Vastine Petteri Taalakselle: ilman aktivismia ei ole muutosta, ja kestävyyskriisi on ilmastokriisiä laajempi ilmiö

Maailman ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas on jo jonkin aikaa esiintynyt julkisessa ympäristökeskustelussa ”järjen äänenä” ”ilmastohysteerikkoja” vastaan. Tarkoitti hän itse sitä tai ei, hänen lausuntojaan käytetään yleisesti argumenttina politiikan muuttamista aiheellisesti vaativia ilmastoaktivisteja ja ylipäätään turvallisempaa ilmastopolitiikkaa vastaan. Siksi on syytä selvittää lyhyesti, miksi Taalaksen lausunnot ovat lyhytnäköisiä ja ongelmallisia niin laajemman ympäristötutkimuksen kuin teknologian tutkimuksenkin näkökulmasta.

Aloitetaan siitä, missä Taalas on oikeassa. Niin kauan kun puhumme yksinomaan ilmastokriisistä, ongelman välittömät syyt löytyvät ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden polttamisesta. Vielä tälläkin hetkellä noin 85 prosenttia maailman ns. primäärienergiantuotannosta tapahtuu fossiilisia polttoaineita polttamalla. Fossiilisten polttoaineiden osuus kaikesta energiantuotannosta ei ole juurikaan muuttunut sitten vuoden 1990, ja kun maailman energiankulutus on samaan aikaan lisääntynyt noin 60 prosenttia, ilmakehään päätyneiden hiilidioksidipäästöjen määrä on lisääntynyt valtavasti. (Toisella tilastointitavalla, energian loppukäyttöä tarkastelemalla, tilanne on hivenen valoisampi ja vähähiilisen energian osuus suurempi.) Ilmastokriisin etenemisen pysäyttäminen vaatii ehdottomasti fossiilisten polttoaineiden käytön de facto lopettamista tämän vuosisadan ja mieluiten vuosisadan ensimmäisen puoliskon aikana. Jos tähän ei kyetä, muut ilmastotoimet jäävät merkityksettömiksi. Näin sanoessaan Taalas on aivan oikeassa.

Taalas kuitenkin vaikuttaa jääneen ratkaisuja miettiessään jumiin samaan kohtaan missä itse olin jumissa noin vuonna 2012. On ilman muuta tärkeää, että ilmastotoimia kohdistetaan suurimpiin päästölähteisiin. Mutta Taalas ei ole ilmeisesti ehtinyt ajatella juurikaan sitä, miten ilmastotoimet saadaan demokratioissa konkreettisesti aikaan. Tämä ajattelemattomuus näkyy hänen kannanotoissaan ikävän selvästi, etenkin hänen vähätellessään aktivisteja ja ”pieniä tekoja” kuten ruokavalion muutosta tai lentämisen kritisointia.

Edessämme oleva muutos on valtava, katsoi sitä miten päin tahansa. Fossiilisten polttoaineiden talousjärjestelmäämme tuoma ylimääräisen energian ruiskaus on mahdollistanut valtavan paljon aidosti hyviä asioita. Nyt fossiilisten polttoaineiden käytön jatkaminen kuitenkin uhkaa tuhota kaiken hyvän, mitä niillä on rakennettu. Meillä ei ole olemassa, eikä edes tiedossa, mitään sellaisia teknisiä ratkaisuja, jotka mahdollistaisivat fossiilienergian korvaamisen helposti ja vaivattomasti. Jos taas jatkamme nykymenolla, äärevöityvä ilmasto tulee tuhoamaan ensin köyhien ja sitten rikkaampien maiden edellytykset huolehtia asukkaistaan edes jotenkin säällisesti. Maa, jolla on 1340 kilometriä kävellen ylitettävissä olevaa EU:n ulkorajaa, ei varmasti kykene eristäytymään muutoksilta, ei vaikka miten sulkisimme silmämme ja hoilottaisimme ”Kiinan vika, Kiinan vika.” Valinnoistamme riippumatta, iso muutos on siis väistämättä edessä – vaikka voimmekin täällä rikkaissa maissa jättää suurimman laskun parin seuraavan sukupolven maksettavaksi, jos niin haluamme.

Demokraattinen muutos vaatii kansalaisten toiminnan muuttumista

Miten tarvittava muutos saadaan aikaan demokraattisessa valtiossa? Emme itse asiassa tiedä. Kukaan ei ole koskaan kokeillut. Laajemman ympäristötutkimuksen, ja erityisesti ympäristöpsykologian, politiikan ja teknologian tutkimuksen ansiosta voimme kuitenkin tehdä valistuneen arvauksen. Erittäin lyhyt tiivistelmä on tässä: tarvitsemme yksilön toimien, kansalaisaktivismin, ”virallisen” politiikan, ja teknologian yhteispeliä.

Tiedämme jo suurella varmuudella, miltä vähähiilinen tulevaisuus näyttää etenkin keskeisellä energiasektorilla. Tulevaisuuden energiantuotanto tulee koostumaan tuuli- ja aurinkovoimasta, jostain määrästä ydinvoimaa, ja suhteellisen pienestä määrästä vesivoimaa, muiden energianlähteiden ollessa pienessä mutta mahdollisesti paikallisesti tärkeässä asemassa. Energiasektorilla ei ole odotettavissa mitään ihmekeksintöjä, jotka muuttaisivat radikaalisti tätä kuviota, eikä sellaisten löytyminen ole todennäköistä: tunnemme aiheeseen liittyvän fysiikan erittäin hyvin, eikä ole todennäköistä, että jostain paljastuisi jokin täysin uusi tapa tuottaa energiaa. Tämä ei kuitenkaan ole vakava ongelma: tiedämme erittäin suurella varmuudella, että jollain ylläolevien vaihtoehtojen yhdistelmällä on täysin mahdollista tuottaa hyvinvointiin riittävä määrä energiaa.

Tällä hetkellä ongelma on se, ettemme rakenna uutta vähähiilistä tuotantoa likikään riittävällä nopeudella. Jotta saisimme nopeutettua rakentamista, ja samalla painettua sarjatuotannolla vähähiilisten vaihtoehtojen hintaa vielä alemmaksi, tarvitaan politiikan muuttumista.

Miten politiikka muuttuu? Demokraattisissa valtioissa ainakin teoriassa siten, että kansalaisten mielipide muuttuu. Kun riittävä määrä kansalaisia esittää riittävän painokkaasti, että politiikan on muututtava, ennemmin tai myöhemmin politiikka muuttuu. Yleiskielessä kutsumme näitä kansalaisten joukkoja vaikkapa aktivisteiksi. Jos haluamme vähätellä heitä ja heidän vaatimuksiaan, saatamme kutsua heitä vaikkapa hysteerikoiksi. Kuvio on historiasta erittäin tuttu: esimerkiksi yleistä äänioikeutta ja etenkin naisten äänioikeutta vaatineita kutsuttiin yleisesti hysteerikoiksi. Tosiasiat ovat kuitenkin selviä: organisoitu aktivistien joukko on paljon tehokkaampi painostusryhmä kuin jopa suurempi määrä yksittäisiä, samaa mieltä olevia kansalaisia.

Miten ihmiset saadaan aktivoitua poliittiseen aktivismiin? Esimerkiksi siten, että poliittisesta aktivismista tulee sosiaalisesti hyväksyttävää. Taalaksen ja muiden kapea-alaisesti ajattelevien sokea piste ”pienten tekojen” suhteen on juuri tässä. ”Pienet teot” saattavat olla esimerkiksi päästövaikutuksiltaan vähäisiä, mutta ne lähettävät selvän signaalin siitä, että niiden tekijälle asia on ainakin jossain määrin tärkeä. (Esimerkiksi lentämistä vähentäviä ilmastotutkijoita uskotaan ihan tutkitusti paljon enemmän kuin edelleen huoletta lentäviä.) Sosiaaliselle kädellislajille tyypillisesti myös me ihmiset välitämme alitajuisestikin aivan suunnattoman paljon siitä, mitä toiset ajattelevat. Emme välttämättä edes uskalla toimia siten, kun tiedämme oikeaksi, jos kukaan muu ympärillämme ei toimi niin.

Entä miten yksilön teoista tulee mahdollisia? Esimerkiksi teknologisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kautta. Mitä useampi yritys tarjoaa vähähiilisiä vaihtoehtoja, ja mitä edullisempia suhteessa vaihtoehtoihin nämä ovat – asia, johon voidaan suoraan vaikuttaa esimerkiksi haittaveroilla – sitä helpompi jokaisen ihmisen on tehdä entistä merkittävämpiä yksilötekoja.

Ja miten yhteiskunnan ja teknologian muutos tapahtuu? Kuten viime viikolla kirjoitin, ennen kaikkea poliittisen muutoksen kautta. Kuten SSAB:n kaavailema vetyteräs, hyvin suuri osa erityisesti päästösäästöissä tärkeistä vähäpäästöisistä prosessiteknologioista on jo tunnettuja, mutta niitä ei ole kannattanut käyttää, koska likaisemmat vaihtoehdot ovat olleet halvempia. Ilman parasta ennen-päivämääränsä ohittaneiden puhuvien päiden väheksymää aktivismia, raudan vetypelkistys pölyttyisi edelleen hyödyntämättömien keksintöjen arkistoissa. Sama pätee esimerkiksi sähköautoihin, energiansäästöön, ja uusiutuvaan energiaan.

Yhteiskunnallista muutosta onkin hyödyllistä ajatella ”räikkäefektinä.” Räikkä on mekanismi, joka estää esimerkiksi akselin pyörimisen toiseen suuntaan. Sen ansiosta isojakin muutoksia voi saada aikaan pienin askelin. Perusidea ympäristöräikässä on yksinkertainen: yksilöiden teot ja ennen kaikkea julkinen aktivismi luovat painetta politikoille, poliitikot säätävät lakeja ja asetuksia joilla vähän paremmasta toiminnasta tulee huonompaa toimintaa kannattavampaa (ja joilla kompensoidaan muutoksen haitalliset vaikutukset niille yksilöille, joihin muutos sattuisi kohtuuttomasti), tästä uudesta tilasta tulee ennen pitkää uusi normaali, ja räikkää voidaan kohta taas kiristää yhden napsauksen verran ilman, että kukaan joutuu tekemään kohtuuttomia uhrauksia yhdellä kertaa. Emme ylipäätään tunne muita demokraattisia keinoja saada aikaan likimainkaan nyt tarvittavan suuruisia muutoksia.

Lopuksi todettakoon, että pelkkään ilmastokriisiin keskittymällä on vaarallisen helppo unohtaa, että ihmiskunta on tosiasiassa laajemman kestävyyskriisin kourissa. Elintapamme on yksinkertaisesti rakennettu liian monessa suhteessa kestämättömälle pohjalle, ja kulutamme jo nyt reilusti enemmän planeettamme luontoa ja luonnonvaroja kuin voisimme kestävästi tehdä. Vaikka business as usualin jatkumista toivovien rukoilema teknologiakeiju laskeutuisikin taivaasta ja ratkaisisi ilmastokriisin meisselinsä heilautuksella, se tarkoittaisi vain sitä, että edessämme olisi pian kestävyyskriisin seuraava osanen. Jo nyt biodiversiteetin tuho on vakavuudeltaan hyvin mahdollisesti ilmastokriisiä suurempikin ongelma, ja on jo nähtävissä, että typpi- ja fosforikierron häiriöistä tulee aiheutumaan merkittäviä ongelmia, myös globaalissa mittakaavassa.

Samaan aikaan kehitämme ja otamme käyttöön, tehokkuutta ja sen kautta esimerkiksi jatkuvaa talouskasvua tavoitellessamme, koko ajan voimakkaampia ja siten potentiaalisesti vaarallisempia teknologioita, kuten odottamattomia vaikutuksia aiheuttavia sosiaalisia teknologioita, ydinaseita laukaisemaan kykeneviä tekoälyjä ja pitkäikäisiä, biologisesti keräytyviä kemikaaleja. Matemaattisesti katsoen on varmaa, että tämä kehitys päättyy ennemmin tai myöhemmin isoon vahinkoon. Tältä tosiasialta voi sulkea silmänsä lähinnä kieltäytymällä pohtimasta sosioekonomisen järjestelmämme ja ympäristön laajempia takaisinkytkentöjä, ja keskittymällä kapeasti johonkin yksittäisiin ongelmiin – kuten Taalas tekee.