Elokapinasta ja aktivismista: mitä tutkimus sanoo?

Elokapinan syksyisen kampanjan alkaessa alkoi jälleen myös keskustelu siitä, onko aktivismista ja ”kaduilla istumisesta” mitään hyötyä. Olen itse tutkinut ilmastokriisin torjuntaa työkseni pian 15 vuoden ajan ja uskon tuntevani kohtuullisen hyvin torjunnasta ja sen keinoista käydyn tutkimuskeskustelun. Tältä pohjalta uskallan sanoa ammatillisena mielipiteenäni, että tiedeyhteisön relevantit asiantuntijat ovat lähestulkoon yksimielisesti aktivismin puolella ja pitävät sitä jopa tehokkaimpana keinona, mihin yksityisellä ihmisellä on tavallisesti mahdollisuus.

Sosiologian ja etenkin ympäristösosiologian piirissä on jo pitkään vallinnut laaja yksimielisyys siitä, että yhteiskunnallinen aktivismi on keskeisen tärkeä ilmastonmuutoksen torjunnan voima (esim. Aronoff ym. 2019, Foster ym 2011, York ym 2003). Yhteiskunnallista liikehdintää tarvitaan tuottamaan poliitiikkaan kohdistuvaa painetta muuttaa asioita, ja yleisemmin muuttamaan yhteiskunnallisia asenteita tarvittavat muutokset mahdollistavaan suuntaan. Aikaisempi tutkimus ja poliittinen historia ovat näyttäneet jokseenkin kiistattomasti, että protestit todellakin kykenevät muuttamaan päätöksentekijöiden ja suuren yleisön mielipidettä ja että tällä on suorastaan kriittisen tärkeä vaikutus aktivistien tavoitteiden saavuttamisessa (esim. Andrews et al. 2016, Engler & Engler 2016, Agnone 2007, Schell 2003, Burstein & Linton 2002, Rochon 2000, Gamson & Modigliani 1989, Gamson 1975).

Vaikka ilmastoaktivismin uusimman aallon, johon ilmastolakot ja Elokapina kuuluvat, vaikutuksesta on vielä ilmiön tuoreuden vuoksi vähemmän tutkimustietoa, tutkimustieto antaa vahvoja syitä uskoa, että vaikutus on todellinen. Esimerkiksi Dietz ym. (2015) ja Muñoz ym. (2018) ovat osoittaneet, että ympäristömielenosoituksilla ja aktivismilla on tilastollisesti havaittavissa oleva yhteys pienempiin kasvihuonekaasupäästöihin. Grant ja Vasi (2017) löysivät yhteyden paikallisten ympäristöjärjestöjen ja energiantuotannon CO2-päästöjen vähenemisen välillä. Budgen (2020) havaitsi, että sekä mielenilmaukset että kansalaistottelemattomuus kasvattivat kansalaisten hyväksyntää ilmastotoimille, ilman että aktivismi näkyi mitenkään negatiivisten tunteiden lisääntymisenä – päin vastoin kuin usein teoretisoidaan väitettäessä, että aktivismista olisi enemmän haittaa kuin hyötyä sen ”karkottaessa” potentiaalisesti kiinnostuneita. Swim ym. (2019) mittasivat mielipiteiden muutosta Yhdysvalloissa vuonna 2017 pidettyjen ilmastoprotestien jälkeen, havaiten että protestit lisäsivät selvästi ilmastoaktivismin hyväksyttävyyttä, vähensivät polarisaatiota – päin vastoin kun lähes kaikki ennustivat – ja kasvattivat ihmisten uskoa siihen, että ihmiskunta voi ratkaista ilmastokriisin. Ramelli ym. (2021) tutkivat ensimmäisen maailmanlaajuisen ilmastolakon (15.3.2019) vaikutuksia eurooppalaisten yritysten pörssikursseihin, ja havaitsivat lakon vaikuttaneen selvästi hiili-intensiivisten yritysten pörssikursseihin sekä johtaneen näiden yritysten pidemmän aikavälin tuotto-odotusten heikentymiseen – molemmat selkeitä merkkejä siitä, että markkinat pitävät ilmastoaktivismia toimivana tapana vähentää fossiilisten polttoaineiden ja saastuttavien toimialojen kysyntää ja tarjontaa.

On myös tunnettua, että EU:n käyttöön ottamat standardit ja sääntely leviävät tehokkaasti ympäri maailmaa, koska suurin osa yrityksistä ja maailman maista haluaa säilyttää pääsyn Euroopan markkinoille eikä erillisten versioiden tai lainsäädännön tekeminen ole yleensä kannattavaa. Tämän ”Bryssel-efektinä” tunnetun ilmiön vaikutusten suuruuden tarkka laskeminen on vaikeaa, mutta ilmiöstä itsessään ei ole epäilystä (Bradford, 2012). Ilmastokysymyksessä viimeisin voitto eurooppalaiselle aktivismille saavutettiin, kun jopa Venäjä suunnittelee hiiliveron käyttöönottoa, jotta sen vienti ei täysin romahda EU:n tulevan hiilitullin vuoksi. Yksittäiset venäläiset yritykset ovatkin jo ryhtyneet toimenpiteisiin vähentääkseen päästöjään, jotta ne voivat jatkossakin viedä tuotteitaan Eurooppaan (Ferreira Marques, 2021).

Yleisemmin, ilmastonmuutoksen torjuntaa eli mitigaatiota tutkivien keskuudessa on viimeisen noin kymmenen vuoden aikana vahvistunut käsitys siitä, että ilmastokriisi on pohjimmiltaan poliittinen ja rakenteellinen ongelma johon on puututtava ensi sijassa rakenteita muuttavalla politiikalla, teknisten ratkaisujen ollessa tärkeitä mutta kuitenkin toissijaisia. Esimerkiksi Pirgmaier ja Steinberger (2019) toteavat, että tutkimustietoa ilmastokriisistä ja sen torjunnan keinoista on jo enemmän kuin tarpeeksi: puutetta ei ole tiedoista tai keinoista, vaan poliittisesta halusta ottaa tieto ja keinot käyttöön. Politiikkaan vaikuttamiseksi useat mitigaatiotutkijat, kuten Gardner ym. (2021), Green (2020), McCowan (2020), Gardner ja Wordley (2019) sekä Frid ja Quarmby (2012) esittävät, että ilmastokysymyksen kriittisen tärkeyden ja kiireyden vuoksi jopa yliopistojen ja yliopistojen tutkijoiden tulisi keskittyä tutkimusten ja julkaisujen sijaan politiikkaan vaikuttamiseen ja aktivismiin. Ilmastolakkoja kannattavia tutkijoiden julkilausumia on allekirjoittanut arviolta lähes 40 000 tutkijaa eri puolilta maailmaa, ja 11 000 tutkijaa 153 maasta vaati jo 2019 maailman valtioita julistamaan ilmastohätätilan ja ryhtymään hätätilan mukaisiin toimenpiteisiin. Kuten kenties maailman arvostetuimman tieteellisen julkaisun Naturen asiaa käsitelleessä artikkelissa todettiin, ilmastolakkoilu sai tutkijoilta poikkeuksellisen laajaa tukea, eikä yksikään asiantuntija kritisoinut lakkoa tai pitänyt sitä tehottomana keinona (Warren, 2019). Aktivismin väitetystä ”tehottomuudesta” puhuminen on sen sijaan ilmastokriisin torjuntaa hidastamaan ja estämään pyrkivien denialistien retorisen strategian keskeinen osa, kuten ilmastodenialismin retoriikkaa tutkineet Lamb ym. (2020) toteavat.

Ilmastokriisi on maailmanlaajuinen hätätila ja siihen on vaikutettava kaikkialla maailmassa. Vaikka Suomi on väestöllisesti pieni maa, olemme osa EU:ta, ja on selvää, että EU:n ilmastotoimet – joilla on vaikutusta jopa Venäjään – ovat sitä tehokkaampia, mitä enemmän jäsenvaltiot toimia kannattavat. Ilmastoaktivistit eivät taistele yksin, vaan osana maailmanlaajuista liikettä joka pyrkii, ja kykenee, vaikuttamaan asioihin kaikkialla maailmassa. Tilannetta voidaan verrata sotaan siinä mielessä, että rintaman täytyy pitää kaikkialla, myös pienissä maissa ja vähäpätöisillä rintamilla. Ilmastokriisiä torjutaan siis myös Mannerheimintiellä aivan samalla tavalla kuin Suomen miehittämistä torjuttiin joskus myös Raatteen tiellä, sen sijaan että pohjoisessa taistelleet olisivat vain heittäneet hanskat tiskiin ja voivotelleet, että se tulee sieltä etelästä läpi kumminkin.

Lisäys 1.10.2021: Kollektiivista käyttäytymistä tutkiva tri Roope Kaaronen huomautti, että ”tutkimustiedon perusteella on ihan selkeä kuvio, että pieni ja tiivis määrätietoinen aktiivijoukko voi saada paljonkin muutosta aikaan.” Hän myös nosti esille seuraavat lähdeviitteet: Science-lehdessä julkaistu tutkijoiden kannanotto ilmastolakkojen ja muun suoran aktivismin puolesta (Hagedorn et al. 2019, Concerns of young protesters are justified, Science 364(6436), 139-140); Damon Centolan ja kollegoiden työ kompleksisen käyttäytymisen leviämisen tutkimisessa, esim. https://www.science.org/doi/abs/10.1126/science.aas8827 ja laajemmin kirjoissa Centola 2018, How Behavior Spreads, ja Centola 2021, Change; kansantajuinen tiivistelmä https://penntoday.upenn.edu/news/damon-centola-tipping-point-large-scale-social-change Centola esittää, että uudet normit tulevat ryhmissä säännöllisesti voimaan kun noin neljännes ryhmän jäsenistä on sitoutunut muutokseen. Kaarosen mukaan on haastavaa sanoa miten suuri joukko tarkkaan ottaen saa muutosta aikaan, mutta mekanistisesti ottaen on selkeää, että omistautunut, ”itseään vahvistava” joukko voi kääntää keskitien kulkijoiden suunnan.

Lähteet

Agnone, Jon (2007). Amplifying Public Opinion: The Policy Impact of the U.S. Environmental Movement. Social Forces 85(4):1593–1620. https://doi.org/10.1353/sof.2007.0059

Andrews, Kenneth T.; Beyerlein, Kraig; Tucker Farnum, Tuneka (2016). The Legitimacy of Protest: Explaining White Southerners’ Attitudes toward the Civil Rights Movement. Social Forces 94(3):1021–44. https://doi.org/10.1093/sf/sov097

Aronoff, Kate; Battistoni, Alyssa; Cohen, Daniel Aldana; Riofrancos, Thea (2019). A Planet to Win: Why We Need a Green New Deal. New York: Verso.

Bradford, Anu (2012). ”The Brussels Effect”. Northwestern University Law Review. 107 (1). SSRN 2770634, Columbia Law and Economics Working Paper No. 533.

Budgen, Dylan (2020). Does Climate Protest Work? Partisanship, Protest, and Sentiment Pools. Socius: Sociological Research for a Dynamic World 6. https://doi.org/10.1177/2378023120925949

Burstein, Paul; Linton, April (2002). The Impact of Political Parties, Interest Groups, and Social Movement Organizations on Public Policy: Some Recent Evidence and Theoretical Concerns. Social Forces 81(2):380–408. https://doi.org/10.1353/sof.2003.0004

Dietz, Thomas; Frank, Kenneth A.; Whitley, Cameron T.; Kelly, Jennifer; Kelly, Rachel (2015). Political influences on greenhouse gas emissions from US states. PNAS 112(27), 8254-8259. https://doi.org/10.1073/pnas.1417806112

Engler, Mark & Engler, Paul (2016). This is an uprising: How nonviolent revolt is shaping the 21st Century. Nation Books.

Ferreira Marques, Clara (2021). Economic Reality is Dragging Russia Toward Climate Acceptance. Bloomberg Opinion, August 13, 2021. https://www.bloomberg.com/opinion/articles/2021-08-13/russia-s-economic-reality-is-dragging-it-toward-climate-acceptance

Foster, John Bellamy; Clark, Brett; York, Richard (2011). The Ecological Rift: Capitalism’s War on the Earth. New York: NYU Press.

Frid, A., & Quarmby, L. (2012). Take direct action on climate inaction. Nature 487(38). https://doi.org/10.1038/487038a

Gamson, William A. (1975). The Strategy of Social Protest. Homewood, IL: Dorsey.

Gamson, William A.; Modigliani, Andre (1989). Media Discourse and Public Opinion on Nuclear Power: A Constructionist Approach. American Journal of Sociology 95(1):1–37. https://doi.org/10.1086/229213

Gardner, C. J., & Wordley, C. F. R. (2019). Scientists must act on our own warnings to humanity. Nature Ecology & Evolution 3, 1271–1272. https://doi.org/10.1038/s41559-019-0979-y

Gardner, Charlie J.; Thierry, Aaron; Rowlandson, William; Steinberger, Julia K. (2021). From Publications to Public Actions: The Role of Universities in Facilitating Academic Advocacy and Activism in the Climate and Ecological Emergency. Frontiers in Sustainability 2:679019. https://doi.org/10.3389/frsus.2021.679019

Grant, Don; Vasi, Ion Bogdan (2017). Civil Society in an Age of Environmental Accountability: How Local Environmental Nongovernmental Organizations Reduce U.S. Power Plants’ Carbon Dioxide Emissions. Sociological Forum 32(1):94–115. https://doi.org/10.1111/socf.12318

Green, Jessica F. (2020). Less talk, more walk: why climate change demands activism in the academy. Daedalus 149(4), 151–162. https://doi.org/10.1162/daed_a_01824

Lamb, W. F., Mattioli, G., Levi, S., Roberts, J. T., Capstick, S., Creutzig, F., … Steinberger, J. K. (2020). Discourses of climate delay. Global Sustainability, 3, e17. https://doi.org/10.1017/sus.2020.13

McCowan, T. (2020). The Impact of Universities on Climate Change: A Theoretical Framework. London: Institute of Education.

Muñoz, John; Olzak, Susan; Soule, Sarah A. (2018). Going Green: Environmental Protest, Policy, and CO2 Emissions in U.S. States, 1990–2007. Sociological Forum 33(2):403–21. https://doi.org/10.1111/socf.12422

Pirgmaier, Elke & Steinberger, Julia K. (2019). Roots, Riots and Radical Change – A Road Less Travelled for Ecological Economics. Sustainability 11(7), 2001. https://doi.org/10.3390/su11072001

Ramelli, Stefano; Ossola, Elisa; Rancan, Michela (2021). Stock Price Effects of Climate Activism: Evidence from the First Global Climate Strike. Journal of Corporate Finance, painossa. https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=3544669

Rochon, Thomas R. (2000). Culture Moves: Ideas, Activism, and Changing Values. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Schell, Jonathan (2003). The Unconquerable World: Why peaceful protest is stronger than war. London: Penguin.

Swim, Janet K.; Geiger, Nathaniel; Lengieza, Michael L. (2019). Climate Change Marches as Motivators for Bystander Collective Action. Frontiers in Communication 4:4. https://doi.org/10.3389/fcomm.2019.00004

Warren, Matthew (2019). Thousands of scientists are backing the kids striking for climate change. Nature 567, 291-291. https://doi.org/10.1038/d41586-019-00861-z

York, Richard; Rosa, Eugene A.; Dietz, Thomas (2003). Footprints on the Earth: The Environmental Consequences of Modernity. American Sociological Review 68(2):279–300. https://doi.org/10.2307/1519769

Puheeni ilmastolakossa Turussa 24.9.2021

234 vuotta sitten, 22. toukokuuta 1787, kaksitoista idealistia kokoontui Lontoossa korjatakseen suuren ja muinaisen vääryyden. Jo yli kahdensadan vuoden ajan englantilaiset kauppiaat ja laivanomistajat olivat rikastuneet valtavasti kuljettamalla Afrikasta vangittuja ihmisiä pakkotyöhön Amerikkaan. Vaikka orjuus oli jo tuolloin Ison-Britannian saarilla virallisesti laitonta, orjakauppa oli tuonut suuria vaurauksia etenkin rikkaimmille ja vaurastuttanut myös lukuisia satamakaupunkeja. Orjuuden pahuudesta oli toki puhuttu jo vuosisatojen ajan, mutta bisnes oli bisnestä. Uuden Orjakaupan poistamisen seuran oli tarkoitus laittaa tälle häpeälliselle liiketoiminnalle viimeinkin loppu.

Kuten heitä edeltäneitä orjuuden vastustajia, myös näitä kahtatoista idealistia pilkattiin ankarasti. Piinkovina realisteina itseään pitävät totesivat, että orjuus oli ollut osa ihmiselämää vähintään antiikin ajoista saakka, monen kaupungin ellei peräti koko Ison-Britannian talous oli orjakaupasta riippuvaista, ja sitäpaitsi, sehän kosketti vain ihonväriltään erilaisia kaukana Lontoosta. Miten muutama hupsu aktivisti maassa, jossa orjuus oli jo laitonta, voisi vaikuttaa maailmaan?

Menestys ei ollutkaan välitöntä. Vaikka aktivistien joukko kasvoi tasaisesti, tarvittiin 20 vuotta ennen kuin parlamentti kielsi edes orjakaupan. Vasta 46 vuotta Orjakaupan poistamisen seuran perustamisen jälkeen orjuudesta itsestään tehtiin laitonta koko Ison-Britannian imperiumin alueella. Vasta 78 vuotta seuran perustamisen jälkeen orjuus lopetettiin myös Yhdysvalloissa, Yhdysvaltojen ja orjuuden vastustajien sodittua ja voitettua verisen sodan orjuuden säilyttämiseksi unionista eronneita Etelävaltoja vastaan. Vasta vuonna 1981 viimeinenkin maailman valtio kielsi virallisesti orjuuden. Orjuuden pahuutta ei ole saatu vieläkään täysin kitkettyä, mutta idealististen maailmanparantajien suurtyö muutti silti maailmaa – paljon paremmaksi.

Maailma ei ole kuitenkaan tullut valmiiksi. Nyt elävien sukupolvien suuri työ on toisen vuosisataisen mutta moraalittoman energianlähteen, fossiilisten polttoaineiden, käytön lopettaminen. Fossiilisten polttoaineiden polttaminen ja laajemmin katsottuna luonnon orjuuttaminen ja tuhonta eivät ole ihmisten orjuuttamiseen verrannollisia vääryyksiä, mutta vääryyksiä ne silti ovat.

Onneksi aktivismin historia kertoo, että juuri vääryyksien korjaaminen on yksi ihmisiä kaikkein voimakkaimmin motivoiva voima. Suuret, maailmaa paremmaksi muuttaneet kansanliikkeet ovat aina pohjautuneet moraalisiin eivätkä taloudellisiin kysymyksiin. Orjuus ei loppunut parempien orjien keksimiseen: se loppui, kun riittävän moni ymmärsi, ettei orjuus ollut luonnonlaki vaan suuri vääryys.

Orjakaupan vastustajat haastoivat ajatuksen siitä, että orjuus olisi luonnolliseen järjestykseen kuuluva ilmiö ja ihmiset olisivat omaisuutta jota voisi muitta mutkitta ostaa, myydä tai omistaa. Tarvitsemme nyt vastaavaa ajattelun muutosta meitä ympäröivien ekosysteemien suhteen. Kestävyyskriisimme juurisyynä kun on luonnon rutiininomaiseen hyväksikäyttöön ja kaupallistamiseen perustuva talousjärjestelmä, joka orjuuttaa Maapallon luonnon globaalin talouden palvelukseen hieman samalla tavalla kuin orjuus orjuutti orjat. Yhteiskuntamme eivät tule olemaan kestävällä pohjalla ennen kuin osaamme suhtautua tätä ainoaa kotiamme kanssamme jakaviin lajeihin kumppaneina eikä palvelijoina.

Olen äärimmäisen iloinen nähdessäni teidät kaikki täällä. Teitä on jo nyt enemmän kuin Orjakaupan poistamisen seuran perustajajäseniä, ja tänään ihmiset ympäri maailman yhdistyvät vaatimaan oikeudenmukaisempaa maailmaa. Uskallan luvata, että sellaisen myös tulemme saamaan. Kun jonkin asian perimmäinen vääryys ymmärretään, on vain ajan kysymys, milloin vääryys korjataan.

Siihen saakka kunnes vääryys saadaan korjattua, voi näyttää siltä, ettei aktivismi aiheuta muutosta. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys. Yhteiskunnallinen muutos ei tapahdu tasaisesti vaan pyrähdyksittäin. Kun muutosten perustukset on saatu rakennettua, muutoksen nopeus itsessään yllättää aina tarkkailijat. Kuten talon perustukset, muutoksenkin perustukset ovat kuitenkin enimmäkseen näkymättömissä.

Olen itse tutkinut työkseni kestävyyskriisin ratkaisuja pian 15 vuoden ajan. Tämä aika ei ole ollut helppoa optimismille, ja olen usein tuskaillut, ettei mitään muutosta kuitenkaan tule. Olen nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa tutkijan urani aikana aidosti optimistinen. Monet kehityskulut, sähköautojen valtavan paljon odotuksia nopeammasta yleistymisestä alkaen, ovat nyt niinsanotusti kiihtymisvaiheessa. Se ei vielä näy tilastoissa, mutta voimme jo nyt sanoa, että esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden polttaminen tulee loppumaan tällä vuosisadalla: kysymys on enää tarkasta vuodesta. Kaikista masentavistakin uutisista huolimatta uskon, että elämme nyt kaikkein pimeintä hetkeä: hetkeä juuri ennen auringonnousua.

Tähän hetkeen ei olisi päästy, eikä muutosta tapahtuisi, ilman juuri teitä. Suuret muutokset vaativat sitä, että ihan tavalliset ihmiset toteavat: vääryys on korjattava. Ammatillinen mielipiteeni on, että ilmastolakko ja muu viime vuosien aktivismi on kiihdyttänyt muutosta jo nyt ratkaisevalla tavalla. Ne, jotka väittävät, ettei lakkoilu tai mielenosoittaminen auta itse asiaan, eivät yksinkertaisesti tiedä tai ymmärrä asiasta tai yhteiskunnallisista muutoksista.

En tietenkään tarkoita, että ongelmat olisi jo ratkaistu ja vääryys poistettu. Ilmastokysymyksessä kyseessä ei ole ehkä vielä edes lopun alku, vaan vasta alun loppu. Edessämme on vielä monta vuotta ankaraa kamppailua muutosta hidastavia voimia vastaan, ja uskon, että vielä seuraavalla vuosisadallakin eläville aktivisteille riittää paljon työtä maailman parantamisessa. Maailmasta kun ei tule valmista vielä tälläkään vuosisadalla. Meidän tehtävämme on tehdä kaikki se mitä voimme, ja antaa seuraaville sukupolville paremmat lähtöasemat rakentaa vielä parempi maailma, aivan kuten meitä edeltäneet sukupolvet meille antoivat. Me täällä tänään olemme yksi lenkki satojen ellei tuhansien vuosien ketjussa.

Tämä aktivismin ketju on jo saavuttanut suuria asioita, ja se tulee saavuttamaan niitä lisää. Meillä täällä tänään on suorastaan etuoikeus olla osa ketjua. Sillä, mietin usein, mikä oikeastaan edes voisi olla parempi tapa käyttää ainutkertainen elämänsä, kuin vaatia ja rakentaa parempaa maailmaa kaikille?

Kiitos vielä kerran kaikille teille, jotka käytätte ja olette käyttäneet aikaanne maailman parantamiseen.

Miksi yritykset haluavat esittää maailmanparannuksen yksilön valintoina?

Vuonna 2021 on jo hyvin tiedossa, että yritykset ja liike-elämän sekä rikkaimmiston etujärjestöt pyrkivät usein esittämään maailmanparannuksen yksilön valintoina hidastaakseen liiketoimintaa haittaavan sääntelyn ja rajoitusten voimaantuloa. Esimerkiksi henkilökohtaisen hiilijalanjäljen konseptin kehittivät öljy-yhtiö BP:n markkinointikonsultit, tarkoituksenaan kiinnittää huomio nimenomaan yksilöiden omaan käyttäytymiseen eikä aidosti toimiviin, kollektiivisella poliittisella yhteistyöllä aikaansaataviin rajoihin fossiilisten polttoaineiden käytölle.

Mutta miksi yritykset ja niiden etujärjestöt tekevät näin, ja milloin ne tekevät näin? Vastausta tähän kysymykseen voidaan hahmotella esimerkiksi peliteorian avulla, hieman muuntelemalla kenties tunnetuinta peliteorian esimerkkiä: vangin dilemmaa.

Vangin dilemma on alunperin ajatusharjoitus, jossa kahta henkilöä, kuvitteellisesti vankia, epäillään vakavasta rikoksesta. Poliisilla ei kuitenkaan ole tarpeeksi todisteita heitä vastaan, joten kuulustelija yrittää saada heistä irti tunnustuksen. Hän kertoo kummallekin vangille erikseen, että jos vanki tunnustaa rikoksen ja todistaa toisen vangin olleen rikoksen päätekijä, tunnustaja selviää yhdellä vuodella vankilaa mutta syyllisyytensä kiistävä tuomitaan kahdeksaksi vuodeksi. Jos taas molemmat tunnustavat, molemmat tuomitaan viideksi vuodeksi. Vangit, paatuneita rikoksentekijöitä kun ovat, tietävät myös, että jos molemmat heistä pysyvät vaiti, poliisin on todisteiden puuttuessa vapautettava heidät. Vangeille olisi tietenkin optimaalista, jos molemmat heistä pysyisivät hiljaa. Silti, niin kauan kun kumpikin vanki pysyy tietämättömänä siitä, mitä toinen tekee, kummankin vangin kannattaa tunnustaa: hän ei voi tietää, onko toinen kielinyt ja vierittänyt rikoksen yksin hänen niskoilleen. Vangin dilemma onkin tunnetuin havainnollistus, miksi kahden täysin rationaalisesti toimivan tahon kannattaa tietyissä tilanteissa toimia tavalla, joka ei ole kummallekaan osapuolelle optimaalinen.

Vangin dilemma-nelikenttä
Klassinen vangin dilemma. Kummankin kannattaisi pitää suu supussa, mutta vain jos molemmat pitävät.

Pienin muutoksin voimme havainnollistaa vangin dilemmalla myös sitä, miksi voimakkaat tahot haluavat esittää maailmanpelastamisen yksilöiden valintoina. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi maailma, jossa on kaksi kansalaista, rikas ja köyhä, ja yritys, jonka kannattava myrkkyvoidebisnes on uhattuna outojen iho-oireiden herätettyä kansalaiset puhumaan myrkkyvoidebisneksen sääntelyn kiristämisestä. Kumpikin kansalaisista joutuu nyt miettimään, mitä tehdä: yrittääkö rakentaa kansanliikettä politiikkaan vaikuttamiseksi, vai tehdäkö yksilövalintoja? Tässä leikkikalumaailmassa, aivan kuten meidänkin maailmassamme, rikkaalla on enemmän vaihtoehtoja kuin köyhällä. Toisin kuin meidän maailmassamme, rikkaalla ja köyhällä on kuitenkin yhtä paljon poliittista vaikutusvaltaa. Olettakaamme nyt, esimerkin vuoksi, että eri vaihtoehtojen kustannukset ja hyödyt ovat alla olevan kuvan mukaiset. Kansanliikkeen rakentaminen yhdessä toimimalla on hidasta puuhaa ja vie paljon aikaa, esimerkiksi tässä tapauksessa viisi yksikköä kultakin osallistujalta. Jos vain rikas tai vain köyhä pyrkii vaikuttamaan politiikkaan, poliitikot säätävät joitain pieniä rajoituksia, jotka parantavat tilannetta hieman. Toisaalta, jos riittävän suuri kansanliike saadaan aikaan, leikkikalumaan eduskunta voi säätää lain, joka kieltää myrkyn käytön kaikissa voiteissa. Tällöin kaikki hyötyvät paljon: niin köyhät kuin rikkaatkin.

Kumpikin voi myös tehdä yksilön valintoja ja äänestää kukkarollaan yrittämällä löytää vähemmän myrkyllisiä voiteita. Tämäkin vie vähän aikaa (yhden yksikön), mutta selvästi vähemmän kuin kansanliikkeen rakentaminen. Hyötykään ei tosin ole kovin suuri, joskin rikkaalla on kuitenkin vaihtoehtona myös kalliimpien luomuvoiteiden ostaminen. Rikas siis hyötyy yksin toimimisesta suhteellisesti enemmän kuin köyhä. (Huomaa, että nelikentässä ei ole yksinkertaisuuden vuoksi vaihtoehtoa “älä tee mitään.” Tämäkin olisi kuitenkin todellisuudessa vaihtoehto.)

Vangin dilemma-nelikenttä, optimitilanne molempien yhteistyö
Rikkaan ja köyhän dilemma. Rikkaalla on enemmän vaihtoehtoja ja hän todennäköisesti kokee aikansa olevan kalliimpaa.

Mikä nelikentän ruuduista tulee valituksi? Se riippuu ennen kaikkea siitä, miten arvokkaaksi kansalaiset mieltävät aikansa. Jos yhdessä vaikuttaminen vie paljon aikaa, ja aika on rahaa, on todennäköistä, että ainakaan rikas ei lähde mukaan kansanliikkeeseen. Mitä suuremmat tulot, sitä kalliimpaa myös aika on; niinpä rikkaiden ei kannata lähteä mukaan mihinkään yhteistyöhön, mikä vie kovinkaan paljon heidän aikaansa. Toisaalta, köyhällä ei välttämättä ole varaa käyttää kovinkaan paljon aikaansa vaikuttamiseen: muuten pöydästä voi loppua leipä. Todennäköistä siis on, että köyhä pyrkii vaikuttamaan poliittisesti (jos lainkaan), rikas tekemällä yksilövalintoja. Tämä on parempi kuin ei mitään, mutta todennäköisesti ei optimaalinen tilanne kummallekaan.

Lisäkierre kuvioon tulee siitä, että myrkkyvoidetta valmistava yritys tuskin vain odottaa, mitä tuleman pitää. Olettakaamme yksinkertaisuuden vuoksi, että kaikki kansalaisten saama hyöty vastaa sitä, montako killinkiä myrkkyvoiteen valmistaja kussakin tapauksessa menettäisi. Tällöin myrkkyvoiteen valmistajan kannattaisi käyttää lobbaamiseen, mielipidevaikuttamiseen, lahjuksiin tai mihin tahansa muuhun enintään 20 killinkiä, jos sillä voitaisiin estää rikasta ja köyhää tekemästä yhteistyötä sääntelyn kiristämiseksi. Sen sijaan muiden lopputulosten haitat olisivat selvästi vähäisempiä, ja niiden estämisen kannustimet paljon pienempiä. Rationaalisesti toimivan yrityksen kannattaisi siis käyttää useita killinkejä kaikenlaisiin toimiin – kuvassa yleistermillä “lobbaus” – joilla ainakin toinen kansalaisista saataisiin ajattelemaan, että paras tapa vaikuttaa on yksilön valinnoilla. Hajota ja hallitse, kuten jo muinaiset roomalaiset tiesivät.

Vangin dilemma-nelikenttä, lisätty miten paljon yrityksen kannattaa käyttää lobbaamiseen
Jos uhkana on sääntely, yritykselle kannattavin strategia voi usein olla mielipidevaikuttaminen.

Nelikenttä näyttää myös yhden selityksen sille, miksi rationaalisesti toimivan yrityksen ei suinkaan välttämättä kannata kehittää uutta, myrkytöntä voidetekniikkaa. Kyse on yksinkertaisesti kustannus-hyötyarviosta: jos yritys arvioi, että se maksimoi voittonsa pyrkimällä jarruttamaan sääntelyä tai uskottelemalla kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun, se jarruttaa sääntelyä tai uskottelee kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun. Koska uuden tekniikan kehittäminen on aina epävarmaa riskinottoa, ja koska ihmisillä on taipumus pitäytyä vanhassa ja tunnetussa, kynnys uuden tekniikan kehittämiselle ja käyttöönotolle on usein korkea. Jotta yritykset saadaan potkittua tämän kynnyksen yli, tarvitaan yhteistyötä, kollektiivista toimintaa joka kiristää sääntelyä tai vähintään aiheuttaa uskottavan uhan sääntelyn selvästä kiristämisestä, ellei muutosta tapahdu muuten. (Kirjoitin aiheesta enemmän mm. SSAB:n vetyterästekniikan tiimoilta.)

Jevonsin paradoksi, eli miksi tekniikka ei pelasta ympäristöä

Miksi tekniikan kehitys ei pelasta ympäristöä? Koska resurssien tehostunut käyttö johtaa lähes poikkeuksetta siihen, että resursseja käytetään kokonaisuutena enemmän.

Eräs taloustieteen uranuurtajista, englantilainen William Stanley Jevons, esitti jo vuonna 1865, että tekniikan kehitys ei voi vähentää resurssien kulutusta. Resurssitaloustieteen klassikoihin kuuluvassa kirjassaan The Coal Question hän kiinnitti huomiota yksinkertaiseen epäkohtaan: vaikka höyrykoneiden polttoainetehokkuus oli kasvanut huikeasti 1700-luvun lopusta, Englannissa poltettiin silti hiiltä noin sata kertaa enemmän kuin 1800-luvun alussa. Jevons päätteli, aivan oikein, että tämä johtui nimenomaan tekniikan ja tehokkuuden kehittymisestä. Entistä tehokkaampia ja halvempia höyrykoneita kannatti käyttää useammassa paikassa, jolloin hiilen kulutus kokonaisuutena lisääntyi, vaikka yhden hevosvoiman tuottamiseksi tarvittavan hiilen määrä olikin vähentynyt dramaattisesti.

Jevonsin paradoksiksi nimetty ilmiö on sittemmin havaittu ja todistettu lukemattomissa eri kohteissa – käytännössä kaikkialla, missä sitä on voitu ja viitsitty tutkia. Erityisen vahvoja todisteita sen puolesta löytyy autoilusta ja valaistuksesta, jossa kummassakin tehokkuusparannukset ovat näkyneet ajosuoritteen ja valaistuksen määrän selvänä lisääntymisenä. Silloinkin, kun tekniikka todella vähentää resurssien tarvetta jossain tarkoituksessa, säästyneet resurssit käytetään lähes poikkeuksetta muihin tarkoituksiin. Mainio nykyajan esimerkki löytyy hopeasta. Vielä vuosituhannen vaihteessa hopean tärkein yksittäinen käyttökohde oli valoherkkien filmien valmistaminen. Maailman hopeantuotannosta valokuvauksen tarpeisiin meni enimmillään 42 prosenttia vuonna 2002. Kun digitaalikamerat yleistyivät, muistan itsekin kuulleeni niitä kehuttavan ympäristöteoiksi: nyt hopean tuotanto varmasti vähenisi.

Vaan miten kävikään? Kuten kuva 1 osoittaa, mullistava tekninen parannus, joka teki yhden tärkeän ja merkittäviä ympäristövahinkoja aiheuttavan raaka-aineen nopeasti liki kokonaan tarpeettomaksi sen tärkeimmässä käyttökohteessa – ei näkynyt kulutuksessa yhtään mitenkään. Hopean louhinnan nouseva trendi jatkui ilman että valokuvauksen murros olisi vaikuttanut siihen millään tavoin. Nykyään maailmassa louhitaan lähes 50 prosenttia enemmän hopeaa kuin vuonna 2000. Ympäristömielessä digikamera oli täydellinen floppi.

KUVA 1. Maailman hopeantuotanto ja valokuvauksessa käytetyn hopean määrä 1996-2019.

Jos tämä yksittäinen esimerkki ei vakuuta, kehotan selvittämään asiaa itse. Esimerkiksi tässä tutkimuksessa (PDF-linkki) käytiin läpi kymmenen tärkeää hyödykettä tai aktiviteettia ja tekniikan kehittymisen vaikutus niiden energiankulutukseen vuosien 1805 ja 2009 välisenä aikana. Vain yhdessä tapauksessa tehokkuusparannukset pitivät energiankulutuksen edes suunnilleen samalla tasolla; kaikissa muissa tapauksissa kokonaiskulutus nousi selvästi. Jos muu kuin energiankulutus huomioitaisiin, huomattaisiin, että kaikkien aktiviteettien kokonaisvaikutukset ovat kasvaneet huikeasti. Esimerkiksi ainoa aktiviteetti jonka energiatehokkuusparannukset ovat melkein riittäneet kompensoimaan aktiviteetin yleistymisen, tavaran kuljetus raiteilla, kuljetti tarkastelujakson lopussa kaksi kertaa enemmän tavaraa kuin jakson alussa. Missään kohteessa tehokkuusparannukset eivät vähentäneet kokonaiskulutusta paitsi enintään hyvin väliaikaisesti. Tulos ei ollut mikään yllätys, eikä poikkeus sääntöön.

Ainoa mitenkään luotettava tapa rajoittaa luonnon riistoa on rajoittaa luonnon riistoa. Usein kuultu väite siitä, että parasta ympäristötyötä olisi tekniikan kehittäminen, ei kertakaikkisesti ole totta. Tarkalla pöyhimisellä voisi varmasti löytyä kohteita, joissa kokonaiskulutus on vähentynyt tekniikan kehityksestä huolimatta, mutta kokonaiskuva on selvä ja tosiasiat kirkkaita. Tekniikka voi auttaa ympäristötyössä mahdollistamalla samojen asioiden tekemisen vähemmällä kulutuksella, mutta jos emme vaadi selkeitä rajoja kulutukselle, mikään määrä tekniikkaa ei tee mitään muuta kuin varmistaa, että kulutamme luonnon entistä tehokkaammin loppuun. Ottaen huomioon, että tämä on tiedetty yli 150 vuotta ja todistettu paikkansapitäväksi kerta toisensa jälkeen, on hyvin hämmentävää, että asia on silti vain aniharvan tiedossa. Toivottavasti tämä lyhyt selostus auttaa levittämään tietoa laajemmalle ja auttaa ymmärtämään, miksi ympäristötyön keskiössä on ja pitää olla yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja aktivismi, ei teknisten ihmeiden toivominen.

Lisää luettavaa

Jevons, W. S. (1866). The Coal Question, 2nd Revised Edition. MacMillan and Co. https://www.econlib.org/library/YPDBooks/Jevons/jvnCQ.html

Nykyisin Jevonsin paradoksia tutkitaan myös termien ”rebound effect” ja ”Khazzoom-Brookes postulate” alla; kts. Saunders, H. D. (2000). A view from the macro side: rebound, backfire, and Khazzoom–Brookes. Energy Policy 28, 439–449. doi:10.1016/S0301-4215(00)00024-0

Mineraalien korvaamisesta ja kasvavasta ”energiaseinästä” mm. Bardi, Ugo (2013). The Mineral Question: how energy and technology will determine the future of mining. Frontiers in Energy Research 1(9). https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fenrg.2013.00009/full




Väkivallaton vastarinta toimii

En tiedä, mitä kaikkea nuoret aktivistit ajattelivat päättäessään salaisessa kokouksessaan, että kestämättömän kehityksen pysäyttäminen vaatisi turvautumista laittomiinkin keinoihin. Tiedän vain, että tätä pääasiassa nuorista, usein vanhempiensa rahoilla eläneistä yliopisto-opiskelijoista koostunutta liikettä ajoi vakava huoli Suomen tulevaisuudesta. Tämän huolen vuoksi liikkeeseen kuuluvat olivat valmiit tarvittaessa uhmaamaan lakia ja järjestystä, kärsimään palkatta suuria vaivoja ja vaaroja, ja ryhtymään yritykseen, jota valtaosa kansasta ja hallitsevasta eliitistä piti parhaimmillaankin hölmönä ja vaarallisena, ellei jopa suoranaisena maanpetoksena. Aktivistit eivät tehneet tätä itsekkyydestä tai seikkailunhalusta, vaikka seikkailunhalu varmasti olikin osa aktivismin viehätystä. He päättivät toimia, koska keinot vaikuttaa virallisia teitä pitkin eivät tuottaneet tulosta tarpeeksi nopeasti.

Puhun tietenkin Helsingin Ostrobotnian kassahuoneessa marraskuun 20. päivän iltana 1914 pidetystä kokouksesta, jossa Suomen itsenäisyysliikkeen aktivistit totesivat alkaneen venäläistämisohjelman tarkoittavan Suomen autonomian rippeidenkin hävittämistä, ja päättivät ryhtyä toimenpiteisiin Suomen irroittamiseksi Venäjästä. Tätä kokousta pidetään yleisesti jääkäriliikkeen alkuna.

Oli jääkärien myöhemmästä toiminnasta mitä mieltä tahansa, on selvää, että he syyllistyivät aikanaan laittomaan kansalaisaktivismiin. Suomi oli laillisesti osa Venäjää, joka oli sodassa Saksan kanssa. Vihollisen palvelukseen astuminen oli valtiopetos.

Jääkärit tekivät kuitenkin sen minkä kokivat välttämättömäksi. Heidän tehtävänsä oli epätoivoinen: muutama tuhatkaan jääkäriä ei olisi edes kansannousun tukemana mitenkään voinut voittaa sotaa Venäjän armeijaa vastaan, jos vallankumous ei olisi syrjäyttänyt tsaarin hallintoa. Onnekkaiden sattumusten kautta, osana paljon laajempaa ja historiassa ansaittua vähemmän huomiota saanutta aktivistien ja huolestuneiden kansalaisten joukkoa, jääkärien tavoite – itsenäinen Suomi – tuli ennen pitkää tosiasiaksi. Sisällissodan ja sitä seuranneen ajan raakuudet, joihin myös monet jääkärit syyllistyivät, eivät muuta tosiasioita: Suomi ei olisi itsenäinen valtio ilman laajaa, toisinaan laitontakin kansalaisaktivismia.

Jääkärien nykyäänkin nauttima kunnioitus kertoo myös siitä, että käytännössä kaikki suomalaiset hyväksyvät laittomankin ja peräti ankarasti kielletyn kansalaisaktivismin joissain tilanteissa. Kun tämä riidaton tosiasia on nyt saatu pois alta, voimme siirtyä keskustelemaan ajankohtaisemmasta aiheesta: toiminnasta kiivaasti etenevää ympäristötuhoa vastaan.

En käy nyt tarkemmin läpi tilannekuvaa: totean vain, että parhaan tieteellisen tiedon valossa olemme edelleen matkalla kohti helvettiä, eikä Suomi voi olla kehitykselle immuuni. Jääkäreihin verrattuna, meillä on paljon vahvemmat perustelut uskoa, että kehityksen jatkuminen ennallaan johtaisi elämäntapamme ja sivilisaatiomme loppuun. On myös kiistatonta, että toistaiseksi esitetyt politiikkatoimet etenevän uhan pysäyttämiseksi eivät ole riittäviä. Ei olekaan ihme, että kansalaisaktivismi ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus nauttivat tutkijoiden vahvaa tukea. Oman kokemukseni mukaan lähes kaikkien ympäristötuhojen torjuntaa tutkivien mielipide entistä YK:n ilmastojohtajaa Christina Figuresia myöten on, että jos kansalaisaktivismia on koskaan tarvittu, nyt on se hetki. Tämä on nimittäin se kohta katastrofielokuvaa, missä tutkijat yrittävät varoittaa katastrofin olevan lähellä.

Voidaan siis pitää selvänä, että 3.10.2020 poliisin pippurisumuttamaksi joutuneiden Elokapinan aktivistien ja muiden kansalaisliikkeiden tavoitteet – estää tuntemamme maailman loppu – ovat hyvin perusteltuja. Itse asiassa en tiedä yhtäkään toista politiikkaan vaikuttamaan pyrkinyttä liikettä, jonka vaatimukset olisivat yhtä vahvasti tutkimustiedon perustelemat. Jäljelle jää kysymys, ovatko valitut keinot oikeita, toisin sanoen tehokkaita, ja oikeutettuja. Tämä on aihe, joka ymmärrettävistä syistä jakaa kansaa.

Mielenilmaukset sinänsä ovat useimmille hyväksyttävissä. Pääsääntöisesti nuorilla ja enintäänkin keskituloisilla aktivisteilla ei ole mitään keinoa osoittaa mieltään monien ihmisten ajattelematta hyväksymillä tavoilla, kuten ostamalla valtavia mainoskampanjoita tai poliitikkoihin vaikuttavien lobbaustoimistojen palveluja. Heillä on käytössään vain omat kehonsa. Fyysinen mielen osoittaminen on keskeinen osa demokratiaa: jos mielen osoittaminen, myös kaupunkien keskustassa, sallitaan vain rahaa käyttäville, emme elä enää demokratiassa vaan oligarkiassa.

Mielenosoittamista on tietenkin harjoitettu jo pitkään. Esimerkiksi koululaisten ilmastolakko on päivystänyt Eduskuntatalon portailla, liikennettä mitenkään haittaamatta, joka perjantai jo kahden vuoden ajan. Ensimmäisten viikkojen jälkeen lakkolaisia ei ole mediassa näkynyt, eikä politiikka ole vielä muuttunut. Tämä on epäilemättä yksi syy, miksi Elokapinan aktivistit ovat todenneet, että heidän on pakko ottaa enemmän riskejä ja kärsiä enemmän epämukavuuksia kunnes politiikka muuttuu. Kuten jääkärit aikanaan, hekin ovat todenneet, että suurempi tarkoitus ja maan ja lastemme pitkän tähtäimen etu ovat nyt henkilökohtaista mukavuutta tärkeämpiä. Elokapinan jäsenet ovat myös osoittaneet, että he ovat valmiit kantamaan vastuunsa ja ottamaan rangaistuksen teoistaan – ja kenties ihmiskunta on hieman viisastunut, sillä aktivistit ovat vahvasti sitoutuneet väkivallattomuuteen.

Kansalaistottelemattomuus jakaa silti mielipiteitä. Myös moni itse ympäristöasiaan sinänsä myönteisesti suhtautuva ajattelee, että ympäristötoimien tekeminen vaatii sitä, että lähes kaikki ihmiset saadaan hyväksymään kyseiset toimet. Tästä näkökulmasta katsottuna polarisaatiota lisäävä kansalaistottelemattomuus on paha asia. On kuitenkin hyviä syitä uskoa, että mainittu käsitys on väärä. Tosiasia on, että sellaista ympäristöpolitiikkaa, joka riittäisi pysäyttämään tuhot ja joka kelpaisi kaikille, ei ole olemassa. Ongelma on siis samanmuotoinen kuin Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen 1960-luvulla kohtaama: sellaisia muutoksia, jotka lopettaisivat rotusorron mutta olisivat kaikkien hyväksyttävissä, ei ollut olemassa.

Väkivallattoman kansalaisvaikuttamisen historia, jota on dokumentoitu esimerkiksi kirjassa This is an uprising, antaa syyn uskoa, että tällaisessä tilanteessa polarisaation lisääminen voi hyvin olla toimiva osa strategiaa. Polarisoivat teot toki tuomitaan laajalti – mutta lähinnä niiden toimesta, jotka joka tapauksessa tuskin laittaisivat asian puolesta tikkua ristiin. Menetys ei siis ole välttämättä suuri. Toisaalta, jos toiminta tai esimerkiksi poliisin reaktiot onnistuvat herättämään sympatiaa tai edes nolostumista tahoissa, jotka voisivatkin toimia, nettovaikutus itse asialle voi hyvin olla positiivinen. Tällä strategialla Intia saavutti itsenäisyyden rauhanomaisesti, rotuerottelu lopetettiin virallisesti Yhdysvalloissa, Solidaarisuus-liike auttoi kaatamaan Puolan kommunistihallinnon, Baltian maat itsenäistyivät Neuvostoliitosta ilman sotaa, ja Serbian diktaattori Slobodan Milosevic saatiin luopumaan vallastaan – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Käytetty strategia ei ole mikään salaisuus, eikä kyseessä ole mikään salaliitto. Kyseessä on tutkittu ja toimivaksi havaittu keino aikaansaada rauhanomaisia ja demokraattisia muutoksia yhteiskunnissa: väkivallaton vastarinta. Mainittu This is an uprising-teos on mainio lähde menetelmän historiaan, teoriaan ja käytäntöön, mutta suomenkielinen Wikipedia-sivukin antaa kiireisemmälle hyvän yleiskuvan.

Väkivallaton vastarinta on lähtökohtaisesti demokraattinen liike. Se voi toimia vain jos suhteellisen laajat kansalaispiirit hyväksyvät liikkeen tavoitteet ja liike kerää tarpeeksi osallistujia ja tukijoita. Kun peräti 92 prosenttia EU:n kansalaisista haluaa EU:sta hiilineutraalin viimeistään vuonna 2050, ja yli puolet kannattaa tavoitteen asettamista vuoteen 2030, voidaan pitää osoitettuna, että tuntemamme maailman lopun estämisellä on laajojen kansalaispiirien tuki. Koko ympäristöliike ja Elokapina eroaakin demokraattisuudessaan ilmiselvästi vaikkapa sunnuntaina 4.10.2020 Tampereella poliisin häiritsemättä marssineista uusnatseista, jotka ihannoivat väkivaltaa ja joiden tavoite on väkivaltainen, pienen etujoukon suorittama vallankumous. Väkivallaton totalitarismi on jo ajatuksena lähtökohtaisesti älytön, eikä historia tunne yhtäkään esimerkkiä tällaisesta. Siksi koen turvalliseksi tukea Elokapinaa ja ympäristöliikettä: todennäköisyys sille, että väkivallattomana pysyvä toiminta johtaisi johonkin Venäjän vallankumouksen kaltaiseen sekasortoon, jota jokin autoritaarinen liike voisi käyttää hyväkseen kaapatakseen vallan, on erittäin pieni. (Nykymenolla todennäköisyys sille, että kasvavat ympäristötuhot ja niiden aiheuttamat talous- ja muut kriisit ajavat yhteiskuntia vastaavaan, diktatuureja synnyttävään kaaokseen, on erittäin suuri.)

Kun tiedän sen mitä työni ja tutkimukseni vuoksi tiedän, pidän tuntemamme maailman lopun torjunnan yrittämistä enemmänkin velvollisuutena kuin oikeutena. Yllämainituin perusteluin totean myös seuraavat kriteerit mielestäni riittävän hyvin osoitetuiksi:

  1. Suomalaiset hyväksyvät kansalaistottelemattomuuden vähintään joissain tilanteissa;
  2. Tilanne on jotakuinkin niin vakava kuin se voi olla;
  3. Toiminnalla tavoitellut tavoitteet ovat erinomaisesti perusteltuja;
  4. Aiheutetut haitat ja toiminnan riskit ovat tavoitteeseen nähden hyväksyttäviä;
  5. Liike on lähtökohtaisesti väkivallaton ja demokraattinen, eikä osoita mitään merkkejä “pahentumisesta” kummassakaan suhteessa;
  6. Polarisoivakin kansalaistottelemattomuus on ollut historiallisesti osa toimivaa strategiaa demokraattisen muutoksen ajamiseksi.

Näistä syistä pidän väkivallatonta kansalaisaktivismia ja kansalaistottelemattomuutta edelleen erittäin perusteltuna ja kannatettavana osana maailmanlopun estämiseen tähtäävää demokraattista toimintaa. Toivomuksena esitän kuitenkin, että toimintaa suunnattaisiin konkreettisesti esimerkiksi fossiilisia edelleen polttavien laitosten tai niistä hyötyvien yritysten saartamiseen.

PS. Tavalliselle ihmiselle maailmanlopun torjuminen näkyisi paitsi vähempinä huolina omasta ja lasten tulevaisuudesta, myös esimerkiksi parempana elämänlaatuna. Suurin osa toimista ei näy tavallisen ihmisen elämässä mitenkään, ne mitkä näkyvät – kuten liikenteen sähköistäminen – tulevat olemaan keskimäärin parannuksia, jotka tehtyämme ihmettelemme, miksemme tehneet niitä jo aikaisemmin. Yksi konkreettinen esimerkki politiikkatoimista, joilla ympäristötuhoa voisi hidastaa, olisi valtion takaama, edullinen “energiaomavaraisuuslaina”, jolla vähätuloinenkin voisi päivittää autonsa sähköautoon tai asentaa kotiinsa aurinkopaneelit. Sähköautojen hinta tulee nopeasti alaspäin, ja esimerkiksi valtiontakuun mahdollistamalla 10 vuoden laina-ajalla 25 000 euron hintaisen sähköauton (todellisuutta ennen vuotta 2025) kuukausihinnaksi jäisi ehkäpä 220 euroa. Tämänkaltaiset toimet olisivat täysin mahdollisia ja valtiolle nykyisenä halpojen korkojen aikana enemmänkin tuloa kuin menoja – vaikkei liikenteen sähköistämisen moninaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia hyötyjä arvioisi sentinkään arvoisiksi.

Vastine Petteri Taalakselle: ilman aktivismia ei ole muutosta, ja kestävyyskriisi on ilmastokriisiä laajempi ilmiö

Maailman ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas on jo jonkin aikaa esiintynyt julkisessa ympäristökeskustelussa ”järjen äänenä” ”ilmastohysteerikkoja” vastaan. Tarkoitti hän itse sitä tai ei, hänen lausuntojaan käytetään yleisesti argumenttina politiikan muuttamista aiheellisesti vaativia ilmastoaktivisteja ja ylipäätään turvallisempaa ilmastopolitiikkaa vastaan. Siksi on syytä selvittää lyhyesti, miksi Taalaksen lausunnot ovat lyhytnäköisiä ja ongelmallisia niin laajemman ympäristötutkimuksen kuin teknologian tutkimuksenkin näkökulmasta.

Aloitetaan siitä, missä Taalas on oikeassa. Niin kauan kun puhumme yksinomaan ilmastokriisistä, ongelman välittömät syyt löytyvät ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden polttamisesta. Vielä tälläkin hetkellä noin 85 prosenttia maailman ns. primäärienergiantuotannosta tapahtuu fossiilisia polttoaineita polttamalla. Fossiilisten polttoaineiden osuus kaikesta energiantuotannosta ei ole juurikaan muuttunut sitten vuoden 1990, ja kun maailman energiankulutus on samaan aikaan lisääntynyt noin 60 prosenttia, ilmakehään päätyneiden hiilidioksidipäästöjen määrä on lisääntynyt valtavasti. (Toisella tilastointitavalla, energian loppukäyttöä tarkastelemalla, tilanne on hivenen valoisampi ja vähähiilisen energian osuus suurempi.) Ilmastokriisin etenemisen pysäyttäminen vaatii ehdottomasti fossiilisten polttoaineiden käytön de facto lopettamista tämän vuosisadan ja mieluiten vuosisadan ensimmäisen puoliskon aikana. Jos tähän ei kyetä, muut ilmastotoimet jäävät merkityksettömiksi. Näin sanoessaan Taalas on aivan oikeassa.

Taalas kuitenkin vaikuttaa jääneen ratkaisuja miettiessään jumiin samaan kohtaan missä itse olin jumissa noin vuonna 2012. On ilman muuta tärkeää, että ilmastotoimia kohdistetaan suurimpiin päästölähteisiin. Mutta Taalas ei ole ilmeisesti ehtinyt ajatella juurikaan sitä, miten ilmastotoimet saadaan demokratioissa konkreettisesti aikaan. Tämä ajattelemattomuus näkyy hänen kannanotoissaan ikävän selvästi, etenkin hänen vähätellessään aktivisteja ja ”pieniä tekoja” kuten ruokavalion muutosta tai lentämisen kritisointia.

Edessämme oleva muutos on valtava, katsoi sitä miten päin tahansa. Fossiilisten polttoaineiden talousjärjestelmäämme tuoma ylimääräisen energian ruiskaus on mahdollistanut valtavan paljon aidosti hyviä asioita. Nyt fossiilisten polttoaineiden käytön jatkaminen kuitenkin uhkaa tuhota kaiken hyvän, mitä niillä on rakennettu. Meillä ei ole olemassa, eikä edes tiedossa, mitään sellaisia teknisiä ratkaisuja, jotka mahdollistaisivat fossiilienergian korvaamisen helposti ja vaivattomasti. Jos taas jatkamme nykymenolla, äärevöityvä ilmasto tulee tuhoamaan ensin köyhien ja sitten rikkaampien maiden edellytykset huolehtia asukkaistaan edes jotenkin säällisesti. Maa, jolla on 1340 kilometriä kävellen ylitettävissä olevaa EU:n ulkorajaa, ei varmasti kykene eristäytymään muutoksilta, ei vaikka miten sulkisimme silmämme ja hoilottaisimme ”Kiinan vika, Kiinan vika.” Valinnoistamme riippumatta, iso muutos on siis väistämättä edessä – vaikka voimmekin täällä rikkaissa maissa jättää suurimman laskun parin seuraavan sukupolven maksettavaksi, jos niin haluamme.

Ei ihme, että nuoriso metelöi: he joutuvat maksamaan ahneutemme laskun.

Demokraattinen muutos vaatii kansalaisten toiminnan muuttumista

Miten tarvittava muutos saadaan aikaan demokraattisessa valtiossa? Emme itse asiassa tiedä. Kukaan ei ole koskaan kokeillut. Laajemman ympäristötutkimuksen, ja erityisesti ympäristöpsykologian, politiikan ja teknologian tutkimuksen ansiosta voimme kuitenkin tehdä valistuneen arvauksen. Erittäin lyhyt tiivistelmä on tässä: tarvitsemme yksilön toimien, kansalaisaktivismin, ”virallisen” politiikan, ja teknologian yhteispeliä.

Tiedämme jo suurella varmuudella, miltä vähähiilinen tulevaisuus näyttää etenkin keskeisellä energiasektorilla. Tulevaisuuden energiantuotanto tulee koostumaan tuuli- ja aurinkovoimasta, jostain määrästä ydinvoimaa, ja suhteellisen pienestä määrästä vesivoimaa, muiden energianlähteiden ollessa pienessä mutta mahdollisesti paikallisesti tärkeässä asemassa. Energiasektorilla ei ole odotettavissa mitään ihmekeksintöjä, jotka muuttaisivat radikaalisti tätä kuviota, eikä sellaisten löytyminen ole todennäköistä: tunnemme aiheeseen liittyvän fysiikan erittäin hyvin, eikä ole todennäköistä, että jostain paljastuisi jokin täysin uusi tapa tuottaa energiaa. Tämä ei kuitenkaan ole vakava ongelma: tiedämme erittäin suurella varmuudella, että jollain ylläolevien vaihtoehtojen yhdistelmällä on täysin mahdollista tuottaa hyvinvointiin riittävä määrä energiaa.

Tällä hetkellä ongelma on se, ettemme rakenna uutta vähähiilistä tuotantoa likikään riittävällä nopeudella. Jotta saisimme nopeutettua rakentamista, ja samalla painettua sarjatuotannolla vähähiilisten vaihtoehtojen hintaa vielä alemmaksi, tarvitaan politiikan muuttumista.

Miten politiikka muuttuu? Demokraattisissa valtioissa ainakin teoriassa siten, että kansalaisten mielipide muuttuu. Kun riittävä määrä kansalaisia esittää riittävän painokkaasti, että politiikan on muututtava, ennemmin tai myöhemmin politiikka muuttuu. Yleiskielessä kutsumme näitä kansalaisten joukkoja vaikkapa aktivisteiksi. Jos haluamme vähätellä heitä ja heidän vaatimuksiaan, saatamme kutsua heitä vaikkapa hysteerikoiksi. Kuvio on historiasta erittäin tuttu: esimerkiksi yleistä äänioikeutta ja etenkin naisten äänioikeutta vaatineita kutsuttiin yleisesti hysteerikoiksi. Tosiasiat ovat kuitenkin selviä: organisoitu aktivistien joukko on paljon tehokkaampi painostusryhmä kuin jopa suurempi määrä yksittäisiä, samaa mieltä olevia kansalaisia.

Miten ihmiset saadaan aktivoitua poliittiseen aktivismiin? Esimerkiksi siten, että poliittisesta aktivismista tulee sosiaalisesti hyväksyttävää. Taalaksen ja muiden kapea-alaisesti ajattelevien sokea piste ”pienten tekojen” suhteen on juuri tässä. ”Pienet teot” saattavat olla esimerkiksi päästövaikutuksiltaan vähäisiä, mutta ne lähettävät selvän signaalin siitä, että niiden tekijälle asia on ainakin jossain määrin tärkeä. (Esimerkiksi lentämistä vähentäviä ilmastotutkijoita uskotaan ihan tutkitusti paljon enemmän kuin edelleen huoletta lentäviä.) Sosiaaliselle kädellislajille tyypillisesti myös me ihmiset välitämme alitajuisestikin aivan suunnattoman paljon siitä, mitä toiset ajattelevat. Emme välttämättä edes uskalla toimia siten, kun tiedämme oikeaksi, jos kukaan muu ympärillämme ei toimi niin.

Entä miten yksilön teoista tulee mahdollisia? Esimerkiksi teknologisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kautta. Mitä useampi yritys tarjoaa vähähiilisiä vaihtoehtoja, ja mitä edullisempia suhteessa vaihtoehtoihin nämä ovat – asia, johon voidaan suoraan vaikuttaa esimerkiksi haittaveroilla – sitä helpompi jokaisen ihmisen on tehdä entistä merkittävämpiä yksilötekoja.

Ja miten yhteiskunnan ja teknologian muutos tapahtuu? Kuten viime viikolla kirjoitin, ennen kaikkea poliittisen muutoksen kautta. Kuten SSAB:n kaavailema vetyteräs, hyvin suuri osa erityisesti päästösäästöissä tärkeistä vähäpäästöisistä prosessiteknologioista on jo tunnettuja, mutta niitä ei ole kannattanut käyttää, koska likaisemmat vaihtoehdot ovat olleet halvempia. Ilman parasta ennen-päivämääränsä ohittaneiden puhuvien päiden väheksymää aktivismia, raudan vetypelkistys pölyttyisi edelleen hyödyntämättömien keksintöjen arkistoissa. Sama pätee esimerkiksi sähköautoihin, energiansäästöön, ja uusiutuvaan energiaan.

Yhteiskunnallista muutosta onkin hyödyllistä ajatella ”räikkäefektinä.” Räikkä on mekanismi, joka estää esimerkiksi akselin pyörimisen toiseen suuntaan. Sen ansiosta isojakin muutoksia voi saada aikaan pienin askelin. Perusidea ympäristöräikässä on yksinkertainen: yksilöiden teot ja ennen kaikkea julkinen aktivismi luovat painetta politikoille, poliitikot säätävät lakeja ja asetuksia joilla vähän paremmasta toiminnasta tulee huonompaa toimintaa kannattavampaa (ja joilla kompensoidaan muutoksen haitalliset vaikutukset niille yksilöille, joihin muutos sattuisi kohtuuttomasti), tästä uudesta tilasta tulee ennen pitkää uusi normaali, ja räikkää voidaan kohta taas kiristää yhden napsauksen verran ilman, että kukaan joutuu tekemään kohtuuttomia uhrauksia yhdellä kertaa. Emme ylipäätään tunne muita demokraattisia keinoja saada aikaan likimainkaan nyt tarvittavan suuruisia muutoksia.

Lopuksi todettakoon, että pelkkään ilmastokriisiin keskittymällä on vaarallisen helppo unohtaa, että ihmiskunta on tosiasiassa laajemman kestävyyskriisin kourissa. Elintapamme on yksinkertaisesti rakennettu liian monessa suhteessa kestämättömälle pohjalle, ja kulutamme jo nyt reilusti enemmän planeettamme luontoa ja luonnonvaroja kuin voisimme kestävästi tehdä. Vaikka business as usualin jatkumista toivovien rukoilema teknologiakeiju laskeutuisikin taivaasta ja ratkaisisi ilmastokriisin meisselinsä heilautuksella, se tarkoittaisi vain sitä, että edessämme olisi pian kestävyyskriisin seuraava osanen. Jo nyt biodiversiteetin tuho on vakavuudeltaan hyvin mahdollisesti ilmastokriisiä suurempikin ongelma, ja on jo nähtävissä, että typpi- ja fosforikierron häiriöistä tulee aiheutumaan merkittäviä ongelmia, myös globaalissa mittakaavassa.

Planetaariset rajat ja niiden tilanne tämänhetkisen parhaan tiedon mukaan. Olemme jo suuren riskin alueella biodiversiteetin (E/MSY) ja typpikierron (N) häiriöissä. Lähde: J. Lokrantz/Azote perustuen julkaisuun Steffen ym. (2015), Stockholm Resilience Institute
Eläinbiomassa vuonna 10 000 ennen ajanlaskumme alkua, ja nykyään. Tilanne ei yksinkertaisesti ole kestävä. Lähde: Chefurke 2015, CJA Bradshaw, Conservation Bytes.
Kestävyyskriisi ei ole pelkkää hiilidioksidia. Tässä kuvaajassa mahdollisesti kestävälle rajalle pääsemiseen ja sillä pysymiseen tarvittava talouden materiaalitehokkuus kun asukaskohtainen bruttokansantuote kasvaa 0,5 – 2 prosenttia vuosittain. Historiallinen toteuma mustalla. Jos tätä sanoo ihan saatanallisen haastavaksi urakaksi, syyllistyy aliarviointiin.

Samaan aikaan kehitämme ja otamme käyttöön, tehokkuutta ja sen kautta esimerkiksi jatkuvaa talouskasvua tavoitellessamme, koko ajan voimakkaampia ja siten potentiaalisesti vaarallisempia teknologioita, kuten odottamattomia vaikutuksia aiheuttavia sosiaalisia teknologioita, ydinaseita laukaisemaan kykeneviä tekoälyjä ja pitkäikäisiä, biologisesti keräytyviä kemikaaleja. Matemaattisesti katsoen on varmaa, että tämä kehitys päättyy ennemmin tai myöhemmin isoon vahinkoon. Tältä tosiasialta voi sulkea silmänsä lähinnä kieltäytymällä pohtimasta sosioekonomisen järjestelmämme ja ympäristön laajempia takaisinkytkentöjä, ja keskittymällä kapeasti johonkin yksittäisiin ongelmiin – kuten Taalas tekee.

Vallitseva ajattelu on erittäin huono hahmottamaan yhteiskuntaan vaikuttavia niinsanottuja takaisinkytkentöjä. Mitä tapahtuu, jos ympäristövahingoilla on nollasta poikkeava takaisinkytkentä talouteen, talouden materiaalitehokkuus ei kasva äärettömän paljon, eikä talouskasvun pysäyttämiseenkin kykeneviä ympäristörajoitteita saada säädettyä? Mallista ja sen tarkoista parametreistä riippumatta, suunnilleen näin. Jokaisessa tämän takaisinkytkennän huomioivassa mallissa. Ainoa epävarmuus on aikataulu ja romahduksen syvyys.

Miksi tuen Elokapinaa

Tuntemamme maailma on nyt tuntemattoman edessä. Ilmastokriisi ei ole enää kaukaista tulevaisuutta, vaan konkreettisesti läsnä silminnähtävissä muutoksissa ja jopa luonnonkatastrofeissa. Nämä ovat kuitenkin vasta pientä alkua, mikäli kasvihuonekaasupäästöjä ei saada kuriin. Vuosikymmenien viivyttelyn johdosta aikaa ei enää ole juurikaan: seuraavan 10-20 vuoden aikana saatamme hyvin päästää ilmaan niin paljon hiilidioksidia ja muita ilmastonmuutosta edistäviä kaasuja, että ilmasto tulee lämpenemään vähintään yli kaksi, mahdollisesti 4-5 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna.

Kahdenkin asteen lämpeneminen tarkoittaisi, että lapsemme ja lapsenlapsemme joutuvat keskelle suurempaa ja syvempää mullistusta kuin teollinen sivilisaatio on tähän saakka koskaan joutunut kokemaan.

Noin kolmen asteen lämpeneminen vaarantaa vakavasti maailman ruokaturvallisuuden.

Neljä astetta tai enemmän tarkoittaisi käytännössä sitä, että Pohjoismaiden leveysasteet alkavat olla viimeisiä paikkoja, joissa sivilisaation jatkumiselle on kohtuullisella varmuudella edellytyksiä. Kun huomioi, että Suomeen mahtuisi Saksan asukastiheydellä sata miljoonaa ihmistä, ymmärtää, miltä ongelma näyttää meidän kannaltamme. Toisin kuin monissa köyhissä maissa, meidän uhkanamme ei ole suoranaisesti ilmaston muuttuminen ja merenpinnan nousu, vaan se, että nykyiset kehityskulut osoittavat kohti kansainvaelluksia ja viimeistä maailmansotaa.

Tällä hetkellä paras arvaus lämpenemisestä on 2,7 – 3,4 astetta, ja ennakkotiedot uusimmista ja tarkemmista malleista antavat syytä epäillä, että näitä numeroita tullaan tarkastamaan ylöspäin. Nykyisellä kehityksellä jopa neljän asteen lämpeneminen vuosisadan loppuun mennessä on täysin mahdollista.

Elokapina, englanniksi Extinction Rebellion, on johtajaton kansanliike, joka pyrkii estämään yllä kuvatun tulevaisuuden kirittämällä ilmastopolitiikkaa väkivallattomalla kansalaistottelemattomuudella. Pidän Elokapinan toimintaa tervetulleena ja erittäin kannatettavana. Historia osoittaa, että kansalaisliikkeet, eritoten väkivallattomat sellaiset, ovat olleet ennenkin avainasemassa, kun yhteiskunta on tarvinnut suuria muutoksia. Tarvitsemme nyt yhden suurimmista muutoksista koskaan. 13 vuoden kokemuksella ympäristöasioista uskallan väittää, että tarvittavaa muutosta ei tulla aikaansaamaan teknokraattien välisissä neuvotteluissa: jos se olisi mahdollista, muutos olisi tehty jo. Jos kansalaiset eivät konkreettisesti painosta päättäjiä parempaan esimerkiksi Elokapinan ja ilmastolakkoilun keinoin, tulemme jatkamaan nykylinjalla, jota seuraten yhteiskuntamme saadaan dekarbonisoitua ehkäpä 400 vuoden kuluessa.

Kuten lukuisat minua viisaammat tahot, satoja tutkijoita ja lääketieteellisen aikakauslehden Lancetin päätoimittajaa myöten ovat aiemmin todenneet, Elokapinaa ja muuta kansalaisliikehdintää voi ja kannattaa tukea, vaikkei olisi ehdottoman samaa mieltä jokaisesta yksityiskohdasta. Toiminnallaan Elokapina raivaa tilaa myös muille toimijoille, ja vaatimalla riittävän paljon, Elokapina saattaa hyvin varmistaa, että saamme tarpeeksi. Tästä syystä en ole kovinkaan huolissani siitä, että Elokapinan aktiivit esittävät toisinaan tutkimustuloksista lähinnä niinsanotut häntäriskit, tai väittävät, että meillä on vain joitain kuukausia aikaa toimia. Tarkkaan ottaen he eivät ole väärässä: tutkimustuloksia on mahdollista tulkita myös näin. On esimerkiksi mahdollista, että olemme jo päästelleet ilmakehään niin paljon kasvihuonekaasuja, että peruuttamattomat muutokset ovat alkaneet. On myös aina mahdollista, että jonkinlainen yhteiskunnan romahdus eteneekin paljon nopeammin kuin kukaan olisi osannut ennakoida. Vielä vuonna 1988 hyvin harva uskoi Neuvostoliiton olevan historiaa vain kolmen vuoden kuluttua. Ja, ennen kaikkea, köyhemmissä maissa ilmastonmuutos aiheuttaa hengenvaarallisia riskejä jo nyt.

Henkilökohtaisesti en kuitenkaan pidä näitä skenaarioita todennäköisinä. Rikkaissa maissa asuvat eivät todennäköisesti tule ainakaan vuosikymmeniin näkemään yhteiskuntien romahtavan, paitsi uutislähetyksissä. Meillä on myös aina aikaa toimia: jokainen asteen kymmenys, millä saamme lämpenemistä rajoitettua, tarkoittaa pienempiä vahinkoja ja vähempää kärsimystä. On kuitenkin aivan totta, että seuraavien noin kymmenen vuoden aikana meidän on saatava käyntiin paljon nykyistä pontevammat toimenpiteet, mikäli mielimme säilyttää maailman sivilisaatiolle turvallisena. Ilmastotoimiin täytyy käytännössä panostaa 10-20 kertaa nykyistä enemmän, ja asiaan on suhtauduttava samalla vakavuudella millä suhtautuisimme sotilaalliseen uhkaan.

Tällä hetkellä ei ole olemassa minkäänlaista vaaraa liiallisista ilmastotoimista, ja siksi käytännössä kaikki väkivallaton aktivismi on hyvästä. Jos tilanne muuttuu, tulen siitä ilmoittamaan erikseen. En usko näin käyvän aivan pian, ja toivotankin kaikille Elokapinan aktivisteille ja muille paremman maailman puolesta kamppaileville mitä parhainta menestystä: olette oikealla asialla, ja toimintanne on tieteellisesti perusteltua.

Maailma on epälineaarinen. Siksi kaikki aktivismi kannattaa.

Yksi yleisimmin toistuvia vastaväitteitä maailmanparannusyrityksiin on väite siitä, että pienillä teoilla ei ole merkitystä ja siksi henkilökohtainen aktivismi ja elämänmuutokset ovat turhia. Vaikka onkin totta, että pelkät pienet muutokset eivät riitä aikaansaamaan suuria muutoksia, kaikki aktivismi todennäköisesti kannattaa silti. Nyt selitän, miksi.

Jotta voisi ymmärtää, miksi aktivismi kannattaa lähes aina, on ymmärrettävä, että maailma on niinsanottu monimutkainen (kompleksi), epälineaarinen järjestelmä. Epälineaariselle järjestelmälle on tyypillistä, että pienillä muutoksilla voi joskus olla suuria vaikutuksia. Ilmiötä on pyritty havainnollistamaan niinkutsutulla perhosefektillä: perhosen siivenisku Brasiliassa voi teoriassa aikaansaada hirmumyrskyn Aasiassa.

Tosielämän epälineaarisille järjestelmille on toki myös tyypillistä, että suurin osa pienistä teoista ei aiheuta suuria vaikutuksia. Epälineaarisisten järjestelmien kolmas tyypillinen piirre on kuitenkin se, että järjestelmien toiminnan ennustaminen on mahdotonta. Tästä seuraa suoraan ensimmäinen syy, miksi aktivismi kannattaa: todennäköisesti aktivismistasi ei ole välitöntä hyötyä, mutta et voi tietää sitä etukäteen.

Aktivismi on nimittäin muutakin kuin vain oman mielen parantamista. Me ihmiset olemme sosiaalinen eläinlaji, ja olemme erittäin tarkkaavaisia toisten ihmisten reaktioille ja käytökselle. On aivan totta, että esimerkiksi yksittäisen ihmisen roskien kierrättämisellä, lihansyönnin lopettamisella tai vaikkapa pakkokäännytystä suorittavan lentokoneen lähdön viivästyttämisellä ei ole “isossa kuvassa” juuri mitään vaikutusta: yhden ihmisen vaikutus jätemäärään tai lihan kulutukseen on häviävän pieni, ja jos palautuslento viivästyy kymmenen minuuttia, miten paljon sillä on lopputulokseen vaikutusta?

Todennäköisesti ei juuri mitään – ainakaan välittömästi. Mutta teoillamme ja sanoillamme me kerromme kanssaihmisille, mitä pidämme hyväksyttävänä ja mitä emme. Yhteiskuntiemme asenneilmapiiri on merkittävässä määrin, joskaan ei kokonaan, näiden näkyvien tekojen ja kuuluvien sanojen summa. Mitä useampi ihminen esimerkiksi kierrättää ja kertoo toisille kierrättävänsä, sitä hyväksyttävämpää kierrättäminen on. Jossain vaiheessa kierrättämisestä tulee sitten yhteiskunnallinen normi, jota odotetaan niiltä ihmisiltä, jotka haluavat kuulua yhteiskuntaan. Normi ei kuitenkaan olisi syntynyt, elleivät tuhannet ja tuhannet ihmiset olisi tehneet pieniä tekoja, joilla he kertovat toisille ihmisille mitä mieltä he ovat asioista.

Tällainen muutos on tietenkin hyvin hidasta. Itsekin tuskailen usein, miten hitaasti yhteiskuntien kurssi kääntyy. Epälineaarisessa järjestelmässä muutos on kuitenkin epälineaarista myös nopeudeltaan: kaikenlaisille vallankumouksille on tyypillistä, että vuosikausiin ei tapahdu mitään, kunnes yhtäkkiä kaikki tapahtuu hyvin nopeasti.

Tämä ilmiö johtuu siitä, että epälineaarisissa, monimutkaisissa järjestelmissä muutokset tapahtuvat usein niinsanottuina faasimuutoksina: pienet teot eivät saa aikaan juuri mitään näkyvää vaikutusta, kunnes jokin pieni teko käynnistää ketjureaktion, jonka seurauksena koko järjestelmän tila muuttuu jopa ällistyttävän nopeasti. Ilmiötä on havainnollistettu esimerkiksi hiekkakasalla, johon pudotetaan yksi hiekanjyvä kerrallaan. Pitkän aikaa kasan koko vain kasvaa ja kasvaa, mutta jossain vaiheessa yksi ainoa hiekanjyvänen käynnistää maanvyöryn omaisen massiivisen ketjureaktion. Etukäteen on mahdotonta ennustaa tarkasti, mikä hiekanjyvänen käynnistää vyöryn. Siksi ei ole myöskään voi sanoa, että yksi, tietynlainen hiekanjyvä olisi ollut muutoksen kannalta ratkaisevan tärkeä: kaikki hiekanjyvät rakensivat järjestelmää, jossa nopea muutos pääsi tapahtumaan, ja kun järjestelmä oli valmis muutokseen, mikä tahansa yksittäinen hiekanjyvä olisi voinut laukaista sen.

Youtube-video hiekkakasakokeesta.

Vastaava ilmiö on havaittavissa myös ihmisyhteiskunnissa. Esimerkiksi uudet teknologiat, muodit ja asenteet leviävät yhteisöissä karkeasti sanoen kuin taudit. Uudet ideat leviävät yleisesti ottaen niin, että mitä useampi tuttavistamme on uuden idean kannalla, sitä todennäköisempää on, että myös itse kannatamme kyseistä ideaa. Siksi “tartunnan” saajien määrä kasvaa ensin hyvin hitaasti, kunnes tietty (mm. ihmisten tuttavien määrästä ja tuttavuussuhteiden kiinteydestä riippuva) kriittinen raja ylittyy, ja idea leviää yhteisössä kulovalkean tavoin. Mutta voimmeko sanoa, että muutos oli juuri tietyn henkilön aktivismin ansiota? Käytännössä emme voi.

Suosittelen muuten ihan jokaista tutkiskelemaan ideoiden leviämistä esimerkiksi tämän mainion selainpelin avulla. Saat puolessa tunnissa saman viisauden mihin itse jouduin lukemaan viitisen kirjaa.

The Wisdom and/or Madness of Crowds

Aktivismin sääntö numero kaksi voidaankin muotoilla vaikka näin: pienillä teoilla ei ole isoa vaikutusta, ennen kuin niillä on. Me emme käytännössä voi tietää etukäteen, mikä pieni teko saattaa laukaista vyöryn, tai mikä statuspäivityksemme saa seuraajamme muuttamaan mieltään. Eivätkä edes parhaat asiantuntijat pysty ennustamaan kovinkaan luotettavasti, milloin vyöry alkaa: esimerkiksi Lenin ennusti kuuluisasti vuoden 1917 alussa, että vallankumous Venäjällä on enintäänkin kaukaisen tulevaisuuden asia. Tässä tapauksessa kaukaiseen tulevaisuuteen oli enää kymmenen kuukautta.

Arkipäivän aktivismi on tärkeää myös siksi, koska ihmiset ovat tyypillisesti epävarmoja siitä, kuinka moni muu ihminen on samaa mieltä heidän kanssaan. Ilmiötä kutsutaan hienolla nimellä pluralistiseksi tietämättömyydeksi, mutta sen idea on yksinkertainen: on täysin mahdollista, että hyvin iso osa ihmisiä on kanssasi samaa mieltä jostain asiasta, mutta kaikki luulevat, että ovat poikkeuksia eivätkä siksi kehtaa tehdä mitään. Olen itsekin törmännyt ilmiöön kymmeniä kertoja, esimerkiksi puhuessani aikanaan ympäristövaikutusten huomioinnista tuotekehityksessä: lähes kaikissa läpikäymissäni yrityksissä kaikki jututtamani työntekijät olivat kanssani samaa mieltä siitä, että jotain pitäisi tehdä, mutta suurin osa uskoi, että he olivat sekä yrityksessään että alallaan harvoja, jotka ajattelivat niin.

Aktivismi ja itselleen tärkeiden arvojen esillä pitäminen on siis tärkeää, vaikka aktivismilla ei juuri sillä hetkellä olisikaan konkreettista, helposti mitattavissa olevaa vaikutusta. Pelkästään julkisuuden saaminen omalle asialle auttaa, oli tuo julkisuus sitten suurta tai pientä: kaikki meistä eivät pääse aktivismillaan lehtijuttuihin kuten pakkopalautuksia ansiokkaasti vastustanut Aino Pennanen, mutta useimmat meistä voivat vaikuttaa ainakin kavereihimme.

Epälineaarisuudesta, ajatusten leviämisest ja pluralistisesta tietämättömyydestä voidaan tehdä myös kolmas tärkeä johtopäätös: jos et halua jonkin asian tapahtuvan, puutu sitä edistäviin ilmiöihin. Puuttumattomuus kertoo toisille ihmisille, että hyväksyt hiljaisesti tapahtuneen asian. Jos esimerkiksi näet koulukiusaamista tai rasismia, mutta et puutu asiaan edes huutamalla “toi on tyhmää,” kerrot kaikille näköpiirissä oleville, ettei sinua haittaa jos jotakuta kiusataan. Tällaisissa aatteiden kamppailuissa voitolle jää usein se aate, jota vastustetaan vähiten, eikä lainkaan välttämättä se, mitä kannatetaan eniten: siksi sanotaankin, että usein pahan voitolle riittää, jos hyvät ihmiset eivät tee mitään.

Siksi olenkin asian eri puolia harkittuani tullut siihen tulokseen, että rasisteille ja fasisteille ei pääsääntöisesti kannatakaan antaa minkäänlaista julkista tilaa tuoda julki omia ällöttäviä ajatuksiaan, vaan heidät kannattaa ennemmin eristää. Ajatus rakentavasta dialogista esimerkiksi muslimeja alempiarvoisina pitävien kanssa on toki kaunis, mutta käytännössä kyseisenlaisia ajatuksia kannattavat ovat usein niin syvällä omassa kuplassaan, ettei harvinaisilla keskusteluilla toista mieltä olevien kanssa ole juurikaan vaikutusta heidän mielipiteisiinsä. Keskustelut tällaisten ihmisten kanssa kannattaa käydä vain kahden kesken, ei tiloissa, joissa he pääsevät levittämään ja legitimoimaan vastenmielistä ideologiaansa “väittelyn” varjolla. Julkinen keskustelu nimittäin antaa väkisinkin ainakin sivustaseuraajille kuvan siitä, että esimerkiksi uusnatsismin kaltaiset kammottavat, ihmisvihamieliset ideologiat olisivat jotenkin samalla viivalla legitiimien poliittisten ideologioiden kanssa, tai että rasismi olisi vain mielipidekysymys siinä missä kysymys kaikkien aikojen parhaasta tietokonepelistä.

Vaikka suhtautuisimme aatteisiin yksityisesti tuomitsevasti, olemme silti ihmisiä, ja meillä on sisäänrakennettuna esimerkiksi taipumus pitää normaalina ja oikeana kaikkea sellaista, mitä näemme usein. Jos näemme usein rasistisia viestejä, pidämme rasismia normaalimpana. Valitettavasti myös esimerkiksi rasismiin päteekin sama tartunnan logiikka kuin muihinkin ideoihin: yksittäisillä huuteluilla ei kenties ole suurtakaan yhteiskunnallista vaikutusta, ennen kuin niillä yhtäkkiä saattaa olla. Ja koska emme voi tietää, miten lähellä faasimuutos on, on turvallisempaa puuttua asiaan joka kerta.

Ole siis hyvyyden hiekanjyvänen: kenties pieni, mutta merkityksellinen!

Kohti luksusavaruuskommunismia, ja sananen utopioiden tarpeellisuudesta

fully automated luxury gay space communism

 

Perustimme äskettäin Facebook-ryhmän “Kohti luksusavaruuskommunismia” kohtaamispaikaksi niille, joita kiinnostaa pohtia ihan utooppista tulevaisuutta – sellaista, missä puutetta ei käytännössä ole, eikä kenenkään tarvitse tehdä sellaisia töitä mitä ei halua tehdä. Toisin sanoen, olemme kiinnostuneita miettimään, miten voisimme edetä pikkuhiljaa kohti Star Trek-sarjassa kuvattua puutteenjälkeistä maailmaa.

Tälläinen maailma ei ole riippuvainen teknologian kehityksestä vaan työn tuotosten tasaisemmasta jakamisesta. Ihmiskunnalla on jo nyt riittävästi teknologiaa käytännössä kaikkien ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen, ja pieneen luksukseenkin. Automaation edistyessä tuotantokykymme vain kasvaa. Ongelma on siinä, että työn hedelmät jaetaan hyvin epätasaisesti – ja koska köyhyys on suhteellinen eikä absoluuttinen ilmiö, niin niin kauan kun työn tulokset jaetaan epätasaisesti, mikään määrä teknologista edistystä ei kykene poistamaan taloudellista eriarvoisuutta. Toinen ongelma on se, että vaikka meillä onkin tarpeeksi kaikkien tarpeiden täyttämiseksi, mikään määrä ei tule koskaan riittämään kaiken ahneuden tyydyttämiseksi. Planeettamme rajat ovat tulossa vastaan, ja tarvitsemme melko varmasti suunnanmuutosta koko yhteiskuntajärjestelmässämme.

Tervetuloa mukaan; liittymään pääsee tästä linkistä.

Kiinnostuneille sananen siitä, miten näen utopioiden, esimerkiksi kyseisen ryhmän, tarkoituksen.

Kyllä minä tiedän, että ei ole “realismia” odottaa vallankumousta tapahtuvaksi ihan lähipäivinä ja ihmiskunnan siirtyvän luksusavaruuskommunismin tai minkään muunkaan utopian auvoisaan aikaan.

En ole edes ihan 100% varma, haluaisinko ihan oikeasti totaalista kommunismia, edes luksusavaruussellaista. Utopioilla on paha taipumus muuttua dystopioiksi.

Kuitenkin on niin, että jos mitään tavoitteita ei ole, niin ihan takuulla niitä ei myöskään ikinä saavuteta edes osittain. Minusta se suunta, mitä kohti Pohjoismaat olivat vielä 1980-luvun alussa menossa, oli kohtalaisen hyvä: sekatalous, jossa ihmisten tarpeita harkittiin ainakin yhtä paljon kuin talouselämän tarpeita. Ei tuokaan aika mikään paratiisi ollut, mutta esimerkiksi Ruotsissa harkittiin ihan vakavasti teollisuuden de facto kansallistamista (ja jakamista kansalaisille) 25 vuoden siirtymäajalla ns. Meidnerin suunnitelman kautta. Tämä kaatui täpärästi, ja tavallaan siitä alkoi heilurin heilahtaminen nykyiseen asentoonsa, talouselämän ylivaltaan.

Yksi aivan varmasti selittävä tekijä hyvinvointivaltion rakentamiselle, etenkin Suomessa, oli se, että kommunismi oli vakava vaihtoehto. Suomi on aina ollut konservatiivinen maa jossa on mm. harjoitettu hyvin oikeistolaista talouspolitiikkaa, mutta hyvinvointivaltio rakennettiin siitä pelosta, että kansalaiset joko muuttaisivat tuolloin rakenteilla olleisiin eurooppalaisiin hyvinvointivaltioihin tai pahimmassa tapauksessa kutsuisivat puna-armeijan jakamaan kakun tasaisemmin. Aiheesta on kirjoittanut mainiosti esim. Tommi Uschanov kirjassaan Miksi Suomi on Suomi.

Reaalisosialismin todellisuuden selvittyä ja viimeistään vuodesta 1990 eteenpäin vasemmiston rooliksi näytti sitten jäävän lähinnä vähän kaiken muutoksen vastustaminen, ei enää sen uskottavan vaihtoehdon tarjoaminen. Itsekin pidin pitkään ja pidän osin edelleen perinteistä vasemmistoa ei-puolueena, jonka puolueohjelma tuntui koostuvan lähinnä asioista valittamisesta, ei mistään positiivisesta visiosta. (Ei sillä, valittamistakin tarvitaan. Ja pahoittelut kaikille niille aktivisteille, jotka eivät tästä kuvauksesta tunnista itseään: en tarkoita sanoa, etteikö mitään positiivista ollut, vain sitä, että itselleni ja monelle samanikäiselle vasemmisto näytti tälläiseltä.)

Nykyään on tietysti sitten lisäongelmana, ja toisaalta lisäkiihdyttimenä, myös päälle kaatuva ympäristökatastrofi. Talousjärjestelmämme ei ole vain epäreilu, se on myös yhteensopimaton lajimme säilymisen kanssa.

Tarvittaisiin siis jonkinlainen vaihtoehto, jolla voitaisiin uskottavasti venyttää yhteiskunnallisen keskustelun ns. Overtonin ikkunaa vasemmalle. Suomeksi sanottuna, tarvitsemme vaihtoehdon, jonka puitteissa voimme venyttää julkisessa keskustelussa vakavasti mukana olevien toimintavaihtoehtojen joukkoa solidaarisemman ja reilumpien politiikkaratkaisujen suuntaan, samalla tavalla kuin mouho-oikeisto on jo onnistunut venyttämään keskusteluikkunaa ihmisvihamieliseen suuntaan.

Luksusavaruuskommunismi, tai reilusmi, tai hyvismi, voisi olla sellainen vaihtoehto. Pyydän, etteivät skeptikot nyt takertuisi yksittäisiin sanoihin: täysautomaattinen luksusavaruushomokommunismi on humoristinen nettimeemi, ei vaatimus vallankumouksesta saati proletariaatin diktatuurista.

Tavoitteen toteutumiseen voi mennä kauan. Uskon itse, että puute saadaan nujerrettua ehkä vasta joskus sadan vuoden kuluttua. Toisaalta, tavoitteita pitää olla: vaikka tämä Star Trek-tulevaisuus ei koskaan toteutuisikaan, olisi puutteen poistaminen ainakin selkeä tavoite johon tähdätä. Kannattaa myös muistaa, että aikanaan hyvin monet nykypäivänä enemmän tai vähemmän normaaleina pidetyt asiat olivat aikanaan  ”realistien” laajalti naurunalaisena ja mahdottomina pitämiä utopioita. Näitä olivat esimerkiksi kahdeksan tunnin työpäivä, kaksipäiväinen viikonloppu, loma-ajat, yleinen sairausvakuutus, eläkkeet, yleinen oppivelvollisuus, yhtäläinen peruskoulu, ilmainen koulutus, puhelin jokaisen taskuun, ja rasistisen, vähä-älyisen tositv-tähden valinta Yhdysvaltojen presidentiksi.

Yhteiskunnalliset muutokset keräävät ensin voimia hitaasti ja hiljaa, kunnes ne äkkiä vain tapahtuvat. Utopiat ovat utopioita, kunnes yhtäkkiä ne eivät olekaan. Ja vaikka utopiat jäisivät utopioiksi, tähtään mieluusti vaikka kommunismiin, jos siten sitten lopulta osutaan sosiaalidemokratiaan.

Olen itse tutkinut kriisien ja niukkuuksien vaikutuksia siihen, millaisia teknologioita otetaan käyttöön, ja luulen oppineeni yhden yleistettävän totuuden: suuria uudistuksia tehdään harvoin silloin, kun asiat menevät hyvin – mutta sitten kun asiat menevät huonosti, ei ole enää aikaa käydä keskustelua ja pohdiskella, millaisia uudistuksia tehdään. Jos haluamme muuttaa maailmaa, meillä pitää olla melko lailla valmiina jonkinlaisia uskottavia maailmanselityksiä ja suunnitelmia, joita voimme tarjota toteutettaviksi kun päättäjät etsivät jotain valmista ratkaisua.

Kuten Naomi Klein kuvaa kirjassaan Shokkikapitalismi, tämä on se tapa millä hyvin iso osa talousliberaalien ajatuksista on käytännössä saatu läpi. Talousliberaalin ajattelun oppi-isä Milton Friedman oli joskus todennut, että taloustieteilijöiden elämän tarkoitus on pitää hengissä ideoita, joita sitten kriisiaikana voidaan toteuttaa. Vasemmalle laidalle tarvitaan samanlaisia, tai muuten tulevat kriisit vain pönkittävät oikeistovaltaa entisestään.

Pidetään siis utopiaa hengissä ja yritetään kehittää sitä. Ennustan, että suuri läpimurto tapahtuu sitten, kun pystymme esittämään suureen yleisöön ja asiantuntijoihin vetoavan maailmanselityksen johonkin lähes täysin varmasti tulevaisuudessa toistuvista finanssikriiseistä. Olemme vuoden 2007 jälkilöylyjen myötä luultavasti jo lähellä, sekä selitystä että kriisiä.

Kannattaa muistaa, että nykyisin talouspolitiikkaa hallitseva neoliberaali monetarismi nousi valtaan juuri näin: sen edustajat kykenivät selittämään 1970-lukua riivanneen stagflaatio-ilmiön, kun taas tuohon saakka vallassa olleen keynesiläisen koulukunnan edustajilta ei oikein hyviä vastauksia löytynyt.

Geeniteknologiasta ja maailmanjärjestyksen kritiikistä

Äskettäinen Docventures-ohjelma nosti kissan ruokapöydälle: suuri osa geenitekniikan ja geneettisesti muunneltujen organismien (GMO) vastustuksesta perustuu lähinnä ilmastodenialismiin verrannolliseen tutkimustulosten ja todisteiden kirsikanpoimintaan. Mitään varsinaista näyttöä ei ole esimerkiksi siitä, että geenimuuntelu sinänsä aiheuttaisi uusia terveys- tai ympäristöriskejä. Kokonaisuutena katsoen, geenitekniikan kritisointi on suurelta osin ”epäpuhtaaksi” mielletyn asian pelkoa. ”Puhtaaksi” ja ”luonnolliseksi” mielletty ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”hyvä” tai edes ”turvallinen”.

Valitettavasti geenitekniikan höttöinen ja liiankin helposti perusteettomaksi osoitettava kritiikki hautaa alleen myös aivan asiallista huolta maailmanjärjestyksestä. Maailman ruokahuollon turvaaminen väkiluvun kasvaessa luultavasti noin kymmeneen miljardiin ihmiseen ei ole helppo tehtävä, eikä se todennäköisesti ratkea yksin teknologisen kehityksen avulla, vaikka uusi tekniikka voi joitain ongelmia helpottaakin. Geenimuuntelun kriitikot ovat aivan oikeassa todetessaan, että tähän mennessä geenitekniikkaa on käytetty lähinnä taloudellisten hyötyjen saavuttamiseen, ja että suuryritykset ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita vain voittojen tekemisestä. Esimerkiksi maailman köyhiä auttavien ja paikallisia ravitsemusongelmia helpottavien lajikkeiden kehittäminen ei maatalousjättejä kiinnosta, kuten ei myöskään muuhun kuin rahallisesti kaikkein kannattavimpiin monokulttuureihin perustuvien maatalouden muotojen kehittäminen.

Geenitekniikan tuomitseminen ei kuitenkaan ole oikea tapa puuttua näihin aivan asiallisiin huolenaiheisiin. Vaikka suuryritysten kasvava valta on todellinen ongelma, yksittäiseen tekniikkaan puuttuminen ei tätä kehitystä juurikaan hidasta: tätä kirjoitettaessa markkinoilla on jo esimerkiksi torjunta-aineita paremmin kestävä mutta perinteisin menetelmin jalostettu lajike. Lajikkeen kehittäneen maatalous- ja kemianteollisuusjätti BASF:in liiketoimintamalli on tarkalleen sama kuin (varsin kepein perustein) vastustetun glyfosaatin tapauksessa: suuryritys kehittää lajikkeen, joka sietää hyvin sen markkinoimia torjunta-aineita. Mikään geenimuuntelun kritiikki tai kielto ei tätä lajiketta koske, vaikka sen jalostanut suuryritys tekeekin lajikkeella bisnestä tarkalleen samalla tavoin kuin aktivistien silmätikuksi nostama Monsanto omilla geenimuunnelluilla (tosin nykyisin jo patenttisuojan ulkopuolella olevilla) lajikkeillaan.

Suuryritysten valta ruokaketjussa ei siis ole juuri mitenkään juuri geenitekniikkaan vaan vallitseviin taloudellisiin valtarakenteisiin liittyvä ongelma. Kasvipatentit, joiden nojalla kasvin jalostaja voi kieltää lajikkeen levittämisen, ovat olleet todellisuutta jo vuodesta 1930, ja monokulttuureihin perustuva maanviljelys on vieläkin varhaisempaa perua. Viljelijöitä ei myöskään niinkään ”pakoteta” ostamaan uutta siementä joka vuosi, vaan kyse on biologisesta ilmiöstä (niinsanottu F1-hybridi), jonka ansiosta tiettyjen lajien erityisillä siemenpelloilla erikseen kasvatetut siemenet ovat merkittävästi satoisampia kuin näistä siemenistä versoavista kasveista kerätyt ja säästetyt siemenet. Viljelijät siis ostaisivat siementä melko lailla samaan tapaan vaikka geenimuuntelu kiellettäisiin kokonaan.

Geenitekniikan vastustajat ohittavat myös turhan usein kokonaan sen tosiasian, että silloin kun köyhien maiden viljelijöille on annettu vapaus valita, geenimuunnellut lajikkeet ovat olleet nimenomaan viljelijöiden valinta jopa siinä määrin, että esimerkiksi Intiassa siementuotanto ei riittänyt vastaamaan kysyntään. Myös Afrikasta on kuulunut täysin aitoja puheenvuoroja, joissa kyseenalaistetaan länsimaisten aktivistien taipumus pyrkiä sanelemaan, millaisin keinoin jalostettuja lajikkeita afrikkalaiset saisivat viljellä.

Käytännössä viimeistään nyt olisikin aika tehdä selvä pesäero geenitekniikan ja nykyisen talous- ja ruokajärjestelmän kriitikoiden välille. Vaikka geenitekniikka tulee jatkossakin vaatimaan tiukkaa valvontaa ja kriittistä katsetta, totuus on se, että suurin osa vallitsevasta GMO-kritiikistä ei perustu tosiasioihin vaan mielikuviin. Niin kauan kun täysin asiallinen kritiikki maailman talousjärjestyksestä liitetään tähän höttöiseen taisteluun kuviteltua epäpuhdasta vastaan, kriitikot antavat vain aseita käteen kaikille niille, jotka haluavat syystä tai toisesta vähätellä yleisempää, järjestelmään kohdistuvaa kritiikkiä: kuten äskettäinen Docventures-ohjelma näytti, kun suuri osa kritiikistä on melko helposti osoitettavissa aiheettomaksi tai suoranaiseksi vääristelyksi, samalla pensselillä on aivan liian helppo maalata mustaksi myös se asiallinen kritiikki.

Geenitekniikkakeskustelu osoittaa, millaisia riskejä maailman tilasta huolestuneet ottavat aina, kun he sitovat järjestelmään kohdistuvan kritiikkinsä liian vahvasti johonkin yksittäiseen teknologiaan. Ratkaisu tähän ongelmaan ei ole sormien työntäminen korviin ja maailman tiedeyhteisöjen ylivoimaisen valtaosan vähättely, vaan keskittyminen niihin todellisiin kritiikkiä kaipaaviin aiheisiin: vallitsevaan, suuryritysten valtaa edistävään talousjärjestykseen, ja priorisointeihin joissa rikkaiden etu menee lähes aina köyhien edun edelle. Geenitekniikan demonisointi johtaa vain harhapoluille, ja lähinnä haittaa heikompien asemaa, kun suuryrityksiä vähävaraisemmat julkiset tutkimuslaitokset eivät enää uskalla teknologiaan koskea.