Tilannekatsaus 9.6.2020

Sekalaisia muistiinpanoja sekalaisista aiheista

Olisiko “toissijainen” tutkimus laitettava tauolle, kun sivilisaatiomme selviäminen on erittäin epävarmaa? Tähtitieteilijä Mikko Tuomi pohtii asiaa blogissaan. Maailmankaikkeuden tutkiminen loppuu joka tapauksessa, jos sivilisaation olemassaolo ei ole enää mahdollista.

Olen miettinyt samaa asiaa paljon. Teen nykyään tutkimusta, joka tähtää varasuunnitelman rakentamiseen siltä varalta jos oikeasti haluaisimme ratkaista ilmastokriisin. Oikeasti haluaisin kuitenkin tehdä jotain aivan muuta: todennäköisesti kirjoittaa teknologian historiasta. En vain saa perusteltua itselleni, että nyt olisi varaa tehdä jotain muuta kuin edes yrittää vähentää ihmiskunnan holtittoman käyttäytymisen aiheuttamia riskejä.

Toisaalta, samaa kysymystä pohti mielestäni hyvin esimerkiksi C. S. Lewis 22. lokakuuta 1939 pitämässään saarnassa “Learning in War-Time.” Toista maailmansotaa oli tuolloin käyty alle kaksi kuukautta. Natsit olivat murskanneet Puolan lokakuun alussa. Vajaata viikkoa aikaisemmin saksalainen sukellusvene oli upottanut Ison-Britannian laivaston taistelulaiva HMS Royal Oakin röyhkeästi Scapa Flow’n vahvasti suojatussa sotasatamassa, tappaen yli 800 merimiestä. Neuvostoliitto oli juuri aloittanut Viron miehittämisen. Edellisenä päivänä, lauantaina 21. lokakuuta, kaikkien 20-22-vuotiaiden brittimiesten oli täytynyt ilmoittautua armeijan rekisteriin.

Lewis päätyi silti toteamaan, että jos ihmiskunta olisi viivyttänyt tiedon ja kauneuden etsintää kunnes kaikkien kaikki asiat olisivat hyvin, etsintä ei olisi koskaan edes alkanut. (Voidaan toki olla myös sitä mieltä, että tämä olisi saattanut olla hyvä asia.) Tätä argumenttia voidaan käyttää sekä hyvin että huonosti. Nähdäkseni hyvä käyttö argumentille on todeta, että täydellistä aikaa tutkimukselle ei tule koskaan. Huonoa käyttöä on käyttää argumenttia perusteluna sille, että maailman epäoikeudenmukaisuuksille ja ongelmille ei tarvitse tehdä mitään. 

“Plausible reasons have never been lacking for putting off all merely cultural activities until some imminent danger has been averted or some crying injustice put right. But humanity long ago chose to neglect those plausible reasons. They wanted knowledge and beauty now, and would not wait for the suitable moment that never comes. Periclean Athens leaves us not only the Parthenon but, significantly, the Funeral Oration. The insects have ‘chosen’ a different line: they have sought first the material welfare and security of the hive, and presumable they have their reward. Men are different. They propound mathematical theorems in beleaguered cities, conduct metaphysical arguments in condemned cells, make jokes on scaffolds, discuss the last new poem while advancing to the walls of Quebec, and comb their hair at Thermopylae. This is not panache; it is our nature.”

Voimme toki huomioida senkin, että Lewis oli tämän sanoessaan varsin etuoikeutetussa asemassa Oxfordin yliopiston kirjallisuuden opettajana. 

(Törmäsin sattumalta ylläolevaan lainaukseen L. M. Sacasasin erinomaisessa uutiskirjeessä The Convivial Society, Vol 1., No 5. Suosittelen lämpimästi seuraamaan, jos teknologian yhteiskunnalliset ulottuvuudet kiinnostavat. 

---

Uudessa-Seelannissa poliisi luopuu tuliaseiden kantamisesta, raportoi The Guardian. Uuden-Seelannin poliisit ovat perinteisesti partioineet ilman tuliaseita, mutta 51 ihmisen hengen vaatineen Christchurchin äärioikeistolaisen terrori-iskun jälkeen poliisi kokeili aseistettuja partioita. Nyt tämä kokeilu on lopetettu: lopettamispäätöksen tehneen poliisipäällikön mukaan aseistautuneet poliisit “eivät sovi uusiseelantilaisten odottamaan poliisityön tyyliin.” Jutussa haastatellun entisen poliisin mukaan tuliaseiden kantaminen rutiininomaisesti lähettäisi yhteiskunnallisella ja kulttuurillisella tasolla erilaisen viestin siitä, mitä poliisi on ja mitä varten se on olemassa. 

Pitkään jatkunut ja Suomessakin vahvasti näkynyt trendi poliisin militarisoitumisesta ja yhä raskaampien varusteiden julkisesta kantamisesta – toisin sanoen voimannäytöstä, mikä esimerkiksi rauhanturvaajille annetun koulutuksen mukaan on osa voimankäytön portaikkoa – on siis mahdollista katkaista ja peruuttaa. 

Varustuksen keventäminen ei tietenkään tarkoita, että poliisi luopuisi tuliaseista. Karhuryhmää vastaava Armed Offenders Squad jatkaa valmiuttaan kuten tähänkin saakka.

---

“Suuret mielet keskustelevat ideoista; keskinkertaiset tapahtumista; pienet ihmisistä.” (Todennäköisesti ei Eleanor Roosevelt.)

Olen viime vuosina kallistunut yhä enemmän sille kannalle, että ymmärtääksemme ja ehkäpä muuttaakseemme maailmaa, meidän kannattaisi oppia enemmän ihmisten maailmankuvista ja niihin sisältyvistä ideoista. Pari mahdollisesti kiinnostavaa aiheeseen liittyvää julkaisua tuli vastaan.

The Economics of Utopia: A Co-Evolutionary Model of Ideas, Citizenship, and Socio-Political Change (Almudi ym. 2015, SSRN Electronic Journal) esittää kiinnostavan teorian ideakeskeisestä historiasta ja simulaatiomallin, jolla ideoiden kilpailua voi havainnollistaa ja tutkia. Kirjoittajat lähtevät Montgomeryn ja Chirot’in (kts. jäljempänä) teoriasta historiaa muovanneista avainideoista ja tästä seuraavasta utopioiden kilpailusta. Keskeistä tässä ideassa on ajatus siitä, että yhteiskuntamme on tulosta erilaisten maailmaa jäsentävien ajatusten – kirjoittajien termillä utopioiden – kilpailusta. Nämä utopiat, joita voitaneen ajatella myös maailmankatsomuksina, kilpailevat resursseista kuten huomiosta niin ihmisten pään sisällä kuin yhteiskunnassakin. Mikä utopia on kulloinkin päällimmäisenä, määrittää suurelta osin yhteiskunnan järjestyksenkin. Esimerkiksi nykyaikana voitaneen sanoa, että markkinautopia on vielä ainakin toistaiseksi alistanut esimerkiksi demokratian ja ympäristöystävällisyyden utopiat toissijaisiksi, joskin nationalismin tai vastavalistuksen utopia on kirimässä.

Kirjoittajat määrittelevät myös sivilisaation mielenkiintoisesti: emergenttinä ominaisuutena tilanteessa, missä yksikään utopia ei ole vallitsevassa asemassa. “Sivilisaatio nousee esiin tässä mallissa kun jokaista utopiaa yritetään (ts. kaikki ideat kilpailevat) mutta jokainen niistä epäonnistuu (ts. ne ovat dynaamisessa tasapainotilassa.” (s. 2) Malli kuitenkin hylkää perinteisen tavan ajatella poliittista taloustiedettä Public Choice-teorian kehyksessä, käyttäen sen sijaan ko-evolutionaarista mallia jossa ryhmien välinen kilpailu johtaa dynaamiseen tasapainoon, ja mallintaen kansalaiset ei kertapäätöksiä tekevinä äänestäjinä vaan resursseja kuten aikaa ja rahaa yhteiskuntaa muokkaavien ja hallitsevien ideoiden edistämiseen (ja toisten vastustamiseen) käyttävinä “jatkuvina” toimijoina. (Ko-evolutionaarisuus eli yhteisevoluutio tarkoittaa tässä sitä, että ideat ja niitä kannattavat ryhmät muokkaavat toisiaan.)

Tämä vaikuttaa minusta intuitiivisesti hyvältä tai ainakin kiinnostavalta ja tuoreelta tavalta ajatella yhteiskuntaa, mutta joudun perehtymään aiheeseen ja tähän paperiin vielä vähän enemmän. Almudin ym. paperissaan käyttämää simulaatiomallia voi tutkia myös itse lataamalla ilmaisen NetLogo-simulaatioalustan ja paperissa käytetyn mallin. 

Montgomery, S. L. & Chirot, D. (2015). The Shape of the New: Four Big Ideas and How They Made the Modern World. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Yllämainittu malli ideoiden kilpailusta on pitkälti tämän kirjan inspiroima. En ole ehtinyt vielä lukea, mutta nousee lukulistalle. 

---

Kommentteja? Ajatuksia? Saat minuun yhteyden myös sähköpostitse janne@jmkorhonen.fi .