Maailmanlopulla on peloteltu pitkään. Hyvistä syistä.

Yhä useammalle on käynyt selväksi, miten vakava uhka yksin ilmastokriisi, laajemmasta kestävyyskriisistä puhumattakaan, on koko sivilisaatiolle. Samalla yhä useampi on alkanut ymmärtää, miten säälittävän vähän näiden täysin ennakoitavien uhkien torjumiseksi ollaan oikeasti tekemässä. Ei olekaan ihme, että yhä useampi ihminen kärsii ilmasto- tai yleisemmin ympäristöahdistuksesta ja suoranaisesta pelosta: kuten eräs ilmastotutkija asian muotoili jo yli vuosikymmen sitten, mitä enemmän ympäristökriisistä ymmärtää, sitä enemmän sitä pelkää. Ei ole myöskään ihme, että tilanteesta ja sen vakavuudesta usein heikosti perillä olevat ihmiset pyrkivät hyssyttelemään pelkoja ja huolia. Pelossa eläminen ei tee hyvää ihmiselle, ja monet varmasti hyvää tarkoittavat ihmiset yrittävät vain tehdä parhaansa lievittääkseen ihmisten ahdistusta. Samaan aikaan toiset ovat ymmärtäneet, ainakin alitajuisesti, että kapitalistisen järjestelmämme käymä valloitus- ja tuhoamissota ainoaa elossapitojärjestelmäämme – luontoa – vastaan saattaisi vaarantua tai jopa pysähtyä, jos riittävän moni ihminen pelästyy liikaa ja ymmärtää, että kun on syvällä kuopassa, ensimmäinen sääntö on lopettaa kaivaminen.

The most intense moments of my life.
Peli on mennyt aivan loistavasti eikä tulos ole koskaan ollut parempi. On vain yksi pieni ongelma. Jos keksit tähän win-win-peliliikkeen, keksit sen luultavasti ympäristökriisiinkin. Kuvalähde: kitkong, Reddit

Hyssyttelyssä ja vähättelyssä on yksi argumentti ylitse muiden, ja aion käsitellä tässä kirjoituksessa, miksi tämä argumentti ei ole lainkaan niin hyvä kuin sitä käyttävät luulevat. Etenkin keski-iän ylittäneiden, hyvässä ja turvatussa asemassa olevien miesten nykyinen vakioargumentti ympäristöahdistusta vastaan on nykyisin se, että maailmanlopulla on peloteltu aina ennenkin, eivätkä pelot ole vielä koskaan toteutuneet. Argumentista on kaksi pääversiota: toisessa viitataan aikaisempiin ennusteisiin ympäristökriiseistä, toisessa, josta nyt vain yhtenä esimerkkinä psykiatrian professori Jyrki Korkeila haastattelussaan (HS 20.2.20), ympäristöahdistus pyritään nollaamaan mainitsemalla 1980-luvulle saakka yleisesti vallinnut ydinsodan pelko.

Käsitellään ensin aikaisemmat ympäristökriisin ennusteet. On aivan totta, että ympäristökriisistä on varoiteltu jo 1800-luvulta lähtien. Tämä johtuu siitä, että jokaiselle eksponenttiyhtälön käyttäytymisen tuntevalle pitäisi olla selvää, että jatkuva kasvu rajallisessa tilassa on vähintäänkin vaikea ongelma. Tähän mennessä kekseliäisyytemme on juossut ongelmien edellä, mutta vaikka oikeitakin edistysaskeleita on saavutettu, monet niinsanotuista edistysaskeleista ovat olleet suurelta osin ongelmien siirtämistä toisaalle. Hyvä esimerkki on vaikkapa optimismin katteettomamman laidan suosima kertomus hevonpaskaan hukkuvista kaupungeista: on aivan totta, että 1800-luvun lopulla hevosten jätösten valtava määrä oli aito ongelma monessa suurkaupungissa, ja kaupunkien hukkumista paskaan pidettiin uhkana. On myös totta, että autojen tulo ennen pitkää eliminoi tämän kyseisen ongelman. Tällaisiin esimerkkeihin vetoavat tosin jättävät säännöllisesti mainitsematta, että itse asiassa perusongelmaa ei ratkaistu, vaan vain siirrettiin: hevonpaska hävisi kaupungeista, mutta tilalle tulivat valtavasti lisääntyneen autoilun ja öljyn kulutuksen aiheuttamat ongelmat, öljykenttien suunnattomista (mutta kaukaisemmista) ympäristötuhoista fossiilisten energianlähteiden ylikäyttämisestä aiheutuvaan, sivilisaation tulevaisuutta nyt uhkaavaan ilmastokriisiin.

A boy walks out of the sea while removing oil spilled on Itapuama beach located in the city of Cabo de Santo Agostinho, Pernambuco state, Brazil, on October 21, 201
Öljyn peittämä 13-vuotias köyhä lapsi on oikeasti vain iloinen, kun Lännen rikkaissa kaupungeissa ei tarvitse enää kärsiä hevonpaskasta! Kuva Leo Malafaia, AFP.

Jokaiselle asiaa vähänkin enemmän pohtivalle käy ennemmin tai myöhemmin ilmiselväksi, että ainoa kestävä ratkaisu on asettaa ympäristön kulutukselle tiukat ja pitävät rajat. Muussa tapauksessa teknologiset ”ratkaisut” vain siirtävät ongelmaa eteenpäin. Valitettavasti nykyisin harjoitetun markkinatalouskapitalismin ilmiömäinen tehokkuus löytää kaikista rajoituksista porsaanreikiä esimerkiksi juuri uusia keksintöjä kehittelemällä (tai, kasvavissa määrin, politiikkaan rahalla vaikuttamalla) on tässä tilanteessa enemmän kirous kuin siunaus: kasvava tehokkuus lähinnä varmistaa, että pitäviä rajoja ei saada asetettua, ja ympäristö tullaan kuluttamaan tarkemmin loppuun ennen kuin tervettä ympäristöä on jäljellä niin vähän, että tehokkuusparannukset eivät enää riitä.

Siksi onkin melko yhdentekevää, että jotkin historialliset ennusteet ympäristötuhoista eivät ole toteutuneet, ja toiset ovat toteutuneet pelättyä hitaammin. Homo Sapiensin noin 200 000 vuoden historiaan peilattuna on herttaisen yhdentekevää, saako kekseliäisyytemme vähennettyä aiheuttamiamme vahinkoja 10 prosenttia, puoleen tai peräti neljäsosaan ja siten siirrettyä eksponenttiyhtälön aritmetiikan väistämättä eteemme tuovaa totuuden hetkeä 5, 35 tai 70 vuotta – varsinkin kun tiedämme, että mitä korkeamman ja monimutkaisemman korttitalon rakennamme yrityksissämme lietsoa talouskasvua ja pitää yhteiskunta jotenkin kasassa, ja mitä enemmän tuhoamme ympäristöämme ennen kuin ymmärrämme olevamme tuhon tiellä, sitä suurempi, syvempi ja peruuttamattomampi on ennen pitkää seuraava rysähdys. Se, miten paljon olemme tuossa pisteessä ostaneet ”hyvinvointia” ympäristövelaksi on melko merkityksetöntä: matopelinkin high score saavutetaan juuri ennen kuin tila loppuu.

Vaikka taikaisku puolittaisi aiheuttamamme ympäristövahingot, ellei kulutuksen kasvua saada kuriin, olisimme takaisin lähtötilanteessa noin 30-50 vuoden kuluttua. Tämä ei ole pelottelua eikä mielipide, vaan kasvun matematiikkaa.

No, on toki totta, että ihmiskunta on vielä olemassa. Tällä hetkellä vähättelijöiden suosikkiesimerkki ”liiallisiksi osoittautuneista peloista” on tietenkin ydinsota: koska maailma (ts. pohjoisen pallonpuoliskon sivilisaatio) ei tuhoutunut suurvaltojen sapelinkalistelussa, miksipä se tuhoutuisi nytkään?

Tässäkin väitteessä vaan on niinsanotusti pari muuttujaa, joista tärkein on se, että ydinsodan välttäminen vaatii – huomaa, vaatii, sillä ydinaseet eivät ole hävinneet mihinkään – sitä, ettei kukaan tee isoja virheitä eikä ydinaseiden laukaisujärjestelmässä tapahdu mitään odottamatonta onnettomuutta. Ydinsodalta voidaan siis välttyä, kunhan kaikki menee tasaisesti. Sen sijaan ympäristökriisi nimenomaan aiheutuu ”normaalista” toiminnastamme: kuuntelemalla hyssyttelijöitä ja jatkamalla toimintaamme kasvuhakuisen kapitalismin koneiston rattaina, jokainen meistä edistää omalta osaltaan kohtalon hetken lähestymistä.

Kylmän sodan aikana ydinsodalta vältyttiin lähinnä tuurilla. Arkistoista paljastuneet tiedot läheltä piti-tapauksista antavat vahvan syyn olettaa, että ne, jotka uskoivat (pohjoisen pallonpuoliskon) sivilisaation tuhoutuvan ydinsodassa, tekivät nimenomaan realistisen tilannearvion. Ydinaseiden käyttö, mistä olisi mitä todennäköisimmin seurannut vahingossakin alkaneen konfliktin nopea eskalaatio enemmän tai vähemmän täysimittaiseksi ydinsodaksi, oli vaarallisen lähellä vähintään kymmeniä kertoja: pelkästään tunnetut, lähinnä yhdysvaltalaiset arkistot ovat paljastaneet vakavia vaaratilanteita sattuneen ainakin kerran vuosina 1956, 1960, 1965, 1967, 1968, 1973, 1974, ja 1979; ainakin kahdesti vuosina 1961 ja 1983; vähintään kolme kertaa vuonna 1980; ja ainakin kymmenen kertaa vuonna 1962. Jos kylmän sodan laskee kestäneen vuodesta 1945 vuoteen 1991, 46 vuotta, vähintään kerran neljässä vuodessa oli vähintään yksi tilanne, jossa ydinsodan syttyminen puhtaan erehdyksen vuoksi olisi ollut täysin mahdollista. Ihmiskunta, tai joku, heitti isoa noppaa ainakin 25 kertaa; yhtään ykköstä ei tullut. Onko siis oikein päätellä, että ykkösiä ei luultavasti tule?

Viimeksi se ilkeännäköinen luomi olikin vain luomi; aivan varmasti siis tämäkin päivästä toiseen laajeneva, verta tihkuva ihonmuutos on siis vaaraton. Karusti sanottuna näin kuuluu – varmasti ainakin useimmiten hyvää tarkoittavien – optimistien sanoma. Kylmä sota ei päättynyt välähdykseen, mutta emme ole siltikään onnistuneet ratkaisemaan edes ydinaseiden ongelmaa: olemme vain kasanneet tulevaisuutemme tielle yhä uusia ongelmia.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tilanne on nyt se, että yhteiskuntiemme on muututtava, tai fysiikka pakottaa meidät muuttumaan. Vaikka nyt onkin varmaa, että Maapallo ei enää pitkään aikaan tule olemaan entisensä ja paljon kauniita asioita tuhoutuu, meillä on vielä mahdollisuus pysäyttää pahimmat tuhot ja rakentaa välittämiseen, huolenpitoon ja tasa-arvoon perustuva, suurimmalle osalle ihmisiä todennäköisesti nykyistä parempi yhteiskunta. En usko sitä voitavan rakentaa entisten valtarakenteiden resepteillä, mutta demokratiat ovat toistaiseksi selvinneet monenlaisista uudistuksista, ja mahdollisesti selviämme tästäkin. Mutta sitä ei tapahdu, jos ihmiset vain odottelevat ”teknologian” tai ”jonkun muun” ratkaisevan ongelmat. Lähtekää vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin; jos se ei etene, lähtekää kaduille. Tämä ei ole enää harjoitus.

https://jannemkorhonen.files.wordpress.com/2020/02/4dc99-wargames-quote-not-to-play.jpg
WOPR-tekoäly elokuvasta WarGames (1983) ymmärtää oikean peliliikkeen.

Mitäpä mietit?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.