Sekalaisia muistiinpanoja sekalaisista aiheista
Evolutiivinen psykologia ei taida edes olla mahdollista sellaisena kuin me sen tunnemme. Subrena E. Smithin paperi Is Evolutionary Psychology Possible? (2020) esittää, että alan keskeisiä oletuksia ja löydöksiä ei käytännössä voi todistaa oikeiksi taikka vääriksi, mikä tekee siitä esimerkiksi Popperin kriteereillä epätiedettä. Tarkemmin sanoen: evolutiivista psykologiaa harjoittavien tulisi kyetä osoittamaan, että
- Nykyaikaisten ihmisten kognitiiviset mekanismit vastaavat evolutiivisessa historiassa luonnonvalintapaineen alla olleita mekanismeja; ja
- nykyaikaiset kognitiiviset mekanismit ovat periytyneet näistä mekanismeista, ja
- ne ovat säilyttäneet samat funktiot kuin muinaiset mekanismit.
Smithin varsin vahvan argumentin mukaan tätä ”vastaavuusongelmaa” (Matching Problem) ei ole mahdollista ratkaista niillä keinoin, joita evoluutiopsykologiaa harjoittavilla on käytössään. Emme yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi (ts. kovinkaan paljon) kaukaisten esivanhempiemme käyttäytymisestä. Yksin tämä riittää tekemään nykyihmisten (yleensä vieläpä varsin kapean nykyihmisten joukon, kuten pääasiassa valkoihoisten länsimaisten yliopisto-opiskelijoiden) käyttäytymisestä tehtyjen päätelmien yleistämisestä erittäin ongelmallista: evopsykan tarjoamat selitykset käyttäytymismallien evolutiivisesta perustasta saattavat osua oikeaan, mutta yhtä hyvin ne saattavat olla myös tutkijoiden maailmankuvaan sopivia ns. ”just so”-tarinoita. Tiedämme nimittäin varmaksi, että vähintään osa evopsykan alla julkaistusta tutkimuksesta ja spekulaatiosta on juurikin tällaista. Esimerkiksi teoriat siitä, että naiset olisivat kehittyneet evolutiivisesti havaitsemaan punaisen värin miehiä paremmin, ovat melko todennäköisesti silkkaa sitä ihteään.
Tämä on ikuinen ongelma kaikessa historiallisessa tutkimuksessa: vahvojen päätelmien teko ohuen datan varassa on ihan hiton vaikeaa.. Menneisyydessä on aivan liian helppo nähdä asioita, joita siellä haluaa, tietoisesti tai tiedostamattaan, nähdä. (Kts. päivän toinen muistiinpano alempana.) Ja kun vain kerää tarpeeksi dataa, voi datassa havaita minkä tahansa kuvion hyvänsä. On vain aivan eri asia, onko kuvio missään yhteydessä mihinkään todella tapahtuneeseen.
Smithin argumentti ei tosin ole evopsykan ainoa ongelma. Ala on esimerkiksi erittäin riippuvainen ns. massiivisen modulaarisuuden oletuksesta: tämän (ehkäpä vain sattumalta) alunperin kallonmittauksesta periytyvän oletuksen mukaan aivojen funktionaalisuus nousee toisistaan erillisistä, ns. alakohtaisista (domain specific) moduuleista, jotka ovat kehittyneet evoluution myötä ratkomaan spesifejä, yksilön selviämiseen ja lisääntymiseen liittyviä ongelmia. Valitettavasti nykyaikainen tutkimus ei, kauniisti sanottuna, tue tätä massiivisen modulaarisuuden oletusta sen enempää kuin tietojenkäsittelyteoria tukisi oletusta siitä, että tietokoneissa täytyisi olla erillinen rautatason moduuli Excelille (tai taulukkolaskennalle) ja toinen Wordille (tai tekstinkäsittelylle). Ylipäätään, evoluutiopsykologiassa ja arkisessa kielenkäytössä yleinen metafora aivoista tietokoneena ei mitenkään välttämättä ole sen tarkempi kuva aivoista kuin aikaisemman huipputekniikan synnyttämät metaforat aivoista hydraulisina mekanismeina (1500-luku), kellokoneistona (1700-luku) tai lennättimien verkostona (1800-luvun loppu).
Asiaa ei paranna, että 1) evopsykan harjoittajat ”löytävät” hämmentävän usein ”biologisia” selityksiä tällä hetkellä vallitseville epäoikeudenmukaisuuksille ja hierarkioille, tukien näin poliittisia argumentteja, joiden mukaan epäoikeudenmukaisuuksille ei ”voi” mitään, ja 2) keskeinen vastine evoluutiopsykologian kritiikkeihin on leimata kriitikot mystikoiksi, jotka ”kieltävät evoluution vaikuttavan aivojen rakenteeseen.” Edellinen voi olla vain jännittävä yhteensattuma, mutta jälkimmäinen on täyttä huuhaata: on 100% täydellisen mahdollista nähdä ihminen kokonaisuutena evoluution tuotteena, ja silti epäillä evopsykan käsityksiä siitä, missä määrin evoluutio todella on rautakoodannut käyttäytymismalleja aivojemme rakenteeseen. Tällaisia malleja voi hyvin olla olemassa, mutta evoluutiopsykologian kyky todentaa asia ei ole kehuttava.
Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa oppikirjoihin saakka päässyt käsitys siitä, että käärmeiden ja hämähäkkien pelko olisi evoluution aivojen rakenteeseemme rautakoodaama ominaisuus. Kuten Richardson (2007:28) kirjoittaa, maailman yli 37 000 hämähäkkilajista ehkäpä 16 on ihmiselle edes jotenkin vaarallisia – eikä yksikään näistä esiinny luonnollisena Afrikassa, jossa suurin osa evolutiivista historiaamme on tapahtunut. Suurin osa Afrikan käärmeistäkin on ihmiselle harmittomia.
Mistä pääsemmekin päivän toiseen aiheeseen: myös nykyisiä epäoikeudenmukaisuuksia ja hierarkioita kritisoivilla on toisinaan ongelmia historian kanssa. Iain Provanin lyhyt kirjanen Convenient Myths: The Axial Age, Dark Green Religion, and the World That Never Was (2013) pyrkii oikomaan erityisesti kahta yleistä historiallista väärinkäsitystä: että maailmassa olisi ollut erityinen ”aksiaalinen aika” (saksalaisen historioitsija Karl Jaspersin termein), noin 800-200 e.a.a., jolloin nykyiset maailmanuskonnot ilmestyivät kuin tyhjästä ja syrjäyttivät aikaisemmat, monien teorioissa esimerkiksi luonnon kanssa paremmin sopusoinnussa olevat uskonnot; ja että ennen maanviljelystä ja sivilisaatiota ihminen osasi elää ”tasapainossa” luonnon kanssa, ja että säilyneiden alkuperäiskansojen perimät uskomukset olisivat ”ympäristöystävällisempiä” kuin esimerkiksi kristinusko. Provanin erikoisala on Vanhan Testamentin historia, ja hän osoittaa nähdäkseni vakuuttavasti, että Jaspersin käsitys ei yksinkertaisesti ole uskottava tulkinta todistusaineistosta.
Teema on toisin sanoen sama mitä Sixten Korkman käsittelee tuoreessa Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Onko ympäristökriisin taustalla kristinusko, valistus, kapitalismi vai populismi?” (16.6.2020). Korkman esittää, että ympäristökriisin ratkaisun avaimet ovat aatteellisia, ja viittaa Provaninkin kirjassaan käsittelemään Lynn Whiten teesiin (1967), jonka mukaan juuri nimenomaan kristinusko olisi ympäristölle erityisen tuhoisa uskonto, Jumalan asetettua ihmisen hallitsemaan maata ja merta ja kaikkia niissä eläviä. Kuten Provan asian seikkaperäisesti osoittaa, Whiten syytös on liioiteltu ja vailla varsinaisia todisteita. Sekä Raamatusta että kristillisestä traditiosta voidaan helposti löytää myös täysin vastakkaisia ohjeita, kuten ohje luomakunnan varjelemisesta. Mikä on totta on se, että Whiten mainitsemia Raamatun kohtia on käytetty esimerkiksi ahneuden oikeuttamiseen: on kuitenkin perusteltu syy uskoa, että jos kristinusko tai jopa kaikki nykyiset maailmanuskonnot olisivat jääneet syntymättä, vastaavat ihmiset hakisivat vastaavat perustelut jostain muualta – kuten vaikka Kanadan Montagnai-intiaanien uskomuksesta, jonka mukaan kaikki tavatut majavat tuli tappaa, jotta ne eivät varoittaisi saaliseläimiä, että Montagnait ovat metsästämässä, tai cherokee-intiaanien uskomuksesta, jonka mukaan jokainen ennenaikaisesti tapettu peura syntyy välittömästi uudelleen, eikä metsästys siis vaikuta peurakantaan.
Provanin kirjan parasta antia onkin sen lyhyt mutta ansiokas tiivistelmä siitä, mitä alkuperäiskansojen uskontojen luontosuhteesta tiedetään. Jälleen, mitään varsinaista näyttöä siitä, että alkuperäiskansojen tavat ja uskomukset olisivat yleisesti ottaen auttaneet heitä elämään tasapainossa ekosysteeminsä kanssa, ei ole. Monen säilyneen alkuperäiskansan luontosuhde on erinomainen, jos sanalla ”luontosuhde” tarkoitamme tietämystä heitä ympäröivästä luonnosta. Tästä huolimatta, antropologien havainnoimalle käyttäytymiselle yleisesti ottaen paras selitys on se, että tätä tietämystä käytetään ennen kaikkea elinkeinon hankintaan mahdollisimman vähällä vaivalla. (Tämä vastaa tarkasti omia havaintojani isovanhempieni ikäpolven, 1920-luvulla syntyneiden, ajatusmaailmasta. Tässä maailmassa ei varsinaisesti ollut ”luontoa”: pellon jatkeena oli metsä, josta haettiin mitä kulloinkin tarvittiin tai saatiin kiinni. Kun työkalut paranivat, niin metsästä kuin pellostakin haettiin enemmän.)
Osa alkuperäiskansojen elinkeinoista on ympäristöllisesti kestäviä, mutta keskeinen selittäjä on alhainen väestötiheys, jonka ansiosta paine ekosysteemejä kohtaan ei kasva liian suureksi. Kun näin pääsee käymään, osoittautuu, että alkuperäisasukkaatkin ovat ihmisiä, ja käyttäytyvät jokseenkin samoin kuin mekin käyttäydymme nykyään: elannon hankkiminen ohittaa pohdinnan siitä, mahtaako elinkeinon harjoittaminen johtaa elannon loppumiseen. (Kts. myös Low 1996, Behavioral ecology of conservation in traditional societies.)
Olen silti vahvasti samaa mieltä Korkmanin kanssa siitä, että kestävyyskriisimme ratkaisun avaimet ovat ennen kaikkea aatteellisia. Mikään määrä teknologiaa ei auta, jos emme osaa kysyä, miten paljon on tarpeeksi. Emme kuitenkaan voi palata fyysisesti emmekä ajattelussamme mihinkään kulta-aikaan, sillä sellaista ole edes ollut olemassa. Meidän täytyy yhdessä keksiä, miten elää samalla pallolla miljardien muiden ihmisten ja muiden eliöiden kanssa, ilman että tuhoamme tahattomasti elämisen edellytyksiä. Tämä on vaikea ja hidas urakka, ja meidän kannattaa ottaa oppia ajan hammasta kestäneistä viisauksista. Mutta historia ei toista itseään, ja joudumme kehittämään nyt tilanteeseemme uudenlaisen, omaperäisen ratkaisun.
Yhteys: janne (ät) jmkorhonen.fi.
PS. Twitter ei ole sitten kesäkuun alkupuolen suostunut lähettämään 2-vaiheisen tunnistuksen vaatimaa tekstiviestiä ja onnistuin kämmäämään ainoan varakoodini. Koska asiakaspalvelusta vastaa vain automaattinen sähköpostiviesti, pidän toistaiseksi Twitter-vapaata.
Kirjoituksia 