Tasaisempi valta: Atomipommi ja teknisen vallan keskittyminen

Heinäkuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1942 Kalifornian Berkeleyn yliopiston lukitussa luokkahuoneessa, atomipommin rakentanutta Manhattan-ohjelmaa valmistelleessa tapaamisessa, unkarilaissyntyinen fyysikko Edward Teller peitti liitutaulua laskelmillaan. Hän esitti tapaamiseen kokoontuneelle joukolle maailman tunnetuimpiin kuuluneita fyysikoita teoriansa prosessista, joka voisi saada Maan päällä käyntiin Aurinkomme energianlähteen, atomiydinten lämpöydin- eli fuusioreaktion.

(Tämäkin on osa luonnosta työnimellä ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” kulkevaan kirjaan. Kommentit ovat tervetulleita!)

Tellerin tavoite oli näyttää, että mikäli perusteilla ollut atomipommiohjelma onnistuisi tavoitteessaan, se tuottaisi Maan päälle hetkellisesti lämpötilan, jossa veden vetyatomit ja ilmakehän typpiatomit voisivat yhtyä toisiinsa – ja mahdollisesti käynnistää ketjureaktion, joka tuottaisi suunnattomasti energiaa niin kauan kun yhtymiskelposia atomeja oli saatavilla. Toisin sanoen, kuten Teller nopeasti ja tarpeettomasti huomautti yleisölleen, joka oli jo ymmärtänyt taululle piirrettyjen numeroiden sanoman, atomipommin räjäyttäminen saattaisi sytyttää käytännössä välittömästi kaiken valtamerten veden ja ilmakehän ilman. Pommin räjähtäessä Maapallo välähtäisi vajaan sekunnin ajan Aurinkoa kirkkaampana, ja jatkaisi sen jälkeen radallaan aurinkokunnan loppuun saakka kylmänä ja kuolleena kivipallona.[1]

Huoneeseen kokoontunut fyysikoiden kerma tiesi jo, että atomipommin rakentaminen oli täysin mahdollista; ainoa kysymys oli se, ehtisikö pommi käynnissä olevaan vai vasta seuraavaan sotaan. Mutta taululle piirrettyjen laskelmien mukaan atomipommi saattaisi olla ihmiskunnan viimeinen keksintö. Tellerin yhtälöitä ryhdyttiin kiireen vilkkaa tarkastamaan, ja ennen pitkää niistä löytyikin yksi virhe: Teller oli aliarvioinut nopeuden, millä pommin tuottama lämpö hajaantuisi ilmakehään. Korjattu laskelma teki silti maailmanlopusta vain vähemmän todennäköisen. Yksikään fyysikoista, edes Tellerin tulosta intuitiivisesti mahdottomana pitänyt ja myöhemmin Auringon lämpöydinreaktioiden teoreettisesta selittämisestä Nobelin saanut Hans Bethe, ei kyennyt varmistamaan, että atomipommin räjäyttäminen ei sytyttäisi ilmakehää tai suurta osaa siitä tuleen. Monet muut paikallaolleet olivat paljon vähemmän varmoja kuin teoreettisesta taituruudestaan tunnettu Bethe. Etenkin Enrico Fermi, joka hallitsi erinomaisesti sekä teoreettisen että kokeellisen fysiikan, piti Bethen vakuutteluja epäuskottavina. Yhtenä kaikkien aikojen nerokkaimmista kokeellisista fyysikoista pidetty Fermi oli oppinut kantapään kautta, että fysiikan eturintamassa teoreettiset laskelmat osoittautuivat säännöllisesti virheellisiksi: lähes kaikissa kokeissa ilmeni ilmiöitä, joita teoria ei osannut ennakoida, ja vain neljä vuotta aikaisemmin hän itse oli Nobelin palkintoa vastaanottaessaan pitänyt atomiydinten hajoamiseen perustuvaa ketjureaktiota teoreettisesti mahdottomana tai ainakin epätodennäköisenä. Vain viisi kuukautta Berkeleyn kokouksen jälkeen, joulukuun toisena päivänä vuonna 1942, Fermin johtama ryhmä käynnisti Chicagon yliopiston squash-hallissa maailman ensimmäisen itseään ylläpitävän atomiydinten hajoamiseen perustuvan ketjureaktion – ydinreaktorin.

Pitkällisen keskustelun ja väittelyn jälkeen muotoutumassa olleen Manhattan-ohjelman tieteellistä puolta johtanut Robert Oppenheimer päätti, että koko hanketta johtanutta Arthur H. Comptonia oli välittömästi varoitettava Tellerin esittämästä riskistä, ja kaikki työ keskeytettävä toistaiseksi. Asia oli liian salainen puhelimessa selvitettäväksi, joten Oppenheimer hyppäsi seuraavaan junaan ja matkusti Kaliforniasta tapaamaan Michiganissa lomaillutta Comptonia. Muistelmiensa mukaan Compton järkyttyi kuulemastaan, ja oli samaa mieltä Oppenheimerin kanssa: tutkijoiden täytyi tehdä raudanlujat laskelmat, ja elleivät he pääsisi luotettavaan lopputulokseen, että atomipommit eivät voisi aiheuttaa katastrofaalista ketjureaktiota, pommiprojekti oli pysäytettävä. Atomipommihankkeen tarkoitus oli pelastaa maailma natseilta, mutta nyt näytti mahdolliselta, että se tuhoaisikin maailman.

Ironista kyllä, vain muutamaa viikkoa aikaisemmin natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speer oli kertonut Adolf Hitlerille, ettei Saksan atomiohjelmaa johtanut Werner Heisenberg voinut taata, että atomipommi ei käynnistäisi koko maailmaa tuhoavaa ketjureaktiota. Speerin mukaan Hitler ei ilahtunut ajatuksesta, että Maapallo muuttuisi hänen vallan allaan hehkuvaksi tähdeksi. Koska Heisenberg ei myöskään voinut luvata minkäänlaista pommia ainakaan kolmeen tai neljään vuoteen, Hitler ja Speer päättivät jättää atomipommihankkeen sikseen.[2]

Mutta Yhdysvalloissa atomipommihanke jatkui Comptonin ja Oppenheimerin epäilyksistä huolimatta – ei siksi, että jatkotutkimukset olisivat osoittaneet Tellerin ja Fermin huolet turhiksi, vaan huolimatta siitä, etteivät ne kyenneet osoittamaan ketjureaktiota mahdottomaksi. Osa fyysikoista luotti Bethen intuitioon ja piti ketjureaktiota mahdottomana, tai ainakin epätodennäköisenä. Mutta läheskään kaikki eivät olleet vakuuttuneita. Kun fyysikot eivät päässeet edes lähelle yksimielisyyttä, Compton asetti hankkeen jatkamisen ehdoksi, että laskelmien tulisi osoittaa maailmanlopun todennäköisyydeksi enintään kolme miljoonasta. Laskelmat tehtiin, ja todennäköisyydeksi saatiin karvan verran alle kolme miljoonasta – olettaen, ettei mitään yllättävää tapahtuisi. Toisin kuin Saksassa, Yhdysvalloissa tutkijat eivät missään vaiheessa edes kysyneet poliittisilta päättäjiltä, pitäisikö riskiä ottaa.

Useimmat atomipommin historiat esittävät asian niin, että laskelmat olisivat osoittaneet ilmakehän ja valtamerten syttymisen mahdottomaksi kauan ennen ensimmäistä ydinkoetta. Asiaa 1980-luvun alusta saakka penkoneen, aikanaan huippusalaisiin ydinaseita koskeviin tietoihin käsiksi päässeen Daniel Ellsbergin mukaan tämä ei ollut koskaan totta.[1] Ellsbergin haastattelema Manhattan-projektin virallisen ja alunperin salaisen historian kirjoittanut David Hawkins kertoi tehneensä juuri kyseisestä aiheesta enemmän haastatteluja kuin mistään muusta projektin yksityiskohdasta – sekä ennen ensimmäistä pommikoetta että sen jälkeen. Vaikka hän olikin kirjoittanut viralliseen historiaan, että ilmakehän syttymistä pidettiin mahdottomana, hän tarkensi Ellsbergille, että ”mahdoton” tarkoitti tässä yhteydessä ”käytännössä riittävän pientä todennäköisyyttä.” Suurin osa atomipommihankkeen vanhemmista tutkijoista piti maailmanloppua epätodennäköisenä, mutta koeräjäytykseen saakka kukaan ei kyennyt sanomaan asiaa edes teoriassa varmaksi. Ja, kuten Fermi ja muut projektin kokeelliset fyysikot hyvin tiesivät, kokeellista fysiikkaa jouduttiin tekemään nimenomaan siksi, koska teoria ei aina kertonut kaikkea. Fermin kerrotaankin ottaneen vuoden 1945 heinäkuun 17. päivän aamuna, Trinity-koetta edeltäneinä tunteina, vastaan vetoja siitä, tuhoaisiko koe Uuden-Meksikon osavaltion, tai koko maailman. Jälkipolville ei ole säilynyt tietoa Fermin tarjoamista vedonlyöntikertoimista, mutta Ellsberg uskoo muiden lähteiden perusteella Fermin pitäneen hallitsemattoman ketjureaktion todennäköisyyden olleen niinkin suuri kuin yksi kymmenestä. Koetta edeltäneinä viikkoina Fermi oli laittanut tutkimusryhmänsä tarkastamaan ketjureaktiota koskevat laskelmat kerta toisensa jälkeen, ja vaikka laskelmat totesivatkin riskin vähäiseksi, Fermiä huolestutti kaksi asiaa: laskelmat vaativat runsaasti yksinkertaistavia oletuksia, ja hän tiesi, että pommi loisi hetkellisesti olosuhteet, jollaisia Maan päällä ei oltu koskaan nähty. Millaisia tuntemattomia ilmiöitä Auringon ydintä suurempi kuumuus ja paine saattaisivat saada aikaan? Lukuisten eri lähteiden mukaan monet pommikokeesta tietoiset fyysikot valvoivatkin ahdistuneina koko koetta edeltäneen yön. Osa heistä oli itsenäisesti keksinyt samat laskelmat mitkä Teller oli kolme vuotta aikaisemmin esittänyt, vain kuullakseen vanhemmilta tutkijoilta, että asia oli hoidossa. Erästä heistä ohjeistettiin varautumaan riskeihin hankkimalla pullo viskiä; toinen, jonka vastuulla oli keskeyttää räjäytyksen automaattinen ajastin jos hän havaitsisi mitään erikoista, kysyi vielä muutamia sekunteja ennen H-hetkeä Oppenheimeriltä, pitäisikö hänen vain sanoa ettei koetta saisi tehdä. Oppenheimer kysyi häneltä kylmästi, oliko hänellä kaikki hyvin.

Noin kello 05:29:21, 15 sekuntia suuntaan tai toiseen, automaattinen ajastin lähetti sähköimpulssin 30-metrisen tornin huipulle nostetun ”Vekottimen” sytytyspiireihin. Tavanomaisista räjähdysaineista tarkasti muotoiltujen alkupanosten paineaalto puristi pommin ytimessä olleen appelsiinin kokoisen plutoniumpallon jotakuinkin golfpallon kokoiseksi. Samalla plutoniumpallon keskellä olleesta neutronilähteestä purskahti miljoonia neutroneja. Useimmat näistä kiisivät atomien välisessä tyhjyydessä valon nopeudella avaruuteen, mutta muutamat törmäsivät plutoniumatomeihin juuri sopivalla tavalla, hajottaen atomin. Jokainen hajonnut atomi lähetti ympäristöönsä lisää neutroneja. Kokoon puristuneessa pallossa riittävän monet näistä neutroneista löysivät uuden plutoniumatomin, joka taas hajotessaan lähetti ympäristöönsä lisää neutroneja. Ketjureaktio käynnistyi. Seuraavan muutaman millisekunnin aikana noin 0,1 prosenttia – 0,9 grammaa – plutoniumytimen ja sitä ympäröineen uraanikuoren atomeista hajosi, luovuttaen neutronien lisäksi energiaa Einsteinin kaavan E = mc2 mukaisesti, kunnes valtava energiamäärä hajotti pommin kaasuksi.

Koetta 16 kilometrin päästä seuranneen Harvardin yliopiston rehtorin James Conantin ensimmäinen reaktio hirvittävään, suojalasien ja silmäluomien läpikin tunkeutuvaan, loppumattomalta tuntuneeseen valoon oli ajatus, että jokin oli sittenkin mennyt pieleen ja ilmakehä oli syttynyt lämpöydinreaktioon.[3] Conantin vieressä olleen tutkijan tytär kertoi myöhemmin Ellsbergille, että Conantin ensimmäinen ajatus oli ollut ”Fermi oli oikeassa.” Lähempänä, noin yhdeksän kilometrin päässä räjähdyksestä, Oppenheimerin mieleen tulivat intialaisen eepoksen sanat: ”Minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja.” Hänen vieressään koetta seurannut fyysikko Kenneth Bainbridge totesi asian suorasukaisemmin: ”Me kaikki olemme nyt nartun penikoita.

Hitler oli tappanut itsensä kymmenen viikkoa aikaisemmin. Se sota, jota varten atomipommiohjelma oli luotu ja maailmanlopun riski otettu, oli jo ohi. Uhka, jonka vuoksi vannoutunut pasifisti Albert Einstein oli kirjoittanut presidentti Rooseveltille ja kehottanut häntä kiirehtimään ydinaseen valmistamista, ja joka oli saanut Manhattan-projektin sadat tutkijat tekemään vuosien ajan työtä yötä päivää, oli jo kadonnut. Jäljellä oli enää Japani: sitkeä vihollinen, mutta maa jonka kansa näki merisaarron vuoksi jo nälkää ja jonka harvat lentokoneet hädin tuskin kykenivät polttoainepulan vuoksi enää edes yrittämään torjuntaa, kun suunnattomat pommikonelaivueet polttivat kaupungin toisensa jälkeen. Maaliskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä 334 pommikonetta oli käyttänyt uusia napalmipommeja sytyttääkseen Tokion tulimyrskyksi, tappaen luultavasti satatuhatta ihmistä maailmanhistorian kaikkien aikojen tuhoisimmassa ilmahyökkäyksessä. Perheitä ja kokonaisia sukuja toisensa jälkeen kuoli tuleen, tukehtumalla, jäämällä jalkoihin, talojen romahtaessa, juuttumalla jaloistaan sulaneeseen asfalttiin ja syttymällä soihdun lailla palamaan, tai keittyen elävältä pitkälle seuraavaan iltaan raivonneen tulimyrskyn kuumentaessa liekeiltä pakopaikan tarjonneiden kanavien veden kiehumispisteeseen. Palavan lihan katku oli vielä puolentoista kilometrin korkeudessa niin voimakas, että viimeisten pommikoneiden sodan kovettamien miehistöjen täytyi käyttää koneidensa varahappilaitteita välttyäkseen oksentamasta. Poliisin valokuvaaja Ishikawa Koyo kuvasi myöhemmin Tokion katuja ”tulisina jokina … liekehtiviä huonekalujen kappaleita räjähteli kuumuudessa, kun taas ihmiset syttyivät kuin tulitikut kun heidän puusta ja paperista rakennetut kotinsa räjähtivät liekkeihin. Tuulen ja tulen hirviömäisen puhalluksen lietsomina syntyi hehkuvia pyörremyrskyjä, jotka nousivat kieppuen, murskaten, imien kokonaisia kortteleita tuliseen kurimukseensa.”[4]

Tuon yön jälkeen 250 000 muuta ihmistä oli jo menettänyt henkensä pommikoneiden iskiessä kahtena yönä viikossa neljään kaupunkiin kerrallaan. Atomipommien viimein saapuessa Tyynellemerelle, Japanin merkittävistä, pommikoneiden toimintasäteen sisällä olleista kaupungeista oli poltettu kaikki muut paitsi poliittisista syistä säästetty vanha pääkaupunki Kioto ja neljä muuta kaupunkia: Niigata, Kokura, Hiroshima ja Nagasaki.[4] Nämä neljä oli jätetty ehjiksi vain ja ainoastaan siksi, koska Yhdysvaltojen ilmavoimien johto halusi nähdä ja näyttää maailmalle, mitä kaksi miljardia silloista dollaria (n. 23 miljardia vuoden 2019 dollaria) maksanut atomipommi saisi aikaan. Kaikissa hyökkäyksen kohteeksi joutuneissa kaupungeissa oli ennen Hiroshimaa palanut vähintään yli puolet kaupunkialueesta; seitsemästätoista oli palanut 60-88 prosenttia, ja epäonnisimmasta Toyamasta oli onnistuttu tuhoamaan peräti 98,6 prosenttia.[4] Yhdysvaltojen ilmavoimien ongelmana oli, että maalitaulut alkoivat loppua. Yli sadantuhannen asukkaan kaupunkien ollessa joko pommituskiellossa tai lentokoneiden kantomatkan ulkopuolella, ilmavoimat olikin ryhtynyt hävittämään systemaattisesti jo 30 000 asukkaan kaupunkeja, hädin tuskin suurta kylää suurempia.[5]

Jopa Japanin kaupungit hävittäneen palopommitusstrategian kehittänyt kenraali Curtis E. LeMay, jonka mielestä valtioiden välisissä sodissa ei ollut viattomia sivullisia ja joka myöhemmin urallaan suorastaan pyrki provosoimaan ydinsotaa Neuvostoliiton kanssa, piti atomipommeja tarpeettomina ja Japania muutenkin voitettuna. Yhdysvaltojen asevoimien kahdeksasta korkeimmasta upseerista seitsemän oli samaa mieltä. Samaan lopputulokseen päätyi myös sodan jälkeen tehty yksityiskohtaisin selvitys, Yhdysvaltojen strategisen pommituksen tutkimus, jonka mukaan Japani olisi varmasti antautunut ennen vuoden 1945 loppua, todennäköisesti viimeistään lokakuussa, vaikka atomipommeja ei olisi käytetty ja vaikka Neuvostoliitto ei olisi julistanut sotaa Japanille kaksi päivää Hiroshiman pommituksen jälkeen.[6] Japanin sodanjohdon kokousten pöytäkirjat osoittavat samaan suuntaan. Kahden keskikokoisen kaupungin tuho oli 66 kaupunkia jo menettäneelle imperiumille yhdentekevää: kolmena Hiroshimaa edeltäneenä viikkona pommittajat olivat hyökänneet 26 kaupunkiin, joista kahdeksan oli tuhoutunut vähintään yhtä täydellisesti kuin Hiroshima. Vuoden 1945 ilmahyökkäyksistä Hiroshima oli ihmishenkien menetyksessä mitattuna vasta toiseksi pahin, ja kaupungille aiheutuneessa tuhossa mitattuna vasta sijalla 17.[5] Meille ydinase on jotain laadullisesti erilaista, mutta Japanin johdolle kyseessä oli vain yksi uusi eikä edes erityisen tehokas tapa raunioittaa raunioita. Kun ulkoministeri Togo Shigenori viimein pyysi elokuun 8. päivänä pääministeriä kutsumaan koolle ylimmän sodanjohdon kokouksen keskustelemaan kaksi päivää aikaisemmin tapahtuneesta Hiroshiman pommituksesta, pääministeri kieltäytyi: hän oli jo saanut kaupungin johdolta tiedon, että kaupunki oli joutunut ilmahyökkäyksen kohteeksi ja kolmannes sen asukkaista oli kuollut. Kaupunkiin lähetetyn erikoisryhmän raportti, joka vahvisti kyseessä olleen uudenlaisen aseen, saapui Tokioon vasta elokuun kymmenentenä, päivä sen jälkeen kun antautumisesta oli jo päätetty.[5]

Vasta Neuvostoliiton julistettua sodan elokuun 9. päivänä, sattumalta samaan aikaan Nagasakin pommituksen kanssa, Japanin hallitsijoiden viimeinen uhkapeli – pyrkiä aiheuttamaan tappioita Japanin pääsaarille hyökkääville liittoutuneille ja käyttää Neuvostoliittoa välittäjänä ehdotonta antautumista parempien rauhanehtojen aikaan saamiseksi – muuttui epätodennäköisestä mahdottomaksi. Jo heinäkuussa 1945 pidetyssä ylimmän sodanjohdon kokouksessa oli todettu, että Neuvostoliiton liittyminen sotaan ”ratkaisisi imperiumin kohtalon” ja rauhan säilyminen Neuvostoliiton kanssa olisi välttämätön ehto sodan jatkamiselle.[5] Vaikka sodan viimeisten kokousten päiväkirjoissa viitattiinkin ohimennen kaupunkien palopommitukseen, niissä käsiteltiin pääasiassa Neuvostoliiton sodanjulistusta ja sitä, että kun jäljellä olleet armeijan joukot oli siirretty Japanin etelä- ja kaakkoisosiin vastustamaan odotettua liittoutuneiden maihinnousua, Neuvostoliiton lähestulkoon marssinopeudella pohjoisesta ja luoteesta Mantsuriaan ja Koreaan edenneet joukot saattaisivat olla pääsaarilla ja Tokiossa muutamissa viikoissa, ilman että Japanin armeija kykenisi muuhun kuin symboliseen vastarintaan. Siinä missä Yhdysvallat saattaisi suostua edes joihinkin myönnytyksiin, Neuvostoliiton miehitys olisi täysin varmasti tarkoittanut Japanin valtiojärjestelmän ja palvotun keisari-instituution loppua. Onkin todennäköistä, että jos Yhdysvallat olisi tarkentanut jo keväällä 1945 hyväksyvänsä ne rauhanehdot, jotka Japani lopulta allekirjoitti, sota olisi päättynyt jo ennen kesää. Vaikka täyttä varmuutta ei voida koskaan saada, on hyvät syyt uskoa atomipommin osuuden sodan lopettamisessa rajoittuneen lähinnä siihen, että se antoi kansalaisilleen vuosikausia valehdelleen maan hallitukselle kätevän tekosyyn sodan lopettamiseksi, ja maata vuoteen 1952 miehittäneiden ja sen jälkeen Japanin turvallisuuden Neuvostoliittoa vastaan taanneiden yhdysvaltalaisten itsetuntoa hiveli kuulla, että sodan oli lopettanut ehta amerikkalainen kekseliäisyys eikä kommunistivaltion uhka.

Lähteet

[1] Ellsberg 2017, The Doomsday Machine
[2] Speer 1970, Inside the Third Reich
[3] James B. Conant on Trinity. http://blog.nuclearsecrecy.com/2012/07/16/conant-on-trinity-1945/
[4] Selden, Mark (2007). A Forgotten Holocaust: US Bombing Strategy, the Destruction of Japanese Cities & the American Way of War from World War II to Iraq. The Asia-Pacific Journal 5(5), 2414. https://apjjf.org/-Mark-Selden/2414/article.html
[5] Wilson, Ward (2013). The Bomb Didn’t Beat Japan… Stalin Did. Foreign Policy, May 30. https://foreignpolicy.com/2013/05/30/the-bomb-didnt-beat-japan-stalin-did/
[6] United States Strategic Bombing Survey, Pacific War, July 1, 1946, s. 26

Maailmanlopulla on peloteltu pitkään. Hyvistä syistä.

Yhä useammalle on käynyt selväksi, miten vakava uhka yksin ilmastokriisi, laajemmasta kestävyyskriisistä puhumattakaan, on koko sivilisaatiolle. Samalla yhä useampi on alkanut ymmärtää, miten säälittävän vähän näiden täysin ennakoitavien uhkien torjumiseksi ollaan oikeasti tekemässä. Ei olekaan ihme, että yhä useampi ihminen kärsii ilmasto- tai yleisemmin ympäristöahdistuksesta ja suoranaisesta pelosta: kuten eräs ilmastotutkija asian muotoili jo yli vuosikymmen sitten, mitä enemmän ympäristökriisistä ymmärtää, sitä enemmän sitä pelkää. Ei ole myöskään ihme, että tilanteesta ja sen vakavuudesta usein heikosti perillä olevat ihmiset pyrkivät hyssyttelemään pelkoja ja huolia. Pelossa eläminen ei tee hyvää ihmiselle, ja monet varmasti hyvää tarkoittavat ihmiset yrittävät vain tehdä parhaansa lievittääkseen ihmisten ahdistusta. Samaan aikaan toiset ovat ymmärtäneet, ainakin alitajuisesti, että kapitalistisen järjestelmämme käymä valloitus- ja tuhoamissota ainoaa elossapitojärjestelmäämme – luontoa – vastaan saattaisi vaarantua tai jopa pysähtyä, jos riittävän moni ihminen pelästyy liikaa ja ymmärtää, että kun on syvällä kuopassa, ensimmäinen sääntö on lopettaa kaivaminen.

The most intense moments of my life.
Peli on mennyt aivan loistavasti eikä tulos ole koskaan ollut parempi. On vain yksi pieni ongelma. Jos keksit tähän win-win-peliliikkeen, keksit sen luultavasti ympäristökriisiinkin. Kuvalähde: kitkong, Reddit

Hyssyttelyssä ja vähättelyssä on yksi argumentti ylitse muiden, ja aion käsitellä tässä kirjoituksessa, miksi tämä argumentti ei ole lainkaan niin hyvä kuin sitä käyttävät luulevat. Etenkin keski-iän ylittäneiden, hyvässä ja turvatussa asemassa olevien miesten nykyinen vakioargumentti ympäristöahdistusta vastaan on nykyisin se, että maailmanlopulla on peloteltu aina ennenkin, eivätkä pelot ole vielä koskaan toteutuneet. Argumentista on kaksi pääversiota: toisessa viitataan aikaisempiin ennusteisiin ympäristökriiseistä, toisessa, josta nyt vain yhtenä esimerkkinä psykiatrian professori Jyrki Korkeila haastattelussaan (HS 20.2.20), ympäristöahdistus pyritään nollaamaan mainitsemalla 1980-luvulle saakka yleisesti vallinnut ydinsodan pelko.

Käsitellään ensin aikaisemmat ympäristökriisin ennusteet. On aivan totta, että ympäristökriisistä on varoiteltu jo 1800-luvulta lähtien. Tämä johtuu siitä, että jokaiselle eksponenttiyhtälön käyttäytymisen tuntevalle pitäisi olla selvää, että jatkuva kasvu rajallisessa tilassa on vähintäänkin vaikea ongelma. Tähän mennessä kekseliäisyytemme on juossut ongelmien edellä, mutta vaikka oikeitakin edistysaskeleita on saavutettu, monet niinsanotuista edistysaskeleista ovat olleet suurelta osin ongelmien siirtämistä toisaalle. Hyvä esimerkki on vaikkapa optimismin katteettomamman laidan suosima kertomus hevonpaskaan hukkuvista kaupungeista: on aivan totta, että 1800-luvun lopulla hevosten jätösten valtava määrä oli aito ongelma monessa suurkaupungissa, ja kaupunkien hukkumista paskaan pidettiin uhkana. On myös totta, että autojen tulo ennen pitkää eliminoi tämän kyseisen ongelman. Tällaisiin esimerkkeihin vetoavat tosin jättävät säännöllisesti mainitsematta, että itse asiassa perusongelmaa ei ratkaistu, vaan vain siirrettiin: hevonpaska hävisi kaupungeista, mutta tilalle tulivat valtavasti lisääntyneen autoilun ja öljyn kulutuksen aiheuttamat ongelmat, öljykenttien suunnattomista (mutta kaukaisemmista) ympäristötuhoista fossiilisten energianlähteiden ylikäyttämisestä aiheutuvaan, sivilisaation tulevaisuutta nyt uhkaavaan ilmastokriisiin.

A boy walks out of the sea while removing oil spilled on Itapuama beach located in the city of Cabo de Santo Agostinho, Pernambuco state, Brazil, on October 21, 201
Öljyn peittämä 13-vuotias köyhä lapsi on oikeasti vain iloinen, kun Lännen rikkaissa kaupungeissa ei tarvitse enää kärsiä hevonpaskasta! Kuva Leo Malafaia, AFP.

Jokaiselle asiaa vähänkin enemmän pohtivalle käy ennemmin tai myöhemmin ilmiselväksi, että ainoa kestävä ratkaisu on asettaa ympäristön kulutukselle tiukat ja pitävät rajat. Muussa tapauksessa teknologiset ”ratkaisut” vain siirtävät ongelmaa eteenpäin. Valitettavasti nykyisin harjoitetun markkinatalouskapitalismin ilmiömäinen tehokkuus löytää kaikista rajoituksista porsaanreikiä esimerkiksi juuri uusia keksintöjä kehittelemällä (tai, kasvavissa määrin, politiikkaan rahalla vaikuttamalla) on tässä tilanteessa enemmän kirous kuin siunaus: kasvava tehokkuus lähinnä varmistaa, että pitäviä rajoja ei saada asetettua, ja ympäristö tullaan kuluttamaan tarkemmin loppuun ennen kuin tervettä ympäristöä on jäljellä niin vähän, että tehokkuusparannukset eivät enää riitä.

Siksi onkin melko yhdentekevää, että jotkin historialliset ennusteet ympäristötuhoista eivät ole toteutuneet, ja toiset ovat toteutuneet pelättyä hitaammin. Homo Sapiensin noin 200 000 vuoden historiaan peilattuna on herttaisen yhdentekevää, saako kekseliäisyytemme vähennettyä aiheuttamiamme vahinkoja 10 prosenttia, puoleen tai peräti neljäsosaan ja siten siirrettyä eksponenttiyhtälön aritmetiikan väistämättä eteemme tuovaa totuuden hetkeä 5, 35 tai 70 vuotta – varsinkin kun tiedämme, että mitä korkeamman ja monimutkaisemman korttitalon rakennamme yrityksissämme lietsoa talouskasvua ja pitää yhteiskunta jotenkin kasassa, ja mitä enemmän tuhoamme ympäristöämme ennen kuin ymmärrämme olevamme tuhon tiellä, sitä suurempi, syvempi ja peruuttamattomampi on ennen pitkää seuraava rysähdys. Se, miten paljon olemme tuossa pisteessä ostaneet ”hyvinvointia” ympäristövelaksi on melko merkityksetöntä: matopelinkin high score saavutetaan juuri ennen kuin tila loppuu.

Vaikka taikaisku puolittaisi aiheuttamamme ympäristövahingot, ellei kulutuksen kasvua saada kuriin, olisimme takaisin lähtötilanteessa noin 30-50 vuoden kuluttua. Tämä ei ole pelottelua eikä mielipide, vaan kasvun matematiikkaa.

No, on toki totta, että ihmiskunta on vielä olemassa. Tällä hetkellä vähättelijöiden suosikkiesimerkki ”liiallisiksi osoittautuneista peloista” on tietenkin ydinsota: koska maailma (ts. pohjoisen pallonpuoliskon sivilisaatio) ei tuhoutunut suurvaltojen sapelinkalistelussa, miksipä se tuhoutuisi nytkään?

Tässäkin väitteessä vaan on niinsanotusti pari muuttujaa, joista tärkein on se, että ydinsodan välttäminen vaatii – huomaa, vaatii, sillä ydinaseet eivät ole hävinneet mihinkään – sitä, ettei kukaan tee isoja virheitä eikä ydinaseiden laukaisujärjestelmässä tapahdu mitään odottamatonta onnettomuutta. Ydinsodalta voidaan siis välttyä, kunhan kaikki menee tasaisesti. Sen sijaan ympäristökriisi nimenomaan aiheutuu ”normaalista” toiminnastamme: kuuntelemalla hyssyttelijöitä ja jatkamalla toimintaamme kasvuhakuisen kapitalismin koneiston rattaina, jokainen meistä edistää omalta osaltaan kohtalon hetken lähestymistä.

Kylmän sodan aikana ydinsodalta vältyttiin lähinnä tuurilla. Arkistoista paljastuneet tiedot läheltä piti-tapauksista antavat vahvan syyn olettaa, että ne, jotka uskoivat (pohjoisen pallonpuoliskon) sivilisaation tuhoutuvan ydinsodassa, tekivät nimenomaan realistisen tilannearvion. Ydinaseiden käyttö, mistä olisi mitä todennäköisimmin seurannut vahingossakin alkaneen konfliktin nopea eskalaatio enemmän tai vähemmän täysimittaiseksi ydinsodaksi, oli vaarallisen lähellä vähintään kymmeniä kertoja: pelkästään tunnetut, lähinnä yhdysvaltalaiset arkistot ovat paljastaneet vakavia vaaratilanteita sattuneen ainakin kerran vuosina 1956, 1960, 1965, 1967, 1968, 1973, 1974, ja 1979; ainakin kahdesti vuosina 1961 ja 1983; vähintään kolme kertaa vuonna 1980; ja ainakin kymmenen kertaa vuonna 1962. Jos kylmän sodan laskee kestäneen vuodesta 1945 vuoteen 1991, 46 vuotta, vähintään kerran neljässä vuodessa oli vähintään yksi tilanne, jossa ydinsodan syttyminen puhtaan erehdyksen vuoksi olisi ollut täysin mahdollista. Ihmiskunta, tai joku, heitti isoa noppaa ainakin 25 kertaa; yhtään ykköstä ei tullut. Onko siis oikein päätellä, että ykkösiä ei luultavasti tule?

Viimeksi se ilkeännäköinen luomi olikin vain luomi; aivan varmasti siis tämäkin päivästä toiseen laajeneva, verta tihkuva ihonmuutos on siis vaaraton. Karusti sanottuna näin kuuluu – varmasti ainakin useimmiten hyvää tarkoittavien – optimistien sanoma. Kylmä sota ei päättynyt välähdykseen, mutta emme ole siltikään onnistuneet ratkaisemaan edes ydinaseiden ongelmaa: olemme vain kasanneet tulevaisuutemme tielle yhä uusia ongelmia.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tilanne on nyt se, että yhteiskuntiemme on muututtava, tai fysiikka pakottaa meidät muuttumaan. Vaikka nyt onkin varmaa, että Maapallo ei enää pitkään aikaan tule olemaan entisensä ja paljon kauniita asioita tuhoutuu, meillä on vielä mahdollisuus pysäyttää pahimmat tuhot ja rakentaa välittämiseen, huolenpitoon ja tasa-arvoon perustuva, suurimmalle osalle ihmisiä todennäköisesti nykyistä parempi yhteiskunta. En usko sitä voitavan rakentaa entisten valtarakenteiden resepteillä, mutta demokratiat ovat toistaiseksi selvinneet monenlaisista uudistuksista, ja mahdollisesti selviämme tästäkin. Mutta sitä ei tapahdu, jos ihmiset vain odottelevat ”teknologian” tai ”jonkun muun” ratkaisevan ongelmat. Lähtekää vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin; jos se ei etene, lähtekää kaduille. Tämä ei ole enää harjoitus.

https://jannemkorhonen.files.wordpress.com/2020/02/4dc99-wargames-quote-not-to-play.jpg
WOPR-tekoäly elokuvasta WarGames (1983) ymmärtää oikean peliliikkeen.