Olemme teollisuus- ja taloushistorian taitekohdassa, kenties suurimmassa sitten teollisen vallankumouksen. Ukrainan sodan aiheuttama energiakriisi, yhdessä voimistuvan ympäristöllisen kestävyyskriisin kanssa, jakaa nyt maailmantalouden pelikortit uudelleen. Etenkin riippuvuus fossiilisesta energiasta kuten maakaasusta on nyt paljastanut yhden monista kääntöpuolistaan, tehtaiden sulkeutuessa ympäri Eurooppaa. Kriisi on kuitenkin aina myös mahdollisuus. Suomella olisi nyt erinomaiset edellytykset voittaa isosti ja saada maahan paljon korkean lisäarvon tuotantoa esimerkiksi Saksan kärsiessä. Mutta se vaatii panostuksia.
Suomella on monia vahvuuksia. Vain muutamia esimerkkejä mainitakseni, meillä on erinomaista osaamista ja ylipäätään korkealle koulutettu väestö. Meillä on jo melko vähäpäästöistä ja fossiilisista riippumatonta energiantuotantoa, ja lisää on rakenteilla. Meillä on jäähdytysvettä, ja niin viileä ilmasto, että jäähdytyksen tarve on vähäisempää. Meillä on kotimaisia mineraaliesiintymiä. Meillä on biomassaa.
Fysikaalisista syistä on selvää, että tulevaisuuden valmistava teollisuus tulee perustumaan sähkön, vedyn, syntetisoitujen lähtöaineiden (mm. ammoniakki, metanoli), kestävästi kasvatetun biomassan ja kohtuudella kaivettujen mineraalien käyttöön. Suomella, ja yleisemmin Pohjoismailla, olisi erinomaiset edellytykset tarjota kaikkea näitä. Voisimme esimerkiksi pyrkiä houkuttelemaan kemian teollisuutta puhtaalla vetytuotannolla ja rakentaa aidosti kestävää biotaloutta. Voisimme myös pyrkiä kehittämään omaa osaamista mineraaliteollisuudessa, jotta mahdollisimman suuri osa maamme ainutkertaisten kansallisaarteiden arvosta jäisi hyödyttämään Suomea, suomalaisia ja suomalaista teollisuutta – kuten Outokummun kupariesiintymän ympärille koko suomalaista metalliteollisuutta kohottaneen osaamiskeskittymän jääräpäisesti rakentanut vuorineuvos Eero Mäkinenaikanaan johtoajatuksensa tiivisti.
Suuria voittoja ei kuitenkaan voida saada, ellemme ole valmiita ottamaan lainkaan riskejä. Suomen kortit ovat nyt erittäin hyvät, paremmat kuin lähes millään muulla Euroopan maalla. Ne pitää kuitenkin uskaltaa pelata. Tämä tarkoittaa rohkeaa teollisuuspolitiikkaa ja valtion väliintuloa. Riskinotto puolestaan tarkoittaa, että osa riskeistä realisoituu, ja osa hankkeista epäonnistuu.
Mikäli poliitikot nyt pelkäävät esimerkiksi velanottoa tai epäonnistumisista seuraavia kohuja niin paljon, että kieltäytyvät sijoittamasta tulevaisuuteen, Suomen tulevaisuus voi olla synkkä. Tuotannon lisäarvon kasvattaminen on vaikeaa; ajautuminen matalan lisäarvon alkutuotantoon onnistuu tekemättä mitään. On olemassa todellinen vaara, että Suomi ajautuu de facto siirtomaaksi, tuottamaan muihin maihin sijoittuneelle ja niissä lisäarvoa tuottavalle teollisuudelle edullisia raaka-aineita kuten sähköä, vetyä, puuta ja mineraaleja. Sellaisessakin Suomessa varmasti elettäisiin, mutta siirtomaiden osa on aina ollut karu. Pyrinnöt kasvattaa elintasoa tai edes säilyttää nykyinen elintaso johtaisivat lähes varmasti kiihtyvään luonnonvarojen riistoon – ja romahdukseen, kun seinä ennemmin tai myöhemmin tulisi vastaan.
Rohkea teollisuuspolitiikka ei tarkoita teollisuuden summittaista tukemista tai teollisuuden edustajien kaikkien toiveiden täyttämistä. Meneillään oleva suuri murros, kenties suurin murros sitten teollisen vallankumouksen, tarkoittaa väistämättä joidenkin olemassaolevien alojen kutistumista ja alasajoa. Toimialat, jotka ovat olemassa vain koska esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden tai puun hinta ei vastaa käytöstä aiheutuneiden vahinkojen kustannuksia, tulevat väistämättä kuolemaan. Näitä aloja ei pidä tekohengittää veronmaksajan kukkaroilla, vaikka kuinka moni populisti sitä vaatisi. Sen sijaan on huolehdittava siitä, että niillä työskentelevät ihmiset ovat turvassa ja siirtymä on myös heille oikeudenmukainen.
Uuteen tulee sijoittaa rohkeasti, hyväksyen tosiasiaksi, että kenties jopa suurin osa sijoituksista tulee epäonnistumaan – ainakin lyhyellä tähtäimellä. Sijoituksissa tulee painottaa aloja, joilla on tosiasialliset mahdollisuudet menestyä maailmassa, jonka tuotanto perustuu yllämainittuihin energian ja raaka-aineiden lähteisiin. Apuna arvioinnissa tulee käyttää luonnontieteellisin ja teknis-taloudellisin perustein tehtyjä laskelmia esimerkiksi kulutuksen suhteesta tuotettuun lisäarvoon. Poliitikot yksin eivät todennäköisesti osaa tehdä parhaita ratkaisuja, mutta yhteistyö esimerkiksi isänmaan edun henkilökohtaisen hyödyn edelle asettavien teollisuuden edustajien kanssa voi auttaa kehittämään hyviä strategioita. Tarvitsemme nyt kymmeniä tai satoja uusia Eero Mäkisiä, rautaisia osaajia joiden ohjenuorana on maamme aarteiden käyttäminen kestävästi meitä kaikkia reilusti ja oikeudenmukaisesti hyödyttävillä tavoilla.
En ole itse teollisuuden johtohahmo enkä poliitikko, mutta jos vain voin jotenkin auttaa ja kasvattaa todennäköisyyttä, että Suomen asukkaat voittavat tulevassa siirtymässä, olen valmis auttamaan kaikkia aiheesta kiinnostuneita, olitte sitten politiikasta muuten kanssani mitä mieltä tahansa.
Olen myös tehnyt yhden väitöskirjan Suomen teollisuuden historiasta. Siksi tiedän, että sata vuotta sitten päättäväinen, oman osaamisen kasvattamiseen luottanut aktivismi esti erään kansallisaarteen myynnin halpaan hintaan ulkomaille, ja sen sijaan loi sen ympärille kotimaisen osaamiskeskittymän, jonka kokonaisarvoa on hankala mitata. Mainittakoon kuitenkin, että jos Outokumpu ei olisi pysynyt kotimaisissa käsissä, esimerkiksi kaivostekniikan vientiä ei Suomessa todennäköisesti olisi juuri lainkaan, eikä esimerkiksi eräskään Nokia Electronics olisi voinut aloittaa liiketoimintaansa tekemällä kaapeleita Outokummun kaivamasta ja laadukkaaksi sähkökupariksi jalostamasta malmista.
Mikään luonnonlaki ei estä meitä toimimasta samoin kuin sata vuotta sitten, kasvattaen Suomesta lisäarvon tuottajan raaka-aineiden viejän sijaan. Osa yrityksistä tulee epäonnistumaan, mutta näillä korteilla on hyvin epätodennäköistä, että kaikki epäonnistuisivat. Nyt olisi aika mennä ”all in.”
(Tämä on hieman editoitu versio pamfletissa Mikä meitä estää? julkaistusta kirjoituksestani. Pamflettia voi tilata esim. täältä.)
Johdanto
Miksi ilmastokriisiä ei ole saatu pysäytettyä, vaikka uhasta on tiedetty ja ainakin teoriassa toimivia ratkaisuvaihtoehtoja on esitetty jo yli puolen vuosisadan ajan?
Äskettäinen laaja katsaus ilmastonmuutoksen torjunnan historiaan viimeisen 30 vuoden ajalta toteaa, että vaikka välillisiä syitä ilmastotoimien hitaudelle on lukuisia, kaikkia syitä yhdistää perimmäisellä tasolla yksi yhteinen lanka: valta ja sen keskittyminen (Stoddard et al., 2021). Yhteiskuntien epäonnistuminen ilmasto- ja muiden ympäristöllisten kestävyyden kriisien eli kestävyyskriisien ennakoinnissa ja torjunnassa johtuu ennen kaikkea epätasaisesti, eriarvoisesti ja epäreilusti jakautuneesta vallasta. Etenkin eriarvoisesti jakautunut taloudellinen ja poliittinen valta tekevät lähes kaikista kestävyyskriisien torjunnan osa-alueista vaikeampia kuin niiden täytyisi olla.
Vallan tasa-arvoisempi jakaminen, toisin sanoen demokratian edistäminen, on siksi olennaisen tärkeä osa kestävyyskriisien torjuntaa. Ongelma on polttava. Ilmastokriisi on vain yksi osa laajempaa kestävyyskriisiä, johon globaali teollinen maailmantalous on planeetan äärellisyyden vuoksi törmännyt. Ilmastokriisi ei jää viimeiseksi kestävyyskriisiksi, ja jo tätä kirjoittaessa tietoisuus esimerkiksi biodiversiteettikriisin merkityksestä on alkanut leviämään myös tutkijapiirien ulkopuolelle. Jos haluamme kasvattaa todennäköisyyttä, että yhteiskunnat selviävät globaalin talouden törmäyksestä maailman rajoihin mahdollisimman vähin vaurioin, joudumme keskustelemaan siitä, millainen yhteiskunta kykenee selviämään kestävyyskriiseistä ja asettamaan toiminnalleen pitäviä rajoja.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena onkin paitsi lisätä tietoisuutta eriarvoisesti jakautuneen vallan turmiollisista vaikutuksista, myös hahmotella eräitä teoreettisia lähtökohtia tällaiselle kestävälle yhteiskunnalle. Lyhyesti ja yksinkertaisesti, tämä kirjoitus ei yritä niinkään vastata kysymykseen “miksi yhteiskuntamme eivät torju kestävyyskriisejä pontevammin,” vaan kysymykseen “millainen yhteiskunta kykenee torjumaan pontevasti kestävyyskriisejä.”
Kestävyyskriisit ovat viime kädessä seurausta niistä rakenteellisista valinnoista, joita teolliset yhteiskunnat tekivät pitkälti tietämättään ja osaksi lyhytnäköisen voitontavoittelun vuoksi aikana, jolloin maailman äärellisyydestä ei tarvinnut välittää. Jos tavoitteena on kestävyyskriisien “ratkaisu” tai ainakin kroonistuvan ongelman helpottaminen, yhteiskunnallisiin rakenteisiin on välttämätöntä vaikuttaa.
Juuri nämä yhteiskuntien rakenteet selittävät nähdäkseni parhaiten sen, miksi esimerkiksi Euroopan unionin toimenpiteet edes ilmastokriisin torjumiseksi etenevät vain hitaasti, vaikka EU:n kansalaisista peräti 93 prosenttia pitää ilmastokriisiä vakavana ongelmana, 90 prosenttia kannattaa hiilineutraaliutta viimeistään 2050, ja 75 prosenttia pitää kansallisten hallitustensa tekemiä toimia ilmastokriisin hillitsemiseksi riittämättöminä (Eurostat, 2021). Kenties yleisin selitys yhteiskuntien hitaalle ja riittämättömälle reagoinnille, jokin versio teoriasta “ihmisiä ei vain kiinnosta”, ei yksinkertaisesti sovi kovinkaan hyvin tosiasioihin. Myöskään yksinkertaisesta talousteoriasta kumpuava selitys, jonka mukaan syynä on ilmastokriisin luonne ongelmana jonka ratkaisemisessa yksittäinen toimija hyötyy muiden panostuksesta vaikkei tekisi omaa osuuttaan, eli niin sanottu vapaamatkustajan ongelma, ei vaikuta empiiristen havaintojen perusteella kovinkaan merkittävältä ongelmalta: todellisuudessa mm. taloudellisen vallan eriarvoisesta jakautumisesta valtioiden sisällä aiheutuvat konfliktit selittävät valtioiden ilmastotoimia vähintään yhtä hyvin tai paremminkin (Aklin & Mildenberger, 2020).
Käyn tässä kirjoituksessa ensin lyhyesti läpi kestävyyskriisien luonteen ensi sijassa niin sanottujen nielujen eikä niinkään raaka-aineiden ongelmana, sekä tästä havainnosta seuraavat välttämättömät vaatimukset kestävälle yhteiskunnalle. Seuraavassa osiossa siirryn käsittelemään vallan olemusta ennen kaikkea sosiologi Michael Mannin kehittämän “neljän valtakeskuksen” mallin kautta ja selvitän, miksi kaikkien vallan loputon lisääminen ei ole todennäköistä. Lopuksi vedän yhteen näiden tekijöiden seuraukset yhteiskuntien kyvylle ratkaista suuria, niin sanottuja komplekseja ongelmia kuten kestävyyskriisejä käyttämällä apunani teoriaa komplekseista järjestelmistä ja ongelmanratkaisusta.
Yhteiskuntien uhkana on rajojen ylittäminen, ei raaka-aineiden vähyys
Ympäristökysymysten murtautuessa yleiseen tietoisuuteen 1960- ja 1970-lukujen aikana julkiseen keskusteluun nousi ennen kaikkea kysymys teollisten yhteiskuntien käyttämien raaka-aineiden riittävyydestä. Keskustelulle antoi lisävauhtia vuoden 1973 öljykriisi, joka osoitti kouriintuntuvasti, miten riippuvaisia yhteiskunnat olivat polttoaineistaan. Kysymys siitä, muodostaisiko öljyn tai jonkin muun kriittisen raaka-aineen riittävyys yhteiskuntien jatkuvuuden kannalta kriittisen pullonkaulan, hallitsikin keskusteluja kestävästä yhteiskunnasta vuosikymmenien ajan. Ikävä kyllä, kyseessä oli jälkikäteen katsottuna väärä pullonkaula.
2000-luvun aikana on tullut selväksi, että teolliset yhteiskunnat kykenevät tuhoamaan “avaruusalus Maan” oleellisen tärkeät elossapitojärjestelmät, eli ekosysteemit, kauan ennen kuin yhteiskunnat ajautuvat vakaviin ongelmiin raaka-aineiden rajallisuuden vuoksi. Maa-alan ja niin sanotun Maan nettoprimäärituottavuuden eli biomassan muodostumisen kasvava omiminen ihmisten käyttöön, yhdessä luonnonvaraisiin eliölajeihin kohdistuneen säälimättömän hyväksikäytön kanssa, ovat jo aiheuttaneet Maan ylläpitämän biomassan vähentymisen noin puoleen verrattuna esihistorialliseen aikaan. Koska biomassan määrällä on selvä yhteys kaikkien elollisten olentojen määrään, voidaan sanoa, että ihmiset ovat jo tuhonneet karkeasti sanoen puolet Maan elämästä (Bar-On et al., 2018). Suurin osa tästä tuhosta on tehty vuoden 1950 jälkeen. Yksin vuoden 1970 jälkeen, ympäristökysymysten tultua jo suuren yleisön tietoisuuteen, muunlajisten villien eläimien määrä väheni arviolta 50-60 prosenttia (WWF, 2018). Muunlajisten joukkotuhon lisäksi olemme häirinneet planeetan luonnollisia kiertoja maankäytöllämme ja teollisen yhteiskunnan jätteillä, joista kasvihuonekaasut kuten hiilidioksidi ovat vain tunnetuin esimerkki.
Elinympäristöjen tuhoutuminen ja luonnollisten kiertojen häiriintyminen ovat ongelmia, jota ei voida ratkaista paremmalla tekniikalla tai levittäytymällä avaruuteen. Tunnetun Jevonsin paradoksin mukaisesti parempi eli resurssitehokkaampi tekniikka itsessään ei vähennä resurssien kulutusta: sen sijaan resurssitehokkaampaa tekniikkaa käytetään enemmän ja/tai säästyneet resurssit käytetään johonkin muuhun tarkoitukseen (Jevons, 1865). Ilmiö näkyy mainiosti vaikkapa resurssitehokkuuden kannalta valtavassa läpimurrossa, valokuvauksen digitalisoitumisessa. Jopa noin kolmannes kaikesta maailmassa kulutetusta hopeasta käytettiin vielä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina valoherkkiin filmeihin. Digitaalikameroiden yleistyminen teki filmeistä harrastajien hupia, mutta hopeaa louhitaan silti maailmassa noin 50 prosenttia enemmän kuin vuonna 2000.
Mitä tapahtui? Kun filmit tarvitsivat vähemmän hopeaa ja hopean saatavuus parani, hopeaa kannatti käyttää enemmän muihin tarkoituksiin.
Vastaavia havaintoja voidaan tehdä lähes jokaisesta kohteesta jota vain välitetään tutkia. Esimerkiksi tutkittaessa, miten tekniikan kehittyminen vaikutti kymmenen tärkeän hyödykkeen tai aktiviteetin energiankulutukseen vuosien 1805 ja 2009 välisenä aikana, havaittiin valtavien teknisten parannusten pitäneen kokonaisenergiankulutuksen edes jotakuinkin samalla tasolla vain yhdessä tapauksessa. Muissa yhdeksässä kokonaiskulutus nousi selvästi (Dahmus, 2014). Vaikka yksittäisiä poikkeuksia voidaan aina löytää, kokonaisuutena katsottuna todistusaineiston välittämä viesti on selvä. Teknisen muutoksen tuomat parannukset resurssitehokkuudessa eivät kykene korvaamaan kokonaiskulutuksen kasvun aiheuttamaa resurssien kulutuksen lisääntymistä (Haberl et al., 2020).
Ironista kyllä, voi hyvin käydä niin, että raaka-aineiden käyttö osoittautuu sittenkin merkittäväksi pullonkaulaksi – mutta ei raaka-aineiden vähyyden vaan niiden hankinnan aiheuttamien ympäristövahinkojen kautta. Esimerkiksi mineraaleista ei todennäköisesti tule varsinaisesti pulaa, mutta rikkaiden malmioiden tultua louhituksi, entistä köyhempien malmien louhinta aiheuttaa liki eksponentiaalisesti kasvavat ympäristövahingot tuotettua raaka-ainekiloa kohden (Bardi, 2013). Niinpä edes materiaalien kulutuksen jäädyttäminen samalle tasolle ei välttämättä pysäytä ympäristövahinkojen kasvua. Ja vaikka louhisimme kaikki mineraalimme asteroideilta, kysymykseksi jää edelleen se, millaisia vahinkoja aiheutamme elinympäristöille käyttämällä näistä mineraaleista valmistettuja tuotteita. Yksinkertaisen esimerkin mainitakseni: vaikka voisimmekin valmistaa jokaiselle ihmiselle auton, missä nämä autot ajaisivat? Olemme jo nyt muuttaneet merkittävästi noin 75 prosenttia planeettamme maapinta-alasta ja noin 66 prosenttia meripinta-alasta, vaikka parhaat tutkimusarviot esittävät, että kolmannes tai puolet pinta-alasta pitäisi jättää luonnontilaan (IPBES, 2019).
Voimme kenties hankkia joskus avaruudesta riittävästi metalleja peittääksemme Maan autoilla ja aurinkopaneeleilla, mutta ekosysteemejä emme voi ulkoavaruudesta tuoda. Kaikille äärellisessä tilassa asuville, eli toisin sanoen kaikille maailmankaikkeudessa asuville, tuleekin ennemmin tai myöhemmin ratkaistavaksi kysymys: miten rajoittaa elossapitojärjestelmälle aiheutettuja vahinkoja? Koska avaruusaluksemme elossapitojärjestelmä muodostuu sen ekosysteemeistä, Maassa asuvat joutuvat vastaamaan kysymykseen, miten rajoittaa ekosysteemeille aiheutettuja vahinkoja?
Ekosysteemeille aiheutettuja vahinkoja voidaan todellisuudessa rajoittaa vain yhdellä tavalla: rajoittamalla ekosysteemeille aiheutettuja vahinkoja. Käytännössä yhteiskuntien täytyy kyetä asettamaan absoluuttiset rajat elinympäristöjen käytölle ja estää niiden hyväksikäyttö. Suhteelliset mittarit, kuten aiheutetut vahingot tuotettua bruttokansantuotteen euroa kohden, eivät riitä. Luonnonlait eivät nimittäin välitä siitä, montako euroa ihmiset ovat ansainneet, vaan vain siitä, paljonko olemme aiheuttaneet vahinkoja. Samasta syystä esimerkiksi pelkät haittaverot, jotka kuitenkin sallivat ympäristön hyväksikäytön kunhan siitä suoritetaan jokin rahallinen maksu, eivät toimi ilman selkeää enimmäismäärää elinympäristöjen käytölle. Ilman tällaista enimmäismäärää, haittaverot vain hidastavat rajojen ylittämistä.
Emme myöskään voi luottaa siihen, että jotkin luonnolliset mekanismit rajoittaisivat ihmisten toimintaa ennen kuin vahingot ovat niin suuria, että niiden seuraukset hävittävät teolliset yhteiskunnat ja kenties ihmislajin. Kuten esimerkiksi Giorgos Kallis on silmiäavaavassa teoksessaan Limits (“Rajat” (2019)) todennut, ihmisillä on käytännössä kyky hävittää itsensä ilman että luonto estää meitä. Tästä seuraa johtopäätös, että ihmisten ja yhteiskuntien on opittava rajoittamaan voimiaan vapaa- ja omaehtoisesti.
Johtopäätökseen on helppo yhtyä. Avaruusaluksemme elossapitojärjestelmien turvaaminen onkin vain yksi syy, miksi ihmisten on opeteltava rajoittamaan voimiaan. Toinen syy on se, että tekniikan kehittyessä yhä pienemmät ihmisryhmät ja jopa yksittäiset ihmiset saavat käsiinsä entistä suurempia voimia. Voimakkaalla tekniikalla on monenlaisia hyviä vaikutuksia, mutta mitä voimakkaampaa tekniikka on, sitä vaarallisempia ovat myös vahingot ja väärinkäytökset. Jo nyt on ajateltavissa esimerkiksi tilanne, missä jopa yksittäisen bionikkarin autotallipajasta pääsee karkuun nikkarin harrastuksekseen muuntelema, vaaralliseksi osoittautuva mikro-organismi. Tutkijaryhmä onnistui esimerkiksi polioviruksen rakentamisessa jo vuonna 2002, ja kokeissa tartuttamiskelpoiseksi osoittautuneen, erittäin vaaralliselle isorokolle läheistä sukua olevan hevosrokkoviruksen syntetisoinnissa onnistuttiin vuonna 2016 noin 100 000 dollarin budjetilla (Lewis, 2018).
Voimme itse asiassa osoittaa matemaattisesti, että yksilöille keskittynyt valta lisää merkittävästi riskiä siitä, että suuria voimia käytetään vahingossa väärin. Ilmiö tunnetaan nimellä unilateralistin eli yksipuolisen päättäjän kirous (Bostrom et al., 2016). Kirous juontuu siitä, että ihmiset eivät kykene arvioimaan tarkasti tekojensa seurauksia. Niinpä hyvääkin tarkoittavat ihmiset saattavat arvioida jonkin suunnittelemansa teon vaikutukset positiivisiksi, vaikka ne tosiasiassa ovatkin negatiivisia. Jos ihmiset voivat päättää suurten voimien käytöstä ilman, että heidän täytyy suostutella puolelleen lukuisia muita ihmisiä, todennäköisyydet suurille vahingoille kasvavat erittäin nopeasti vallakkaiden määrän kasvaessa.
Tekniikan kehittyessä onkin välttämätöntä käydä myös jatkuvaa keskustelua yksilöiden vallan rajoittamisesta, siinäkin tapauksessa että ympäristön käytön rajoittamiselle ei olisi mitään tarvetta. Siksi meidän on seuraavaksi keskusteltava vallasta.
Valta ja sen jakautuminen
Valta on yhteiskuntatieteiden kenties tärkein mutta myös vaikeimmin määriteltävissä oleva käsite. Ohitankin suurimman osan vuosisataista keskustelua vallan olemuksesta ja yksinkertaisesti totean, että tämän tekstin puitteissa riittävän hyvä likiarvo sanalle “valta” on olion kyky saada maailmassa tapahtumaan asioita, joita ei muuten todennäköisesti tapahtuisi. Valta voi näyttäytyä olion kykynä saada jokin asia tapahtumaan, tai estää sitä tapahtumasta.
Menemättä liian syvälle muihinkaan yksityiskohtiin, yhteiskunnissa valta on keskittynyt muutamiin valtakeskuksiin. Esimerkiksi sosiologi Michael Mann on kuuluisissa tutkimuksissaan jakanut yhteiskunnallisen vallan neljään toisistaan riippuvaiseen valtakeskukseen tai vallan muotoon: sotilaalliseen tai pakottavaan, ideologiseen, hallinnolliseen tai poliittiseen, ja taloudelliseen (Mann, 1986).
Tämän tekstin päämäärän, kestävän yhteiskunnan reunaehtojen hahmottelun, kannalta oleellista on ymmärtää kaksi asiaa. Yksi, kaikkia vallan muotoja voidaan käyttää kestämättömien käytäntöjen ylläpitämiseksi ja kestävyyssiirtymien jarruttamiseksi. Kaksi, yhtä vallan muotoa voidaan käyttää tai vaihtaa saman tai toisen vallan muodon hankkimiseksi. Esimerkiksi sotilaallista valtaa on historiassa käytetty taloudellisen, poliittisen ja ideologisen vallan hankkimiseksi, ja nykypäivän onneksi vähemmän väkivaltaisissa demokratioissa poliittisen vallan hankkiminen on monien taloudellista valtaa omaavien tärkeä tavoite taloudellisen vallan lisäämiseksi ja säilyttämiseksi.
Koska vallan muotoja voidaan muuttaa toisiinsa ja vallalla voidaan hankkia lisää valtaa, minkä tahansa valtakeskuksen ylivalta yhteiskunnassa johtaa ajan myötä hyvin helposti kyseistä valtakeskusta hallitsevien ylivaltaan ja myös muiden vallan keskittymien antaman vallan keskittymiseen kyseisen valtakeskuksen valtiaille. Kerran keskittymään päässyt valta on vaikea hajauttaa uudelleen.
Kirjoitushetkellä valta on jakautunut hyvin epätasaisesti. Miljardeja tuotantoeläimiä kyetään alistamaan usein hirvittäviin olosuhteisiin, koska niillä ei ole ihmiseen ja ihmiselle pakottavaa valtaa antaviin työkaluihin verrattuna juuri mitään valtaa. Miljardööri saattaa käyttää yksinään suurempaa taloudellista valtaa kuin kaikki suomalaiset yhteensä, ja supervaltojen johtajilla on edelleen valta lopettaa sivilisaatio ainakin pohjoiselta pallonpuoliskolta yhden “synkän iltapäivän” aikana. Ydinsota onkin ainakin toistaiseksi kenties äärimmäisin esimerkki unilateralistin kirouksessa piilevistä riskeistä.
Äärellisessä tilassa ei ole mahdollista lisätä kenenkään kykyä vaikuttaa maailmaan eli valtaa äärettömän paljon. Valta ei välttämättä ole aina nollasummapeli jossa yhden voitto on aina ja täysimääräisesti toisen häviö, mutta yhden olion vallan lisääntymisellä on aina vaikutuksia johonkin toiseen olioon. Ihmisten vallan lisääntyminen on näkynyt, kuten johdannossa totesin, esimerkiksi niin, että Maan eliöistä kenties puolet on kadonnut. Samaan tapaan yksien äärellisessä tilassa elävien olioiden lisääntynyt kyky päättää taloudellisten resurssien käytöstä, suomeksi siis rikastuminen, vähentää toisten valtaa päättää samoista resursseista – esimerkiksi asunnoista. Koska äärelliseen tilaan mahtuu vain äärellinen määrä vaikkapa asuinneliöitä, yksien rikastuminen on tällä tavalla aina joltain toiselta pois.
Rikkaat teollisuusmaat ovat voineet teeskennellä, että niiden vallan lisääntyminen ei ole keneltäkään pois siirtämällä aina 1600-luvun alusta lähtien valtansa lisääntymisen hinnan enenevässä määrin muunlajisten eliöiden ja horisontin takana asuvien ihmisten kannettavaksi (Ghosh, 2021). Maailman äärellisyys on kuitenkin tullut nyt ilmeiseksi samaan aikaan kun ennen sorrettujen voima on lisääntynyt. Siksi vallan “lisääminen” nollasummapelinä niin, että esimerkiksi rikkaiden maiden köyhien lisääntyvä valta anastetaan ympäristöltä tai vielä köyhemmiltä ihmisiltä, ei voi jatkua loputtomiin. Teoriassa tästä ei aiheudu ongelmaa koska valtaa voidaan lisätä myös ei-nollasummapelinä. Käytännössä vallan lisääminen positiivisen summan pelinä yhteistyötä ja osaamista kasvattamalla on kuitenkin paljon hitaampaa ja vaikeampaa kuin vallan lisääminen sekä yhteistyötä tekemällä että valtaa anastamalla.
Vallan eriarvoisuus pakottaa valtakilpailuun
Miksi yhteiskunnat kaikesta huolimatta kuitenkin pyrkivät haalimaan etenkin taloudellista valtaa, vaikka tietävät hyvin, että Maan elossapitojärjestelmien kantokyky on jo vaarallisesti ylitetty? Yksi merkittävimmistä jatkuvan valtakilpailun moottoreista on eriarvoisuus.
Yhteiskuntamme ovat edelleen ja jopa kasvavissa määrin jakaantuneet niihin, joilla on liikaakin valtaa, ja niihin, joilla on aivan liian vähän valtaa. Samaan aikaan kun rikkaimmat käyvät uudelleen supervaltojen 1960-luvulla käymää avaruuskilpaa, köyhimpien elämä on sinnittelyä päivästä toiseen. Rikkaimmilla on niin paljon valtaa, että he voivat sekä houkutella että pakottaa toisia ihmisiä työskentelemään omaksi hyväkseen, esimerkiksi hankkiakseen lisää valtaa. Samaan aikaan köyhimmillä on niin vähän valtaa, ettei heillä ole varaa sanoa “ei.”
Yhteiskunnassa, jossa osalla ihmisistä on niin paljon valtaa että he voivat alistaa muita, ja osalla niin vähän etteivät he voi vastustaa alistetuksi joutumista, jokaisella ihmisellä on valtavat kannustimet ja jopa suoranainen pakko tavoitella lisää valtaa itselleen. Etenkin jos rikkaimmat rikastuvat koko ajan enemmän, vain varakkailla on mahdollisuus jättäytyä ulos kilpailusta. Kilpailusta ulos jäämisen rangaistus voi ensinnäkin olla kova. Kun eriarvoisuus on suurta eli sosiaalisen eriarvoisuuden rinne on kovin jyrkkä, otteen lipsuminen voi johtaa nopeasti pitkäänkin pudotukseen. Etenkin alemmalla keskiluokalla on aivan aiheellisesti sitä suurempi pelko asemansa säilyttämisestä mitä jyrkemmäksi eriarvoisuus kasvaa.
Eriarvoisuuden rinnettä tai eriarvoisuusgradienttia voi havainnoillistaa vaikkapa alla olevalla kuvalla, jossa punainen viiva kuvaa valtaa, esimerkiksi taloudellista valtaa. Kun eriarvoisuus on vähäistä eli valta on jakautunut melko tasaisesti, heikoimmillakin (kuvassa heikoin viidennes) on kohtuullisen paljon valtaa. Vaikka tällaisessa yhteisössä elävä kohtaisikin epäonnen ja putoaisi heikompaan viidennekseen, hänellä olisi edelleen kohtuullisen paljon valtaa.
Sen sijaan oikeanpuoleisessa kuvassa heikommalla viidenneksellä olisi kenties vain juuri sen verran valtaa, että he pysyvät hengissä, kun taas kaikkein vahvimmilla saattaisi olla valtavan paljon valtaa. Kun valta on jakautunut näin epätasaisesti, etenkin alempaan keskiluokkaan kuuluvilla on jatkuva uhka putoamisesta heikoimpien joukkoon – ja luultavasti hyvin perusteltu pelko siitä, että kerran heikompien joukkoon pudonnut tuskin kykenee enää nousemaan. Tämän kaltainen tai jopa paljon huonompi tilanne on vallinnut esimerkiksi antiikin orjatalouksissa. Esimerkiksi antiikin Ateenan demokratian “kulta-aikana” noin 500-luvulla eaa. Ateenan asukkaista arviolta 30 prosenttia oli orjia (Thorley, 2004).
Valtavat valtaerot eivät kuitenkaan ole tuntemattomia teollisuusmaissakaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kotitalouksien köyhin viidennes sai vuonna 2020 vain noin kolme prosenttia kaikista tuloista, kun rikkain viidennes sai peräti 52,2 prosenttia.
Lopuksi, jos katsomme kaikkia eläviä olioita emmekä vain ihmisiä, voimme havaita jotain seuraavankaltaista – huomioiden, että kyseessä ei ole mikään eksakti tai oikeassa mittakaavassa oleva esitys. Erityisen suuri pudotus vallassa on toisaalta rikkaiden ja köyhien maiden, ja toisaalta taas ihmisten ja “luonnoksi” kutsutun, yleisesti jokseenkin arvottomana raaka-aineena pidettyjen muunlajisten välillä (Patel & Moore, 2017).
Toiseksi, eriarvoisuuden ollessa suurta, suhteellisen pienikin parannus omassa asemassa voi näkyä suurena elintason ja statuksen nousuna. Statuskilpailu vain on kisa, jota ei ole mahdollista voittaa. Kun jokainen yksilö pyrkii parantamaan omaa asemaansa suhteessa toisiin, keskimääräinen kulutus kasvaa, mutta jokaisen asema pysyy jotakuinkin samana.
Ongelmaa havainnollistaa hyvin esimerkki, miten käy jos konsertissa yksi ihminen nousee seisomaan nähdäkseen paremmin. Tällöin myös seisojan takana istuvien kannattaa nousta seisomaan, ja lopputuloksena on ennen pitkää se, että kaikki seisovat – mutta kukaan ei näe paremmin kuin alunperin (Hirsch, 1976). Mitä kovempaa kilpailu on, sitä enemmän ihmisten kannattaa kuluttaa myös oman “tehokkuutensa” kasvattamiseksi (Siemoneit, 2019). Tämä kulutus, kuten lentäminen maata pitkin matkustamisen sijasta “tehokkaan työajan” säästämiseksi tai noutoruoka kotona kokatun ruoan sijasta, on tyypillisesti ympäristöjalanjäljeltään suurta ja hyvinvoinnin tuottajana tehotonta (Schmidt Rivera et al., 2014).
Nämä pelkojen ja porkkanoiden yhdistelmät saavat etenkin yhteiskuntien valtaosan muodostavan keskiluokan kannattamaan talouskilpailua, vaikka he varmasti jollain tasolla tietävät, ettei kisa voi päättyä hyvin. Houkutin “päästä elämässä eteenpäin” ja hankkia yhä uusia, rikkaimman luokan tunnetuksi ja halutuiksi tekemiä hyödykkeitä houkuttelee unohtamaan vaarat, samaan aikaan kun pelko köyhyyteen putoamisesta saa ajatuksenkin tahdin hellittämisestä kuulostamaan pelkältä haihattelulta. Tästä rikkaimpien talouskilpailua kiihdyttävästä vaikutuksesta on kirjoittanut jo Thorstein Veblen 1900-luvun alussa. Nykyään mm. “Varianin sääntönä” tunnettu havainto kertoo, että keskiluokan kulutustottumusten tulevaisuuden voi ennustaa melko luotettavasti katsomalla, mitä rikkaat kuluttavat nykyään. Tutkimusnäyttöä rikkaiden ja rikkauksien vaikutuksista kilpailun ankaruuteen on koottu mm. lähteeseen Wiedmann ym. (2020).
Keskiluokasta velalla ja kulutuksen markkinoinnilla kulutuskoneeksi valjastettu tuhansien miljoonien ihmisten joukko on äärimmäisen tehokas hajautettu etsintäkone kaikkien mahdollisten porsaanreikien löytämiseksi kaikista mahdollisista rajoista ja rajoitteista. Meidän on sitä kiittäminen suuresta osasta tekniikan edistystä, mutta sama rajojenkiertämiskone lähestulkoon varmistaa, ettei ympäristörajoja tulla pitämään, ellei etsintäkonetta kyetä hidastamaan. Vasta jos köyhienkin elämä on elämisen arvoista ja pelko pohjalle putoamisesta siten poistuu, keskiluokkakin saattaisi uskaltautua kyseenalaistamaan jatkuvan kilpailun järkevyyden ja hyväksyä rajojen asettamisen toisten eliöiden hyväksikäytölle.
Käytännössä kaikki demokraattiset yhteiskunnat ovat silti valinneet strategian, jossa ihmisten välisistä eriarvoisuuksista aiheutuvat ongelmat pyritään lakaisemaan maton alle kasvattamalla kaikkien ihmisten taloudellista valtaa jatkuvan talouskasvun avulla. Tämän strategian etuna on se, ettei se vaadi ikäviä keskusteluja vallankahvaan päässeiden vallan jakamisesta.
Strategian mukavuus valtaapitävien näkökulmasta ei valitettavasti tarkoita samaa kuin strategian toimivuus. Kuten yllä totesin, äärellisessä maailmassa ei ole mahdollista kasvattaa loputtomasti edes yhden yksilön saati kaikkien taloudellista valtaa. Taloudellinen valta, käytännössä siis varallisuus ja omistukset, on viime kädessä oikeutta päättää tarpeiden ja halujen tyydyttämiseen käytettyjen hyödykkeiden valmistuksesta ja käytöstä. Hyödykkeiden valmistukseen ja käyttämiseen käytettyjä aineen ja energian virtoja ei voida kasvattaa loputtomasti ilman että ne aiheuttavat elossapitojärjestelmien häiriytymisen, kuten ylempänä kuvasin.
Voimme toki kasvattaa hyödykkeiden arvoa oppimalla tekemään samoista raaka-aineista entistä parempia hyödykkeitä. Tämä tuotannon arvon lisääntyminen teknisen kehityksen myötä eli “aineeton kasvu” on todellista, mutta ainakin neljästä syystä se ei ole sellainen ihmeratkaisu millaisena se julkisessa keskustelussa tavallisesti esitetään.
Ensinnäkin, tuotannon arvon lisääminen ilman lisääntyviä aine- tai energiakustannuksia on jokaisen voittoa maksimoivan yrityksen tavoite jo nyt. Oletus, että aineettomalla kasvulla voitaisiin kasvattaa ihmisten taloudellista valtaa yhtä nopeasti kuin aineettomalla ja aineellisella kasvulla yhteensä, vaatii oletuksen, että yrityksillä olisi runsaasti mahdollisuuksia kasvattaa tuotantonsa arvoa ilman ylimääräisiä kustannuksia, mutta ne eivät jostain syystä ymmärtäisi näin vielä tehdä. Joskus näin voi olla: silti realistisempaa lienee olettaa, että aineeton talouskasvu on mahdollista, mutta sen nopeus on todennäköisemmin paljon pienempi kuin teollisen vallankumouksen valtavan aineellisen kasvun 250 vuotena nähty keskimäärin 1,5 prosentin vuotuinen kasvu henkeä kohden. Kun huomioimme tarpeen ajaa alas suuri osa nyt kestämättömällä pohjalla olevaa tuotantoa sekä kasvavien ympäristötuhojen ja muiden kestämättömän talouden aiheuttamien vahinkojen korjaamiseen kuluvan osan tuotannon lisäyksestä, lähivuosikymmenien nettokasvu voi olla lähempänä talouskasvun historiallista pitkän aikavälin keskiarvoa, noin 0,01 prosenttia henkeä kohden vuodessa (Bank of England, 2019).
Toiseksi, niin kauan kun yhteiskunnat eivät aseta selkeitä rajoja ympäristön kulutukselle, paremman tekniikan tuoma “aineeton” kasvu näkyy ennen pitkää kulutuksen lisääntymisenä Jevonsin paradoksin mukaisesti, kuten aiemmin jo totesin.
Kolmanneksi, suuri osa talouden kasvusta perustuu ihmistyön korvaamiseen koneiden työllä. Tästä aiheutuva niinsanottu teknologinen työttömyys ei ole ongelma jos ja vain jos työttömäksi jääville ihmisille voidaan keksiä uutta työtä tai jokin muu tapa olla osallisena yhteiskunnassa. Kaikki työ edellyttää kuitenkin vähintään energian ja yleensä myös aineen kulutusta. Aineettoman kasvun tulisi siis löytää myös uusia töitä kasvun työttömäksi tekemille, tai yhteiskunnat joutuvat ratkaisemaan osallisuuden ja toimeentulon ongelman jotenkin muuten.
Neljänneksi, jopa täysin puhtaasti ja aineettomasti hankitut äärettömätkin rikkaudet jahtaavat äärellisiä hyödykkeitä ja siten vaikeuttavat ympäristörajojen asettamista. Kun hyödykkeiden määrä ja arvo voivat lisääntyä kestävästi enintäänkin hitaasti, nopean aineettoman vaurastumisen seurauksena on hyödykkeiden hinnan nousu eli inflaatio. Hyödykkeiden hinnan nousu puolestaan asettaa paineita sekä olla asettamatta tiukkoja rajoituksia uusien hyödykkeiden kuten asuntojen tuottamiselle, että purkaa jo asetettuja rajoituksia. Hyvä esimerkki mekanismin toiminnasta saadaan lähes mistä tahansa kaupungista, johon tietotekniikan vallankumous on tuonut paljon lisää “aineetonta” vaurautta. Asuntojen neliöhinnat ovat säännönmukaisesti kohonneet pilviin ja paine rakentaa lisää asuinneliöitä mm. ympäristönormeista joustaen kasvaa. Hyödykkeiden hintojen nousu yksien rikastuessa vaikuttaa myös niin, että köyhimpien mahdollisuudet hankkia edes elämisen perustarpeet hupenevat. Jos taloudellista valtaa ei tasata tarpeeksi, köyhimmille käy kuten San Franciscossa, jossa läheisen Piilaakson vauraus on osaltaan myötävaikuttanut Yhdysvaltojen pahimman kodittomuusongelman syntyyn. Avaruuteen saakka ulottuvien rikkauksien keskellä hökkelikylissä elävien köyhien olot saivat vuonna 2018 maailman köyhimpien maiden köyhimmät slummit tuntevan YK:n asumisen erityislähettilään Leilani Farhan toteamaan, ettei hän usko nähneensä vastaavaa julmuutta missään muualla maailmassa (Gee, 2018).
Kakun kasvattaminen ei auta, mikäli ongelmana ei ole kakkupalan absoluuttinen vaan suhteellinen koko. Mikään määrä miten tahansa aineetonta talouskasvua ja parempaa tekniikkaa ei toisin sanoen voi ratkaista San Franciscon kodittomuuden kaltaisia, suhteellisesta köyhyydestä johtuvia aineellisen maailman ongelmia. Esimerkiksi moni San Franciscon kodittomista on jo töissä, ja kerjäläisetkin saattavat ansaita parhaina päivinä 30-40 dollaria. Tällaiset tulot riittäisivät viemään heidät yläluokkaan suuressa osassa Afrikkaa. San Franciscossa se ei kuitenkaan riitä, koska suhteellisesti mitattuna heillä on niin vähän taloudellista valtaa, etteivät he voi hankkia itselleen edes asuntoa. (Taloudellinen valta ei ole yksinomaan rahaa tai omaisuutta, vaan myös esim. pääsyä luottomarkkinoille.) Vaikka Yhdysvaltojen talous kasvaisi jatkossa Niagaran lailla kohisten, köyhimmät olisivat edelleen köyhimpiä, koska talouskasvun hedelmät jaetaan nykyisin ennen kaikkea taloudellista valtaa kuten osakkeita ja asuntoja omistaville. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuosien 1980 ja 2014 välillä parhaiten ansaitsevan prosentin tulot kasvoivat yli kaksi kertaa nopeammin kuin väestön keskimäärin. Rikkaimman 0,001 prosentin tulot kasvoivat samana aikana jopa yli neljä kertaa keskiarvoa enemmän – ja valtavasti enemmän kuin köyhimmän 25 prosentin, jonka tulot pysyivät lähes ennallaan tai, kaikkein köyhimpien osalta, jopa laskivat. Vastaava kehitys, joskaan ei yhtä äärimmäisenä, on nähtävissä myös Euroopassa (Piketty et al., 2018).
Vaikka tulonjakoa muutettaisiinkin hivenen reilummaksi, suhteellisen köyhyyden “ratkaiseminen” talouskasvulla olisi silti äärimmäisen vaikeaa. Minimimäärä talouskasvua, jolla kaikki maailman ihmiset saataisiin nostettua keskimääräistä vuonna 2017 elänyttä tanskalaista vastaavalle elintasolle ilman, että vaurauden jakautumiseen puututaan, on noin 410 prosenttia, tai 5,1-kertaistuminen nykyisestä (Roser, 2021). On vaikea uskoa, että maailmantalouden toimeliaisuus voitaisiin viisinkertaistaa nykyisestä, kun Maapallon elossapitojärjestelmät ovat jo nyt vaarallisen ylikuormittuneita ja kulutusta pitäisi ennemminkin vähentää kuin lisätä. Lisäksi, teollisen vallankumouksen ajan keskimääräisellä 1,5 prosentin vuosikasvulla tavoitteeseen pääseminen vaatisi yli vuosisadan. Mikäli kyseinen kasvu tulisi saada aikaan yksinomaan aineettomasti, ihmisarvoisen elämän tarjoaminen kaikille maailman ihmisille vaatisi useita vuosisatoja. Toisaalta, kasvava joukko tutkimuksia toteaa, että reilummalla jaolla ihmisarvoisen elämän edellytykset voitaisiin tarjota maailman kaikille ihmisille jopa nykyistä selvästi vähemmällä energian ja ympäristön kulutuksella (Millward-Hopkins et al., 2020; Rao & Min, 2018; Vogel et al., 2021).
Loputon talouskasvu ei olekaan strategia, vaan strategian puutetta. Se on eräänlainen teollisen vallankumouksen huippuvuosilta periytyvä oletusasetus, jonka olemassaolonkin olemme ehtineet unohtaa. Tämä oletusasetus asetettiin aikana, jolloin maailma voitiin likimääräisesti yksinkertaistaa liki äärettömäksi tasoksi, jossa köyhät (valkoiset) voivat aina muuttaa uusiin (siirto)maihin aloittaakseen alusta. Kun nyt ymmärrämme, että maailmamme onkin äärellinen ja rajallinen pallopinta, jossa yhden olion lisääntyvä valta on useimmiten joltain toiselta pois, meidän on syytä ymmärtää myös vaihtoehtojemme rajallisuus.
Ratkaisu: radikaali demokratisaatio
Ainoa tuntemani jatkuvaa väkivaltaa vaatimaton ja siten kestävä ratkaisu äärellisen planeetan ja kestävyyskriisin haasteisiin on demokratian radikaali lisääminen ja eriarvoisuuden ja väkivallan vähentäminen.
Uskon, että vapaus päättää omasta elämästään on eläville olennoille tärkeä arvo. Tästä seuraa, että yhteiskunnat, jotka tarjoavat jäsenilleen enemmän vapauksia päättää omasta elämästään ovat lähtökohtaisesti parempia kuin vähemmän vapauksia tarjoavat yhteiskunnat. Pidän myös itsestäänselvänä tosiasiana, että yksilön vapaudet ovat tosiasiallisesti rajoitetut, mikäli yksilöllä ei tosiasiassa ole kykyä ja toimintamahdollisuuksia käyttää kenties nimellisiä vapauksiaan. Toisin sanoen, pidän Senin ja Nussbaumin alunperin tunnetuksi tekemää käsitystä vapaudesta kyvykkyyksinä ja toimintamahdollisuuksina osuvana teoriana (Sen, 2011). Vaikka emme silti kykenekään asettamaan erilaisia yhteisöjen hallinnan muotoja objektiivisesti paremmuusjärjestykseen edes vapauksien mittarilla, meillä on hyviä syitä uskoa, että yksilönvapauksien turvaamisessa ja toimintamahdollisuuksien takaamisessa demokratia eli mahdollisimman tasaisesti jaettu valta on paras ratkaisu.
Vain jos yksilöillä on tarpeeksi valtaa eli kykyä vaikuttaa maailmaan, on heillä myös mahdollisuus toimia nimellisten vapauksiensa sallimalla tavalla. Toisaalta, yhteisöissä elämiseen sisältyy nimittäin aina riski siitä, että osa yhteisön jäsenistä hyväksikäyttää tai jopa alistaa toisia, aina äärimmäiseen vapaudenriistoon eli tappamiseen saakka. Paras ja luotettavin turva yksilöiden ja pienten ryhmien ylivallan uhkaa vastaan on yhteisö, jonka kaikilla jäsenillä ja ryhmillä on niin paljon valtaa, ettei heitä voida ainakaan helposti alistaa, mutta ei niin paljon valtaa, että he voisivat ainakaan helposti alistaa muita. Vaikka tämäkään ei takaa, että esimerkiksi enemmistö yhteisöä ei ikinä voisi liittoutua vähemmistöä vastaan viedäkseen vähemmistön vapaudet, suhteellisen tasaisesti jaettu valta antaa ainakin mahdollisuuden vastustaa tämänkaltaisia kehityskulkuja ennen kuin ne menevät liian pitkälle. Esimerkiksi hurskas lupaus kunnioittaa kaikkien oikeuksia ei ikinä voi antaa yksilöille tai yhteisöille samanlaista vapautta ja vapauden turvaa kuin konkreettinen kyky vaikuttaa maailmaan.
Suhteellisen tasaisesti jaettu valta on myös ainoa keksimäni kestävä ja rauhanomainen ratkaisu äärellisessä maailmassa elämisen ongelmiin. Tähän on ainakin kaksi syytä.
Ensimmäiseksi, kuten esimerkiksi jo johdannossa mainitussa katsauksessa ilmastokriisin torjunnan epäonnistumisen syistä todettiin, rajojen asettamisen keskeinen este on ollut juuri vallan epätasapainossa (Stoddard et al., 2021). Nykyisiin ongelmiin johtanut maailmanjärjestys on hyödyttänyt pieniä ryhmiä suhteettomasti ja kerännyt heille suhteettoman paljon resursseja ja valtaa, jota he nyt käyttävät hidastaakseen asemaansa uhkaavia muutoksia, silläkin uhalla että pitkän tähtäimen riskinä on jopa tuntemamme maailman loppu. Tätä “nomenklatuuraa” haastavilla on puolestaan ollut niin vähän resursseja ja valtaa, että heidän on ollut vaikea haastaa vallitsevaa tilaa, etenkin vallassa olevien käyttäessä aktiivisesti suurempaa valtaansa muutosten pysäyttämiseksi. Vaikka ilmastokriisi tai joku muu kestävyyskriisin yksittäinen osa-alue saataisiinkin torjuttua, sama vallan epätasapainon ongelma haittaisi yhteiskuntien ketteryyttä myös muissa kriisin osa-alueissa. On hyvä kysymys, kuinka monta luotia yhteiskuntamme onnistuvat väistämään, mikäli reagointi uhkiin on aina yhtä hidasta kuin esimerkiksi ilmastokriisin suhteen.
Toiseksi, jotta kerran asetetuissa rajoissa voitaisiin pysyä, ylempänä kuvattuja yksilöiden pakkoja ja kannustimia kiertää elossapitojärjestelmien ja toisten yksilöiden turvaksi asetettuja rajoituksia on kyettävä vähentämään. Tämä tapahtuu rajoittamalla sekä vähävaltaisuuden haittoja että vallan kahmimisen hyötyjä. Vähävaltaisimmallakin tulisi olla niin paljon valtaa, että hän voi elää arvokasta ja mielekästä elämää. Yhteisöllisillä lajeilla kuten ihmisillä arvokas ja mielekäs elämä edellyttää yhteisöön osallistumista. Yhteisöön osallistuminen puolestaan edellyttää, että yksilöllä on kyky osallistua yhteisön toimintaan. Mikäli esimerkiksi taloudellisten vaikutusmahdollisuuksien puute eli köyhyys estää yksilöä esimerkiksi osallistumasta samoihin tapahtumiin – baari-illasta alkaen – mihin yhteisön jäsenten tavallisesti odotetaan voivan osallistua, yksilö tulee helposti suljetuksi ulos yhteisöstä. Ratkaisu tähän on tarjota kaikille riittävät toiminnan ja vaikuttamisen mahdollisuudet, eli tarpeeksi valtaa. Jos vallan määrää kokonaisuutena ei voida lisätä, valtaa on otettava niiltä, joilla on liikaa valtaa. Liiallisen vallan rajoittaminen on joka tapauksessa välttämätöntä jo yhteisöjen suojelemiseksi unilateralistin kiroukselta.
Vain näin toimimalla voidaan särkeä se pirullinen mekanismi, joka saa asemastaan huolestuneen keskiluokan ja jopa köyhät säännöllisesti liittoutumaan vallitsevasta tilasta eniten hyötyvien kanssa ja estämään muutokset, jotka kenties vaikuttaisivat lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi työpaikkoihin, mutta olisivat pidemmällä tähtäimellä välttämättömiä jopa sivilisaation suojelemiseksi. Esimerkiksi edes perustellusti vaaralliseksi epäiltyä tekniikkaa ei nykyisellään välttämättä kyetä rajoittamaan ennen kuin peruuttamaton vahinko on jo tehty, koska rajoitusten pelätään vievän työpaikkoja jo ennestään ahdingossa olevilta. Kestävyyskriisien kasaantuessa toistensa päälle ja tekniikan kehityksen tuodessa entistä vaarallisempia työkaluja entistä useamman ulottuville on ikävän helppoa ennustaa, että tämä helvetinkone aiheuttaa vielä erittäin suuria ja kenties korjaamattomia vahinkoja.
Jotta kaikilla olisi tarpeeksi mutta ei liikaa kykyä vaikuttaa maailmaan eli valtaa, yhteisöllinen valta on siis jaettava suhteellisen tasaisesti eli demokratisoitava. Koska yhtä vallan muotoa voidaan käyttää toisen vallan muodon hankkimiseen, kestävän demokratisaation tulee ulottua kaikkeen valtaan, ideologisesta sotilaalliseen, poliittisesta taloudelliseen. Koska vallalla on jatkuva taipumus kasaantua, myös demokratisaation on oltava jatkuva prosessi eikä vain yksi vallankumouksellinen tapahtuma.
Täydellisen tasa-arvoista yhteiskuntaa ei välttämättä koskaan saavuteta, mutta sitä voidaan aina lähestyä. Samaan tapaan kuin käytämme Pohjantähteä suunnistusapuna ilman että edes yritämme päästä Pohjantähteen, voimme pitää tavoitteena ajatusta yhteiskunnasta, jossa kellään ei ole niin vähän valtaa että hänet voitaisiin pakottaa tekemään asioita joihin häntä ei saada suostuteltua, eikä niin paljon valtaa, että hän kykenee pakottamaan toisia tekemään asioita joihin hän ei saa heitä suostuteltua. Sanomattakin pitäisi olla selvää, että alistamisesta vapaata yhteiskuntaa ei voida koskaan rakentaa väkivallalla ja pakottamalla, vaan ainoastaan suostuttelemalla.
Lisäksi, kun esimerkiksi tekniikan kehitys tai ympäristön muutokset antavat yksilöille enemmän valtaa vaikuttaa toisiin ihmisiin ja ympäristöön tai muuten muuttavat valtasuhteita, tämä vallan lisääntyminen on huomioitava myös yhteiskunnallisen vallan jaossa. Muuten yhteiskunnille voi käydä kuten Yhdysvalloille, jossa presidentille päätettiin antaa paljon valtaa huolimatta perustuslain laatijoita aidosti huolestuttaneesta vaarasta, että presidentiksi nousee itsevaltaa tavoitteleva demagogi. Yksi keskeisiä perusteluja oli nimittäin se, että yksistään matkustamiseen purjelaivalla tai kärrypolkuja pitkin menee niin paljon aikaa, ettei massojen suosiota hakeva kansankiihottaja kykene kiihottamaan yhtä aikaa ihmisiä niinkin kaukana toisistaan sijaitsevissa paikoissa kuin Boston ja New York (Madison, 1787).
Yli- ja alivallan vaarallisuuden, unilateralistin kirouksen ja rajojen asettamisen välttämättömyyden tulisi riittää demokratisaation perusteeksi vaikka vallan eriarvoisuudet olisivat oikeutettuja. Voimme kuitenkin lisäksi todeta, että mikäli hyväksymme ajatuksen, että vain yksilöiden vapaista, tietoisista ja harkituista elämänvalinnoista seuraavat eriarvoisuudet ovat oikeutettuja, ainakaan vallitsevat vallan eriarvoisuudet eivät ole ainakaan suurimmalta osaltaan oikeutettuja. Vahva tutkimusnäyttö nimittäin osoittaa, että yksilöiden yhteiskunnallinen asema eli yksilöiden valta on suurelta osin seurausta yksilöiden syntymä- ja muusta onnesta (Frank, 2016; Markovits, 2019). Yhteiskunnallinen asema on suurelta osin seurausta siitä, mihin lajiin, maahan, perheeseen, tai sukupuoleen, tai millaisilla synnynnäisillä tai niihin vertautuvilla kyvyillä ja taipumuksilla yksilö syntyy. Yksilö voi toki yrittää parhaansa, mutta kovakaan yritys ei takaa onnistumista, kuten kahta tai kolmeakin työtä raatavat työssäkäyvät köyhät ympäri maailman hyvin tietävät. Koska yhteiskunnallinen asema on niin suurelta osin kiinni tekijöistä, joihin yksilö ei asiallisesti ottaen voi itse vaikuttaa, ei ole myöskään oikeutettua toisaalta rangaista niitä, joilla ei ole ominaisuuksia joita sen hetkinen yhteiskunta arvostaa, tai toisaalta ainakaan ylettömästi palkita niitä, joilla näitä ominaisuuksia on. Esimerkiksi köyhien de facto ulossulkeminen yhteisöstä on kohtuuttoman ankara rangaistus ominaisuuksista ja tekijöistä, joiden juurisyyt ovat mitä todennäköisimmin olleet enimmäkseen köyhien omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. On kiinnostava huonmio, että mikäli ihmiset sulkisivat toisten yhteisöllisten lajien kuten monien apinoiden jäseniä ulos yhteisöistään, tätä pidettäisiin usein rangaistavana eläinrääkkäyksenä.
Valtavat eriarvoisuudet ovat siis paitsi vaarallisia, myös vaikeasti oikeutettavissa. Ne ovat myös kaikille haitallisia: eriarvoisuuksien loukussa ovat myös ne äärimmäisen hyvätuloiset asiantuntijat, joiden työviikot venyvät 80 tai 100 tuntiin tai jopa niiden yli, kun he ja heidän työnantajansa pyrkivät jatkuvasti kisaamaan enemmästä. Vähentämällä kilpailupainetta, myös heidän asemansa helpottuisi (Frank, 1997).
Ehkäpä elegantein demokratian lisäämisen perustelu on kuitenkin kuuluisan filosofin John Rawlsin “tietämättömyyden verhona” tunnettu ajatuskoe: jokaisen meistä olisi syytä miettiä, millaisen yhteiskunnan haluaisi olevan, mikäli ei tietäisi mihin ja millä ominaisuuksilla tulee syntymään, tai miten yhteiskunta yksilön elinaikana arvostaa niitä asioita, missä yksilö on hyvä. Vaikka tätä kirjoitusta lukevista tietoisuuksista suuri osa onkin maailman hyväosaisia, jo siksi etteivät he ole syntyneet tuotantoeläimiksi, todennäköisyys, että satunnainen tietoisuus syntyy olosuhteisiin jotka mahdollistavat sille hyvän elämän on edelleen pieni. Kuten ylempänä esitin, parempien elinolosuhteiden turvaaminen edellyttää yksilöiden vallan lisäämistä. Koska vallan lisääminen äärettömästi ei ole äärellisessä maailmassa mahdollista, yksilöiden valtaa voidaan lisätä kestävästi vain jakamalla valta nykyistä reilummin ja tasapuolisemmin.
Demokratian puolesta puhuu myös tasaisemmin jaetun vallan paremmuus vaikeiden ongelmien kuten kestävyyskriisin tai tehokkaan resurssien jaon ratkaisemisessa. Kuten esimerkiksi Henry Farrell ja Cosma Shalizi esittivät tarkkanäköisessä esseessään Cognitive Democracy (2012), monimuotoinen ja moniääninen demokratia on teoriassakin ylivoimainen ja rauhanomaisista tavoista kenties ainoa luotettava tapa ratkaista yhteisöjen kohtaamia “ilkeitä” ongelmia, joille ei ole mitään objektiivisesti “parasta” ratkaisua. Kun mahdollisia ratkaisuja on paljon eikä etukäteen voida helposti ennustaa, miten hyviä ratkaisut ovat (saati että kyettäisiin ennustamaan, mikä on ehdottomasti “oikea” ratkaisu), ongelmanratkaisun teorian mukaan tehokkain menetelmä parhaiden ratkaisujen etsimiseksi on yhdistelmä ideoiden moninaisuutta ja inkrementaalisia parannuksia olemassaolevaan.
Jos ajattelemme yhteisöjä tietoja käsittelevänä järjestelmänä, jonka yksi tavoite on löytää muuttuvan maailman monimutkaisiin ongelmiin edes kohtuullisen hyviä ratkaisuja, voimme todeta nopeasti, että moniäänisyys on parhaimmillaan valtava etu. Kokeellisesti on voitu osoittaa, että ongelmia ratkaisevat ryhmät ovat pääsääntöisesti aina parempia ratkomaan vaikeita ongelmia kuin yksikään ryhmän yksittäisistä jäsenistä, kunhan tietyt edellytykset täyttyvät (Mercier & Sperber, 2011). Yksilöiden on voitava keskustella keskenään, esittää erilaisia ideoita ja väitellä niistä. Hyvä ongelmanratkaisu edellyttää nimenomaan demokraattista keskustelua ja väittelyä, sillä vaihtoehtoiset koordinaation tavat kuten markkinamekanismi eivät kykene välittämään tietoa yhtä tehokkaasti kuin keskustelut (Knight et al., 2017). Ryhmän jäsenten välinen todellinen tai kuviteltukin eriarvoisuus on kuitenkin äärimmäisen tehokas vapaan keskustelun este. Silloinkin kun kaikilla ryhmän jäsenillä on tarpeeksi valtaa jotta he voivat käyttää esimerkiksi aikaa asiaan perehtymiseen ja siitä väittelyyn, eriarvoisuus johtaa äärimmäisen helposti siihen, että ryhmän jäsenet myötäilevät valtaapitävän näkemyksiä tai ainakaan eivät uskalla kritisoida niitä. Tällöin demokratian ja ryhmän edut ongelmanratkaisussa menetetään. Mikäli ryhmän tavoitteena on myös toteuttaa ratkaisu eikä vain keksiä sellainen, eriarvoisuudesta tulee vielä ylimääräinen lisähaitta: jos osalla yhteisön jäsenistä on niin paljon valtaa, että he kykenevät esimerkiksi estämään itselleen epämieluisat muutokset tai ajamaan läpi vain itseään hyödyttäviä muutoksia, ylivoimaisestakaan kyvystä löytää parempia ratkaisuja ei ole juurikaan hyötyä. Kuten ylempänä todettiin, juuri tällainen ongelma riivaa demokratioita kirjoitushetkellä. Tiedämme hyvin mitä meidän täytyisi tehdä, mutta emme saa sitä käytännössä aikaiseksi. Mitä todennäköisimmin vallan eriarvoisuus on merkittävä syy, miksi.
Viimeiseksi, eräs vaikea ongelma jonka ratkaisemiseksi suhteellisen tasaisesti jaettu valta on välttämätöntä on tehokas resurssienjako. Koska äärellisessä tilassa voidaan käyttää vain äärellinen määrä resursseja, äärellisessä tilassa elävät yhteiskunnat joutuvat ennemmin tai myöhemmin pohtimaan kysymystä, miten nämä äärelliset resurssit jaetaan. Mitä tärkeämpänä tavoitteena yhteiskunnassa pidetään kaikkien eikä vain harvojen hyvää elämää, sitä tärkeämpää on pohtia, mitkä ovat tehokkaimpia mahdollisia keinoja jakaa niukat resurssit niin, että ne tuottavat mahdollisimman paljon hyvinvointia.
Toistaiseksi parhaaksi osoittautunut tapa tuottaa rajallisista resursseista mahdollisimman paljon hyvinvointia on antaa ihmisille (ja muille olioille) itselleen mahdollisimman paljon valtaa päättää resurssien käytöstä. Kuten esimerkiksi Friedrich Hayek vakuuttavasti osoitti, tieto siitä, millaiset asiat tuottavat yksilölle hyvinvointia, on vaikeasti siirrettävissä ja kerättävissä. Siksi edes hyväntahtoinen Keskussuunnittelija ei kykene koskaan tuottamaan samoista resursseista yhtä paljon hyvinvointia kuin yksilöiden vapaa valinta tuottaisi. Mitä Hayekilta ja monelta hänen seuraajaltaan on kuitenkin jäänyt huomaamatta on se, ettei Hayekin erinomaisen oivalluksen totuus riipu siitä, miten Keskussuunnittelija valitaan. Suurta taloudellista valtaa itselleen pörssistä haalineet ovat aivan samalla tavalla Keskussuunnittelijoita kuin vaikkapa Neuvostoliiton taloudellisen suunnittelun virastoihin nimitetyt virkamiehet olivat. Molemmilla on sama ongelma: tiedon kerääminen siitä, mikä lisää parhaiten ihmisten hyvinvointia, on äärimmäisen vaikeaa ellei mahdotonta. Niinpä talousjärjestelmistä tuleekin hyvinvoinnin tuottamisessa automaattisesti sitä huonompia, mitä enemmän taloudellinen valta keskittyy harvojen käsiin. Näin on vaikka järjestelmässä valtaa pitävillä olisi vilpittömänä tavoitteena kaikkien eikä vain harvojen hyvinvointi.
Jos järjestelmän tavoitteena on enemmänkin itselleen valtaa keränneiden hyvinvointi, taloudellisen vallan keskittymisen seuraukset ovat traagisia. Tuotanto ja innovaatiot keskittyvät palvelemaan varakkaita 300 dollarin mehupuristimilla ja yhä suurempien huvijahtien laivastoilla, näihin käytettyjen äärellisten resurssien kuten materiaalien ja työvoiman ollessa poissa esimerkiksi koulujen ja sairaaloiden varustamisesta. Varallisuuden keskittyessä, myös köyhempien tarpeiden tyydyttäminen käy entistä kannattamattomammaksi. Taloudellisen vallan reilumpi jakaminen tekisikin nykyään köyhien ongelmien ratkaisemisesta kannattavampaa. Tämä lisäisi lähes varmasti hyvinvointia enemmän, ja tehokkaammin, kuin mitä kaikki innovaatiopöhinä nykyään (Zweimüller, 2000).
Yhteenveto
Maailman kestävyyskriisit ovat pohjimmiltaan vahvasti keskittyneen, epätasaisesti jakautuneen vallan oire. Juuri eriarvoisuudet tekevät kaikenlaisten rajojen asettamisesta ja rajoissa pysymisestä niin vaikeaa. Siksi kestävyyskriisien ratkaiseminen tai edes merkittävä helpottaminen ei todennäköisesti onnistu, ellei valtaa jaeta nykyistä reilummin. Ellei valtaa jaeta reilummin, tekniikan kehitys aiheuttaa joka tapauksessa yhteiskunnille vakavia riskejä liian voimakkaiden tekniikoiden ja unilateralistin kirouksen muodossa, siinäkin tapauksessa, että voimakkaiden tekniikoiden tahallisesta väärinkäytöstä kyettäisiin pidättäytymään. Vaikka taloudellisen vallan lisääminen voitaisiin tehdä ilman ympäristövahinkojen lisäämistä, talouskasvu tai parempi tekniikka eivät voi olla vaihtoehtoja vallan reilummalle jakamiselle, koska ne eivät kykene ratkaisemaan suhteellisen köyhyyden perusongelmaa tai unilateralistin kirousta. Koska äärellisessä tilassa elävät yhteisöt joutuvat joka tapauksessa ratkaisemaan nämä ongelmat, ratkaisutyöhön kannattaisi ryhtyä mieluummin nopeammin kuin hitaammin.
Todennäköisesti paras ratkaisu ongelmaan olisi vallan radikaali jakaminen eli demokratisaatio. Koska eri vallan muotoja voidaan käyttää muiden vallan muotojen hankkimiseen, demokratisaation tulee ulottua kaikkiin vallan lajeihin. Tavoitteena tulee olla yhteiskunta, jossa ketään ei voitaisi vallan puutteen vuoksi alistaa, eikä kukaan voisi ylivaltansa turvin alistaa toisia. Vaikka tätä tavoitetta ei koskaan saavutettaisikaan, valtaa voidaan aina jakaa tasaisemmin. Todennäköinen vaihtoehto reilummalle vallanjaolle on väkivallan lisääntyminen ja demokratian hupeneminen, kun maailman ääriin törmäävät yhteiskunnat yrittävät säilyttää eliitin etuoikeudet.
Koska vallan kasautuminen ja keskittyminen on jatkuva prosessi, myös demokratisaation tulee olla jatkuva prosessi eikä vain päämäärä, joka saavutettaisiin kerran ja pysyvästi. Prosessi tulee olemaan hidas, mutta se on päässyt jo vauhtiin: demokratian hyvyyttä ei käytännössä enää kyseenalaisteta, vaan synkeimmätkin diktatuurit pyrkivät ainoastaan esittämään hirmuvaltansa “oikeana demokratiana.” Oikeaa demokratiaa on kuitenkin vain vallan jakaminen niin, ettei millään taholla, yhteiskunnalla tai toisilla yksilöillä, ole ylivaltaa kehenkään. Mikään olemassaoleva demokratia ei tätä määritelmää täytä, mutta moni tarjoaa hyvän pohjan lähteä parantamaan. Tämä rakennustyö on tärkeää tehdä itsessään demokraattisesti ja rauhanomaisesti, sillä alistamalla ei voida alistamisesta vapaata yhteiskuntaa rakentaa.
Kiitokset
Anonyymit kommentoijat sekä Panu Kujala, Jussi Mononen, Esko Pettay, Jani Poikela ja Tiina Sandberg ansaitsevat kiitokset tekstin ymmärrettävyyttä selvästi parantaneesta palautteestaan. Mielipiteet ja virheet ovat kirjoittajan.
Elokapinan syksyisen kampanjan alkaessa alkoi jälleen myös keskustelu siitä, onko aktivismista ja ”kaduilla istumisesta” mitään hyötyä. Olen itse tutkinut ilmastokriisin torjuntaa työkseni pian 15 vuoden ajan ja uskon tuntevani kohtuullisen hyvin torjunnasta ja sen keinoista käydyn tutkimuskeskustelun. Tältä pohjalta uskallan sanoa ammatillisena mielipiteenäni, että tiedeyhteisön relevantit asiantuntijat ovat lähestulkoon yksimielisesti aktivismin puolella ja pitävät sitä jopa tehokkaimpana keinona, mihin yksityisellä ihmisellä on tavallisesti mahdollisuus.
Sosiologian ja etenkin ympäristösosiologian piirissä on jo pitkään vallinnut laaja yksimielisyys siitä, että yhteiskunnallinen aktivismi on keskeisen tärkeä ilmastonmuutoksen torjunnan voima (esim. Aronoff ym. 2019, Foster ym 2011, York ym 2003). Yhteiskunnallista liikehdintää tarvitaan tuottamaan poliitiikkaan kohdistuvaa painetta muuttaa asioita, ja yleisemmin muuttamaan yhteiskunnallisia asenteita tarvittavat muutokset mahdollistavaan suuntaan. Aikaisempi tutkimus ja poliittinen historia ovat näyttäneet jokseenkin kiistattomasti, että protestit todellakin kykenevät muuttamaan päätöksentekijöiden ja suuren yleisön mielipidettä ja että tällä on suorastaan kriittisen tärkeä vaikutus aktivistien tavoitteiden saavuttamisessa (esim. Andrews et al. 2016, Engler & Engler 2016, Agnone 2007, Schell 2003, Burstein & Linton 2002, Rochon 2000, Gamson & Modigliani 1989, Gamson 1975).
Vaikka ilmastoaktivismin uusimman aallon, johon ilmastolakot ja Elokapina kuuluvat, vaikutuksesta on vielä ilmiön tuoreuden vuoksi vähemmän tutkimustietoa, tutkimustieto antaa vahvoja syitä uskoa, että vaikutus on todellinen. Esimerkiksi Dietz ym. (2015) ja Muñoz ym. (2018) ovat osoittaneet, että ympäristömielenosoituksilla ja aktivismilla on tilastollisesti havaittavissa oleva yhteys pienempiin kasvihuonekaasupäästöihin. Grant ja Vasi (2017) löysivät yhteyden paikallisten ympäristöjärjestöjen ja energiantuotannon CO2-päästöjen vähenemisen välillä. Budgen (2020) havaitsi, että sekä mielenilmaukset että kansalaistottelemattomuus kasvattivat kansalaisten hyväksyntää ilmastotoimille, ilman että aktivismi näkyi mitenkään negatiivisten tunteiden lisääntymisenä – päin vastoin kuin usein teoretisoidaan väitettäessä, että aktivismista olisi enemmän haittaa kuin hyötyä sen ”karkottaessa” potentiaalisesti kiinnostuneita. Swim ym. (2019) mittasivat mielipiteiden muutosta Yhdysvalloissa vuonna 2017 pidettyjen ilmastoprotestien jälkeen, havaiten että protestit lisäsivät selvästi ilmastoaktivismin hyväksyttävyyttä, vähensivät polarisaatiota – päin vastoin kun lähes kaikki ennustivat – ja kasvattivat ihmisten uskoa siihen, että ihmiskunta voi ratkaista ilmastokriisin. Ramelli ym. (2021) tutkivat ensimmäisen maailmanlaajuisen ilmastolakon (15.3.2019) vaikutuksia eurooppalaisten yritysten pörssikursseihin, ja havaitsivat lakon vaikuttaneen selvästi hiili-intensiivisten yritysten pörssikursseihin sekä johtaneen näiden yritysten pidemmän aikavälin tuotto-odotusten heikentymiseen – molemmat selkeitä merkkejä siitä, että markkinat pitävät ilmastoaktivismia toimivana tapana vähentää fossiilisten polttoaineiden ja saastuttavien toimialojen kysyntää ja tarjontaa.
On myös tunnettua, että EU:n käyttöön ottamat standardit ja sääntely leviävät tehokkaasti ympäri maailmaa, koska suurin osa yrityksistä ja maailman maista haluaa säilyttää pääsyn Euroopan markkinoille eikä erillisten versioiden tai lainsäädännön tekeminen ole yleensä kannattavaa. Tämän ”Bryssel-efektinä” tunnetun ilmiön vaikutusten suuruuden tarkka laskeminen on vaikeaa, mutta ilmiöstä itsessään ei ole epäilystä (Bradford, 2012). Ilmastokysymyksessä viimeisin voitto eurooppalaiselle aktivismille saavutettiin, kun jopa Venäjä suunnittelee hiiliveron käyttöönottoa, jotta sen vienti ei täysin romahda EU:n tulevan hiilitullin vuoksi. Yksittäiset venäläiset yritykset ovatkin jo ryhtyneet toimenpiteisiin vähentääkseen päästöjään, jotta ne voivat jatkossakin viedä tuotteitaan Eurooppaan (Ferreira Marques, 2021).
Yleisemmin, ilmastonmuutoksen torjuntaa eli mitigaatiota tutkivien keskuudessa on viimeisen noin kymmenen vuoden aikana vahvistunut käsitys siitä, että ilmastokriisi on pohjimmiltaan poliittinen ja rakenteellinen ongelma johon on puututtava ensi sijassa rakenteita muuttavalla politiikalla, teknisten ratkaisujen ollessa tärkeitä mutta kuitenkin toissijaisia. Esimerkiksi Pirgmaier ja Steinberger (2019) toteavat, että tutkimustietoa ilmastokriisistä ja sen torjunnan keinoista on jo enemmän kuin tarpeeksi: puutetta ei ole tiedoista tai keinoista, vaan poliittisesta halusta ottaa tieto ja keinot käyttöön. Politiikkaan vaikuttamiseksi useat mitigaatiotutkijat, kuten Gardner ym. (2021), Green (2020), McCowan (2020), Gardner ja Wordley (2019) sekä Frid ja Quarmby (2012) esittävät, että ilmastokysymyksen kriittisen tärkeyden ja kiireyden vuoksi jopa yliopistojen ja yliopistojen tutkijoiden tulisi keskittyä tutkimusten ja julkaisujen sijaan politiikkaan vaikuttamiseen ja aktivismiin. Ilmastolakkoja kannattavia tutkijoiden julkilausumia on allekirjoittanut arviolta lähes 40 000 tutkijaa eri puolilta maailmaa, ja 11 000 tutkijaa 153 maasta vaati jo 2019 maailman valtioita julistamaan ilmastohätätilan ja ryhtymään hätätilan mukaisiin toimenpiteisiin. Kuten kenties maailman arvostetuimman tieteellisen julkaisun Naturen asiaa käsitelleessä artikkelissa todettiin, ilmastolakkoilu sai tutkijoilta poikkeuksellisen laajaa tukea, eikä yksikään asiantuntija kritisoinut lakkoa tai pitänyt sitä tehottomana keinona (Warren, 2019). Aktivismin väitetystä ”tehottomuudesta” puhuminen on sen sijaan ilmastokriisin torjuntaa hidastamaan ja estämään pyrkivien denialistien retorisen strategian keskeinen osa, kuten ilmastodenialismin retoriikkaa tutkineet Lamb ym. (2020) toteavat.
Ilmastokriisi on maailmanlaajuinen hätätila ja siihen on vaikutettava kaikkialla maailmassa. Vaikka Suomi on väestöllisesti pieni maa, olemme osa EU:ta, ja on selvää, että EU:n ilmastotoimet – joilla on vaikutusta jopa Venäjään – ovat sitä tehokkaampia, mitä enemmän jäsenvaltiot toimia kannattavat. Ilmastoaktivistit eivät taistele yksin, vaan osana maailmanlaajuista liikettä joka pyrkii, ja kykenee, vaikuttamaan asioihin kaikkialla maailmassa. Tilannetta voidaan verrata sotaan siinä mielessä, että rintaman täytyy pitää kaikkialla, myös pienissä maissa ja vähäpätöisillä rintamilla. Ilmastokriisiä torjutaan siis myös Mannerheimintiellä aivan samalla tavalla kuin Suomen miehittämistä torjuttiin joskus myös Raatteen tiellä, sen sijaan että pohjoisessa taistelleet olisivat vain heittäneet hanskat tiskiin ja voivotelleet, että se tulee sieltä etelästä läpi kumminkin.
Lisäys 1.10.2021: Kollektiivista käyttäytymistä tutkiva tri Roope Kaaronen huomautti, että ”tutkimustiedon perusteella on ihan selkeä kuvio, että pieni ja tiivis määrätietoinen aktiivijoukko voi saada paljonkin muutosta aikaan.” Hän myös nosti esille seuraavat lähdeviitteet: Science-lehdessä julkaistu tutkijoiden kannanotto ilmastolakkojen ja muun suoran aktivismin puolesta (Hagedorn et al. 2019, Concerns of young protesters are justified, Science 364(6436), 139-140); Damon Centolan ja kollegoiden työ kompleksisen käyttäytymisen leviämisen tutkimisessa, esim. https://www.science.org/doi/abs/10.1126/science.aas8827ja laajemmin kirjoissa Centola 2018, How Behavior Spreads, ja Centola 2021, Change; kansantajuinen tiivistelmä https://penntoday.upenn.edu/news/damon-centola-tipping-point-large-scale-social-changeCentola esittää, että uudet normit tulevat ryhmissä säännöllisesti voimaan kun noin neljännes ryhmän jäsenistä on sitoutunut muutokseen. Kaarosen mukaan on haastavaa sanoa miten suuri joukko tarkkaan ottaen saa muutosta aikaan, mutta mekanistisesti ottaen on selkeää, että omistautunut, ”itseään vahvistava” joukko voi kääntää keskitien kulkijoiden suunnan.
Lähteet
Agnone, Jon (2007). Amplifying Public Opinion: The Policy Impact of the U.S. Environmental Movement. Social Forces 85(4):1593–1620. https://doi.org/10.1353/sof.2007.0059
Andrews, Kenneth T.; Beyerlein, Kraig; Tucker Farnum, Tuneka (2016). The Legitimacy of Protest: Explaining White Southerners’ Attitudes toward the Civil Rights Movement. Social Forces 94(3):1021–44. https://doi.org/10.1093/sf/sov097
Aronoff, Kate; Battistoni, Alyssa; Cohen, Daniel Aldana; Riofrancos, Thea (2019). A Planet to Win: Why We Need a Green New Deal. New York: Verso.
Bradford, Anu (2012). ”The Brussels Effect”. Northwestern University Law Review. 107 (1). SSRN 2770634, Columbia Law and Economics Working Paper No. 533.
Budgen, Dylan (2020). Does Climate Protest Work? Partisanship, Protest, and Sentiment Pools. Socius: Sociological Research for a Dynamic World 6. https://doi.org/10.1177/2378023120925949
Burstein, Paul; Linton, April (2002). The Impact of Political Parties, Interest Groups, and Social Movement Organizations on Public Policy: Some Recent Evidence and Theoretical Concerns. Social Forces 81(2):380–408. https://doi.org/10.1353/sof.2003.0004
Dietz, Thomas; Frank, Kenneth A.; Whitley, Cameron T.; Kelly, Jennifer; Kelly, Rachel (2015). Political influences on greenhouse gas emissions from US states. PNAS 112(27), 8254-8259. https://doi.org/10.1073/pnas.1417806112
Engler, Mark & Engler, Paul (2016). This is an uprising: How nonviolent revolt is shaping the 21st Century. Nation Books.
Gamson, William A. (1975). The Strategy of Social Protest. Homewood, IL: Dorsey.
Gamson, William A.; Modigliani, Andre (1989). Media Discourse and Public Opinion on Nuclear Power: A Constructionist Approach. American Journal of Sociology 95(1):1–37. https://doi.org/10.1086/229213
Gardner, C. J., & Wordley, C. F. R. (2019). Scientists must act on our own warnings to humanity. Nature Ecology & Evolution 3, 1271–1272. https://doi.org/10.1038/s41559-019-0979-y
Gardner, Charlie J.; Thierry, Aaron; Rowlandson, William; Steinberger, Julia K. (2021). From Publications to Public Actions: The Role of Universities in Facilitating Academic Advocacy and Activism in the Climate and Ecological Emergency. Frontiers in Sustainability 2:679019. https://doi.org/10.3389/frsus.2021.679019
Grant, Don; Vasi, Ion Bogdan (2017). Civil Society in an Age of Environmental Accountability: How Local Environmental Nongovernmental Organizations Reduce U.S. Power Plants’ Carbon Dioxide Emissions. Sociological Forum 32(1):94–115. https://doi.org/10.1111/socf.12318
Green, Jessica F. (2020). Less talk, more walk: why climate change demands activism in the academy. Daedalus 149(4), 151–162. https://doi.org/10.1162/daed_a_01824
Lamb, W. F., Mattioli, G., Levi, S., Roberts, J. T., Capstick, S., Creutzig, F., … Steinberger, J. K. (2020). Discourses of climate delay. Global Sustainability, 3, e17. https://doi.org/10.1017/sus.2020.13
McCowan, T. (2020). The Impact of Universities on Climate Change: A Theoretical Framework. London: Institute of Education.
Muñoz, John; Olzak, Susan; Soule, Sarah A. (2018). Going Green: Environmental Protest, Policy, and CO2 Emissions in U.S. States, 1990–2007. Sociological Forum 33(2):403–21. https://doi.org/10.1111/socf.12422
Pirgmaier, Elke & Steinberger, Julia K. (2019). Roots, Riots and Radical Change – A Road Less Travelled for Ecological Economics. Sustainability 11(7), 2001. https://doi.org/10.3390/su11072001
Ramelli, Stefano; Ossola, Elisa; Rancan, Michela (2021). Stock Price Effects of Climate Activism: Evidence from the First Global Climate Strike. Journal of Corporate Finance, painossa. https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=3544669
Rochon, Thomas R. (2000). Culture Moves: Ideas, Activism, and Changing Values. Princeton, NJ: Princeton University Press.
Schell, Jonathan (2003). The Unconquerable World: Why peaceful protest is stronger than war. London: Penguin.
Swim, Janet K.; Geiger, Nathaniel; Lengieza, Michael L. (2019). Climate Change Marches as Motivators for Bystander Collective Action. Frontiers in Communication 4:4. https://doi.org/10.3389/fcomm.2019.00004
York, Richard; Rosa, Eugene A.; Dietz, Thomas (2003). Footprints on the Earth: The Environmental Consequences of Modernity. American Sociological Review 68(2):279–300. https://doi.org/10.2307/1519769
234 vuotta sitten, 22. toukokuuta 1787, kaksitoista idealistia kokoontui Lontoossa korjatakseen suuren ja muinaisen vääryyden. Jo yli kahdensadan vuoden ajan englantilaiset kauppiaat ja laivanomistajat olivat rikastuneet valtavasti kuljettamalla Afrikasta vangittuja ihmisiä pakkotyöhön Amerikkaan. Vaikka orjuus oli jo tuolloin Ison-Britannian saarilla virallisesti laitonta, orjakauppa oli tuonut suuria vaurauksia etenkin rikkaimmille ja vaurastuttanut myös lukuisia satamakaupunkeja. Orjuuden pahuudesta oli toki puhuttu jo vuosisatojen ajan, mutta bisnes oli bisnestä. Uuden Orjakaupan poistamisen seuran oli tarkoitus laittaa tälle häpeälliselle liiketoiminnalle viimeinkin loppu.
Kuten heitä edeltäneitä orjuuden vastustajia, myös näitä kahtatoista idealistia pilkattiin ankarasti. Piinkovina realisteina itseään pitävät totesivat, että orjuus oli ollut osa ihmiselämää vähintään antiikin ajoista saakka, monen kaupungin ellei peräti koko Ison-Britannian talous oli orjakaupasta riippuvaista, ja sitäpaitsi, sehän kosketti vain ihonväriltään erilaisia kaukana Lontoosta. Miten muutama hupsu aktivisti maassa, jossa orjuus oli jo laitonta, voisi vaikuttaa maailmaan?
Menestys ei ollutkaan välitöntä. Vaikka aktivistien joukko kasvoi tasaisesti, tarvittiin 20 vuotta ennen kuin parlamentti kielsi edes orjakaupan. Vasta 46 vuotta Orjakaupan poistamisen seuran perustamisen jälkeen orjuudesta itsestään tehtiin laitonta koko Ison-Britannian imperiumin alueella. Vasta 78 vuotta seuran perustamisen jälkeen orjuus lopetettiin myös Yhdysvalloissa, Yhdysvaltojen ja orjuuden vastustajien sodittua ja voitettua verisen sodan orjuuden säilyttämiseksi unionista eronneita Etelävaltoja vastaan. Vasta vuonna 1981 viimeinenkin maailman valtio kielsi virallisesti orjuuden. Orjuuden pahuutta ei ole saatu vieläkään täysin kitkettyä, mutta idealististen maailmanparantajien suurtyö muutti silti maailmaa – paljon paremmaksi.
Maailma ei ole kuitenkaan tullut valmiiksi. Nyt elävien sukupolvien suuri työ on toisen vuosisataisen mutta moraalittoman energianlähteen, fossiilisten polttoaineiden, käytön lopettaminen. Fossiilisten polttoaineiden polttaminen ja laajemmin katsottuna luonnon orjuuttaminen ja tuhonta eivät ole ihmisten orjuuttamiseen verrannollisia vääryyksiä, mutta vääryyksiä ne silti ovat.
Onneksi aktivismin historia kertoo, että juuri vääryyksien korjaaminen on yksi ihmisiä kaikkein voimakkaimmin motivoiva voima. Suuret, maailmaa paremmaksi muuttaneet kansanliikkeet ovat aina pohjautuneet moraalisiin eivätkä taloudellisiin kysymyksiin. Orjuus ei loppunut parempien orjien keksimiseen: se loppui, kun riittävän moni ymmärsi, ettei orjuus ollut luonnonlaki vaan suuri vääryys.
Orjakaupan vastustajat haastoivat ajatuksen siitä, että orjuus olisi luonnolliseen järjestykseen kuuluva ilmiö ja ihmiset olisivat omaisuutta jota voisi muitta mutkitta ostaa, myydä tai omistaa. Tarvitsemme nyt vastaavaa ajattelun muutosta meitä ympäröivien ekosysteemien suhteen. Kestävyyskriisimme juurisyynä kun on luonnon rutiininomaiseen hyväksikäyttöön ja kaupallistamiseen perustuva talousjärjestelmä, joka orjuuttaa Maapallon luonnon globaalin talouden palvelukseen hieman samalla tavalla kuin orjuus orjuutti orjat. Yhteiskuntamme eivät tule olemaan kestävällä pohjalla ennen kuin osaamme suhtautua tätä ainoaa kotiamme kanssamme jakaviin lajeihin kumppaneina eikä palvelijoina.
Olen äärimmäisen iloinen nähdessäni teidät kaikki täällä. Teitä on jo nyt enemmän kuin Orjakaupan poistamisen seuran perustajajäseniä, ja tänään ihmiset ympäri maailman yhdistyvät vaatimaan oikeudenmukaisempaa maailmaa. Uskallan luvata, että sellaisen myös tulemme saamaan. Kun jonkin asian perimmäinen vääryys ymmärretään, on vain ajan kysymys, milloin vääryys korjataan.
Siihen saakka kunnes vääryys saadaan korjattua, voi näyttää siltä, ettei aktivismi aiheuta muutosta. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys. Yhteiskunnallinen muutos ei tapahdu tasaisesti vaan pyrähdyksittäin. Kun muutosten perustukset on saatu rakennettua, muutoksen nopeus itsessään yllättää aina tarkkailijat. Kuten talon perustukset, muutoksenkin perustukset ovat kuitenkin enimmäkseen näkymättömissä.
Olen itse tutkinut työkseni kestävyyskriisin ratkaisuja pian 15 vuoden ajan. Tämä aika ei ole ollut helppoa optimismille, ja olen usein tuskaillut, ettei mitään muutosta kuitenkaan tule. Olen nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa tutkijan urani aikana aidosti optimistinen. Monet kehityskulut, sähköautojen valtavan paljon odotuksia nopeammasta yleistymisestä alkaen, ovat nyt niinsanotusti kiihtymisvaiheessa. Se ei vielä näy tilastoissa, mutta voimme jo nyt sanoa, että esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden polttaminen tulee loppumaan tällä vuosisadalla: kysymys on enää tarkasta vuodesta. Kaikista masentavistakin uutisista huolimatta uskon, että elämme nyt kaikkein pimeintä hetkeä: hetkeä juuri ennen auringonnousua.
Tähän hetkeen ei olisi päästy, eikä muutosta tapahtuisi, ilman juuri teitä. Suuret muutokset vaativat sitä, että ihan tavalliset ihmiset toteavat: vääryys on korjattava. Ammatillinen mielipiteeni on, että ilmastolakko ja muu viime vuosien aktivismi on kiihdyttänyt muutosta jo nyt ratkaisevalla tavalla. Ne, jotka väittävät, ettei lakkoilu tai mielenosoittaminen auta itse asiaan, eivät yksinkertaisesti tiedä tai ymmärrä asiasta tai yhteiskunnallisista muutoksista.
En tietenkään tarkoita, että ongelmat olisi jo ratkaistu ja vääryys poistettu. Ilmastokysymyksessä kyseessä ei ole ehkä vielä edes lopun alku, vaan vasta alun loppu. Edessämme on vielä monta vuotta ankaraa kamppailua muutosta hidastavia voimia vastaan, ja uskon, että vielä seuraavalla vuosisadallakin eläville aktivisteille riittää paljon työtä maailman parantamisessa. Maailmasta kun ei tule valmista vielä tälläkään vuosisadalla. Meidän tehtävämme on tehdä kaikki se mitä voimme, ja antaa seuraaville sukupolville paremmat lähtöasemat rakentaa vielä parempi maailma, aivan kuten meitä edeltäneet sukupolvet meille antoivat. Me täällä tänään olemme yksi lenkki satojen ellei tuhansien vuosien ketjussa.
Tämä aktivismin ketju on jo saavuttanut suuria asioita, ja se tulee saavuttamaan niitä lisää. Meillä täällä tänään on suorastaan etuoikeus olla osa ketjua. Sillä, mietin usein, mikä oikeastaan edes voisi olla parempi tapa käyttää ainutkertainen elämänsä, kuin vaatia ja rakentaa parempaa maailmaa kaikille?
Kiitos vielä kerran kaikille teille, jotka käytätte ja olette käyttäneet aikaanne maailman parantamiseen.
Vuonna 2021 on jo hyvin tiedossa, että yritykset ja liike-elämän sekä rikkaimmiston etujärjestöt pyrkivät usein esittämään maailmanparannuksen yksilön valintoina hidastaakseen liiketoimintaa haittaavan sääntelyn ja rajoitusten voimaantuloa. Esimerkiksi henkilökohtaisen hiilijalanjäljen konseptin kehittivät öljy-yhtiö BP:n markkinointikonsultit, tarkoituksenaan kiinnittää huomio nimenomaan yksilöiden omaan käyttäytymiseen eikä aidosti toimiviin, kollektiivisella poliittisella yhteistyöllä aikaansaataviin rajoihin fossiilisten polttoaineiden käytölle.
Mutta miksi yritykset ja niiden etujärjestöt tekevät näin, ja milloin ne tekevät näin? Vastausta tähän kysymykseen voidaan hahmotella esimerkiksi peliteorian avulla, hieman muuntelemalla kenties tunnetuinta peliteorian esimerkkiä: vangin dilemmaa.
Vangin dilemma on alunperin ajatusharjoitus, jossa kahta henkilöä, kuvitteellisesti vankia, epäillään vakavasta rikoksesta. Poliisilla ei kuitenkaan ole tarpeeksi todisteita heitä vastaan, joten kuulustelija yrittää saada heistä irti tunnustuksen. Hän kertoo kummallekin vangille erikseen, että jos vanki tunnustaa rikoksen ja todistaa toisen vangin olleen rikoksen päätekijä, tunnustaja selviää yhdellä vuodella vankilaa mutta syyllisyytensä kiistävä tuomitaan kahdeksaksi vuodeksi. Jos taas molemmat tunnustavat, molemmat tuomitaan viideksi vuodeksi. Vangit, paatuneita rikoksentekijöitä kun ovat, tietävät myös, että jos molemmat heistä pysyvät vaiti, poliisin on todisteiden puuttuessa vapautettava heidät. Vangeille olisi tietenkin optimaalista, jos molemmat heistä pysyisivät hiljaa. Silti, niin kauan kun kumpikin vanki pysyy tietämättömänä siitä, mitä toinen tekee, kummankin vangin kannattaa tunnustaa: hän ei voi tietää, onko toinen kielinyt ja vierittänyt rikoksen yksin hänen niskoilleen. Vangin dilemma onkin tunnetuin havainnollistus, miksi kahden täysin rationaalisesti toimivan tahon kannattaa tietyissä tilanteissa toimia tavalla, joka ei ole kummallekaan osapuolelle optimaalinen.
Klassinen vangin dilemma. Kummankin kannattaisi pitää suu supussa, mutta vain jos molemmat pitävät.
Pienin muutoksin voimme havainnollistaa vangin dilemmalla myös sitä, miksi voimakkaat tahot haluavat esittää maailmanpelastamisen yksilöiden valintoina. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi maailma, jossa on kaksi kansalaista, rikas ja köyhä, ja yritys, jonka kannattava myrkkyvoidebisnes on uhattuna outojen iho-oireiden herätettyä kansalaiset puhumaan myrkkyvoidebisneksen sääntelyn kiristämisestä. Kumpikin kansalaisista joutuu nyt miettimään, mitä tehdä: yrittääkö rakentaa kansanliikettä politiikkaan vaikuttamiseksi, vai tehdäkö yksilövalintoja? Tässä leikkikalumaailmassa, aivan kuten meidänkin maailmassamme, rikkaalla on enemmän vaihtoehtoja kuin köyhällä. Toisin kuin meidän maailmassamme, rikkaalla ja köyhällä on kuitenkin yhtä paljon poliittista vaikutusvaltaa. Olettakaamme nyt, esimerkin vuoksi, että eri vaihtoehtojen kustannukset ja hyödyt ovat alla olevan kuvan mukaiset. Kansanliikkeen rakentaminen yhdessä toimimalla on hidasta puuhaa ja vie paljon aikaa, esimerkiksi tässä tapauksessa viisi yksikköä kultakin osallistujalta. Jos vain rikas tai vain köyhä pyrkii vaikuttamaan politiikkaan, poliitikot säätävät joitain pieniä rajoituksia, jotka parantavat tilannetta hieman. Toisaalta, jos riittävän suuri kansanliike saadaan aikaan, leikkikalumaan eduskunta voi säätää lain, joka kieltää myrkyn käytön kaikissa voiteissa. Tällöin kaikki hyötyvät paljon: niin köyhät kuin rikkaatkin.
Kumpikin voi myös tehdä yksilön valintoja ja äänestää kukkarollaan yrittämällä löytää vähemmän myrkyllisiä voiteita. Tämäkin vie vähän aikaa (yhden yksikön), mutta selvästi vähemmän kuin kansanliikkeen rakentaminen. Hyötykään ei tosin ole kovin suuri, joskin rikkaalla on kuitenkin vaihtoehtona myös kalliimpien luomuvoiteiden ostaminen. Rikas siis hyötyy yksin toimimisesta suhteellisesti enemmän kuin köyhä. (Huomaa, että nelikentässä ei ole yksinkertaisuuden vuoksi vaihtoehtoa “älä tee mitään.” Tämäkin olisi kuitenkin todellisuudessa vaihtoehto.)
Rikkaan ja köyhän dilemma. Rikkaalla on enemmän vaihtoehtoja ja hän todennäköisesti kokee aikansa olevan kalliimpaa.
Mikä nelikentän ruuduista tulee valituksi? Se riippuu ennen kaikkea siitä, miten arvokkaaksi kansalaiset mieltävät aikansa. Jos yhdessä vaikuttaminen vie paljon aikaa, ja aika on rahaa, on todennäköistä, että ainakaan rikas ei lähde mukaan kansanliikkeeseen. Mitä suuremmat tulot, sitä kalliimpaa myös aika on; niinpä rikkaiden ei kannata lähteä mukaan mihinkään yhteistyöhön, mikä vie kovinkaan paljon heidän aikaansa. Toisaalta, köyhällä ei välttämättä ole varaa käyttää kovinkaan paljon aikaansa vaikuttamiseen: muuten pöydästä voi loppua leipä. Todennäköistä siis on, että köyhä pyrkii vaikuttamaan poliittisesti (jos lainkaan), rikas tekemällä yksilövalintoja. Tämä on parempi kuin ei mitään, mutta todennäköisesti ei optimaalinen tilanne kummallekaan.
Lisäkierre kuvioon tulee siitä, että myrkkyvoidetta valmistava yritys tuskin vain odottaa, mitä tuleman pitää. Olettakaamme yksinkertaisuuden vuoksi, että kaikki kansalaisten saama hyöty vastaa sitä, montako killinkiä myrkkyvoiteen valmistaja kussakin tapauksessa menettäisi. Tällöin myrkkyvoiteen valmistajan kannattaisi käyttää lobbaamiseen, mielipidevaikuttamiseen, lahjuksiin tai mihin tahansa muuhun enintään 20 killinkiä, jos sillä voitaisiin estää rikasta ja köyhää tekemästä yhteistyötä sääntelyn kiristämiseksi. Sen sijaan muiden lopputulosten haitat olisivat selvästi vähäisempiä, ja niiden estämisen kannustimet paljon pienempiä. Rationaalisesti toimivan yrityksen kannattaisi siis käyttää useita killinkejä kaikenlaisiin toimiin – kuvassa yleistermillä “lobbaus” – joilla ainakin toinen kansalaisista saataisiin ajattelemaan, että paras tapa vaikuttaa on yksilön valinnoilla. Hajota ja hallitse, kuten jo muinaiset roomalaiset tiesivät.
Jos uhkana on sääntely, yritykselle kannattavin strategia voi usein olla mielipidevaikuttaminen.
Nelikenttä näyttää myös yhden selityksen sille, miksi rationaalisesti toimivan yrityksen ei suinkaan välttämättä kannata kehittää uutta, myrkytöntä voidetekniikkaa. Kyse on yksinkertaisesti kustannus-hyötyarviosta: jos yritys arvioi, että se maksimoi voittonsa pyrkimällä jarruttamaan sääntelyä tai uskottelemalla kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun, se jarruttaa sääntelyä tai uskottelee kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun. Koska uuden tekniikan kehittäminen on aina epävarmaa riskinottoa, ja koska ihmisillä on taipumus pitäytyä vanhassa ja tunnetussa, kynnys uuden tekniikan kehittämiselle ja käyttöönotolle on usein korkea. Jotta yritykset saadaan potkittua tämän kynnyksen yli, tarvitaan yhteistyötä, kollektiivista toimintaa joka kiristää sääntelyä tai vähintään aiheuttaa uskottavan uhan sääntelyn selvästä kiristämisestä, ellei muutosta tapahdu muuten. (Kirjoitin aiheesta enemmän mm. SSAB:n vetyterästekniikan tiimoilta.)
Miksi tekniikan kehitys ei pelasta ympäristöä? Koska resurssien tehostunut käyttö johtaa lähes poikkeuksetta siihen, että resursseja käytetään kokonaisuutena enemmän.
Eräs taloustieteen uranuurtajista, englantilainen William Stanley Jevons, esitti jo vuonna 1865, että tekniikan kehitys ei voi vähentää resurssien kulutusta. Resurssitaloustieteen klassikoihin kuuluvassa kirjassaan The Coal Question hän kiinnitti huomiota yksinkertaiseen epäkohtaan: vaikka höyrykoneiden polttoainetehokkuus oli kasvanut huikeasti 1700-luvun lopusta, Englannissa poltettiin silti hiiltä noin sata kertaa enemmän kuin 1800-luvun alussa. Jevons päätteli, aivan oikein, että tämä johtui nimenomaan tekniikan ja tehokkuuden kehittymisestä. Entistä tehokkaampia ja halvempia höyrykoneita kannatti käyttää useammassa paikassa, jolloin hiilen kulutus kokonaisuutena lisääntyi, vaikka yhden hevosvoiman tuottamiseksi tarvittavan hiilen määrä olikin vähentynyt dramaattisesti.
Jevonsin paradoksiksi nimetty ilmiö on sittemmin havaittu ja todistettu lukemattomissa eri kohteissa – käytännössä kaikkialla, missä sitä on voitu ja viitsitty tutkia. Erityisen vahvoja todisteita sen puolesta löytyy autoilusta ja valaistuksesta, jossa kummassakin tehokkuusparannukset ovat näkyneet ajosuoritteen ja valaistuksen määrän selvänä lisääntymisenä. Silloinkin, kun tekniikka todella vähentää resurssien tarvetta jossain tarkoituksessa, säästyneet resurssit käytetään lähes poikkeuksetta muihin tarkoituksiin. Mainio nykyajan esimerkki löytyy hopeasta. Vielä vuosituhannen vaihteessa hopean tärkein yksittäinen käyttökohde oli valoherkkien filmien valmistaminen. Maailman hopeantuotannosta valokuvauksen tarpeisiin meni enimmillään 42 prosenttia vuonna 2002. Kun digitaalikamerat yleistyivät, muistan itsekin kuulleeni niitä kehuttavan ympäristöteoiksi: nyt hopean tuotanto varmasti vähenisi.
Vaan miten kävikään? Kuten kuva 1 osoittaa, mullistava tekninen parannus, joka teki yhden tärkeän ja merkittäviä ympäristövahinkoja aiheuttavan raaka-aineen nopeasti liki kokonaan tarpeettomaksi sen tärkeimmässä käyttökohteessa – ei näkynyt kulutuksessa yhtään mitenkään. Hopean louhinnan nouseva trendi jatkui ilman että valokuvauksen murros olisi vaikuttanut siihen millään tavoin. Nykyään maailmassa louhitaan lähes 50 prosenttia enemmän hopeaa kuin vuonna 2000. Ympäristömielessä digikamera oli täydellinen floppi.
KUVA 1. Maailman hopeantuotanto ja valokuvauksessa käytetyn hopean määrä 1996-2019.
Jos tämä yksittäinen esimerkki ei vakuuta, kehotan selvittämään asiaa itse. Esimerkiksi tässä tutkimuksessa (PDF-linkki) käytiin läpi kymmenen tärkeää hyödykettä tai aktiviteettia ja tekniikan kehittymisen vaikutus niiden energiankulutukseen vuosien 1805 ja 2009 välisenä aikana. Vain yhdessä tapauksessa tehokkuusparannukset pitivät energiankulutuksen edes suunnilleen samalla tasolla; kaikissa muissa tapauksissa kokonaiskulutus nousi selvästi. Jos muu kuin energiankulutus huomioitaisiin, huomattaisiin, että kaikkien aktiviteettien kokonaisvaikutukset ovat kasvaneet huikeasti. Esimerkiksi ainoa aktiviteetti jonka energiatehokkuusparannukset ovat melkein riittäneet kompensoimaan aktiviteetin yleistymisen, tavaran kuljetus raiteilla, kuljetti tarkastelujakson lopussa kaksi kertaa enemmän tavaraa kuin jakson alussa. Missään kohteessa tehokkuusparannukset eivät vähentäneet kokonaiskulutusta paitsi enintään hyvin väliaikaisesti. Tulos ei ollut mikään yllätys, eikä poikkeus sääntöön.
Ainoa mitenkään luotettava tapa rajoittaa luonnon riistoa on rajoittaa luonnon riistoa. Usein kuultu väite siitä, että parasta ympäristötyötä olisi tekniikan kehittäminen, ei kertakaikkisesti ole totta. Tarkalla pöyhimisellä voisi varmasti löytyä kohteita, joissa kokonaiskulutus on vähentynyt tekniikan kehityksestä huolimatta, mutta kokonaiskuva on selvä ja tosiasiat kirkkaita. Tekniikka voi auttaa ympäristötyössä mahdollistamalla samojen asioiden tekemisen vähemmällä kulutuksella, mutta jos emme vaadi selkeitä rajoja kulutukselle, mikään määrä tekniikkaa ei tee mitään muuta kuin varmistaa, että kulutamme luonnon entistä tehokkaammin loppuun. Ottaen huomioon, että tämä on tiedetty yli 150 vuotta ja todistettu paikkansapitäväksi kerta toisensa jälkeen, on hyvin hämmentävää, että asia on silti vain aniharvan tiedossa. Toivottavasti tämä lyhyt selostus auttaa levittämään tietoa laajemmalle ja auttaa ymmärtämään, miksi ympäristötyön keskiössä on ja pitää olla yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja aktivismi, ei teknisten ihmeiden toivominen.
Nykyisin Jevonsin paradoksia tutkitaan myös termien ”rebound effect” ja ”Khazzoom-Brookes postulate” alla; kts. Saunders, H. D. (2000). A view from the macro side: rebound, backfire, and Khazzoom–Brookes. Energy Policy 28, 439–449. doi:10.1016/S0301-4215(00)00024-0
Mineraalien korvaamisesta ja kasvavasta ”energiaseinästä” mm. Bardi, Ugo (2013). The Mineral Question: how energy and technology will determine the future of mining. Frontiers in Energy Research 1(9). https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fenrg.2013.00009/full
En tiedä, mitä kaikkea nuoret aktivistit ajattelivat päättäessään salaisessa kokouksessaan, että kestämättömän kehityksen pysäyttäminen vaatisi turvautumista laittomiinkin keinoihin. Tiedän vain, että tätä pääasiassa nuorista, usein vanhempiensa rahoilla eläneistä yliopisto-opiskelijoista koostunutta liikettä ajoi vakava huoli Suomen tulevaisuudesta. Tämän huolen vuoksi liikkeeseen kuuluvat olivat valmiit tarvittaessa uhmaamaan lakia ja järjestystä, kärsimään palkatta suuria vaivoja ja vaaroja, ja ryhtymään yritykseen, jota valtaosa kansasta ja hallitsevasta eliitistä piti parhaimmillaankin hölmönä ja vaarallisena, ellei jopa suoranaisena maanpetoksena. Aktivistit eivät tehneet tätä itsekkyydestä tai seikkailunhalusta, vaikka seikkailunhalu varmasti olikin osa aktivismin viehätystä. He päättivät toimia, koska keinot vaikuttaa virallisia teitä pitkin eivät tuottaneet tulosta tarpeeksi nopeasti.
Puhun tietenkin Helsingin Ostrobotnian kassahuoneessa marraskuun 20. päivän iltana 1914 pidetystä kokouksesta, jossa Suomen itsenäisyysliikkeen aktivistit totesivat alkaneen venäläistämisohjelman tarkoittavan Suomen autonomian rippeidenkin hävittämistä, ja päättivät ryhtyä toimenpiteisiin Suomen irroittamiseksi Venäjästä. Tätä kokousta pidetään yleisesti jääkäriliikkeen alkuna.
Oli jääkärien myöhemmästä toiminnasta mitä mieltä tahansa, on selvää, että he syyllistyivät aikanaan laittomaan kansalaisaktivismiin. Suomi oli laillisesti osa Venäjää, joka oli sodassa Saksan kanssa. Vihollisen palvelukseen astuminen oli valtiopetos.
Jääkärit tekivät kuitenkin sen minkä kokivat välttämättömäksi. Heidän tehtävänsä oli epätoivoinen: muutama tuhatkaan jääkäriä ei olisi edes kansannousun tukemana mitenkään voinut voittaa sotaa Venäjän armeijaa vastaan, jos vallankumous ei olisi syrjäyttänyt tsaarin hallintoa. Onnekkaiden sattumusten kautta, osana paljon laajempaa ja historiassa ansaittua vähemmän huomiota saanutta aktivistien ja huolestuneiden kansalaisten joukkoa, jääkärien tavoite – itsenäinen Suomi – tuli ennen pitkää tosiasiaksi. Sisällissodan ja sitä seuranneen ajan raakuudet, joihin myös monet jääkärit syyllistyivät, eivät muuta tosiasioita: Suomi ei olisi itsenäinen valtio ilman laajaa, toisinaan laitontakin kansalaisaktivismia.
Jääkärien nykyäänkin nauttima kunnioitus kertoo myös siitä, että käytännössä kaikki suomalaiset hyväksyvät laittomankin ja peräti ankarasti kielletyn kansalaisaktivismin joissain tilanteissa. Kun tämä riidaton tosiasia on nyt saatu pois alta, voimme siirtyä keskustelemaan ajankohtaisemmasta aiheesta: toiminnasta kiivaasti etenevää ympäristötuhoa vastaan.
En käy nyt tarkemmin läpi tilannekuvaa: totean vain, että parhaan tieteellisen tiedon valossa olemme edelleen matkalla kohti helvettiä, eikä Suomi voi olla kehitykselle immuuni. Jääkäreihin verrattuna, meillä on paljon vahvemmat perustelut uskoa, että kehityksen jatkuminen ennallaan johtaisi elämäntapamme ja sivilisaatiomme loppuun. On myös kiistatonta, että toistaiseksi esitetyt politiikkatoimet etenevän uhan pysäyttämiseksi eivät ole riittäviä. Ei olekaan ihme, että kansalaisaktivismi ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus nauttivat tutkijoiden vahvaa tukea. Oman kokemukseni mukaan lähes kaikkien ympäristötuhojen torjuntaa tutkivien mielipide entistä YK:n ilmastojohtajaa Christina Figuresia myöten on, että jos kansalaisaktivismia on koskaan tarvittu, nyt on se hetki. Tämä on nimittäin se kohta katastrofielokuvaa, missä tutkijat yrittävät varoittaa katastrofin olevan lähellä.
Voidaan siis pitää selvänä, että 3.10.2020 poliisin pippurisumuttamaksi joutuneiden Elokapinan aktivistien ja muiden kansalaisliikkeiden tavoitteet – estää tuntemamme maailman loppu – ovat hyvin perusteltuja. Itse asiassa en tiedä yhtäkään toista politiikkaan vaikuttamaan pyrkinyttä liikettä, jonka vaatimukset olisivat yhtä vahvasti tutkimustiedon perustelemat. Jäljelle jää kysymys, ovatko valitut keinot oikeita, toisin sanoen tehokkaita, ja oikeutettuja. Tämä on aihe, joka ymmärrettävistä syistä jakaa kansaa.
Mielenilmaukset sinänsä ovat useimmille hyväksyttävissä. Pääsääntöisesti nuorilla ja enintäänkin keskituloisilla aktivisteilla ei ole mitään keinoa osoittaa mieltään monien ihmisten ajattelematta hyväksymillä tavoilla, kuten ostamalla valtavia mainoskampanjoita tai poliitikkoihin vaikuttavien lobbaustoimistojen palveluja. Heillä on käytössään vain omat kehonsa. Fyysinen mielen osoittaminen on keskeinen osa demokratiaa: jos mielen osoittaminen, myös kaupunkien keskustassa, sallitaan vain rahaa käyttäville, emme elä enää demokratiassa vaan oligarkiassa.
Mielenosoittamista on tietenkin harjoitettu jo pitkään. Esimerkiksi koululaisten ilmastolakko on päivystänyt Eduskuntatalon portailla, liikennettä mitenkään haittaamatta, joka perjantai jo kahden vuoden ajan. Ensimmäisten viikkojen jälkeen lakkolaisia ei ole mediassa näkynyt, eikä politiikka ole vielä muuttunut. Tämä on epäilemättä yksi syy, miksi Elokapinan aktivistit ovat todenneet, että heidän on pakko ottaa enemmän riskejä ja kärsiä enemmän epämukavuuksia kunnes politiikka muuttuu. Kuten jääkärit aikanaan, hekin ovat todenneet, että suurempi tarkoitus ja maan ja lastemme pitkän tähtäimen etu ovat nyt henkilökohtaista mukavuutta tärkeämpiä. Elokapinan jäsenet ovat myös osoittaneet, että he ovat valmiit kantamaan vastuunsa ja ottamaan rangaistuksen teoistaan – ja kenties ihmiskunta on hieman viisastunut, sillä aktivistit ovat vahvasti sitoutuneet väkivallattomuuteen.
Kansalaistottelemattomuus jakaa silti mielipiteitä. Myös moni itse ympäristöasiaan sinänsä myönteisesti suhtautuva ajattelee, että ympäristötoimien tekeminen vaatii sitä, että lähes kaikki ihmiset saadaan hyväksymään kyseiset toimet. Tästä näkökulmasta katsottuna polarisaatiota lisäävä kansalaistottelemattomuus on paha asia. On kuitenkin hyviä syitä uskoa, että mainittu käsitys on väärä. Tosiasia on, että sellaista ympäristöpolitiikkaa, joka riittäisi pysäyttämään tuhot ja joka kelpaisi kaikille, ei ole olemassa. Ongelma on siis samanmuotoinen kuin Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen 1960-luvulla kohtaama: sellaisia muutoksia, jotka lopettaisivat rotusorron mutta olisivat kaikkien hyväksyttävissä, ei ollut olemassa.
Väkivallattoman kansalaisvaikuttamisen historia, jota on dokumentoitu esimerkiksi kirjassaThis is an uprising, antaa syyn uskoa, että tällaisessä tilanteessa polarisaation lisääminen voi hyvin olla toimiva osa strategiaa. Polarisoivat teot toki tuomitaan laajalti – mutta lähinnä niiden toimesta, jotka joka tapauksessa tuskin laittaisivat asian puolesta tikkua ristiin. Menetys ei siis ole välttämättä suuri. Toisaalta, jos toiminta tai esimerkiksi poliisin reaktiot onnistuvat herättämään sympatiaa tai edes nolostumista tahoissa, jotka voisivatkin toimia, nettovaikutus itse asialle voi hyvin olla positiivinen. Tällä strategialla Intia saavutti itsenäisyyden rauhanomaisesti, rotuerottelu lopetettiin virallisesti Yhdysvalloissa, Solidaarisuus-liike auttoi kaatamaan Puolan kommunistihallinnon, Baltian maat itsenäistyivät Neuvostoliitosta ilman sotaa, ja Serbian diktaattori Slobodan Milosevic saatiin luopumaan vallastaan – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Käytetty strategia ei ole mikään salaisuus, eikä kyseessä ole mikään salaliitto. Kyseessä on tutkittu ja toimivaksi havaittu keino aikaansaada rauhanomaisia ja demokraattisia muutoksia yhteiskunnissa: väkivallaton vastarinta. Mainittu This is an uprising-teos on mainio lähde menetelmän historiaan, teoriaan ja käytäntöön, mutta suomenkielinen Wikipedia-sivukin antaa kiireisemmälle hyvän yleiskuvan.
Väkivallaton vastarinta on lähtökohtaisesti demokraattinen liike. Se voi toimia vain jos suhteellisen laajat kansalaispiirit hyväksyvät liikkeen tavoitteet ja liike kerää tarpeeksi osallistujia ja tukijoita. Kun peräti 92 prosenttia EU:n kansalaisista haluaa EU:sta hiilineutraalin viimeistään vuonna 2050, ja yli puolet kannattaa tavoitteen asettamista vuoteen 2030, voidaan pitää osoitettuna, että tuntemamme maailman lopun estämisellä on laajojen kansalaispiirien tuki. Koko ympäristöliike ja Elokapina eroaakin demokraattisuudessaan ilmiselvästi vaikkapa sunnuntaina 4.10.2020 Tampereella poliisin häiritsemättä marssineista uusnatseista, jotka ihannoivat väkivaltaa ja joiden tavoite on väkivaltainen, pienen etujoukon suorittama vallankumous. Väkivallaton totalitarismi on jo ajatuksena lähtökohtaisesti älytön, eikä historia tunne yhtäkään esimerkkiä tällaisesta. Siksi koen turvalliseksi tukea Elokapinaa ja ympäristöliikettä: todennäköisyys sille, että väkivallattomana pysyvä toiminta johtaisi johonkin Venäjän vallankumouksen kaltaiseen sekasortoon, jota jokin autoritaarinen liike voisi käyttää hyväkseen kaapatakseen vallan, on erittäin pieni. (Nykymenolla todennäköisyys sille, että kasvavat ympäristötuhot ja niiden aiheuttamat talous- ja muut kriisit ajavat yhteiskuntia vastaavaan, diktatuureja synnyttävään kaaokseen, on erittäin suuri.)
Kun tiedän sen mitä työni ja tutkimukseni vuoksi tiedän, pidän tuntemamme maailman lopun torjunnan yrittämistä enemmänkin velvollisuutena kuin oikeutena. Yllämainituin perusteluin totean myös seuraavat kriteerit mielestäni riittävän hyvin osoitetuiksi:
Suomalaiset hyväksyvät kansalaistottelemattomuuden vähintään joissain tilanteissa;
Tilanne on jotakuinkin niin vakava kuin se voi olla;
Toiminnalla tavoitellut tavoitteet ovat erinomaisesti perusteltuja;
Aiheutetut haitat ja toiminnan riskit ovat tavoitteeseen nähden hyväksyttäviä;
Liike on lähtökohtaisesti väkivallaton ja demokraattinen, eikä osoita mitään merkkejä “pahentumisesta” kummassakaan suhteessa;
Polarisoivakin kansalaistottelemattomuus on ollut historiallisesti osa toimivaa strategiaa demokraattisen muutoksen ajamiseksi.
Näistä syistä pidän väkivallatonta kansalaisaktivismia ja kansalaistottelemattomuutta edelleen erittäin perusteltuna ja kannatettavana osana maailmanlopun estämiseen tähtäävää demokraattista toimintaa. Toivomuksena esitän kuitenkin, että toimintaa suunnattaisiin konkreettisesti esimerkiksi fossiilisia edelleen polttavien laitosten tai niistä hyötyvien yritysten saartamiseen.
PS. Tavalliselle ihmiselle maailmanlopun torjuminen näkyisi paitsi vähempinä huolina omasta ja lasten tulevaisuudesta, myös esimerkiksi parempana elämänlaatuna. Suurin osa toimista ei näy tavallisen ihmisen elämässä mitenkään, ne mitkä näkyvät – kuten liikenteen sähköistäminen – tulevat olemaan keskimäärin parannuksia, jotka tehtyämme ihmettelemme, miksemme tehneet niitä jo aikaisemmin. Yksi konkreettinen esimerkki politiikkatoimista, joilla ympäristötuhoa voisi hidastaa, olisi valtion takaama, edullinen “energiaomavaraisuuslaina”, jolla vähätuloinenkin voisi päivittää autonsa sähköautoon tai asentaa kotiinsa aurinkopaneelit. Sähköautojen hinta tulee nopeasti alaspäin, ja esimerkiksi valtiontakuun mahdollistamalla 10 vuoden laina-ajalla 25 000 euron hintaisen sähköauton (todellisuutta ennen vuotta 2025) kuukausihinnaksi jäisi ehkäpä 220 euroa. Tämänkaltaiset toimet olisivat täysin mahdollisia ja valtiolle nykyisenä halpojen korkojen aikana enemmänkin tuloa kuin menoja – vaikkei liikenteen sähköistämisen moninaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia hyötyjä arvioisi sentinkään arvoisiksi.
Maailman ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas on jo jonkin aikaa esiintynyt julkisessa ympäristökeskustelussa ”järjen äänenä” ”ilmastohysteerikkoja” vastaan. Tarkoitti hän itse sitä tai ei, hänen lausuntojaan käytetään yleisesti argumenttina politiikan muuttamista aiheellisesti vaativia ilmastoaktivisteja ja ylipäätään turvallisempaa ilmastopolitiikkaa vastaan. Siksi on syytä selvittää lyhyesti, miksi Taalaksen lausunnot ovat lyhytnäköisiä ja ongelmallisia niin laajemman ympäristötutkimuksen kuin teknologian tutkimuksenkin näkökulmasta.
Aloitetaan siitä, missä Taalas on oikeassa. Niin kauan kun puhumme yksinomaan ilmastokriisistä, ongelman välittömät syyt löytyvät ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden polttamisesta. Vielä tälläkin hetkellä noin 85 prosenttia maailman ns. primäärienergiantuotannosta tapahtuu fossiilisia polttoaineita polttamalla. Fossiilisten polttoaineiden osuus kaikesta energiantuotannosta ei ole juurikaan muuttunut sitten vuoden 1990, ja kun maailman energiankulutus on samaan aikaan lisääntynyt noin 60 prosenttia, ilmakehään päätyneiden hiilidioksidipäästöjen määrä on lisääntynyt valtavasti. (Toisella tilastointitavalla, energian loppukäyttöä tarkastelemalla, tilanne on hivenen valoisampi ja vähähiilisen energian osuus suurempi.) Ilmastokriisin etenemisen pysäyttäminen vaatii ehdottomasti fossiilisten polttoaineiden käytön de facto lopettamista tämän vuosisadan ja mieluiten vuosisadan ensimmäisen puoliskon aikana. Jos tähän ei kyetä, muut ilmastotoimet jäävät merkityksettömiksi. Näin sanoessaan Taalas on aivan oikeassa.
Taalas kuitenkin vaikuttaa jääneen ratkaisuja miettiessään jumiin samaan kohtaan missä itse olin jumissa noin vuonna 2012. On ilman muuta tärkeää, että ilmastotoimia kohdistetaan suurimpiin päästölähteisiin. Mutta Taalas ei ole ilmeisesti ehtinyt ajatella juurikaan sitä, miten ilmastotoimet saadaan demokratioissa konkreettisesti aikaan. Tämä ajattelemattomuus näkyy hänen kannanotoissaan ikävän selvästi, etenkin hänen vähätellessään aktivisteja ja ”pieniä tekoja” kuten ruokavalion muutosta tai lentämisen kritisointia.
Edessämme oleva muutos on valtava, katsoi sitä miten päin tahansa. Fossiilisten polttoaineiden talousjärjestelmäämme tuoma ylimääräisen energian ruiskaus on mahdollistanut valtavan paljon aidosti hyviä asioita. Nyt fossiilisten polttoaineiden käytön jatkaminen kuitenkin uhkaa tuhota kaiken hyvän, mitä niillä on rakennettu. Meillä ei ole olemassa, eikä edes tiedossa, mitään sellaisia teknisiä ratkaisuja, jotka mahdollistaisivat fossiilienergian korvaamisen helposti ja vaivattomasti. Jos taas jatkamme nykymenolla, äärevöityvä ilmasto tulee tuhoamaan ensin köyhien ja sitten rikkaampien maiden edellytykset huolehtia asukkaistaan edes jotenkin säällisesti. Maa, jolla on 1340 kilometriä kävellen ylitettävissä olevaa EU:n ulkorajaa, ei varmasti kykene eristäytymään muutoksilta, ei vaikka miten sulkisimme silmämme ja hoilottaisimme ”Kiinan vika, Kiinan vika.” Valinnoistamme riippumatta, iso muutos on siis väistämättä edessä – vaikka voimmekin täällä rikkaissa maissa jättää suurimman laskun parin seuraavan sukupolven maksettavaksi, jos niin haluamme.
Ei ihme, että nuoriso metelöi: he joutuvat maksamaan ahneutemme laskun.
Demokraattinen muutos vaatii kansalaisten toiminnan muuttumista
Miten tarvittava muutos saadaan aikaan demokraattisessa valtiossa? Emme itse asiassa tiedä. Kukaan ei ole koskaan kokeillut. Laajemman ympäristötutkimuksen, ja erityisesti ympäristöpsykologian, politiikan ja teknologian tutkimuksen ansiosta voimme kuitenkin tehdä valistuneen arvauksen. Erittäin lyhyt tiivistelmä on tässä: tarvitsemme yksilön toimien, kansalaisaktivismin, ”virallisen” politiikan, ja teknologian yhteispeliä.
Tiedämme jo suurella varmuudella, miltä vähähiilinen tulevaisuus näyttää etenkin keskeisellä energiasektorilla. Tulevaisuuden energiantuotanto tulee koostumaan tuuli- ja aurinkovoimasta, jostain määrästä ydinvoimaa, ja suhteellisen pienestä määrästä vesivoimaa, muiden energianlähteiden ollessa pienessä mutta mahdollisesti paikallisesti tärkeässä asemassa. Energiasektorilla ei ole odotettavissa mitään ihmekeksintöjä, jotka muuttaisivat radikaalisti tätä kuviota, eikä sellaisten löytyminen ole todennäköistä: tunnemme aiheeseen liittyvän fysiikan erittäin hyvin, eikä ole todennäköistä, että jostain paljastuisi jokin täysin uusi tapa tuottaa energiaa. Tämä ei kuitenkaan ole vakava ongelma: tiedämme erittäin suurella varmuudella, että jollain ylläolevien vaihtoehtojen yhdistelmällä on täysin mahdollista tuottaa hyvinvointiin riittävä määrä energiaa.
Tällä hetkellä ongelma on se, ettemme rakenna uutta vähähiilistä tuotantoa likikään riittävällä nopeudella. Jotta saisimme nopeutettua rakentamista, ja samalla painettua sarjatuotannolla vähähiilisten vaihtoehtojen hintaa vielä alemmaksi, tarvitaan politiikan muuttumista.
Miten politiikka muuttuu? Demokraattisissa valtioissa ainakin teoriassa siten, että kansalaisten mielipide muuttuu. Kun riittävä määrä kansalaisia esittää riittävän painokkaasti, että politiikan on muututtava, ennemmin tai myöhemmin politiikka muuttuu. Yleiskielessä kutsumme näitä kansalaisten joukkoja vaikkapa aktivisteiksi. Jos haluamme vähätellä heitä ja heidän vaatimuksiaan, saatamme kutsua heitä vaikkapa hysteerikoiksi. Kuvio on historiasta erittäin tuttu: esimerkiksi yleistä äänioikeutta ja etenkin naisten äänioikeutta vaatineita kutsuttiin yleisesti hysteerikoiksi. Tosiasiat ovat kuitenkin selviä: organisoitu aktivistien joukko on paljon tehokkaampi painostusryhmä kuin jopa suurempi määrä yksittäisiä, samaa mieltä olevia kansalaisia.
Miten ihmiset saadaan aktivoitua poliittiseen aktivismiin? Esimerkiksi siten, että poliittisesta aktivismista tulee sosiaalisesti hyväksyttävää. Taalaksen ja muiden kapea-alaisesti ajattelevien sokea piste ”pienten tekojen” suhteen on juuri tässä. ”Pienet teot” saattavat olla esimerkiksi päästövaikutuksiltaan vähäisiä, mutta ne lähettävät selvän signaalin siitä, että niiden tekijälle asia on ainakin jossain määrin tärkeä. (Esimerkiksi lentämistä vähentäviä ilmastotutkijoita uskotaan ihan tutkitusti paljon enemmän kuin edelleen huoletta lentäviä.) Sosiaaliselle kädellislajille tyypillisesti myös me ihmiset välitämme alitajuisestikin aivan suunnattoman paljon siitä, mitä toiset ajattelevat. Emme välttämättä edes uskalla toimia siten, kun tiedämme oikeaksi, jos kukaan muu ympärillämme ei toimi niin.
Entä miten yksilön teoista tulee mahdollisia? Esimerkiksi teknologisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kautta. Mitä useampi yritys tarjoaa vähähiilisiä vaihtoehtoja, ja mitä edullisempia suhteessa vaihtoehtoihin nämä ovat – asia, johon voidaan suoraan vaikuttaa esimerkiksi haittaveroilla – sitä helpompi jokaisen ihmisen on tehdä entistä merkittävämpiä yksilötekoja.
Ja miten yhteiskunnan ja teknologian muutos tapahtuu? Kuten viime viikolla kirjoitin, ennen kaikkea poliittisen muutoksen kautta. Kuten SSAB:n kaavailema vetyteräs, hyvin suuri osa erityisesti päästösäästöissä tärkeistä vähäpäästöisistä prosessiteknologioista on jo tunnettuja, mutta niitä ei ole kannattanut käyttää, koska likaisemmat vaihtoehdot ovat olleet halvempia. Ilman parasta ennen-päivämääränsä ohittaneiden puhuvien päiden väheksymää aktivismia, raudan vetypelkistys pölyttyisi edelleen hyödyntämättömien keksintöjen arkistoissa. Sama pätee esimerkiksi sähköautoihin, energiansäästöön, ja uusiutuvaan energiaan.
Yhteiskunnallista muutosta onkin hyödyllistä ajatella ”räikkäefektinä.” Räikkä on mekanismi, joka estää esimerkiksi akselin pyörimisen toiseen suuntaan. Sen ansiosta isojakin muutoksia voi saada aikaan pienin askelin. Perusidea ympäristöräikässä on yksinkertainen: yksilöiden teot ja ennen kaikkea julkinen aktivismi luovat painetta politikoille, poliitikot säätävät lakeja ja asetuksia joilla vähän paremmasta toiminnasta tulee huonompaa toimintaa kannattavampaa (ja joilla kompensoidaan muutoksen haitalliset vaikutukset niille yksilöille, joihin muutos sattuisi kohtuuttomasti), tästä uudesta tilasta tulee ennen pitkää uusi normaali, ja räikkää voidaan kohta taas kiristää yhden napsauksen verran ilman, että kukaan joutuu tekemään kohtuuttomia uhrauksia yhdellä kertaa. Emme ylipäätään tunne muita demokraattisia keinoja saada aikaan likimainkaan nyt tarvittavan suuruisia muutoksia.
Lopuksi todettakoon, että pelkkään ilmastokriisiin keskittymällä on vaarallisen helppo unohtaa, että ihmiskunta on tosiasiassa laajemman kestävyyskriisin kourissa. Elintapamme on yksinkertaisesti rakennettu liian monessa suhteessa kestämättömälle pohjalle, ja kulutamme jo nyt reilusti enemmän planeettamme luontoa ja luonnonvaroja kuin voisimme kestävästi tehdä. Vaikka business as usualin jatkumista toivovien rukoilema teknologiakeiju laskeutuisikin taivaasta ja ratkaisisi ilmastokriisin meisselinsä heilautuksella, se tarkoittaisi vain sitä, että edessämme olisi pian kestävyyskriisin seuraava osanen. Jo nyt biodiversiteetin tuho on vakavuudeltaan hyvin mahdollisesti ilmastokriisiä suurempikin ongelma, ja on jo nähtävissä, että typpi- ja fosforikierron häiriöistä tulee aiheutumaan merkittäviä ongelmia, myös globaalissa mittakaavassa.
Planetaariset rajat ja niiden tilanne tämänhetkisen parhaan tiedon mukaan. Olemme jo suuren riskin alueella biodiversiteetin (E/MSY) ja typpikierron (N) häiriöissä. Lähde: J. Lokrantz/Azote perustuen julkaisuun Steffen ym. (2015), Stockholm Resilience InstituteEläinbiomassa vuonna 10 000 ennen ajanlaskumme alkua, ja nykyään. Tilanne ei yksinkertaisesti ole kestävä. Lähde: Chefurke 2015, CJA Bradshaw, Conservation Bytes.Kestävyyskriisi ei ole pelkkää hiilidioksidia. Tässä kuvaajassa mahdollisesti kestävälle rajalle pääsemiseen ja sillä pysymiseen tarvittava talouden materiaalitehokkuus kun asukaskohtainen bruttokansantuote kasvaa 0,5 – 2 prosenttia vuosittain. Historiallinen toteuma mustalla. Jos tätä sanoo ihan saatanallisen haastavaksi urakaksi, syyllistyy aliarviointiin.
Samaan aikaan kehitämme ja otamme käyttöön, tehokkuutta ja sen kautta esimerkiksi jatkuvaa talouskasvua tavoitellessamme, koko ajan voimakkaampia ja siten potentiaalisesti vaarallisempia teknologioita, kuten odottamattomia vaikutuksia aiheuttavia sosiaalisia teknologioita, ydinaseita laukaisemaan kykeneviä tekoälyjä ja pitkäikäisiä, biologisesti keräytyviä kemikaaleja. Matemaattisesti katsoen on varmaa, että tämä kehitys päättyy ennemmin tai myöhemmin isoon vahinkoon. Tältä tosiasialta voi sulkea silmänsä lähinnä kieltäytymällä pohtimasta sosioekonomisen järjestelmämme ja ympäristön laajempia takaisinkytkentöjä, ja keskittymällä kapeasti johonkin yksittäisiin ongelmiin – kuten Taalas tekee.
Vallitseva ajattelu on erittäin huono hahmottamaan yhteiskuntaan vaikuttavia niinsanottuja takaisinkytkentöjä. Mitä tapahtuu, jos ympäristövahingoilla on nollasta poikkeava takaisinkytkentä talouteen, talouden materiaalitehokkuus ei kasva äärettömän paljon, eikä talouskasvun pysäyttämiseenkin kykeneviä ympäristörajoitteita saada säädettyä? Mallista ja sen tarkoista parametreistä riippumatta, suunnilleen näin. Jokaisessa tämän takaisinkytkennän huomioivassa mallissa. Ainoa epävarmuus on aikataulu ja romahduksen syvyys.
Tuntemamme maailma on nyt tuntemattoman edessä. Ilmastokriisi ei ole enää kaukaista tulevaisuutta, vaan konkreettisesti läsnä silminnähtävissä muutoksissa ja jopa luonnonkatastrofeissa. Nämä ovat kuitenkin vasta pientä alkua, mikäli kasvihuonekaasupäästöjä ei saada kuriin. Vuosikymmenien viivyttelyn johdosta aikaa ei enää ole juurikaan: seuraavan 10-20 vuoden aikana saatamme hyvin päästää ilmaan niin paljon hiilidioksidia ja muita ilmastonmuutosta edistäviä kaasuja, että ilmasto tulee lämpenemään vähintään yli kaksi, mahdollisesti 4-5 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna.
Kahdenkin asteen lämpeneminen tarkoittaisi, että lapsemme ja lapsenlapsemme joutuvat keskelle suurempaa ja syvempää mullistusta kuin teollinen sivilisaatio on tähän saakka koskaan joutunut kokemaan.
Noin kolmen asteen lämpeneminen vaarantaa vakavasti maailman ruokaturvallisuuden.
Neljä astetta tai enemmän tarkoittaisi käytännössä sitä, että Pohjoismaiden leveysasteet alkavat olla viimeisiä paikkoja, joissa sivilisaation jatkumiselle on kohtuullisella varmuudella edellytyksiä. Kun huomioi, että Suomeen mahtuisi Saksan asukastiheydellä sata miljoonaa ihmistä, ymmärtää, miltä ongelma näyttää meidän kannaltamme. Toisin kuin monissa köyhissä maissa, meidän uhkanamme ei ole suoranaisesti ilmaston muuttuminen ja merenpinnan nousu, vaan se, että nykyiset kehityskulut osoittavat kohti kansainvaelluksia ja viimeistä maailmansotaa.
Tällä hetkellä paras arvaus lämpenemisestä on 2,7 – 3,4 astetta, ja ennakkotiedot uusimmista ja tarkemmista malleista antavat syytä epäillä, että näitä numeroita tullaan tarkastamaan ylöspäin. Nykyisellä kehityksellä jopa neljän asteen lämpeneminen vuosisadan loppuun mennessä on täysin mahdollista.
Elokapina, englanniksi Extinction Rebellion, on johtajaton kansanliike, joka pyrkii estämään yllä kuvatun tulevaisuuden kirittämällä ilmastopolitiikkaa väkivallattomalla kansalaistottelemattomuudella. Pidän Elokapinan toimintaa tervetulleena ja erittäin kannatettavana. Historia osoittaa, että kansalaisliikkeet, eritoten väkivallattomat sellaiset, ovat olleet ennenkin avainasemassa, kun yhteiskunta on tarvinnut suuria muutoksia. Tarvitsemme nyt yhden suurimmista muutoksista koskaan. 13 vuoden kokemuksella ympäristöasioista uskallan väittää, että tarvittavaa muutosta ei tulla aikaansaamaan teknokraattien välisissä neuvotteluissa: jos se olisi mahdollista, muutos olisi tehty jo. Jos kansalaiset eivät konkreettisesti painosta päättäjiä parempaan esimerkiksi Elokapinan ja ilmastolakkoilun keinoin, tulemme jatkamaan nykylinjalla, jota seuraten yhteiskuntamme saadaan dekarbonisoitua ehkäpä 400 vuoden kuluessa.
Kuten lukuisat minua viisaammat tahot, satoja tutkijoita ja lääketieteellisen aikakauslehden Lancetin päätoimittajaa myöten ovat aiemmin todenneet, Elokapinaa ja muuta kansalaisliikehdintää voi ja kannattaa tukea, vaikkei olisi ehdottoman samaa mieltä jokaisesta yksityiskohdasta. Toiminnallaan Elokapina raivaa tilaa myös muille toimijoille, ja vaatimalla riittävän paljon, Elokapina saattaa hyvin varmistaa, että saamme tarpeeksi. Tästä syystä en ole kovinkaan huolissani siitä, että Elokapinan aktiivit esittävät toisinaan tutkimustuloksista lähinnä niinsanotut häntäriskit, tai väittävät, että meillä on vain joitain kuukausia aikaa toimia. Tarkkaan ottaen he eivät ole väärässä: tutkimustuloksia on mahdollista tulkita myös näin. On esimerkiksi mahdollista, että olemme jo päästelleet ilmakehään niin paljon kasvihuonekaasuja, että peruuttamattomat muutokset ovat alkaneet. On myös aina mahdollista, että jonkinlainen yhteiskunnan romahdus eteneekin paljon nopeammin kuin kukaan olisi osannut ennakoida. Vielä vuonna 1988 hyvin harva uskoi Neuvostoliiton olevan historiaa vain kolmen vuoden kuluttua. Ja, ennen kaikkea, köyhemmissä maissa ilmastonmuutos aiheuttaa hengenvaarallisia riskejä jo nyt.
Henkilökohtaisesti en kuitenkaan pidä näitä skenaarioita todennäköisinä. Rikkaissa maissa asuvat eivät todennäköisesti tule ainakaan vuosikymmeniin näkemään yhteiskuntien romahtavan, paitsi uutislähetyksissä. Meillä on myös aina aikaa toimia: jokainen asteen kymmenys, millä saamme lämpenemistä rajoitettua, tarkoittaa pienempiä vahinkoja ja vähempää kärsimystä. On kuitenkin aivan totta, että seuraavien noin kymmenen vuoden aikana meidän on saatava käyntiin paljon nykyistä pontevammat toimenpiteet, mikäli mielimme säilyttää maailman sivilisaatiolle turvallisena. Ilmastotoimiin täytyy käytännössä panostaa 10-20 kertaa nykyistä enemmän, ja asiaan on suhtauduttava samalla vakavuudella millä suhtautuisimme sotilaalliseen uhkaan.
Tällä hetkellä ei ole olemassa minkäänlaista vaaraa liiallisista ilmastotoimista, ja siksi käytännössä kaikki väkivallaton aktivismi on hyvästä. Jos tilanne muuttuu, tulen siitä ilmoittamaan erikseen. En usko näin käyvän aivan pian, ja toivotankin kaikille Elokapinan aktivisteille ja muille paremman maailman puolesta kamppaileville mitä parhainta menestystä: olette oikealla asialla, ja toimintanne on tieteellisesti perusteltua.
Yksi yleisimmin toistuvia vastaväitteitä maailmanparannusyrityksiin on väite siitä, että pienillä teoilla ei ole merkitystä ja siksi henkilökohtainen aktivismi ja elämänmuutokset ovat turhia. Vaikka onkin totta, että pelkät pienet muutokset eivät riitä aikaansaamaan suuria muutoksia, kaikki aktivismi todennäköisesti kannattaa silti. Nyt selitän, miksi.
Jotta voisi ymmärtää, miksi aktivismi kannattaa lähes aina, on ymmärrettävä, että maailma on niinsanottu monimutkainen (kompleksi), epälineaarinen järjestelmä. Epälineaariselle järjestelmälle on tyypillistä, että pienillä muutoksilla voi joskus olla suuria vaikutuksia. Ilmiötä on pyritty havainnollistamaan niinkutsutulla perhosefektillä: perhosen siivenisku Brasiliassa voi teoriassa aikaansaada hirmumyrskyn Aasiassa.
Tosielämän epälineaarisille järjestelmille on toki myös tyypillistä, että suurin osa pienistä teoista ei aiheuta suuria vaikutuksia. Epälineaarisisten järjestelmien kolmas tyypillinen piirre on kuitenkin se, että järjestelmien toiminnan ennustaminen on mahdotonta. Tästä seuraa suoraan ensimmäinen syy, miksi aktivismi kannattaa: todennäköisesti aktivismistasi ei ole välitöntä hyötyä, mutta et voi tietää sitä etukäteen.
Aktivismi on nimittäin muutakin kuin vain oman mielen parantamista. Me ihmiset olemme sosiaalinen eläinlaji, ja olemme erittäin tarkkaavaisia toisten ihmisten reaktioille ja käytökselle. On aivan totta, että esimerkiksi yksittäisen ihmisen roskien kierrättämisellä, lihansyönnin lopettamisella tai vaikkapa pakkokäännytystä suorittavan lentokoneen lähdön viivästyttämisellä ei ole “isossa kuvassa” juuri mitään vaikutusta: yhden ihmisen vaikutus jätemäärään tai lihan kulutukseen on häviävän pieni, ja jos palautuslento viivästyy kymmenen minuuttia, miten paljon sillä on lopputulokseen vaikutusta?
Todennäköisesti ei juuri mitään – ainakaan välittömästi. Mutta teoillamme ja sanoillamme me kerromme kanssaihmisille, mitä pidämme hyväksyttävänä ja mitä emme. Yhteiskuntiemme asenneilmapiiri on merkittävässä määrin, joskaan ei kokonaan, näiden näkyvien tekojen ja kuuluvien sanojen summa. Mitä useampi ihminen esimerkiksi kierrättää ja kertoo toisille kierrättävänsä, sitä hyväksyttävämpää kierrättäminen on. Jossain vaiheessa kierrättämisestä tulee sitten yhteiskunnallinen normi, jota odotetaan niiltä ihmisiltä, jotka haluavat kuulua yhteiskuntaan. Normi ei kuitenkaan olisi syntynyt, elleivät tuhannet ja tuhannet ihmiset olisi tehneet pieniä tekoja, joilla he kertovat toisille ihmisille mitä mieltä he ovat asioista.
Tällainen muutos on tietenkin hyvin hidasta. Itsekin tuskailen usein, miten hitaasti yhteiskuntien kurssi kääntyy. Epälineaarisessa järjestelmässä muutos on kuitenkin epälineaarista myös nopeudeltaan: kaikenlaisille vallankumouksille on tyypillistä, että vuosikausiin ei tapahdu mitään, kunnes yhtäkkiä kaikki tapahtuu hyvin nopeasti.
Tämä ilmiö johtuu siitä, että epälineaarisissa, monimutkaisissa järjestelmissä muutokset tapahtuvat usein niinsanottuina faasimuutoksina: pienet teot eivät saa aikaan juuri mitään näkyvää vaikutusta, kunnes jokin pieni teko käynnistää ketjureaktion, jonka seurauksena koko järjestelmän tila muuttuu jopa ällistyttävän nopeasti. Ilmiötä on havainnollistettu esimerkiksi hiekkakasalla, johon pudotetaan yksi hiekanjyvä kerrallaan. Pitkän aikaa kasan koko vain kasvaa ja kasvaa, mutta jossain vaiheessa yksi ainoa hiekanjyvänen käynnistää maanvyöryn omaisen massiivisen ketjureaktion. Etukäteen on mahdotonta ennustaa tarkasti, mikä hiekanjyvänen käynnistää vyöryn. Siksi ei ole myöskään voi sanoa, että yksi, tietynlainen hiekanjyvä olisi ollut muutoksen kannalta ratkaisevan tärkeä: kaikki hiekanjyvät rakensivat järjestelmää, jossa nopea muutos pääsi tapahtumaan, ja kun järjestelmä oli valmis muutokseen, mikä tahansa yksittäinen hiekanjyvä olisi voinut laukaista sen.
Youtube-video hiekkakasakokeesta.
Vastaava ilmiö on havaittavissa myös ihmisyhteiskunnissa. Esimerkiksi uudet teknologiat, muodit ja asenteet leviävät yhteisöissä karkeasti sanoen kuin taudit. Uudet ideat leviävät yleisesti ottaen niin, että mitä useampi tuttavistamme on uuden idean kannalla, sitä todennäköisempää on, että myös itse kannatamme kyseistä ideaa. Siksi “tartunnan” saajien määrä kasvaa ensin hyvin hitaasti, kunnes tietty (mm. ihmisten tuttavien määrästä ja tuttavuussuhteiden kiinteydestä riippuva) kriittinen raja ylittyy, ja idea leviää yhteisössä kulovalkean tavoin. Mutta voimmeko sanoa, että muutos oli juuri tietyn henkilön aktivismin ansiota? Käytännössä emme voi.
Suosittelen muuten ihan jokaista tutkiskelemaan ideoiden leviämistä esimerkiksi tämän mainion selainpelin avulla. Saat puolessa tunnissa saman viisauden mihin itse jouduin lukemaan viitisen kirjaa.
Aktivismin sääntö numero kaksi voidaankin muotoilla vaikka näin: pienillä teoilla ei ole isoa vaikutusta, ennen kuin niillä on. Me emme käytännössä voi tietää etukäteen, mikä pieni teko saattaa laukaista vyöryn, tai mikä statuspäivityksemme saa seuraajamme muuttamaan mieltään. Eivätkä edes parhaat asiantuntijat pysty ennustamaan kovinkaan luotettavasti, milloin vyöry alkaa: esimerkiksi Lenin ennusti kuuluisasti vuoden 1917 alussa, että vallankumous Venäjällä on enintäänkin kaukaisen tulevaisuuden asia. Tässä tapauksessa kaukaiseen tulevaisuuteen oli enää kymmenen kuukautta.
Arkipäivän aktivismi on tärkeää myös siksi, koska ihmiset ovat tyypillisesti epävarmoja siitä, kuinka moni muu ihminen on samaa mieltä heidän kanssaan. Ilmiötä kutsutaan hienolla nimellä pluralistiseksi tietämättömyydeksi, mutta sen idea on yksinkertainen: on täysin mahdollista, että hyvin iso osa ihmisiä on kanssasi samaa mieltä jostain asiasta, mutta kaikki luulevat, että ovat poikkeuksia eivätkä siksi kehtaa tehdä mitään. Olen itsekin törmännyt ilmiöön kymmeniä kertoja, esimerkiksi puhuessani aikanaan ympäristövaikutusten huomioinnista tuotekehityksessä: lähes kaikissa läpikäymissäni yrityksissä kaikki jututtamani työntekijät olivat kanssani samaa mieltä siitä, että jotain pitäisi tehdä, mutta suurin osa uskoi, että he olivat sekä yrityksessään että alallaan harvoja, jotka ajattelivat niin.
Aktivismi ja itselleen tärkeiden arvojen esillä pitäminen on siis tärkeää, vaikka aktivismilla ei juuri sillä hetkellä olisikaan konkreettista, helposti mitattavissa olevaa vaikutusta. Pelkästään julkisuuden saaminen omalle asialle auttaa, oli tuo julkisuus sitten suurta tai pientä: kaikki meistä eivät pääse aktivismillaan lehtijuttuihin kuten pakkopalautuksia ansiokkaasti vastustanutAino Pennanen, mutta useimmat meistä voivat vaikuttaa ainakin kavereihimme.
Epälineaarisuudesta, ajatusten leviämisest ja pluralistisesta tietämättömyydestä voidaan tehdä myös kolmas tärkeä johtopäätös: jos et halua jonkin asian tapahtuvan, puutu sitä edistäviin ilmiöihin. Puuttumattomuus kertoo toisille ihmisille, että hyväksyt hiljaisesti tapahtuneen asian. Jos esimerkiksi näet koulukiusaamista tai rasismia, mutta et puutu asiaan edes huutamalla “toi on tyhmää,” kerrot kaikille näköpiirissä oleville, ettei sinua haittaa jos jotakuta kiusataan. Tällaisissa aatteiden kamppailuissa voitolle jää usein se aate, jota vastustetaan vähiten, eikä lainkaan välttämättä se, mitä kannatetaan eniten: siksi sanotaankin, että usein pahan voitolle riittää, jos hyvät ihmiset eivät tee mitään.
Siksi olenkin asian eri puolia harkittuani tullut siihen tulokseen, että rasisteille ja fasisteille ei pääsääntöisesti kannatakaan antaa minkäänlaista julkista tilaa tuoda julki omia ällöttäviä ajatuksiaan, vaan heidät kannattaa ennemmin eristää. Ajatus rakentavasta dialogista esimerkiksi muslimeja alempiarvoisina pitävien kanssa on toki kaunis, mutta käytännössä kyseisenlaisia ajatuksia kannattavat ovat usein niin syvällä omassa kuplassaan, ettei harvinaisilla keskusteluilla toista mieltä olevien kanssa ole juurikaan vaikutusta heidän mielipiteisiinsä. Keskustelut tällaisten ihmisten kanssa kannattaa käydä vain kahden kesken, ei tiloissa, joissa he pääsevät levittämään ja legitimoimaan vastenmielistä ideologiaansa “väittelyn” varjolla. Julkinen keskustelu nimittäin antaa väkisinkin ainakin sivustaseuraajille kuvan siitä, että esimerkiksi uusnatsismin kaltaiset kammottavat, ihmisvihamieliset ideologiat olisivat jotenkin samalla viivalla legitiimien poliittisten ideologioiden kanssa, tai että rasismi olisi vain mielipidekysymys siinä missä kysymys kaikkien aikojen parhaasta tietokonepelistä.
Vaikka suhtautuisimme aatteisiin yksityisesti tuomitsevasti, olemme silti ihmisiä, ja meillä on sisäänrakennettuna esimerkiksi taipumus pitää normaalina ja oikeana kaikkea sellaista, mitä näemme usein. Jos näemme usein rasistisia viestejä, pidämme rasismia normaalimpana. Valitettavasti myös esimerkiksi rasismiin päteekin sama tartunnan logiikka kuin muihinkin ideoihin: yksittäisillä huuteluilla ei kenties ole suurtakaan yhteiskunnallista vaikutusta, ennen kuin niillä yhtäkkiä saattaa olla. Ja koska emme voi tietää, miten lähellä faasimuutos on, on turvallisempaa puuttua asiaan joka kerta.
Ole siis hyvyyden hiekanjyvänen: kenties pieni, mutta merkityksellinen!
Kirjoituksia 