20-06-24 Mobilisaatiosta, miksi taloudellinen eriarvoisuus on ongelma markkinataloudessa, linkkejä

Sekalaisia ja puolivalmiita muistiinpanoja ajatuksista. Kaikki Tilannekatsaus-sarjan muistiinpanot löytyvät täältä.

En pääse edelleenkään käyttämään Twitter-tiliäni jmkorhonen – nämä ilmoitukset tulevat WordPressin Twitter-palikan kautta – mutta seurailen Twitterin etsi-toiminnon avulla mitä vastailette :D. Perustin myös englanninkielisen tilin nimellä jmkorhon_en , minne ajattelin keskittää lontoonkielisen viestintäni.

Kirjoituksiin ilmestyy tästä edespäin @-merkillä eroteltuja tekstitageja. Näitä voinee käyttää apuna, jos haluaa etsiä jostain tietystä aiheesta kirjoitettua. (Tagit ovat englanniksi koska nämä tilannekatsaukset ovat suoria kopioita omista muistiinpanoistani.)

@PlanB

Tiivistelmä Yhdysvaltojen talouden mobilisaatiosta 2. maailmansotaan luettavissa täällä. Voi olla hyödyllistä tietoa kaikille, jotka miettivät, miten erilaisissa hätätilanteissa tuotantoa voidaan ohjata esimerkiksi eksistentiaalisten kriisien ratkaisemiseen.

https://docs.google.com/document/d/1DNM1vuUznvPb9p8OKQlCUlCxSUK3VX1OyprVj9QcPZU/edit?usp=sharing

@Inequality @Power

Miksi markkinatalouteen perustuvissa yhteiskunnissa on erityisen tärkeää huolehtia siitä, että varallisuuserot eivät pääse kovinkaan suuriksi? Koska mitä suurempi osa resursseista jaetaan markkinoilla,

  1. sitä vähemmän ihmisillä on markkinoiden ulkopuolisia keinoja hankkia elämisen edellytyksiä; ja
  2. sitä helpompi varakkaiden on muuttaa varallisuutta toisiksi sosiaalisen vallan muodoiksi.

(Sosiaalinen valta ≈ kyky vaikuttaa toisten ihmisten käyttäytymiseen.)

Esimerkiksi Michael Mannin mukaan sosiaalisen vallan lähteitä on neljä:

  1. Pakottaminen (esim. poliisi, asevoima)
  2. Taloudellinen
  3. Hallinnollinen/poliittinen
  4. Ideologinen

Markkinataloudessa voit nykyään vuokrata vaikka oman armeijan, erilaisista ”turvallisuus”palveluista puhumattakaan; taloudellinen valta kasautuu, koska raha tulee rahan luo; hallinnollista ja poliittista valtaa voi hankkia suoraan lahjuksilla, hieman epäsuoraan tukemalla haluamiaan poliitikkoja, ja epäsuoraan olemalla niin merkittävä peluri, että pystyt halutessasi heiluttelemaan esimerkiksi kunnan tai valtion taloutta; ja ideologista valtaa voi hankkia esimerkiksi tukemalla sopivia ajattelijoita, mainostamalla, tai yksinkertaisesti näkymällä esimerkiksi uutisissa koska sinulla on jotain muuta vallan lajia.

YHyvä esimerkki miten järjestelmä ”toimii” käytännössä, kun eriarvoisuus päästetään liian pitkälle: Yhdysvaltojen rikkaiden ei tarvitse välttämättä vaivautua enää edes argumentoimaan kantojaan, riittää kun he laittavat juristit asialle. (inequality.org)

@Permaculture

Permakulttuuriyhdistykseltä vastaus haasteeseen: miten käyttäisit koronaelvytysrahaa? (Kiitos!)
https://www.permakulttuuri.fi/ajankohtaista/open-answer-open-letter

@Discrimination

Uusin kolumnini Tekniikka & Taloudessa, rakenteellisesta syrjinnästä

Mainitsemani video syrjivästä saippua-automaatista Gizmodon jutussa aiheesta

@Locke @PropertyRights

John Locken käsitys omistusoikeuksista on nykyaikaisen talousjärjestyksen kulmakiviä. Teoria on toiminut tärkeänä intellektuaalisena perusteluna kolonialismille: sen nojalla esimerkiksi maiden ryöstö voitiin perustella sillä, ”ettei maa ollut kenenkään omistuksessa” tai ”käytössä” – millä siis tarkoitettiin, ettei maa ollut kenenkään eurooppalaisten täysiksi ihmisiksi laskemien käytössä. Nykyään sama teoria toimii viikunanlehtenä intellektuaalisten oikeuksien ryöstölle ja aitaamiselle, sallien aikaisemmin jotain asiaa kehittäneiden kontribuution painamisen unholaan. Cory Doctorowin essee vuodelta 2019. (Kiitos Jani Martikaiselle linkistä.)

Sisältää myös hyvän tiivistelmän innovaatioiden samanaikaisuudesta – ilmiöstä, joka laittaa esimerkiksi nykyisen patenttijärjestelmän perusteet äärimmäisen kyseenalaisiksi.

Kannattaa lukea myös Cory Doctorowin twiittiketju aiheesta.

janne ät jmkorhonen piste fi

20-06-21 Päätöksenteon heuristiikoista, talouskasvun rajoista, miten taloustiede vaikeuttaa ongelmanratkaisua

Sekalaisia ja puolivalmiita muistiinpanoja ajatuksista. Kaikki Tilannekatsaus-sarjan muistiinpanot löytyvät täältä.

Miksi yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ylipäätään tehdään? Yksi tärkeä syy on auttaa päätöksentekijöitä tekemään parempia päätöksiä. Mutta miten hyödyllistä tämä tutkimus lopunviimein on, jos tavoitteena on parempi maailma?

Ongelma a: käytetäänkö tutkimustuloksia politiikassa enemmänkin vahvistamaan olemassaolevia arvoja ja asenteita?

Ongelma b: miten paljon hyötyä on esimerkiksi monimutkaisista strategioista ja ajattelumalleista, kun tulevaisuutta on kuitenkin vaikea ennustaa ja monimutkainen malli pitäisi saada viestittyä monille ihmisille?

Epäilen, että esimerkiksi ajattelu, missä hyväksytään väliaikainen epäoikeudenmukaisuus jonkin teoriassa ja tulevaisuudessa odottavan paremman maailman vuoksi, ei oikein tule toimimaan. Enkä usko, että mikään monimutkainen tapa ajatella politiikkaa olisi ainakaan säännönmukaisesti parempi ohjenuora toiminnalle kuin tämä, vielä varmasti puolitekoinen heuristiikkani:

  1. Ole myötätuntoinen ja kunnollinen.
  2. Pyri parantamaan ensisijaisesti heikoimmassa asemassa olevien asemaa.
    1. Ennen kaikkea teoilla, joilla on konkreettista vaikutusta.
  3. Valitse edustajiksesi ihmisiä, joita heidän entiset kumppaninsa kehuvat.

Hyvät strategiat ovat yksinkertaisia. Mutta mitä parannettavaa tässä olisi?

Talouskasvun välttämättömyydestä on puhuttu paljon, mutta pitää puhua vielä enemmän. Otero ym. (2020) sisältää 22 tutkijan yhteisen katsauksen talouskasvun yhteyksistä biodiversiteettituhoon. Lopputulos: näyttö siitä, että talouskasvu lisää tuhoja, on vahvaa; näyttö siitä, että talouskasvu saataisiin kytkettyä irti tuhojen kasvusta, on heikkoa. Muutamat harvat poikkeukset eivät muuta kokonaiskuvaa.

Mutta vaikka talouskasvu tuhoaisi sivilisaatiomme, sitä halutaan silti, koska se on nykyisiä yhteiskuntiamme koossa pitävä liima. Näin ei välttämättä tarvitsisi olla, mutta se kyllä vaatisi, että rikkaimmat suostuisivat olemaan vähän vähemmän ahneita.

Ymmärrän toki heitä, joiden mielestä loputtoman talouskasvun on oltava mahdollista, koska rikkaimmat eivät luovu omastaan helpolla. Jos mietimme ratkaisuja ongelmiimme, tämä on kuitenkin kuin esittäisi, että humalassa avaimensa kadottaneen täytyisi etsiä avaimiaan vain katulampun alta, koska avaimien löytäminen hyvässä valossa on helpompaa. Samaten, teoriat, jotka ”todistavat” ikuisesti jatkuvan talouskasvun olevan mahdollista, vastaavat teorioita, jotka todistavat, että humalassa avaimensa kadottanut voi löytää ne katulampun alta.

(Palaan aiheeseen myöhemmin: todettakoon nyt, että mikään loputtoman kasvun teoriassa mahdollistava taloustieteen teoria ei todellakaan takaa, että talouskasvu, ja varsinkaan poliitikkojen odottama reipas, prosenteissa eikä prosentin kymmenyksissä mitattava kasvu i) tapahtuisi käytännössä ja ii) olisi ympäristömielessä kestävää. Tämä ero teoriassa mahdollisen ja käytännössä todennäköisen välillä unohtuu liki kaikilta loputonta talouskasvua rummuttavilta, vaikka ero mahdollisen ja todennäköisen välillä pitäisi pitää erittäin selvänä. Jos ette usko, katsokaa itse vaikkapa kahta keskeistä loputtoman kasvun perusteluna käytettyä teoriaa, neoklassista tai endogeenista kasvuteoriaa. Maksan heti satasen ensimmäiselle, joka todistaa, että jompi kumpi teorioista todistaa 100% varmuudella loputtoman, ympäristörajat huomioivan talouskasvun olevan varmaa. Pätevä todistus edes 10% varmuudesta tienaa 50 euroa.)

Tiedote tutkimuksesta löytyy täältä.

Suositukset:

  1. Rajoitetaan rajallisten resurssien kaupallistamista kansainvälisesti mm. asettamalla absoluuttiset rajat niiden käytölle ja jakamalla näin syntyvä kiintiö valtioille.
  2. Rajoitetaan ekstraktiivisen teollisuuden (kuten kaivosteollisuuden) toimintaa suuren biodiversiteetin alueilla.
  3. Hidastetaan suurisuuntaisten infrastruktuurihankkeiden laajentamista.
  4. Vähennetään ja jaetaan työn tekemistä.
  5. Edistetään agroekologiaa ja valtioiden ruokaomavaraisuutta.
  6. Priorisoidaan kompakti kaupunkisuunnittelu.
  7. Tuotteisiin mukaan raportti tuotannon biodiversiteettivaikutuksista, ja vero mainonnalle, joka edistää ylikäyttöä.

Otero, I., Farrell, K. N., Pueyo, S., Kallis, G., Kehoe, L., Haberl, H., … Pe’er, G. (2020). Biodiversity policy beyond economic growth. Conservation Letters. https://doi.org/10.1111/conl.12713

Vuodelta 2016 erittäin havainnollinen esitys siitä, miten valtavirtainen taloustiede tuottaa ympäristökriisiin ratkaisuksi suosituksia, jotka ovat yhteensopivia voittojen maksimoinnin kanssa.

Torras, M. 2016. Orthodox Economics and the Science of Climate Change. Monthly Review, 1.5.2016

  1. Kapitalismi hyväksikäyttää monilla tavoilla laajalle levinnyttä mutta virheellistä uskoa siihen, että numerot olisivat lähtökohtaisesti ”tieteellisempiä” tai objektiivisempia kuin kvalitatiivinen informaatio;
  2. Ympäristöpolitiikan saralla tämä tapahtuu ennen kaikkea niin, että aito epävarmuus tulevasta – emme oikeasti voi tietää, mitä seurauksia ilmaston muuttumisella on – muunnetaan taloustieteellisissä malleissa ”riskeiksi”, ja niille annetaan jokin todennäköisyys
    1. eikä katastrofaalisia riskejä, joiden kustannus voi olla äärettömän suuri, käsitellä, koska äärettömän suuri riski kertaa mikä tahansa nollaa suurempi todennäköisyys = ääretön kustannus
    2. joista seuraa, että laskelmat ilmastonmuutoksen haitoista ovat väistämättä lähinnä maltillisia arvauksia ja yrityksiä ”optimoida” vahinkojen määrä – mikä voi olla erittäin vaarallinen idea, jos optimoitavan järjestelmän käyttäytymistä ei ymmärretä hyvin, kuten emme ymmärrä ilmastojärjestelmää
  3. Samaan aikaan diskonttokoron oletetaan olevan jopa huomattavan suuri, mikä tarkoittaa käytännössä, että emme arvosta tulevien polvien elämää juurikaan
    1. Korkeaa diskonttokorkoa puolustetaan sillä, että tulevaisuuden ihmiset olisivat varakkaampia kuin me, ja siksi paremmin kykeneviä selviämään ongelmista. Valitettavasti tämäkin on vaarallinen oletus: kun käytämme laskelmissa korkeampaa diskonttokorkoa, saamme tuloksia, jotka kannustavat meitä käyttämään maailman resursseja huolettomammin, mikä taas vähentää todennäköisyyttä, että tulevilla polvilla asiat olisivat edes yhtä hyvin kuin meillä.
    2. lisäksi kaikki nollaa suuremmat diskonttokorot vaativat oletuksen, että katastrofaalisten tapahtumien todennäköisyys on nolla. Jos ilmastonmuutos (tai muu ympäristöuhka) voi johtaa millään nollaa suuremmalla todennäköisyydellä ihmisten sukupuuttoon – ja on täysin varmaa, että tämä todennäköisyys on nollaa suurempi – mikään mittari ei saisi vain olettaa, että tulevat sukupolvet ovat varakkaampia: odotusarvona mikä tahansa positiivinen todennäköisyys kertaa ääretön vahinko on edelleen ääretön vahinko.
    3. Jos hyväksymme, että ihmiskunnan tuho on ilmastokriisin mahdollinen seuraus, ja tuho tarkoittaisi edes liki äärettömän suurta vahinkoa, rationaalinen johtopäätös on käyttää tuhon estämiseksi tarvittavien toimien kannattavuuden arviointiin suurta negatiivista diskonttokorkoa. Käytännössä: uhan torjunnan pitäisi olla prioriteetti nro 1.
  4. Kun tähän yhdistetään se, että ihmishenkien arvon arvioiminen ”revealed preferences”-lähestymisellä perustuu kehäpäätelmään, koska
    1. ihmiset eivät tosiasiassa ole täydellisen rationaalisia päätöksentekijöitä eivätkä siksi pysty täysin rationaalisesti arvioimaan vaikeasti arvioitavissa olevien riskien todellisia haittoja
  5. Saadaan johtopäätös: suurissa, koko yhteisöä tai ihmiskuntaa koskettavissa riskeissä kuten ilmastonmuutoksessa päätöksenteko ei voi perustua pelkkiin talousteoreettisiin laskelmiin tai helposti mitattavissa oleviin rahallisiin arvoihin.

Yhteys: janne (ät) jmkorhonen.fi.

PS. Twitterin 2-vaiheisen tunnistuksen vaatimat tekstiviestit eivät tule vieläkään perille. Koska asiakaspalvelusta vastaa edelleen vain automaattinen sähköpostiviesti, pidän toistaiseksi Twitter-vapaata.

Tilannekatsaus 17.6.2020

Sekalaisia muistiinpanoja sekalaisista aiheista

Evolutiivinen psykologia ei taida edes olla mahdollista sellaisena kuin me sen tunnemme. Subrena E. Smithin paperi Is Evolutionary Psychology Possible? (2020) esittää, että alan keskeisiä oletuksia ja löydöksiä ei käytännössä voi todistaa oikeiksi taikka vääriksi, mikä tekee siitä esimerkiksi Popperin kriteereillä epätiedettä. Tarkemmin sanoen: evolutiivista psykologiaa harjoittavien tulisi kyetä osoittamaan, että

  1. Nykyaikaisten ihmisten kognitiiviset mekanismit vastaavat evolutiivisessa historiassa luonnonvalintapaineen alla olleita mekanismeja; ja
  2. nykyaikaiset kognitiiviset mekanismit ovat periytyneet näistä mekanismeista, ja
  3. ne ovat säilyttäneet samat funktiot kuin muinaiset mekanismit.

Smithin varsin vahvan argumentin mukaan tätä ”vastaavuusongelmaa” (Matching Problem) ei ole mahdollista ratkaista niillä keinoin, joita evoluutiopsykologiaa harjoittavilla on käytössään. Emme yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi (ts. kovinkaan paljon) kaukaisten esivanhempiemme käyttäytymisestä. Yksin tämä riittää tekemään nykyihmisten (yleensä vieläpä varsin kapean nykyihmisten joukon, kuten pääasiassa valkoihoisten länsimaisten yliopisto-opiskelijoiden) käyttäytymisestä tehtyjen päätelmien yleistämisestä erittäin ongelmallista: evopsykan tarjoamat selitykset käyttäytymismallien evolutiivisesta perustasta saattavat osua oikeaan, mutta yhtä hyvin ne saattavat olla myös tutkijoiden maailmankuvaan sopivia ns. ”just so”-tarinoita. Tiedämme nimittäin varmaksi, että vähintään osa evopsykan alla julkaistusta tutkimuksesta ja spekulaatiosta on juurikin tällaista. Esimerkiksi teoriat siitä, että naiset olisivat kehittyneet evolutiivisesti havaitsemaan punaisen värin miehiä paremmin, ovat melko todennäköisesti silkkaa sitä ihteään.

Tämä on ikuinen ongelma kaikessa historiallisessa tutkimuksessa: vahvojen päätelmien teko ohuen datan varassa on ihan hiton vaikeaa.. Menneisyydessä on aivan liian helppo nähdä asioita, joita siellä haluaa, tietoisesti tai tiedostamattaan, nähdä. (Kts. päivän toinen muistiinpano alempana.) Ja kun vain kerää tarpeeksi dataa, voi datassa havaita minkä tahansa kuvion hyvänsä. On vain aivan eri asia, onko kuvio missään yhteydessä mihinkään todella tapahtuneeseen.

Smithin argumentti ei tosin ole evopsykan ainoa ongelma. Ala on esimerkiksi erittäin riippuvainen ns. massiivisen modulaarisuuden oletuksesta: tämän (ehkäpä vain sattumalta) alunperin kallonmittauksesta periytyvän oletuksen mukaan aivojen funktionaalisuus nousee toisistaan erillisistä, ns. alakohtaisista (domain specific) moduuleista, jotka ovat kehittyneet evoluution myötä ratkomaan spesifejä, yksilön selviämiseen ja lisääntymiseen liittyviä ongelmia. Valitettavasti nykyaikainen tutkimus ei, kauniisti sanottuna, tue tätä massiivisen modulaarisuuden oletusta sen enempää kuin tietojenkäsittelyteoria tukisi oletusta siitä, että tietokoneissa täytyisi olla erillinen rautatason moduuli Excelille (tai taulukkolaskennalle) ja toinen Wordille (tai tekstinkäsittelylle). Ylipäätään, evoluutiopsykologiassa ja arkisessa kielenkäytössä yleinen metafora aivoista tietokoneena ei mitenkään välttämättä ole sen tarkempi kuva aivoista kuin aikaisemman huipputekniikan synnyttämät metaforat aivoista hydraulisina mekanismeina (1500-luku), kellokoneistona (1700-luku) tai lennättimien verkostona (1800-luvun loppu).

Asiaa ei paranna, että 1) evopsykan harjoittajat ”löytävät” hämmentävän usein ”biologisia” selityksiä tällä hetkellä vallitseville epäoikeudenmukaisuuksille ja hierarkioille, tukien näin poliittisia argumentteja, joiden mukaan epäoikeudenmukaisuuksille ei ”voi” mitään, ja 2) keskeinen vastine evoluutiopsykologian kritiikkeihin on leimata kriitikot mystikoiksi, jotka ”kieltävät evoluution vaikuttavan aivojen rakenteeseen.” Edellinen voi olla vain jännittävä yhteensattuma, mutta jälkimmäinen on täyttä huuhaata: on 100% täydellisen mahdollista nähdä ihminen kokonaisuutena evoluution tuotteena, ja silti epäillä evopsykan käsityksiä siitä, missä määrin evoluutio todella on rautakoodannut käyttäytymismalleja aivojemme rakenteeseen. Tällaisia malleja voi hyvin olla olemassa, mutta evoluutiopsykologian kyky todentaa asia ei ole kehuttava.

Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa oppikirjoihin saakka päässyt käsitys siitä, että käärmeiden ja hämähäkkien pelko olisi evoluution aivojen rakenteeseemme rautakoodaama ominaisuus. Kuten Richardson (2007:28) kirjoittaa, maailman yli 37 000 hämähäkkilajista ehkäpä 16 on ihmiselle edes jotenkin vaarallisia – eikä yksikään näistä esiinny luonnollisena Afrikassa, jossa suurin osa evolutiivista historiaamme on tapahtunut. Suurin osa Afrikan käärmeistäkin on ihmiselle harmittomia.

Mistä pääsemmekin päivän toiseen aiheeseen: myös nykyisiä epäoikeudenmukaisuuksia ja hierarkioita kritisoivilla on toisinaan ongelmia historian kanssa. Iain Taylorin lyhyt kirjanen Convenient Myths: The Axial Age, Dark Green Religion, and the World That Never Was (2013) pyrkii oikomaan erityisesti kahta yleistä historiallista väärinkäsitystä: että maailmassa olisi ollut erityinen ”aksiaalinen aika” (saksalaisen historioitsija Karl Jaspersin termein), noin 800-200 e.a.a., jolloin nykyiset maailmanuskonnot ilmestyivät kuin tyhjästä ja syrjäyttivät aikaisemmat, monien teorioissa esimerkiksi luonnon kanssa paremmin sopusoinnussa olevat uskonnot; ja että ennen maanviljelystä ja sivilisaatiota ihminen osasi elää ”tasapainossa” luonnon kanssa, ja että säilyneiden alkuperäiskansojen perimät uskomukset olisivat ”ympäristöystävällisempiä” kuin esimerkiksi kristinusko. Taylorin erikoisala on Vanhan Testamentin historia, ja hän osoittaa nähdäkseni vakuuttavasti, että Jaspersin käsitys ei yksinkertaisesti ole uskottava tulkinta todistusaineistosta.

Teema on toisin sanoen sama mitä Sixten Korkman käsittelee tuoreessa Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Onko ympäristökriisin taustalla kristinusko, valistus, kapitalismi vai populismi?” (16.6.2020). Korkman esittää, että ympäristökriisin ratkaisun avaimet ovat aatteellisia, ja viittaa Taylorinkin kirjassaan käsittelemään Lynn Whiten teesiin (1967), jonka mukaan juuri nimenomaan kristinusko olisi ympäristölle erityisen tuhoisa uskonto, Jumalan asetettua ihmisen hallitsemaan maata ja merta ja kaikkia niissä eläviä. Kuten Taylor asian seikkaperäisesti osoittaa, Whiten syytös on liioiteltu ja vailla varsinaisia todisteita. Sekä Raamatusta että kristillisestä traditiosta voidaan helposti löytää myös täysin vastakkaisia ohjeita, kuten ohje luomakunnan varjelemisesta. Mikä on totta on se, että Whiten mainitsemia Raamatun kohtia on käytetty esimerkiksi ahneuden oikeuttamiseen: on kuitenkin perusteltu syy uskoa, että jos kristinusko tai jopa kaikki nykyiset maailmanuskonnot olisivat jääneet syntymättä, vastaavat ihmiset hakisivat vastaavat perustelut jostain muualta – kuten vaikka Kanadan Montagnai-intiaanien uskomuksesta, jonka mukaan kaikki tavatut majavat tuli tappaa, jotta ne eivät varoittaisi saaliseläimiä, että Montagnait ovat metsästämässä, tai cherokee-intiaanien uskomuksesta, jonka mukaan jokainen ennenaikaisesti tapettu peura syntyy välittömästi uudelleen, eikä metsästys siis vaikuta peurakantaan.

Taylorin kirjan parasta antia onkin sen lyhyt mutta ansiokas tiivistelmä siitä, mitä alkuperäiskansojen uskontojen luontosuhteesta tiedetään. Jälleen, mitään varsinaista näyttöä siitä, että alkuperäiskansojen tavat ja uskomukset olisivat yleisesti ottaen auttaneet heitä elämään tasapainossa ekosysteeminsä kanssa, ei ole. Monen säilyneen alkuperäiskansan luontosuhde on erinomainen, jos sanalla ”luontosuhde” tarkoitamme tietämystä heitä ympäröivästä luonnosta. Tästä huolimatta, antropologien havainnoimalle käyttäytymiselle yleisesti ottaen paras selitys on se, että tätä tietämystä käytetään ennen kaikkea elinkeinon hankintaan mahdollisimman vähällä vaivalla. (Tämä vastaa tarkasti omia havaintojani isovanhempieni ikäpolven, 1920-luvulla syntyneiden, ajatusmaailmasta. Tässä maailmassa ei varsinaisesti ollut ”luontoa”: pellon jatkeena oli metsä, josta haettiin mitä kulloinkin tarvittiin tai saatiin kiinni. Kun työkalut paranivat, niin metsästä kuin pellostakin haettiin enemmän.)

Osa alkuperäiskansojen elinkeinoista on ympäristöllisesti kestäviä, mutta keskeinen selittäjä on alhainen väestötiheys, jonka ansiosta paine ekosysteemejä kohtaan ei kasva liian suureksi. Kun näin pääsee käymään, osoittautuu, että alkuperäisasukkaatkin ovat ihmisiä, ja käyttäytyvät jokseenkin samoin kuin mekin käyttäydymme nykyään: elannon hankkiminen ohittaa pohdinnan siitä, mahtaako elinkeinon harjoittaminen johtaa elannon loppumiseen. (Kts. myös Low 1996, Behavioral ecology of conservation in traditional societies.)

Olen silti vahvasti samaa mieltä Korkmanin kanssa siitä, että kestävyyskriisimme ratkaisun avaimet ovat ennen kaikkea aatteellisia. Mikään määrä teknologiaa ei auta, jos emme osaa kysyä, miten paljon on tarpeeksi. Emme kuitenkaan voi palata fyysisesti emmekä ajattelussamme mihinkään kulta-aikaan, sillä sellaista ole edes ollut olemassa. Meidän täytyy yhdessä keksiä, miten elää samalla pallolla miljardien muiden ihmisten ja muiden eliöiden kanssa, ilman että tuhoamme tahattomasti elämisen edellytyksiä. Tämä on vaikea ja hidas urakka, ja meidän kannattaa ottaa oppia ajan hammasta kestäneistä viisauksista. Mutta historia ei toista itseään, ja joudumme kehittämään nyt tilanteeseemme uudenlaisen, omaperäisen ratkaisun.

Yhteys: janne (ät) jmkorhonen.fi.

PS. Twitter ei ole sitten kesäkuun alkupuolen suostunut lähettämään 2-vaiheisen tunnistuksen vaatimaa tekstiviestiä ja onnistuin kämmäämään ainoan varakoodini. Koska asiakaspalvelusta vastaa vain automaattinen sähköpostiviesti, pidän toistaiseksi Twitter-vapaata.

Tilannekatsaus 9.6.2020

Sekalaisia muistiinpanoja sekalaisista aiheista

Olisiko “toissijainen” tutkimus laitettava tauolle, kun sivilisaatiomme selviäminen on erittäin epävarmaa? Tähtitieteilijä Mikko Tuomi pohtii asiaa blogissaan. Maailmankaikkeuden tutkiminen loppuu joka tapauksessa, jos sivilisaation olemassaolo ei ole enää mahdollista.

Olen miettinyt samaa asiaa paljon. Teen nykyään tutkimusta, joka tähtää varasuunnitelman rakentamiseen siltä varalta jos oikeasti haluaisimme ratkaista ilmastokriisin. Oikeasti haluaisin kuitenkin tehdä jotain aivan muuta: todennäköisesti kirjoittaa teknologian historiasta. En vain saa perusteltua itselleni, että nyt olisi varaa tehdä jotain muuta kuin edes yrittää vähentää ihmiskunnan holtittoman käyttäytymisen aiheuttamia riskejä.

Toisaalta, samaa kysymystä pohti mielestäni hyvin esimerkiksi C. S. Lewis 22. lokakuuta 1939 pitämässään saarnassa “Learning in War-Time.” Toista maailmansotaa oli tuolloin käyty alle kaksi kuukautta. Natsit olivat murskanneet Puolan lokakuun alussa. Vajaata viikkoa aikaisemmin saksalainen sukellusvene oli upottanut Ison-Britannian laivaston taistelulaiva HMS Royal Oakin röyhkeästi Scapa Flow’n vahvasti suojatussa sotasatamassa, tappaen yli 800 merimiestä. Neuvostoliitto oli juuri aloittanut Viron miehittämisen. Edellisenä päivänä, lauantaina 21. lokakuuta, kaikkien 20-22-vuotiaiden brittimiesten oli täytynyt ilmoittautua armeijan rekisteriin.

Lewis päätyi silti toteamaan, että jos ihmiskunta olisi viivyttänyt tiedon ja kauneuden etsintää kunnes kaikkien kaikki asiat olisivat hyvin, etsintä ei olisi koskaan edes alkanut. (Voidaan toki olla myös sitä mieltä, että tämä olisi saattanut olla hyvä asia.) Tätä argumenttia voidaan käyttää sekä hyvin että huonosti. Nähdäkseni hyvä käyttö argumentille on todeta, että täydellistä aikaa tutkimukselle ei tule koskaan. Huonoa käyttöä on käyttää argumenttia perusteluna sille, että maailman epäoikeudenmukaisuuksille ja ongelmille ei tarvitse tehdä mitään. 

“Plausible reasons have never been lacking for putting off all merely cultural activities until some imminent danger has been averted or some crying injustice put right. But humanity long ago chose to neglect those plausible reasons. They wanted knowledge and beauty now, and would not wait for the suitable moment that never comes. Periclean Athens leaves us not only the Parthenon but, significantly, the Funeral Oration. The insects have ‘chosen’ a different line: they have sought first the material welfare and security of the hive, and presumable they have their reward. Men are different. They propound mathematical theorems in beleaguered cities, conduct metaphysical arguments in condemned cells, make jokes on scaffolds, discuss the last new poem while advancing to the walls of Quebec, and comb their hair at Thermopylae. This is not panache; it is our nature.”

Voimme toki huomioida senkin, että Lewis oli tämän sanoessaan varsin etuoikeutetussa asemassa Oxfordin yliopiston kirjallisuuden opettajana. 

(Törmäsin sattumalta ylläolevaan lainaukseen L. M. Sacasasin erinomaisessa uutiskirjeessä The Convivial Society, Vol 1., No 5. Suosittelen lämpimästi seuraamaan, jos teknologian yhteiskunnalliset ulottuvuudet kiinnostavat. 


Uudessa-Seelannissa poliisi luopuu tuliaseiden kantamisesta, raportoi The Guardian. Uuden-Seelannin poliisit ovat perinteisesti partioineet ilman tuliaseita, mutta 51 ihmisen hengen vaatineen Christchurchin äärioikeistolaisen terrori-iskun jälkeen poliisi kokeili aseistettuja partioita. Nyt tämä kokeilu on lopetettu: lopettamispäätöksen tehneen poliisipäällikön mukaan aseistautuneet poliisit “eivät sovi uusiseelantilaisten odottamaan poliisityön tyyliin.” Jutussa haastatellun entisen poliisin mukaan tuliaseiden kantaminen rutiininomaisesti lähettäisi yhteiskunnallisella ja kulttuurillisella tasolla erilaisen viestin siitä, mitä poliisi on ja mitä varten se on olemassa. 

Pitkään jatkunut ja Suomessakin vahvasti näkynyt trendi poliisin militarisoitumisesta ja yhä raskaampien varusteiden julkisesta kantamisesta – toisin sanoen voimannäytöstä, mikä esimerkiksi rauhanturvaajille annetun koulutuksen mukaan on osa voimankäytön portaikkoa – on siis mahdollista katkaista ja peruuttaa. 

Varustuksen keventäminen ei tietenkään tarkoita, että poliisi luopuisi tuliaseista. Karhuryhmää vastaava Armed Offenders Squad jatkaa valmiuttaan kuten tähänkin saakka.


“Suuret mielet keskustelevat ideoista; keskinkertaiset tapahtumista; pienet ihmisistä.” (Todennäköisesti ei Eleanor Roosevelt.)

Olen viime vuosina kallistunut yhä enemmän sille kannalle, että ymmärtääksemme ja ehkäpä muuttaakseemme maailmaa, meidän kannattaisi oppia enemmän ihmisten maailmankuvista ja niihin sisältyvistä ideoista. Pari mahdollisesti kiinnostavaa aiheeseen liittyvää julkaisua tuli vastaan.

The Economics of Utopia: A Co-Evolutionary Model of Ideas, Citizenship, and Socio-Political Change (Almudi ym. 2015, SSRN Electronic Journal) esittää kiinnostavan teorian ideakeskeisestä historiasta ja simulaatiomallin, jolla ideoiden kilpailua voi havainnollistaa ja tutkia. Kirjoittajat lähtevät Montgomeryn ja Chirot’in (kts. jäljempänä) teoriasta historiaa muovanneista avainideoista ja tästä seuraavasta utopioiden kilpailusta. Keskeistä tässä ideassa on ajatus siitä, että yhteiskuntamme on tulosta erilaisten maailmaa jäsentävien ajatusten – kirjoittajien termillä utopioiden – kilpailusta. Nämä utopiat, joita voitaneen ajatella myös maailmankatsomuksina, kilpailevat resursseista kuten huomiosta niin ihmisten pään sisällä kuin yhteiskunnassakin. Mikä utopia on kulloinkin päällimmäisenä, määrittää suurelta osin yhteiskunnan järjestyksenkin. Esimerkiksi nykyaikana voitaneen sanoa, että markkinautopia on vielä ainakin toistaiseksi alistanut esimerkiksi demokratian ja ympäristöystävällisyyden utopiat toissijaisiksi, joskin nationalismin tai vastavalistuksen utopia on kirimässä.

Kirjoittajat määrittelevät myös sivilisaation mielenkiintoisesti: emergenttinä ominaisuutena tilanteessa, missä yksikään utopia ei ole vallitsevassa asemassa. “Sivilisaatio nousee esiin tässä mallissa kun jokaista utopiaa yritetään (ts. kaikki ideat kilpailevat) mutta jokainen niistä epäonnistuu (ts. ne ovat dynaamisessa tasapainotilassa.” (s. 2) Malli kuitenkin hylkää perinteisen tavan ajatella poliittista taloustiedettä Public Choice-teorian kehyksessä, käyttäen sen sijaan ko-evolutionaarista mallia jossa ryhmien välinen kilpailu johtaa dynaamiseen tasapainoon, ja mallintaen kansalaiset ei kertapäätöksiä tekevinä äänestäjinä vaan resursseja kuten aikaa ja rahaa yhteiskuntaa muokkaavien ja hallitsevien ideoiden edistämiseen (ja toisten vastustamiseen) käyttävinä “jatkuvina” toimijoina. (Ko-evolutionaarisuus eli yhteisevoluutio tarkoittaa tässä sitä, että ideat ja niitä kannattavat ryhmät muokkaavat toisiaan.)

Tämä vaikuttaa minusta intuitiivisesti hyvältä tai ainakin kiinnostavalta ja tuoreelta tavalta ajatella yhteiskuntaa, mutta joudun perehtymään aiheeseen ja tähän paperiin vielä vähän enemmän. Almudin ym. paperissaan käyttämää simulaatiomallia voi tutkia myös itse lataamalla ilmaisen NetLogo-simulaatioalustan ja paperissa käytetyn mallin

Montgomery, S. L. & Chirot, D. (2015). The Shape of the New: Four Big Ideas and How They Made the Modern World. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Yllämainittu malli ideoiden kilpailusta on pitkälti tämän kirjan inspiroima. En ole ehtinyt vielä lukea, mutta nousee lukulistalle. 


Kommentteja? Ajatuksia? Saat minuun yhteyden myös sähköpostitse janne@jmkorhonen.fi .