Miksi voitontavoittelu sopii paremmin teollisuuteen kuin terveyspalveluihin? Talousteoreettinen vastine Juhana Vartiaiselle

24 helmikuun, 202025 helmikuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ 7 kommenttia

Talouskasvua ja voittoa tavoittelevat talousjärjestelmät ovat aina laajentumishakuisia. Sitä mukaa kun niiden laajeneminen uusille maantieteellisille alueille ja uusiin teknologioihin käy vaikeammaksi, sitä suuremmaksi kasvavat paineet valloittaa yhä uusia ihmiselämän alueita voitontavoittelun areenoiksi. Järjestelmä itsessään synnyttää tähän valtavan paineen: Sijoittajien on saatava sijoitukselleen voittoa, ja johtajien bonukset ja suorastaan työllistyminen riippuu vahvasti ei vain yrityksen voitosta, vaan siitä, miten paljon voittoa on saatu kasvatettua. Tämä paine kanavoituu politiikassa yritysystävällisten puolueiden ja etujärjestöjen kautta vaatimuksiksi avata yhä uusia sektoreita ”kilpailulle” ja ”markkinoille”. Suomessa keskeinen taistelukenttä on nyt, ja tulee jatkossakin olemaan, terveydenhoidon yksityistäminen. Koska kyseessä on toisaalta suunnattoman suuret rahat ja siitä seuraava valtava korruptiopotentiaali, ja toisaalta ideologinen missio niiltä, joiden mielestä talousteorian peruskurssi tarjoaa täydellisimmän maailmanselityksen, juuri mikään empiirinen havainto yksityistettyjen hoivapalveluiden väärinkäytöksistä tai pompsahtaneista kustannuksista ei saa asiaa ajavien mielipiteitä muuttumaan, sen enempää kuin mikään havainto reaalisosialismin ongelmista sai marxisti-leninistejä näkemään teorioissaan mainittavia ongelmia. Viimeksi viikonloppuna nomenklatuuramme vallitsevan ideologian äänekkäimpiin puolustajiin kuuluva Juhana Vartiainen kirjoitti blogissaan ”Miksi Nokia on hyvä ja Attendo paha?” ihmettelevänsä, miksi voitontavoittelua pidetään teollisuudessa hyvänä, mutta hoivapalveluissa pahana. Vaikken uskokaan voivani vakuuttaa ketään, joka on jo päättänyt yksityisen olevan hyvä ja julkisen paha, pyrin silti tarjoamaan talousteoriasta itsestään kumpuavan selityksen, jota Vartiainen ei syystä tai toisesta kirjoituksessaan maininnut.

Lyhyesti sanoen, keskeiset syyt sille, miksi Nokia on ”hyvä” ja Attendo ”paha” ovat tuotteen laadun mittaamisen helppoudessa, informaation asymmetriassa, palvelun vaihtamisen helppoudessa, pääomavaltaisen vs. työvoimavaltaisen toimialan kustannusrakenteen eroissa, ja näistä seuraavissa mahdollisuuksissa väärinkäytöksiin ja rahastukseen. Kulutushyödykkeitä teollisesti valmistava yritys on kaikissa näissä suhteissa täysin erilainen verrattuna terveydenhoidon asiantuntijapalveluja tarjoavaan yritykseen, ja kaupungeissa toimiva terveyspalveluyritys on eri asemassa verrattuna harvemmin asutulla seudulla toimivaan yritykseen. Yhdessä nämä tekijät selittävät Vartiaista paremmin sen, miksi palvelujen ulkoistaminen on yksinkertaisesti paljon vaikeammin järkevästi toteutettavissa oleva idea – jonka yrittäminen tulee suuremmalla varmuudella tuhlaamaan veronmaksajien rahoja. (Sivumennen sanoen, argumenttini ei rajoitu vain kysymykseen ”yksityinen vai julkinen?”. Perehdyin tähän aiheeseen alunperin selvitellessäni sitä, mitä toimintoja yksityisen yrityksen kannattaa ulkoistaa.)

Aloitetaan laadun mittaamisesta. Teollisuustuotteiden ja ylipäänsä tuotannollisemman toiminnan kuten vaikka maansiirtotöiden laatu on paljon helpompi mitata paljon yksikäsitteisemmin kuin käytännössä minkään palvelun laatu. Yksinkertaisimmassa esimerkissä, jos ostat ulkopuoliselta urakoitsijalta kymmenen kuutiometriä hiekkaa tontillesi, sinun on erittäin helppo mitata, toimitettiinko hiekka sovittuun päivään mennessä, ja melko helppo mitata, onko hiekkaa haluttu määrä ja onko sen laatu sovittua. Vastaavaan tapaan kännykän laatu on kohtuullisen suoraviivaista arvioida: pysyvätkö osat toisissaan kiinni, kuinka kauan akku kestää, toimiiko se? Vaikka emme osaisikaan laittaa kännyköitä yksikäsitteiseen paremmuusjärjestykseen, osaamme ainakin selvästi sanoa, milloin kännykän laatu on tarpeisiimme ja kännykän hintaan nähden kelvotonta.

Palvelutuotannossa ja erityisesti asiantuntijapalveluiden kuten terveyspalveluiden tuotannossa laadun mittaaminen on ainakin kertaluokkaa vaikeampaa. Miten mitataan esimerkiksi terveydenhoidon onnistuminen? Emme pääse edes yksimielisyyteen siitä, mitä kaikkia mittareita tähän pitäisi oikeastaan käyttää. Kyllä, kaikenlaisia mittareita laadun mittaamiseen on silti kehitetty; ei, mitkään niistä eivät ole täydellisiä, ja kyllä, kaikkien niiden käyttö synnyttää kannustimen tehdä vain juuri niitä asioita mitä sopimuksessa eksplisiittisesti sovitaan mitattavaksi. Mittarit ovatkin lähtökohtaisesti huonoja luottamuksen korvikkeita: kuten esimerkiksi Goodhartin lakina tunnettu lausahdus toteaa, ”kun mittarista tulee tavoite, se lakkaa olemasta hyvä mittari.”

Mikään määrä sopimustekstiä tai mittareita ei voi tehdä asiantuntijapalveluiden laadun mittaamisesta suoraviivaista. Ja kun laadun mittaaminen ei ole suoraviivaista, potentiaali tahallisille ja tahattomille väärinkäytöksille ja ongelmille lisääntyy. Sama ongelma on olemassa myös julkisella sektorilla, mutta terveyspalveluja tarjoavalla yrityksellä on kaiken hyväksi vahvat kannustimet oikoa mutkia ja tulkita sopimustekstiä omaksi edukseen – ja monesti paljon rahaa käyttää vaikkapa juristien palkkaamiseen.

Laadun mittaamisen vaikeuden aiheuttamat ongelmat kertautuvat informaation asymmetrian vuoksi. Asiantuntijapalvelu on määritelmänsä mukaisesti palvelua, jonka suorittaa asiantuntija, eli ihminen, joka tietää käsiteltävästä asiasta selkeästi asiakasta enemmän. Asiakkaalla ei siksi yksinkertaisesti ole kykyä arvioida asiantuntijapalvelun laatua riittävissä määrin. Siinä missä Nokian kännykän ostanut voi helposti verrata ostostaan kavereiden puhelimiin ja netistä lukemaansa, terveyspalvelua ostanut on käytännössä palveluntuottajan ja musta tuntuu-arvionsa varassa. Asetelma on omiaan suosimaan psykologisesti tyydyttävää palveluntuotantoa, jossa ajanvaraus käy sujuvasti, asiakaskokemus otetaan vakavasti ja asiakkaalle jää käynnistä hyvä mieli, mutta esimerkiksi kalliita ja palveluntuottajalle korkean katteen tuovia kokeita tehdään ”varmuuden vuoksi” aina enemmän kuin olisi tarpeen. Tämä jo yksin vaarantaa yksityistämisen teoreettiset tehokkuussäästöt niin kauan kun julkinen sektori kuitenkin säilyy viime kädessä maksajana. Jos ei säily, siirrymme Yhdysvaltojen malliin, jossa toisaalta vakavasti sairaat toivovat kuolevansa ennen kuin heidän lastensakin omaisuus on mennyt hoitokustannuksiin, ja toisaalta yksityisen sairausvakuutuksen piirissä oleville teetetään valtavasti tarpeettomia toimenpiteitä, koska näin he saadaan tyytyväisiksi, ja vakuutusyhtiö maksaa kuitenkin viulut. Ei ole millään tavalla sattumaa, että Yhdysvaltojen yksityistetty terveydenhoito on järkyttävän kustannustehotonta, siinä missä Suomen julkinen järjestelmä kuuluu maailman tehokkaimpiin. Yleensä maalaisjärki sanoo, että maailman tehokkaimpiin kuuluvan järjestelmän myllääminen täysin uusiksi tuskin lisää tehokkuutta merkittävästi, mutta kuten totesin, korruptoimattomille poliitikoille yksityistäminen on ennen kaikkea ideologinen projekti.

Vastaava informaation asymmetrian ongelma näkyy myös esimerkiksi terveydenhoidon ulkoistamista koskevissa neuvotteluissa, ja ulkoistamisen jälkeen tapahtuvassa valvonnassa. Kun kunnan virkamiehet neuvottelevat terveysjätin kanssa kunnan palvelujen ulkoistamisesta, kyseessä on tilanne, johon kunnan virkamiehet todennäköisesti eivät ole koskaan ennen joutuneet, eivätkä luultavasti joudu uudelleen. Neuvottelupöydän toisella puolella sen sijaan on kokemusta kymmenistä ellei sadoista vastaavanlaisista neuvotteluista, ja todennäköisesti bonukset on sidottu siihen, millainen sopimus saadaan aikaan. Ei olekaan ihme, että monen pienen kunnan päättäjiä on viety lupauksilla ja puolitotuuksilla kuin litran mittaa, veronmaksajien ja palveluja tarvitsevien vahingoksi.

Vaikka sopimus olisikin hyvä, asiantuntijapalvelun ulkoistaminen tarkoittaa pitkällä tähtäimellä sitä, että ulkoistavalta organisaatiolta katoaa osaaminen arvioida ostetun palvelun laatua. Ilmiö nähdään karuimmillaan julkisen sektorin IT-hankinnoissa, mutta terveydenhoidon yksityistäminen tulisi ennen pitkää johtamaan aivan samanlaiseen tilanteeseen myös terveysalalla. Tällöin syntyy tilanne, jossa kustannussäästöjä havitteleva organisaatio joutuu joko palveluntoimittajan vangiksi ja luottamaan siihen, että kyseinen voittoa tavoitteleva organisaatio ei koskaan vähääkään väärinkäyttäisi asemaansa, tai palkkaamaan sekä virkamiehiä että kalliita konsultteja tarkastamaan laadun jälkikäteen. Kuten tavallista, yksityistämistä ajavat eivät mainitse – kenties eivät edes tiedosta – tällaisten ulkoiskustannusten ja muiden ulkoistamisesta aiheutuvien ns. transaktiokustannusten olemassaoloakaan.

Laadun mittaamisen vaikeus ja informaation asymmetria olisivat paljon pienempiä ongelmia, jos terveyspalvelut olisivat kuten kännyköitä: jos puhelin hajoaa tai et ole siihen tyytyväinen, palvelun vaihtoehtona on satoja eri malleja kymmenissä eri kaupoissa. Terveyspalvelujen kohdalla Suomen suurimmat kaupungit ovat kooltaan niin suuria, että niissä voidaan jossain määrin puhua aidosta kilpailusta (joskin, kuten yllä totesin, asiakkaat eivät kykene aidosti arvioimaan palvelun laatua itse), mutta harvemmin asutuilla seuduilla kyseessä on käytännössä luonnollinen monopoli. Asiakaspohja ei riitä ylläpitämään useampia palveluntarjoajia, ja useimmilla kirkonkylillä ei edes ole kuin yksi terveysasemaksi sopiva rakennus. Nämä asiat ovat tietenkin palveluntuottajien tiedossa, ja esimerkiksi juuri Attendo onkin kaikessa hiljaisuudessa ostanut terveyspalveluiden tuottamiseen sopivia rakennuksia jo vuosikymmenen ajan. Koska uuden terveyskeskuksen/vast. rakentaminen on kallista eikä asiakkaita riitä tarpeeksi, terveyskeskuksen omistava tai siihen sopimuksella yksinoikeudet saanut on saanut luotua tehokkaan markkinoilletulon esteen, jonka suojista kuntaa voi rahastaa suunnilleen niin paljon kuin häveliäisyys ja uhka huonosta julkisuudesta sallivat. (Jossain vaiheessa toki kunnankin kärsivällisyys loppuu, kuten muutamasta viime aikojen rahastusyrityksestä huomataan.) Jos huomioidaan lisäksi se, että on olemassa perusteltuja syitä epäillä suurten terveystalojen jakaneen kaikessa hiljaisuudessa Suomen maantieteellisesti omiin läänityksiinsä ja pidättäytyvän kilpailemasta tosissaan toistensa alueilla – tällaisen laittoman kartellin syntymiseen olisi kaikki kannustimet, ja sen todistaminen oikeudessa olisi äärimmäisen vaikeaa, elleivät ”hiljaisen sopimuksen” tekijät ole aivan typeriä – on syytä todeta, että huonostikin sujuvan ja kalliin terveyspalvelun vaihtaminen voi olla käytännössä erittäin vaikeaa ja mitä todennäköisimmin kunnan veronmaksajalle hyvin kallista. Pilottihankkeiden tuomia kustannussäästöjä kannattaakin punnita ylläolevia tosiasioita vasten: miten todennäköistä on, että terveyspalvelujen laajempaa yksityistämistä lobbaavat terveysjätit tarjoavat nyt avokätisiäkin diilejä, jotka sitten myöhemmin, vaihtoehtojen kadottua, muuttuvatkin askel askeleelta hieman vähemmän avokätisiksi?

Yllämainituista syistä, yksityistämisen ideologien teorioissaan tarvitsemia täydellisiä markkinoita ei terveyspalveluissa yksinkertaisesti ole. Tällä ei välttämättä olisi niin suunnattomasti väliä, jos todella olisi niin, että yksityinen olisi aina julkista sektoria valtavan paljon tehokkaampi toimija. Monella yksityistämistä kannattavalla onkin suorastaan liikuttava lapsenusko siihen, että julkinen sektori on aina tehotonta, ja yksityinen sektori aina tehokasta, ja että aivan kaikki lakisääteistenkin palveluiden tuottamisen ongelmat ratkeaisivat, jos kaikki annettaisiin yksityisten yritysten käsiin.

Valitettavasti tälle naivismille ei ole perusteita. Kyllä, yksityisillä yrityksillä on kannustin tuottaa palveluita koko ajan halvemmalla. (Yritysten keskeinen kannustin on kuitenkin voittojen kasvattaminen päätöksentekohorisontin sisällä, ja jos tämä onnistuu kustannussäästöjä helpommin esimerkiksi hyödyntämällä laadun mittaamisen vaikeuksia tai informaation asymmetriaa, rationaalisesti johdettu voittoa tavoitteleva yritys tekee niin.) Samat kannustimet ovat kuitenkin olemassa, tai voidaan rakentaa, myös julkisen sektorin johtamiseen. Ylipäätään, jos voimme kehittää mittariston, jonka perusteella arvioida pörssiyrityksen tuottaman palvelun laatua, tarkalleen samaa mittaristoa voitaisiin käyttää myös julkisomisteisen palvelun johtamiseen: kummassakin tapauksessa johtamisen suorittaa käytännössä kuitenkin palkattu ammattijohtaja, ei yrityksen omistaja.

Toisin kuin teollinen tuotanto, terveyspalveluiden tuottaminen on kustannusrakenteeltaan vahvasti työvoimavaltaista työtä. Jotain säästöjä voidaan varmasti saada toiminnan tehostamisesta, ja tuottavuutta voidaan varmasti nostaa ainakin jonkin verran investoimalla laitteisiin, koulutukseen ja toimitiloihin. Mikään luonnonlaki ei kuitenkaan estä myös julkista sektoria tehostamasta ja investoimasta, varsinkaan nykyisten matalien korkojen aikana. Mutta koska Suomen nykyinen järjestelmä on jo kansainvälisessä vertailussa maailman tehokkaimpia ellei jopa tehokkain, on erittäin hyvät syyt uskoa, että investointien kyky tehostaa toimintaa entisestään on rajallinen. Toisin sanoen, merkittäviä säästöjä saadaan lopunviimein aikaan vain henkilöstöä leikkaamalla. Jos tämä on mahdollista esimerkiksi palvelun laadun tai työehtojen kärsimättä, sama olisi mahdollista myös julkiselle sektorille. (Voidaan tietenkin kysyä, onko julkisen sektorin esimerkiksi mitään järkeä heikentää työehtojaan ja ajaa matalapalkkaisia ihmisiä sosiaalituen piiriin. Yksityiselle yritykselle tämä on ”no brainer” jos se vain sallitaan: mitä enemmän kustannuksia saadaan sosialisoitua, sitä parempi, ja paperilla tämä näkyy ”säästöinä.”) Tämä saattaa tulla nyt osalle ihmisistä yllätyksenä, mutta kerron sen silti: Yksityisillä yrityksillä ei ole mitään julkiselta sektorilta kiellettyä taikapölyä, jota levittelemällä ne voivat ihmeenomaisesti saavuttaa säästöjä tarvitsematta tinkiä yhtään mistään.

Koska palvelun laadun mittaaminen on vaikeaa ja informaation asymmetria suurta, nimellisesti suuriakin kustannussäästöjä on kuitenkin helppo lupailla ja mainostaa. Yksi hyvä esimerkki tästä on yksi niistä harvoista tavoista, millä yhtälöstä ”yksi voittoa tavoitteleva välikäsi lisää” on saatu terveyspalveluissa oikeasti merkittäviä ”säästöjä” ilman, että palveluista on jouduttu tinkimään: kun yksityinen toimija on rakentanut uudet, modernit, vähemmän työvoimaa vaativat toimitilat (monet vanhat sairaalarakennukset esimerkiksi vaativat käytännössä enemmän hoitajia per työvuoro), työvoimakustannuksissa on todellakin säästetty. Mutta yritykset eivät ole hyväntekeväisyyslaitoksia, ja ne tulevat kyllä korjaamaan omansa pois, korkojen kera. Etenkin nykyisten negatiivisten korkojen aikana herääkin suuria kysymyksiä, miksi kunnat tai valtio ei voisi rakentaa samanlaisia toimitiloja aivan itse.

Yksityisellä sektorilla on tärkeä rooli hyvin toimivassa taloudessa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että yksityinen omistus olisi aina parempi valinta. Missään tapauksessa ei voi päätellä niin, että koska yksityinen sektori on pääasiassa parempi valmistamaan kulutushyödykkeitä, se olisi parempi vaihtoehto myös monimutkaisten asiantuntijapalveluiden tuottamiseksi tilanteessa, jossa informaation asymmetria on suurta, palveluntarjoajan vaihtaminen vaikeaa, ja mahdollisuudet väärinkäytöksiin merkittäviä.

Sikäli jos esimerkiksi terveyspalveluiden tuotantoon halutaan enemmän kilpailua, yksi aivan mahdollinen, lähinnä ideologisista syistä poissuljettu vaihtoehto olisi vaikkapa kahden tai kolmen kilpailevan valtio- tai kuntaomisteisen terveyspalveluyhtiön perustaminen. Tällä saataisiin aikaan tarkalleen samat kannustimet toiminnan kehittämiseen mitä pörssissä noteeratulla terveyspalveluyrityksellä on. Pörssiyhtiön johtamisen näkökulmasta sillä, kuka osakkeet omistaa, ei pitäisi olla suurtakaan väliä: käytännön johtamisen tekee kuitenkin palkattu ammattijohtaja, ja johdon kannustimet ovat omistajien kannustimien kanssa samalla tavalla yhteneviä, oli omistajana sitten yksityinen sijoitusrahasto tai Suomen valtio. (Kahden valtio-omisteisen yrityksen perustaminen samalle alalle toki synnyttäisi yhden hankalan kysymyksen: jos ja kun mittakaavalla on vaikutusta kustannuksiin, miksi vielä suurempia säästöjä ei voitaisi saada aikaan ”suurentamalla sarjakokoa” eli karsimalla päällekkäisyyksiä? Ja jos näin, niin miksi kymmenten pienten yksityisten yritysten kilpailu tuottaisi yhtä hyvinjohdettua julkista toimijaa merkittävästi paremman tuloksen?) Suomessa on paljon hyvää kokemusta ”liiketaloudellisin periaattein” johdetuista valtionyhtiöistä, ja kehotan kaikkia lukemaan esimerkiksi professori Markku Kuisman kirjoja aiheesta. Vaikka julkisestikin omistettu terveystalo saattaisi hyvin riistää syrjäseutujen kuntia, julkisomisteisuus ainakin takaisi, että veronmaksaja ei jäisi vain kasvutalouden voitontavoittelun maksajaksi.

Maailmanlopulla on peloteltu pitkään. Hyvistä syistä.

21 helmikuun, 202021 helmikuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Yhä useammalle on käynyt selväksi, miten vakava uhka yksin ilmastokriisi, laajemmasta kestävyyskriisistä puhumattakaan, on koko sivilisaatiolle. Samalla yhä useampi on alkanut ymmärtää, miten säälittävän vähän näiden täysin ennakoitavien uhkien torjumiseksi ollaan oikeasti tekemässä. Ei olekaan ihme, että yhä useampi ihminen kärsii ilmasto- tai yleisemmin ympäristöahdistuksesta ja suoranaisesta pelosta: kuten eräs ilmastotutkija asian muotoili jo yli vuosikymmen sitten, mitä enemmän ympäristökriisistä ymmärtää, sitä enemmän sitä pelkää. Ei ole myöskään ihme, että tilanteesta ja sen vakavuudesta usein heikosti perillä olevat ihmiset pyrkivät hyssyttelemään pelkoja ja huolia. Pelossa eläminen ei tee hyvää ihmiselle, ja monet varmasti hyvää tarkoittavat ihmiset yrittävät vain tehdä parhaansa lievittääkseen ihmisten ahdistusta. Samaan aikaan toiset ovat ymmärtäneet, ainakin alitajuisesti, että kapitalistisen järjestelmämme käymä valloitus- ja tuhoamissota ainoaa elossapitojärjestelmäämme – luontoa – vastaan saattaisi vaarantua tai jopa pysähtyä, jos riittävän moni ihminen pelästyy liikaa ja ymmärtää, että kun on syvällä kuopassa, ensimmäinen sääntö on lopettaa kaivaminen.

The most intense moments of my life. — *Peli on mennyt aivan loistavasti eikä tulos ole koskaan ollut parempi. On vain yksi pieni ongelma. Jos keksit tähän win-win-peliliikkeen, keksit sen luultavasti ympäristökriisiinkin.* Kuvalähde: kitkong, Reddit

Hyssyttelyssä ja vähättelyssä on yksi argumentti ylitse muiden, ja aion käsitellä tässä kirjoituksessa, miksi tämä argumentti ei ole lainkaan niin hyvä kuin sitä käyttävät luulevat. Etenkin keski-iän ylittäneiden, hyvässä ja turvatussa asemassa olevien miesten nykyinen vakioargumentti ympäristöahdistusta vastaan on nykyisin se, että maailmanlopulla on peloteltu aina ennenkin, eivätkä pelot ole vielä koskaan toteutuneet. Argumentista on kaksi pääversiota: toisessa viitataan aikaisempiin ennusteisiin ympäristökriiseistä, toisessa, josta nyt vain yhtenä esimerkkinä psykiatrian professori Jyrki Korkeila haastattelussaan (HS 20.2.20), ympäristöahdistus pyritään nollaamaan mainitsemalla 1980-luvulle saakka yleisesti vallinnut ydinsodan pelko.

Käsitellään ensin aikaisemmat ympäristökriisin ennusteet. On aivan totta, että ympäristökriisistä on varoiteltu jo 1800-luvulta lähtien. Tämä johtuu siitä, että jokaiselle eksponenttiyhtälön käyttäytymisen tuntevalle pitäisi olla selvää, että jatkuva kasvu rajallisessa tilassa on vähintäänkin vaikea ongelma. Tähän mennessä kekseliäisyytemme on juossut ongelmien edellä, mutta vaikka oikeitakin edistysaskeleita on saavutettu, monet niinsanotuista edistysaskeleista ovat olleet suurelta osin ongelmien siirtämistä toisaalle. Hyvä esimerkki on vaikkapa optimismin katteettomamman laidan suosima kertomus hevonpaskaan hukkuvista kaupungeista: on aivan totta, että 1800-luvun lopulla hevosten jätösten valtava määrä oli aito ongelma monessa suurkaupungissa, ja kaupunkien hukkumista paskaan pidettiin uhkana. On myös totta, että autojen tulo ennen pitkää eliminoi tämän kyseisen ongelman. Tällaisiin esimerkkeihin vetoavat tosin jättävät säännöllisesti mainitsematta, että itse asiassa perusongelmaa ei ratkaistu, vaan vain siirrettiin: hevonpaska hävisi kaupungeista, mutta tilalle tulivat valtavasti lisääntyneen autoilun ja öljyn kulutuksen aiheuttamat ongelmat, öljykenttien suunnattomista (mutta kaukaisemmista) ympäristötuhoista fossiilisten energianlähteiden ylikäyttämisestä aiheutuvaan, sivilisaation tulevaisuutta nyt uhkaavaan ilmastokriisiin.

A boy walks out of the sea while removing oil spilled on Itapuama beach located in the city of Cabo de Santo Agostinho, Pernambuco state, Brazil, on October 21, 201 — *Öljyn peittämä 13-vuotias köyhä lapsi on oikeasti vain iloinen, kun Lännen rikkaissa kaupungeissa ei tarvitse enää kärsiä hevonpaskasta!* Kuva Leo Malafaia, AFP.

Jokaiselle asiaa vähänkin enemmän pohtivalle käy ennemmin tai myöhemmin ilmiselväksi, että ainoa kestävä ratkaisu on asettaa ympäristön kulutukselle tiukat ja pitävät rajat. Muussa tapauksessa teknologiset ”ratkaisut” vain siirtävät ongelmaa eteenpäin. Valitettavasti nykyisin harjoitetun markkinatalouskapitalismin ilmiömäinen tehokkuus löytää kaikista rajoituksista porsaanreikiä esimerkiksi juuri uusia keksintöjä kehittelemällä (tai, kasvavissa määrin, politiikkaan rahalla vaikuttamalla) on tässä tilanteessa enemmän kirous kuin siunaus: kasvava tehokkuus lähinnä varmistaa, että pitäviä rajoja ei saada asetettua, ja ympäristö tullaan kuluttamaan tarkemmin loppuun ennen kuin tervettä ympäristöä on jäljellä niin vähän, että tehokkuusparannukset eivät enää riitä.

Siksi onkin melko yhdentekevää, että jotkin historialliset ennusteet ympäristötuhoista eivät ole toteutuneet, ja toiset ovat toteutuneet pelättyä hitaammin. Homo Sapiensin noin 200 000 vuoden historiaan peilattuna on herttaisen yhdentekevää, saako kekseliäisyytemme vähennettyä aiheuttamiamme vahinkoja 10 prosenttia, puoleen tai peräti neljäsosaan ja siten siirrettyä eksponenttiyhtälön aritmetiikan väistämättä eteemme tuovaa totuuden hetkeä 5, 35 tai 70 vuotta – varsinkin kun tiedämme, että mitä korkeamman ja monimutkaisemman korttitalon rakennamme yrityksissämme lietsoa talouskasvua ja pitää yhteiskunta jotenkin kasassa, ja mitä enemmän tuhoamme ympäristöämme ennen kuin ymmärrämme olevamme tuhon tiellä, sitä suurempi, syvempi ja peruuttamattomampi on ennen pitkää seuraava rysähdys. Se, miten paljon olemme tuossa pisteessä ostaneet ”hyvinvointia” ympäristövelaksi on melko merkityksetöntä: matopelinkin high score saavutetaan juuri ennen kuin tila loppuu.

Vaikka taikaisku puolittaisi aiheuttamamme ympäristövahingot, ellei kulutuksen kasvua saada kuriin, olisimme takaisin lähtötilanteessa noin 30-50 vuoden kuluttua. Tämä ei ole pelottelua eikä mielipide, vaan kasvun matematiikkaa.

No, on toki totta, että ihmiskunta on vielä olemassa. Tällä hetkellä vähättelijöiden suosikkiesimerkki ”liiallisiksi osoittautuneista peloista” on tietenkin ydinsota: koska maailma (ts. pohjoisen pallonpuoliskon sivilisaatio) ei tuhoutunut suurvaltojen sapelinkalistelussa, miksipä se tuhoutuisi nytkään?

Tässäkin väitteessä vaan on niinsanotusti pari muuttujaa, joista tärkein on se, että ydinsodan välttäminen vaatii – huomaa, vaatii, sillä ydinaseet eivät ole hävinneet mihinkään – sitä, ettei kukaan tee isoja virheitä eikä ydinaseiden laukaisujärjestelmässä tapahdu mitään odottamatonta onnettomuutta. Ydinsodalta voidaan siis välttyä, kunhan kaikki menee tasaisesti. Sen sijaan ympäristökriisi nimenomaan aiheutuu ”normaalista” toiminnastamme: kuuntelemalla hyssyttelijöitä ja jatkamalla toimintaamme kasvuhakuisen kapitalismin koneiston rattaina, jokainen meistä edistää omalta osaltaan kohtalon hetken lähestymistä.

Kylmän sodan aikana ydinsodalta vältyttiin lähinnä tuurilla. Arkistoista paljastuneet tiedot läheltä piti-tapauksista antavat vahvan syyn olettaa, että ne, jotka uskoivat (pohjoisen pallonpuoliskon) sivilisaation tuhoutuvan ydinsodassa, tekivät nimenomaan realistisen tilannearvion. Ydinaseiden käyttö, mistä olisi mitä todennäköisimmin seurannut vahingossakin alkaneen konfliktin nopea eskalaatio enemmän tai vähemmän täysimittaiseksi ydinsodaksi, oli vaarallisen lähellä vähintään kymmeniä kertoja: pelkästään tunnetut, lähinnä yhdysvaltalaiset arkistot ovat paljastaneet vakavia vaaratilanteita sattuneen ainakin kerran vuosina 1956, 1960, 1965, 1967, 1968, 1973, 1974, ja 1979; ainakin kahdesti vuosina 1961 ja 1983; vähintään kolme kertaa vuonna 1980; ja ainakin kymmenen kertaa vuonna 1962. Jos kylmän sodan laskee kestäneen vuodesta 1945 vuoteen 1991, 46 vuotta, vähintään kerran neljässä vuodessa oli vähintään yksi tilanne, jossa ydinsodan syttyminen puhtaan erehdyksen vuoksi olisi ollut täysin mahdollista. Ihmiskunta, tai joku, heitti isoa noppaa ainakin 25 kertaa; yhtään ykköstä ei tullut. Onko siis oikein päätellä, että ykkösiä ei luultavasti tule?

Viimeksi se ilkeännäköinen luomi olikin vain luomi; aivan varmasti siis tämäkin päivästä toiseen laajeneva, verta tihkuva ihonmuutos on siis vaaraton. Karusti sanottuna näin kuuluu – varmasti ainakin useimmiten hyvää tarkoittavien – optimistien sanoma. Kylmä sota ei päättynyt välähdykseen, mutta emme ole siltikään onnistuneet ratkaisemaan edes ydinaseiden ongelmaa: olemme vain kasanneet tulevaisuutemme tielle yhä uusia ongelmia.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tilanne on nyt se, että yhteiskuntiemme on muututtava, tai fysiikka pakottaa meidät muuttumaan. Vaikka nyt onkin varmaa, että Maapallo ei enää pitkään aikaan tule olemaan entisensä ja paljon kauniita asioita tuhoutuu, meillä on vielä mahdollisuus pysäyttää pahimmat tuhot ja rakentaa välittämiseen, huolenpitoon ja tasa-arvoon perustuva, suurimmalle osalle ihmisiä todennäköisesti nykyistä parempi yhteiskunta. En usko sitä voitavan rakentaa entisten valtarakenteiden resepteillä, mutta demokratiat ovat toistaiseksi selvinneet monenlaisista uudistuksista, ja mahdollisesti selviämme tästäkin. Mutta sitä ei tapahdu, jos ihmiset vain odottelevat ”teknologian” tai ”jonkun muun” ratkaisevan ongelmat. Lähtekää vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin; jos se ei etene, lähtekää kaduille. Tämä ei ole enää harjoitus.

https://jannemkorhonen.files.wordpress.com/2020/02/4dc99-wargames-quote-not-to-play.jpg — *WOPR-tekoäly elokuvasta WarGames (1983) ymmärtää oikean peliliikkeen.*

Tilannekuva 2020: miten maailma makaa?

19 helmikuun, 20205 maaliskuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ 41 kommenttia

Jos haluamme lieventää edessä olevaa rysähdystä, meidän tulee ensin ymmärtää, missä menemme. Seuraavassa esitän kirjallisesti parhaan ymmärrykseni mukaisen tilannekuvan ja analyysin sivilisaatiomme tulevaisuuteen keskeisesti vaikuttavista trendeistä. Tilannekuva on oleellisesti ottaen sama, mitä olen pyydettäessä esittänyt esimerkiksi poliitikoille ja talouselämän päättäjille.

Analyysini perustuu 14 vuoden aikana keräämääni asiantuntijatietoon (tekstissä linkit mahdollisuuksien mukaan julkisiin yhteenvetoihin muutamista keskeisistä ja melko tuoreista lähteistä), mutta teksti on luonnollisesti omaa tulkintaani. Toivotan kritiikin tervetulleeksi, enkä toivo mitään muuta niin paljon kuin sitä, että joku osoittaisi minun olevan väärässä. Huomautan kuitenkin, että vaikka yritän pitää analyysin jokseenkin luettavan mittaisena ja siksi käsittelen ilmiöitä vain yhteenvedon omaisesti, tämä ei tarkoita, etten olisi pohtinut esimerkiksi omaa näkemystäni haastavia todisteita.

Yhteenveto: kapitalismi on voittamassa

Kapitalismi on viimein voittamassa käymänsä valloitussodan ainoaa elossapitojärjestelmäämme vastaan. Niinsanottujen sosialististen maiden valtiokapitalismi romahti tehottomuuteensa, mutta luonnonvarat ja yhteiskunnat tehokkaammin loppuun käyttävä hajautettu kapitalismi elää vielä huippukauttaan, kunnes päätösvallan keskittyminen harvemmille päätöksentekijöille yhdistettynä kriisien monimutkaistumiseen ja väistämättömään kärjistymiseen aiheuttaa ennen pitkää systeemisen romahduksen. (Puhun valtiokapitalismista, koska myös kommunistimaiden talousjärjestelmän keskeinen tavoite oli käytännössä pääomien kasaaminen.)

Viimeisen 30-40 vuoden kehityksen seurauksena on ollut yhteiskunnallisen vallankäytön painopisteen siirtyminen poliittisilta päättäjiltä, osassa maailmaa demokraattisesti valituilta sellaisilta, enenevässä määrin talouselämän päättäjille. Tasaisesti lisääntynyt markkinaehtoistuminen, globalisaation kansainvälisille suuryrityksille antama lisääntynyt valta kiristää kansallisvaltioita, ja sosioekonomisen järjestelmämme hoitamaton riippuvuus talouskasvusta yhteiskunnallisten jakolinjojen laastarina ja hyvinvoinnin ylläpitäjänä ovat tehneet käytännössä mahdottomaksi harjoittaa mitään muuta kuin nykyisin nähtyä talousliberaalia politiikkaa. (Kts. esim. kirjoitukseni talouspolitiikan rautahäkistä.)

Tulojen ja erityisesti varallisuuden jakautumisen ollessa merkittävästi ja lähes kaikkialla edelleen kasvavissa määrin eriarvoista, talouskasvun jatkaminen näissä oloissa tulee edelleen vahvistamaan vallitsevia valtarakenteita ja keskittämään valtaa entistä harvemmille. Samalla talouskasvun jatkaminen helpoimmin hyödynnettävien luonnonvarojen tultua käytetyksi tarkoittaa ihmisen vaikutuksen ulottamista kiihtyvällä vauhdilla yhä laajemmalle alueelle ja yhä herkempiin ekosysteemeihin. Samaan aikaan eriarvoisuus ja yhä useammalle yhä ilmeisemmäksi käyvä pelko tutun ja turvallisen järjestelmän tulevaisuudesta lietsovat esimerkiksi ääriliikkeitä ympäri maailman. Merkittävän korjausliikkeen aloittaminen saati siinä onnistuminen ennen kuin järjestelmä ajautuu vakaviin ongelmiin on epätodennäköistä.

*Miten talouskasvun jatkaminen tekee muutoksesta koko ajan vaikeampaa? Koska voittajien valta kasvaa koko ajan.*

Kriisin tarkan ajankohdan ja tarkkojen mekanismien ennustaminen on mahdotonta järjestelmän monimutkaisuuden vuoksi. On kuitenkin täysin kiistämätöntä, että järjestelmämme on kestämättömällä pohjalla, eikä tarvittavia muutoksia ole edes aloitettu. Siksi on syytä uskoa järjestelmän ajautuvan vakaviin ongelmiin seuraavan 10-100 vuoden kuluessa. Historiallisten esimerkkien ja monimutkaisten järjestelmien dynamiikasta mm. mallintamalla saatavan tiedon valossa on syytä olettaa, että kyseessä tulee olemaan ns. ”järjestelmäonnettomuus” tai Perrowin (1984) termein ”normaalionnettomuus”, toisin sanoen, useiden vikojen odottamaton interaktio (liian) monimutkaisessa järjestelmässä. Mikään yksittäinen ongelma ei todennäköisesti tule aiheuttamaan järjestelmän romahdusta, eikä romahdus tule olemaan nopea; sen sijaan yhdistelmä jatkuvasti kasvavia vaikeuksia ylläpitää järjestelmää, odottamattomia yllätyksiä, luonnonkatastrofeja, poliittisia ongelmia, huonoa tilannekuvaa ja huonoa johtamista tulee pitkällä aikavälillä aiheuttamaan ihmiskunnan elinolosuhteiden heikkenemisen hyvin samaan tapaan kuin onnettomien sattumusten yhdistelmä aiheuttaa lento-onnettomuuden. Systeemisen kriisin mahdollisuutta pidetään tutkijapiireissä merkittävänä uhkana (Laybourn-Langton ym. 2019).

*Systeeminen kriisi, jossa kaikki ongelmat voivat voimistaa toisiaan.*

Heikkeneminen tulee olemaan epätasa-arvoista sekä alueellisesti että alueiden sisällä: köyhät tulevat kärsimään eniten, ja joillain alueilla elämisen edellytykset voivat ainakin väliaikaisesti jopa parantua samaan aikaan kun ne heikkenevät toisaalla. Tämä kehitys on todennäköisesti jo nyt käynnissä ja nähtävissä: hyvä esimerkki on länsimaissa jatkuva talouskasvu samaan aikaan kun päiväntasaajan seudun köyhissä maissa asfaltti sulaa kesäisin. Globaalissa maailmassa mikään maailmankolkka ei kuitenkaan voi eristäytyä täydellisesti etäisiltäkään ongelmilta. Hyvä esimerkki tästä saatiin, kun Suomessa havaittiin koronavirustapaus hyvin pian sen jälkeen kun epidemia alkoi Kiinassa.

Järjestelmäonnettomuuden välttämiseksi vaaditut toimenpiteet olisi pitänyt aloittaa viimeistään n. 20 vuotta sitten. Nyt vaaditut toimenpiteet ovat mittaluokaltaan liian suuria, jotta niiden toteutuminen olisi vallitsevassa valtarakenteessa todennäköistä. Mitä todennäköisimmin rysähdystä on liian myöhäistä estää täysin, mutta sen vakavuuteen on mahdollista vielä vaikuttaa.

Ympäristö: elossapitojärjestelmämme on kuolemassa

*Planeetan tila yhdessä kuvassa. Olemme vaarallisilla vesillä niin ilmaston, biodiversiteettikadon, kuin typpi- ja fosforikierronkin häiriöiden kanssa. Lähde: Stockholm Resilience Centre.*

Ihminen vaikuttaa tällä hetkellä yli 80 prosenttiin Maapallon maapinta-alasta, ja yksin viimeisen 50 vuoden aikana ihmistoiminta on häirinnyt noin 60 prosenttia elossapitojärjestelmämme ns. ekosysteemipalveluista (YK 2012). Maapallon primäärituotannosta, kasvien tuottamasta fytobiomassasta, ihminen käyttää eri tarkoituksiinsa jo 20-25 %. (Smil 2017). Maapallon fytomassa on vähentynyt vuoden 5000 eaa. noin 1000 gigatonnista hiiltä liki puoleen, noin 550 gigatonniin; todennäköinen syy on ihmisen toimeliaisuuden ja ihmispopulaation kasvu (Smil 2017). Niin eläimien kuin hyönteistenkin lajirunsaus ja populaatiot ovat huvenneet radikaalisti. Sukupuuttonopeus on nyt 100-1000 kertaa historiallista keskiarvoa suurempi. Vaikka historiallinen data on epätarkkaa, on syytä epäillä, että jäljellä on enintään neljännes esiteollisella ajalla vallinneesta lukumääräisestä runsaudesta (New York Times, 2018). Muutos pahempaan on selvästi nopeutunut viimeisen 20 vuoden aikana. Ekosysteemien köyhtyminen, pilkkoutuminen ja tuhoutuminen lisäävät koko ajan riskiä siitä, että asiaa tuntemattoman silmin terveeltäkin näyttävät ekosysteemit ajautuvat peruuttamattomaan ”sukupuuttoketjureaktioon” (Säterberg ym. 2013). Todennäköisyys, että jotkin näistä ekosysteemeistä ovat kriittisen tärkeitä esimerkiksi suuren ihmisjoukon ravinnonsaannille tai elinkeinolle, kasvaa koko ajan. Monimuotoisuuden kato hälyttävällä nopeudella on tosiasia myös Suomessa, ja indikaattorilajien tilanne antaa syytä pelätä, että myös ekosysteemien romahdus on täysin mahdollinen kehityskulku (Kauppinen, 2019).

Samaan aikaan ihmistoiminta on lisännyt kasvihuonekaasujen määrää ilmakehässä niin, että nyt nähtävissä olevalla kehityksellä planeetan keskilämpötila tulee nousemaan tällä vuosisadalla noin 3 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Yksistään lämpenemisen vaikutukset Maapallon kykyyn ylläpitää 10-12 miljardin ihmisen yhteiskuntaa ovat sanalla sanoen hirvittäviä: ilmaston muutosnopeus yksinkertaisesti ylittää ekosysteemien kyvyn sopeutua.

Kun lämpeneminen yhdistyy muihin ihmistoiminnan aiheuttamiin ekosysteemikriiseihin ja hupenevaan luonnontilaan jätettyyn maa-alaan, seurauksiltaan vakavia, globaaleja heijastevaikutuksia aiheuttavia, inhimillisessä mittakaavassa peruuttamattomia ekologisia romahduksia on pidettävä todennäköisinä. Lämpenemisen ja elonkirjon kadon lisäksi lähiaikoina tulee vähintään paikallisesti akuuteiksi mm. typpi- ja fosforikierron häiriöt, ja erilaisten kemikaalien yhteisaltistuksen terveys- ja ympäristövaikutukset voivat aiheuttaa vielä hyvinkin ikäviä yllätyksiä.

*Globaali päästökehitys vallitsevalla politiikalla, 2 asteen tavoitteeseen tarvittava polku, ja vihreällä 1,5 asteen arvioitu polku.*

*EU:n päästökehitys verrattuna 2 asteen tavoitteeseen.*

Hyvänä uutisena, kaikkein pahin lämpenemisskenaario, mahdollisesti jopa 5 asteen lämpenemisen tuottava RCP8.5, voidaan todennäköisesti sulkea pois laskuista – ellei esimerkiksi ilmaston herkkyys hiilidioksidipäästöille osoittaudu nykyisin arvioitua korkeammaksi, tai muita ikäviä yllätyksiä tapahdu.

Talous: kuolleen hevosen piiskaamista

Taloudellisen toimeliaisuuden jatkuva kiihtyminen on tärkein syy ekosysteemituhoihin. Ihmisten toimeliaisuuden vaatima raaka-aineiden ja energian kulutus ylitti planeetan kestävät rajat jo noin vuonna 1981. Maailma on siis ”vaurastunut” ympäristövelaksi viimeiset 40 vuotta, sen sijaan että olisimme opetelleet elämään luonnonperintömme koroilla. Maksun aika koittaa kuitenkin varmuudella ennemmin tai myöhemmin.

Suomen laskennallinen (GDP) ja todellinen vauraus (GPI, ISEW). *Hyvinvointimme on ostettu ympäristövelaksi viimeistään 1990-luvulta lähtien, ja se on yhtä kestävällä pohjalla kuin luottokorttivelaksi ostettu varallisuus on.*

Merkittävä osa nykyisistä työpaikoista todennäköisesti tuhoaa enemmän yhteisvaurautta kuin luo sitä. Talouden kirjanpito on kuitenkin perustavanlaatuisesti harhainen, sillä esimerkiksi ympäristölle (ja useimmiten myös muille ihmisille) aiheutuvia ns. ulkoiskustannuksia ei käytännössä koskaan huomioida likimainkaan täyteen arvoonsa. Hintasignaalin ollessa talousjärjestelmän keskeinen ohjaussignaali, rankasti vääristynyt hintasignaali tulee väistämättä johtamaan huonoihin ja lyhytnäköisiin valintoihin. Tilanne olisi teoriassa mahdollista korjata esimerkiksi haittaveroilla, mutta mitään merkkejä riittävän tiukkojen haittaverojen ja nyt tarvittavien absoluuttisten ympäristön kulutuksen rajojen asettamisesta riittävän nopealla aikataululla ei ole näköpiirissä: tarvittavien rajojen asettaminen köyhdyttäisi järjestelmän nykytilasta eniten hyötyviä superrikkaita ja sattuisi siihen keskiluokkaan, joka on rakentanut elämänsä olettaen – virheellisesti – järjestelmän olevan vakaalla pohjalla.

Tarvittava hiilidioksidin hinta eri skenaarioissa. Meille relevantein (skenaario SSP2, OECD) merkitty violetilla. Tätä kirjoittaessa hiilidioksiditonnin hinta EU:n päästökaupassa – mikä ei kata kaikkia päästölähteitä – on 24,80 €/tonni. Viiden vuoden kuluttua sen tulisi olla 50-200 euroa, ja kattaa kaikki päästölähteet. Tämä mm. lopettaisi sellunkeiton suomalaisesta puusta.

Onkin epätodennäköistä, että riittävän suuria haittaveroja saadaan aikaan riittävän ajoissa. Vielä epätodennäköisempää on, että haittaveroilla kyettäisiin ohjaamaan talousjärjestelmän toimintaa pitkällä tähtäimellä teknologian voiman kehittyessä jatkuvasti. Kyseessä on klassinen säätöteorian ongelma: säädössä, eli haittaverojen asettamisessa, on väistämättä viiveitä, ja kun sekä järjestelmän turvallinen tila toimia hupenee ihmistoiminnan jatkaessa elossapitojärjestelmämme tuhoamista, ja työkalujemme voima (ts. kyky tehdä niin hyvää kuin pahaa aikayksikköä kohden) kasvaa, lopputulos tulee olemaan rajojen ylittäminen ja siitä seuraava romahdus. Tällä hetkellä säädön viive ongelman havaitsemisesta tarvittaviin haittaveroihin on ainakin 30 vuotta, todennäköisemmin 50 vuotta tai enemmän. (Esim. ilmastonmuutoksen suhteen tarvittavaa säätöä ei ole vieläkään tehty, eikä sitä näköjään saada aikaankaan.) Tämä tekee turvallisella alueella pysymisen käytännössä mahdottomaksi, ellei tekniikan kehitystä pysäytetä ja kelloa käännetä takaisin, tai säätöä tehdä muuten kuin nyt kokeilluilla menetelmillä.

Näissä olosuhteissa kysymys loputtoman talouskasvun mahdollisuuksista on lähinnä akateeminen. Vaikka vain vähän kulutusta lisäävä talouskasvu onkin jossain määrin mahdollista esimerkiksi tuotteiden laadun parantuessa ja palvelujen lisääntymisen myötä (joskaan jälkimmäiset eivät todellakaan ole ”aineetonta” taloutta, ja on hyviä syitä epäillä, että useimpien tuotteiden funktionaalisessa laadussa on saavutettavissa rajat, jonka jälkeen laadun parantuminen ei juurikaan lisää hyvinvointia), lähes kaikki ”kehittyneet” yhteiskunnat ovat ylittäneet kestävän toimeliaisuuden rajat jo aikaa sitten. Ei ole olemassa mitään historiallista, empiiristä, tai teoreettista syytä olettaa, että vaikutuksiltaan vähäinen ”aineeton” (todellisuudessa ”vähäaineinen”) talouskasvu kykenisi korvaamaan niin nopeasti niin paljon aineellista taloutta, että se mahdollistaisi ”kestävän” talouskasvun keskeytyksettömän jatkumisen. Yksikään teollisuusvaltio ei myöskään näytä mitään merkkejä mistään määrätietoisesta pyrkimyksestä rajoittaa talouskasvu vain ”aineettomaan” talouteen tai ylipäätään ympäristövahinkojen määrän vähentämisestä, pikemminkin päinvastoin: esimerkiksi Suomessa pyritään enemmänkin heikentämään talouden materiaalitehokkuutta esimerkiksi lisäämällä kaivostoimintaa ja rakentamalla sellutehtaita. Teoreettinen pohdinta loputtoman talouskasvun teoreettisesta mahdollisuudesta ja retoriikan keskittyminen talouden suhteelliseen tehokkuuteen vahinkojen absoluuttisen määrän sijaan onkin käytännössä lähinnä viivytyksen ja (itse)denialismin taktiikka.

Teknologiasta ei ole syytä odottaa ihmelääkkeitä, ja tekniikkaa ratkaisuksi huutavat eivät suoraan sanottuna ymmärrä, mistä puhuvat. Parhaassakin tapauksessa uuden teknologian tie laboratoriosta edes tilastoissa juuri ja juuri näkyväksi vie vuosikymmenen; usein tie on tätä kivisempi. Vaikka vähemmän likaisten teknologioiden kehittämistä pitääkin jatkaa, niihin luottaminen on vastuutonta, ja mitä todennäköisimmin lähinnä vaikeuttaa rysähdyksen hillintää. (Kts. esim. kirjoitukseni teknologian ja politiikan rooleista.)

Suomen talouden historiallinen (musta viiva) ja vaadittu materiaalitehokkuuden kehitys, jotta talous voisi kasvaa kestävästi. Laskelma voi olla optimistinen, sillä kestävä materiaalinkäytön raja laskee koko ajan ympäristövelan kasvaessa, ja on jo todennäköisesti vähemmän kuin laskelmassa oletettu 7 tonnia/henkilö. Materiaalinkäyttö on erinomainen mittari esimerkiksi biodiversiteettivahingoille (R^2 jopa 0,9).

Nykyinen talousjärjestelmä on tuottanut historiallisen paljon hyvinvointia, historiallisen kovalla hinnalla. Sen toiminnan jatkaminen tulee kuitenkin tuhoamaan yleistä hyvinvointia kiihtyvällä nopeudella, vaikka yksilöt voivatkin rikastua vielä kauan – aivan kuten kuolleen eläimen raato voi elättää jonkin aikaa hyvinkin menestyviä eläinyksilöitä. Eriarvoisen varallisuuden jaon olosuhteissa menestyneiden ja sitä kautta eriarvoisuuden normaaliksi tai peräti tavoiteltavaksi olotilaksi sisäistäneiden yksilöiden itselleen keräämä taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen valta, ja järjestelmän korjaamiseksi vaadittavien muutosten jatkuvasti kasvava koko, tekevät tarvittavista korjausliikkeistä epätodennäköisiä.

Kun nykyistä järjestelmäämme vastaavien järjestelmien dynamiikkaa tutkitaan esimerkiksi simulaatioiden avulla, nähdään nopeasti, että tarkoista parametreistä riippumatta, järjestelmät noudattavat yhtä neljästä perusdynamiikasta.

Dynamiikka 1, jatkuva kasvu, vaatisi käytännössä resurssien määrän kasvamista jatkuvasti. Vaikka teknologinen taitomme mahdollistaisikin lähitulevaisuudessa esimerkiksi asteroidien louhinnan, olemme vielä äärimmäisen kaukana taidosta rakentaa uusia ekosysteemejä. Tällä hetkellä keskeinen järjestelmäämme uhkaava rajoite ei olekaan raaka-aineiden vaan nimenomaan ekosysteemien – niinsanottujen ”nielujen” – puute. Siksi dynamiikka 1 voidaan sulkea pois laskuista.

Dynamiikka 2, asymptoottinen kasvu (ensin kiihtyvä, sitten rajaa kohden hidastuva) olisi ollut optimaalinen kasvupolku, mutta meillä ei ollut malttia noudattaa sitä. Käytännössä kaikki kehittyneet maat ovat jo kaukana kestävyysrajojen väärällä puolen, joten dynamiikka 2 voidaan sulkea pois laskuista.

Dynamiikassa 3 järjestelmä ylittää kestävät rajat, tekee korjausliikkeen, ja jää oskilloimaan kestävän rajan tuntumaan. Jos tämä aiheuttaa esim. luonnontuhoja, syntyy pitkällä tähtäimellä laskeva trendi. Tämä on jäljellä olevista dynamiikoista vähiten huono, sallien jonkinlaisen hyvinvoinnin jatkumisen ainakin jonkin aikaa. Ikävä kyllä todennäköinen poliittinen vastaus korjausliikkeeseen on fasismin nousu.

Dynamiikka 4 syntyy, kun järjestelmä ylittää rajat liian räikeästi, eikä kykene tekemään korjausliikettä edes romahduksen oloissa. Esimerkiksi äärioikeiston nousu päättäviin asemiin lisää tämän dynamiikan todennäköisyyttä, kun faktapohjainen päätöksenteko vaikeutuu entisestään. Kuvan kaltainen romahdusdynamiikka on ekosysteemeissä erittäin usein nähtyä käyttäytymistä, eikä meillä toistaiseksi ole mitään varsinaista näyttöä siitä, että ihmiskunta kokonaisuutena olisi hiivaa paremmin kykenevä sääntelemään omaa käyttäytymistään.

Kuten todettua, dynamiikat ovat samanlaisia, vaikka parametreja muutettaisiin tuntuvasti. Esimerkiksi resurssien määrän kaksinkertaistaminen (tai vaikutusten puolittaminen) tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että samaan tulokseen päädytään hieman myöhemmin. Miten paljon myöhemmin? Jos esimerkiksi kulutuksen vuosikasvu on 2 prosenttia, mikä on hieman alle historiallisen kehityksen, resurssien määrän kaksinkertaistaminen tai vaikutusten puolittaminen toisi noin 35 vuotta lisäaikaa muuttaa järjestelmää. Tämä ei ole mielipide, vaan aritmetiikkaa.

Miten nopeasti kasvava asia moninkertaistuu? Tällä kuvaajalla se on helppo laskea. Tai sitten voit käyttää yllättävän hyvää nyrkkisääntöä: kasvavan asian kaksinkertaistumiseen kuluva aika on noin 70 jaettuna kasvuprosentilla.

Muutoksia vaikeuttaa myös se, että tarvittavien rajoitteiden asettaminen lukitsisi paikalleen nyt vallitsevan sosioekonomisen tilanteen: voittajat jäisivät voittajiksi, häviäjät häviäjiksi, ja kasvavassa määrin näennäinen mutta vielä toisinaan realistinen mahdollisuus parantaa syntymässä saatua asemaa häviäisi lähes kokonaan. Tilanteen korjaaminen vaatisi vaurauden tasa-arvoisempaa jakoa, mutta tämä on epätodennäköistä ilman vallankumousta. Samalla globaali ja valtioiden sisäinen eriarvoisuus vaikuttavat, ympäristötuhojen ohella, esimerkiksi muuttoliikkeisiin, juurettomuuteen, turvattomuuteen ja muihin huoliin, joista ääriliikkeiden suosio kumpuaa.

Lisäys 20.2.20: Väännän vielä rautalangasta, että sivilisaatiomme nykymenolla todennäköisesti rysähdykseen tai jopa romahdukseen ajava kestävyyskriisi on ilmastokriisiä laajempi ja systeemisempi ongelma. Ilmastokriisin ratkaiseminen olisi hyvä alku, mutta ei riittäisi: aivan kuten matopelissä, yhden uhan väistäminen turvallisen liikkumatilan jatkuvasti huvetessa tarkoittaa vain sitä, että jokin seuraavista rajoista tulisi vastaan viimeistään muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Kun aikamme keskeinen ongelma on se, miten saada asetettua riittävän tiukat ja pitävät rajat ympäristön kuluttamiselle, hajautetun kapitalismin suurimpiin etuihin kuuluva ilmiömäinen kyky kiertää ja rikkoa teknologian, ympäristön ja yhteiskunnan rajoja rahan metsästyksessään alkaa olla paljon enemmän kirous kuin siunaus. Osa kapitalismin nomenklatuurasta ymmärtää jo ilmastokriisin vakavuuden, mutta vain aniharva ”talousviisas” on ymmärtänyt, että kestävyyskriisi ei ole vain ilmastokriisiä, eikä ymmärrä, miten systeemisestä ongelmasta on kysymys.

Politiikka: äärioikeiston umpikuja

Viimeisen 40 vuoden aikana kaikissa läntisissä teollisuusmaissa on toistunut kehitys, missä politiikan rooli yhteisistä asioista päätettäessä on vähentynyt, samalla kun talouden päättäjien rooli on kasvanut. Tämä vallan luovuttaminen politiikalta etupäässä rikkaimmille on tapahtunut useista syistä, joista mainittakoon mm. globalisaation kansainvälisille yrityksille antama mahdollisuus kiristää kansallisvaltioita esimerkiksi työpaikkojen menetyksillä ja ideologinen voitonhuuma hajautetun yksityiskapitalismin voitettua keskitetyn valtiokapitalismin 1990-luvun alussa (luovutusvoitolla, jälkimmäisen romahdettua mm. kirjanpitonsa harhaisuuden ja keskittyneen päätöksenteon jäykkyyksien vuoksi).

Vaikka vallitseva järjestelmä onkin tuottanut – ympäristövelaksi – merkittävän määrän hyvinvointia, nämä hyödyt ja haitat ovat jakautuneet hyvin epätasaisesti. Ihmisille, joille on kenties jopa biologisista syistä luontaista arvostaa turvallisuutta hetkellistä vaurautta enemmän ja tasa-arvoisuutta eriarvoisuutta enemmän, yhteiskuntien jatkuva jakaantuminen voittajiin ja voitettuihin on tarkoittanut perustavanlaatuisen yhteiskuntasopimuksen rikkomista. Kunnollisuus ja työn tekeminen sovitusti eivät ole olleet enää pitkään aikaan minkäänlainen tae edes työpaikasta, saati elintasosta. Kasvottomien ”markkinavoimien” heitellessä ja epävarmuuden kasvaessa on ymmärrettävää, vaikkei hyväksyttävää, että epävarmuuden ja pelon tunteet kanavoituvat esimerkiksi äärioikeiston kannatukseen. Maailma on todellakin muuttumassa kiihtyvällä nopeudella, ja on luonnollista, että tältä muutokselta haluaa suojautua – vaikka se ei olisi mahdollista. Tässä tilanteessa houkutus uskoa niitä, jotka vakuuttavat kaiken järjestyvän parhain päin jos vain ”vihervasemmistolaiset” saadaan ulos politiikasta tai vääränväriset ulos maasta, on suuri.

Järjestelmän voittajien, kuten kaltaiseni toistaiseksi turvatussa asemassa olevan akateemisen työläisen, esimerkiksi keskiluokan elintapoihin kohdistama arvostelu näyttää tässä tilanteessa helposti ilkeämieliseltä ja kohtuuttomalta kiusaamiselta. Keskiluokka on lähtökohtaisesti rakentanut elämänsä sille oletukselle, että vallitseva järjestelmä on, mahdollisista ongelmistaan huolimatta, pohjimmiltaan terve, ja sääntöjen noudattamisesta palkitaan ennen pitkää. Kasvava näyttö siitä, että järjestelmä on syvästi laho ja homeessa, ja että esimerkiksi töissä käynti lähinnä kaivaa kuoppaa syvemmäksi, on helpompi kieltää. Kuten esimerkiksi ilmastoviestintää tutkittaessa on havaittu, ongelma ei ole tiedon puute, vaan se, että tietoon uskominen vaatisi omien arvojen ja identiteetin vakavaa uudelleenarviointia.

Lisäys 22.2.20: Ainoa keksimäni turvallinen tie ulos kestävyyskriisistä kulkee arvojen ja asenteiden muutosten kautta. Maatalouden kehittymisen myötä syntyneissä arvoissa ja asenteissa maailma nähdään hierarkiana, jossa vahvemmilla on lähtökohtaisesti oikeus käyttää valtaa heikompiin: ihmisillä luontoon, rikkailla köyhempiin, miehillä naisiin, valkoisilla tummaihoisiin. Nämä hierarkkiset arvot eivät ole luonnonlakeja. Parhaan tiedon valossa ne ovat maatalouden ja erityisesti tuotantovälineiden kuten vetoeläinten yksityisomistuksen synnyttämän eriarvoisuuden ja vallan kasautumisen tuotteita. Hierarkia ja eriarvoisuus ovat aina olleet ristiriidassa monien ihmisen evoluution suosimien arvojen, kuten altruismin ja metsästäjä-keräilijäyhteisöissä edelleen, hyvistä syistä, pääasiallisena normina vallitsevan ”raivoisan egalitarismin” kanssa. (Uskon, että tämä sovittamaton ristiriita maailmamme ja evolutiivisen historiamme välillä on vaikuttavana tekijänä monissa ellei lähes kaikissa ”sopeutumisvaikeuksissa” ja mielenterveyden ongelmissa. Opetamme edelleen lapsillemme reiluutta, jakamista ja tasavertaisuutta – mutta maailma on kaikkea muuta.)

Kestävä yhteiskunta edellyttää joko työkalujemme voiman ja toimintavapautemme radikaalia rajoittamista nykyiseen verrattuna, tai sitten asennemuutosta, jonka seurauksena esimerkiksi luonnon alistaminen ihmisen hyväksi ei ole enää oletusarvo ja luonnonsuojelu poikkeus. Pidän jälkimmäistä parempana ja kestävämpänä kehityskulkuna, ja uskon, että hierarkioiden kyseenalaistaminen lisää muutenkin ihmisten vapauksia olla sitä mitä he haluavat olla. Tasavertaisuus onkin maailman radikaalein idea: jos sen ottaa vakavasti ja johdonmukaisesti, joutuu väkisinkin pohtimaan paitsi sitä, mikä oikeutus rikkaisiin maihin syntyneillä on niin suureen osuuteen luonnonvaroista, myös sitä, mikä on ylipäätään ihmisen oikeutus suhtautua luontoon lähtökohtaisesti materiaalivarastona. Voikin sanoa, että tasavertaisuuden edistäminen ja sen ideaalien ylläpito ovat mitä suurimmassa määrin kestävän yhteiskunnan rakentamista. (Kiitos Juhana Harjulle tämän pohdinnan kirvoittaneesta kommentista. Tulen käsittelemään aihetta jatkossa enemmänkin.)

Äärioikeiston nousuun johtaneet ilmiöt eivät katoa itsestään. Maailma on entistä globaalimpi, ja ihmisiä lietsotaan yhä kuumeisempaan hyperkilpailuun toisiaan vastaan esimerkiksi uhkailemalla työpaikkojen menetyksellä jos ”kilpailukyky” ei parane riittävästi. Hyperkilpailu tekee ihmiset entistä enemmän riippuvaisiksi järjestelmästä, samalla kun se jakaa vaurautta entistä harvemmille ja tekee käytännössä mahdottomaksi yritykset rajoittaa merkittävästi taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia ympäristövahinkoja. Eriarvoisuus ja ympäristötuhot aiheuttavat esimerkiksi muuttoliikkeitä, lisäten juurettomuutta, turvattomuutta ja äärioikeiston kannatusta kasvattavaa pelkoa tutun maailman liian nopeasta muuttumisesta. Valtaan päästyään äärioikeistolaiset hallitsijat eivät tee asioiden korjaamiseksi mitään: vaikka heillä olisi ideologiaansa sopivia työkaluja, mitä heillä ei ole, heillä ei ole mitään insentiiviä vaarantaa hallintonsa oikeutusta. Äärioikeiston ainoa lääke onkin sulkea silmät tutkimukselta ja kiihdyttää elintason ostamista ympäristövelaksi, ja syyttää ja rangaista väistämättömistä ja lisääntyvistä ongelmista yhteiskunnan heikompia jäseniä. Tämä lietsoo entisestään hyperkilpailua, kun pelko putoamisesta huonompiosaiseksi kasvaa.

Lisäys 5.3.20: Avaan hiukan, mitä tarkoitan sanoessani, ettei äärioikeistolla, tai monilla muillakaan oikeiston poliitikoilla, ole kunnollisia kannustimia korjata maailman suuria ongelmia. Tämä johtuu siitä, että oikeiston ideologian kulmakivenä on jo kauan ollut veronmaksuhaluttomuudesta l. itsekkyydestä juontuva ajatus siitä, että valtio ei osaa tehdä mitään oikein, joten sivilisaation pääsylippunakin tunnetun verotuksen vähentäminen onkin itse asiassa hyvä asia. Niinpä valtion kasvava epäonnistuminen kansalaistensa hyvinvoinnin suojelussa on oikeistolle ja etenkin äärioikeistolle win-win-tilanne: se todistaa oikeiston ideologian oikeaksi ja nakertaa veronmaksuhalukkuutta, samalla kun se saa yhä useamman aivan oikeutetusti vihaiseksi. Tämä viha on vain liian helppo kanavoida vähemmistöihin ja sitä kautta äärioikeiston kannatukseksi. Tämäkin ilmiö, kuten moni muu epäilemättä Eduskunnassakin tulevaisuudessa kuuluva kapitalismin kuolonkorina, näkyy pitkälle kehittyneenä Yhdysvaltojen republikaanien toiminnassa; suosittelen ennustamista yrittäviä seuraamaan tarkasti, mitä tuossa maassa tapahtuu.

Guardianin grafiikka alueista, joiden asumiskelpoisuus kärsisi huomattavasti 4 asteen lämpenemisestä. Vaikka nykytiedon valossa lämpeneminen on jäämässä noin 3 asteeseen, odottamattomat takaisinkytkennät voivat hyvin työntää järjestelmän 4 asteeseen tai jopa selvästi yli. Emme tunne planeettajärjestelmäämme riittävän hyvin *sulkeaksemme tämän vaihtoehdon pois.*

Suomessa on luultavaa, että entistä rasistisempi ja räikeämmin äärioikeistolainen Perussuomalaiset jää puoluekentän suureksi puolueeksi ja todennäköisesti pääsee jossain vaiheessa pääministeripuolueeksi. Puolueen edustajiin kuuluu mitä todennäköisimmin vieraiden valtojen tiedustelupalveluiden vaikutuksen alaisia henkilöitä, ja sen politiikka on faktisesti ottaen, vaikka ei vielä retoriikaltaan, vahvan Kreml-myönteistä – jopa siinä määrin, että Ruotsin oikeistopopulistinen Ruotsidemokraatit kritisoi avoimesti Perussuomalaisia Venäjä-myönteisyydestä. On myös tunnettua, että nationalististen konservatiivi- ja äärioikeistopuolueiden tukeminen ja niiden asian edistäminen kuuluu Kremlin strategiaan EU:n ja demokratioiden vaikutusvallan murentamiseksi, ja on aivan selvää, mikä Suomen puolueista olisi Putinille mieluisin naapurimaan hallitsija. Hankaloittamalla EU:n toimintaa ja esimerkiksi vastustamalla pakolaisten sijoittamista muualle kuin saapumismaihinsa (ns. taakanjakoa), Perussuomalaiset tekee myyräntyötä Suomen turvallisuudelle: maa, jolla on 1340 kilometriä yli käveltävää EU:n ulkorajaa, on äärimmäisen haavoittuvassa asemassa ja alttiina Kremlin kiristykselle, kun ympäristökriisin vaikutukset alkavat seuraavina vuosikymmeninä näkyä koko laajuudessaan. Samalla puolue kieltäytyy johdonmukaisesti tekemästä mitään helpottaakseen väistämättä edessä olevaa talousjärjestelmän murrosta, syyttäen kaikista vaikeuksista lähinnä ”vihervasemmistoa” ja maahanmuuttajia. Millään tällä ei kuitenkaan todennäköisesti ole mainittavaa vaikutusta äärioikeiston kannatukseen.

Lyhyesti sanoen: Poliittisen vallan valuminen rikkaiden käsiin, viivyttely vakavien ongelmien ratkaisemisessa, ja äärioikeiston nousu tekevät ajoissa aloitetuista, riittävän tepsivistä korjausliikkeistä epätodennäköisiä. Tämä johtaa lähes kaikkien ongelmien vaikeutumiseen, ja ennen pitkää järjestelmän systeemiseen romahdukseen. Vähintään osa nykyään demokraattisista valtioista ajautunee jonkinasteiseen fasismiin ongelmien kärjistyessä. Mitään näyttöä siitä, että Suomi olisi immuuni kummallekaan kehityskululle, ei ole olemassa.

*Tällä hetkellä todennäköisin kehityskulku. Romahduksen aikataulu ja syvyys ovat vielä muuttujia, joihin on mahdollista vaikuttaa.*

Mutta tulevaisuutta ei ole vielä kirjoitettu, vaikka sitä kirjoitetaankin koko ajan. Suuntaa on vielä mahdollista muuttaa, ja vaikkei rysähdystä täysin vältettäisikään, sillä on paljon väliä, onko edessä pehmeä lasku vaiko äkkipysähdys. Kun ehdin, kirjailen tälle kirjoitukselle jatko-osan: tämä on tilanne, miten nyt toimia?

Vastine Petteri Taalakselle: ilman aktivismia ei ole muutosta, ja kestävyyskriisi on ilmastokriisiä laajempi ilmiö

3 helmikuun, 20203 helmikuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ 3 kommenttia

Maailman ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas on jo jonkin aikaa esiintynyt julkisessa ympäristökeskustelussa ”järjen äänenä” ”ilmastohysteerikkoja” vastaan. Tarkoitti hän itse sitä tai ei, hänen lausuntojaan käytetään yleisesti argumenttina politiikan muuttamista aiheellisesti vaativia ilmastoaktivisteja ja ylipäätään turvallisempaa ilmastopolitiikkaa vastaan. Siksi on syytä selvittää lyhyesti, miksi Taalaksen lausunnot ovat lyhytnäköisiä ja ongelmallisia niin laajemman ympäristötutkimuksen kuin teknologian tutkimuksenkin näkökulmasta.

Aloitetaan siitä, missä Taalas on oikeassa. Niin kauan kun puhumme yksinomaan ilmastokriisistä, ongelman välittömät syyt löytyvät ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden polttamisesta. Vielä tälläkin hetkellä noin 85 prosenttia maailman ns. primäärienergiantuotannosta tapahtuu fossiilisia polttoaineita polttamalla. Fossiilisten polttoaineiden osuus kaikesta energiantuotannosta ei ole juurikaan muuttunut sitten vuoden 1990, ja kun maailman energiankulutus on samaan aikaan lisääntynyt noin 60 prosenttia, ilmakehään päätyneiden hiilidioksidipäästöjen määrä on lisääntynyt valtavasti. (Toisella tilastointitavalla, energian loppukäyttöä tarkastelemalla, tilanne on hivenen valoisampi ja vähähiilisen energian osuus suurempi.) Ilmastokriisin etenemisen pysäyttäminen vaatii ehdottomasti fossiilisten polttoaineiden käytön de facto lopettamista tämän vuosisadan ja mieluiten vuosisadan ensimmäisen puoliskon aikana. Jos tähän ei kyetä, muut ilmastotoimet jäävät merkityksettömiksi. Näin sanoessaan Taalas on aivan oikeassa.

Taalas kuitenkin vaikuttaa jääneen ratkaisuja miettiessään jumiin samaan kohtaan missä itse olin jumissa noin vuonna 2012. On ilman muuta tärkeää, että ilmastotoimia kohdistetaan suurimpiin päästölähteisiin. Mutta Taalas ei ole ilmeisesti ehtinyt ajatella juurikaan sitä, miten ilmastotoimet saadaan demokratioissa konkreettisesti aikaan. Tämä ajattelemattomuus näkyy hänen kannanotoissaan ikävän selvästi, etenkin hänen vähätellessään aktivisteja ja ”pieniä tekoja” kuten ruokavalion muutosta tai lentämisen kritisointia.

Edessämme oleva muutos on valtava, katsoi sitä miten päin tahansa. Fossiilisten polttoaineiden talousjärjestelmäämme tuoma ylimääräisen energian ruiskaus on mahdollistanut valtavan paljon aidosti hyviä asioita. Nyt fossiilisten polttoaineiden käytön jatkaminen kuitenkin uhkaa tuhota kaiken hyvän, mitä niillä on rakennettu. Meillä ei ole olemassa, eikä edes tiedossa, mitään sellaisia teknisiä ratkaisuja, jotka mahdollistaisivat fossiilienergian korvaamisen helposti ja vaivattomasti. Jos taas jatkamme nykymenolla, äärevöityvä ilmasto tulee tuhoamaan ensin köyhien ja sitten rikkaampien maiden edellytykset huolehtia asukkaistaan edes jotenkin säällisesti. Maa, jolla on 1340 kilometriä kävellen ylitettävissä olevaa EU:n ulkorajaa, ei varmasti kykene eristäytymään muutoksilta, ei vaikka miten sulkisimme silmämme ja hoilottaisimme ”Kiinan vika, Kiinan vika.” Valinnoistamme riippumatta, iso muutos on siis väistämättä edessä – vaikka voimmekin täällä rikkaissa maissa jättää suurimman laskun parin seuraavan sukupolven maksettavaksi, jos niin haluamme.

Ei ihme, että nuoriso metelöi: he joutuvat maksamaan ahneutemme laskun.

Demokraattinen muutos vaatii kansalaisten toiminnan muuttumista

Miten tarvittava muutos saadaan aikaan demokraattisessa valtiossa? Emme itse asiassa tiedä. Kukaan ei ole koskaan kokeillut. Laajemman ympäristötutkimuksen, ja erityisesti ympäristöpsykologian, politiikan ja teknologian tutkimuksen ansiosta voimme kuitenkin tehdä valistuneen arvauksen. Erittäin lyhyt tiivistelmä on tässä: tarvitsemme yksilön toimien, kansalaisaktivismin, ”virallisen” politiikan, ja teknologian yhteispeliä.

Tiedämme jo suurella varmuudella, miltä vähähiilinen tulevaisuus näyttää etenkin keskeisellä energiasektorilla. Tulevaisuuden energiantuotanto tulee koostumaan tuuli- ja aurinkovoimasta, jostain määrästä ydinvoimaa, ja suhteellisen pienestä määrästä vesivoimaa, muiden energianlähteiden ollessa pienessä mutta mahdollisesti paikallisesti tärkeässä asemassa. Energiasektorilla ei ole odotettavissa mitään ihmekeksintöjä, jotka muuttaisivat radikaalisti tätä kuviota, eikä sellaisten löytyminen ole todennäköistä: tunnemme aiheeseen liittyvän fysiikan erittäin hyvin, eikä ole todennäköistä, että jostain paljastuisi jokin täysin uusi tapa tuottaa energiaa. Tämä ei kuitenkaan ole vakava ongelma: tiedämme erittäin suurella varmuudella, että jollain ylläolevien vaihtoehtojen yhdistelmällä on täysin mahdollista tuottaa hyvinvointiin riittävä määrä energiaa.

Tällä hetkellä ongelma on se, ettemme rakenna uutta vähähiilistä tuotantoa likikään riittävällä nopeudella. Jotta saisimme nopeutettua rakentamista, ja samalla painettua sarjatuotannolla vähähiilisten vaihtoehtojen hintaa vielä alemmaksi, tarvitaan politiikan muuttumista.

Miten politiikka muuttuu? Demokraattisissa valtioissa ainakin teoriassa siten, että kansalaisten mielipide muuttuu. Kun riittävä määrä kansalaisia esittää riittävän painokkaasti, että politiikan on muututtava, ennemmin tai myöhemmin politiikka muuttuu. Yleiskielessä kutsumme näitä kansalaisten joukkoja vaikkapa aktivisteiksi. Jos haluamme vähätellä heitä ja heidän vaatimuksiaan, saatamme kutsua heitä vaikkapa hysteerikoiksi. Kuvio on historiasta erittäin tuttu: esimerkiksi yleistä äänioikeutta ja etenkin naisten äänioikeutta vaatineita kutsuttiin yleisesti hysteerikoiksi. Tosiasiat ovat kuitenkin selviä: organisoitu aktivistien joukko on paljon tehokkaampi painostusryhmä kuin jopa suurempi määrä yksittäisiä, samaa mieltä olevia kansalaisia.

Miten ihmiset saadaan aktivoitua poliittiseen aktivismiin? Esimerkiksi siten, että poliittisesta aktivismista tulee sosiaalisesti hyväksyttävää. Taalaksen ja muiden kapea-alaisesti ajattelevien sokea piste ”pienten tekojen” suhteen on juuri tässä. ”Pienet teot” saattavat olla esimerkiksi päästövaikutuksiltaan vähäisiä, mutta ne lähettävät selvän signaalin siitä, että niiden tekijälle asia on ainakin jossain määrin tärkeä. (Esimerkiksi lentämistä vähentäviä ilmastotutkijoita uskotaan ihan tutkitusti paljon enemmän kuin edelleen huoletta lentäviä.) Sosiaaliselle kädellislajille tyypillisesti myös me ihmiset välitämme alitajuisestikin aivan suunnattoman paljon siitä, mitä toiset ajattelevat. Emme välttämättä edes uskalla toimia siten, kun tiedämme oikeaksi, jos kukaan muu ympärillämme ei toimi niin.

Entä miten yksilön teoista tulee mahdollisia? Esimerkiksi teknologisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kautta. Mitä useampi yritys tarjoaa vähähiilisiä vaihtoehtoja, ja mitä edullisempia suhteessa vaihtoehtoihin nämä ovat – asia, johon voidaan suoraan vaikuttaa esimerkiksi haittaveroilla – sitä helpompi jokaisen ihmisen on tehdä entistä merkittävämpiä yksilötekoja.

Ja miten yhteiskunnan ja teknologian muutos tapahtuu? Kuten viime viikolla kirjoitin, ennen kaikkea poliittisen muutoksen kautta. Kuten SSAB:n kaavailema vetyteräs, hyvin suuri osa erityisesti päästösäästöissä tärkeistä vähäpäästöisistä prosessiteknologioista on jo tunnettuja, mutta niitä ei ole kannattanut käyttää, koska likaisemmat vaihtoehdot ovat olleet halvempia. Ilman parasta ennen-päivämääränsä ohittaneiden puhuvien päiden väheksymää aktivismia, raudan vetypelkistys pölyttyisi edelleen hyödyntämättömien keksintöjen arkistoissa. Sama pätee esimerkiksi sähköautoihin, energiansäästöön, ja uusiutuvaan energiaan.

Yhteiskunnallista muutosta onkin hyödyllistä ajatella ”räikkäefektinä.” Räikkä on mekanismi, joka estää esimerkiksi akselin pyörimisen toiseen suuntaan. Sen ansiosta isojakin muutoksia voi saada aikaan pienin askelin. Perusidea ympäristöräikässä on yksinkertainen: yksilöiden teot ja ennen kaikkea julkinen aktivismi luovat painetta politikoille, poliitikot säätävät lakeja ja asetuksia joilla vähän paremmasta toiminnasta tulee huonompaa toimintaa kannattavampaa (ja joilla kompensoidaan muutoksen haitalliset vaikutukset niille yksilöille, joihin muutos sattuisi kohtuuttomasti), tästä uudesta tilasta tulee ennen pitkää uusi normaali, ja räikkää voidaan kohta taas kiristää yhden napsauksen verran ilman, että kukaan joutuu tekemään kohtuuttomia uhrauksia yhdellä kertaa. Emme ylipäätään tunne muita demokraattisia keinoja saada aikaan likimainkaan nyt tarvittavan suuruisia muutoksia.

Lopuksi todettakoon, että pelkkään ilmastokriisiin keskittymällä on vaarallisen helppo unohtaa, että ihmiskunta on tosiasiassa laajemman kestävyyskriisin kourissa. Elintapamme on yksinkertaisesti rakennettu liian monessa suhteessa kestämättömälle pohjalle, ja kulutamme jo nyt reilusti enemmän planeettamme luontoa ja luonnonvaroja kuin voisimme kestävästi tehdä. Vaikka business as usualin jatkumista toivovien rukoilema teknologiakeiju laskeutuisikin taivaasta ja ratkaisisi ilmastokriisin meisselinsä heilautuksella, se tarkoittaisi vain sitä, että edessämme olisi pian kestävyyskriisin seuraava osanen. Jo nyt biodiversiteetin tuho on vakavuudeltaan hyvin mahdollisesti ilmastokriisiä suurempikin ongelma, ja on jo nähtävissä, että typpi- ja fosforikierron häiriöistä tulee aiheutumaan merkittäviä ongelmia, myös globaalissa mittakaavassa.

Planetaariset rajat ja niiden tilanne tämänhetkisen parhaan tiedon mukaan. Olemme jo suuren riskin alueella biodiversiteetin (E/MSY) ja typpikierron (N) häiriöissä. Lähde: J. Lokrantz/Azote perustuen julkaisuun Steffen ym. (2015), Stockholm Resilience Institute

Eläinbiomassa vuonna 10 000 ennen ajanlaskumme alkua, ja nykyään. Tilanne ei yksinkertaisesti ole kestävä. Lähde: Chefurke 2015, CJA Bradshaw, Conservation Bytes.

Kestävyyskriisi ei ole pelkkää hiilidioksidia. Tässä kuvaajassa mahdollisesti kestävälle rajalle pääsemiseen ja sillä pysymiseen tarvittava talouden materiaalitehokkuus kun asukaskohtainen bruttokansantuote kasvaa 0,5 – 2 prosenttia vuosittain. Historiallinen toteuma mustalla. Jos tätä sanoo ihan saatanallisen haastavaksi urakaksi, syyllistyy aliarviointiin.

Samaan aikaan kehitämme ja otamme käyttöön, tehokkuutta ja sen kautta esimerkiksi jatkuvaa talouskasvua tavoitellessamme, koko ajan voimakkaampia ja siten potentiaalisesti vaarallisempia teknologioita, kuten odottamattomia vaikutuksia aiheuttavia sosiaalisia teknologioita, ydinaseita laukaisemaan kykeneviä tekoälyjä ja pitkäikäisiä, biologisesti keräytyviä kemikaaleja. Matemaattisesti katsoen on varmaa, että tämä kehitys päättyy ennemmin tai myöhemmin isoon vahinkoon. Tältä tosiasialta voi sulkea silmänsä lähinnä kieltäytymällä pohtimasta sosioekonomisen järjestelmämme ja ympäristön laajempia takaisinkytkentöjä, ja keskittymällä kapeasti johonkin yksittäisiin ongelmiin – kuten Taalas tekee.