoimaloita ja sähköautoja ei voi tarjota kuin väliaikaisen helpotuksen. Jos ympäristön kulutukselle ei saada pitäviä rajoja, tulemme ennen pitkää ylittämään ne uudelleen. Jotta rajoja ei tulla tulevaisuudessa ylittämään, meidän on luovuttava käytännössä kaikista sellaisista yhteiskunnallisista mekanismeista, joiden vuoksi ainoan elossapitojärjestelmämme tuhoaminen on yksilölle rationaalinen vaihtoehto. Muussa tapauksessa jäämme vain muiden kestävyyskriisien uhriksi, vaikka onnistuisimmekin selättämään ilmastokriisin. Jo tällä hetkellä akuutteja ja potentiaalisesti sivilisaation tulevaisuutta uhkaavia kestävyyskriisejä ovat ilmastokriisin lisäksi elonkirjon kato ja typen kierron häiriöt, sekä paikallisesti makean veden vähyys. Fosforikierron häiriöt ovat uhkaavalla tasolla, ja lähestymme neljää muutakin kriittisen tärkeää ympäristörajaa. Siksi tulemme näkemään tulevaisuudessa varmasti myös yhteiskunnallisen muutoksen: miten ison, riippuu lähinnä siitä, kuinka kauan vielä viivyttelemme.

Kaikki tuottamani materiaali on vapaasti käytettävissä kaikkiin ympäristönsuojelua, yhdenvertaisuutta ja tutkimustyötä edistäviin tarkoituksiin. CC-BY.

Ympäristörealistin käsikirja: vähän realismia, paljon käsienheiluttelua

Suomen kaikkiin kouluihin Suomalaisiin kouluihin on jaettu Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perustan tuottamaa kirjasta ”Ympäristörealistin käsikirja” (toim. Hamilo & Grönroos). Mutta miten realistinen tämä artikkelikokoelma tutkimustiedon valossa oikeastaan on?

Käyn seuraavassa läpi kirjan luvut yksityiskohtaisesti ja järjestyksessä. Jos et ehdi tai jaksa lukea koko kirjoitusta, tiivistelmänä arvioni kirjasta on seuraava:

Kirjassa esitetään, että ympäristötoimien varjolla tehdään politiikkaa, ja sitten esitetään ympäristötoimien varjolla tehtäväksi oikeistolaista politiikkaa. Kirjan unelmamaailmassa ympäristöongelmat ratkeavat jo teollisuuden lobbareilta tutulla politiikalla, jossa ongelmien ratkomista on se, että toistetaan kerta toisensa jälkeen mantraa siitä, miten hiilivero on teoriassa paras ratkaisu ja sitä paitsi Kiina ja väestönkasvu. Tämän ns. politiikan empiirinen tehottomuus ei ole kirjoittajien mielestä ongelma, sillä he eivät juurikaan käytä empiiristä aineistoa havainnollistaessaan ajatuksiaan. Silloin kun he näin tekevät, he yleensä kaivavat maata juuri esittämänsä argumentin alta.

Kirjan artikkeleissa sekoitetaan tunnettuja faktoja ja aiemmin esitettyjä huomioita vaihtelevaan mutta keskimäärin suureen määrään harhaanjohtavia puolitotuuksia ja suoranaista harhailua siten, että asiantuntijalle kirjassa ei ole mitään uutta, mutta maallikko ei välttämättä kykene erottamaan, mitkä kirjan väitteistä perustuvat tosiasioihin, ja mitkä fantasiaan – ellei hän käy epäileväiseksi esimerkiksi kirjassa kiusallisen usein toistuvia oman argumentin alasampumisia havaittuaan.

Sellaisenaan teos on käytännössä peilikuva monien ympäristöjärjestöjen ydinvoimaa koskevasta raportoinnista, ollen nettohyödyllisyydeltään negatiivinen. Kokonaisuutena kirja tulisikin arvioida poliittisen retoriikan eikä luonnontieteellisen tutkimuksen genreen kuuluvana; nähdäkseni kirjasen keskeinen retorinen viesti on, että irrationaalinen ”vihervasemmisto” pakottaa hyvää tarkoittavat yritykset ja puhtaan rationaaliset oikeistohallitukset tekemään huonoja ratkaisuja, mutta jos vain ympäristönsuojelijoista päästäisiin eroon, maailman ympäristöongelmat ratkeaisivat liki itsestään. Esitän käytetystä retoriikasta joitain huomioita, mutta jätän teoksen tarkemman ruotimisen tältä kannalta aihetta paremmin tunteville.

Ympäristörealistin käsikirja
toim. Hamilo, M. ja Grönroos, S.
Suomen Perusta, Helsinki
2019

PS. tämän arvostelun kirjoittaminen vei muulta tutkimukselta aikaa noin yhden työpäivän. Tämänkaltainen hukkaan heitetty aika tulisi nähdäkseni laskea osaksi ympäristönsuojelun vastustamisen kustannuksia.

Esipuhe (Simo Grönroos)

Esipuheessa todetaan, että ”ympäristökeskustelua käydään liikaa tunteella” (s. 4). Tämä on melko osuvaa, ottaen huomioon, että kirjassa ei juuri vaivauduta esittämään varsinaisia tutkimuslähteitä, ja keskeisten johtopäätösten keskeinen peruste on se, että kirjoittajasta tuntuu siltä.

Ympäristöpolitiikan onnistumisia ja epäonnistumisia (Marko Hamilo)

Hamilo esittää johdantona toimivassa luvussa, että keskeinen syy kansainvälisen ilmastopolitiikan epäonnistumiselle olisi ”uusi vihreä fundamentalismi”, jonka nousun hän ajoittaa 1990-luvulle. Todisteena tästä hän esittää Montrealin sopimuksen vuodelta 1987, jossa otsonikerrosta tuhoavien CFC-yhdisteiden asteittaisesta käyttökiellosta kyettiin sopimaan, Hamilon mukaan ”maltilla, tieteellä ja teknologialla,” siinä missä ”tämän ajan paniikkihäiriöiset ympäristöpoliitikot … olisivat varmaan ehdottaneet jääkaappien kieltämistä ja palaamista maakellareihin” (s. 9).

Sattumalta satuin tutkimaan juuri tätä tapausta ja sen yhtäläisyyksiä nykyiseen tilanteeseemme valmistautuessani kirjoittamaan väitöskirjaa. Ajattelin alunperin, että tapauksesta saisi hyvän tapaustutkimuksen valaisemaan nykyisen politiikan kohtaamia ongelmia. Totesin kuitenkin varsin pian, että tilanteet olivat niin erilaisia, että vertailu olisi ollut lähinnä harhaanjohtavaa. Mainitsen kuitenkin CFC-ongelman ja sen ratkaisun lyhyesti myös omassa tutkimuksessani (Korhonen, 2018).

CFC-yhdisteiden kiellossa oli kyse käytännössä kuuden suuren ja noin 14 pienemmän valmistajan tuottaman kemikaalin kieltämisestä. Aineelle oli jo olemassa tunnettuja, teknisesti hyvin toimivia vaihtoehtoja, eikä sen kieltäminen siis vaatinut juuri minkäänlaisia muutoksia mihinkään muuhun kuin noin 20 sitä valmistaneen yrityksen liiketoimintamalleihin. CFC-yhdisteiden käyttö oli myös voimakkaassa laskussa jo vuosia ennen Montrealin sopimusta, mm. Yhdysvaltojen yksinkertaisesti kiellettyä CFC-yhdisteiden käytön useimmissa kohteissa jo 1978, vain neljä (!!!) vuotta otsonikadon ensimmäisenä todenneen tutkimuksen julkaisun jälkeen. (Yhdysvalloissa ei tietääkseni vieläkään ole korvattu jääkaappeja maakellareilla.) Toisin kuin Hamilo ja kirjasen muut kirjoittajat toistuvasti esittävät, kielloilla on todellakin vaikutusta; keskeinen ongelma kielloissa ei ole niiden tehottomuus vaan teollisuuden niitä vastaan käyttämä valta. Kun rahalla on mahdollista vaikuttaa politiikkaan, teollisuus käyttää valtavasti rahaa kieltoja vastaan lobbaamiseen ja porsaanreikien aukomiseen (kts. esim. Shnayerson, 1996; Hoogma, 2000; Roediger-Schluga, 2004). Kiellot ovat toimineet hienosti aikaisemminkin, esimerkiksi PCB-yhdisteiden, elohopean ja lyijyn kohdalla (mm. Ashford ym. 1985): mutta kiellot ovat aina olleet inhottavia suurille valmistajille.

Niinpä CFC:n suurimmat valmistajat onnistuivat viivyttämään lobbauksella ja omia tutkijoitaan palkkaamalla CFC-kieltoa tehokkaasti useilla vuosilla, vaikka tieteellinen todistusaineisto otsonikadon potentiaalisesti katastrofaalisista vaikutuksista oli erittäin selvää. Edetessään otsonikato olisi johtanut jo muutamassa vuosikymmenessä esimerkiksi siihen, että Suomessakin olisi ulkona kulkiessa ollut pakko käyttää suojalaseja. Montrealin sopimukseen johtanut prosessi ja sen viivytykset on dokumentoitu yksityiskohtaisesti esimerkiksi tunnetussa denialismin historiassa Oreskes & Conway, Merchants of Doubt (2010). Etunojassa sopimuksen tuloon varautuneet edelläkävijäyritykset menestyivät hyvin: esimerkiksi ensimmäisen CFC-vapaan jääkaapin Saksan markkinoille tuonut dkk Scharfenstein pystyi pyytämään jääkaapistaan 25 % ylihintaa, eikä se silti kyennyt valmistamaan riittävästi jääkaappeja vastatakseen kysyntään. Vastaavasti CFC-vapaita teollisuusliuottimia käyttämään siirtyneet elektroniikkatehtaat säästivät liuotinkustannuksissa jopa 80 %; CFC-vapaita elektroniikkaliuottimia ei olisi kehitetty yhtä nopeasti ilman kieltoa (Bonifant ym. 1994; Kemp, 1995). Ylipäätään, kuten tavallista, CFC-yhdisteiden kieltämisen taloudellisia kustannuksia liioiteltiin (Oreskes ja Conway 2010; Hammit, 2000).

Hamilo, tai kukaan muukaan kirjan kirjoittajista, ei mainitse sanallakaan nykyisen ympäristöhistorian tutkimuksen parissa yleisesti hyväksyttyä teoriaa, jonka mukaan ilmastonmuutoksen torjunnan heikkoon onnistumiseen on vaikuttanut selvästi läntisten teollisuusmaiden politiikan siirtymä oikealle 1980-luvun alusta lähtien. Etenkin Reaganin ja Thatcherin myötä tapahtunut politiikan siirtymä oikealle ja siitä seurannut ympäristöviranomaisten vallan vähentäminen ja teollisuuden ja talouselämän vallan lisääntyminen, sekä etenkin fossiiliyritysten valtava lobbaaminen, ovat olleet merkittävässä roolissa siinä, miksi ilmastonmuutoksen torjuminen on ollut niin onnettoman hidasta (yksi yleiskatsaus mm. Heynen ym., 2007). Sivullinen voisi ajatella, että tämä olisi vain loogista: jos ympäristöongelmia vähättelevä ideologia nousee valtaan, niin ympäristönsuojelun tulokset todennäköisesti heikkenevät. Tämä looginen ajatus vain olisi ristiriidassa kirjan keskeisen viestin, kovan markkinaliberalismin, kanssa.

Tiedetoimittajana mielellään esiintyvän Hamilon varsin valikoiva suhtautuminen tutkimukseen ja osatotuuksien esittäminen retoriikan tukena jatkuu teoksessa muutenkin. Johdantoluvussa hän esimerkiksi esittää, lopunviimein blogikirjoitusta hyödyntävään lähteeseen viitaten, että ladattava hybridi on täyssähköautoa vähäpäästöisempi, retorisen implikaation ollessa, että ”vihreä ympäristöajattelu” olisi mustavalkoista ja tuhoisaa (s. 13). Vastaus on tietysti erittäin vahvasti riippuvainen tehdyistä oletuksista, kuten ajokilometreistä; siitä, missä sähköauton akku (sen eniten hiilidioksidipäästöjä aiheuttava yksittäinen osa) on valmistettu; ja miten likaisella sähköllä sähköautoa ladataan. Kuten alunperin lähteenä toiminutta blogikirjoitusta oli laskuvirheen vuoksi jouduttu korjaamaan, täyssähköauto on paljon ajavalle jo nyt puhtaampi valinta, ja yksistään Suomen sähköntuotannon vääjäämätön puhdistuminen tulee muuttamaan laskelmia radikaalisti sähköauton eduksi. (On aivan totta, että vähän ajavalle hybridi tai jopa bensa-auto on parempi vaihtoehto vielä toistaiseksi – jos palamisen muita saasteita ei huomioida. Sähköauto kun on hiilidioksidipäästöjen ohella myös mm. kaupunkiympäristöä vähemmän saastuttava valinta.)

Keskeistä osuutta kirjassa onkin tämäntapainen, puolitotuuksia viljelevä ja mustavalkoista ajattelua toisiin projisoiva retoriikka siitä, miten todellisia syyllisiä ympäristökriisiin ovat mahdottomia vaativat ympäristöliikkeet ja vasemmisto. Tyylilleen uskollisena Hamilo esimerkiksi ohittaa kaiken vuosien varrella esitetyn kritiikin nykyistä talousjärjestystä kohtaan yhdellä kappaleella (s. 10) antamalla ymmärtää, että ainoa vaihtoehto on – Neuvostoliitto. Hamilon teksteissä on siis hyviä esimerkkejä mustavalkoisesta ajattelusta, mutta ei juurikaan sellaisia, mitä hän itse kuvittelee.

Mainittakoon tämän osuuden lopuksi, että huolimatta Hamilon positiivisesta kuvauksesta ekomodernistisestä liikkeestä, sanoudun ainakin itse Suomen ekomodernistien perustajajäsenenä jyrkästi irti kirjasen vihjailuista ja kehotan muitakin samaan. Olin mukana perustamassa Ekomodernisteja nimenomaan siksi, ettei niistä tulisi tämän kirjasen kaltaista peilikuvaa vanhoille ympäristöjärjestöille, vaan vaihtoehto niille. Ympäristöliike on tehnyt virheitä, ja näitä tulee kritisoida; mutta lasta ei pidä heittää pesuveden mukana, kuten Hamilo et al haluaisivat.

Ilmastonmuutos – tieteellistä taustaa (Tiera Laitinen)

Tämä on yksi kirjan parhaita osuuksia, kerraten ilmastonmuutoksen tieteellisen perustan. Se voisi toimia johdantona aiheeseen perehtymättömälle, mikäli siinä ei esitettäisi olkiukkomaisia väitteitä, kuten ajatusta siitä, että ilmaston tilasta huolestuneet väittävät maailman tuhoutuvan 10 vuoden kuluttua (s. 21). Mitä ylivoimainen valtaosa väittää, aivan oikein, on se, että suuret muutokset tulee saada hyvään vauhtiin seuraavan vuosikymmenen aikana, tai vaarallisen ilmastonmuutoksen torjunta ei ole enää aritmeettisesti mahdollista. Jännittävää kyllä, Laitinen toteaa itse tämän saman asian aivan oikein sivulla 32.

Vihreän energian mahdollisuudet – ja rajat (Matti Hukari)

Hukari aloittaa lupaavasti toteamalla, että fossiilisten polttoaineiden korvaaminen hiilettömillä energianlähteillä ei ole edennyt lainkaan suunnitelmien mukaisesti. Valitettavasti hän ei vedä tästä johtopäätöstä, että pitäisi varmaan tehdä enemmän, vaan hän siirtyy kirjasen yleiselle retoriselle linjalle kappaleella, jonka otsikossa jo lukee ”ympäristöpelottelun ylilyöntejä on nähty ennenkin” (s. 38). Hukari toistaa jo vuosikymmeniä sitten kuullut kritiikit niinsanotusta Kasvun rajat-raportista (1973). Hän tosin ei vaikuta lukeneen itse raporttia, sillä hän toistaa kritiikittä mm. väitteet siitä, että raportti olisi ennustanut öljyn ja kuparin loppuvan jo vuonna 2000 (s. 38; todellisuudessa väitteet raaka-aineiden loppumisesta eivät ole peräisin raportista vaan sen arvostelusta The New York Timesissä.).

Kasvun rajat-raportissa tutkittiin maailmanjärjestelmässä vaikuttavia takaisinkytkentöjä ja niiden pitkän tähtäimen mahdollisia seurauksia erilaisia lähtöoletuksia hyödyntäneillä tietokonesimulaatioilla. Käytetyn simulaatiomallin lähtöoletuksia ja sen toteutusta on helppo kritisoida, ja olen niin tehnyt itsekin. Tästä huolimatta sen perusviesti, jonka ymmärtämiseen ei tarvita tietokonemallia vaan vain eksponenttiyhtälö muotoa x^y, on edelleen riidaton: rajaton kasvu rajallisessa tilassa ei ole mahdollista, ja kasvu tulee loppumaan ennemmin tai myöhemmin jonkin raaka-aineen tai niinsanotun nielun (kuten planeetan kyvyn absorboida hiilidioksidia) hupenemiseen. Mitään päivämääriä öljyn, kuparin tai minkään muunkaan raaka-aineen loppumiselle ei raportissa ole, eikä itse asiassa edes yhtä sanaa niiden rajoista vuoteen 2000 mennessä (Nørgård ym, 2010; ainoat mainitut päivämäärät ovat projektioita sen hetkisistä varannoista, mikä itse raportin tekstissä todetaan pelkiksi havainnollistaviksi ekstrapolaatioiksi). Raportissa todettiin, että raaka-aineet eivät lopu mutta niiden hankkiminen tulee aiheuttamaan suurempia rahallisia ja ympäristökustannuksia. Voimme havaita väitteen pitävän paikkansa esimerkiksi öljyn hinnan kehityksestä ja öljynporaamisen siirtymisestä yhä herkemmille seuduille, kuten Arktikselle.

Raportin yleistoteamus, että ilman merkittäviä muutoksia teollinen sivilisaatio tulee olemaan vakavissa ongelmissa 2000-luvun puolivälissä eikä talouskasvu voi jatkua vuoden 2100 jälkeen, on itse asiassa toteutunut vähän liiankin tarkasti. Sekä tekijöiden omissa että useissa itsenäisissä selvityksissä on todettu, että Kasvun rajojen ”business as usual”-skenaarion malliajo kuvaa mallin yksinkertaisuuteen nähden suorastaan yllättävän hyvin viimeisen 30-40 vuoden aikana toteutunutta todellisuutta (mm. Turner, 2008; Hall & Day, 2009). Yksikään ympäristötutkija ei väitä, etteikö raaka-aineiden ja ehkä eritoten nielujen vähyys voisi aiheuttaa vakavia ongelmia. Teknologian kehitys ei kykene ratkaisemaan tätä ongelmaa, vaan ainoastaan ostamaan vähän lisäaikaa lopettaa kulutuksen kasvu: yksinkertaisella matematiikalla on helppo osoittaa, että vaikka teknologia onnistuisi puolittamaan ympäristövahingot nykyisestä, olisimme takaisin lähtöpisteessä vain reilun 30 vuoden kuluttua. (Toisin kuin usein kuulee väitettävän, Kasvun rajat-raportissa huomioitiin teknologian kehitys. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös paljon todellisuudessa toteutunutta huikeampaa teknologista kehitystä mallintaneita malliajoja; tulokset eivät kuitenkaan muuttuneet oleellisesti, ja teollinen sivilisaatio ainoastaan joutui vakaviin ongelmiin vähän myöhemmin.)

Mutta tällaisia ongelmia syntyy, jos pääasiallisena lähteenä käyttää Ronald ”Star Wars” Reaganin tieteellistä neuvonantajaa, kuten Hukari oman ilmoituksensa mukaan tekee (s. 37). Hukari toistaa Kasvun rajojen ”kritiikin” lisäksi monia muitakin väsymykseen saakka kuultuja väitteitä, kuten väitteen Kiinan päästöjen jatkuvasta kasvusta (todellisuudessa Kiina on saavuttamassa päästöhuipun 5-10 vuotta lupaamaansa aikaisemmin; Wang ym. 2019), ja väitteet tuuli- ja aurinkovoiman epätasaisen tuotannon aiheuttamista piilokustannuksista – väite on sinänsä oikein, mutta kustannusten suuruusluokka on valtavasti väärin.

Sivuhuomiona, tällä hetkellä halvin ja ainoa Suomessa nykyisin ilman valtion panosta eli markkinaehtoisesti rakennettava energiantuotanto on tuulivoimaa, ja vähän aikaa sitten Iso-Britanniasta kuului uutisia, joiden mukaan aurinkopaneeleita ja akkujärjestelmiä myydään nyt ilman tukiaisia, niiden hinnan pudottua tarpeeksi. Ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa ryhdytään rakentamaan nykyistä selvästi enemmän aurinkosähköä siksi, koska sen rakentaja säästää rahaa. Tämä täysin ennustettavissa ollut kehitys on syy siihen, miksi itse olen vuosien ajan ennustanut hiilettömän energiajärjestelmän olevan enimmäkseen aurinko- ja tuulivoimaan perustuva, ydinvoiman ollessa tärkeässä tukevassa roolissa.

Hukari myös toistaa uudelleen Hamilon jo esittämät väitteet sähköautojen ympäristövahingoista. On tälle teokselle tyypillistä, mutta silti melko huvittavaa, että kun hän edellisellä sivulla (s. 42) aivan oikein todennut niinsanotun rebound-ilmiön olemassaolon, eli ilmiön, jossa esimerkiksi lentokoneiden energiatehokkuuden parantuminen ei kuitenkaan automaattisesti vähennä lentoliikennettä kokonaisuutena (Jevonsin paradoksin mukaisesti edullisempia lentoja lennetään enemmän), hän seuraavalla sivulla (s. 43) esittää, että ”oikea” ratkaisu autoilun päästöjen vähentämiseen olisi – polttomoottorien energiatehokkuuden parantaminen. Hukarin mukaan mahdollisuuksia tähän olisi paljon, sillä hänen mukaansa polttomoottorin ”Carnot Efficiency Limit” olisi 80 % kun taas nykyisin saavutettu suurin tehokkuus on noin 60 % (s. 43). Valitettavasti en osaa kommentoida tätä ajatusta oikein mitenkään, koska minulle poloiselle opetettiin Teknillisen korkeakoulun termodynamiikan kursseilla, että lämpövoimakoneen ehdottomasti suurin teoreettinen maksimitehokkuus eli Carnot-tehokkuus määritellään yksinomaan suurimman saavutettavissa olevan lämpötilaeron kautta. Meidän aikanamme polttomoottorit sitä paitsi noudattivat niin sanottua Otto-kiertoa eivätkä teoriassa ideaalia mutta vain erittäin pieniä kierroslukuja tuottamaan kykenevää Carnot-kiertoa. Uskon, että näin oli myös Reaganin aikana.

Carnot-tehokkuudesta voidaan kyllä päätellä, että mikäli polttomoottorien käyntilämpötilaa voitaisiin nostaa eli lämpötilaeroa kasvattaa, energiatehokkuus paranisi. Valitettavasti korkeammassa lämpötilassa palaminen tuottaa esimerkiksi selvästi enemmän haitallisia ja vahvasti säädeltyjä typen oksideja, ja lyhentää moottorin käyttöikää jopa merkittävästi. Hukarin mainitsema 80 % Carnot-tehokkuus vaatisi – olettaen, että autolla autoillaan esimerkiksi 22 Celsius-asteen lämpötilassa eikä vaikkapa Pluton pimeällä puolella – käyntilämpötilaksi ehdottomasti vähintään noin 1200 astetta. Koska täydellisen tehokasta konetta on mahdotonta valmistaa todellisuudessa, 80 % tehokkuus vaatisi luultavammin vähintään 1500 asteen lämpötiloja, mikä aiheuttaisi koneenrakentajille tiettyjä haasteita: teräs kun sulaa noin 1370 asteessa. (Jos haluat kokeilla laskutoimitusta itse, tämä laskuri tekee sen helpoksi, ja opettaa samalla luonnontieteistä enemmän hyödyllisiä asioita kuin tämä kirja.)

Hyvä arvaus energiatehokkuuden teoreettiselle ylärajalle Maan ilmakehässä bensiinillä kompressiosuhteella 10 toimivalle moottorille on noin 46 %. Käytännön maksimi on suuruusluokkaa 35 % – ja parhaimmat oikeasti olemassaolevat moottorit yltävät optimiolosuhteissa 37 prosenttiin. Polttomoottorien kohdalla oikeassa elämässä oikeasti saavutettavissa olevat, kustannuksiltaan järkevät ja vaikutuksiltaan merkittävät tehokkuusparannukset on jo tehty, ja nykyiset parannukset lisäävät energiatehokkuutta joitain prosentin osia kerrallaan.

Hukarin mainitsemat akkujen ynnä muiden vähähiilisen infrastruktuurin tarvitsemien materiaalien louhinnan ongelmat ovat kyllä todellisia, ja myös rebound-ilmiö on todellinen. Molempiin voidaan puuttua lähinnä tiukemmalla regulaatiolla. Oletankin, että tämän kirjasen lukeneet perussuomalaiset ryhtyvät viimein suojelemaan suomalaista luontoa ja ainutkertaisia kansallisvarantojamme maamme 1700-luvulta peräisin olevan kaivoslain hyväksikäyttäjiltä. Tällä hetkellä Perussuomalaiset r.p. on nimittäin ainoa eduskuntapuolue, joka edelleen vastustaa kyseisen lain kauan odotettuja tiukennuksia.

Energiewende – Saksan umpikujaan päätyneen energiakäänteen opetukset (Heikki Koskenkylä)

Tässä luvussa Koskenkylä kertaa pintapuolisesti ja varsin yksioikoisesta näkökulmasta Saksan niinsanotun energiakäänteen eli Energiewenden opetukset. Energiewende oli suunnitelmana hyvin huono, kuten asiasta varoiteltiin jo 2011, ainakin jos tavoitteena pidettiin hiilidioksidipäästöjen vähentämistä eikä ydinvoimaloiden sulkemista. Silti Koskenkylänkin käyttämistä numeroista selviää, että Saksa on aidosti kyennyt lisäämään merkittävästi uusiutuvan energian tuotantoa ja leikkaamaan kasvihuonekaasupäästöjään. Vähennys olisi suurempi ja se olisi saavutettu nopeammin, jos Saksa ei olisi myös sulkenut ydinvoimaansa, mutta tämä ei ollut Saksassa valitettavasti poliittista realismia Fukushiman jälkeen.

Silti, on tosiasia, että vaikka Energiewende oli huono suunnitelma, se on kyetty toteuttamaan, ja suurin osa saksalaisista on edelleen sen takana. Saksa ei myöskään ole köyhtynyt takapajulaksi eivätkä sen asukkaat asu maakuopissa, vaikka sähkö onkin selvästi muuta Eurooppaa kalliimpaa. Päin vastoin, Saksa on edelleen Euroopan mahtavin talousmahti, ja Berliini se suunta, jonne Euroopan muut poliitikot kumartavat. Oli Energiewendestä mitä mieltä hyvänsä, aivan ilmeisesti se ei ole raunioittanut Saksaa.

Sinänsä asiallisen aikaisemman materiaalin tiivistelmänä toimivan katsauksen lomassa Koskenkylä tosin tekee aasinsillan, jota en ole kuullut yhdenkään energia-analyytikon koskaan tehneen. Koskenkylä nimittäin yhdistää Energiewenden epäonnistumisen Saksan ”epäonnistuneeseen” pakolaispolitiikkaan. Aasinsillan vetäminen maahanmuuttoon näyttää olevan Perussuomalaisten kannanotoille jonkinlainen vaatimus, mutta mitään sen kummempia perusteita asialle ei nytkään esitetä, Koskenkylästä nyt vain tuntuu että yhteys on selvä.

Koskenkylästä tuntuu myös, että turve on ”osittain uusiutuva energianlähde” (s. 54), että sen polttamisen päästöjä voidaan vähentää olennaisesti (miten, sitä ei kerrota), ja että ”punavihreät puolueet” ovat alkaneet ehdottaa ”aivan liian epärealistisia aikatauluja ja kansalle sekä yrityksille kalliiksi käyviä energianhuollon ratkaisuja” (kts. aikaisemman luvun kritiikki). ”Musta tuntuu” onkin Koskenkylän omien pohdintojen keskeistä lähdeaineistoa.

Ydinvoima on tehokkain työkalu ilmastonmuutoksen hillintään (Rauli Partanen)

Disclaimer: olen kirjoittanut kaksi kirjaa yhdessä Rauli Partasen kanssa.

Tämä luku on lähinnä tiivistelmä kirjoistamme Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen. Sikäli kun tiedän, esitetyt tiedot pitävät edelleen paikkansa, ja toisin kuin muut kirjoittajat antavat ymmärtää, Partanen mainitsee myös tosiasian, että ydinvoimalla historiallisesti saavutettujen päästövähennysten keskeinen tekijä oli kyseisten hankkeiden toteuttaminen valtiovetoisina, valtionyhtiöiden tai niihin rinnastuvien puolimonopolien projekteina – ja että niiden toteuttaminen nykyisillä dereguloiduilla energiamarkkinoilla olisi vaikeaa (s. 59). Tämä tosiasia on, ikävä kyllä, pahassa ristiriidassa kaikkien muiden kirjoittajien vankkumattoman markkinauskon kanssa.

Hiilivuoto ja ilmastotullit (Marko Hamilo)

Hamilo aloittaa tämän luvun julistamalla yhteismaan tragediaa ja yksityisomistuksen siunauksellisia vaikutuksia. Jätän nyt käsittelemättä tähän teoriaan kohdistuneen seikkaperäisen, kattavaan empiiriseen aineistoon perustuvan kritiikin, josta mm. eräs Elinor Ostrom sai muun ohessa taloustieteen Nobelin (mistä ”talousasioiden perusteiden” onnettomasta opettamisesta suomalaisia kouluja syyttävä Hamilo ei ilmeisesti ole kuullut; s. 67) ja lukuisat muut käsitteeseen liittyvät ongelmat, jotka selviävät suhteellisen vähäisellä googlaamisella. Koko luku perustuu kuitenkin puhtaaseen teoriaan, jonka perusteella Hamilo arvioi, että ”maantieteellisesti rajattuna kunnianhimoinen ilmastopolitiikka voi siis johtaa ”hiilivuotoon” päästökauppajärjestelmän ulkopuolelle ja päästöjen globaaliin lisääntymiseen.”

Kuten jo aiemmin todettiin, empiria ei ole Hamilon vahvuuksia. Jos olisi, hän olisi luultavasti huomannut paitsi yhteismaan tragedian empiriaan vahvasti pohjaavan kritiikin, myös empiiriset tutkimukset hiilivuodosta. Hiilivuoto on teoriassa mahdollinen ongelma, ja sen mahdollisuus tulee huomioida päätöksenteossa, mutta empiria ei ole kyennyt vahvistamaan Hamilon ja muiden poliittisen oikeiston edustajien pelotteluja: jopa teollisuusmaiden etujärjestö OECD toteaa katsauksessaan, että ympäristörajojen tiukkuudella ei ole ollut juuri mitään vaikutusta maailmankaupan koostumukseen (Kozluk ym, 2016). Edes sellaiset yritykset, jotka ovat joutuneet maksamaan päästöistään ja joilla olisi jo tuotantolaitokset valimina EU:n ulkopuolella, eivät todellisuudessa ole siirtäneet tuotantoaan (kts. VATT:in päätutkija Marita Laukkasen haastattelu Helsingin Sanomissa). On tietenkin totta, että saastuttavimmat teollisuuden alat kärsivät kunnianhimoisesta ilmastopolitiikasta, samalla kun vähemmän saastuttavat alat hyötyvät: tämä on koko ilmastopolitiikan tarkoitus.

Hiilivuoto voi siis olla ongelma tulevaisuudessa, kun päästömaksut nousevat. Todellisuudessa teollisuuden ja tuotannon sijoittumispäätöksiin vaikuttaa kuitenkin niin moni muu asia kuin energian hinta, että on lähes varmaa, että ongelma on paljon pienempi kuin pelotellaan. On myös syytä muistaa, että oikeistolla on kohta 200 vuoden historia pahasti ylimenneestä pelottelusta aina, kun joku esittää yritysten toimintaa millään tavalla rajoittavaa lainsäädäntöä.

Ilmastopakolaiset (Simo Grönroos)

Luku alkaa vahvasti esittämällä, että ”Suomea voidaan pitää pohjoisena maana yhtenä harvoista ilmastonmuutoksen hyötyjistä” (s. 75), mikä tietenkin pitää paikkansa, jos emme laske esimerkiksi tuhohyönteisten, tautien, satokatojen, metsätuhojen, hellekausien, lisääntyvien myrskyjen tai muiden ikävien mutta tulevaisuudessa yleistyvien ilmiöiden kaltaisten ongelmien kustannuksia. Pääasiallisesti luvun tavoitteena on kuitenkin – perussuomalaisille jokseenkin yllätyksellisesti – vähätellä pakolaisongelmaa.

Grönroos on löytänyt lainausmerkeistä päätellen jostain katsauksesta osan virkkeestä, jossa todetaan, että ilmastonmuutoksen myötä ”suuria alueita muuttuu asuinkelvottomiksi” (s. 76). Tämä on aivan todellinen riski. Nyt jo asfaltti sulaa kesäisin Intian suurkaupungeissa, ja mikäli nykymeno jatkuu, esimerkiksi tiheästi asuttujen Indusin ja Gangesin jokilaaksoissa tulee todennäköisesti olemaan viimeistään vuosisadan loppupuolella alueita, joilla lämpötila ja ilmankosteus nousevat niin korkealle, että kaikki suojattomat ihmiset kuolevat lämpöstressin vuoksi (Im ym. 2017). Pahasti heikentyneiden elinolojen riski koskettaa koko Etelä-Aasiaa, toisin sanoen aluetta, jolla elää noin viidesosa maailman kaikista ihmisistä. Monilla muilla alueilla etenkin suurkaupungit tulevat lämpenemään ja kärsimään vakavasti lämpöaalloista, lisäten etenkin heikompien ryhmien kuten vanhusten ja lasten kuolleisuutta selvästi (Oleson ym., 2013). Kuumuuden vuoksi ulkona työtä tekevien tuottavuus tulee putoamaan selvästi, mahdollisesti jopa alle puoleen (Dunne ym., 2013), ja ylipäätään asumisesta tulee entistä inhottavampaa ja vaikeampaa.

Grönroos ratkaisee pulman kieltämättä ennennäkemättömällä tavalla: hänen mielestään ongelmaa ei oikeastaan ole olemassa, koska ilmaston lämpeneminen ei suoranaisesti tapa ihmisiä (tosin katso esimerkiksi yllä mainittu Im ym. 2017), vaan vain tekee aiemmin harjoitetuista elinkeinoista mahdottomia. Lukijalle jää melko epäselväksi, miten tämä oikeastaan ratkaisee ongelman, mutta kun Grönroos vielä lisää, että kokonaisia alueita ei ole muuttumassa asuinkelvottomaksi ”lähitulevaisuudessa”, niin asia onkin hänen mielestään käsitelty, eikä ainakaan Suomen tarvitse kantaa mitään vastuuta yhtään mistään. Omalle argumentilleen valitettavasti hän kuitenkin viittaa Maailmanpankin ja Norwegian Refugee Councilin arvioihin ja ennusteisiin, joiden mukaan luonnonmullistukset ovat jo nyt ajaneet pakosalle noin 20 miljoonaa ihmistä, ja reilut 143 miljoonaa on vaarassa (s. 77). Mutta ei hätää! Tämän muuttoliikkeen ”luonnollinen suunta” on köyhien maiden kaupunkeihin, joten tämäkään ei ole meidän ongelmamme, eikä sen ”tarvitse välttämättä aiheuttaa erityisiä toimenpiteitä länsimaissa”.

Turve paha, puu hyvä, vai miten se menikään? (Marko Hamilo)

Tässä luvussa Hamilo mätkii jo joitain vuosia sitten kuoliaaksi mätkittyä puu-ukkoa esittäessään, että turpeen polttoa vastustavat tahot ovat kuitenkin hyväksyneet puun polton – mikä ei välttämättä ole yhtään sen parempaa. Tämä on jopa oikein, mutta ei nyt varsinaisesti mikään suomalaisten hurraahuutojen paikka, eikä mitään, mitä ei olisi jo käyty läpi viimeistään noin vuonna 2016. (Olemme kirjoittaneet Atte Harjanteen (vihr.) kanssa aiheesta tutkimusjulkaisunkin, Harjanne & Korhonen 2019.) Tällä hetkellä puunpolton vaikutukset ovat havaintojeni mukaan laajalti ympäristöjärjestöjen keskustelussa, ja nimenomaan nämä järjestöt, ei kukaan Hamilon viiteryhmästä, myös vastustavat metsien hakkuita ja puun polttamista tehokkaimmin. Luvun loppukaneettiin on helppo yhtyä – bioenergia ei näytä olevan suuren mittaluokan ratkaisu ilmastokysymykseen – mutta valistus kannattaisi suunnata ensi sijassa perussuomalaisten omien äänestäjien ja Keskustan suuntaan.

Muovihysteria (Mikko Paunio)

Mikko Paunio on tehnyt pitkän ja jollain mittarilla epäilemättä ansiokkaan uran ympäristönsuojelijoiden haukkumisessa, alkaen kirjallaan Vihreä valhe (1990) ja sen uudistetulla laitoksella (2015). (Olen arvostellut jälkimmäisen teoksen taiemmin.) Paunion tavaramerkistä, ympäristöliikkeen ja erityisesti vihreiden syyttäminen natseiksi koska Saksan vihreässä liikkeessä on ollut mukana entisiä natseja ja esoteeriseksi uskonlahkoksi, koska osa Suomen vihreiden perustajista on käynyt Steiner-koulun, on onneksi tässä luvussa vain vähän viitteitä, ja epäilemättä osa vuolaasta kritiikistä osuu maaliin. (On aivan totta, että muovipillien kieltäminen sai suhteetonta mediahuomiota, mutta tämänkaltaisia asioita arvostelevilta unohtuu aina, että ihminen voi vastustaa useaa asiaa samaan aikaan.) Valitettavasti tarvittaisiin todella aiheeseen perehtynyt asiantuntija ruotimaan, mitkä kauniisti sanoen kärjekkäistä kommenteista ovat totta, mitkä ovat liioittelua, ja mitkä ovat enemmänkin fantasiaa. Tässä asiassa en sellainen ole, joten jätän työn jollekin muulle – totean vain, että tämänkin luvun keskeinen kontribuutio on retoriikan eikä ympäristön tutkimukselle.

Ympäristöveroja ja keltaliivejä (Simo Grönroos)

Tässä luvussa Grönroos tekee asiallisen mutta noin viisi vuotta ajastaan jäljessään olevan huomion siitä, että haittaverojen kiristäminen tulee kompensoida etenkin köyhemmille. Tämä on tarkalleen mitä esimerkiksi Vasemmistoliitto esittää, ja mitä Perussuomalaiset puolestaan vastustaa. Mutta Grönroosin tavoite artikkelissa ei olekaan edistää reilua siirtymää talouteen, joka ei tuhoaisi maailmaamme, vaan käyttää haittaverojen kompensointia keppihevosena haittaverojen vastustamiseen.

Paha liha? Henkilökohtaisten valintojen merkityksestä (Tiera Laitinen)

Kyseessä on yksi kirjan hämmentävimmistä luvuista. Kirjoittaja antaa ensin ymmärtää, että esitykset kasvisruoan osuuden lisäämisestä ja lihan vähentämisestä eivät oikeasti olisi ympäristölle hyväksi, mutta sitten hän joutuu esittelemään varsinaisia tutkimustuloksia. Kun täysin mielivaltainen vertailu pihvin ja salaatin välillä on saatu alta pois (kirjoittajalle on kunniaksi, että hän huomaa itsekin vertailun olevan pöljä), esimerkiksi kuvat 2b ja 3 näyttävät melko vastaansanomattomasti, yhdellä vilkaisulla, että kyllä, kasvisruokaan siirtyminen olisi todellakin ihan jo ilmaston kannalta hyvä juttu.

Luvussa myös odotetusti kritisoidaan luomutuotantoa, koska Vihreät kannattavat sitä. On aivan totta, että luomutuotannossa tarvitaan enemmän peltopinta-alaa, mutta tällaiset vertailut unohtavat aina, että nykyiset teolliset viljelymenetelmät perustuvat suunnattoman suureen ”energiatukeen” teollisten lannoitteiden, torjunta-aineiden ja fossiilisella polttoaineella käyvien koneiden kautta. Tämä järjestely ei ole kestävä, yksin jo siksi, että suurin osa lannoitteista valmistetaan maakaasua käyttäen (mm. Smil, 2017), eikä myöskään ravinnevalumien, maaperän köyhtymisen ja joillain seuduin maan eroosion vuoksi. Luomuviljelyssä on edelleen vakavia ongelmia, mutta se on ainakin askel oikeaan suuntaan.

Tässäkin luvussa esitetään, että yhteiskunnan ohjaus pitäisi kohdistaa vain hintaan, ei mihinkään muuhun, jolloin ”vapaat markkinat huolehtivat sitten parhaiten päästöille asetetun hinnan välittymisestä lopputuotteiden hintoihin”. Olen itsekin kritisoinut tätä kaunista mutta syvästi ongelmallista teoriaa esimerkiksi omassa väitöskirjassani (Korhonen, 2017), joten ei siitä sen enempää, todettakoon vain, etten tiedä yhtäkään ympäristötutkijaa, joka ostaisi tämän teoreettisesti puhdasoppisen ajatuksen.

Lapsi, joka komensi paavia – järki ja tunteet ilmastokeskustelussa (Matias Turkkila)

Tämä on kokoelman hämmentävin osuus: maalaileva, kirjallisia sävyjä tavoitteleva tunteenpurskaus Greta Thunbergista. Turkkila toistaa kaikki oikeistoänkyröiden Thunbergistä esittämät kliseet ja maalaa hänestä pahantahtoisten voimien sätkynuken. En ota tähän pahan olon purkaukseen enempää kantaa kuin toteamalla, että katsokaapa rinnakkain Thunbergin ja Turkkilan tallennettuja esiintymisiä, ja miettikää, kumpi heistä on todennäköisemmin sätkynukke. Muuten koko luku on perussuomalaisen aktiivin sekavaa projisointia siitä, miten Vihreitä hallitsee laskelmoiva, kyyninen, kannattajiaan pettävä eliitti ja miten kaikki muut – erityisesti vihervasemmistolaiset – ajattelevat vain tunteella ja tekevät politiikkaa tunnepohjaisesti. Nämä ovat kovia sanoja mieheltä, joka on toiminut vuosikausia puolueessa, jonka kontribuutio Suomen politiikkaan on täysin faktavapaan tunnepuheen ottaminen politiikan teon keskiöön ja jonka edustajien mukaan tärkeintä on se, ”miten nämä asiat koetaan.”

Mainittakoon, että Turkkilan mielestä vihreällä liikkeellä ”on koko sen historian aikana ollut vain kaksi loppuun saakka periaatteellista toimijaa” (s. 127), Eero Paloheimo ja Pentti Linkola. Äärioikeiston ideologista liikehdintää seuraaville tämä toteamus ei ole yhtään minkäänlainen yllätys.

Se isoin asia – Maapallon väestö ja ympäristön kestävyys (Eero Paloheimo)

Muista kirjan kirjoittajista poiketen Paloheimolla on pitkä tausta ympäristöliikkeessä, ja sen huomaa myös kirjoituksesta. Alkuosa kirjoituksesta on suorastaan kiinnostavaa, joskaan ei mitenkään uutta: Paloheimo on esittänyt samat ajatukset jo vuosikymmenien ajan.

Paloheimo on myös säilyttänyt käsityksensä ongelmien perussyystä: se on ihmislajin lisääntyminen. Kuten tälle genrelle on tyypillistä, Paloheimo esittää Maapallon kestäväksi väkimääräksi kaksi miljardia ihmishenkeä, ja kuten genrelle on tyypillistä, tämä pitäisi saavuttaa puuttumalla rankasti perusoikeuksiin jossain muissa maissa. Paloheimo esittää pakollista yhden lapsen politiikkaa yhdeksään väkirikkaaseen Aasian maahan, ja tietysti syntyvyyden säännöstelyä myös Afrikkaan. (Yhden lapsen politiikan lukuisille ongelmille ei riitä yhtäkään lausetta.) Koska Suomessa on historiallisten sattumien seurauksena paljon tilaa mutta vähän ihmisiä, meidän ei tietysti tarvitse tehdä mitään, paitsi antaa apua muille maille näiden tavoitteiden saavuttamisessa. ”Ole huoletta,” Paloheimo rohkaisee yksittäistä kansalaista (s. 149). Joku muu maksaa laskun!

Väestömäärää kauhistelevien ajattelussa on muutamakin looginen ongelma. Ensimmäinen näistä on se, että nykyisen kriisin ratkaiseminen syntyvyyttä vähentämällä ei enää onnistu, sillä väestönkasvu tulee etupäässä eliniän pitenemisestä. Koska väestömäärään puuttuminen ympäristöongelmien hillitsemiseksi ei enää oikein onnistu syntyvyyttä vähentämällä, meidän tulisi puuttua ihmisten elinikään. Suomeksi sanottuna, meidän tulisi lyhentää ihmisten elinikää, eli käytännössä jättää sairaat hoitamatta ja murhata ihmisiä.

Vaaditun tappamisen määrä olisi hirmuinen. Toinen maailmansota kaikkine sivuvaikutuksineen tappoi arviolta 100 miljoonaa ihmistä noin yhdeksässä vuodessa (jos sodan lasketaan alkaneen Japanin hyökkäyksestä Kiinaan). Tällainen teurastus olisi täysin riittämätöntä, paitsi jos se kohdistuisi kaikkein rikkaimpiin eli eniten kuluttaviin ihmisiin. Tätähän väestön vaikutuksesta huolestuneet eivät kuitenkaan koskaan esitä, vaikka esimerkiksi ympäristövaikutusten hahmottamiseen käytetty niinsanottu Kaya-identiteetti

I = PAT,

jossa I on vaikutus, P on populaation koko, A varakkuus, ja T teknologia, sisältää selkeästi yhtenä terminä (A) varakkuuden: jos vaikutusta I halutaan pienentää puuttumalla populaatioon P, tehokkaimmin se onnistuu puuttumalla niihin alapopulaatioihin, joiden varakkuus A on korkein.

Todellisuudessa tietysti jokainen täyspäinen ihminen yrittää välttää massamurhat, ja yksin siitä syystä väestönkasvusta puhuminen on hivenen turhaa. Tämän puheen keskeinen tarkoitus onkin se, että väkiluvusta ja sen kasvusta puhumalla yritetään kierittää vastuu rikkaan maailman aiheuttamien ympäristöongelmien ratkaisemista maailman köyhien harteille. Mitään realistista suunnitelmaa, miten väestönkasvua voitaisiin nykytilanteessa merkittävästi rajoittaa, ei ole olemassa, ja asiasta puhuminen Paloheimon tapaan on mitä syvintä epärealismia. Ihmiskunnan lukumäärä vuosisadan puolivälissä tulee olemaan jotain 9 ja 11 miljardin välillä, ja tämä on yksinkertaisesti lukittu vastaus, joka on huomioitava yhtälöissä.

Ylläoleva ei tietenkään tarkoita, että väestönkasvulle ei voisi tai pitäisi tehdä yhtään mitään. Maailman väestönkasvuun on hyvä ja tarpeen puuttua, ja tutkitusti tehokkaimmin se tapahtuu naisten kouluttamisella – keinolla, jonka Paloheimo tyrmää ”tempuksi” (s. 148). Käytännössä tilanne on se, että syntyvyys kautta maailman on jo voimakkaassa laskussa, ja tätä kehitystä on hankala merkittävästi nopeuttaa. Niille, jotka silti vaativat saada jankuttaa väestönkasvun ongelmallisuudesta, minulla on yksi, selkeä, jokaisen yksilökeskeisen oikeistolibertaarin ympäristöajatteluun varmasti sopiva ohje: aloita muutos itsestäsi.

Editoitu hieman 19.9. luettavuuden parantamiseksi.

Lähteet

Ashford, N. A., Ayers, C., & Stone, R. F. (1985). Using Regulation to Change the Market for Innovation. Harvard Environmental Law Review, 9, 419–466.

Bonifant, B., Ratcliffe, I., & van der Linde, C. (1994). Competitive Implications of Environmental Regulation: A Study of Six lndustries (Vol. 20036). Washington DC: Management Institute for Environment and Business / Environmental Protection Agency.

Dunne, J. P., Stouffer, R. J., & John, J. G. (2013). Reductions in labour capacity from heat stress under climate warming. Nature Climate Change, 3(6), 563–566. https://doi.org/10.1038/nclimate1827

Hall, C. A. S., & Day, J. W. (2009). Revisiting the Limits to Growth After Peak Oil. American Scientist, 97(3), 230–237.

Hammit, J. K. (2000). Are the costs of proposed environmental regulation overestimated? Evidence from the CFC phaseout. Environmental and Resource Economics, 16, 281–301.

Harjanne, A., & Korhonen, J. M. (2019). Abandoning the concept of renewable energy. Energy Policy, 127(April), 330–340. https://doi.org/10.1016/j.enpol.2018.12.029

Heynen, N., McCarthy, J., Prudham, S., & Robbins, P. (2007). Neoliberal Environments: False promises and unnatural consequences. Abingdon: Routledge.

Hoogma, R. (2000). Exploiting Technological Niches: Strategies for Experimental Introduction of Electric Vehicles. Enschede: Twente University Press.

Im, E.-S., Pal, J. S., & Eltahir, E. A. B. (2017). Deadly heat waves projected in the densely populated agricultural regions of South Asia. Science Advances, 3(8), e1603322. https://doi.org/10.1126/sciadv.1603322

Kemp, R. (1995). Environmental Policy and Technical Change: A Comparison of the Technological Impact of Policy Instruments. Väitöskirja. University of Maastrich.

Korhonen, J. M. (2017). Constructed solutions to constructed constraints: Resource scarcities and technological change. Väitöskirja, Aalto University School of Business.

Korhonen, J. M. (2018). Overcoming Scarcities Through Innovation: What Do Technologists Do When Faced With Constraints? Ecological Economics, 145, 115–125. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2017.08.023

Kozluk, T., Timiliotis, C., & OECD. (2016). Do environmental policies affect global value chains? A new perspective on the pollution haven hypothesis (OECD Economics Department Working Papers No. 1282). Paris. https://doi.org/10.1787/18151973

Nørgård, J. S., Peet, J., & Ragnarsdóttir, K. V. (2010). The History of The Limits to Growth. The Solutions Journal, 1(2), 59–63. Retrieved from https://www.thesolutionsjournal.com/article/the-history-of-the-limits-to-growth/

Oleson, K. W., Monaghan, A., Wilhelmi, O., Barlage, M., Brunsell, N., Feddema, J., … Steinhoff, D. F. (2015). Interactions between urbanization, heat stress, and climate change. Climatic Change, 129(3–4), 525–541. https://doi.org/10.1007/s10584-013-0936-8

Oreskes, N., & Conway, E. M. (2010). Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming. New York: Bloomsbury.

Roediger-Schluga, T. (2004). The Porter Hypothesis And The Economic Consequences Of Environmental Regulation: A Neo-Schumpeterian Approach. Cheltenham and Northampton: Edward Elgar.

Shnayerson, M. (1996). The Car That Could: The Inside Story of GM’s Revolutionary Electric Vehicle. New York: Random House.

Smil, V. (2017). Energy and Civilization: A History. Cambridge, MA: MIT Press.

Turner, G. M. (2008). A comparison of The Limits to Growth with 30 years of reality. Global Environmental Change, 18(3), 397–411. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2008.05.001

Wang, H., Lu, X., Deng, Y., Sun, Y., Nielsen, C. P., Liu, Y., … McElroy, M. B. (2019). China’s CO2 peak before 2030 implied from characteristics and growth of cities. Nature Sustainability, 2(8), 748–754. https://doi.org/10.1038/s41893-019-0339-6

Olenko poliittinen tutkija?

Sosiaalisessa mediassa on viime aikoina keskusteltu jonkin verran tutkijoiden ”poliittisuudesta” eli käytännössä siitä, saako jonkun tutkijan tekemät johtopäätökset todellisuuden luonteesta jättää huomiotta siksi, että hän edustaa omasta tai muiden mielestä jotain tiettyä poliittista suuntausta.

Keskustelu on paljastanut, että hämmentävän suuri osa yli 30-vuotiaista miehistä uskoo, että 1) tutkijan ei ikinä tulisi olla ”poliittinen” (useimmiten l. ”esittää poliittisen vasemmiston tai vihreiden politiikkaa tukevia tutkimustuloksia tai kannanottoja”) ja 2) arvoista ja politiikasta vapaan tutkimuksen tekeminen on ylipäätään mahdollista muillakin tutkimusaloilla kuin (mahdollisesti) hyvin pienessä osajoukossa luonnontieteitä. Kohta 1 on mielipidekysymys johon ei ole ”oikeita” vastauksia, mutta kohta 2 on melko suurella todennäköisyydellä yksinkertaisesti epätosi luulo. Onkin ihmeteltävää, miten moni jopa akateemisen koulutuksen saanut henkilö silti uskoo näin; näissä tapauksissa herää väkisinkin kysymys, onko vika ollut opetuksessa vai oppilaassa.

Koska olen viimeisen muutaman vuoden aikana ryhtynyt ottamaan aktiivisemmin kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin, olen luonnollisesti saanut osani tästä kritiikistä. Mitä oikeistolaisempiin piireihin mennään, sitä todennäköisemmin minua pidetään ”vassaritutkijana” tai, kuten ainakin yksi taho esitti, ”kommarina”. (En kuulu enkä koskaan ole kuulunut kommunistiseen tai mihinkään muuhunkaan puolueeseen, herra McCarthy. Konmaritusta olen kyllä kokeillut.)

Olenko sitten ”vassaritutkija?” Viime vaaleissa äänestin kyllä ensimmäistä kertaa elämässäni Vasemmistoliittoa. Tämän ratkaisun tein kuitenkin mielestäni hyvin perustein, todettuani, että kyseinen puolue on arvopohjaltaan ja poliittisilta tavoitteiltaan tällä hetkellä lähimpänä omia ajatuksiani.

Kuten kirjoitin Twitteriin 25.6., vietin parikymppisenä 4-5 kk lähinnä sängyssä maaten, ja ehdin ajatella kaikenlaista. Yksi asia, mitä mietin paljon, oli se, mikä oikeastaan on tärkeää ja mikä tekee ihmiskunnasta, tai elämästä ylipäänsä, mitenkään erityisen tai tärkeän. Mitä maailmankaikkeus oikeastaan menettäisi, jos ihmiskunta katoaisi – tai jos Maan elämä tuhoutuisi?

Harkitsin pitkään ja vakavasti erilaisia vastauksia tähän kysymykseen, mutta päädyin kahteen suureen vastaukseen: ihmiskunta lunastaa oikeutuksen olemassaololleen uteliaisuudella ja luovuudella. (Myöhemmin, ymmärrykseni kasvaessa, tajusin lisätä tähän kaksikkoon empatian toisia kohtaan, tai jos asian haluaa sanoa toisin, rakkauden.) Kivi tai eloton asteroidi ei pysty mihinkään näistä, ja sikäli kun tiedämme, muiden elävien olentojen kyvyt kaikilla näillä saroilla ovat ihmiseen verrattuna varsin rajallisia.

Käytännössä luovuus ja uteliaisuus tarkoittavat ennen kaikkea taiteita ja tieteitä. Pidän kumpaakin siis itseisarvoisina hyvinä. Ja koska tajusin jo tuolloin, ettei minusta tulisi maailman parasta kummallakaan saralla, totesin, että järkevää tekemistä olisi luovuuden ja uteliaisuuden sekä (kuten tajusin myöhemmin) empatian säilyttäminen – astronomisessa ajassa.

Toisin sanoen: mielestäni ihmisen kaltaisen älykkyyden ja sen toimintamahdollisuuksien varjelu ja säilyttäminen on Tärkeää, isolla T:llä. Nähdäkseni asia on niin, että jos annamme älykkyytemme sammua, teemme ainakin tuottamuksellisesti hirmuisen ympäristörikoksen: sikäli kun tiedämme, olemme ainakin tässä galaksin kolkassa ainoa teollistunut laji. Esiteolliset lajit saattavat olla hyvinkin uteliaita ja älykkäitä, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuutta suojata Maan elämää ja sen jatkumista säännöllisiltä kosmisilta katastrofeilta.

Jos ihmiskunta siis tuhoutuu jättämättä kyvykkäitä perillisiä, myös Maan elämän päivät ovat luetut.

Käytännössä kaikki uravalintani ja aktivismini noin 22 vuoden iästä lähtien on jollain tasolla juontunut tästä päätelmästä. Myös poliittiset valintani ovat seuranneet siitä, ja olen päivittänyt kantojani sitä myötä kun näyttö on mielestäni ollut riittävää.

En ole suinkaan aina äänestänyt vasemmistoa: kun aloitin tutkijan urani noin 10 vuotta sitten, olin sinivihreä markkinaliberaali yrittäjä. Äänestin tuolloin Kokoomusta tai Vihreiden oikeistosiipeä. Sattuman kaupalla päädyin kuitenkin tutkimaan väitöskirjaani varten valtionyhtiön, kaivosyhtiö Outokummun historiaa. Tämä historia vakuutti minut siitä, että Teknillisen korkeakoulun opetuksesta ja yleisestä ilmapiiristä omaksumani ajatusmaailma – ”yksityinen hyvä, julkinen huono” – oli yksinkertaisesti virheellinen. Outokumpu oli millä tahansa mittarilla loistava menestystarina, ja kaivoksen yksityistäminen olisi lähes varmasti johtanut siihen, että Suomen metalliteollisuuden kehitys olisi jäänyt tyngäksi tai jopa kokonaan tapahtumatta.

Tutkimustyöni ei kuitenkaan keskittynyt valtionyhtiöihin, vaan kysymykseen siitä, miten paljon voimme tai meidän kannattaisi luottaa teknologian kehitykseen ympäristökriisien ratkaisussa. Kun asiaa tutkittuani totesin, että vastuullinen vastaus tähän kysymykseen on ”hyvin vähän, ja ilman poliittista aktivismia ei lainkaan”, jouduin jälleen korjaamaan mielipiteitäni. Olin aikaisemmin uskonut, että ympäristökriisi ratkaistaan nimenomaan teknologialla, ja suorastaan ollut osakkaana perustamassa ekodesigniin keskittynyttä yritystä. Todistusaineisto kuitenkin näytti päinvastaista: teknologiasta ei empirian ja teorian valossa todennäköisesti olisi kestävää ratkaisua nyt päällä olevaan ekokriisiimme. Ratkaisu vaatisi yhteiskunnallista muutosta eli poliittista toimintaa, kaikilla tasoilla ruohonjuuresta kansainväliseen.

Sittemmin olen todennut, jälleen tutkimukseen perehdyttyäni, että mm. taloudellinen eriarvoisuus on ensinnäkin huono idea, jonka yhteiskunnallisista hyödyistä ei ole juurikaan näyttöä mutta jonka haitoista on kirjaimellisesti hyllymetreittäin todistusaineistoa, ja toiseksi, taloudellinen eriarvoisuus on hyvin mahdollisesti yksi merkittävämpiä juurisyitä sille, miksi emme kykene vastaamaan ekokriisiin asian vaatimalla vakavuudella.

Voi hyvin olla, että olen jälleen väärässä. Minulla ei ole monia vahvuuksia, mutta yksi harvoista on se, että kykenen vaihtamaan mielipidettäni hyvinkin nopeasti, jos vain siihen on riittävän hyvät perustelut. Jos siis tulevaisuudessa huomaan olevani väärässä, totean olleeni väärässä, ja korjaan mielipiteitäni. Kuitenkin tällä hetkellä, tämänhetkisen parhaan tietoni valossa, uskon (yleisesti ottaen) vasemmistolaisen politiikan palvelevan parhaiten päätavoitettani: ihmislajin ja älykkyyden säilyttämistä. Jos vasemmiston politiikka muuttuu tai faktat muuttuvat, muutan mielipidettäni.

Tällä tavalla olen ”poliittinen” tutkija. Olen myös aktiivinen etenkin Twitterissä, koska pidän sitä velvollisuutenani: sikäli kun tulkitsen todistusaineistoa oikein, ihmiskunta katsoo nyt maailmanloppua suoraan piippuun. Ekokriisi pahenee kiihtyvällä nopeudella, ja mitä enemmän viivyttelemme sen torjumiseksi tarvittavia muutoksia, sitä enemmän menetämme kaikkea sitä hyvää, mitä tämä planeetta ja sivilisaatio ovat lajillemme antaneet. Tällä hetkellä on jo täysin mahdollista, että olemme jo ”lukinneet” ilmasto- ja ekosysteemeihin niin paljon muutosta, että sivilisaatiomme ja kenties koko lajimme ei selviä niiden nostattamista mullistuksista.

Väitän myös, että hyvin suuri ja todennäköisesti ylivoimainen valtaosa ”poliittisiksi” leimatuista tutkijoista on ”politisoitunut” vastaavista syistä. Olisikin ihme, jos tutkimustietoon tutustuminen ei mitenkään muuttaisi tutkijan mielipiteitä; ja hyvin moni tutkija on todennut, niin julkisesti kuin minulle yksityisestikin, että tutkimustietoon perehtyminen on tehnyt heistä poliittisesti aktiivisia.

Tutkijoita ”poliittisuudesta” eli käytännössä vihervasemmistolaisuudesta syyttävillä onkin edessään mielenkiintoinen dilemma: he voivat joko myöntää, että tiede on vioistaan huolimatta vähiten huono tapa tuottaa luotettavaa tietoa maailmasta, jolloin heidän täytyy vastata ikävään kysymykseen ”miksi sitten kasvava osa tutkijoista on vihervasemmistolaisia?”; tai he voivat pitää tutkijoita irrationaalisen poliittisina ja tutkimustietoa epäluotettavana, jolloin heidän täytyy implisiittisesti hylätä ajatus tieteestä vähiten epäluotettavana tiedon tuottamisen tapana.

Teknologia ei ratkaise ympäristökriisejä

Historiaan jäävän ilmastomarssin jälkimainingeissa monen etenkin ilmastotutkimusta heikosti tuntevan reaktio on ollut joko vähätellä tulevaisuudestaan aivan aiheellisesti huolestuneita nuoria, tai esittää, että marssien ja politiikan sijaan ilmastonmuutos ratkaistaan ”paremmalla teknologialla.” Näin sanoville on tyypillistä, etteivät he osaa sanoa kovinkaan tarkasti, mitä nämä teknologiat olisivat, miten ne saataisiin otettua käyttöön, ja kuinka nopeasti ne pitäisi ottaa käyttöön. On vain ”teknologia,” joka on aina ennenkin ”pelastanut” meidät ja varmasti pelastaa nytkin.

Olemme toki eläneet aikaa, jolloin teknologiasta ja sen vääjäämättömästä kehityksestä on tullut liki uskonto. Usko – lujakin – ja perusteltu tieto ovat kuitenkin eri asioita, ja ne jotka tietävät, eivät ole ollenkaan yhtä optimistisia.

Kokemukseni mukaan suurin osa ilmastonmuutoksen torjuntaa ja teknologiaa työkseen tutkivista on asiasta harvinaisen yksimielisiä: teknologia ei ole vaihtoehto järjestelmämuutokselle. Pelkillä teknologisilla muutoksilla emme ensinnäkään enää ehdi vähentää päästöjä tarpeeksi nopeasti, ja toiseksi spekulatiivisiin teknologioihin luottaminen on kirjaimellisesti ihmeisiin luottamista. Ihmeisiin luottamista ei ole tavattu pitää vastuullisena politiikkana, eikä se sitä ole nytkään.

Lisäksi, vaikka ”teknologiseen ratkaisuun” tarvittavia teknologioita 1) olisi ylipäätään löydettävissä (epävarmaa) ja 2) voitaisiin ottaa käyttöön niin nopeasti että niillä olisi merkittävää vaikutusta ilmastokriisin hillinnässä (äärimmäisen epävarmaa), ne voisivat ainoastaan ostaa meille vähän lisäaikaa muuttaa talousjärjestelmäämme. Edes ihmeenkaltaiset parannukset teknologian ekotehokkuudessa eivät tee yhtään mitään muuta kuin ostavat tälle pakolliselle muutokselle jonkun vuosikymmenen lisää.

Tämän voi itse kukin todeta tutkimalla eksponenttiyhtälön käyttäytymistä, mutta tarkempaa tutkimusta haluavat voivat lukea esim. julkaisut Dittrich et al. 2012, Schandl et al 2016, tai UNEP 2017. Suosittelen kaikkia tutustumaan myös vaikkapa BIOS-tutkimusyksikön katsauksiin ns. irtikytkennän vaatimuksista.

Teknologisen tehokkuuden ja talouskasvun matematiikka on riidatonta, selvää ja yksinkertaista. Meidän on pakko saada aikaan järjestelmämuutos, sillä teknologia itsessään ei pysty vaikuttamaan ympäristökriisien juurisyyhyn, jatkuvaan kulutuksen kasvuun. Esimerkiksi ilmastotoimien puolesta Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (18.3.2019) vedonnut yhdeksäsluokkalainen Anna Colussi on mainiossa vetoomuksessaan aivan oikeassa todetessaan, että usko teknologiaan on vastuunpakoilua. Kuten niin moni perjantaina kuuntelemani lakkolainen, hänkin on ymmärtänyt ympäristöongelmien ja talousjärjestelmämme dynamiikan useimpia aikuisia paremmin. Järjestelmää on pakko muuttaa ennemmin tai myöhemmin – ja olisi kaikille parempi, mitä nopeampi muutos olisi.

Kiitos, Anna, ja kaikki muut nuoret aktivistit, jotka niin hienolla tavalla olette jälleen kerran osoittaneet tajuavanne maailman tilasta paljon enemmän kuin teitä vähättelevät. Sanon tämän kysymyksestä ”missä määrin voimme luottaa teknologiaan ympäristökriisien ratkaisussa” väitelleenä ja aiheesta kansainvälisesti julkaisseena teknologiantutkijana, jolle ympäristökysymyksistä ja teknologiasta vääntäminen ei ole aivan vieras aihe. Parhaan tutkimustiedon ja yksinkertaisen matemaattisen tarkastelun nojalla te olette oikeassa, ja teknologisia ”ratkaisuja” tai paremminkin laastareita edelleen tarjoavat väärässä.

Janne M. Korhonen
FT, DI
Turku

LÄHTEET

Dittrich, M., Giljum, S., Lutter, S., & Polzin, C. (2012). Green economy around the world? Implications of resource use for development and the environment. Vienna: SERI.

Schandl, H., Hatfield-Dodds, S., et al. (2016). Decoupling global environmental pressure and economic growth: scenarios for energy use, materials use and carbon emissions. J. of Cl. Prod, 132, 45–56.

UNEP. (2017). Resource Efficiency: Potential and Economic Implication. (P. Ekins, N. Hughes, & et al, Eds.).

(Ylläoleva perustuu kommenttiin, jonka kirjoitin vastaukseksi Anna Colussin mielipidekirjoitukseen Helsingin Sanomissa 18.3.2019.)

Unohda uusiutuvat, puhu päästöistä


(Yhteiskirjoitus Atte Harjanteen kanssa)

Uusiutuvan energian lisääminen on energiapolitiikan kulmakivi Suomessa ja Euroopassa. Todellisuudessa olisi tärkeämpää puhua päästöistä ja muista ympäristövaikutuksista, ja tarkastelemalla energiataloutta kokonaisuutena.

Etsi käsiisi mikä tahansa ilmastonmuutosta käsittelevä uutinen, artikkeli tai ilmastostrategia. On varsin todennäköistä, että siinä puhutaan tarpeesta tai tavoitteesta lisätä uusiutuvaa energiaa. Uusiutuvan energian käsite on juurtunut syvälle ilmastoon ja energiaan liittyvään politiikkaan ja keskusteluun, ja sitä pidetään koko lailla kyseenalaistamatta takeena jostain paremmasta, puhtaammasta, vähäpäästöisemmästä ja kestävämmästä tulevaisuudesta.

Samalla on jäänyt vähemmälle huomiolle se, ettei näillä asioilla ole välttämättä juuri tekemistä toistensa kanssa.

Energy Policy -tiedejulkaisussa hiljattain julkaistu tutkimusartikkelimme “Abandoning the concept of renewable energy” käsittelee juuri tätä ongelmaa. Ajatus uusiutuvasta energiasta vastapainona vanhalle, keskitetylle ja saastuttavalle energian tuotannolle vakiintui 1970-luvulla, ja silloiseen keskusteluun liittyneet määritelmät määrittelevät edelleen energiapolitiikkaamme Suomessa, Euroopassa ja maailmalla yhä. Uusiutuvan energian käsitteeseen liittyy kuitenkin useita ongelmia.

Ensinnäkään uusiutuvuus ei tarkoita automaattisesti sitä, että energianlähde olisi ekologisesti tai yhteiskunnallisesti kestävää. Bioenergian ongelmat tiedostetaan kenties parhaiten, mutta mikään tapa tuottaa energiaa ei ole täysin haitaton. Toinen ongelma onkin se, että käsite niputtaa yhteen todella erilaisia tapoja tuottaa energiaa. Tämä johtaa tilanteisiin, jossa vaikkapa mittavan vesivoimapotentiaalin Norjaa käytetään yleisenä esimerkkinä energiapolitiikan ohjaukseen. Kolmannen ongelman muodostavat näytöt: Uusiutuvan energian osuus energiantuotannosta ei ole juurikaan yhteydessä energiapolitiikan tosiasialliseen kestävyyteen, ja uusiutuvan energian lisäämiseen tähtäävän poliittisen ohjauksen tulokset päästöjen vähentämisessä ovat olleet kehnoja.

Uusiutuvan energian osuus ja arvio energiapolitiikasta. Data: World Energy Council.

Neljäs ongelma on se, että löyhä uusiutuvan energian käsite mahdollistaa tahallisen ja tahattoman harhaanjohtamisen. Mielikuvissa – ja kuvapankkien kuvissa – uusiutuva energia on tuulivoimaloita ja aurinkopaneeleja, mutta käytännössä uusiutuvan energian skenaariot nojaavat lähes aina erittäin merkittävään biomassan polttoon. Toiset yritykset ratsastavat uusiutuvan energian positiivisilla mielikuvilla myydäkseen maakaasua ja pitkittääkseen fossiilienergian aikakautta. Esimerkiksi fossiilista maakaasua ja sen polttamiseen tarvittavaa laitteistoa myyvien yritysten, kuten suomalaisen Wärtsilän, intresseissä on esittää kaasu uusiutuvan energian aisaparina. Myymällä lupauksia joskus tulevaisuudessa mahdollisesti odottavasta “puhtaan kaasun” aikakaudesta, nämä yritykset käytännössä edistävät fossiilisen maakaasun polttamista juuri nyt.

Uusiutuvan energian kuvasto korostaa yleensä tuulivoimaa ja aurinkopaneeleita. Tosiasiassa vesivoima ja biomassa jyräävät tilastoissa (kuvakaappaus Getty Images -sivulta).

Omanlaisensa ongelma on sekin,että  myös uusiutuva energia nykyisellään nojaa pitkälti uusiutumattomista resursseista rakennettuun infrastruktuuriin- ja uhkaa laajentuessaan ainutkertaista luontoa.

Ilmasto- ja energiapolitiikassa pitäisi keskittyä olennaiseen. Nyt on vähennettävä päästöjä nopeasti, ja samalla huolehdittava siitä, että ympäristön kuormitus kevenee ja sosiaalinen eriarvoisuus vähenee. Uusiutuvan energian käsite palvelee näitä tarkoituksia huonosti. Ja käsitteillä on väliä – kieli kun muokkaa suoraan sitä, miten asioita jäsennämme ja millaisia valintoja edessämme näemme. Siksi puhe pitäisi kääntää uusiutuvista päästöihin, ja energiantuotannon kategorisoimisesta laajemmin siihen, miten rakennetaan kestävää, vähäpäästöistä tulevaisuuden yhteiskuntaa.

(Artikkeli on vapaasti ladattavissa tästä linkistä helmikuun 14. päivään asti. Artikkelin käsikirjoitusversio löytyy täältä.)

Julkaisun viittaustiedot:

Harjanne, A. & Korhonen, J. M. (2019). Abandoning the concept of renewable energy. Energy Policy 127, 330-340. https://doi.org/10.1016/j.enpol.2018.12.029.

Akateemisista huijauksista

Miksi sukupuolentutkimusta, rodullistettujen tutkimusta ja muita konservatiivien kritisoimia ihmistieteiden aloja on niin helppo huijata?

Tämä kysymys lienee herännyt monella viimeisimmästä akateemisesta huijauksesta kuulleella. Kolmen australialaisen ryhmä onnistui ujuttamaan ”vääryystutkimuksiksi” (grievance studies) kutsumiensa alojen kuten feministisen, lihavuustutkimuksen, ja seksuaalisuuden tutkimuksen tieteellisiin julkaisuihin yhteensä seitsemän sepittämäänsä, tarkoituksellista parodiaa kyseisten julkaisujen tavallisesti julkaisemasta tutkimuksesta. Jos huijaus ei olisi paljastunut, kolmikon tarkoitus olisi ollut julkaista yhteensä 20 tekaistua julkaisua.

Tempun onnistuminen kertoo jotain kyseisistä tutkimusaloista, postmodernista filosofiasta ja ylipäätään akateemisista julkaisukäytännöistä, mutta ei mitenkään välttämättä sitä, mitä tempun tekijät ja sillä nyt mässäilevät luulevat. En ole nähnyt asiaa käsiteltävän suomeksi, joten tässä lyhyesti muutamia huomioita yhden yhteiskunnallisia aiheita tutkivan ja tutkimusmenetelmiä opettavan näkökulmasta.

Tieteellinen julkaisutoiminta on tähän saakka perustunut luottamukseen siitä, että julkaisuja kirjoittavat tutkijat ovat mielipiteissään vilpittömiä. Vilpittömyyden oletus on erityisen tärkeää niissä tutkimusaiheissa, joissa tutkimusten ”oikeellisuuden” tarkastaminen jollain helposti mitattavilla objektiivisilla kriteereillä on vaikeaa tai mahdotonta. Suurin osa ihmistieteistä käsittelee tällaisia aiheita. Ei ole aivan triviaalia todeta, että julkaistavaksi tarjottu tutkimus on ”väärä” tai puutteellinen: etenkin jos kirjoittaja pyrkii tarkoituksella huijaamaan arvioijia, on aivan täysin mahdollista kirjoittaa nyt nähdyn kaltaisia parodioita ja saada ne julkaistua. Ongelma ei myöskään koske yksin ihmistieteitä tai laadullista (kvalitatiivista) tutkimusta: viimeaikojen akateemiset skandaalit ovat itse asiassa keskittyneet määrällisiä (kvantitatiivisia) menetelmiä – tilastoja – käyttäneiden tutkijoiden tekemiin huijauksiin ja vääristelyihin.

Asiaan ei myöskään voi olla vaikuttamatta viimeisen 15 vuoden aikana jatkuvasti kiristynyt paine julkaista, taikka se, että akateemisten julkaisujen toimittaminen tehdään täysin vapaaehtoisvoimin. Akateeminen julkaiseminen ylipäänsä onkin myrskyn silmässä, kun alati kiristyvät vaatimukset täyttää kirjanpitomielessä helppoja mutta tutkimuksen laatua erittäin puutteellisesti mittaavia mittareita kasvattavat jatkuvasti julkaisujen määrää, mutta niiden arviointi pitäisi edelleen tehdä ilmaiseksi. Useimmissa yliopistoissa vertaisarviointien tekemisestä ei saa mitään tai käytännössä mitään palkkiota tai omaa uraa edistävää hyötyä, ja vertaisarviointiin käytetty aika ja vaiva on poissa esimerkiksi oman tutkimuksen tekemisestä.

Koska tutkijat ovat yleisesti ottaen älykkäitä, ja koska vähintään 95 prosenttia tutkijoista pitää julkaisuilla kilpailua täysin älyttömänä järjestelynä, kilpailupaine on vaikuttanut myös toisella tavalla: tutkijoiden keskuudessa on havaintojeni mukaan jatkuvasti nousussa hiljainen sopimus, jossa julkaisut päästetään vertaisarvioinnista läpi vähän heikommillakin meriiteillä. Kaikki tietävät, että jonkun ura saattaa olla kiinni kyseisestä julkaisusta – ja että itse saattaa olla joskus samassa tilanteessa. Kaikki myös tietävät, ja ovat vuosikausia varoitelleet, että vallitseva paine julkaista ennen kaikkea johtaa tieteentekemisen laadun rapistumiseen. (Esimerkiksi Higgsin bosonista Nobelin saanut fyysikko Peter Higgs on todennut suoraan, ettei hän olisi voinut tehdä vuonna 1964 tekemäänsä läpimurtoaan nykyisissä, jatkuvasti tuloksia vaativissa yliopistoissa.)

Vertaisarviointi on siis hataraa ja nykymenolla todennäköisesti muuttuu entistä hatarammaksi. Tietty hataruus ei kuitenkaan ole välttämättä valtava ongelma. Toisin kuin esimerkiksi huijauksen toteuttaneet antavat aiheesta kirjoittamassaan artikkelissa ymmärtää, vertaisarviointi ei ole mikään ylimmäinen kultainen leimaisin joka takaa tutkimuksen olevan vakavasti otettavaa tiedettä. Vertaisarviointi on aina ollut vasta ensimmäinen seula, jonka tarkoitus on suorittaa jonkinlainen etukäteiskarsinta. Etenkin jos kirjoittajien tarkoitus on huijata, pelkkä vertaisarviointi, etenkään nykyoloissa, ei takaa tutkimuksen laatua merkittävän paljon sen enempää kuin teksti VAKUUTAN, ETTÄ ANTAMANI TIEDOT OVAT OIKEIN lomakkeen lopussa takaa, ettei lomaketta voisi täyttää väärillä mutta pintapuolisesti uskottavan kuuloisilla tiedoilla.

Tieteellisten tutkimusten merkittävyys paljastuu vasta ajan myötä, kun tiedeyhteisöllä on ollut tilaisuus tutustua tutkimukseen, harkita sen implikaatioita ja koestaa sen ajatuksia. Nyrkkisääntönä kaikki alle viisi vuotta vanha tutkimus on lähtökohtaisesti epäluotettavaa, ja vasta kun aiheesta on useampia samansuuntaisia tuloksia, voidaan ilmiötä pitää ylipäätään olemassaolevana. Yksi tärkeimmistä asioista joita pyrin oppilailleni opettamaan on se, että yksittäisistä tutkimuksista, olivat ne sitten miten hienosti vertaisarvioituja tai miten hienoissa lehdissä julkaistuja, ei yleensä voi päätellä juuri mitään varmaa – täysin riippumatta siitä, mistä tieteenalasta tai tutkimusmenetelmästä puhutaan. On myös olemassa oikea tapa kritisoida huonoa tutkimusta: se on vastineiden ja paremman tutkimuksen kirjoittaminen.

Nykyisten huijareiden kritisoimilla tieteenaloilla julkaistaan aivan varmasti myös paljon laadultaan heikkoa ja ideologisesti värittynyttä tutkimusta. Tämä ei kuitenkaan eroa mitenkään muista tutkimusaloista, varsinkaan ihmistieteiden aloihin kuuluvista. Esimerkiksi taloustieteen saralla kaksi tunnettua Harvardin yliopiston professoria julkaisi vuonna 2010 tutkimuksen, jonka eräs jatko-opiskelija havaitsi myöhemmin perustuneen Excel-taulukon käytössä tehtyyn virheeseen ja sisältäneen muitakin vakavia virheitä, joiden korjaaminen käänsi tutkimuksen tulokset liki päälaelleen. Kyseinen tutkimus, Growth in a Time of Debt, sattui vain puolustamaan budjettileikkauksia keinona selvitä tuolloin raivonneesta talouskriisistä, ja varoitti valtioiden velkaantumisen vaaroista. Oikeistopoliitikkojen Olli Rehniä myöten hehkuttama tutkimus oli merkittävänä perusteluna vyönkiristyksille, jotka vaikuttivat miljoonien ihmisten elämään negatiivisesti ja todennäköisesti pahensivat talouskriisiä. Joku saattaisi sanoa, että muutaman parodia-artikkelin julkaiseminen harvojen tutkijoiden lukemassa lehdessä ei ole aivan vastaavan mittaluokan ongelma, mutta mielipiteitä on toki monia.

Nykyisessä ja kolmikon aikaisemmissa huijauksissa onkin merkillepantavaa nimenomaan kohteen valinta. Taloustiedettä lukuunottamatta muissa ihmistieteissä on hyväksytty jo 1970-luvulla, että tutkijoiden oma arvomaailma ja näkökulma vaikuttavat tutkimuksen tekemiseen. Arvot vaikuttavat esimerkiksi siihen, mitä ylipäätään tutkitaan ja jätetään tutkimatta, sekä siihen, miten erilaisia asioita painotetaan niin tutkimuksessa kuin tulosten kirjoittamisessakin. Arvovapaata tutkimusta ei ole, vaikka kohtuullisen lähelle sitä voidaan joissain luonnontieteissä päästäkin. Ihmisten käyttäytymistä ja ihmisyhteisöjä koskevissa tutkimuksissa vastaavia objektiivisia totuuksia on paljon vähemmän, jos lainkaan. Tieteen tavoitteena tulee olla aina objektiivisuus, mutta on vain objektiivisesti realistista todeta, että täyteen objektiivisuuteen ei ole mahdollista päästä niin kauan kun tutkijat ja tutkimuksia lukevat ovat älykkäitä, itsestään tietoisia olentoja.

Neutraalin tarkkailijan näkökulmasta olisikin merkillistä, miksi tämänkaltaisia huijauksia tehdään lähinnä aloilla, jotka ovat jo tunnustaneet taustalla olevan perusongelman: totuuksia voi olla useampi kuin yksi, vaikka ei välttämättä ääretöntä määrää. Epäilen, että ennemmin tai myöhemmin näemme vastaavia huijauksia myös esimerkiksi arvoneutraaliutta ja objektiivisia totuuksia edelleen teeskentelevässä taloustieteessä (jota käyttäen voitaisiin todistaa, esimerkiksi, että köyhät vain haluavat juoda lyijyllä saastunutta vettä), mutta epäilen myös, että nyt ihmistieteille riekkuvat ovat silloin hyvin hiljaa. Kyseessä kun ei ole niinkään neutraali tieteellinen kysymys tutkimuksen laadusta, vaan ennen kaikkea identiteettikysymys: perinteisesti alistetussa asemassa olevien ryhmien tutkiminen, ja näiden ryhmien näkökulmasta tehty tutkimus, uhkaavat sekä tuloksillaan että yksin olemassaolollaan etenkin konservatiivien mutta myös monien itseään liberaaleina pitävien maailmankuvaa, ja siksi näiden alojen on heidän mielestään oltava laadutonta epätiedettä. Poliittisen kentän vasemmalta laidalta esitetään vastaavia syytöksiä valtavirtaista taloustiedettä kohtaan, eikä täysin perättömästi. Kuten todettua, vailla perää eivät ole myöskään syytteet siitä, että julkaisukäytännöt eivät oikein enää toimi; mutta väitteet siitä, että ongelmat rajoittuisivat juuri niihin tutkimusaloihin, joita konservatiivit vihaavat, ovat puhtaasti tarkoitushakuisia.

PS. Huijauksen tekijöistä kertoo jotain se, että he hehkuttavat seitsemän julkaisunsa ansiosta saamaansa neljää pyyntöä arvioida muiden julkaisuja jotenkin esimerkkinä siitä, että tutkimusyhteisö pitäisi heidän julkaisujaan esimerkillisinä. Kuka tahansa aidosti tutkimusta tehnyt voi kertoa, että vapaaehtoisten arvioijien löytäminen on valtava päänsärky – esimerkiksi itse ajauduin suurelta osin tästä syystä työuupumukseen ja jouduin lopettamaan tehtäväni erään julkaisun apulaistoimittajana, kun en vain saanut kaikkien muiden kiireiden seassa hankittua arvioijia. Itse olen julkaissut neljä vertaisarvioitua tutkimusta, joiden laatu on kohtuullinen mutta ei mikään esimerkillinen, ja olen saanut paljon enemmän kuin neljä pyyntöä arvioida artikkeleita.

PPS. Huijauksen tekijöiden artikkelissaan esittelemät esimerkit vertaisarvioijien ”kritiikittömästä vastaanotosta” ovat muutamaa mahdollisesti erikoista mutta myös mahdollisesti kontekstista irroitettua poikkeusta lukuunottamatta erittäin normaaleja akateemisia kohteliaisuuksia, joita arvioijia suorastaan kehotetaan käyttämään jopa murska-arvioissa. Tästä ei kannata päätellä paljon sen enempää kuin kohteliaisuuksista ylipäänsä.

 

Kannustaako ihmisten pelastaminen siirtolaisuuteen?

Italian ja Maltan viranomaiset ovat EU:n hiljaisella tuella tai hyväksynnällä kieltäneet Välimerellä operoivia pelastuslaivoja lähtemästä satamistaan heinäkuun alusta lähtien. Lähinnä merihätään joutuneita siirtolaisia pelastaneiden alusten toiminnan estäminen on jo nyt aiheuttanut tarpeetonta inhimillistä kärsimystä ja kuolemaa. Kolmekymmentäneljätuhattakolmesataakuusikymmentäyksi – 34 361 – EU:n tiukan siirtolaisuuspolitiikan vuoksi dokumentoidusti kuollutta eivät siis jää viimeisiksi (vertailun vuoksi: Talvisodassa kaatui tai katosi 25 904 suomalaista), mutta ylitysyritysten määrään inhimillisyyden kieltämisellä ei ole ollut juurikaan vaikutusta.

Monen mielestä on silti itsestäänselvää, että pelastusaluksien toiminnan kieltäminen vähentää ylitysten määrää. Tätä uskomusta perustellaan karkealla logiikalla: pelastusalukset tekevät ylittämisestä tilastollisesti hivenen turvallisempaa, ja kun ylittäminen on turvallisempaa, useampi ihminen uskaltautuu ylittämään.

Voidaan toki ajatella, että Afrikan rannoilla ylittämistä harkitsevat siirtolaiset ovat säännönmukaisesti paljon fiksumpia kuin esimerkiksi 99 prosenttia suomalaisista, ja pystyvät siis tekemään päätöksensä etupäässä rationaalisen riski/hyötyanalyysin perusteella. Jos näin olisi, niin olisi mahdollista ajatella, että ylimenoa helpottamalla tai vaikeuttamalla voitaisiin merkittävissä määrin vaikuttaa Eurooppaan loppujen lopuksi päätyvien siirtolaisten määrään. Tällöin ei kuitenkaan ole yhtään mitään perusteltua syytä jättää analyysia puolitiehen ja puhua vain pelastusaluksista vetovoimatekijänä. Yhtenä esimerkkinä, tällaisessa analyysissa pitäisi huomioida myös esimerkiksi se, että jos Eurooppaan tulee vähemmän siirtolaisia, vastaanottokeskuksissa ja siltojen alla on enemmän tilaa ja siirtolaisia hyödyntävissä yrityksissä useammin pulaa työntekijöistä. Jos meripelastus on “vetovoimatekijä,” nämäkin ovat täysin varmasti “vetovoimatekijöitä,” ja jos tulijat ottavat pelastusalukset huomioon laskelmissaan, ei ole mitään syytä luulla, etteivät he huomioisi tällaisia asioita.

“Vetovoimatekijöitä” analysoimalla voisi siis aivan yhtä oikeutetusti ja yhtä hatarin tieteellisin perustein sanoa, että siirtolaisten tapattaminen ei käytännössä vaikuta Eurooppaan tosiasiallisesti päätyvän siirtolaisuuden määrään. Koska “vetovoimatekijöistä” puhuvat kuitenkin vain ne, joiden mielestä Euroopan tulisi sulkea ovensa entistä tiukemmin, riippumatta montako lasta kuolee, he eivät tietenkään puhu kuin sellaisista “vetovoimatekijöistä,” jotka pönkittävät heidän omia väitteitään.

Todellisuudessa emme tiedä kovinkaan hyvin, mitkä kaikki tekijät tarkkaan ottaen vetävät siirtolaisia Eurooppaan, ja mikä näiden tekijöiden suhteellinen tärkeysjärjestys on. Käytännössä vaikuttaa siis todennäköiseltä, että jos tekisimme rehellistä analyysia emmekä vain yrittäisi pönkittää omia luulojamme, vetovoimatekijät yksin eivät voisi kertoa meille juuri mitään siirtolaisuuden määristä, vaikka suuntautumisesta kuten reittivalinnasta ne ehkä voisivatkin kertoa jotain. Siirtolaisuutta ja erityisesti pakolaisuutta ajavat lisäksi selvästi muut syyt kuin rationaalinen riski/hyöty-analyysi: äärettömän harva lähtee näin kalliille ja vaaralliselle matkalle, jos näkevät tulevaisuudessaan muuten mitään toivoa. Osalla toivottomuuden syy voi olla kapeasti katsottuna taloudellinen, mutta taloudellinen toivottomuus on sekin toivottomuutta, ja kun satun asumaan maassa, josta lähti paremman elämän toivossa siirtolaisiksi vielä vain 50 vuotta sitten ainakin 200 000 ihmistä, en katso voivani moralisoida tästä asiasta sen kummemmin.

Joudun hetken harhailemaan pääasiasta vastaukseksi tässä kohdassa niin usein kuultavaan mölähdykseen, “mutta he eivät menneet sosiaaliturvan perässä.” Kenties näin, koska tuohon aikaan missään maassa ei ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa – mutta myös aikakausi oli erilainen ja vastaanottavat valtiot paljon köyhempiä. Sosiaaliturva on nykyään osa yhteiskunnan palveluja, ja nykyistä siirtolaisuutta aivan erilaisena asiana pitävät unohtavat, että siirtolaiset “rasittivat” ennenkin yhteiskuntia tarvitsemalla esimerkiksi asuntoja ja kouluja. Ei ole itse asiassa mitenkään yksinkertaista sanoa, oliko siirtolaisista yhteiskunnalle lyhyellä tähtäimellä koitunut taloudellinen rasitus tuolloin suhteellisesti katsoen suurempi vai pienempi kuin nykyään. On kuitenkin selvää, että myös esimerkiksi Suomesta Ruotsiin aikanaan muuttaneet siirtolaiset nauttivat muutettuaan ruotsalaisen yhteiskunnan tarjoamista palveluista, kuten asuntorakentamisesta. Kaikki eivät myöskään työllistyneet tuolloinkaan, ja “Slussenin sissit” eli sosiaaliturvalla notkuvat ja asunnottomat suomalaiset juopot ja pikkurikolliset olivat tunnettu käsite vielä kun olin lapsi. Nettovaikutus siirtolaisuudesta oli kuitenkin siirtolaisia vastaanottaneille maille pitkällä tähtäimellä positiivinen, kuten se on viimeisen 30 vuoden tutkimuksen perusteella nykyäänkin.

Jos kuitenkin haluamme ymmärtää oikeasti, millaiset tekijät vaikuttavat siirtolaisuuden määrään, meidän on noustava nojatuoleistamme ja selvitettävä asia, sen sijaan että johtaisimme vastaukset jostain teoriasta. Asiaa on onneksi selvitetty. Esimerkiksi Lontoon yliopiston toteuttama tutkimus osoittaa, että kansalaisjärjestöjen pelastusaluksilla ei ole ollut havaittavaa vaikutusta Välimeren ylittämistä yrittäneiden määrään. Muutokset selitti tilanne lähtömaissa ja Afrikassa, kuten esimerkiksi Libyan sisällissota vuonna 2016. Jopa EU:n rajavartiovirasto Frontex joutui myöntämään, että pelastusalusten toiminnalla ei ollut vaikutusta: kun olosuhteet alueella muuttuivat, ylitykset lisääntyivät samassa suhteessa niin keskisellä Välimerellä, jossa pelastusalukset operoivat, kuin Marokon rannikolla, jossa yhtäkään pelastusalusta ei toiminut.

Tutkimus totesi myös, että pelastusjärjestöjen työ ei myöskään vaikuttanut siihen, millaisia veneitä tai millaisia taktiikoita salakuljettajat käyttivät. Salakuljettajat siirtyivät käyttämään huonokuntoisempia, onnettomuusalttiimpia veneitä ja vaarallisempia taktiikoita EU:n rajavalvontaoperaation ja operaation lisääntyneen väkivaltaisuuden vuoksi. EU:n joukkojen tuhottua salakuljettajien veneitä, he yksinkertaisesti siirtyivät käyttämään halvempia, huonokuntoisempia purtiloita.

Tiedämme myös, tai meidän ainakin pitäisi tietää, että Välimerta ylittämään lähtevät lähes varmasti eivät “laske auki” riskejä ja mahdollisuuksia missään sellaisessa mielessä, johon voitaisiin jo valmiiksi vaarallista matkaa vähän enemmän vaaralliseksi tekemällä vaikuttaa. Esimerkiksi siirtolaisia paljon vastaanottaneellla Lampedusan saarella edelleen työskentelevän lääkärin mukaan saarelle hengissä selviäviäkin siirtolaisia on säännönmukaisesti kidutettu karmeilla, keskitysleirit mieleen tuovilla tavoilla. Siirtolaisilta rahaa kiristäneet ovat käyttäneet tulta, hakkaamisia, sähköiskuja päähän ja sukuelimiin, ampumisia, ja partateriä. Sekä naisia, lapsia että miehiä on raiskattu. Vähintään osa, ja mahdollisesti valtaosa kidutuksesta on varmuudella tapahtunut EU:n rahoittamilla, rikollisten pyörittämillä “pakolaisleireillä” Libyassa. (Näillekin veroeuroille saattaisi olla parempaakin käyttöä.)

Ei yksinkertaisesti ole realistista luulla, että pelastuslaivojen toiminnan kieltämisen aiheuttama pieni riskinlisäys vaikuttaisi mitenkään merkittävästi kidutuksen uhrin päätökseen paeta kiduttajiaan, tai että Välimerellä odottavat vaarat pelottaisivat suuresti niitä, jotka tällaisista oloista lähtevät. Ei ole myöskään realistista uskoa, että jättämällä useampi ihminen hukkumaan, siirtolaisten määrää Euroopassa voitaisiin millään mielekkäällä tavalla vähentää.

Kuuluisan sanonnan mukaisesti jokaiseen monimutkaiseen ongelmaan onkin olemassa vähintään yksi vastaus, joka on selvä, yksinkertainen, houkutteleva, ja väärä. Näyttääkin vahvasti siltä, että ajatus meripelastuksen kieltämisestä siirtolaisuutta vähentävänä toimenpiteenä kuuluu näiden vastauksien joukkoon.

Näistä ja mistä tahansa muista esitetyistä tosiasioista huolimatta on kuitenkin aivan varmaa, että suuri joukko ihmisiä tulee kuolemaansa saakka uskomaan pelastusjärjestöjen toiminnan lisäävän siirtolaisuuden määrää ja suorastaan vaarantavan ihmishenkiä. Tutkittuja tosiasioita ja niitä esiin tuovia tullaan myös riepottelemaan kaikin mahdollisin keinoin, pilkunviilauksesta henkilöön kohdistuviin hyökkäyksiin ja valikoivaan tilastojenlukuun, jotta ihmiset voisivat ohittaa uskomuksiaan ja maailmankuvaansa horjuttavat tiedot.

Ilmiö on minulle erittäin tuttu aikaisemmista yhteyksistä: tarkalleen samalla tavalla tutkimustietoon suhtautuvat esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltäjät ja ydinvoimaa tai uusiutuvaa energiaa kiivaimmin vastustavat. Kokemuksen johdosta en siksi edes kuvittele, että kykenisin kääntämään poikkeuksellisen sitkeisiin ennakkoluuloihin tukeutuvien, rasistisen ajattelun ja sitä tukevan yksipuolisen “logiikan” peruketta myöten nielaisseiden päitä, paitsi aivan satunnaisesti. Muukalaisvihassa on kyse vahvasti uskonnon kaltaisesta identiteettikysymyksestä ja ihmisiin mahdollisesti rautakoodattujen “me vastaan muut”-heuristiikkojen oikosulusta, ja kun johonkin johtopäätökseen on ilman todisteita päätynyt, niin mikään todiste ei myöskään kykene ihmistä tästä johtopäätöksestä pois vakuuttamaan. Siksi en aio tuhlata aikaani tätäkään kirjoitusta riepottelemaan ja keskustelua sivuraiteille viemään pyrkivien rasistien vakuuttamiseen, vaikka kysymyksiin muuten mielelläni parhaani mukaan vastaankin. Kuitenkin toivon, että kirjoituksestani on jotain hyötyä niille, jotka saattavat pohtia, mahtaako rasistien argumenteissa sittenkin olla perää.

PS. Henkilökohtaisesti minun on myös vaikea ymmärtää, miten pohjattoman typeriä voivat olla ne suomalaiset, jotka toiminnallaan ajavat siirtolaisuutta käyttämään mieluummin maa- kuin merireittejä. Pitäisi olla tunnettu tosiasia, että Suomella on Venäjän kanssa EU:n pisin yhteinen maaraja – noin 1340 kilometriä. Maarajan ylittämiseen ei tarvitse edes venettä, ja jos Venäjä mistä tahansa syystä päättää sallia Eurooppaan matkaavien siirtolaisten läpikulun, pieni maamme on vielä todellisessa liemessä. Sabotoimalla EU:n yhteistä vastuunkantoa nämä karmean lyhytnäköiset ihmiset lähinnä kasvattavat Venäjän vipuvartta Suomen politiikkaan. Tämä tietysti voi olla tunnetusti Putin-mielisten, melko todennäköisesti Kremlistä salaista rahoitusta ja/tai muuta vetoapua saavien “kansallismielisten” johtajien tarkoituskin, vaikka he itse tai heidän johtamansa hyödylliset hölmöt eivät ilmiselviä yhteyksiä haluaisikaan nähdä.

Miten niukkuudet tekivät minusta talousteoriaskeptikon

Kirjoituksiani lukeneille ei liene yllätys, että suhtaudun jokseenkin skeptisesti taloustieteessä edelleen vallitsevaan neoklassiseen paradigmaan ja etenkin sen ylisuureen vaikutusvaltaan politiikassa. Aiheesta äskettäin käymäni Twitter-keskustelun innoittamana ajattelin kuitenkin tehdä lyhyehkön yhteenvedon siitä, miksi minusta, taloustieteen peruskurssit lukeneesta ja aiheeseen muutenkin jonkin verran perehtyneestä diplomi-insinööristä, tulikin vallitsevan ajattelutavan kriitikko.

Keskeinen syy kriittisyyteeni on omissa kokemuksissani tutkimuksen tekemisestä. Alkuvuodesta 2017 valmistuneen väitöskirjani (Korhonen 2017) aihe oli niukkuuksien – kuten esimerkiksi energiapulan – vaikutus keksintöjen syntyyn ja käyttöönottoon. Niukkuus on vallitsevassa neoklassisessa talousteoriassa aivan keskeinen käsite: yksi hyvin yleinen taloustieteen määritelmä kertoo taloustieteen olevan “ihmisten käyttäytymisen tutkimista päämäärien ja rajallisten [niukkojen], vaihtoehtoisia käyttökohteita omaavien keinojen välisenä suhteena” (Robbins 1932:15). Toisin sanoen, ajatus perimmäisistä niukkuuksista on suorastaan yksi nykyisin harjoitetun talousteorian ja talousajattelun kulmakivistä (kts. esim Fine 2010). Lyhykäisyydessään teoria esittää, että riippumatta tekniikan ja tuottavuuden kehittymisestä, ihmiskunta on ikuisesti niukkuuden tilassa, koska kehityksen käyttöön tuomille resursseille löydetään aina jotain uusia käyttötapoja.

Niukkuuden käsitteen tärkeys huomioiden olikin yllättävää huomata, että vallitseva talousteoria ei kuitenkaan kyennyt analysoimaan tarkemmin, mitä niukkuudet itse asiassa olivat. Talousteorian kyvyt ja kiinnostus niukkuuksiin käytännössä loppuivat siihen, että niukkuuksien todettiin olevan aina vallitseva asiantila. Toisaalta, samaan aikaan neoklassiset talousajattelijat esittivät – ja esittävät yhä – että oikeasti niukkuuksista ei aiheudu ongelmia, koska hintamekanismi toimii: jos jostain resurssista tulee puutetta, sen hinta nousee, ja tämän seurauksena resurssin käyttö joko vähenee ja/tai sille löydetään korvaajia.

Ajattelusta seuraa myös selkeä johtopäätös: jos niukkuus uhkaa aiheuttaa ongelmia, kuten esimerkiksi ilmakehän “niukkuus” hiilidioksidin kaatopaikkana meille ilmastonmuutoksen muodossa aiheuttaa, oikea ja jopa ainoa oikea ratkaisu on asettaa resurssille hinta. Jos tämän hinnan annetaan määräytyä “markkinoilla” – esimerkiksi hiilidioksidin tapauksessa ostettavien ja myytävien päästökiintiöiden mukaan – teoria ennustaa, että saamme automaattisen ja jopa täydellisen säätelymekanismin.

Tämä ajattelu on sinänsä aivan pätevää. Markkinamekanismi voi todella säädellä resurssien kulutusta ja ohjata resurssit, kuten päästöoikeudet, melko tehokkaasti kulloinkin vallitsevalla hetkellä eniten lisäarvoa tuottaviin kohteisiin. Ajattelutapaan sisältyy kuitenkin myös merkittäviä ongelmia ja sokeita pisteitä, joita esimerkiksi ympäristötaloustieteen tutkimus on vuosikymmenien ajan yrittänyt tuoda julkisuuteen. Yksi keskeisimmistä heikkouksista on oletus resurssien liki täydellisestä korvautuvuudesta: tarkkaan ottaen yksi vallitsevan talousteorian johtopäätös on, että hengitysilman vaihtaminen villasukkiin ei aiheuta hyvinvointitappioita, kunhan vain saisimme tarpeeksi villasukkia. (Niukkuuden käsittelyn ongelmista vallitsevassa taloustieteessä kts. esim. Baumgärtner ym. 2006 ja Fine 2010.)

Toinen, omalle tutkimukselleni huomattavasti relevantimpi ongelma oli kysymys siitä, milloin niukkuuksista “kärsitään”: milloin, ja mistä syistä, talousteorian olettamasta universaalista niukkuudesta tulee käytännön niukkuus, joka ohjaa esimerkiksi teknologiaa kehittävien tekemiä valintoja?

Ainoa vallitsevasta teoriasta löytämäni vastaus tähän kysymykseen oli kustannus/hyöty-analyysi: kun teknologiaa kehittävä kokee (tai peräti laskee), että esimerkiksi vaihtoehtoisen teknologian kehittämisen hyödyt ylittävät kehittämisen arvioidut kustannukset, hän päättää kehittää uutta teknologiaa. Niukkuus vaikuttaa päätökseen esimerkiksi niin, että uuden teknologian kehittämisen hyödyt tai entisessä ratkaisussa pitäytymisen haitat kasvavat.

Entä mistä tiedämme, että jossain historiallisessa tapauksessa kehittäjä on arvioinut, että uuden teknologian hyödyt ovat sen kustannuksia korkeammat?

Siitä, että kehittäjä on päättänyt kehittää uutta teknologiaa.

Toivon, etten ole ainoa, joka näkee tässä tautologian.

Vastaavien tautologioiden ja nollalla jakamisten lisäksi törmäsin ongelmiin empirian kanssa. Kummassakin yksityiskohtaisemmin tutkimassani tapauksessa, Outokummun toisen maailmansodan jälkeen kehittämässä kuparin liekkisulatusteknologiassa ja saksalaisten suihkumoottorikehitystyössä toisen maailmansodan aikana, tarkempi perehtyminen aiheeseen antoi syitä uskoa, että niukkuudet eivät ehkä olleetkaan aivan niin yksikäsitteisen niukkoja mitä aikaisempi tutkimus oli antanyt ymmärtää. Aikaisempi historia oli esittänyt, että Outokummun päätös kehittää vallankumouksellinen liekkisulatusteknologia johtui sodanjälkeisestä sähköpulasta, mikä pakotti sähkösulatusta käyttäneen Outokummun keksimään radikaalisti uudenlaisen vaihtoehdon (esim. Särkikoski 1999, Kuisma 1985, Annala 1960). Samaten suihkumoottoreiden historia esitti, että sodan aikainen pula nikkelistä pakotti saksalaiset kehittämään vain vähän nikkeliä tarvitsevia ilmajäähdytteisiä turbiineja suihkumoottoreihinsa (esim. Gibbert ja Scranton 2009, Schubert 2004).

Kuitenkin arkistoihin perehtyminen paljasti, että esimerkiksi Outokummulle liekkisulatusuunin kehittäminen a) ei ollut likimainkaan ainoa vaihtoehto, b) todennäköisesti ei ollut taloudellisesti tai strategisesti järkevin tai edes järkevä vaihtoehto, ja c) eri vaihtoehtojen vertailua ei todennäköisesti koskaan suoritettu. (Yksityiskohtaisemmin väitöskirjassani tai julkaisussa Korhonen 2018b.) Saksan suihkumoottori-insinöörien kokema nikkelipula puolestaan asettui hieman erilaiseen kontekstiin, kun sodanjälkeisiin inventaarioihin perehtyminen paljasti Saksalla olleen sodan lopussa suuremmat nikkelivarannot kuin sodan alussa – ja tekniikkaan tutustuminen paljasti saksalaistenkin potentiaalisesti sodan ratkaisevana aseena näkemien suihkumoottorien olleen muuhun asetekniikkaan verrattuna mitättömän pieni, pyöristysvirheeseen hukkuva nikkelin tarvitsija, ja että ilman ilmajäähdytteisiä turbiinejakin suihkumoottorit olisivat säästäneet merkittäviä määriä nikkeliä perinteisiin mäntämoottoreihin verrattuna (kts. väitöskirjani).

Outokumpu olisi voinut hyvin käyttää poliittisia kontaktejaan sähkönsaannin turvaamiseksi (reitti, jota toinen sähköpulasta kärsinyt metallitehdas, Vuoksenniskan terässähkösulatto, käytti); se olisi voinut seurata ennen sotaa Taloudelliselle Puolustusneuvostolle linjaamaansa vaihtoehtostrategiaa sähkön korvaamisesta polttopuulla; se olisi voinut vaatia osuuttaan hiilikiintiöistä vedoten kuparintuotannon olennaiseen tärkeyteen sotakorvaustoimituksille; tai se olisi voinut käyttää jotain näiden keinojen yhdistelmää. Mitään näyttöä ei kuitenkaan löytynyt mistään muusta kuin aikanaan erittäin riskipitoisesta suunnitelmasta ottaa käyttöön uudenlainen sulatusmenetelmä ensimmäisenä maailmassa. Kaiken huipuksi varsinaisen sulaton rakentamispäätös tehtiin vasta sen jälkeen, kun pahin sodanjälkeinen sähköpula oli jo hellittänyt.

Vallitsevan talousteorian kannattaja voi tietenkin tässä vaiheessa todeta, että so not – talousteoriahan selittää asian helposti niin, että kussakin vaiheessa kustannus/hyöty-analyysi (minkä ei suinkaan tarvitse olla rationaalista) johti kyseiseen johtopäätökseen. Niukkuuden käsitettä ei tarvitse avata sen syvemmälle: ilman muuta oli aina parempi, mitä vähemmillä resursseilla jokin asia kyettiin hoitamaan. Jos tarpeen, esimerkiksi poliittiset kontaktit voi nähdä resurssina, jota vaikkapa Outokumpu tässä tapauksessa päätti jättää käyttämättä. Pelkkä kustannus/hyöty-analyysi on toki mahdollinen, mutta myös syvästi epätyydyttävä tapa selittää havaitsemani ilmiöt. Se kun ei kerro meille juuri mitään esimerkiksi siitä, millaisissa oloissa niukkuudet voivat osoittautua ongelmiksi (“silloin kun kustannukset ylittävät vaihtoehtojen hyödyt” on tässä yhteydessä melko informaatiovapaa lause), eikä se kerro juuri mitään itse niukkuuksista.

Hakkasin päätäni seinään tämän ongelman kanssa noin vuoden ajan, kun mietin, mitä hyödyllistä tai kiinnostavaa voisin sanoa niukkuuksista talousteoreettisessa mielessä. Niukkuudet olivat kuin singulariteetti fysiikassa: piste, jonka ominaisuuksista ei voi sanoa vallitsevaa fysiikan mallia käyttäen oikeastaan yhtään mitään. Vertauskuvallisesti sanoen, olin kuin olisin ostanut Ikeasta ruuveilla kasattavan hyllykön, mutta ainoa käytössäni ollut työkalu olisi ollut vasara. (Myönnän ensimmäisenä, että on täysin mahdollista, etten vain löytänyt oikeita tutkimuksia, ja arvostan, jos joku aiheeseen paremmin perehtynyt voi korjata virheeni. Toisaalta, olen jo yhden, olennaisesti tämän saman kritiikin sisältävän ympäristötaloustieteen alaan luettavan vertaisarvioidun tutkimuksen julkaissut.)

Läpimurto tuli vasta sitten, kun perehdyin heterodoksiseen talousteoriaan. Aivan erityisesti vaikutuin Amartya Senin “entitlement”-ajattelusta ammentaneesta tutkimustraditiosta, jonka mukaan niukkuuksien ja puutteiden syynä ei useinkaan ole pula resurssista sinänsä, vaan joidenkin toimijoiden puutteelliset oikeudet käyttää kyseistä resurssia. Sen oli kehittänyt teoriansa tutkittuaan nälänhätien syitä ja todettuaan, että vallitsevan talousteorian selitykset olivat syvästi puutteellisia ja pinnallisia. Teoriassa nälänhädän syyksi nähtiin ruoan liian vähäinen tuotanto tai syöjien liian suuri määrä, kun taas historiallinen empiria antoi vahvoja syitä olettaa, että useimmissa tapauksissa ruokaa olisi ollut olemassa, mutta nälkäiset eivät päässeet ruokaresursseihin käsiksi – toisinaan tietoisesti harjoitetun politiikan vuoksi. Toisin sanoen, niukkuuden syynä oli epätasa-arvoisuus.

Sen toi niukkuustutkimukseen olennaisena osana ajatuksen voimasuhteista ja voimasuhteiden epätasapainosta käytännössä koettujen niukkuuksien selittäjänä, ja hän sai tutkimuksistaan Nobelin vuonna 1998. Kun tarkastelin omaa empiriaani Senin ja hänen ajatteluaan kehittäneiden valossa (erityisesti Daoud 2007, 2011), huomasin varsin nopeasti, että vallitsevan talousteorian ajattelukehikolle vaikea ongelma ratkesi yllättävänkin helposti: kummassakin tapauksessa totesin, että teknologiaa kehittävät kokivat teknologiseen kehitykseen vaikuttavaa niukkuutta suurelta osin siksi, että he uskoivat omaavansa ratkaisun niukkuuteen.

Saksalaiset moottori-insinöörit olivat ryhtyneet kehittämään ilmajäähdytettyjä turbiineja aluksi mäntämoottoreiden turboahtimiin jo 1920-luvun puolivälissä. Osasyynä kehitystyölle olivat muistot nikkelipulasta ensimmäisen maailmansodan aikana, osasyynä ymmärrys siitä, että suuremmat tehot vaatisivat ennen pitkää turbiinien jäähdyttämistä vaikka niissä käytettäisiinkin runsaasti lämpöä sietäviä nikkelikomponentteja. Kun suihkumoottoreiden kehitystyö alkoi toden teolla 1930-luvun puolivälissä, turbiiniosaaminen oli luonnollista hakea turboahtimista, ja mukana tuli myös aluillaan ollut kehitystyö ilmajäähdytteisistä, vain vähän nikkeliä vaativista turbiineista.

Oma teoriani on, että nimenomaan koska ilmajäähdytteisten turbiinien kehitystyö eteni niin lupaavasti, nikkeliresursseja hallinnoineet varusteluministeriön virkamiehet eivät katsoneet tarpeelliseksi lisätä suihkumoottoreille varattuja nikkelikiintiöitä, eivätkä esimerkiksi ilmailuministeriön virkamiehet katsoneet tarpeelliseksi käyttää arvovaltaansa kiintiöiden kasvattamiseksi. Tekniset mahdollisuudet kiintiön kasvattamiseen olisivat täysin varmasti olleet olemassa: jopa kaikkein suurisuuntaisimmissa suunnitelmissa suihkumoottorit olisivat joka tapauksessa tarvinneet nikkeliä vain murto-osan vastaavien mäntämoottoreiden vaatimasta määrästä, vaikka ilmajäähdytteisiä turbiineja ei olisi käytetty lainkaan (tosiasiassa yhdessäkään palveluskäytössä olleessa moottorissa näitä ei myöskään ehditty käyttää), sota olisi kestänyt vuoteen 1946 ja suihkumoottorit korvanneet kaikki muut lentokonemoottorityypit. Jos jokin ongelma olisi saanut insinöörit epäileväisiksi ilmajäähdytyksen toimivuutta kohtaan, on erittäin vaikea kuvitella, että varusteluministeriö olisi vastannut yhtä Hitlerin ihmeasetta kehittäville “sori siitä, mutta emme anna nikkeliä lisää tonniakaan.”

Vastaavasti Outokummun tapauksessa on erittäin vaikea kuvitella, että maan hallitus olisi kyennyt tai edes halunnut vastustaa, jos Outokumpu olisi vain ilmoittanut, kuten Vuoksenniskan terästehdas, että he tarvitsevat sähköä sotakorvausteollisuudelle elintärkeään tuotantoon, silläkin uhalla että yksityisten kansalaisten sähkönsaantia joudutaan säännöstelemään vähän enemmän. Outokumpu oli kuitenkin seurannut aktiivisesti uudenlaisen sulatustekniikan kokeiluja 1930-luvulta saakka, ja sodan jälkeen uskoi kykenevänsä rakentamaan aivan uudenlaisen sulatusuunin. Teräksen valmistuksessa vastaavia edistysaskelia ei ollut näköpiirissä, ja luultavasti juuri siksi sähköpula ei saanut aikaan vallankumousta Vuoksenniskan terästehtaalla. Toisin sanoen: teknologiaa kehittävien näkemys teknologian mahdollisuuksista oli mukana synnyttämässä käsitystä siitä, että Outokumpu kärsi erityisen paljon sähköpulasta ja joutui siksi keksimään uudenlaisen sulatusuunin.

Kummassakin tapauksessa kysymys oli Daoudin (2011) termistöllä kvasiniukkuuksista: resurssia olisi ollut olemassa, mutta syystä tai toisesta toimijoilla ei ollut pääsyä siihen. Oma pieni panokseni tieteeseen on ehdottaa, että niukkuuksien käytännön vaikutuksiin vaikuttaa resurssien saannin lisäksi myös se, uskovatko niukkuuksista kärsijät kykenevänsä ratkaisemaan niukan resurssin ongelmat. Jos he eivät usko tälläistä ratkaisua omaavansa, lienee todennäköisempää, että he esimerkiksi kampanjoivat poliittisesti saadakseen paremman pääsyn resursseihin. (Kts. Korhonen 2018a näiden kysymysten tarkemmasta käsittelystä.)

Talousteorian suuressa kuvassa tälläinen hiuksia halkova tutkimus saattaa olla turhaa, joskin maailmassa, jossa jopa hiekasta ennustetaan tulevan pulaa (Gillis 2014), niukkuuksien tutkimus saattaa vielä osoittautua merkitykselliseksi tutkimushaaraksi. Kokemus kuitenkin avasi silmiäni sille mahdollisuudelle, että minulle kolmen kurssin verran opetettu neoklassinen taloustiede ei välttämättä pidäkään sisällään kovin hyviä vastauksia kaikkiin edes talouspolitiikan kannalta merkityksellisiin kysymyksiin. (Ja koska kaikki politiikka on lopunviimein rahanjakoa, vähän kaikenlaista politiikkaa voi pitää talouspolitiikkana.)

Väitöskirjani valmistumisen jälkeen lukemani tekstit ovat vain vahvistaneet uskoani siihen, että nykyisin vielä vallitsevan mutta onneksi koko ajan vahvemmin haastetun neoklassisen taloustieteen hegemonian rinnalle on nostettava muita tapoja ajatella taloutta. Ongelma ei ole siinä, kuten kiihkeimmät kriitikot esittävät, että neoklassinen synteesi olisi väärin. Ongelma on siinä, että kuten kaikkien teoriakehikoiden, myös sen soveltamisala on rajallinen. Jos teoriaa sovelletaan alueella, johon se sopii hyvin, se toimii erinomaisesti: esimerkiksi itse käännyn edelleen neoklassisen analyysin puoleen joka kerta, kun kohtaan tilanteita, joissa kilpailu on täydellistä ja toimijoita on yksi, kaksi, tai äärettömän monta. Mutta mitä kauemmaksi teorialle hyvin sopivista kysymyksistä ja kysymyksenasetteluista mennään, sitä enemmän teoria rajoittaa ajattelua. Jossain vaiheessa käy niin, että teorian käyttämisen hyödyt ovat pienemmät kuin sen vaihtamisen haitat.

Vallitsevan taloustutkimuksen ja havaintojeni mukaan erityisesti suomalaisen taloustutkimuksen piirissä tämä ongelma on ratkaistu ennen kaikkea niin, että sellaisia kysymyksiä, jotka eivät sovi ortodoksiseen teoriaan, ei juuri edes vaivauduta tarkastelemaan. Tämän lähestymistavan ongelmat lienevät ilmeisiä: jos ainoa työkalu on vasara, mutta ongelmien lähestyminen vaatisi ristipääruuvien avaamista, on hyvin mahdollista, että ongelma jää lähestymättä.

Näkisinkin, että etenkin talousteoriaa jotenkin soveltavien – kuten sanotaanpa vaikka poliitikkojen – olisi erittäin hyödyllistä olla jollain tasolla perillä useammista taloustieteen koulukunnista ja lähestymistavoista, jotta heidän älyllinen työkalupakkinsa kasvaa. Tässä ei pitäisi olla yhtään mitään väärää: työkalut kannattaa valita ongelman mukaan eikä ongelmia työkalujen mukaan (paitsi jos sattuu olemaan työkalujen valmistaja). Toistaiseksi paras vastaan tullut yleinen johdanto erilaisiin työkaluihin on Cambridgen yliopistossa vaikuttavan taloustieteilijän Ha-Joon Changin erinomainen teos Taloustiede: Käyttäjän opas (Chang, 2015). Chang esittelee kirjassa yhdeksän taloustieteen alalajia tai koulukuntaa, ja selvittää lyhyesti mutta ytimekkäästi, milloin mitäkin kannattaa käyttää maailman ymmärtämiseen.

Nähdäkseni ja oman kokemukseni mukaan tämä lähestymistapa on erittäin hyvä. Maailma, tai ainakin ihmisten maailma, on liian monimutkainen suurille yhtenäisteorioille (tai ainakin tähän vaadittava suuri yhtenäisteoria olisi liian monimutkainen ihmisille), enkä edes näe järkevänä, että maailmaa kannattaisi yrittää ymmärtää vain yhden teoreettisen kehyksen läpi. Onkin hieman kummallista, miten yhteiskuntatieteissä ja erityisesti taloustieteessä tähän kuitenkin silti pyritään, ja esimerkiksi kritiikki vallitsevaa taloustieteellistä neoklassista paradigmaa (joka on kuitenkin hallinnut vasta 1970-luvulta alkaen, mitä ennen sitä pidettiin homeopatiaan rinnastuvana huurupäisyytenä) pyritään taloustutkijoiden toimesta suorastaan aktiivisesti tukahduttamaan. Tieteessä yksikään fyysikko ei hauku toista fyysikkoa siitä, jos hän käyttää kanuunankuulan lentoradan laskemiseen newtonilaista fysiikkaa, vaikka tarkkaan ottaen elämmekin einsteiniläisessä maailmassa. Olisi ehkä korkea aika, että yhteiskuntatieteissäkin päästäisiin samaan.

Lähteet

Annala, V. (1960). Outokummun historia 1910–1959. Helsinki: SKS.

Baumgärtner, S., Becker, C., Faber, M., & Manstetten, R. (2006). Relative and absolute scarcity of nature. Assessing the roles of economics and ecology for biodiversity conservation. Ecological Economics, 59(4), 487–498. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2005.11.012

Chang, H.-J. (2015). Taloustiede: Käyttäjän opas. Helsinki: Into.

Daoud, A. (2007). (Quasi)Scarcity and Global Hunger: a Sociological Critique of the Scarcity Postulate with an Attempt at Synthesis. Journal of Critical Realism, 6(2).

Daoud, A. (2011). Scarcity, Abundance and Sufficiency: Contribution to social and economic theory. PhD Thesis, University of Gothenburg.

Fine, B. (2010). Economics and Scarcity: With Amartya Sen as Point of Departure? In L. Mehta (Ed.), The Limits to Scarcity: Contesting the Politics of Allocation (pp. 73–92). London: Earthscan.

Gibbert, M., & Scranton, P. (2009). Constraints as sources of radical innovation? Insights from jet propulsion development. Management & Organizational History, 4(4), 1–15. https://doi.org/10.1177/1744935909341781

Gillis, J. R. (2014). Why Sand Is Disappearing. New York Times, (November 5), A19. Retrieved from http://www.nytimes.com/2014/11/05/opinion/why-sand-is-disappearing.html?_r=1

Korhonen, J. M. (2017). Constructed solutions to constructed constraints: Resource scarcities and technological change. PhD thesis, Aalto University School of Business. Online version.

Korhonen, J. M. (2018a). Overcoming Scarcities Through Innovation: What Do Technologists Do When Faced With Constraints? Ecological Economics, 145, 115–125. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2017.08.023

Korhonen, J. M. (2018b). Tolerating the intolerable: Flash smelting of copper and the construction of technological constraints. Technology & Culture, forthcoming in 2018.

Kuisma, M. (1985). Outokumpu 1910–1985: Kuparikaivoksesta suuryhtiöksi. Forssa: Outokumpu.

Robbins, L. (1932). An Essay on the Nature and Significance of Economic Science. London: Macmillan.

Schubert, H. (2004). Turbine – The Hollow Metal Blade as Solution for Material Shortage. In G. Madelung, H. Prem, & E. H. Hirschel (Eds.), Aeronautical Research in Germany: From Lilienthal until Today (pp. 244–252). Berlin and Heidelberg: Springer.

Särkikoski, T. (1999). A Flash of Knowledge. How an Outokumpu innovation became a culture. Espoo and Helsinki: Outokumpu and Finnish Society for History of Technology.

 

Mitä bitcoineihin (ja muihin kryptovaluuttoihin) sijoittavan kannattaa tietää

Kryptovaluutat kuten bitcoin ovat herättäneet viime aikoina paljon kiinnostusta ja monet suomalaisetkin ovat sijoittaneet niihin rahaa. Kriittistä suomenkielistä keskustelua on kuitenkin vähemmän, ja siksi ajattelin jakaa alunperin erääseen Facebook-ryhmään kirjoittamani tekstin laajemmin. Tutkin Aalto-yliopiston leivissä lohkoketjutekniikoiden vaikutuksia ja käyttökohteita, ja osana tätä tutkimusprojektia olen selvitellyt myös kryptovaluuttoihin liittyviä kysymyksiä. (Sanomattakin lienee selvää, että mielipiteeni ovat omiani eivätkä mitenkään edusta Aalto-yliopiston virallista linjaa tai tutkimusryhmämme muiden jäsenten näkökantoja.)

Sanon heti kärkeen, etten ole ”kryptovihaaja.” Pidän vaihtoehtoisia rahajärjestelmiä hyvinä kokeiluina ja jopa toivottavina lisäyksinä, joilla voitaisiin parhaimmillaan lieventää liian monoliittisten rahajärjestelmien kuten euron aiheuttamia ongelmia ja ylipäätään laajentaa ihmisten taloudellisia mahdollisuuksia. On myös selvää, että kryptovaluutat ovat tulleet jäädäkseen, vaikka vielä onkin liian aikaista sanoa, mitkä niistä jäävät käyttöön.

Tällä hetkellä eniten julkisuudessa oleva ja ostetuin kryptovaluutta on ehdottomasti bitcoin, ja lähes kaikki kryptovaluuttoihin rahaa sijoittaneet ovat ainakin aloittaneet sijoittamisensa bitcoineista. Siksi keskityn tässä kirjoituksessa bitcoiniin, mutta kritiikki pätee vaihtelevissa määrin myös muihin kryptovaluuttoihin kuten etheriin.

Bitcoinin käyttöön liittyy tiettyjä etuja, kuten periaatteessa helppo ja sensuroimaton rahansiirto ulkomaille. Kyseessä on kuitenkin ensimmäinen koskaan lanseerattu kryptovaluutta, ja osaksi siksi, osaksi kaikille kryptovaluutoille yhteisten teknisten ratkaisujen vuoksi siinä on myös omat varjopuolensa. Nähdäkseni kryptovaluuttoihin sijoittavien ja alaikäisten sijoittajien tapauksissa heidän lähipiirinsä olisikin hyvä ymmärtää ainakin seuraavat asiat:

  1. Kryptovaluutat ovat tällä hetkellä spekulatiivisessa kuplassa, niiden arvostus perustuu toiveisiin niiden arvon nousemisesta, ja todennäköisyys sijoitusten menettämiselle on merkittävä.
  2. On olemassa vahvoja syitä uskoa, että etenkin bitcoinin kurssia manipuloidaan tahallisesti suursijoittajien toimesta tavalla, joka normaalimarkkinoilla johtaisi vankilatuomioihin.
  3. Bitcoinien keskeinen käyttökohde on edelleen laiton kauppa ja veronkierto. Nämä ovat myös spekulaation ohella ainoat todelliset käyttökohteet, joissa bitcoin selvästi päihittää perinteiset ratkaisut. Kumpaankin käyttökohteeseen on kuitenkin nykyisin bitcoinia parempia vaihtoehtoja.
  4. Bitcoinin kehittäjien ydinjoukolla on vakavia ongelmia toteuttaa uudistuksia, joita bitcoinin käytön merkittävä laajentaminen vaatisi, ja osalla keskeisiä sidosryhmiä on itse asiassa intresseissä estää tärkeiden muutosten tekeminen.
  5. Bitcoiniin ja muihin kryptovaluuttoihin sijoittaneilla on omissa intresseissään sekä mainostaa sijoituskohdetta muillekin, että vähätellä kaikkea sijoitukseen kohdistuvaa kritiikkiä. Tästä syystä tähänkin kirjoitukseen tullaan suhtautumaan hyvin vähättelevästi.

Tarkemmat perustelut

1. Kryptovaluutat ovat spekulatiivinen sijoituskupla.

Tällä hetkellä kryptovaluuttoihin liittyy aivan ilmiselviä spekulatiivisen sijoituskuplan piirteitä, eli valuuttoihin sijoitetaan voittopuolisesti äkkirikastumisen toivossa ja siinä uskossa, että kurssi jatkaa kohoamistaan. Tämä näkyy esim. siinä, että Bitcoin-transaktioiden määrä on laskenut huipusta (400 000/päivä, mikä on sen verran mitä yksi isohko kauppakeskus tekee) noin puoleen (200 000/päivä).

Toisin sanoen, ihmiset eivät enää käytä bitcoineja maksuvälineenä, vaan odottavat ja toivovat bitcoinin kurssin nousevan myydäkseen bitcoinit voitolla. Myös useat aikaisemmin bitcoineja hyväksyneet kauppapaikat ovat lopettaneet bitcoinin käytön, syinä bitcoinin heikkoudet käytännön maksuvälineenä. Bitcoin-transaktiot ovat päivittäiskauppaan varsin hitaita, transaktiokustannukset ovat korkeita (tällä hetkellä keskimäärin noin kolme dollaria per transaktio, mutta huippuaikoina jopa yli 30 dollaria), ja valuutan arvon nopea vaihtelu yhdistettynä transaktioiden hitauteen tarkoittaa, että ostajat ja myyjät eivät voi olla varmoja, kuinka paljon tulevat todellisuudessa maksaneeksi tai saaneeksi.

Bitcoin on myös rakenteellisesti sen käyttämisestä rankaiseva valuutta: sen kehittäjä Satoshi Nakamoto teki valuutasta ideologisista syistä tietoisesti deflatorisen, jolloin rahan arvo periaatteessa kasvaa koko ajan. Tälläistä rahaa ei koskaan kannata käyttää maksamiseen, mikäli vain muita vaihtoehtoja on – koska huomenna samalla rahalla saisi taas enemmän.

Kyseessä siis ei ole asiallisesti ottaen valuutta vaan spekulatiivinen sijoitusinstrumentti, joka – toisin kuin osakkeet – ei edes anna mitään juridisesti tunnustettua omistusoikeutta mihinkään tuleviin tulovirtoihin. Vastaavia kuplia on toki kommoditeettimarkkinoilla (esim. kulta ja muut metallit) ollut ennenkin, joskin perinteisten kommoditeettien kuten metallien tapauksessa itse sijoituskohteellakin on yleensä ainakin jotain käyttöarvoa. Bitcoineilla ei itsessään ole mitään muuta arvoa kuin se, mitä toiset ihmiset ovat niistä valmiita maksamaan.

Vastaavat sijoituskuplat, joista hyvä esimerkki on 1990-luvun lopun IT-huuma, ovat aina päättyneet siihen, että riittävän ajoissa karusellista hypänneet tekevät suuriakin voittoja, mutta peliin loppuvaiheessa tullut suuri ”tuulipukujen” enemmistö jää maksamaan laskun. Kuuluisalla ”taksikuski-indikaattorilla” mitaten olisimme nyt kuplan loppuvaiheessa, joskin maailmassa voi hyvin riittää äkkirikastumisen toivossa eläviä vuosiksikin eteenpäin. Kuplan puhkeamisen ajankohdan ennustaminen onkin tästä syystä mahdotonta.

Mikäli kupla puhkeaa, on olemassa myös riski koko bitcoin-järjestelmän kaatavasta hakkeroinnista. Tällä hetkellä bitcoin-verkoston turvallisuus perustuu siihen, että yhdenkään yksittäisen toimijan ei kannata rakentaa niin tehokasta supertietokoneiden verkkoa, että se yksinään vastaisi suurimmasta osasta bitcoinin turvallisuuden varmentamiseksi tarvittavasta ”louhintatehosta.” Tälläinen keskittymä kun voisi toteuttaa niinsanotun 51%-hyökkäyksen ja korvata bitcoinin tilitiedot tallentavan lohkoketjun omalla versiollaan.

Bitcoinin kurssinousu on kuitenkin houkutellut etenkin kiinalaisia toimijoita sijoittamaan runsaasti rahaa erikoistuneisiin ”louhintakoneisiin”. Nämä koneet on rakennettu vain ja ainoastaan bitcoinin louhintaa varten, eikä niitä voida käyttää esimerkiksi tieteelliseen laskentaan tai muihin vaihtoehtoisiin käyttötarkoituksiin. Jos bitcoinin kurssi laskee voimakkaasti, osa näistä koneista jää kannattamattomiksi, samalla kun bitcoin-verkon kokonaislouhintateho laskee. Tällöin on olemassa riski, että kannattamattoman louhintasijoituksen tehnyt taho keksii käyttää muuten hyödyttömiksi jääneitä koneitaan bitcoinin lohkoketjun väärentämiseen tarvittavan 51%-hyökkäyksen toteuttamiseen. Tässä tilanteessa hyökkääjä voisi teoriassa tehdä nopeat pikavoitot, joskin haittapuolena olisi mitä todennäköisemmin bitcoinin tuho hyökkäyksen paljastuttua.

2. Bitcoinin kurssia manipuloidaan tietoisesti suursijoittajien toimesta.

Bitcoin-maailmassa kurssimanipulaatio erilaisilla pörssimaailmasta hyvin tunnetuilla ja reaalimaailmassa rikollisilla tekniikoilla (esim. niinsanottu wash trade, painting the tape ja niin edelleen) on paitsi täysin mahdollista, myös säätelyelimien puuttumisen vuoksi rikollisille käytännössä täysin riskitöntä. Tällä hetkellä suurimmat epäilykset kohdistuvat Tether-nimiseen yritykseen, jonka epäillään (varsin hyvistä syistä) käytännössä ostavan bitcoineja itse keksimillään ”dollareilla.” 

Vastaava manipulaatio johtaisi ”oikeassa maailmassa” vankilatuomioihin, mutta bitcoin-maailmassa sille ei voida tehdä oikeastaan mitään. Tämä on yksi niistä laskuista, jotka joudutaan maksamaan, kun rakennetaan sääntelystä vapaa valuutta.

Manipulaation ja bitcoin-markkinoiden likviditeetin puutteen vuoksi on itse asiassa mahdotonta sanoa, miten paljon bitcoin-omistuksilla on tosiasiassa arvoa. Käytännössä on varmaa, että bitcoinien myynti usein mainittuihin kurssihuippuhintoihin on laajassa mitassa mahdotonta.

3. Bitcoinin keskeinen käyttökohde on edelleen huumekauppa.

Spekulaation ohella bitcoinin keskeinen käyttökohde on laittomissa transaktioissa, käytännössä huumekaupassa ja veronkierrossa. Viimeisimmän tutkimustiedon mukaan vähintään 25 prosenttia kaikista bitcoin-transaktioista liittyy edelleen niinsanotun pimeän verkon kauppapaikkoihin, joissa myydään käytännössä yksinomaan laittomia tuotteita.

Tämän lisäksi vähintään osa muista transaktioista on erittäin todennäköisesti tehty veronkiertotarkoituksissa. Nämä ovat myös niitä harvoja käyttökohteita, joissa bitcoin päihittää selvästi ominaisuuksillaan perinteiset rahansiirron muodot. (Alunperin bitcoinilla oli lupausta myös mikromaksuissa, mutta korkeat transaktiomaksut ja transaktioiden hitaus ovat romuttaneet tämän unelman.) Valitettavasti poliisi ja oikeuslaitos ovat perillä bitcoinien käyttökohteista, eivätkä ne ole ollenkaan niin hampaattomia kuin monet bitcoin-intoilijat kuvittelevat: todennäköisesti edessä on ratsioita järjestelmän heikkoihin kohtiin, eli kryptovaluuttoja oikeaksi rahaksi vaihtaviin välittäjiin.

On myös syytä muistaa, että laittomassa kaupassa bitcoin ei ole enää paras ratkaisu, eikä se ole niin anonyymi kuin monet luulevat: kaikista bitcoin-transaktioista jää jälki, ja modernilla tietoliikenneanalyysilla on monissa tapauksissa täysin mahdollista yhdistää transaktiot todellisiin ihmisiin jopa siinä tapauksessa, että esim. huumekauppiaiden ratsioiden yhteydessä ei löydy listoja ostajista. Teoriassa huumekauppiaiden ei kannattaisi tälläisiä listoja pitää, mutta käytännössä näitä listoja on jäänyt viranomaisten haaviin yllättävänkin usein. Yhdysvalloissa syyttäjäpiireissä bitcoinia kutsutaankin nimellä ”syyttämisfutuurit” (”prosecution futures”), koska siellä tiedetään, että transaktiohistoriasta saadaan jatkossa kaiveltua paljon muhevia, syyttäjien uraa edistäviä laittomuuksia. Tästä syystä, ja siksi kun bitcoinin korkea volatiliteetti, hitaus, ja siirtomaksut ovat tehneet siitä epäkäytännöllisen valuuttana, pimeän verkon huumekauppapaikat ovat siirtymässä muiden kryptovaluuttojen kuten paremman anonymiteetin tarjoavan Moneron käyttöön.

Erityisesti alaikäisten bitcoin- ja kryptovaluuttaharrastajien vanhempien on syytä tiedostaa, että bitcoinilla on vähenevässä määrin muita käyttötarkoituksia kuin spekulaatio ja huumekauppa, ja esimerkiksi Monero-nimisen kryptovaluutan keskeinen käyttökohde on nimenomaan laittomien tavaroiden anonyymi kauppa. Erityisellä Tor-selaimella saavutettavan Tor-verkon huumekauppapaikat ovat yhtä helppoja käyttää kuin mikä tahansa nettikauppa, ja huumeet toimitetaan huomaamattomasti ostajan ilmoittamaan postiosoitteeseen. Henkilökohtaisesti suosittelisin vanhempia keskustelemaan vakavasti jälkikasvunsa kanssa siitä, mihin hän tarkalleen ottaen aikoo bitcoineja tai muita kryptovaluuttoja käyttää. Sama keskustelu huumeiden ja huumekaupan riskeistä on syytä käydä myös silloin, jos lapsen tietokoneelta löytyy Tor-selain (esim. Tor Browser).

4. Bitcoinin kehittäminen on osoittautunut vaikeaksi

Bitcoin-järjestelmän kehittäminen siinä tällä hetkellä olevien ongelmien kuten hitaiden ja kalliiden transaktioiden ja louhinnan aiheuttaman valtavan energiankulutuksen helpottamiseksi on mahdollista, mutta kehitystyötä vaivaa kehittäjien eripuraisuus. Bitcoin-kehittäjillä on selviä vaikeuksia tulla toimeen keskenään ja sopia tarvittavista muutoksista, ja tarvittavien päivitysten läpivienti on osoittautunut hyvin vaikeaksi, kuten esimerkiksi taannoisesta Segwit-päivityksestä ja sen vaiheista nähdään. Kaikki suuret muutokset järjestelmässä sattuisivat järjestelmään paljon investoineisiin, ja esimerkiksi kiinalaisten bitcoin-louhijoiden intresseissä on itse asiassa estää esimerkiksi bitcoinin käytettävyyttä parantavien muutosten tekeminen. Kiinan Internet-yhteydet muualle maailmaan ovat Kiinan ”Suuren Palomuurin” vuoksi suhteellisen hitaita, ja mm. transaktiokustannuksia pienentävä lohkokoon kasvattaminen vaikuttaisi epäedullisesti kiinalaisten louhijoiden kilpailuasemaan. Koska muutokset bitcoin-järjestelmässä käytännössä vaativat kiinalaisten louhijoiden hyväksynnän, tälläisiä muutoksia on hankala saada aikaan.

5. Kryptovaluutoista innostuneet pyrkivät vaientamaan kritiikin

Useimmat kryptovaluutat eivät ole pohjimmiltaan huijauksia (joskin myös aivan ilmeisiä huijauksia on ollut jo lukuisia). Suurin osa kryptovaluuttoihin sijoittaneista on myös mitä todennäköisimmin liikkeellä vilpittömin mielin, ja vähintään osa uskoo varmasti aidosti, että nämä uudet järjestelmät ovat rahajärjestelmän tulevaisuus. Näin voi jopa olla, mutta kryptovaluuttakeskustelussa on syytä huomioida, että etenkin kryptovaluuttoihin sijoittaneiden omissa intresseissä on vähätellä kaikkea kritiikkiä ja suorastaan houkutella lisää ihmisiä sijoittamaan enemmän rahaa kryptovaluuttaan. Tällöin näiden aikaisempien sijoittajien sijoitusten arvo nousee ja todennäköisyys siitä, että juuri kyseiset sijoittajat jäävät musiikin loppuessa ilman tuolia, laskee. Monet bitcoin-intoilijoista ovat myös sitoutuneet bitcoiniin vahvasti ideologisista syistä, ja he luultavasti kokevat kaiken kritiikin hyökkäyksenä itselleen tärkeitä arvoja vastaan.

Tätäkin kirjoitusta tullaan täysin varmasti vähättelemään ja pilkkaamaan monenlaisista syistä, alkaen arvailuilla kirjoittajan katkeruudesta (”kun ei ymmärtänyt rikastua itse”), väitteillä asiantuntemattomuudesta, näkemyksen puutteesta, pankkien palveluksessa olemisesta, vääristä väitteistä ja yksinkertaisesti huonosta kirjoittamisesta. Kaikkia pieniäkin virheitä, puutteita ja käsittelemättä jääneitä asioita tullaan myös käyttämään minua vastaan (”ei maininnut asiaa X, ei tuo voi tietää mitään”).

Kritiikkiä tullaan myös laimentamaan whataboutismilla, kuten kyselemällä, että entäs pörssisijoitukset, eikö ne ole spekulaatiota kans (eivät samassa määrin, vaikka spekulatiivisia kuplia esiintyy sielläkin), tai esittämällä, että keskuspankit tai ”fiat-raha” ts. normaali valuutta ne vasta suurta huijausta ovatkin (teoria, jonka ensimmäisiä merkittäviä äänenkannattajia oli juomaveden fluorilisäystä kommunistien aivopesusalajuonena pitänyt äärioikeistolainen John Birch Society 1950-luvulla, ja joka juontaa juurensa 1950-luvun juutalaisvastaisiin kirjoituksiin, joissa sattuneesta syystä sana ”juutalainen” piti korvata koodisanalla ”pankkiiri” ja ”juutalaisten salaliitto” sanalla ”keskuspankki.”)

En tietenkään edes väitä kirjoitukseni edustavan viimeistä sanaa kryptovaluutoista, mutta toivon kirjoituksesta välittyvän, että olen tutkinut kyseisiä tekniikoita työkseni syyskuusta 2016 lähtien. Palkkaukseeni tai töihini ei vaikuta se, mitä mieltä olen kryptovaluutoista, joten pidän itseäni kykenevänä sanomaan mitä ajattelen sen sijaan, että sanoisin mitä minun kannattaisi sanoa.

Toivon myös lukijoiden huomioivan, että kriitikoiden vähättely ja vihamielisyys kritiikkiä kohtaan on erittäin tyypillistä myös perinteisille pyramidihuijauksille: edelleen löytyy niitäkin, joiden mielestä WinCapitan kaatumisen syynä ei ollut sen kehittäjän pyramidihuijaus vaan ikävät kriitikot, jotka kehtasivat kyseenalaistaa järjestelmän.

Bitcoin ei ole pyramidihuijaus, mutta nähdäkseni yksi selvä syy bitcoinin menestykselle on sama millä niin monet pyramidihuijaukset ovat menestyneet. Se on vedonnut ihmisten toiveisiin äkkirikastumisesta, ja sitä jopa mainostetaan pyramidihuijauksista erittäin tutuilla mainoslauseilla: pankit ovat meitä tavallisia ihmisiä vastaan, mutta tässä on aivan uusi talousjärjestelmä, jossa sinäkin voit rikastua! Ja koska taloustieteilijät ovat olleet joskus väärässä, niin he ovat väärässä nytkin, kun sanovat, että bitcoin ei oikein toimi rahana!

Aika näyttää, missä määrin nämä lupaukset pitävät paikkansa. On tietenkin selvää, että bitcoiniin sen alkuvaiheessa sijoittaneista monet ovat tehneet sijoituksillaan valtavat voitot – mutta on yhtä selvää, että historiassa tälläiset kuplat ovat aina ennen päättyneet niin, että peliin viimeiseksi tulleet maksavat koko laskun.

Yhteenveto

Bitcoin on mielenkiintoinen kokeilu ja kryptovaluutat ja lohkoketjuun perustuvat arvonvälitysmenetelmät kuten suomalainen Arvotakomo tulevat olemaan tulevaisuudessa kasvavissa määrin vaihtoehto esimerkiksi euroille. Sijoittajien kannattaa kuitenkin omien etujensa nimissä pohtia tarkasti, miten ja mihin sijoittavat, ja tiedostaa, että tälläisenään kryptovaluuttoihin sijoittamisen riskit ovat hyvin suuria. Jokaisella on tietenkin vapaus tehdä huonojakin ratkaisuja, mutta suosittelisin erittäin vakavasti harkitsemaan useampaankin kertaan omaan varallisuuteensa nähden merkittävien sijoitusten tekemistä, saati todellisia tyhmyyksiä kuten lainarahan tai lähipiirin omaisuuden sijoittamista.

On myös syytä huomata, että vastaavia ongelmia liittyy kaikkiin muihinkin lainsäädännön ulkopuolella oleviin kryptovaluuttoihin. Esimerkiksi tällä hetkellä toiseksi suosituimman kryptovaluutan Etherin henkinen isä Vitalik Buterin on itsekin todennut äskettäin, että käyttäjien ja sijoittajien tulee tiedostaa riski siitä, että kaikkien kryptovaluuttojen arvo voi pudota äkillisesti nollaan.

Tulen myöhemmin kirjoittamaan vastaavan kirjoituksen muista lohkoketjutekniikkaan liittyvistä ongelmallisista sijoituskohteista, Initial Coin Offeringeista eli ICOista, jotka ovat käytännössä suurelta osin yritys kiertää osakeanteja koskevaa lainsäädäntöä.

Bitcoinin ja lohkoketjubisneksen tilanne, 22.12.17

Ensimmäisen menestyneen täysin sähköisen rahan Bitcoinin hurja kurssinousu on nostanut sen jälleen otsikoihin ja yleiseksi puheenaiheeksi. Asiaan perehtyneitä on kuitenkin vain suhteellisen vähän, ja esimerkiksi kryptovaluuttojen ja muiden niinsanottujen lohkoketjujärjestelmien herättämiin juridisiin kysymyksiin perehtyneitä vielä vähemmän. Siksi käsittelenkin seuraavassa hieman yksinkertaistaen mutta toivottavasti ymmärrettävästi ja riittävän tarkasti joitain havaintoja, joita olemme ns. luottamustekniikoita, mukaanlukien lohkoketjuja ja Bitcoinia, seuraavassa ReCon-tutkimusprojektissamme tähän mennessä tehneet.

Lyhyesti sanoen, huikeasta kurssinoususta huolimatta ja osin sen vuoksi Bitcoinin tulevaisuus ei ole missään nimessä varmaa; se on tällä hetkellä käytännössä huonosti toimiva valuutta, jonka arvonnousu perustuu spekulaatioon eli siihen, että ihmiset luottavat muiden ihmisten sijoittavan siihen rahaa, ja se voi kohdata yllättäviäkin juridisia ongelmia – ehkä erityisesti yksityisyyden suojaan liittyviä. Yksityisyydensuojavaatimukset saattavat olla myös merkittävä este tai ainakin hidaste lohkoketjutekniikoiden yleistymiselle muutenkin.

Aloitetaan kuitenkin Bitcoinista. Huikean, useiden satojen prosenttien kurssinousun takana vaikuttavia ilmiöitä on vaikea analysoida tarkasti, mutta on erittäin vahvoja syitä epäillä, että suurin osa kurssinoususta johtuu puhtaasta spekulaatiosta. Bitcoin on mitä ilmeisimmin ylittänyt jonkinlaisen psykologisen kynnyksen ja tullut suurten kansanjoukkojen kiinnostuksen kohteeksi. Tätä kiinnostusta ruokkivat tarinat ”jatkuvasti” nousevasta hinnasta ja potentiaalisista suurvoitoista. On myös mahdollista, että Bitcoinin käyttö rikollisin keinoin hankitun rahan pesemisessä on lisääntynyt. Tätä kirjoittaessa on selvää, että Bitcoiniin sijoittajat ovat koko ajan vähemmän perillä Bitcoinin luonteesta ja heikommin perehtyneitä sekä itse valuuttaan että sen riskeihin. Selkeitä merkkejä tästä on mm. tekniikasta heikosti perillä olevien määrän nopea lisääntyminen aihetta käsittelevillä foorumeilla, että esimerkiksi lisääntyvät Google-haut ”miten ostaa Bitcoinia luottokortilla.”

Mitään varsinaista fundamentaalia syytä Bitcoinin arvonnousulle ei ole. Bitcoinit ovat pelkästään hyvin suojattuja jonoja nollia ja ykkösiä, eikä niillä itsellään ole mitään arvoa sen lisäksi, mitä käyttäjät ovat niistä valmiita maksamaan. On itse asiassa jopa niin, että Bitcoinin arvonnousu heikentää sen käytettävyyttä mihinkään muuhun kuin spekulaatioon. Kun Bitcoinin kurssi nousee, myös varojen siirtoon kuluvat ns. transaktiomaksut kasvavat. Mitä korkeampi kurssi, sitä korkeammat transaktiomaksut, ja tällä hetkellä yksittäinen transaktio, eli yksittäinen rahansiirto maksaa reaalirahassa jo 28 dollaria. Bitcoin-verkko on myös pahasti ruuhkautunut, ja transaktioissa kestää nykyisin helposti jo 12 tuntia. Transaktiokustannusten, viiveiden ja Bitcoinin arvon nopean nousun vuoksi Bitcoineja aiemmin hyväksyneet kauppapaikat, kuten verkkopelikauppa Steam, ovatkin lopettaneet Bitcoinien hyväksymisen toistaiseksi – tehden näin Bitcoinista entistä enemmän vain spekulaation välineen. Useiden eri maiden hallitukset ovat myös viimein alkaneet toimia Bitcoinin ja sillä käytävien kauppojen valvomiseksi, ja esimerkiksi EU edellyttää jatkossa käyttäjien tunnistamista samaan tapaan kuin muissakin pankkipalveluissa. Tämä tulee osaltaan näkymään Bitcoinin suosiossa, kun sen käyttö helppona veronkierron ja laittoman tavaran kaupan välineenä tulee vaikeutumaan.

 

Transaktiokustannusten lisäksi Bitcoin-verkkoa vaivaa toinen fundamentaali ongelma – sähkönkulutus. Tällä hetkellä sähkön kulutus on melko suorassa yhteydessä Bitcoinin arvoon. Kun arvo kaksinkertaistuu, myös sähkön kulutus karkeasti sanoen kaksinkertaistuu. Ongelma on Bitcoinin perusrakenteessa. Bitcoinista haluttiin valuutta, joka ei tarvitsisi ketään luotettua ”kolmatta tahoa” kuten pankkia pitämään kirjaa siitä, kuinka paljon kunkin ihmisen tilillä on rahaa. Tällöin kuitenkin ongelmaksi jää se, kuka saa päättää, mitä tilikirjaan kirjoitetaan. Bitcoinin kehittäjien tapa ratkaista tämä ongelma oli rakentaa järjestelmästä sellainen, että ”tilikirjaan” saa tehdä lisäyksen vain jos onnistuu ratkaisemaan eräänlaisen vaikean matemaattisen arvoituksen.

Arvoituksen ratkaiseminen vaatii käytännössä tehokkaita, paljon sähkövirtaa kuluttavia tietokoneita. Tuhannet ihmiset ympäri maailmaa ovat silti sijoittaneet rahaa näihin tietokoneisiin ja maksavat sähkölaskunsa, koska kunkin, keskimäärin kymmenen minuutin välein ratkaistavaksi tulevan arvoituksen ensimmäisenä ratkaiseva – ja siten tilikirjan lisäyksen kirjoittaja – saa palkkioksi järjestelmän luomia uusia Bitcoineja. Tätä prosessia kutsutaan louhinnaksi, ja työtä tekeviä louhijoiksi.

Kun käyttäjät näin kilpailevat arvoituksen ratkaisemisesta, ja kun arvoitusten tehokas ratkaiseminen vaatii paljon kalliita tietokoneita ja arvokasta sähköä, tilikirja pysyy rehellisenä. Bitcoinin tilikirjan väärentäminen olisi mahdollista, jos epärehellinen toimija pystyisi hallitsemaan keskimäärin 51 prosenttia kaikesta Bitcoin-verkon arvoituksia ratkovasta laskentatehosta (ei siis välttämättä yksittäisistä tietokoneista). Mutta koska arvoitukset ovat vaikeita, tälläisen tietokonemäärän hankkiminen maksaisi enemmän kuin mitä huijauksesta saatava hyöty olisi.

Tämä niinsanottu työvarmistuksen (Proof of Work) logiikka on toimiva, mutta siitä seuraa, että kun Bitcoinin arvo kasvaa, myös arvoitusten täytyy muuttua vaikeammiksi. Jos näin ei kävisi, verkon kaappaamiseksi vaadittavan laskentatehon hankkiminen olisi jossain vaiheessa kannattavaa. Siksi Bitcoinin taustalla oleva ohjelmisto säätää automaattisesti ja säännöllisesti arvoitusten vaikeustasoa sen mukaan, miten nopeasti arvoituksia ratkaistaan. Koska Bitcoinin arvonnousu houkuttelee peliin yhä uusia louhijoita kilpailemaan arvoitusten ratkaisemiseksi jaetuista Bitcoineista, arvon noustessa arvoitukset ratkaistaan keskimäärin nopeammin – ja reaktiona järjestelmä säätää vaikeustasoa ylöspäin, entistä enemmän laskutoimituksia ja siten sähkövirtaa vaativiksi.

Toisin sanoen, Bitcoinin turvallisuus perustuu siihen, että verkon pyörittäminen tehdään tahallaan tarpeellista vaikeammaksi, jolloin kenenkään ei ole taloudellisesti järkevää hankkia sellaista määrää tietokoneita, jotka tarvittaisiin verkon kaappaamiseksi yhden käyttäjän haltuun.

Tietokonetehon ja sähkönkulutuksen ongelmaan on olemassa teoreettisia ratkaisuja, mutta niiden käyttöönotto on vasta suunnitteluvaiheessa. Ei ole myöskään mitään takeita siitä, että näitä ratkaisuja edes saadaan käyttöön ajoissa: koska Bitcoinilla ei ole mitään keskitettyä hallintamekanismia, uudistusten käyttöönotto vaatii käytännössä järjestelmää pyörittävien enemmistön hyväksynnän. Tämän hyväksynnän saaminen voi olla vaikeaa, sillä kaikki uudistukset vaikuttavat jollain tavoin olemassaolevien käyttäjien asemaan. Viimeksi syksyllä paljon odotettu mutta myös paljon vastustusta herättänyt, Bitcoin-verkon suorituskykyongelmia helpottamaan tarkoitettu SegWit-uudistus jäi toteutumatta, kun riittävä määrä käyttäjiä ei tukenutkaan hanketta.

 

Perusongelma ei myöskään ole kierrettävissä: kaikki ratkaisut, mitkä tehostavat Bitcoin-verkon toimintaa, helpottavat myös järjestelmän murtamista ja tekevät siitä vähemmän hajautetun. Koska hajauttaminen vaikuttaa olevan monille Bitcoin-kehittäjille itseisarvo, alkuperäisten ratkaisujen korvaaminen tehokkuutta parantavilla mutta keskittymistä lisäävillä ratkaisuilla kuten ns. Lightning-verkolla voi olla vaikeaa.

Jos suorituskykyongelmia ei ratkaista, on mahdollista, että Bitcoin romahtaa kokonaan. Nykyinen kurssinousu on saanut tuhannet ihmiset ympäri maailmaa sijoittamaan rahaa erikoisrakenteisiin ”louhijoihin.” Nämä erikoistuneet supertietokoneet on tehty vain yhtä tarkoitusta varten: laskemaan auki Bitcoin-järjestelmän tarjoamia matemaattisia arvoituksia. Jos Bitcoinin arvo romahtaa nykyisestä liki 20 000 dollarista vaikkapa 2000 dollariin, arviolta noin kaksi kolmasosaa nykyisistä louhijoista joutuisi lopettamaan kannattamattomina, koska louhintakoneiden käyttämä sähkö maksaisi enemmän kuin niiden louhimien Bitcoinien arvo on. Tällöin on täysin mahdollista, että jollekin yhdelle toimijalle jää käsiin suuri määrä äkkiä liki arvottomiksi muuttuneita laskentakoneita. Kun romahduksen myötä verkosta samalla poistuu suuri määrä laskentakapasiteettia, jokin yksittäinen toimija saattaa huomata omistavansa yli puolet verkon laskentatehosta ja kykenevänsä kaappaamaan koko Bitcoin-verkon. Kiusaus tähän olisi ilmeinen, ja vaikka ennen pitkää väistämätön paljastuminen todennäköisesti romahduttaisi yleisön uskon Bitcoiniin totaalisesti, koneisiin paljon sijoittaneella ei välttämättä olisi paljon menetettävää.

Kaiken kaikkiaan Bitcoinia on syytä pitää uusimpana esimerkkinä säännöllisesti toistuvista investointikuplista. Kurssinousu on vielä hyvinkin mahdollista, mutta viimeistään nyt kaikille tulisi olla selvää, että nousu johtuu lähinnä WinCapitan tapaisen pyramidihuijauksen kaltaisesta ilmiöstä, jossa viimeiseksi jäänyt maksaa kaiken. Bitcoiniin liittyy myös runsaasti epäterveitä lieveilmiöitä, alkaen juuri avautuneista johdannaismarkkinoista (jotka tarjoavat väylän, jota kautta Bitcoin-romahdus voisi johtaa laajempaankin taloudelliseen kaaokseen) aina siihen, että yhdysvaltalaisten raporttien mukaan pankit ovat alkaneet myöntää lainoja Bitcoinien ostamiseen.

Tällä hetkellä luultavasti uhkaavin ilmiö on se, että eri raporttien mukaan Bitcoineihin sijoitetun rahan kotiuttaminen on vaikeaa: ostot onnistuvat edelleen, mutta kurssinousun oloissa suhteellisen harva on edes kokeillut myydä omistuksiaan. Kuten sijoituskuplien historian olisi meille pitänyt opettaa, pitkäänkin jatkunut nousukauden huuma voi kääntyä hyvin nopeasti ja ilman mitään varsinaista yksittäistä syytä paniikiksi, kun riittävän monen usko musiikin jatkumiseen loppuu.

Muut lohkoketjusovellukset: ongelmana yksityisyys

Bitcoin ei kuitenkaan ole ainoa lohkoketju- tai yleisemmin luottamusteknologia. Pitkälti Bitcoinin innoittamana ja vanavedessä on kehitetty sekä lukuisia vaihtoehtoisia virtuaalivaluuttoja että muita sovelluskohteita Bitcoinin taustalla olevalle ns. lohkoketjuteknologialle (blockchain). Lohkoketjuteknologian rajoitteet ovat myös kannustaneet koodareita kehittämään sille vaihtoehtoja, kuten ns. suunnatut asykliset graafit (Directed Acyclic Graph eli DAG, sovelluksena mm. IOTA).

Yhteistä näille kaikille on se, että oikein toteutettuna nämä ns. luottamusteknologiat mahdollistavat luotettavan kirjanpidon ilman tarvetta yhdelle keskitetylle luotetulle kirjanpitäjälle. Sovelluskohteet eivät rajoitu vain rahaan, vaan kaikenlaisen arvokkaan tiedon – arvopaperirekistereistä terveysdataan ja käyttäjäarvosteluihin – säilyttämiseen.

Monet näistä teknologioista ovat erittäin kiinnostavia ja on lähes varmaa, että joistain niistä tulee suuria menestyksiä. Liki kaikkia näitä teknologioita yhdistää kuitenkin yksi, aivan liian vähän puhuttu tai edes tunnettu ongelma: yksityisyys.

Yksi lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden keskeisiä arvolupauksia on muuttamattomuus. Kerran lohkoketjuun tallennettua tietoa ei periaatteessa voi muuttaa tai poistaa, jos järjestelmä on suunniteltu ja hajautettu oikein. Puolestapuhujien mukaan tämä lisää avoimuutta ja varmennettavuutta, ja datan varmentaminen onkin luultavasti jatkossa yksi keskeisiä luottamusteknologioiden käyttökohteita. Valitettavasti muuttamattomuus on kuitenkin ristiriidassa yksityisyyden suojan ja ns. unohdetuksi tulemisen oikeuden kanssa.

EU:n alueella tulee vuoden 2018 aikana käyttöön uusi, vaikutuksiltaan mittava yksityisten tietojen käsittelyä koskeva lainsäädäntö (General Data Protection Regulations, GDPR). Uusissa säännöksissä painotetaan vahvasti ihmisten yksityisyyden suojaa ja oikeutta tulla unohdetuksi, ja asetetaan tiukkoja vaatimuksia kaikenlaisten henkilötietojen käsittelylle. Tätä kirjoittaessa ei ole vielä kovinkaan selvää, miten uusia säännöksiä tullaan tarkkaan ottaen tulkitsemaan – oikeudellisia ennakkotapauksia ei juuri ole – mutta periaate on selvä: tietoja, joita voi käyttää ihmisten yksityiselämän selvittämiseen, on säilytettävä erityisen huolellisesti, ja tarpeen vaatiessa tiedot on kyettävä tuhoamaan. Tietojen salaus ei riitä, vaan tietoja on voitava hallita myös muuten.

Nämä vaatimukset ovat vaikeasti yhteensovitettavissa ns. avoimen lohkoketjun ideologian kanssa. Jos uusia säännöksiä tulkitaan esimerkiksi niin, että julkisuuteen ei saa päästää edes sellaisia tietoja, joista jonkin ihmisen henkilöllisyys voidaan päätellä yhdistämällä kyseiset tiedot johonkin toiseen tietokantaan, Bitcoinin ja muiden kryptovaluuttojen lohkoketjun hallussapito voi ainakin teoriassa olla itsessään laitonta EU-alueella. Lohkoketju nimittäin sisältää kaikkien käyttäjien kaikki transaktiotiedot, ja Bitcoinin tapauksessa vain pseudonyymisesti: jos käytetyt tilit kyetään yhdistämään johonkin henkilöön esimerkiksi vertaamalla käytön aikaleimoja johonkin toiseen tietokantaan, henkilön kaikki transaktiot voidaan jäljittää.

Ongelmat vain korostuvat, jos lohkoketjuun tallennetaan vahingossa tai tahallaan jotakuta loukkaavaa tai lakeja rikkovaa materiaalia. Oikeusistuimilla on valta määrätä tälläinen materiaali poistettavaksi verkosta. Koska materiaalia ei kuitenkaan voi poistaa lohkoketjusta, jää nähtäväksi, tullaanko pykäliä tulkitsemaan niin, että loukkaavaa tietoa sisältävän lohkoketjun hallussapito ja/tai ladattavaksi tarjoaminen ovat itsessään rikollisia tekoja. Kysymys ei ole vain teoreettinen: on hyvin tiedossa, että esimerkiksi Bitcoinin lohkoketjuun on tallennettu mm. linkkejä lapsipornosivustoille, ja Bitcoinin tekninen toteutus mahdollistaa vaikkapa lapsipornokuvien tallentamisen suoraan itse lohkoketjuun, joskin Bitcoinin korkea hinta tekee tiedostojen tallentamisesta nykyisin kallista.

 

Tätä dataa ei voi poistaa, eikä pääsyä siihen rajoittaa: kaikki Bitcoinin lohkoketjutietokannan koneelleen lataavat joutuvat lataamaan myös kaiken epäilyttävän tai laittoman materiaalin, mitä lohkoketjuun on tallennettu. (Selvyyden vuoksi sanottakoon, että Bitcoinin käyttäminen ei vaadi lohkoketjun lataamista omalle koneelle, eikä suurin osa Bitcoinin käyttäjistä näin myöskään tee. Bitcoinia ”louhivat” käyttäjät ja sovelluksia kehittävät joutuvat lohkoketjun kuitenkin lataamaan.)

Yksityisyydensuojan ja unohdettavuuden ongelmaan ei ole nähtävissä helppoa ratkaisua. Jotkut kehittäjät, kuten konsulttiyhtiö Accenture, ovat esitelleet lohkoketjuteknologioita, jotka mahdollistavat tietojen valikoidun poistamisen ”pääkäyttäjien” toimesta. Tietojen poistamisen tai muuttamisen mahdollisuus sotii kuitenkin lohkoketjuteknologian kenties tärkeintä arvolupausta, muuttamattomuutta, vastaan. Toinen mahdollinen vaihtoehto voisi olla kaiken lohkoketjuun tallennetun datan automaattinen tuhoaminen tietyn ajan kuluttua. Teknisesti tämä on mahdollista, mutta tällöin joudutaan tuhoamaan myös transaktioiden historia. On myös mahdollista rajoittaa lohkoketjuun tallennettavaa tietoa niin, että esimerkiksi vain transaktiotietoja on mahdollista tallentaa, mutta tällöin lohkoketjutietokannan käyttökohteet jäävät rajallisiksi. Uusia lohkoketju- ja luottamusteknologiasovelluksia kehittävien olisi kaikesta huolimatta syytä ottaa yksityisyydensuojavaatimukset vakavasti, sillä kerran käyttöönotetun sovelluksen muuttaminen jälkikäteen vaatimuksia vastaavaksi voi olla vaikeaa. Ajattelemattomuus nyt voi kostautua myöhemmin, erityisesti jos lohkoketjutekniikkaa käytetään liiketoimintaan: uusia säännöksiä rikkovat yritykset voidaan tuomita jopa 20 miljoonan euron sakkoihin.

 

Lopuksi

Yhteenvetona, Bitcoinin ja luottamusteknologioiden tämänhetkinen tilanne on kiinnostava, mutta epävarma. Teknologian leviäminen on saanut hallitukset reagoimaan ja vaatimaan kryptovaluuttoja tarjoavia tahoja toimimaan samoilla pelisäännöillä kuin esimerkiksi pankit on jo kauan velvoitettu toimimaan. Veronkiertoon, rahanpesuun ja kryptovaluuttojen käyttöön laittoman toiminnan rahoittamisessa tullaan jatkossa puuttumaan entistä tiukemmin ja tepsivämmillä työkaluilla. On aivan mahdollista, että ne kryptovaluutat ja niitä tarjoavat tahot, jotka näitä vaatimuksia eivät voi tai halua täyttää, tehdään käytännössä lainsuojattomiksi. Niiden käyttöä ei tietenkään voida kokonaan estää, mutta se ei ole edes tarkoituksena: missään oikeusvaltiossa ei tulla koskaan edes yrittämään lakien ja asetusten täytäntöönpanoa täysin aukottomasti, sillä yhteiskunnan toimivuuden kannalta riittää, kunhan porsaanreikien käyttö on hankalaa, epäsuosittua, ja riskialtista. Nämä tavoitteet on saavutettavissa suhteellisen yksinkertaisin toimin, esimerkiksi seuraamalla tarkemmin kryptovaluuttojen muuttamista reaaliomaisuudeksi. Ei ole mitään väliä, vaikka jokin kryptovaluutta pysyisi täysin anonyymina, jos Tulli ja verottaja kykenevät seuraamaan tarkasti, mitä sillä ostetaan. Toisin kuin kryptovaluutasta innostuneiden parissa usein kuvitellaan, valtiovalta ei ole hampaaton, eikä reaktioiden vähyys toistaiseksi johdu kyvyttömyydestä vaan siitä, että kryptovaluutat ovat toistaiseksi olleet valtioiden kannalta äärimmäisen marginaalinen ilmiö. Ennen äskettäistä kurssinousua, maailmassa oli yksittäisiä yhtiöitä jotka olivat arvokkaampia kuin kaikki kryptovaluutat yhteensä. Toisaalta, kryptovaluuttoihin kohdistetut toimenpiteet eivät myöskään johdu mistään pankkien salaliitoista, vaan yksinkertaisesti siitä, että teknologian avaamat porsaanreiät veronkierrolle ja rahanpesulle tullaan tukkimaan ennen pitkää, tavalla tai toisella.

Luottamusteknologioiden kokeilu muihin tarkoituksiin on myös lisääntymässä nopeasti. Hyvin suuri osa näistä kokeiluista päättynee tarkoituksettomina, kun sijoittajille ja suurelle yleisölle selviää, että kaikki mitä voisi olla teoriassa mahdollista tehdä lohkoketjuilla ei ole välttämättä järkevää tai tarpeellista. Hypekupla on kuitenkin vielä paisumassa, ja jotkut yritykset ovat moninkertaistaneet osakkeidensa arvon pelkästään ottamalla sanan ”lohkoketju” (blockchain) osaksi nimeään. (Emme ole ensimmäisiä, jotka näkevät ilmiössä monenlaisia yhtäläisyyksiä 1990-luvun lopun IT-kuplaan.)

Kestävämpiä tuloksia saavuttavat kuitenkin todennäköisesti ne hankkeet, joissa pohditaan tarkasti, mitä käytännön hyötyä lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden mahdollistama hajautus tuo tavallisille käyttäjille. Intoilijoiden kaikukammion ulkopuolella varsin harvaa ihmistä edes kiinnostaa, montako välikättä tarvitaan hoitamaan vaikkapa maksuliikenne: useimpia kiinnostaa enemmän palvelun toimivuus ja helppokäyttöisyys, ei se, että palvelu poistaa tarpeen välikädelle, jonka olemassaoloa vastaavan perinteisen palvelun käyttäjät eivät ole suuremmin edes ajatelleet. Vastaavasti, luottamusteknologioilla on myös omat haittapuolensa, joista tällä hetkellä kenties suurimman epävarmuuden aiheuttaa tuleva yksityisyyslainsäädäntö.

Jatkamme Tekes-rahoitteisen ReCon-projektin puitteissa lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden ja niiden sovellusten kuten IOTA:n vaikutusten ja mahdollisuuksien selvittämistä vielä vuoden 2018 syyskuuhun saakka. Mikäli sinulla on jotain kysyttävää tai kommentoitavaa, tai haluaisit saada tutkimuksestamme lisätietoja tai kenties osallistua siihen, ota rohkeasti yhteyttä!

jmkorhonen@gmail.com

Twitter: luottamusteknologioihin erikoisesti keskittyvä tilini @BlockchainJanne, @jmkorhonen yleisemmin