En tiedä, mitä kaikkea nuoret aktivistit ajattelivat päättäessään salaisessa kokouksessaan, että kestämättömän kehityksen pysäyttäminen vaatisi turvautumista laittomiinkin keinoihin. Tiedän vain, että tätä pääasiassa nuorista, usein vanhempiensa rahoilla eläneistä yliopisto-opiskelijoista koostunutta liikettä ajoi vakava huoli Suomen tulevaisuudesta. Tämän huolen vuoksi liikkeeseen kuuluvat olivat valmiit tarvittaessa uhmaamaan lakia ja järjestystä, kärsimään palkatta suuria vaivoja ja vaaroja, ja ryhtymään yritykseen, jota valtaosa kansasta ja hallitsevasta eliitistä piti parhaimmillaankin hölmönä ja vaarallisena, ellei jopa suoranaisena maanpetoksena. Aktivistit eivät tehneet tätä itsekkyydestä tai seikkailunhalusta, vaikka seikkailunhalu varmasti olikin osa aktivismin viehätystä. He päättivät toimia, koska keinot vaikuttaa virallisia teitä pitkin eivät tuottaneet tulosta tarpeeksi nopeasti.
Puhun tietenkin Helsingin Ostrobotnian kassahuoneessa marraskuun 20. päivän iltana 1914 pidetystä kokouksesta, jossa Suomen itsenäisyysliikkeen aktivistit totesivat alkaneen venäläistämisohjelman tarkoittavan Suomen autonomian rippeidenkin hävittämistä, ja päättivät ryhtyä toimenpiteisiin Suomen irroittamiseksi Venäjästä. Tätä kokousta pidetään yleisesti jääkäriliikkeen alkuna.
Oli jääkärien myöhemmästä toiminnasta mitä mieltä tahansa, on selvää, että he syyllistyivät aikanaan laittomaan kansalaisaktivismiin. Suomi oli laillisesti osa Venäjää, joka oli sodassa Saksan kanssa. Vihollisen palvelukseen astuminen oli valtiopetos.
Jääkärit tekivät kuitenkin sen minkä kokivat välttämättömäksi. Heidän tehtävänsä oli epätoivoinen: muutama tuhatkaan jääkäriä ei olisi edes kansannousun tukemana mitenkään voinut voittaa sotaa Venäjän armeijaa vastaan, jos vallankumous ei olisi syrjäyttänyt tsaarin hallintoa. Onnekkaiden sattumusten kautta, osana paljon laajempaa ja historiassa ansaittua vähemmän huomiota saanutta aktivistien ja huolestuneiden kansalaisten joukkoa, jääkärien tavoite – itsenäinen Suomi – tuli ennen pitkää tosiasiaksi. Sisällissodan ja sitä seuranneen ajan raakuudet, joihin myös monet jääkärit syyllistyivät, eivät muuta tosiasioita: Suomi ei olisi itsenäinen valtio ilman laajaa, toisinaan laitontakin kansalaisaktivismia.
Jääkärien nykyäänkin nauttima kunnioitus kertoo myös siitä, että käytännössä kaikki suomalaiset hyväksyvät laittomankin ja peräti ankarasti kielletyn kansalaisaktivismin joissain tilanteissa. Kun tämä riidaton tosiasia on nyt saatu pois alta, voimme siirtyä keskustelemaan ajankohtaisemmasta aiheesta: toiminnasta kiivaasti etenevää ympäristötuhoa vastaan.
En käy nyt tarkemmin läpi tilannekuvaa: totean vain, että parhaan tieteellisen tiedon valossa olemme edelleen matkalla kohti helvettiä, eikä Suomi voi olla kehitykselle immuuni. Jääkäreihin verrattuna, meillä on paljon vahvemmat perustelut uskoa, että kehityksen jatkuminen ennallaan johtaisi elämäntapamme ja sivilisaatiomme loppuun. On myös kiistatonta, että toistaiseksi esitetyt politiikkatoimet etenevän uhan pysäyttämiseksi eivät ole riittäviä. Ei olekaan ihme, että kansalaisaktivismi ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus nauttivat tutkijoiden vahvaa tukea. Oman kokemukseni mukaan lähes kaikkien ympäristötuhojen torjuntaa tutkivien mielipide entistä YK:n ilmastojohtajaa Christina Figuresia myöten on, että jos kansalaisaktivismia on koskaan tarvittu, nyt on se hetki. Tämä on nimittäin se kohta katastrofielokuvaa, missä tutkijat yrittävät varoittaa katastrofin olevan lähellä.
Voidaan siis pitää selvänä, että 3.10.2020 poliisin pippurisumuttamaksi joutuneiden Elokapinan aktivistien ja muiden kansalaisliikkeiden tavoitteet – estää tuntemamme maailman loppu – ovat hyvin perusteltuja. Itse asiassa en tiedä yhtäkään toista politiikkaan vaikuttamaan pyrkinyttä liikettä, jonka vaatimukset olisivat yhtä vahvasti tutkimustiedon perustelemat. Jäljelle jää kysymys, ovatko valitut keinot oikeita, toisin sanoen tehokkaita, ja oikeutettuja. Tämä on aihe, joka ymmärrettävistä syistä jakaa kansaa.
Mielenilmaukset sinänsä ovat useimmille hyväksyttävissä. Pääsääntöisesti nuorilla ja enintäänkin keskituloisilla aktivisteilla ei ole mitään keinoa osoittaa mieltään monien ihmisten ajattelematta hyväksymillä tavoilla, kuten ostamalla valtavia mainoskampanjoita tai poliitikkoihin vaikuttavien lobbaustoimistojen palveluja. Heillä on käytössään vain omat kehonsa. Fyysinen mielen osoittaminen on keskeinen osa demokratiaa: jos mielen osoittaminen, myös kaupunkien keskustassa, sallitaan vain rahaa käyttäville, emme elä enää demokratiassa vaan oligarkiassa.
Mielenosoittamista on tietenkin harjoitettu jo pitkään. Esimerkiksi koululaisten ilmastolakko on päivystänyt Eduskuntatalon portailla, liikennettä mitenkään haittaamatta, joka perjantai jo kahden vuoden ajan. Ensimmäisten viikkojen jälkeen lakkolaisia ei ole mediassa näkynyt, eikä politiikka ole vielä muuttunut. Tämä on epäilemättä yksi syy, miksi Elokapinan aktivistit ovat todenneet, että heidän on pakko ottaa enemmän riskejä ja kärsiä enemmän epämukavuuksia kunnes politiikka muuttuu. Kuten jääkärit aikanaan, hekin ovat todenneet, että suurempi tarkoitus ja maan ja lastemme pitkän tähtäimen etu ovat nyt henkilökohtaista mukavuutta tärkeämpiä. Elokapinan jäsenet ovat myös osoittaneet, että he ovat valmiit kantamaan vastuunsa ja ottamaan rangaistuksen teoistaan – ja kenties ihmiskunta on hieman viisastunut, sillä aktivistit ovat vahvasti sitoutuneet väkivallattomuuteen.
Kansalaistottelemattomuus jakaa silti mielipiteitä. Myös moni itse ympäristöasiaan sinänsä myönteisesti suhtautuva ajattelee, että ympäristötoimien tekeminen vaatii sitä, että lähes kaikki ihmiset saadaan hyväksymään kyseiset toimet. Tästä näkökulmasta katsottuna polarisaatiota lisäävä kansalaistottelemattomuus on paha asia. On kuitenkin hyviä syitä uskoa, että mainittu käsitys on väärä. Tosiasia on, että sellaista ympäristöpolitiikkaa, joka riittäisi pysäyttämään tuhot ja joka kelpaisi kaikille, ei ole olemassa. Ongelma on siis samanmuotoinen kuin Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen 1960-luvulla kohtaama: sellaisia muutoksia, jotka lopettaisivat rotusorron mutta olisivat kaikkien hyväksyttävissä, ei ollut olemassa.
Väkivallattoman kansalaisvaikuttamisen historia, jota on dokumentoitu esimerkiksi kirjassa This is an uprising, antaa syyn uskoa, että tällaisessä tilanteessa polarisaation lisääminen voi hyvin olla toimiva osa strategiaa. Polarisoivat teot toki tuomitaan laajalti – mutta lähinnä niiden toimesta, jotka joka tapauksessa tuskin laittaisivat asian puolesta tikkua ristiin. Menetys ei siis ole välttämättä suuri. Toisaalta, jos toiminta tai esimerkiksi poliisin reaktiot onnistuvat herättämään sympatiaa tai edes nolostumista tahoissa, jotka voisivatkin toimia, nettovaikutus itse asialle voi hyvin olla positiivinen. Tällä strategialla Intia saavutti itsenäisyyden rauhanomaisesti, rotuerottelu lopetettiin virallisesti Yhdysvalloissa, Solidaarisuus-liike auttoi kaatamaan Puolan kommunistihallinnon, Baltian maat itsenäistyivät Neuvostoliitosta ilman sotaa, ja Serbian diktaattori Slobodan Milosevic saatiin luopumaan vallastaan – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Käytetty strategia ei ole mikään salaisuus, eikä kyseessä ole mikään salaliitto. Kyseessä on tutkittu ja toimivaksi havaittu keino aikaansaada rauhanomaisia ja demokraattisia muutoksia yhteiskunnissa: väkivallaton vastarinta. Mainittu This is an uprising-teos on mainio lähde menetelmän historiaan, teoriaan ja käytäntöön, mutta suomenkielinen Wikipedia-sivukin antaa kiireisemmälle hyvän yleiskuvan.
Väkivallaton vastarinta on lähtökohtaisesti demokraattinen liike. Se voi toimia vain jos suhteellisen laajat kansalaispiirit hyväksyvät liikkeen tavoitteet ja liike kerää tarpeeksi osallistujia ja tukijoita. Kun peräti 92 prosenttia EU:n kansalaisista haluaa EU:sta hiilineutraalin viimeistään vuonna 2050, ja yli puolet kannattaa tavoitteen asettamista vuoteen 2030, voidaan pitää osoitettuna, että tuntemamme maailman lopun estämisellä on laajojen kansalaispiirien tuki. Koko ympäristöliike ja Elokapina eroaakin demokraattisuudessaan ilmiselvästi vaikkapa sunnuntaina 4.10.2020 Tampereella poliisin häiritsemättä marssineista uusnatseista, jotka ihannoivat väkivaltaa ja joiden tavoite on väkivaltainen, pienen etujoukon suorittama vallankumous. Väkivallaton totalitarismi on jo ajatuksena lähtökohtaisesti älytön, eikä historia tunne yhtäkään esimerkkiä tällaisesta. Siksi koen turvalliseksi tukea Elokapinaa ja ympäristöliikettä: todennäköisyys sille, että väkivallattomana pysyvä toiminta johtaisi johonkin Venäjän vallankumouksen kaltaiseen sekasortoon, jota jokin autoritaarinen liike voisi käyttää hyväkseen kaapatakseen vallan, on erittäin pieni. (Nykymenolla todennäköisyys sille, että kasvavat ympäristötuhot ja niiden aiheuttamat talous- ja muut kriisit ajavat yhteiskuntia vastaavaan, diktatuureja synnyttävään kaaokseen, on erittäin suuri.)
Kun tiedän sen mitä työni ja tutkimukseni vuoksi tiedän, pidän tuntemamme maailman lopun torjunnan yrittämistä enemmänkin velvollisuutena kuin oikeutena. Yllämainituin perusteluin totean myös seuraavat kriteerit mielestäni riittävän hyvin osoitetuiksi:
- Suomalaiset hyväksyvät kansalaistottelemattomuuden vähintään joissain tilanteissa;
- Tilanne on jotakuinkin niin vakava kuin se voi olla;
- Toiminnalla tavoitellut tavoitteet ovat erinomaisesti perusteltuja;
- Aiheutetut haitat ja toiminnan riskit ovat tavoitteeseen nähden hyväksyttäviä;
- Liike on lähtökohtaisesti väkivallaton ja demokraattinen, eikä osoita mitään merkkejä “pahentumisesta” kummassakaan suhteessa;
- Polarisoivakin kansalaistottelemattomuus on ollut historiallisesti osa toimivaa strategiaa demokraattisen muutoksen ajamiseksi.
Näistä syistä pidän väkivallatonta kansalaisaktivismia ja kansalaistottelemattomuutta edelleen erittäin perusteltuna ja kannatettavana osana maailmanlopun estämiseen tähtäävää demokraattista toimintaa. Toivomuksena esitän kuitenkin, että toimintaa suunnattaisiin konkreettisesti esimerkiksi fossiilisia edelleen polttavien laitosten tai niistä hyötyvien yritysten saartamiseen.
PS. Tavalliselle ihmiselle maailmanlopun torjuminen näkyisi paitsi vähempinä huolina omasta ja lasten tulevaisuudesta, myös esimerkiksi parempana elämänlaatuna. Suurin osa toimista ei näy tavallisen ihmisen elämässä mitenkään, ne mitkä näkyvät – kuten liikenteen sähköistäminen – tulevat olemaan keskimäärin parannuksia, jotka tehtyämme ihmettelemme, miksemme tehneet niitä jo aikaisemmin. Yksi konkreettinen esimerkki politiikkatoimista, joilla ympäristötuhoa voisi hidastaa, olisi valtion takaama, edullinen “energiaomavaraisuuslaina”, jolla vähätuloinenkin voisi päivittää autonsa sähköautoon tai asentaa kotiinsa aurinkopaneelit. Sähköautojen hinta tulee nopeasti alaspäin, ja esimerkiksi valtiontakuun mahdollistamalla 10 vuoden laina-ajalla 25 000 euron hintaisen sähköauton (todellisuutta ennen vuotta 2025) kuukausihinnaksi jäisi ehkäpä 220 euroa. Tämänkaltaiset toimet olisivat täysin mahdollisia ja valtiolle nykyisenä halpojen korkojen aikana enemmänkin tuloa kuin menoja – vaikkei liikenteen sähköistämisen moninaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia hyötyjä arvioisi sentinkään arvoisiksi.
Kirjoituksia 