Olen nyt parin vuoden ajan kehitellyt yhdessä Lauri Murasen kanssa kirjaa varsin oleellisesta kysymyksestä: onko yhteiskunnissa näkyvästä ja Suomessakin vain lisääntyvästä eriarvoisuudesta tutkimustiedon valossa yhtään mitään hyötyä, mitä haittaa siitä on, ja miten eriarvoisuus mahtaa olla yhteydessä ympäristöongelmiin. Kirja on vielä vaiheessa – muut kiireet painavat aina päälle – mutta tiedän jo melko tarkasti argumentin päälinjat.

Kirjoitin yhden tärkeimmistä argumenteistamme auki vastaukseksi Twitter-keskusteluun, jossa minulta kysyttiin miksi oikeastaan ”vastustan” ”rikkaita.” Ketju kiinnitti melkoisesti huomiota ja vaikuttaa siltä, että kirjallemme voisi olla kysyntää (potentiaaliset kustantajat saavat ilmoittautua!), mutta Twitterin rakenteen vuoksi pitkän, vastauksia polveilevan ketjun seuraaminen on vaikeaa.

Tässä siis argumenttini ”näin eriarvoisuus toimii tuhokehityksen voimanlähteenä”, lievästi muokattuna ja täydennettynä yhdessä paikassa.

Keskityn nyt siihen, miten eriarvoisuus toimii tuhokehityksen voimanlähteenä. Olen nyt tutkinut, selvittänyt, ja tehnyt töitä ympäristötuhojen vähentämisen kanssa yli 11 vuoden ajan, ensin ekodesign-yrityksen perustajaosakkaana, sitten tutkijana ja kirjoittajana. Olen kirjoittanut aiheesta Rauli Partasen kanssa kaksi kirjaa, Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen, ja ollut mm. mukana perustamassa uutta ympäristöjärjestöä, Suomen Ekomodernisteja.

En ole taustaltani vasemmistolainen vaan enemmänkin sinivihreä markkinaliberaali. Uskoin ennen, että selviämme parhaiten tekemällä vain pieniä muutoksia nykyiseen järjestelmään; uskoin markkinoiden ja yksityisten yritysten olevan valtioiden väliintuloa tehokkaampi työkalu ongelmien ratkaisemiseen, ja uskoin, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimat muutokset aiheuttaisivat enemmän vahinkoa mitä ne ratkaisisivat. Nykyään en enää näin usko: tutkimustyöni, mm. väitöskirjani resurssiniukkuuksien vaikutuksista keksintöjen syntyyn (ts. vastaus kysymykseen, voimmeko odottaa teknologiasta pelastusta niukkeneville resursseille) ja vähäisen ajan kuluminen ilman mainittavia toimenpiteitä saivat minut tarkistamaan näkökantojani.

Nykyään pidän todisteiden valossa todennäköisimpänä, ettemme kykene rakentamaan kestävää yhteiskuntaa, ellemme puutu tiukasti eriarvoisuuteen. Aikaikkuna pienille muutoksille umpeutui todennäköisesti jo 1990-luvulla.

Kysymys, minkä kanssa jokainen ympäristöasioita miettivä joutuu painimaan, on se, miksi ympäristötiedon ja ympäristötoimien välillä on niin valtava ristiriita. Olemme tienneet jo yli 30 vuotta, että olemme tuhoamassa sivilisaatiomme olemassaolon mahdollisuudet.

Tieto on ollut aivan riittävän riidatonta jo vähintään 20 vuotta. Silti emme ole vielä oikeastaan edes aloittaneet toimia, ja ajan kuluessa olemme menneet vain kauemmaksi kestävyyden rajoista. Nytkään emme ole saaneet edes CO2-päästöjen kasvua pysäytettyä.

Tähän on esitetty useita selityksiä, mutta ne kaikki kietoutuvat ennemmin tai myöhemmin samaan ilmiöön: toimenpiteet sattuisivat talouskasvuun, ja ”rautaiseksi laiksi” joskus kutsuttu nyrkkisääntö sanoo, että nykyiset päättäjät priorisoivat talouden aina ympäristön edelle

Seuraava kysymys on ilmiselvästi se, miksi talouskasvun edes väliaikainen vaarantaminen, vaikka se pelastaisi mahdollisuuden talouskasvulle tulevaisuudessa, on niin iso este, että tuomitsemme ihmiskunnan sen vuoksi tuhoon?

Tässä palataan ennen pitkää kahteen selitykseen: 1) ihmiset haluavat jatkuvasti parempaa elintasoa, ja 2) talouskasvun loppuminen aiheuttaisi sosiaalisia ongelmia, kenties vallankumouksen. Nykymenolla tuo vallankumous olisi hyvin mahdollisesti fasistinen.

Mutta jälleen voidaan – ja pitää – kysyä ”miksi.” (Tämä on yksi Toyotan kuuluisa lean-tuotannon kehittämisen taktiikka: kysytään vähintään viisi kertaa ”miksi.”) Miksi ihmiset haluavat jatkuvasti enemmän, ja miksi talouskasvua tarvitaan yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi?

Aloitetaan haluista. Monet selittävät tässä kohdassa, että on vain luonnollista haluta jatkuvasti enemmän. Tälle näkemykselle ei vain ole kovinkaan hyvää antropologista tukea: meillä on esimerkkejä jopa yli 50 000 vuotta säilyneistä talousjärjestelmistä, jotka tyytyvät varsin vähään.

Sen sijaan esim. psykologian tutkimus on todennut kerta toisensa jälkeen, että halumme ovat hyvin vahvasti riippuvaisia siitä, mitä näemme ympärillämme ja koetulla vertaisryhmällämme. Emme tarvitse kasvua tyytyväisyyteen, kunhan elämme melko tasa-arvoisissa yhteisöissä.

Eriarvoistuminen iskee tarkalleen tähän kohtaan, ja mainosteollisuus on kehittynyt pelottavan taitavaksi hyödyntämään epävarmuuksiamme: sen lisäksi että haluamme mitä toinen ihmisapina on saanut, markkinointi vielä kertoo meille, että näin tulisimme onnellisiksi.

Kun nyt sitten elämme yhteiskunnassa, missä jokainen voi ruudun avaamalla nähdä valtavasti esimerkkejä häntä itseään paksummin elävistä – ja 99,999 prosentilla ihmisistä on joku jota katsoa ylöspäin – niin haluamme itsekin lisää.

Esimerkiksi jopa 50 000 vuotta suhteellisen onnellisina eläneet metsästäjä-keräilijäyhteiskunnat romahtavat siinä vaiheessa, kun televisio tulee heidän elämäänsä. Samalla kaikenlaiset mielenterveysongelmat – aiemmin näissä yhteisöissä lähes tuntemattomat – lähtevät räjähdysmäiseen nousuun.

Eriarvoistuminen siis kiihdyttää kulutusta ja saa ihmiset haluamaan enemmän. Tämä on se talouskasvun ja kulutuksen kasvun moottori. Samalla se tekee tästä oravanpyörästä irtautumisen vaikeammaksi. Palkat nousevat vuosi vuodelta, mutta myös hinnat nousevat.

Vaikka ihmiset yksityisesti toteaisivat, että koko hommassa ei ole mitään järkeä, järjestelmästä ei pääse irti ellei käy aivan satumainen tuuri. Systeemi siis valjastaa tehokkaasti lähes kaikki ihmiset pyörittämään samaa oravanpyörää.

(Sivuhuomiona, on ihan konkreettista tilastonäyttöä siitä, että mitä eriarvoisempi yhteiskunta, sitä suurempi myös sen luonnonvarojen kulutus kun muut tekijät vakioidaan. Tämäkin tukee teoriaa, jonka mukaan eriarvoistuminen on itsessään ympäristöongelma.)

Toinen tekijä mihin eriarvoistuminen vaikuttaa on poliittinen valta. Kun kontrolli resurssien käytöstä keskittyy pienemmälle joukolle ihmisiä, näiden ihmisten valta vaikuttaa päätöksiin kasvaa. Miljardöörit käyttävät valtavasti rahaa mm. ympäristölainsäädännön vesittämiseen.

Pari viikkoa sitten ilmestyi selvitys, joka totesi, että maailman 200 suurimmasta yrityksestä 90% käyttää aktiivisesti rahaa päästörajoituksia vastaan. Tämä koetaan kilpailua ja voiton tekemistä korostavassa kvartaalitaloudessa kannattavammaksi kuin maailmanlopun estäminen.

Ja ilman muuta varakkaat käyttävät rahaa estääkseen sellaiset muutokset, jotka vaikuttaisivat heidän asemaansa. Varsinkin, koska varakkaiksi valikoituu lähinnä sellaisia ihmisiä, jotka arvostavat eniten rahaa. Tämä on vain kokonaisuuden kannalta ns. hitsin huono juttu.

Mutta mennään sitten kohtaan 2, eli talouskasvu yhteiskuntarauhan turvaajana. Ensimmäiseksi pitää tietysti kysyä, miksi olemme rakentaneet yhteiskunnan joka tarvitsee jatkuvaa kasvua yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Meidän pitäisi tietää, että vain syöpä kasvaa jatkuvasti.

On kuitenkin selvää näyttöä siitä, että talouskasvun yskiminen näkyy yhteiskunnassa mm. ristiriitojen korostumisena ja pahimmassa tapauksessa aseellisena selkkauksena – tai diktaattorien valtaannousuna. (Kts. esim. Friedman 2005: The Moral Consequences of Economic Growth.) Jälleen, kyse on kuitenkin ennen kaikkea eriarvoisuudesta!

Eriarvoisessa yhteiskunnassa tarvitaan talouskasvua, jotta niillä järjestelmän vähäosaisillakin olisi positiivinen kuva tulevaisuudesta. Mutta tiedämme hyvin, että yhteiskuntamme voivat kestää hirmuisia koettelemuksia. Kuten maailmansodat.

Tätäkin asiaa on tutkittu, ja todettu, että keskeinen selittävä tekijä yhteiskuntien kyvylle kestää suuria mullistuksia on tunne samassa veneessä olemisesta. Tämä on intuitiivisesti tunnettu asia, ja tästä syystä sota-aikana jahdattiin mustan pörssin kauppiaita.

Talousteorian silmissä mustan pörssin kauppiaiden jahtaaminen oli järjetöntä ja ihmisillä pitäisi olla vapaus ostaa itsensä ulos. ”Maksan enemmän veroja, minun ei tarvitse osallistua.” Mutta tämä ei ole se, miten sosiaalisten kädellislajien yhteiskunnat toimivat.

Teoriassa eriarvoisuudella ei pitäisi olla väliä, mutta käytännössä sillä on. Apinatkin kieltäytyvät taloudellisesti rationaalisesta yhteistyöstä, jos he kokevat että joku saa selvästi enemmän tai kärsii vähemmän. Emmekä me ole laskukoneen lailla ajattelevia homo economicuksia vaan kädellisten heimoon kuuluvia homo sapienseja.

Eriarvoisuus siis itsessään nakertaa yhteiskunnallisen elämän perusteita, keskittää valtaa, ja ehkä ennen kaikkea tekee isoihin muutoksiin reagoimisen melkein mahdottomaksi. Tämä on saatanan huono yhtälö nyt kun 200 vuoden talouskasvun tilinteon hetki on tulossa.

Meidän ajatusmaailmamme ja teoriamme ovat isolta osin peräisin tuolta 200 vuoden jaksolta, jolloin talouskasvulle ei käytännössä ollut rajoja. Tämä aika on nyt mennyt, mutta se ei vielä näy ajattelussamme. Edessä on lähes varmasti nykyistä huonompia ja epävarmempia aikoja.

Ajamme nyt jäävuorta kohti laivalla, joka on voimakkaasti eriytynyt toisiaan kyräileviin luokkiin (tai Pohjoismaissa eriytymässä), jossa kurssinmuutosta pelkäävillä on eniten valtaa, ja jonka rakenteet kannustavat lähinnä kasvattamaan paatin vauhtia. Ei tarvita Einsteinin lahjoja ennustamaan mitä voi käydä.

Tämä näin lyhyesti miksi pidän eriarvoisuutta ja rikkautta itsessään ympäristöongelmana. Myös köyhyys on itsessään ympäristöongelma, mutta vähän eri tavalla, ja senkin ratkaiseminen rajallisten resurssien oloissa edellyttää varallisuuksien suurempaa tasaamista.

Korostan vielä lopuksi, että näkökantani ei ole mitenkään poikkeuksellinen, eikä lukuisista kriitikoista ole vielä löytynyt yhtäkään asiaa varsinaisesti tutkinutta. Ympäristötutkijat ovat kasvavassa määrin sitä mieltä, että nykytilanne vaatii koko yhteiskuntajärjestelmään puuttumista – ja esimerkiksi talousmallimme rukkaamista täysin uudelle tolalle. Tiedän, että kasvava joukko muitakin ihmisiä, mukaanlukien korkeissa päättävissä asemissa olevia, on yksityisesti kanssani samaa mieltä:

Rajoittamaton kapitalismi ei ole enää yhteensopiva henkiinjäämisen kanssa.