Elokapinasta ja aktivismista: mitä tutkimus sanoo?

Elokapinan syksyisen kampanjan alkaessa alkoi jälleen myös keskustelu siitä, onko aktivismista ja ”kaduilla istumisesta” mitään hyötyä. Olen itse tutkinut ilmastokriisin torjuntaa työkseni pian 15 vuoden ajan ja uskon tuntevani kohtuullisen hyvin torjunnasta ja sen keinoista käydyn tutkimuskeskustelun. Tältä pohjalta uskallan sanoa ammatillisena mielipiteenäni, että tiedeyhteisön relevantit asiantuntijat ovat lähestulkoon yksimielisesti aktivismin puolella ja pitävät sitä jopa tehokkaimpana keinona, mihin yksityisellä ihmisellä on tavallisesti mahdollisuus.

Sosiologian ja etenkin ympäristösosiologian piirissä on jo pitkään vallinnut laaja yksimielisyys siitä, että yhteiskunnallinen aktivismi on keskeisen tärkeä ilmastonmuutoksen torjunnan voima (esim. Aronoff ym. 2019, Foster ym 2011, York ym 2003). Yhteiskunnallista liikehdintää tarvitaan tuottamaan poliitiikkaan kohdistuvaa painetta muuttaa asioita, ja yleisemmin muuttamaan yhteiskunnallisia asenteita tarvittavat muutokset mahdollistavaan suuntaan. Aikaisempi tutkimus ja poliittinen historia ovat näyttäneet jokseenkin kiistattomasti, että protestit todellakin kykenevät muuttamaan päätöksentekijöiden ja suuren yleisön mielipidettä ja että tällä on suorastaan kriittisen tärkeä vaikutus aktivistien tavoitteiden saavuttamisessa (esim. Andrews et al. 2016, Engler & Engler 2016, Agnone 2007, Schell 2003, Burstein & Linton 2002, Rochon 2000, Gamson & Modigliani 1989, Gamson 1975).

Vaikka ilmastoaktivismin uusimman aallon, johon ilmastolakot ja Elokapina kuuluvat, vaikutuksesta on vielä ilmiön tuoreuden vuoksi vähemmän tutkimustietoa, tutkimustieto antaa vahvoja syitä uskoa, että vaikutus on todellinen. Esimerkiksi Dietz ym. (2015) ja Muñoz ym. (2018) ovat osoittaneet, että ympäristömielenosoituksilla ja aktivismilla on tilastollisesti havaittavissa oleva yhteys pienempiin kasvihuonekaasupäästöihin. Grant ja Vasi (2017) löysivät yhteyden paikallisten ympäristöjärjestöjen ja energiantuotannon CO2-päästöjen vähenemisen välillä. Budgen (2020) havaitsi, että sekä mielenilmaukset että kansalaistottelemattomuus kasvattivat kansalaisten hyväksyntää ilmastotoimille, ilman että aktivismi näkyi mitenkään negatiivisten tunteiden lisääntymisenä – päin vastoin kuin usein teoretisoidaan väitettäessä, että aktivismista olisi enemmän haittaa kuin hyötyä sen ”karkottaessa” potentiaalisesti kiinnostuneita. Swim ym. (2019) mittasivat mielipiteiden muutosta Yhdysvalloissa vuonna 2017 pidettyjen ilmastoprotestien jälkeen, havaiten että protestit lisäsivät selvästi ilmastoaktivismin hyväksyttävyyttä, vähensivät polarisaatiota – päin vastoin kun lähes kaikki ennustivat – ja kasvattivat ihmisten uskoa siihen, että ihmiskunta voi ratkaista ilmastokriisin. Ramelli ym. (2021) tutkivat ensimmäisen maailmanlaajuisen ilmastolakon (15.3.2019) vaikutuksia eurooppalaisten yritysten pörssikursseihin, ja havaitsivat lakon vaikuttaneen selvästi hiili-intensiivisten yritysten pörssikursseihin sekä johtaneen näiden yritysten pidemmän aikavälin tuotto-odotusten heikentymiseen – molemmat selkeitä merkkejä siitä, että markkinat pitävät ilmastoaktivismia toimivana tapana vähentää fossiilisten polttoaineiden ja saastuttavien toimialojen kysyntää ja tarjontaa.

On myös tunnettua, että EU:n käyttöön ottamat standardit ja sääntely leviävät tehokkaasti ympäri maailmaa, koska suurin osa yrityksistä ja maailman maista haluaa säilyttää pääsyn Euroopan markkinoille eikä erillisten versioiden tai lainsäädännön tekeminen ole yleensä kannattavaa. Tämän ”Bryssel-efektinä” tunnetun ilmiön vaikutusten suuruuden tarkka laskeminen on vaikeaa, mutta ilmiöstä itsessään ei ole epäilystä (Bradford, 2012). Ilmastokysymyksessä viimeisin voitto eurooppalaiselle aktivismille saavutettiin, kun jopa Venäjä suunnittelee hiiliveron käyttöönottoa, jotta sen vienti ei täysin romahda EU:n tulevan hiilitullin vuoksi. Yksittäiset venäläiset yritykset ovatkin jo ryhtyneet toimenpiteisiin vähentääkseen päästöjään, jotta ne voivat jatkossakin viedä tuotteitaan Eurooppaan (Ferreira Marques, 2021).

Yleisemmin, ilmastonmuutoksen torjuntaa eli mitigaatiota tutkivien keskuudessa on viimeisen noin kymmenen vuoden aikana vahvistunut käsitys siitä, että ilmastokriisi on pohjimmiltaan poliittinen ja rakenteellinen ongelma johon on puututtava ensi sijassa rakenteita muuttavalla politiikalla, teknisten ratkaisujen ollessa tärkeitä mutta kuitenkin toissijaisia. Esimerkiksi Pirgmaier ja Steinberger (2019) toteavat, että tutkimustietoa ilmastokriisistä ja sen torjunnan keinoista on jo enemmän kuin tarpeeksi: puutetta ei ole tiedoista tai keinoista, vaan poliittisesta halusta ottaa tieto ja keinot käyttöön. Politiikkaan vaikuttamiseksi useat mitigaatiotutkijat, kuten Gardner ym. (2021), Green (2020), McCowan (2020), Gardner ja Wordley (2019) sekä Frid ja Quarmby (2012) esittävät, että ilmastokysymyksen kriittisen tärkeyden ja kiireyden vuoksi jopa yliopistojen ja yliopistojen tutkijoiden tulisi keskittyä tutkimusten ja julkaisujen sijaan politiikkaan vaikuttamiseen ja aktivismiin. Ilmastolakkoja kannattavia tutkijoiden julkilausumia on allekirjoittanut arviolta lähes 40 000 tutkijaa eri puolilta maailmaa, ja 11 000 tutkijaa 153 maasta vaati jo 2019 maailman valtioita julistamaan ilmastohätätilan ja ryhtymään hätätilan mukaisiin toimenpiteisiin. Kuten kenties maailman arvostetuimman tieteellisen julkaisun Naturen asiaa käsitelleessä artikkelissa todettiin, ilmastolakkoilu sai tutkijoilta poikkeuksellisen laajaa tukea, eikä yksikään asiantuntija kritisoinut lakkoa tai pitänyt sitä tehottomana keinona (Warren, 2019). Aktivismin väitetystä ”tehottomuudesta” puhuminen on sen sijaan ilmastokriisin torjuntaa hidastamaan ja estämään pyrkivien denialistien retorisen strategian keskeinen osa, kuten ilmastodenialismin retoriikkaa tutkineet Lamb ym. (2020) toteavat.

Ilmastokriisi on maailmanlaajuinen hätätila ja siihen on vaikutettava kaikkialla maailmassa. Vaikka Suomi on väestöllisesti pieni maa, olemme osa EU:ta, ja on selvää, että EU:n ilmastotoimet – joilla on vaikutusta jopa Venäjään – ovat sitä tehokkaampia, mitä enemmän jäsenvaltiot toimia kannattavat. Ilmastoaktivistit eivät taistele yksin, vaan osana maailmanlaajuista liikettä joka pyrkii, ja kykenee, vaikuttamaan asioihin kaikkialla maailmassa. Tilannetta voidaan verrata sotaan siinä mielessä, että rintaman täytyy pitää kaikkialla, myös pienissä maissa ja vähäpätöisillä rintamilla. Ilmastokriisiä torjutaan siis myös Mannerheimintiellä aivan samalla tavalla kuin Suomen miehittämistä torjuttiin joskus myös Raatteen tiellä, sen sijaan että pohjoisessa taistelleet olisivat vain heittäneet hanskat tiskiin ja voivotelleet, että se tulee sieltä etelästä läpi kumminkin.

Lisäys 1.10.2021: Kollektiivista käyttäytymistä tutkiva tri Roope Kaaronen huomautti, että ”tutkimustiedon perusteella on ihan selkeä kuvio, että pieni ja tiivis määrätietoinen aktiivijoukko voi saada paljonkin muutosta aikaan.” Hän myös nosti esille seuraavat lähdeviitteet: Science-lehdessä julkaistu tutkijoiden kannanotto ilmastolakkojen ja muun suoran aktivismin puolesta (Hagedorn et al. 2019, Concerns of young protesters are justified, Science 364(6436), 139-140); Damon Centolan ja kollegoiden työ kompleksisen käyttäytymisen leviämisen tutkimisessa, esim. https://www.science.org/doi/abs/10.1126/science.aas8827 ja laajemmin kirjoissa Centola 2018, How Behavior Spreads, ja Centola 2021, Change; kansantajuinen tiivistelmä https://penntoday.upenn.edu/news/damon-centola-tipping-point-large-scale-social-change Centola esittää, että uudet normit tulevat ryhmissä säännöllisesti voimaan kun noin neljännes ryhmän jäsenistä on sitoutunut muutokseen. Kaarosen mukaan on haastavaa sanoa miten suuri joukko tarkkaan ottaen saa muutosta aikaan, mutta mekanistisesti ottaen on selkeää, että omistautunut, ”itseään vahvistava” joukko voi kääntää keskitien kulkijoiden suunnan.

Lähteet

Agnone, Jon (2007). Amplifying Public Opinion: The Policy Impact of the U.S. Environmental Movement. Social Forces 85(4):1593–1620. https://doi.org/10.1353/sof.2007.0059

Andrews, Kenneth T.; Beyerlein, Kraig; Tucker Farnum, Tuneka (2016). The Legitimacy of Protest: Explaining White Southerners’ Attitudes toward the Civil Rights Movement. Social Forces 94(3):1021–44. https://doi.org/10.1093/sf/sov097

Aronoff, Kate; Battistoni, Alyssa; Cohen, Daniel Aldana; Riofrancos, Thea (2019). A Planet to Win: Why We Need a Green New Deal. New York: Verso.

Bradford, Anu (2012). ”The Brussels Effect”. Northwestern University Law Review. 107 (1). SSRN 2770634, Columbia Law and Economics Working Paper No. 533.

Budgen, Dylan (2020). Does Climate Protest Work? Partisanship, Protest, and Sentiment Pools. Socius: Sociological Research for a Dynamic World 6. https://doi.org/10.1177/2378023120925949

Burstein, Paul; Linton, April (2002). The Impact of Political Parties, Interest Groups, and Social Movement Organizations on Public Policy: Some Recent Evidence and Theoretical Concerns. Social Forces 81(2):380–408. https://doi.org/10.1353/sof.2003.0004

Dietz, Thomas; Frank, Kenneth A.; Whitley, Cameron T.; Kelly, Jennifer; Kelly, Rachel (2015). Political influences on greenhouse gas emissions from US states. PNAS 112(27), 8254-8259. https://doi.org/10.1073/pnas.1417806112

Engler, Mark & Engler, Paul (2016). This is an uprising: How nonviolent revolt is shaping the 21st Century. Nation Books.

Ferreira Marques, Clara (2021). Economic Reality is Dragging Russia Toward Climate Acceptance. Bloomberg Opinion, August 13, 2021. https://www.bloomberg.com/opinion/articles/2021-08-13/russia-s-economic-reality-is-dragging-it-toward-climate-acceptance

Foster, John Bellamy; Clark, Brett; York, Richard (2011). The Ecological Rift: Capitalism’s War on the Earth. New York: NYU Press.

Frid, A., & Quarmby, L. (2012). Take direct action on climate inaction. Nature 487(38). https://doi.org/10.1038/487038a

Gamson, William A. (1975). The Strategy of Social Protest. Homewood, IL: Dorsey.

Gamson, William A.; Modigliani, Andre (1989). Media Discourse and Public Opinion on Nuclear Power: A Constructionist Approach. American Journal of Sociology 95(1):1–37. https://doi.org/10.1086/229213

Gardner, C. J., & Wordley, C. F. R. (2019). Scientists must act on our own warnings to humanity. Nature Ecology & Evolution 3, 1271–1272. https://doi.org/10.1038/s41559-019-0979-y

Gardner, Charlie J.; Thierry, Aaron; Rowlandson, William; Steinberger, Julia K. (2021). From Publications to Public Actions: The Role of Universities in Facilitating Academic Advocacy and Activism in the Climate and Ecological Emergency. Frontiers in Sustainability 2:679019. https://doi.org/10.3389/frsus.2021.679019

Grant, Don; Vasi, Ion Bogdan (2017). Civil Society in an Age of Environmental Accountability: How Local Environmental Nongovernmental Organizations Reduce U.S. Power Plants’ Carbon Dioxide Emissions. Sociological Forum 32(1):94–115. https://doi.org/10.1111/socf.12318

Green, Jessica F. (2020). Less talk, more walk: why climate change demands activism in the academy. Daedalus 149(4), 151–162. https://doi.org/10.1162/daed_a_01824

Lamb, W. F., Mattioli, G., Levi, S., Roberts, J. T., Capstick, S., Creutzig, F., … Steinberger, J. K. (2020). Discourses of climate delay. Global Sustainability, 3, e17. https://doi.org/10.1017/sus.2020.13

McCowan, T. (2020). The Impact of Universities on Climate Change: A Theoretical Framework. London: Institute of Education.

Muñoz, John; Olzak, Susan; Soule, Sarah A. (2018). Going Green: Environmental Protest, Policy, and CO2 Emissions in U.S. States, 1990–2007. Sociological Forum 33(2):403–21. https://doi.org/10.1111/socf.12422

Pirgmaier, Elke & Steinberger, Julia K. (2019). Roots, Riots and Radical Change – A Road Less Travelled for Ecological Economics. Sustainability 11(7), 2001. https://doi.org/10.3390/su11072001

Ramelli, Stefano; Ossola, Elisa; Rancan, Michela (2021). Stock Price Effects of Climate Activism: Evidence from the First Global Climate Strike. Journal of Corporate Finance, painossa. https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=3544669

Rochon, Thomas R. (2000). Culture Moves: Ideas, Activism, and Changing Values. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Schell, Jonathan (2003). The Unconquerable World: Why peaceful protest is stronger than war. London: Penguin.

Swim, Janet K.; Geiger, Nathaniel; Lengieza, Michael L. (2019). Climate Change Marches as Motivators for Bystander Collective Action. Frontiers in Communication 4:4. https://doi.org/10.3389/fcomm.2019.00004

Warren, Matthew (2019). Thousands of scientists are backing the kids striking for climate change. Nature 567, 291-291. https://doi.org/10.1038/d41586-019-00861-z

York, Richard; Rosa, Eugene A.; Dietz, Thomas (2003). Footprints on the Earth: The Environmental Consequences of Modernity. American Sociological Review 68(2):279–300. https://doi.org/10.2307/1519769

Väkivallaton vastarinta toimii

En tiedä, mitä kaikkea nuoret aktivistit ajattelivat päättäessään salaisessa kokouksessaan, että kestämättömän kehityksen pysäyttäminen vaatisi turvautumista laittomiinkin keinoihin. Tiedän vain, että tätä pääasiassa nuorista, usein vanhempiensa rahoilla eläneistä yliopisto-opiskelijoista koostunutta liikettä ajoi vakava huoli Suomen tulevaisuudesta. Tämän huolen vuoksi liikkeeseen kuuluvat olivat valmiit tarvittaessa uhmaamaan lakia ja järjestystä, kärsimään palkatta suuria vaivoja ja vaaroja, ja ryhtymään yritykseen, jota valtaosa kansasta ja hallitsevasta eliitistä piti parhaimmillaankin hölmönä ja vaarallisena, ellei jopa suoranaisena maanpetoksena. Aktivistit eivät tehneet tätä itsekkyydestä tai seikkailunhalusta, vaikka seikkailunhalu varmasti olikin osa aktivismin viehätystä. He päättivät toimia, koska keinot vaikuttaa virallisia teitä pitkin eivät tuottaneet tulosta tarpeeksi nopeasti.

Puhun tietenkin Helsingin Ostrobotnian kassahuoneessa marraskuun 20. päivän iltana 1914 pidetystä kokouksesta, jossa Suomen itsenäisyysliikkeen aktivistit totesivat alkaneen venäläistämisohjelman tarkoittavan Suomen autonomian rippeidenkin hävittämistä, ja päättivät ryhtyä toimenpiteisiin Suomen irroittamiseksi Venäjästä. Tätä kokousta pidetään yleisesti jääkäriliikkeen alkuna.

Oli jääkärien myöhemmästä toiminnasta mitä mieltä tahansa, on selvää, että he syyllistyivät aikanaan laittomaan kansalaisaktivismiin. Suomi oli laillisesti osa Venäjää, joka oli sodassa Saksan kanssa. Vihollisen palvelukseen astuminen oli valtiopetos.

Jääkärit tekivät kuitenkin sen minkä kokivat välttämättömäksi. Heidän tehtävänsä oli epätoivoinen: muutama tuhatkaan jääkäriä ei olisi edes kansannousun tukemana mitenkään voinut voittaa sotaa Venäjän armeijaa vastaan, jos vallankumous ei olisi syrjäyttänyt tsaarin hallintoa. Onnekkaiden sattumusten kautta, osana paljon laajempaa ja historiassa ansaittua vähemmän huomiota saanutta aktivistien ja huolestuneiden kansalaisten joukkoa, jääkärien tavoite – itsenäinen Suomi – tuli ennen pitkää tosiasiaksi. Sisällissodan ja sitä seuranneen ajan raakuudet, joihin myös monet jääkärit syyllistyivät, eivät muuta tosiasioita: Suomi ei olisi itsenäinen valtio ilman laajaa, toisinaan laitontakin kansalaisaktivismia.

Jääkärien nykyäänkin nauttima kunnioitus kertoo myös siitä, että käytännössä kaikki suomalaiset hyväksyvät laittomankin ja peräti ankarasti kielletyn kansalaisaktivismin joissain tilanteissa. Kun tämä riidaton tosiasia on nyt saatu pois alta, voimme siirtyä keskustelemaan ajankohtaisemmasta aiheesta: toiminnasta kiivaasti etenevää ympäristötuhoa vastaan.

En käy nyt tarkemmin läpi tilannekuvaa: totean vain, että parhaan tieteellisen tiedon valossa olemme edelleen matkalla kohti helvettiä, eikä Suomi voi olla kehitykselle immuuni. Jääkäreihin verrattuna, meillä on paljon vahvemmat perustelut uskoa, että kehityksen jatkuminen ennallaan johtaisi elämäntapamme ja sivilisaatiomme loppuun. On myös kiistatonta, että toistaiseksi esitetyt politiikkatoimet etenevän uhan pysäyttämiseksi eivät ole riittäviä. Ei olekaan ihme, että kansalaisaktivismi ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus nauttivat tutkijoiden vahvaa tukea. Oman kokemukseni mukaan lähes kaikkien ympäristötuhojen torjuntaa tutkivien mielipide entistä YK:n ilmastojohtajaa Christina Figuresia myöten on, että jos kansalaisaktivismia on koskaan tarvittu, nyt on se hetki. Tämä on nimittäin se kohta katastrofielokuvaa, missä tutkijat yrittävät varoittaa katastrofin olevan lähellä.

Voidaan siis pitää selvänä, että 3.10.2020 poliisin pippurisumuttamaksi joutuneiden Elokapinan aktivistien ja muiden kansalaisliikkeiden tavoitteet – estää tuntemamme maailman loppu – ovat hyvin perusteltuja. Itse asiassa en tiedä yhtäkään toista politiikkaan vaikuttamaan pyrkinyttä liikettä, jonka vaatimukset olisivat yhtä vahvasti tutkimustiedon perustelemat. Jäljelle jää kysymys, ovatko valitut keinot oikeita, toisin sanoen tehokkaita, ja oikeutettuja. Tämä on aihe, joka ymmärrettävistä syistä jakaa kansaa.

Mielenilmaukset sinänsä ovat useimmille hyväksyttävissä. Pääsääntöisesti nuorilla ja enintäänkin keskituloisilla aktivisteilla ei ole mitään keinoa osoittaa mieltään monien ihmisten ajattelematta hyväksymillä tavoilla, kuten ostamalla valtavia mainoskampanjoita tai poliitikkoihin vaikuttavien lobbaustoimistojen palveluja. Heillä on käytössään vain omat kehonsa. Fyysinen mielen osoittaminen on keskeinen osa demokratiaa: jos mielen osoittaminen, myös kaupunkien keskustassa, sallitaan vain rahaa käyttäville, emme elä enää demokratiassa vaan oligarkiassa.

Mielenosoittamista on tietenkin harjoitettu jo pitkään. Esimerkiksi koululaisten ilmastolakko on päivystänyt Eduskuntatalon portailla, liikennettä mitenkään haittaamatta, joka perjantai jo kahden vuoden ajan. Ensimmäisten viikkojen jälkeen lakkolaisia ei ole mediassa näkynyt, eikä politiikka ole vielä muuttunut. Tämä on epäilemättä yksi syy, miksi Elokapinan aktivistit ovat todenneet, että heidän on pakko ottaa enemmän riskejä ja kärsiä enemmän epämukavuuksia kunnes politiikka muuttuu. Kuten jääkärit aikanaan, hekin ovat todenneet, että suurempi tarkoitus ja maan ja lastemme pitkän tähtäimen etu ovat nyt henkilökohtaista mukavuutta tärkeämpiä. Elokapinan jäsenet ovat myös osoittaneet, että he ovat valmiit kantamaan vastuunsa ja ottamaan rangaistuksen teoistaan – ja kenties ihmiskunta on hieman viisastunut, sillä aktivistit ovat vahvasti sitoutuneet väkivallattomuuteen.

Kansalaistottelemattomuus jakaa silti mielipiteitä. Myös moni itse ympäristöasiaan sinänsä myönteisesti suhtautuva ajattelee, että ympäristötoimien tekeminen vaatii sitä, että lähes kaikki ihmiset saadaan hyväksymään kyseiset toimet. Tästä näkökulmasta katsottuna polarisaatiota lisäävä kansalaistottelemattomuus on paha asia. On kuitenkin hyviä syitä uskoa, että mainittu käsitys on väärä. Tosiasia on, että sellaista ympäristöpolitiikkaa, joka riittäisi pysäyttämään tuhot ja joka kelpaisi kaikille, ei ole olemassa. Ongelma on siis samanmuotoinen kuin Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen 1960-luvulla kohtaama: sellaisia muutoksia, jotka lopettaisivat rotusorron mutta olisivat kaikkien hyväksyttävissä, ei ollut olemassa.

Väkivallattoman kansalaisvaikuttamisen historia, jota on dokumentoitu esimerkiksi kirjassa This is an uprising, antaa syyn uskoa, että tällaisessä tilanteessa polarisaation lisääminen voi hyvin olla toimiva osa strategiaa. Polarisoivat teot toki tuomitaan laajalti – mutta lähinnä niiden toimesta, jotka joka tapauksessa tuskin laittaisivat asian puolesta tikkua ristiin. Menetys ei siis ole välttämättä suuri. Toisaalta, jos toiminta tai esimerkiksi poliisin reaktiot onnistuvat herättämään sympatiaa tai edes nolostumista tahoissa, jotka voisivatkin toimia, nettovaikutus itse asialle voi hyvin olla positiivinen. Tällä strategialla Intia saavutti itsenäisyyden rauhanomaisesti, rotuerottelu lopetettiin virallisesti Yhdysvalloissa, Solidaarisuus-liike auttoi kaatamaan Puolan kommunistihallinnon, Baltian maat itsenäistyivät Neuvostoliitosta ilman sotaa, ja Serbian diktaattori Slobodan Milosevic saatiin luopumaan vallastaan – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Käytetty strategia ei ole mikään salaisuus, eikä kyseessä ole mikään salaliitto. Kyseessä on tutkittu ja toimivaksi havaittu keino aikaansaada rauhanomaisia ja demokraattisia muutoksia yhteiskunnissa: väkivallaton vastarinta. Mainittu This is an uprising-teos on mainio lähde menetelmän historiaan, teoriaan ja käytäntöön, mutta suomenkielinen Wikipedia-sivukin antaa kiireisemmälle hyvän yleiskuvan.

Väkivallaton vastarinta on lähtökohtaisesti demokraattinen liike. Se voi toimia vain jos suhteellisen laajat kansalaispiirit hyväksyvät liikkeen tavoitteet ja liike kerää tarpeeksi osallistujia ja tukijoita. Kun peräti 92 prosenttia EU:n kansalaisista haluaa EU:sta hiilineutraalin viimeistään vuonna 2050, ja yli puolet kannattaa tavoitteen asettamista vuoteen 2030, voidaan pitää osoitettuna, että tuntemamme maailman lopun estämisellä on laajojen kansalaispiirien tuki. Koko ympäristöliike ja Elokapina eroaakin demokraattisuudessaan ilmiselvästi vaikkapa sunnuntaina 4.10.2020 Tampereella poliisin häiritsemättä marssineista uusnatseista, jotka ihannoivat väkivaltaa ja joiden tavoite on väkivaltainen, pienen etujoukon suorittama vallankumous. Väkivallaton totalitarismi on jo ajatuksena lähtökohtaisesti älytön, eikä historia tunne yhtäkään esimerkkiä tällaisesta. Siksi koen turvalliseksi tukea Elokapinaa ja ympäristöliikettä: todennäköisyys sille, että väkivallattomana pysyvä toiminta johtaisi johonkin Venäjän vallankumouksen kaltaiseen sekasortoon, jota jokin autoritaarinen liike voisi käyttää hyväkseen kaapatakseen vallan, on erittäin pieni. (Nykymenolla todennäköisyys sille, että kasvavat ympäristötuhot ja niiden aiheuttamat talous- ja muut kriisit ajavat yhteiskuntia vastaavaan, diktatuureja synnyttävään kaaokseen, on erittäin suuri.)

Kun tiedän sen mitä työni ja tutkimukseni vuoksi tiedän, pidän tuntemamme maailman lopun torjunnan yrittämistä enemmänkin velvollisuutena kuin oikeutena. Yllämainituin perusteluin totean myös seuraavat kriteerit mielestäni riittävän hyvin osoitetuiksi:

  1. Suomalaiset hyväksyvät kansalaistottelemattomuuden vähintään joissain tilanteissa;
  2. Tilanne on jotakuinkin niin vakava kuin se voi olla;
  3. Toiminnalla tavoitellut tavoitteet ovat erinomaisesti perusteltuja;
  4. Aiheutetut haitat ja toiminnan riskit ovat tavoitteeseen nähden hyväksyttäviä;
  5. Liike on lähtökohtaisesti väkivallaton ja demokraattinen, eikä osoita mitään merkkejä “pahentumisesta” kummassakaan suhteessa;
  6. Polarisoivakin kansalaistottelemattomuus on ollut historiallisesti osa toimivaa strategiaa demokraattisen muutoksen ajamiseksi.

Näistä syistä pidän väkivallatonta kansalaisaktivismia ja kansalaistottelemattomuutta edelleen erittäin perusteltuna ja kannatettavana osana maailmanlopun estämiseen tähtäävää demokraattista toimintaa. Toivomuksena esitän kuitenkin, että toimintaa suunnattaisiin konkreettisesti esimerkiksi fossiilisia edelleen polttavien laitosten tai niistä hyötyvien yritysten saartamiseen.

PS. Tavalliselle ihmiselle maailmanlopun torjuminen näkyisi paitsi vähempinä huolina omasta ja lasten tulevaisuudesta, myös esimerkiksi parempana elämänlaatuna. Suurin osa toimista ei näy tavallisen ihmisen elämässä mitenkään, ne mitkä näkyvät – kuten liikenteen sähköistäminen – tulevat olemaan keskimäärin parannuksia, jotka tehtyämme ihmettelemme, miksemme tehneet niitä jo aikaisemmin. Yksi konkreettinen esimerkki politiikkatoimista, joilla ympäristötuhoa voisi hidastaa, olisi valtion takaama, edullinen “energiaomavaraisuuslaina”, jolla vähätuloinenkin voisi päivittää autonsa sähköautoon tai asentaa kotiinsa aurinkopaneelit. Sähköautojen hinta tulee nopeasti alaspäin, ja esimerkiksi valtiontakuun mahdollistamalla 10 vuoden laina-ajalla 25 000 euron hintaisen sähköauton (todellisuutta ennen vuotta 2025) kuukausihinnaksi jäisi ehkäpä 220 euroa. Tämänkaltaiset toimet olisivat täysin mahdollisia ja valtiolle nykyisenä halpojen korkojen aikana enemmänkin tuloa kuin menoja – vaikkei liikenteen sähköistämisen moninaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia hyötyjä arvioisi sentinkään arvoisiksi.

Miksi tuen Elokapinaa

Tuntemamme maailma on nyt tuntemattoman edessä. Ilmastokriisi ei ole enää kaukaista tulevaisuutta, vaan konkreettisesti läsnä silminnähtävissä muutoksissa ja jopa luonnonkatastrofeissa. Nämä ovat kuitenkin vasta pientä alkua, mikäli kasvihuonekaasupäästöjä ei saada kuriin. Vuosikymmenien viivyttelyn johdosta aikaa ei enää ole juurikaan: seuraavan 10-20 vuoden aikana saatamme hyvin päästää ilmaan niin paljon hiilidioksidia ja muita ilmastonmuutosta edistäviä kaasuja, että ilmasto tulee lämpenemään vähintään yli kaksi, mahdollisesti 4-5 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna.

Kahdenkin asteen lämpeneminen tarkoittaisi, että lapsemme ja lapsenlapsemme joutuvat keskelle suurempaa ja syvempää mullistusta kuin teollinen sivilisaatio on tähän saakka koskaan joutunut kokemaan.

Noin kolmen asteen lämpeneminen vaarantaa vakavasti maailman ruokaturvallisuuden.

Neljä astetta tai enemmän tarkoittaisi käytännössä sitä, että Pohjoismaiden leveysasteet alkavat olla viimeisiä paikkoja, joissa sivilisaation jatkumiselle on kohtuullisella varmuudella edellytyksiä. Kun huomioi, että Suomeen mahtuisi Saksan asukastiheydellä sata miljoonaa ihmistä, ymmärtää, miltä ongelma näyttää meidän kannaltamme. Toisin kuin monissa köyhissä maissa, meidän uhkanamme ei ole suoranaisesti ilmaston muuttuminen ja merenpinnan nousu, vaan se, että nykyiset kehityskulut osoittavat kohti kansainvaelluksia ja viimeistä maailmansotaa.

Tällä hetkellä paras arvaus lämpenemisestä on 2,7 – 3,4 astetta, ja ennakkotiedot uusimmista ja tarkemmista malleista antavat syytä epäillä, että näitä numeroita tullaan tarkastamaan ylöspäin. Nykyisellä kehityksellä jopa neljän asteen lämpeneminen vuosisadan loppuun mennessä on täysin mahdollista.

Elokapina, englanniksi Extinction Rebellion, on johtajaton kansanliike, joka pyrkii estämään yllä kuvatun tulevaisuuden kirittämällä ilmastopolitiikkaa väkivallattomalla kansalaistottelemattomuudella. Pidän Elokapinan toimintaa tervetulleena ja erittäin kannatettavana. Historia osoittaa, että kansalaisliikkeet, eritoten väkivallattomat sellaiset, ovat olleet ennenkin avainasemassa, kun yhteiskunta on tarvinnut suuria muutoksia. Tarvitsemme nyt yhden suurimmista muutoksista koskaan. 13 vuoden kokemuksella ympäristöasioista uskallan väittää, että tarvittavaa muutosta ei tulla aikaansaamaan teknokraattien välisissä neuvotteluissa: jos se olisi mahdollista, muutos olisi tehty jo. Jos kansalaiset eivät konkreettisesti painosta päättäjiä parempaan esimerkiksi Elokapinan ja ilmastolakkoilun keinoin, tulemme jatkamaan nykylinjalla, jota seuraten yhteiskuntamme saadaan dekarbonisoitua ehkäpä 400 vuoden kuluessa.

Kuten lukuisat minua viisaammat tahot, satoja tutkijoita ja lääketieteellisen aikakauslehden Lancetin päätoimittajaa myöten ovat aiemmin todenneet, Elokapinaa ja muuta kansalaisliikehdintää voi ja kannattaa tukea, vaikkei olisi ehdottoman samaa mieltä jokaisesta yksityiskohdasta. Toiminnallaan Elokapina raivaa tilaa myös muille toimijoille, ja vaatimalla riittävän paljon, Elokapina saattaa hyvin varmistaa, että saamme tarpeeksi. Tästä syystä en ole kovinkaan huolissani siitä, että Elokapinan aktiivit esittävät toisinaan tutkimustuloksista lähinnä niinsanotut häntäriskit, tai väittävät, että meillä on vain joitain kuukausia aikaa toimia. Tarkkaan ottaen he eivät ole väärässä: tutkimustuloksia on mahdollista tulkita myös näin. On esimerkiksi mahdollista, että olemme jo päästelleet ilmakehään niin paljon kasvihuonekaasuja, että peruuttamattomat muutokset ovat alkaneet. On myös aina mahdollista, että jonkinlainen yhteiskunnan romahdus eteneekin paljon nopeammin kuin kukaan olisi osannut ennakoida. Vielä vuonna 1988 hyvin harva uskoi Neuvostoliiton olevan historiaa vain kolmen vuoden kuluttua. Ja, ennen kaikkea, köyhemmissä maissa ilmastonmuutos aiheuttaa hengenvaarallisia riskejä jo nyt.

Henkilökohtaisesti en kuitenkaan pidä näitä skenaarioita todennäköisinä. Rikkaissa maissa asuvat eivät todennäköisesti tule ainakaan vuosikymmeniin näkemään yhteiskuntien romahtavan, paitsi uutislähetyksissä. Meillä on myös aina aikaa toimia: jokainen asteen kymmenys, millä saamme lämpenemistä rajoitettua, tarkoittaa pienempiä vahinkoja ja vähempää kärsimystä. On kuitenkin aivan totta, että seuraavien noin kymmenen vuoden aikana meidän on saatava käyntiin paljon nykyistä pontevammat toimenpiteet, mikäli mielimme säilyttää maailman sivilisaatiolle turvallisena. Ilmastotoimiin täytyy käytännössä panostaa 10-20 kertaa nykyistä enemmän, ja asiaan on suhtauduttava samalla vakavuudella millä suhtautuisimme sotilaalliseen uhkaan.

Tällä hetkellä ei ole olemassa minkäänlaista vaaraa liiallisista ilmastotoimista, ja siksi käytännössä kaikki väkivallaton aktivismi on hyvästä. Jos tilanne muuttuu, tulen siitä ilmoittamaan erikseen. En usko näin käyvän aivan pian, ja toivotankin kaikille Elokapinan aktivisteille ja muille paremman maailman puolesta kamppaileville mitä parhainta menestystä: olette oikealla asialla, ja toimintanne on tieteellisesti perusteltua.